path: root/12780-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12780 ***

LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA

Kirj.

Johannes Linnankoski


1905.




I


1. METSÄNNEITO


Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.
Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät
lämpimään syliinsä otti.

Koko rinne riemuitsi.

Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat
kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa,
ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.

Koko metsä korviaan heristi.

Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun
viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta
riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»

Koko kukkula päätään nyökäytti.

Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita
kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut
punakukkaiset latvat vielä värähdellen.

Puun rungolla istui nuorukainen.

Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili
kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa
oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea,
voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat,
päivettyneet käsivarret.

Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti
sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja
jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.

Nuorukainen hymyili.

Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan
suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi
pari kertaa leikiten ilmassa.

Nuorukainen hymyili uudelleen:

»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä
vähääkään!»

Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.

»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin
tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet,
ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään
kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin
metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»

Hän istui hetkisen pää käden varassa.

»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt.
Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä
raastaa------.»

    »Tprui Mansikki,
    tprui Mustikki,
    tprui piikain,
    ilta jo ois!»

Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella
metsätiellä.

Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä
kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin
oman sydämensä kiivaan tykinnän.

Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne,
vai--?»

    »Tprui Tähdikki,
    tprui Tiistikki,
    tprui tyttöin,
    tulkaa jo pois!»

Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.

»Hän tulee! Hän tulee tänne!»

Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta
hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä
kukkulan lakeen tähdättynä.

Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli
liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi
vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.

»Metsänneito!»

Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti
kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne
viettävää rinteen syrjää alaspäin.

Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita
tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä
kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.

Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna.
Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi
kiinteästi tyttöön.

Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.

»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen
huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»

Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui...

»Tprui Mansik...»

Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja
seisattui paikkaansa. »Olavi--?»

»Annikki!»

Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.
»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»

»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»

He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti.

»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole
niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet
Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua
vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat
simapillillä tullessasi...»

Tyttö katsoi hämmästyneenä:

»Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?»

Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.

»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun
pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»

He astuivat hakkauksen keskelle.

»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui
nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa
sinä vahva!»

Nuorukainen kiirehti askeleitaan:

»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös se
ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»

»Ja isäntä...?» nauroi tyttö.

»Sivupenkille tietysti!»

He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden
ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.

»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja
punaisilla kuusenkukilla?»

»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme
viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»

»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui
nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen
oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon
emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita
ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»

»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta
naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.

Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita
ihmislasten talosilla-olosta.

»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun
tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte
avasin, muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»

»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»

Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet
ikänä kuulleet.

»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita
kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...»

Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain
kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä
varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan
mitä siellä tehtiin.

... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu
niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»

»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:
»Tuommoinen pitkä hongankaataja!»

Puhe katkesi.

Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen.

Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen
aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.

Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen
hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma
värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön
molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.

»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta
sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?»

Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi
nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli vastaus.

»Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.

Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.

Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja
hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja kuohuvaa.
Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen
polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.

Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän
irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.

»Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»

»_Olavinlinnassa_!» nauroi tyttö.

Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja
nauroivat niin, että metsä raikui.

Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua
hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön
kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei
uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma
ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin.
Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän
kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.

Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään
kasvonsa pojan olkapäätä vasten.

Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren
kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet
valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi
kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen
taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti
ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.

»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?»

Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:

»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»

»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti
nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.

Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät
liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.

»Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö.

Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat
syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.

Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka
ei ollut tahtonut pahaa tehdä.

»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi,
Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka
minun mieleni on paha!»

Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:

»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»

»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi
koskaan ollut--oletko?»

Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.

»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen
kuusentertun maasta.

Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.

»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!»

»Nytkö jo?»

He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.

»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja
kiitollisuutta.

»Ja sinä... Hyvästi, Olavi!»

»Hyvästi--Metsänneito!»

Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä
vähääkään näkyi.

Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean
puseropilven keskellä.

»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen,
istuutuen rungolle pää käsien varaan.




2. GASELLI


    Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka!
    Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa!

Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien
kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet
tahtiin.

Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen
hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen
lettinauha.

»Piiriin, Olavi, piiriin!»

Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.

    Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka!
    Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan!

    »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»

kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin
veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja
heilautti hänet korkealle ilmaan.

Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.

Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään
juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili
keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien
hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen
povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.

    Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka!
    Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan!

    »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»

kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli
varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin
hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.

    »Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!»

lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.

»Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi»,
ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!»

»Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.»

Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi
leskenjuoksu-riviksi.

»Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta
päästään.--Viimeinen pari ulos!»

Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.

Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen
että sivuille.

Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo
kaarsivat kaukaa yhteen.

»Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat.

Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner
tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja
poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.

»Ympäri käydään, yhteen tullaan!»

Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli
tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne,
väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.

Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi
pälyen sivuilleen.

»Viimeinen pari!»

Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä;
tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.

Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö
suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti
ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.

»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.

Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan
lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi
oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.

»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.

Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo
ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti
nurmikolle suulleen.

Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas
nauru.

Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt
jotain muuta:

»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»

Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän
poikki.

Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.

»Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.»

Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.

Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä
lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai
alaspäin!

Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi
ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.

Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.

Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain
kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän
koppina ilmasta.

Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.

»Se se oli! Sillälailla, sillälailla!»

»Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö
puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.

Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se
oli kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti
katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.

Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää
uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka
hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon
tuostakin helman alta.

Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut
kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan
kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen
villivarsan.

He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain
sylen verran.

Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi
ylöspäin.

Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi
semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion
kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen
taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan
hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai
ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä
sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.

Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan
kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi
häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.

Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun
rinnettä ylös.

»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»

Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse,
metsästäjä jälessä.

Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut
kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin
vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä
vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien
tarttuvan ympärilleen.

»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian
ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä
silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.

Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli
tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen
rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen
kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän
ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän
katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin
gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli
kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja
uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä...

»Mutta hyvä ihme, muut odottavat!»

He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin
hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa
syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:

»Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!»

Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen
paikkaansa seisomaan.

Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja
häntä harmitti tytön saamattomuus.

»Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!»

Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin
kummun rinnettä alas.

Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen
piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.

»Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta.

»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä
punotatkin!»

»Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.

»Viimeinen pari ulos!»

»Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä
nähdä!»

»Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!»

Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.

»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat
tytöt.

»Ka pyöritään!»

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on kaksi?
    Että tyttö ja poika toisilleen
    on tullut jo rakkahaksi!

»Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään
rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen.
Samassa joku vei Olavin piirin keskelle.

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on neljä?
    Omalle tytölle kättä annan
    ja muille käännän seljän!

»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi
mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on viisi?
    Toivon on loimet ja kaihon kuteet
    ja lemmenlangasta niisi!

»Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin
meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»

»Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta
sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!»

    Enkä mä sinusta eroais,
    en eroais,
    vaikk' kivet kiljuis,
    maa halkeis,
    puut puhkeis,
    meri mustaksi muuttuisi
    En eroais, en eroais!

»Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!»

Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.

Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään
seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni
ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain
muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä
syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta
eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.

Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti
katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja
kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen,
ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita,
säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri
syöksähti jälleen kuumottaen poskille.

»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi
selin.

Nuoriso hajausi kukin suunnalleen.

    »Enkä mä sinusta eroais,
    en eroais!»

kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta,
kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.

    »En eroais, en eroais!»

toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme
kasvoillaan.




3. ÄIDIN KATSE


Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki
oli hiljaista.

»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa
lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli
muutenkin huonompi näkö.

»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.

He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi
ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat
lautaset.

»Niin on!»

»Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?»
ihmettelivät taasen lautaset.

»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi
kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä
oli puhe.

»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.

Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia
olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.

Sitte oltiin hetkinen vaiti.

»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas
lautaset.

»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.

Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.

»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät
käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et
tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»

»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi
tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi äiti
oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»

»Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen
huulensa.

»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen
sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä
asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»

»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.

»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä?
Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin
sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit
pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut
aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä
kukaan tietäisi mitään.»

»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»

»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on
tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...»

»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»

»Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!»

»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!»

»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan loppumattomaan
suudelmaan.»

Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin
joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.

Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.

Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.

Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen
käteensä.

Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita,
viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai
epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.

Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja
kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut
tuhanten joukosta.

»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi
tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat
hyllyillään vavahtivat.

Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.
Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.

Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä,
joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä
seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.

Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin
patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui
sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon
kuin raskaan painon alla.

Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.

Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi
ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen
nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa
välitse.

Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.
Nuorukainen seurasi jälessä.

Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina
sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.

Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen
eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen
jalkansa olisi totelleet.

He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.

Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen
kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.

»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja
mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole
hänen poikansa?»

»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta.
»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.»

»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut
poikiaan yöjalasta hakea.»

Olavin pää painui yhä syvempään.

Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.

»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu
rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt--?»

Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.

Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä
heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:

»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut--yöllä?»

Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.

He olivat saapuneet portaitten eteen.

»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä
tekemä tuulihyrrä--poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti
vielä toisen kerran: »mitä?»

Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut
taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel
askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa
saunarakennuksessa.

Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja
lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja
jäi hattu kädessä seisomaan.

Kului pitkä, äänetön hetki.

»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi
vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.

Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan.

»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla
ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi
tultuasikin hävetä...?»

Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.

»Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä
äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.

Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä
suonia myöten joka haaralle.

»Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista
kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa--ja...»

Lause katkesi.

Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä
ulos.

»Ja--?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?»

Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti
miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi
päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!»

»_Naida_...?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä
salpautuvan.

»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin!
Onko ... _onko jotain huonoa jo tapahtunut_?» Sanoi ja jäi henkeään
pidättäen vastausta odottamaan.

»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä
_rakastan_ häntä!»

Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut
pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja
kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.

»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa;
se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä
koskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta
sinä et tiedä vielä mitään.»

Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä
kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus
kuoleutui sanoiksi syntymättä.

»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste
näistä asioista enemmän.»




4. ISÄ JA POIKA


Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos.

»Jäähän, Olavi!» virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan
puhumista.»

Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua--oli
vain odottanut milloin se tapahtuisi.

He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen.

»Istu!» tömähti peräpenkiltä kylmästi.

Olavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat
iskut seinällä.

»Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä.--Ettet sinä häpeäkkään!»

Olavin pää painui alas.

»Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!»

Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli
kiihtymään päin.

»Mitä sinä oikein aijot?» jyrähti taasen peräpenkiltä. »Ruveta piijoille
lapsia laittamaan--vai?»

»Isä!» kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän
pelkäisi onnettomuuden lähenevän.

Peräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti.

»Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?»

Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan
poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku
raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa?

Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne--hän ei
oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi
kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös,
ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin.

»Minne nyt?» jyrähti peräpenkiltä.

»Pellolle!»

»Vai pellolle--?» Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata
häntä kaulukseen. »Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat--ja paikalla!
_Sitäkö_ sinä aijot?»

Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja
tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt
tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen
täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja
salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja
vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti:

»En! Minä aijon _naida_ hänet!»

Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan
silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi.

»Naida?» ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken
väärin kuullut.

»Niin!» tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin.

Ja sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys
ja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla
aseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen.

»Ja minä _nain_ hänet!» kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys.

»Nulikka!» räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko
syöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä
luudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle
polvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä.
»Nulikka!» kuului vielä kerran ja luuta kohosi.

Mutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin--ukko lensi
pallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti.

Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän
tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon
keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon »nulikan» yli, ei isällistä eikä
käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää
pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman
lieska.

Könniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä,
mutta kukaan ei vastannut.

»Vai niin?» kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni.

»Niin!» karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä
vieläkin uhkaava.

Isä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti
raskaasti penkille.

»Jos sinussa on minun vertani», virkahti isä hetkisen päästä »niin
tiedät myöskin mitä tämä merkitsee.»

»Tiedän!» kuului ovenpuolelta. »Minä lähden paikalla!» Äiti väänsi
tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja
avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin
ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi
ajatusviivaksi.

Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä.

»Minä _tarkotin_ sinusta jotakin», puhui kylmä ääni perältä.

»Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka
päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit
parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa,
ja ne kirjat sinä näyt heittävän--piikaletukan sängynolkiin!»

Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska.

»Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta!»

Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta
kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin.

»Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!» sanoi hän ylpeästi, ojentaen
ottamansa poikaa kohti.

»Pankaa ne vaan takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Ei niillä eväillä
pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa», lisäsi hän olkansa
yli, kääntyen syrjin tarjoojaan.

Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen.

»Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!» sanoi hän painokkaasti, pikemmin
tyytyväisenä kuin harmistuneena.

Poika seisoi hetkisen mietteissään.

»Hyvästi, isä!»

Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen
silmäkulmien alta.

Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse
ulos käännettynä--ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita.

Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän
katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.

Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta
rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja
huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän
jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen
istumaan.

Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!»

»Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin
itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano
enempää.»

Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä
läpitunkevan katseen.

»Minun _täytyy_ sanoa--siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet
isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai
rakennatte.»--Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi
katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »_Älä
petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä--olkoon ihminen mitä säätyä
tahansa_!»

Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa
sanaakaan.

»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda kotiasi--palaa
kun...»

Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että
ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.




II


5. TUMMA TYTTÖ


Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen
vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja.
»Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.

Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen
ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli
parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan,
ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut
ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.

    »Talonpojalla lämmin sänky
    ja pehmeä pumpulipeitto;
    tukkipojalla turvetuutu
    ja taivaan kasteesta peitto.
    Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais,
    vaikka saataisi sata markkaa;
    kun tukkipojan rinnalla
    se talonmies on parka!»

Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla
tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.

    »Kun tukkipojan rinnalla
    se talonmies on parka!»

kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin
vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina
kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien
sumansoluttajien joukkoon.

Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka
sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se
kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka
vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.

Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin
kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat
sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo
kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden
käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella
viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan
vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna
sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että
vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro?
Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.

Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet
istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita
kuunnellen.

Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet
säpsähtävät.

»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.

»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista
ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit
nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on
tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä
miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.

»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä
joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään
rantaan.

»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli
pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan
lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»

Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.

Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan
sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.

»Missä se oikein on?»

»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä
vasten!»

»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»

Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.

»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään
koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle,
koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.

Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta
kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa
suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit
enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut
tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti
poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta
kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi
vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se
oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja
rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti
tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen
kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta
pois.

»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen
ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt
mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»

»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa--jos sen hyvinkin voisi
lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.

»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi
katsoa.»

Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi
koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui
ja puuhaili siellä kotvan.

»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä
ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»

»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä
heiluttaa?»

»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.

»Ei, ei käy varppipeli laatuun!»

Nuorukainen palasi rannalle.

»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä.

»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin
työnseisaus.»

»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?»

»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko
häntä, päällikkö!»

»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö.

»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.»

»Uhkapeliä!» huusivat miehet.

»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta
päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä
saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?»

»Varma! Kirves tänne!»

Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi
viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan
epätasaisuuksien mukaan.

»On siinä päätä!» sanoivat jotkut.

»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä.

Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi
pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja
iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas--sitte ei kuulunut
kotvaan mitään.

Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.

Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja
nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä
välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.

Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.

Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi
kohoutui korkealle, terä välähti--ja vaipui.

Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit
rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.

Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten,
joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi
heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja
nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.

Mutta sitte hän äkkiä horjahti--horjahti ja katosi.

»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.

»Enkö minä sitä jo sanonut!»

»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»

Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia
varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.

»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan,
jos rantaan ajautuisi--ruuhi kiireesti vesille!»

Tummia varjoja juoksi alaspäin...

»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki
pysähtyivät.

Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki
hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja
laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin
tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja
ruumis vasemmalle kaartuneena alas.

»On siinä poikaa!»

»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»

Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.

»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?»

»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja
silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan
siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli
nuorukainen hymyillen.

»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista
samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään--ja vaikka
päiväksikin päälle!»

»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan
ja viskasi keksinsä ruohikkoon.

       *       *       *       *       *

Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten
takana.

Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla
oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.

Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta--ei hän ollut
kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain
ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.

Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli
muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin
syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki
tapahtui.

Hän seisoi porstuassa--se tyttö nimittäin--ja siivilöi lämmintä
iltamaitoa suureen korvoon.

»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee.

Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi
yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli
niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.

Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään
tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna,
hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii
veitikka.

Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo
menneen.--Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö
mitään tiedä... Mitäs siitä mahtaa tulla?

Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön
taakse--syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli
huutaa tytölle että pidäppä varasi!

Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.

»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä
puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.

»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.

Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään
vastata.

»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä
mitään pahaa tarkottanut.»

»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»

»Etkä ole enää minulle vihainen...?» kysyy nuorukainen.

»En suinkaan, mitäs minä leikistä.»

»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me
olisimme olleet vanhat tuttavat--en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin
sitä kysymään.»

Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee
hän--syrjästäkatselija.

»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta...»

»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä
muuta halua kuulla!»

Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska
tuo outokin siihen niin mielistyy.

»Entäs te...?» tyttö kysyy.

»Te...?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti
tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka
takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella,
ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa--ja hän, syrjästäkatselija,
nauraa myöskin.

»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».

Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö
sinä kukista, Tumma tyttö?»

»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa
tyttö.

»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä
pidät?»

»Kuinkas muuten.»

»Näkyvätkö ne pihallekin?»

»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»

»Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?» sanoo nuorukainen ja veitikka
hymyilee silmässä--»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä
sinun kukkiasi katsella.»

Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:
»Enpäs sanokkaan!»

Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen
semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs
sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan
kukkasista puhuu.

»Tuvassako?» nauraa nuorukainen.

»Ei!»

»Aitassa?»

»Ei sielläkään!»

»Saunakamarissa sitte?»

»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»

Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata--kylläpäs
sinä olet kovasydäminen!»

Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi
remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän--ja tytön olisi
täytynyt punastua.

»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy.

»Tuskin--mitäs sitte?»

»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä
kysyisin--ei, en minä sentään kysykkään!»

»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana.

»Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?»

»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään
kädestäni ottaa!»

Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka
kauniisti hän katsoo silmiin.

»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo.

»Mutta pian minä siitä selvän saan--annappas kätesi tänne!»

»Mitä varten?»

»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.»

»Sinä?»

»Minä juuri.--Etpäs uskallakkaan!»

»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä.

Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän--syrjästäkatsoja.

»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan
saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla--kylläpäs niiden
on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!»

»Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan
latelet!»

»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.--Hyvä
ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut...»

»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy.

»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!»

»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!»

»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä
sisään.

»Sano, jos osaat!»

»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi:
»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee--ja ensi yönä.»

»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.

»Se, jonka tuleman pitää--se, joka kädestä ottaa.»

»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»

»Hiljaa--en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo
nuorukainen, »Kyllä se nyt _tulee_! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se
pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin,
hiljaa, mutta varmasti--siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä
kukaan muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»

Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.

Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä
seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee
pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.

Satu on lopussa--tyttö avaa silmänsä.

Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin
maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.

»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»

Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi
lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin
iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen
ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.

»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain
pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin
tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä
naputtaisikaan!»

Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään
tyttöön.

Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.

Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi
pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.

Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara
ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä
sinä nyt teet, Tumma tyttö?»

Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän _tunsi_ että se
katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»

Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän
painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti
vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.

»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi
hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat
alas riippuen.:

»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin
ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...»

Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää
räpäyttäneet.

Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo
liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.

Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.

Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti--hitaasti ja
hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan.
Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt
läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen
halkeavan--käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.

Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi
juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.

Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.

»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni--uuninnurkassa?»

Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:

»Kädet silmillä--ja väriset...?»

Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.

»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En
minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.»

»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»

»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan
vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas
heti.»

Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.

Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin,
asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen
nojaten.

»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni?
Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi--sille, joka
kädestä ottaa...

»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä
kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö
harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä
katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä
todeksi huomaat?»

Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki
muut!»

»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun
suostunut--ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa,
minun Tumma tyttöni!»

Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.

»Ja ketä _minä_ olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita
samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän
puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä
olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...»

Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia
varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.

»Voi voi!» hätäili tyttö.

»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti.

»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus
tulitikulla ikkunan läpi!»

»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen
päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole
sinäkin vaan levollinen!»

Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja
kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.

»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas.

Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.

Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte
tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen
natisi.

»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa
ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja
poistuvia askeleita--sitte oli kaikki hiljaa.

»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan
ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena
ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se
rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.

»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.--Ehkä minä
vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!»

»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me
pääse täältä poiskaan.»

»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä
vaikka hirren seinästä kiskomaan!»

Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.
Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.

»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet
hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni--siitä saat olla
varma.»

Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:

»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!--Ethän ole
enää levoton, ethän?»

»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.»

»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin
sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!»

He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista
kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.

»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron--se on alusta
loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella
tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.»

»Mitä, mitä sinä puhutkaan...?»

»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt
laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut
ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää
tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki
luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin
kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin
rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä--sen luo, joka
sinua odottaa!»

»Älä, älä! Nyt sinä narraat.»

»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte
meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä
sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy
kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.--Mutta oletko sinä minun ... sitä
en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?»

»Olenko minä sinun, Olavi--?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa
nuorukaisen kaulan ympäri.

Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön
käsivarsille vienon punerruksen.

»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara
palsamille.------

       *       *       *       *       *

Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa
öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita
aamumaljakseen--alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui
reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.

Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia,
jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön
tukkijoella.

Olavin katse sattui ryhmään--pisarat jääksi riittyivät.

Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin,
kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän
niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt...

»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät
ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta
jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille
huomentani sanoa.»

Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo--vaaniva
katse tarkasti kiinteästi joukkoa.

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen
kastetta--vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.

Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.

Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy
mennä?»

Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.

Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului
ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.

Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona
märkään ruohikkoon.

»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti
nuolena nuorukaista kohti.

Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella
jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa.
Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle
ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.

»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat
pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille:
»Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!»

Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään
äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:

»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin
pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli
uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää
kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan
ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku
maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...»

»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.

»Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua
solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet
vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän
kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen
nimiin ivailtavaksi!»

»Ja te tiedätte mikä minä olen!»--kädet nousivat ylpeästi rinnoille
ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet
hänen ikkunansa takana--kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin
monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren
makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö,
niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin
kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse,
jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai
heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon--eikä hän ikänä
nouse!»

Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta
hänen jälkeensä.




6. AURINGON NOUSTESSA


»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka
paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.»

»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä
kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan
silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana--juuri silloin
kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden
lehtiä väräyttää.»

»Totta, ystäväni--elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun
kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet
lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko
tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin
pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja
kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei
kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja--katsoppas, vasta silloin me
löydämme oman itsemme.»

»Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua
ymmärtää!»

»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian
ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko
maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu,
lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa
sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana
ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja
katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat,
marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...» Valkean käsivarren liike
häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat...?» kysyi palsami
pidätetyin äänin. »Vain ne jotka--kukkivat!» kuiskasi verenpisara.

»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet
kuin yö--huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin
syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.

»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri
ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja
viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.»

»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja
silmäsi niin kummasti katsoo?»

»En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian
onnellinen...»

»Liian onnellinen--?»

»Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...»

»Sano se toivomus minulle!»

»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...»

»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?»

»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.»

»Pelkäät--? Minua?»

»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...»

»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»

»Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa--voi kuinka
äärettömästi minä sinua rakastan!»

»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen
palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa
kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan
sydämeen.»

»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen
tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä
myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran
vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan
seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja
riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja
toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja
pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä
tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä... Vihdoin se tulee, ja
terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme
sulautuvamme valoon ja lämpöön.»

       *       *       *       *       *

Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.

Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella
päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.

He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa
silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta
ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko
ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.

Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään
yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.

Tyttö kohotti katsettaan.

Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.

Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin
kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:

»Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua
katsellut...?»

Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.

Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin--juuri niinkuin äiti katsoo, kun
hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.

Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää
noussut--kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.

»Mitä--?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä
varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä
lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»

Kyynelhelmet värähtivät--ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi
äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.

»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua
hänelle lohduttavia sanoja.

Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset
huokailivat raskaasti kasvojen alla.

Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän
äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut
ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka
itkivät ja valittivat.

Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin
suortuviin.

Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät
kasvot--raskaat huokaukset täyttivät huoneen.

Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko
kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi
verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.

Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin
ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet
ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei
nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi
ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.

»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin
äänin.

»Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.

»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.

»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut
minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»

»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä
mitä vastaisi.

»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»

»Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille
voin?»

»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille
mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut
minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua
nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»

»Ehkä minä tulen sinua katsomaan...»

»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»

Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja
näytti sitte tytölle.

»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua
päästää?»

»Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan
päivä!»

»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään
pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa
sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan
unohtaisi.»

»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen
rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu
ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle
olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän
jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran
omaksesi valitset.»

»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen.
»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»

»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!»

»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen
sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.

»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin
rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.

»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö
vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.

He irtautuivat ja nousivat.

Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän
miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi
tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn
ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien
suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat
toisensa.

Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin
niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin
ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja
sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää
ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö
olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja
ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean,
verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen,
häviämätön merkki.

»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen
tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen
sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että
ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»

Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei
sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen
katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta
ulos.




7. PlHLAJANTERTTU


»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi
nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.

»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun
sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.

»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»

»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan
Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä
iloinen.

»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta
sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»

»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.

»Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta
pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli
niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin
kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja
lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»

»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi.

»Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista
kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä
samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...»

»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»

»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä
tuijottamaan.

»Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen,
ja katsoi häneen tutkivasti.

»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä
muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte
näytti että syksykin on kaunis.»

»Näyttikö sen joku?»

»Näyttipä niinkin--tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin
näin.»

Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.

»Se näyttäjä oli--muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin
sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat
jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit
niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle--ei, ei, et sinä
mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä
katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai
menenkö ohitse?»

»Olisitko sinä mennyt ohitse...?»

»Kyllä minä niin ajattelin--kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en
tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»

»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»

»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani...
Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on
ollut näin kaunis syksy.»

»Ja minulla...», kuiskasi tyttö.

»Niin--sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa
paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja
hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee
ja mitä ihminen etsii.»

Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan
hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:

»Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua
niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»

»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei
elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään.
Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se
ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen
silloin muuttuu aivan toiseksi?»

»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»

»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka
ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu
kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma
kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman
kauniiksi.»

»Juuri niin--kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä
kaikki on kuin kaunista unta.»

»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»

»Sen minä aina muistan, aina!»

»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit--kun sinä vuoroin punastuit ja
vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti,
etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä
katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi
minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin
lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»

»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin--en minä olisi
voinut sitä kauvan kestää.»

»Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun
sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki
niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä
minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»

»Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas.
Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen
takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen
kysyvästi.

Nuorukainen hymyili vastaukseksi.

Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen
kaulansa ympäri:

»Saanko minä olla näin?»

»Saat--juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä
hänen vyötäisilleen.

Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein...

»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen
kätensä hänen olkapäälleen.

»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.

»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen
tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»

»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.

»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti
tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.

Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut
sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.

Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut
suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen
päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen
tytön ruskeita suortuvia.

Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on
kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen
rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen
ihoon--kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia
suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta
ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.

»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen
tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta
hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn
koko olemuksensa läpi--niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut
hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.

»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä
äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi
hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että
molempien hengitys salpautui.




8. ENSI LUMI


Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen
joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.

Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä
lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät
lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät
kulkuset hevostensa ajokatuihin.

Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla
suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono.
Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista
tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo
tahansa.

Ilta alkoi hämärtää.

Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä
kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies,
muuan sen kylän isäntiä.

»Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies.

»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»

»Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän
kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä
niitä lähetettiin--tällaisia näin!»

Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.

Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin
kiitetyksi.

Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan,
vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:

»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan
antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?»

»Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä
edelleen hämillään.

»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte
iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä
jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja
pysäytän.

Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket
punottavat.

'Jäikö jotain?' kysyn minä.

'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi
on nyt siellä teidän kylässä?'

'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'

'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'

'Oo!' sanon minä ja naurahdan.

'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.

'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'

'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.

'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.

'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.'

'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'

'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'

Sitte se antoi tuon tuossa.

'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.

'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'

'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.

'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'

'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon
minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.

Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa
hyvin!»

»Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!»

Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi
mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka
tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen,
kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut
tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan.
Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne
pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt
entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi
niminen nuori mies.

'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja
keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää
mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta
joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että
jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan
kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen
ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'

Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain
hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on
kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää
vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan
solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin
avata--ja hymyilee.

Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu
juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö
sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka
matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee
hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja
lähtee jälessä.

Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen
rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän
punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa
asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin
sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään
katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja
menee sitte karjankeittiöön...

Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein.

Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.

»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi
varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää
että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.

Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä
häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»

Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin
hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.

Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä
kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan
mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja
kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa
uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen
kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia.

»Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta
vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.

Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla
kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::

    »Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko
    Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut,
    minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»

Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään
ja silmiin nousee himmeä kimallus.

Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo
raskaasti alas.

Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta
nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee
ulos.

Hän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä
lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.




9. ANNANSILMÄ


Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla.

Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella
kukki.

»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt
talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen
ikkunallaan hymyilisi.»

Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta
alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.

»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä
kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun
ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä
kukkimasta lakkaat.»

Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.

»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän,
painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia
terälehtiä vasten.

»Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan,
nyökäyttäen päätään pihallepäin.

Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon
työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.

»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan
kautta portaille.

»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin,
mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan
aitanräystään alle pystyyn.

Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.

Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön
eteen.

»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä
tytön poskille.

»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen
ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja
miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»

»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti»,
nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet
sillätavoin takaperin kynnyksen yli.

He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.

»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi
nuorukainen tupaan tullessaan.

»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»

»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi
nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä
istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne
vieläkin teen.»

»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»

»Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä
minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»

»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»

»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan
huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä
tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin
täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan
toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa
kirkkonsa ja pappinsakin, ja...»

»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.

»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat
nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»

»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi
mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.»

»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»

Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta
pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:

»Nyt lähdettiin!»

Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.

»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin
käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari
viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo
hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa
jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas
tuonne!»

Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja
katsoi hymyillen pihalle.

»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset
rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja
äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti
naputtaa ikkunanlasiin?

'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei
se kuitenkaan pysy pystyssä.'

'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me
ponnistaudumme liikkeelle.

Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me
hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen
poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.

Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin
hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä
kiedot kätesi niin kauniisti...»

»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin
puolittain tosissaan.

»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista
ilman minun apuani.

Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä
ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja
siitä se alkaakin jo hakkuualue.

Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on
juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.

'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä.
'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat
oksilla kuin sinun silmäsi.'

'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi
uskonut että metsä voi olla niin ihana.'

'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas
tuota suurta tietä tuolla alangossa--se on valtatie, jota myöten kaikki
tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin
rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea
parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet
puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat
tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee
paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen--eikös se ole somaa?'

'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'

'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden
kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?--Nyt meidän pitää mennä
miehiä katsomaan!'

'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan
että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.

Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas--hui sitä vauhtia! Ja nousemme
toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme
kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.

'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.

'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo--mutta laskekkin
pulskasti, muista se!'

Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja
tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.

'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.

'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa
syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake
se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.

'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt
maalaiselämää--pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä',
selitän minä miehille.

'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'

'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa--siksi se
noin loitolla seisoo.'

'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.

'Onhan niitä', minä vakuutan.

Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien
suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin
maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se
nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä
silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran
minä.

Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se
näppärä!'

Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.

Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se
semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!

Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se
miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista
kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan
täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne
harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia
osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut
silmilläsi, niin kaikki käy täydestä.

'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»

»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.

»Vaan siihenpä on melkein pakko--ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran
tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään
paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'

Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu
mainiosti.

Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta
kuivasmännystä nuotiota.

'Nyt ne rupeevat päivälliselle--ja niin teemme mekin ja istumme heidän
nuotionsa ääreen', sanon minä.'

Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan
että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan
sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.

Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä
olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale
ainakin.

Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja
maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen
ääreen--ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.

'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet.

'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.
Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.

Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla
ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.

Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja
ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa
lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki
paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi
kuin vastikään uunista otettu.

Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin.
Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni
pieniksi suupaloiksi.

Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun
valmistuksiani.

'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja
tarjoan.

Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat.
Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen
silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä:
'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...'

'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä!
tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.»

Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään
nauruun.

»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän
päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän
pieni hiiri...

'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan
kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.

Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä
minun kylkeni suojassa.

Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen
ääressä.

'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä--kaikki odottaen katsomaan.

'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta
olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun
korvaasi.

Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte
minulle.

'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä
hymyilet--miehet hymyilevät.

Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä--minä sentään aina pyyhkäsen
hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle
annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.

'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas
jatkaa syöntiään.

'Mikäs siinä--maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.

'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan
varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.

Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa
repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun
valkopäisen kannon nenässä--oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt
kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni,
vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.

Sitte me jo lähdemmekin.

Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon:
'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille
pieni lähtösaarna--tuossahan se on meidän kirkkomme.'

'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.

'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin
on kaikkein parasta--ja Antti on apuna messuamisessa.'

'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.--'Kun se kerran on tänne sitä
varten tullut, että kaikki näkisi!'

Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki
alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:

'_Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?'_ '_Olenhan minäkin suuri ja
mahtava he-erraa_!' vastaa Antti että metsä raikuu.

Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan
veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman
mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta.
Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.

'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun
kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'

'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla
tekee.'

Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.»

»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.

»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo
kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.

Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.

Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun
on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin
punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset
sen kuin vyöksi uumillesi.

'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä
hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain
heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä
kutomassa huivissa vain--se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'

Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin--ja nyt me jo olemmekin
kotona ja istumme täällä sisässä.»

»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin
tavattoman kaunista ja hauskaa--kun se tällälailla tehtiin se matka.»

»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin
sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»

»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.

»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä
reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin
suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko
ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä
kotona--täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se
äskeinenkin. Annansilmä--istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein
katsella!»

Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella
olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa--kun en minä kuitenkaan mitään
ole.»

»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä
nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?»

Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?»

»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.--Kuulehan kun kerron!
Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo
valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset
veistelivät--olethan sinä niistä lukenut, muistatko?»

»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö.

»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja
vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden
edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen
edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä
pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja
tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?»

»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen
alas--niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä
liikkui.

»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen
valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin
pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi
luonut.»

»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti.

»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän
välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai
hurjaa syleilyä?»

»Hurjaa--?» kysyi tyttö suurin silmin.

»Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani
kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu.
Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja
rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet
minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.»

»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.--Mutta oletko sinä oikein todella
ollut onnellinen?»

»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin
iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä
olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan
torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö
mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu
tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.»

»Ei kaikissa, Olavi--ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!»

»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin
sinnepäin.»

Hän veti tytön lähemmäksi--he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.

»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään,
hellä loiste silmissään.

»Kyllä kai--en minä voi tietää.»

»Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei
kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä
minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?»

»En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti.

»En minä sentään kehtaakkaan.»

»Häpeätkö sinä _minua_--sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran
minulle jotain, kerrothan?»

Tyttö loi katseensa alas.

»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina
katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin
tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta
myöten minuun--ja se kulkee, minä sen tunnen!»

»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole
koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin
toisiamme...»

       *       *       *       *       *

Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa--hanget ouruina
vierivät.

Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.

»Hän rakastaa minua--lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen
itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää,
sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan
rakastetulleen antautumaan?»

»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan--sellaiselta tytöltä...?»

»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes
kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni
valmis kaikki uhraamaan.»

»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki--häpeä!» Iltataivas
selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.

Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat--nuorukaisen jälessä,
sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.

»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää--koetella hänen rakkautensa
syvyyttä!»

»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista
tyttöä?»

»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!»

»Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?»

Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät
pilvet.

Kummat ourut koskina kuohuivat.

»Voiko rakkaus loukkaantua--kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka
palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä
epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!»

»------». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun.

Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi.

Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi--niin tumma, että nuorukainen
miltei katui kysymystään.

»En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani
epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi
tyttö miltei kyyneliin liikutettuna.

»Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit,
kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän
onnemme on kahdenkertainen.»

Ajatteli, mutta ei sanonut--eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin
sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton
koetus.

»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö,
»en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta
minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän
väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian
lähdet?»

He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin--niinkuin jotain
vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat
tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.

Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.

Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena,
hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva--hiipi,
kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.

»Mitä, Annansilmä--?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.

»Olavi ... nyt minä...», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät
nuorukaisen poskea vasten.

Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja
avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa
löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että
hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön
itseensä ja yhdytti hänen huulensa.

Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se
toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta
huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.

Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja
kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.

»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua
rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan.

Nuorukainen miltei tyrmistyi--niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä
yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.

»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi
äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan
minulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan--minä
tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole
vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja
syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina
päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku,
jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo
sukkaa.»

»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja
ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen
mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.

»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin
mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi--hänet, joka on...»

»Joka on...?»

»Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää
salaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi
asia--suuteliko sinun äitisi sinua usein?»

»Ei, ei usein.»

»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein
kahdenkesken--niinkö?»

»Niin, niin...»

Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi
tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy
vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.

Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.

»Mikä sinun nyt tuli...?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten
taasen hänen mielensä pahottaneensa.

Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain
kaukaiseen etäisyyteen.

»Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana.

»Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen
väräjävällä äänellä.

»Niinkö--?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?».

»Juuri nyt.»

»Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti.

Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi.

»Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono
kun pyysinkään...»

Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä,
hetki hetkeltä kasvava liikutus.

»Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän
kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan.




10. KOSKENLASKIJA


Kohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin
kaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista.

Moision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina
ikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin
vaahtopäinen Kohiseva itse.

Moision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin
komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes
muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä.

Kyllikki on Moision tytön nimi--kellään muulla ei ole sellaista nimeä,
eikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset.

Uittokauden »häntäroikka» oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat
tulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset
loppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä
tukeista puhdistelivat.

Oli ilta--miehet kortteeritaloihinsa samoilivat.

Moision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia
kastellen.

Puutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen.

Hän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin.

»Se on nyt se», puheli nuorukainen ajatuksissaan, »josta on niin paljo
puhuttu--se ylpeä!»

Tytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään
etupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti
tyttömäisen itsetietoisesti koholle.

»Komealta näyttää!» ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään
askeleitaan.

»Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet», ajatteli
neito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse--»se, joka muka ei ole
aivan tavallinen!»

Tyttö kumartihe uutta vettä ottamaan.

»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään.

»Jospa saat nenällesi!»

»Sepä olisi ensi kerta!» hymähti nuorukainen.

Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni.

»Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö
uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan
koettakoonpas!»

»Hevosen selässä ja seiväs olalla--niin isosia vastaantullaan!» päätti
nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta
päättävästi ohitse.

»Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään.
»Sepä joltakin näytti!»

Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen--tuntui miltei vielä
loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut.

Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen
pysähtyi.

»Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin
kohteliaasti.

»Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli--pää kääntyi vain sen verran,
että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle.

Äänettömyys.

»Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä.

Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun
vaatimukselta--nuorukainen tiesi sen itse hyvin.

»Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen
valmis, odotan vain jatkoa.

»Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle--tuosta punaisesta
metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?»

Tyttö suoristausi:

»Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa--jos
lieneekin tapa sellainen muualla!»

»Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja
tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä
tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi
kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön
ensi iskun häikäilemättömyys.

»Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi.
»Eikä ole tapani kahdesti pyytää--jos lieneekin tapa sellainen muualla.
Hyvästi!»

Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista
hän ei sentään ollut odottanut!

Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä,
hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan.

»Sanoisin vielä jotakin--jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi
tyttöä terävin silmin.

»Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi.

»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä,
että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus
huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa
se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää,
se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.»

»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi
nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen
toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää--sillä sellaista
uskaltaa kuka kulkija tahansa.»

He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.

»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!»

»Hyvästi!» kuului puutarhasta.

Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.

»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat»,
puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.

       *       *       *       *       *

Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta
väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin
liikehti sankkoja parvia.

Huhutar oli kertonut kummia viestejä--siitä se väenpaljous.

»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar
torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!»

»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut
vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta
takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä--joku joensuun-puoleinen--joka
tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja
ruumiina lahden rannalle nostettiin--synkkä näky, joka sen kesän
auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.

»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On
tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet.
Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että
veto lyötiin--korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön
maksettavaksi, jonka mies hävii.»

Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin--niin
kummana pidettiin Kohisevan laskemista.

Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.

»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?»

»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää.

»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!»

»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee.

»Mikä lie päästään paleltunut se toinen--menee vaikka tuleen, jos vaan
usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.»

»Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.»

»Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää.

»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»

»Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi--tuo tuolla!»

»Tuoko, joka melkein herralta näyttää?»

»Se!»

»Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?»

»Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä
päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä
sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.»

»Jo on uuspeili!»

»Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos
joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!»

»Älä profeteeraa--musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin
kuuluva tokasee.

»Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?»

Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja
polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee.
Toista sanotaan Väntiksi--mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet
housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä
karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista,
noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret
ulottuvat aina haaroihin--pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan.

»Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä»,
sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti
paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt,
ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.»

»Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä
tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu
laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.»

»Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan
tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä
kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä
vetoa lyöneet.»

»Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta.

Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella.

»Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille
kätensä.

»Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei
kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet
senvuoksi kilpailuaan heittämään--se on nyt heidän asiansa!»

Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain,
kumpikin sakkinsa ympäröimänä.

»Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla,
kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla
on tulipunainen takki.

»Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville--»ei tuo toinen yksin viitsi
laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen
uskaltanut, eikä ole uskaltamista.»

Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä
odottavat.

»Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän
vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään
uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla--siksi sitä ei voi
peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen
kuulee jokainen sillalla seisova.

Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin.

»Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki.

»Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo
punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa.

»Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken
varalta!» sanoo Moisio päälliköille.

»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri
kaivanne onkimiehiä...?»

»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka
tapauksessa.»

Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.

Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli
kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa
ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti
tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa
vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin
jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi
päälaella kypäränä huojuu--seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa,
vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään,
kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku,
tulinen kuohujen tanssi--vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot
syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen
»Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen
hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.

Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä,
elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä
tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan
tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.

Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle,
jos hyppäämään pystyvät--kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä
eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä.

Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle.

Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.--Erään
poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas.

»Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien
selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa.

»Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet
karttaan--laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen.

Punatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin.

Lievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään,
purasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan.

Punatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla
laskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle.

Jo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun--paksuhkon, kuoritun kuusen,
lyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan.

Nuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive.

»Näittekö?» virkahtaa joku sillalla naapureilleen. »Se ei merkinnyt
hyvää, kyllä se tietää!»

»Hei vaan!» Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää
pölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään,
»sorvaa» jotta vesi ympärillä sirisee.

»On siinä poikaa!» huudetaan sillalta.

Punatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee
ja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta
taaksepäin--kädet lantioille, katse keksin-huippuun, »isämeitää»
holottaa.

»Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?» joku punatakkilainen
sillalla huudahtaa.

»Ei ole nähty! Jo on, jo on!»

»Lopettakaa jo--ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!» sanoo sillalla
vakava ääni.

»Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!» punatakkinen
huutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä--silta jo lähenee.

Laskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle.

Jo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta
laskumies seisoo terhakkana.

Vauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen
poikkivuolteeseen--sillalla kukaan tuskin hengittää.

Taas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan
syrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento
huojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään
seisoo.

Syvä hengähdys sillalla.

»Tral-lala-lalla!» hyrähtää punatakkinen--pari keikailevaa
tanssiaskelta.

»Ei ole Sysmästä kotoisin!» sillalta huudetaan.

Jotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan?

Eipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja
odotus kasvojen jänteitä pingottaa.

Samassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen
takaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen
kuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin--mies jälleen suoraksi
kohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin
kiitää.

»Se ei ollut enää leikkiä!»

»Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!»

Pölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo.

Uusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle »p----le!»
kuuluu kohun keskeltä--punainen takki kauvas kuohuihin suistuu.

Sillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat
nousevat.

Punainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita
uintivetäsyjä--laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan.

Sadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa
Äkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä--hattu meni menojaan. Tuulispäänä
rantaa ylöspäin rientää.

»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta. »Neuvo äitiäsi!»
sähähtää hammasten välitse.

»Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!» joku puoliääneen virkahtaa.

»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki
lennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa--uusi pölkky työntyy
vihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu.

»Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!» Ei halaistua
sanaa sillalta.

Pölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla.
Voimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan--ensimäinen
salakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen
huojuukin.

»Ahaa, ahaa!--Katsoppas peijakasta!--Se taitaa lopultakin laskea!»

»Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin
tunnette!» joku laskijan ystävä mahtailee.

Pölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu.

Toinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon.
Ankara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi
kahtena--sininen paita kuohuihin katoo.

»Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?» Väki kohisten liikkeelle.

Sininen paita kuohuista vilkkaa.

»Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!»

»Miehet hoi, varallanne!»

»Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?»

»Ei, ei, keskemmältä se menee!»

Ja meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui
torjuen vahtimiehille nyrkkiä.

Mutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen
väliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu.

Vetävät--vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät--tuuma
tuumalta sininen paita nousee.

Mies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu.

»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» huutaa särkynyt ääni ja nyrkki
viittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen.

Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan--Olavi etsii keksiään. Hänen
takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen
takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa--hiljaa, mutta kiihkeästi.

»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo
Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!»

»Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt _täytyy_ laskea!» vastaa
nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä
helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta.

Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen
kantavuutta--pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja
silmäänpistävän syvällä uivan.

»Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!»

»Erilainen taitaa ajajakin olla!»

Nuorukainen jo lähenee siltaa--tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan
koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja
yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin
huomattavasti kuin tervehdykseksi.

»Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina--että hän niin
kauniisti heille hyvästi heitti.

Sillan alitse, poikkivuolteeseen--kaikkein katseet jännittyvät.

Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa--laskija
niinkuin permannolla.

»Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!»

Pölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa
keinuelee.

»Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?»

Vartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää
tulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat.

Tärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran
takaisin ja nuorukainen putoo sen selkään--kuin permannolle, ja seisoo
kuin permannolla.

»Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista
nähty!»

Taas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä--pölkky
sivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui.

»Jo laskee, jo laskee kuin poika!» Sillalla alkaa käydä yleinen äänen
sorina.

Vauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii
kuin vietereillä.

Taas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät
syvään--päät sillalla kurottuvat.

Tärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin.
Syöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita
taaksepäin--taas pölkky kuohuja halkoo.

»Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!»

»Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?»

Mällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua.

Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo
ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee
temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen
selkään ja kiitää eteenpäin--pölkyn latva tärisevää jäähyväistään
kallionrintaan piirtää.

»Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan
hurrata.

Nuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa
lähenee.

»Nyt se on jo viimeinen!»

»Mutta pahin!»

Pari kolme lyhyttä askelta taaksepäin--tukki törmää suoraan kossaa
vasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän...
siellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi.

Pölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee
pitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä
alkaa imeä.

Vahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa,
toinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa.

Vanha silta sätkähtää.

»Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!»

Kuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa
jähmettyy--törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin.

Nuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa,
päättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa
kiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa.

»Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!»

»Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!»

»Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!»

Kahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä
tyveä yhä kiihkeämmin alaspäin--nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa
tempaa.

Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa
juoksuaskelta--nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää
kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen
johonkin--sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse.

Alaspäinjuoksua ... huutoa...

Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa
vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä
se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat.

Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja
heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin
paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava
riemuhuuto kierii rantoja pitkin.

Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät.
Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea,
liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän
matkan päässä.

Nuorukainen pysähtyy--astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö
katsoo alas.

Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja
lämpimästi, heti taasen painuu--poskille tulvahtavat punaiset ruusut.

Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti
hattuaan.

Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot.

»Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole
sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään.

»No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja
lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän--on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies
lapikkaineen sikaareineen.

»Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.--»Ettet ole
enää silkkaa Olavia...»

»Ohoh!»

»Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty--kelpaako?» »Käyhän se
laatuun--pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa.

»Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas
sanoo.--»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!»

Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin
ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö.

Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty
helottava ruusu.

Nuorukainen hypähti ojan yli--tytön pää vetäytyi verhon suojaan.

Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä
ylöspäin, mutta ei tavannut ketään.

Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan--nuori tyttö
hyrähti hiljaiseen itkuun.




11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA


»Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?» kysyi tyttö
katsoen häntä lämpimästi silmiin.

»Miksikö minä surullinen olen?» puheli nuorukainen kuin itsekseen,
leikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti
eteensä. »Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!»

»Etkö sinä ole itsestäsi selvillä--?» tyttö kysyi.

»En, en tällä kertaa--sehän se juuri kummallista onkin!»

Puhe katkesi------.

»Ei minun sovi sinun surujasi udella», sanoi tyttö hetkisen päästä.
»Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä
kertoisin.»

»Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi--kun hän ei kuitenkaan
ymmärrä.»

»Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.»

Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin
pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli
harhaillen eteensä.

»Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole
kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin
se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin.

»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista
satua, mutta nyt...»

»Mutta nyt...?»

»Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä
kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun...»

Puhe katkesi taasen------.

»Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin
arastellen.--»Sitä minä olen usein ihmetellyt.»

»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö
minun, ja kuitenkin minun täytyy!»

»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?» tyttö taasen
epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä--sinä et ole niistä
mitään puhunut?»

»Kyllä, kyllä he elävät.»

»Jos olisit heidän luonaan...?»

»Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi.

»Etkö sinä pidä vanhemmistasi--?» tyttö kummastellen kysyi.

Nuorukainen oli hetken vaiti.

»Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei
kiinnitä mikään!»

Ja hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua
jotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt.

»Ja minä toivoisin...» jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa.

»Mitä sinä toivoisit...?»

»Se koskee sinua, Kyllikki!» sanoi hän kuin uhaten.

»Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla», vastasi tyttö pahaa aavistaen.

»Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!» sanoi hän melkein
rajusti.

»Vihamiehinä--?»

»Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen,
niin se olisi parempi!»

»Miksi?»

»Siksi--sanonko minä suoraan?»

»Sitä minä toivoisin.»

»Siksi», sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin,
»ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin
ylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä
luulin samalla voittavani jotain muutakin--ja että se muu oli lämmintä,
suurta ja kokonaista.»

Tyttö ei vastannut hetkiseen.

»Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» sanoi hän vihdoin
väräjävin äänin.

»En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet
estänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä
kuitenkaan ole olleet mitään--minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä
ottaa.»

»Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt--?»

»Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!»

Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan.

»Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa.

»Sanovaan!»

»Omistaa minut kokonaan...?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte
kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä--ja ehkä sitte joskus
muistella, että olet kerran minutkin omistanut?»

»Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei
sanonut mitään, ainoastaan katsoi.

»Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö
tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä...»

»Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen.

»Niin sinä et ... puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi
tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut,
onkin niin ... ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse
ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin.

»Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa
enempää kuin mitä jaksat--pitää?»

Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli
sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa.

Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut
uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä.

»Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän
vihdoin.

»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et _tahdo_
pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen,
katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta,
silmää räpäyttämättä.

»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen
toiseen käteensä, »_uskaltaisinko_ minä tahtoa?» Veri pakeni tytön
kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi.

»Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen.

»Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän
vihdoin vaivoin vastatuksi.

»Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen
tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä.

Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi.

»Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin--mutta siinä
on vielä joku kolmaskin!»

»Pelkäisitkö sinä häntä?» kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan
silmiin.

»En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?»

»Ja jos se pelko olisi esteenä», sanoi tyttö painokkaasti, »niin olisi
parasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän
rakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?»

Nuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan.

»Mutta jos minä pelkäisin _sinun_ tähtesi?» sanoi hän miltei lämpimästi.

»Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään,
ennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet
varma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.»

Nuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen.

»Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!» huudahti hän. »Nyt vasta
minä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin,
mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin... Kyllä minä tiedän mitä tämä
on sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.»

Mutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi.

»Niin, kyllä minä nyt _sinun_ tiedän», sanoi hän miltei valittaen.
»Mutta kun en minä tiedä itseäni!»

»Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat», sanoi tyttö hellästi.

»Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa...»

Hän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä.

»Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon
saan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn
aivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään,
niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.»

Tyttö nyökäytti päätään. He nousivat.

»Kyllikki!» sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista
käsistä. »Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä
saan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se
kuin olen.»

»Et sinä voisi toisin ollakkaan», sanoi tyttö lämpimästi.

»Kyllä minä sinua ymmärrän.»

»Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä ... kuka tietää»--hänen
äänensä katkesi--»hyvästi, Kyllikki!»

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä.

Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan
alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan.

Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten
vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen
ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät
jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen.

Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää
matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi.

»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin
asioillaan.»

Joukossa erään sydän levottomasti sykähti.

»No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä--häntä varten kai se
tuo on jätetty?»

»Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!--Tuolta
hän jo tuleekin!»

Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas.

Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt.
Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan
tulee?

Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet
yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys,
vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle.

Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta.

»Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan
sanonut mitään.

Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen.

Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään.
Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen
tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot.

»Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen.

»Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!»

Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan.

Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen
takaperin lahdelle.

Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä
jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan
ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin.

Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon,
lakaten melomasta.

    »Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne
    annetaan vaivaisille.
    Tytölleni olisin kelvannut,
    vaan en kelvannut vanhemmille!»

Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei
säpsähtämään.

»Mikäs sen nyt on--ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja
kuuntele!»

Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja
jatkoi sitte toisella sävelellä:

    »Kosken rannalla kotini seisoo,
    ja vaahto se seinään lyöpi.
    Maailman koskissa jalkani kastuu,
    sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»

Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään!

    »Eikä se ollut kevätpäivä,
    kun minä tänne synnyin;
    vaan se oli synkeä syksypäivä,
    kun minä kulkija synnyin.»

    Ȁitini itki ja kukkia katsoi,
    kun mua kuopusta kantoi;
    tulipunakukkaa äitini katsoi,
    kun mulle rintaa antoi.»

Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat
kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan,
jokainen vain odotti.

    »Se kukka mun tielläni punotti,
    se oli niin kaunis ja suuri;
    sen riemuin rintaani painalsin,
    vaan siin' oli murheen juuri.»

    »Sen kukan tähden kotoa läksin,
    ja isä se polki jalkaa;
    ja äiti itki ikkunan luona:
    nyt sinun surusi alkaa!»

Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja.

    »Se on se tulipunakukka,
    tulipuna-, tulipunakukka!
    Sinä sen kukan kyllä tunnet,
    sinä tyttö, tyttö-rukka!»

Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi
soutaa.

Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja
innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti
niin että vesi kohisi pölkyn nenässä.




12. VEDENNEITO JA AHTI


Virta vieri hiljalleen--virta vieri, kaisla huojui.

Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja
pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia
kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.

Maantietä astui nuori tyttö--levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle
katsoen.

Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla
valkoisia keksiä. Ja vielä joku--mies, joka loikoi metsänrannassa pää
käsivarren varassa.

Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.

Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin
päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki
sillä kohti suoraan rantaan.

Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa
nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää
vastaan ja sulkea tytön syliinsä--mitään ajattelematta, mistään
välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se
vesi, joka heidät erotti.

Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli--hievahtamatta,
sanaa sanomatta.

Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.

»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.

»Tulin--en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että
se tuskin kuului toiselle rannalle.

»Enkä minä sinua ajattelematta...»

Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!»

»Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne--hetkiseksi vain?» kysyi tyttö
empien.

»Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä
miehet tulevat heti illalliselta.»

Hän mietti hetkisen.

»Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin--täällä on metsä?
Uskaltaisitko tulla kopukalla?»

»Kyllä minä uskallan.»

Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»--kaksi
kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia--ja souti ripeästi
toiselle rannalle.

»Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen
tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui
lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut
mitään.

»Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle--et sinä voi seisoa, sillä
tämä keikkuu soutaessa.»

Tyttö istui, nuorukainen sousi.

»En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi
nuorukainen, kun he astuivat rannalle.

»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen--että
nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut
ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti
puhellen rantaan.

Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa
hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä--takaisinpaluuta ei
kumpainenkaan ollut ajatellut.

»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.

»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa--sen minä kyllä
ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.

»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki--ja
minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»

»Eikä täällä ole missään venettäkään?»

Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat
miettimään.

»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.

Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.

»Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen.

»Uida--?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä
avartuivat ja kirkastuivat:

»Kyllä, kyllä minä osaan!»

»Ja _uskallatko_ uida--minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?»
kysyi taasen nuorukainen.

Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä
hurmaavaisuudesta.

»Kyllä minä uskallan--sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat
toisiaan pitkään.

»Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi
puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana.
Kyllä se hyvin käy!».

Hän riensi nopein askelin alaspäin.

Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi
luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.

Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla,
poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.

»Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui
nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.

Vesi solahti--nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti
saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa,
kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte
vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä
leuvan alle.

»Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin
joelle.

Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi
kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi
katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.

Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät
koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui
siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti
sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.

Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.

»Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.»

Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.

Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen
uintia.

»Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki
ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen
kanssa ei pelkää mitään!»

»Siellä on _hänen_ vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä
kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka
tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja
kärsimystä tunnettu--mielelläin sitä kulettaa!»

Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen
varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.

»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon
--huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.

»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä--minusta oli niin
hauskaa katsella kun sinä uit.»

»Tulisinkohan minä sinua vastaan--jos se tuntuisi turvallisemmalta...?»

»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.

Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan
suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan
arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on
luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia
salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava
tuli.

Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.

»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen
uintinsa.

»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin,
heittäytyen uimaan.

»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät
rinnakkain toista rantaa kohti.

Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon
tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka
paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.

»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En
minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»

»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.

»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.

»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.

»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa
kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me
muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme
iloitsee.»

»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.

He saapuivat hiljalleen rantaan.

»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin
omia vaatteitaan etsimään.

Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.

»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.

Tyttö vastasi silmillään.--Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien
lomitse.

»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten...
»Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»

Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi
mieleensä painaakseen.

He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja
seisahtuivat siihen.

»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä,
»kuinka vaikea minun on sinusta erota!»

»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.

»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»

Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.

»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä
kätke minulta silmiäsi!--Kyllikki...?» sanoi hän uudelleen, toivo ja
epäilys katseessaan--irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen
hänen vyötäisilleen.

Tytön vartalo värähti--kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja
kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.

Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti
syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta--tyttö kietoi käsivartensa yhä
lujempaan.

Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui--häntä
miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.

»Saanko minä...?» kysyivät hänen silmänsä.

»Saat!» vastasivat tytön silmät--huulet yhtyivät------.

Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne
olivat aivan kuin toiset--hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni
veripisara.

Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi
selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän
ystävyyden salaperäinen sinetti--hän joi kiihkeällä suutelolla
veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä
hetkenä hukkunut.

Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla
vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut
horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.




13. NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA


Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista,
metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.

Se on uljas ja mieltätenhoava näky--mieltätenhoava joka aika. Syksyllä
syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella
kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä
niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan,
ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii
paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia
päiviä vuodessa.

Penikulma virtaa, penikulma niittyä--vain eräässä kohti kaksi niityn
vartijaa.

Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja
katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla
olevaa naapuriaan.--Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.

Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää
päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain
kautta koko lakeutta.--Sitä Välimäeksi mainitaan.

Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät
tukkilaiset sydänyön hetkeä--kuka käsivarren varassa loikoen, kellä
eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä
savupilviä nousi piippunysistä ilmaan.

Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten
mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä
loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.

»Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku
joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi
virtaa.»;

Useita päitä kohoutui yhtaikaa.

»Mutta eikös siellä istukkin joku...?»

»Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä
paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.»

»Niin, se on semmoinen tarina...?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee
vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.

»Vai tarina--? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa
eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään
tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.»

»Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan
piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a,
kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!»

»Oikeinkos te sen itse näitte?»

»Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut
niitä kasvoja silmistäni--enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä
sen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.»

Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.

»Olikos se sen sulhanen?»

»Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen--vaikka en minä sitä
silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun
ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja
ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se
katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs
ne muuten saisivat aikansa kulumaan.»

»Entäs sitte? Entäs sitte?»

»Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä
sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se
neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla--mutta herraa ei enää
olekkaan...»

Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut
pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.

»Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas
kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne--olisihan niitä
ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun
kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä--juuri siinä puolenpäivän rinnassa,
ja istui ihan samalla paikalla.»

»Mitäs se oikein teki?»

»Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.»

»Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän
olitte siihen aikaan vielä nuorimies?»

»Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi--ei tämä ole mikään pilajuttu!»

Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin
huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain
kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava
runkoa myöten alas maahan--piiput ailahtavat miesten hampaissa.

»Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula--mitä lie ajatellut, sen yksin
Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen
lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen
tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.--Se siellä kallion takana tulee
minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.

»No...?»

»No sitä minäkin ensin hämmästyn--kasvoillakin on musta harso. Mutta voi
ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan
lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja
se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri
ja jään katselemaan hänen jälkeensä.

»Olikos se nuori?»

»Nuori, nuori--liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja
katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen
minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja
kulkee täällä suruaan haihduttamassa.--Minä Mantilaa kohti oikasemaan.

»Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana
tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!'

Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.

'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan.

'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu
rannalla.

Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse
pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.

Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella--oli painunut kuin kivi
pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään
kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis!
Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin
valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa
tällaisilla jätkänkourilla.»

Kukaan ei virka hetkiseen mitään.

»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy.

»Surunpa tähden niinkin--vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!»

»Niinkö--? Olikos sen hullusti käynyt?»

»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan--siihen
herraan, jonka kanssa silloin istui--ja poika jätti.»

Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi
syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti
huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.

»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku.

»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi,
ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän
niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!»

»Sano herrastyttöväen rattaat--ei ne talonpojan tytöt sillälailla
hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se
rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi
pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa
käymään, niin käypi vaikka takaperin.»

Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa
hihittivät.

»Sen sinä oikein sanoit!» tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen
mies. »Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan
maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä
pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin
tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan
muistellut.»

Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta.

»Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa», sanoi muuan vanha mies,
kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. »Kyllä
niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä
asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy
mihin vellikuppiin tahansa.»

Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli
miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa
tutkivasti silmiin--joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia
osottaen häntä sormellaan.

»Tunnen ainakin yhden talonpojan», jatkoi vanha mies, »joka rakasti
nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään
tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi
rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole
voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.»

Ukko vaikeni.

»Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies», sanoi
se, joka äsken sormellaan viittoili.

Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että
suuri lippa varjosti kasvot kokonaan--näkyi ainoastaan kuinka
harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu
messinkihelainen väärävarsi tärisi.

Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka
keskustelua.

»Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa»,
sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies.

Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana
runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean
häiveen--kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto.

»On jo aika lähteä!» sanoo Olavi ja nousee.

Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat
hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli--sehän puhuu samalla
väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?'

»No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja
astuu rantaanpäin.

Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja
rientävät jälessä.




14. TUOMENKUKKA


»Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä
tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!--Mutta tiedätkö,
Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?»

»Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin--»se on rakkautta!»

»Niin, rakkautta se on--mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä
ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen
johtaa.»

»Niinkö--? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä
sen nyt sanoit?»

»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me
kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja
me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä
viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti
sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme
kuin maneetti rautaa--tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!»

»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi
tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun
sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»

»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä
päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa
kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun!
Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan
ole niinkuin sinä.»

»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla
sellainen!»

»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta.
Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin
syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun
tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»

»Älä puhu niin ... en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!--Mutta
sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»

»Eivät.»

»Miksi--? Eivätkö ne osaa?»

»Eivät, sillä ne _pelkäävät_ olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka,
kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä
silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja
heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen
katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi
sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan
meidänkin käteemme.

»Niinkö se onkin...?»

»Niin se on.--Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on
nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas
on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän
pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet
kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja
kiehtoo!»

»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?»

»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava
oletkin.--Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei
mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan
sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!»

»Juuri niin!--Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä
äänellä.

»Mitä, mitä sitte?»

Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja
upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento
ruumis värisi.

»Mitä--? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?»

Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä...
kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!»

»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.»

»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää?
Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun
kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan...»

Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen
yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä
pistänyt tulisena kipinänä.

»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä.
»Sehän on aivan järjetöntä!»

»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua
rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini,
ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.»

»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?»

»Häpeisi--? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!»

»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen
häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?»

»Ei, ei»--tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä,
jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.»

Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:

»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat
suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto--minä
tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja
muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!»

»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai
itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain
kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.»

»En, en haudassakaan!»

»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta
joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani
onnellinen?»

»Ei!»

»Onko se sitte minulle välttämätön?»

»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna
minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen--en minä muuta pyydä
kuin saada vaan sinua rakastaa.»

»Ja minä sinua--ilman kysymättä, ajattelematta!»

»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta
saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja
siunata sinua...»

Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:

»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan
koskaan kuollut onnesta?»

»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä...?»

»Vaan jos on _oikein_ onnellinen?»

»En minä sittenkään luule.»

»Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan--ja jos oikein _tahtoo_?»

Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin.

»Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan
ole niinkuin sinä!--Ja jos _se_ olisi mahdollista, niin en minäkään
muuta tahtoisi.»

»Tahtoisitko sinäkin--minun kanssani...?»

»Tahtoisin ... tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan
hyväilyyn!--Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille...»




15. SISAR-MAIJU


Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka
kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen
kalvakoihin kasvoihinsa.

»Minullakin kuuluu olleen sisar--Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen.

»Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä
minä sen hyvin tunsin.»

»Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut
hänestä niin kaunista--niinkuin senkin, sen sairausjutun...»

»Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.»

»Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni.
Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista
tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja
Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun
hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen
suojakseen levitettyinä.»

»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi
iltahämy vakavasti.

»Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten
välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies--vielä suurempi
kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan
saa viedä Olavia, ei vaikka!»

»Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja
äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti--eihän
se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!»

»Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine
keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään
ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas,
ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee
suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä,
ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle--ja minusta tuli vähitellen
terve poika.»

»Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei
sallinut muiden sattuvankaan--sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!»

»Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin
heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan
minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja
naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään--olinpa
väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä
korvalehdestä tai tukasta...»

»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille--ja hymyillyt!»

»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään--kun minä semmoinen
peto olin...»

»Aivan niin--kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!»

»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti
istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi
sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.»

Nuori mies vaipui mietteisiinsä------.

»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?» sanoi iltahämy, ikäänkuin
viekotellakseen häntä jatkamaan.

»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien
mailla!»

»Kuka tietää--ehkä se oli _hänelle_ parempi, että asia on niinkuin se
nyt on.»

»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun
luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä
olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri--ja kaikki! Minä
näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja
solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme
pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi
päätään koholla--ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät,
niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset,
joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi
hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että
niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta--melkein kuin Kylli...»

»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt
olisi!--Entäs sitte?»

»Ja hänen luonteensa--se olisi kummallinen! Vallaton, miltei
yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi
kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi... Näin
talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään
että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi
kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti
silmiini:

'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?'

Mieleni kävisi jo lauhemmaksi--vakavasti kuitenkin vastaisin:

'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen!
Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat...'

'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän
munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi
tupruaa--ja tämä se on raitista..!'

Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni
aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin
minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta
tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet...'

Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan--ikäänkuin painaakseen tämän
hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä.

»Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten--hän, niinkuin kaikki
muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein.

Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta.

»Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee
silmässä...?»

»Ei, ei ... se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua
noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä:
'Olavi, sinusta kerrotaan...'

'Mitä minusta kerrotaan--?'

Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini:

'Sinusta kerrotaan ... huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit
tyttöjen sydämillä--onko se totta?'

Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas.

'Ajatteleppas, Olavi: _minäkin olen tyttö_!'

Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi.

'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo
minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä
tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar--niinkuin me nyt
olemme.'

'Niinkuin veli ja sisar...?' sanoo hän ja katsoo minua suurin,
ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin
veli--pitäisihän sinun se itsekkin tietää!'

'Kyllä minä joskus voinkin.'

'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria--etkö
sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'

'En!'

'Kyllähän sinun _pitäisi_ tuntea... Usko sitte minua! Kyllä kait sitä
voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei
koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi--minä
olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'

'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!'
sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin
helmaan.

'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla
nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on
puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko--niin kovin heikko.' Ja hän
silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin,
sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan...'

'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen
sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina
kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'

'Minä koetan ... sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen
molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran
perästä------»

»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.--

»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes
tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit
aivan toinen mies.»

Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.

»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on
sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni
ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa--kyllä minä ne sinun
mittauslistasi osaan kirjottaa?'

Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin
silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua--mutta sinähän oletkin
Sisar-Maiju!

Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni
kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja
niin vierähtää hetki toisensa perään.

Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että
sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja
oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi,
eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma
konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.

Minun täytyy pakostakin nauraa:

'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'

Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten
minä ymmärrä mitä hän tarkottaa.

'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa--sitä
on nyt kestänyt jo kolme vuotta?'

'Onko sitä jo niin kauvan...?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä
kestää...'

'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta
kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan
haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan--kyllä he ovat jo aikansa
raataneet.'

Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.

'Isäkö--? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän
että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on
kuitenkin liian pehmeä isännäksi.'

'Luuletko sinä niin--?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.

'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö,
millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää
ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi ... juuri
niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet--koskas sinä sen aijot
kuivata ja raivata?'

'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'

'Miksen minä arvaisi--olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri
yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi--mutta
sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva...!'

'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada
sinua suudella--ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'

... Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin
sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa
heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja
me olemme niin onnellisia ... sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse
käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän
lapsemme--oh, mitä minä nyt hourailenkaan!»

»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden
tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko
selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi--täällähän on pilkkopimeä!»




16. ELÄMÄNLANKA


»Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun--syvän, sorean ja
ihmeellisen laulun.

»Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni
säestäisin.

»Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta,
jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun
tyttöni--sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin
elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!»

»Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja
soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle
vielä--en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa
lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.»

»Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!--Eikö se ole merkillistä,
Elämänlanka, että minun piti sinut löytää--minun, joka jo luulin että
kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?»

»Syksyn keltaista verta...?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi
silmiin.--»Olavi, älä pahastu minuun ... oletko sinä rakastanut
muitakin--sinusta on puhuttu niin paljon?»

Nuori mies oli hetken vaiti.

»Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä.
»Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa
minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus
muitakin rakastanut?»

»Ei, ei--en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen
polviaan. »En minä itseäni ajatellut...»

»Vaan...?»

He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä.

»Niin, kyllä minä ymmärrän--minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!»

Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä:

»Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin
arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen,
joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.»

»Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut ... minä
tarkotan: antanut _kaikki_, mitä sinulla on ollut--voiko sitä sellaista
antaa kuin kerran?»

Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi
äänetönnä eteensä tuijottamaan.

»Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä.

»Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin
kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena
kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole
minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen
rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen
yli.»

»Niinkö--?... Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas ... ja
minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa.
Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia,
sitä minä en ymmärrä?»

»Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on
aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on
aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä
minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan
kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen
kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään
ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain--muut ovat olleet
esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.»

»Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!»

»Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten
salainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole
vain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja
tunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä,
tai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki
kaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet
kertaakaan liikahtavat.»

»Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut?
Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.»

»En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko
olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan
päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa
ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman
aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen
ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä
pitää.»

»Ja sinä ymmärrät että se on _rakkaus_, se suurin kaikista!--Mutta
miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein
siitä _itsestä_, eikä vain nimestä?»

»Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi,
että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee.
Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää
siitä.--Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä,
hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...»

»Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?»

»Olen, olen--siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä
talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat
jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui
takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset
kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...»

»Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin.

»Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides
ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.»

»Siellä kylmässäkö--?»

»Niin--mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin
mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen
vuoteessa--katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla
kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...»

»Entäs äiti...?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja
vielä enemmän kuin mies?»

»Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui
lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt,
etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin
tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä
ymmärrän--heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki
tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin--siksi he
hymyilivät.»

Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen
väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi.

»Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä
niin syväksi ja tutkimattomaksi--en minä vielä äsken sitä niin
täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä
mökin vaimo minäkin tahtoisin olla--olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä
vuoteessa, mutta olla...» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen
silmiinsä.

»Mitä olla...?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä
väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään.

»Olla se, jota rakastaa, _kokonaan ja ainaisesti omana_!» sanoi tyttö
katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin.

Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he
keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja
haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi
sen läsnäolon.

»Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka
ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä
päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt
hänen eroamattomaksi jatkokseen.

Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa.

Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja
sylissään--sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne
olisivat kuuluneet hänelle.

»Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö.
»Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka
kaunis sinä olet.»

Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä.

»Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte
sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?»

Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen.

Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän
numeron, jota oli vaikea saada pois.

»Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää
leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut
mitään.»

»Niin ennen, mutta nyt--nyt _pitäisi_ olla!»

Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti,
laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen.
Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa--syvän, ihmeellisen lapsen,
joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän
kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia
lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä
pahottamatta.

Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti.

»Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin
lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin
vaikea olla.»

»Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen
kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta
toiste--ymmärräthän?»

»Kyllä--toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.»

Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous--niinkuin hän olisi
sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen
kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan
ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen
keskelle suuria kysymysmerkkejä.

Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti
silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi
äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä.

»Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?»

»Ei--mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain
erikoista.

»Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni
kertoisin sen sinulle nyt.»

»Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena.
»Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin
satuja sepittää.»

»Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti
tyttö.

»No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat
kätensä omiinsa. »Oli kerran ... eikös niin?»

»Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne
rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi
kielin kertoa.»

Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen
alku teki.

»Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää
salainen ajatus.

»Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja
kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä
poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa
kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan
nähdä.»

Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa
juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?»

»Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane
minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei
kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!'

Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän
tytöltä.

'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö.

Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja
piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen
kohdalle...»

Vieno väristys kävi tytön läpi.

»Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat
ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän
suuteli sitä merkkiä--ja he erosivat.»

Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi--nyt hän jo ymmärsi...

»Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli
merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?»

»Pojalle--?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.--»Siitä ei
minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.»

»Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi.
»Vaan tyttö?»

»Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu
pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika
yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen
vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö
tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä
miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen
merkin kautta hänen kanssaan--ja oli onnellinen.»

»Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä.

»Ei--eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte
sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin
oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli
aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla.

Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä.

'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö.

'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla
rintasi!'

Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään
tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi
tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä
salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun
mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että
minä aina hänen omansa olisin--ja niin minä olen ollutkin!'--Silloin
miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja
iski sen merkin läpi hänen rintaansa...»

Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti--hän tunsi kuinka
Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten.

»Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se
loppu oli niin kamala.»

»Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan
kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.--Eikä se
vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!»

»Vielä jatkoa--?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa
mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa.

»Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan
portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on.

'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon
merkki rinnassasi!'

Mutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli
raollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö
yhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi
Herra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen
ollut--astu sisään, tyttäreni!»

Molemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella
pohjalla uunissa.

»Kiitoksia, Elämänlanka--kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän»,
kuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä.
»Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan...»

»Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!» tyttö sanoi. »Se ei loppunut
vieläkään...»

»Eikö vieläkään--?»

»Ei!»

Tyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli
kertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri
ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin:

»_Anna minulle se merkki_!»

Niinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen
kuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä.

»Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista--enhän minä edes osaa
sellaista tehdä», hätäili hän.

»Sinä osaat mitä tahdot--rakkaus osaa kaikkea!»

»Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen...»

»Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi--?»

»Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan
minä sitä kamalaksikin--sitä erästä kohtaa.»

»Niinhän sinä sanoit--sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?»
kysyi hän värisevin huulin.

»Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän
minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen
koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...»

»Minä melkein arvasin, että näin kävisi--et sinä voi minua ymmärtää,
sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi
ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!»

Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka
riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine
nauharuusukkeineen.

»Se ulottuu juuri sille kohdalle--katsoppas!»

»Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon
käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?»

»Niin.»

»Kiharanko--oletko sinä niin lapsellinen?»

»En, niin lapsellinen minä en ole.»

»Kukan?»

»En niinkään lapsellista.»

»Muistovärsyn?»

»En sitäkään--_vaan sinut kokonaan_!»

Olavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta
hän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut
hänen ympärilleen.

»Etkö ymmärrä--? Sinun kuvasi!»

»Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut
kenellekään kuvaani», pakotti hän itsensä sanomaan.

»Et--sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti.

Olavia hävetti--millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa!
Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta
syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä
kieliä väräyttänyt--sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja
ijankaikkisesti!

Hän nousi ja äänessä oli tulta:

»Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!»

Mutta sanat katkesivat siihen--niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut
hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja
vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen.

Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus
kasvoillaan.

Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas:

'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä
annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?'

Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin
vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia.

»Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa
huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen.

»Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet
poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja
aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin
ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.»

Syvä liikutus oli vallannut Olavin--niinkuin joku olisi repinyt häntä
kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää,
pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä
kummaa hänelle on tapahtunutkaan--?

Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa
kaikki--sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja
kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei
voinut--'_sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi_!' huusi kuin jäätävä viima
hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa
ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea
kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen
otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen
polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne
kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin--mutta erilaisista
lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin.




17. TUMMAT JUOVAT


Sunnuntaiaamu--tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut
partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä.

»Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli
hän itsekseen.--»No, miehekkäämmältä vain näyttää!»

Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä
kerran.

»Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.--»Vaan enhän
minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!»

Hän aikoi juuri nousta.

»Katsoppas vielä kerran--hiukan tarkempaan!» kehotti peili.

Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili:

»Enpä minä nyt enää mitään huomaa.»

»Vai et huomaa...?» virkahti peili miltei ilkkuen. »_Vilkaseppas hiukan
silmiesi alle_!»

Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä
tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja
ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat
juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?»
huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan.

»Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä.

Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.

»Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä.

»Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on
nyt 'merkki'--pyytämättäsi.»

Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut
kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut.
Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara
mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!»

Hän katsoi.

»Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!» huusi ruoskamies. »Katso
niiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?»

Olavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja--toiset syvempiä, toiset
matalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi
pusertua hänen otsalleen.

»Lue ne!» huusi takanaseisova.

»Mahdotonta--ne ovat niin sekavia!»

»Sen minä kyllä tiedän», sanoi ruoskamies miltei ivaten, »mutta lue!»

Olavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata.

»Montako niitä on?»

Ei vastausta.

»Montako niitä on?» kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan
ruoskan vinhahduksen päänsä päällä.

»Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla», sammalsi hän.

»Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?»

»En!»

»Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!--Ensimäinen?»

»En minä tiedä.».

»Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!»

Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti
painamaan päänsä alas--ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen:

»Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!--Kyyneleitä ja tyhjiä
lupauksia!--Kauneudenjanoa!--Valeveljeyttä!--Vallotushalua ja
itsekkyyttä!--Sammuvia lapsuudenääniä!--Mielikuvituselämää ja
itsensäpettämistä...!»

»Jo riittää!»

»Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin
muistatkaan.»

»Älä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten.

»Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä
muuta'...»

»Älä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi
peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet
helähtivät lattialle.

Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma
lieska.

»Entä sitte--?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan
polkaisten. »Itse minä merkkini kannan--ja kannan pää koholla!»

Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos.




18. KAKSI IHMISTÄ


Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat.

Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori
rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin
kauvas--häntä vastapäätä istui nuori mies.

-----»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja
siitä ehkä olisi paljokin sanomista--vaan tuskinpa minun sopii ruveta
teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan...?»

Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen
suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka.

»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva.
»Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on
mielipiteitä.--Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen
hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle
ajatuksenne lupaa kysymättä--eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut
aivan luvan perusteella.»

»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu
kokonaan--herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille
voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta
vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä
riennän avuksenne.»

Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei
voinut olla nauramatta.

»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän
kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla
minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen--se asia on ollut
ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.»

Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään:

»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? _Teidän_ huulillanne
se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.»

»Niinkö--?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi--se ei ainakaan ollut
tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että
puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno
rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.»

»Aivan niin--kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!»

Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen
suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka.

»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän
keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä
suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.--Sanotteko
rouva...»

Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään,
mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä.

Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui
kodikkaaksi----.

----»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla
lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme
riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.--Vaan
sitähän ei sovi sanoa!»

»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?»

»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista
lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko
lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti.
»Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme
kuin koiranpenikkaa--suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja
kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään ... sitte
huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja
kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva
haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!»

Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä.

»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?»

»Ehkä--suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun
täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me
häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me
matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat,
mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää
meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee ... niin,
siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.»

Juna kiiti sillan yli--puhujain ääni hukkui teräskiskojen
säestykseen------.

------»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen
kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan
sellaiseen puhetapaan tottuneet?»

»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi.

»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin'
on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu
punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat:
'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole
valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia
kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä
sydämemme janoo?»

Nuori rouva katsoi hämmästyneenä--sillälailla hän ei ollut kuullut vielä
kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo?
Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta
keskustelemaan?'

»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka
oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen,
»niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat
hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että
niin on parempi.»

»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja
iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja
joukko työmiehiä työntyi vaunuun--nuori rouva huoahti helpotuksen
huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean
sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia
lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun------.

------»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella
verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko--jos _teidän_
avioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi
puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä
naimaton, vaan ainoastaan--niinkuin kaksi ihmistä?»

»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen
levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän
jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?'

»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa»,
jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta
nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai
tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti--senvuoksi että se
on vedessä?»

»Te ette _saa_ puhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella
äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan
väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet
kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.»

Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen:

»Minähän ymmärrän--mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä
luulin», jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei
hypnotisoivasti silmiin, »minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän,
melkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä
asiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että
teille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset,
pettymyskin on suurempi.»

»Teettekö te meistä pilaa--tahdotteko te tahallanne minua piinata?»

»En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin
ajatella saattaa.» Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin
pumpuliin kääritty naskalinkärki: »Sanokaa, rouva, minulle yksi asia!
Eikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän
haaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle
koko hänen olemuksensa väreilee?»

»On on, siinä te totta puhutte!» sanoi nuori rouva lämpimästi. »Mutta
ne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.»

»Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa,
jokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka,
kömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet--ihanteita
kaikki tyyni!»

Hän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki
nuoren rouvan läpi.

»Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun
tuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte
ja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei
olekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa
myöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää
kuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.»

Hän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi
päässyt siihen, mitä oli tähdännyt.

Nuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus.

»Eikö täällä ole liian kuuma?» sanoi hän nousten ylös.

»Aivan varmaan--miten huomaamaton minä olenkaan!» Nuori mies riensi
ikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja
loi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen
voitonvarmuus.

Nuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos.
Tuo mies ahdisti ja veti häntä--miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen
olisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva
äänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi.

»Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?» sanoi hän
hermostuneesti, kääntyen ympäri.

»Minä tarkotan--uskallankohan minä sanoakkaan?» puheli nuori mies tullen
hänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset... Minä tarkotan että
rakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten
keksimistä siteistä!»

»Ja te uskallatte tuollalailla puhua?» huudahti nuori rouva
tulistuneena.

»Miksen minä uskaltaisi--pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa.
Rakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja
samansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka
'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla
varreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty--ompelijattaren armosta. Ja
hänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa--koulujen
armosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin
navettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea
koivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia
kuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa--ja sitä hän on
luonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.»

Nuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja
sen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita.

»Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?» kysyi
nuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen
kuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan
läheltä kuuntelee.

»En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista
ja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne
eivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette,
vaan...»

Hän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.

»Vaan...? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle
sanonut!» huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan
paloivat tummanpunaiset täplät.

»Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon
vapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen
perään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat--miehen perään, joka ei
lepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa
niin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta
sellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa
kykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.»

»Mutta eikö juna viheltänyt ... eikö asema jo tule?» sanoi nuori rouva
hätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä
vaunusta ulos.

»Ei, ei vielä ... tämä on pitkä väli.» Hänkin oli nyt levoton ja
kiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret------.

------»Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina kuin
te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan?--Minä sanoisin teitä
_sabinittariksi_!»

»Sabinittariksi--?»

»Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan
oli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä
tulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten
ryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin
hiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä
etteivät he _tahdo_ palata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja
jäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman
vallotti.--Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?»

»En minä tiedä--en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta»,
vastasi nuori rouva hämmentyneenä.

Valaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina
lepattivat.

Molemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä
maltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi
seisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla
viileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle.

Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle.
Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä.
Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan--kaksi suurta sinistä silmää
katsoi häneen avuttomina.

»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen
toiseenkin käteensä.

Tuskainen, tukehtunut huokaus--nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi
kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen
käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu.

Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät
rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen
syleilyyn.

Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa
pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti
ja painui itse lysähtäen penkille.

»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia
roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään
tahtoisitte olla mikään sabinitar!»

Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui
jähmettynyt tuska ja neuvottomuus.

»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla.
»Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme
uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on
himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei
pisaraakaan!»

»Älkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te
tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen...»

»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!... Minä tiesin
että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!»

»Te--? Mistä te sen tiesitte?» huudahti nuori rouva kauhistuneena.

»Silmistänne--ne sanovat enemmän kuin sanat... Ja minä tiesin että te
ette rakasta lapsiannekaan!»

»Älkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää», rukoili nuori rouva.

»Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä
muutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se
sirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä
hetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne
ollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte
'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen
fariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä
ja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo
etsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin
tallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei
ainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!»

Nuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut
pahantekijä, jolle tuomiota julistettiin.

»Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus», jatkoi nuori
mies, »mutta siihen sekaantui muutakin--minun omaa kurjuuttani. Minun
veressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun
suoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä
arvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin
ryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et
ole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn
puolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki
muutkin!--Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!»

»_Minäkö_ halveksisin--? Ja teitä...? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te
kuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.»

»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi
kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni
puhua--sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt
mullassa.»

»Rehellinen te olette ja suora--siitä minä teitä kunnioitan», vastasi
nuori rouva rauhallisempana.

Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen:

»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni
mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut
kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee ... niin, te ette voi
ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt--meitä on satoja, jotka
elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun
kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä
joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te
... te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa
ettei 'ihannetta' olekkaan?»

»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla
ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he
ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät
huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän
eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet
minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa
sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte
roomalaisianne.»

»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva.

»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi
luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan
polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.»

Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina------.

------»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on
kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä
sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua--toinen onneton toista onnetonta.»

»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken
tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen
kimallus--hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi
kyyneliään pidättää.

»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui
nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta
väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse
tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii
se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja
mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät
meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus!
mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja
meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.--Minä
olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.»

»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.»

»On parempi _olla_ siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te,
rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella--tosin valheparatiisissa,
jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin
parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me
muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä
täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta
hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa
kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu--ja siihen teillä tuskin
on kylläksi kylmä sydän.»

»Ettekö voi muuta sanoa--ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori
rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä.

»En--tai ehkä sentään--ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette
sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään
kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat
ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea--tästä vanhasta ei ole
muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia,
jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä
pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille
rakkauden-ihannetta kylliksi... Kuulitteko? Juna vihelsi!»

Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli.

»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi--te
silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme.
Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin
muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan
huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.

Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos.

Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä
asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään--kuuma virta
himmensi hänen silmänsä.

»Mikä hän oli...?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti
penkille.

»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.--»Tai
ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen
nähnyt...»




19. MALJA POHJAAN!


»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen
yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen.

»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja
minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen
minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen
humalluttavia pohjasakkoja--minä, niinkuin muutkin!»

»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän
kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten
tuntea--juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!»

»Malja pohjaan, ja naura elämälle--ei sekään sinua itke!»

Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille
kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät,
puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat
sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi.

Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei
liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset
valmistautuneet iltakirkkoon--hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut
arkitamineissa työhön.

Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin
osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan
kuristaa ja jyskyttää.

Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten
ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti.

Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana,
tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän
kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti.

Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita--luukku
lennähtää auki.

»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »Bråskar de'?
Packa dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!» Luukku lentää
paukahtaen kiinni.

Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua
tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle--kaikkiin koko
katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle.

Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi
pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää--hän
rientää miltei juosten keskikaupungille.

Siellä hänet tapaa uudelleen raivo--loukatun ylpeyden ja uhman raivo:
'olenko minä karjapoika?'

Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?»

»Ei!»--Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan!

Rivin päästä hän sen vihdoin löysi--lihavan, punaisen naaman ja
hätäräiset, vilkkuvat silmät.

»Kyllä vaan, kyllä tunnen!»--kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. »Nuoria
tyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä--niinkö?»

»Niin.»

»Herra on hyvä ja istuu!»

Katu jyrisee.--Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen.

Portista pihalle. Ajuri nousee, Olavi nousee.

Ruoskanvarsi koputtelee luukulla varustettua ovea.

»Flickorna ä' int' hemma nu!»--luukku sulkeutuu.

»Mennään! Ajakaa vaikka tulimaiseen kattilaan, mutta ajakaa täältä
pian!» huutaa Olavi.

»No no, ei sitä niin heitetä, kun kerran on reisuun lähdetty...» Ajuri
kääntää kadulle ja kiertää täyttä vauhtia eräälle toiselle pihalle.

Olavi jää kuin tajutonna kärryjen viereen seisomaan.

Taasen koputusta ... sitte nuorekas, sointuva ääni. Ja se nuorekas ja
ajurin basso puhelevat hiljaa, tutunomaisesti.

»Selvä--ja nuori--eikä rahasta puutetta», selittää basso.

Olavin veri kiehahtaa. Onko hän markkinaraavas, josta rietasnaamainen
ajuri hieroi kauppaa? Hän aikoo huutaa ajurin pois--silloin ovi
raottautuu.

»Selvä on!» puhelee ajuri kiiluvin silmin----

»Iltaa--stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu
tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan.

Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa
vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä.

»Istukaa!--Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti...
rukkaset antoi, vai?»

»Niin--miten ihmeessä te sen arvasitte?» huudahtaa Olavi keventynein
mielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän
tuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja
valehdella--muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin.

»Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän
tulee siellä ikävä ... ja siellä teidän onkin melkein aina
ikävä.--Olikos se nätti?» kysyy hän silmää iskien.

»Nättipä tietenkin--melkein yhtä nätti kuin te...»

»Pyh!» Tyttö purskahti nauramaan. »Antoikos se edes suukkoa?»

»Ei ei, ei sinnepäinkään!»

»Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta--ja saitte
rukkaset?»

»Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin--nipistin ja
taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.»

»Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat
raaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma
vielä hautaankin viedä.»

He nauroivat molemmat--toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa
'maassa maan tavalla' -naurua.

»Mitäs te mieluimmin haluatte? Sherryä--madeiraa--portteria? Minä juon
mieluimmin sherryä.»

»Kaikkia!» huudahti Olavi.

»Kaksikymmentä yhteensä», nauroi tyttö, sai rahat ja katosi.

»Mitähän tästä tulee?» Olavi tunsi joka tapauksessa tyydytystä että
huone oli siisti, melkein hienosti kalustettu, ja että tyttö osasi edes
puhua.

Pullot tulivat, pullot ja lasit.

»Skool!» Tyttö kohotti keimeän viehkeästi lasiaan.

He joivat--Olavi ensi kertaa ijässään. Niinkuin kaikki se karvas ja
levoton, mikä hänessä oli lainehtinut, olisi tyyntynyt ja sammunut
sherryn aaltoihin.

»Ensikertaako te olette 'Iisakinkirkossa'...?» nauroi tyttö silmää
iskien.

»Ensimäistä.» Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun.
»Kaadatteko lisää?» ehätti hän kiireisesti.

»Mjuka tjänare!» Lasit kilahtivat.

»Onkos teillä paperossia mukana?»

Molemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin,
kohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen
savukiehkuroita ilmaan.

»Eikös tämä ole erinomainen laitos?» puheli hän nauraen. »Yleinen
hospitaali--kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te
tulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette
täältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?»

»Kyllä kai...»

»Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte
aikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me
olemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia!
Tuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva--ylhäinen, ylpeä
kuin viirikukko, ja ukko----

»Puhukaa jotain hauskempaa!» huusi Olavi ja hänen täytyi taasen
huuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota.

»Hauskempaa? Kippis!--Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos
minä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?»

»Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.»

»Vai rivoa--fint ska' de' vara!

    Sohva, sohva, sänky sekä sohva
    Eikös meill' ole mööpeleitä,
    sänky sekä sohva?

Hva' sa'? Kelpaaks?»

»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»--Olavia laulun kevyt tanssipoljento
viehätti.

    »Täkki, täkki, tyyny sekä täkki!
    Höyhentyyny ja silkkitäkki,
    tyynyllä tyttö nätti!»

Olavin täytyi pakostakin nauraa.

Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja--tyttö oli myötänään äänessä. Lasit
kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni.

»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua,
kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!»

Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,--hän oli jo aivan
nähtävästi humalassa--ja katosi viereiseen huoneeseen.

»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan
selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin
tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan.

Tyttö palasi kuin ilmestys--kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat
tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla
somistettu ohut viitta ainoana verhona.

»Oh!» pääsi Olavilta.

»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan
Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja
kumartui Olaviin päin--hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa
silmissään.

Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja
enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka
hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia
silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä
iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti
hänen kasvojaan vasten.

»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti
madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen.

»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?»

»Juomaan!»

Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva.

»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki
sellaisia--joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin... Te olette
ensimäinen sellainen--maljanne!»

Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään.

Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli
sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta.
Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti,
että se hehkui pitkänä tulipuikkona----

Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen
hellällä äänellä:

»Miksi te sellainen olette--sellainen mies! En minä maksun edestä, en
vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä _rakastan_ teitä? Vai
eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin
voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä--kyllä minä olen
elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi...»

Olavin läpi kulki inhon puistatus.

»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!»

Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi:

»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin.
Juodaan pois!»

»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda
täällä pitääkin»--hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja
illalla, juoda yöllä ja päivällä ... ilman noita tuolla ei täällä kukaan
voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä--hyi sentään, millainen
minä olen!»

Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan,
nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi.

Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja
hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä
katsellessaan.

»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö
nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy
lakkaamatta kieltään kastaa--eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi,
joi, joi...»

Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun.

Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt
mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin
kitalakeen tarttunut.

Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että
lasit ja pullot tarjottimella helisivät.

»Mitä h----ttiä minä tässä itken ja löllään--niinkuin se siitä paranisi!»

Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella
ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan.

»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä
huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun
toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä--vasta
opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko,
taikka minä tulen mustasukkaiseksi...»

»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi
nousi ylös--hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat.

»Täältähän se kullanmuru tulee!»

Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö--ilmautui ja pysähtyi
siihen hymyillen.

Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut
suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle.

»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus.

»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa.

»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki
kättä--ei, pussatkaa!»

Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään.

Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan,
kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi
tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi
läiskähtäen kiinni--sitte ei kuulunut enää mitään.

Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain
epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi
irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien
ajamana ovesta ulos.

       *       *       *       *       *

Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut
kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa
peitti hieno, valkea kuura--niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata
taivasta.

Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie
olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi
enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä
kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui
samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä
ja jäykistyä.

Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä.
Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos.

Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja
kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä
aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään
hävettänyt--niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa.

Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen:

»Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!»

»Milloinkas ne nousevat?»

»Parin tunnin päästä.»

»Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja
toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle.

Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa
niin väsyneet, että tuskin kantoivat.

Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat--ovi avautui.

»No--?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö--aamupukeissaan, samein silmin ja
veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja
kaiken maailman hajua--hän tuskin saattoi hengittää.

»Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin
sammalletuksi.

»Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on--katsokaa itse!»

Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville
ruttuisen postipaperiarkin.

Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä:

»Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä
menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.--Elli.»

»Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen.

Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja
hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.--Niinkuin raskas paino olisi
vierähtänyt hänen hartioiltaan.

»Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan.

»Syökää se, jos haluttaa!»

»Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja
pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee.

»Piru heitä ymmärtäköön--puolihulluja ihmisiä!» mutisi tyttö Olavin
rientäessä miltei juosten portaita alas.




III


20. TIEN VARRELLA


Matkamies asteli maantietä pitkin--vaaleapohjaista, vihreäreunaista
maantietä pitkin.

Hän kulki niinkuin kone, joka kerran on liikkeelle pantu: kysymättä,
ajattelematta, sivulleen katsomatta--yhä vain eteenpäin.

Matkamies saapui mäen laelle, josta tie laskeutui laaksoon. Ja siinä hän
äkkiä pysähtyi, ikäänkuin kone, josta käyttövoima loppuu tai jonka eteen
voittamaton este ilmautuu.

Hänen edessään lepäsi pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät kuin
rauhanaita onnentarhan ympärillä. Itse tarhassa pieniä kunnaita,
rinnepeltoja ja taloja, niittytäpliä ja kuhilasrivejä, heinäketoja ja
viillossarkoja, pieni joki ja silta, kohiseva koski ja sen molemmilla
rannoilla mylly.

Äkillinen liikutus valtasi matkustajan nähdessään tuon kaiken yhtäkkiä
edessään. Yksi ainoa silmäys toi mieleen tulvan muistoja ja tapahtumia,
jotka olivat jo aikoja sitte unohtuneet.

Kaikki näytti olevan ennallaan. Ja hän katseli jokea ja kohosi siitä
kosken vartta ylöspäin. Myllyt katselivat toisiaan, kumpikin rannaltaan,
niinkuin ne olivat maailman ajan katselleet. Mutta ne eivät olleet
entiset hirsiseinäiset myllyt, vaan uudet, upeat, kiviseinäiset.

Ja se löi kuin välähdyksenä hänen mieleensä: onko mikään muukaan enää
entisellään, vaikka puitteet näyttävät samoilta? Mitä kaikkea onkaan
voinut näiden vuosien kuluessa tuossa pienessä kylässä tapahtua?

Matkamies kävi levottomaksi--niinkuin hänen olisi vaikea astua näin
äkkiä ja tietämättömänä noiden kaikkien mahdollisuuksien keskelle. Ja
hän lähti hitaasti, raskain askelin laaksoon laskeutumaan, ja kuta
likemmäksi kylää hän läheni, sitä levottomammaksi hän itsensä tunsi.

Tie kaartui. Kaarroksen takaa kilahti heleä kello ja näkyi joukko syödä
nykyttäviä lampaita--niiden kohdalla aidalla keikkui avorintainen,
liinahousuinen lammaspoika.

Matkamiehen mieli ilostui--että edes lampaat ja lammaspoika olivat
entisellään.

»No päivää!» tervehti hän poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia
se mies on?»

»Olenhan vaan semmoisen Tiinan poika», kuului aidalta reipas,
ujostelematon vastaus.

»Vai niin, vai niin.» Matkamies astahti ojan yli tienoheen, istui ja
pani tupakan.

»No mitäs tänne teidän kylään oikein kuuluu? Minäkin, näetkös, olen
liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen vähän näitä paikkoja, mutta en
ole nyt pitkiin aikoihin kuullut mitään», puheli mies.

»Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ilostuneena niin suuresta
luottamuksesta, ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että
Mattilan 'Tyttö' sai varsanäyttelyssä ensimäisen palkinnon?»

»En veikkonen!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimäisen? Entäs
muuta?»

»Niin, mitäs sitä taas onkaan?» Pienissä viisaissa silmissä näkyi pirteä
välke. »Niin! Tiensuun Maija on nyt mennyt naimisiin. Ja se sai oikein
kaupunginsuutarin, ja niille laitetaan nyt tupaa--tuonne noin
kokkoaholle! Näettekös?»

»Kyllähän minä näen. Kaunis siitä näyttää tulevankin...»

»Ja tulee oikein hella ja paistouuni... Niin, ja Niemellä oli kanssa
häät, sille Annikille. Se meni nyt vasta naimisiin--vaikka kyllä siellä
on paljo riijareita käynyt, joka vuosi vaan, ja isollisia.»

»Vai niin.» Matkamiehestä tuntui niinkuin joku olisi napauttanut häntä
vasaralla rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin.

»Entäs Koskelassa?» kysyi hän maltittomasti.

»Jaa Koskelassako? Se kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja...»

»Kuoli--?» Niinkuin olisi isollamoukarilla iskenyt matkamiestä rintaan,
niin että kaikki meni sillä yhdellä iskulla turruksiin.

»Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja oli valkoset lakanat
hevosten selässä ... ja arkku oli ihkasen täynnä hopeatähtiä--niinkuin
taivas vaan.»

Matkamiehestä näytti niinkuin ilma olisi äkkiä pimennyt ja sen pimeän
keskellä tanssinut pieniä hopeatähtiä.

»Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään matkamiehen
kasvoja.

»Oli», kuului tukehtunut vastaus.

»Ja emännän asiat on kanssa huonosti», innostui poika jatkamaan. »Se
makaa nyt aivan viimeisillään...»

Matkamies tunsi ahdistavaa kuristusta rinnassaan.

»Niin ettei siinä nyt ole oikein isäntää eikä emäntää...»

Matkamies halusi nousta, mutta pelkäsi jalkainsa pettävän.

»Sanovat että se poika on jossain poissa, jota on isännäksi meinattu...
eikä ole tullut kotiin.»

Matkamies nousi ja lähti eteenpäin.

»Hyvästi nyt vaan, poika!»

»Hyvästi!» kuului kummasteleva ääni tienohesta. Ja lammaspoika jäi
katselemaan hitaasti kulkevan vieraan jälkeen, jonka raskaat askeleet
rauskahtivat kuin hiekkaiset huokaukset maantien tiiviiksisullotusta
rinnasta.




21. PERINTÖKAAPPI


»Astu!» kehotti avain.

Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet
juuri oven takana vallannut.

»Astu--olet jo kyllin viipynyt!»

Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin
pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa
kiertää lukkoa auki.

»Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan
kätensä alla.

Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään.

Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui
tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla--aivan
niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin.

Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle.
Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin--samanlainen ja kuitenkin
niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia
kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo--mutta kummankin
kasvoilla asui suuri lempeys.

Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja
siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja
kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää
kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu
avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei
kuulunut--ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka
ovipielessä seisoi.

Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha
vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä,
ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta
sanaakaan sanoa.

Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille
levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla,
kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli
voitolla.

»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että
sinä kerran tulisit ... ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit...»

Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui
vuoteen vieressä olevalle tuolille--molemmat pitivät yhä toistensa
käsistä.

Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä
lempein silmin.

Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut
kysymys.

»No, poikani...?» sanoi hän miltei kuiskaten.

Mutta poika ei voinut mitään vastata.

»Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha.

Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä,
joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska--nosti, mutta laski ne
taasen pian.

Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja
tutkivasti--terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia,
veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa ... kaikkea.

»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä--ei niinkuin
pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen...»_Ja
koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen
ja_...»

Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi
liikutuksesta.

Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja
jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt--hän lysähti
polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan
peitteeseen.

Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin
vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa.

       *       *       *       *       *

Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama
surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja
kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen
asuntonsa pitänyt.

Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden
etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia
partiojoukkoja.

»Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi,
pyyhkien hikeä sairaan otsalta.

»En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni
jotakin--mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.»

Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa:

»Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on
aina hyvää.»

»Niin, tarkotus--kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka
ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja
sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia
sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan
silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni
koettelemuksissa--mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa...»

Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi
taasen otsalle.

»Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten
jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.»

»Kyllä ... ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä
jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja
koko entisen uskoni ja toivoni--se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata...
Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi
helpompi puhua?»

Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine
kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti
vuoteen ääreen.

Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä
vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti.

»Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta
tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te
niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi
kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni
antaa sen teille omin käsin.»

Sairas huoahti syvään ja vaikeni--niinkuin hänen olisi pitänyt välillä
levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan.

»Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs
tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut
niin tärkeäksi ja merkilliseksi.--Se on tuo kaappi tuossa!»

Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin--kaappiin ja sitte
äitiin.

»Te näytätte hämmästyneiltä ... kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa
sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.»

Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte,
omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei
kuiskaten--niinkuin kummitusjuttua kertoen:

»Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla
paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin
synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja
uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja
hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen
syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun
hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun
palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi
niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen
vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä...»

Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä,
jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa.

»Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka
olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja
avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin
vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo
avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka
peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen--hän oli vielä
nuori ihminen--ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta
noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut
parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän
läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän...»

Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma
olisi loppunut keuhkoista--kuuntelijat istuivat kivettyneinä.

»Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin
itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja
paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä
kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi,
ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka
sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka
silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan
vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä
seurasi kamala karjahdus--molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen
pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi
kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä
välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen--mitä sitte
tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt...»

Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen.
Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi
tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan.

»Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui
mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät
verestävinä--istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi
kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia
tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan
kaappiin--se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on...»

Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä
kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen.

Olavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen--tarttui, puristi ja katsoi häntä
rukoillen silmiin.

»Kyllä, kyllä», nyökäytti sairas hänelle lempeästi. »Mies pyysi
anteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä
kellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli
myöhemmin maalia päälle. Mutta ... tahtoisitteko katsoa sitä korjattua
kohtaa...?»

Olavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli
ainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä
kasvoillaan.

»Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien
molempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin
katsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee...»

Lause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi
tuska ja syvä liikutus.

»Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan
epäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin
onnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat...! Ei sellaisia voi kitillä
eikä maalilla peittää--sellainen on vaimon sydän...»

Kertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan.

Olavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta
kerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt
vasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus,
sen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa
omituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten
syyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään
äitinsä salaisuudesta.

»Ja mitä mieheen tulee ... niin, levätköön hän rauhassa. En ole tahtonut
hänen muistoansa häväistä, mutta ajatellessani että _tekin_ olette nyt
kasvaneet miehiksi, ja että teilläkin tulee olemaan vaimot... Niin,
kyllä hän oli jalo mies kaikessa muussa, niinkuin kaikki hänen
käsialansa todistavat. Ja minä tiedän että hän sai siitä itsekkin paljo
kärsiä, ja hänellä on tuomarinsa ja meillä on tuomarimme, ja meillä on
kullakin kyllin vastattavaa omassa kohdassamme...»

Sairaan valtasi ankara liikutus, niin ettei hän voinut puhua pitkään
aikaan. Olavi istui ajatuksissaan, silmät kyyneleitä tulvillaan--
vanhempi poika oli edelleenkin tuoliinsa lyyhistynyt.

»Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni», puhui sairas tyynemmällä
äänellä. »Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia,
oikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa,
joka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei
niistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä
kenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien
sisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu... Jospa
minä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa
teille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan--nuo,
joissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä
muisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta
polveen--muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain
unohdettakoon!»

Kaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon
saakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan
kuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.

Sairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen:

»Tahdotteko ottaa tämän perinnön?» kysyi hän kiinteällä, odottavalla
äänellä. »Kaikkinensa, mitä siihen liittyy...?»

Olavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin--se
oli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän
oli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun
väänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka
katsahti kunnioittaen äitiin.

»Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse», sanoi vanha keventyneellä
äänellä. »Vain yksi lisäys tuohon perintöönne ... minun siunaukseni!»

Hänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia
asunut. Ja se vallotti ne kokonaan--hän katseli hellä loiste silmissään
kauvan poikiaan.

»Olavi!» sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman
poikansa mietteistään. »Se _tapahtui siihen aikaan, kun sinä
synnyit_...»

Vanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt
miksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta
käsittäneet.

Mutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren,
hämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän
tarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin
aurinko valaisee äkkiä pimeän loukon.

Ja Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin
ajatukselleen vastausta odottaen.

Äiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään:

»Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.»

Olavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven,
niin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen,
rotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät.

»Niin, niin ... kuka sen kaiken ymmärtää», lisäsi sairas melkein Olavin
korvaan.--»Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan
olla yksinäni.»

       *       *       *       *       *

Pojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat
äitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään,
kädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa
kaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien
yhteisellä hautakummulla.




22. OMA TUPA


Hautajaiset olivat ohitse...

Veljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin
tuolillaan ikkunan luona.

»----Ja sinä otat nyt talon ja isännyyden, ja hankit tietysti
emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niinkuin sitä on miespolvesta
miespolveen suvussamme hoidettu», sanoi Olavi.

»Mitäs sinä sillä meinaat?» kysäsi vanhempi veli rykäisten kuivan,
lyhyen rykäyksen.

»Sitä, mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä», virkkoi
Olavi miltei hilpeästi.

»Vaikka tiedät että sinua on aina siksi ajateltu ja ettei minusta ole
isännän saappaisiin. Kyllä minä tiedän paikkani miesten edellä
työmaalla, mutta komento...»

»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti. »Sitäpaitsi luulen
talon pysyvän paremmin talona, kun isäntä kulkee ase kädessä miesten
edellä, kuin jos hän kulkee suu täynnä suuria sanoja niiden jälessä.»

»Hm», sanoi vanhempi veli, rykäsi taas kuivan, lyhyen rykäyksen ja jäi
eteensä tuijottaen miettimään ja sormillaan tuolin sivuun rummuttamaan.

»Mitäs sinä sitte oikein itsestäsi meinaat?» kysäsi hän hetkisen päästä.

»Jäädä itsekseni ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä--ja ehkä raivaamaan
omia peltojakin.

»Mökkiä...?» ihmetteli vanhempi veli.

»Niin. Katsoppas, veljeni!» sanoi Olavi raskaasti. »Kullakin on omat
polkunsa, ja minun elämäni on nyt joutunut siihen kohtaan, etten minä
voi elää minkään ennenrakennetun päällä. Minun täytyy alottaa kaikki
alusta ja rakentaa itse--ja jos minä kykenen alottamaan ja rakentamaan,
niin minä kykenen elämäänkin.»

Vanhempi veli katseli häntä jäykin, hämmästynein silmin, niinkuin olisi
kuullut vierasta kieltä--katseli ja alkoi taasen rummuttaa.

»Hm.--En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkkään», sanoi hän
kotvan kuluttua kunnioittavalla äänellä, niinkuin ylempäänsä puhutellen.
»Tiedän vaan, että niin on tehtävä kuin sinä sanot. Mutta uskotko sinä
että Koskela pysyy minun käsissäni Koskelana?»

»Uskon!» vastasi Olavi sekä lämpimästi että vakuuttavasti.

»Olkoon sitte niinkuin sinä tahdot. Mutta jos jotain alkaa mennä vinoon,
niin silloin täytyy sinun tarttua ohjaksiin.»

»Sen kyllä teen, mutta sen täytymisen sinä jo tänä syksynä kynnät
peltoon viljaa kasvamaan. Olkoon nyt vaan kaikki onneksi uudelle
isännälle!»

»No no! Hm.» Ja vanhempi veli taasen rykäsi.

»Minkäs hinnan talosta sovimme?»

»Ei mitään hintaa! Sinä otat talon semmoisenaan, niin olet heti hyvillä
jaloilla. Minä pyydän itselleni ainoastaan Isonsuon ja kauramaan sen
rannalta ja sen pienen metsäpalstan, mikä kuuluu samaan aitaukseen--ja
mahdollisesti rakennuspuut talon metsästä.»

»Vai niin sinä olet ajatellut!» virkahti vanhempi veli pirteä välke
silmissä. »Siitä tulee mainio pala, eikä siinä ole savikaan kaukana.
Mutta kyllä se on monen hien takana--minä olen sitä katsellut. Hm,
hirret! Tietysti, ja hevosapu myös. Mutta kyllä talosta hinta määrätään
ja kaikki muukin pannaan tasan.»

»Ei nyt mitään määrätä eikä tasata, kaikki muu jääpi sinulle.
Ymmärräthän, että kun kumpikin meistä tahtoo antaa enemmän kuin toinen
huolii, niin siitä kyllä aina sovitaan. Jos minä myöhemmin tarvitsisin
jotakin, niin minä kyllä tulen luoksesi, ja jos sinä tarvitset jotain,
niin tietystihän ensiksi käännyt veljesi puoleen.»

»No, jos sitte sillälailla sovitaan--kyllähän minä koetan kaikki
tallella pitää.»

Ja vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja
nopeassa tahdissa.

Mutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös:

»Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi--jos ne vielä
riisuvat hevoset ennen aikojaan...!»

Ja hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle.

Olavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja
katseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja
kädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista
ulos.

»Kullakin on oma leiviskänsä», hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista
hellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. »Ja sinun leiviskäsi
taitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on
tähän päivään asti aavistanut.»

Olavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle--Olavi kirves olalla.

Oli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis
ja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan--jalat vain vanhasta
tottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa.

Jo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin
puolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet
riippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita
taidekudoksiaan--siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin
mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri
paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin
hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua
tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä
sädelippuja.

Samoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin
tietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen--lippujakin lieskui siellä
täällä.

»Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea», ajatteli Olavi itsekseen.
»Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.»

Ja väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin.

»Eikö jo?» kysäsi kirves maltittomasti olalta.

»Ei, ei vielä, mutta pian», vastasi Olavi, kouraisten varresta
lujempaan.

»Tästä päivästä se kaikki riippuu», ajatteli hän taasen. »Se on kuin
koe--jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun
vaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin
silloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.»

Ja maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki
pusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan.

»Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen», ajatteli hän taasen
itsekseen. »Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä
itsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin
toiseenkin puoleen.»

Hän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä
vaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves
tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni
lapsi--niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe.

Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä,
sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen
maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran
ylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen--hänen
ensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä.

Metsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin
kovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja
katsahti hämmästyneenä vastaajiin.

Vastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä
nyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien
karskin katsein: »terve tulemastasi!»

»Terve!» vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä.

Ja niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään
haastella------.

»Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?» vastasi
Olavi. »Se asia nyt on sillälailla että...» Ja hän kertoi koko asian
punervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen.

»Vai niin--onneksi olkoon!» vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat
toinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui.

Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä
vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta
ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla
oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui
yhä enemmän.

»Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi
siitä tulla!»

»Hyvin sinä meidät tunnet», vastasivat puut. »Tuollainen tervassydän
kestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me
teistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on
sellaiset pohjat, niin ... iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin
kaatuu!»

Ja Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei
ollut kirvestä heiluttanut.

Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen
hirsikaski.

»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki
hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään.

»Eipä hullummaltakaan--hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi.

Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.

»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.--»Vaan sijansa se sekin saa,
kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.»

»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan
montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta--siitä sinä
et ole vielä mitään virkkanut?»

»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti
Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja
kuistin satulakattoineen--aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut.

»Vai niin... Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät
taasen puut.

»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan--niin minä olen ajatellut.»

»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa
ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo.

»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon
seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi--että vielä löytyy joku,
joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.»

»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.»

»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi--ihmiset?»

»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko
näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi.

»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella
Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon
rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista.

Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui.
Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan
hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää.

»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös...?» kysäsivät puut odottaen.

Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä
neljäänkymmeneen--ja hymyili.

»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain
mielin.

»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut.
»Näkemään asti!»

Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui
niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat
salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se
täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi
luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut.




23. YHTYVIÄ POLKUJA


Hirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897.

Kyllikki!

Sinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta
vihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes
osotettasi--oletko vielä »Kyllikki», vaiko mahdollisesti jo joku »se ja
se» jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään
Sinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi.

Ja sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti,
en tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan
piirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun
jälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä
olet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut
Sinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko
se ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua
kaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka
minä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia?

Sitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja
kulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin
väsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin
kotiin--nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet
hautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran
sentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin
josta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin!

Rakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin
tuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä
päivältä yhä huutavammaksi--ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa
ja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan
toveria _kärsimään ja ponnistelemaan_.

Et voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina
sydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla
ollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle
mitään? _Ja kenelle_...? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että
tiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole
ollut pieni eikä helppo kysymys.

Nyt minä luulisin kuitenkin olevani siitä _omasta_ puolestani täysin
selvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun
kanssani vesille--ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei
näy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin
ainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen
vapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä
koskaan hellittävä--kävi miten kävi.

Vielä: uskaltaako Moision tytär lähteä _mökkiläisen_ vaimoksi, sillä
mitään muuta en voi enkä tahdo hänelle tarjota? Jos hän siihen uskaltaa,
silloin minäkin luulisin uskaltavani vaikka mihin.

Ja vielä: _tahdotko_ liittää kohtalosi minuun? Vai ehkä halveksit minua?
En tahdo itseäni puolustella, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä
tiedän etteivät yksityisseikat vaikuta Sinun päätökseesi, vaan se
peruskäsitys, minkä olet minusta ihmisenä saanut.

Yksi asia ennen kaikkea: ei sääliä eikä armopaloja! Luulisin tietäväni
ettei kumpainenkaan meistä tarjoa eikä huoli armopaloista, mutta olen
kuullut sanottavan että säälillä on naisen sydämessä suuri sija.
Tahtoisin kuitenkin sanoa ettei sillä montakaan viittaväliä päästä, jos
se toinen, aikaisempi tunne kerran on kuollut. Ja sen vain Sinä tiedät!

Vieläkö Isäsi elää? Ja onko hän yhä entisellä kannallaan? Mutta sehän ei
merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla
saa olla vaikka kymmenen isää! Sillä nyt minä tahdon niinkuin se tahtoo,
joka vie tahtonsa perille.

Kuulemaan asti, Kyllikki! Tiedät että odotan jännityksellä
kirjettäsi--sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän että miten asiat
muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen.

Olavi.

Osotteeni on: _Olavi Koskela_. Paikkaosote sama kuin ylempänä.

       *       *       *       *       *

Kohisevassa lokak. 2. pnä 1897.

Olavi!

Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut
kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa. Olet ylpeä ja
vaatelias niinkuin ennenkin, vaikka vähän toisella tavalla. Ja se on
hyvä, sillä jos Sinä et sellainen olisi, niin se saisi minun epäilemään.

Kyllä minä uskallan, kaikkeen! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää
miettiä, sillä minä olen kerran siinä suhteessa mietteeni miettinyt ja
päätökseni tehnyt ja pysynyt sille uskollisena. En häpeä tunnustaa,
etten ole ollut Sinusta niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut
syrjästä askeleitasi aina siihen saakka, kun kotiisi läksit, ja
päättänyt odottaa Sinua siksi, kunnes kaikki toivo on mennyt. Pidän
omantuntoni velvotuksena juuri tänä hetkenä sanoa että näin on ollut,
tietääksesi ettei tämä kirjeeni perustu mihinkään kauniisiin toiveisiin
tai tietämättömän luuloihin, vaan vakavaan selvyyteen siitä, mikä minua
Sinun kanssasi odottaa.

Älä pelkää armopaloja, Olavi! Minä uskon kohtaloon ja sen tarkoitukseen.
Olen näinä viimeisinä vuosina usein miettinyt, onko minun elämälläni
mitään tarkotusta ja miksi kohtalo niin kummallisesti meidät kerran
yhteen toi. Kiusatakseenko ja haavottaakseenko? Ja päätös on ollut, että
jos minun elämälläni on joku tarkotus, niin sen tarkotuksen täytyy
liittyä Sinuun, ja että jos kohtalolla silloin oli joku tarkotus, niin
Sinä tulet vielä kerran minun luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä
tulit, ja tulit juuri se sana huulillasi, jota minä olen vuosikausia
odottanut: että minä olisin Sinulle _tarpeellinen_! Se oli se oikea
tunnussana, jonka kuullessani en enää mieti, en kysele enkä epäile, vaan
vastaan silmää räpäyttämättä: olen valmis!

En minäkään luule enkä toivokkaan että tiemme on kulkeva kukkaisten yli.
Mutta tunnussana on oikea, siitä minä pidän kiinni, ja se on vievä
varmasti lopulta perille!

Tule Olavi, tule pian! Minä odotan Sinua, neljän vuoden odotuksella,
neljän vuoden kaipauksella, koko minun elämäni kaipauksella!

Sinun

Vedenneitosi.

J.K. Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin
ajatukseni. Yhtä pyytäisin: tahtoisin tavata Sinua kahdenkesken,
ennenkun astut isäni eteen. Pelkään nähdä Sinua näin monen vuoden
päästä vasta hänen läsnäollessaan. Etkö voisi tulla ensin muinaiseen
yhtymäpaikkaamme ja ilmottaa ennakolta kirjeessä päivän ja hetken?

Kyllikki.




24 KOSINTA


Olavi astui Moision portaita ylös.

Hän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin
voimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä
tahansa--kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa.

Avasi oven ja astui sisään.

Huoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen
ukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se
toinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän
rinnasta, kun ovi avautui.

Kaikki kolme naulautuivat paikkaansa.

»Päivää!» tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi.

Kukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat
kulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa
ukkospilveä.

»Päivää!» kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla
että sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin.

Mutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien:

»Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun
silmieni eteen--onko teillä jotain asiata?»

Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten.

»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut
sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi
ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»

»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni.

»Niin--mutta älkää kiivastuko!»

»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta
ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin
hohtimet.

Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä,
mikä hänen sisässään alkoi kiehua.

»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka
nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!»

Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin
syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat.

»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi.

Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti
sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski:

»Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu
askeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä
mielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä
kummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen
nytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu,
vaikka se olisi tähtenä taivaalla!»

Ukko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet
nyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti.

Olavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon
syliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa
siivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii!
Hän astui päättävästi ukkoa vastaan.

»Isä!» kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti
eteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. »Isä--minä ... _minä
kuulun hänelle_!»

Isä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa
ratkaisevana hetkenä--pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään.

»Sinä--?» huudahti hän kummastuneena. »Vai oikein sinä _kuulut_
hänelle?» lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. »Ja ehkä olet häntä
oikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta
kenellekään ihmiselle kuuluvata?»

»Niin olen», kuului tyyni, rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt
ruveta hänen vaimokseen.»

Ukko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin:

»Vai olet sinä _päättänyt_--?»

Se sai tytön miltei säpsähtämään.

»Minä olen niin ajatellut», sanoi hän nöyrällä äänellä, »ja minä
toivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.»

»Vaan jospa _minäkin_ olisin jotain päättänyt!» Ukko suoristausi,
seisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. »Ja nyt voitte kuulla
minun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle--hävetköön se,
joka kehtaa pyytääkkään!»

Hän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se
olisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota.

Seurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin
raskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja
itsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella,
jotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä
ryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla.

»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta _menee_ tukkijätkälle!»
helähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen.

Ukon pää kohosi entistäkin ylemmäs.

»Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!»
tömähti kuin isomoukari alasimeen.

Sitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja
Olavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän
ymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas
sen vain pilaisi.

»Valitse!» sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. »Ja valitse pian, tuo
toinen odottaa.--Yksi sana vielä!» Hänen äänessään väreili vihlova,
voitonvarma iva: »Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä
minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon
tulitkin--ymmärrätkö? Tee päätöksesi!»

Se iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret
seisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina.

»Täytyykö minun _näin_ valita?» kysyi tyttö kalpeana, miltei
rukoilevalla äänellä.

»Täytyy!»

Tyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin
liikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt.

»Kyllikki!» sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Minä en
soisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi
lankee niinpäin, niin»--hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen
äänensä vapisi harmista ja katkeruudesta--»niin on tässä aluksi sen
verran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.»

Ukko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston
iva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville
salaisen kiitoksen.

Olavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan
tuijottaen--heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan.

Silloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään
korkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat
yhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha--pusero lepäsi sängyn päälaudalla
ennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut.

Ivahymy kuoli ukon kasvoilla.

Olavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain
käsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos.

Mutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka
avautui--hame teki puserolle seuraa.

Ukon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi.

Olavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina,
että veri pakeni hänen kasvoiltaan. »Kiiruhda!» kuului hänen tukehtunut
äänensä olkapään yli.

Tyttö seisoi yhä paikallaan--kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen
nappi avautui ja...

»Lopeta jo!» kuului isän ääni kuin maan alta.

Olavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin.

»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä
sanoo. »Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton», huusi hän tyttärelleen,
»vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame!--Ja sinä!
Tottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin
ottaakkin--hävytön!»

Kuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä
hämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan.

»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy
istumaan!»

Kyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut
alasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja
juoksi kiireisesti kamariin.

Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän
vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan
ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos.

Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään
vanhan miehen niin masentuneena.

Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna--tuli
ja hiipi hiljalleen kaapin luo.

Nuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte
katselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä.

Äänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen
kasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei
juhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin.

»Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia», alotti hän,
»niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun
suvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan,
mutta ei sitte enää menneitä märehtiä.»

»Se on kunnioitettava tapa», sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä
sanoisi. »Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.»

Seurasi taasen hetkisen äänettömyys.

»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi
yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. »Haluaisin
tietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko
vielä naituasikin maailmaa kiertää?»

»En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan
paraikaa itselleni mökkiä», vastasi Olavi.

»Hm, vai niin.--Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi
tässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti
tiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo
vanhaksi.»

Olavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin.

»Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän
suvussanne ole tapana menneitä märehtiä», sanoi hän. »Enkä minä voi
kylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä
voi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja
itse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin,
mutta en minä voinut siihen ruveta.»

»Talo...?» huudahti ukko ja nousi seisoalleen. »Mistäs sinä sitte oikein
olet kotoisin?»

»Hirvijoen Kylänpäästä--jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi.

»Olen nuorempana käynytkin sielläpäin», puheli ukko lämmenneenä,
kävellen Olavia kohti. »Ja mistäs sieltä...?» kysyi hän vetäen
pöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia.

»Koskelasta.»

»Koskelasta! Isosta-Koskelastako--?»

»Onhan se isonlainen», Olavi vastasi.

Ukko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen:

»Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa
meillä kävit?--Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.»

»Siksi», vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat,
»etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä
koskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!»

»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä
kiireestä kantapäähän. »Vai sillätavalla.»

Mutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta.

»Älä ole milläsikään», sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös.
»Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan
ulos--en minä siellä monta minuuttia viivy.»

Tupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu
myrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu
huomenkelloja.

Kaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka
nousi häntä vastaan--riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen
kaulansa ympäri:

»Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!»

»Ja minä--millainen sinä oikein olet...!»




25. KATKENNUT KIELI


Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli
metsissä--ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti.

Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta
tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin
rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.

Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot
keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin
eteen johtavan pihatien molemmin puolin--keinuivat pitkissä köysissä,
niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli
järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan.
Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa
himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.

Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion
ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella
äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä
ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden
tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan
elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.

Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden
ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.

Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.

Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu--ja yhä tanssittiin puoliyön jo
lähetessä.

Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen--ei oltu ennen nähty
niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä
jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa
sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi
jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja
morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja
puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata--kaikki kävi
niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.

Sulhanen oli onnellinen--kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian
oli onnellinen--kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen
perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi
tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta
lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon
seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki,
kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat
kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse
häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä
kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä
istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.

Taas huudettiin sulhasta ja morsianta--satuparia, miehekkyyden ja
uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt
näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja
hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias
sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.

Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti
kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa.
Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla
someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä
katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä
puhtaanvalkealta pohjalta.

Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin
virvokkeita saamaan--naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen
kanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit
kilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä
läikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa.

Taas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä
lasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta
pian hekin läksivät.

Viimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa
pelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli
otettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään
lyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies.

Olavi miltei säpsähti--että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä
kuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin
kummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea
veltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu,
tulipäinen sikaari suussa--muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen,
punaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä.
Sameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin.

»Olisi pari sanaa sulhaselle--jos olisi aikaa kuulla?» sanoi mies
paksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa.

»Miksikäs ei ... ainahan sitä ... en edes tunnekkaan...?» Olavi vastasi.

»Kyllähän me tuttuja ollaan», tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa
äänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä--»enemmänkin kuin
tuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.»

Mies astui askeleen Olavia kohti:

»Sinä vietät tänä iltana häitäsi--minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka
olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan
mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää...»

»Mitä--?» huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien.

Miehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä
tunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä:

»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin
olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä
olisi tänä iltana hyvä tietää että ... _että luuletko sinä itsekkään
valkoisen karitsan saaneesi_!»

Ja mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa
laajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva
puu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen
yhteen jaksoon:

»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!»--hän kumarsi ilkamoiden. »Minulla onkin
suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä
samassa...»

»Kurja--raukka--p----le!» räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja
raivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi
rintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan.

»Siunaa itsesi!» sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä
koholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita
rutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne
riipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari
putosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä
veltoksi, riippuvaksi lihakasaksi.

»Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa ... enkä tiedä mi-mi-mi...» tohisi
kalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä
palkeesta.

»Kiitä onneasi että niin on--muuten...!» Olavi laski miehen tömähtäen
lattiaan:--»Ulos!»

Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen
kuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan
sanomatta ulos.

Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin
liekit tanssivat piirongilla.

'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin
luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen
puhetta--kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja
joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä!

Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että
koko rakennus tärisi--tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui
niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua,
niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen
häväistystään.

»Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän
ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun
tekisi.

Joukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan
kynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä
hänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa
tyhjentämään.

Sulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa
myöten perälle--viuluniekan luo.

»Myötkö viulusi?» kuiskasi hän soittajan korvaan. »Joku haluaisi ostaa,
on pyytänyt minun kysymään--hinnalla ei tingitä!»

»Enpä tiedä--on vaikea luopua», vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa
ääntä.

»Myötkö viulusi? Haluttaisiin, _tarvittaisiin_!»

»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!» »Hyvä! Ostaja tulee
pian.--Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee
rakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!»

Viuluniekka nyökäytti päätään.

Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja
helähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät
hämmästyneinä katsomaan.

Mutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää--useat muutkin parit
läksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien
silmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman
haltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja
kulmilla paloi ylpeä uhma.

Kaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen--sellaista tanssia ei oltu
koskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain
pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen,
vaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi
hänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi.

»Mitähän se tarkottaa?» kuiskailtiin väkijoukossa.

»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt--viimeisen kerran poikamiehenä!»

»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa,
salaperäistä tanssia--olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut
jotain kummallista, kun kaikessa muussakin.

Olavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte
erittäin syvään ja kohteliaasti--Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä
ja levotonna, tietämättä mitä ajatella.

Soittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa
lujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu
vinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja
hurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri--yhä
vain kiisi.

Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti
ohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa
silmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan--'vii-uu' huusi
räsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli.

Häähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he
seisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut
tanssin loppuaskeliin.

»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen.
»Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi
soitettu, enää koskaan soiteta.--Hyvää yötä!»

Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen
lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi
keksinytkään!

Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana:
niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle--on minun
tyttäreni yhden viulun arvoinen!

Morsian yksin seisoi kalpeana--niinkuin taasen olisi ollut kesäinen
sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka
rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan
lieska.




26. MORSIUSKAMARI


Morsiuskamarissa pienet lemmettäret leijailivat--hilpeinä, vallattoman
veitikkamaisina.

»Hei!» huudahti muuan. »Minä se olen ensimäinen. Ensimäinen tervehdys
minun, lentomuisku minun!»

»Entäs minä?»

»Ja minä...?»

He alkoivat puhua kaikki yhtaikaa.

»No no, kuulkaa nyt hiukan minuakin! Miltäs tämä minun onnitteluni
kuuluu? Se pitäisi olla hienoa, vai?»

»Tui-tui!» visersi pienin kaikista lemmettäristä, joka oli toisten
intoillessa pujahtanut salaa morsiusvuoteelle peitteen reunan alle, ja
kurkisti sieltä veitikkamaisesti valkean lakanan laskoksesta.
»Tui-tui--mitenkäs _minun_ luulette heitä onnittelevan...?»

»Rasavilli!» huudahtivat toiset puolittain leikillä, puolittain
tosissaan, sillä tuo oli jo kaikkienkin mielestä liian rohkeata. Ja he
pyrähtivät kuin mehiläisparvi pienintä vekkulia vallattomuudestaan
kurittamaan.

Mutta pienin lehahti lentoon ja piilottausi piirongin taakse--toiset
jälessä.

»Hiljaa!» huudahti äkkiä joku joukosta. »Nyt se taisi vihdoinkin tanssi
loppua!» Oltiin hetkinen äänettä.

»Niin loppui--nyt ne tulevat!»

Kukin riensi paikalleen, punottavin poskin ja sykkivin sydämin.

Viereisestä kamarista kuului läheneviä askeleita. Kaikkien silmät
tähtäsivät oveen.

Sisään astui mies, jonka silmissä lieskui synkkä tuli--häntä seurasi
kalpea morsian.

Tervehyttäjän käsi vaipui alas, hymy jähmettyi silmissä ja onnittelut
jäätyivät huulille--lemmettäret hiipivät väristen seinäviertä ovelle.

Mutta mies, jonka silmissä paloi vihan tuli, astui kiivain askelin
edestakaisin huoneessa, astui ja pureskeli raivoissaan ylähuultaan.
Sitte hän pysähtyi äkkiä perälle pöydän luo ja kiinnitti kalpeaan
naiseen läpitunkevan, kuurakylmän katseen.

Nainen, joka oli siihen saakka seisonut ajatuksissaan piirongin luona,
läheni hitain askelin kylmää miestä.

»Olavi!» sanoi hän äänellä, jossa värähteli tuska ja hellyys. »Mitä tämä
oikein merkitsee, rakas Olavi...?»

»Rakas--?» kalskahti miehen hampaiden välitse kuin raepuuska
ikkunanlasia vasten, ja hänen äänessään värisi itku ja nauru, vihlova
iva ja katkeruus. Hän tarttui kiivaasti naisen molempiin olkapäihin.

»Pysy loitommalla!» huusi hän vihasta kiehuen ja heitti kalpean naisen
luotaan niin tuimasti, että hän lensi pari syltä syrjään ja horjahti
sivuseinällä olevalle sohvalle.

Kalpea nainen jäi hämmästyneenä asentoonsa--heitto oli tullut niin
odottamatta. Mutta sitte hän nousi ja astui pari askeletta Olavia kohti,
tyynesti ja päättävästi, pää korkealla koholla ja poskilla punaiset
pilkut.

»Mitä tämä oikein merkitsee, Olavi?» kysyi hän äänellä, jossa yhä vielä
väreili hellyys, mutta jonka pohjalla jo läikkyi aalto kirkasta terästä.

Olavin veri kuohui kohisten--että syyllinen uskalsi seisoa tuollalailla
pää koholla ja katsoa sellaisella ylevyydellä häntä suoraan silmiin. Ja
kun hänen katseensa samassa sattui myrttikruunuun, morsiamen puhtauden
tunnusmerkkiin, joka ikäänkuin häntä ilkkuakseen näytti sinä hetkenä
kasvavan ja kohoavan entistäänkin korkeammaksi, niin hän pelkäsi verensä
tyrehtyvän ja tunsi pakottavaa tarvetta syöksyä tuon riettaan
teeskentelijän kimppuun ja repiä hänet kappaleiksi.

»Sitä», huusi hän miltei mielettömän raivolla ja syöksyi hänen eteensä,
»että sinä kannat vääriä koristeita, petturi!» Ja hän repäsi yhdellä
tempasulla myrttikruunun huntuineen, viskasi sen lattiaan ja survoi sitä
yhä rajummin metallisten runkolankojen kohoillessa kuin uhottelevat
käärmeenpäät hänen jalkainsa alta: »Valehtelija, valehtelija, tekopyhä!»

Kyllikki ei liikahtanut, ei äännähtänyt, hän vain katsoi
kauhistuneena--punaiset pilkut poskilla yhä laajenivat.

Kruunusta oli vain metallilankoja ja myrtinsirpaleita jälellä--Olavi
potkasi vielä viimeksi hunnun syrjään. Sitte hän suoristausi ja katsoi
Kyllikkiin hurjasti, niinkuin mies, joka on kukistanut yhden
vihollisensa ja nyt silmää toiseen.

»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee» virkkoi
Kyllikki--yhä tyynesti, mutta niin muuttuneella äänellä, että hän
pelästyi sitä itsekkin.

»Kyllä, jumal-avita! Jos minulla olisi revolverini, niin vastaisin
silmänräpäyksessä niin, ettet enää ikänä kyselisi!»

Kyllikistä tuntui niinkuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan ja
sen sijaan virrannut kylmä viima, huutava hätä ja neuvottomuus. Häntä
oli häväisty, hänen kruununsa ja morsianonnensa oli lattiaan polettu,
jälellä oli vain mies, joka raivosi ja uhkasi. Hän tarkasti Olavia
pitkään, ikäänkuin yhdellä silmäyksellä käsittääkseen mistä metallista
hän oikeastaan oli tehty. Ja hän tunsi vaistomaisesti seisovansa jonkun
suuren ja hirmuisen edessä, josta koko heidän tulevaisuutensa
riippui--yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, mihin hän nyt ensiksi
ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri syöksyi humisten hänen
päähänsä... Uskaltaisiko tuo mies? Onko hänen vihansa suurempi kuin
rakkautensa?

Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt taikka ei koskaan, muuten on kaikki
hukassa! Astui piirongin luo ja avasi alimman laatikon. Etsi kiireisesti
jotakin, ja kun ei löytänyt, niin työnsi laatikon kiinni. Avasi sitte
toisen, kohosi hetken päästä ylös ja astui tyynein, päättävin askelin
Olavin eteen pöydän luo, vaikka sydän löi niin että jyskytti.

Pöydälle laskeutui vanhanaikuinen kookas revolveri, jonka tummankiiltävä
piippu välkkyi kynttiläin valossa.

»Siinä on se, jota kaipaat, luoteja on täysi panos--minä odotan
vastausta.»

Hän sanoi sen harvaan, ponnistaen kaikki voimansa ettei ääni pettäisi,
astui pari askeletta taaksepäin ja jäi odottamaan--kasvoiltaan
lumivalkeana, värähtämätön katse Olaviin tähdättynä ja hengitys miltei
lakanneena.

Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Se tuntui Kyllikistä pitkältä kuin
ijankaikkisuus, ja hän olisi kaatunut, ellei olisi tuntenut itseään
jäykäksi kuin jääpuikko.

Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen häneen kuin kummitukseen. Hän
oli nähnyt hänet kerran ennenkin samanlaisena, yhtä kalpeana ja
päättäväisenä--silloin vanhan Moision edessä. Ja tuo vertaus iski häneen
kuin ahdistava tuska, ja revolveri pöydällä oli niinkuin vaatteet, joita
Kyllikki taasen alkoi riisua.

»Mitä sinä oikein tarkotat--tahdotko tehdä minut hulluksi?» huusi hän
tukehtuneella äänellä, repien molemmin käsin epätoivoisena tukkaansa ja
syöksähtäen rajusti ovellepäin.

Kyllikki tunsi veren ja lämmön palaavan tyrskyten ruumiiseensa.

Olavi astui pari kertaa perän ja oven väliä ja riensi sitte kuin
tuulispää Kyllikin eteen. Hänen verensä oli päässyt salpauksestaan ja
hän tunsi taasen kohoavansa tuomari-istuimelleen.

»Sinä vielä uhmaat, salapetturi!» huusi hän vihasta kalpeana ja
jalkaansa lattiaan polkaisten. »Tiedätkö mikä sinä olet? Valehtelija ja
valapatto! Ja mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet
turmellut minun hääiltani--sinä olet hävittänyt minun onneni ja
tulevaisuuteni--sinä olet häväissyt minut koko maailman edessä--sinä et
ole puhdas, vaan sinä...» Ilma loppui hänen keuhkoistaan ja hän veti
sitä kiihkeästi, jatkaen särkyneellä äänellä: »Ja nyt on tilin hetki
tullut! Tunnetko sinä erään miehen, elukan, jolla oli tänä iltana
punainen nauha kaulassa ja paksut hopeaperät liivin päällä? Valehtele
nytkin, jos uskallat!»

»Tunnen--hyvinkin.»

»Tietysti, kuinkas muuten...!» Hän nauroi kamalaa, hermostunutta naurua.
»Ja tuo elukka tuli minun hääiltanani minun eteeni ja sanoi...»

Hän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. »Mitä hän sanoi--?»
kysyi Kyllikki henkeään pidättäen.

»Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät--_että sinä olet ollut hänen vaimonsa,
vaikka vihkimättä!»_

Ja Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin
vasama--niinkuin tarkotuskin oli.

Kyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan. Hän tunsi vihaavansa
Olavia--koko tuota sukua, joista yksi kantoi väärää todistusta ja toinen
raivosi, jotka puhuivat _heidän_ hääillastaan ja _heidän_ onnestaan ja
vaativat puhtautta--muilta vaan ei itseltään. Hän tunsi että heidän
täytyi nyt iskeä yhteen ja repiä toisiaan, pelkäämättä ja
armahtamatta--murskata kaikki, jos mieli mitään rakentaa.

»Entä sitte?» kysyi hän kylmänkirkkaalla äänellä, pää koholla.

»Entä sitte--?» huusi Olavi raivostuneena.

»Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmotettu useampia...?»

»Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut--nyt, tällä hetkellä!»

»Tapa!» Ja hän kiinnitti Olaviin uhmaavan katseen ja jatkoi kylmällä,
varmalla äänellä: »Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on
ollut...?»

Olavi mörähti niinkuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan. Sitte hän
iski raivoissaan molemmilla nyrkeillään päähänsä että jysähti, kääntyi
poispäin ja alkoi karata hurjasti edestakaisin, tukkaansa repien ja
raivoten: »Minä tapan sinut ja minä tapan itseni--tapan, tapan, tapan!»

Hetkisen riehuttuaan hän heittäytyi sohvalle, repäsi takkinsa auki niin,
että napit sinkoilivat irti, tarttui valkoiseen rusettiinsa, tempasi sen
poikki ja viskasi lattialle huutaen tuskissaan: »Miksi minun pitää tätä
helvettiä kärsiä? Ei kellään ole näin kurjaa hääiltaa, ei kukaan ole
näin onneton!»

Kyllikki seisoi yhä paikoillaan, antaen Olavin raivota ja tuskitella ja
tuntien niinkuin se pohja, jolla hän itse seisoi, olisi yhä varmistunut.
Vihdoin hän meni hiljaa Olavin eteen sohvan luo.

»Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?» sanoi hän
tyynellä äänellä. »Sinä kuuntelet juopuneen miehen valeita sensijaan,
että kysyisit siltä ainoalta, johon voit ehdottomasti luottaa, tai edes
olisit antanut selityksen, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo
mies teki niinkuin teki ja antoi sinun hääiltanasi maistaa pisaran sitä
samaa myrkkyä, mitä epäilemättä olet itse monelle muulle valmistanut.
Mitä häneen tulee, niin hän on tavallaan nuoruudentoverini, erään
mahtavan talon poika, ja minä olen ollut pienestä pitäin kuin hänelle
luvattu. Ja hän, puolikymmentä vuotta minua vanhempi, kohteli minua
lapsempana kuin morsiantaan, jopa yritti joskus hyväilemäänkin, kun olin
niin lapsi, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki,
vaikka tuo raukka on juovuspäissään ja harmissaan koettanut uskotella
sinulle jotain muuta.»

»Onko se totta, Kyllikki--?» huudahti Olavi ponnahtaen sohvalta ylös.

»On. Kyllä _minä_ olen puhdas, mutta _sinä_--oletko sinä oikeutettu
puhdasta vaatimaan...?»

»Olenko minä oikeu...?» kuohahti Olavi, mutta lause jäi kesken ja hän
vaipui takaisin sohvalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja ummisti
silmänsä kuin pahaa näkyä torjuen.

»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut
niinkuin luulit--niin olisi _pitänyt_ olla! Ja sinä tiesit sen itse,
siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa.»

Hän oli hetken vaiti, katsellen sohvalla voihkivaa Olavia.

»Niin, puhdasta, se on oikein että pidätte siitä vaatimuksesta kiinni.
Mutta oletko sinä kertaakaan tänä iltana ajatellut mitä minä saan--minä,
joka _olen_ puhdas?»

»Älä kiduta minua!» valitti Olavi käsiään väännellen. »Kyllä minä sen
ymmärrän, ja kyllä minä olen sinuakin ajatellut--oh, oh!»

»Niin oletkin ... joskus. Siitä oli sinun kirjeessäsi, pari sanaa vain,
mutta syvästi. Minä ymmärsin sen anteeksipyynnöksi, ja voin ottaa kaiken
vastaan semmoisenaan, sillä minä ajattelin silloin enemmän muita kuin
itseäni. Mutta tänä iltana...»

»Voi Jumala tätä kurjuutta--kaikki on mennyttä!» vaikeroi Olavi
itkunsekaisen hermostuneella äänellä ja alkaen taasen tukkaansa repiä.
»Tätä iltaa, tätä iltaa, joka on ollut minun kauniin unelmani, jota
minä olen odottanut kuin suurta sovintopäivää. Kaikki on sirpaleina:
kruunut ja hunnut, toiveet ja unelmat--minun hääyöni, minun hääyöni...
sitä ei minulle annettukaan!»

Hän heittäytyi tuskissaan sohvan päänojan yli suulleen ja ratkesi
raivoisiin nyyhkytyksiin.

»Sinun hääyösi?» sanoi Kyllikki värähtelevällä äänellä. »Eikö sinulla jo
ole ollut hääyösi...? Mutta minun hääyöni»--hänen äänensä petti--»sitä
ei ole ollut, eikä sitä tule koskaan...!»

Hän pyrskähti rajuun, epätoivoiseen itkuun, lysähtäen sohvan toiseen
nurkkaan ja väristen koko ruumiiltaan.

Ja morsiuskamarin täytti itku ja valitus, nyyhkytykset ja huokaukset ja
onnettomuuden tunto niin syvä, että olisi luullut seinien puhkeavan
niiden jännityksestä. Kyllikin itku paisui toisinaan korvia vihlovaksi
valitukseksi ja Olavi väänteli ja vieriskeli tuskissaan kuin avuton
lapsi.

Hän säpsähti kuin unesta havahtuen tuntiessaan kierineensä tietämättään
aivan Kyllikin viereen. Ja hän vierähti lattialle hänen eteensä,
kiertäen kätensä hänen polviensa ympärille ja painaen päänsä hänen
syliinsä.

»Tapa minut!» huusi hän epätoivoissaan. »Anna ensin anteeksi, ja tapa
sitte!»

Kun Kyllikki tunsi hänen käsivartensa jalkojensa ympärillä, niin hän
lakkasi värisemästä ja tunsi itkunsa ja tuskansa tyrehtyvän siihen
puristukseen.

»Mikset sinä vastaa?» huusi Olavi. »Ellet voi antaa anteeksi, niin tapa
edes--tai minä tapan itse itseni!»

Mutta Kyllikki ei puhunut mitään. Hän ainoastaan kumartui eteenpäin ja
pujotti kätensä hiljaa Olavin käsivarsien alle, alkaen vetää häntä
ylöspäin--voimakkaasti ja hellittämättä, kunnes sai Olavin
puolikoholle, jolloin puristi hänet lujasti itseään vasten.

Lämmin aalto huuhtasi Olavin rintaa ja hän kiersi käsivartensa Kyllikin
ympärille, niinkuin kiitollinen lapsi kietoo kätensä äidin kaulan
ympäri:

»Purista minut nyt kuoliaaksi, niin minä olen saanut ne molemmat, mitkä
pyysin!»

Mutta Kyllikki ei sanonut sanaakaan, ainoastaan puristi. Ja he lepäsivät
siten pitkän aikaa, niinkuin kiivaasta itkusta väsyneet lapset.

»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. »Kun sinä
pyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea
jakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.»

»Se oli silloin», valitti Olavi, »mutta silloin minä kuitenkin toivoin
onnea.»

»Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa--tämä on meidän ensimäinen
kärsimyksemme.»

»Johon kaikki särkyi ... kaikki, kaikki!»

»Ei kaikki, ainoastaan hääyömme onni--kaikki muu on jälellä.»

»Ei ei, älä koeta pettää itseäsi ja minua. Ja mitä minä itsestäni! Minä
olen osani ansainnut, mutta sinä, jonka täytyy...»

»Ei sanaakaan siitä enää, Olavi», keskeytti Kyllikki, »ei nyt eikä
vasta! Minä olen sen jo unohtanut...»

»Kaikkiko...?»

»Kaikki--sinun tähtesi kaikki, Olavi!» sanoi hän lämpimästi. »Ei ihminen
saa aina kaikkea, mitä toivoo, ja jos me emme voineet olla hääyönämme
sulhanen ja morsian, niin voimme olla ainakin tovereita.»

»Onnettomuustovereita...!» huokasi Olavi raskaasti, ja he
puristautuivat yhteen niinkuin kaksi orpoa, rikkirevittyä sielua, jotka
voivat turvautua ainoastaan toisiinsa.

»Olavi!» kuiskasi Kyllikki hetkisen päästä. »Meidän täytyy mennä jo
levolle, sinä olet niin väsynyt.»

Heidän katseensa lennähtivät yhtaikaa valkoiseen morsiusvuoteeseen ja
sitte säikähtyneinä toisiinsa. Ja he lukivat toistensa silmistä kuin
kirjasta, mitä kummankin sielussa sinä silmänräpäyksenä liikkui.

»Emmekö voi levätä tätä lyhyttä aamuhetkeä tällä sohvalla?» kysyi
Kyllikki väräjävin äänin.

Olavi tarttui hänen käteensä ja painoi sen sanaakaan sanomatta
huulilleen.

Kun Kyllikki nousi, mennäkseen tyynyjä ottamaan, sattui hänen katseensa
pöytään. Hän meni sen eteen ja otti Olavilta salassa jotakin, meni sitte
piirongin luo ja sulki avoimen laatikon. Olavin kiitollinen katse
saattoi häntä vuoteen luo.

Mutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin
onnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin
sydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin
kuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat
värähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain
kera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa.

Olavin silmäluomet alkoivat räpähdellä ja niiden väliin tulvahtivat
kuumat vedet. Hän nousi ja hiipi varpasillaan Kyllikin taakse.

»Kyllikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä, kääntäen hänet hartioista
hiljaa puoleensa. »Kaikkiko...?»

»Kaikki!» vastasi Kyllikki kyynelten läpi säteilevin silmin, kietoen
kätensä Olavin kaulaan. »Anna minulle anteeksi lapsellisuuteni.»

Ja Olavi sulki, kuumain kyynelten yhä tipahdellessa, hänet kiitollisena
ja riemullisena syliinsä----.

»Älä sammuta vielä tulia, Olavi--annetaan niiden palaa koko yö», pyysi
Kyllikki, joka lepäsi jo sohvalla.

Olavi nyökäytti päätään, ja laskeutui hänkin sohvalle--jalat sen
jatkoksi asetetulle tuolille ojennettuina ja päätään Kyllikin syliin
nojaten.

»Anna minulle kätesi!» pyysi hän ojentaen toisen kätensä päänsä yli
Kyllikkiä kohti.

Kaksi himmeästi sädehtivää silmäparia alkoi kuiskailla toisilleen kuin
kaksi yksinäistä tähteä puolipimeällä syystaivaalla, maan huokaillessa
öisen hämärän peitossa.




IV


27. UNISSAKÄVIJÄ


Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään
tunnustaa.

Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa.

Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana,
mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen
verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta
kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla
harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu
niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset
lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee,
kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka
hiipii öisillä retkillään.

Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa--lähes siitä pitäin, kun
Kyllikki hänen toverikseen liittyi.

Hääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He
olivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän
pohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken
sen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän
tulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään.

Olavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai
heidän uuden mökkinsä palkeilla--tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon
tai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta,
kunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan--että hän oli niin hellä ja
uskollinen toveri.

Mutta sitte tuli unissakäynti--hiljaa, hiipien kuin yölintu.

Hän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän
tahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut
vähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan
Kyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei
pelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja
virkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin
sinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava
sinun sieluasi syliinsä sulkeakseen?

Aivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon
mahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen
kuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut
ainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla
suolakeudella--siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa
koskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma.

Siitä huolimatta hän yhä unissaan käveli.

       *       *       *       *       *

Oli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut
työmaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat.

Kyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen
avautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja
kertoillen omia mielialojaan.

Olavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä
hetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä,
ikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen.

Kului hetkinen.

Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin
hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas.
Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan--yhä hymyillen ja
etäisyyteen katsellen--kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja
puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.

»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja
etsien hänen huuliaan.

Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi
värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin,
mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.

Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.

Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän
aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa.
Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä
kasvoi--kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.

Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle
jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.

Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.
Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.

Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.

Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain
kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui
sanattomana selvyytenä heidän katseissaan.

Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen
sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot
asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.

Se lamasi voiman ja hyyti veren.

Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot
käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.

»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi.

Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen
värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua
tuosta kauhun lumouksesta.

»Kyllikki...?» pyysi hän rukoillen.

Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei
tiedä mikä hän on.

»Kyllikki-rukka...» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan
toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan
enempää esiin--niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua
tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.

Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma
onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.

»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla
äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten
minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin
osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni
niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin
toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet
hallussani--vaan minä en voinutkaan...» Hän ratkesi jälleen
nyyhkytyksiin.

Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin
sulettu kammio.

»Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja
näen voimattomuuteni», valitti taasen Kyllikki.

»Sinä olet yhä vieläkin kulkija ... ja minä olen heikko ... ja sinä
karkaat minun luotani ... niiden luo, jotka sinua odottavat...»

»Voi Jumala!» vaikeroi Olavi tuskissaan. »Älä puhu semmoista--tiedäthän
sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan
luonasi!»

»Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua
vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut,
sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat
sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa,
kukin omalla tavallaan...»

»Kyllikki!» katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä
rukoilevasti silmiin.

Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro:

»Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa!
Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja
kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa
ja...»

»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä.

»...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin _heitä_ ja suutelet _heidän_
huuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä
kiivaasti irti ja ratketen itkuun.

Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu--se, joka hiipi kuin
kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.

Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista
petoselämää he olivat eläneet--luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston
toivottomuus ammotti kaikkialta.

»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja
odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan
voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta ... ja nyt
minä ymmärrän syyn--minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!»

Hän rupesi ääneensä valittamaan.

Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen--arkaan, kivusta
värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen
omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää.
Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy--nyt sen ymmärsi tuo toinenkin!
Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa
sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.

Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä
lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä
huomasi.

Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa
niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen
tunnetta.

»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä
olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä
hyvin minun ... ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.»

Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset
kulkivat hänen lävitsensä.

Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja
hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.

»Älä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin
hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan
sellainen--niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs...»

»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun
omatuntoni--muuten sinä et oikea toveri olisikaan.»

»Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa,
joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella--yhdessä, kuuletko sinä
Olavi: _yhdessä_!»

Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen.

»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun
minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä
sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan
ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas
vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun ... kuuletko sinä Olavi, minun,
minun!--Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!»

Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin
että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa
lämpenevän.

»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin.
»Sinä olet minulle kaikki kaikessa--ilman sinua minä hukun. Kunpa minä
vaan tietäisin yhden asian?»

»Minkä...? Sano se, Olavi!»

»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun--siihen että minä
tahdon olla ainoastaan sinun.»

»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme
samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me
voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut--kokonaan ... niinkuin
silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit...! Ja minä saan
sinut--kokonaan ... ja--kuuletko Olavi--silloin minä saan senkin...
sen, jota ilman minä en voi elää...!»

Mökin seinähirret huokasivat syvään: »Sen sinä oikein sanoit, siitä se
riippuu. Kirsi ja sammal--me ne kyllä tunnemme!»




28. ELÄMÄN LANKOJA


Kirkkalassa 7 p. toukok. 1899.

Sinä ainoa!

Älä suutu, että minä sinulle kirjotan ... kuinka sinä voisitkaan suuttua
että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi
tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle
kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee
aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada
puhua sinun kanssasi ... sitte minä taas voin odottaa seuraavaan
kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun
luonasi ... nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun
osotteesi.

Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin ... siitä
tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain.
Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin
joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi,
sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja
hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se
niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken
minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja
lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä
on yksi lause, joka sanoo kaikki: »_Se hetken on työ, kun salama lyö,
mut ijäks jäljen se puuhun syö_!» Niin se on, siihen ei ole mitään
lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen
täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan.

Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin
kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista ... esimerkiksi
sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi
ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin.

Vaikka ... oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina
tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun
täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun
sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä
minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi,
älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi...
Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut
minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on
ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli
kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä
tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin
kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua
pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista
kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit
minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin
että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua
tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit
jälleen hyvä.

Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen
minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä
sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua...
purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja
jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut
Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa
paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni
myrkkyhaavaan ... ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun
veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan
odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen
nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin
sinulle uskollinen kuolemaan saakka.

Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit.
Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja
heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit
horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa
vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu.
Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja
juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire.
Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se
vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa.
Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö
vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä
havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian,
ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun
verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina
sinussa...!

Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut,
ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin
itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä
päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni.
Mutta kuolema ei tullut ... minun täytyi vaan elää.

Minä olen ollut niin sairas, Olavi ... minun sydämeni. Minä luultavasti
olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi
ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa
sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi
ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin
lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua
silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi
minuun ... voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.

Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt
taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle
tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani
siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan
olin silloin niin lapsellinen ja köyhä ... nyt myöhemmin minäkin olisin
voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut,
jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja
ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen,
vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle
hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö
minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten
minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus
tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun
vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina
niin onnellinen ... mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.

Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli ... se
oli ... no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein
kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö
sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä
sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin
sairas ... enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden
vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni
... hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin
kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun
ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me
olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli,
kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka
puhelen itsekseni ... äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni
ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa...

Niin, mitäs minun vielä pitikään ... en minä nyt enää muista. Minun on
nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä,
silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä
ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja
aurinkoni!

Elämänlankasi.

Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä
minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa ... ja muuta
minä en pyydä.




29. SALAINEN SINETTI


Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin
ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja
kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat--häntä vastaan.

Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut
hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi--salaperäisenä ja
tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana.

Hän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja
liittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon
yksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui
valtavasti ja sytyttävästi--äänessä oli malmin sointua, jokainen sana
kuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin
hankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan.

Mutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui
hänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta,
joka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän
juoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän
välisessä metsässä.

Otuksen jäljetkin vihdoin löytyivät--uuden oikomaantien suunta.

Se oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä
olisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin
naapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle,
myllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla.

Olavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa
esittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen
yleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä
vauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan.

      *       *       *       *       *

»Onhan tämä Inkala?» kysyi Olavi pihalla liikkuvalta
palvelustytöltä--sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja.

»On oikein!» tyttö vastasi.

»Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?»

»Ei ole--se läksi aamulla Muurilaan», toimitti tyttö.

»Vai niin... Milloinkas pitäisi palata?»

»En minä vaan tiedä.--Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi
sisään ... isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt
tuvassa.

Olavi nousi portaita ylös.

Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori,
solakka, vaalea nainen.

»Hyvää päi...!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi
sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi.

Vaalea nainen pysähtyi hänkin--huulet liikahtivat, mutta ääntä ei
kuulunut.

He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina.

Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta
--silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa.

Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi
vieraan luo.

»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan
estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut ... ja käy istumaan!»

Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon
huikaisema.

»Sinä varmaankin ihmettelet ... tavatessasi minut täällä», alotti
nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja
kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä
vuotta...» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas.

»Vai niin ... vai niin kauvan...» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi.

»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani
mitään--minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään
että olet nykyisin täälläpäin...»

»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte...
_täällä_, näin kaukana...»

»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen,
ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin
toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja
väliä... Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin,
vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä
kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä...»

»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?»
kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä
sävy.

»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta
hänkin jo...»

Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni
miehenalku.

»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti
ovellepäin. »Mitäs poju nyt--täällähän on vieraita--ja pojulla on
likainen esiliina...»

»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä
päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan.

Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen.

Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä.

»Mene sitte ... sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta,
tietämättä mihin hädissään turvautuisi.

Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin
polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa
katselemaan.

Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä
kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta.

»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?»

Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka
ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään.

»Kuinkas poju nyt sillälailla...?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo
ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan--sedällä on äidille
asiata--äiti tulee pian jälessä!»

Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä
vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän
katseen------

       *       *       *       *       *

Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan.

Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se
todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä
keskellä päivää?

Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan
toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella.

Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen
viima huoneen läpi--niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla
oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan.

Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran
oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata
lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut
sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan.

Nyt viskasi--nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he
olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä
toistensa kanssa.

Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä.

Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli
suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia.

Sitte kolmenkertaisella tilillä--Olavin, miehensä ja Jumalan edessä,
koko salaisuuden edessä.

Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka
tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut
siitä koskaan vihiä saavan.

Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä:

»Annansilmä--?»

Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti,
niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja
ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa.
Kuinka sitte hän ilmestyi--hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli
suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa ... että hän halusi köyhän torpantytön
tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi
ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella
rakastavansa.

Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!--Niinkuin
hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle.

Olaville hän sanoi ainoastaan:

»Minä _rakastin_ häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme
... sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en
ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä ... sitä silloista
talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.»

Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi
tarkemmin miettimään.

Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti:

»Sinä sen tiedät ... kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta
minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli
painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun
mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen
kerran ja kannoin esikoistamme, niin ... sinä Jumala tiedät kaikki,
minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun
lapsi syntyi ... etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen
olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin
kauheasti.»

Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten:

»Se on ollut niin kauheata _sinun_ tähtesi--sinun, joka olet niin hyvä
ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton,
ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen
yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun
täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä
tietää.»

Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen.

»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi
minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran
äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun
rukoukseni kuultiin. Se on tyttö--isänsä kuva. Ja se antoi minulle
jälleen rauhani ja onneni takaisin...»

Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään
alkoi lientyä ja sulaa.

Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin
kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä
miettinyt--elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja... Oliko Olavikin
niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli
tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran
yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata
päästä kokonaan eroon ... erittäinkin naisen. Ja että se _ensimäinen_ on
niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen
keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä
ikäänkuin poltetaan ihmiseen...

Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina
kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa
olisikaan mitään toisilleen sanomista--vain se yksi asia. Ja siihen
hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus:

»Sellaista se on--oleva ei tule olemattomaksi--eikä elämää voi kukaan
paeta...»

Sitte puhui Olavi--ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui:

»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät
sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät
kerran, missä tahansa olemmekin--sen minä olen saanut viime aikoina
kyllin kokea.»

»Oletko sinäkin...?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja
lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista,
vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta
puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta
yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin
äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana--lähellä
entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he
olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä.

Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut--puhuivatko he
vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi
vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä.

»Anteeksi...!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin
siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse
heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi...!»

Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän
itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli
välttämätöntä ja kaunista--niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös
jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin
vapaat...

Yhden kohdan hän vielä muisti--aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut
sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin
ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut.

»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi ... ja minä olen niin
iloinen, että hän on _sellainen_. Sellaisen sinä tarvitsit ... ei kuka
tahansa olisi kyennyt sille sijalle...»

Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan?
Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi,
jokainoan sanan--hän näki sen hänen silmistään.

Sitte Olavi läksi--niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä----.




30. TOIVIORETKI


    Vieraita tulee!
    Oho! Mistäs sen tietää?
    Kasi pankolla istuu, silmiään pesee.

Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin
kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä
harvakseen naksaa.

    Vakaisia vieraita tulee!
    Mistäpä sen tietää?
    Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee.
    Kasi usein kasvojaan pesee--Suon-
    rannassa harvoin vieraita käypi!

Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat
Kyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona.

    Vieraita, vieraita tulee!
    Älä tyhjää!
    Askeleet jo porstuassa poukaa!!

Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä
työstään nostaa.

Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä,
kevyt hattu keimeästi kallellaan--suupielissä ivansekainen hymy.

Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä.

»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu
nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä.

Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän--niinkuin tuntisi, eikä
tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea.

»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne--_omaasi_» Hän
hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon
pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä
enää toisistaan erottaa...?»

Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin
paidanhihat.

Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy
sohvalle huolettomaan asentoon:

»No niin, tässä sitä nyt ollaan--ja töllistellään! Ei sitä aina näin
töllistelty, vai kuinka...?»

Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo.

»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy.

»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.

Nainen huomaa sen ja suoristautuu.

»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei
ole mitään tekemistä, vain _sinulle_ minulla on asiata.--Ja eikö lie
parasta hänellekin ... tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen
vieras.»

Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä.

Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä,
joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi,
joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta
hillitse kielesi Kyllikkiin nähden--silloin nainen jo jatkaa:

»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua
katsomaan--pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas ... _rakkaudesta_, ehkä
minäkin jo osaan siitä jotain pakista!»

Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään
naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton
naurunsa.

Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru.

»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette--nyt kun minä teidät
tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan.
»Eläimiä kaikki tyyni--ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita,
toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa----

»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran
sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi... Kuuletko
nyt!»--Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.--»Minä halveksin
teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne
kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne--sinun päästäsi
kaikkein ensimäiseksi!»

Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen
kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin
edessään seisoisi raivotar eikä ihminen.

»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle.
»Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia--siihen
te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että
eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte?
_Itseänne_, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia,
joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet--sitä yhtä ja
samaa te kaikki tähtäätte!»

Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään
puuttua puolustautumaan--tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan,
mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta.

»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua
ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte?
Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista--hyi! Kyllä te silloin olette makeita,
mutta sitte ... te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa
nukkua...!»

Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti,
ikäänkuin odottaen.

»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa?
Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' ... 'yhden
vaimon mies'--täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'!
Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne
luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli--ja hypitte kun sopii!
Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me
muutkin--teidän----!»

Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä
olet...»

... »Raaka--sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en
koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto
sellaisille heittiöille--ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole
ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne ... että
rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa
ruokarahat--Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia!
Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet--kulkurikoiraltako?»

Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan
kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori,
lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea
letti hartioilla ja----

»Älä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä
minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet
itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi
ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan--jälellä on vain
hapan marja! Etkö muka ymmärrä...? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja
vaikka mitä--sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko
minä sinulle kerran mitä me itse olemme--_me itse_, ymmärrätkö?»

Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille
lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin
tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää.

»Me olemme _naisia_--ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä
hyvät että huonot--ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja,
vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja
rakkautta. Mutta kuinka...? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa
minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden
kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista--vastaa,
mutta älä valehtele!»

»Ei ... se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi
liikutettuna.

»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!--Ja siinä se on se juopa, joka
meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin
voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse
tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa--me saamme vain humalaa ja
kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me
yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes
huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään
inhottaa...»

Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja
saanut vain välillä hengähtää--raippa oli yhä koholla.

»Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitä
_pidä_? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja
koreita vaatteita--miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me
tahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää,
teille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte
rintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!»

Olavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät
hermostuneesti.

Naisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli
hetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut,
puhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä:

»Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi... Kyllä minä tiedän, mitä sinun
sisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi,
kosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se
on totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani
syvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita
ja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun
kanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä
ymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että
minun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt.
Sinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä
sinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän
rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen
hairahtunut ja syntiä tehnyt!»

Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla--niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt
teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt
minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin.

Nainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin.

»Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!» huudahti hän, heittäytyen
lattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. »En
minä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta
en minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä
on kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole
kurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut,
sinua enkä ketään muuta!»

Olavi vääntelihe tuskissaan--niinkuin koko hänen entisyytensä olisi
muuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa
ympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi.

»Anna minun olla näin, älä vääntele irti--hetkinen vain, minä menen
heti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen
minä olin--emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.»

Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin.

»Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onko
_muitakin_ käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin,
ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun
sinä olisit ollut niinkuin ne toiset--sellaisten luo ei kellään ole
mitään asiaa. Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme
kaikki sen luokse, joka on kerran meidän _sydämemme_ ottanut. Me
luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja
kun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen
luokseen, niinkuin ... kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon ... ei,
vaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle ... tunnustamaan syntimme
... muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta ... itkemään miksei
se saanut aina niin olla...»

Ääni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa
kädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle--tempasi
kiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen
polviaan vasten hillittömään itkuun.

Olavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui
liikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja
silmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen
alta keväällä.

Kului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä,
istuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen:

»Älä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se
kivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin
onneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että
sinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja
sopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä--ellen minä olisi niin puhunut, en
minä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun
sinut näin ... Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei,
en minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin.
Mutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.»

Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän
olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut.

»Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste.
»Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla
mielellä kotiin?... Kotiin!»--Hän säpsähti kuin unesta havahtuen.--
»Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä
ja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään
takaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi?
Minä en ole ollut kahteen vuoteen kotona--voi, millainen minä olen
ollut!... Ja niin minä teenkin--nyt, heti paikalla! Mutta anna minun
istua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin ... niinkuin
ennenkin, sitte minä taas jaksan.»

Ja nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin
hän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat
varjot hänen ohitsensa.

»Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin»,
puhui nainen hellällä äänellä. »Onkos sinulla ollut paljon suruja...?»

Olavi ei vastannut--vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja
alaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet.

Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä.

»Sellaista se on elämä...!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi
kasvonsa äkkiä Olavin polviin.

Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta.

»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.--»Olemmekos me nyt...?»

Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka
toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään.

Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä:

»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja
kuoleman kysymys.

»Menen--mutta olemmekos _me_...?»

»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen
kättään ja nousi.

Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui
pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä--mutta näki ainoastaan
niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon.




31. TILINPÄÄTÖS


Mies miettii--huone ei huokaista henno.

Koputusta...

Mies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen
levälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa
ovea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä:
joko taas, kuka nyt...?

Kolkutusta...

Hän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi,
lyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa
levänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa--hän ryntää ovea kohti.

»Sisään!» huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. »Pian,
kaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut
kuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa--kaikki te
kuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa--kappaleen kukin--minä
olen valmis!»

Mutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa,
niin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa,
vaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa
takaisin.

Koputusta...

»Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat...? Tilille!»

Hän kääntyy ympäri.

Taas koputusta--ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun
ikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan.

»Sinäkö--? Sinun silmäsi...? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä
ihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja
vertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi--äläkä enää koskaan lähene näitä
kurjuuden majoja!»

Mutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin.

»Etkö ymmärrä...? Mene, mene!»

Hän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä.

Niinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja
tuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin.

»Te ette vielä tule ... minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te
tahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun
jälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton
niskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot
naisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät
unohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy--kuin aave,
millä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.»----Hän istahti
raskaasti.

»Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin
ajettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut?
Ettekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin
toisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita
toisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te
nyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte
että minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani
itkemään ... että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme
maantielle joutuneet?»----

»Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän
lauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia
sen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että
runo on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka
osottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En
minä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo
kaikki pantannut--sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli
jälellä?»----

Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi
kylminä hikihauleina hänen iholleen.

»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä
kaikista...? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et
notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja
sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin--jäännöksiä, kuluneita
repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»----

Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan
sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet
valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta
tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän.

Hän vähällä tyrmistyi.

Taas jysäys--sama kaamea tyhjyydentunne--hetkisen päästä sydämen
hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi
kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä--sitte seisaus ... seisoo...
seisoo ... joko kokonaan lakkasi...? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä
tuskanhiki pursuaa otsalle.--Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain
sykyttää yhtenä tyrskynä.

Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia
askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän
rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne--hän pelkää kaatuvansa
ja istuutuu.

»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan...? Ja
tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja
sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme?
Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen--olenhan minä jo ennenkin nähnyt
sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»----

»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!--Siitäkö asiasta ensiksi...?
Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut ... eikös se olekkin
päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin--äiti puhui
jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?»

»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan
takaisinpäin--polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen,
tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea
saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä--siinä tapauksessa sinä
saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää
niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja
helvetin pelosta askeltakaan ottamatta--mehän kuitenkin saamme kaikki
katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan
toisella puolella _teot_ ja toisella _seuraukset_, ja sinä näytät missä
yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme,
niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun
tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»----

Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat
kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en
ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun
tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen
sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne...?»

'Seurauksia!' sanot sinä.

»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo
käsitän--ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne,
äärettömiin...?»

'Seurauksia!' sanot sinä taasen--'muihin!'

Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan.

»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista
paljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?»--'Vedät!'

»Kaikestako...?»

'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!'

»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?»

'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein
ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja--katso...!'

»Ei, ei ... sule kirjasi ... minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun
tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä!
Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä
nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta
tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan
huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun
tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun
eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään
semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja,
joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja
hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat
ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet
tahtonut!»

Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa
pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen
jysäyttäisi--ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys----

Tuvan ovi aukeni.

»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun... Mutta hyvä jumala,
mikä sinun on...? Sinähän olet kuin...»

Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen.

Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti:

»Älä nyt tuollalailla ... ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään.
Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia ... se on suvussa, minä
olen sitä ennenkin tuntenut ... pian se ohi menee.»

Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi...?» sanoi hän vakavasti.

»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi.

»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla _on_ jotakin--on ollut
jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole
tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt...»

»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin
ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.»

»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista...?»

Olavi oli hetkisen vaiti.

»Miksei--sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.»

»Ei--ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi.

Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn.

»Sinä olet väsynyt, Olavi--sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän,
asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin
hellänpakottavasti pitkälleen.

»Ja sitte sinä kerrot kaikki ... tunnethan sinä minut...!»

Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen
kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki.

Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä.

»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin
käteen.------

       *       *       *       *       *

Alkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen.

Molemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan
niinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen.

»Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista», sanoi
Kyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin.

»Ja huomenna on taas uusi päivä!» lisäsi hän säteilevin silmin,
suudellen kepeästi kalpeata otsaa.




32. ODOTELLESSA


Emännättömässä talossa 6.9.1900.

Sinä siunattu!

Sain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut.
Olisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt että
Sinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme.

Ja Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä
koko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että
voisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa.
Minun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä
sinne--tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani
rauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin.
Miksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua...? Nyt vasta minä
ymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi
tulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi,
niin että Sinä taasen olisit kotona--Sinä ja _hän_!

Sitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin
jättäisin--mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei
edes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa,
heti siitä pitäin kun Sinä läksit--niinkuin minä en voisikaan olla
levollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut
kokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan
että sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä.
Koeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä
kahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa
mierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta
hullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me
vain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan,
nyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä
olen varma--siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala,
näkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene
tekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin ... voi, kuinka kauhealta se
tuntuu ... epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta...? Mitä minä siihen
voisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut
yllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä
eilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä,
teitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua
yksin--ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä
niin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle,
ja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka
räkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi.
Sinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän
voisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo
muutamia nähnyt--minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun
luin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota
ajatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt.--Anna anteeksi
että minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun
kanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään.

On minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun
kamariasi--_teidän_ kamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta
kuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle...
korkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa.
Mutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani.
Se on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo
lapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi
tehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisi
_hänelle_ liikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata!

Hyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan.--Ja sitte huonoja, perin
huonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme--nyt kun
kaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä.
Erimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä--
Tapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä
nyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain
juurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia
vasikoita murskaksi. Sen _täytyy_ mennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä
isken _yksinäni_ sen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei
heitä nyt enää monta olekkaan--huomenna on taas kokous.

Ja sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan
tulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen
minä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit!

Elä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä
suojelkoot!

Se joka odottaa.

Kirjota pian--heti!

       *       *       *       *       *

Syyskuun 8 p:nä 1900.

Sinä!

Kirjeesi oli minulle kuin sykäys Sinun vertasi! Se oli _Sinua_ jokainen
sana, ja se yhä selvitti minulle erästä puolta Sinussa, jota en voi
kyllin rakastaa.

Olet huolissasi, mutta Sinä huolehdit suotta. _Meidänkö_ lapsemme
ruumiillisesti tai henkisesti vajapainoinen? Ei koskaan! Että vielä on
jotakin tuleva, se on selvää. Ja mikä tulee, se tulee, ja sen me otamme
yksin voimin tyynesti vastaan. Mutta meidän _lapsemme_ kanssa sillä ei
ole mitään tekemistä! Sinä tosin olit hiukan alakuloinen, mutta _terve_,
sielultasi ja ruumiiltasi terve. Ja minä tunnen sellaista voimaa ja
sellaista elämäniloa, että vaikka hän olisi kivi, niin hänessä täytyisi
ruveta virtaamaan se sama, mikä minussa itsessäni virtaa. Ja minussa
virtaa rakkaus Sinuun ja luottamus tulevaisuuteen! Ja kun minä niillä
häntä joka päivä ruokin, niin minä myöskin tiedän että hän on niiden
kuva. Sinun harakkasi ja tikkasi, ne Sinä käsitit väärin! Harakkahan toi
Sinulle minun terveiseni ja kaipaavat ajatukseni ... minkäs sille voi
ettei sillä ole kauniimpaa ääntä. Ja tikka! Etkö ymmärrä että se perkasi
toukkia hänen asumuksensa ympäriltä, jonka mieleen ei saa mitään
salaisia toukankäytäviä tulla? Niin se on!

Mutta kuinka onnellinen minä olen että Sinä kirjotit juuri tuosta
asiasta. Sillä se minulle vakuuttamalla vakuutti, että hänestä tulee
sellainen, mitä me odotamme. Nyt minä ymmärrän miten äärettömästi Sinä
olet mahtanutkaan näinä vuosina kärsiä. Ei Sinusta olisi pahantekijäksi,
Olavi! Kylmemmällä mielellä minä voisin, vaikka olenkin nainen, rikoksen
tehdä ja sen kantaa. Kuinka minä rakastankaan Sinua juuri semmoisena! Ja
kuinka iloinen ja kiitollinen minä olen, että minun lapseni isä on
sellainen! Herkkä, valvova omatunto ... se on parasta, mitä Sinä voit
hänelle antaa kaiken sen muun hyvän lisäksi, mitä hän Sinulta saa.

Että siitä tulee _poika_, siitä minä olen varma, ja että siitä tulee
sellainen poika, joka Sinun kanssasi suolla puuhaa, sen minä tunnen
veressäni! Jos Sinä tietäisit nytkin ... arvaa jos osaat!

Se kamari! Sinä ihan hämmästytit minut, niinhän Sinä varustat meille
kuin kuningattarelle ja perintöprinssille. Minäkin sanoisin: revi se
jälleen pois! Mutta kellä on oikeus repiä _rakkautta_ ... sitähän se oli
eikä mitään koreaksi maalattua mattoa!

Ja Sinä taistelet suosi puolesta. Niin sen pitää ollakkin, mitäs arvoa
sillä muuten olisikaan. Joka tapauksessa voitto on varma! Iske Sinä
vaan, iske minunkin puolestani ja _hänen_ puolestaan. Mikä vahinko ettei
hän voi ruveta iskemään kanssasi heti kotiin päästyämme!

Niin, sitä mekin vaan odotamme sitä kotiinpääsyä. Ehkä meidän ei
tarvitsekkaan kauvan odottaa. Mutta vaikka täytyisikin, niin minä
odottaisin tyynesti vaikka kuukausia. Me voimme nykyään paremmin kuin
koskaan ennen. Tiedätkö, kun minä olen niin iloinen että olen ruvennut
laulelemaan, aivankuin ennen tyttönä.

Mitäs Sinä siitä sanot? Jospa siitä tuleekin lukkari ... ja Sinä jäät
suollesi yksin!

Rakas, rakas! Suutelen Sinua suoraan sydämeen. Meidän molempain lämpimät
terveiset ... tiedän että kirjotat meille pian.

Se joka äidin-nimeä odottaa.

       *       *       *       *       *

Synnytyslaitoksella 10 p. kello 11 a.p.

Isä!

Nyt Sinä se olet! Anna silmiesi säteillä. _Poika_, tietysti! Tänä aamuna
kello 6. Kaikki hyvin. Terveitä molemmat, _hän_ itse terveys. Semmoinen
suuri ja vankka! Elämänhalua täynnä. Ja ääni ... tarvitsetko
komennusmiestä suollesi? En ole vielä paljo saanut häntä tarkastaa.
Makaa tuossa vieressäni. Näen toki kapalon raosta esiintyöntyvän
kätensä. Ei lihava ja veltto, vaan suuri ja jäntevä. _Sinun_ kätesi.
Suomies tuli! Sielu? _Sinun_ silmäsi! En saa nyt enempää. Ensi postissa
lisää. Suutelen häntä katseillani puolestasi, Sinua ajatuksissani!

Onnellinen äiti.




33. KOTIINTULO


Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili kedoille, iski silmää ikkunanlaseille
ja väräytti naurukuoppasia vastaanosuville seinille ja metsänrannoille--
muuten sää oli viileä.

Olavi oli tänään omituisessa mielenvireessä. Niin kuin vietereillä,
voimatta pysyä hetkeäkään paikallaan, levoton mutta hymyilevä. Asemalle
hän oli lähettänyt erään hevosmiehen tärkeälle asialle ja pienen
palvelustytön hän oli toimittanut niinikään asialle kaukaiseen
kylään--hän tahtoi olla yksin kotona, ehdottomasti yksin.

Hän riensi kiireisesti kamariin, loi ympärilleen viivähtävän, tutkivan
katseen, vilkasi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili:

»Kyllä täällä nyt alkaa olla parahiksi!»

Sitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta
riemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia
männynpilkkeitä.

Olavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen
takaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua
edestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen.

»Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa?
No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää...»

Sitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:

»Se _on_ hyvää--se on varma!»

Hän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen
hellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon:

»Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla...»

Sitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen
liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi
varatun tarjottimen pöydälle:

»Hyvältä näyttää!»

Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon:

»Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä...

Ajavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No,
Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen...»

Olo alkoi tuntua yhä omituisemmalta. Niinkuin kaikki, mikä painaa, olisi
sulanut pois ja jälelle jäänyt vain ohut, kepeä kuori, joka sekään ei
tahtonut enää pysyä maassa. Hän käveli ristiin rastiin, vilkasi tuon
tuostakin ikkunasta ulos, eikä tietänyt mitenkä olla.

»Nyt!» huudahti hän vihdoin, katsottuaan taasen kelloon. »Kymmenen
minuutin päästä he ovat täällä!»

Hän riensi miltei juosten uunin luo ja teki suuren, helottavan
takkavalkean.

»Räisky, niinkuin mäntyinen puu voi koskaan räiskyä! Tervehdi heitä
kirkkain silmin ja lämpimin sylin!»

Hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen. Se oli kuin siro kori
kuuden solakan jalan päällä--hänen omaa tekoaan, valkeanhohtavasta
taivutetusta pajusta. Vuodekin oli kunnossa. Valkoisen lakanan palteet
riippuivat kuin köynnös reunoilta alas, pieni punakukkainen peite
hymyili lämmintä hymyään ja ylinnä pääpuolessa loisti pehmeä, lumivalkea
tyyny.

»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen
ja tuoden sitte heidän oman sohvansa rinnalle toveriksi. »Siihen minä
hänet heti kannan, ja itse istumme tässä.»

Ja nyt, kun kaikki oli kunnossa, valtasi hänet sellainen ilonsekainen
levottomuus, ettei hän tietänyt oliko hän maassa vai ilmassa. Hän
tähysteli ikkunasta, meni sitte portaille, josta voi nähdä pitemmälle
tietä pitkin, katseli ja kuunteli. Tuli taas tupaan ja arveli jo lähteä
vastaan, mutta ei uskaltanut jättää huoneita tulen tähden.

Tienkäänteestä puiden takaa sukeltausi vihdoin ruskea hevosen pää esiin.
Silloin hänen rinnassaan sykähti niin omituisesti, ettei hän voinut
pitkään aikaan paikalta liikahtaa. Seisoi vaan ja katseli ikkunasta
lähenevää hevosta kärryineen, Kyllikkiä valkoisine villahuivineen--ja
sitä, mitä hän sylissään piti.

Tulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin
portaita alas.

»Terve tuloa!» huusi hän jo kaukaa riemuiten.

»Terveisiä!» kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän
silmäparin alta.

»Anna minulle, anna minulle!» huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä
kohti.

Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn.

Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.

»Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla
uudelleen, en käske nyt edes sisään ... tässä kiireessä», puheli Olavi
hätäisesti.

Mies hymyili, Kyllikki hymyili.

Mutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo
rakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja
raotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan
pilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta
silmää.

Olavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi
puristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti
kiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään.

Kyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin.

Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä
ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode,
josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova
tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä--hän näki ne kaikki yhdellä
silmäyksellä.

Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena.

»Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja.

»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan.

Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen
pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua
tarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: »Pitkä poika!» Käänsi
syrjittäin: »Suora kuin sotamies!» Katseli kauvan hänen kirkkaisiin,
älykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja,
hyvää ennustavia piirteitä. »Voi sinua, sinä kullanpala!» huudahti hän
ihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti
otsalle.

Nuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava
tarkastajaansa.

Olavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: »Eikö sulla
ääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?»

Hän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja
sihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen--ei hän sellaista
ollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. »Naurat, naurat, jo
naurat! Sillälailla, sillälailla!»

Kyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten
heitä molempia hymyillen katselemaan.

»Entäs ne kädet ... suomiehen kädet...? Puhuikohan se äiti
totta?--Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!» Hän suuteli
riemuiten pieniä kätösiä.

»Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on...? Äiti on varmaan
säästänyt sen ilon isälle...»

Hän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä:
»Isä leikkaa, isä leikkaa!»

Hän laskeusi polvilleen vuoteen viereen:

»Älä pelkää ... hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin
kovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!» Hän leikkasi ja suuteli tuon
tuostakin pieniä sormia.

Poika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin
hymyili.

»Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika--sellainen poika, Kyllikki!»
huudahti hän kääntyen ympäri.

»Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot...? Millainen hupsu
minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki!
Tuhannesti tervetuloa!»

Hän sulki Kyllikin syliinsä: »Kuinka reipas ja vihanta sinä olet!
Nuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta ... äiti!»

»Kiitos itsellesi!» vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta
katseillaan hyväillen.

Olavi vei hänet sohvaan istumaan ja he alkoivat puhella toisilleen
katseitten hiljaisella sunnuntaikielellä.

»Kaikkea!» huudahti Olavi äkkiä. »Jo minä olen pyörryksissä. Minähän
olen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä...»

Hän nousi ja riennätti pannun tarjottimelle.

»Oletko _sinä_ keittänyt kahvia--?» ihmetteli Kyllikki ilonhulveisin
silmin.

»Kuka sitte, ei kukaan muu olisi saanut sitä tällä kertaa
keittää.--Tule, Kyllikki!»

He istuutuivat pöydän ääreen ja joivat--sanaa sanomatta, ainoastaan
toisiaan katsellen.

Lapsi äännähti, molemmat nousivat nopeasti.

»Mikä pojua vaivaa--ikäväkö tuli...?» puheli Kyllikki hellästi. Nosti
pienoisen ylös ja alkoi puhua hänen kanssaan katseilla, kasvonilmeillä
ja pienillä herttaisilla päänliikkeillä.

Poika rupesi hymyilemään.

Mitään sanomatta laski Kyllikki hänet Olavin syliin. Olavi loi
kiitollisen katseen ja puristi pienoista rintaansa vasten. Hänestä
tuntui niinkuin kaikki olisi sinä hetkenä kadonnut ja häipynyt hänen
ympäriltään. Ja hän tunsi kuinka pienen ruumiin lämpö vähitellen
tunkeutui kääreiden ja vaatteiden läpi aina hänen jalkoihinsa
saakka--niinkuin puhdas, hiljainen hyväily. Hän tuli niin liikutetuksi,
että lapsi alkoi täristä hänen sylissään--saamatta sanaa sanotuksi
ojensi hän sen takaisin Kyllikille.

Kyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti
peitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat
valkoisella päänalusella.

»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni
elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat
istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo
mahdolliseksi.»

»Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä
luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa
voimakkaammat kuin kosto.»

Olavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.?

Sitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella
päänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava,
miltei synkkä ilme.

»Olavi!» sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. »Sanotko
minulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?»

Olavi ei vastannut heti.

»Ei, älä sanokkaan--kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt
ajattelisimme. Ja ... onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat
kokeneet yhtä ja toista--ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän
jälkiämme...»

»Sitä juuri minä ajattelin», vastasi Olavi.

Kumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden
pientä valkoista vuodetta.

»Katso!» huudahti Kyllikki hetkisen päästä. »Hän on nukahtanut--kuinka
suloinen hän on!»

Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa--kaikkialla,
jokainoassa loukossa.

»Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja
nousten seisoalleen.

Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi
avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta,
joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta.

Hän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen--riemuitsevat silmät
kertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli.

Olavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään
näkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin.

»Olenhan minä sinulle kertonut», puheli hän kuin haaveillen, kävellen
Kyllikin kera tupaan, »kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin
kutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?»

»Olet, olet--se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!»

»Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme----

He olivat saapuneet peräikkunan luo.

----Katsoppas!» katkasi Olavi äkkiä lauseensa, osottaen kädellään ulos.

Alhaalla alangossa lepäsi Isosuo laajana, lähes silmänkantamattomana
heidän edessään. Suonreunasta läksi kaksi kookasta viemäriä, joiden
tieltä kihisevät miesparvet raivasivat metsää--toiset juoksuttivat ojaa
jälessä. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa, eteenpäin rynnistävää
valtaväylää, jotka viittasivat kaukaiseen etäisyyteen. Ilta-aurinko loi
punervan häiveen suolla häärivien miesten hartioille, siellä täällä
välähti kirveen tai lapion terä, vesi välkkyi kuin hopea viemäreissä ja
kostea mura kiilsi metallilta niiden reunoilla.

»Oo...!» huudahti Kyllikki ihastuneena. »Se on siis vihdoinkin alkanut!»

Olavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin, kiersi molemmat käsivartensa
hänen ympärilleen ja katsoi hänen silmiinsä niin, kuin hän olisi siihen
katseeseen sulkenut kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet,
huokailleet ja toivoneet.

»_Nyt_ se on vihdoinkin alkanut!» sanoi hän hiljaa, puristaen Kyllikin
voimakkaasti rintaansa vasten.






End of the Project Gutenberg EBook of Laulu tulipunaisesta kukasta
by Johannes Linnankoski

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12780 ***