diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 12780-0.txt | 10039 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/12780-8.txt | 10429 | ||||
| -rw-r--r-- | old/12780-8.zip | bin | 0 -> 167439 bytes |
6 files changed, 20484 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/12780-0.txt b/12780-0.txt new file mode 100644 index 0000000..e2ed80f --- /dev/null +++ b/12780-0.txt @@ -0,0 +1,10039 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12780 *** + +LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA + +Kirj. + +Johannes Linnankoski + + +1905. + + + + +I + + +1. METSÄNNEITO + + +Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä. +Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät +lämpimään syliinsä otti. + +Koko rinne riemuitsi. + +Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat +kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa, +ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa. + +Koko metsä korviaan heristi. + +Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun +viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta +riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!» + +Koko kukkula päätään nyökäytti. + +Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita +kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut +punakukkaiset latvat vielä värähdellen. + +Puun rungolla istui nuorukainen. + +Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili +kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa +oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea, +voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat, +päivettyneet käsivarret. + +Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti +sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja +jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät. + +Nuorukainen hymyili. + +Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan +suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi +pari kertaa leikiten ilmassa. + +Nuorukainen hymyili uudelleen: + +»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä +vähääkään!» + +Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan. + +»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin +tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet, +ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään +kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin +metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.» + +Hän istui hetkisen pää käden varassa. + +»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt. +Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä +raastaa------.» + + »Tprui Mansikki, + tprui Mustikki, + tprui piikain, + ilta jo ois!» + +Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella +metsätiellä. + +Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä +kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin +oman sydämensä kiivaan tykinnän. + +Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne, +vai--?» + + »Tprui Tähdikki, + tprui Tiistikki, + tprui tyttöin, + tulkaa jo pois!» + +Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta. + +»Hän tulee! Hän tulee tänne!» + +Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta +hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä +kukkulan lakeen tähdättynä. + +Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli +liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi +vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame. + +»Metsänneito!» + +Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti +kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne +viettävää rinteen syrjää alaspäin. + +Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita +tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä +kahden puolen suuta ja aikoi huhuta. + +Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna. +Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi +kiinteästi tyttöön. + +Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa. + +»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen +huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.» + +Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui... + +»Tprui Mansik...» + +Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja +seisattui paikkaansa. »Olavi--?» + +»Annikki!» + +Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni. +»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!» + +»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.» + +He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti. + +»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole +niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet +Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua +vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat +simapillillä tullessasi...» + +Tyttö katsoi hämmästyneenä: + +»Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?» + +Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi. + +»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun +pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.» + +He astuivat hakkauksen keskelle. + +»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui +nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa +sinä vahva!» + +Nuorukainen kiirehti askeleitaan: + +»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös se +ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.» + +»Ja isäntä...?» nauroi tyttö. + +»Sivupenkille tietysti!» + +He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden +ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain. + +»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja +punaisilla kuusenkukilla?» + +»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme +viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.» + +»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui +nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen +oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon +emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita +ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?» + +»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta +naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös. + +Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita +ihmislasten talosilla-olosta. + +»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun +tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte +avasin, muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?» + +»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!» + +Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet +ikänä kuulleet. + +»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita +kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...» + +Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain +kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä +varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan +mitä siellä tehtiin. + +... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu +niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.» + +»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys: +»Tuommoinen pitkä hongankaataja!» + +Puhe katkesi. + +Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen. + +Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen +aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa. + +Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen +hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma +värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön +molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin. + +»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta +sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?» + +Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi +nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli vastaus. + +»Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi. + +Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi. + +Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja +hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja kuohuvaa. +Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen +polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut. + +Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän +irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun. + +»Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?» + +»_Olavinlinnassa_!» nauroi tyttö. + +Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja +nauroivat niin, että metsä raikui. + +Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua +hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön +kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei +uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma +ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin. +Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän +kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä. + +Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään +kasvonsa pojan olkapäätä vasten. + +Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren +kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet +valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi +kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen +taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti +ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta. + +»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?» + +Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä: + +»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.» + +»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti +nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen. + +Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät +liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan. + +»Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö. + +Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat +syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä. + +Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka +ei ollut tahtonut pahaa tehdä. + +»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi, +Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka +minun mieleni on paha!» + +Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse: + +»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.» + +»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi +koskaan ollut--oletko?» + +Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat. + +»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen +kuusentertun maasta. + +Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili. + +»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!» + +»Nytkö jo?» + +He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan. + +»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja +kiitollisuutta. + +»Ja sinä... Hyvästi, Olavi!» + +»Hyvästi--Metsänneito!» + +Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä +vähääkään näkyi. + +Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean +puseropilven keskellä. + +»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen, +istuutuen rungolle pää käsien varaan. + + + + +2. GASELLI + + + Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka! + Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa! + +Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien +kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet +tahtiin. + +Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen +hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen +lettinauha. + +»Piiriin, Olavi, piiriin!» + +Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä. + + Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka! + Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan! + + »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!» + +kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin +veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja +heilautti hänet korkealle ilmaan. + +Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi. + +Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään +juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili +keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien +hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen +povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät. + + Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka! + Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan! + + »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!» + +kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli +varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin +hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä. + + »Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!» + +lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät. + +»Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi», +ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!» + +»Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.» + +Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi +leskenjuoksu-riviksi. + +»Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta +päästään.--Viimeinen pari ulos!» + +Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä. + +Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen +että sivuille. + +Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo +kaarsivat kaukaa yhteen. + +»Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat. + +Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner +tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja +poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni. + +»Ympäri käydään, yhteen tullaan!» + +Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli +tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne, +väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan. + +Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi +pälyen sivuilleen. + +»Viimeinen pari!» + +Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä; +tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla. + +Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö +suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti +ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä. + +»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta. + +Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan +lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi +oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille. + +»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta. + +Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo +ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti +nurmikolle suulleen. + +Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas +nauru. + +Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt +jotain muuta: + +»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?» + +Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän +poikki. + +Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia. + +Ȁlä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.» + +Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan. + +Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä +lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai +alaspäin! + +Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi +ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan. + +Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto. + +Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain +kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän +koppina ilmasta. + +Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta. + +»Se se oli! Sillälailla, sillälailla!» + +Ȁlä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö +puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä. + +Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se +oli kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti +katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen. + +Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää +uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka +hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon +tuostakin helman alta. + +Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut +kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan +kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen +villivarsan. + +He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain +sylen verran. + +Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi +ylöspäin. + +Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi +semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion +kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen +taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan +hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai +ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä +sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti. + +Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan +kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi +häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä. + +Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun +rinnettä ylös. + +»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!» + +Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse, +metsästäjä jälessä. + +Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut +kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin +vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä +vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien +tarttuvan ympärilleen. + +»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian +ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä +silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri. + +Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli +tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen +rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen +kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän +ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän +katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin +gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli +kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja +uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä... + +»Mutta hyvä ihme, muut odottavat!» + +He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin +hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa +syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle: + +»Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!» + +Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen +paikkaansa seisomaan. + +Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja +häntä harmitti tytön saamattomuus. + +»Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!» + +Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin +kummun rinnettä alas. + +Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen +piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta. + +»Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta. + +»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä +punotatkin!» + +»Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi. + +»Viimeinen pari ulos!» + +»Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä +nähdä!» + +»Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!» + +Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin. + +»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat +tytöt. + +»Ka pyöritään!» + + Mitä nuo tähdet merkitsee, + joita meidän kohdall' on kaksi? + Että tyttö ja poika toisilleen + on tullut jo rakkahaksi! + +»Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään +rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen. +Samassa joku vei Olavin piirin keskelle. + + Mitä nuo tähdet merkitsee, + joita meidän kohdall' on neljä? + Omalle tytölle kättä annan + ja muille käännän seljän! + +»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi +mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä. + + Mitä nuo tähdet merkitsee, + joita meidän kohdall' on viisi? + Toivon on loimet ja kaihon kuteet + ja lemmenlangasta niisi! + +»Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin +meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.» + +»Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta +sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!» + + Enkä mä sinusta eroais, + en eroais, + vaikk' kivet kiljuis, + maa halkeis, + puut puhkeis, + meri mustaksi muuttuisi + En eroais, en eroais! + +»Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!» + +Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi. + +Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään +seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni +ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain +muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä +syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta +eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen. + +Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti +katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja +kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen, +ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita, +säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri +syöksähti jälleen kuumottaen poskille. + +»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi +selin. + +Nuoriso hajausi kukin suunnalleen. + + »Enkä mä sinusta eroais, + en eroais!» + +kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta, +kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös. + + »En eroais, en eroais!» + +toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme +kasvoillaan. + + + + +3. ÄIDIN KATSE + + +Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki +oli hiljaista. + +»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa +lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli +muutenkin huonompi näkö. + +»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti. + +He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi +ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat +lautaset. + +»Niin on!» + +»Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?» +ihmettelivät taasen lautaset. + +»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi +kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä +oli puhe. + +»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi. + +Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia +olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan. + +Sitte oltiin hetkinen vaiti. + +»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas +lautaset. + +»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat. + +Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä. + +»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät +käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et +tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.» + +»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi +tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi äiti +oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.» + +»Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen +huulensa. + +»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen +sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä +asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.» + +»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan. + +»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä? +Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin +sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit +pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut +aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä +kukaan tietäisi mitään.» + +»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!» + +»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on +tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...» + +»Mitä sinä tahtoisit? Sano!» + +»Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!» + +»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!» + +»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan loppumattomaan +suudelmaan.» + +Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin +joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut. + +Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä. + +Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen. + +Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen +käteensä. + +Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita, +viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai +epäilisi astuakko eteenpäin vai palata. + +Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja +kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut +tuhanten joukosta. + +»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi +tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat +hyllyillään vavahtivat. + +Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä. +Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata. + +Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä, +joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä +seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni. + +Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin +patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui +sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon +kuin raskaan painon alla. + +Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut. + +Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi +ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen +nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa +välitse. + +Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas. +Nuorukainen seurasi jälessä. + +Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina +sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi. + +Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen +eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen +jalkansa olisi totelleet. + +He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle. + +Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen +kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista. + +»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja +mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole +hänen poikansa?» + +»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta. +»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.» + +»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut +poikiaan yöjalasta hakea.» + +Olavin pää painui yhä syvempään. + +Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös. + +»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu +rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt--?» + +Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla. + +Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä +heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi: + +»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut--yöllä?» + +Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi. + +He olivat saapuneet portaitten eteen. + +»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä +tekemä tuulihyrrä--poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti +vielä toisen kerran: »mitä?» + +Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut +taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel +askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa +saunarakennuksessa. + +Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja +lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja +jäi hattu kädessä seisomaan. + +Kului pitkä, äänetön hetki. + +»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi +vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen. + +Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan. + +»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla +ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi +tultuasikin hävetä...?» + +Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen. + +Ȁiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä +äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat. + +Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä +suonia myöten joka haaralle. + +Ȁiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista +kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa--ja...» + +Lause katkesi. + +Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä +ulos. + +»Ja--?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?» + +Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti +miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi +päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!» + +»_Naida_...?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä +salpautuvan. + +»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin! +Onko ... _onko jotain huonoa jo tapahtunut_?» Sanoi ja jäi henkeään +pidättäen vastausta odottamaan. + +»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä +_rakastan_ häntä!» + +Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut +pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja +kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa. + +»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa; +se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä +koskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta +sinä et tiedä vielä mitään.» + +Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä +kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus +kuoleutui sanoiksi syntymättä. + +»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste +näistä asioista enemmän.» + + + + +4. ISÄ JA POIKA + + +Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos. + +»Jäähän, Olavi!» virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan +puhumista.» + +Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua--oli +vain odottanut milloin se tapahtuisi. + +He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen. + +»Istu!» tömähti peräpenkiltä kylmästi. + +Olavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat +iskut seinällä. + +»Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä.--Ettet sinä häpeäkkään!» + +Olavin pää painui alas. + +»Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!» + +Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli +kiihtymään päin. + +»Mitä sinä oikein aijot?» jyrähti taasen peräpenkiltä. »Ruveta piijoille +lapsia laittamaan--vai?» + +»Isä!» kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän +pelkäisi onnettomuuden lähenevän. + +Peräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti. + +»Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?» + +Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan +poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku +raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa? + +Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne--hän ei +oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi +kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös, +ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin. + +»Minne nyt?» jyrähti peräpenkiltä. + +»Pellolle!» + +»Vai pellolle--?» Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata +häntä kaulukseen. »Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat--ja paikalla! +_Sitäkö_ sinä aijot?» + +Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja +tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt +tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen +täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja +salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja +vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti: + +»En! Minä aijon _naida_ hänet!» + +Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan +silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi. + +»Naida?» ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken +väärin kuullut. + +»Niin!» tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin. + +Ja sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys +ja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla +aseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen. + +»Ja minä _nain_ hänet!» kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys. + +»Nulikka!» räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko +syöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä +luudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle +polvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä. +»Nulikka!» kuului vielä kerran ja luuta kohosi. + +Mutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin--ukko lensi +pallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti. + +Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän +tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon +keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon »nulikan» yli, ei isällistä eikä +käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää +pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman +lieska. + +Könniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä, +mutta kukaan ei vastannut. + +»Vai niin?» kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni. + +»Niin!» karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä +vieläkin uhkaava. + +Isä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti +raskaasti penkille. + +»Jos sinussa on minun vertani», virkahti isä hetkisen päästä »niin +tiedät myöskin mitä tämä merkitsee.» + +»Tiedän!» kuului ovenpuolelta. »Minä lähden paikalla!» Äiti väänsi +tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja +avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin +ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi +ajatusviivaksi. + +Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä. + +»Minä _tarkotin_ sinusta jotakin», puhui kylmä ääni perältä. + +»Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka +päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit +parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa, +ja ne kirjat sinä näyt heittävän--piikaletukan sängynolkiin!» + +Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska. + +»Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta!» + +Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta +kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin. + +»Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!» sanoi hän ylpeästi, ojentaen +ottamansa poikaa kohti. + +»Pankaa ne vaan takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Ei niillä eväillä +pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa», lisäsi hän olkansa +yli, kääntyen syrjin tarjoojaan. + +Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen. + +»Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!» sanoi hän painokkaasti, pikemmin +tyytyväisenä kuin harmistuneena. + +Poika seisoi hetkisen mietteissään. + +»Hyvästi, isä!» + +Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen +silmäkulmien alta. + +Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse +ulos käännettynä--ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita. + +Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän +katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos. + +Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta +rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja +huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän +jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen +istumaan. + +Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!» + +Ȁiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin +itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano +enempää.» + +Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä +läpitunkevan katseen. + +»Minun _täytyy_ sanoa--siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet +isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai +rakennatte.»--Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi +katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »_Älä +petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä--olkoon ihminen mitä säätyä +tahansa_!» + +Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa +sanaakaan. + +»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. Ȁlä unohda kotiasi--palaa +kun...» + +Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että +ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä. + + + + +II + + +5. TUMMA TYTTÖ + + +Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen +vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja. +»Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski. + +Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen +ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli +parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan, +ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut +ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki. + + »Talonpojalla lämmin sänky + ja pehmeä pumpulipeitto; + tukkipojalla turvetuutu + ja taivaan kasteesta peitto. + Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais, + vaikka saataisi sata markkaa; + kun tukkipojan rinnalla + se talonmies on parka!» + +Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla +tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat. + + »Kun tukkipojan rinnalla + se talonmies on parka!» + +kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin +vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina +kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien +sumansoluttajien joukkoon. + +Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka +sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se +kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka +vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden. + +Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin +kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat +sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo +kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden +käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella +viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan +vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna +sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että +vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro? +Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole. + +Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet +istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita +kuunnellen. + +Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet +säpsähtävät. + +»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto. + +»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista +ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit +nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on +tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä +miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka. + +»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä +joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään +rantaan. + +»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli +pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan +lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!» + +Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin. + +Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan +sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse. + +»Missä se oikein on?» + +»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä +vasten!» + +»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!» + +Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla. + +»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään +koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle, +koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan. + +Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta +kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa +suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit +enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut +tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti +poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta +kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi +vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se +oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja +rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti +tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen +kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta +pois. + +»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen +ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt +mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.» + +»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa--jos sen hyvinkin voisi +lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni. + +»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi +katsoa.» + +Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi +koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui +ja puuhaili siellä kotvan. + +»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä +ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.» + +»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä +heiluttaa?» + +»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö. + +»Ei, ei käy varppipeli laatuun!» + +Nuorukainen palasi rannalle. + +»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä. + +»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin +työnseisaus.» + +»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?» + +»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. Ȁlkää laskeko +häntä, päällikkö!» + +»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö. + +»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.» + +»Uhkapeliä!» huusivat miehet. + +»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta +päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä +saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?» + +»Varma! Kirves tänne!» + +Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi +viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan +epätasaisuuksien mukaan. + +»On siinä päätä!» sanoivat jotkut. + +»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä. + +Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi +pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja +iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas--sitte ei kuulunut +kotvaan mitään. + +Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen. + +Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja +nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä +välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus. + +Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi. + +Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi +kohoutui korkealle, terä välähti--ja vaipui. + +Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit +rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä. + +Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten, +joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi +heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja +nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin. + +Mutta sitte hän äkkiä horjahti--horjahti ja katosi. + +»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta. + +»Enkö minä sitä jo sanonut!» + +»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!» + +Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia +varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla. + +»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan, +jos rantaan ajautuisi--ruuhi kiireesti vesille!» + +Tummia varjoja juoksi alaspäin... + +»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki +pysähtyivät. + +Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki +hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja +laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin +tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja +ruumis vasemmalle kaartuneena alas. + +»On siinä poikaa!» + +»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.» + +Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä. + +»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?» + +»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja +silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan +siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli +nuorukainen hymyillen. + +»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista +samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään--ja vaikka +päiväksikin päälle!» + +»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan +ja viskasi keksinsä ruohikkoon. + + * * * * * + +Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten +takana. + +Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla +oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt. + +Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta--ei hän ollut +kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain +ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään. + +Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli +muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin +syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki +tapahtui. + +Hän seisoi porstuassa--se tyttö nimittäin--ja siivilöi lämmintä +iltamaitoa suureen korvoon. + +»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee. + +Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi +yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli +niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat. + +Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään +tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna, +hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii +veitikka. + +Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo +menneen.--Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö +mitään tiedä... Mitäs siitä mahtaa tulla? + +Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön +taakse--syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli +huutaa tytölle että pidäppä varasi! + +Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille. + +»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä +puoleen ja näkee nuorukaisen edessään. + +»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan. + +Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään +vastata. + +»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä +mitään pahaa tarkottanut.» + +»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!» + +»Etkä ole enää minulle vihainen...?» kysyy nuorukainen. + +»En suinkaan, mitäs minä leikistä.» + +»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me +olisimme olleet vanhat tuttavat--en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin +sitä kysymään.» + +Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee +hän--syrjästäkatselija. + +»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta...» + +Ȁlä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä +muuta halua kuulla!» + +Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska +tuo outokin siihen niin mielistyy. + +»Entäs te...?» tyttö kysyy. + +»Te...?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti +tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka +takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella, +ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa--ja hän, syrjästäkatselija, +nauraa myöskin. + +»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'». + +Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö +sinä kukista, Tumma tyttö?» + +»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa +tyttö. + +»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä +pidät?» + +»Kuinkas muuten.» + +»Näkyvätkö ne pihallekin?» + +»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!» + +»Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?» sanoo nuorukainen ja veitikka +hymyilee silmässä--»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä +sinun kukkiasi katsella.» + +Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä: +»Enpäs sanokkaan!» + +Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen +semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs +sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan +kukkasista puhuu. + +»Tuvassako?» nauraa nuorukainen. + +»Ei!» + +»Aitassa?» + +»Ei sielläkään!» + +»Saunakamarissa sitte?» + +»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.» + +Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata--kylläpäs +sinä olet kovasydäminen!» + +Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi +remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän--ja tytön olisi +täytynyt punastua. + +»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy. + +»Tuskin--mitäs sitte?» + +»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä +kysyisin--ei, en minä sentään kysykkään!» + +»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana. + +»Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?» + +»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään +kädestäni ottaa!» + +Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka +kauniisti hän katsoo silmiin. + +»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo. + +»Mutta pian minä siitä selvän saan--annappas kätesi tänne!» + +»Mitä varten?» + +»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.» + +»Sinä?» + +»Minä juuri.--Etpäs uskallakkaan!» + +»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä. + +Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän--syrjästäkatsoja. + +»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan +saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla--kylläpäs niiden +on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!» + +»Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan +latelet!» + +»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.--Hyvä +ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut...» + +»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy. + +»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!» + +»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!» + +»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä +sisään. + +»Sano, jos osaat!» + +»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi: +»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee--ja ensi yönä.» + +»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy. + +»Se, jonka tuleman pitää--se, joka kädestä ottaa.» + +»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!» + +»Hiljaa--en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo +nuorukainen, »Kyllä se nyt _tulee_! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se +pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin, +hiljaa, mutta varmasti--siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä +kukaan muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!» + +Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas. + +Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä +seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee +pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen. + +Satu on lopussa--tyttö avaa silmänsä. + +Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin +maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään. + +»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?» + +Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi +lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin +iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen +ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi. + +»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain +pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin +tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä +naputtaisikaan!» + +Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään +tyttöön. + +Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin. + +Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi +pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan. + +Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara +ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä +sinä nyt teet, Tumma tyttö?» + +Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän _tunsi_ että se +katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!» + +Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän +painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti +vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän. + +»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi +hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat +alas riippuen.: + +»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin +ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...» + +Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää +räpäyttäneet. + +Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo +liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen. + +Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien. + +Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti--hitaasti ja +hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan. +Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt +läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen +halkeavan--käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa. + +Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi +juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä. + +Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni. + +»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni--uuninnurkassa?» + +Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä: + +»Kädet silmillä--ja väriset...?» + +Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä. + +»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En +minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.» + +»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.» + +»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan +vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas +heti.» + +Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan. + +Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin, +asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen +nojaten. + +»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni? +Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi--sille, joka +kädestä ottaa... + +»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä +kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö +harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä +katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä +todeksi huomaat?» + +Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki +muut!» + +»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun +suostunut--ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa, +minun Tumma tyttöni!» + +Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi. + +»Ja ketä _minä_ olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita +samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän +puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä +olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...» + +Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia +varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana. + +»Voi voi!» hätäili tyttö. + +»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti. + +»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus +tulitikulla ikkunan läpi!» + +»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen +päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole +sinäkin vaan levollinen!» + +Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja +kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen. + +»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas. + +Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita. + +Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte +tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen +natisi. + +»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa +ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja +poistuvia askeleita--sitte oli kaikki hiljaa. + +»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan +ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena +ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se +rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio. + +»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.--Ehkä minä +vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!» + +»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me +pääse täältä poiskaan.» + +»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä +vaikka hirren seinästä kiskomaan!» + +Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta. +Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin. + +»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet +hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni--siitä saat olla +varma.» + +Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen: + +»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!--Ethän ole +enää levoton, ethän?» + +»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.» + +»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin +sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!» + +He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista +kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään. + +»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron--se on alusta +loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella +tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.» + +»Mitä, mitä sinä puhutkaan...?» + +»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt +laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut +ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää +tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki +luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin +kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin +rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä--sen luo, joka +sinua odottaa!» + +Ȁlä, älä! Nyt sinä narraat.» + +»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte +meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä +sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy +kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.--Mutta oletko sinä minun ... sitä +en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?» + +»Olenko minä sinun, Olavi--?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa +nuorukaisen kaulan ympäri. + +Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön +käsivarsille vienon punerruksen. + +»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara +palsamille.------ + + * * * * * + +Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa +öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita +aamumaljakseen--alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui +reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä. + +Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia, +jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön +tukkijoella. + +Olavin katse sattui ryhmään--pisarat jääksi riittyivät. + +Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin, +kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän +niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt... + +»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät +ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta +jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille +huomentani sanoa.» + +Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo--vaaniva +katse tarkasti kiinteästi joukkoa. + +Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. + +Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen +kastetta--vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta. + +Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään. + +Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy +mennä?» + +Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen. + +Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului +ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus. + +Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona +märkään ruohikkoon. + +»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti +nuolena nuorukaista kohti. + +Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella +jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa. +Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle +ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon. + +»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat +pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille: +»Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!» + +Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään +äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi: + +»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin +pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli +uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää +kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan +ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku +maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...» + +»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti. + +Ȁlä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua +solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet +vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän +kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen +nimiin ivailtavaksi!» + +»Ja te tiedätte mikä minä olen!»--kädet nousivat ylpeästi rinnoille +ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet +hänen ikkunansa takana--kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin +monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren +makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö, +niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin +kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse, +jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai +heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon--eikä hän ikänä +nouse!» + +Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta +hänen jälkeensä. + + + + +6. AURINGON NOUSTESSA + + +»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka +paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.» + +»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä +kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan +silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana--juuri silloin +kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden +lehtiä väräyttää.» + +»Totta, ystäväni--elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun +kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet +lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko +tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin +pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja +kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei +kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja--katsoppas, vasta silloin me +löydämme oman itsemme.» + +»Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua +ymmärtää!» + +»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian +ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko +maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, +lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa +sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana +ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja +katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat, +marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...» Valkean käsivarren liike +häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat...?» kysyi palsami +pidätetyin äänin. »Vain ne jotka--kukkivat!» kuiskasi verenpisara. + +»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet +kuin yö--huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin +syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat. + +»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri +ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja +viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.» + +»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja +silmäsi niin kummasti katsoo?» + +»En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian +onnellinen...» + +»Liian onnellinen--?» + +»Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...» + +»Sano se toivomus minulle!» + +»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...» + +»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?» + +»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.» + +»Pelkäät--? Minua?» + +»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...» + +»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.» + +»Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa--voi kuinka +äärettömästi minä sinua rakastan!» + +»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen +palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa +kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan +sydämeen.» + +»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen +tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä +myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran +vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan +seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja +riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja +toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja +pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä +tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä... Vihdoin se tulee, ja +terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme +sulautuvamme valoon ja lämpöön.» + + * * * * * + +Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen. + +Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella +päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää. + +He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa +silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta +ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko +ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän. + +Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään +yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään. + +Tyttö kohotti katsettaan. + +Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin. + +Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin +kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta: + +»Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua +katsellut...?» + +Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa. + +Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin--juuri niinkuin äiti katsoo, kun +hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo. + +Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää +noussut--kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä. + +»Mitä--?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä +varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä +lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?» + +Kyynelhelmet värähtivät--ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi +äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen. + +»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua +hänelle lohduttavia sanoja. + +Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset +huokailivat raskaasti kasvojen alla. + +Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän +äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut +ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka +itkivät ja valittivat. + +Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin +suortuviin. + +Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät +kasvot--raskaat huokaukset täyttivät huoneen. + +Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko +kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi +verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle. + +Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin +ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet +ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei +nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi +ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa. + +»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin +äänin. + +»Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa. + +»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen. + +»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut +minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?» + +»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä +mitä vastaisi. + +»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!» + +»Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille +voin?» + +Ȁlä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille +mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut +minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua +nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.» + +»Ehkä minä tulen sinua katsomaan...» + +»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!» + +Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja +näytti sitte tytölle. + +»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua +päästää?» + +»Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan +päivä!» + +»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään +pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa +sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan +unohtaisi.» + +»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen +rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu +ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle +olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän +jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran +omaksesi valitset.» + +»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen. +»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.» + +»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!» + +»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen +sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään. + +»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin +rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen. + +»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö +vetäen nuorukaisen itseensä kiinni. + +He irtautuivat ja nousivat. + +Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän +miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi +tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn +ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien +suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat +toisensa. + +Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin +niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin +ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja +sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää +ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö +olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja +ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean, +verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen, +häviämätön merkki. + +»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen +tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen +sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että +ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.» + +Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei +sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen +katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta +ulos. + + + + +7. PlHLAJANTERTTU + + +»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi +nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan. + +»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun +sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi. + +»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?» + +»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan +Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä +iloinen. + +»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta +sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.» + +»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin. + +»Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta +pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli +niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin +kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja +lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.» + +»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi. + +»Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista +kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä +samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...» + +»Minkästähden sinä sillalailla kulet?» + +»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä +tuijottamaan. + +»Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen, +ja katsoi häneen tutkivasti. + +»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä +muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte +näytti että syksykin on kaunis.» + +»Näyttikö sen joku?» + +»Näyttipä niinkin--tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin +näin.» + +Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin. + +»Se näyttäjä oli--muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin +sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat +jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit +niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle--ei, ei, et sinä +mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä +katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai +menenkö ohitse?» + +»Olisitko sinä mennyt ohitse...?» + +»Kyllä minä niin ajattelin--kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en +tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.» + +»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.» + +»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani... +Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on +ollut näin kaunis syksy.» + +»Ja minulla...», kuiskasi tyttö. + +»Niin--sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa +paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja +hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee +ja mitä ihminen etsii.» + +Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan +hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen: + +»Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua +niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!» + +»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei +elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään. +Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se +ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen +silloin muuttuu aivan toiseksi?» + +»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?» + +»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka +ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu +kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma +kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman +kauniiksi.» + +»Juuri niin--kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä +kaikki on kuin kaunista unta.» + +»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?» + +»Sen minä aina muistan, aina!» + +»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit--kun sinä vuoroin punastuit ja +vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti, +etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä +katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi +minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin +lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.» + +»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin--en minä olisi +voinut sitä kauvan kestää.» + +»Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun +sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki +niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä +minulle elämän jälleen kauniiksi teit.» + +»Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas. +Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen +takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen +kysyvästi. + +Nuorukainen hymyili vastaukseksi. + +Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen +kaulansa ympäri: + +»Saanko minä olla näin?» + +»Saat--juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä +hänen vyötäisilleen. + +Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein... + +»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen +kätensä hänen olkapäälleen. + +»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen. + +»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen +tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.» + +»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi. + +»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti +tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle. + +Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut +sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille. + +Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut +suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen +päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen +tytön ruskeita suortuvia. + +Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on +kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen +rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen +ihoon--kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia +suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta +ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille. + +»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen +tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta +hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn +koko olemuksensa läpi--niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut +hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut. + +»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä +äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi +hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että +molempien hengitys salpautui. + + + + +8. ENSI LUMI + + +Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen +joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut. + +Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä +lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät +lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät +kulkuset hevostensa ajokatuihin. + +Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla +suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono. +Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista +tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo +tahansa. + +Ilta alkoi hämärtää. + +Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä +kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies, +muuan sen kylän isäntiä. + +»Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies. + +»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?» + +»Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän +kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä +niitä lähetettiin--tällaisia näin!» + +Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville. + +Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin +kiitetyksi. + +Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan, +vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen: + +»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan +antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?» + +»Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä +edelleen hämillään. + +»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte +iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä +jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja +pysäytän. + +Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket +punottavat. + +'Jäikö jotain?' kysyn minä. + +'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi +on nyt siellä teidän kylässä?' + +'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?' + +'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.' + +'Oo!' sanon minä ja naurahdan. + +'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää. + +'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!' + +'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo. + +'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä. + +'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.' + +'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?' + +'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!' + +Sitte se antoi tuon tuossa. + +'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran. + +'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.' + +'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä. + +'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.' + +'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon +minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu. + +Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa +hyvin!» + +»Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!» + +Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi +mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka +tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen, +kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut +tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan. +Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne +pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt +entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi +niminen nuori mies. + +'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja +keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää +mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta +joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että +jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan +kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen +ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?' + +Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain +hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on +kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää +vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan +solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin +avata--ja hymyilee. + +Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu +juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö +sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka +matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee +hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja +lähtee jälessä. + +Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen +rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän +punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa +asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin +sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään +katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja +menee sitte karjankeittiöön... + +Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein. + +Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset. + +»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi +varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää +että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa. + +Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä +häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!» + +Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin +hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos. + +Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä +kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan +mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja +kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa +uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen +kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia. + +»Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta +vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki. + +Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla +kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset:: + + »Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko + Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut, + minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.» + +Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään +ja silmiin nousee himmeä kimallus. + +Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo +raskaasti alas. + +Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta +nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee +ulos. + +Hän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä +lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas. + + + + +9. ANNANSILMÄ + + +Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla. + +Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella +kukki. + +»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt +talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen +ikkunallaan hymyilisi.» + +Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta +alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui. + +»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä +kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun +ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä +kukkimasta lakkaat.» + +Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli. + +»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän, +painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia +terälehtiä vasten. + +»Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan, +nyökäyttäen päätään pihallepäin. + +Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon +työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen. + +»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan +kautta portaille. + +»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin, +mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan +aitanräystään alle pystyyn. + +Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen. + +Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön +eteen. + +»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä +tytön poskille. + +»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen +ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja +miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.» + +»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti», +nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet +sillätavoin takaperin kynnyksen yli. + +He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan. + +»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi +nuorukainen tupaan tullessaan. + +»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?» + +»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi +nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä +istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne +vieläkin teen.» + +Ȁlä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.» + +»Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä +minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.» + +»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?» + +»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan +huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä +tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin +täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan +toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa +kirkkonsa ja pappinsakin, ja...» + +»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi. + +»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat +nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.» + +»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi +mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.» + +»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!» + +Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta +pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän: + +»Nyt lähdettiin!» + +Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella. + +»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin +käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari +viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo +hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa +jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas +tuonne!» + +Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja +katsoi hymyillen pihalle. + +»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset +rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja +äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti +naputtaa ikkunanlasiin? + +'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei +se kuitenkaan pysy pystyssä.' + +'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me +ponnistaudumme liikkeelle. + +Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me +hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen +poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu. + +Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin +hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä +kiedot kätesi niin kauniisti...» + +»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin +puolittain tosissaan. + +Ȁlä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista +ilman minun apuani. + +Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä +ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja +siitä se alkaakin jo hakkuualue. + +Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on +juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla. + +'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä. +'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat +oksilla kuin sinun silmäsi.' + +'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi +uskonut että metsä voi olla niin ihana.' + +'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas +tuota suurta tietä tuolla alangossa--se on valtatie, jota myöten kaikki +tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin +rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea +parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet +puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat +tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee +paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen--eikös se ole somaa?' + +'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.' + +'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden +kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?--Nyt meidän pitää mennä +miehiä katsomaan!' + +'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan +että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana. + +Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas--hui sitä vauhtia! Ja nousemme +toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme +kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa. + +'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä. + +'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo--mutta laskekkin +pulskasti, muista se!' + +Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja +tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan. + +'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo. + +'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa +syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake +se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä. + +'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt +maalaiselämää--pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä', +selitän minä miehille. + +'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!' + +'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa--siksi se +noin loitolla seisoo.' + +'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet. + +'Onhan niitä', minä vakuutan. + +Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien +suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin +maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se +nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä +silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran +minä. + +Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se +näppärä!' + +Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin. + +Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se +semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua! + +Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se +miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista +kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan +täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne +harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia +osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut +silmilläsi, niin kaikki käy täydestä. + +'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.» + +»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö. + +»Vaan siihenpä on melkein pakko--ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran +tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään +paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.' + +Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu +mainiosti. + +Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta +kuivasmännystä nuotiota. + +'Nyt ne rupeevat päivälliselle--ja niin teemme mekin ja istumme heidän +nuotionsa ääreen', sanon minä.' + +Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan +että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan +sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan. + +Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä +olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale +ainakin. + +Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja +maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen +ääreen--ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän. + +'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet. + +'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa. +Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi. + +Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla +ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi. + +Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja +ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa +lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki +paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi +kuin vastikään uunista otettu. + +Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin. +Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni +pieniksi suupaloiksi. + +Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun +valmistuksiani. + +'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja +tarjoan. + +Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat. +Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen +silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä: +'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...' + +'Tag lite' tili, var sÃ¥ god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä! +tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.» + +Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään +nauruun. + +»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän +päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän +pieni hiiri... + +'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan +kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä. + +Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä +minun kylkeni suojassa. + +Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen +ääressä. + +'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä--kaikki odottaen katsomaan. + +'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta +olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun +korvaasi. + +Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte +minulle. + +'SÃ¥som nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä +hymyilet--miehet hymyilevät. + +Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä--minä sentään aina pyyhkäsen +hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle +annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa. + +'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas +jatkaa syöntiään. + +'Mikäs siinä--maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena. + +'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan +varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden. + +Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa +repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun +valkopäisen kannon nenässä--oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt +kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni, +vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa. + +Sitte me jo lähdemmekin. + +Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon: +'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille +pieni lähtösaarna--tuossahan se on meidän kirkkomme.' + +'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki. + +'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin +on kaikkein parasta--ja Antti on apuna messuamisessa.' + +'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.--'Kun se kerran on tänne sitä +varten tullut, että kaikki näkisi!' + +Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki +alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua: + +'_Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?'_ '_Olenhan minäkin suuri ja +mahtava he-erraa_!' vastaa Antti että metsä raikuu. + +Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan +veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman +mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta. +Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua. + +'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun +kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.' + +'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla +tekee.' + +Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.» + +»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena. + +»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo +kotiinpäin, puhutaan sitte kotona. + +Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas. + +Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun +on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin +punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset +sen kuin vyöksi uumillesi. + +'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä +hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain +heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä +kutomassa huivissa vain--se se kuitenkin on kaikkein kauniin!' + +Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin--ja nyt me jo olemmekin +kotona ja istumme täällä sisässä.» + +»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin +tavattoman kaunista ja hauskaa--kun se tällälailla tehtiin se matka.» + +»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin +sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.» + +Ȁlä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö. + +»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä +reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin +suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko +ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä +kotona--täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se +äskeinenkin. Annansilmä--istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein +katsella!» + +Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella +olkapäälle: Ȁlä vaan tee minusta pilaa--kun en minä kuitenkaan mitään +ole.» + +»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä +nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?» + +Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?» + +»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.--Kuulehan kun kerron! +Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo +valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset +veistelivät--olethan sinä niistä lukenut, muistatko?» + +»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö. + +»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja +vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden +edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen +edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä +pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja +tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?» + +»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen +alas--niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä +liikkui. + +»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen +valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin +pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi +luonut.» + +»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti. + +»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän +välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai +hurjaa syleilyä?» + +»Hurjaa--?» kysyi tyttö suurin silmin. + +»Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani +kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu. +Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja +rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet +minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.» + +»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.--Mutta oletko sinä oikein todella +ollut onnellinen?» + +»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin +iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä +olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan +torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö +mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu +tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.» + +»Ei kaikissa, Olavi--ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!» + +»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin +sinnepäin.» + +Hän veti tytön lähemmäksi--he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon. + +»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään, +hellä loiste silmissään. + +»Kyllä kai--en minä voi tietää.» + +»Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei +kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä +minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?» + +»En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti. + +»En minä sentään kehtaakkaan.» + +»Häpeätkö sinä _minua_--sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran +minulle jotain, kerrothan?» + +Tyttö loi katseensa alas. + +»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina +katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin +tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta +myöten minuun--ja se kulkee, minä sen tunnen!» + +»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole +koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin +toisiamme...» + + * * * * * + +Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa--hanget ouruina +vierivät. + +Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua. + +»Hän rakastaa minua--lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen +itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää, +sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan +rakastetulleen antautumaan?» + +»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan--sellaiselta tytöltä...?» + +»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes +kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni +valmis kaikki uhraamaan.» + +»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki--häpeä!» Iltataivas +selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät. + +Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat--nuorukaisen jälessä, +sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan. + +»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää--koetella hänen rakkautensa +syvyyttä!» + +»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista +tyttöä?» + +»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!» + +»Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?» + +Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät +pilvet. + +Kummat ourut koskina kuohuivat. + +»Voiko rakkaus loukkaantua--kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka +palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä +epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!» + +»------». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun. + +Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi. + +Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi--niin tumma, että nuorukainen +miltei katui kysymystään. + +»En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani +epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi +tyttö miltei kyyneliin liikutettuna. + +»Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit, +kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän +onnemme on kahdenkertainen.» + +Ajatteli, mutta ei sanonut--eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin +sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton +koetus. + +»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö, +»en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta +minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän +väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian +lähdet?» + +He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin--niinkuin jotain +vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat +tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet. + +Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui. + +Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena, +hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva--hiipi, +kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin. + +»Mitä, Annansilmä--?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä. + +»Olavi ... nyt minä...», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät +nuorukaisen poskea vasten. + +Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja +avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa +löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että +hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön +itseensä ja yhdytti hänen huulensa. + +Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se +toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta +huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa. + +Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja +kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan. + +»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua +rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan. + +Nuorukainen miltei tyrmistyi--niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä +yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään. + +»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi +äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan +minulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan--minä +tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole +vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja +syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina +päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, +jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo +sukkaa.» + +»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja +ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen +mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä. + +»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin +mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi--hänet, joka on...» + +»Joka on...?» + +»Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää +salaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi +asia--suuteliko sinun äitisi sinua usein?» + +»Ei, ei usein.» + +»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein +kahdenkesken--niinkö?» + +»Niin, niin...» + +Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi +tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy +vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus. + +Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. + +»Mikä sinun nyt tuli...?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten +taasen hänen mielensä pahottaneensa. + +Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain +kaukaiseen etäisyyteen. + +»Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana. + +Ȁiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen +väräjävällä äänellä. + +»Niinkö--?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?». + +»Juuri nyt.» + +»Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti. + +Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi. + +»Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono +kun pyysinkään...» + +Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä, +hetki hetkeltä kasvava liikutus. + +»Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän +kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan. + + + + +10. KOSKENLASKIJA + + +Kohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin +kaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista. + +Moision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina +ikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin +vaahtopäinen Kohiseva itse. + +Moision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin +komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes +muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä. + +Kyllikki on Moision tytön nimi--kellään muulla ei ole sellaista nimeä, +eikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset. + +Uittokauden »häntäroikka» oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat +tulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset +loppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä +tukeista puhdistelivat. + +Oli ilta--miehet kortteeritaloihinsa samoilivat. + +Moision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia +kastellen. + +Puutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen. + +Hän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin. + +»Se on nyt se», puheli nuorukainen ajatuksissaan, »josta on niin paljo +puhuttu--se ylpeä!» + +Tytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään +etupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti +tyttömäisen itsetietoisesti koholle. + +»Komealta näyttää!» ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään +askeleitaan. + +»Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet», ajatteli +neito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse--»se, joka muka ei ole +aivan tavallinen!» + +Tyttö kumartihe uutta vettä ottamaan. + +»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään. + +»Jospa saat nenällesi!» + +»Sepä olisi ensi kerta!» hymähti nuorukainen. + +Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni. + +»Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö +uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan +koettakoonpas!» + +»Hevosen selässä ja seiväs olalla--niin isosia vastaantullaan!» päätti +nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta +päättävästi ohitse. + +»Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään. +»Sepä joltakin näytti!» + +Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen--tuntui miltei vielä +loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut. + +Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen +pysähtyi. + +»Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin +kohteliaasti. + +»Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli--pää kääntyi vain sen verran, +että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle. + +Äänettömyys. + +»Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä. + +Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun +vaatimukselta--nuorukainen tiesi sen itse hyvin. + +»Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen +valmis, odotan vain jatkoa. + +»Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle--tuosta punaisesta +metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?» + +Tyttö suoristausi: + +»Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa--jos +lieneekin tapa sellainen muualla!» + +»Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja +tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä +tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi +kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön +ensi iskun häikäilemättömyys. + +»Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi. +»Eikä ole tapani kahdesti pyytää--jos lieneekin tapa sellainen muualla. +Hyvästi!» + +Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista +hän ei sentään ollut odottanut! + +Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä, +hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan. + +»Sanoisin vielä jotakin--jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi +tyttöä terävin silmin. + +»Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi. + +»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä, +että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus +huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa +se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää, +se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.» + +»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi +nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen +toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää--sillä sellaista +uskaltaa kuka kulkija tahansa.» + +He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa. + +»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!» + +»Hyvästi!» kuului puutarhasta. + +Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä. + +»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat», +puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan. + + * * * * * + +Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta +väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin +liikehti sankkoja parvia. + +Huhutar oli kertonut kummia viestejä--siitä se väenpaljous. + +»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar +torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!» + +»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut +vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta +takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä--joku joensuun-puoleinen--joka +tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja +ruumiina lahden rannalle nostettiin--synkkä näky, joka sen kesän +auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti. + +»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On +tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet. +Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että +veto lyötiin--korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön +maksettavaksi, jonka mies hävii.» + +Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin--niin +kummana pidettiin Kohisevan laskemista. + +Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään. + +»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?» + +»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää. + +»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!» + +»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee. + +»Mikä lie päästään paleltunut se toinen--menee vaikka tuleen, jos vaan +usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.» + +»Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.» + +»Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää. + +»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?» + +»Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi--tuo tuolla!» + +»Tuoko, joka melkein herralta näyttää?» + +»Se!» + +»Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?» + +»Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä +päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä +sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.» + +»Jo on uuspeili!» + +»Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos +joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!» + +Ȁlä profeteeraa--musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin +kuuluva tokasee. + +»Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?» + +Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja +polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee. +Toista sanotaan Väntiksi--mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet +housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä +karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista, +noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret +ulottuvat aina haaroihin--pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan. + +»Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä», +sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti +paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt, +ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.» + +»Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä +tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu +laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.» + +»Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan +tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä +kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä +vetoa lyöneet.» + +»Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta. + +Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella. + +»Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille +kätensä. + +»Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei +kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet +senvuoksi kilpailuaan heittämään--se on nyt heidän asiansa!» + +Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain, +kumpikin sakkinsa ympäröimänä. + +»Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla, +kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla +on tulipunainen takki. + +»Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville--»ei tuo toinen yksin viitsi +laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen +uskaltanut, eikä ole uskaltamista.» + +Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä +odottavat. + +»Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän +vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään +uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla--siksi sitä ei voi +peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen +kuulee jokainen sillalla seisova. + +Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin. + +»Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki. + +»Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo +punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa. + +»Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken +varalta!» sanoo Moisio päälliköille. + +»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri +kaivanne onkimiehiä...?» + +»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka +tapauksessa.» + +Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat. + +Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli +kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa +ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti +tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa +vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin +jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi +päälaella kypäränä huojuu--seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa, +vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään, +kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku, +tulinen kuohujen tanssi--vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot +syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen +»Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen +hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät. + +Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä, +elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä +tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan +tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät. + +Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle, +jos hyppäämään pystyvät--kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä +eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä. + +Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle. + +Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.--Erään +poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas. + +»Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien +selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa. + +»Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet +karttaan--laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen. + +Punatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin. + +Lievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään, +purasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan. + +Punatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla +laskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle. + +Jo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun--paksuhkon, kuoritun kuusen, +lyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan. + +Nuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive. + +»Näittekö?» virkahtaa joku sillalla naapureilleen. »Se ei merkinnyt +hyvää, kyllä se tietää!» + +»Hei vaan!» Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää +pölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään, +»sorvaa» jotta vesi ympärillä sirisee. + +»On siinä poikaa!» huudetaan sillalta. + +Punatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee +ja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta +taaksepäin--kädet lantioille, katse keksin-huippuun, »isämeitää» +holottaa. + +»Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?» joku punatakkilainen +sillalla huudahtaa. + +»Ei ole nähty! Jo on, jo on!» + +»Lopettakaa jo--ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!» sanoo sillalla +vakava ääni. + +»Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!» punatakkinen +huutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä--silta jo lähenee. + +Laskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle. + +Jo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta +laskumies seisoo terhakkana. + +Vauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen +poikkivuolteeseen--sillalla kukaan tuskin hengittää. + +Taas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan +syrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento +huojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään +seisoo. + +Syvä hengähdys sillalla. + +»Tral-lala-lalla!» hyrähtää punatakkinen--pari keikailevaa +tanssiaskelta. + +»Ei ole Sysmästä kotoisin!» sillalta huudetaan. + +Jotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan? + +Eipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja +odotus kasvojen jänteitä pingottaa. + +Samassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen +takaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen +kuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin--mies jälleen suoraksi +kohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin +kiitää. + +»Se ei ollut enää leikkiä!» + +»Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!» + +Pölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo. + +Uusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle »p----le!» +kuuluu kohun keskeltä--punainen takki kauvas kuohuihin suistuu. + +Sillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat +nousevat. + +Punainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita +uintivetäsyjä--laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan. + +Sadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa +Äkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä--hattu meni menojaan. Tuulispäänä +rantaa ylöspäin rientää. + +»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta. »Neuvo äitiäsi!» +sähähtää hammasten välitse. + +»Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!» joku puoliääneen virkahtaa. + +»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki +lennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa--uusi pölkky työntyy +vihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu. + +»Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!» Ei halaistua +sanaa sillalta. + +Pölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla. +Voimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan--ensimäinen +salakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen +huojuukin. + +»Ahaa, ahaa!--Katsoppas peijakasta!--Se taitaa lopultakin laskea!» + +»Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin +tunnette!» joku laskijan ystävä mahtailee. + +Pölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu. + +Toinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon. +Ankara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi +kahtena--sininen paita kuohuihin katoo. + +»Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?» Väki kohisten liikkeelle. + +Sininen paita kuohuista vilkkaa. + +»Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!» + +»Miehet hoi, varallanne!» + +»Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?» + +»Ei, ei, keskemmältä se menee!» + +Ja meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui +torjuen vahtimiehille nyrkkiä. + +Mutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen +väliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu. + +Vetävät--vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät--tuuma +tuumalta sininen paita nousee. + +Mies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu. + +»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» huutaa särkynyt ääni ja nyrkki +viittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen. + +Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan--Olavi etsii keksiään. Hänen +takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen +takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa--hiljaa, mutta kiihkeästi. + +»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo +Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!» + +»Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt _täytyy_ laskea!» vastaa +nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä +helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta. + +Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen +kantavuutta--pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja +silmäänpistävän syvällä uivan. + +»Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!» + +»Erilainen taitaa ajajakin olla!» + +Nuorukainen jo lähenee siltaa--tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan +koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja +yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin +huomattavasti kuin tervehdykseksi. + +»Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina--että hän niin +kauniisti heille hyvästi heitti. + +Sillan alitse, poikkivuolteeseen--kaikkein katseet jännittyvät. + +Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa--laskija +niinkuin permannolla. + +»Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!» + +Pölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa +keinuelee. + +»Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?» + +Vartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää +tulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat. + +Tärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran +takaisin ja nuorukainen putoo sen selkään--kuin permannolle, ja seisoo +kuin permannolla. + +»Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista +nähty!» + +Taas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä--pölkky +sivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui. + +»Jo laskee, jo laskee kuin poika!» Sillalla alkaa käydä yleinen äänen +sorina. + +Vauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii +kuin vietereillä. + +Taas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät +syvään--päät sillalla kurottuvat. + +Tärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin. +Syöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita +taaksepäin--taas pölkky kuohuja halkoo. + +»Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!» + +»Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?» + +Mällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua. + +Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo +ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee +temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen +selkään ja kiitää eteenpäin--pölkyn latva tärisevää jäähyväistään +kallionrintaan piirtää. + +»Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan +hurrata. + +Nuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa +lähenee. + +»Nyt se on jo viimeinen!» + +»Mutta pahin!» + +Pari kolme lyhyttä askelta taaksepäin--tukki törmää suoraan kossaa +vasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän... +siellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi. + +Pölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee +pitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä +alkaa imeä. + +Vahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa, +toinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa. + +Vanha silta sätkähtää. + +»Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!» + +Kuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa +jähmettyy--törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin. + +Nuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa, +päättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa +kiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa. + +»Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!» + +»Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!» + +»Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!» + +Kahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä +tyveä yhä kiihkeämmin alaspäin--nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa +tempaa. + +Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa +juoksuaskelta--nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää +kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen +johonkin--sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse. + +Alaspäinjuoksua ... huutoa... + +Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa +vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä +se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat. + +Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja +heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin +paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava +riemuhuuto kierii rantoja pitkin. + +Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät. +Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea, +liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän +matkan päässä. + +Nuorukainen pysähtyy--astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö +katsoo alas. + +Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja +lämpimästi, heti taasen painuu--poskille tulvahtavat punaiset ruusut. + +Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti +hattuaan. + +Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot. + +»Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole +sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään. + +»No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja +lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän--on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies +lapikkaineen sikaareineen. + +»Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.--»Ettet ole +enää silkkaa Olavia...» + +»Ohoh!» + +»Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty--kelpaako?» »Käyhän se +laatuun--pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa. + +»Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas +sanoo.--»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!» + +Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin +ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö. + +Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty +helottava ruusu. + +Nuorukainen hypähti ojan yli--tytön pää vetäytyi verhon suojaan. + +Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä +ylöspäin, mutta ei tavannut ketään. + +Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan--nuori tyttö +hyrähti hiljaiseen itkuun. + + + + +11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA + + +»Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?» kysyi tyttö +katsoen häntä lämpimästi silmiin. + +»Miksikö minä surullinen olen?» puheli nuorukainen kuin itsekseen, +leikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti +eteensä. »Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!» + +»Etkö sinä ole itsestäsi selvillä--?» tyttö kysyi. + +»En, en tällä kertaa--sehän se juuri kummallista onkin!» + +Puhe katkesi------. + +»Ei minun sovi sinun surujasi udella», sanoi tyttö hetkisen päästä. +»Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä +kertoisin.» + +»Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi--kun hän ei kuitenkaan +ymmärrä.» + +»Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.» + +Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin +pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli +harhaillen eteensä. + +»Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole +kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin +se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin. + +»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista +satua, mutta nyt...» + +»Mutta nyt...?» + +»Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä +kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun...» + +Puhe katkesi taasen------. + +»Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin +arastellen.--»Sitä minä olen usein ihmetellyt.» + +»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö +minun, ja kuitenkin minun täytyy!» + +»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?» tyttö taasen +epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä--sinä et ole niistä +mitään puhunut?» + +»Kyllä, kyllä he elävät.» + +»Jos olisit heidän luonaan...?» + +»Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi. + +»Etkö sinä pidä vanhemmistasi--?» tyttö kummastellen kysyi. + +Nuorukainen oli hetken vaiti. + +»Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei +kiinnitä mikään!» + +Ja hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua +jotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt. + +»Ja minä toivoisin...» jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa. + +»Mitä sinä toivoisit...?» + +»Se koskee sinua, Kyllikki!» sanoi hän kuin uhaten. + +»Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla», vastasi tyttö pahaa aavistaen. + +»Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!» sanoi hän melkein +rajusti. + +»Vihamiehinä--?» + +»Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen, +niin se olisi parempi!» + +»Miksi?» + +»Siksi--sanonko minä suoraan?» + +»Sitä minä toivoisin.» + +»Siksi», sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin, +»ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin +ylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä +luulin samalla voittavani jotain muutakin--ja että se muu oli lämmintä, +suurta ja kokonaista.» + +Tyttö ei vastannut hetkiseen. + +»Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» sanoi hän vihdoin +väräjävin äänin. + +»En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet +estänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä +kuitenkaan ole olleet mitään--minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä +ottaa.» + +»Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt--?» + +»Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!» + +Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan. + +»Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa. + +»Sanovaan!» + +»Omistaa minut kokonaan...?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte +kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä--ja ehkä sitte joskus +muistella, että olet kerran minutkin omistanut?» + +»Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei +sanonut mitään, ainoastaan katsoi. + +»Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö +tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä...» + +»Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen. + +»Niin sinä et ... puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi +tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut, +onkin niin ... ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse +ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin. + +»Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa +enempää kuin mitä jaksat--pitää?» + +Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli +sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa. + +Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut +uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä. + +»Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän +vihdoin. + +»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et _tahdo_ +pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen, +katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta, +silmää räpäyttämättä. + +»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen +toiseen käteensä, »_uskaltaisinko_ minä tahtoa?» Veri pakeni tytön +kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi. + +»Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen. + +»Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän +vihdoin vaivoin vastatuksi. + +»Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen +tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä. + +Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi. + +»Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin--mutta siinä +on vielä joku kolmaskin!» + +»Pelkäisitkö sinä häntä?» kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan +silmiin. + +»En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?» + +»Ja jos se pelko olisi esteenä», sanoi tyttö painokkaasti, »niin olisi +parasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän +rakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?» + +Nuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan. + +»Mutta jos minä pelkäisin _sinun_ tähtesi?» sanoi hän miltei lämpimästi. + +»Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään, +ennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet +varma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.» + +Nuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen. + +»Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!» huudahti hän. »Nyt vasta +minä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin, +mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin... Kyllä minä tiedän mitä tämä +on sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.» + +Mutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi. + +»Niin, kyllä minä nyt _sinun_ tiedän», sanoi hän miltei valittaen. +»Mutta kun en minä tiedä itseäni!» + +»Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat», sanoi tyttö hellästi. + +»Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa...» + +Hän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä. + +»Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon +saan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn +aivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään, +niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.» + +Tyttö nyökäytti päätään. He nousivat. + +»Kyllikki!» sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista +käsistä. »Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä +saan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se +kuin olen.» + +»Et sinä voisi toisin ollakkaan», sanoi tyttö lämpimästi. + +»Kyllä minä sinua ymmärrän.» + +»Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä ... kuka tietää»--hänen +äänensä katkesi--»hyvästi, Kyllikki!» + + * * * * * + +Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä. + +Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan +alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan. + +Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten +vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen +ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät +jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen. + +Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää +matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi. + +»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin +asioillaan.» + +Joukossa erään sydän levottomasti sykähti. + +»No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä--häntä varten kai se +tuo on jätetty?» + +»Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!--Tuolta +hän jo tuleekin!» + +Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas. + +Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt. +Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan +tulee? + +Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet +yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys, +vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle. + +Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta. + +»Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan +sanonut mitään. + +Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen. + +Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään. +Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen +tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot. + +»Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen. + +»Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!» + +Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan. + +Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen +takaperin lahdelle. + +Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä +jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan +ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin. + +Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon, +lakaten melomasta. + + »Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne + annetaan vaivaisille. + Tytölleni olisin kelvannut, + vaan en kelvannut vanhemmille!» + +Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei +säpsähtämään. + +»Mikäs sen nyt on--ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja +kuuntele!» + +Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja +jatkoi sitte toisella sävelellä: + + »Kosken rannalla kotini seisoo, + ja vaahto se seinään lyöpi. + Maailman koskissa jalkani kastuu, + sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.» + +Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään! + + »Eikä se ollut kevätpäivä, + kun minä tänne synnyin; + vaan se oli synkeä syksypäivä, + kun minä kulkija synnyin.» + + Ȁitini itki ja kukkia katsoi, + kun mua kuopusta kantoi; + tulipunakukkaa äitini katsoi, + kun mulle rintaa antoi.» + +Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat +kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan, +jokainen vain odotti. + + »Se kukka mun tielläni punotti, + se oli niin kaunis ja suuri; + sen riemuin rintaani painalsin, + vaan siin' oli murheen juuri.» + + »Sen kukan tähden kotoa läksin, + ja isä se polki jalkaa; + ja äiti itki ikkunan luona: + nyt sinun surusi alkaa!» + +Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja. + + »Se on se tulipunakukka, + tulipuna-, tulipunakukka! + Sinä sen kukan kyllä tunnet, + sinä tyttö, tyttö-rukka!» + +Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi +soutaa. + +Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja +innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti +niin että vesi kohisi pölkyn nenässä. + + + + +12. VEDENNEITO JA AHTI + + +Virta vieri hiljalleen--virta vieri, kaisla huojui. + +Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja +pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia +kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie. + +Maantietä astui nuori tyttö--levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle +katsoen. + +Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla +valkoisia keksiä. Ja vielä joku--mies, joka loikoi metsänrannassa pää +käsivarren varassa. + +Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut. + +Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin +päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki +sillä kohti suoraan rantaan. + +Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa +nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää +vastaan ja sulkea tytön syliinsä--mitään ajattelematta, mistään +välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se +vesi, joka heidät erotti. + +Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli--hievahtamatta, +sanaa sanomatta. + +Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös. + +»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan. + +»Tulin--en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että +se tuskin kuului toiselle rannalle. + +»Enkä minä sinua ajattelematta...» + +Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!» + +»Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne--hetkiseksi vain?» kysyi tyttö +empien. + +»Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä +miehet tulevat heti illalliselta.» + +Hän mietti hetkisen. + +»Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin--täällä on metsä? +Uskaltaisitko tulla kopukalla?» + +»Kyllä minä uskallan.» + +Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»--kaksi +kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia--ja souti ripeästi +toiselle rannalle. + +»Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen +tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui +lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut +mitään. + +»Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle--et sinä voi seisoa, sillä +tämä keikkuu soutaessa.» + +Tyttö istui, nuorukainen sousi. + +»En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi +nuorukainen, kun he astuivat rannalle. + +»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen--että +nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut +ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt. + + * * * * * + +Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti +puhellen rantaan. + +Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa +hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä--takaisinpaluuta ei +kumpainenkaan ollut ajatellut. + +»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät. + +»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa--sen minä kyllä +ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen. + +»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki--ja +minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.» + +»Eikä täällä ole missään venettäkään?» + +Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat +miettimään. + +»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki. + +Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys. + +»Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen. + +»Uida--?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä +avartuivat ja kirkastuivat: + +»Kyllä, kyllä minä osaan!» + +»Ja _uskallatko_ uida--minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?» +kysyi taasen nuorukainen. + +Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä +hurmaavaisuudesta. + +»Kyllä minä uskallan--sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat +toisiaan pitkään. + +»Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi +puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana. +Kyllä se hyvin käy!». + +Hän riensi nopein askelin alaspäin. + +Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi +luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää. + +Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla, +poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti. + +»Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui +nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua. + +Vesi solahti--nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti +saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa, +kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte +vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä +leuvan alle. + +»Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin +joelle. + +Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi +kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi +katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon. + +Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät +koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui +siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti +sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse. + +Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli. + +»Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.» + +Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin. + +Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen +uintia. + +»Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki +ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen +kanssa ei pelkää mitään!» + +»Siellä on _hänen_ vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä +kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka +tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja +kärsimystä tunnettu--mielelläin sitä kulettaa!» + +Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen +varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa. + +»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon +--huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi. + +»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä--minusta oli niin +hauskaa katsella kun sinä uit.» + +»Tulisinkohan minä sinua vastaan--jos se tuntuisi turvallisemmalta...?» + +»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi. + +Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan +suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan +arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on +luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia +salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava +tuli. + +Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti. + +»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen +uintinsa. + +»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, +heittäytyen uimaan. + +»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät +rinnakkain toista rantaa kohti. + +Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon +tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka +paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa. + +»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En +minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!» + +»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna. + +»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla. + +»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä. + +»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa +kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me +muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme +iloitsee.» + +»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna. + +He saapuivat hiljalleen rantaan. + +»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin +omia vaatteitaan etsimään. + +Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo. + +»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi. + +Tyttö vastasi silmillään.--Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien +lomitse. + +»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten... +»Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.» + +Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi +mieleensä painaakseen. + +He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja +seisahtuivat siihen. + +»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, +»kuinka vaikea minun on sinusta erota!» + +»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi. + +»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?» + +Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas. + +»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. Ȁlä +kätke minulta silmiäsi!--Kyllikki...?» sanoi hän uudelleen, toivo ja +epäilys katseessaan--irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen +hänen vyötäisilleen. + +Tytön vartalo värähti--kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja +kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa. + +Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti +syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta--tyttö kietoi käsivartensa yhä +lujempaan. + +Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui--häntä +miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas. + +»Saanko minä...?» kysyivät hänen silmänsä. + +»Saat!» vastasivat tytön silmät--huulet yhtyivät------. + +Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne +olivat aivan kuin toiset--hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni +veripisara. + +Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi +selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän +ystävyyden salaperäinen sinetti--hän joi kiihkeällä suutelolla +veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä +hetkenä hukkunut. + +Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla +vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut +horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa. + + + + +13. NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA + + +Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista, +metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla. + +Se on uljas ja mieltätenhoava näky--mieltätenhoava joka aika. Syksyllä +syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella +kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä +niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan, +ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii +paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia +päiviä vuodessa. + +Penikulma virtaa, penikulma niittyä--vain eräässä kohti kaksi niityn +vartijaa. + +Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja +katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla +olevaa naapuriaan.--Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan. + +Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää +päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain +kautta koko lakeutta.--Sitä Välimäeksi mainitaan. + +Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät +tukkilaiset sydänyön hetkeä--kuka käsivarren varassa loikoen, kellä +eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä +savupilviä nousi piippunysistä ilmaan. + +Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten +mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä +loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät. + +»Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku +joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi +virtaa.»; + +Useita päitä kohoutui yhtaikaa. + +»Mutta eikös siellä istukkin joku...?» + +»Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä +paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.» + +»Niin, se on semmoinen tarina...?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee +vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia. + +»Vai tarina--? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa +eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään +tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.» + +»Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan +piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a, +kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!» + +»Oikeinkos te sen itse näitte?» + +»Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut +niitä kasvoja silmistäni--enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä +sen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.» + +Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan. + +»Olikos se sen sulhanen?» + +»Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen--vaikka en minä sitä +silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun +ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja +ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se +katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs +ne muuten saisivat aikansa kulumaan.» + +»Entäs sitte? Entäs sitte?» + +»Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä +sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se +neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla--mutta herraa ei enää +olekkaan...» + +Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut +pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan. + +»Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas +kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne--olisihan niitä +ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun +kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä--juuri siinä puolenpäivän rinnassa, +ja istui ihan samalla paikalla.» + +»Mitäs se oikein teki?» + +»Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.» + +»Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän +olitte siihen aikaan vielä nuorimies?» + +»Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi--ei tämä ole mikään pilajuttu!» + +Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin +huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain +kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava +runkoa myöten alas maahan--piiput ailahtavat miesten hampaissa. + +»Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula--mitä lie ajatellut, sen yksin +Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen +lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen +tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.--Se siellä kallion takana tulee +minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin. + +»No...?» + +»No sitä minäkin ensin hämmästyn--kasvoillakin on musta harso. Mutta voi +ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan +lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja +se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri +ja jään katselemaan hänen jälkeensä. + +»Olikos se nuori?» + +»Nuori, nuori--liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja +katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen +minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja +kulkee täällä suruaan haihduttamassa.--Minä Mantilaa kohti oikasemaan. + +»Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana +tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!' + +Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt. + +'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan. + +'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu +rannalla. + +Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse +pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin. + +Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella--oli painunut kuin kivi +pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään +kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis! +Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin +valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa +tällaisilla jätkänkourilla.» + +Kukaan ei virka hetkiseen mitään. + +»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy. + +»Surunpa tähden niinkin--vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!» + +»Niinkö--? Olikos sen hullusti käynyt?» + +»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan--siihen +herraan, jonka kanssa silloin istui--ja poika jätti.» + +Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi +syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti +huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen. + +»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku. + +»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi, +ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän +niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!» + +»Sano herrastyttöväen rattaat--ei ne talonpojan tytöt sillälailla +hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se +rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi +pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa +käymään, niin käypi vaikka takaperin.» + +Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa +hihittivät. + +»Sen sinä oikein sanoit!» tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen +mies. »Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan +maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä +pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin +tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan +muistellut.» + +Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta. + +»Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa», sanoi muuan vanha mies, +kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. »Kyllä +niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä +asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy +mihin vellikuppiin tahansa.» + +Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli +miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa +tutkivasti silmiin--joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia +osottaen häntä sormellaan. + +»Tunnen ainakin yhden talonpojan», jatkoi vanha mies, »joka rakasti +nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään +tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi +rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole +voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.» + +Ukko vaikeni. + +»Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies», sanoi +se, joka äsken sormellaan viittoili. + +Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että +suuri lippa varjosti kasvot kokonaan--näkyi ainoastaan kuinka +harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu +messinkihelainen väärävarsi tärisi. + +Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka +keskustelua. + +»Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa», +sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies. + +Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana +runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean +häiveen--kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto. + +»On jo aika lähteä!» sanoo Olavi ja nousee. + +Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat +hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli--sehän puhuu samalla +väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?' + +»No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja +astuu rantaanpäin. + +Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja +rientävät jälessä. + + + + +14. TUOMENKUKKA + + +»Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä +tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!--Mutta tiedätkö, +Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?» + +»Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin--»se on rakkautta!» + +»Niin, rakkautta se on--mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä +ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen +johtaa.» + +»Niinkö--? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä +sen nyt sanoit?» + +»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me +kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja +me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä +viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti +sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme +kuin maneetti rautaa--tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!» + +»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi +tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun +sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!» + +»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä +päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa +kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun! +Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan +ole niinkuin sinä.» + +»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla +sellainen!» + +»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta. +Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin +syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun +tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!» + +Ȁlä puhu niin ... en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!--Mutta +sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?» + +»Eivät.» + +»Miksi--? Eivätkö ne osaa?» + +»Eivät, sillä ne _pelkäävät_ olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, +kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä +silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja +heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen +katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi +sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan +meidänkin käteemme. + +»Niinkö se onkin...?» + +»Niin se on.--Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on +nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas +on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän +pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet +kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja +kiehtoo!» + +»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?» + +»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava +oletkin.--Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei +mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan +sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!» + +»Juuri niin!--Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä +äänellä. + +»Mitä, mitä sitte?» + +Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja +upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento +ruumis värisi. + +»Mitä--? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?» + +Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä... +kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!» + +»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.» + +»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää? +Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun +kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan...» + +Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen +yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä +pistänyt tulisena kipinänä. + +»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä. +»Sehän on aivan järjetöntä!» + +»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua +rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini, +ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.» + +»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?» + +»Häpeisi--? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!» + +»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen +häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?» + +»Ei, ei»--tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä, +jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.» + +Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät: + +»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat +suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto--minä +tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja +muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!» + +»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai +itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain +kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.» + +»En, en haudassakaan!» + +»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta +joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani +onnellinen?» + +»Ei!» + +»Onko se sitte minulle välttämätön?» + +»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna +minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen--en minä muuta pyydä +kuin saada vaan sinua rakastaa.» + +»Ja minä sinua--ilman kysymättä, ajattelematta!» + +»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta +saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja +siunata sinua...» + +Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan: + +»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan +koskaan kuollut onnesta?» + +»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä...?» + +»Vaan jos on _oikein_ onnellinen?» + +»En minä sittenkään luule.» + +»Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan--ja jos oikein _tahtoo_?» + +Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin. + +»Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan +ole niinkuin sinä!--Ja jos _se_ olisi mahdollista, niin en minäkään +muuta tahtoisi.» + +»Tahtoisitko sinäkin--minun kanssani...?» + +»Tahtoisin ... tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan +hyväilyyn!--Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille...» + + + + +15. SISAR-MAIJU + + +Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka +kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen +kalvakoihin kasvoihinsa. + +»Minullakin kuuluu olleen sisar--Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen. + +»Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä +minä sen hyvin tunsin.» + +»Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut +hänestä niin kaunista--niinkuin senkin, sen sairausjutun...» + +»Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.» + +»Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni. +Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista +tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja +Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun +hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen +suojakseen levitettyinä.» + +»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi +iltahämy vakavasti. + +»Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten +välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies--vielä suurempi +kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan +saa viedä Olavia, ei vaikka!» + +»Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja +äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti--eihän +se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!» + +»Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine +keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään +ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas, +ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee +suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä, +ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle--ja minusta tuli vähitellen +terve poika.» + +»Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei +sallinut muiden sattuvankaan--sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!» + +»Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin +heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan +minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja +naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään--olinpa +väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä +korvalehdestä tai tukasta...» + +»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille--ja hymyillyt!» + +»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään--kun minä semmoinen +peto olin...» + +»Aivan niin--kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!» + +»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti +istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi +sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.» + +Nuori mies vaipui mietteisiinsä------. + +»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?» sanoi iltahämy, ikäänkuin +viekotellakseen häntä jatkamaan. + +»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien +mailla!» + +»Kuka tietää--ehkä se oli _hänelle_ parempi, että asia on niinkuin se +nyt on.» + +»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun +luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä +olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri--ja kaikki! Minä +näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja +solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme +pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi +päätään koholla--ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät, +niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset, +joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi +hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että +niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta--melkein kuin Kylli...» + +»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt +olisi!--Entäs sitte?» + +»Ja hänen luonteensa--se olisi kummallinen! Vallaton, miltei +yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi +kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi... Näin +talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään +että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi +kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti +silmiini: + +'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?' + +Mieleni kävisi jo lauhemmaksi--vakavasti kuitenkin vastaisin: + +'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen! +Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat...' + +'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän +munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi +tupruaa--ja tämä se on raitista..!' + +Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni +aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin +minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta +tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet...' + +Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan--ikäänkuin painaakseen tämän +hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä. + +»Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten--hän, niinkuin kaikki +muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein. + +Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta. + +»Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee +silmässä...?» + +»Ei, ei ... se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua +noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä: +'Olavi, sinusta kerrotaan...' + +'Mitä minusta kerrotaan--?' + +Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini: + +'Sinusta kerrotaan ... huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit +tyttöjen sydämillä--onko se totta?' + +Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas. + +'Ajatteleppas, Olavi: _minäkin olen tyttö_!' + +Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi. + +'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo +minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä +tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar--niinkuin me nyt +olemme.' + +'Niinkuin veli ja sisar...?' sanoo hän ja katsoo minua suurin, +ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin +veli--pitäisihän sinun se itsekkin tietää!' + +'Kyllä minä joskus voinkin.' + +'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria--etkö +sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?' + +'En!' + +'Kyllähän sinun _pitäisi_ tuntea... Usko sitte minua! Kyllä kait sitä +voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei +koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi--minä +olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.' + +'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!' +sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin +helmaan. + +'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla +nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on +puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko--niin kovin heikko.' Ja hän +silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin, +sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan...' + +'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen +sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina +kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!' + +'Minä koetan ... sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen +molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran +perästä------» + +»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.-- + +»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes +tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit +aivan toinen mies.» + +Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena. + +»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on +sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni +ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa--kyllä minä ne sinun +mittauslistasi osaan kirjottaa?' + +Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin +silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua--mutta sinähän oletkin +Sisar-Maiju! + +Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni +kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja +niin vierähtää hetki toisensa perään. + +Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että +sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja +oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi, +eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma +konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä. + +Minun täytyy pakostakin nauraa: + +'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!' + +Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten +minä ymmärrä mitä hän tarkottaa. + +'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa--sitä +on nyt kestänyt jo kolme vuotta?' + +'Onko sitä jo niin kauvan...?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä +kestää...' + +'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta +kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan +haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan--kyllä he ovat jo aikansa +raataneet.' + +Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki. + +'Isäkö--? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän +että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on +kuitenkin liian pehmeä isännäksi.' + +'Luuletko sinä niin--?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä. + +'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö, +millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää +ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi ... juuri +niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet--koskas sinä sen aijot +kuivata ja raivata?' + +'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?' + +'Miksen minä arvaisi--olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri +yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi--mutta +sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva...!' + +'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada +sinua suudella--ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!' + +... Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin +sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa +heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja +me olemme niin onnellisia ... sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse +käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän +lapsemme--oh, mitä minä nyt hourailenkaan!» + +»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden +tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko +selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi--täällähän on pilkkopimeä!» + + + + +16. ELÄMÄNLANKA + + +»Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun--syvän, sorean ja +ihmeellisen laulun. + +»Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni +säestäisin. + +»Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta, +jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun +tyttöni--sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin +elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!» + +»Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja +soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle +vielä--en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa +lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.» + +»Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!--Eikö se ole merkillistä, +Elämänlanka, että minun piti sinut löytää--minun, joka jo luulin että +kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?» + +»Syksyn keltaista verta...?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi +silmiin.--»Olavi, älä pahastu minuun ... oletko sinä rakastanut +muitakin--sinusta on puhuttu niin paljon?» + +Nuori mies oli hetken vaiti. + +»Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä. +»Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa +minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus +muitakin rakastanut?» + +»Ei, ei--en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen +polviaan. »En minä itseäni ajatellut...» + +»Vaan...?» + +He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä. + +»Niin, kyllä minä ymmärrän--minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!» + +Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä: + +»Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin +arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen, +joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.» + +»Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut ... minä +tarkotan: antanut _kaikki_, mitä sinulla on ollut--voiko sitä sellaista +antaa kuin kerran?» + +Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi +äänetönnä eteensä tuijottamaan. + +»Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä. + +»Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin +kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena +kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole +minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen +rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen +yli.» + +»Niinkö--?... Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas ... ja +minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa. +Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia, +sitä minä en ymmärrä?» + +»Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on +aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on +aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä +minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan +kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen +kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään +ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain--muut ovat olleet +esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.» + +»Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!» + +»Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten +salainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole +vain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja +tunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä, +tai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki +kaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet +kertaakaan liikahtavat.» + +»Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut? +Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.» + +»En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko +olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan +päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa +ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman +aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen +ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä +pitää.» + +»Ja sinä ymmärrät että se on _rakkaus_, se suurin kaikista!--Mutta +miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein +siitä _itsestä_, eikä vain nimestä?» + +»Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi, +että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee. +Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää +siitä.--Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä, +hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...» + +»Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?» + +»Olen, olen--siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä +talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat +jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui +takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset +kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...» + +»Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin. + +»Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides +ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.» + +»Siellä kylmässäkö--?» + +»Niin--mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin +mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen +vuoteessa--katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla +kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...» + +»Entäs äiti...?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja +vielä enemmän kuin mies?» + +»Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui +lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt, +etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin +tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä +ymmärrän--heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki +tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin--siksi he +hymyilivät.» + +Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen +väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi. + +»Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä +niin syväksi ja tutkimattomaksi--en minä vielä äsken sitä niin +täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä +mökin vaimo minäkin tahtoisin olla--olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä +vuoteessa, mutta olla...» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen +silmiinsä. + +»Mitä olla...?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä +väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään. + +»Olla se, jota rakastaa, _kokonaan ja ainaisesti omana_!» sanoi tyttö +katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin. + +Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he +keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja +haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi +sen läsnäolon. + +»Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka +ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä +päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt +hänen eroamattomaksi jatkokseen. + +Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa. + +Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja +sylissään--sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne +olisivat kuuluneet hänelle. + +»Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö. +»Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka +kaunis sinä olet.» + +Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä. + +»Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte +sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?» + +Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen. + +Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän +numeron, jota oli vaikea saada pois. + +»Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää +leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut +mitään.» + +»Niin ennen, mutta nyt--nyt _pitäisi_ olla!» + +Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti, +laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen. +Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa--syvän, ihmeellisen lapsen, +joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän +kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia +lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä +pahottamatta. + +Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti. + +Ȁlä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin +lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin +vaikea olla.» + +»Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen +kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta +toiste--ymmärräthän?» + +»Kyllä--toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.» + +Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous--niinkuin hän olisi +sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen +kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan +ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen +keskelle suuria kysymysmerkkejä. + +Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti +silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi +äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä. + +»Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?» + +»Ei--mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain +erikoista. + +»Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni +kertoisin sen sinulle nyt.» + +»Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena. +»Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin +satuja sepittää.» + +»Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti +tyttö. + +»No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat +kätensä omiinsa. »Oli kerran ... eikös niin?» + +»Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne +rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi +kielin kertoa.» + +Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen +alku teki. + +»Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää +salainen ajatus. + +»Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja +kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä +poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa +kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan +nähdä.» + +Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa +juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?» + +»Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane +minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei +kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!' + +Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän +tytöltä. + +'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö. + +Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja +piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen +kohdalle...» + +Vieno väristys kävi tytön läpi. + +»Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat +ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän +suuteli sitä merkkiä--ja he erosivat.» + +Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi--nyt hän jo ymmärsi... + +»Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli +merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?» + +»Pojalle--?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.--»Siitä ei +minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.» + +»Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi. +»Vaan tyttö?» + +»Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu +pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika +yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen +vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö +tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä +miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen +merkin kautta hänen kanssaan--ja oli onnellinen.» + +»Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä. + +»Ei--eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte +sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin +oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli +aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla. + +Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä. + +'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö. + +'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla +rintasi!' + +Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään +tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi +tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä +salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun +mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että +minä aina hänen omansa olisin--ja niin minä olen ollutkin!'--Silloin +miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja +iski sen merkin läpi hänen rintaansa...» + +Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti--hän tunsi kuinka +Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten. + +»Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se +loppu oli niin kamala.» + +»Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan +kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.--Eikä se +vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!» + +»Vielä jatkoa--?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa +mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa. + +»Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan +portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on. + +'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon +merkki rinnassasi!' + +Mutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli +raollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö +yhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi +Herra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen +ollut--astu sisään, tyttäreni!» + +Molemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella +pohjalla uunissa. + +»Kiitoksia, Elämänlanka--kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän», +kuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä. +»Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan...» + +»Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!» tyttö sanoi. »Se ei loppunut +vieläkään...» + +»Eikö vieläkään--?» + +»Ei!» + +Tyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli +kertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri +ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin: + +»_Anna minulle se merkki_!» + +Niinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen +kuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä. + +»Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista--enhän minä edes osaa +sellaista tehdä», hätäili hän. + +»Sinä osaat mitä tahdot--rakkaus osaa kaikkea!» + +»Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen...» + +»Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi--?» + +»Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan +minä sitä kamalaksikin--sitä erästä kohtaa.» + +»Niinhän sinä sanoit--sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?» +kysyi hän värisevin huulin. + +»Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän +minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen +koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...» + +»Minä melkein arvasin, että näin kävisi--et sinä voi minua ymmärtää, +sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi +ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!» + +Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka +riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine +nauharuusukkeineen. + +»Se ulottuu juuri sille kohdalle--katsoppas!» + +»Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon +käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?» + +»Niin.» + +»Kiharanko--oletko sinä niin lapsellinen?» + +»En, niin lapsellinen minä en ole.» + +»Kukan?» + +»En niinkään lapsellista.» + +»Muistovärsyn?» + +»En sitäkään--_vaan sinut kokonaan_!» + +Olavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta +hän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut +hänen ympärilleen. + +»Etkö ymmärrä--? Sinun kuvasi!» + +»Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut +kenellekään kuvaani», pakotti hän itsensä sanomaan. + +»Et--sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti. + +Olavia hävetti--millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa! +Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta +syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä +kieliä väräyttänyt--sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja +ijankaikkisesti! + +Hän nousi ja äänessä oli tulta: + +»Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!» + +Mutta sanat katkesivat siihen--niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut +hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja +vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen. + +Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus +kasvoillaan. + +Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas: + +'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä +annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?' + +Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin +vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia. + +»Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa +huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen. + +»Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet +poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja +aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin +ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.» + +Syvä liikutus oli vallannut Olavin--niinkuin joku olisi repinyt häntä +kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää, +pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä +kummaa hänelle on tapahtunutkaan--? + +Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa +kaikki--sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja +kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei +voinut--'_sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi_!' huusi kuin jäätävä viima +hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa +ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea +kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen +otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen +polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne +kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin--mutta erilaisista +lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin. + + + + +17. TUMMAT JUOVAT + + +Sunnuntaiaamu--tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut +partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä. + +»Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli +hän itsekseen.--»No, miehekkäämmältä vain näyttää!» + +Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä +kerran. + +»Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.--»Vaan enhän +minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!» + +Hän aikoi juuri nousta. + +»Katsoppas vielä kerran--hiukan tarkempaan!» kehotti peili. + +Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili: + +»Enpä minä nyt enää mitään huomaa.» + +»Vai et huomaa...?» virkahti peili miltei ilkkuen. »_Vilkaseppas hiukan +silmiesi alle_!» + +Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä +tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja +ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat +juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?» +huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan. + +»Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä. + +Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen. + +»Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä. + +»Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on +nyt 'merkki'--pyytämättäsi.» + +Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut +kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut. +Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara +mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!» + +Hän katsoi. + +»Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!» huusi ruoskamies. »Katso +niiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?» + +Olavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja--toiset syvempiä, toiset +matalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi +pusertua hänen otsalleen. + +»Lue ne!» huusi takanaseisova. + +»Mahdotonta--ne ovat niin sekavia!» + +»Sen minä kyllä tiedän», sanoi ruoskamies miltei ivaten, »mutta lue!» + +Olavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata. + +»Montako niitä on?» + +Ei vastausta. + +»Montako niitä on?» kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan +ruoskan vinhahduksen päänsä päällä. + +»Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla», sammalsi hän. + +»Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?» + +»En!» + +»Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!--Ensimäinen?» + +»En minä tiedä.». + +»Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!» + +Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti +painamaan päänsä alas--ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen: + +»Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!--Kyyneleitä ja tyhjiä +lupauksia!--Kauneudenjanoa!--Valeveljeyttä!--Vallotushalua ja +itsekkyyttä!--Sammuvia lapsuudenääniä!--Mielikuvituselämää ja +itsensäpettämistä...!» + +»Jo riittää!» + +»Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin +muistatkaan.» + +Ȁlä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten. + +»Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä +muuta'...» + +Ȁlä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi +peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet +helähtivät lattialle. + +Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma +lieska. + +»Entä sitte--?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan +polkaisten. »Itse minä merkkini kannan--ja kannan pää koholla!» + +Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos. + + + + +18. KAKSI IHMISTÄ + + +Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat. + +Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori +rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin +kauvas--häntä vastapäätä istui nuori mies. + +-----»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja +siitä ehkä olisi paljokin sanomista--vaan tuskinpa minun sopii ruveta +teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan...?» + +Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen +suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka. + +»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva. +»Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on +mielipiteitä.--Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen +hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle +ajatuksenne lupaa kysymättä--eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut +aivan luvan perusteella.» + +»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu +kokonaan--herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille +voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta +vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä +riennän avuksenne.» + +Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei +voinut olla nauramatta. + +»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän +kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla +minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen--se asia on ollut +ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.» + +Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään: + +»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? _Teidän_ huulillanne +se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.» + +»Niinkö--?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi--se ei ainakaan ollut +tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että +puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno +rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.» + +»Aivan niin--kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!» + +Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen +suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka. + +»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän +keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä +suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.--Sanotteko +rouva...» + +Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään, +mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä. + +Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui +kodikkaaksi----. + +----»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla +lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme +riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.--Vaan +sitähän ei sovi sanoa!» + +»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?» + +»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista +lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko +lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti. +»Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme +kuin koiranpenikkaa--suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja +kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään ... sitte +huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja +kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva +haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!» + +Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä. + +»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?» + +»Ehkä--suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun +täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me +häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me +matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat, +mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää +meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee ... niin, +siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.» + +Juna kiiti sillan yli--puhujain ääni hukkui teräskiskojen +säestykseen------. + +------»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen +kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan +sellaiseen puhetapaan tottuneet?» + +»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi. + +»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin' +on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu +punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat: +'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole +valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia +kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä +sydämemme janoo?» + +Nuori rouva katsoi hämmästyneenä--sillälailla hän ei ollut kuullut vielä +kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo? +Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta +keskustelemaan?' + +»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka +oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen, +»niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat +hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että +niin on parempi.» + +»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja +iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja +joukko työmiehiä työntyi vaunuun--nuori rouva huoahti helpotuksen +huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean +sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia +lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun------. + +------»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella +verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko--jos _teidän_ +avioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi +puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä +naimaton, vaan ainoastaan--niinkuin kaksi ihmistä?» + +»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen +levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän +jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?' + +»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa», +jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta +nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai +tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti--senvuoksi että se +on vedessä?» + +»Te ette _saa_ puhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella +äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan +väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet +kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.» + +Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen: + +»Minähän ymmärrän--mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä +luulin», jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei +hypnotisoivasti silmiin, »minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän, +melkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä +asiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että +teille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset, +pettymyskin on suurempi.» + +»Teettekö te meistä pilaa--tahdotteko te tahallanne minua piinata?» + +»En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin +ajatella saattaa.» Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin +pumpuliin kääritty naskalinkärki: »Sanokaa, rouva, minulle yksi asia! +Eikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän +haaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle +koko hänen olemuksensa väreilee?» + +»On on, siinä te totta puhutte!» sanoi nuori rouva lämpimästi. »Mutta +ne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.» + +»Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa, +jokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka, +kömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet--ihanteita +kaikki tyyni!» + +Hän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki +nuoren rouvan läpi. + +»Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun +tuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte +ja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei +olekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa +myöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää +kuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.» + +Hän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi +päässyt siihen, mitä oli tähdännyt. + +Nuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus. + +»Eikö täällä ole liian kuuma?» sanoi hän nousten ylös. + +»Aivan varmaan--miten huomaamaton minä olenkaan!» Nuori mies riensi +ikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja +loi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen +voitonvarmuus. + +Nuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos. +Tuo mies ahdisti ja veti häntä--miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen +olisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva +äänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi. + +»Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?» sanoi hän +hermostuneesti, kääntyen ympäri. + +»Minä tarkotan--uskallankohan minä sanoakkaan?» puheli nuori mies tullen +hänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset... Minä tarkotan että +rakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten +keksimistä siteistä!» + +»Ja te uskallatte tuollalailla puhua?» huudahti nuori rouva +tulistuneena. + +»Miksen minä uskaltaisi--pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa. +Rakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja +samansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka +'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla +varreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty--ompelijattaren armosta. Ja +hänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa--koulujen +armosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin +navettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea +koivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia +kuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa--ja sitä hän on +luonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.» + +Nuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja +sen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita. + +»Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?» kysyi +nuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen +kuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan +läheltä kuuntelee. + +»En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista +ja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne +eivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette, +vaan...» + +Hän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa. + +»Vaan...? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle +sanonut!» huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan +paloivat tummanpunaiset täplät. + +»Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon +vapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen +perään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat--miehen perään, joka ei +lepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa +niin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta +sellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa +kykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.» + +»Mutta eikö juna viheltänyt ... eikö asema jo tule?» sanoi nuori rouva +hätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä +vaunusta ulos. + +»Ei, ei vielä ... tämä on pitkä väli.» Hänkin oli nyt levoton ja +kiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret------. + +------»Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina kuin +te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan?--Minä sanoisin teitä +_sabinittariksi_!» + +»Sabinittariksi--?» + +»Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan +oli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä +tulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten +ryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin +hiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä +etteivät he _tahdo_ palata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja +jäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman +vallotti.--Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?» + +»En minä tiedä--en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta», +vastasi nuori rouva hämmentyneenä. + +Valaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina +lepattivat. + +Molemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä +maltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi +seisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla +viileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle. + +Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle. +Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä. +Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan--kaksi suurta sinistä silmää +katsoi häneen avuttomina. + +»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen +toiseenkin käteensä. + +Tuskainen, tukehtunut huokaus--nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi +kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen +käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu. + +Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät +rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen +syleilyyn. + +Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa +pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti +ja painui itse lysähtäen penkille. + +»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia +roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään +tahtoisitte olla mikään sabinitar!» + +Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui +jähmettynyt tuska ja neuvottomuus. + +»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla. +»Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme +uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on +himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei +pisaraakaan!» + +Ȁlkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te +tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen...» + +»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!... Minä tiesin +että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!» + +»Te--? Mistä te sen tiesitte?» huudahti nuori rouva kauhistuneena. + +»Silmistänne--ne sanovat enemmän kuin sanat... Ja minä tiesin että te +ette rakasta lapsiannekaan!» + +Ȁlkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää», rukoili nuori rouva. + +»Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä +muutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se +sirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä +hetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne +ollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte +'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen +fariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä +ja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo +etsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin +tallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei +ainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!» + +Nuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut +pahantekijä, jolle tuomiota julistettiin. + +»Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus», jatkoi nuori +mies, »mutta siihen sekaantui muutakin--minun omaa kurjuuttani. Minun +veressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun +suoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä +arvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin +ryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et +ole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn +puolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki +muutkin!--Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!» + +»_Minäkö_ halveksisin--? Ja teitä...? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te +kuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.» + +»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi +kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni +puhua--sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt +mullassa.» + +»Rehellinen te olette ja suora--siitä minä teitä kunnioitan», vastasi +nuori rouva rauhallisempana. + +Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen: + +»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni +mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut +kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee ... niin, te ette voi +ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt--meitä on satoja, jotka +elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun +kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä +joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te +... te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa +ettei 'ihannetta' olekkaan?» + +»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla +ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he +ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät +huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän +eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet +minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa +sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte +roomalaisianne.» + +»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva. + +»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi +luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan +polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.» + +Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina------. + +------»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on +kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä +sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua--toinen onneton toista onnetonta.» + +»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken +tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen +kimallus--hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi +kyyneliään pidättää. + +»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui +nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta +väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse +tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii +se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja +mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät +meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus! +mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja +meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.--Minä +olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.» + +»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.» + +»On parempi _olla_ siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te, +rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella--tosin valheparatiisissa, +jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin +parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me +muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä +täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta +hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa +kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu--ja siihen teillä tuskin +on kylläksi kylmä sydän.» + +»Ettekö voi muuta sanoa--ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori +rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä. + +»En--tai ehkä sentään--ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette +sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään +kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat +ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea--tästä vanhasta ei ole +muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia, +jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä +pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille +rakkauden-ihannetta kylliksi... Kuulitteko? Juna vihelsi!» + +Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli. + +»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi--te +silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme. +Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin +muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan +huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. + +Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos. + +Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä +asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään--kuuma virta +himmensi hänen silmänsä. + +»Mikä hän oli...?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti +penkille. + +»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.--»Tai +ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen +nähnyt...» + + + + +19. MALJA POHJAAN! + + +»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen +yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen. + +»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja +minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen +minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen +humalluttavia pohjasakkoja--minä, niinkuin muutkin!» + +»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän +kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten +tuntea--juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!» + +»Malja pohjaan, ja naura elämälle--ei sekään sinua itke!» + +Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille +kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät, +puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat +sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi. + +Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei +liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset +valmistautuneet iltakirkkoon--hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut +arkitamineissa työhön. + +Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin +osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan +kuristaa ja jyskyttää. + +Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten +ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti. + +Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana, +tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän +kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti. + +Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita--luukku +lennähtää auki. + +»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »BrÃ¥skar de'? +Packa dej i väg, din slyngel, och de' pÃ¥ eviga minuten!» Luukku lentää +paukahtaen kiinni. + +Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua +tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle--kaikkiin koko +katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle. + +Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi +pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää--hän +rientää miltei juosten keskikaupungille. + +Siellä hänet tapaa uudelleen raivo--loukatun ylpeyden ja uhman raivo: +'olenko minä karjapoika?' + +Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?» + +»Ei!»--Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan! + +Rivin päästä hän sen vihdoin löysi--lihavan, punaisen naaman ja +hätäräiset, vilkkuvat silmät. + +»Kyllä vaan, kyllä tunnen!»--kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. »Nuoria +tyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä--niinkö?» + +»Niin.» + +»Herra on hyvä ja istuu!» + +Katu jyrisee.--Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen. + +Portista pihalle. Ajuri nousee, Olavi nousee. + +Ruoskanvarsi koputtelee luukulla varustettua ovea. + +»Flickorna ä' int' hemma nu!»--luukku sulkeutuu. + +»Mennään! Ajakaa vaikka tulimaiseen kattilaan, mutta ajakaa täältä +pian!» huutaa Olavi. + +»No no, ei sitä niin heitetä, kun kerran on reisuun lähdetty...» Ajuri +kääntää kadulle ja kiertää täyttä vauhtia eräälle toiselle pihalle. + +Olavi jää kuin tajutonna kärryjen viereen seisomaan. + +Taasen koputusta ... sitte nuorekas, sointuva ääni. Ja se nuorekas ja +ajurin basso puhelevat hiljaa, tutunomaisesti. + +»Selvä--ja nuori--eikä rahasta puutetta», selittää basso. + +Olavin veri kiehahtaa. Onko hän markkinaraavas, josta rietasnaamainen +ajuri hieroi kauppaa? Hän aikoo huutaa ajurin pois--silloin ovi +raottautuu. + +»Selvä on!» puhelee ajuri kiiluvin silmin---- + +»Iltaa--stig in, var sÃ¥ go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu +tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan. + +Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa +vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä. + +»Istukaa!--Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti... +rukkaset antoi, vai?» + +»Niin--miten ihmeessä te sen arvasitte?» huudahtaa Olavi keventynein +mielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän +tuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja +valehdella--muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin. + +»Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän +tulee siellä ikävä ... ja siellä teidän onkin melkein aina +ikävä.--Olikos se nätti?» kysyy hän silmää iskien. + +»Nättipä tietenkin--melkein yhtä nätti kuin te...» + +»Pyh!» Tyttö purskahti nauramaan. »Antoikos se edes suukkoa?» + +»Ei ei, ei sinnepäinkään!» + +»Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta--ja saitte +rukkaset?» + +»Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin--nipistin ja +taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.» + +»Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat +raaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma +vielä hautaankin viedä.» + +He nauroivat molemmat--toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa +'maassa maan tavalla' -naurua. + +»Mitäs te mieluimmin haluatte? Sherryä--madeiraa--portteria? Minä juon +mieluimmin sherryä.» + +»Kaikkia!» huudahti Olavi. + +»Kaksikymmentä yhteensä», nauroi tyttö, sai rahat ja katosi. + +»Mitähän tästä tulee?» Olavi tunsi joka tapauksessa tyydytystä että +huone oli siisti, melkein hienosti kalustettu, ja että tyttö osasi edes +puhua. + +Pullot tulivat, pullot ja lasit. + +»Skool!» Tyttö kohotti keimeän viehkeästi lasiaan. + +He joivat--Olavi ensi kertaa ijässään. Niinkuin kaikki se karvas ja +levoton, mikä hänessä oli lainehtinut, olisi tyyntynyt ja sammunut +sherryn aaltoihin. + +»Ensikertaako te olette 'Iisakinkirkossa'...?» nauroi tyttö silmää +iskien. + +»Ensimäistä.» Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun. +»Kaadatteko lisää?» ehätti hän kiireisesti. + +»Mjuka tjänare!» Lasit kilahtivat. + +»Onkos teillä paperossia mukana?» + +Molemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin, +kohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen +savukiehkuroita ilmaan. + +»Eikös tämä ole erinomainen laitos?» puheli hän nauraen. »Yleinen +hospitaali--kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te +tulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette +täältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?» + +»Kyllä kai...» + +»Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte +aikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me +olemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia! +Tuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva--ylhäinen, ylpeä +kuin viirikukko, ja ukko---- + +»Puhukaa jotain hauskempaa!» huusi Olavi ja hänen täytyi taasen +huuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota. + +»Hauskempaa? Kippis!--Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos +minä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?» + +»Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.» + +»Vai rivoa--fint ska' de' vara! + + Sohva, sohva, sänky sekä sohva + Eikös meill' ole mööpeleitä, + sänky sekä sohva? + +Hva' sa'? Kelpaaks?» + +»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»--Olavia laulun kevyt tanssipoljento +viehätti. + + »Täkki, täkki, tyyny sekä täkki! + Höyhentyyny ja silkkitäkki, + tyynyllä tyttö nätti!» + +Olavin täytyi pakostakin nauraa. + +Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja--tyttö oli myötänään äänessä. Lasit +kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni. + +»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua, +kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!» + +Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,--hän oli jo aivan +nähtävästi humalassa--ja katosi viereiseen huoneeseen. + +»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan +selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin +tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan. + +Tyttö palasi kuin ilmestys--kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat +tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla +somistettu ohut viitta ainoana verhona. + +»Oh!» pääsi Olavilta. + +»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan +Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja +kumartui Olaviin päin--hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa +silmissään. + +Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja +enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka +hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia +silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä +iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti +hänen kasvojaan vasten. + +»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti +madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen. + +»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?» + +»Juomaan!» + +Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva. + +»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki +sellaisia--joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin... Te olette +ensimäinen sellainen--maljanne!» + +Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään. + +Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli +sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta. +Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti, +että se hehkui pitkänä tulipuikkona---- + +Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen +hellällä äänellä: + +»Miksi te sellainen olette--sellainen mies! En minä maksun edestä, en +vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä _rakastan_ teitä? Vai +eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin +voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä--kyllä minä olen +elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi...» + +Olavin läpi kulki inhon puistatus. + +»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!» + +Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi: + +»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin. +Juodaan pois!» + +»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda +täällä pitääkin»--hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja +illalla, juoda yöllä ja päivällä ... ilman noita tuolla ei täällä kukaan +voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä--hyi sentään, millainen +minä olen!» + +Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan, +nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi. + +Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja +hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä +katsellessaan. + +»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö +nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy +lakkaamatta kieltään kastaa--eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi, +joi, joi...» + +Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun. + +Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt +mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin +kitalakeen tarttunut. + +Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että +lasit ja pullot tarjottimella helisivät. + +»Mitä h----ttiä minä tässä itken ja löllään--niinkuin se siitä paranisi!» + +Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella +ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan. + +»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä +huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun +toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä--vasta +opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko, +taikka minä tulen mustasukkaiseksi...» + +»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi +nousi ylös--hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat. + +»Täältähän se kullanmuru tulee!» + +Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö--ilmautui ja pysähtyi +siihen hymyillen. + +Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut +suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle. + +»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus. + +»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa. + +»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki +kättä--ei, pussatkaa!» + +Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään. + +Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan, +kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi +tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi +läiskähtäen kiinni--sitte ei kuulunut enää mitään. + +Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain +epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi +irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien +ajamana ovesta ulos. + + * * * * * + +Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut +kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa +peitti hieno, valkea kuura--niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata +taivasta. + +Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie +olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi +enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä +kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui +samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä +ja jäykistyä. + +Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä. +Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos. + +Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja +kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä +aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään +hävettänyt--niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa. + +Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen: + +»Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!» + +»Milloinkas ne nousevat?» + +»Parin tunnin päästä.» + +»Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja +toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle. + +Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa +niin väsyneet, että tuskin kantoivat. + +Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat--ovi avautui. + +»No--?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö--aamupukeissaan, samein silmin ja +veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja +kaiken maailman hajua--hän tuskin saattoi hengittää. + +»Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin +sammalletuksi. + +»Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on--katsokaa itse!» + +Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville +ruttuisen postipaperiarkin. + +Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä: + +»Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä +menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.--Elli.» + +»Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen. + +Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja +hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.--Niinkuin raskas paino olisi +vierähtänyt hänen hartioiltaan. + +»Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan. + +»Syökää se, jos haluttaa!» + +»Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja +pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee. + +»Piru heitä ymmärtäköön--puolihulluja ihmisiä!» mutisi tyttö Olavin +rientäessä miltei juosten portaita alas. + + + + +III + + +20. TIEN VARRELLA + + +Matkamies asteli maantietä pitkin--vaaleapohjaista, vihreäreunaista +maantietä pitkin. + +Hän kulki niinkuin kone, joka kerran on liikkeelle pantu: kysymättä, +ajattelematta, sivulleen katsomatta--yhä vain eteenpäin. + +Matkamies saapui mäen laelle, josta tie laskeutui laaksoon. Ja siinä hän +äkkiä pysähtyi, ikäänkuin kone, josta käyttövoima loppuu tai jonka eteen +voittamaton este ilmautuu. + +Hänen edessään lepäsi pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät kuin +rauhanaita onnentarhan ympärillä. Itse tarhassa pieniä kunnaita, +rinnepeltoja ja taloja, niittytäpliä ja kuhilasrivejä, heinäketoja ja +viillossarkoja, pieni joki ja silta, kohiseva koski ja sen molemmilla +rannoilla mylly. + +Äkillinen liikutus valtasi matkustajan nähdessään tuon kaiken yhtäkkiä +edessään. Yksi ainoa silmäys toi mieleen tulvan muistoja ja tapahtumia, +jotka olivat jo aikoja sitte unohtuneet. + +Kaikki näytti olevan ennallaan. Ja hän katseli jokea ja kohosi siitä +kosken vartta ylöspäin. Myllyt katselivat toisiaan, kumpikin rannaltaan, +niinkuin ne olivat maailman ajan katselleet. Mutta ne eivät olleet +entiset hirsiseinäiset myllyt, vaan uudet, upeat, kiviseinäiset. + +Ja se löi kuin välähdyksenä hänen mieleensä: onko mikään muukaan enää +entisellään, vaikka puitteet näyttävät samoilta? Mitä kaikkea onkaan +voinut näiden vuosien kuluessa tuossa pienessä kylässä tapahtua? + +Matkamies kävi levottomaksi--niinkuin hänen olisi vaikea astua näin +äkkiä ja tietämättömänä noiden kaikkien mahdollisuuksien keskelle. Ja +hän lähti hitaasti, raskain askelin laaksoon laskeutumaan, ja kuta +likemmäksi kylää hän läheni, sitä levottomammaksi hän itsensä tunsi. + +Tie kaartui. Kaarroksen takaa kilahti heleä kello ja näkyi joukko syödä +nykyttäviä lampaita--niiden kohdalla aidalla keikkui avorintainen, +liinahousuinen lammaspoika. + +Matkamiehen mieli ilostui--että edes lampaat ja lammaspoika olivat +entisellään. + +»No päivää!» tervehti hän poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia +se mies on?» + +»Olenhan vaan semmoisen Tiinan poika», kuului aidalta reipas, +ujostelematon vastaus. + +»Vai niin, vai niin.» Matkamies astahti ojan yli tienoheen, istui ja +pani tupakan. + +»No mitäs tänne teidän kylään oikein kuuluu? Minäkin, näetkös, olen +liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen vähän näitä paikkoja, mutta en +ole nyt pitkiin aikoihin kuullut mitään», puheli mies. + +»Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ilostuneena niin suuresta +luottamuksesta, ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että +Mattilan 'Tyttö' sai varsanäyttelyssä ensimäisen palkinnon?» + +»En veikkonen!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimäisen? Entäs +muuta?» + +»Niin, mitäs sitä taas onkaan?» Pienissä viisaissa silmissä näkyi pirteä +välke. »Niin! Tiensuun Maija on nyt mennyt naimisiin. Ja se sai oikein +kaupunginsuutarin, ja niille laitetaan nyt tupaa--tuonne noin +kokkoaholle! Näettekös?» + +»Kyllähän minä näen. Kaunis siitä näyttää tulevankin...» + +»Ja tulee oikein hella ja paistouuni... Niin, ja Niemellä oli kanssa +häät, sille Annikille. Se meni nyt vasta naimisiin--vaikka kyllä siellä +on paljo riijareita käynyt, joka vuosi vaan, ja isollisia.» + +»Vai niin.» Matkamiehestä tuntui niinkuin joku olisi napauttanut häntä +vasaralla rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin. + +»Entäs Koskelassa?» kysyi hän maltittomasti. + +»Jaa Koskelassako? Se kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja...» + +»Kuoli--?» Niinkuin olisi isollamoukarilla iskenyt matkamiestä rintaan, +niin että kaikki meni sillä yhdellä iskulla turruksiin. + +»Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja oli valkoset lakanat +hevosten selässä ... ja arkku oli ihkasen täynnä hopeatähtiä--niinkuin +taivas vaan.» + +Matkamiehestä näytti niinkuin ilma olisi äkkiä pimennyt ja sen pimeän +keskellä tanssinut pieniä hopeatähtiä. + +»Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään matkamiehen +kasvoja. + +»Oli», kuului tukehtunut vastaus. + +»Ja emännän asiat on kanssa huonosti», innostui poika jatkamaan. »Se +makaa nyt aivan viimeisillään...» + +Matkamies tunsi ahdistavaa kuristusta rinnassaan. + +»Niin ettei siinä nyt ole oikein isäntää eikä emäntää...» + +Matkamies halusi nousta, mutta pelkäsi jalkainsa pettävän. + +»Sanovat että se poika on jossain poissa, jota on isännäksi meinattu... +eikä ole tullut kotiin.» + +Matkamies nousi ja lähti eteenpäin. + +»Hyvästi nyt vaan, poika!» + +»Hyvästi!» kuului kummasteleva ääni tienohesta. Ja lammaspoika jäi +katselemaan hitaasti kulkevan vieraan jälkeen, jonka raskaat askeleet +rauskahtivat kuin hiekkaiset huokaukset maantien tiiviiksisullotusta +rinnasta. + + + + +21. PERINTÖKAAPPI + + +»Astu!» kehotti avain. + +Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet +juuri oven takana vallannut. + +»Astu--olet jo kyllin viipynyt!» + +Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin +pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa +kiertää lukkoa auki. + +»Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan +kätensä alla. + +Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään. + +Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui +tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla--aivan +niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin. + +Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle. +Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin--samanlainen ja kuitenkin +niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia +kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo--mutta kummankin +kasvoilla asui suuri lempeys. + +Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja +siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja +kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää +kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu +avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei +kuulunut--ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka +ovipielessä seisoi. + +Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha +vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä, +ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta +sanaakaan sanoa. + +Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille +levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla, +kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli +voitolla. + +»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että +sinä kerran tulisit ... ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit...» + +Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui +vuoteen vieressä olevalle tuolille--molemmat pitivät yhä toistensa +käsistä. + +Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä +lempein silmin. + +Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut +kysymys. + +»No, poikani...?» sanoi hän miltei kuiskaten. + +Mutta poika ei voinut mitään vastata. + +»Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha. + +Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä, +joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska--nosti, mutta laski ne +taasen pian. + +Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja +tutkivasti--terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia, +veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa ... kaikkea. + +»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä--ei niinkuin +pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen...»_Ja +koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen +ja_...» + +Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi +liikutuksesta. + +Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja +jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt--hän lysähti +polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan +peitteeseen. + +Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin +vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa. + + * * * * * + +Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama +surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja +kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen +asuntonsa pitänyt. + +Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden +etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia +partiojoukkoja. + +»Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi, +pyyhkien hikeä sairaan otsalta. + +»En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni +jotakin--mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.» + +Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa: + +»Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on +aina hyvää.» + +»Niin, tarkotus--kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka +ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja +sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia +sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan +silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni +koettelemuksissa--mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa...» + +Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi +taasen otsalle. + +»Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten +jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.» + +»Kyllä ... ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä +jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja +koko entisen uskoni ja toivoni--se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata... +Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi +helpompi puhua?» + +Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine +kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti +vuoteen ääreen. + +Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä +vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti. + +»Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta +tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te +niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi +kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni +antaa sen teille omin käsin.» + +Sairas huoahti syvään ja vaikeni--niinkuin hänen olisi pitänyt välillä +levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan. + +»Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs +tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut +niin tärkeäksi ja merkilliseksi.--Se on tuo kaappi tuossa!» + +Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin--kaappiin ja sitte +äitiin. + +»Te näytätte hämmästyneiltä ... kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa +sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.» + +Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte, +omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei +kuiskaten--niinkuin kummitusjuttua kertoen: + +»Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla +paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin +synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja +uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja +hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen +syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun +hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun +palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi +niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen +vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä...» + +Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä, +jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa. + +»Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka +olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja +avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin +vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo +avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka +peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen--hän oli vielä +nuori ihminen--ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta +noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut +parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän +läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän...» + +Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma +olisi loppunut keuhkoista--kuuntelijat istuivat kivettyneinä. + +»Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin +itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja +paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä +kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi, +ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka +sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka +silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan +vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä +seurasi kamala karjahdus--molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen +pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi +kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä +välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen--mitä sitte +tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt...» + +Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen. +Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi +tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan. + +»Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui +mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät +verestävinä--istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi +kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia +tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan +kaappiin--se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on...» + +Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä +kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen. + +Olavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen--tarttui, puristi ja katsoi häntä +rukoillen silmiin. + +»Kyllä, kyllä», nyökäytti sairas hänelle lempeästi. »Mies pyysi +anteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä +kellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli +myöhemmin maalia päälle. Mutta ... tahtoisitteko katsoa sitä korjattua +kohtaa...?» + +Olavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli +ainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä +kasvoillaan. + +»Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien +molempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin +katsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee...» + +Lause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi +tuska ja syvä liikutus. + +»Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan +epäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin +onnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat...! Ei sellaisia voi kitillä +eikä maalilla peittää--sellainen on vaimon sydän...» + +Kertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan. + +Olavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta +kerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt +vasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus, +sen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa +omituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten +syyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään +äitinsä salaisuudesta. + +»Ja mitä mieheen tulee ... niin, levätköön hän rauhassa. En ole tahtonut +hänen muistoansa häväistä, mutta ajatellessani että _tekin_ olette nyt +kasvaneet miehiksi, ja että teilläkin tulee olemaan vaimot... Niin, +kyllä hän oli jalo mies kaikessa muussa, niinkuin kaikki hänen +käsialansa todistavat. Ja minä tiedän että hän sai siitä itsekkin paljo +kärsiä, ja hänellä on tuomarinsa ja meillä on tuomarimme, ja meillä on +kullakin kyllin vastattavaa omassa kohdassamme...» + +Sairaan valtasi ankara liikutus, niin ettei hän voinut puhua pitkään +aikaan. Olavi istui ajatuksissaan, silmät kyyneleitä tulvillaan-- +vanhempi poika oli edelleenkin tuoliinsa lyyhistynyt. + +»Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni», puhui sairas tyynemmällä +äänellä. »Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia, +oikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa, +joka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei +niistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä +kenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien +sisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu... Jospa +minä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa +teille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan--nuo, +joissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä +muisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta +polveen--muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain +unohdettakoon!» + +Kaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon +saakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan +kuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla. + +Sairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen: + +»Tahdotteko ottaa tämän perinnön?» kysyi hän kiinteällä, odottavalla +äänellä. »Kaikkinensa, mitä siihen liittyy...?» + +Olavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin--se +oli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän +oli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun +väänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka +katsahti kunnioittaen äitiin. + +»Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse», sanoi vanha keventyneellä +äänellä. »Vain yksi lisäys tuohon perintöönne ... minun siunaukseni!» + +Hänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia +asunut. Ja se vallotti ne kokonaan--hän katseli hellä loiste silmissään +kauvan poikiaan. + +»Olavi!» sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman +poikansa mietteistään. »Se _tapahtui siihen aikaan, kun sinä +synnyit_...» + +Vanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt +miksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta +käsittäneet. + +Mutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren, +hämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän +tarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin +aurinko valaisee äkkiä pimeän loukon. + +Ja Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin +ajatukselleen vastausta odottaen. + +Äiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään: + +»Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.» + +Olavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven, +niin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen, +rotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät. + +»Niin, niin ... kuka sen kaiken ymmärtää», lisäsi sairas melkein Olavin +korvaan.--»Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan +olla yksinäni.» + + * * * * * + +Pojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat +äitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään, +kädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa +kaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien +yhteisellä hautakummulla. + + + + +22. OMA TUPA + + +Hautajaiset olivat ohitse... + +Veljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin +tuolillaan ikkunan luona. + +»----Ja sinä otat nyt talon ja isännyyden, ja hankit tietysti +emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niinkuin sitä on miespolvesta +miespolveen suvussamme hoidettu», sanoi Olavi. + +»Mitäs sinä sillä meinaat?» kysäsi vanhempi veli rykäisten kuivan, +lyhyen rykäyksen. + +»Sitä, mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä», virkkoi +Olavi miltei hilpeästi. + +»Vaikka tiedät että sinua on aina siksi ajateltu ja ettei minusta ole +isännän saappaisiin. Kyllä minä tiedän paikkani miesten edellä +työmaalla, mutta komento...» + +»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti. »Sitäpaitsi luulen +talon pysyvän paremmin talona, kun isäntä kulkee ase kädessä miesten +edellä, kuin jos hän kulkee suu täynnä suuria sanoja niiden jälessä.» + +»Hm», sanoi vanhempi veli, rykäsi taas kuivan, lyhyen rykäyksen ja jäi +eteensä tuijottaen miettimään ja sormillaan tuolin sivuun rummuttamaan. + +»Mitäs sinä sitte oikein itsestäsi meinaat?» kysäsi hän hetkisen päästä. + +»Jäädä itsekseni ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä--ja ehkä raivaamaan +omia peltojakin. + +»Mökkiä...?» ihmetteli vanhempi veli. + +»Niin. Katsoppas, veljeni!» sanoi Olavi raskaasti. »Kullakin on omat +polkunsa, ja minun elämäni on nyt joutunut siihen kohtaan, etten minä +voi elää minkään ennenrakennetun päällä. Minun täytyy alottaa kaikki +alusta ja rakentaa itse--ja jos minä kykenen alottamaan ja rakentamaan, +niin minä kykenen elämäänkin.» + +Vanhempi veli katseli häntä jäykin, hämmästynein silmin, niinkuin olisi +kuullut vierasta kieltä--katseli ja alkoi taasen rummuttaa. + +»Hm.--En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkkään», sanoi hän +kotvan kuluttua kunnioittavalla äänellä, niinkuin ylempäänsä puhutellen. +»Tiedän vaan, että niin on tehtävä kuin sinä sanot. Mutta uskotko sinä +että Koskela pysyy minun käsissäni Koskelana?» + +»Uskon!» vastasi Olavi sekä lämpimästi että vakuuttavasti. + +»Olkoon sitte niinkuin sinä tahdot. Mutta jos jotain alkaa mennä vinoon, +niin silloin täytyy sinun tarttua ohjaksiin.» + +»Sen kyllä teen, mutta sen täytymisen sinä jo tänä syksynä kynnät +peltoon viljaa kasvamaan. Olkoon nyt vaan kaikki onneksi uudelle +isännälle!» + +»No no! Hm.» Ja vanhempi veli taasen rykäsi. + +»Minkäs hinnan talosta sovimme?» + +»Ei mitään hintaa! Sinä otat talon semmoisenaan, niin olet heti hyvillä +jaloilla. Minä pyydän itselleni ainoastaan Isonsuon ja kauramaan sen +rannalta ja sen pienen metsäpalstan, mikä kuuluu samaan aitaukseen--ja +mahdollisesti rakennuspuut talon metsästä.» + +»Vai niin sinä olet ajatellut!» virkahti vanhempi veli pirteä välke +silmissä. »Siitä tulee mainio pala, eikä siinä ole savikaan kaukana. +Mutta kyllä se on monen hien takana--minä olen sitä katsellut. Hm, +hirret! Tietysti, ja hevosapu myös. Mutta kyllä talosta hinta määrätään +ja kaikki muukin pannaan tasan.» + +»Ei nyt mitään määrätä eikä tasata, kaikki muu jääpi sinulle. +Ymmärräthän, että kun kumpikin meistä tahtoo antaa enemmän kuin toinen +huolii, niin siitä kyllä aina sovitaan. Jos minä myöhemmin tarvitsisin +jotakin, niin minä kyllä tulen luoksesi, ja jos sinä tarvitset jotain, +niin tietystihän ensiksi käännyt veljesi puoleen.» + +»No, jos sitte sillälailla sovitaan--kyllähän minä koetan kaikki +tallella pitää.» + +Ja vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja +nopeassa tahdissa. + +Mutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös: + +»Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi--jos ne vielä +riisuvat hevoset ennen aikojaan...!» + +Ja hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle. + +Olavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja +katseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja +kädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista +ulos. + +»Kullakin on oma leiviskänsä», hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista +hellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. »Ja sinun leiviskäsi +taitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on +tähän päivään asti aavistanut.» + +Olavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle--Olavi kirves olalla. + +Oli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis +ja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan--jalat vain vanhasta +tottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa. + +Jo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin +puolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet +riippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita +taidekudoksiaan--siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin +mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri +paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin +hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua +tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä +sädelippuja. + +Samoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin +tietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen--lippujakin lieskui siellä +täällä. + +»Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea», ajatteli Olavi itsekseen. +»Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.» + +Ja väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin. + +»Eikö jo?» kysäsi kirves maltittomasti olalta. + +»Ei, ei vielä, mutta pian», vastasi Olavi, kouraisten varresta +lujempaan. + +»Tästä päivästä se kaikki riippuu», ajatteli hän taasen. »Se on kuin +koe--jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun +vaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin +silloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.» + +Ja maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki +pusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan. + +»Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen», ajatteli hän taasen +itsekseen. »Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä +itsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin +toiseenkin puoleen.» + +Hän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä +vaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves +tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni +lapsi--niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe. + +Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä, +sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen +maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran +ylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen--hänen +ensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä. + +Metsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin +kovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja +katsahti hämmästyneenä vastaajiin. + +Vastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä +nyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien +karskin katsein: »terve tulemastasi!» + +»Terve!» vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä. + +Ja niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään +haastella------. + +»Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?» vastasi +Olavi. »Se asia nyt on sillälailla että...» Ja hän kertoi koko asian +punervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen. + +»Vai niin--onneksi olkoon!» vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat +toinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui. + +Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä +vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta +ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla +oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui +yhä enemmän. + +»Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi +siitä tulla!» + +»Hyvin sinä meidät tunnet», vastasivat puut. »Tuollainen tervassydän +kestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me +teistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on +sellaiset pohjat, niin ... iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin +kaatuu!» + +Ja Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei +ollut kirvestä heiluttanut. + +Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen +hirsikaski. + +»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki +hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään. + +»Eipä hullummaltakaan--hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi. + +Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi. + +»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.--»Vaan sijansa se sekin saa, +kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.» + +»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan +montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta--siitä sinä +et ole vielä mitään virkkanut?» + +»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti +Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja +kuistin satulakattoineen--aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut. + +»Vai niin... Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät +taasen puut. + +»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan--niin minä olen ajatellut.» + +»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa +ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo. + +»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon +seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi--että vielä löytyy joku, +joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.» + +»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.» + +»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi--ihmiset?» + +»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko +näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi. + +»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella +Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon +rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista. + +Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui. +Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan +hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää. + +»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös...?» kysäsivät puut odottaen. + +Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä +neljäänkymmeneen--ja hymyili. + +»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain +mielin. + +»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut. +»Näkemään asti!» + +Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui +niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat +salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se +täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi +luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut. + + + + +23. YHTYVIÄ POLKUJA + + +Hirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897. + +Kyllikki! + +Sinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta +vihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes +osotettasi--oletko vielä »Kyllikki», vaiko mahdollisesti jo joku »se ja +se» jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään +Sinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi. + +Ja sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti, +en tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan +piirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun +jälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä +olet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut +Sinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko +se ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua +kaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka +minä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia? + +Sitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja +kulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin +väsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin +kotiin--nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet +hautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran +sentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin +josta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin! + +Rakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin +tuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä +päivältä yhä huutavammaksi--ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa +ja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan +toveria _kärsimään ja ponnistelemaan_. + +Et voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina +sydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla +ollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle +mitään? _Ja kenelle_...? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että +tiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole +ollut pieni eikä helppo kysymys. + +Nyt minä luulisin kuitenkin olevani siitä _omasta_ puolestani täysin +selvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun +kanssani vesille--ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei +näy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin +ainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen +vapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä +koskaan hellittävä--kävi miten kävi. + +Vielä: uskaltaako Moision tytär lähteä _mökkiläisen_ vaimoksi, sillä +mitään muuta en voi enkä tahdo hänelle tarjota? Jos hän siihen uskaltaa, +silloin minäkin luulisin uskaltavani vaikka mihin. + +Ja vielä: _tahdotko_ liittää kohtalosi minuun? Vai ehkä halveksit minua? +En tahdo itseäni puolustella, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä +tiedän etteivät yksityisseikat vaikuta Sinun päätökseesi, vaan se +peruskäsitys, minkä olet minusta ihmisenä saanut. + +Yksi asia ennen kaikkea: ei sääliä eikä armopaloja! Luulisin tietäväni +ettei kumpainenkaan meistä tarjoa eikä huoli armopaloista, mutta olen +kuullut sanottavan että säälillä on naisen sydämessä suuri sija. +Tahtoisin kuitenkin sanoa ettei sillä montakaan viittaväliä päästä, jos +se toinen, aikaisempi tunne kerran on kuollut. Ja sen vain Sinä tiedät! + +Vieläkö Isäsi elää? Ja onko hän yhä entisellä kannallaan? Mutta sehän ei +merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla +saa olla vaikka kymmenen isää! Sillä nyt minä tahdon niinkuin se tahtoo, +joka vie tahtonsa perille. + +Kuulemaan asti, Kyllikki! Tiedät että odotan jännityksellä +kirjettäsi--sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän että miten asiat +muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen. + +Olavi. + +Osotteeni on: _Olavi Koskela_. Paikkaosote sama kuin ylempänä. + + * * * * * + +Kohisevassa lokak. 2. pnä 1897. + +Olavi! + +Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut +kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa. Olet ylpeä ja +vaatelias niinkuin ennenkin, vaikka vähän toisella tavalla. Ja se on +hyvä, sillä jos Sinä et sellainen olisi, niin se saisi minun epäilemään. + +Kyllä minä uskallan, kaikkeen! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää +miettiä, sillä minä olen kerran siinä suhteessa mietteeni miettinyt ja +päätökseni tehnyt ja pysynyt sille uskollisena. En häpeä tunnustaa, +etten ole ollut Sinusta niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut +syrjästä askeleitasi aina siihen saakka, kun kotiisi läksit, ja +päättänyt odottaa Sinua siksi, kunnes kaikki toivo on mennyt. Pidän +omantuntoni velvotuksena juuri tänä hetkenä sanoa että näin on ollut, +tietääksesi ettei tämä kirjeeni perustu mihinkään kauniisiin toiveisiin +tai tietämättömän luuloihin, vaan vakavaan selvyyteen siitä, mikä minua +Sinun kanssasi odottaa. + +Älä pelkää armopaloja, Olavi! Minä uskon kohtaloon ja sen tarkoitukseen. +Olen näinä viimeisinä vuosina usein miettinyt, onko minun elämälläni +mitään tarkotusta ja miksi kohtalo niin kummallisesti meidät kerran +yhteen toi. Kiusatakseenko ja haavottaakseenko? Ja päätös on ollut, että +jos minun elämälläni on joku tarkotus, niin sen tarkotuksen täytyy +liittyä Sinuun, ja että jos kohtalolla silloin oli joku tarkotus, niin +Sinä tulet vielä kerran minun luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä +tulit, ja tulit juuri se sana huulillasi, jota minä olen vuosikausia +odottanut: että minä olisin Sinulle _tarpeellinen_! Se oli se oikea +tunnussana, jonka kuullessani en enää mieti, en kysele enkä epäile, vaan +vastaan silmää räpäyttämättä: olen valmis! + +En minäkään luule enkä toivokkaan että tiemme on kulkeva kukkaisten yli. +Mutta tunnussana on oikea, siitä minä pidän kiinni, ja se on vievä +varmasti lopulta perille! + +Tule Olavi, tule pian! Minä odotan Sinua, neljän vuoden odotuksella, +neljän vuoden kaipauksella, koko minun elämäni kaipauksella! + +Sinun + +Vedenneitosi. + +J.K. Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin +ajatukseni. Yhtä pyytäisin: tahtoisin tavata Sinua kahdenkesken, +ennenkun astut isäni eteen. Pelkään nähdä Sinua näin monen vuoden +päästä vasta hänen läsnäollessaan. Etkö voisi tulla ensin muinaiseen +yhtymäpaikkaamme ja ilmottaa ennakolta kirjeessä päivän ja hetken? + +Kyllikki. + + + + +24 KOSINTA + + +Olavi astui Moision portaita ylös. + +Hän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin +voimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä +tahansa--kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa. + +Avasi oven ja astui sisään. + +Huoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen +ukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se +toinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän +rinnasta, kun ovi avautui. + +Kaikki kolme naulautuivat paikkaansa. + +»Päivää!» tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi. + +Kukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat +kulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa +ukkospilveä. + +»Päivää!» kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla +että sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin. + +Mutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien: + +»Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun +silmieni eteen--onko teillä jotain asiata?» + +Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten. + +»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut +sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi +ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.» + +»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni. + +»Niin--mutta älkää kiivastuko!» + +»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta +ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin +hohtimet. + +Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä, +mikä hänen sisässään alkoi kiehua. + +»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka +nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!» + +Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin +syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat. + +»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi. + +Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti +sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski: + +»Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu +askeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä +mielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä +kummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen +nytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu, +vaikka se olisi tähtenä taivaalla!» + +Ukko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet +nyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti. + +Olavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon +syliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa +siivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii! +Hän astui päättävästi ukkoa vastaan. + +»Isä!» kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti +eteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. »Isä--minä ... _minä +kuulun hänelle_!» + +Isä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa +ratkaisevana hetkenä--pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään. + +»Sinä--?» huudahti hän kummastuneena. »Vai oikein sinä _kuulut_ +hänelle?» lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. »Ja ehkä olet häntä +oikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta +kenellekään ihmiselle kuuluvata?» + +»Niin olen», kuului tyyni, rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt +ruveta hänen vaimokseen.» + +Ukko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin: + +»Vai olet sinä _päättänyt_--?» + +Se sai tytön miltei säpsähtämään. + +»Minä olen niin ajatellut», sanoi hän nöyrällä äänellä, »ja minä +toivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.» + +»Vaan jospa _minäkin_ olisin jotain päättänyt!» Ukko suoristausi, +seisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. »Ja nyt voitte kuulla +minun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle--hävetköön se, +joka kehtaa pyytääkkään!» + +Hän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se +olisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota. + +Seurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin +raskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja +itsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella, +jotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä +ryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla. + +»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta _menee_ tukkijätkälle!» +helähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen. + +Ukon pää kohosi entistäkin ylemmäs. + +»Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!» +tömähti kuin isomoukari alasimeen. + +Sitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja +Olavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän +ymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas +sen vain pilaisi. + +»Valitse!» sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. »Ja valitse pian, tuo +toinen odottaa.--Yksi sana vielä!» Hänen äänessään väreili vihlova, +voitonvarma iva: »Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä +minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon +tulitkin--ymmärrätkö? Tee päätöksesi!» + +Se iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret +seisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina. + +»Täytyykö minun _näin_ valita?» kysyi tyttö kalpeana, miltei +rukoilevalla äänellä. + +»Täytyy!» + +Tyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin +liikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt. + +»Kyllikki!» sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Minä en +soisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi +lankee niinpäin, niin»--hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen +äänensä vapisi harmista ja katkeruudesta--»niin on tässä aluksi sen +verran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.» + +Ukko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston +iva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville +salaisen kiitoksen. + +Olavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan +tuijottaen--heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan. + +Silloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään +korkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat +yhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha--pusero lepäsi sängyn päälaudalla +ennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut. + +Ivahymy kuoli ukon kasvoilla. + +Olavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain +käsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos. + +Mutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka +avautui--hame teki puserolle seuraa. + +Ukon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. + +Olavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina, +että veri pakeni hänen kasvoiltaan. »Kiiruhda!» kuului hänen tukehtunut +äänensä olkapään yli. + +Tyttö seisoi yhä paikallaan--kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen +nappi avautui ja... + +»Lopeta jo!» kuului isän ääni kuin maan alta. + +Olavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin. + +»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä +sanoo. »Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton», huusi hän tyttärelleen, +»vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame!--Ja sinä! +Tottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin +ottaakkin--hävytön!» + +Kuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä +hämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan. + +»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy +istumaan!» + +Kyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut +alasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja +juoksi kiireisesti kamariin. + +Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän +vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan +ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos. + +Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään +vanhan miehen niin masentuneena. + +Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna--tuli +ja hiipi hiljalleen kaapin luo. + +Nuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte +katselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä. + +Äänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen +kasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei +juhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin. + +»Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia», alotti hän, +»niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun +suvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan, +mutta ei sitte enää menneitä märehtiä.» + +»Se on kunnioitettava tapa», sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä +sanoisi. »Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.» + +Seurasi taasen hetkisen äänettömyys. + +»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi +yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. »Haluaisin +tietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko +vielä naituasikin maailmaa kiertää?» + +»En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan +paraikaa itselleni mökkiä», vastasi Olavi. + +»Hm, vai niin.--Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi +tässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti +tiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo +vanhaksi.» + +Olavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin. + +»Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän +suvussanne ole tapana menneitä märehtiä», sanoi hän. »Enkä minä voi +kylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä +voi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja +itse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin, +mutta en minä voinut siihen ruveta.» + +»Talo...?» huudahti ukko ja nousi seisoalleen. »Mistäs sinä sitte oikein +olet kotoisin?» + +»Hirvijoen Kylänpäästä--jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi. + +»Olen nuorempana käynytkin sielläpäin», puheli ukko lämmenneenä, +kävellen Olavia kohti. »Ja mistäs sieltä...?» kysyi hän vetäen +pöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia. + +»Koskelasta.» + +»Koskelasta! Isosta-Koskelastako--?» + +»Onhan se isonlainen», Olavi vastasi. + +Ukko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen: + +»Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa +meillä kävit?--Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.» + +»Siksi», vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat, +»etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä +koskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!» + +»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä +kiireestä kantapäähän. »Vai sillätavalla.» + +Mutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta. + +Ȁlä ole milläsikään», sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös. +»Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan +ulos--en minä siellä monta minuuttia viivy.» + +Tupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu +myrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu +huomenkelloja. + +Kaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka +nousi häntä vastaan--riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen +kaulansa ympäri: + +»Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!» + +»Ja minä--millainen sinä oikein olet...!» + + + + +25. KATKENNUT KIELI + + +Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli +metsissä--ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti. + +Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta +tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin +rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa. + +Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot +keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin +eteen johtavan pihatien molemmin puolin--keinuivat pitkissä köysissä, +niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli +järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan. +Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa +himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä. + +Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion +ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella +äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä +ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden +tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan +elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen. + +Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden +ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita. + +Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa. + +Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu--ja yhä tanssittiin puoliyön jo +lähetessä. + +Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen--ei oltu ennen nähty +niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä +jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa +sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi +jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja +morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja +puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata--kaikki kävi +niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut. + +Sulhanen oli onnellinen--kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian +oli onnellinen--kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen +perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi +tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta +lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon +seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki, +kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat +kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse +häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä +kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä +istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa. + +Taas huudettiin sulhasta ja morsianta--satuparia, miehekkyyden ja +uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt +näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja +hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias +sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan. + +Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti +kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa. +Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla +someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä +katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä +puhtaanvalkealta pohjalta. + +Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin +virvokkeita saamaan--naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen +kanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit +kilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä +läikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa. + +Taas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä +lasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta +pian hekin läksivät. + +Viimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa +pelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli +otettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään +lyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies. + +Olavi miltei säpsähti--että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä +kuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin +kummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea +veltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu, +tulipäinen sikaari suussa--muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen, +punaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä. +Sameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin. + +»Olisi pari sanaa sulhaselle--jos olisi aikaa kuulla?» sanoi mies +paksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa. + +»Miksikäs ei ... ainahan sitä ... en edes tunnekkaan...?» Olavi vastasi. + +»Kyllähän me tuttuja ollaan», tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa +äänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä--»enemmänkin kuin +tuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.» + +Mies astui askeleen Olavia kohti: + +»Sinä vietät tänä iltana häitäsi--minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka +olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan +mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää...» + +»Mitä--?» huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien. + +Miehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä +tunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä: + +»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin +olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä +olisi tänä iltana hyvä tietää että ... _että luuletko sinä itsekkään +valkoisen karitsan saaneesi_!» + +Ja mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa +laajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva +puu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen +yhteen jaksoon: + +»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!»--hän kumarsi ilkamoiden. »Minulla onkin +suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä +samassa...» + +»Kurja--raukka--p----le!» räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja +raivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi +rintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan. + +»Siunaa itsesi!» sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä +koholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita +rutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne +riipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari +putosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä +veltoksi, riippuvaksi lihakasaksi. + +»Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa ... enkä tiedä mi-mi-mi...» tohisi +kalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä +palkeesta. + +»Kiitä onneasi että niin on--muuten...!» Olavi laski miehen tömähtäen +lattiaan:--»Ulos!» + +Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen +kuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan +sanomatta ulos. + +Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin +liekit tanssivat piirongilla. + +'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin +luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen +puhetta--kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja +joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä! + +Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että +koko rakennus tärisi--tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui +niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua, +niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen +häväistystään. + +»Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän +ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun +tekisi. + +Joukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan +kynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä +hänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa +tyhjentämään. + +Sulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa +myöten perälle--viuluniekan luo. + +»Myötkö viulusi?» kuiskasi hän soittajan korvaan. »Joku haluaisi ostaa, +on pyytänyt minun kysymään--hinnalla ei tingitä!» + +»Enpä tiedä--on vaikea luopua», vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa +ääntä. + +»Myötkö viulusi? Haluttaisiin, _tarvittaisiin_!» + +»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!» »Hyvä! Ostaja tulee +pian.--Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee +rakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!» + +Viuluniekka nyökäytti päätään. + +Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja +helähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät +hämmästyneinä katsomaan. + +Mutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää--useat muutkin parit +läksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien +silmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman +haltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja +kulmilla paloi ylpeä uhma. + +Kaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen--sellaista tanssia ei oltu +koskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain +pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen, +vaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi +hänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi. + +»Mitähän se tarkottaa?» kuiskailtiin väkijoukossa. + +»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt--viimeisen kerran poikamiehenä!» + +»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa, +salaperäistä tanssia--olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut +jotain kummallista, kun kaikessa muussakin. + +Olavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte +erittäin syvään ja kohteliaasti--Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä +ja levotonna, tietämättä mitä ajatella. + +Soittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa +lujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu +vinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja +hurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri--yhä +vain kiisi. + +Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti +ohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa +silmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan--'vii-uu' huusi +räsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli. + +Häähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he +seisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut +tanssin loppuaskeliin. + +»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen. +»Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi +soitettu, enää koskaan soiteta.--Hyvää yötä!» + +Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen +lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi +keksinytkään! + +Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana: +niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle--on minun +tyttäreni yhden viulun arvoinen! + +Morsian yksin seisoi kalpeana--niinkuin taasen olisi ollut kesäinen +sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka +rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan +lieska. + + + + +26. MORSIUSKAMARI + + +Morsiuskamarissa pienet lemmettäret leijailivat--hilpeinä, vallattoman +veitikkamaisina. + +»Hei!» huudahti muuan. »Minä se olen ensimäinen. Ensimäinen tervehdys +minun, lentomuisku minun!» + +»Entäs minä?» + +»Ja minä...?» + +He alkoivat puhua kaikki yhtaikaa. + +»No no, kuulkaa nyt hiukan minuakin! Miltäs tämä minun onnitteluni +kuuluu? Se pitäisi olla hienoa, vai?» + +»Tui-tui!» visersi pienin kaikista lemmettäristä, joka oli toisten +intoillessa pujahtanut salaa morsiusvuoteelle peitteen reunan alle, ja +kurkisti sieltä veitikkamaisesti valkean lakanan laskoksesta. +»Tui-tui--mitenkäs _minun_ luulette heitä onnittelevan...?» + +»Rasavilli!» huudahtivat toiset puolittain leikillä, puolittain +tosissaan, sillä tuo oli jo kaikkienkin mielestä liian rohkeata. Ja he +pyrähtivät kuin mehiläisparvi pienintä vekkulia vallattomuudestaan +kurittamaan. + +Mutta pienin lehahti lentoon ja piilottausi piirongin taakse--toiset +jälessä. + +»Hiljaa!» huudahti äkkiä joku joukosta. »Nyt se taisi vihdoinkin tanssi +loppua!» Oltiin hetkinen äänettä. + +»Niin loppui--nyt ne tulevat!» + +Kukin riensi paikalleen, punottavin poskin ja sykkivin sydämin. + +Viereisestä kamarista kuului läheneviä askeleita. Kaikkien silmät +tähtäsivät oveen. + +Sisään astui mies, jonka silmissä lieskui synkkä tuli--häntä seurasi +kalpea morsian. + +Tervehyttäjän käsi vaipui alas, hymy jähmettyi silmissä ja onnittelut +jäätyivät huulille--lemmettäret hiipivät väristen seinäviertä ovelle. + +Mutta mies, jonka silmissä paloi vihan tuli, astui kiivain askelin +edestakaisin huoneessa, astui ja pureskeli raivoissaan ylähuultaan. +Sitte hän pysähtyi äkkiä perälle pöydän luo ja kiinnitti kalpeaan +naiseen läpitunkevan, kuurakylmän katseen. + +Nainen, joka oli siihen saakka seisonut ajatuksissaan piirongin luona, +läheni hitain askelin kylmää miestä. + +»Olavi!» sanoi hän äänellä, jossa värähteli tuska ja hellyys. »Mitä tämä +oikein merkitsee, rakas Olavi...?» + +»Rakas--?» kalskahti miehen hampaiden välitse kuin raepuuska +ikkunanlasia vasten, ja hänen äänessään värisi itku ja nauru, vihlova +iva ja katkeruus. Hän tarttui kiivaasti naisen molempiin olkapäihin. + +»Pysy loitommalla!» huusi hän vihasta kiehuen ja heitti kalpean naisen +luotaan niin tuimasti, että hän lensi pari syltä syrjään ja horjahti +sivuseinällä olevalle sohvalle. + +Kalpea nainen jäi hämmästyneenä asentoonsa--heitto oli tullut niin +odottamatta. Mutta sitte hän nousi ja astui pari askeletta Olavia kohti, +tyynesti ja päättävästi, pää korkealla koholla ja poskilla punaiset +pilkut. + +»Mitä tämä oikein merkitsee, Olavi?» kysyi hän äänellä, jossa yhä vielä +väreili hellyys, mutta jonka pohjalla jo läikkyi aalto kirkasta terästä. + +Olavin veri kuohui kohisten--että syyllinen uskalsi seisoa tuollalailla +pää koholla ja katsoa sellaisella ylevyydellä häntä suoraan silmiin. Ja +kun hänen katseensa samassa sattui myrttikruunuun, morsiamen puhtauden +tunnusmerkkiin, joka ikäänkuin häntä ilkkuakseen näytti sinä hetkenä +kasvavan ja kohoavan entistäänkin korkeammaksi, niin hän pelkäsi verensä +tyrehtyvän ja tunsi pakottavaa tarvetta syöksyä tuon riettaan +teeskentelijän kimppuun ja repiä hänet kappaleiksi. + +»Sitä», huusi hän miltei mielettömän raivolla ja syöksyi hänen eteensä, +»että sinä kannat vääriä koristeita, petturi!» Ja hän repäsi yhdellä +tempasulla myrttikruunun huntuineen, viskasi sen lattiaan ja survoi sitä +yhä rajummin metallisten runkolankojen kohoillessa kuin uhottelevat +käärmeenpäät hänen jalkainsa alta: »Valehtelija, valehtelija, tekopyhä!» + +Kyllikki ei liikahtanut, ei äännähtänyt, hän vain katsoi +kauhistuneena--punaiset pilkut poskilla yhä laajenivat. + +Kruunusta oli vain metallilankoja ja myrtinsirpaleita jälellä--Olavi +potkasi vielä viimeksi hunnun syrjään. Sitte hän suoristausi ja katsoi +Kyllikkiin hurjasti, niinkuin mies, joka on kukistanut yhden +vihollisensa ja nyt silmää toiseen. + +»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee» virkkoi +Kyllikki--yhä tyynesti, mutta niin muuttuneella äänellä, että hän +pelästyi sitä itsekkin. + +»Kyllä, jumal-avita! Jos minulla olisi revolverini, niin vastaisin +silmänräpäyksessä niin, ettet enää ikänä kyselisi!» + +Kyllikistä tuntui niinkuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan ja +sen sijaan virrannut kylmä viima, huutava hätä ja neuvottomuus. Häntä +oli häväisty, hänen kruununsa ja morsianonnensa oli lattiaan polettu, +jälellä oli vain mies, joka raivosi ja uhkasi. Hän tarkasti Olavia +pitkään, ikäänkuin yhdellä silmäyksellä käsittääkseen mistä metallista +hän oikeastaan oli tehty. Ja hän tunsi vaistomaisesti seisovansa jonkun +suuren ja hirmuisen edessä, josta koko heidän tulevaisuutensa +riippui--yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, mihin hän nyt ensiksi +ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri syöksyi humisten hänen +päähänsä... Uskaltaisiko tuo mies? Onko hänen vihansa suurempi kuin +rakkautensa? + +Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt taikka ei koskaan, muuten on kaikki +hukassa! Astui piirongin luo ja avasi alimman laatikon. Etsi kiireisesti +jotakin, ja kun ei löytänyt, niin työnsi laatikon kiinni. Avasi sitte +toisen, kohosi hetken päästä ylös ja astui tyynein, päättävin askelin +Olavin eteen pöydän luo, vaikka sydän löi niin että jyskytti. + +Pöydälle laskeutui vanhanaikuinen kookas revolveri, jonka tummankiiltävä +piippu välkkyi kynttiläin valossa. + +»Siinä on se, jota kaipaat, luoteja on täysi panos--minä odotan +vastausta.» + +Hän sanoi sen harvaan, ponnistaen kaikki voimansa ettei ääni pettäisi, +astui pari askeletta taaksepäin ja jäi odottamaan--kasvoiltaan +lumivalkeana, värähtämätön katse Olaviin tähdättynä ja hengitys miltei +lakanneena. + +Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Se tuntui Kyllikistä pitkältä kuin +ijankaikkisuus, ja hän olisi kaatunut, ellei olisi tuntenut itseään +jäykäksi kuin jääpuikko. + +Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen häneen kuin kummitukseen. Hän +oli nähnyt hänet kerran ennenkin samanlaisena, yhtä kalpeana ja +päättäväisenä--silloin vanhan Moision edessä. Ja tuo vertaus iski häneen +kuin ahdistava tuska, ja revolveri pöydällä oli niinkuin vaatteet, joita +Kyllikki taasen alkoi riisua. + +»Mitä sinä oikein tarkotat--tahdotko tehdä minut hulluksi?» huusi hän +tukehtuneella äänellä, repien molemmin käsin epätoivoisena tukkaansa ja +syöksähtäen rajusti ovellepäin. + +Kyllikki tunsi veren ja lämmön palaavan tyrskyten ruumiiseensa. + +Olavi astui pari kertaa perän ja oven väliä ja riensi sitte kuin +tuulispää Kyllikin eteen. Hänen verensä oli päässyt salpauksestaan ja +hän tunsi taasen kohoavansa tuomari-istuimelleen. + +»Sinä vielä uhmaat, salapetturi!» huusi hän vihasta kalpeana ja +jalkaansa lattiaan polkaisten. »Tiedätkö mikä sinä olet? Valehtelija ja +valapatto! Ja mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet +turmellut minun hääiltani--sinä olet hävittänyt minun onneni ja +tulevaisuuteni--sinä olet häväissyt minut koko maailman edessä--sinä et +ole puhdas, vaan sinä...» Ilma loppui hänen keuhkoistaan ja hän veti +sitä kiihkeästi, jatkaen särkyneellä äänellä: »Ja nyt on tilin hetki +tullut! Tunnetko sinä erään miehen, elukan, jolla oli tänä iltana +punainen nauha kaulassa ja paksut hopeaperät liivin päällä? Valehtele +nytkin, jos uskallat!» + +»Tunnen--hyvinkin.» + +»Tietysti, kuinkas muuten...!» Hän nauroi kamalaa, hermostunutta naurua. +»Ja tuo elukka tuli minun hääiltanani minun eteeni ja sanoi...» + +Hän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. »Mitä hän sanoi--?» +kysyi Kyllikki henkeään pidättäen. + +»Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät--_että sinä olet ollut hänen vaimonsa, +vaikka vihkimättä!»_ + +Ja Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin +vasama--niinkuin tarkotuskin oli. + +Kyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan. Hän tunsi vihaavansa +Olavia--koko tuota sukua, joista yksi kantoi väärää todistusta ja toinen +raivosi, jotka puhuivat _heidän_ hääillastaan ja _heidän_ onnestaan ja +vaativat puhtautta--muilta vaan ei itseltään. Hän tunsi että heidän +täytyi nyt iskeä yhteen ja repiä toisiaan, pelkäämättä ja +armahtamatta--murskata kaikki, jos mieli mitään rakentaa. + +»Entä sitte?» kysyi hän kylmänkirkkaalla äänellä, pää koholla. + +»Entä sitte--?» huusi Olavi raivostuneena. + +»Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmotettu useampia...?» + +»Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut--nyt, tällä hetkellä!» + +»Tapa!» Ja hän kiinnitti Olaviin uhmaavan katseen ja jatkoi kylmällä, +varmalla äänellä: »Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on +ollut...?» + +Olavi mörähti niinkuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan. Sitte hän +iski raivoissaan molemmilla nyrkeillään päähänsä että jysähti, kääntyi +poispäin ja alkoi karata hurjasti edestakaisin, tukkaansa repien ja +raivoten: »Minä tapan sinut ja minä tapan itseni--tapan, tapan, tapan!» + +Hetkisen riehuttuaan hän heittäytyi sohvalle, repäsi takkinsa auki niin, +että napit sinkoilivat irti, tarttui valkoiseen rusettiinsa, tempasi sen +poikki ja viskasi lattialle huutaen tuskissaan: »Miksi minun pitää tätä +helvettiä kärsiä? Ei kellään ole näin kurjaa hääiltaa, ei kukaan ole +näin onneton!» + +Kyllikki seisoi yhä paikoillaan, antaen Olavin raivota ja tuskitella ja +tuntien niinkuin se pohja, jolla hän itse seisoi, olisi yhä varmistunut. +Vihdoin hän meni hiljaa Olavin eteen sohvan luo. + +»Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?» sanoi hän +tyynellä äänellä. »Sinä kuuntelet juopuneen miehen valeita sensijaan, +että kysyisit siltä ainoalta, johon voit ehdottomasti luottaa, tai edes +olisit antanut selityksen, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo +mies teki niinkuin teki ja antoi sinun hääiltanasi maistaa pisaran sitä +samaa myrkkyä, mitä epäilemättä olet itse monelle muulle valmistanut. +Mitä häneen tulee, niin hän on tavallaan nuoruudentoverini, erään +mahtavan talon poika, ja minä olen ollut pienestä pitäin kuin hänelle +luvattu. Ja hän, puolikymmentä vuotta minua vanhempi, kohteli minua +lapsempana kuin morsiantaan, jopa yritti joskus hyväilemäänkin, kun olin +niin lapsi, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki, +vaikka tuo raukka on juovuspäissään ja harmissaan koettanut uskotella +sinulle jotain muuta.» + +»Onko se totta, Kyllikki--?» huudahti Olavi ponnahtaen sohvalta ylös. + +»On. Kyllä _minä_ olen puhdas, mutta _sinä_--oletko sinä oikeutettu +puhdasta vaatimaan...?» + +»Olenko minä oikeu...?» kuohahti Olavi, mutta lause jäi kesken ja hän +vaipui takaisin sohvalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja ummisti +silmänsä kuin pahaa näkyä torjuen. + +»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut +niinkuin luulit--niin olisi _pitänyt_ olla! Ja sinä tiesit sen itse, +siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa.» + +Hän oli hetken vaiti, katsellen sohvalla voihkivaa Olavia. + +»Niin, puhdasta, se on oikein että pidätte siitä vaatimuksesta kiinni. +Mutta oletko sinä kertaakaan tänä iltana ajatellut mitä minä saan--minä, +joka _olen_ puhdas?» + +Ȁlä kiduta minua!» valitti Olavi käsiään väännellen. »Kyllä minä sen +ymmärrän, ja kyllä minä olen sinuakin ajatellut--oh, oh!» + +»Niin oletkin ... joskus. Siitä oli sinun kirjeessäsi, pari sanaa vain, +mutta syvästi. Minä ymmärsin sen anteeksipyynnöksi, ja voin ottaa kaiken +vastaan semmoisenaan, sillä minä ajattelin silloin enemmän muita kuin +itseäni. Mutta tänä iltana...» + +»Voi Jumala tätä kurjuutta--kaikki on mennyttä!» vaikeroi Olavi +itkunsekaisen hermostuneella äänellä ja alkaen taasen tukkaansa repiä. +»Tätä iltaa, tätä iltaa, joka on ollut minun kauniin unelmani, jota +minä olen odottanut kuin suurta sovintopäivää. Kaikki on sirpaleina: +kruunut ja hunnut, toiveet ja unelmat--minun hääyöni, minun hääyöni... +sitä ei minulle annettukaan!» + +Hän heittäytyi tuskissaan sohvan päänojan yli suulleen ja ratkesi +raivoisiin nyyhkytyksiin. + +»Sinun hääyösi?» sanoi Kyllikki värähtelevällä äänellä. »Eikö sinulla jo +ole ollut hääyösi...? Mutta minun hääyöni»--hänen äänensä petti--»sitä +ei ole ollut, eikä sitä tule koskaan...!» + +Hän pyrskähti rajuun, epätoivoiseen itkuun, lysähtäen sohvan toiseen +nurkkaan ja väristen koko ruumiiltaan. + +Ja morsiuskamarin täytti itku ja valitus, nyyhkytykset ja huokaukset ja +onnettomuuden tunto niin syvä, että olisi luullut seinien puhkeavan +niiden jännityksestä. Kyllikin itku paisui toisinaan korvia vihlovaksi +valitukseksi ja Olavi väänteli ja vieriskeli tuskissaan kuin avuton +lapsi. + +Hän säpsähti kuin unesta havahtuen tuntiessaan kierineensä tietämättään +aivan Kyllikin viereen. Ja hän vierähti lattialle hänen eteensä, +kiertäen kätensä hänen polviensa ympärille ja painaen päänsä hänen +syliinsä. + +»Tapa minut!» huusi hän epätoivoissaan. »Anna ensin anteeksi, ja tapa +sitte!» + +Kun Kyllikki tunsi hänen käsivartensa jalkojensa ympärillä, niin hän +lakkasi värisemästä ja tunsi itkunsa ja tuskansa tyrehtyvän siihen +puristukseen. + +»Mikset sinä vastaa?» huusi Olavi. »Ellet voi antaa anteeksi, niin tapa +edes--tai minä tapan itse itseni!» + +Mutta Kyllikki ei puhunut mitään. Hän ainoastaan kumartui eteenpäin ja +pujotti kätensä hiljaa Olavin käsivarsien alle, alkaen vetää häntä +ylöspäin--voimakkaasti ja hellittämättä, kunnes sai Olavin +puolikoholle, jolloin puristi hänet lujasti itseään vasten. + +Lämmin aalto huuhtasi Olavin rintaa ja hän kiersi käsivartensa Kyllikin +ympärille, niinkuin kiitollinen lapsi kietoo kätensä äidin kaulan +ympäri: + +»Purista minut nyt kuoliaaksi, niin minä olen saanut ne molemmat, mitkä +pyysin!» + +Mutta Kyllikki ei sanonut sanaakaan, ainoastaan puristi. Ja he lepäsivät +siten pitkän aikaa, niinkuin kiivaasta itkusta väsyneet lapset. + +»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. »Kun sinä +pyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea +jakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.» + +»Se oli silloin», valitti Olavi, »mutta silloin minä kuitenkin toivoin +onnea.» + +»Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa--tämä on meidän ensimäinen +kärsimyksemme.» + +»Johon kaikki särkyi ... kaikki, kaikki!» + +»Ei kaikki, ainoastaan hääyömme onni--kaikki muu on jälellä.» + +»Ei ei, älä koeta pettää itseäsi ja minua. Ja mitä minä itsestäni! Minä +olen osani ansainnut, mutta sinä, jonka täytyy...» + +»Ei sanaakaan siitä enää, Olavi», keskeytti Kyllikki, »ei nyt eikä +vasta! Minä olen sen jo unohtanut...» + +»Kaikkiko...?» + +»Kaikki--sinun tähtesi kaikki, Olavi!» sanoi hän lämpimästi. »Ei ihminen +saa aina kaikkea, mitä toivoo, ja jos me emme voineet olla hääyönämme +sulhanen ja morsian, niin voimme olla ainakin tovereita.» + +»Onnettomuustovereita...!» huokasi Olavi raskaasti, ja he +puristautuivat yhteen niinkuin kaksi orpoa, rikkirevittyä sielua, jotka +voivat turvautua ainoastaan toisiinsa. + +»Olavi!» kuiskasi Kyllikki hetkisen päästä. »Meidän täytyy mennä jo +levolle, sinä olet niin väsynyt.» + +Heidän katseensa lennähtivät yhtaikaa valkoiseen morsiusvuoteeseen ja +sitte säikähtyneinä toisiinsa. Ja he lukivat toistensa silmistä kuin +kirjasta, mitä kummankin sielussa sinä silmänräpäyksenä liikkui. + +»Emmekö voi levätä tätä lyhyttä aamuhetkeä tällä sohvalla?» kysyi +Kyllikki väräjävin äänin. + +Olavi tarttui hänen käteensä ja painoi sen sanaakaan sanomatta +huulilleen. + +Kun Kyllikki nousi, mennäkseen tyynyjä ottamaan, sattui hänen katseensa +pöytään. Hän meni sen eteen ja otti Olavilta salassa jotakin, meni sitte +piirongin luo ja sulki avoimen laatikon. Olavin kiitollinen katse +saattoi häntä vuoteen luo. + +Mutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin +onnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin +sydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin +kuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat +värähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain +kera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa. + +Olavin silmäluomet alkoivat räpähdellä ja niiden väliin tulvahtivat +kuumat vedet. Hän nousi ja hiipi varpasillaan Kyllikin taakse. + +»Kyllikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä, kääntäen hänet hartioista +hiljaa puoleensa. »Kaikkiko...?» + +»Kaikki!» vastasi Kyllikki kyynelten läpi säteilevin silmin, kietoen +kätensä Olavin kaulaan. »Anna minulle anteeksi lapsellisuuteni.» + +Ja Olavi sulki, kuumain kyynelten yhä tipahdellessa, hänet kiitollisena +ja riemullisena syliinsä----. + +Ȁlä sammuta vielä tulia, Olavi--annetaan niiden palaa koko yö», pyysi +Kyllikki, joka lepäsi jo sohvalla. + +Olavi nyökäytti päätään, ja laskeutui hänkin sohvalle--jalat sen +jatkoksi asetetulle tuolille ojennettuina ja päätään Kyllikin syliin +nojaten. + +»Anna minulle kätesi!» pyysi hän ojentaen toisen kätensä päänsä yli +Kyllikkiä kohti. + +Kaksi himmeästi sädehtivää silmäparia alkoi kuiskailla toisilleen kuin +kaksi yksinäistä tähteä puolipimeällä syystaivaalla, maan huokaillessa +öisen hämärän peitossa. + + + + +IV + + +27. UNISSAKÄVIJÄ + + +Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään +tunnustaa. + +Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa. + +Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana, +mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen +verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta +kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla +harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu +niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset +lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee, +kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka +hiipii öisillä retkillään. + +Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa--lähes siitä pitäin, kun +Kyllikki hänen toverikseen liittyi. + +Hääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He +olivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän +pohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken +sen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän +tulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään. + +Olavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai +heidän uuden mökkinsä palkeilla--tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon +tai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta, +kunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan--että hän oli niin hellä ja +uskollinen toveri. + +Mutta sitte tuli unissakäynti--hiljaa, hiipien kuin yölintu. + +Hän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän +tahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut +vähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan +Kyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei +pelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja +virkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin +sinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava +sinun sieluasi syliinsä sulkeakseen? + +Aivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon +mahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen +kuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut +ainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla +suolakeudella--siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa +koskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma. + +Siitä huolimatta hän yhä unissaan käveli. + + * * * * * + +Oli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut +työmaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat. + +Kyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen +avautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja +kertoillen omia mielialojaan. + +Olavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä +hetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä, +ikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen. + +Kului hetkinen. + +Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin +hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas. +Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan--yhä hymyillen ja +etäisyyteen katsellen--kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja +puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen. + +»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja +etsien hänen huuliaan. + +Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi +värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin, +mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen. + +Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana. + +Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän +aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa. +Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä +kasvoi--kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne. + +Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle +jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis. + +Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää. +Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle. + +Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa. + +Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain +kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui +sanattomana selvyytenä heidän katseissaan. + +Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen +sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot +asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen. + +Se lamasi voiman ja hyyti veren. + +Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot +käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen. + +»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi. + +Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen +värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua +tuosta kauhun lumouksesta. + +»Kyllikki...?» pyysi hän rukoillen. + +Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei +tiedä mikä hän on. + +»Kyllikki-rukka...» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan +toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan +enempää esiin--niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua +tuon toisen kanssa, joka oli ihminen. + +Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma +onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin. + +»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla +äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten +minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin +osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni +niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin +toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet +hallussani--vaan minä en voinutkaan...» Hän ratkesi jälleen +nyyhkytyksiin. + +Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin +sulettu kammio. + +»Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja +näen voimattomuuteni», valitti taasen Kyllikki. + +»Sinä olet yhä vieläkin kulkija ... ja minä olen heikko ... ja sinä +karkaat minun luotani ... niiden luo, jotka sinua odottavat...» + +»Voi Jumala!» vaikeroi Olavi tuskissaan. Ȁlä puhu semmoista--tiedäthän +sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan +luonasi!» + +»Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua +vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut, +sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat +sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa, +kukin omalla tavallaan...» + +»Kyllikki!» katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä +rukoilevasti silmiin. + +Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro: + +»Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa! +Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja +kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa +ja...» + +»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä. + +»...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin _heitä_ ja suutelet _heidän_ +huuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä +kiivaasti irti ja ratketen itkuun. + +Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu--se, joka hiipi kuin +kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle. + +Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista +petoselämää he olivat eläneet--luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston +toivottomuus ammotti kaikkialta. + +»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja +odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan +voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta ... ja nyt +minä ymmärrän syyn--minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!» + +Hän rupesi ääneensä valittamaan. + +Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen--arkaan, kivusta +värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen +omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää. +Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy--nyt sen ymmärsi tuo toinenkin! +Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa +sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan. + +Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä +lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä +huomasi. + +Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa +niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen +tunnetta. + +»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä +olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä +hyvin minun ... ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.» + +Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset +kulkivat hänen lävitsensä. + +Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja +hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska. + +Ȁlä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin +hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan +sellainen--niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs...» + +»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun +omatuntoni--muuten sinä et oikea toveri olisikaan.» + +Ȁlä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa, +joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella--yhdessä, kuuletko sinä +Olavi: _yhdessä_!» + +Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen +ympärilleen. + +»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun +minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä +sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan +ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas +vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun ... kuuletko sinä Olavi, minun, +minun!--Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!» + +Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin +että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa +lämpenevän. + +»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin. +»Sinä olet minulle kaikki kaikessa--ilman sinua minä hukun. Kunpa minä +vaan tietäisin yhden asian?» + +»Minkä...? Sano se, Olavi!» + +»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun--siihen että minä +tahdon olla ainoastaan sinun.» + +»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme +samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me +voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut--kokonaan ... niinkuin +silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit...! Ja minä saan +sinut--kokonaan ... ja--kuuletko Olavi--silloin minä saan senkin... +sen, jota ilman minä en voi elää...!» + +Mökin seinähirret huokasivat syvään: »Sen sinä oikein sanoit, siitä se +riippuu. Kirsi ja sammal--me ne kyllä tunnemme!» + + + + +28. ELÄMÄN LANKOJA + + +Kirkkalassa 7 p. toukok. 1899. + +Sinä ainoa! + +Älä suutu, että minä sinulle kirjotan ... kuinka sinä voisitkaan suuttua +että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi +tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle +kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee +aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada +puhua sinun kanssasi ... sitte minä taas voin odottaa seuraavaan +kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun +luonasi ... nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun +osotteesi. + +Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin ... siitä +tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain. +Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin +joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi, +sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja +hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se +niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken +minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja +lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä +on yksi lause, joka sanoo kaikki: »_Se hetken on työ, kun salama lyö, +mut ijäks jäljen se puuhun syö_!» Niin se on, siihen ei ole mitään +lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen +täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan. + +Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin +kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista ... esimerkiksi +sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi +ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin. + +Vaikka ... oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina +tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun +täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun +sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä +minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi, +älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi... +Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut +minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on +ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli +kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä +tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin +kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua +pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista +kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit +minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin +että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua +tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit +jälleen hyvä. + +Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen +minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä +sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua... +purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja +jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut +Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa +paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni +myrkkyhaavaan ... ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun +veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan +odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen +nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin +sinulle uskollinen kuolemaan saakka. + +Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit. +Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja +heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit +horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa +vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu. +Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja +juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire. +Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se +vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa. +Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö +vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä +havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian, +ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun +verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina +sinussa...! + +Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut, +ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin +itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä +päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni. +Mutta kuolema ei tullut ... minun täytyi vaan elää. + +Minä olen ollut niin sairas, Olavi ... minun sydämeni. Minä luultavasti +olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi +ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa +sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi +ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin +lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua +silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi +minuun ... voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen. + +Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt +taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle +tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani +siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan +olin silloin niin lapsellinen ja köyhä ... nyt myöhemmin minäkin olisin +voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut, +jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja +ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen, +vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle +hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö +minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten +minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus +tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun +vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina +niin onnellinen ... mutta sen jälkeen minä itken niin kovin. + +Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli ... se +oli ... no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein +kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö +sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä +sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin +sairas ... enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden +vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni +... hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin +kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun +ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me +olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli, +kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka +puhelen itsekseni ... äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni +ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa... + +Niin, mitäs minun vielä pitikään ... en minä nyt enää muista. Minun on +nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä, +silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä +ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja +aurinkoni! + +Elämänlankasi. + +Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä +minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa ... ja muuta +minä en pyydä. + + + + +29. SALAINEN SINETTI + + +Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin +ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja +kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat--häntä vastaan. + +Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut +hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi--salaperäisenä ja +tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana. + +Hän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja +liittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon +yksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui +valtavasti ja sytyttävästi--äänessä oli malmin sointua, jokainen sana +kuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin +hankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan. + +Mutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui +hänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta, +joka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän +juoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän +välisessä metsässä. + +Otuksen jäljetkin vihdoin löytyivät--uuden oikomaantien suunta. + +Se oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä +olisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin +naapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle, +myllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla. + +Olavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa +esittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen +yleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä +vauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan. + + * * * * * + +»Onhan tämä Inkala?» kysyi Olavi pihalla liikkuvalta +palvelustytöltä--sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja. + +»On oikein!» tyttö vastasi. + +»Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?» + +»Ei ole--se läksi aamulla Muurilaan», toimitti tyttö. + +»Vai niin... Milloinkas pitäisi palata?» + +»En minä vaan tiedä.--Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi +sisään ... isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt +tuvassa. + +Olavi nousi portaita ylös. + +Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori, +solakka, vaalea nainen. + +»Hyvää päi...!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi +sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi. + +Vaalea nainen pysähtyi hänkin--huulet liikahtivat, mutta ääntä ei +kuulunut. + +He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina. + +Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta +--silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa. + +Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi +vieraan luo. + +»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan +estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut ... ja käy istumaan!» + +Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon +huikaisema. + +»Sinä varmaankin ihmettelet ... tavatessasi minut täällä», alotti +nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja +kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä +vuotta...» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas. + +»Vai niin ... vai niin kauvan...» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi. + +»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani +mitään--minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään +että olet nykyisin täälläpäin...» + +»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte... +_täällä_, näin kaukana...» + +»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen, +ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin +toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja +väliä... Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin, +vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä +kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä...» + +»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?» +kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä +sävy. + +»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta +hänkin jo...» + +Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni +miehenalku. + +»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti +ovellepäin. »Mitäs poju nyt--täällähän on vieraita--ja pojulla on +likainen esiliina...» + +»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä +päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan. + +Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen. + +Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä. + +»Mene sitte ... sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta, +tietämättä mihin hädissään turvautuisi. + +Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin +polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa +katselemaan. + +Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä +kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta. + +»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?» + +Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka +ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään. + +»Kuinkas poju nyt sillälailla...?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo +ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan--sedällä on äidille +asiata--äiti tulee pian jälessä!» + +Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä +vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän +katseen------ + + * * * * * + +Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan. + +Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se +todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä +keskellä päivää? + +Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan +toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella. + +Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen +viima huoneen läpi--niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla +oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan. + +Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran +oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata +lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut +sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan. + +Nyt viskasi--nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he +olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä +toistensa kanssa. + +Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä. + +Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli +suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia. + +Sitte kolmenkertaisella tilillä--Olavin, miehensä ja Jumalan edessä, +koko salaisuuden edessä. + +Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka +tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut +siitä koskaan vihiä saavan. + +Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä: + +»Annansilmä--?» + +Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti, +niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja +ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa. +Kuinka sitte hän ilmestyi--hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli +suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa ... että hän halusi köyhän torpantytön +tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi +ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella +rakastavansa. + +Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!--Niinkuin +hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle. + +Olaville hän sanoi ainoastaan: + +»Minä _rakastin_ häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme +... sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en +ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä ... sitä silloista +talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.» + +Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi +tarkemmin miettimään. + +Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti: + +»Sinä sen tiedät ... kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta +minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli +painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun +mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen +kerran ja kannoin esikoistamme, niin ... sinä Jumala tiedät kaikki, +minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun +lapsi syntyi ... etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen +olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin +kauheasti.» + +Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten: + +»Se on ollut niin kauheata _sinun_ tähtesi--sinun, joka olet niin hyvä +ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton, +ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen +yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun +täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä +tietää.» + +Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen. + +»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi +minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran +äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun +rukoukseni kuultiin. Se on tyttö--isänsä kuva. Ja se antoi minulle +jälleen rauhani ja onneni takaisin...» + +Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään +alkoi lientyä ja sulaa. + +Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin +kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä +miettinyt--elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja... Oliko Olavikin +niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli +tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran +yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata +päästä kokonaan eroon ... erittäinkin naisen. Ja että se _ensimäinen_ on +niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen +keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä +ikäänkuin poltetaan ihmiseen... + +Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina +kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa +olisikaan mitään toisilleen sanomista--vain se yksi asia. Ja siihen +hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus: + +»Sellaista se on--oleva ei tule olemattomaksi--eikä elämää voi kukaan +paeta...» + +Sitte puhui Olavi--ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui: + +»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät +sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät +kerran, missä tahansa olemmekin--sen minä olen saanut viime aikoina +kyllin kokea.» + +»Oletko sinäkin...?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja +lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista, +vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta +puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta +yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin +äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana--lähellä +entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he +olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä. + +Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut--puhuivatko he +vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi +vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä. + +»Anteeksi...!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin +siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse +heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi...!» + +Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän +itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli +välttämätöntä ja kaunista--niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös +jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin +vapaat... + +Yhden kohdan hän vielä muisti--aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut +sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin +ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut. + +»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi ... ja minä olen niin +iloinen, että hän on _sellainen_. Sellaisen sinä tarvitsit ... ei kuka +tahansa olisi kyennyt sille sijalle...» + +Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan? +Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi, +jokainoan sanan--hän näki sen hänen silmistään. + +Sitte Olavi läksi--niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä----. + + + + +30. TOIVIORETKI + + + Vieraita tulee! + Oho! Mistäs sen tietää? + Kasi pankolla istuu, silmiään pesee. + +Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin +kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä +harvakseen naksaa. + + Vakaisia vieraita tulee! + Mistäpä sen tietää? + Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee. + Kasi usein kasvojaan pesee--Suon- + rannassa harvoin vieraita käypi! + +Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat +Kyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona. + + Vieraita, vieraita tulee! + Älä tyhjää! + Askeleet jo porstuassa poukaa!! + +Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä +työstään nostaa. + +Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä, +kevyt hattu keimeästi kallellaan--suupielissä ivansekainen hymy. + +Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä. + +»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu +nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä. + +Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän--niinkuin tuntisi, eikä +tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea. + +»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne--_omaasi_» Hän +hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon +pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä +enää toisistaan erottaa...?» + +Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin +paidanhihat. + +Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy +sohvalle huolettomaan asentoon: + +»No niin, tässä sitä nyt ollaan--ja töllistellään! Ei sitä aina näin +töllistelty, vai kuinka...?» + +Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo. + +»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy. + +»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita. + +Nainen huomaa sen ja suoristautuu. + +»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei +ole mitään tekemistä, vain _sinulle_ minulla on asiata.--Ja eikö lie +parasta hänellekin ... tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen +vieras.» + +Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä. + +Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä, +joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi, +joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta +hillitse kielesi Kyllikkiin nähden--silloin nainen jo jatkaa: + +»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua +katsomaan--pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas ... _rakkaudesta_, ehkä +minäkin jo osaan siitä jotain pakista!» + +Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään +naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton +naurunsa. + +Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru. + +»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette--nyt kun minä teidät +tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan. +»Eläimiä kaikki tyyni--ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita, +toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa---- + +»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran +sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi... Kuuletko +nyt!»--Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.--»Minä halveksin +teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne +kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne--sinun päästäsi +kaikkein ensimäiseksi!» + +Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen +kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin +edessään seisoisi raivotar eikä ihminen. + +»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle. +»Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia--siihen +te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että +eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte? +_Itseänne_, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia, +joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet--sitä yhtä ja +samaa te kaikki tähtäätte!» + +Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään +puuttua puolustautumaan--tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan, +mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta. + +»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua +ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte? +Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista--hyi! Kyllä te silloin olette makeita, +mutta sitte ... te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa +nukkua...!» + +Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti, +ikäänkuin odottaen. + +»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa? +Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' ... 'yhden +vaimon mies'--täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'! +Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne +luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli--ja hypitte kun sopii! +Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me +muutkin--teidän----!» + +Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä +olet...» + +... »Raaka--sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en +koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto +sellaisille heittiöille--ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole +ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne ... että +rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa +ruokarahat--Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia! +Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet--kulkurikoiraltako?» + +Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan +kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori, +lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea +letti hartioilla ja---- + +Ȁlä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä +minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet +itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi +ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan--jälellä on vain +hapan marja! Etkö muka ymmärrä...? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja +vaikka mitä--sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko +minä sinulle kerran mitä me itse olemme--_me itse_, ymmärrätkö?» + +Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille +lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin +tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää. + +»Me olemme _naisia_--ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä +hyvät että huonot--ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja, +vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja +rakkautta. Mutta kuinka...? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa +minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden +kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista--vastaa, +mutta älä valehtele!» + +»Ei ... se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi +liikutettuna. + +»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!--Ja siinä se on se juopa, joka +meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin +voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse +tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa--me saamme vain humalaa ja +kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me +yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes +huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään +inhottaa...» + +Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja +saanut vain välillä hengähtää--raippa oli yhä koholla. + +»Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitä +_pidä_? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja +koreita vaatteita--miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me +tahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää, +teille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte +rintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!» + +Olavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät +hermostuneesti. + +Naisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli +hetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut, +puhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä: + +»Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi... Kyllä minä tiedän, mitä sinun +sisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi, +kosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se +on totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani +syvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita +ja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun +kanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä +ymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että +minun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt. +Sinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä +sinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän +rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen +hairahtunut ja syntiä tehnyt!» + +Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla--niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt +teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt +minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin. + +Nainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin. + +»Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!» huudahti hän, heittäytyen +lattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. »En +minä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta +en minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä +on kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole +kurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut, +sinua enkä ketään muuta!» + +Olavi vääntelihe tuskissaan--niinkuin koko hänen entisyytensä olisi +muuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa +ympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi. + +»Anna minun olla näin, älä vääntele irti--hetkinen vain, minä menen +heti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen +minä olin--emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.» + +Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin. + +»Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onko +_muitakin_ käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin, +ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun +sinä olisit ollut niinkuin ne toiset--sellaisten luo ei kellään ole +mitään asiaa. Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme +kaikki sen luokse, joka on kerran meidän _sydämemme_ ottanut. Me +luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja +kun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen +luokseen, niinkuin ... kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon ... ei, +vaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle ... tunnustamaan syntimme +... muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta ... itkemään miksei +se saanut aina niin olla...» + +Ääni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa +kädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle--tempasi +kiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen +polviaan vasten hillittömään itkuun. + +Olavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui +liikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja +silmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen +alta keväällä. + +Kului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä, +istuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen: + +Ȁlä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se +kivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin +onneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että +sinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja +sopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä--ellen minä olisi niin puhunut, en +minä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun +sinut näin ... Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei, +en minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin. +Mutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.» + +Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän +olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut. + +»Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste. +»Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla +mielellä kotiin?... Kotiin!»--Hän säpsähti kuin unesta havahtuen.-- +»Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä +ja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään +takaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi? +Minä en ole ollut kahteen vuoteen kotona--voi, millainen minä olen +ollut!... Ja niin minä teenkin--nyt, heti paikalla! Mutta anna minun +istua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin ... niinkuin +ennenkin, sitte minä taas jaksan.» + +Ja nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin +hän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat +varjot hänen ohitsensa. + +»Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin», +puhui nainen hellällä äänellä. »Onkos sinulla ollut paljon suruja...?» + +Olavi ei vastannut--vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja +alaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet. + +Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä. + +»Sellaista se on elämä...!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi +kasvonsa äkkiä Olavin polviin. + +Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta. + +»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.--»Olemmekos me nyt...?» + +Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka +toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään. + +Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä: + +»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja +kuoleman kysymys. + +»Menen--mutta olemmekos _me_...?» + +»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen +kättään ja nousi. + +Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui +pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä--mutta näki ainoastaan +niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon. + + + + +31. TILINPÄÄTÖS + + +Mies miettii--huone ei huokaista henno. + +Koputusta... + +Mies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen +levälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa +ovea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä: +joko taas, kuka nyt...? + +Kolkutusta... + +Hän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi, +lyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa +levänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa--hän ryntää ovea kohti. + +»Sisään!» huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. »Pian, +kaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut +kuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa--kaikki te +kuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa--kappaleen kukin--minä +olen valmis!» + +Mutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa, +niin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa, +vaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa +takaisin. + +Koputusta... + +»Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat...? Tilille!» + +Hän kääntyy ympäri. + +Taas koputusta--ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun +ikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan. + +»Sinäkö--? Sinun silmäsi...? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä +ihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja +vertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi--äläkä enää koskaan lähene näitä +kurjuuden majoja!» + +Mutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin. + +»Etkö ymmärrä...? Mene, mene!» + +Hän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä. + +Niinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja +tuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin. + +»Te ette vielä tule ... minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te +tahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun +jälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton +niskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot +naisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät +unohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy--kuin aave, +millä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.»----Hän istahti +raskaasti. + +»Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin +ajettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut? +Ettekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin +toisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita +toisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te +nyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte +että minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani +itkemään ... että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme +maantielle joutuneet?»---- + +»Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän +lauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia +sen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että +runo on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka +osottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En +minä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo +kaikki pantannut--sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli +jälellä?»---- + +Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi +kylminä hikihauleina hänen iholleen. + +»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä +kaikista...? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et +notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja +sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin--jäännöksiä, kuluneita +repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»---- + +Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan +sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet +valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta +tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän. + +Hän vähällä tyrmistyi. + +Taas jysäys--sama kaamea tyhjyydentunne--hetkisen päästä sydämen +hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi +kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä--sitte seisaus ... seisoo... +seisoo ... joko kokonaan lakkasi...? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä +tuskanhiki pursuaa otsalle.--Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain +sykyttää yhtenä tyrskynä. + +Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia +askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän +rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne--hän pelkää kaatuvansa +ja istuutuu. + +»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan...? Ja +tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja +sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme? +Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen--olenhan minä jo ennenkin nähnyt +sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»---- + +»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!--Siitäkö asiasta ensiksi...? +Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut ... eikös se olekkin +päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin--äiti puhui +jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?» + +»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan +takaisinpäin--polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen, +tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea +saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä--siinä tapauksessa sinä +saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää +niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja +helvetin pelosta askeltakaan ottamatta--mehän kuitenkin saamme kaikki +katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan +toisella puolella _teot_ ja toisella _seuraukset_, ja sinä näytät missä +yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme, +niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun +tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»---- + +Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat +kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en +ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun +tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen +sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne...?» + +'Seurauksia!' sanot sinä. + +»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo +käsitän--ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne, +äärettömiin...?» + +'Seurauksia!' sanot sinä taasen--'muihin!' + +Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan. + +»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista +paljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?»--'Vedät!' + +»Kaikestako...?» + +'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!' + +»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?» + +'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein +ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja--katso...!' + +»Ei, ei ... sule kirjasi ... minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun +tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä! +Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä +nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta +tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan +huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun +tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun +eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään +semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja, +joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja +hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat +ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet +tahtonut!» + +Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa +pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen +jysäyttäisi--ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys---- + +Tuvan ovi aukeni. + +»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun... Mutta hyvä jumala, +mikä sinun on...? Sinähän olet kuin...» + +Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen. + +Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti: + +Ȁlä nyt tuollalailla ... ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään. +Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia ... se on suvussa, minä +olen sitä ennenkin tuntenut ... pian se ohi menee.» + +Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi...?» sanoi hän vakavasti. + +»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi. + +»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla _on_ jotakin--on ollut +jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole +tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt...» + +»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin +ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.» + +»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista...?» + +Olavi oli hetkisen vaiti. + +»Miksei--sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.» + +»Ei--ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi. + +Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn. + +»Sinä olet väsynyt, Olavi--sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän, +asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin +hellänpakottavasti pitkälleen. + +»Ja sitte sinä kerrot kaikki ... tunnethan sinä minut...!» + +Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen +kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki. + +Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä. + +»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin +käteen.------ + + * * * * * + +Alkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen. + +Molemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan +niinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen. + +»Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista», sanoi +Kyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin. + +»Ja huomenna on taas uusi päivä!» lisäsi hän säteilevin silmin, +suudellen kepeästi kalpeata otsaa. + + + + +32. ODOTELLESSA + + +Emännättömässä talossa 6.9.1900. + +Sinä siunattu! + +Sain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut. +Olisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt että +Sinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme. + +Ja Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä +koko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että +voisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa. +Minun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä +sinne--tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani +rauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin. +Miksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua...? Nyt vasta minä +ymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi +tulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi, +niin että Sinä taasen olisit kotona--Sinä ja _hän_! + +Sitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin +jättäisin--mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei +edes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa, +heti siitä pitäin kun Sinä läksit--niinkuin minä en voisikaan olla +levollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut +kokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan +että sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä. +Koeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä +kahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa +mierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta +hullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me +vain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan, +nyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä +olen varma--siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala, +näkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene +tekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin ... voi, kuinka kauhealta se +tuntuu ... epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta...? Mitä minä siihen +voisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut +yllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä +eilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä, +teitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua +yksin--ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä +niin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle, +ja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka +räkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi. +Sinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän +voisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo +muutamia nähnyt--minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun +luin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota +ajatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt.--Anna anteeksi +että minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun +kanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään. + +On minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun +kamariasi--_teidän_ kamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta +kuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle... +korkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa. +Mutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani. +Se on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo +lapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi +tehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisi +_hänelle_ liikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata! + +Hyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan.--Ja sitte huonoja, perin +huonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme--nyt kun +kaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä. +Erimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä-- +Tapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä +nyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain +juurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia +vasikoita murskaksi. Sen _täytyy_ mennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä +isken _yksinäni_ sen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei +heitä nyt enää monta olekkaan--huomenna on taas kokous. + +Ja sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan +tulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen +minä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit! + +Elä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä +suojelkoot! + +Se joka odottaa. + +Kirjota pian--heti! + + * * * * * + +Syyskuun 8 p:nä 1900. + +Sinä! + +Kirjeesi oli minulle kuin sykäys Sinun vertasi! Se oli _Sinua_ jokainen +sana, ja se yhä selvitti minulle erästä puolta Sinussa, jota en voi +kyllin rakastaa. + +Olet huolissasi, mutta Sinä huolehdit suotta. _Meidänkö_ lapsemme +ruumiillisesti tai henkisesti vajapainoinen? Ei koskaan! Että vielä on +jotakin tuleva, se on selvää. Ja mikä tulee, se tulee, ja sen me otamme +yksin voimin tyynesti vastaan. Mutta meidän _lapsemme_ kanssa sillä ei +ole mitään tekemistä! Sinä tosin olit hiukan alakuloinen, mutta _terve_, +sielultasi ja ruumiiltasi terve. Ja minä tunnen sellaista voimaa ja +sellaista elämäniloa, että vaikka hän olisi kivi, niin hänessä täytyisi +ruveta virtaamaan se sama, mikä minussa itsessäni virtaa. Ja minussa +virtaa rakkaus Sinuun ja luottamus tulevaisuuteen! Ja kun minä niillä +häntä joka päivä ruokin, niin minä myöskin tiedän että hän on niiden +kuva. Sinun harakkasi ja tikkasi, ne Sinä käsitit väärin! Harakkahan toi +Sinulle minun terveiseni ja kaipaavat ajatukseni ... minkäs sille voi +ettei sillä ole kauniimpaa ääntä. Ja tikka! Etkö ymmärrä että se perkasi +toukkia hänen asumuksensa ympäriltä, jonka mieleen ei saa mitään +salaisia toukankäytäviä tulla? Niin se on! + +Mutta kuinka onnellinen minä olen että Sinä kirjotit juuri tuosta +asiasta. Sillä se minulle vakuuttamalla vakuutti, että hänestä tulee +sellainen, mitä me odotamme. Nyt minä ymmärrän miten äärettömästi Sinä +olet mahtanutkaan näinä vuosina kärsiä. Ei Sinusta olisi pahantekijäksi, +Olavi! Kylmemmällä mielellä minä voisin, vaikka olenkin nainen, rikoksen +tehdä ja sen kantaa. Kuinka minä rakastankaan Sinua juuri semmoisena! Ja +kuinka iloinen ja kiitollinen minä olen, että minun lapseni isä on +sellainen! Herkkä, valvova omatunto ... se on parasta, mitä Sinä voit +hänelle antaa kaiken sen muun hyvän lisäksi, mitä hän Sinulta saa. + +Että siitä tulee _poika_, siitä minä olen varma, ja että siitä tulee +sellainen poika, joka Sinun kanssasi suolla puuhaa, sen minä tunnen +veressäni! Jos Sinä tietäisit nytkin ... arvaa jos osaat! + +Se kamari! Sinä ihan hämmästytit minut, niinhän Sinä varustat meille +kuin kuningattarelle ja perintöprinssille. Minäkin sanoisin: revi se +jälleen pois! Mutta kellä on oikeus repiä _rakkautta_ ... sitähän se oli +eikä mitään koreaksi maalattua mattoa! + +Ja Sinä taistelet suosi puolesta. Niin sen pitää ollakkin, mitäs arvoa +sillä muuten olisikaan. Joka tapauksessa voitto on varma! Iske Sinä +vaan, iske minunkin puolestani ja _hänen_ puolestaan. Mikä vahinko ettei +hän voi ruveta iskemään kanssasi heti kotiin päästyämme! + +Niin, sitä mekin vaan odotamme sitä kotiinpääsyä. Ehkä meidän ei +tarvitsekkaan kauvan odottaa. Mutta vaikka täytyisikin, niin minä +odottaisin tyynesti vaikka kuukausia. Me voimme nykyään paremmin kuin +koskaan ennen. Tiedätkö, kun minä olen niin iloinen että olen ruvennut +laulelemaan, aivankuin ennen tyttönä. + +Mitäs Sinä siitä sanot? Jospa siitä tuleekin lukkari ... ja Sinä jäät +suollesi yksin! + +Rakas, rakas! Suutelen Sinua suoraan sydämeen. Meidän molempain lämpimät +terveiset ... tiedän että kirjotat meille pian. + +Se joka äidin-nimeä odottaa. + + * * * * * + +Synnytyslaitoksella 10 p. kello 11 a.p. + +Isä! + +Nyt Sinä se olet! Anna silmiesi säteillä. _Poika_, tietysti! Tänä aamuna +kello 6. Kaikki hyvin. Terveitä molemmat, _hän_ itse terveys. Semmoinen +suuri ja vankka! Elämänhalua täynnä. Ja ääni ... tarvitsetko +komennusmiestä suollesi? En ole vielä paljo saanut häntä tarkastaa. +Makaa tuossa vieressäni. Näen toki kapalon raosta esiintyöntyvän +kätensä. Ei lihava ja veltto, vaan suuri ja jäntevä. _Sinun_ kätesi. +Suomies tuli! Sielu? _Sinun_ silmäsi! En saa nyt enempää. Ensi postissa +lisää. Suutelen häntä katseillani puolestasi, Sinua ajatuksissani! + +Onnellinen äiti. + + + + +33. KOTIINTULO + + +Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili kedoille, iski silmää ikkunanlaseille +ja väräytti naurukuoppasia vastaanosuville seinille ja metsänrannoille-- +muuten sää oli viileä. + +Olavi oli tänään omituisessa mielenvireessä. Niin kuin vietereillä, +voimatta pysyä hetkeäkään paikallaan, levoton mutta hymyilevä. Asemalle +hän oli lähettänyt erään hevosmiehen tärkeälle asialle ja pienen +palvelustytön hän oli toimittanut niinikään asialle kaukaiseen +kylään--hän tahtoi olla yksin kotona, ehdottomasti yksin. + +Hän riensi kiireisesti kamariin, loi ympärilleen viivähtävän, tutkivan +katseen, vilkasi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili: + +»Kyllä täällä nyt alkaa olla parahiksi!» + +Sitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta +riemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia +männynpilkkeitä. + +Olavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen +takaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua +edestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen. + +»Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa? +No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää...» + +Sitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi: + +»Se _on_ hyvää--se on varma!» + +Hän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen +hellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon: + +»Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla...» + +Sitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen +liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi +varatun tarjottimen pöydälle: + +»Hyvältä näyttää!» + +Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon: + +»Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä... + +Ajavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No, +Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen...» + +Olo alkoi tuntua yhä omituisemmalta. Niinkuin kaikki, mikä painaa, olisi +sulanut pois ja jälelle jäänyt vain ohut, kepeä kuori, joka sekään ei +tahtonut enää pysyä maassa. Hän käveli ristiin rastiin, vilkasi tuon +tuostakin ikkunasta ulos, eikä tietänyt mitenkä olla. + +»Nyt!» huudahti hän vihdoin, katsottuaan taasen kelloon. »Kymmenen +minuutin päästä he ovat täällä!» + +Hän riensi miltei juosten uunin luo ja teki suuren, helottavan +takkavalkean. + +»Räisky, niinkuin mäntyinen puu voi koskaan räiskyä! Tervehdi heitä +kirkkain silmin ja lämpimin sylin!» + +Hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen. Se oli kuin siro kori +kuuden solakan jalan päällä--hänen omaa tekoaan, valkeanhohtavasta +taivutetusta pajusta. Vuodekin oli kunnossa. Valkoisen lakanan palteet +riippuivat kuin köynnös reunoilta alas, pieni punakukkainen peite +hymyili lämmintä hymyään ja ylinnä pääpuolessa loisti pehmeä, lumivalkea +tyyny. + +»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen +ja tuoden sitte heidän oman sohvansa rinnalle toveriksi. »Siihen minä +hänet heti kannan, ja itse istumme tässä.» + +Ja nyt, kun kaikki oli kunnossa, valtasi hänet sellainen ilonsekainen +levottomuus, ettei hän tietänyt oliko hän maassa vai ilmassa. Hän +tähysteli ikkunasta, meni sitte portaille, josta voi nähdä pitemmälle +tietä pitkin, katseli ja kuunteli. Tuli taas tupaan ja arveli jo lähteä +vastaan, mutta ei uskaltanut jättää huoneita tulen tähden. + +Tienkäänteestä puiden takaa sukeltausi vihdoin ruskea hevosen pää esiin. +Silloin hänen rinnassaan sykähti niin omituisesti, ettei hän voinut +pitkään aikaan paikalta liikahtaa. Seisoi vaan ja katseli ikkunasta +lähenevää hevosta kärryineen, Kyllikkiä valkoisine villahuivineen--ja +sitä, mitä hän sylissään piti. + +Tulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin +portaita alas. + +»Terve tuloa!» huusi hän jo kaukaa riemuiten. + +»Terveisiä!» kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän +silmäparin alta. + +»Anna minulle, anna minulle!» huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä +kohti. + +Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn. + +Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan. + +»Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla +uudelleen, en käske nyt edes sisään ... tässä kiireessä», puheli Olavi +hätäisesti. + +Mies hymyili, Kyllikki hymyili. + +Mutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo +rakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja +raotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan +pilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta +silmää. + +Olavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi +puristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti +kiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään. + +Kyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin. + +Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä +ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode, +josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova +tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä--hän näki ne kaikki yhdellä +silmäyksellä. + +Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena. + +»Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja. + +»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan. + +Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen +pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua +tarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: »Pitkä poika!» Käänsi +syrjittäin: »Suora kuin sotamies!» Katseli kauvan hänen kirkkaisiin, +älykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja, +hyvää ennustavia piirteitä. »Voi sinua, sinä kullanpala!» huudahti hän +ihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti +otsalle. + +Nuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava +tarkastajaansa. + +Olavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: »Eikö sulla +ääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?» + +Hän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja +sihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen--ei hän sellaista +ollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. »Naurat, naurat, jo +naurat! Sillälailla, sillälailla!» + +Kyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten +heitä molempia hymyillen katselemaan. + +»Entäs ne kädet ... suomiehen kädet...? Puhuikohan se äiti +totta?--Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!» Hän suuteli +riemuiten pieniä kätösiä. + +»Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on...? Äiti on varmaan +säästänyt sen ilon isälle...» + +Hän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä: +»Isä leikkaa, isä leikkaa!» + +Hän laskeusi polvilleen vuoteen viereen: + +Ȁlä pelkää ... hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin +kovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!» Hän leikkasi ja suuteli tuon +tuostakin pieniä sormia. + +Poika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin +hymyili. + +»Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika--sellainen poika, Kyllikki!» +huudahti hän kääntyen ympäri. + +»Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot...? Millainen hupsu +minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki! +Tuhannesti tervetuloa!» + +Hän sulki Kyllikin syliinsä: »Kuinka reipas ja vihanta sinä olet! +Nuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta ... äiti!» + +»Kiitos itsellesi!» vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta +katseillaan hyväillen. + +Olavi vei hänet sohvaan istumaan ja he alkoivat puhella toisilleen +katseitten hiljaisella sunnuntaikielellä. + +»Kaikkea!» huudahti Olavi äkkiä. »Jo minä olen pyörryksissä. Minähän +olen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä...» + +Hän nousi ja riennätti pannun tarjottimelle. + +»Oletko _sinä_ keittänyt kahvia--?» ihmetteli Kyllikki ilonhulveisin +silmin. + +»Kuka sitte, ei kukaan muu olisi saanut sitä tällä kertaa +keittää.--Tule, Kyllikki!» + +He istuutuivat pöydän ääreen ja joivat--sanaa sanomatta, ainoastaan +toisiaan katsellen. + +Lapsi äännähti, molemmat nousivat nopeasti. + +»Mikä pojua vaivaa--ikäväkö tuli...?» puheli Kyllikki hellästi. Nosti +pienoisen ylös ja alkoi puhua hänen kanssaan katseilla, kasvonilmeillä +ja pienillä herttaisilla päänliikkeillä. + +Poika rupesi hymyilemään. + +Mitään sanomatta laski Kyllikki hänet Olavin syliin. Olavi loi +kiitollisen katseen ja puristi pienoista rintaansa vasten. Hänestä +tuntui niinkuin kaikki olisi sinä hetkenä kadonnut ja häipynyt hänen +ympäriltään. Ja hän tunsi kuinka pienen ruumiin lämpö vähitellen +tunkeutui kääreiden ja vaatteiden läpi aina hänen jalkoihinsa +saakka--niinkuin puhdas, hiljainen hyväily. Hän tuli niin liikutetuksi, +että lapsi alkoi täristä hänen sylissään--saamatta sanaa sanotuksi +ojensi hän sen takaisin Kyllikille. + +Kyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti +peitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat +valkoisella päänalusella. + +»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni +elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat +istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo +mahdolliseksi.» + +»Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä +luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa +voimakkaammat kuin kosto.» + +Olavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.? + +Sitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella +päänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava, +miltei synkkä ilme. + +»Olavi!» sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. »Sanotko +minulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?» + +Olavi ei vastannut heti. + +»Ei, älä sanokkaan--kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt +ajattelisimme. Ja ... onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat +kokeneet yhtä ja toista--ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän +jälkiämme...» + +»Sitä juuri minä ajattelin», vastasi Olavi. + +Kumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden +pientä valkoista vuodetta. + +»Katso!» huudahti Kyllikki hetkisen päästä. »Hän on nukahtanut--kuinka +suloinen hän on!» + +Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa--kaikkialla, +jokainoassa loukossa. + +»Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja +nousten seisoalleen. + +Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi +avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta, +joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta. + +Hän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen--riemuitsevat silmät +kertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli. + +Olavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään +näkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin. + +»Olenhan minä sinulle kertonut», puheli hän kuin haaveillen, kävellen +Kyllikin kera tupaan, »kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin +kutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?» + +»Olet, olet--se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!» + +»Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme---- + +He olivat saapuneet peräikkunan luo. + +----Katsoppas!» katkasi Olavi äkkiä lauseensa, osottaen kädellään ulos. + +Alhaalla alangossa lepäsi Isosuo laajana, lähes silmänkantamattomana +heidän edessään. Suonreunasta läksi kaksi kookasta viemäriä, joiden +tieltä kihisevät miesparvet raivasivat metsää--toiset juoksuttivat ojaa +jälessä. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa, eteenpäin rynnistävää +valtaväylää, jotka viittasivat kaukaiseen etäisyyteen. Ilta-aurinko loi +punervan häiveen suolla häärivien miesten hartioille, siellä täällä +välähti kirveen tai lapion terä, vesi välkkyi kuin hopea viemäreissä ja +kostea mura kiilsi metallilta niiden reunoilla. + +»Oo...!» huudahti Kyllikki ihastuneena. »Se on siis vihdoinkin alkanut!» + +Olavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin, kiersi molemmat käsivartensa +hänen ympärilleen ja katsoi hänen silmiinsä niin, kuin hän olisi siihen +katseeseen sulkenut kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet, +huokailleet ja toivoneet. + +»_Nyt_ se on vihdoinkin alkanut!» sanoi hän hiljaa, puristaen Kyllikin +voimakkaasti rintaansa vasten. + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Laulu tulipunaisesta kukasta +by Johannes Linnankoski + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12780 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..1ba5bae --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #12780 (https://www.gutenberg.org/ebooks/12780) diff --git a/old/12780-8.txt b/old/12780-8.txt new file mode 100644 index 0000000..a1e6d4b --- /dev/null +++ b/old/12780-8.txt @@ -0,0 +1,10429 @@ +Project Gutenberg's Laulu tulipunaisesta kukasta, by Johannes Linnankoski + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Laulu tulipunaisesta kukasta + +Author: Johannes Linnankoski + +Release Date: June 29, 2004 [EBook #12780] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA *** + + + + +Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed +Proofreaders + + + + + + + +LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA + +Kirj. + +Johannes Linnankoski + + +1905. + + + + +I + + +1. METSÄNNEITO + + +Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä. +Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät +lämpimään syliinsä otti. + +Koko rinne riemuitsi. + +Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat +kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa, +ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa. + +Koko metsä korviaan heristi. + +Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun +viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta +riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!» + +Koko kukkula päätään nyökäytti. + +Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita +kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut +punakukkaiset latvat vielä värähdellen. + +Puun rungolla istui nuorukainen. + +Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili +kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa +oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea, +voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat, +päivettyneet käsivarret. + +Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti +sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja +jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät. + +Nuorukainen hymyili. + +Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan +suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi +pari kertaa leikiten ilmassa. + +Nuorukainen hymyili uudelleen: + +»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä +vähääkään!» + +Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan. + +»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin +tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet, +ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään +kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin +metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.» + +Hän istui hetkisen pää käden varassa. + +»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt. +Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä +raastaa------.» + + »Tprui Mansikki, + tprui Mustikki, + tprui piikain, + ilta jo ois!» + +Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella +metsätiellä. + +Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä +kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin +oman sydämensä kiivaan tykinnän. + +Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne, +vai--?» + + »Tprui Tähdikki, + tprui Tiistikki, + tprui tyttöin, + tulkaa jo pois!» + +Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta. + +»Hän tulee! Hän tulee tänne!» + +Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta +hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä +kukkulan lakeen tähdättynä. + +Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli +liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi +vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame. + +»Metsänneito!» + +Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti +kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne +viettävää rinteen syrjää alaspäin. + +Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita +tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä +kahden puolen suuta ja aikoi huhuta. + +Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna. +Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi +kiinteästi tyttöön. + +Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa. + +»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen +huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.» + +Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui... + +»Tprui Mansik...» + +Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja +seisattui paikkaansa. »Olavi--?» + +»Annikki!» + +Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni. +»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!» + +»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.» + +He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti. + +»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole +niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet +Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua +vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat +simapillillä tullessasi...» + +Tyttö katsoi hämmästyneenä: + +»Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?» + +Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi. + +»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun +pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.» + +He astuivat hakkauksen keskelle. + +»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui +nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa +sinä vahva!» + +Nuorukainen kiirehti askeleitaan: + +»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös se +ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.» + +»Ja isäntä...?» nauroi tyttö. + +»Sivupenkille tietysti!» + +He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden +ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain. + +»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja +punaisilla kuusenkukilla?» + +»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme +viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.» + +»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui +nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen +oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon +emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita +ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?» + +»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta +naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös. + +Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita +ihmislasten talosilla-olosta. + +»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun +tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte +avasin, muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?» + +»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!» + +Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet +ikänä kuulleet. + +»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita +kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...» + +Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain +kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä +varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan +mitä siellä tehtiin. + +... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu +niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.» + +»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys: +»Tuommoinen pitkä hongankaataja!» + +Puhe katkesi. + +Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen. + +Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen +aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa. + +Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen +hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma +värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön +molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin. + +»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta +sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?» + +Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi +nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli vastaus. + +»Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi. + +Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi. + +Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja +hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja kuohuvaa. +Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen +polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut. + +Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän +irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun. + +»Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?» + +»_Olavinlinnassa_!» nauroi tyttö. + +Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja +nauroivat niin, että metsä raikui. + +Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua +hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön +kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei +uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma +ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin. +Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän +kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä. + +Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään +kasvonsa pojan olkapäätä vasten. + +Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren +kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet +valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi +kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen +taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti +ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta. + +»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?» + +Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä: + +»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.» + +»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti +nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen. + +Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät +liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan. + +»Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö. + +Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat +syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä. + +Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka +ei ollut tahtonut pahaa tehdä. + +»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi, +Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka +minun mieleni on paha!» + +Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse: + +»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.» + +»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi +koskaan ollut--oletko?» + +Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat. + +»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen +kuusentertun maasta. + +Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili. + +»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!» + +»Nytkö jo?» + +He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan. + +»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja +kiitollisuutta. + +»Ja sinä... Hyvästi, Olavi!» + +»Hyvästi--Metsänneito!» + +Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä +vähääkään näkyi. + +Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean +puseropilven keskellä. + +»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen, +istuutuen rungolle pää käsien varaan. + + + + +2. GASELLI + + + Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka! + Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa! + +Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien +kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet +tahtiin. + +Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen +hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen +lettinauha. + +»Piiriin, Olavi, piiriin!» + +Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä. + + Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka! + Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan! + + »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!» + +kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin +veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja +heilautti hänet korkealle ilmaan. + +Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi. + +Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään +juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili +keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien +hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen +povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät. + + Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka! + Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan! + + »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!» + +kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli +varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin +hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä. + + »Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!» + +lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät. + +»Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi», +ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!» + +»Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.» + +Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi +leskenjuoksu-riviksi. + +»Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta +päästään.--Viimeinen pari ulos!» + +Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä. + +Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen +että sivuille. + +Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo +kaarsivat kaukaa yhteen. + +»Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat. + +Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner +tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja +poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni. + +»Ympäri käydään, yhteen tullaan!» + +Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli +tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne, +väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan. + +Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi +pälyen sivuilleen. + +»Viimeinen pari!» + +Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä; +tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla. + +Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö +suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti +ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä. + +»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta. + +Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan +lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi +oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille. + +»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta. + +Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo +ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti +nurmikolle suulleen. + +Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas +nauru. + +Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt +jotain muuta: + +»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?» + +Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän +poikki. + +Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia. + +»Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.» + +Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan. + +Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä +lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai +alaspäin! + +Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi +ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan. + +Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto. + +Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain +kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän +koppina ilmasta. + +Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta. + +»Se se oli! Sillälailla, sillälailla!» + +»Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö +puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä. + +Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se +oli kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti +katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen. + +Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää +uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka +hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon +tuostakin helman alta. + +Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut +kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan +kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen +villivarsan. + +He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain +sylen verran. + +Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi +ylöspäin. + +Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi +semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion +kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen +taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan +hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai +ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä +sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti. + +Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan +kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi +häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä. + +Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun +rinnettä ylös. + +»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!» + +Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse, +metsästäjä jälessä. + +Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut +kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin +vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä +vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien +tarttuvan ympärilleen. + +»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian +ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä +silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri. + +Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli +tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen +rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen +kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän +ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän +katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin +gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli +kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja +uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä... + +»Mutta hyvä ihme, muut odottavat!» + +He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin +hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa +syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle: + +»Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!» + +Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen +paikkaansa seisomaan. + +Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja +häntä harmitti tytön saamattomuus. + +»Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!» + +Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin +kummun rinnettä alas. + +Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen +piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta. + +»Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta. + +»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä +punotatkin!» + +»Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi. + +»Viimeinen pari ulos!» + +»Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä +nähdä!» + +»Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!» + +Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin. + +»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat +tytöt. + +»Ka pyöritään!» + + Mitä nuo tähdet merkitsee, + joita meidän kohdall' on kaksi? + Että tyttö ja poika toisilleen + on tullut jo rakkahaksi! + +»Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään +rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen. +Samassa joku vei Olavin piirin keskelle. + + Mitä nuo tähdet merkitsee, + joita meidän kohdall' on neljä? + Omalle tytölle kättä annan + ja muille käännän seljän! + +»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi +mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä. + + Mitä nuo tähdet merkitsee, + joita meidän kohdall' on viisi? + Toivon on loimet ja kaihon kuteet + ja lemmenlangasta niisi! + +»Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin +meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.» + +»Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta +sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!» + + Enkä mä sinusta eroais, + en eroais, + vaikk' kivet kiljuis, + maa halkeis, + puut puhkeis, + meri mustaksi muuttuisi + En eroais, en eroais! + +»Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!» + +Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi. + +Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään +seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni +ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain +muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä +syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta +eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen. + +Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti +katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja +kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen, +ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita, +säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri +syöksähti jälleen kuumottaen poskille. + +»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi +selin. + +Nuoriso hajausi kukin suunnalleen. + + »Enkä mä sinusta eroais, + en eroais!» + +kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta, +kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös. + + »En eroais, en eroais!» + +toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme +kasvoillaan. + + + + +3. ÄIDIN KATSE + + +Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki +oli hiljaista. + +»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa +lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli +muutenkin huonompi näkö. + +»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti. + +He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi +ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat +lautaset. + +»Niin on!» + +»Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?» +ihmettelivät taasen lautaset. + +»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi +kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä +oli puhe. + +»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi. + +Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia +olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan. + +Sitte oltiin hetkinen vaiti. + +»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas +lautaset. + +»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat. + +Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä. + +»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät +käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et +tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.» + +»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi +tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi äiti +oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.» + +»Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen +huulensa. + +»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen +sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä +asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.» + +»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan. + +»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä? +Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin +sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit +pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut +aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä +kukaan tietäisi mitään.» + +»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!» + +»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on +tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...» + +»Mitä sinä tahtoisit? Sano!» + +»Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!» + +»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!» + +»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan loppumattomaan +suudelmaan.» + +Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin +joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut. + +Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä. + +Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen. + +Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen +käteensä. + +Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita, +viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai +epäilisi astuakko eteenpäin vai palata. + +Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja +kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut +tuhanten joukosta. + +»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi +tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat +hyllyillään vavahtivat. + +Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä. +Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata. + +Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä, +joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä +seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni. + +Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin +patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui +sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon +kuin raskaan painon alla. + +Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut. + +Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi +ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen +nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa +välitse. + +Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas. +Nuorukainen seurasi jälessä. + +Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina +sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi. + +Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen +eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen +jalkansa olisi totelleet. + +He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle. + +Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen +kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista. + +»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja +mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole +hänen poikansa?» + +»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta. +»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.» + +»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut +poikiaan yöjalasta hakea.» + +Olavin pää painui yhä syvempään. + +Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös. + +»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu +rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt--?» + +Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla. + +Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä +heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi: + +»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut--yöllä?» + +Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi. + +He olivat saapuneet portaitten eteen. + +»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä +tekemä tuulihyrrä--poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti +vielä toisen kerran: »mitä?» + +Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut +taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel +askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa +saunarakennuksessa. + +Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja +lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja +jäi hattu kädessä seisomaan. + +Kului pitkä, äänetön hetki. + +»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi +vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen. + +Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan. + +»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla +ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi +tultuasikin hävetä...?» + +Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen. + +»Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä +äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat. + +Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä +suonia myöten joka haaralle. + +»Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista +kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa--ja...» + +Lause katkesi. + +Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä +ulos. + +»Ja--?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?» + +Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti +miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi +päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!» + +»_Naida_...?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä +salpautuvan. + +»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin! +Onko ... _onko jotain huonoa jo tapahtunut_?» Sanoi ja jäi henkeään +pidättäen vastausta odottamaan. + +»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä +_rakastan_ häntä!» + +Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut +pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja +kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa. + +»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa; +se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä +koskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta +sinä et tiedä vielä mitään.» + +Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä +kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus +kuoleutui sanoiksi syntymättä. + +»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste +näistä asioista enemmän.» + + + + +4. ISÄ JA POIKA + + +Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos. + +»Jäähän, Olavi!» virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan +puhumista.» + +Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua--oli +vain odottanut milloin se tapahtuisi. + +He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen. + +»Istu!» tömähti peräpenkiltä kylmästi. + +Olavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat +iskut seinällä. + +»Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä.--Ettet sinä häpeäkkään!» + +Olavin pää painui alas. + +»Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!» + +Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli +kiihtymään päin. + +»Mitä sinä oikein aijot?» jyrähti taasen peräpenkiltä. »Ruveta piijoille +lapsia laittamaan--vai?» + +»Isä!» kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän +pelkäisi onnettomuuden lähenevän. + +Peräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti. + +»Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?» + +Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan +poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku +raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa? + +Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne--hän ei +oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi +kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös, +ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin. + +»Minne nyt?» jyrähti peräpenkiltä. + +»Pellolle!» + +»Vai pellolle--?» Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata +häntä kaulukseen. »Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat--ja paikalla! +_Sitäkö_ sinä aijot?» + +Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja +tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt +tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen +täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja +salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja +vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti: + +»En! Minä aijon _naida_ hänet!» + +Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan +silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi. + +»Naida?» ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken +väärin kuullut. + +»Niin!» tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin. + +Ja sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys +ja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla +aseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen. + +»Ja minä _nain_ hänet!» kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys. + +»Nulikka!» räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko +syöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä +luudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle +polvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä. +»Nulikka!» kuului vielä kerran ja luuta kohosi. + +Mutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin--ukko lensi +pallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti. + +Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän +tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon +keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon »nulikan» yli, ei isällistä eikä +käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää +pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman +lieska. + +Könniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä, +mutta kukaan ei vastannut. + +»Vai niin?» kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni. + +»Niin!» karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä +vieläkin uhkaava. + +Isä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti +raskaasti penkille. + +»Jos sinussa on minun vertani», virkahti isä hetkisen päästä »niin +tiedät myöskin mitä tämä merkitsee.» + +»Tiedän!» kuului ovenpuolelta. »Minä lähden paikalla!» Äiti väänsi +tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja +avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin +ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi +ajatusviivaksi. + +Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä. + +»Minä _tarkotin_ sinusta jotakin», puhui kylmä ääni perältä. + +»Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka +päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit +parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa, +ja ne kirjat sinä näyt heittävän--piikaletukan sängynolkiin!» + +Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska. + +»Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta!» + +Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta +kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin. + +»Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!» sanoi hän ylpeästi, ojentaen +ottamansa poikaa kohti. + +»Pankaa ne vaan takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Ei niillä eväillä +pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa», lisäsi hän olkansa +yli, kääntyen syrjin tarjoojaan. + +Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen. + +»Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!» sanoi hän painokkaasti, pikemmin +tyytyväisenä kuin harmistuneena. + +Poika seisoi hetkisen mietteissään. + +»Hyvästi, isä!» + +Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen +silmäkulmien alta. + +Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse +ulos käännettynä--ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita. + +Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän +katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos. + +Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta +rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja +huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän +jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen +istumaan. + +Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!» + +»Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin +itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano +enempää.» + +Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä +läpitunkevan katseen. + +»Minun _täytyy_ sanoa--siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet +isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai +rakennatte.»--Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi +katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »_Älä +petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä--olkoon ihminen mitä säätyä +tahansa_!» + +Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa +sanaakaan. + +»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda kotiasi--palaa +kun...» + +Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että +ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä. + + + + +II + + +5. TUMMA TYTTÖ + + +Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen +vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja. +»Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski. + +Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen +ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli +parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan, +ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut +ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki. + + »Talonpojalla lämmin sänky + ja pehmeä pumpulipeitto; + tukkipojalla turvetuutu + ja taivaan kasteesta peitto. + Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais, + vaikka saataisi sata markkaa; + kun tukkipojan rinnalla + se talonmies on parka!» + +Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla +tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat. + + »Kun tukkipojan rinnalla + se talonmies on parka!» + +kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin +vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina +kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien +sumansoluttajien joukkoon. + +Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka +sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se +kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka +vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden. + +Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin +kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat +sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo +kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden +käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella +viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan +vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna +sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että +vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro? +Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole. + +Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet +istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita +kuunnellen. + +Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet +säpsähtävät. + +»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto. + +»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista +ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit +nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on +tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä +miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka. + +»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä +joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään +rantaan. + +»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli +pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan +lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!» + +Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin. + +Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan +sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse. + +»Missä se oikein on?» + +»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä +vasten!» + +»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!» + +Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla. + +»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään +koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle, +koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan. + +Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta +kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa +suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit +enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut +tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti +poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta +kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi +vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se +oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja +rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti +tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen +kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta +pois. + +»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen +ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt +mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.» + +»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa--jos sen hyvinkin voisi +lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni. + +»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi +katsoa.» + +Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi +koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui +ja puuhaili siellä kotvan. + +»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä +ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.» + +»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä +heiluttaa?» + +»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö. + +»Ei, ei käy varppipeli laatuun!» + +Nuorukainen palasi rannalle. + +»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä. + +»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin +työnseisaus.» + +»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?» + +»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko +häntä, päällikkö!» + +»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö. + +»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.» + +»Uhkapeliä!» huusivat miehet. + +»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta +päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä +saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?» + +»Varma! Kirves tänne!» + +Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi +viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan +epätasaisuuksien mukaan. + +»On siinä päätä!» sanoivat jotkut. + +»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä. + +Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi +pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja +iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas--sitte ei kuulunut +kotvaan mitään. + +Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen. + +Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja +nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä +välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus. + +Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi. + +Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi +kohoutui korkealle, terä välähti--ja vaipui. + +Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit +rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä. + +Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten, +joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi +heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja +nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin. + +Mutta sitte hän äkkiä horjahti--horjahti ja katosi. + +»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta. + +»Enkö minä sitä jo sanonut!» + +»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!» + +Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia +varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla. + +»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan, +jos rantaan ajautuisi--ruuhi kiireesti vesille!» + +Tummia varjoja juoksi alaspäin... + +»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki +pysähtyivät. + +Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki +hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja +laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin +tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja +ruumis vasemmalle kaartuneena alas. + +»On siinä poikaa!» + +»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.» + +Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä. + +»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?» + +»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja +silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan +siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli +nuorukainen hymyillen. + +»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista +samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään--ja vaikka +päiväksikin päälle!» + +»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan +ja viskasi keksinsä ruohikkoon. + + * * * * * + +Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten +takana. + +Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla +oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt. + +Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta--ei hän ollut +kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain +ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään. + +Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli +muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin +syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki +tapahtui. + +Hän seisoi porstuassa--se tyttö nimittäin--ja siivilöi lämmintä +iltamaitoa suureen korvoon. + +»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee. + +Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi +yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli +niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat. + +Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään +tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna, +hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii +veitikka. + +Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo +menneen.--Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö +mitään tiedä... Mitäs siitä mahtaa tulla? + +Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön +taakse--syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli +huutaa tytölle että pidäppä varasi! + +Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille. + +»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä +puoleen ja näkee nuorukaisen edessään. + +»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan. + +Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään +vastata. + +»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä +mitään pahaa tarkottanut.» + +»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!» + +»Etkä ole enää minulle vihainen...?» kysyy nuorukainen. + +»En suinkaan, mitäs minä leikistä.» + +»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me +olisimme olleet vanhat tuttavat--en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin +sitä kysymään.» + +Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee +hän--syrjästäkatselija. + +»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta...» + +»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä +muuta halua kuulla!» + +Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska +tuo outokin siihen niin mielistyy. + +»Entäs te...?» tyttö kysyy. + +»Te...?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti +tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka +takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella, +ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa--ja hän, syrjästäkatselija, +nauraa myöskin. + +»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'». + +Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö +sinä kukista, Tumma tyttö?» + +»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa +tyttö. + +»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä +pidät?» + +»Kuinkas muuten.» + +»Näkyvätkö ne pihallekin?» + +»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!» + +»Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?» sanoo nuorukainen ja veitikka +hymyilee silmässä--»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä +sinun kukkiasi katsella.» + +Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä: +»Enpäs sanokkaan!» + +Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen +semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs +sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan +kukkasista puhuu. + +»Tuvassako?» nauraa nuorukainen. + +»Ei!» + +»Aitassa?» + +»Ei sielläkään!» + +»Saunakamarissa sitte?» + +»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.» + +Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata--kylläpäs +sinä olet kovasydäminen!» + +Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi +remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän--ja tytön olisi +täytynyt punastua. + +»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy. + +»Tuskin--mitäs sitte?» + +»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä +kysyisin--ei, en minä sentään kysykkään!» + +»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana. + +»Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?» + +»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään +kädestäni ottaa!» + +Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka +kauniisti hän katsoo silmiin. + +»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo. + +»Mutta pian minä siitä selvän saan--annappas kätesi tänne!» + +»Mitä varten?» + +»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.» + +»Sinä?» + +»Minä juuri.--Etpäs uskallakkaan!» + +»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä. + +Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän--syrjästäkatsoja. + +»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan +saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla--kylläpäs niiden +on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!» + +»Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan +latelet!» + +»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.--Hyvä +ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut...» + +»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy. + +»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!» + +»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!» + +»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä +sisään. + +»Sano, jos osaat!» + +»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi: +»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee--ja ensi yönä.» + +»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy. + +»Se, jonka tuleman pitää--se, joka kädestä ottaa.» + +»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!» + +»Hiljaa--en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo +nuorukainen, »Kyllä se nyt _tulee_! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se +pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin, +hiljaa, mutta varmasti--siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä +kukaan muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!» + +Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas. + +Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä +seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee +pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen. + +Satu on lopussa--tyttö avaa silmänsä. + +Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin +maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään. + +»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?» + +Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi +lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin +iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen +ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi. + +»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain +pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin +tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä +naputtaisikaan!» + +Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään +tyttöön. + +Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin. + +Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi +pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan. + +Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara +ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä +sinä nyt teet, Tumma tyttö?» + +Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän _tunsi_ että se +katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!» + +Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän +painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti +vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän. + +»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi +hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat +alas riippuen.: + +»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin +ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...» + +Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää +räpäyttäneet. + +Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo +liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen. + +Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien. + +Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti--hitaasti ja +hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan. +Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt +läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen +halkeavan--käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa. + +Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi +juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä. + +Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni. + +»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni--uuninnurkassa?» + +Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä: + +»Kädet silmillä--ja väriset...?» + +Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä. + +»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En +minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.» + +»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.» + +»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan +vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas +heti.» + +Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan. + +Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin, +asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen +nojaten. + +»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni? +Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi--sille, joka +kädestä ottaa... + +»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä +kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö +harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä +katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä +todeksi huomaat?» + +Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki +muut!» + +»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun +suostunut--ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa, +minun Tumma tyttöni!» + +Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi. + +»Ja ketä _minä_ olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita +samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän +puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä +olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...» + +Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia +varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana. + +»Voi voi!» hätäili tyttö. + +»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti. + +»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus +tulitikulla ikkunan läpi!» + +»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen +päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole +sinäkin vaan levollinen!» + +Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja +kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen. + +»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas. + +Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita. + +Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte +tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen +natisi. + +»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa +ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja +poistuvia askeleita--sitte oli kaikki hiljaa. + +»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan +ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena +ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se +rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio. + +»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.--Ehkä minä +vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!» + +»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me +pääse täältä poiskaan.» + +»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä +vaikka hirren seinästä kiskomaan!» + +Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta. +Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin. + +»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet +hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni--siitä saat olla +varma.» + +Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen: + +»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!--Ethän ole +enää levoton, ethän?» + +»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.» + +»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin +sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!» + +He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista +kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään. + +»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron--se on alusta +loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella +tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.» + +»Mitä, mitä sinä puhutkaan...?» + +»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt +laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut +ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää +tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki +luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin +kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin +rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä--sen luo, joka +sinua odottaa!» + +»Älä, älä! Nyt sinä narraat.» + +»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte +meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä +sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy +kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.--Mutta oletko sinä minun ... sitä +en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?» + +»Olenko minä sinun, Olavi--?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa +nuorukaisen kaulan ympäri. + +Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön +käsivarsille vienon punerruksen. + +»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara +palsamille.------ + + * * * * * + +Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa +öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita +aamumaljakseen--alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui +reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä. + +Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia, +jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön +tukkijoella. + +Olavin katse sattui ryhmään--pisarat jääksi riittyivät. + +Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin, +kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän +niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt... + +»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät +ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta +jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille +huomentani sanoa.» + +Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo--vaaniva +katse tarkasti kiinteästi joukkoa. + +Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. + +Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen +kastetta--vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta. + +Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään. + +Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy +mennä?» + +Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen. + +Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului +ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus. + +Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona +märkään ruohikkoon. + +»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti +nuolena nuorukaista kohti. + +Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella +jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa. +Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle +ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon. + +»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat +pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille: +»Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!» + +Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään +äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi: + +»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin +pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli +uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää +kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan +ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku +maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...» + +»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti. + +»Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua +solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet +vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän +kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen +nimiin ivailtavaksi!» + +»Ja te tiedätte mikä minä olen!»--kädet nousivat ylpeästi rinnoille +ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet +hänen ikkunansa takana--kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin +monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren +makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö, +niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin +kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse, +jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai +heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon--eikä hän ikänä +nouse!» + +Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta +hänen jälkeensä. + + + + +6. AURINGON NOUSTESSA + + +»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka +paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.» + +»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä +kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan +silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana--juuri silloin +kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden +lehtiä väräyttää.» + +»Totta, ystäväni--elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun +kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet +lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko +tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin +pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja +kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei +kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja--katsoppas, vasta silloin me +löydämme oman itsemme.» + +»Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua +ymmärtää!» + +»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian +ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko +maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, +lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa +sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana +ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja +katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat, +marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...» Valkean käsivarren liike +häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat...?» kysyi palsami +pidätetyin äänin. »Vain ne jotka--kukkivat!» kuiskasi verenpisara. + +»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet +kuin yö--huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin +syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat. + +»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri +ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja +viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.» + +»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja +silmäsi niin kummasti katsoo?» + +»En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian +onnellinen...» + +»Liian onnellinen--?» + +»Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...» + +»Sano se toivomus minulle!» + +»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...» + +»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?» + +»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.» + +»Pelkäät--? Minua?» + +»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...» + +»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.» + +»Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa--voi kuinka +äärettömästi minä sinua rakastan!» + +»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen +palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa +kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan +sydämeen.» + +»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen +tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä +myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran +vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan +seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja +riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja +toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja +pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä +tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä... Vihdoin se tulee, ja +terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme +sulautuvamme valoon ja lämpöön.» + + * * * * * + +Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen. + +Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella +päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää. + +He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa +silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta +ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko +ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän. + +Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään +yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään. + +Tyttö kohotti katsettaan. + +Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin. + +Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin +kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta: + +»Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua +katsellut...?» + +Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa. + +Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin--juuri niinkuin äiti katsoo, kun +hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo. + +Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää +noussut--kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä. + +»Mitä--?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä +varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä +lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?» + +Kyynelhelmet värähtivät--ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi +äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen. + +»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua +hänelle lohduttavia sanoja. + +Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset +huokailivat raskaasti kasvojen alla. + +Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän +äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut +ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka +itkivät ja valittivat. + +Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin +suortuviin. + +Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät +kasvot--raskaat huokaukset täyttivät huoneen. + +Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko +kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi +verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle. + +Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin +ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet +ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei +nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi +ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa. + +»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin +äänin. + +»Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa. + +»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen. + +»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut +minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?» + +»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä +mitä vastaisi. + +»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!» + +»Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille +voin?» + +»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille +mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut +minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua +nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.» + +»Ehkä minä tulen sinua katsomaan...» + +»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!» + +Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja +näytti sitte tytölle. + +»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua +päästää?» + +»Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan +päivä!» + +»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään +pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa +sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan +unohtaisi.» + +»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen +rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu +ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle +olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän +jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran +omaksesi valitset.» + +»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen. +»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.» + +»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!» + +»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen +sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään. + +»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin +rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen. + +»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö +vetäen nuorukaisen itseensä kiinni. + +He irtautuivat ja nousivat. + +Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän +miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi +tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn +ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien +suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat +toisensa. + +Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin +niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin +ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja +sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää +ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö +olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja +ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean, +verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen, +häviämätön merkki. + +»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen +tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen +sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että +ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.» + +Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei +sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen +katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta +ulos. + + + + +7. PlHLAJANTERTTU + + +»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi +nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan. + +»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun +sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi. + +»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?» + +»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan +Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä +iloinen. + +»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta +sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.» + +»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin. + +»Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta +pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli +niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin +kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja +lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.» + +»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi. + +»Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista +kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä +samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...» + +»Minkästähden sinä sillalailla kulet?» + +»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä +tuijottamaan. + +»Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen, +ja katsoi häneen tutkivasti. + +»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä +muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte +näytti että syksykin on kaunis.» + +»Näyttikö sen joku?» + +»Näyttipä niinkin--tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin +näin.» + +Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin. + +»Se näyttäjä oli--muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin +sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat +jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit +niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle--ei, ei, et sinä +mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä +katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai +menenkö ohitse?» + +»Olisitko sinä mennyt ohitse...?» + +»Kyllä minä niin ajattelin--kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en +tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.» + +»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.» + +»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani... +Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on +ollut näin kaunis syksy.» + +»Ja minulla...», kuiskasi tyttö. + +»Niin--sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa +paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja +hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee +ja mitä ihminen etsii.» + +Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan +hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen: + +»Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua +niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!» + +»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei +elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään. +Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se +ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen +silloin muuttuu aivan toiseksi?» + +»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?» + +»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka +ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu +kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma +kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman +kauniiksi.» + +»Juuri niin--kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä +kaikki on kuin kaunista unta.» + +»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?» + +»Sen minä aina muistan, aina!» + +»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit--kun sinä vuoroin punastuit ja +vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti, +etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä +katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi +minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin +lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.» + +»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin--en minä olisi +voinut sitä kauvan kestää.» + +»Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun +sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki +niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä +minulle elämän jälleen kauniiksi teit.» + +»Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas. +Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen +takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen +kysyvästi. + +Nuorukainen hymyili vastaukseksi. + +Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen +kaulansa ympäri: + +»Saanko minä olla näin?» + +»Saat--juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä +hänen vyötäisilleen. + +Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein... + +»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen +kätensä hänen olkapäälleen. + +»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen. + +»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen +tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.» + +»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi. + +»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti +tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle. + +Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut +sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille. + +Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut +suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen +päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen +tytön ruskeita suortuvia. + +Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on +kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen +rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen +ihoon--kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia +suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta +ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille. + +»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen +tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta +hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn +koko olemuksensa läpi--niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut +hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut. + +»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä +äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi +hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että +molempien hengitys salpautui. + + + + +8. ENSI LUMI + + +Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen +joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut. + +Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä +lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät +lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät +kulkuset hevostensa ajokatuihin. + +Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla +suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono. +Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista +tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo +tahansa. + +Ilta alkoi hämärtää. + +Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä +kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies, +muuan sen kylän isäntiä. + +»Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies. + +»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?» + +»Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän +kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä +niitä lähetettiin--tällaisia näin!» + +Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville. + +Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin +kiitetyksi. + +Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan, +vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen: + +»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan +antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?» + +»Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä +edelleen hämillään. + +»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte +iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä +jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja +pysäytän. + +Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket +punottavat. + +'Jäikö jotain?' kysyn minä. + +'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi +on nyt siellä teidän kylässä?' + +'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?' + +'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.' + +'Oo!' sanon minä ja naurahdan. + +'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää. + +'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!' + +'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo. + +'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä. + +'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.' + +'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?' + +'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!' + +Sitte se antoi tuon tuossa. + +'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran. + +'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.' + +'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä. + +'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.' + +'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon +minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu. + +Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa +hyvin!» + +»Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!» + +Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi +mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka +tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen, +kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut +tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan. +Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne +pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt +entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi +niminen nuori mies. + +'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja +keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää +mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta +joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että +jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan +kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen +ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?' + +Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain +hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on +kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää +vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan +solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin +avata--ja hymyilee. + +Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu +juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö +sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka +matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee +hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja +lähtee jälessä. + +Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen +rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän +punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa +asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin +sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään +katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja +menee sitte karjankeittiöön... + +Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein. + +Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset. + +»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi +varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää +että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa. + +Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä +häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!» + +Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin +hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos. + +Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä +kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan +mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja +kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa +uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen +kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia. + +»Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta +vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki. + +Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla +kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset:: + + »Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko + Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut, + minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.» + +Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään +ja silmiin nousee himmeä kimallus. + +Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo +raskaasti alas. + +Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta +nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee +ulos. + +Hän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä +lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas. + + + + +9. ANNANSILMÄ + + +Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla. + +Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella +kukki. + +»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt +talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen +ikkunallaan hymyilisi.» + +Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta +alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui. + +»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä +kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun +ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä +kukkimasta lakkaat.» + +Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli. + +»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän, +painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia +terälehtiä vasten. + +»Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan, +nyökäyttäen päätään pihallepäin. + +Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon +työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen. + +»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan +kautta portaille. + +»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin, +mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan +aitanräystään alle pystyyn. + +Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen. + +Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön +eteen. + +»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä +tytön poskille. + +»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen +ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja +miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.» + +»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti», +nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet +sillätavoin takaperin kynnyksen yli. + +He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan. + +»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi +nuorukainen tupaan tullessaan. + +»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?» + +»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi +nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä +istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne +vieläkin teen.» + +»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.» + +»Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä +minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.» + +»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?» + +»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan +huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä +tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin +täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan +toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa +kirkkonsa ja pappinsakin, ja...» + +»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi. + +»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat +nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.» + +»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi +mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.» + +»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!» + +Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta +pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän: + +»Nyt lähdettiin!» + +Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella. + +»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin +käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari +viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo +hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa +jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas +tuonne!» + +Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja +katsoi hymyillen pihalle. + +»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset +rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja +äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti +naputtaa ikkunanlasiin? + +'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei +se kuitenkaan pysy pystyssä.' + +'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me +ponnistaudumme liikkeelle. + +Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me +hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen +poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu. + +Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin +hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä +kiedot kätesi niin kauniisti...» + +»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin +puolittain tosissaan. + +»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista +ilman minun apuani. + +Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä +ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja +siitä se alkaakin jo hakkuualue. + +Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on +juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla. + +'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä. +'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat +oksilla kuin sinun silmäsi.' + +'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi +uskonut että metsä voi olla niin ihana.' + +'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas +tuota suurta tietä tuolla alangossa--se on valtatie, jota myöten kaikki +tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin +rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea +parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet +puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat +tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee +paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen--eikös se ole somaa?' + +'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.' + +'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden +kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?--Nyt meidän pitää mennä +miehiä katsomaan!' + +'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan +että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana. + +Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas--hui sitä vauhtia! Ja nousemme +toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme +kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa. + +'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä. + +'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo--mutta laskekkin +pulskasti, muista se!' + +Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja +tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan. + +'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo. + +'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa +syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake +se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä. + +'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt +maalaiselämää--pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä', +selitän minä miehille. + +'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!' + +'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa--siksi se +noin loitolla seisoo.' + +'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet. + +'Onhan niitä', minä vakuutan. + +Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien +suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin +maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se +nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä +silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran +minä. + +Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se +näppärä!' + +Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin. + +Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se +semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua! + +Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se +miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista +kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan +täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne +harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia +osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut +silmilläsi, niin kaikki käy täydestä. + +'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.» + +»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö. + +»Vaan siihenpä on melkein pakko--ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran +tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään +paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.' + +Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu +mainiosti. + +Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta +kuivasmännystä nuotiota. + +'Nyt ne rupeevat päivälliselle--ja niin teemme mekin ja istumme heidän +nuotionsa ääreen', sanon minä.' + +Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan +että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan +sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan. + +Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä +olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale +ainakin. + +Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja +maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen +ääreen--ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän. + +'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet. + +'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa. +Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi. + +Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla +ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi. + +Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja +ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa +lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki +paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi +kuin vastikään uunista otettu. + +Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin. +Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni +pieniksi suupaloiksi. + +Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun +valmistuksiani. + +'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja +tarjoan. + +Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat. +Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen +silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä: +'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...' + +'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä! +tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.» + +Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään +nauruun. + +»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän +päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän +pieni hiiri... + +'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan +kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä. + +Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä +minun kylkeni suojassa. + +Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen +ääressä. + +'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä--kaikki odottaen katsomaan. + +'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta +olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun +korvaasi. + +Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte +minulle. + +'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä +hymyilet--miehet hymyilevät. + +Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä--minä sentään aina pyyhkäsen +hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle +annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa. + +'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas +jatkaa syöntiään. + +'Mikäs siinä--maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena. + +'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan +varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden. + +Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa +repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun +valkopäisen kannon nenässä--oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt +kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni, +vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa. + +Sitte me jo lähdemmekin. + +Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon: +'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille +pieni lähtösaarna--tuossahan se on meidän kirkkomme.' + +'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki. + +'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin +on kaikkein parasta--ja Antti on apuna messuamisessa.' + +'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.--'Kun se kerran on tänne sitä +varten tullut, että kaikki näkisi!' + +Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki +alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua: + +'_Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?'_ '_Olenhan minäkin suuri ja +mahtava he-erraa_!' vastaa Antti että metsä raikuu. + +Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan +veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman +mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta. +Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua. + +'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun +kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.' + +'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla +tekee.' + +Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.» + +»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena. + +»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo +kotiinpäin, puhutaan sitte kotona. + +Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas. + +Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun +on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin +punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset +sen kuin vyöksi uumillesi. + +'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä +hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain +heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä +kutomassa huivissa vain--se se kuitenkin on kaikkein kauniin!' + +Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin--ja nyt me jo olemmekin +kotona ja istumme täällä sisässä.» + +»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin +tavattoman kaunista ja hauskaa--kun se tällälailla tehtiin se matka.» + +»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin +sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.» + +»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö. + +»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä +reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin +suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko +ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä +kotona--täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se +äskeinenkin. Annansilmä--istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein +katsella!» + +Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella +olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa--kun en minä kuitenkaan mitään +ole.» + +»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä +nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?» + +Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?» + +»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.--Kuulehan kun kerron! +Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo +valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset +veistelivät--olethan sinä niistä lukenut, muistatko?» + +»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö. + +»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja +vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden +edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen +edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä +pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja +tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?» + +»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen +alas--niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä +liikkui. + +»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen +valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin +pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi +luonut.» + +»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti. + +»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän +välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai +hurjaa syleilyä?» + +»Hurjaa--?» kysyi tyttö suurin silmin. + +»Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani +kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu. +Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja +rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet +minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.» + +»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.--Mutta oletko sinä oikein todella +ollut onnellinen?» + +»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin +iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä +olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan +torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö +mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu +tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.» + +»Ei kaikissa, Olavi--ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!» + +»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin +sinnepäin.» + +Hän veti tytön lähemmäksi--he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon. + +»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään, +hellä loiste silmissään. + +»Kyllä kai--en minä voi tietää.» + +»Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei +kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä +minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?» + +»En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti. + +»En minä sentään kehtaakkaan.» + +»Häpeätkö sinä _minua_--sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran +minulle jotain, kerrothan?» + +Tyttö loi katseensa alas. + +»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina +katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin +tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta +myöten minuun--ja se kulkee, minä sen tunnen!» + +»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole +koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin +toisiamme...» + + * * * * * + +Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa--hanget ouruina +vierivät. + +Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua. + +»Hän rakastaa minua--lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen +itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää, +sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan +rakastetulleen antautumaan?» + +»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan--sellaiselta tytöltä...?» + +»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes +kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni +valmis kaikki uhraamaan.» + +»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki--häpeä!» Iltataivas +selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät. + +Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat--nuorukaisen jälessä, +sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan. + +»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää--koetella hänen rakkautensa +syvyyttä!» + +»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista +tyttöä?» + +»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!» + +»Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?» + +Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät +pilvet. + +Kummat ourut koskina kuohuivat. + +»Voiko rakkaus loukkaantua--kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka +palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä +epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!» + +»------». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun. + +Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi. + +Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi--niin tumma, että nuorukainen +miltei katui kysymystään. + +»En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani +epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi +tyttö miltei kyyneliin liikutettuna. + +»Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit, +kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän +onnemme on kahdenkertainen.» + +Ajatteli, mutta ei sanonut--eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin +sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton +koetus. + +»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö, +»en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta +minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän +väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian +lähdet?» + +He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin--niinkuin jotain +vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat +tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet. + +Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui. + +Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena, +hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva--hiipi, +kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin. + +»Mitä, Annansilmä--?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä. + +»Olavi ... nyt minä...», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät +nuorukaisen poskea vasten. + +Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja +avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa +löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että +hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön +itseensä ja yhdytti hänen huulensa. + +Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se +toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta +huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa. + +Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja +kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan. + +»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua +rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan. + +Nuorukainen miltei tyrmistyi--niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä +yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään. + +»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi +äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan +minulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan--minä +tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole +vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja +syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina +päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, +jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo +sukkaa.» + +»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja +ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen +mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä. + +»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin +mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi--hänet, joka on...» + +»Joka on...?» + +»Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää +salaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi +asia--suuteliko sinun äitisi sinua usein?» + +»Ei, ei usein.» + +»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein +kahdenkesken--niinkö?» + +»Niin, niin...» + +Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi +tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy +vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus. + +Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. + +»Mikä sinun nyt tuli...?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten +taasen hänen mielensä pahottaneensa. + +Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain +kaukaiseen etäisyyteen. + +»Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana. + +»Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen +väräjävällä äänellä. + +»Niinkö--?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?». + +»Juuri nyt.» + +»Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti. + +Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi. + +»Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono +kun pyysinkään...» + +Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä, +hetki hetkeltä kasvava liikutus. + +»Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän +kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan. + + + + +10. KOSKENLASKIJA + + +Kohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin +kaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista. + +Moision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina +ikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin +vaahtopäinen Kohiseva itse. + +Moision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin +komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes +muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä. + +Kyllikki on Moision tytön nimi--kellään muulla ei ole sellaista nimeä, +eikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset. + +Uittokauden »häntäroikka» oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat +tulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset +loppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä +tukeista puhdistelivat. + +Oli ilta--miehet kortteeritaloihinsa samoilivat. + +Moision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia +kastellen. + +Puutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen. + +Hän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin. + +»Se on nyt se», puheli nuorukainen ajatuksissaan, »josta on niin paljo +puhuttu--se ylpeä!» + +Tytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään +etupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti +tyttömäisen itsetietoisesti koholle. + +»Komealta näyttää!» ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään +askeleitaan. + +»Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet», ajatteli +neito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse--»se, joka muka ei ole +aivan tavallinen!» + +Tyttö kumartihe uutta vettä ottamaan. + +»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään. + +»Jospa saat nenällesi!» + +»Sepä olisi ensi kerta!» hymähti nuorukainen. + +Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni. + +»Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö +uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan +koettakoonpas!» + +»Hevosen selässä ja seiväs olalla--niin isosia vastaantullaan!» päätti +nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta +päättävästi ohitse. + +»Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään. +»Sepä joltakin näytti!» + +Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen--tuntui miltei vielä +loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut. + +Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen +pysähtyi. + +»Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin +kohteliaasti. + +»Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli--pää kääntyi vain sen verran, +että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle. + +Äänettömyys. + +»Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä. + +Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun +vaatimukselta--nuorukainen tiesi sen itse hyvin. + +»Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen +valmis, odotan vain jatkoa. + +»Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle--tuosta punaisesta +metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?» + +Tyttö suoristausi: + +»Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa--jos +lieneekin tapa sellainen muualla!» + +»Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja +tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä +tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi +kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön +ensi iskun häikäilemättömyys. + +»Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi. +»Eikä ole tapani kahdesti pyytää--jos lieneekin tapa sellainen muualla. +Hyvästi!» + +Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista +hän ei sentään ollut odottanut! + +Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä, +hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan. + +»Sanoisin vielä jotakin--jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi +tyttöä terävin silmin. + +»Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi. + +»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä, +että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus +huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa +se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää, +se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.» + +»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi +nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen +toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää--sillä sellaista +uskaltaa kuka kulkija tahansa.» + +He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa. + +»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!» + +»Hyvästi!» kuului puutarhasta. + +Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä. + +»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat», +puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan. + + * * * * * + +Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta +väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin +liikehti sankkoja parvia. + +Huhutar oli kertonut kummia viestejä--siitä se väenpaljous. + +»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar +torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!» + +»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut +vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta +takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä--joku joensuun-puoleinen--joka +tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja +ruumiina lahden rannalle nostettiin--synkkä näky, joka sen kesän +auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti. + +»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On +tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet. +Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että +veto lyötiin--korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön +maksettavaksi, jonka mies hävii.» + +Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin--niin +kummana pidettiin Kohisevan laskemista. + +Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään. + +»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?» + +»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää. + +»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!» + +»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee. + +»Mikä lie päästään paleltunut se toinen--menee vaikka tuleen, jos vaan +usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.» + +»Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.» + +»Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää. + +»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?» + +»Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi--tuo tuolla!» + +»Tuoko, joka melkein herralta näyttää?» + +»Se!» + +»Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?» + +»Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä +päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä +sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.» + +»Jo on uuspeili!» + +»Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos +joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!» + +»Älä profeteeraa--musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin +kuuluva tokasee. + +»Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?» + +Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja +polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee. +Toista sanotaan Väntiksi--mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet +housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä +karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista, +noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret +ulottuvat aina haaroihin--pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan. + +»Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä», +sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti +paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt, +ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.» + +»Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä +tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu +laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.» + +»Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan +tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä +kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä +vetoa lyöneet.» + +»Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta. + +Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella. + +»Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille +kätensä. + +»Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei +kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet +senvuoksi kilpailuaan heittämään--se on nyt heidän asiansa!» + +Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain, +kumpikin sakkinsa ympäröimänä. + +»Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla, +kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla +on tulipunainen takki. + +»Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville--»ei tuo toinen yksin viitsi +laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen +uskaltanut, eikä ole uskaltamista.» + +Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä +odottavat. + +»Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän +vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään +uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla--siksi sitä ei voi +peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen +kuulee jokainen sillalla seisova. + +Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin. + +»Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki. + +»Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo +punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa. + +»Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken +varalta!» sanoo Moisio päälliköille. + +»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri +kaivanne onkimiehiä...?» + +»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka +tapauksessa.» + +Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat. + +Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli +kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa +ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti +tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa +vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin +jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi +päälaella kypäränä huojuu--seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa, +vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään, +kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku, +tulinen kuohujen tanssi--vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot +syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen +»Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen +hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät. + +Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä, +elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä +tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan +tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät. + +Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle, +jos hyppäämään pystyvät--kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä +eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä. + +Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle. + +Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.--Erään +poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas. + +»Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien +selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa. + +»Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet +karttaan--laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen. + +Punatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin. + +Lievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään, +purasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan. + +Punatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla +laskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle. + +Jo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun--paksuhkon, kuoritun kuusen, +lyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan. + +Nuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive. + +»Näittekö?» virkahtaa joku sillalla naapureilleen. »Se ei merkinnyt +hyvää, kyllä se tietää!» + +»Hei vaan!» Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää +pölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään, +»sorvaa» jotta vesi ympärillä sirisee. + +»On siinä poikaa!» huudetaan sillalta. + +Punatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee +ja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta +taaksepäin--kädet lantioille, katse keksin-huippuun, »isämeitää» +holottaa. + +»Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?» joku punatakkilainen +sillalla huudahtaa. + +»Ei ole nähty! Jo on, jo on!» + +»Lopettakaa jo--ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!» sanoo sillalla +vakava ääni. + +»Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!» punatakkinen +huutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä--silta jo lähenee. + +Laskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle. + +Jo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta +laskumies seisoo terhakkana. + +Vauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen +poikkivuolteeseen--sillalla kukaan tuskin hengittää. + +Taas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan +syrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento +huojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään +seisoo. + +Syvä hengähdys sillalla. + +»Tral-lala-lalla!» hyrähtää punatakkinen--pari keikailevaa +tanssiaskelta. + +»Ei ole Sysmästä kotoisin!» sillalta huudetaan. + +Jotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan? + +Eipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja +odotus kasvojen jänteitä pingottaa. + +Samassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen +takaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen +kuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin--mies jälleen suoraksi +kohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin +kiitää. + +»Se ei ollut enää leikkiä!» + +»Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!» + +Pölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo. + +Uusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle »p----le!» +kuuluu kohun keskeltä--punainen takki kauvas kuohuihin suistuu. + +Sillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat +nousevat. + +Punainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita +uintivetäsyjä--laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan. + +Sadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa +Äkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä--hattu meni menojaan. Tuulispäänä +rantaa ylöspäin rientää. + +»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta. »Neuvo äitiäsi!» +sähähtää hammasten välitse. + +»Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!» joku puoliääneen virkahtaa. + +»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki +lennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa--uusi pölkky työntyy +vihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu. + +»Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!» Ei halaistua +sanaa sillalta. + +Pölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla. +Voimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan--ensimäinen +salakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen +huojuukin. + +»Ahaa, ahaa!--Katsoppas peijakasta!--Se taitaa lopultakin laskea!» + +»Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin +tunnette!» joku laskijan ystävä mahtailee. + +Pölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu. + +Toinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon. +Ankara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi +kahtena--sininen paita kuohuihin katoo. + +»Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?» Väki kohisten liikkeelle. + +Sininen paita kuohuista vilkkaa. + +»Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!» + +»Miehet hoi, varallanne!» + +»Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?» + +»Ei, ei, keskemmältä se menee!» + +Ja meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui +torjuen vahtimiehille nyrkkiä. + +Mutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen +väliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu. + +Vetävät--vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät--tuuma +tuumalta sininen paita nousee. + +Mies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu. + +»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» huutaa särkynyt ääni ja nyrkki +viittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen. + +Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan--Olavi etsii keksiään. Hänen +takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen +takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa--hiljaa, mutta kiihkeästi. + +»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo +Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!» + +»Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt _täytyy_ laskea!» vastaa +nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä +helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta. + +Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen +kantavuutta--pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja +silmäänpistävän syvällä uivan. + +»Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!» + +»Erilainen taitaa ajajakin olla!» + +Nuorukainen jo lähenee siltaa--tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan +koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja +yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin +huomattavasti kuin tervehdykseksi. + +»Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina--että hän niin +kauniisti heille hyvästi heitti. + +Sillan alitse, poikkivuolteeseen--kaikkein katseet jännittyvät. + +Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa--laskija +niinkuin permannolla. + +»Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!» + +Pölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa +keinuelee. + +»Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?» + +Vartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää +tulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat. + +Tärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran +takaisin ja nuorukainen putoo sen selkään--kuin permannolle, ja seisoo +kuin permannolla. + +»Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista +nähty!» + +Taas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä--pölkky +sivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui. + +»Jo laskee, jo laskee kuin poika!» Sillalla alkaa käydä yleinen äänen +sorina. + +Vauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii +kuin vietereillä. + +Taas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät +syvään--päät sillalla kurottuvat. + +Tärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin. +Syöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita +taaksepäin--taas pölkky kuohuja halkoo. + +»Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!» + +»Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?» + +Mällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua. + +Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo +ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee +temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen +selkään ja kiitää eteenpäin--pölkyn latva tärisevää jäähyväistään +kallionrintaan piirtää. + +»Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan +hurrata. + +Nuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa +lähenee. + +»Nyt se on jo viimeinen!» + +»Mutta pahin!» + +Pari kolme lyhyttä askelta taaksepäin--tukki törmää suoraan kossaa +vasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän... +siellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi. + +Pölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee +pitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä +alkaa imeä. + +Vahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa, +toinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa. + +Vanha silta sätkähtää. + +»Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!» + +Kuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa +jähmettyy--törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin. + +Nuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa, +päättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa +kiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa. + +»Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!» + +»Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!» + +»Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!» + +Kahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä +tyveä yhä kiihkeämmin alaspäin--nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa +tempaa. + +Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa +juoksuaskelta--nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää +kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen +johonkin--sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse. + +Alaspäinjuoksua ... huutoa... + +Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa +vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä +se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat. + +Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja +heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin +paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava +riemuhuuto kierii rantoja pitkin. + +Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät. +Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea, +liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän +matkan päässä. + +Nuorukainen pysähtyy--astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö +katsoo alas. + +Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja +lämpimästi, heti taasen painuu--poskille tulvahtavat punaiset ruusut. + +Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti +hattuaan. + +Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot. + +»Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole +sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään. + +»No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja +lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän--on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies +lapikkaineen sikaareineen. + +»Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.--»Ettet ole +enää silkkaa Olavia...» + +»Ohoh!» + +»Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty--kelpaako?» »Käyhän se +laatuun--pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa. + +»Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas +sanoo.--»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!» + +Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin +ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö. + +Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty +helottava ruusu. + +Nuorukainen hypähti ojan yli--tytön pää vetäytyi verhon suojaan. + +Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä +ylöspäin, mutta ei tavannut ketään. + +Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan--nuori tyttö +hyrähti hiljaiseen itkuun. + + + + +11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA + + +»Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?» kysyi tyttö +katsoen häntä lämpimästi silmiin. + +»Miksikö minä surullinen olen?» puheli nuorukainen kuin itsekseen, +leikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti +eteensä. »Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!» + +»Etkö sinä ole itsestäsi selvillä--?» tyttö kysyi. + +»En, en tällä kertaa--sehän se juuri kummallista onkin!» + +Puhe katkesi------. + +»Ei minun sovi sinun surujasi udella», sanoi tyttö hetkisen päästä. +»Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä +kertoisin.» + +»Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi--kun hän ei kuitenkaan +ymmärrä.» + +»Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.» + +Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin +pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli +harhaillen eteensä. + +»Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole +kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin +se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin. + +»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista +satua, mutta nyt...» + +»Mutta nyt...?» + +»Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä +kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun...» + +Puhe katkesi taasen------. + +»Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin +arastellen.--»Sitä minä olen usein ihmetellyt.» + +»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö +minun, ja kuitenkin minun täytyy!» + +»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?» tyttö taasen +epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä--sinä et ole niistä +mitään puhunut?» + +»Kyllä, kyllä he elävät.» + +»Jos olisit heidän luonaan...?» + +»Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi. + +»Etkö sinä pidä vanhemmistasi--?» tyttö kummastellen kysyi. + +Nuorukainen oli hetken vaiti. + +»Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei +kiinnitä mikään!» + +Ja hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua +jotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt. + +»Ja minä toivoisin...» jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa. + +»Mitä sinä toivoisit...?» + +»Se koskee sinua, Kyllikki!» sanoi hän kuin uhaten. + +»Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla», vastasi tyttö pahaa aavistaen. + +»Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!» sanoi hän melkein +rajusti. + +»Vihamiehinä--?» + +»Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen, +niin se olisi parempi!» + +»Miksi?» + +»Siksi--sanonko minä suoraan?» + +»Sitä minä toivoisin.» + +»Siksi», sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin, +»ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin +ylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä +luulin samalla voittavani jotain muutakin--ja että se muu oli lämmintä, +suurta ja kokonaista.» + +Tyttö ei vastannut hetkiseen. + +»Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» sanoi hän vihdoin +väräjävin äänin. + +»En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet +estänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä +kuitenkaan ole olleet mitään--minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä +ottaa.» + +»Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt--?» + +»Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!» + +Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan. + +»Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa. + +»Sanovaan!» + +»Omistaa minut kokonaan...?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte +kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä--ja ehkä sitte joskus +muistella, että olet kerran minutkin omistanut?» + +»Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei +sanonut mitään, ainoastaan katsoi. + +»Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö +tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä...» + +»Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen. + +»Niin sinä et ... puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi +tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut, +onkin niin ... ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse +ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin. + +»Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa +enempää kuin mitä jaksat--pitää?» + +Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli +sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa. + +Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut +uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä. + +»Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän +vihdoin. + +»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et _tahdo_ +pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen, +katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta, +silmää räpäyttämättä. + +»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen +toiseen käteensä, »_uskaltaisinko_ minä tahtoa?» Veri pakeni tytön +kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi. + +»Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen. + +»Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän +vihdoin vaivoin vastatuksi. + +»Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen +tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä. + +Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi. + +»Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin--mutta siinä +on vielä joku kolmaskin!» + +»Pelkäisitkö sinä häntä?» kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan +silmiin. + +»En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?» + +»Ja jos se pelko olisi esteenä», sanoi tyttö painokkaasti, »niin olisi +parasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän +rakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?» + +Nuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan. + +»Mutta jos minä pelkäisin _sinun_ tähtesi?» sanoi hän miltei lämpimästi. + +»Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään, +ennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet +varma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.» + +Nuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen. + +»Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!» huudahti hän. »Nyt vasta +minä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin, +mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin... Kyllä minä tiedän mitä tämä +on sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.» + +Mutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi. + +»Niin, kyllä minä nyt _sinun_ tiedän», sanoi hän miltei valittaen. +»Mutta kun en minä tiedä itseäni!» + +»Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat», sanoi tyttö hellästi. + +»Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa...» + +Hän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä. + +»Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon +saan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn +aivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään, +niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.» + +Tyttö nyökäytti päätään. He nousivat. + +»Kyllikki!» sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista +käsistä. »Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä +saan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se +kuin olen.» + +»Et sinä voisi toisin ollakkaan», sanoi tyttö lämpimästi. + +»Kyllä minä sinua ymmärrän.» + +»Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä ... kuka tietää»--hänen +äänensä katkesi--»hyvästi, Kyllikki!» + + * * * * * + +Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä. + +Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan +alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan. + +Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten +vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen +ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät +jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen. + +Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää +matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi. + +»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin +asioillaan.» + +Joukossa erään sydän levottomasti sykähti. + +»No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä--häntä varten kai se +tuo on jätetty?» + +»Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!--Tuolta +hän jo tuleekin!» + +Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas. + +Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt. +Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan +tulee? + +Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet +yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys, +vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle. + +Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta. + +»Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan +sanonut mitään. + +Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen. + +Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään. +Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen +tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot. + +»Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen. + +»Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!» + +Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan. + +Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen +takaperin lahdelle. + +Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä +jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan +ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin. + +Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon, +lakaten melomasta. + + »Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne + annetaan vaivaisille. + Tytölleni olisin kelvannut, + vaan en kelvannut vanhemmille!» + +Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei +säpsähtämään. + +»Mikäs sen nyt on--ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja +kuuntele!» + +Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja +jatkoi sitte toisella sävelellä: + + »Kosken rannalla kotini seisoo, + ja vaahto se seinään lyöpi. + Maailman koskissa jalkani kastuu, + sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.» + +Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään! + + »Eikä se ollut kevätpäivä, + kun minä tänne synnyin; + vaan se oli synkeä syksypäivä, + kun minä kulkija synnyin.» + + »Äitini itki ja kukkia katsoi, + kun mua kuopusta kantoi; + tulipunakukkaa äitini katsoi, + kun mulle rintaa antoi.» + +Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat +kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan, +jokainen vain odotti. + + »Se kukka mun tielläni punotti, + se oli niin kaunis ja suuri; + sen riemuin rintaani painalsin, + vaan siin' oli murheen juuri.» + + »Sen kukan tähden kotoa läksin, + ja isä se polki jalkaa; + ja äiti itki ikkunan luona: + nyt sinun surusi alkaa!» + +Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja. + + »Se on se tulipunakukka, + tulipuna-, tulipunakukka! + Sinä sen kukan kyllä tunnet, + sinä tyttö, tyttö-rukka!» + +Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi +soutaa. + +Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja +innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti +niin että vesi kohisi pölkyn nenässä. + + + + +12. VEDENNEITO JA AHTI + + +Virta vieri hiljalleen--virta vieri, kaisla huojui. + +Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja +pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia +kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie. + +Maantietä astui nuori tyttö--levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle +katsoen. + +Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla +valkoisia keksiä. Ja vielä joku--mies, joka loikoi metsänrannassa pää +käsivarren varassa. + +Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut. + +Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin +päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki +sillä kohti suoraan rantaan. + +Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa +nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää +vastaan ja sulkea tytön syliinsä--mitään ajattelematta, mistään +välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se +vesi, joka heidät erotti. + +Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli--hievahtamatta, +sanaa sanomatta. + +Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös. + +»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan. + +»Tulin--en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että +se tuskin kuului toiselle rannalle. + +»Enkä minä sinua ajattelematta...» + +Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!» + +»Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne--hetkiseksi vain?» kysyi tyttö +empien. + +»Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä +miehet tulevat heti illalliselta.» + +Hän mietti hetkisen. + +»Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin--täällä on metsä? +Uskaltaisitko tulla kopukalla?» + +»Kyllä minä uskallan.» + +Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»--kaksi +kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia--ja souti ripeästi +toiselle rannalle. + +»Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen +tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui +lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut +mitään. + +»Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle--et sinä voi seisoa, sillä +tämä keikkuu soutaessa.» + +Tyttö istui, nuorukainen sousi. + +»En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi +nuorukainen, kun he astuivat rannalle. + +»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen--että +nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut +ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt. + + * * * * * + +Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti +puhellen rantaan. + +Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa +hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä--takaisinpaluuta ei +kumpainenkaan ollut ajatellut. + +»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät. + +»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa--sen minä kyllä +ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen. + +»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki--ja +minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.» + +»Eikä täällä ole missään venettäkään?» + +Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat +miettimään. + +»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki. + +Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys. + +»Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen. + +»Uida--?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä +avartuivat ja kirkastuivat: + +»Kyllä, kyllä minä osaan!» + +»Ja _uskallatko_ uida--minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?» +kysyi taasen nuorukainen. + +Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä +hurmaavaisuudesta. + +»Kyllä minä uskallan--sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat +toisiaan pitkään. + +»Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi +puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana. +Kyllä se hyvin käy!». + +Hän riensi nopein askelin alaspäin. + +Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi +luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää. + +Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla, +poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti. + +»Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui +nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua. + +Vesi solahti--nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti +saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa, +kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte +vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä +leuvan alle. + +»Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin +joelle. + +Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi +kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi +katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon. + +Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät +koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui +siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti +sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse. + +Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli. + +»Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.» + +Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin. + +Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen +uintia. + +»Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki +ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen +kanssa ei pelkää mitään!» + +»Siellä on _hänen_ vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä +kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka +tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja +kärsimystä tunnettu--mielelläin sitä kulettaa!» + +Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen +varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa. + +»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon +--huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi. + +»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä--minusta oli niin +hauskaa katsella kun sinä uit.» + +»Tulisinkohan minä sinua vastaan--jos se tuntuisi turvallisemmalta...?» + +»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi. + +Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan +suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan +arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on +luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia +salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava +tuli. + +Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti. + +»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen +uintinsa. + +»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, +heittäytyen uimaan. + +»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät +rinnakkain toista rantaa kohti. + +Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon +tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka +paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa. + +»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En +minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!» + +»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna. + +»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla. + +»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä. + +»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa +kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me +muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme +iloitsee.» + +»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna. + +He saapuivat hiljalleen rantaan. + +»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin +omia vaatteitaan etsimään. + +Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo. + +»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi. + +Tyttö vastasi silmillään.--Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien +lomitse. + +»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten... +»Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.» + +Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi +mieleensä painaakseen. + +He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja +seisahtuivat siihen. + +»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, +»kuinka vaikea minun on sinusta erota!» + +»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi. + +»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?» + +Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas. + +»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä +kätke minulta silmiäsi!--Kyllikki...?» sanoi hän uudelleen, toivo ja +epäilys katseessaan--irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen +hänen vyötäisilleen. + +Tytön vartalo värähti--kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja +kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa. + +Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti +syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta--tyttö kietoi käsivartensa yhä +lujempaan. + +Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui--häntä +miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas. + +»Saanko minä...?» kysyivät hänen silmänsä. + +»Saat!» vastasivat tytön silmät--huulet yhtyivät------. + +Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne +olivat aivan kuin toiset--hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni +veripisara. + +Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi +selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän +ystävyyden salaperäinen sinetti--hän joi kiihkeällä suutelolla +veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä +hetkenä hukkunut. + +Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla +vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut +horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa. + + + + +13. NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA + + +Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista, +metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla. + +Se on uljas ja mieltätenhoava näky--mieltätenhoava joka aika. Syksyllä +syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella +kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä +niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan, +ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii +paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia +päiviä vuodessa. + +Penikulma virtaa, penikulma niittyä--vain eräässä kohti kaksi niityn +vartijaa. + +Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja +katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla +olevaa naapuriaan.--Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan. + +Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää +päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain +kautta koko lakeutta.--Sitä Välimäeksi mainitaan. + +Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät +tukkilaiset sydänyön hetkeä--kuka käsivarren varassa loikoen, kellä +eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä +savupilviä nousi piippunysistä ilmaan. + +Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten +mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä +loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät. + +»Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku +joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi +virtaa.»; + +Useita päitä kohoutui yhtaikaa. + +»Mutta eikös siellä istukkin joku...?» + +»Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä +paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.» + +»Niin, se on semmoinen tarina...?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee +vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia. + +»Vai tarina--? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa +eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään +tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.» + +»Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan +piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a, +kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!» + +»Oikeinkos te sen itse näitte?» + +»Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut +niitä kasvoja silmistäni--enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä +sen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.» + +Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan. + +»Olikos se sen sulhanen?» + +»Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen--vaikka en minä sitä +silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun +ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja +ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se +katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs +ne muuten saisivat aikansa kulumaan.» + +»Entäs sitte? Entäs sitte?» + +»Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä +sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se +neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla--mutta herraa ei enää +olekkaan...» + +Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut +pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan. + +»Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas +kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne--olisihan niitä +ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun +kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä--juuri siinä puolenpäivän rinnassa, +ja istui ihan samalla paikalla.» + +»Mitäs se oikein teki?» + +»Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.» + +»Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän +olitte siihen aikaan vielä nuorimies?» + +»Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi--ei tämä ole mikään pilajuttu!» + +Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin +huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain +kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava +runkoa myöten alas maahan--piiput ailahtavat miesten hampaissa. + +»Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula--mitä lie ajatellut, sen yksin +Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen +lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen +tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.--Se siellä kallion takana tulee +minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin. + +»No...?» + +»No sitä minäkin ensin hämmästyn--kasvoillakin on musta harso. Mutta voi +ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan +lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja +se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri +ja jään katselemaan hänen jälkeensä. + +»Olikos se nuori?» + +»Nuori, nuori--liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja +katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen +minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja +kulkee täällä suruaan haihduttamassa.--Minä Mantilaa kohti oikasemaan. + +»Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana +tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!' + +Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt. + +'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan. + +'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu +rannalla. + +Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse +pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin. + +Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella--oli painunut kuin kivi +pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään +kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis! +Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin +valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa +tällaisilla jätkänkourilla.» + +Kukaan ei virka hetkiseen mitään. + +»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy. + +»Surunpa tähden niinkin--vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!» + +»Niinkö--? Olikos sen hullusti käynyt?» + +»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan--siihen +herraan, jonka kanssa silloin istui--ja poika jätti.» + +Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi +syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti +huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen. + +»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku. + +»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi, +ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän +niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!» + +»Sano herrastyttöväen rattaat--ei ne talonpojan tytöt sillälailla +hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se +rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi +pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa +käymään, niin käypi vaikka takaperin.» + +Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa +hihittivät. + +»Sen sinä oikein sanoit!» tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen +mies. »Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan +maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä +pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin +tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan +muistellut.» + +Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta. + +»Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa», sanoi muuan vanha mies, +kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. »Kyllä +niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä +asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy +mihin vellikuppiin tahansa.» + +Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli +miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa +tutkivasti silmiin--joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia +osottaen häntä sormellaan. + +»Tunnen ainakin yhden talonpojan», jatkoi vanha mies, »joka rakasti +nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään +tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi +rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole +voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.» + +Ukko vaikeni. + +»Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies», sanoi +se, joka äsken sormellaan viittoili. + +Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että +suuri lippa varjosti kasvot kokonaan--näkyi ainoastaan kuinka +harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu +messinkihelainen väärävarsi tärisi. + +Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka +keskustelua. + +»Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa», +sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies. + +Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana +runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean +häiveen--kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto. + +»On jo aika lähteä!» sanoo Olavi ja nousee. + +Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat +hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli--sehän puhuu samalla +väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?' + +»No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja +astuu rantaanpäin. + +Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja +rientävät jälessä. + + + + +14. TUOMENKUKKA + + +»Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä +tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!--Mutta tiedätkö, +Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?» + +»Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin--»se on rakkautta!» + +»Niin, rakkautta se on--mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä +ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen +johtaa.» + +»Niinkö--? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä +sen nyt sanoit?» + +»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me +kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja +me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä +viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti +sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme +kuin maneetti rautaa--tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!» + +»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi +tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun +sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!» + +»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä +päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa +kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun! +Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan +ole niinkuin sinä.» + +»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla +sellainen!» + +»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta. +Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin +syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun +tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!» + +»Älä puhu niin ... en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!--Mutta +sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?» + +»Eivät.» + +»Miksi--? Eivätkö ne osaa?» + +»Eivät, sillä ne _pelkäävät_ olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, +kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä +silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja +heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen +katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi +sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan +meidänkin käteemme. + +»Niinkö se onkin...?» + +»Niin se on.--Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on +nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas +on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän +pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet +kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja +kiehtoo!» + +»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?» + +»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava +oletkin.--Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei +mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan +sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!» + +»Juuri niin!--Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä +äänellä. + +»Mitä, mitä sitte?» + +Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja +upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento +ruumis värisi. + +»Mitä--? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?» + +Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä... +kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!» + +»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.» + +»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää? +Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun +kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan...» + +Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen +yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä +pistänyt tulisena kipinänä. + +»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä. +»Sehän on aivan järjetöntä!» + +»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua +rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini, +ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.» + +»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?» + +»Häpeisi--? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!» + +»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen +häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?» + +»Ei, ei»--tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä, +jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.» + +Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät: + +»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat +suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto--minä +tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja +muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!» + +»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai +itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain +kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.» + +»En, en haudassakaan!» + +»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta +joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani +onnellinen?» + +»Ei!» + +»Onko se sitte minulle välttämätön?» + +»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna +minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen--en minä muuta pyydä +kuin saada vaan sinua rakastaa.» + +»Ja minä sinua--ilman kysymättä, ajattelematta!» + +»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta +saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja +siunata sinua...» + +Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan: + +»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan +koskaan kuollut onnesta?» + +»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä...?» + +»Vaan jos on _oikein_ onnellinen?» + +»En minä sittenkään luule.» + +»Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan--ja jos oikein _tahtoo_?» + +Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin. + +»Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan +ole niinkuin sinä!--Ja jos _se_ olisi mahdollista, niin en minäkään +muuta tahtoisi.» + +»Tahtoisitko sinäkin--minun kanssani...?» + +»Tahtoisin ... tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan +hyväilyyn!--Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille...» + + + + +15. SISAR-MAIJU + + +Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka +kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen +kalvakoihin kasvoihinsa. + +»Minullakin kuuluu olleen sisar--Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen. + +»Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä +minä sen hyvin tunsin.» + +»Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut +hänestä niin kaunista--niinkuin senkin, sen sairausjutun...» + +»Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.» + +»Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni. +Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista +tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja +Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun +hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen +suojakseen levitettyinä.» + +»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi +iltahämy vakavasti. + +»Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten +välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies--vielä suurempi +kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan +saa viedä Olavia, ei vaikka!» + +»Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja +äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti--eihän +se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!» + +»Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine +keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään +ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas, +ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee +suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä, +ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle--ja minusta tuli vähitellen +terve poika.» + +»Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei +sallinut muiden sattuvankaan--sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!» + +»Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin +heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan +minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja +naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään--olinpa +väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä +korvalehdestä tai tukasta...» + +»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille--ja hymyillyt!» + +»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään--kun minä semmoinen +peto olin...» + +»Aivan niin--kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!» + +»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti +istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi +sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.» + +Nuori mies vaipui mietteisiinsä------. + +»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?» sanoi iltahämy, ikäänkuin +viekotellakseen häntä jatkamaan. + +»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien +mailla!» + +»Kuka tietää--ehkä se oli _hänelle_ parempi, että asia on niinkuin se +nyt on.» + +»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun +luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä +olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri--ja kaikki! Minä +näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja +solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme +pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi +päätään koholla--ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät, +niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset, +joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi +hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että +niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta--melkein kuin Kylli...» + +»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt +olisi!--Entäs sitte?» + +»Ja hänen luonteensa--se olisi kummallinen! Vallaton, miltei +yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi +kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi... Näin +talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään +että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi +kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti +silmiini: + +'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?' + +Mieleni kävisi jo lauhemmaksi--vakavasti kuitenkin vastaisin: + +'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen! +Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat...' + +'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän +munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi +tupruaa--ja tämä se on raitista..!' + +Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni +aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin +minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta +tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet...' + +Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan--ikäänkuin painaakseen tämän +hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä. + +»Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten--hän, niinkuin kaikki +muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein. + +Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta. + +»Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee +silmässä...?» + +»Ei, ei ... se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua +noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä: +'Olavi, sinusta kerrotaan...' + +'Mitä minusta kerrotaan--?' + +Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini: + +'Sinusta kerrotaan ... huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit +tyttöjen sydämillä--onko se totta?' + +Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas. + +'Ajatteleppas, Olavi: _minäkin olen tyttö_!' + +Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi. + +'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo +minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä +tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar--niinkuin me nyt +olemme.' + +'Niinkuin veli ja sisar...?' sanoo hän ja katsoo minua suurin, +ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin +veli--pitäisihän sinun se itsekkin tietää!' + +'Kyllä minä joskus voinkin.' + +'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria--etkö +sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?' + +'En!' + +'Kyllähän sinun _pitäisi_ tuntea... Usko sitte minua! Kyllä kait sitä +voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei +koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi--minä +olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.' + +'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!' +sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin +helmaan. + +'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla +nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on +puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko--niin kovin heikko.' Ja hän +silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin, +sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan...' + +'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen +sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina +kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!' + +'Minä koetan ... sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen +molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran +perästä------» + +»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.-- + +»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes +tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit +aivan toinen mies.» + +Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena. + +»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on +sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni +ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa--kyllä minä ne sinun +mittauslistasi osaan kirjottaa?' + +Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin +silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua--mutta sinähän oletkin +Sisar-Maiju! + +Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni +kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja +niin vierähtää hetki toisensa perään. + +Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että +sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja +oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi, +eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma +konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä. + +Minun täytyy pakostakin nauraa: + +'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!' + +Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten +minä ymmärrä mitä hän tarkottaa. + +'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa--sitä +on nyt kestänyt jo kolme vuotta?' + +'Onko sitä jo niin kauvan...?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä +kestää...' + +'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta +kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan +haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan--kyllä he ovat jo aikansa +raataneet.' + +Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki. + +'Isäkö--? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän +että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on +kuitenkin liian pehmeä isännäksi.' + +'Luuletko sinä niin--?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä. + +'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö, +millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää +ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi ... juuri +niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet--koskas sinä sen aijot +kuivata ja raivata?' + +'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?' + +'Miksen minä arvaisi--olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri +yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi--mutta +sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva...!' + +'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada +sinua suudella--ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!' + +... Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin +sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa +heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja +me olemme niin onnellisia ... sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse +käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän +lapsemme--oh, mitä minä nyt hourailenkaan!» + +»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden +tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko +selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi--täällähän on pilkkopimeä!» + + + + +16. ELÄMÄNLANKA + + +»Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun--syvän, sorean ja +ihmeellisen laulun. + +»Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni +säestäisin. + +»Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta, +jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun +tyttöni--sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin +elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!» + +»Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja +soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle +vielä--en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa +lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.» + +»Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!--Eikö se ole merkillistä, +Elämänlanka, että minun piti sinut löytää--minun, joka jo luulin että +kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?» + +»Syksyn keltaista verta...?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi +silmiin.--»Olavi, älä pahastu minuun ... oletko sinä rakastanut +muitakin--sinusta on puhuttu niin paljon?» + +Nuori mies oli hetken vaiti. + +»Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä. +»Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa +minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus +muitakin rakastanut?» + +»Ei, ei--en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen +polviaan. »En minä itseäni ajatellut...» + +»Vaan...?» + +He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä. + +»Niin, kyllä minä ymmärrän--minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!» + +Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä: + +»Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin +arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen, +joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.» + +»Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut ... minä +tarkotan: antanut _kaikki_, mitä sinulla on ollut--voiko sitä sellaista +antaa kuin kerran?» + +Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi +äänetönnä eteensä tuijottamaan. + +»Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä. + +»Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin +kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena +kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole +minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen +rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen +yli.» + +»Niinkö--?... Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas ... ja +minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa. +Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia, +sitä minä en ymmärrä?» + +»Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on +aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on +aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä +minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan +kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen +kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään +ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain--muut ovat olleet +esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.» + +»Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!» + +»Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten +salainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole +vain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja +tunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä, +tai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki +kaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet +kertaakaan liikahtavat.» + +»Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut? +Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.» + +»En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko +olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan +päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa +ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman +aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen +ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä +pitää.» + +»Ja sinä ymmärrät että se on _rakkaus_, se suurin kaikista!--Mutta +miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein +siitä _itsestä_, eikä vain nimestä?» + +»Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi, +että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee. +Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää +siitä.--Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä, +hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...» + +»Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?» + +»Olen, olen--siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä +talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat +jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui +takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset +kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...» + +»Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin. + +»Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides +ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.» + +»Siellä kylmässäkö--?» + +»Niin--mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin +mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen +vuoteessa--katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla +kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...» + +»Entäs äiti...?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja +vielä enemmän kuin mies?» + +»Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui +lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt, +etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin +tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä +ymmärrän--heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki +tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin--siksi he +hymyilivät.» + +Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen +väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi. + +»Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä +niin syväksi ja tutkimattomaksi--en minä vielä äsken sitä niin +täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä +mökin vaimo minäkin tahtoisin olla--olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä +vuoteessa, mutta olla...» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen +silmiinsä. + +»Mitä olla...?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä +väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään. + +»Olla se, jota rakastaa, _kokonaan ja ainaisesti omana_!» sanoi tyttö +katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin. + +Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he +keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja +haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi +sen läsnäolon. + +»Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka +ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä +päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt +hänen eroamattomaksi jatkokseen. + +Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa. + +Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja +sylissään--sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne +olisivat kuuluneet hänelle. + +»Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö. +»Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka +kaunis sinä olet.» + +Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä. + +»Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte +sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?» + +Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen. + +Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän +numeron, jota oli vaikea saada pois. + +»Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää +leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut +mitään.» + +»Niin ennen, mutta nyt--nyt _pitäisi_ olla!» + +Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti, +laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen. +Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa--syvän, ihmeellisen lapsen, +joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän +kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia +lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä +pahottamatta. + +Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti. + +»Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin +lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin +vaikea olla.» + +»Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen +kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta +toiste--ymmärräthän?» + +»Kyllä--toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.» + +Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous--niinkuin hän olisi +sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen +kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan +ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen +keskelle suuria kysymysmerkkejä. + +Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti +silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi +äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä. + +»Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?» + +»Ei--mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain +erikoista. + +»Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni +kertoisin sen sinulle nyt.» + +»Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena. +»Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin +satuja sepittää.» + +»Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti +tyttö. + +»No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat +kätensä omiinsa. »Oli kerran ... eikös niin?» + +»Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne +rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi +kielin kertoa.» + +Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen +alku teki. + +»Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää +salainen ajatus. + +»Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja +kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä +poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa +kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan +nähdä.» + +Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa +juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?» + +»Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane +minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei +kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!' + +Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän +tytöltä. + +'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö. + +Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja +piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen +kohdalle...» + +Vieno väristys kävi tytön läpi. + +»Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat +ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän +suuteli sitä merkkiä--ja he erosivat.» + +Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi--nyt hän jo ymmärsi... + +»Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli +merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?» + +»Pojalle--?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.--»Siitä ei +minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.» + +»Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi. +»Vaan tyttö?» + +»Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu +pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika +yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen +vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö +tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä +miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen +merkin kautta hänen kanssaan--ja oli onnellinen.» + +»Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä. + +»Ei--eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte +sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin +oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli +aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla. + +Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä. + +'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö. + +'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla +rintasi!' + +Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään +tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi +tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä +salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun +mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että +minä aina hänen omansa olisin--ja niin minä olen ollutkin!'--Silloin +miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja +iski sen merkin läpi hänen rintaansa...» + +Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti--hän tunsi kuinka +Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten. + +»Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se +loppu oli niin kamala.» + +»Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan +kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.--Eikä se +vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!» + +»Vielä jatkoa--?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa +mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa. + +»Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan +portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on. + +'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon +merkki rinnassasi!' + +Mutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli +raollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö +yhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi +Herra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen +ollut--astu sisään, tyttäreni!» + +Molemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella +pohjalla uunissa. + +»Kiitoksia, Elämänlanka--kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän», +kuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä. +»Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan...» + +»Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!» tyttö sanoi. »Se ei loppunut +vieläkään...» + +»Eikö vieläkään--?» + +»Ei!» + +Tyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli +kertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri +ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin: + +»_Anna minulle se merkki_!» + +Niinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen +kuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä. + +»Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista--enhän minä edes osaa +sellaista tehdä», hätäili hän. + +»Sinä osaat mitä tahdot--rakkaus osaa kaikkea!» + +»Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen...» + +»Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi--?» + +»Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan +minä sitä kamalaksikin--sitä erästä kohtaa.» + +»Niinhän sinä sanoit--sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?» +kysyi hän värisevin huulin. + +»Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän +minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen +koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...» + +»Minä melkein arvasin, että näin kävisi--et sinä voi minua ymmärtää, +sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi +ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!» + +Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka +riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine +nauharuusukkeineen. + +»Se ulottuu juuri sille kohdalle--katsoppas!» + +»Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon +käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?» + +»Niin.» + +»Kiharanko--oletko sinä niin lapsellinen?» + +»En, niin lapsellinen minä en ole.» + +»Kukan?» + +»En niinkään lapsellista.» + +»Muistovärsyn?» + +»En sitäkään--_vaan sinut kokonaan_!» + +Olavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta +hän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut +hänen ympärilleen. + +»Etkö ymmärrä--? Sinun kuvasi!» + +»Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut +kenellekään kuvaani», pakotti hän itsensä sanomaan. + +»Et--sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti. + +Olavia hävetti--millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa! +Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta +syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä +kieliä väräyttänyt--sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja +ijankaikkisesti! + +Hän nousi ja äänessä oli tulta: + +»Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!» + +Mutta sanat katkesivat siihen--niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut +hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja +vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen. + +Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus +kasvoillaan. + +Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas: + +'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä +annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?' + +Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin +vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia. + +»Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa +huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen. + +»Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet +poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja +aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin +ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.» + +Syvä liikutus oli vallannut Olavin--niinkuin joku olisi repinyt häntä +kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää, +pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä +kummaa hänelle on tapahtunutkaan--? + +Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa +kaikki--sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja +kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei +voinut--'_sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi_!' huusi kuin jäätävä viima +hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa +ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea +kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen +otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen +polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne +kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin--mutta erilaisista +lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin. + + + + +17. TUMMAT JUOVAT + + +Sunnuntaiaamu--tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut +partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä. + +»Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli +hän itsekseen.--»No, miehekkäämmältä vain näyttää!» + +Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä +kerran. + +»Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.--»Vaan enhän +minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!» + +Hän aikoi juuri nousta. + +»Katsoppas vielä kerran--hiukan tarkempaan!» kehotti peili. + +Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili: + +»Enpä minä nyt enää mitään huomaa.» + +»Vai et huomaa...?» virkahti peili miltei ilkkuen. »_Vilkaseppas hiukan +silmiesi alle_!» + +Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä +tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja +ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat +juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?» +huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan. + +»Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä. + +Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen. + +»Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä. + +»Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on +nyt 'merkki'--pyytämättäsi.» + +Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut +kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut. +Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara +mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!» + +Hän katsoi. + +»Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!» huusi ruoskamies. »Katso +niiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?» + +Olavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja--toiset syvempiä, toiset +matalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi +pusertua hänen otsalleen. + +»Lue ne!» huusi takanaseisova. + +»Mahdotonta--ne ovat niin sekavia!» + +»Sen minä kyllä tiedän», sanoi ruoskamies miltei ivaten, »mutta lue!» + +Olavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata. + +»Montako niitä on?» + +Ei vastausta. + +»Montako niitä on?» kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan +ruoskan vinhahduksen päänsä päällä. + +»Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla», sammalsi hän. + +»Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?» + +»En!» + +»Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!--Ensimäinen?» + +»En minä tiedä.». + +»Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!» + +Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti +painamaan päänsä alas--ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen: + +»Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!--Kyyneleitä ja tyhjiä +lupauksia!--Kauneudenjanoa!--Valeveljeyttä!--Vallotushalua ja +itsekkyyttä!--Sammuvia lapsuudenääniä!--Mielikuvituselämää ja +itsensäpettämistä...!» + +»Jo riittää!» + +»Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin +muistatkaan.» + +»Älä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten. + +»Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä +muuta'...» + +»Älä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi +peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet +helähtivät lattialle. + +Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma +lieska. + +»Entä sitte--?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan +polkaisten. »Itse minä merkkini kannan--ja kannan pää koholla!» + +Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos. + + + + +18. KAKSI IHMISTÄ + + +Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat. + +Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori +rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin +kauvas--häntä vastapäätä istui nuori mies. + +-----»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja +siitä ehkä olisi paljokin sanomista--vaan tuskinpa minun sopii ruveta +teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan...?» + +Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen +suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka. + +»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva. +»Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on +mielipiteitä.--Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen +hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle +ajatuksenne lupaa kysymättä--eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut +aivan luvan perusteella.» + +»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu +kokonaan--herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille +voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta +vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä +riennän avuksenne.» + +Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei +voinut olla nauramatta. + +»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän +kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla +minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen--se asia on ollut +ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.» + +Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään: + +»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? _Teidän_ huulillanne +se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.» + +»Niinkö--?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi--se ei ainakaan ollut +tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että +puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno +rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.» + +»Aivan niin--kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!» + +Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen +suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka. + +»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän +keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä +suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.--Sanotteko +rouva...» + +Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään, +mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä. + +Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui +kodikkaaksi----. + +----»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla +lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme +riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.--Vaan +sitähän ei sovi sanoa!» + +»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?» + +»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista +lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko +lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti. +»Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme +kuin koiranpenikkaa--suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja +kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään ... sitte +huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja +kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva +haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!» + +Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä. + +»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?» + +»Ehkä--suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun +täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me +häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me +matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat, +mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää +meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee ... niin, +siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.» + +Juna kiiti sillan yli--puhujain ääni hukkui teräskiskojen +säestykseen------. + +------»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen +kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan +sellaiseen puhetapaan tottuneet?» + +»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi. + +»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin' +on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu +punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat: +'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole +valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia +kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä +sydämemme janoo?» + +Nuori rouva katsoi hämmästyneenä--sillälailla hän ei ollut kuullut vielä +kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo? +Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta +keskustelemaan?' + +»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka +oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen, +»niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat +hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että +niin on parempi.» + +»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja +iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja +joukko työmiehiä työntyi vaunuun--nuori rouva huoahti helpotuksen +huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean +sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia +lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun------. + +------»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella +verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko--jos _teidän_ +avioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi +puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä +naimaton, vaan ainoastaan--niinkuin kaksi ihmistä?» + +»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen +levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän +jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?' + +»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa», +jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta +nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai +tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti--senvuoksi että se +on vedessä?» + +»Te ette _saa_ puhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella +äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan +väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet +kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.» + +Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen: + +»Minähän ymmärrän--mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä +luulin», jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei +hypnotisoivasti silmiin, »minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän, +melkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä +asiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että +teille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset, +pettymyskin on suurempi.» + +»Teettekö te meistä pilaa--tahdotteko te tahallanne minua piinata?» + +»En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin +ajatella saattaa.» Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin +pumpuliin kääritty naskalinkärki: »Sanokaa, rouva, minulle yksi asia! +Eikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän +haaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle +koko hänen olemuksensa väreilee?» + +»On on, siinä te totta puhutte!» sanoi nuori rouva lämpimästi. »Mutta +ne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.» + +»Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa, +jokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka, +kömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet--ihanteita +kaikki tyyni!» + +Hän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki +nuoren rouvan läpi. + +»Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun +tuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte +ja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei +olekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa +myöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää +kuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.» + +Hän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi +päässyt siihen, mitä oli tähdännyt. + +Nuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus. + +»Eikö täällä ole liian kuuma?» sanoi hän nousten ylös. + +»Aivan varmaan--miten huomaamaton minä olenkaan!» Nuori mies riensi +ikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja +loi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen +voitonvarmuus. + +Nuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos. +Tuo mies ahdisti ja veti häntä--miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen +olisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva +äänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi. + +»Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?» sanoi hän +hermostuneesti, kääntyen ympäri. + +»Minä tarkotan--uskallankohan minä sanoakkaan?» puheli nuori mies tullen +hänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset... Minä tarkotan että +rakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten +keksimistä siteistä!» + +»Ja te uskallatte tuollalailla puhua?» huudahti nuori rouva +tulistuneena. + +»Miksen minä uskaltaisi--pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa. +Rakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja +samansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka +'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla +varreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty--ompelijattaren armosta. Ja +hänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa--koulujen +armosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin +navettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea +koivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia +kuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa--ja sitä hän on +luonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.» + +Nuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja +sen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita. + +»Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?» kysyi +nuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen +kuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan +läheltä kuuntelee. + +»En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista +ja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne +eivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette, +vaan...» + +Hän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa. + +»Vaan...? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle +sanonut!» huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan +paloivat tummanpunaiset täplät. + +»Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon +vapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen +perään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat--miehen perään, joka ei +lepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa +niin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta +sellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa +kykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.» + +»Mutta eikö juna viheltänyt ... eikö asema jo tule?» sanoi nuori rouva +hätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä +vaunusta ulos. + +»Ei, ei vielä ... tämä on pitkä väli.» Hänkin oli nyt levoton ja +kiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret------. + +------»Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina kuin +te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan?--Minä sanoisin teitä +_sabinittariksi_!» + +»Sabinittariksi--?» + +»Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan +oli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä +tulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten +ryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin +hiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä +etteivät he _tahdo_ palata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja +jäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman +vallotti.--Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?» + +»En minä tiedä--en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta», +vastasi nuori rouva hämmentyneenä. + +Valaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina +lepattivat. + +Molemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä +maltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi +seisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla +viileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle. + +Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle. +Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä. +Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan--kaksi suurta sinistä silmää +katsoi häneen avuttomina. + +»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen +toiseenkin käteensä. + +Tuskainen, tukehtunut huokaus--nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi +kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen +käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu. + +Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät +rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen +syleilyyn. + +Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa +pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti +ja painui itse lysähtäen penkille. + +»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia +roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään +tahtoisitte olla mikään sabinitar!» + +Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui +jähmettynyt tuska ja neuvottomuus. + +»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla. +»Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme +uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on +himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei +pisaraakaan!» + +»Älkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te +tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen...» + +»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!... Minä tiesin +että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!» + +»Te--? Mistä te sen tiesitte?» huudahti nuori rouva kauhistuneena. + +»Silmistänne--ne sanovat enemmän kuin sanat... Ja minä tiesin että te +ette rakasta lapsiannekaan!» + +»Älkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää», rukoili nuori rouva. + +»Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä +muutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se +sirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä +hetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne +ollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte +'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen +fariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä +ja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo +etsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin +tallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei +ainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!» + +Nuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut +pahantekijä, jolle tuomiota julistettiin. + +»Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus», jatkoi nuori +mies, »mutta siihen sekaantui muutakin--minun omaa kurjuuttani. Minun +veressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun +suoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä +arvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin +ryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et +ole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn +puolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki +muutkin!--Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!» + +»_Minäkö_ halveksisin--? Ja teitä...? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te +kuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.» + +»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi +kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni +puhua--sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt +mullassa.» + +»Rehellinen te olette ja suora--siitä minä teitä kunnioitan», vastasi +nuori rouva rauhallisempana. + +Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen: + +»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni +mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut +kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee ... niin, te ette voi +ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt--meitä on satoja, jotka +elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun +kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä +joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te +... te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa +ettei 'ihannetta' olekkaan?» + +»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla +ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he +ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät +huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän +eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet +minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa +sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte +roomalaisianne.» + +»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva. + +»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi +luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan +polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.» + +Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina------. + +------»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on +kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä +sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua--toinen onneton toista onnetonta.» + +»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken +tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen +kimallus--hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi +kyyneliään pidättää. + +»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui +nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta +väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse +tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii +se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja +mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät +meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus! +mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja +meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.--Minä +olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.» + +»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.» + +»On parempi _olla_ siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te, +rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella--tosin valheparatiisissa, +jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin +parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me +muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä +täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta +hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa +kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu--ja siihen teillä tuskin +on kylläksi kylmä sydän.» + +»Ettekö voi muuta sanoa--ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori +rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä. + +»En--tai ehkä sentään--ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette +sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään +kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat +ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea--tästä vanhasta ei ole +muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia, +jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä +pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille +rakkauden-ihannetta kylliksi... Kuulitteko? Juna vihelsi!» + +Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli. + +»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi--te +silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme. +Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin +muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan +huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. + +Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos. + +Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä +asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään--kuuma virta +himmensi hänen silmänsä. + +»Mikä hän oli...?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti +penkille. + +»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.--»Tai +ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen +nähnyt...» + + + + +19. MALJA POHJAAN! + + +»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen +yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen. + +»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja +minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen +minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen +humalluttavia pohjasakkoja--minä, niinkuin muutkin!» + +»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän +kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten +tuntea--juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!» + +»Malja pohjaan, ja naura elämälle--ei sekään sinua itke!» + +Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille +kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät, +puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat +sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi. + +Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei +liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset +valmistautuneet iltakirkkoon--hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut +arkitamineissa työhön. + +Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin +osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan +kuristaa ja jyskyttää. + +Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten +ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti. + +Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana, +tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän +kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti. + +Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita--luukku +lennähtää auki. + +»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »Bråskar de'? +Packa dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!» Luukku lentää +paukahtaen kiinni. + +Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua +tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle--kaikkiin koko +katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle. + +Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi +pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää--hän +rientää miltei juosten keskikaupungille. + +Siellä hänet tapaa uudelleen raivo--loukatun ylpeyden ja uhman raivo: +'olenko minä karjapoika?' + +Rivi ajureita. Eräs kääntyy päin: »Pitäisikö olla?» + +»Ei!»--Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan! + +Rivin päästä hän sen vihdoin löysi--lihavan, punaisen naaman ja +hätäräiset, vilkkuvat silmät. + +»Kyllä vaan, kyllä tunnen!»--kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. »Nuoria +tyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä--niinkö?» + +»Niin.» + +»Herra on hyvä ja istuu!» + +Katu jyrisee.--Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen. + +Portista pihalle. Ajuri nousee, Olavi nousee. + +Ruoskanvarsi koputtelee luukulla varustettua ovea. + +»Flickorna ä' int' hemma nu!»--luukku sulkeutuu. + +»Mennään! Ajakaa vaikka tulimaiseen kattilaan, mutta ajakaa täältä +pian!» huutaa Olavi. + +»No no, ei sitä niin heitetä, kun kerran on reisuun lähdetty...» Ajuri +kääntää kadulle ja kiertää täyttä vauhtia eräälle toiselle pihalle. + +Olavi jää kuin tajutonna kärryjen viereen seisomaan. + +Taasen koputusta ... sitte nuorekas, sointuva ääni. Ja se nuorekas ja +ajurin basso puhelevat hiljaa, tutunomaisesti. + +»Selvä--ja nuori--eikä rahasta puutetta», selittää basso. + +Olavin veri kiehahtaa. Onko hän markkinaraavas, josta rietasnaamainen +ajuri hieroi kauppaa? Hän aikoo huutaa ajurin pois--silloin ovi +raottautuu. + +»Selvä on!» puhelee ajuri kiiluvin silmin---- + +»Iltaa--stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu +tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan. + +Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa +vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä. + +»Istukaa!--Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti... +rukkaset antoi, vai?» + +»Niin--miten ihmeessä te sen arvasitte?» huudahtaa Olavi keventynein +mielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän +tuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja +valehdella--muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin. + +»Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän +tulee siellä ikävä ... ja siellä teidän onkin melkein aina +ikävä.--Olikos se nätti?» kysyy hän silmää iskien. + +»Nättipä tietenkin--melkein yhtä nätti kuin te...» + +»Pyh!» Tyttö purskahti nauramaan. »Antoikos se edes suukkoa?» + +»Ei ei, ei sinnepäinkään!» + +»Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta--ja saitte +rukkaset?» + +»Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin--nipistin ja +taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.» + +»Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat +raaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma +vielä hautaankin viedä.» + +He nauroivat molemmat--toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa +'maassa maan tavalla' -naurua. + +»Mitäs te mieluimmin haluatte? Sherryä--madeiraa--portteria? Minä juon +mieluimmin sherryä.» + +»Kaikkia!» huudahti Olavi. + +»Kaksikymmentä yhteensä», nauroi tyttö, sai rahat ja katosi. + +»Mitähän tästä tulee?» Olavi tunsi joka tapauksessa tyydytystä että +huone oli siisti, melkein hienosti kalustettu, ja että tyttö osasi edes +puhua. + +Pullot tulivat, pullot ja lasit. + +»Skool!» Tyttö kohotti keimeän viehkeästi lasiaan. + +He joivat--Olavi ensi kertaa ijässään. Niinkuin kaikki se karvas ja +levoton, mikä hänessä oli lainehtinut, olisi tyyntynyt ja sammunut +sherryn aaltoihin. + +»Ensikertaako te olette 'Iisakinkirkossa'...?» nauroi tyttö silmää +iskien. + +»Ensimäistä.» Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun. +»Kaadatteko lisää?» ehätti hän kiireisesti. + +»Mjuka tjänare!» Lasit kilahtivat. + +»Onkos teillä paperossia mukana?» + +Molemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin, +kohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen +savukiehkuroita ilmaan. + +»Eikös tämä ole erinomainen laitos?» puheli hän nauraen. »Yleinen +hospitaali--kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te +tulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette +täältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?» + +»Kyllä kai...» + +»Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte +aikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me +olemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia! +Tuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva--ylhäinen, ylpeä +kuin viirikukko, ja ukko---- + +»Puhukaa jotain hauskempaa!» huusi Olavi ja hänen täytyi taasen +huuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota. + +»Hauskempaa? Kippis!--Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos +minä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?» + +»Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.» + +»Vai rivoa--fint ska' de' vara! + + Sohva, sohva, sänky sekä sohva + Eikös meill' ole mööpeleitä, + sänky sekä sohva? + +Hva' sa'? Kelpaaks?» + +»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»--Olavia laulun kevyt tanssipoljento +viehätti. + + »Täkki, täkki, tyyny sekä täkki! + Höyhentyyny ja silkkitäkki, + tyynyllä tyttö nätti!» + +Olavin täytyi pakostakin nauraa. + +Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja--tyttö oli myötänään äänessä. Lasit +kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni. + +»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua, +kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!» + +Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,--hän oli jo aivan +nähtävästi humalassa--ja katosi viereiseen huoneeseen. + +»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan +selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin +tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan. + +Tyttö palasi kuin ilmestys--kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat +tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla +somistettu ohut viitta ainoana verhona. + +»Oh!» pääsi Olavilta. + +»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan +Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja +kumartui Olaviin päin--hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa +silmissään. + +Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja +enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka +hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia +silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä +iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti +hänen kasvojaan vasten. + +»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti +madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen. + +»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?» + +»Juomaan!» + +Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva. + +»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki +sellaisia--joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin... Te olette +ensimäinen sellainen--maljanne!» + +Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään. + +Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli +sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta. +Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti, +että se hehkui pitkänä tulipuikkona---- + +Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen +hellällä äänellä: + +»Miksi te sellainen olette--sellainen mies! En minä maksun edestä, en +vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä _rakastan_ teitä? Vai +eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin +voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä--kyllä minä olen +elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi...» + +Olavin läpi kulki inhon puistatus. + +»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!» + +Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi: + +»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin. +Juodaan pois!» + +»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda +täällä pitääkin»--hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja +illalla, juoda yöllä ja päivällä ... ilman noita tuolla ei täällä kukaan +voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä--hyi sentään, millainen +minä olen!» + +Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan, +nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi. + +Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja +hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä +katsellessaan. + +»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö +nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy +lakkaamatta kieltään kastaa--eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi, +joi, joi...» + +Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun. + +Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt +mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin +kitalakeen tarttunut. + +Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että +lasit ja pullot tarjottimella helisivät. + +»Mitä h----ttiä minä tässä itken ja löllään--niinkuin se siitä paranisi!» + +Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella +ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan. + +»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä +huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun +toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä--vasta +opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko, +taikka minä tulen mustasukkaiseksi...» + +»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi +nousi ylös--hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat. + +»Täältähän se kullanmuru tulee!» + +Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö--ilmautui ja pysähtyi +siihen hymyillen. + +Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut +suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle. + +»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus. + +»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa. + +»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki +kättä--ei, pussatkaa!» + +Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään. + +Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan, +kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi +tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi +läiskähtäen kiinni--sitte ei kuulunut enää mitään. + +Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain +epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi +irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien +ajamana ovesta ulos. + + * * * * * + +Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut +kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa +peitti hieno, valkea kuura--niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata +taivasta. + +Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie +olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi +enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä +kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui +samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä +ja jäykistyä. + +Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä. +Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos. + +Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja +kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä +aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään +hävettänyt--niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa. + +Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen: + +»Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!» + +»Milloinkas ne nousevat?» + +»Parin tunnin päästä.» + +»Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja +toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle. + +Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa +niin väsyneet, että tuskin kantoivat. + +Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat--ovi avautui. + +»No--?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö--aamupukeissaan, samein silmin ja +veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja +kaiken maailman hajua--hän tuskin saattoi hengittää. + +»Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin +sammalletuksi. + +»Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on--katsokaa itse!» + +Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville +ruttuisen postipaperiarkin. + +Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä: + +»Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä +menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.--Elli.» + +»Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen. + +Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja +hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.--Niinkuin raskas paino olisi +vierähtänyt hänen hartioiltaan. + +»Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan. + +»Syökää se, jos haluttaa!» + +»Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja +pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee. + +»Piru heitä ymmärtäköön--puolihulluja ihmisiä!» mutisi tyttö Olavin +rientäessä miltei juosten portaita alas. + + + + +III + + +20. TIEN VARRELLA + + +Matkamies asteli maantietä pitkin--vaaleapohjaista, vihreäreunaista +maantietä pitkin. + +Hän kulki niinkuin kone, joka kerran on liikkeelle pantu: kysymättä, +ajattelematta, sivulleen katsomatta--yhä vain eteenpäin. + +Matkamies saapui mäen laelle, josta tie laskeutui laaksoon. Ja siinä hän +äkkiä pysähtyi, ikäänkuin kone, josta käyttövoima loppuu tai jonka eteen +voittamaton este ilmautuu. + +Hänen edessään lepäsi pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät kuin +rauhanaita onnentarhan ympärillä. Itse tarhassa pieniä kunnaita, +rinnepeltoja ja taloja, niittytäpliä ja kuhilasrivejä, heinäketoja ja +viillossarkoja, pieni joki ja silta, kohiseva koski ja sen molemmilla +rannoilla mylly. + +Äkillinen liikutus valtasi matkustajan nähdessään tuon kaiken yhtäkkiä +edessään. Yksi ainoa silmäys toi mieleen tulvan muistoja ja tapahtumia, +jotka olivat jo aikoja sitte unohtuneet. + +Kaikki näytti olevan ennallaan. Ja hän katseli jokea ja kohosi siitä +kosken vartta ylöspäin. Myllyt katselivat toisiaan, kumpikin rannaltaan, +niinkuin ne olivat maailman ajan katselleet. Mutta ne eivät olleet +entiset hirsiseinäiset myllyt, vaan uudet, upeat, kiviseinäiset. + +Ja se löi kuin välähdyksenä hänen mieleensä: onko mikään muukaan enää +entisellään, vaikka puitteet näyttävät samoilta? Mitä kaikkea onkaan +voinut näiden vuosien kuluessa tuossa pienessä kylässä tapahtua? + +Matkamies kävi levottomaksi--niinkuin hänen olisi vaikea astua näin +äkkiä ja tietämättömänä noiden kaikkien mahdollisuuksien keskelle. Ja +hän lähti hitaasti, raskain askelin laaksoon laskeutumaan, ja kuta +likemmäksi kylää hän läheni, sitä levottomammaksi hän itsensä tunsi. + +Tie kaartui. Kaarroksen takaa kilahti heleä kello ja näkyi joukko syödä +nykyttäviä lampaita--niiden kohdalla aidalla keikkui avorintainen, +liinahousuinen lammaspoika. + +Matkamiehen mieli ilostui--että edes lampaat ja lammaspoika olivat +entisellään. + +»No päivää!» tervehti hän poikaa kuin vanhaa tuttavaa. »Kenenkäs poikia +se mies on?» + +»Olenhan vaan semmoisen Tiinan poika», kuului aidalta reipas, +ujostelematon vastaus. + +»Vai niin, vai niin.» Matkamies astahti ojan yli tienoheen, istui ja +pani tupakan. + +»No mitäs tänne teidän kylään oikein kuuluu? Minäkin, näetkös, olen +liikkunut täällä joskus ennen ja tunnen vähän näitä paikkoja, mutta en +ole nyt pitkiin aikoihin kuullut mitään», puheli mies. + +»Jaa mitäkö kuuluu?» sanoi lammaspoika ilostuneena niin suuresta +luottamuksesta, ja laskeutui aidalta alas. »Jokos olette kuullut että +Mattilan 'Tyttö' sai varsanäyttelyssä ensimäisen palkinnon?» + +»En veikkonen!» vastasi vieras hymyillen. »Vai ihan ensimäisen? Entäs +muuta?» + +»Niin, mitäs sitä taas onkaan?» Pienissä viisaissa silmissä näkyi pirteä +välke. »Niin! Tiensuun Maija on nyt mennyt naimisiin. Ja se sai oikein +kaupunginsuutarin, ja niille laitetaan nyt tupaa--tuonne noin +kokkoaholle! Näettekös?» + +»Kyllähän minä näen. Kaunis siitä näyttää tulevankin...» + +»Ja tulee oikein hella ja paistouuni... Niin, ja Niemellä oli kanssa +häät, sille Annikille. Se meni nyt vasta naimisiin--vaikka kyllä siellä +on paljo riijareita käynyt, joka vuosi vaan, ja isollisia.» + +»Vai niin.» Matkamiehestä tuntui niinkuin joku olisi napauttanut häntä +vasaralla rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin. + +»Entäs Koskelassa?» kysyi hän maltittomasti. + +»Jaa Koskelassako? Se kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja...» + +»Kuoli--?» Niinkuin olisi isollamoukarilla iskenyt matkamiestä rintaan, +niin että kaikki meni sillä yhdellä iskulla turruksiin. + +»Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja oli valkoset lakanat +hevosten selässä ... ja arkku oli ihkasen täynnä hopeatähtiä--niinkuin +taivas vaan.» + +Matkamiehestä näytti niinkuin ilma olisi äkkiä pimennyt ja sen pimeän +keskellä tanssinut pieniä hopeatähtiä. + +»Olikos se tuttu?» kysyi poika, katsellen ihmeissään matkamiehen +kasvoja. + +»Oli», kuului tukehtunut vastaus. + +»Ja emännän asiat on kanssa huonosti», innostui poika jatkamaan. »Se +makaa nyt aivan viimeisillään...» + +Matkamies tunsi ahdistavaa kuristusta rinnassaan. + +»Niin ettei siinä nyt ole oikein isäntää eikä emäntää...» + +Matkamies halusi nousta, mutta pelkäsi jalkainsa pettävän. + +»Sanovat että se poika on jossain poissa, jota on isännäksi meinattu... +eikä ole tullut kotiin.» + +Matkamies nousi ja lähti eteenpäin. + +»Hyvästi nyt vaan, poika!» + +»Hyvästi!» kuului kummasteleva ääni tienohesta. Ja lammaspoika jäi +katselemaan hitaasti kulkevan vieraan jälkeen, jonka raskaat askeleet +rauskahtivat kuin hiekkaiset huokaukset maantien tiiviiksisullotusta +rinnasta. + + + + +21. PERINTÖKAAPPI + + +»Astu!» kehotti avain. + +Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet +juuri oven takana vallannut. + +»Astu--olet jo kyllin viipynyt!» + +Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin +pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa +kiertää lukkoa auki. + +»Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan +kätensä alla. + +Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään. + +Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui +tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla--aivan +niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin. + +Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle. +Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin--samanlainen ja kuitenkin +niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia +kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo--mutta kummankin +kasvoilla asui suuri lempeys. + +Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja +siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja +kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää +kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu +avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei +kuulunut--ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka +ovipielessä seisoi. + +Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha +vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä, +ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta +sanaakaan sanoa. + +Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille +levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla, +kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli +voitolla. + +»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että +sinä kerran tulisit ... ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit...» + +Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui +vuoteen vieressä olevalle tuolille--molemmat pitivät yhä toistensa +käsistä. + +Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä +lempein silmin. + +Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut +kysymys. + +»No, poikani...?» sanoi hän miltei kuiskaten. + +Mutta poika ei voinut mitään vastata. + +»Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha. + +Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä, +joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska--nosti, mutta laski ne +taasen pian. + +Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja +tutkivasti--terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia, +veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa ... kaikkea. + +»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä--ei niinkuin +pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen...»_Ja +koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen +ja_...» + +Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi +liikutuksesta. + +Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja +jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt--hän lysähti +polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan +peitteeseen. + +Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin +vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa. + + * * * * * + +Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama +surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja +kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen +asuntonsa pitänyt. + +Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden +etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia +partiojoukkoja. + +»Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi, +pyyhkien hikeä sairaan otsalta. + +»En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni +jotakin--mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.» + +Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa: + +»Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on +aina hyvää.» + +»Niin, tarkotus--kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka +ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja +sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia +sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan +silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni +koettelemuksissa--mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa...» + +Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi +taasen otsalle. + +»Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten +jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.» + +»Kyllä ... ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä +jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja +koko entisen uskoni ja toivoni--se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata... +Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi +helpompi puhua?» + +Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine +kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti +vuoteen ääreen. + +Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä +vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti. + +»Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta +tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te +niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi +kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni +antaa sen teille omin käsin.» + +Sairas huoahti syvään ja vaikeni--niinkuin hänen olisi pitänyt välillä +levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan. + +»Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs +tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut +niin tärkeäksi ja merkilliseksi.--Se on tuo kaappi tuossa!» + +Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin--kaappiin ja sitte +äitiin. + +»Te näytätte hämmästyneiltä ... kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa +sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.» + +Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte, +omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei +kuiskaten--niinkuin kummitusjuttua kertoen: + +»Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla +paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin +synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja +uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja +hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen +syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun +hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun +palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi +niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen +vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä...» + +Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä, +jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa. + +»Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka +olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja +avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin +vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo +avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka +peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen--hän oli vielä +nuori ihminen--ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta +noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut +parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän +läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän...» + +Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma +olisi loppunut keuhkoista--kuuntelijat istuivat kivettyneinä. + +»Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin +itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja +paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä +kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi, +ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka +sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka +silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan +vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä +seurasi kamala karjahdus--molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen +pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi +kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä +välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen--mitä sitte +tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt...» + +Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen. +Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi +tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan. + +»Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui +mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät +verestävinä--istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi +kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia +tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan +kaappiin--se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on...» + +Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä +kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen. + +Olavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen--tarttui, puristi ja katsoi häntä +rukoillen silmiin. + +»Kyllä, kyllä», nyökäytti sairas hänelle lempeästi. »Mies pyysi +anteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä +kellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli +myöhemmin maalia päälle. Mutta ... tahtoisitteko katsoa sitä korjattua +kohtaa...?» + +Olavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli +ainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä +kasvoillaan. + +»Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien +molempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin +katsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee...» + +Lause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi +tuska ja syvä liikutus. + +»Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan +epäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin +onnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat...! Ei sellaisia voi kitillä +eikä maalilla peittää--sellainen on vaimon sydän...» + +Kertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan. + +Olavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta +kerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt +vasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus, +sen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa +omituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten +syyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään +äitinsä salaisuudesta. + +»Ja mitä mieheen tulee ... niin, levätköön hän rauhassa. En ole tahtonut +hänen muistoansa häväistä, mutta ajatellessani että _tekin_ olette nyt +kasvaneet miehiksi, ja että teilläkin tulee olemaan vaimot... Niin, +kyllä hän oli jalo mies kaikessa muussa, niinkuin kaikki hänen +käsialansa todistavat. Ja minä tiedän että hän sai siitä itsekkin paljo +kärsiä, ja hänellä on tuomarinsa ja meillä on tuomarimme, ja meillä on +kullakin kyllin vastattavaa omassa kohdassamme...» + +Sairaan valtasi ankara liikutus, niin ettei hän voinut puhua pitkään +aikaan. Olavi istui ajatuksissaan, silmät kyyneleitä tulvillaan-- +vanhempi poika oli edelleenkin tuoliinsa lyyhistynyt. + +»Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni», puhui sairas tyynemmällä +äänellä. »Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia, +oikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa, +joka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei +niistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä +kenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien +sisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu... Jospa +minä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa +teille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan--nuo, +joissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä +muisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta +polveen--muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain +unohdettakoon!» + +Kaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon +saakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan +kuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla. + +Sairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen: + +»Tahdotteko ottaa tämän perinnön?» kysyi hän kiinteällä, odottavalla +äänellä. »Kaikkinensa, mitä siihen liittyy...?» + +Olavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin--se +oli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän +oli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun +väänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka +katsahti kunnioittaen äitiin. + +»Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse», sanoi vanha keventyneellä +äänellä. »Vain yksi lisäys tuohon perintöönne ... minun siunaukseni!» + +Hänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia +asunut. Ja se vallotti ne kokonaan--hän katseli hellä loiste silmissään +kauvan poikiaan. + +»Olavi!» sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman +poikansa mietteistään. »Se _tapahtui siihen aikaan, kun sinä +synnyit_...» + +Vanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt +miksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta +käsittäneet. + +Mutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren, +hämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän +tarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin +aurinko valaisee äkkiä pimeän loukon. + +Ja Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin +ajatukselleen vastausta odottaen. + +Äiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään: + +»Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.» + +Olavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven, +niin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen, +rotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät. + +»Niin, niin ... kuka sen kaiken ymmärtää», lisäsi sairas melkein Olavin +korvaan.--»Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan +olla yksinäni.» + + * * * * * + +Pojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat +äitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään, +kädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa +kaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien +yhteisellä hautakummulla. + + + + +22. OMA TUPA + + +Hautajaiset olivat ohitse... + +Veljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin +tuolillaan ikkunan luona. + +»----Ja sinä otat nyt talon ja isännyyden, ja hankit tietysti +emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niinkuin sitä on miespolvesta +miespolveen suvussamme hoidettu», sanoi Olavi. + +»Mitäs sinä sillä meinaat?» kysäsi vanhempi veli rykäisten kuivan, +lyhyen rykäyksen. + +»Sitä, mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä», virkkoi +Olavi miltei hilpeästi. + +»Vaikka tiedät että sinua on aina siksi ajateltu ja ettei minusta ole +isännän saappaisiin. Kyllä minä tiedän paikkani miesten edellä +työmaalla, mutta komento...» + +»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti. »Sitäpaitsi luulen +talon pysyvän paremmin talona, kun isäntä kulkee ase kädessä miesten +edellä, kuin jos hän kulkee suu täynnä suuria sanoja niiden jälessä.» + +»Hm», sanoi vanhempi veli, rykäsi taas kuivan, lyhyen rykäyksen ja jäi +eteensä tuijottaen miettimään ja sormillaan tuolin sivuun rummuttamaan. + +»Mitäs sinä sitte oikein itsestäsi meinaat?» kysäsi hän hetkisen päästä. + +»Jäädä itsekseni ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä--ja ehkä raivaamaan +omia peltojakin. + +»Mökkiä...?» ihmetteli vanhempi veli. + +»Niin. Katsoppas, veljeni!» sanoi Olavi raskaasti. »Kullakin on omat +polkunsa, ja minun elämäni on nyt joutunut siihen kohtaan, etten minä +voi elää minkään ennenrakennetun päällä. Minun täytyy alottaa kaikki +alusta ja rakentaa itse--ja jos minä kykenen alottamaan ja rakentamaan, +niin minä kykenen elämäänkin.» + +Vanhempi veli katseli häntä jäykin, hämmästynein silmin, niinkuin olisi +kuullut vierasta kieltä--katseli ja alkoi taasen rummuttaa. + +»Hm.--En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkkään», sanoi hän +kotvan kuluttua kunnioittavalla äänellä, niinkuin ylempäänsä puhutellen. +»Tiedän vaan, että niin on tehtävä kuin sinä sanot. Mutta uskotko sinä +että Koskela pysyy minun käsissäni Koskelana?» + +»Uskon!» vastasi Olavi sekä lämpimästi että vakuuttavasti. + +»Olkoon sitte niinkuin sinä tahdot. Mutta jos jotain alkaa mennä vinoon, +niin silloin täytyy sinun tarttua ohjaksiin.» + +»Sen kyllä teen, mutta sen täytymisen sinä jo tänä syksynä kynnät +peltoon viljaa kasvamaan. Olkoon nyt vaan kaikki onneksi uudelle +isännälle!» + +»No no! Hm.» Ja vanhempi veli taasen rykäsi. + +»Minkäs hinnan talosta sovimme?» + +»Ei mitään hintaa! Sinä otat talon semmoisenaan, niin olet heti hyvillä +jaloilla. Minä pyydän itselleni ainoastaan Isonsuon ja kauramaan sen +rannalta ja sen pienen metsäpalstan, mikä kuuluu samaan aitaukseen--ja +mahdollisesti rakennuspuut talon metsästä.» + +»Vai niin sinä olet ajatellut!» virkahti vanhempi veli pirteä välke +silmissä. »Siitä tulee mainio pala, eikä siinä ole savikaan kaukana. +Mutta kyllä se on monen hien takana--minä olen sitä katsellut. Hm, +hirret! Tietysti, ja hevosapu myös. Mutta kyllä talosta hinta määrätään +ja kaikki muukin pannaan tasan.» + +»Ei nyt mitään määrätä eikä tasata, kaikki muu jääpi sinulle. +Ymmärräthän, että kun kumpikin meistä tahtoo antaa enemmän kuin toinen +huolii, niin siitä kyllä aina sovitaan. Jos minä myöhemmin tarvitsisin +jotakin, niin minä kyllä tulen luoksesi, ja jos sinä tarvitset jotain, +niin tietystihän ensiksi käännyt veljesi puoleen.» + +»No, jos sitte sillälailla sovitaan--kyllähän minä koetan kaikki +tallella pitää.» + +Ja vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja +nopeassa tahdissa. + +Mutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös: + +»Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi--jos ne vielä +riisuvat hevoset ennen aikojaan...!» + +Ja hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle. + +Olavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja +katseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja +kädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista +ulos. + +»Kullakin on oma leiviskänsä», hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista +hellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. »Ja sinun leiviskäsi +taitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on +tähän päivään asti aavistanut.» + +Olavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle--Olavi kirves olalla. + +Oli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis +ja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan--jalat vain vanhasta +tottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa. + +Jo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin +puolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet +riippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita +taidekudoksiaan--siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin +mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri +paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin +hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua +tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä +sädelippuja. + +Samoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin +tietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen--lippujakin lieskui siellä +täällä. + +»Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea», ajatteli Olavi itsekseen. +»Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.» + +Ja väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin. + +»Eikö jo?» kysäsi kirves maltittomasti olalta. + +»Ei, ei vielä, mutta pian», vastasi Olavi, kouraisten varresta +lujempaan. + +»Tästä päivästä se kaikki riippuu», ajatteli hän taasen. »Se on kuin +koe--jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun +vaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin +silloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.» + +Ja maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki +pusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan. + +»Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen», ajatteli hän taasen +itsekseen. »Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä +itsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin +toiseenkin puoleen.» + +Hän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä +vaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves +tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni +lapsi--niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe. + +Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä, +sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen +maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran +ylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen--hänen +ensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä. + +Metsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin +kovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja +katsahti hämmästyneenä vastaajiin. + +Vastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä +nyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien +karskin katsein: »terve tulemastasi!» + +»Terve!» vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä. + +Ja niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään +haastella------. + +»Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?» vastasi +Olavi. »Se asia nyt on sillälailla että...» Ja hän kertoi koko asian +punervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen. + +»Vai niin--onneksi olkoon!» vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat +toinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui. + +Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä +vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta +ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla +oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui +yhä enemmän. + +»Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi +siitä tulla!» + +»Hyvin sinä meidät tunnet», vastasivat puut. »Tuollainen tervassydän +kestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me +teistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on +sellaiset pohjat, niin ... iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin +kaatuu!» + +Ja Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei +ollut kirvestä heiluttanut. + +Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen +hirsikaski. + +»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki +hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään. + +»Eipä hullummaltakaan--hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi. + +Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi. + +»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.--»Vaan sijansa se sekin saa, +kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.» + +»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan +montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta--siitä sinä +et ole vielä mitään virkkanut?» + +»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti +Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja +kuistin satulakattoineen--aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut. + +»Vai niin... Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät +taasen puut. + +»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan--niin minä olen ajatellut.» + +»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa +ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo. + +»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon +seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi--että vielä löytyy joku, +joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.» + +»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.» + +»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi--ihmiset?» + +»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko +näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi. + +»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella +Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon +rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista. + +Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui. +Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan +hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää. + +»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös...?» kysäsivät puut odottaen. + +Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä +neljäänkymmeneen--ja hymyili. + +»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain +mielin. + +»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut. +»Näkemään asti!» + +Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui +niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat +salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se +täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi +luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut. + + + + +23. YHTYVIÄ POLKUJA + + +Hirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897. + +Kyllikki! + +Sinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta +vihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes +osotettasi--oletko vielä »Kyllikki», vaiko mahdollisesti jo joku »se ja +se» jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään +Sinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi. + +Ja sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti, +en tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan +piirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun +jälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä +olet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut +Sinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko +se ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua +kaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka +minä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia? + +Sitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja +kulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin +väsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin +kotiin--nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet +hautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran +sentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin +josta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin! + +Rakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin +tuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä +päivältä yhä huutavammaksi--ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa +ja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan +toveria _kärsimään ja ponnistelemaan_. + +Et voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina +sydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla +ollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle +mitään? _Ja kenelle_...? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että +tiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole +ollut pieni eikä helppo kysymys. + +Nyt minä luulisin kuitenkin olevani siitä _omasta_ puolestani täysin +selvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun +kanssani vesille--ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei +näy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin +ainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen +vapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä +koskaan hellittävä--kävi miten kävi. + +Vielä: uskaltaako Moision tytär lähteä _mökkiläisen_ vaimoksi, sillä +mitään muuta en voi enkä tahdo hänelle tarjota? Jos hän siihen uskaltaa, +silloin minäkin luulisin uskaltavani vaikka mihin. + +Ja vielä: _tahdotko_ liittää kohtalosi minuun? Vai ehkä halveksit minua? +En tahdo itseäni puolustella, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä +tiedän etteivät yksityisseikat vaikuta Sinun päätökseesi, vaan se +peruskäsitys, minkä olet minusta ihmisenä saanut. + +Yksi asia ennen kaikkea: ei sääliä eikä armopaloja! Luulisin tietäväni +ettei kumpainenkaan meistä tarjoa eikä huoli armopaloista, mutta olen +kuullut sanottavan että säälillä on naisen sydämessä suuri sija. +Tahtoisin kuitenkin sanoa ettei sillä montakaan viittaväliä päästä, jos +se toinen, aikaisempi tunne kerran on kuollut. Ja sen vain Sinä tiedät! + +Vieläkö Isäsi elää? Ja onko hän yhä entisellä kannallaan? Mutta sehän ei +merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla +saa olla vaikka kymmenen isää! Sillä nyt minä tahdon niinkuin se tahtoo, +joka vie tahtonsa perille. + +Kuulemaan asti, Kyllikki! Tiedät että odotan jännityksellä +kirjettäsi--sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän että miten asiat +muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen. + +Olavi. + +Osotteeni on: _Olavi Koskela_. Paikkaosote sama kuin ylempänä. + + * * * * * + +Kohisevassa lokak. 2. pnä 1897. + +Olavi! + +Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut +kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa. Olet ylpeä ja +vaatelias niinkuin ennenkin, vaikka vähän toisella tavalla. Ja se on +hyvä, sillä jos Sinä et sellainen olisi, niin se saisi minun epäilemään. + +Kyllä minä uskallan, kaikkeen! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää +miettiä, sillä minä olen kerran siinä suhteessa mietteeni miettinyt ja +päätökseni tehnyt ja pysynyt sille uskollisena. En häpeä tunnustaa, +etten ole ollut Sinusta niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut +syrjästä askeleitasi aina siihen saakka, kun kotiisi läksit, ja +päättänyt odottaa Sinua siksi, kunnes kaikki toivo on mennyt. Pidän +omantuntoni velvotuksena juuri tänä hetkenä sanoa että näin on ollut, +tietääksesi ettei tämä kirjeeni perustu mihinkään kauniisiin toiveisiin +tai tietämättömän luuloihin, vaan vakavaan selvyyteen siitä, mikä minua +Sinun kanssasi odottaa. + +Älä pelkää armopaloja, Olavi! Minä uskon kohtaloon ja sen tarkoitukseen. +Olen näinä viimeisinä vuosina usein miettinyt, onko minun elämälläni +mitään tarkotusta ja miksi kohtalo niin kummallisesti meidät kerran +yhteen toi. Kiusatakseenko ja haavottaakseenko? Ja päätös on ollut, että +jos minun elämälläni on joku tarkotus, niin sen tarkotuksen täytyy +liittyä Sinuun, ja että jos kohtalolla silloin oli joku tarkotus, niin +Sinä tulet vielä kerran minun luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä +tulit, ja tulit juuri se sana huulillasi, jota minä olen vuosikausia +odottanut: että minä olisin Sinulle _tarpeellinen_! Se oli se oikea +tunnussana, jonka kuullessani en enää mieti, en kysele enkä epäile, vaan +vastaan silmää räpäyttämättä: olen valmis! + +En minäkään luule enkä toivokkaan että tiemme on kulkeva kukkaisten yli. +Mutta tunnussana on oikea, siitä minä pidän kiinni, ja se on vievä +varmasti lopulta perille! + +Tule Olavi, tule pian! Minä odotan Sinua, neljän vuoden odotuksella, +neljän vuoden kaipauksella, koko minun elämäni kaipauksella! + +Sinun + +Vedenneitosi. + +J.K. Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin +ajatukseni. Yhtä pyytäisin: tahtoisin tavata Sinua kahdenkesken, +ennenkun astut isäni eteen. Pelkään nähdä Sinua näin monen vuoden +päästä vasta hänen läsnäollessaan. Etkö voisi tulla ensin muinaiseen +yhtymäpaikkaamme ja ilmottaa ennakolta kirjeessä päivän ja hetken? + +Kyllikki. + + + + +24 KOSINTA + + +Olavi astui Moision portaita ylös. + +Hän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin +voimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä +tahansa--kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa. + +Avasi oven ja astui sisään. + +Huoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen +ukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se +toinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän +rinnasta, kun ovi avautui. + +Kaikki kolme naulautuivat paikkaansa. + +»Päivää!» tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi. + +Kukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat +kulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa +ukkospilveä. + +»Päivää!» kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla +että sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin. + +Mutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien: + +»Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun +silmieni eteen--onko teillä jotain asiata?» + +Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten. + +»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut +sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi +ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.» + +»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni. + +»Niin--mutta älkää kiivastuko!» + +»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta +ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin +hohtimet. + +Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä, +mikä hänen sisässään alkoi kiehua. + +»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka +nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!» + +Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin +syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat. + +»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi. + +Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti +sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski: + +»Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu +askeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä +mielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä +kummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen +nytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu, +vaikka se olisi tähtenä taivaalla!» + +Ukko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet +nyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti. + +Olavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon +syliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa +siivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii! +Hän astui päättävästi ukkoa vastaan. + +»Isä!» kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti +eteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. »Isä--minä ... _minä +kuulun hänelle_!» + +Isä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa +ratkaisevana hetkenä--pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään. + +»Sinä--?» huudahti hän kummastuneena. »Vai oikein sinä _kuulut_ +hänelle?» lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. »Ja ehkä olet häntä +oikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta +kenellekään ihmiselle kuuluvata?» + +»Niin olen», kuului tyyni, rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt +ruveta hänen vaimokseen.» + +Ukko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin: + +»Vai olet sinä _päättänyt_--?» + +Se sai tytön miltei säpsähtämään. + +»Minä olen niin ajatellut», sanoi hän nöyrällä äänellä, »ja minä +toivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.» + +»Vaan jospa _minäkin_ olisin jotain päättänyt!» Ukko suoristausi, +seisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. »Ja nyt voitte kuulla +minun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle--hävetköön se, +joka kehtaa pyytääkkään!» + +Hän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se +olisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota. + +Seurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin +raskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja +itsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella, +jotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä +ryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla. + +»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta _menee_ tukkijätkälle!» +helähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen. + +Ukon pää kohosi entistäkin ylemmäs. + +»Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!» +tömähti kuin isomoukari alasimeen. + +Sitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja +Olavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän +ymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas +sen vain pilaisi. + +»Valitse!» sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. »Ja valitse pian, tuo +toinen odottaa.--Yksi sana vielä!» Hänen äänessään väreili vihlova, +voitonvarma iva: »Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä +minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon +tulitkin--ymmärrätkö? Tee päätöksesi!» + +Se iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret +seisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina. + +»Täytyykö minun _näin_ valita?» kysyi tyttö kalpeana, miltei +rukoilevalla äänellä. + +»Täytyy!» + +Tyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin +liikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt. + +»Kyllikki!» sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Minä en +soisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi +lankee niinpäin, niin»--hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen +äänensä vapisi harmista ja katkeruudesta--»niin on tässä aluksi sen +verran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.» + +Ukko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston +iva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville +salaisen kiitoksen. + +Olavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan +tuijottaen--heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan. + +Silloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään +korkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat +yhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha--pusero lepäsi sängyn päälaudalla +ennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut. + +Ivahymy kuoli ukon kasvoilla. + +Olavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain +käsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos. + +Mutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka +avautui--hame teki puserolle seuraa. + +Ukon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. + +Olavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina, +että veri pakeni hänen kasvoiltaan. »Kiiruhda!» kuului hänen tukehtunut +äänensä olkapään yli. + +Tyttö seisoi yhä paikallaan--kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen +nappi avautui ja... + +»Lopeta jo!» kuului isän ääni kuin maan alta. + +Olavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin. + +»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä +sanoo. »Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton», huusi hän tyttärelleen, +»vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame!--Ja sinä! +Tottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin +ottaakkin--hävytön!» + +Kuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä +hämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan. + +»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy +istumaan!» + +Kyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut +alasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja +juoksi kiireisesti kamariin. + +Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän +vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan +ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos. + +Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään +vanhan miehen niin masentuneena. + +Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna--tuli +ja hiipi hiljalleen kaapin luo. + +Nuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte +katselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä. + +Äänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen +kasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei +juhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin. + +»Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia», alotti hän, +»niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun +suvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan, +mutta ei sitte enää menneitä märehtiä.» + +»Se on kunnioitettava tapa», sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä +sanoisi. »Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.» + +Seurasi taasen hetkisen äänettömyys. + +»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi +yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. »Haluaisin +tietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko +vielä naituasikin maailmaa kiertää?» + +»En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan +paraikaa itselleni mökkiä», vastasi Olavi. + +»Hm, vai niin.--Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi +tässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti +tiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo +vanhaksi.» + +Olavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin. + +»Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän +suvussanne ole tapana menneitä märehtiä», sanoi hän. »Enkä minä voi +kylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä +voi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja +itse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin, +mutta en minä voinut siihen ruveta.» + +»Talo...?» huudahti ukko ja nousi seisoalleen. »Mistäs sinä sitte oikein +olet kotoisin?» + +»Hirvijoen Kylänpäästä--jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi. + +»Olen nuorempana käynytkin sielläpäin», puheli ukko lämmenneenä, +kävellen Olavia kohti. »Ja mistäs sieltä...?» kysyi hän vetäen +pöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia. + +»Koskelasta.» + +»Koskelasta! Isosta-Koskelastako--?» + +»Onhan se isonlainen», Olavi vastasi. + +Ukko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen: + +»Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa +meillä kävit?--Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.» + +»Siksi», vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat, +»etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä +koskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!» + +»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä +kiireestä kantapäähän. »Vai sillätavalla.» + +Mutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta. + +»Älä ole milläsikään», sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös. +»Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan +ulos--en minä siellä monta minuuttia viivy.» + +Tupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu +myrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu +huomenkelloja. + +Kaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka +nousi häntä vastaan--riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen +kaulansa ympäri: + +»Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!» + +»Ja minä--millainen sinä oikein olet...!» + + + + +25. KATKENNUT KIELI + + +Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli +metsissä--ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti. + +Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta +tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin +rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa. + +Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot +keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin +eteen johtavan pihatien molemmin puolin--keinuivat pitkissä köysissä, +niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli +järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan. +Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa +himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä. + +Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion +ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella +äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä +ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden +tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan +elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen. + +Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden +ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita. + +Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa. + +Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu--ja yhä tanssittiin puoliyön jo +lähetessä. + +Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen--ei oltu ennen nähty +niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä +jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa +sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi +jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja +morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja +puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata--kaikki kävi +niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut. + +Sulhanen oli onnellinen--kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian +oli onnellinen--kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen +perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi +tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta +lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon +seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki, +kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat +kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse +häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä +kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä +istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa. + +Taas huudettiin sulhasta ja morsianta--satuparia, miehekkyyden ja +uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt +näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja +hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias +sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan. + +Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti +kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa. +Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla +someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä +katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä +puhtaanvalkealta pohjalta. + +Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin +virvokkeita saamaan--naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen +kanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit +kilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä +läikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa. + +Taas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä +lasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta +pian hekin läksivät. + +Viimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa +pelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli +otettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään +lyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies. + +Olavi miltei säpsähti--että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä +kuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin +kummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea +veltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu, +tulipäinen sikaari suussa--muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen, +punaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä. +Sameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin. + +»Olisi pari sanaa sulhaselle--jos olisi aikaa kuulla?» sanoi mies +paksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa. + +»Miksikäs ei ... ainahan sitä ... en edes tunnekkaan...?» Olavi vastasi. + +»Kyllähän me tuttuja ollaan», tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa +äänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä--»enemmänkin kuin +tuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.» + +Mies astui askeleen Olavia kohti: + +»Sinä vietät tänä iltana häitäsi--minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka +olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan +mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää...» + +»Mitä--?» huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien. + +Miehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä +tunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä: + +»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin +olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä +olisi tänä iltana hyvä tietää että ... _että luuletko sinä itsekkään +valkoisen karitsan saaneesi_!» + +Ja mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa +laajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva +puu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen +yhteen jaksoon: + +»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!»--hän kumarsi ilkamoiden. »Minulla onkin +suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä +samassa...» + +»Kurja--raukka--p----le!» räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja +raivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi +rintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan. + +»Siunaa itsesi!» sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä +koholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita +rutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne +riipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari +putosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä +veltoksi, riippuvaksi lihakasaksi. + +»Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa ... enkä tiedä mi-mi-mi...» tohisi +kalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä +palkeesta. + +»Kiitä onneasi että niin on--muuten...!» Olavi laski miehen tömähtäen +lattiaan:--»Ulos!» + +Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen +kuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan +sanomatta ulos. + +Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin +liekit tanssivat piirongilla. + +'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin +luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen +puhetta--kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja +joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä! + +Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että +koko rakennus tärisi--tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui +niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua, +niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen +häväistystään. + +»Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän +ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun +tekisi. + +Joukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan +kynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä +hänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa +tyhjentämään. + +Sulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa +myöten perälle--viuluniekan luo. + +»Myötkö viulusi?» kuiskasi hän soittajan korvaan. »Joku haluaisi ostaa, +on pyytänyt minun kysymään--hinnalla ei tingitä!» + +»Enpä tiedä--on vaikea luopua», vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa +ääntä. + +»Myötkö viulusi? Haluttaisiin, _tarvittaisiin_!» + +»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!» »Hyvä! Ostaja tulee +pian.--Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee +rakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!» + +Viuluniekka nyökäytti päätään. + +Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja +helähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät +hämmästyneinä katsomaan. + +Mutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää--useat muutkin parit +läksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien +silmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman +haltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja +kulmilla paloi ylpeä uhma. + +Kaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen--sellaista tanssia ei oltu +koskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain +pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen, +vaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi +hänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi. + +»Mitähän se tarkottaa?» kuiskailtiin väkijoukossa. + +»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt--viimeisen kerran poikamiehenä!» + +»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa, +salaperäistä tanssia--olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut +jotain kummallista, kun kaikessa muussakin. + +Olavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte +erittäin syvään ja kohteliaasti--Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä +ja levotonna, tietämättä mitä ajatella. + +Soittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa +lujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu +vinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja +hurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri--yhä +vain kiisi. + +Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti +ohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa +silmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan--'vii-uu' huusi +räsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli. + +Häähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he +seisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut +tanssin loppuaskeliin. + +»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen. +»Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi +soitettu, enää koskaan soiteta.--Hyvää yötä!» + +Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen +lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi +keksinytkään! + +Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana: +niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle--on minun +tyttäreni yhden viulun arvoinen! + +Morsian yksin seisoi kalpeana--niinkuin taasen olisi ollut kesäinen +sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka +rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan +lieska. + + + + +26. MORSIUSKAMARI + + +Morsiuskamarissa pienet lemmettäret leijailivat--hilpeinä, vallattoman +veitikkamaisina. + +»Hei!» huudahti muuan. »Minä se olen ensimäinen. Ensimäinen tervehdys +minun, lentomuisku minun!» + +»Entäs minä?» + +»Ja minä...?» + +He alkoivat puhua kaikki yhtaikaa. + +»No no, kuulkaa nyt hiukan minuakin! Miltäs tämä minun onnitteluni +kuuluu? Se pitäisi olla hienoa, vai?» + +»Tui-tui!» visersi pienin kaikista lemmettäristä, joka oli toisten +intoillessa pujahtanut salaa morsiusvuoteelle peitteen reunan alle, ja +kurkisti sieltä veitikkamaisesti valkean lakanan laskoksesta. +»Tui-tui--mitenkäs _minun_ luulette heitä onnittelevan...?» + +»Rasavilli!» huudahtivat toiset puolittain leikillä, puolittain +tosissaan, sillä tuo oli jo kaikkienkin mielestä liian rohkeata. Ja he +pyrähtivät kuin mehiläisparvi pienintä vekkulia vallattomuudestaan +kurittamaan. + +Mutta pienin lehahti lentoon ja piilottausi piirongin taakse--toiset +jälessä. + +»Hiljaa!» huudahti äkkiä joku joukosta. »Nyt se taisi vihdoinkin tanssi +loppua!» Oltiin hetkinen äänettä. + +»Niin loppui--nyt ne tulevat!» + +Kukin riensi paikalleen, punottavin poskin ja sykkivin sydämin. + +Viereisestä kamarista kuului läheneviä askeleita. Kaikkien silmät +tähtäsivät oveen. + +Sisään astui mies, jonka silmissä lieskui synkkä tuli--häntä seurasi +kalpea morsian. + +Tervehyttäjän käsi vaipui alas, hymy jähmettyi silmissä ja onnittelut +jäätyivät huulille--lemmettäret hiipivät väristen seinäviertä ovelle. + +Mutta mies, jonka silmissä paloi vihan tuli, astui kiivain askelin +edestakaisin huoneessa, astui ja pureskeli raivoissaan ylähuultaan. +Sitte hän pysähtyi äkkiä perälle pöydän luo ja kiinnitti kalpeaan +naiseen läpitunkevan, kuurakylmän katseen. + +Nainen, joka oli siihen saakka seisonut ajatuksissaan piirongin luona, +läheni hitain askelin kylmää miestä. + +»Olavi!» sanoi hän äänellä, jossa värähteli tuska ja hellyys. »Mitä tämä +oikein merkitsee, rakas Olavi...?» + +»Rakas--?» kalskahti miehen hampaiden välitse kuin raepuuska +ikkunanlasia vasten, ja hänen äänessään värisi itku ja nauru, vihlova +iva ja katkeruus. Hän tarttui kiivaasti naisen molempiin olkapäihin. + +»Pysy loitommalla!» huusi hän vihasta kiehuen ja heitti kalpean naisen +luotaan niin tuimasti, että hän lensi pari syltä syrjään ja horjahti +sivuseinällä olevalle sohvalle. + +Kalpea nainen jäi hämmästyneenä asentoonsa--heitto oli tullut niin +odottamatta. Mutta sitte hän nousi ja astui pari askeletta Olavia kohti, +tyynesti ja päättävästi, pää korkealla koholla ja poskilla punaiset +pilkut. + +»Mitä tämä oikein merkitsee, Olavi?» kysyi hän äänellä, jossa yhä vielä +väreili hellyys, mutta jonka pohjalla jo läikkyi aalto kirkasta terästä. + +Olavin veri kuohui kohisten--että syyllinen uskalsi seisoa tuollalailla +pää koholla ja katsoa sellaisella ylevyydellä häntä suoraan silmiin. Ja +kun hänen katseensa samassa sattui myrttikruunuun, morsiamen puhtauden +tunnusmerkkiin, joka ikäänkuin häntä ilkkuakseen näytti sinä hetkenä +kasvavan ja kohoavan entistäänkin korkeammaksi, niin hän pelkäsi verensä +tyrehtyvän ja tunsi pakottavaa tarvetta syöksyä tuon riettaan +teeskentelijän kimppuun ja repiä hänet kappaleiksi. + +»Sitä», huusi hän miltei mielettömän raivolla ja syöksyi hänen eteensä, +»että sinä kannat vääriä koristeita, petturi!» Ja hän repäsi yhdellä +tempasulla myrttikruunun huntuineen, viskasi sen lattiaan ja survoi sitä +yhä rajummin metallisten runkolankojen kohoillessa kuin uhottelevat +käärmeenpäät hänen jalkainsa alta: »Valehtelija, valehtelija, tekopyhä!» + +Kyllikki ei liikahtanut, ei äännähtänyt, hän vain katsoi +kauhistuneena--punaiset pilkut poskilla yhä laajenivat. + +Kruunusta oli vain metallilankoja ja myrtinsirpaleita jälellä--Olavi +potkasi vielä viimeksi hunnun syrjään. Sitte hän suoristausi ja katsoi +Kyllikkiin hurjasti, niinkuin mies, joka on kukistanut yhden +vihollisensa ja nyt silmää toiseen. + +»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee» virkkoi +Kyllikki--yhä tyynesti, mutta niin muuttuneella äänellä, että hän +pelästyi sitä itsekkin. + +»Kyllä, jumal-avita! Jos minulla olisi revolverini, niin vastaisin +silmänräpäyksessä niin, ettet enää ikänä kyselisi!» + +Kyllikistä tuntui niinkuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan ja +sen sijaan virrannut kylmä viima, huutava hätä ja neuvottomuus. Häntä +oli häväisty, hänen kruununsa ja morsianonnensa oli lattiaan polettu, +jälellä oli vain mies, joka raivosi ja uhkasi. Hän tarkasti Olavia +pitkään, ikäänkuin yhdellä silmäyksellä käsittääkseen mistä metallista +hän oikeastaan oli tehty. Ja hän tunsi vaistomaisesti seisovansa jonkun +suuren ja hirmuisen edessä, josta koko heidän tulevaisuutensa +riippui--yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, mihin hän nyt ensiksi +ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri syöksyi humisten hänen +päähänsä... Uskaltaisiko tuo mies? Onko hänen vihansa suurempi kuin +rakkautensa? + +Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt taikka ei koskaan, muuten on kaikki +hukassa! Astui piirongin luo ja avasi alimman laatikon. Etsi kiireisesti +jotakin, ja kun ei löytänyt, niin työnsi laatikon kiinni. Avasi sitte +toisen, kohosi hetken päästä ylös ja astui tyynein, päättävin askelin +Olavin eteen pöydän luo, vaikka sydän löi niin että jyskytti. + +Pöydälle laskeutui vanhanaikuinen kookas revolveri, jonka tummankiiltävä +piippu välkkyi kynttiläin valossa. + +»Siinä on se, jota kaipaat, luoteja on täysi panos--minä odotan +vastausta.» + +Hän sanoi sen harvaan, ponnistaen kaikki voimansa ettei ääni pettäisi, +astui pari askeletta taaksepäin ja jäi odottamaan--kasvoiltaan +lumivalkeana, värähtämätön katse Olaviin tähdättynä ja hengitys miltei +lakanneena. + +Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Se tuntui Kyllikistä pitkältä kuin +ijankaikkisuus, ja hän olisi kaatunut, ellei olisi tuntenut itseään +jäykäksi kuin jääpuikko. + +Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen häneen kuin kummitukseen. Hän +oli nähnyt hänet kerran ennenkin samanlaisena, yhtä kalpeana ja +päättäväisenä--silloin vanhan Moision edessä. Ja tuo vertaus iski häneen +kuin ahdistava tuska, ja revolveri pöydällä oli niinkuin vaatteet, joita +Kyllikki taasen alkoi riisua. + +»Mitä sinä oikein tarkotat--tahdotko tehdä minut hulluksi?» huusi hän +tukehtuneella äänellä, repien molemmin käsin epätoivoisena tukkaansa ja +syöksähtäen rajusti ovellepäin. + +Kyllikki tunsi veren ja lämmön palaavan tyrskyten ruumiiseensa. + +Olavi astui pari kertaa perän ja oven väliä ja riensi sitte kuin +tuulispää Kyllikin eteen. Hänen verensä oli päässyt salpauksestaan ja +hän tunsi taasen kohoavansa tuomari-istuimelleen. + +»Sinä vielä uhmaat, salapetturi!» huusi hän vihasta kalpeana ja +jalkaansa lattiaan polkaisten. »Tiedätkö mikä sinä olet? Valehtelija ja +valapatto! Ja mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet +turmellut minun hääiltani--sinä olet hävittänyt minun onneni ja +tulevaisuuteni--sinä olet häväissyt minut koko maailman edessä--sinä et +ole puhdas, vaan sinä...» Ilma loppui hänen keuhkoistaan ja hän veti +sitä kiihkeästi, jatkaen särkyneellä äänellä: »Ja nyt on tilin hetki +tullut! Tunnetko sinä erään miehen, elukan, jolla oli tänä iltana +punainen nauha kaulassa ja paksut hopeaperät liivin päällä? Valehtele +nytkin, jos uskallat!» + +»Tunnen--hyvinkin.» + +»Tietysti, kuinkas muuten...!» Hän nauroi kamalaa, hermostunutta naurua. +»Ja tuo elukka tuli minun hääiltanani minun eteeni ja sanoi...» + +Hän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. »Mitä hän sanoi--?» +kysyi Kyllikki henkeään pidättäen. + +»Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät--_että sinä olet ollut hänen vaimonsa, +vaikka vihkimättä!»_ + +Ja Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin +vasama--niinkuin tarkotuskin oli. + +Kyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan. Hän tunsi vihaavansa +Olavia--koko tuota sukua, joista yksi kantoi väärää todistusta ja toinen +raivosi, jotka puhuivat _heidän_ hääillastaan ja _heidän_ onnestaan ja +vaativat puhtautta--muilta vaan ei itseltään. Hän tunsi että heidän +täytyi nyt iskeä yhteen ja repiä toisiaan, pelkäämättä ja +armahtamatta--murskata kaikki, jos mieli mitään rakentaa. + +»Entä sitte?» kysyi hän kylmänkirkkaalla äänellä, pää koholla. + +»Entä sitte--?» huusi Olavi raivostuneena. + +»Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmotettu useampia...?» + +»Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut--nyt, tällä hetkellä!» + +»Tapa!» Ja hän kiinnitti Olaviin uhmaavan katseen ja jatkoi kylmällä, +varmalla äänellä: »Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on +ollut...?» + +Olavi mörähti niinkuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan. Sitte hän +iski raivoissaan molemmilla nyrkeillään päähänsä että jysähti, kääntyi +poispäin ja alkoi karata hurjasti edestakaisin, tukkaansa repien ja +raivoten: »Minä tapan sinut ja minä tapan itseni--tapan, tapan, tapan!» + +Hetkisen riehuttuaan hän heittäytyi sohvalle, repäsi takkinsa auki niin, +että napit sinkoilivat irti, tarttui valkoiseen rusettiinsa, tempasi sen +poikki ja viskasi lattialle huutaen tuskissaan: »Miksi minun pitää tätä +helvettiä kärsiä? Ei kellään ole näin kurjaa hääiltaa, ei kukaan ole +näin onneton!» + +Kyllikki seisoi yhä paikoillaan, antaen Olavin raivota ja tuskitella ja +tuntien niinkuin se pohja, jolla hän itse seisoi, olisi yhä varmistunut. +Vihdoin hän meni hiljaa Olavin eteen sohvan luo. + +»Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?» sanoi hän +tyynellä äänellä. »Sinä kuuntelet juopuneen miehen valeita sensijaan, +että kysyisit siltä ainoalta, johon voit ehdottomasti luottaa, tai edes +olisit antanut selityksen, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo +mies teki niinkuin teki ja antoi sinun hääiltanasi maistaa pisaran sitä +samaa myrkkyä, mitä epäilemättä olet itse monelle muulle valmistanut. +Mitä häneen tulee, niin hän on tavallaan nuoruudentoverini, erään +mahtavan talon poika, ja minä olen ollut pienestä pitäin kuin hänelle +luvattu. Ja hän, puolikymmentä vuotta minua vanhempi, kohteli minua +lapsempana kuin morsiantaan, jopa yritti joskus hyväilemäänkin, kun olin +niin lapsi, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki, +vaikka tuo raukka on juovuspäissään ja harmissaan koettanut uskotella +sinulle jotain muuta.» + +»Onko se totta, Kyllikki--?» huudahti Olavi ponnahtaen sohvalta ylös. + +»On. Kyllä _minä_ olen puhdas, mutta _sinä_--oletko sinä oikeutettu +puhdasta vaatimaan...?» + +»Olenko minä oikeu...?» kuohahti Olavi, mutta lause jäi kesken ja hän +vaipui takaisin sohvalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja ummisti +silmänsä kuin pahaa näkyä torjuen. + +»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut +niinkuin luulit--niin olisi _pitänyt_ olla! Ja sinä tiesit sen itse, +siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa.» + +Hän oli hetken vaiti, katsellen sohvalla voihkivaa Olavia. + +»Niin, puhdasta, se on oikein että pidätte siitä vaatimuksesta kiinni. +Mutta oletko sinä kertaakaan tänä iltana ajatellut mitä minä saan--minä, +joka _olen_ puhdas?» + +»Älä kiduta minua!» valitti Olavi käsiään väännellen. »Kyllä minä sen +ymmärrän, ja kyllä minä olen sinuakin ajatellut--oh, oh!» + +»Niin oletkin ... joskus. Siitä oli sinun kirjeessäsi, pari sanaa vain, +mutta syvästi. Minä ymmärsin sen anteeksipyynnöksi, ja voin ottaa kaiken +vastaan semmoisenaan, sillä minä ajattelin silloin enemmän muita kuin +itseäni. Mutta tänä iltana...» + +»Voi Jumala tätä kurjuutta--kaikki on mennyttä!» vaikeroi Olavi +itkunsekaisen hermostuneella äänellä ja alkaen taasen tukkaansa repiä. +»Tätä iltaa, tätä iltaa, joka on ollut minun kauniin unelmani, jota +minä olen odottanut kuin suurta sovintopäivää. Kaikki on sirpaleina: +kruunut ja hunnut, toiveet ja unelmat--minun hääyöni, minun hääyöni... +sitä ei minulle annettukaan!» + +Hän heittäytyi tuskissaan sohvan päänojan yli suulleen ja ratkesi +raivoisiin nyyhkytyksiin. + +»Sinun hääyösi?» sanoi Kyllikki värähtelevällä äänellä. »Eikö sinulla jo +ole ollut hääyösi...? Mutta minun hääyöni»--hänen äänensä petti--»sitä +ei ole ollut, eikä sitä tule koskaan...!» + +Hän pyrskähti rajuun, epätoivoiseen itkuun, lysähtäen sohvan toiseen +nurkkaan ja väristen koko ruumiiltaan. + +Ja morsiuskamarin täytti itku ja valitus, nyyhkytykset ja huokaukset ja +onnettomuuden tunto niin syvä, että olisi luullut seinien puhkeavan +niiden jännityksestä. Kyllikin itku paisui toisinaan korvia vihlovaksi +valitukseksi ja Olavi väänteli ja vieriskeli tuskissaan kuin avuton +lapsi. + +Hän säpsähti kuin unesta havahtuen tuntiessaan kierineensä tietämättään +aivan Kyllikin viereen. Ja hän vierähti lattialle hänen eteensä, +kiertäen kätensä hänen polviensa ympärille ja painaen päänsä hänen +syliinsä. + +»Tapa minut!» huusi hän epätoivoissaan. »Anna ensin anteeksi, ja tapa +sitte!» + +Kun Kyllikki tunsi hänen käsivartensa jalkojensa ympärillä, niin hän +lakkasi värisemästä ja tunsi itkunsa ja tuskansa tyrehtyvän siihen +puristukseen. + +»Mikset sinä vastaa?» huusi Olavi. »Ellet voi antaa anteeksi, niin tapa +edes--tai minä tapan itse itseni!» + +Mutta Kyllikki ei puhunut mitään. Hän ainoastaan kumartui eteenpäin ja +pujotti kätensä hiljaa Olavin käsivarsien alle, alkaen vetää häntä +ylöspäin--voimakkaasti ja hellittämättä, kunnes sai Olavin +puolikoholle, jolloin puristi hänet lujasti itseään vasten. + +Lämmin aalto huuhtasi Olavin rintaa ja hän kiersi käsivartensa Kyllikin +ympärille, niinkuin kiitollinen lapsi kietoo kätensä äidin kaulan +ympäri: + +»Purista minut nyt kuoliaaksi, niin minä olen saanut ne molemmat, mitkä +pyysin!» + +Mutta Kyllikki ei sanonut sanaakaan, ainoastaan puristi. Ja he lepäsivät +siten pitkän aikaa, niinkuin kiivaasta itkusta väsyneet lapset. + +»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. »Kun sinä +pyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea +jakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.» + +»Se oli silloin», valitti Olavi, »mutta silloin minä kuitenkin toivoin +onnea.» + +»Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa--tämä on meidän ensimäinen +kärsimyksemme.» + +»Johon kaikki särkyi ... kaikki, kaikki!» + +»Ei kaikki, ainoastaan hääyömme onni--kaikki muu on jälellä.» + +»Ei ei, älä koeta pettää itseäsi ja minua. Ja mitä minä itsestäni! Minä +olen osani ansainnut, mutta sinä, jonka täytyy...» + +»Ei sanaakaan siitä enää, Olavi», keskeytti Kyllikki, »ei nyt eikä +vasta! Minä olen sen jo unohtanut...» + +»Kaikkiko...?» + +»Kaikki--sinun tähtesi kaikki, Olavi!» sanoi hän lämpimästi. »Ei ihminen +saa aina kaikkea, mitä toivoo, ja jos me emme voineet olla hääyönämme +sulhanen ja morsian, niin voimme olla ainakin tovereita.» + +»Onnettomuustovereita...!» huokasi Olavi raskaasti, ja he +puristautuivat yhteen niinkuin kaksi orpoa, rikkirevittyä sielua, jotka +voivat turvautua ainoastaan toisiinsa. + +»Olavi!» kuiskasi Kyllikki hetkisen päästä. »Meidän täytyy mennä jo +levolle, sinä olet niin väsynyt.» + +Heidän katseensa lennähtivät yhtaikaa valkoiseen morsiusvuoteeseen ja +sitte säikähtyneinä toisiinsa. Ja he lukivat toistensa silmistä kuin +kirjasta, mitä kummankin sielussa sinä silmänräpäyksenä liikkui. + +»Emmekö voi levätä tätä lyhyttä aamuhetkeä tällä sohvalla?» kysyi +Kyllikki väräjävin äänin. + +Olavi tarttui hänen käteensä ja painoi sen sanaakaan sanomatta +huulilleen. + +Kun Kyllikki nousi, mennäkseen tyynyjä ottamaan, sattui hänen katseensa +pöytään. Hän meni sen eteen ja otti Olavilta salassa jotakin, meni sitte +piirongin luo ja sulki avoimen laatikon. Olavin kiitollinen katse +saattoi häntä vuoteen luo. + +Mutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin +onnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin +sydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin +kuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat +värähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain +kera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa. + +Olavin silmäluomet alkoivat räpähdellä ja niiden väliin tulvahtivat +kuumat vedet. Hän nousi ja hiipi varpasillaan Kyllikin taakse. + +»Kyllikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä, kääntäen hänet hartioista +hiljaa puoleensa. »Kaikkiko...?» + +»Kaikki!» vastasi Kyllikki kyynelten läpi säteilevin silmin, kietoen +kätensä Olavin kaulaan. »Anna minulle anteeksi lapsellisuuteni.» + +Ja Olavi sulki, kuumain kyynelten yhä tipahdellessa, hänet kiitollisena +ja riemullisena syliinsä----. + +»Älä sammuta vielä tulia, Olavi--annetaan niiden palaa koko yö», pyysi +Kyllikki, joka lepäsi jo sohvalla. + +Olavi nyökäytti päätään, ja laskeutui hänkin sohvalle--jalat sen +jatkoksi asetetulle tuolille ojennettuina ja päätään Kyllikin syliin +nojaten. + +»Anna minulle kätesi!» pyysi hän ojentaen toisen kätensä päänsä yli +Kyllikkiä kohti. + +Kaksi himmeästi sädehtivää silmäparia alkoi kuiskailla toisilleen kuin +kaksi yksinäistä tähteä puolipimeällä syystaivaalla, maan huokaillessa +öisen hämärän peitossa. + + + + +IV + + +27. UNISSAKÄVIJÄ + + +Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään +tunnustaa. + +Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa. + +Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana, +mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen +verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta +kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla +harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu +niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset +lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee, +kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka +hiipii öisillä retkillään. + +Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa--lähes siitä pitäin, kun +Kyllikki hänen toverikseen liittyi. + +Hääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He +olivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän +pohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken +sen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän +tulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään. + +Olavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai +heidän uuden mökkinsä palkeilla--tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon +tai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta, +kunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan--että hän oli niin hellä ja +uskollinen toveri. + +Mutta sitte tuli unissakäynti--hiljaa, hiipien kuin yölintu. + +Hän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän +tahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut +vähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan +Kyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei +pelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja +virkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin +sinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava +sinun sieluasi syliinsä sulkeakseen? + +Aivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon +mahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen +kuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut +ainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla +suolakeudella--siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa +koskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma. + +Siitä huolimatta hän yhä unissaan käveli. + + * * * * * + +Oli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut +työmaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat. + +Kyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen +avautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja +kertoillen omia mielialojaan. + +Olavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä +hetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä, +ikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen. + +Kului hetkinen. + +Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin +hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas. +Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan--yhä hymyillen ja +etäisyyteen katsellen--kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja +puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen. + +»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja +etsien hänen huuliaan. + +Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi +värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin, +mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen. + +Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana. + +Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän +aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa. +Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä +kasvoi--kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne. + +Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle +jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis. + +Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää. +Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle. + +Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa. + +Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain +kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui +sanattomana selvyytenä heidän katseissaan. + +Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen +sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot +asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen. + +Se lamasi voiman ja hyyti veren. + +Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot +käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen. + +»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi. + +Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen +värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua +tuosta kauhun lumouksesta. + +»Kyllikki...?» pyysi hän rukoillen. + +Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei +tiedä mikä hän on. + +»Kyllikki-rukka...» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan +toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan +enempää esiin--niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua +tuon toisen kanssa, joka oli ihminen. + +Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma +onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin. + +»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla +äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten +minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin +osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni +niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin +toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet +hallussani--vaan minä en voinutkaan...» Hän ratkesi jälleen +nyyhkytyksiin. + +Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin +sulettu kammio. + +»Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja +näen voimattomuuteni», valitti taasen Kyllikki. + +»Sinä olet yhä vieläkin kulkija ... ja minä olen heikko ... ja sinä +karkaat minun luotani ... niiden luo, jotka sinua odottavat...» + +»Voi Jumala!» vaikeroi Olavi tuskissaan. »Älä puhu semmoista--tiedäthän +sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan +luonasi!» + +»Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua +vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut, +sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat +sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa, +kukin omalla tavallaan...» + +»Kyllikki!» katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä +rukoilevasti silmiin. + +Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro: + +»Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa! +Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja +kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa +ja...» + +»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä. + +»...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin _heitä_ ja suutelet _heidän_ +huuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä +kiivaasti irti ja ratketen itkuun. + +Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu--se, joka hiipi kuin +kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle. + +Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista +petoselämää he olivat eläneet--luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston +toivottomuus ammotti kaikkialta. + +»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja +odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan +voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta ... ja nyt +minä ymmärrän syyn--minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!» + +Hän rupesi ääneensä valittamaan. + +Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen--arkaan, kivusta +värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen +omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää. +Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy--nyt sen ymmärsi tuo toinenkin! +Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa +sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan. + +Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä +lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä +huomasi. + +Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa +niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen +tunnetta. + +»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä +olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä +hyvin minun ... ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.» + +Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset +kulkivat hänen lävitsensä. + +Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja +hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska. + +»Älä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin +hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan +sellainen--niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs...» + +»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun +omatuntoni--muuten sinä et oikea toveri olisikaan.» + +»Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa, +joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella--yhdessä, kuuletko sinä +Olavi: _yhdessä_!» + +Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen +ympärilleen. + +»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun +minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä +sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan +ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas +vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun ... kuuletko sinä Olavi, minun, +minun!--Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!» + +Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin +että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa +lämpenevän. + +»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin. +»Sinä olet minulle kaikki kaikessa--ilman sinua minä hukun. Kunpa minä +vaan tietäisin yhden asian?» + +»Minkä...? Sano se, Olavi!» + +»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun--siihen että minä +tahdon olla ainoastaan sinun.» + +»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme +samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me +voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut--kokonaan ... niinkuin +silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit...! Ja minä saan +sinut--kokonaan ... ja--kuuletko Olavi--silloin minä saan senkin... +sen, jota ilman minä en voi elää...!» + +Mökin seinähirret huokasivat syvään: »Sen sinä oikein sanoit, siitä se +riippuu. Kirsi ja sammal--me ne kyllä tunnemme!» + + + + +28. ELÄMÄN LANKOJA + + +Kirkkalassa 7 p. toukok. 1899. + +Sinä ainoa! + +Älä suutu, että minä sinulle kirjotan ... kuinka sinä voisitkaan suuttua +että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi +tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle +kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee +aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada +puhua sinun kanssasi ... sitte minä taas voin odottaa seuraavaan +kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun +luonasi ... nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun +osotteesi. + +Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin ... siitä +tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain. +Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin +joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi, +sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja +hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se +niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken +minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja +lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä +on yksi lause, joka sanoo kaikki: »_Se hetken on työ, kun salama lyö, +mut ijäks jäljen se puuhun syö_!» Niin se on, siihen ei ole mitään +lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen +täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan. + +Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin +kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista ... esimerkiksi +sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi +ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin. + +Vaikka ... oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina +tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun +täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun +sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä +minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi, +älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi... +Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut +minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on +ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli +kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä +tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin +kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua +pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista +kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit +minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin +että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua +tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit +jälleen hyvä. + +Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen +minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä +sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua... +purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja +jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut +Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa +paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni +myrkkyhaavaan ... ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun +veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan +odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen +nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin +sinulle uskollinen kuolemaan saakka. + +Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit. +Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja +heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit +horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa +vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu. +Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja +juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire. +Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se +vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa. +Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö +vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä +havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian, +ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun +verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina +sinussa...! + +Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut, +ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin +itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä +päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni. +Mutta kuolema ei tullut ... minun täytyi vaan elää. + +Minä olen ollut niin sairas, Olavi ... minun sydämeni. Minä luultavasti +olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi +ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa +sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi +ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin +lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua +silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi +minuun ... voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen. + +Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt +taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle +tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani +siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan +olin silloin niin lapsellinen ja köyhä ... nyt myöhemmin minäkin olisin +voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut, +jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja +ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen, +vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle +hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö +minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten +minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus +tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun +vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina +niin onnellinen ... mutta sen jälkeen minä itken niin kovin. + +Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli ... se +oli ... no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein +kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö +sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä +sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin +sairas ... enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden +vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni +... hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin +kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun +ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me +olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli, +kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka +puhelen itsekseni ... äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni +ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa... + +Niin, mitäs minun vielä pitikään ... en minä nyt enää muista. Minun on +nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä, +silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä +ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja +aurinkoni! + +Elämänlankasi. + +Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä +minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa ... ja muuta +minä en pyydä. + + + + +29. SALAINEN SINETTI + + +Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin +ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja +kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat--häntä vastaan. + +Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut +hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi--salaperäisenä ja +tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana. + +Hän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja +liittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon +yksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui +valtavasti ja sytyttävästi--äänessä oli malmin sointua, jokainen sana +kuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin +hankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan. + +Mutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui +hänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta, +joka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän +juoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän +välisessä metsässä. + +Otuksen jäljetkin vihdoin löytyivät--uuden oikomaantien suunta. + +Se oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä +olisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin +naapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle, +myllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla. + +Olavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa +esittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen +yleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä +vauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan. + + * * * * * + +»Onhan tämä Inkala?» kysyi Olavi pihalla liikkuvalta +palvelustytöltä--sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja. + +»On oikein!» tyttö vastasi. + +»Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?» + +»Ei ole--se läksi aamulla Muurilaan», toimitti tyttö. + +»Vai niin... Milloinkas pitäisi palata?» + +»En minä vaan tiedä.--Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi +sisään ... isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt +tuvassa. + +Olavi nousi portaita ylös. + +Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori, +solakka, vaalea nainen. + +»Hyvää päi...!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi +sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi. + +Vaalea nainen pysähtyi hänkin--huulet liikahtivat, mutta ääntä ei +kuulunut. + +He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina. + +Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta +--silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa. + +Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi +vieraan luo. + +»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan +estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut ... ja käy istumaan!» + +Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon +huikaisema. + +»Sinä varmaankin ihmettelet ... tavatessasi minut täällä», alotti +nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja +kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä +vuotta...» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas. + +»Vai niin ... vai niin kauvan...» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi. + +»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani +mitään--minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään +että olet nykyisin täälläpäin...» + +»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte... +_täällä_, näin kaukana...» + +»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen, +ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin +toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja +väliä... Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin, +vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä +kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä...» + +»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?» +kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä +sävy. + +»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta +hänkin jo...» + +Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni +miehenalku. + +»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti +ovellepäin. »Mitäs poju nyt--täällähän on vieraita--ja pojulla on +likainen esiliina...» + +»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä +päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan. + +Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen. + +Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä. + +»Mene sitte ... sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta, +tietämättä mihin hädissään turvautuisi. + +Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin +polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa +katselemaan. + +Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä +kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta. + +»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?» + +Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka +ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään. + +»Kuinkas poju nyt sillälailla...?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo +ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan--sedällä on äidille +asiata--äiti tulee pian jälessä!» + +Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä +vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän +katseen------ + + * * * * * + +Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan. + +Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se +todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä +keskellä päivää? + +Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan +toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella. + +Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen +viima huoneen läpi--niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla +oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan. + +Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran +oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata +lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut +sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan. + +Nyt viskasi--nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he +olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä +toistensa kanssa. + +Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä. + +Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli +suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia. + +Sitte kolmenkertaisella tilillä--Olavin, miehensä ja Jumalan edessä, +koko salaisuuden edessä. + +Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka +tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut +siitä koskaan vihiä saavan. + +Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä: + +»Annansilmä--?» + +Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti, +niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja +ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa. +Kuinka sitte hän ilmestyi--hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli +suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa ... että hän halusi köyhän torpantytön +tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi +ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella +rakastavansa. + +Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!--Niinkuin +hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle. + +Olaville hän sanoi ainoastaan: + +»Minä _rakastin_ häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme +... sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en +ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä ... sitä silloista +talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.» + +Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi +tarkemmin miettimään. + +Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti: + +»Sinä sen tiedät ... kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta +minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli +painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun +mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen +kerran ja kannoin esikoistamme, niin ... sinä Jumala tiedät kaikki, +minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun +lapsi syntyi ... etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen +olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin +kauheasti.» + +Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten: + +»Se on ollut niin kauheata _sinun_ tähtesi--sinun, joka olet niin hyvä +ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton, +ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen +yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun +täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä +tietää.» + +Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen. + +»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi +minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran +äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun +rukoukseni kuultiin. Se on tyttö--isänsä kuva. Ja se antoi minulle +jälleen rauhani ja onneni takaisin...» + +Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään +alkoi lientyä ja sulaa. + +Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin +kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä +miettinyt--elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja... Oliko Olavikin +niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli +tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran +yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata +päästä kokonaan eroon ... erittäinkin naisen. Ja että se _ensimäinen_ on +niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen +keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä +ikäänkuin poltetaan ihmiseen... + +Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina +kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa +olisikaan mitään toisilleen sanomista--vain se yksi asia. Ja siihen +hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus: + +»Sellaista se on--oleva ei tule olemattomaksi--eikä elämää voi kukaan +paeta...» + +Sitte puhui Olavi--ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui: + +»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät +sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät +kerran, missä tahansa olemmekin--sen minä olen saanut viime aikoina +kyllin kokea.» + +»Oletko sinäkin...?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja +lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista, +vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta +puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta +yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin +äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana--lähellä +entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he +olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä. + +Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut--puhuivatko he +vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi +vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä. + +»Anteeksi...!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin +siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse +heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi...!» + +Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän +itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli +välttämätöntä ja kaunista--niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös +jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin +vapaat... + +Yhden kohdan hän vielä muisti--aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut +sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin +ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut. + +»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi ... ja minä olen niin +iloinen, että hän on _sellainen_. Sellaisen sinä tarvitsit ... ei kuka +tahansa olisi kyennyt sille sijalle...» + +Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan? +Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi, +jokainoan sanan--hän näki sen hänen silmistään. + +Sitte Olavi läksi--niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä----. + + + + +30. TOIVIORETKI + + + Vieraita tulee! + Oho! Mistäs sen tietää? + Kasi pankolla istuu, silmiään pesee. + +Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin +kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä +harvakseen naksaa. + + Vakaisia vieraita tulee! + Mistäpä sen tietää? + Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee. + Kasi usein kasvojaan pesee--Suon- + rannassa harvoin vieraita käypi! + +Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat +Kyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona. + + Vieraita, vieraita tulee! + Älä tyhjää! + Askeleet jo porstuassa poukaa!! + +Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä +työstään nostaa. + +Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä, +kevyt hattu keimeästi kallellaan--suupielissä ivansekainen hymy. + +Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä. + +»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu +nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä. + +Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän--niinkuin tuntisi, eikä +tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea. + +»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne--_omaasi_» Hän +hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon +pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä +enää toisistaan erottaa...?» + +Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin +paidanhihat. + +Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy +sohvalle huolettomaan asentoon: + +»No niin, tässä sitä nyt ollaan--ja töllistellään! Ei sitä aina näin +töllistelty, vai kuinka...?» + +Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo. + +»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy. + +»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita. + +Nainen huomaa sen ja suoristautuu. + +»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei +ole mitään tekemistä, vain _sinulle_ minulla on asiata.--Ja eikö lie +parasta hänellekin ... tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen +vieras.» + +Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä. + +Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä, +joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi, +joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta +hillitse kielesi Kyllikkiin nähden--silloin nainen jo jatkaa: + +»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua +katsomaan--pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas ... _rakkaudesta_, ehkä +minäkin jo osaan siitä jotain pakista!» + +Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään +naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton +naurunsa. + +Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru. + +»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette--nyt kun minä teidät +tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan. +»Eläimiä kaikki tyyni--ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita, +toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa---- + +»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran +sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi... Kuuletko +nyt!»--Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.--»Minä halveksin +teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne +kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne--sinun päästäsi +kaikkein ensimäiseksi!» + +Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen +kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin +edessään seisoisi raivotar eikä ihminen. + +»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle. +»Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia--siihen +te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että +eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte? +_Itseänne_, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia, +joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet--sitä yhtä ja +samaa te kaikki tähtäätte!» + +Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään +puuttua puolustautumaan--tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan, +mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta. + +»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua +ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte? +Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista--hyi! Kyllä te silloin olette makeita, +mutta sitte ... te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa +nukkua...!» + +Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti, +ikäänkuin odottaen. + +»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa? +Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' ... 'yhden +vaimon mies'--täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'! +Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne +luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli--ja hypitte kun sopii! +Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me +muutkin--teidän----!» + +Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä +olet...» + +... »Raaka--sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en +koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto +sellaisille heittiöille--ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole +ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne ... että +rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa +ruokarahat--Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia! +Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet--kulkurikoiraltako?» + +Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan +kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori, +lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea +letti hartioilla ja---- + +»Älä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä +minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet +itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi +ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan--jälellä on vain +hapan marja! Etkö muka ymmärrä...? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja +vaikka mitä--sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko +minä sinulle kerran mitä me itse olemme--_me itse_, ymmärrätkö?» + +Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille +lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin +tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää. + +»Me olemme _naisia_--ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä +hyvät että huonot--ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja, +vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja +rakkautta. Mutta kuinka...? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa +minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden +kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista--vastaa, +mutta älä valehtele!» + +»Ei ... se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi +liikutettuna. + +»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!--Ja siinä se on se juopa, joka +meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin +voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse +tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa--me saamme vain humalaa ja +kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me +yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes +huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään +inhottaa...» + +Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja +saanut vain välillä hengähtää--raippa oli yhä koholla. + +»Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitä +_pidä_? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja +koreita vaatteita--miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me +tahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää, +teille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte +rintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!» + +Olavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät +hermostuneesti. + +Naisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli +hetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut, +puhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä: + +»Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi... Kyllä minä tiedän, mitä sinun +sisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi, +kosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se +on totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani +syvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita +ja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun +kanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä +ymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että +minun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt. +Sinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä +sinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän +rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen +hairahtunut ja syntiä tehnyt!» + +Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla--niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt +teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt +minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin. + +Nainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin. + +»Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!» huudahti hän, heittäytyen +lattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. »En +minä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta +en minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä +on kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole +kurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut, +sinua enkä ketään muuta!» + +Olavi vääntelihe tuskissaan--niinkuin koko hänen entisyytensä olisi +muuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa +ympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi. + +»Anna minun olla näin, älä vääntele irti--hetkinen vain, minä menen +heti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen +minä olin--emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.» + +Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin. + +»Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onko +_muitakin_ käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin, +ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun +sinä olisit ollut niinkuin ne toiset--sellaisten luo ei kellään ole +mitään asiaa. Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme +kaikki sen luokse, joka on kerran meidän _sydämemme_ ottanut. Me +luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja +kun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen +luokseen, niinkuin ... kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon ... ei, +vaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle ... tunnustamaan syntimme +... muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta ... itkemään miksei +se saanut aina niin olla...» + +Ääni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa +kädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle--tempasi +kiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen +polviaan vasten hillittömään itkuun. + +Olavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui +liikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja +silmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen +alta keväällä. + +Kului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä, +istuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen: + +»Älä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se +kivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin +onneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että +sinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja +sopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä--ellen minä olisi niin puhunut, en +minä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun +sinut näin ... Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei, +en minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin. +Mutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.» + +Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän +olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut. + +»Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste. +»Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla +mielellä kotiin?... Kotiin!»--Hän säpsähti kuin unesta havahtuen.-- +»Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä +ja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään +takaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi? +Minä en ole ollut kahteen vuoteen kotona--voi, millainen minä olen +ollut!... Ja niin minä teenkin--nyt, heti paikalla! Mutta anna minun +istua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin ... niinkuin +ennenkin, sitte minä taas jaksan.» + +Ja nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin +hän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat +varjot hänen ohitsensa. + +»Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin», +puhui nainen hellällä äänellä. »Onkos sinulla ollut paljon suruja...?» + +Olavi ei vastannut--vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja +alaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet. + +Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä. + +»Sellaista se on elämä...!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi +kasvonsa äkkiä Olavin polviin. + +Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta. + +»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.--»Olemmekos me nyt...?» + +Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka +toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään. + +Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä: + +»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja +kuoleman kysymys. + +»Menen--mutta olemmekos _me_...?» + +»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen +kättään ja nousi. + +Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui +pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä--mutta näki ainoastaan +niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon. + + + + +31. TILINPÄÄTÖS + + +Mies miettii--huone ei huokaista henno. + +Koputusta... + +Mies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen +levälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa +ovea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä: +joko taas, kuka nyt...? + +Kolkutusta... + +Hän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi, +lyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa +levänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa--hän ryntää ovea kohti. + +»Sisään!» huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. »Pian, +kaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut +kuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa--kaikki te +kuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa--kappaleen kukin--minä +olen valmis!» + +Mutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa, +niin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa, +vaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa +takaisin. + +Koputusta... + +»Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat...? Tilille!» + +Hän kääntyy ympäri. + +Taas koputusta--ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun +ikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan. + +»Sinäkö--? Sinun silmäsi...? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä +ihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja +vertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi--äläkä enää koskaan lähene näitä +kurjuuden majoja!» + +Mutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin. + +»Etkö ymmärrä...? Mene, mene!» + +Hän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä. + +Niinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja +tuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin. + +»Te ette vielä tule ... minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te +tahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun +jälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton +niskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot +naisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät +unohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy--kuin aave, +millä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.»----Hän istahti +raskaasti. + +»Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin +ajettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut? +Ettekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin +toisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita +toisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te +nyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte +että minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani +itkemään ... että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme +maantielle joutuneet?»---- + +»Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän +lauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia +sen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että +runo on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka +osottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En +minä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo +kaikki pantannut--sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli +jälellä?»---- + +Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi +kylminä hikihauleina hänen iholleen. + +»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä +kaikista...? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et +notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja +sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin--jäännöksiä, kuluneita +repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»---- + +Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan +sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet +valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta +tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän. + +Hän vähällä tyrmistyi. + +Taas jysäys--sama kaamea tyhjyydentunne--hetkisen päästä sydämen +hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi +kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä--sitte seisaus ... seisoo... +seisoo ... joko kokonaan lakkasi...? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä +tuskanhiki pursuaa otsalle.--Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain +sykyttää yhtenä tyrskynä. + +Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia +askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän +rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne--hän pelkää kaatuvansa +ja istuutuu. + +»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan...? Ja +tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja +sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme? +Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen--olenhan minä jo ennenkin nähnyt +sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»---- + +»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!--Siitäkö asiasta ensiksi...? +Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut ... eikös se olekkin +päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin--äiti puhui +jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?» + +»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan +takaisinpäin--polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen, +tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea +saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä--siinä tapauksessa sinä +saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää +niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja +helvetin pelosta askeltakaan ottamatta--mehän kuitenkin saamme kaikki +katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan +toisella puolella _teot_ ja toisella _seuraukset_, ja sinä näytät missä +yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme, +niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun +tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»---- + +Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat +kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en +ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun +tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen +sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne...?» + +'Seurauksia!' sanot sinä. + +»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo +käsitän--ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne, +äärettömiin...?» + +'Seurauksia!' sanot sinä taasen--'muihin!' + +Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan. + +»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista +paljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?»--'Vedät!' + +»Kaikestako...?» + +'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!' + +»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?» + +'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein +ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja--katso...!' + +»Ei, ei ... sule kirjasi ... minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun +tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä! +Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä +nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta +tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan +huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun +tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun +eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään +semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja, +joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja +hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat +ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet +tahtonut!» + +Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa +pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen +jysäyttäisi--ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys---- + +Tuvan ovi aukeni. + +»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun... Mutta hyvä jumala, +mikä sinun on...? Sinähän olet kuin...» + +Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen. + +Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti: + +»Älä nyt tuollalailla ... ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään. +Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia ... se on suvussa, minä +olen sitä ennenkin tuntenut ... pian se ohi menee.» + +Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi...?» sanoi hän vakavasti. + +»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi. + +»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla _on_ jotakin--on ollut +jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole +tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt...» + +»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin +ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.» + +»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista...?» + +Olavi oli hetkisen vaiti. + +»Miksei--sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.» + +»Ei--ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi. + +Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn. + +»Sinä olet väsynyt, Olavi--sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän, +asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin +hellänpakottavasti pitkälleen. + +»Ja sitte sinä kerrot kaikki ... tunnethan sinä minut...!» + +Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen +kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki. + +Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä. + +»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin +käteen.------ + + * * * * * + +Alkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen. + +Molemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan +niinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen. + +»Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista», sanoi +Kyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin. + +»Ja huomenna on taas uusi päivä!» lisäsi hän säteilevin silmin, +suudellen kepeästi kalpeata otsaa. + + + + +32. ODOTELLESSA + + +Emännättömässä talossa 6.9.1900. + +Sinä siunattu! + +Sain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut. +Olisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt että +Sinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme. + +Ja Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä +koko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että +voisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa. +Minun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä +sinne--tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani +rauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin. +Miksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua...? Nyt vasta minä +ymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi +tulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi, +niin että Sinä taasen olisit kotona--Sinä ja _hän_! + +Sitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin +jättäisin--mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei +edes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa, +heti siitä pitäin kun Sinä läksit--niinkuin minä en voisikaan olla +levollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut +kokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan +että sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä. +Koeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä +kahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa +mierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta +hullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me +vain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan, +nyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä +olen varma--siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala, +näkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene +tekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin ... voi, kuinka kauhealta se +tuntuu ... epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta...? Mitä minä siihen +voisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut +yllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä +eilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä, +teitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua +yksin--ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä +niin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle, +ja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka +räkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi. +Sinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän +voisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo +muutamia nähnyt--minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun +luin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota +ajatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt.--Anna anteeksi +että minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun +kanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään. + +On minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun +kamariasi--_teidän_ kamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta +kuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle... +korkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa. +Mutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani. +Se on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo +lapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi +tehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisi +_hänelle_ liikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata! + +Hyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan.--Ja sitte huonoja, perin +huonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme--nyt kun +kaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä. +Erimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä-- +Tapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä +nyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain +juurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia +vasikoita murskaksi. Sen _täytyy_ mennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä +isken _yksinäni_ sen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei +heitä nyt enää monta olekkaan--huomenna on taas kokous. + +Ja sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan +tulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen +minä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit! + +Elä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä +suojelkoot! + +Se joka odottaa. + +Kirjota pian--heti! + + * * * * * + +Syyskuun 8 p:nä 1900. + +Sinä! + +Kirjeesi oli minulle kuin sykäys Sinun vertasi! Se oli _Sinua_ jokainen +sana, ja se yhä selvitti minulle erästä puolta Sinussa, jota en voi +kyllin rakastaa. + +Olet huolissasi, mutta Sinä huolehdit suotta. _Meidänkö_ lapsemme +ruumiillisesti tai henkisesti vajapainoinen? Ei koskaan! Että vielä on +jotakin tuleva, se on selvää. Ja mikä tulee, se tulee, ja sen me otamme +yksin voimin tyynesti vastaan. Mutta meidän _lapsemme_ kanssa sillä ei +ole mitään tekemistä! Sinä tosin olit hiukan alakuloinen, mutta _terve_, +sielultasi ja ruumiiltasi terve. Ja minä tunnen sellaista voimaa ja +sellaista elämäniloa, että vaikka hän olisi kivi, niin hänessä täytyisi +ruveta virtaamaan se sama, mikä minussa itsessäni virtaa. Ja minussa +virtaa rakkaus Sinuun ja luottamus tulevaisuuteen! Ja kun minä niillä +häntä joka päivä ruokin, niin minä myöskin tiedän että hän on niiden +kuva. Sinun harakkasi ja tikkasi, ne Sinä käsitit väärin! Harakkahan toi +Sinulle minun terveiseni ja kaipaavat ajatukseni ... minkäs sille voi +ettei sillä ole kauniimpaa ääntä. Ja tikka! Etkö ymmärrä että se perkasi +toukkia hänen asumuksensa ympäriltä, jonka mieleen ei saa mitään +salaisia toukankäytäviä tulla? Niin se on! + +Mutta kuinka onnellinen minä olen että Sinä kirjotit juuri tuosta +asiasta. Sillä se minulle vakuuttamalla vakuutti, että hänestä tulee +sellainen, mitä me odotamme. Nyt minä ymmärrän miten äärettömästi Sinä +olet mahtanutkaan näinä vuosina kärsiä. Ei Sinusta olisi pahantekijäksi, +Olavi! Kylmemmällä mielellä minä voisin, vaikka olenkin nainen, rikoksen +tehdä ja sen kantaa. Kuinka minä rakastankaan Sinua juuri semmoisena! Ja +kuinka iloinen ja kiitollinen minä olen, että minun lapseni isä on +sellainen! Herkkä, valvova omatunto ... se on parasta, mitä Sinä voit +hänelle antaa kaiken sen muun hyvän lisäksi, mitä hän Sinulta saa. + +Että siitä tulee _poika_, siitä minä olen varma, ja että siitä tulee +sellainen poika, joka Sinun kanssasi suolla puuhaa, sen minä tunnen +veressäni! Jos Sinä tietäisit nytkin ... arvaa jos osaat! + +Se kamari! Sinä ihan hämmästytit minut, niinhän Sinä varustat meille +kuin kuningattarelle ja perintöprinssille. Minäkin sanoisin: revi se +jälleen pois! Mutta kellä on oikeus repiä _rakkautta_ ... sitähän se oli +eikä mitään koreaksi maalattua mattoa! + +Ja Sinä taistelet suosi puolesta. Niin sen pitää ollakkin, mitäs arvoa +sillä muuten olisikaan. Joka tapauksessa voitto on varma! Iske Sinä +vaan, iske minunkin puolestani ja _hänen_ puolestaan. Mikä vahinko ettei +hän voi ruveta iskemään kanssasi heti kotiin päästyämme! + +Niin, sitä mekin vaan odotamme sitä kotiinpääsyä. Ehkä meidän ei +tarvitsekkaan kauvan odottaa. Mutta vaikka täytyisikin, niin minä +odottaisin tyynesti vaikka kuukausia. Me voimme nykyään paremmin kuin +koskaan ennen. Tiedätkö, kun minä olen niin iloinen että olen ruvennut +laulelemaan, aivankuin ennen tyttönä. + +Mitäs Sinä siitä sanot? Jospa siitä tuleekin lukkari ... ja Sinä jäät +suollesi yksin! + +Rakas, rakas! Suutelen Sinua suoraan sydämeen. Meidän molempain lämpimät +terveiset ... tiedän että kirjotat meille pian. + +Se joka äidin-nimeä odottaa. + + * * * * * + +Synnytyslaitoksella 10 p. kello 11 a.p. + +Isä! + +Nyt Sinä se olet! Anna silmiesi säteillä. _Poika_, tietysti! Tänä aamuna +kello 6. Kaikki hyvin. Terveitä molemmat, _hän_ itse terveys. Semmoinen +suuri ja vankka! Elämänhalua täynnä. Ja ääni ... tarvitsetko +komennusmiestä suollesi? En ole vielä paljo saanut häntä tarkastaa. +Makaa tuossa vieressäni. Näen toki kapalon raosta esiintyöntyvän +kätensä. Ei lihava ja veltto, vaan suuri ja jäntevä. _Sinun_ kätesi. +Suomies tuli! Sielu? _Sinun_ silmäsi! En saa nyt enempää. Ensi postissa +lisää. Suutelen häntä katseillani puolestasi, Sinua ajatuksissani! + +Onnellinen äiti. + + + + +33. KOTIINTULO + + +Syksyinen iltapäiväaurinko hymyili kedoille, iski silmää ikkunanlaseille +ja väräytti naurukuoppasia vastaanosuville seinille ja metsänrannoille-- +muuten sää oli viileä. + +Olavi oli tänään omituisessa mielenvireessä. Niin kuin vietereillä, +voimatta pysyä hetkeäkään paikallaan, levoton mutta hymyilevä. Asemalle +hän oli lähettänyt erään hevosmiehen tärkeälle asialle ja pienen +palvelustytön hän oli toimittanut niinikään asialle kaukaiseen +kylään--hän tahtoi olla yksin kotona, ehdottomasti yksin. + +Hän riensi kiireisesti kamariin, loi ympärilleen viivähtävän, tutkivan +katseen, vilkasi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili: + +»Kyllä täällä nyt alkaa olla parahiksi!» + +Sitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta +riemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia +männynpilkkeitä. + +Olavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen +takaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua +edestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen. + +»Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa? +No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää...» + +Sitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi: + +»Se _on_ hyvää--se on varma!» + +Hän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen +hellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon: + +»Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla...» + +Sitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen +liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi +varatun tarjottimen pöydälle: + +»Hyvältä näyttää!» + +Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon: + +»Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä... + +Ajavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No, +Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen...» + +Olo alkoi tuntua yhä omituisemmalta. Niinkuin kaikki, mikä painaa, olisi +sulanut pois ja jälelle jäänyt vain ohut, kepeä kuori, joka sekään ei +tahtonut enää pysyä maassa. Hän käveli ristiin rastiin, vilkasi tuon +tuostakin ikkunasta ulos, eikä tietänyt mitenkä olla. + +»Nyt!» huudahti hän vihdoin, katsottuaan taasen kelloon. »Kymmenen +minuutin päästä he ovat täällä!» + +Hän riensi miltei juosten uunin luo ja teki suuren, helottavan +takkavalkean. + +»Räisky, niinkuin mäntyinen puu voi koskaan räiskyä! Tervehdi heitä +kirkkain silmin ja lämpimin sylin!» + +Hän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen. Se oli kuin siro kori +kuuden solakan jalan päällä--hänen omaa tekoaan, valkeanhohtavasta +taivutetusta pajusta. Vuodekin oli kunnossa. Valkoisen lakanan palteet +riippuivat kuin köynnös reunoilta alas, pieni punakukkainen peite +hymyili lämmintä hymyään ja ylinnä pääpuolessa loisti pehmeä, lumivalkea +tyyny. + +»Tuohon noin!» puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen +ja tuoden sitte heidän oman sohvansa rinnalle toveriksi. »Siihen minä +hänet heti kannan, ja itse istumme tässä.» + +Ja nyt, kun kaikki oli kunnossa, valtasi hänet sellainen ilonsekainen +levottomuus, ettei hän tietänyt oliko hän maassa vai ilmassa. Hän +tähysteli ikkunasta, meni sitte portaille, josta voi nähdä pitemmälle +tietä pitkin, katseli ja kuunteli. Tuli taas tupaan ja arveli jo lähteä +vastaan, mutta ei uskaltanut jättää huoneita tulen tähden. + +Tienkäänteestä puiden takaa sukeltausi vihdoin ruskea hevosen pää esiin. +Silloin hänen rinnassaan sykähti niin omituisesti, ettei hän voinut +pitkään aikaan paikalta liikahtaa. Seisoi vaan ja katseli ikkunasta +lähenevää hevosta kärryineen, Kyllikkiä valkoisine villahuivineen--ja +sitä, mitä hän sylissään piti. + +Tulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin +portaita alas. + +»Terve tuloa!» huusi hän jo kaukaa riemuiten. + +»Terveisiä!» kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän +silmäparin alta. + +»Anna minulle, anna minulle!» huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä +kohti. + +Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn. + +Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan. + +»Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla +uudelleen, en käske nyt edes sisään ... tässä kiireessä», puheli Olavi +hätäisesti. + +Mies hymyili, Kyllikki hymyili. + +Mutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo +rakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja +raotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan +pilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta +silmää. + +Olavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi +puristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti +kiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään. + +Kyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin. + +Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä +ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode, +josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova +tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä--hän näki ne kaikki yhdellä +silmäyksellä. + +Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena. + +»Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja. + +»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan. + +Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen +pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua +tarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: »Pitkä poika!» Käänsi +syrjittäin: »Suora kuin sotamies!» Katseli kauvan hänen kirkkaisiin, +älykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja, +hyvää ennustavia piirteitä. »Voi sinua, sinä kullanpala!» huudahti hän +ihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti +otsalle. + +Nuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava +tarkastajaansa. + +Olavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: »Eikö sulla +ääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?» + +Hän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja +sihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen--ei hän sellaista +ollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. »Naurat, naurat, jo +naurat! Sillälailla, sillälailla!» + +Kyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten +heitä molempia hymyillen katselemaan. + +»Entäs ne kädet ... suomiehen kädet...? Puhuikohan se äiti +totta?--Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!» Hän suuteli +riemuiten pieniä kätösiä. + +»Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on...? Äiti on varmaan +säästänyt sen ilon isälle...» + +Hän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä: +»Isä leikkaa, isä leikkaa!» + +Hän laskeusi polvilleen vuoteen viereen: + +»Älä pelkää ... hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin +kovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!» Hän leikkasi ja suuteli tuon +tuostakin pieniä sormia. + +Poika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin +hymyili. + +»Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika--sellainen poika, Kyllikki!» +huudahti hän kääntyen ympäri. + +»Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot...? Millainen hupsu +minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki! +Tuhannesti tervetuloa!» + +Hän sulki Kyllikin syliinsä: »Kuinka reipas ja vihanta sinä olet! +Nuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta ... äiti!» + +»Kiitos itsellesi!» vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta +katseillaan hyväillen. + +Olavi vei hänet sohvaan istumaan ja he alkoivat puhella toisilleen +katseitten hiljaisella sunnuntaikielellä. + +»Kaikkea!» huudahti Olavi äkkiä. »Jo minä olen pyörryksissä. Minähän +olen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä...» + +Hän nousi ja riennätti pannun tarjottimelle. + +»Oletko _sinä_ keittänyt kahvia--?» ihmetteli Kyllikki ilonhulveisin +silmin. + +»Kuka sitte, ei kukaan muu olisi saanut sitä tällä kertaa +keittää.--Tule, Kyllikki!» + +He istuutuivat pöydän ääreen ja joivat--sanaa sanomatta, ainoastaan +toisiaan katsellen. + +Lapsi äännähti, molemmat nousivat nopeasti. + +»Mikä pojua vaivaa--ikäväkö tuli...?» puheli Kyllikki hellästi. Nosti +pienoisen ylös ja alkoi puhua hänen kanssaan katseilla, kasvonilmeillä +ja pienillä herttaisilla päänliikkeillä. + +Poika rupesi hymyilemään. + +Mitään sanomatta laski Kyllikki hänet Olavin syliin. Olavi loi +kiitollisen katseen ja puristi pienoista rintaansa vasten. Hänestä +tuntui niinkuin kaikki olisi sinä hetkenä kadonnut ja häipynyt hänen +ympäriltään. Ja hän tunsi kuinka pienen ruumiin lämpö vähitellen +tunkeutui kääreiden ja vaatteiden läpi aina hänen jalkoihinsa +saakka--niinkuin puhdas, hiljainen hyväily. Hän tuli niin liikutetuksi, +että lapsi alkoi täristä hänen sylissään--saamatta sanaa sanotuksi +ojensi hän sen takaisin Kyllikille. + +Kyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti +peitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat +valkoisella päänalusella. + +»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni +elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat +istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo +mahdolliseksi.» + +»Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä +luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa +voimakkaammat kuin kosto.» + +Olavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.? + +Sitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella +päänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava, +miltei synkkä ilme. + +»Olavi!» sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. »Sanotko +minulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?» + +Olavi ei vastannut heti. + +»Ei, älä sanokkaan--kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt +ajattelisimme. Ja ... onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat +kokeneet yhtä ja toista--ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän +jälkiämme...» + +»Sitä juuri minä ajattelin», vastasi Olavi. + +Kumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden +pientä valkoista vuodetta. + +»Katso!» huudahti Kyllikki hetkisen päästä. »Hän on nukahtanut--kuinka +suloinen hän on!» + +Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa--kaikkialla, +jokainoassa loukossa. + +»Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja +nousten seisoalleen. + +Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi +avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta, +joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta. + +Hän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen--riemuitsevat silmät +kertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli. + +Olavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään +näkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin. + +»Olenhan minä sinulle kertonut», puheli hän kuin haaveillen, kävellen +Kyllikin kera tupaan, »kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin +kutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?» + +»Olet, olet--se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!» + +»Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme---- + +He olivat saapuneet peräikkunan luo. + +----Katsoppas!» katkasi Olavi äkkiä lauseensa, osottaen kädellään ulos. + +Alhaalla alangossa lepäsi Isosuo laajana, lähes silmänkantamattomana +heidän edessään. Suonreunasta läksi kaksi kookasta viemäriä, joiden +tieltä kihisevät miesparvet raivasivat metsää--toiset juoksuttivat ojaa +jälessä. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa, eteenpäin rynnistävää +valtaväylää, jotka viittasivat kaukaiseen etäisyyteen. Ilta-aurinko loi +punervan häiveen suolla häärivien miesten hartioille, siellä täällä +välähti kirveen tai lapion terä, vesi välkkyi kuin hopea viemäreissä ja +kostea mura kiilsi metallilta niiden reunoilla. + +»Oo...!» huudahti Kyllikki ihastuneena. »Se on siis vihdoinkin alkanut!» + +Olavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin, kiersi molemmat käsivartensa +hänen ympärilleen ja katsoi hänen silmiinsä niin, kuin hän olisi siihen +katseeseen sulkenut kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet, +huokailleet ja toivoneet. + +»_Nyt_ se on vihdoinkin alkanut!» sanoi hän hiljaa, puristaen Kyllikin +voimakkaasti rintaansa vasten. + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Laulu tulipunaisesta kukasta +by Johannes Linnankoski + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA *** + +***** This file should be named 12780-8.txt or 12780-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/2/7/8/12780/ + +Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed +Proofreaders + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/12780-8.zip b/old/12780-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..ae7c9c6 --- /dev/null +++ b/old/12780-8.zip |