diff options
Diffstat (limited to '11879-0.txt')
| -rw-r--r-- | 11879-0.txt | 7912 |
1 files changed, 7912 insertions, 0 deletions
diff --git a/11879-0.txt b/11879-0.txt new file mode 100644 index 0000000..0e36daf --- /dev/null +++ b/11879-0.txt @@ -0,0 +1,7912 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 11879 *** + +VAARALLA + +Kuvia laitakaupungilta + + +Kirj. + +Teuvo Pakkala + + +1891. + + + + +1 + + +Pieniä eläjiä olivat. + +Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat +pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen +mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin +kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo +olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää +rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti +könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat +vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin +olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia +olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se +vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän +talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä. + +Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa +päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan +kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi +vielä tilkun verran potaattimaaksi. + +Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin +silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan. + +»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä +kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin +mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan +tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka +jälestä kerrassaan helpottaa. + +Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi, +niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran +vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime +aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut +pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan +ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa +uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää. +Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä +pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta +heittäytyä köyhäinhoitoon. + +»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä +kyllä jaksaisin itseni elättää». + +Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin +piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa +parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin. + +Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada +lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen +tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan +tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras +tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen +hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta. + +Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla +saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara. +Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja +ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi +työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut. + +Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä +molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan +hävitettyä uunin kiuasta: + +»Olipa se.» + +Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli +niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan. + +»Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei +niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No +mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin +kuin se olisi helpostikin tehty. + +Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että +ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa +maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja +ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin: + +»Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!» + +Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti +katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa +maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24 +penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin +lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo +julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto +tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten. + +»Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran», sanoi +Nikkilä emännälleen ynseästi. + +»Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei +ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä. + +Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle +ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä +vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot +olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei +varastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä +enemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta +lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi. +Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt +mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä +kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa +kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan. + +»Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan +menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita +lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä +lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan +ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole +mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää. + +Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata. + +»Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti. + +Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon +toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten. +Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen +kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa. +Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan, +vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä +tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan +elää. + +»Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla +äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin +iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa +tueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka +katselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä +luulossa pienelle heinätupsullekin. + +»Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin +varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä +suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä +tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen. + +Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää, +kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan +siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä +Latulta kysymään. + +Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana. +Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut +moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät +paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi +arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin. + +Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa. + +»Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole +pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia +tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi +Latun emäntä. + +»Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi +ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan. + +»Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi +kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen +nuttu: reikä rikkeimän vieressä.» + +»Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin +paikkaa», lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen. + +»Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun +oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä +talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi +muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty +pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän +patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut +isälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että +sinä maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä +sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari +hampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun +emäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja +nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule +Lattu», oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut, +»laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta +orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinä +aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään +syödä saattanut.» + +Ja molemmat taas nauroivat patruunille. + +»Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen. +Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei +vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä +olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut +tietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan. +Niinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja +kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin +luo. Vaan kun se oli kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli +myrtynyt: 'Pirunako sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun +luo tulet. Häh? Siltähän siltä viimeksi apua haetaan', oli heti +äystämään ruvennut ja pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut +selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi +lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistä +sinä, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän +sanominen, että ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikä sen +patruunin edessä kuulu vale menestyvän. Silmistä kuului näkevän heti, ja +se katsookin niin terävästi silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi +rupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.» + +»Vai niin.» + +»Joo. Ei se vinoa meininkiä salli.--Niin, niin tuota, meillä kävi tuumat +hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinä +valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista. +Poika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut +mitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille, +ja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin +hän lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka +pennin.» + +»Vai on Janne taas kirjoittanut?» kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo +muualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse +oli Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli +hyvin vakavan näköinen. + +»Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä +näyttämässä», selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. »Ja minä +luen sen teille nyt kun olette täällä.» + +»Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte +aikaa», sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen. + +Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina +ennenkin: + +»Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi +sille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne +teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja +minä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui, että +hänestä tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee, +siellä ei risut silmään pistä!' Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon +hokeman», ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten +kertoi: »Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään +pistä.» + +Vaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti +käden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja +kyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne +kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan, +nousi seisaalleen ja sanoi: + +»Tottapa se ei ollut niin sallittu.» + +Latun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi +lohduttaen: + +»Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.» + +»Niin kai, niin kai.--No hyvästi.» + +»Hyvästi, hyvästi.--Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan +ukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä aikaa», sanoi +Latun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: »Mistähän te poloinen sen nyt +saatte.» + +»No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä. + +Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili +miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään. + +»Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene, +etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa +supattaen itsekseen. + +Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on +upporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille +ruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin +rouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia. +Hän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään tältä +rouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta tai +muuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti +mennäkseen ja se tuli tehdyksikin. + +Hyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa matkalla +rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missä +oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon hyvän +ihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo keskikaupungilla. + +Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei +tuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti +täällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään +venyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi +täällä parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun +kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos +joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin +ei päätään kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin +verojen rästi-ylöskantoa. + +Nikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä +sattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita +kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat +muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta +hilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen +nähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat +vähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi. Emäntä +poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi Karénin +rouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä. Ei +viitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat +olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla. +Kiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun. + +Hän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on +hyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo +asiansa, niin rouva heti, että: »joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii +auttaa vaikka ketä». + +Tuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan talon +ja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun hän +ajatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin +auttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin +että keittiön portaita noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja +mieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin +ja niinkin. + +Keittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän +karsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene +joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa +puvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta: + +»Mikä tuo ihminen on?» + +»Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi +emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli +hymyssä. + +»Mitä teillä on asiaa?» + +»Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.» + +»Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?» tikasi rouva, niin kuin +tyhmänsekaiselle tikastaan. + +»Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin +verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin... Minä, tuota, +maksaisin...» + +»Eei, ei minulla ole», ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta. + +Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua +pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan. + +Häntä hävetti niin äärettömästi. + +»Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi, +kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö +minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli +puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta +kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja +rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat. + +»Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat +maksettavat. Ja ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita, +joilla on maksaa vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei +kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset +penneissä.» + +Hän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu +supatti myötäänsä. + +Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, +joka tahtoi purkautua itkuksi. + +Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen +autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät +katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki +kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi +täällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi +pilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta +vasten. + +Kun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula +kenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi +turhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut. + +Vähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi: + +»No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi +nuljahtamaan.» + +Kamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki, +polkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään kumartui +Nikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli neulaansa +vinhemmasti. + +Nikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran +vuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä +kirveli, jotta muutamia vesiä silmiin herahti. + +»Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa +moneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi +tästä vähän viljemmälle.» + +Mutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja +sehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi +joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille. + +Nikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen. + +Emännän mieleen johtui patruuni Lindbom. + +»Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin somaluontoinen +mies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin rouvakaan, vaikka sitä +on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi +auttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona, niin se +auttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä mies +kaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja +oli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut +rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän se auttaisi, +niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet silläkin, +mutta meillä oli sen takana säästössä... Janne kun eläisi, niin ei olisi +hätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä autellen. Niin +elettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin... Meillä oli jo talo +velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus tavata +tuota isää ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu.» + +Mutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että +kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän +ajatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti. + +Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui +hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun +leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja +jyrisi kovasti. + +»Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle. + +Viion leski tuli tyttärineen tupaan. + +»Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran voimahan se +on ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan tuntuu se +niin oudolle», sanoi leski hiljaisella äänellä. + +»Niin, niinhän se on. Istukaa--Jeesus siunatkoon!» + +»Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin +tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen», +puhella kärisi Nikkilä. + +»Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta. +Mitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?» kysyi Viion leski hiljaisella +äänellä. + +»Niinkuin märkä palaa», tokaisi kysytty. + +»Tosiaankin niinkuin märkä palaa», toisti emäntä vakavasti. »Eihän siitä +meidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.» + +»Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai +muilla niinkuin minullakin.» + +»Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski. + +»No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin +teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään +jatkoi: + +»Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä +vielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava». + +»Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.» + +»No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.» + +»Huoleksipa se on isällekin paneutunut», sanoi emäntä ja alkoi selittää +vieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta. + +»On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on +saatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan +nytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se +ajatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.» + +»Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa +avun ajallansa», puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että Nikkilän +emäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin että: +tosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin +että: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan. + +»Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28 +penniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä saada, vaan +en ole keksinyt», selitti lopulta emäntä. + +Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi: + +»Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.» + +Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään. + +Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi +kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät +sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut, +ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat. + +»Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä. + +»Herran voima on suuri», supisi Viion leski. + +»Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen +sängyssä. + +Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten +kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko +korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli. +Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän. +Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi +taivaan kantta ratkonut. + +Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään. + +»Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun +minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on +matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten +kulen.--Hyvää päivää kuitenkin.» + +»No oletpa sään aikana liikkeessä.» + +»No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän +ilmaan.» + +»Istukaa.» + +»Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.» + +»No, no? + +»No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa +vain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain +sen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä +ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä +silpasen takaisin.--Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en +muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun +huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja, +niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa +on, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on +niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut, +ja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin +kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut--ja missä +tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä--isäkin on antanut pennin +tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen +talvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin, +niin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat +ihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos +ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota, +elä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos +ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski +Latun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen +Nikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin. + +Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut +tyynesti puhetta loppuun ja sanoi: + +»No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri +tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä +aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan.--Enhän minä +ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä, niillä +kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin rukoustamassa...» + +»Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi. + +»Niin.» + +»No tuota, onko se teille tuttu?» + +»En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.» + +»Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat», +kärisi Nikkilä. + +»No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun +emäntä. + +»Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa +yhtiössä, joka auttaa köyhiä?» + +»Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä. +»Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan +pakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua +eli Kahampua eli mikä maa se lienee--Viioskahan sen paremmin tietää, kun +teidän mies on paljon merta kulkenut?» + +»En minä tiedä.» + +»No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä. + +Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli +kuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun +emäntä nauroi että vatsa hytkyi. + +»Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että +silkkinen hame kahisi», toisti emäntä. + +»Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä. + +»Viimeksi minä sinne menen.» + +»No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun +emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.--Eikä vielä hätä tämän +näköinen.» + +»No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää +ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla +äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän +jälkeen: + +»Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen.--Kuulkaa, istukaa nyt vähän, +ettette kaikkea unta vie.» + +»Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti +paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään. + +»Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä +sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies.--Hyvästi vain.» + +»Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia, +että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi. +Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka +jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka +jäljestä meni: + +»Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.» + +»Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä +ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä +tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili +emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti: + +»Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää +teille rahaa.» + +»Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä. + +»En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen +ja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla. + +Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät. +Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli +miettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos. +Oli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa. + +Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä +pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja +kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan. + +»Nikkilä, ette usko!» + +»No mitä?» + +»Niin kaunis sateenkaari.» + +»Ohhoh.» + +»Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta +myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan +ja heiluttelisin jalkojani.» + +»Niinkö ne enkelit tekevät?» + +»En tiedä, vaan niin minä tekisi.» + +»Etkö muuta tekisikään?» + +»Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta +rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun +ruskeassa samettinauhassa...» + +Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään +saattoi. + +»Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä. +Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka +Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.» + +»Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista. +Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...» + +»Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä. + +»Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin +äidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.» + +»Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin +hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte +verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä. + +»Ei Jannea saisi sieltä tuoda.» + +»Miksi ei?» + +»Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.» + +Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja +rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä. + +»Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä +hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin. + +»Nikkilä», havautti hänet Elsa. + +»Mitä», tikasi Nikkilä. + +»Jopa olette taas yrmynä.» + +»Enpähän ole.» + +»No kertokaa sitten taas jotakin.» + +»No mitä minä kertoisin?» + +»Jotakin.» + +»No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa +rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän: + +»Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko +maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti +yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin +haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun +näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki +siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja +alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan +ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui. +Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat. + +Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että +kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin. +Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli +lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin, +hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja +kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä +hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja +nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun +sillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän +ollut koskaan syönyt mitään niin makeaa. + +Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään +nyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään, +kun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun +tyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä +taas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: 'antakaapa emäntä +kulta mulle ruokaa'. + +Se emäntä sanoi että: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiä', ja antoi +ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi. + +Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti +sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän +kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi +hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja +omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui +rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin +kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun +tyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä +puutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen +samettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui +valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin +kaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten +pikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen +uivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella +rannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin +kauniilla äänellä: + + Ällös sä tyttöni pelkää + istua joutsenen selkään, + hänpä sun kaunoisen tuo + kaipaavan ystävän luo. + +Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen +joutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli. +Eikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti +selässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen +pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen +ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä +ne elävät... + +Mutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.» + +Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa, +ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle. + +Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki +huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten +hilpeitä ääniä. + + + + +2 + + +Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja +kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä. + +Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo +hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla +ryhmässä puhelemassa. + +»Ne veivät sen putkaan.» + +»Putkaanpa tietenkin.» + +»Varmaankin sakotetaan.» + +»Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut +varoituksella.» + +»No onhan noita sitten edes yksi vähempi.» + +»Ei ne vähene noin yksittäin.» + +»No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia +tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?» + +»Keväällä pääsi lastenkodista.» + +Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä. + +Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä. +Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi +käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan--ei +niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä--vaan Tolpan +Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt +vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka kadulla +puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat tytöt +leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat +ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja tytöistäkin jotkut +sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, +kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät, ettei tule, arvellen +että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä vaivaisia. »Tolpan +Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta leikkiessä +puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja +ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät. + +Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet +meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli +heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla +hyvin usein. + +Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta. + +»Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä. + +»Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset--en sano paremmin--rupeavat +riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat +humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan +ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä +kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset +pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan. Minä komensin +pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin +rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat +malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan +siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa, +kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä +nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli +siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut +pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.» + +»En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski. + +»Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin +katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma, +poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön +takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska +onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.» + +»Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä. + +»Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun +emännälle. + +»Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana. + +»Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin +nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla +jälellä», sanoi Latun emäntä. + +»Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se +hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä. + +»Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli +huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun +emäntä. + +»Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että huonoilla +vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on +Jumalan kädessä.» + +»Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä. + +»Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi +Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin +syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.» + +»Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...» tuumi Nikkilän emäntä taas +toisakseen. + +»Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille +itselleen ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski. + +»Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...» + +Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei +yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan +niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän +rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian +ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt +suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.» + +»Niin, siivo tyttöhän se oli...» + +»Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen. +Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen +sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut +hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja +pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta +rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli: + +»Tottapa on syytä ollut ...» + +»Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa hän +tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän +vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!» + +»Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...» + +»Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin +oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen +elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.» + +»Niin, maailman turhuudessa...» + +»Kuulkaa Viioska--kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllähän +Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistä +päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitä +saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli +ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt +Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla +köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö +ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä +lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!» lausui +Latun emäntä purskahtaen itkuun. + +»Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena. + +»Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi +niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski. + +»Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...» + +»Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa +pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka +päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin +muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala +olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni, +tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala +muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen, +kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia +täydellistä onnea täällä ajassa.» + +»Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä +heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen +pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun +Viion leski sanaton oli. + +»Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä +kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin +eri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän +kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista +toisella.» + +»Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä. + +Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski +tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän +emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi. + +»Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen +Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he. + +Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä +tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän +lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti +vanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän +navetan katolla. + +Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne. + +»Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!» + +Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi +pelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta +ja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen +niistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten +usein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin +kiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä, +kiertää aikansa ja kiertää yht'äkkiä kopiksi hippaan. + +»Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun +voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa? +Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla. +Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala +rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi. +Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa +kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä +onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?» + +Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen +viiriin. + +»Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja +vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä +ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan +murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?» + +Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla +vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle. + +»Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja +syntisiä ihmisiä ollaan kaikki.--Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on +hyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On +talo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki +mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako +näin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää +lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat +pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän +tekisi, jos niin voisi tehdäkin... + +Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten +parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan +kuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän +on niin ankaraa kuritusta ansainnut.» + +Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja +kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin +vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä +väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin. + +»Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä? +Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä +syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki +nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain +ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu... + +Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi +alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia +tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita +ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto? +Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin, +muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi +oikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella. +Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu +nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta. +Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin +sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta +semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on +paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen +turmeltunutta luontoaan... + +Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!» + +Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä +kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi +lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän +vihdoin pääsi pysähtymään: + +»Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman +meno.» + +Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta +ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille, +jotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia +ihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja +autuuteen. + +Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään +Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät +lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä +kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä +ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän +kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen. + +Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla +siitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista. + +Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että +poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi +sitä poliisit veivät, kun se oli _huono ihminen_, sillä poliisit olivat +vieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia, +jotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan, +että ne Ovat huonoja ihmisiä. + +»Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?» + +»Vankilaan.» + +»Viedäänkö ne kaikki?» + +»Viedään.» + +Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin +suinkin. + +Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen +käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo +jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi +ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili +hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin +ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun +rovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä, +sillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät +oli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin +nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen. + +»Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?» kysyi hän +äidiltä. + +»Jumala voi rangaista monella tavalla.» + +»Tekee sorakieliseksi.» + +»Vaikka niinkin.» + +»Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?» + +»Ei.» + +»Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä +sorakieltä?» + +»Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi +yhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä +mukaan.» + +»Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?» + +»Kun ovat unohuttaneet Jumalan.» + +Elsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen +kerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin +tuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän +on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että +pian tulee. + +Hän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin +hän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella +maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa +tehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko, +että piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä +anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen. + +»Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja +totisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.» + +Elsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli +niin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa +katekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt +se pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä »rakastaa» eikä +myöskään »ylitse kaikkea». + +»Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan +tulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa. +Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta», koetti äiti +selittää. + +Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä +ollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän +toimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja +kuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen +kohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski +hänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen. + +Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan +hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan +luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä +hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja +ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen +hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä. + +Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli +entisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun +hän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä +aamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata. +Kiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä +tavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli +kipeä ja joskus kun ei ollut leipää. + +Hän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja +joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi +hänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä. + +Vaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata +tuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko. +Varmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi +sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut +pääsi aivan levolliseksi. + +Hän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta +kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai +hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse. + +»Rakasta ylitse kaikkea», supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli +äidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja +sentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan +siellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä, +kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä +asioilleen tänne maan päälle. + +Hän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva +kartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla. + +Ruskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui +hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin +olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun +linnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona. + +Se on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei +hänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä +jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan? +Tulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut +tottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi +enkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja +sitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi +paimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi +kuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna... + +Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen +selässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin +kaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä +lintuja ja... + +Silmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian +vaipui herttaiseen uneen. + +Mutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen. + +Jos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa... Elsa raukalla on silloin +sama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla +lapsella: huutolaisen kamalat päivät. + +Tämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri. +Tähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut +siihen toivoon--mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt +itsekään--että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei +ollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka +kuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi +lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli +senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista +tulee paljon tuollaisia. + +Kun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on +kykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan +kuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan +sitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan +turva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja +hän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli +kuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras--taikka oikeammin sanoen: +se ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas. + +»Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua +turmeluksen tielle», ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista +ajatusta. »Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.» + +Ja hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle. + +»Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä +puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!» + + + + +3 + + +Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan +äitinsä sitä vastaan pannut. + +»Niin se on», myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi +moittivat, »niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä +maailmassa». + +Ja hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti +ettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi +itsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta. + +Tepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut: + +»Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.» + +Siitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla +eikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä +olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu. + +Latun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut. +Pienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut +päiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla +saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan +suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli +rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata. +Siellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä +tahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin +Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä +sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin +kehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai. + +Siihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan +itsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa +kasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut +kuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen +villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä +sanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan. + +»Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin +arvelee», ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa. + +Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli +siellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi +annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin +käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu. + +Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se +Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja +neuvolla oli sanonut: + +»Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa +ja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.» + +Tyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat +hautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä. +Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus +olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt +Liisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat +joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt, +ettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin +ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin +ja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein +herrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu +astioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja +jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun +ne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella +leipäjuuston palasella. + +Kytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin +rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon +suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja +ruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se +parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja +veljensä. + +Mutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat +pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että +ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla. + +Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen +miehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt +kuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin +tehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita +ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku +pantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse +kantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka +paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa, +josta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän +vakavana ja juhlallisena lausui: + +»Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja +tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen +viimeiseen lepokammioonsa.» + +»Sanokaa terveisiä ja kiitoksia», vastasi kutsuttu hänkin, niin +juhlallisesti että oikein. + +Vimparin Aappo kutsuttiin: + +»Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa +hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen +viimeiseen lepokammioonsa.» + +Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia +ja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria +papilliseen pukuun. + +Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina +ja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa. +Kappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi +paperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut--paljaita jalkoja, +rikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen +pukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan. +Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja +pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen. + +Nyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia--muka kahvia--ja +tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin +alkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto +kierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas +veisattiin virren värsy ja pastori sanoi: »maasta olet sinä tullut ja +maaksi pitää sinun jälleen tuleman» ja viskasi kolmasti multaa hautaan. +Sen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä +seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä +silmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat +lähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty. + +»Eikö ollut lystiä?» kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja +esiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää. + +Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan +pormestarinna. + +Kaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja +lepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi +toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään +ihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa +arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä +milläkin mättäällä tai kivellä. + +Vaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa +mitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko +sekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän +Heikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi +pormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken +virnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta +sisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle +miehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle. Lapin +Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja +hihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se +sekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää +kaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin +hautajaisviinit olisivat päähän nousseet. + +Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan. +Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan +huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan. + +Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut +pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät +paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat: + +»Tuleppa tänne, Litulatu!» + +Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli +tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen +kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka +löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi +Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä +hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä. + +»Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut +entisestä. + +»Teetkö vasta?» + +»En.» + +»Sano vielä toinen kerta!» + +»En.» + +»Mitä et?» + +»Tee.» + +»Mitä et tee?» + +»Ilkeyttä.» + +»No sano kokonaan.» + +»En vasta tee ilkeyttä.» + +»No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.» + +Itkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään +kääntyi ja huusi: + +»Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.» + +Ja Heikki alkoi viskellä kivillä. + +Vaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain +jälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään. + +Muut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli +metsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut +poikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen +seisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa +menivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei +näkynytkään. + +»Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun», viittaili entinen +pormestarinna. + +Siellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas +puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena +ja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa +ja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun +kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat +lohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun +tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin. + +Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki +viskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa +nenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä. +Säälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi, +miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi +vuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko +riemuitsi. + +Liisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä +leikittäisiin hautajaisia. + +Herraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet +ja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa +mukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emäntä. Ja niin +saatiin kaatunut asia taas kohdalleen. + +Talonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin +että pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi +ahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. + +Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia +lähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin. +Ei kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän +kysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt +arvasivat asian ja kysyivät: + +»Saatko sinä taas piiskoja?» + +»Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö +olleet pojat ilkeitä?» + +»Olivat», myönnettiin yhdestä suusta. + +»Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?» + +»Sietivät.» + +Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut. + +»Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita, +eikö niin?» kysyi hän vielä vakuudeksi. + +»Joo, ja piiskoja.» + +Vakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten +muitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään. +Kotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli. + +Jos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee... Vaan hän +kertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi... Ja hän käypi +vaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja +Mikolta, jos ei äiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on +väärin tehnyt... + +Sykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven. + +»Jopas sinä sieltä tulet», sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka +istui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi: + +»Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon +äidiltä, minulta...» + +»Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi +pyytää», intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä. + +»Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi», komensi Lapin +emäntä. + +Liisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa. + +»Pyydä joutuin anteeksi!» komensi äiti ja sysäsi hartioista Liisaa +lähemmäksi Mikkoa. + +Lapin emäntäkin toimitti Mikkoa lähemmäksi Liisaa, niin että vastakkain +seisoivat lähellä toisiaan sovitettavat. + +»Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt», sanoi Latun +emäntä. + +»Syyttömästi lyönyt», lisäsi Latun emäntä. »Eihän Mikko tehnyt mitään?» + +»En», vastasi Mikko kysyttynä. + +Liisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin. + +»Seekatti!» sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen +äitinsä syliin kädet nyrkissä. + +»Herra Jeesus!», siunasi Lapin emäntä kämmentä lyöden ja päätään +heiluttaen. + +»Kuule, Liisa!» Ja sen tien meni äitinsä ulos ja palasi piiskakimppu +kädessä. + +»Jeesus siunaa vitsat, että lapsesta tulisi hyvä ihminen», sanoi äiti +nöyrästi rukoilevalla äänellä niinkuin aina, kun hän ryhtyi kurittamaan. + +Liisa tiesi, että nyt ei ollut enää mitään muuta toimitusta, kuin että +ryhdytään piiskaamaan heti. Hän oli aivan masentuneena, hävetti niin +että kuumaksi posket karahti ja mieltä somasti käänsi: se hävetti, kun +vieraitten nähden, Lapin emännän ja Mikonkin nähden paljastettiin... + +Mutta kun äitinsä tarttui häneen ruvetakseen piiskaamaan, pyörähti Liisa +tarttuen äitinsä kaulaan ja koetti kuiskata: + +»Piiskataan äiti porstuassa!» + +»Niin muka», sanoi Lapin emäntä, joka kuuli hyvästi Liisan pyynnön. + +»Ei missään muualla kuin niitten nähden, joitten edessä olet pahoin +tehnyt.» + +»Äiti kuulkaa ... porstuassa, rakas äiti...» + +»Osaakin se», arveli Lapin emäntä. + +»No ei kun tässä, sisso!» sanoi äiti, irtautti Liisan kädet kaulastaan +ja taivutti Liisaa niskasta alas. + +Vaa Liisa pyörähti pois käsistä, kun äiti rupesi paljastamaan, ja +karjaisi: »Ei saa!» + +»Vaan kun saa!» + +»Ei saa!» karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa. + +»Taivaan Jumala!» siunasi Lapin emäntä. + +Latun emäntä tempasi Liisaa kiinni lujalla kädellä, kuori hameet ja +piiskasi. Vaan kun hän lopetti ja heitti irti, niin kääntyi Liisa heti +Lapin emäntään, polkasi jalkaansa ja väräjävin äänin tikasi» + +»Saatana!» + +»Kuulitteko! Voi, voi, voi!» päivitteli kauhuissaan vieras. + +Latun emäntä kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan +taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi hän jäykkänä ja katseli +Lapin emäntää uhkaavasti silmästä silmään. + +»Kylläpä on, kylläpä on», kummaili Lapin emäntä. + +»Semmoinen se on», sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle +komentavasti: »Pyydä nyt anteeksi!» + +Silmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat +saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan +asemaan ja oli kuin kivettynyt. + +»Etkö pyydä vieläkään anteeksi?» kysyi äiti piiskoja huiskuttaen. + +»En!» tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta. + +»Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta +oikia kapine tule», sanoi vieras. + +»Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut», +lausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. »Sitä ei jaksa kurittaakaan niin +paljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo +niin suuren vallan». + +»Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen +suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja», alkoi selittää Lapin emäntä +uskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja +ajatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu +vajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu +ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut +kastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta, +jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta +puhelemaan Liisalle: + +»Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä +ihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta +hyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot +lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun +hän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?» + +Liisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä +luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä. + +»Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta», rupesi Lapin emäntäkin neuvomaan +unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen +ylistää Viion Elsaa Latun emännälle. »Se Elsa se on erinomainen lapsi.» + +»Joo, Elsa on kiltti lapsi», myönsi Latun emäntä. + +»Joo. Harvassa niitä on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin näöltään kuin +tavoiltaankin. Kyllä se ei tee mitään, jossa olisi moitteelle sijaa. +Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia +ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elää, se +on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana +ja viattomana. Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä +ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.» + +»Hyvin kasvatettuhan se on Elsa», huokasi Latun emäntä. »Ja siivon +luontoinen lapsi sitten. Ei sen näe riitelevän koskaan, ei mitään +vähintäkään pahaa tekevän. Erinomainen lapsi. Onhan niitä aina +joitakuita hyviä.» + +»Onhan se hyvä Ojanniemen Marikin», sanoi Liisa, joka kuunnellessaan +Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja +siirtyi nyt istumaan tuolille pöydän päähän. + +»Niin, Ojanniemen Mari myös», sanoi äiti. + +»Joo, Mari on hyvä tyttö, kaunis tyttö, tottelevainen äidilleen niin +tottelevainen ja nöyrä. Otappas sinä siitä opiksesi», sanoi Lapin +emäntä. »Vertaappas itseäsi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut +semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinä, +polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi.» + +»Meneppäs nyt sinä pyytämään anteeksi, pyydä nyt kaikilta, Mikolta +ensiksi», kehotteli äiti uudelleen. + +Liisa painoi silmänsä alas. Teki mieli pyytää, vaan hävetti. + +»Tule nyt ensin pyytämään Mikolta, jota sinä olet lyönyt, ja sitten +äidiltäsi, kun olet vastustellut äitiäsi ja noitunut», sanoi Lapin +emäntä. + +»Niin ja Mikon äidiltä myös, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene +nyt.» + +»Tule nyt.» + +»Mene, mene.» + +Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi päänsä syvempään. + +»Ei, ei ole vielä saanut tarpeeksi kuria», arveli Lapin emäntä. + +»Mene nyt heti.» + +»Ei, eihän se rupea, näkeehän sen. Se haluaa vielä piiskoja.» + +»Haluatko sinä vielä! Menetkö vai pitääkö vielä piiskata? Mene nyt tai +äiti piiskaa.» + +Liisa kohotti päänsä ja syrjäsilmällä katseli äitiä. + +»Jo on taas uhkaavan näköinen», sanoi vieras. + +»Sinä haluat siis piiskoja?» Ja äiti otti taas käsille Liisan, ja kun ei +ollut apua sittenkään, niin siunasi hän piiskat ja kuritti Liisaa. + +Piiskauksen jäljestä taas koeteltiin anteeksi pyytämään saada. Vietiin +lähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa +riuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti +silmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin +sanoi Liisa: + +»Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.» + +Latun emäntä oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidätetyksi toki, kun +Lapin emäntä suuttuneella äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan +pyyhkiessään Mikon nokkaa vyöliinaansa. + +»En minä saa sitä taipumaan», sanoi Latun emäntä. + +»Antaa olla iltaan asti, kun isä tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti +arestiin. Saat nyt mennä konttuuriin ja olla siellä yksinäsi +ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut.» + +Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu häntä arestiin +pantu, ja se tuntui nyt kauhealta. + +»Jaa, jaa, ei se auta», sanoi äiti, eikä siinä auttanut mikään, +konttuuriin sulki hänet äiti. + +Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitä pahasta hengestä, josta oli +puhuttu, ja että hänestä tulee huono ihminen. Hän koetti rynkyttää ovea +auki pois päästäkseen. Vaan äiti kävi kieltämässä uhaten pitää yönkin, +jos ei ole hiljaa. + +Kun sitten silmät tottuivat vähän, niin ei pimeä kovin ollutkaan +konttuurissa. Tyynesti istahti hän vintin rappusille ja itki siinä hyvät +itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, että ajatus juosta alkoi, +mietti hän, että jos pääsisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja +selittäisi Tepon isännälle ja emännälle asian ja kysyisi, onko hänessä +paha henki ja tuleeko hänestä huono ihminen. + +Ja hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti +Jumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä... + +Hän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan. + +Hän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä... + +Hän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle +hyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata. + +Siinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee, +ja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat +sitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä... + +Ja Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes +kuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla. + +Maatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta +ja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla. +Jos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja +pääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja +hyppisi taivaasta noille pilville... + +Siinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset +verkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen. + +Latun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla +hyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin +lapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on +niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se +on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt. + +Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli +julkea Liisan käytös. + +Kun sillä jo on tuommoiset tavat, mitä sitten, kun se tulee vanhemmaksi. +Ei tiedä vaikka tulisi... + +»Hyvä Jumala varjele! mikä se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan.» + +Vaan ihmekö oli, jos tulivat, kun näki myötäänsä ihmisten lapsia, jotka +sille jäljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet +jo, ja kaikki sanoivat, että oikeaa ihmistä ei Liisasta tule... + +Latun emännän mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkäpä +Jumala näin nyt rankaisee häntä Liisan kautta. Antaa hänelle samanlaisen +palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emäntää kauhistutti ajatus. + +»Herra Jumala, elä rankaise minua vihasi jälkeen ja ansioni mukaan!» + +Mutta syytönhän Liisa olisi vielä? Millä hän olisi ansainnut sen +rangaistuksen kuin Tolpan Anna? + +»Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen +polveen», lausui hän ääneen. + +Mutta millä hän olisi rikkonut Jumalan mielen enemmän kuin muutkaan. +Niin no, millä Kreetakaan? + +Ja rohkea ja jänteväluontoinen Latun emäntä pelkäsi niin, että jäsenet +vapisivat. + +Jos häneltä menisi mies, poika, koko onnellinen elämä, ja Liisa joutuisi +huonolle jälelle. + +Hänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään. + +»En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa», sanoi hän valittaen +ja selitti, mikä muokka se on taas ollut. + +»No, elä sinä niin huolehdi», sanoi Nikkilä. »Kyllä se Liisa siitä +mieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa +minäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut», +sanoi hän hymyillen. + +»Kovinkaan huono», toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin +omasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä. + +»Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän +kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat +vallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät +asiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä +ymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan +kelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa», +vakuutti Nikkilä. + +»Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta, +niinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa +semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista», arveli yhä +emäntä. + +»Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla +huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.» + +»No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion +Elsakin on». + +»Elä sano sitä», sanoi vakavasti Nikkilä. »Minä luulen, että Viioska +hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää +huolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti--vaan niitä +timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne _huonot_ ihmiset ole +_huonoja_ lapsia olleet, ne ovat _paraita_ olleet». + +»Paraat ja kauniimmat», arveli Nikkilän emäntä. + +»Niin, niinpä se taitaa olla», arveli Latun emäntä ja ajatteli, että +Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat +kauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo +tytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis, +vaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä +isäänsä, joka oli kaunis mies. + +Lohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja +todelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin +Vaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen +miesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla +korjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla +tavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos +joutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan +omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä +ansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan +ja niin se on muutenkin vanhentunut. + +Mitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se +heidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä +iltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut. + +Vasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas +vakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole. +Mutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen +polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä. +Tuntui niin pahalta ja painavalta. + +Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa ... ja +Nikkilässä vain luu ja nahka. + +»Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä +saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia. + +»Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä», lausui hän huoaten, ja +heltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan. + +Vaan Liisa oli omilla teillään. + +Herättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui +mielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi +hän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi, +poistui noloisuuskin mielestä. + +Kadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka +leikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä +myttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat +tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut +toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului +kyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille +näytti. + +»Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se +aina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri +poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö +mitä, vaan se lähti muuten ... mutta jos menettää linnan... Joo +menettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi +linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan, +vaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja +pienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut... Nyt lyöpi +Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa +tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta, +karutsapalliakin se ottaa... Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä +tarjottelee... Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on? +Vaan aina sen pitää muita sortaa... Peijakas, kun minä olisin!» + +Ja Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos. + +Kiviä on ja kova maa. + +Vaan jos pääsisi katolle. + +Ei voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta +kiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin +nojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä +pitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan +laitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin +puuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle. + +Mielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan +ja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan. + +Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan. + +»Joku pois ja Latun Liisa sijaan!» huudettiin. + +»Tule meidän puolelle.» + +»Tule vainkin meidän puolelle!» + +»Tule meidän puolelle, pannaan Lapin Mikko pois», sanoi Terilän Heikki. +»Mikko kun kävi kantelemassa äidillesikin.» + +Mikko jo alkoi väistyä paikoiltaan. + +»Elä mene Mikko, ollaan me yhdellä puolen», sanoi Liisa, kun aina +muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvä +koppia ottamaan. Mitään entisiä vihoja hänellä ei ollut, aivan kuin ei +olisi muistanutkaan. Mitäpä niissä olikaan muistelemista. + +»Terilän Heikki pois», sanoi hän. + +»Terilän Heikki pois», huusivat kaikki kuin yhdestä suusta. + +Ja pallin lyönti alkoi nyt eri innolla, eikä kukaan uskaltanut vääryyttä +tehdä eikä pienempiään sortaa, eikä haluttanutkaan kellään. +Säännöllisesti kävi kaikki, ei pienintä intostakaan ollut, ja hauskaa +oli. + +Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa työpaikoissa kellot soida, +heittivät pojat leikkinsä. Silloin isät töistä tulivat, pienemmät lapset +leikkipaikoiltaan lähtivät kukin isäänsä vastaan, ja isommat +kerääntyivät kotia höyryävän ruuan ääreen, odottamaan ikävällä milloin +pääsee ruuan kimppuun. + +Vaan Liisa lähti Tepolla käymään ensiksi. Ei pelottanut häntä, vaan +muuten tuntui niin pahalle mielessä, ettei saattanut kotia mennä. + +»No mikä sitä Liisaa vaivaa?» kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja +istuutui syömään. »Kovinhan sinä olet vakava.» + +»Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidän +viinit ja söivät sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran +puuhun ja särkivät kaikki.» + +»Ohhohhoh! Sepä on ollut hävitystä. Kylläpä tekivät pojat pahasti.» + +»Niin», ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki järjestään, miten hän +noituikin kotona. + +»Kylläpä olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytä muissakin, niin on +ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas +äiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isäsikin, jolle +äitisi varmaankin on kertonut. Eikös äitisi itkenyt?» + +»Itki.» + +»Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha.» + +Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla päin ja kostein silmin alta +kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emäntää ja Iikkaakin, joka niin +tyytyväisenä söi siellä pöydän takana isänsä ja äitinsä keskellä. + +»Etkös ole tehnyt pahasti?» kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle +mietintöaikaa. + +»Olen minä kyllä.» + +»No, mene sitten ja pyydä kauniisti anteeksi.» + +Liisa lähti heti ja kiireellä aivan kuin olisi hänelle pistetty jotakin +käteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia eläkä suinkaan +pudota. + +Vaan se putosi kuitenkin. Kun hän tuli sisään, jossa isä ja äiti +istuivat syömässä, niin isä ilvehtien kysyi: + +»Missäs se meidän mamselli on ollut?» + +»Lennossa», vastasi Liisa ja istuutui syömään hilpeällä mielellä. + +Niinhän se aina kävi, että kun hän Tepolta lähti katuvaisella mielellä +ja täydessä aikeessa pyytää anteeksi pahuutensa, jäi se tekemättä äidin +ankaruuden takia tai isän leikkiin unehtui. + +Mutta koskaan ei jäänyt pyytämättä Jumalalta anteeksi maata pannessaan. +Niinpä hän nytkin teki ja kääri sitten hellästi kätensä äidin kaulaan ja +nukkui. + + + + +4 + + +Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun +Viion leski jo työlleen kyhäysi. Hän nousi nyt tavallistaan varemmin +saadakseen hyvissä ajoin päätökseen loppuvan kankaansa ja päästäkseen +sitten vielä tämän päivän nimelle uutta kehimään. + +Mielensä tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmäsi hän kangaspuihin +istuessaan, mitä vielä oli tekemättä ja mitä jo tehtyä. Hienoina +suikaleina enää vannehtivat loimet pölkkyä, jonka hamppuvaate paistoi +kuin kerjäläisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinä +puolikymmentä kyynärää enää. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun +vaatekääryyn, vähän vailla sataviisikymmentä kyynärää kaunista +nelivartista oli siinä. + +Siinä oli ankaran työn ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat +eivät enää tuntuneet, näkyi yksistään niitten hedelmä. Uutta kangasta +ajatellessaan, minkä vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo +sataviisikymmenkyynäräinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentähden +antautui hän sydämen halulla kiittämään Jumalaa, joka oli häntä auttanut +huojentaen hänen työtään. Ja samalla hartaudella rukoili hän, että +Jumala antaisi hänelle terveyttä ja voimia yhäkin niinkuin tähänkin +asti. Ja ajatuksissaan siinä kääntyi hän tietämättään katsomaan nukkuvaa +lastaan. + +Tuossa se raukka lepäsi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kädet +posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli. + +Jos hän olisi rumakaan... Tai kun hän kuolisi... Taivas hänet perisi, +sillä tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentäisi, +sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon... + +»Vaan jos sinä Jumala olet viisaudessasi määrännyt hänelle elämän +päiviä, niin auta häntä aina oikealle tielle», rukoili äiti hartaasti +ääneensä. + +Elsa heräsi. Mutta hän ei malttanutkaan vielä nousta, kun oli juuri +nähnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita tähtiä +täynnä, keskellä niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympärillä +enkeleitä, suurempia ja hyvin pieniä. Kaikilla oli valkoiset siivet. +Isoilla enkeleillä oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja +pitkä tukka, pienimmillä enkeleillä ei ollut vaatteita, pulleat posket +ja kihara tukka. Hän halusi vielä nähdä sitä unta ja painoi siinä +toivossa silmänsä umpeen ja nukkui uudelleen. + +Hän nukkui pitkään. Vasta heräsi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja +kadulta kuului lehmänkellojen kalke. Eikä herättämättä herännyt +silloinkaan. + +»Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jättää», herätteli äiti. »Emäntä kävi jo +kysymässä sinua.» + +Raukaisi Elsaa vielä ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitä +mitenkään. + +»Heluna jättää sinut», muistutti yhä äiti. »Ja käämitkin loppuvat +minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi.» + +Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi häntä puskenut kylkeen, ja +sentähden vastenmielistä oli lähteä sitä viemään. Samassa kun muisti, +että tytöt olivat aikoneet mennä tänä päivänä hiekkatöyräälle +Karjasillan taakse leikkimään, aamusta päivin jo lähteä, niin päätti +hän, ettei hän nyt lähdekään viemään Helunaa, sillä piti käämejäkin +tehdä äidille oikein paljon, että saisi huoletta olla vaikka iltaan +asti. Vieköön nyt kerran emäntä itse Helunan. + +Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, että +mitähän se Heluna ajattelee, kun hän ei ole sitä viemässä. Ja niin tuo +mielelle paneutui, että piti lähteä kiireimmän kautta. + +Navetassa oli jo parsi tyhjänä ja kytky remotti lattialla. Kärpäsiä +lentää surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vähällä itku +tulla, semmoisen ikävän paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Hän lähti juosten +karistamaan jälkeen toivoen tapaavansa vielä, ei saanut rauhaa muuten. + +Kadulla kulki lehmiä häkille päin: Montinin Kultaruusu, Omena ja +Torstikki, Lepistön Punikki ja etempänä tuolla meni Kujalan Onnentähkä, +vaan Nikkilän Helunaa ei näkynyt. Elsa sai juosta häkille asti ja siellä +vasta tapasi, kun emäntä oli palaamassa. Vaan Elsa lähti vielä etämmäksi +saattamaan, kun kävi Helunaa niin sääliksi. + +Heluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja +pää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan, +taputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää +sille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna +jo oli leppynyt. + +Mutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja +käämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä +arveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu +ennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää. + +Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin +sotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä +ja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa +päätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi +sitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki. +Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti. + +»Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.» + +Elsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti +ja kysäisi: + +»Mitä sinä siellä äyhkit?» + +»Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan +pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.» + +»Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi +estelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet», puheli +äiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin +helskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula +pujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa +juoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon, +kun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa. + +»Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi», pyysi Elsa. »Äiti +kuulkaa.» + +»Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen +panee.» + +Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä +järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan +kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät. + +Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada +loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään. +Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän +pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen +pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala +uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se +koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja +juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää +rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin +lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että +teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan +siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa. + +Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa +minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on +kiroilemista. + +Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi. +Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai +sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat. + +Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun +Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo +paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli +semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala +varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja +niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko +laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa +merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein +pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti +oli sanonut. + +»Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on +semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja +katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä +ja rukoilla hänen puolestaan.» + +Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut +sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei +rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin +sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo. + +Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön, +arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä +hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin +vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia. + +Milloinka sitä sitten pääsee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan, +siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei +pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin. + +Mieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja +kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt +olisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä +kaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa... + +Mutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan +jälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka +Montinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän +eritoista! + +Siitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää. +Tyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin +kuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä +olisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla, +hyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon +taakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan +käynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät +lehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita +ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat +Marin kanssa. + +Semmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui +istua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja +taputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja +sanoo: + +»Iso tyttö ja niin lapsellinen.» + +Niinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden +tyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa. +Semmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät +ovat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja +tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä +viheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa +he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri +kivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut +tulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan +lähelle, aivan kädelle istumaan. Mutta vähän matkan päässä olisi talo, +jossa asuisi ... tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan +linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta +tulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat +ja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika... + +»No jopahan alkoi vyyhti juosta», sanoi äiti. + +Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut +huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi, +täyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi +vyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli. +Väliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti. + +Suristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää +sylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku +sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta +ylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti +hyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli +vähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se +vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten +joukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee. + +Uutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä +vyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan +puhtaasti. + +Käämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se +kävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan +joutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten +pulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut, +vaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä +toki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset +menneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi +aikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi +nyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset +olivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin. + +Ja niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä. + +Oh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle +kaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja +muuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi +lähtemään. + +Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi +juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai +juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät +nauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin +kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla. + +Elsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki: + +»Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ...» + +Pöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään, +että pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt +muka pilvessä lentävä enkeli. + +Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi!--Jos +olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi +enkeliksi. + +Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi +lentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle +ja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun +lapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi +Jumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää... Olisi niin +hauska... + +Vaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään +olla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa... Ja kuka äidille tekisi +käämejä. + +Tuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä +saisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja +noutaa. + +Kun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei +olisikaan lysti olla enkelinä... + +... Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen +linnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi +niin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he +ostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina ... +tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina +leikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin +komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen... +Olisi niin lysti... + +Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet... + + + + +5 + + +Elsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa +säikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen +katsomatta. + +»Sinä aika vauhake olet», kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. »Kun +menee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?» + +»En.» + +»Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.» + +»Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?» + +»Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se +oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan. +Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin +luona tapasin--tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä, +toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa, +kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan.-- +Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä +tulin, häntä torvella vilistin.--Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun +poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.» + +»Ja varpaastasi veri tulee!» + +»Kiveen löin, vaan ei se tapa.--Katsohan, minulla on kaksi näin suurta +palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla. +Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa +Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt +Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni +vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain +suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan +viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla +torniolaisille.--Kuule, onko sinulla sokeria?» + +»Ei minulla ole.» + +»Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytöillä on.» + +»En minä tiennyt...» + +»Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään +Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää +ottaa sokeria.» + +»Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.» + +»No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa +puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle. + +Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti +Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen +siinä hänen rinnallaa. + +Kontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä +kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa. +Siitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on +ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö +sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin +pelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka +päivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät +aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen +taitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina +kankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki +tietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin. + +Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet +Karjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja +käyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua +reuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä. + +Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä. +Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä, +niin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui +Liisaa käteen ja henkeään pidätti. + +Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen. +Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta +isoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän +astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi +tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen. +Mutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi, +poikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään. + +Liisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa. + +»Voi ei ruveta», kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, »kuule, ei +ruveta, Liisa rakas». + +Mutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten +pojatkin hokivat: + +»Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä +noutamaan.» + +Liisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten +välistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä +häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä +kerran ja lujasti. + +Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku. + +»Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka +härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee, +niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla. + +»Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon, +että Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.» Ja Liisa alkoi +hokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin +sanansa. + +Elsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä +ennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei +kolkutusta kuulunut. + +Siellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti. +Ja hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että +Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää +välittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin +Liisalle kuin toivotuksena: + +»Sinusta tulee huono ihminen.» + +Sitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten +puheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta +kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi +häntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä +synkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi +kyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt. + +»Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija», sanoi Liisa +hammasta purren. + +Siinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti +kovaan itkuun. + +»Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä +valehtelet ja kaikki valehtelevat.» + +Nyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä +pohjasta. + +Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään +sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa +ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen. + +Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen +Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli +herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja +syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja +puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että +siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin +oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti +muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös +kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan. + +Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja +suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti +löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli +auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa, +että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin +ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja +kauheasti pelättiin herraspoikia. + +Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että +nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin +etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen +eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon +takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä +sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet +nyrkissä ja uhkaavana alkoi: + +»Miksi sinä minua kerran härnäsit?» + +»En minä ole sinua koskaan härnännyt...» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri +samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi. + +»Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan +ja painoi Elsaa niskasta maahan. + +Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen, +eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan +päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin +kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan +pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä +rääkkyvän kuin syötävä. + +Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin. + +»Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?» + +»Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.» + +»Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se +haukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?» + +»En.» + +»Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?» + +Siinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli. + +Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että +Liisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut +mitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui +uudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui +allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä +kerkesi. + +Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki. + +»Elä huoli Liisa.» + +Liisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna +astumaan matkansa mukaan. + +Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin +vesilintu sukkelosta ja alkoi: + +»Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu, +litulatu...» + +»Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja +oli nyrkit puristuksissa. + +»Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi. + +»Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn, +kenen olet poika», uhkaili Liisa. + +Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa +loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin. + +Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin +miellyttää häntä. + +»Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia», +sanoi Elsa. + +Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta +sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan. + +»Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin +äänettömyyden katkaisten. + +»Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä +toruu--toruu se minuakin...» + +Liisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi +puolustuksekseen arveli: + +»Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja +ymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria», selitti Liisa +aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan. + +Mutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän +katseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että +sovitaan pois Iikka. + +»Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina +pienempäinsä niskassa ilman mitään syytä», selitti Liisa. + +Leikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan +päässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas. +Rinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja +oli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja +siitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka, +nauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas. + +Liisa pysäytti toverinsa ja kysyi: + +»Eiköstään minusta tule huono ihminen?» + +»Ei», vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt +mahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin. + +»Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?» + +»Ei.» + +»Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.» + +»Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta. + +Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että +kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat +lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja +Liisa tahdiksi lauloi: + + Rim min nällä reen + evers perran pee + litvik likka vee + litvik likka vee + vuotok rassassee + unter riivantee. + +Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin, +sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä. + +Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt +vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen. + +»Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja +näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka +vähän koukussa taakse. + +Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri +parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta +kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas. + +»Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla +miten paraiten enkelin näköinen. + +Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat +heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen. + +»Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin +enkeleitä ... nyt minä tiedät... Näin.» + +»Voi, joo joo!» huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen. + +Nythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin +näkyivät. Ja näin oli lystimpääkin. + +»Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!» huudettiin taas. Ja tosiaan +katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja +jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa +ja kätensä. + +Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä +se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä +ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään +hautajaisille. + +Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin, +murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei +ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas +juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan +Sievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin +muuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen. + +Elsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta. +Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset. + +»Minä rupean morsiameksi», ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas +hääpuuhiin kuin hautajaisiinkin. + +»Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika», ehdotti Takun +Hanna. + +Vaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei +vielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi +sen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin +kauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja +metsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia +olisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei +muualla koko maailmassa. + +Ja siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä. +Eikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin +kaunis. + +Jokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta +he sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään +ja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen +pitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea. + +Ojanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin +ja se kuninkaan poika oli myös pieni. + +»Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi +sinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa +kaikkea... Mari olisi morsian.» + +Molemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin +morsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan +toisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä +tointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan +jotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas. + +Vimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät +osanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan +tarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei +huolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän +närkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään +viskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen +lepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta +pääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle +raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka +tiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa. +Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja +hatuuttaessaan arveli: »Vai tämä pastori!» + +Liisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi +omistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo +pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin +kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista +hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä. + +Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin +perhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen. +Niistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä +kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia. + +Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja +linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja +siinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät +kristallista ja samettimatot lattialla. + +»Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita, +joihin saa hyppiä siltä törmältä?» kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät +ja kyselivät kukin omia mieluisiaan. + +Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja +vyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin, +että käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja +oikeassa kädessä pieni kukkakimppu. + +Semmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten +nojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa. +Toiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan +sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen, +saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee +kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja +kaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo +välähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee. + +Vaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin +Aappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja +muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään +töyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan. + +Montinin Jori nauroi ja huusi: + +»Flickor, kom då si!» + +Muutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia, +vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan. + +»Pappa o' mamma, kom då si!» huusi joku tytöistä. + +Pappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena. +Nauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman. + +»Flickor, fråga hva' låss hon vara», huusi rouva. + +»Kuka sinä olet?» kysäisi muuan. + +»Mari.» + +»Nii vaa mikä sinä lossa olla?» kysyi toinen. + +Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa. + +»Mikä se ole?», kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi +kädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin. + +»Se on Ojanniemen Mari.» + +»Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?» kysyi joku muita viisaampi. + +»Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.» + +»Se on muka kuninkaan pojan morsian», alkoi Aappokin nyt häveltää ja +selitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään +alla kuulivat. + +»Ah morsian», lausui mamma. + +»Jaja!» sanoi pappa. »Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta +kaunis morsian.» + +»Juu, sievä tyttö näyttää olevan», myönsi mamma ja toinen rouva sanoi: + +»Erinomaisen sievä.» + +Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin +viereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja +kysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa: + +»Se on Ojanniemen Sannan.» + +Sillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei +kuulu teihin. + +»Ojanniemen Sannan... Mari on siis...» sanoi rouva toiselle ja tämä +nyökäytti päätään, että hän ymmärtää. + +»Synti tyttöparkaa», sanoi rouva. + +Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin, +jonka antaisi Marille. + +Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa. + +»Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa +ja otti rahakukkaronsa. + +Liisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään +töyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi. + +»Se on Latun Liisa», huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin +että koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä. +Muuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei +vaikka. Niin ujosteli. + +Toisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina +tiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli +kahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään. + +»Ketä kaikkia siinä oli?» kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin +lähelle pysähtyä, että nähneet olisivat. + +»Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri +ja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin +piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa», selitti Liisa ja +arveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään. + +Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti +tyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että +lähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei +huomattaisi. + +»Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla +metsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on +niin komeasti.» + +Toiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä. + +Elsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on +vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että +tahtoi heti lähteä. + +Marille tuli myös kiire kotia. + +»Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja», sanoi hän. + +»Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen +hautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet +hautajaiset saadaan pitää», sanoi joku. + +»Ostetaan, jos äiti ei tarvitse», sanoi Mari. + +Ja sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä +kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa +siellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka +kasakkain laulua, niin että kangas raikui. + + + + +6 + + +Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten +joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa +sisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa. + +Äiti oli rukin ääressä. + +»No nytkö jo tulet?» sanoi äiti nyreästi. »Kun et viipynyt koko iltaakin +ja yötäkin.» + +Ja käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella +äänellä vielä sanoi: + +»Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi +tehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän +työtä kuin tehdä jaksaisikaan.» + +Hämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään. + +»No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa +tämän kankaan päätetyksi.» + +Elsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän +ei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna. + +Vaan äiti niittä solmiessaan sanoi: + +»Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin +saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta +käämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin +iso tytön torvelo.» + +Elsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina +karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti +sanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti, +mitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti, +murjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun +hän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi, +niin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen +puhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin +kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli +pahaa ajatellutkaan. + +Kun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän +leppyneenä: + +»Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on +aikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään, +muuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja +tiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä +työtä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin +sinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman +jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät...» + +Vaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin +rajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei +päässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä +kesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan, +vaan tukehduttaa siihen paikkaan. + +Viimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli +sivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei, +ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain +palautumista. + +»Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti +rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa. + +Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja +ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää, +vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään +alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella, +ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia, +jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti +käämiä tekemässä ... äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ... +äiti kuoli... + +Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne +täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei +henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi +tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen. + +»Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin, +ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä +mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan +köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt. +Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin,--ruma akka +ojensi käsiään ottaakseen häntä. + +Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista +karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut! +Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten. +Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi +mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista. +Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka +muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä +päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki, +ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai +äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin +oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan. + +Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa +ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä +mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta +huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena +eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien +täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan. + +Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan, +että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa, +vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta +enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani +se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan. + +Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä +ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti. + +Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä +ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan +varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä +kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori +ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli +nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan. +Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan +kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti +edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki +alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli +takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle, +posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi +akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli +ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että +naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata +takaisin. + +Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän +enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä, +niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa +jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta +rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa +hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin +lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei +lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä. + +Kotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja +antaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan. + +Mutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa +olivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat +lattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja +sukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin +arkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti +kovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui +yksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan. + +Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa +ei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki +vieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei +Helunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan +kangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen +itkuun, tietämättä mitä oikein itki. + +Itkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan +kun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat +äidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän +painoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili +Jumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen. + +Ja kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava +ilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja +tarttui äitiä vyötäryksiin. + +»Hohoi», huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana. + +»Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla +levähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa: +Montinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan +Jäntiltä», selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin +punoittivat. + +»Tuossa on silliä», sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin +harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa +läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät +härskiä hajua. + +»Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä», sanoi hän, taskustaan kaivaen +toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän. + +»Siinä on teetä.» + +Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut, +ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se +maistuu. + +»Eipä sanota persolle, se on makeaa», sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun +Elsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: »No kohtapa +tiedät; me keitämme sitä tänä iltana.» + +»Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin», päkelsi hän iloissaan, vaan se +selittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin +kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia +juotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi. + +Äiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia +lantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria +ostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä, +minkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun +oli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut +kyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei +kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli +sanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska. + +Hyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta +tulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän +kutomapalkan. + +Hän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja +sanoi: + +»No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin +teelle.» Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä, +että ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä +muutaman korpun. + +»No nyt me saamme herkutella», sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli +tullut asialtaan. »Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun +kanssa päälle, että suu jää makeaksi.» + +Leipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät +maistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi +leipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen +ja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen +nauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut. + +»Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa», +sanoi äiti. + +Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä +teelle kutsumassa. + +»Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja +kammariin tultua sanoi Viion leskelle: + +»Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se +valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat +polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja +sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne». + +Viion leski hengähti ja sanoi: + +»Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä +sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia +suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa +Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.» + +»No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä. + +»Istukaa emäntä.» + +»Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä +istuttuaan. + +»Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani, +eikähän tuosta ala saada palkkaakaan.--Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.» + +»Oikeinko tässä teetkin.» + +»Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan +Montinin rouva antoi vähän teelehtiä.--Ottakaa korppukin, onhan siinä +siksi.» + +»Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.» + +»Se on niin hyväsydäminen se rouva», alkoi Viion leski ylistellä. »Kun +kuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha +yskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on +hyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie +pannut.» + +»Sillä lailla.» + +»Hyvänsuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika +juoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä +useampia nauloja.» + +»Isoja sillejä», sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita, +suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän +emännänkin nenään, että kipristeli. + +»Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen, +jonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään», sanoi Viion leski, +vaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut +muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia. + +»Taitaapa olla antelias ihminen», arveli Nikkilän emäntä. + +»Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu, +että se toimittaa työtä köyhille.» + +Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut +Ojanniemen Marille kymmenen penniä. + +»Missä?» + +»No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä +Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme +kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut +pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt, +vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen +penniä.» + +»Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä +kuvittelee nuo lapset.» + +Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille +Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea. + +»Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että +he näkisivät iloa lapsistaan.» + +»Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa», +sanoi emäntäkin. + +»Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski. + +Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin +kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän +kupin, jos kehtaisi sanoa. + +»Tulkaa ottamaan.» + +»Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.» + +»On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten +Nikkilällekin.» + +»Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun +osalleni kyllä yksikin riittää», väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se +siitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi +kupit ja kiitteli Nikkilän puolesta. + +»Ei makeaa mahan täydeltä», sanoi emäntä ja nauroi. + +Viion leski maksoi huoneen vuokran. + +»Pitää maksaa rahojen aikana.» + +»Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin +sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa +maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta. + +»Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat +käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.» + +»Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille +joskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.» + +Niin, sillä tavallahan se sopii.» + +»Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän +sitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin +köyhää, joka ei auttaa voi.» + +Siitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on +monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht'äkkiä aukeaa umpiperä. + +»Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä», selitti Viion leski. + +»Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään +kankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että...» + +»Mitä nyt nykitään, kun parta loppui», ehätti emäntä väliin nauraa +hekattaen. + +»Minne mennä työtä kysymään», jatkoi leski vakavasti. + +»Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan +vähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen +pitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä +rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla +olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.» + +»Sillä lailla.» + +»Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.» + +»Niin», myönsi emäntä vakavan näköisenä. + +»Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole +ollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.» + +»Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.» + +»Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.» + +»Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan. + +»Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin +voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka +kuormankin on pannut.» + +Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle +kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä +nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään +ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon +ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli +hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei +osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan +Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan +Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon +Jumalan valitun edessä. + +Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut +hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen +näyttää. + +»Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan +mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään, +hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin +aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin +rakastanut.» + +»Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle +tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne +kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle +tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena, +semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen...» + +»Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään. +Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen +tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo +aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa +vesi vetelä.» + +»Niin.» + +»Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan +häntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt, +iloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin +häntä Jumalanani.» + +»Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi», +täydenteli emäntä lesken puhetta. + +»Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä +näkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen +luottaa.» + +Nikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi +kävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä, +että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui +tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli +Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista +ottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan +sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi +ollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että +Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa +kuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi. Ja sen +vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt +ymmärsi hyvin ja uskoi. + +»Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että +näkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa», tuli emännältä +ääneen. + +»Niin, hän uskoi ja luotti Herraan», lausui leski. »Minä en Jumalaa +tuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin, +varsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se +rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin +kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla +asuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun +hän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että +mielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut +sitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala. Jos minä olisin +luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän, +niin hän olisi antanut Viionkin elää», lausui leski ja painui +mietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt +eläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja +välähtelivät kirkkaasti. + +Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion +elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi +mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut, +ettei muulla keinolla olisi herännyt. + +Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla +asiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea +niinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut +heidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin +niinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat. +Hänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän +asti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin +tällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt. +Mutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että +Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin +takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt. + +»Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee», sanoi emäntä, kun +oli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä. +Kiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän +auttaa puolestaan, kun sopii. + +Tyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina +uudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo +emäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti +levähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään +olisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja +iloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän +ajatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas, +suloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin +rakas isä. + +Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa +ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta. +Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut. + +Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua +paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi +kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla. + +Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne +jossa isä hukkui. + +Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan +leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa. +Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin +keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut. + +»Äiti.» + +»No, lapseni?» + +»Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja +te kerrotte sitten oikein paljon isästä.» + +Äiti purskahti nauramaan helakasti. + +»Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?» + +»Niin kun...» Sen enempää ei osannut selittää. + +»Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin +täältä pian sinne isän luo.» + +Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että +he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin +tulisi kotia. + + + + +7 + + +Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin +olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista +kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja +ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu +auki ja silmät renkaina. + +»Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja +ja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...», luetteli Aappo yhteen +henkäykseen. + +Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa +kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä. + +Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään +laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin +paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan +kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta +pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun +päästyään. + +»Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa», koetti +äiti rauhoittaa. + +»Minä en eksy», väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan +melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle +suureksi kyttyräksi. + +Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät. + +»Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei +kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte.--Mitä sinä +sanoit, Aappo?» + +Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla +käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia +ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua +parastaan. + +Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat +nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut +useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin +jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi +köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan +tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut +odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo +ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat +nyrpyllä nenin aina köyhän luona. + +»Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon», sanoi hän silmäillen +ympärilleen. + +Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen +aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi +ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin +kanssa. + +»Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut +homehtunutta äyriä», alkoi aina Vimpari. + +»Liekö noita semmoisia vaimoja», arveli toinen. + +»Montakin», väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo +saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen +muuta tarvitse kuin olla. + +»Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.» + +»Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.» + +»Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka +kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että +olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni +sammuttamaan.» + +»Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut», hotasi Vimpari +kylläyksissään. + +Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin +kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin. +Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös +toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt. + +Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut +tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos +joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että +teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää +aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin, +syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja +saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka +viitsisi työtä tehdä. + +»Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja +odottaa, että sinä palan suuhun tuot», oli kerran muutamassa talossa +sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo +kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina +vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla, +niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen +ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten +puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan +kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka +syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa. + +Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut +kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa +saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti +muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin +sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja +siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä. + +Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli +päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut +jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana +paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien. +Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty. +Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä +oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio, +jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas +alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla +joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli +mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi, +jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja +muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä. +Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa, +jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra, +joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut +housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen +pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai +ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin, +sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki +tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa. +Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin +vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja +komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat +kiireimmiten viemään tunkiolle. + +»Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään +ihmisten asunnolta», pyyteli hän. + +Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva +toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle. + +He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta, +vaan Aappo huusi tallin ovelta: + +»Täällä me asutaan.» + +Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin +ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he +näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään +päätäysi Karénin rouva kyselemään: + +»Eikö tämä ole talli?» + +»Talli», vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. »Tämä on tuon Kurolan +talli.» + +»No kuinka te tallissa?» + +»Tallissako asutaan.» + +»Niin.» + +»No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin +niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.» + +»No, onhan teillä mies.» + +»On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän +nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä +huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää +koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa +hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta +toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi», +selitteli eukko. + +»Montako teillä on lasta?» + +»Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.» + +»Onko teiltä kuollut yhtään?» + +»Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.» + +»No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.» + +»Jos tuo lienee.» + +»Kuinka te sanotte _jos_, kyllä se on», sanoi rouva hyvin vakavasti. + +»Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki +kuolee», arveli vaimo. + +»Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo», vakuutteli +rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen +todisti: + +»Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.» + +»Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä +hyvänä mitä hän antaa?» + +»Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se +tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä +ajattelemaan jos jotain.» + +»Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?» +tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan. + +»Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään +tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.» + +»Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa +hoitamaan.» + +Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä +lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja +viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti, +niin että posket kuumana karehti. + +»Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras. + +»Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni +liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja +pahnastaneet.» + +»Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei +siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla. + +Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne +ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin, +niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen. + +Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein +hartioitten sisässä ja sääret paljaina. + +»Onko se vaivainen tuo poika?» kysyi Karénin rouva haikeasti. + +»Onhan se semmoinen kyyryselkä.» + +»Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?» + +»Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.» + +»Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?» + +»Ei käyty ollenkaan.» + +Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva +sanoi: + +»Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne +sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä +lääkärin luona.» + +»Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen», sanoi vaimo kylmäkiskoisella +äänellä. + +»Herre Gud», siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos +menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa, +niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan +köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi +kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen +vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten +opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja +huonoja. + +»Käypikö näistä yksikään koulua?» + +»Ei käy.» + +»Jaa», nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä +kääntyi vaimolle puhumaan: + +»Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin +lapsiaan.» + +»Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin, +vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene +portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.» + +»Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.» + +»Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja +yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin +Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja +tuhranneet.» + +»No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin +köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan», sanoi jäykästi +rouva. + +Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että +totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan +ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun +kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen. +Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan. + +»Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista +pahantekijöitä», sanoi rouva. + +»Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja +kainalot täynnä», puolusteli vaimo. »Se on Herran kädessä, eikä ihmisen +vallassa.» + +»Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat +edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla +neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella +rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei +siltä näytä», puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista. + +Ei yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan. +Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja +pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli +äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän +puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet +pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin +hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja +mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän +kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä, +minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä, +tyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan, +että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan +nyt heräsi hän kuin unesta. + +»Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä +neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja +ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja +puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt, +vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja +vaikuttamaan», selitti hän itkien. + +Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti +katsella. + +Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa +vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista, +joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos +olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä, +vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden +tähden. + +Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin +oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen. +Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin. + +»Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ», vakuutteli toinen +rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi +samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi. + +»Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon +kasvatikseni», sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja +kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi: +kiittäkäät taivaallista isää. + +Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan +mietittyyn asiaan: + +»Mitä tuo sanonee Vimpari.» + +Karénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli +semmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä! + +Pitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva: + +»No mitä te itse arvelette?» + +»Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin, +siellähän ei olisi hätäpäivää.» + +»Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin», selitti +rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto +sittenkään muuttuisi. + +»Liiaksi sitä siinä olisi», sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti +kuin äskenkin. »Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan +paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä, +jota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.» + +»Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni», tokotti yhä rouva, +ikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa. + +»Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua +parempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan +halpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se +Aappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin +joskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai +mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä +köyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä +Vimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä. +Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt +käydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä +siihenkään toimeen», selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset +ympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään, +lakki takaraivolla ja kädet taskussa. + +»No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon», +sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja +selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden +hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi: + +»Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.» + +»Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin +hyväntahtoinen.» + +Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä +kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan +mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut +toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä +äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti +kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut +kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla +kuuntelemattakaan. + +Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei +niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi +ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri +hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan +sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä +tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia +lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin +suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä +puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin, +vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt +vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies, +ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin +kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin +hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan +vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut +toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä. + +Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty +kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun +Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin +Vimpari sanoi: + +»No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun +ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän +väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi», latosteli +isä. + +»Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi», naurahti +vaimo. + +»No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut +suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita +kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo +vielä köröttää», torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo +lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis. + +Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään, +niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan +nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi +vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen +papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo +kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut +papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se +tuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja +kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat +sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli +kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli +lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa +sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona, +vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä. + +»Saan sitä minäkin vielä», huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa +menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos +jonkinlaista. + +Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan +kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja +alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa +myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi +niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven +raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli +nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon +viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan. +Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei +anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää +poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä. + +Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä +jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin. + +Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon +lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui. + +Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan, +pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa +kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan +usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä +ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään +pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli +hän: ei noin... Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi, +miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta +ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli +painajaisena ahdistelemaan. + +Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin +tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut +uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi +hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen +hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä +tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja +antoi namusia. + +Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa +sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut +nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan. + +»Tässä on sinun kamarisi», sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen +huoneeseen. »Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää +kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.» + +Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja +lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen +suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin +suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman +hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota +nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi. + +Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli +teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin +hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla +kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa +suuren peilin eteen ja sanoi: + +»Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.» + +Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja +omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri. + +»Katso, lapseni peiliin», sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä +alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi +rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten +kamariinsa. + +Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa +kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se +joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään +moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä +kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti, +eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin +moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin +vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja +leveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli +kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan +sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja +puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin +ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja +punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset, +ettei niistä tahtonut silmä erota. + +Täti tuli kamarista ja sanoi: + +»Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä +sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.» + +Täti huusi kyökkiin piialle: + +»Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.» + +»Tämä uusiko?» kysyi Stiina varmuudeksi. + +»No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.» + +»Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?» + +»Takakartanolle», tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi +pitänyt tietää kysymättäkin. + +Täti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii. + +»No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun +menet vanhempiesi luo kylään», sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa, +ja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa. + +»No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin +ulkoa ja tule tervehtimään minua», neuvoi täti. + +Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi +tyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni. + +»Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin +hyvästiä.» + +Abe antoi kättä ja kumarsi. + +»Sano että: hyvästi, täti.» + +»Hyvästi, täti», sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi +kertaa sanoi hän tädiksikin. + +»Hyvästi, hyvästi, Abe», vastasi täti ja suuteli. »Mene nyt ja muista +tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.» + +Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan. +Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan +kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen +kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään, +riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa +puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei +vaikka. + +»Aappo», lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen +lapsensa. »Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt +käymäseltäsikään.» + +Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin +lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa. + +»Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika», sanoi äiti hymysuin. +Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen +surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle +pinnalle. + +Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt +miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää +kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät +riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän +saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin +leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli +nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen +suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja +illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi. +Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa +kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä +vierasta tervakirjainta. + +Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen. +Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille +juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen +kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia +päiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti. + +Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä +ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin +parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen +tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta +he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät +vain. + +»Se on Aappo. Ettekö tunne?» sanoi äiti. + +»Eipään ole», inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään +itkuun ja huusi: + +»Eipäää ooo Aaappo.». + +Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota +tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä +olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu +poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen +sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova +nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla, +ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko +toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova. + +Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään +talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita +siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita. +Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi: + +»Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo +kosija tullut.» + +»Oma poikasihan se on», sanoi vaimo. + +»No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain +ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi +pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon», lopotteli +Vimpari toimessaan. + +»Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse», arveli vaimo. + +»Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi +koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi +semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne ...» rupesi Vimpari +todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi: + +»Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?» + +»Takakartanolle.» + +»Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet, +sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa», +valitteli äiti. + +»No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä», sanoi Vimpari. + +»Kuka se kehtaa?» + +»Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat +hylänneet.» + +»Mihin siivoon lienevät sattuneet.» + +»Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen!--Onhan tuota +vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois +mätänemästä», sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä. + +»Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi +mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan», selitti vaimo. + +»On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä +leikannut», ivasi Vimpari ja kysyi: + +»Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?» + +Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli +muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun, +jossa oli tilkka piimää. + +Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli +nähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean +kuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta, +vaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi +ärjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada +isä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin +suusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät. + +Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti +siltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta +kun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä. +Jonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen +nälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin +että Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki +suunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan. + +»Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?» arveli Vimpari Aapolle +puoli leikkiä toinen totta. + +»En minä saa», sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä +lisäsi: »Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.» + +»Niillä on konstinsa», sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei +tuntunut olevan. »Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä, +eihän enempää söisi kuitenkaan.» + +»Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan», myrähti Vimpari ja +leikinsekaisesti marmatti lisäksi: »Jos lastakin apattaisi kuin +koiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei +se söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean +virkamahan? Saatko päähäsi?» + +»Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa», sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että +eihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä. + +»Mitä katsot, luuletko nälän olevan?» murahti Vimpari huomatessaan millä +silmällä vaimonsa häntä katseli. + +»Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni», arveli vaimo +leikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja +alkoi Aapolle neuvoella: + +»No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi. +Pidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on +tämänkin hyvän toimittanut.» + +Kyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja +poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi +häntä poveaan vasten. + +»Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä +ylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin», lausui hän ja pyyhki +kyyneleet kämmenpäihinsä. + +Aapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse +seisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle +ja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun +kannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa, +mihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin +laskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin +isää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään +toisetkin. + +»Saa tuon jo lopettaa», sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi +päätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa +kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä. + +Hän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo +hän muutamana iltana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen, +ärjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt, +vaikka olisi vähetä pitänyt. + +Vaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen +mielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti +silloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että +miten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin +ilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan, +sillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui +kohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen +ja talven kanssa työttömyys. + +Hänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen +työnsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä +tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet +tohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia +välähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että +hän ei niistä kiinni saanut. + +Hetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa, +ikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa +tulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa +heti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee +köyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa +minua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä +palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset +kyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei +tarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi. + +Vimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille: + +»Suu kiinni!» + +Vaimolleen hän marisi: + +»Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on +ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.» + +Ja Aapolle sanoi hän: + +»Ala lekkasta sinä jo taloosi.» + +Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat +äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät. + +Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui +hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä +häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät +uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä +tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään. + +Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle +oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut +niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan, +vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt +kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin. +Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan +juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin +mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja +vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin +eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin. + +Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään +hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja +sentähden hän äkäisesti tiuskaisi: + +»Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on +mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan +ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö +minun jouduttaa?» + +Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla +suljettu. + +Mielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo tapasi +Latun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta +ööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa +Aapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille. +Ja kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo, +jotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun +tulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään +asti. + +Liisa meni kutsumaan Elsaa. + +»Tuleppa Elsa katsomaan», huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä. + +»Voi tule, Elsa», huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. »Voi tule +katsomaan», hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä +nähdä. + +Hän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän +katseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein. + +»Eikö ole Aappo sievä nyt?» kysyivät toiset. + +»Onhan tuo», sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut +koskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa +Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin +ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään. +Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta. +Kuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät, +sitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt +esittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja +Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta +ollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia +Aapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan. +Kuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille, +vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä +Aapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä +päällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma, +kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa +rumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi: + +»En minä viitsi lähteä.--Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.» Ja +hän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen. + +»Lähdetään me», tuumivat innokkaasti toiset tytöt. »Lähdetäänhän, +Aappo?» + +»En minä lähde, pitää mennä tädin luo ... se sanoo minua Abeksi», +ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja +niisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan, +kumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois. + +Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin +kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina +vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja +oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan, +sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi. + +»Abe!» sanoi täti ja puristi sormiaan. »Vähän aikaako sinä nyt olet +ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi.--Ja voi sinun silmiäsi, +rapakossako olet kastellut ... ja käsiä!» päivitteli täti otettuaan +käsistä kiinni ja katsellen niitä. »Ja hihoja... Katso... Eikä sinulle +ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin +nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!...» + +Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään, +vaikka täti pani ne aivan nenän eteen. + +»Seiso nyt siinä ja häpeä», sanoi täti asettaessaan Aben kyökin +ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään: + +»Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät +ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.» + +»Mitä sinulle kotona sanottiin?» kääntyi täti kysymään. + +Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla. +Täti säikähti että hätä tuli. + +»Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke», ja piikaan kääntyen +sanoi hän suuttuneella äänellä: + +»Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne +saattavat olla semmoisia... Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun +tarvitse vasta käydä kotona... Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee +sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle... Elä itke», +koetti täti parastaan. + +Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan. + + + + +8 + + +Kiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa. + +Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että +sillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää. +Vaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua +aina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut, +auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen +välistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin +teelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä +vastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä +tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se +kiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja +asettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat +tarjolle. + +Sen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä +huolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta +ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä. + +Jäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan +mitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka +kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee, +ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin +tarpeisiin kuluukin. + +Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan +tähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa +kouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että +tarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten, +minkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin, +paperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla, +jossa välttää vähemmälläkin. + +Eihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan +ihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi +katkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun +oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa. +Häpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut. +Niinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella, +vanhemmat pitivät sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin +varkain piti hänen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin +vintissä tai jossakin yksinäisessä paikassa. Oppimatta se olisi jäänyt, +jos ei hänellä niin ikävä olisi ollut Viioa, joka merillä vuosikausia +yhteen menoon viipyi eikä voinut sille yhtään sanaa lähettää. Mutta +niinpä hän oppi kuin oppikin. Ja kylläpä sitten oli hänen taitonsa +käyttäjiä. Alinomaa tuli hänen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja +kirjoituttamaan kirjeitä. Niinhän se on, että kaikesta opista on hyötyä +itselleen ja muille. Olisipa hän kirjoitustaidon opittuaan ja kun +veljeltään, joka kävi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, päässyt +puotineitsyeksikin. + +Puotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttärelleen. Muuta hän ei +osannut ajatella sopivampaa. Ompelijan työ oli rasittavaa ja +ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat +olivatkin, herrain kanssa seurustelivat... Vaikka olihan niitä hyviäkin +niissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan +Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen +voisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee. Vaan nekin tehtaan +naiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan hänen +toverinsa ollut, niin kaunis ja hyvä tyttö, ja se nyt oli--juoppo ja +monta reissua tehnyt. + +Ei ihminen elä horjahtamatta missään, jos ei hän turvaa etsi Jumalalta, +eikä horjahda paholaistenkaan keskellä, kun Jumalassa kiinni riippuu, +päätti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri +selvä ajatus, niin valtava tunne jäi semmoinen, että Elsalle olisi +turvallisinta puotineitsyenä jossain hyvässä kauppamiehessä. Muualla +voisi hän joutua suurten viekotusten alaiseksi. + +Niin oli kasvanut taas kiihkeä halu saada Elsa koulutetuksi, että se +olisi kykenevä tuohon toimeen. + +Viion leski nousi yhä varemmin työlleen kuin ennen. Pikimältään söi +ateriansa aina ja taas kangaspuihin, niin että kudonnan luske kuului +melkein lakkaamatta aamusta varhain myöhään iltaan. Tyytyväisin ja +iloisin mielin kalskutteli hän pitkät päivänsä. + +Mielissään oli hän myös siitä, että Elsa oli noin vakaantunut ja tullut +aikuisemmaksi. Elsa oli jo suuri tyttö hänen mielestään, vaan tuiki +lapsellinen ollut vielä tähän asti. + +Äitiinsä, ajatteli hän taas toisakseen. Niinhän hänkin oli lapsellinen, +vielä rippikoulun käytyään, oli ajattelematon hulikka, kaikkea joutavaa +kuvitusta päässä, vaan ei aikuisten ajatuksia. Kunpa Elsa malttaisi vain +noin työssään nuhjata kotosalla, niin siinähän se vakaantuisi ja +mieltyisi. Unehtuisi vähitellen lapsellisuus. + +Elsa nousikin työhönsä yhtä varhain kuin äitikin ja istui ahkerasti +nauhaansa kutomassa. Ei leikkeihin yrittänytkään, vaikka toiset tytöt +kävivät kutsumassa. Ei lähtenyt Ojanniemen Marinkaan kanssa, johon Elsa +oli mieltynyt ja joka osasi aina tyttöjä leikkiin houkutella tavalla +semmoisella, ettei sitä voinut kukaan vastustaa: hän esitti itsekullekin +sitä leikkiä, mitä tämä mieluummin leikki. + +»Voi voi Elsa. Tule Karjansillan taakse, voi voi. Leikitään taas +kuninkaanpojan morsianta. Minä tiedän muutaman paikan siellä metsässä, +aivan metsän keskellä kauniin, viheriän kedon, jossa kasvaa niin +kauniita kukkia, että voi voi. Ja siellä metsässä muutaman kuusen +juurella on aivan kuin huone, jossa on sammaleisia kiviä penkkeinä. +Siinä kuusessa laulaa linnut, ja enkelitkin käyvät siinä levähtämässä, +voi voi. Kuninkaan poika käy siinä majassa joka päivä. Voi voi Elsa, +tule.» + +Tuntuivat ihan totiselta todelta Marin kertomukset ja viehättäviltä, +jotta halutti niin sanomattomasti lähteä. Mutta makealle tuntui myöskin +Elsan mielessä Nikkilän emännän sanat, joita hän oli kuullut, kun +ahkerasti äidin kanssa kangasta kehi, ja sitten joka päivä, kun hän +nauhaansa kutoi. Se on niin hyvä lapsi tuo Elsa. Se tekee työtä +ahkerasti ja niin vakava siitä on tullut, että on kuin täysi ihminen. Ei +riehu leikeissä ja niissä aikaansa kuluta, niinkuin muut tytöt, vaan +äitinsä avuksi tuossa nyhertää. On kai onni, kenellä tuollainen kaunis +ja hyvä lapsi. + +Elsasta tuntui, ettei hän enää olisi kaunis ja hyvä lapsi, jos hän +menisi leikkimään. Ja niin hän jäi kotiin. + +Tyydytystä sai hän täysin työssään. Hänellä oli nauhaa jo paljon ja +monenlaista. Kun vielä vähän kutoi, niin luuli hän jo saavansa paljon +rahaa. Ja sitten keitetään riisiryynipuuroa. + +Hän mietti, ettei hän sano äidille edeltäpäin mitään, vaan nauhan +kaupalta palatessaan ostaa ryynit, ettei äiti tiedä, ennen kuin hän ne +tuopi. + +Tuossa suloisessa toivossa sujui työ ja kului aika. Ja muutenkin +kotosalla olo alkoi tuntua aina vain hauskemmalta. Varsinkin oli +hupainen aamupäivällä, ennen kuin lapset nousivat ja kadulle ja +kartanolle räyhäämään kerääntyivät. Varhain aamulla, kun aurinko paistoi +vasta rakennusten katoille ja maassa varjo oli, oli niin hiljaista, että +saattoi ajatella enkelien vielä olevan maassa. Sitten kun paiste maahan +laskeutui, niin kastehelmet niin kauniisti kimaltelivat ruohistossa +kartanolla ja potaatin lehdillä. + +Niitä olivat enkelit kylväneet, ne kylvivät niitä hyvien ihmisten +iloksi. Ihme kuin ne näyttivät kauniilta. + +Ja linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppäkerttu lenteli aina siinä +kartanolla, sillä oli kai pesä siellä jossain. Se lentää suikaili +paikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillä nokassa +jotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan. + +Hyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin +se vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse +solaan. Ja sieltä hetken perästä taas ilmestyi lentelemään ja vihelteli. +Se varmaankin pojilleen huuteli: + +»Täällä minä olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon +ruokaa.» + +Niin päättelivät he äidin kanssa. + +Niillä mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla. + +»Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellään turmelee +elämänilonsa», selitti äiti. + +Elsa ymmärsi sen niin, että huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan +kaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla. + +Kun miehiä astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina, +eväsvasu kainalossa ja toisessa kädessä auringonpaisteessa välähtelevä +kannu, niin tuntui hänestä, kuin olisi niilläkin ollut mahdottoman +hauska ja ainoastaan hauskuudesta työhön menneet. + +»Työ on pakosta, sillä elääkseen täytyy työtä tehdä», selitti äiti. +»Mutta onhan kaikilla ahkerilla työmiehillä hauska. Jos ovatkin raskasta +työtä päivän tehneet ja väsyneinä illalla kotia palaavat, niin virkistää +se heitä, kun kotona hyvät lapset ilolla vastaanottavat isänsä. Olethan +sinä nähnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isäänsä +vastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa hänen eväsvasuaan, Mari +kannua ja pikku Ikku istuu isänsä olkapäillä. Äiti on portailla +vastassa. Eikö näytä hauskalle?» + +Voi voi! Hauskalle se oli näyttänyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen +huomasi. Ja nyt hän vasta ilomielin katselikin miehiä aamulla, kun ne +työhön menivät, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan +tulivat. + +Jos hänelläkin olisi isä! Tai jos Nikkilä työssä kulkisi, niin hän veisi +sille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan. + +Ja hän tarkasteli miehiä, että kenen tyttö hän mieluimmin olisi. + +Muuan mies meni aina työhön toisaalle päin kuin muut. + +Se aina katseli hyvin pitkistään ikkunaan ja jopa kerran nyökäytti +päätään Elsalle ja hymyili. + +Kukahan se oli? + +Äiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan. + +Tolo Mikko! Mutta eihän sillä ollut silmä keskellä otsaa, niinhän se oli +melkein kuin muutkin miehet... + +Nyökäytti sitten kerran hänelle päätään ja nauroi! Onkohan hänestä +tullut huono ihminen? + +Elsaa todella pelotti, että kyllä hänestä on tullut huono ihminen. +Mitähän hän on tehnyt? Ei uskaltanut äidillekään puhua mitään, vaan +kiihkeästi odotti iltaa, että pääsisi Jumalaa rukoilemaan. Äiti puheli +ahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja +arkamielisenä. Vaivoin sai itkunsa pidätetyksi. + +Mutta sinä päivänä tuli Jäntin emäntä taas kuteita tuomaan ja hän +puheikseen Elsaa kiittelemään: + +»No, jos koska käypi, niin aina tuo tyttö työssä kököttää. Työkkyri +ihminen tulee Elsasta, äitiinsä hyvä tyttö. Noin jos kaikki tyttölapset +kotosalla työssä nyhertäisivät, äidin silmäin alla ja neuvottavana, niin +ei olisi tuommoisia, joita täällä Vaaralla on näin viljavalta.--Oletteko +kuulleet, kun viime yönä on ollut semmoinen tappelu Mustosen kartanolla, +herrain ja merimiesten välillä, että ovat tahtoneet maailman kaataa.» + +»No mitä varten?» + +»No se Lammin Kaisahan siellä on ollut syöttinä. Ja kuulkaapas, kun se +on houkutellut kumppanikseen Lehtisen Heleenan.» + +»Tuon vielä lapsen?» + +»Niin, nuorihan se on, ja jo kauan on siitä huonoa huhuttu, vaan ei +siitä olisi uskonut, että se noin olisi kypsynyt. Vaan kun niitä on +tovereita, jotka taluttavat köydestä.» + +Huokauksien valtaan joutui taas Viion leski. Ilon ja tyytyväisyyden +piirteet kasvoiltaan hävisivät kerrassaan. + +Jäntin emännän kertomuksesta lisääntyi pelko ja äidin surullinen muoto +hävittivät viimeisenkin sulun Elsan itkumieleltä. Niin että Jäntin +emäntä tuskin oli saanut oven jälkeensä suljetuksi, kun Elsa purskahti +valtavaan itkuun juosten äidin kaulaan. + +»Herra Jumala, mikä sinulla on lapseni?» + +Elsa ei kyennyt pitkään aikaan saamaan sanaa suustaan. Vasta monien +kokeitten perästä sai hän sanotuksi, että äiti keräilemällä sai lauseen: + +»Tolo Mikko on nyökyttänyt päätään hänelle ja nauranut.» + +Mutta siitä äiti ei ymmärtänyt mitään. + +»Minusta on tullut huono ihminen, kun Mikko on paha mies», koetti Elsa +selittää. + +»Tyynny, tyynny, kultaseni ja selitä, että ymmärrän.» + +Pitkään viipyi, ennen kuin Elsa sai ymmärrettävästi selitetyksi. + +»Hyvänen aika, kun sinä olet lapsellinen. Ethän sinä siitä ole tullut +huonoksi ihmiseksi, että Mikko sinua tervehtii. Huono ihminen on se +joka...» + +Äiti ei tiennytkään miten hän selittäisi. Häntä kauhistutti koko ajatus. + +»Jumala varjele», lausui hän tietämättään oikeastaan mitä ajatteli, vaan +aivan kuin pelon tunne syöksyi mieleen ja häneltä purkautui itku. +Syliinsä tempasi Elsan kuin ryöstäjän käsistä. He itkivät sitten +molemmat syleillen sydämellisesti toisiaan. + +Mutta kun Viion leski lakkasi itkemästä, oli mielensä raikas. Niin oli +kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet sen puhtaaksi kaikista synkistä +ajatuksista, joita sinne työntyi ja niin monenlaisia, ettei hän kerennyt +niistä selvääkään saada, vaan jotka yhteisesti ahdistivat raskaasti kuin +painajainen. Ei hän ymmärtänyt, minkä tähden hän oli oikeastaan itkenyt, +eikä sitä ruvennut pitemmältä ajattelemaankaan. Tuntui niin hyvälle ja +viehkeälle ja mielessä pyöri jotakin: kyllä Jumala varjelee Elsan. +Tuntui kuin joku muu olisi sen hänelle vakuuttanut. + +»Ei Tolonen ole mikään paha mies. Päinvastoin hän on hyvä», rupesi hän +selittämään Elsalle. + +»Vaan onhan se linnan lukkari?» + +»No mitä pahaa siinä on. Tolonen käy noille raukoille lohdutusta +tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiä. Hän sen tekee +rakkaudesta langenneita lähimmäisiään kohtaan. Kun Jumala on antanut +hänelle kauniin äänen, niin tahtoo hän käyttää tätä Jumalan lahjaa +lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliä. +Siinä hän tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan +rakennuksessa kiittää Tolosta.» + +Elsa kuunteli hämillään. Tämä oli niin kovin outua, että hän ei +ymmärtänyt, ennen kuin itse kyselemällä kyseli kaikista kertomuksista, +joita tytöt olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan +tahtonut kuulla, mitä äiti hänestä kertoi. Ja äiti tiesikin hänen +hyvyydestään kertoa paljon, miten hän oli auttanut ja aina auttoi +köyhiä, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipäpalan kädestään +kerjäläiselle. + +»Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen», sanoi äiti. + +Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää +muista niin välittänytkään. + +Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli +kainalossa. + +Jos ei se nyt katsokaan tänne... + +Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan. + +Jos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut... + +Samassa käänsi päänsä, nauroi ja nyökkäsi. + +Elsa niiasi syvään. Hänestä tuntui somalle, poskia poltteli. + +»Äiti, äiti, Mikko meni ja nauroi ja nyökytti minulle päätään», sanoi +Elsa käsiään taputellen. + +»Mitäs sinä?» + +»Voi minä en tainnut tehdä mitään!» + +»Sinun olisi pitänyt vastata tervehdykseen.» + +»Niiasinko minä, en minä tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna +minä niiaan ... vaan jos Mikko suuttui, kun minä en...?» + +»Ei suinkaan se ole suuttunut.» + +Paraita ihmisiä Elsasta oli ollut tähän asti rovasti, hänen kumminsa, +Montinin rouva, jota äiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilän emäntä ja +Nikkilä. Nyt tuli lisäksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitä hän +nyt ajatteli koko päivän. + +Kenelläkään ei ollut hänen mielestään niin lysti kuin Mikolla. Mikolla +oli hänen mielestään sen tähden lysti siellä metsässä, että se näki +siellä pikkulintujen pesiä, oravia ja kaikkia eläimiä ja ne varmaan +olivat niin kesyjä Mikolle, että ihan luokse tulivat, linnut kädelle, +oravat olkapäille ja jänikset kivelle istumaan. + +Niin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellä metsässä päivät +päästänsä. Ja illalla tuntui ikävä, jos Mikko sattui menemään niin ettei +hän sitä nähnyt. Aamulla hän muisti hänet ensimmäiseksi ajatuksekseen. +Ja aamusella hän piti varansa, ettei Mikko näkemättä ohi päässyt. Ja +nauroivat toisilleen tervehtiessään oikein ystävällisesti. Elsa saattoi +Helunankin nyt aina etemmäksi niin kauas, että kuuli kolkutuksen +metsästä. + +Nyt jos joskus menisi Karjasillan taakse, niin hän ei kiertäisikään, +vaan menisi suoraan ja kävisi Mikon luonakin. Sitten kun hän on saanut +nauhansa kudotuksi, että vähän aikaa tulee, niin käypi hän Mikon luona +ja ottaa Ojanniemen Marin mukaansa. + +Jos hän olisi Mikon tytär, ajatteli hän usein ja kuvaili, miten olisi +hauska hänellä. + +»Onko, äiti, Mikolla lapsia?» kysyi sitten kerran. + +»Ei, eihän sillä ole vaimoakaan.» + +Se ei Elsasta tuntunut miltään, ettei Mikolla vaimoa ollut, vaan se +säälitti, ettei hänellä ollut tyttöä tai poikaa. + +»Voi jos minä olisin Mikon tyttö! Minä kävisin aina hänen luonaan siellä +kankaalla ja illalla menisin vastaan ottamaan aivan sinne +öljymakasiinien luo. Kantaisin eväsvasua. Ja meillä olisi niin hauska, +että.» + +»Hauskahan sinusta taitaisi olla, jos isä sinullakin», sanoi äiti. + +Enemmän Elsa ajatteli sitä puolta, että Mikolla olisi tytär, vaan +ajatellessaan, että hän juuri olisi Mikon tytär, tuntui hauskalta. + +»Voi voi, se olisi niin hauska, että.» + +Syntinä oli leski pitänyt ajatella miestään, sillä Jumalaa hänen tuli +ajatella ennen kaikkea ja aina. Vaan näin kun puheeksi tuli, joutui hän +vasten tahtoaankin kuvailemaan, miten onnellinen heidän elämänsä olisi, +jos Viio eläisi. + +»Jos Jumala olisi aikeemme hyväksi nähnyt, olisi meillä oma talo, lehmä +ja pelto ja isä, eikä isä enää merillä kulkisi, vaan kotona +työskentelisi.» + +Viehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän +ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin +isästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että +Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota +riisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan +tutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä +Mikkoon verraten. + +Äiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet. +Kun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään. +Vähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko, +paras kaikista ihmisistä. + +Yhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili +Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä +tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta +ei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä +kamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä +kertoessaan. + +Isän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut +litteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt, +välistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi +sanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri +lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee: + + »Isä laulaa lapsellensa, + sirkuttelee sievällensä, + hyvällensä hyräileepi, + pilpattaapi pienellensä», + +niinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai: + + »Tilu tilu talla, + taivahan alla + ei ole toista + Elsani moista.» + +Niin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja +kun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti. + +Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan +selvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille. + +»Nyt minä muistankin, kun isä minun kanssani kerran tanssi», sanoi Elsa +taas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. »Meillä oli muitakin +miehiä silloin. Oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti. +Ja kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkäsohva niinkuin tuolla seinällä ja +siitä sohvalta minä hypin isän syliin», kertoi Elsa iloisena. + +Äiti selitti sitä tarkemmin, missä he silloin asuivat. Isä oli syksyllä +tullut mereltä ja jäi talveksi kotia, ei lähtenyt merille, vaikka muut +merimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa +olleet, olivat häneen mielistyneet. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa +vielä laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, että pitää sitä kotonakin +saada yksi talvi olla. + +»Silloin toi isä nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minä +muistan, kun isä niitä arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin +sanoi: tästä me nyt syömme yhdessä joulupuuron. Ja niinhän me +syötiinkin.» + +»Minä muistan, äiti. Isä kiikutteli minua jalalla, otti sitten +polvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isällä oli +suuri musta parta. Ja minä muistan, kun isä nauroi, kun minua parta +kutkutti. Te seisoitte, äiti, uunin edessä ja ammensitte padasta valkeaa +puuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta.» + +»Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessä saimme viettää +isän kanssa. Seuraavana kesänä lähti isä merelle ja kuoli Leverissä.» + +Leski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen päivän, niin monta +vuotta kuin siitä olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein +halulla antoi hän muistonsa valaista noita ajan hämärään kadonneita +onnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinä ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin +nyt, kun oli toinenkin, joka muisteli. + +»Tulevaan jouluun kun eletään, niin keitetään riisiryynipuuroa», sanoi +äiti, nyt ymmärtäen miksi Elsa sitä halusi. + +Vaan Elsa tahtoi että keitettäisiin heti, kun hän nauhoistaan rahaa saa. + +Äiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempää kutoa +nauhaa, ja johan sitä mielestään olikin koko joukko ja tarpeeksi +monenlaisia. + +Tyytyväisenä vyyhti hän nauhoja lastoille, lähteäkseen niitä kaupalle. +Äiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli +vain saaliitaan. Nikkilän emäntä oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja +Jäntin emäntä. Kyllä kai herrasväki sitten osti ja maksoi niistä paljon. +Ei hän tiennyt itse hintaa määrätä. + +»Niin paljon kuin annetaan», sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä +kysyi, paljonko kyynärä maksaa. + +Kiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei +tuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä, +vaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin +katseli. + +Ensimmäisessä talossa, johon hän yritti, makasi suuri koira kartanolla +kyökin rappusien edessä. Ja kun Elsa läheni, katsoi se syrjäsilmällä ja +murisi aivan kuin olisi sanonut: elä tule. Ja kun Elsa vain pyrki +edelleen, niin nousi koira pystöön, kävellä vönki Elsaa kohti, nuuski +tulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi. +Tarkoitti kai: ei pidä tulla, parasta kuin hyvällä menet pois. + +Elsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhä katseli häntä +vakaisin silmin, pyörti hän takaisin ja koira nousi ja saattoi hänet +muristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyökin ovelta eikä +yhtään ihmistä näkynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne +keräytyivät hänen ympärilleen kyselemään kaikkea. Muutamat heistä +luulivat häntä mustalaistytöksi ja se häntä hävetti, että oli itku +tulla, kun pääsi kadulle. + +Talosta taloon kulki hän, saamatta kaupaksi vähintäkään. Kaikkialla +ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään. Ei tarvitse, +sanoivat, katsomattakaan nauhaa. + +Muutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisähuoneeseen. +Siellä oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista. + +»Kuka rouvalta ostaa?» kysyi Elsa, toivoen että hänkin saa myydyksi. + +»En minä kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minä panen nämä näytteille +maanviljelysnäyttelyyn, joka pidetään syksyllä täällä.» + +»Saako sieltä mitään?» + +»Ei sieltä rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvää työtä.--Minä +ostan sinulta vähän tätä nauhaa, paljonko sitä maksaa?» + +»En minä tiedä.» + +Rouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniä. + +Elsa lähti hyvillään. Rouva oli muutenkin ollut hyvä ja vielä ostanut +vähäsen. Hän alkoi taas toivoa uudestaan. + +Muutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset +ompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellä oli +Montinin rouvakin. + +»Ostetaanko nauhaa?» kysyi hän ujostellen ja syvään ensin niiattuaan. + +»Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinä olet tyttö?» + +»Tämähän on Viion tyttö», sanoi Montinin rouva. + +»Vai niin. Minä muistelinkin, että kenen näköinen tämä on. Minä tunnen +Viioskan. Missä äiti on?» + +»Kotona.» + +»Mitä se tekee?» kysyi Montinin rouva. + +»Kutoo kangasta.» + +»Joo, sehän kuuluu olevan mainio kankuri», sanoi muuan. + +»Viioskahan se on kutonut meidän seurallemme kankaita», selitti Montinin +rouva. + +»Mitä varten sinä olet tätä kaupittelemassa?» kysyi muuan rouva. + +»No, että saan rahaa.» + +»Mitä sinä rahalla teet?» + +Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: + +»Ostan riisiryynejä, että keitämme riisiryynipuuroa.» + +Toiset päästivät helakan naurun ja toiset katselivat pitkistään toisiaan +hyvin hämmästyneen näköisinä. Elsa luuli, että hän on jotakin rumaa +sanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti +puhella keskenään, josta Elsa ei ymmärtänyt, kuin se oli ruotsia. Vaan +hyvin kummastelevilta rouvat näyttivät. + +Viimein sanoi muuan rouva: + +»Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka +kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen.--Onko +äitisi terve?» + +»On, kiitoksia», vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin +tavallisesti. + +»No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.» + +Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille +pitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei +ymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku: + +»Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä +nauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi +sen sinulle monin kerroin.» + +Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä +mielellä kuin olisi se _pitänyt_ antaa. + +»Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö», sanoi rouva taputellen Elsaa +poskelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä +makean näköistä kakkaraa. + +Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi. + +»Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle», lausui +Montinin rouva. + +Siinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat +häntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt. +Mutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli. + +Allapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä. +Kirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän +tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että +vähintään pitää olla kai kymmenen penniä. + +Matkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta +Snellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä. + +»Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?» + +»Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon +emännälle ostamassa. Viisi naulaa markan», selitti Mari. + +Elsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään. + +»Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä», sanoi Mari kovalla +äänellä. + +Tiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä +vaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja +mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen +Marista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin +kiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa +rupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti +myötäänsä. + +»Voi voi Elsa, katso!» sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan. + +Siinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata +matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat. + +»Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun +äidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä +markan», häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut +vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan. + +Elsa seisoi rahan ääressä ja odotti sykkivin sydämin Maria takaisin. +Moneen kertaan kerkesi hän ostaa viisi naulaa riisiryynejä ja keittää ne +puuroksi ja iloita siitä, mitä äiti kertoisi isästä. Kun Mari näkyi jo +tulevaksi etäältä, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha +ja lähteä vastaan. + +Vaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli hän ja seisoi toimetonna. + +Montinin Jori ja muita poikia astui sieltä takaapäin. Kun Elsa heidät +huomasi, pelotti häntä kovasti, että oli jättää rahan siihen ja lähteä +kävelemään pakoon. Mutta Marikin oli jo lähellä. Elsa jäi paikoilleen ja +pani jalkansa rahan päälle. + +»Aha!» sanoi muuan poika. »Kenen olet tyttö?» + +Elsa ei vastannut. + +»Kenen olet tyttö? Sanotko vai tahdotko selkääsi?» + +»Viion», sanoi Elsa ja koetti siirtyä uhkaavan pojan edestä pitäen +kuitenkin toista jalkaa paikallaan. + +»Mitäs sinulla on jalan alla?» + +»Raha, jonka löysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymään, saako +sen ottaa.» + +»Vai niin. Saa sen ottaa», sanoi se uhkaava poika, töykkäsi Elsaa ja +otti rahan. + +Toiset pojat olivat riemuissaan. + +»Pojat, ostetaan karamelleja», huusi muuan. + +Mutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla +mielellä astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillään olivat molemmat tytöt, +se on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin. + +»Emmekö tykkää Jorista?» + +»Tykkäämme.» + +Ja Jorista he sitten puhelivat unehuttaen löytämänsä rahan melkein +tykkänään. + +»Sinun äitisi ei ollut kotona, vaan minun äitini sanoi, että saa sen +rahan ottaa, vaan sitä pitää säilyttää jonkun aikaa, jotta jos sattuisi +kuulemaan keneltä se on pudonnut. + +Eihän sitä tiedä, vaikka olisi pudonnut joltakin köyhältä tyttöraukalta, +joka oli menossa asialle. Niin sanoi minun äitini.» + +Mari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, että joo, kyllä se pitää +tallessa pitää. + +»Vie sinä äidillesi tämä, minun äitini käski antaa Viioskalle sen +talteen», lisäsi Mari. + +Hyvillä mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen, +sillä eihän nytkään voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja +jos joku tuli perimään. + +Mutta äiti käskikin rahan viedä kokonaan Marin äidille. + +»Marin äiti on köyhempi kuin minä ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari +löysikin, niin sen Jumala Marin äidille on tarkoittanut», sanoi äiti. +»Meillä on mitä tarvitsemme, sillä minä olen terve ja kykenen työhön.» + +Äiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä niin +iloisena. + +Jäntin emäntä oli maksanut enemmän kuin Viion leski osasi toivoakaan. + +»Noin hyvästä kankaasta kannattaa maksaa», oli Jäntin emäntä sanonut ja +luvannut työtä niin paljon kuin Viion leski ehti tehdä. + +»Nyt minä voin ansaita niin paljon, että saat kulkea vielä koulussa +tämän vuoden», sanoi äiti hyväillen Elsaa. + +Hyvähän sekin oli Elsan mielestä, vaan se, mitä hän niin kiihkeästi oli +toivonut, jäi saavuttamatta, ja se mieltä alensi. + +Melkein itkien sanoi hän äidille siitä, kun ei saanutkaan rahaa, että +olisi riisiryynipuuroa saatu ja että hänellä oli ikävä isää. + +»No minne sinä nauhasi panit?» + +»Annoin niille pakanarouville.» + +»Mille pakanarouville?» kysyi äiti nauraen. + +»Joille tekin olette kutonut kangasta», ja Elsa selitti minkä taisi. + +Äiti ymmärsi pian asian, vaan uutta hänelle oli se, että hän oli ollut +seuran palveluksessa tietämättään. Se ei kuitenkaan päässyt himmentämään +isosti hänen hyvää luuloansa Montinin rouvasta, sillä olihan rouva siinä +tehnyt hyvin, että oli hänelle kankaat kudottaviksi toimittanut. + +»No elä ole, Elsa milläsikään. Hyvinhän se oli tehty, että annoit nuo +nauhat niille rouville. Ne keräävät varoja lähettääkseen Jumalan sanan +saarnaajia niihin maihin, joissa vielä elää ihmisiä, jotka eivät +Jumalasta mitään tiedä, vaan palvelevat jumalinaan kiviä, puita, elimiä, +aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Kyllä Jumala palkitsee antisi.» + +Niinhän ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitähän Elsakin oli luullut, kun +rahan löysivät, että Jumala salli sen nyt palkinnoksi löytää. Mutta nyt +hän uskoi kuitenkin, että Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin +äidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa sääli Marin äitiä, +joka oli köyhä ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa +kävi siellä. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan äitiä. Ja hänellä oli +hyvä mieli siitä, että raha oli annettu Marin äidille ja että hän oli +nauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin +olisi ollut poissa. Rauhaton oli eikä tiennyt mihin ryhtyä. + +Lapset leikkivät ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja +valkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistä taivasta vasten. + +Elsa istuutui portaalle koottuaan höyheniä, niitä laskeakseen lentämään. +Kun hän päästi höyhenen hyppysistään, nousi se suoraan ylös räystään +korkeudelle ja lähti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen +kohdalla taas kohosi ylös ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi +tikapuille räystään tasalle ja sieltä laski menemään. Nyt höyhen +nousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina +korkeammalle. Siellä hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui +tuonne merelle päin, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se +katosi näkyvistäkin. Niin ne menivät kaikki. + +Minnekähän ne menivät? + +Tuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja +vielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin... Jos isä vielä +eläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti +olisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä +lentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he +lentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei +olisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa... Siellä heillä olisi +oma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha. +Kävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän +ja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen +päällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori... + +Tuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta +hiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja +taas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot +kovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään +lakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään. + +Elsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä +kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi +näkyä laivan purjeet. + +»Nyt Toivo lähtee!» huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne +muitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin. + +»Nyt Toivo menee», sanoi emäntä ja lapset jäljessä. »Hyvästi, hyvästi!!» + +Tytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan. + +»Toivo menee», sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos, +ja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas +laskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille. + +»Siellä se Pietilän timperikin taas menee», sanoi Nikkilän emäntä. +»Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on +saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää», nauroi hän +ja hihitti. + +»Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen +pilkunkaan», sanoi Viion leski. + +»Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä +kapusi katolle. + +»Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja +lakkeja ja huiveja huiskui. + +»Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä +itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä. + +»Hurraa!» huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja +maassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat. + +»Hurraa!» huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin +Jannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle, +että minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää. + +Vaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli +palannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan +tuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli +sisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti. + +Elsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain +puheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin +tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt +kaivannutkaan. + + + + +9 + + +Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia. +Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä +kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan +syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä. + +Ja syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi +tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi +lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja +kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan +perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti. + +Ihmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin +aika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet +karkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä +kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli +yhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja +niin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen +kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut, +kun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen +mellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita +kylmäämään. + +Eikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun, +kun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani. + +»Talvi tulee», sanottiin, ja siihen vastattiin: + +»Jo tuon on aika tullakin.» + +Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös +nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat: + +»Ka talvi!» + +Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa! + +»Ka talvi!» lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin +äänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei +mennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla. + +Se oli sunnuntai. + +Ja kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle +ja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja +rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne +olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi. + +Lauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen +käyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin. + +Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan +paistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä +ensimmäistä talvista sunnuntaipäivää. + +Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat +lapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja +katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen +lukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli +sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja +kesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat +punaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja +isommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän +kunniaksi. + +Äiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa +vasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan +tuiretuinen. + +Vimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja +tuijotti mietteissään lattiaan. + +Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi +Vimparille melunnut, että pois tallista. + +Niin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies, +sanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa +paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa, +jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa +talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut, +olla toisten ihmisten vastuksena. + +Mitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen. + +Hän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan. +Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille +kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään. + +Mistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa +kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään +vertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut. +Huonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin +suuri perhe. + +Hän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että +köyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai +puut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei +tiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen. + +»Terve, riski mies, tehkää työtä», siellä sanottiin. + +Tosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve +kuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä +johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa +kädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi +maata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se +häntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt +perhettään tuon paremmin elättämään. + +Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä +annettu palkka... + +Ja hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa. + +»Kunnian herrat, antakaa työtä. Kyllä minulle kelpaa. Minä rupeaisin +vaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetäisin tavaranne +laivarannasta kauppaanne. Ja lyödä saisi, jos laiskaksi näkyisin. En +minä työtä säikähdä. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitä minä +olen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitä tehdessäni, kun olen +ajatellut, että tämänkin työn palkkana on leipäpala suuhun lapsilleni. +Olipa työ nenälle tai hartioille käypää, kyllä minä teen ja iloisella +mielellä, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse +niiden nälkään kuolla.» + +»Vaan ymmärtäähän Vimpari, että jos täällä ruvettaisiin apua antamaan, +elättämään terveitä, työhön kykeneviä miehiä, niin saisivat +kykenemättömät nälkään kuolla. Meillä on valta auttaa ainoastaan +kykenemättömiä», selitti joku. + +»Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minä olen terve ja riski. +Vaan työhön kykenemätön minäkin olen, kun ei ole työtä. Ja minulla on +suuri lapsilauma.» + +»Mitä laittelee viattomia kärsimään, kun niitä ei kykene elättämään, se +on synti», sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat +siihen hyväksymisensä ja jotka eivät lausuneet, olivat sen näköisiä, +että komesrooti oli viisaasti sanonut. + +Silloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja +kuohui sydämessä. Sanojaan hän ei voinut pidättää, vaikka hyvin tyynellä +ja ivallisella äänellä puhuikin. + +»Eipä komesrootikaan elätä sitä Ojanniemen Sannan tytärtä, joka on +teidän lapsenne. Köyhä ja kivulias äiti sen elatuksesta saa huolen +pitää. Ja köyhäinhoitolahan sen maksaa siitä teidän kuuromykkä-poikanne +hoidosta, jonka Sederholmin neitsyt...» + +Silloin Vimpari toimitettiin ulos. + +Nyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä +muistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja +hänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut +maailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja +kyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta, +mistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä +hän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä +tuli sanoneeksi. + +Katumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja +ajatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen +ja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä +elämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli +ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos +oli pakko kuolla niin kuoltiin. + +Hän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja +kuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä +vasuun. + +Vaimo raukkani! + +Ja tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli +hupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille: + + »Arabiassa muinoisin + Mies, vanha Amru, eli; + Hän oli köyhä, kuitenkin + Luojaansa turvaeli. + Hätänsä, huolens ainian + Hän heitti haltuun Jumalan. + + Joelle kerran tultuaan + Hän huomas kiven täällä, + Mi kiilteli kuin loistossaan + Ves'helmi kukan päällä. + Hän korjas kiven lystikseen, + Vei kummaksi sen lapsilleen. + + Leluna lasten oltuaan + Se nurkkaan viskattihin, + Vaan pantiin lakeen riippumaan, + Kun loistons keksittihin. + Ei Amrull' ollut kynttilää, + Siis lyhtynä sai olla tää. + + Illalla tuli kauppamies + Ja kiven kirkkaan keksi: + 'Tuo kivi myyppäs, tai kenties + Sen annat ilmaiseksi.' + 'No,' vastas Amru, 'ota vaan, + Jos nauhan rinkeliä saan'. + + Mies kiven otti kaunoisen, + Pääkaupunkihin läksi. + Sen kauppas kultasepillen + Taas muille myötäväksi. + Niin rikast' vaan ei kohdannut, + Jok' ois sen ostaa mahtanut. + + Näet, kun oikein saatihin + Kirkkaaksi kulmiltansa, + Se timantiksi nähtihin, + Isoimmaks lajiansa; + Kuningas kruunuuns osti sen, + Siit' tuhansia maksaen. + + Hän pidot piti köyhillen + Nyt kruunun kunniaksi, + Myös Amrun lapset kerjäten + Tulivat vierahiksi. + 'Lyhtymme', huusit, 'katsoppas, + Pitävi päässään kuningas'. + + Kuningas tämän kuultuaan + Luo viittas kauppiasta, + ja päätti kohta, tultuaan + Selville asiasta: + 'Sä rahat anna Amrullen, + Saat rinkelisi jällehen.'» + +Muuan tytöistä alkoi sitten selittää, että kun he kasvavat suuremmiksi +ja pääsevät kauas kulkemaan, niin menevät joen rannalle ja sieltä +löytävät kiven ja se kivi on timantti. + +»Mutta me emme annakaan sitä kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle +itselleen», keskeytti Ville. + +Ja toiset myönsivät ja joku taas jatkoi: + +»Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipää ja voita niin paljon +kuin jaksamme syödä»--»ja hernevelliäkin»--»ja siirappivoileipää»--»ja +nisuleipääkin». + +Niin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi +pieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: »ja kukon munia ja muun linnun +maitoa». + +Toiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitä ole kukon +munia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemään, +jolloin toisten täytyi myöntää ja rupesivat itsekin luettelemaan +kaikenlaista. + +Mutta Vimpari istui syvissä ajatuksissa taas. Hänkin ajatteli timantin +löytöä. Ei niin, että hän tuommoisen kiven löytäisi, vaan että hänkin +hädässään aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa, +monenlaisia timantteja. Ehkä juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan +tuo jo hänen mielestään kummallinen sattumus, että Aappo pääsi +ottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon +kouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenä muistaisi köyhiä +sukulaisiaan. + +Kunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo +sulaa. + +Hevonen hirnui liiterissä kimakasti. + +Niin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee? + +Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin +pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä +haihduttanut. + +»Luepas Ville vielä siitä Amrusta.» + + »Arabiassa muinoisin + Mies, vanha Amru, eli, + Hän oli köyhä, kuitenkin + Luojaansa turvaeli. + Hätänsä, huolens ainian + Hän heitti haltuun Jumalan.» + +Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä. +Lapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua +hymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras +sanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin +valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista +liikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi +saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos +teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan +ajatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika. + +Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä +hetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin +päivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään +hänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota +hän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan +hän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän +laajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä +istui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli +ollutkin niin paljon lohdutusta. + +Piiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi +sille luritella: + +»Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika +jätkä sinusta tulee.» + +Toiset lapset tulivat loukostaan vasun ääreen katselemaan veikkoaan, +jonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin. + +»On meillä pulskia miehen alkuja», sanoi isä lapsijoukkoon katsellen. + +Ville, joka kiitoksen parhaiten ymmärsi, seisoi terhakkana, aivan sen +näköisenä, että hän se parasta on joukossa, hänethän oli luvattu kohta +päästää kaupungillekin. + +»Ville raukan on tauti syönyt, vaan onhan tässä näitä pulskeita poikia +puoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vähän liian +korkea määrä kruunulla. Jo se saisi näistä antaa.» + +»Sinä latelet», nauroi vaimo. »Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita, +vaan ei ihmisten lapsista.» + +»Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitä. +Ja mikä kumma se olisi. Tarvitaanhan niitä hyviä työmiehiä niinkuin +hyviä työhevosiakin.» + +»Eipähän tarvita sinuakaan. Työtönnä saat olla ikäsi aikasi.» + +»Niin no, jos ei työmiehiksi, niin sotaväkeen», selitti Vimpari ja alkoi +epäillä itsekin koko juttua. Mielihyvä, joka oli syntynyt katsellessaan +reipasta lapsijoukkoaan, hälventyi. Mitä siitä oli hyvää, että olivat +suuria ja terveitä. Nälkäähän ne häätyvät kuolemaan. Mitä hänkään +voimillaan teki? Eipä enempää kuin muuan rikas mies kultasäkillään +autiossa saaressa. + +Hän istui taas arkun kannelle. + +Siellä Amerikassa kuului voima kelpaavan. Länkinenkin kuuluu olevan +rikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna täällä +käydessään. Paljas jätkä oli täällä. Ja halonhakkuuta se kuului siellä +tehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatöissä. Muutamassa +vuodessa oli rikastunut. Jos hänkin pääsisi Amerikkaan, pääsisi oikein +raatamaan... + +»Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä +rikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän +tekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa +kyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois +täältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan +yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen +kansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa +paraansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin. +Siellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun +siellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin +vähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan, +niin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi, +niin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo +kykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen +lapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.» + +»Mitäs se isä siinä tuumailee?» kysyi vaimo. + +»Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin +ei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.» + +»Mistäpä ne meille sieltä talot?» + +»Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin +saanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja +kun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä +kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta +vähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma +talo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan +poikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa +elettäisiin kuin paratiisissa.» + +Vaimo nauroi. + +»Ettäkö ei?» + +»Joo, joo!» + +»No mitä naurat sitten?» + +»Sitä lystiä», sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia +kuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se +raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin +kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan +unohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä +ollessaan ja lapsen saatuaan! + +Mutta Vimpari huomasi itse, heräsi kuin makeasta unesta kamalaan +todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa +jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heräsi, +ettei ole hänellä työtäkään eikä leipää hituakaan perheelle. + +Pää painui taas alemmaksi, jäykkä, eloton katse silmissä tuijotti hän +kuollutta sittipörröä, joka selällään keuvotti lattialla kynnyksen alla. + +»Eihän sitä tiedä, mitä neuvoja Jumala meidän hyväksemme pitää. On kai +hänellä meidänkin varalle hyvyyttä», sanoi vaimo nähdessään miehensä +vaipuvan synkkänä mietteisiinsä. »Eipä tiedä, jos kohtaisi joku onni +meitä, niinkuin Amruakin.» + +»Eipä kyllä tiedä», sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja +kartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: »Eipä ole se Aappo käynyt +meitä katsomassa.» + +»Ei ole käynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jälkeen käynyt +kuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen käyvän nyt, kun tietäisi +että on uusi veikko hänellä, tulisi sitä katsomaan. Aappohan aina oli +mielissään, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedä.» + +»Mistäpä se sen tietää. Mutta mikä se lienee ollut siinä, kun se piika +silpasi avaimen kyökin oven suulta juuri kun minä sinne yritin. Portilla +tulin ja näin nurkan takaa käden, joka avainta tavoitteli ja sen pois +riuhtaisi.» + +»Olisiko pelännyt sinua joksikin juopoksi?» + +»Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minä siinä +kartanolla töllistelin.» + +»Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin rötkäleeksi, ne ovat +niin pelkureita herrasväki.» + +Niin siinä tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti +kun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa +kokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa +itku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti +suurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän +hiljaisuutteen. Muuan pienempiä vetäytyi kuitenkin äidin luo ja käärien +kätensä äidin kaulaan ja tukkien päätään äidin pään alle rupesi +nyyhkimään koettaen raukka pidättää itkuaan. Toisilla leuka värisi ja +silmät kosteina katselivat vuoroin isää, vuoroin äitiä pyytävin katsein. + +Isä ymmärsi yhtä hyvin kuin äitikin lasten mielen ja katsoi kysyvästi +vaimoansa silmiin. + +»Anna, isä raukoille.» + +Vimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivän puolikkaan. Eilen oli +Ojanniemen Sanna tuonut leivän ja vähän keittoa sairaalle. Keiton oli +äiti syönyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivästä +oli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvää suuhunsa +pannut eilispäivänä. + +»Taita itsellesi nyt siitä ja jaa loput lapsille.» + +Vimpari taittoi palan ja sanoi: + +»Tämä säästetään äidille ja lapset saavat tämän. Säästetäänkö tämä +äidille?» + +»Säästetään», kuiskasivat lapset, jotka olivat kerääntyneet isän eteen +ja kirkkain silmin ja hymyssä suin katselivat niska kenossa isäänsä +silmiin. + +Äiti väitti, ettei hän tarvitse, ja kehotti miestään ottamaan palan +itselleen. + +»Sinä raukka et ole moneen päivään saanut muuta kuin tyhjää piippuasi +imeä.» + +Vimpari jakoi lapsille leivän puolikkaasta ja äidille aiotusta palasta +nipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin. + +Lapset menivät taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinä +mittailivat leipäpalojaan ja katselivat ja pyörittelivät niitä +käsissään, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten söivät, +aivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään. + +Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti +heidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos +kartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella +lapsijoukkoaan. Mielensä olikin liikutuksissaan, että väkinäisesti +kykeni pidättämään itkun ja naurun sekaista hykähdystä, mikä pyrki ylös +pulpahtamaan. + +Lapsiparvi köyhän särvin, tuli hänen mieleensä. + +Kartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Hänellä oli se hyvä sanoma, että +Nikkilät ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivätkä tahdo +hyyryä. + +»Saankos maksaa, jos joskus jaksan?» kysyi Vimpari iloisena. + +»No se on tietty», vastasi vieras. + +»Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvä Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja +Nikkilän emännälle ja isännälle», lausui Vimparin vaimo ja heltyi +itkemään. + +»No nytkö sinä itkemään rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistä +pakenemaan päästiin», sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkäisi takin +hihaan silmiään. + +»Latun emäntä oli minulle tiukkana, kun en ole hänelle tullut sanomaan, +että sinä olet lapsen saanut», kääntyi vieras Vimparin vaimolle +puhelemaan. »Kuoleehan se onneton», sanoi emäntä ja kiireimmän kautta +toimitti pataa tulelle. »En minä joutanut katsomaan, mitä se keittelemään +rupesi, sillä kun kyselin, että mistä saisi asuntoa teille, niin mietti +ja mietti hetkisen ja sanoi, että Nikkilässä on sauna, ja toimitti että +juoksun vilkkaan menisin sieltä kysymään.--Etteköön ala heti hommata +muuttoa, sillä kyllä sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita +sinne ja rupesi lämmittämään ja Mari jäi hänelle kumppaniksi. Hyvin +toimessa olivat tytöt», selitti Sanna. + +Vimparin vaimo itki. »Jumala heitä siunatkoon hyviä ihmisiä. Jumala +Siunatkoon ...», lausui hän vähä väliä. »Jumala on antanut minulle +enemmän kuin olisi uskaltanut pyytääkään. Kiitetty ole hyvä Jumala!» ja +hän tyrskyi itkien. + +»No ... voi ... elä nyt ...», tyynnytteli miehensä. + +Lapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat +vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät +huomanneet, pysyivät he itkutta. + +»Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut +taaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen +asuntoon», selitti hän lapsilleen. »Kiittäkää Sannallekin.» + +Lapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset +muistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti, +kun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi +tekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan +luo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin +antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen +jäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi. + +Ori hirnaisi liiterissä. + +»Joo, joo», sanoi Vimpari. »Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon +aika ohi menee.» + +Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat +uteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa +istumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta. + +Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun +kannella ja katsoi ulos. + +Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät +idän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten +helinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien +suhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti +kirkkaana maa ja taivas. + +Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja +raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä +olisi alkanut. + +Vaimo viittasi häntä luokseen ja kuiskasi: + +»Minun onneni olisi ylenmääräinen, jos saisin nähdä Aapon.» + +»Aappoa minunkin mieleni kaihoo.» + +»Vaan kiitetään Jumalaa siitä, mitä on saatu, paljon hän on jo meille +antanut.» + +Vimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla +karkealla äänellä: + +Hyvä Jumala! Jolt' kaikki hyvyys tulee-- + + + + +10 + + +Pakkasta ja pyryä oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtämittaa oli +nyt taas pyryttänyt viikkokauden ja yhä sitä jatkui. + +Sakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyörteissään ylös ja +alas kiertäen ja kiidättäen, syösten sitten kartanoille jonkun seinän +suojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti +sitä paikasta toiseen, kasaten sinne tänne pieniksi mykkylöiksi, joista +taas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin +paikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat +kuin matalimmat talot täällä Vaaralla. + +»Siellä on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan», sanoivat +ihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona käyneet, vakuuttivat: + +»Se on niin vihainen tuo tuulikin, että on ihan purra pistää, sitä +vailla ettei silmiä silpase.» + +Vihaiselta se näytti näin katsellakin. Piipuista ulos pyrkivän savun +tempasi sitätehden kuin sitä tuli ja ryöpsäytti alas puolelle ja +toiselle aivan kuin olisi tahtonut sillä maata pieksää. Piipuissa +humisi, liekit uunissa imi välistä ihan perälle ja toisinaan taas +tuupsautti ne uunin suupieliä nuoleksimaan, jolloin savua pullahti +huoneeseen. Ja kun sillä ei mitään häveriä saanut, niin vihoissaan syyti +lunta vasten ikkunoita ja seinän varaukset kaikki täyteen sulloi. +Kinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitä +alkaa sisälle syytää. + +Lapset kotona istuivat ikkunain ääressä katselemassa, ei ollut heillä +halua ulos, vaikka muuten aina mielellään teuhasivat kinoksissa. +Uhkarohkeimmatkaan eivät olleet tämän sään aikana kuin kerran, +korkeintaan kahdesti yrittäneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle, +vaan puolivälistä jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja +pieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettää. Kasvot sinisinä ja +hampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivätkä joutaneet porstuassa +kopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syöksyivät niineen sisään ja +tempasivat sukkelaan oven jälkeensä kiinni aivan kuin peläten, että +vihainen pyry perässä tulee. Töissä häärivät vanhemmat koettivat, mikäli +mahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisään tullessaan käsiään hieroen +ja ruumistaan puistatellen sanoivat: + +»Kiittää kun saa olla sisällä lämpimässä», ja lisäsivät puita uuniin tai +jouduttautuivat peltejä kiinni saamaan. + +Nikkilä istui, vanhat turkkirehjut yllään ja suuret huopasaappaat +jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan ääressä ja katseli ulos. + +Paljoa ei näkynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessä ja sen harjan yli +harmaja taivas. Vaan niinkään paljoa hän ei ollut moneen herran vuoteen +nähnyt, kun ei ollut sänkyään etemmäksi liikkumaan päässyt. + +Vimparin vaimo oli häntä hieronut, joka päivä nyhjystellyt siitä saakka, +kun olivat Nikkilän saunaan muuttaneet. + +»Ei teistä aivan tervettä saa», oli vaimo sanonut, »vaan siksi teistä +mies tulee, ettei tarvitse teidän tuossa sängyssä kyhjöttää ikänne +aikanne, kun minä teitä hieroa kyhnystelen». + +»Ei tule tuohesta takkia», oli Nikkilä vastustellut. »On koeteltu jos +jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo äiti alussa minua +hoiteli, syötti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedä mitä +kaikkea, voitelutti yhdeksänmiehenvoimalla, sääsken ihralla, kuppautti +ja toppautti. Eipä ole auttanut.» + +»Ei ne auta ihmisten keinot», sanoi Nikkilän emäntä tuomiten syntiseksi +nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei hän luota Vimparinkaan vaimon +keinoon. »Terveys on Jumalan lahja, hän sen voi ottaa ja antaa.» + +»Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa», arveli +vaimo. »Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä +siitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin +palkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.» + +Sen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien: + +»Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä +sitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan +hyyryksi.» + +Ja näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja +istuinpaikkaansa muuttelemaan. + +Olihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä +oli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti, +kulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa +kuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä +maatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka +päivä. + +Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee +hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen, +syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään +aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa +tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri +kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi +pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille +ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs +tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen +ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ... +en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en +sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli +pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä +putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on +kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se +oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille... + +Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen... + +Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut +Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi +oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se +paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä +siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut +näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen +tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa +elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys +hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut +riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule +tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan +huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin +lapsellisesti... + +Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa +yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja +vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle, +halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa. + +Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota +seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet. + +Emäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä. +Tuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien +ympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta +pehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei +suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin +kyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja +kelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin +vähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta +kulku. + +»Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä +kelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa», lausui Nikkilä +katsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi +mietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä, +joissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin +vihoissaan hangen pahnaamisesta. + +Mutta emäntä oli kelkkoineen toimessa. + +»Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään», supatti hän. + +Vaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä +levähtää. + +»Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin +kinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on +tästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.» + +Ja niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei +enää kinosta ollut niin vaivaksi asti. + +»Odota vähän, Heluna», jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. »Täältä +saat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan», sanoi hän aivan kun +hyvitellen. + +Portaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja +juoksunkynttä meni navettaan. + +»Heluna kultani, oma ämmäsi», puheli hän jo navetan ovia avatessaan. + +Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei +suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät +loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren. + +»Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan +heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka +halukkaasti purra rauskutteli heiniä. + +»Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä. + +Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun +kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse +sisään pääsi: + +»Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät. + +»Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa +hihitti. + +»Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään. + +Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi. + +»Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.» + +Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan +ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman +tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää, +mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut. + +Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha +tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys. + +»Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla. + +Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan +ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin +ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä +mitään, vaikka ensin aikoi. + +»No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain. + +»Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin ... menin, no mikä se nyt +onkaan se teurastaja?» + +»Et sitä muista?» + +»No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut +muististani nyt sen.» + +»Voi äiti raiska!» + +»Mitä?» + +»Rahikainen.» + +»Niin, Rahikainen ... eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut, +niin tuttu mies?» + +»Sitähän minäkin tässä ihmettelen.» + +»Mitä?» + +»Niin että mitäs sitte?» + +»Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva +lehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata +ottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei +niistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen. +Mutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla +piikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No +minä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.» + +»Valmiit kaupat?» + +»Niin.» + +»No miten ne sian säkissä ostivat?» + +»Mitä?» + +»Että miten ne näkemättä ostivat?» + +»Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä +lehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että +Pirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja +Fiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.» + +»No, ja niin hinnastakin sovittiin?» + +»Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa +oikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään +hinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole +heiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä +kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa +lehmästä, kun on huono heinävuosi?» + +»Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?» + +»Niin sanoi.» + +»Yhy. No mitä sinä siihen?» + +»En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.» + +»Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?» + +»Kuusikymmentä viisi markkaa.» + +»Kokonaan!» + +»Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa +kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että +saa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu...» + +»Voi äiti rukka sinun kauppojasi!» + +»Mitä?» + +»Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa +puhtaasti maksaa...» + +»Joo, sitä minäkin vähän ajattelin», myönsi emäntä. »Vaan taas +toisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille +aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin +kannattaa.» + +»Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.» + +»No mitenkäs sitte.» + +»Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt +sinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.» + +»Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.» + +»No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta +kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin +mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan +ressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin +neljällä pennillä--ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva. +Viisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja +kaikissahan ne tinkivät.» + +»Enpä minä uskoisi.» + +»Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä, +että kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun +ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat, +niin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein +nylkijää.» + +Ja Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos +katselemaan ja silmät liekehti... Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet, +jos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen +köyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää +terveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan +ojenna... + +»Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa +Helunasta sietäisi saada», sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi +heti: »Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin +piian sinne teurastajalle?» + +»Mikä ihme se sitten oli?» + +Emäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei +Nikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle +iloansa ilmoittamaan. + +»No minä sain lehmäni myydyksi», sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen. + +»Vai nii. No kenelle?» + +»Arvatkaapas?» + +»En osaa.» + +»Ettekö osaa?» kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että +saisipa nähdä osaako arvata. + +»En, en minä arvaa.» + +»No, Montinin rouvalle», sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen +aivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut! + +»Vai Montinin rouvalle.» + +»Joo, siellähän minä sain myydyksi», kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja +iloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt. + +»Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?» + +Se oli kysytty niinkuin haluttu. + +»Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti. +Ajatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle... +joka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut ... tuon tuon ... mikä +sen nimi nyt taas onkaan ... katsoppas kun en nyt muista taas... Ettekö +te muista sitä teurastajaa?» + +»Lampela.» + +»Eei.» + +»Puupponen.» + +»Ei Puupponenkaan.» + +»En minä sitten tiedä.» + +»Sepä nyt somaa, kun en muista ... minäpä pistäyn isältä kysymässä.» + +»Samahan se nyt on, kuka se on», yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä +jo kerkesi mennä. + +Hyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen, +kun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja: +särvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta +taas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla +ansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon +tekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin +kannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä +ääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan... + +»Rahikainen», viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja +itse sisään päästyään jatkoi: + +»Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka +on.» + +»Vai Rahikainen, en minä tunne.» + +»Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille +kauppaamaan lehmää--tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa +lehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä +tarjottelemaan--niin sanoo ... se ... se teurastaja ... olipa sen nimi +mikä tahansa ... sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin +minä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä +Pirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki +ostaisi poikivan lehmän.» + +Hymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että +mitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse: + +»Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen +ilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi +tiennyt.» + +»Eipä suinkaan», myönsi Viion leski jotain sanoakseen. + +Mutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme, +että juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken +auttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän +tarkoitti sanoessaan: + +»Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.» + +»Paljonkos saitte Helunasta?» + +»Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada +enemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta +pyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun +rouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen +kuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on +Montinin rouva niitä ihmisiä ... ja kun sitte asiat oli näin +ohjautuneet...» + +»Hyvästikö rouva jaksoi?» + +»Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin +puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se +meillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista +siinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.» + +»Niinhän se on.» + +»Ja niin se on. Kyllä se on ... minä kun mainitsin vain, että jos sopisi +nyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja +leipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi.--Ja kun minä +sanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin +pahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien +samalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan +hakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee. +Pääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä +kuulin heti, että se on eläimellekin hellä.» + +»No toittehan te heiniä?» + +»Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia +odottaessaan.» + +»Eikös se pian poikisi Heluna?» kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa +olivat olleet ääneti. + +»No jouluksi.» + +»Eipäs kauan olisi enää.» + +»Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei +mitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä +nyt tarpeet niin tiukat», selitti emäntä. »Mutta sillä rahalla, minkä +nyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää, +hänellä on monta neuvoa», sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja +katseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö +niin? + +Viion leski ei vastannut mitään. + +Pitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään +erityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten +lehmän kauppa kävi. + +Viion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua +tuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja +viittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka +monta vuotta--ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön kykenemättömäksi +tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui syvään, vaan +viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kävivät samaan +suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa ajatellessaan. + +Köyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut +sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat +siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan +ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat +oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota +kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja +jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt +muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä +miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko. +Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että +hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen +luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut +emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon? +Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi, +että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta, +ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa +miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi. +Sillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat +jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on +yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään, +koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen. +Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää +emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan +hän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä +menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa +toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä +elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän +kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin. + +»Jumalaltahan se on apu odotettavissa», sanoi Viion leski ruveten +kutomaan viuhasti. + +»Mitä?» tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin. + +Viion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti +niitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin +sanoakseen kuin äskenkin: + +»Niin että ... kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.» + +»Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin: +Nikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä +hänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä +paranee ihan terveeksi...» + +Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän +emäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja. + +»Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.» + +Porstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu. +Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän +emäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht'äkkiä +sekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin +Viion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu +heleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien +välke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin +usein heloittaa vanhempien ihmeeksi. + +»Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!» + +»Ihmislapsi, kun olet kaunis», sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan +ja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin +Elsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli +kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi, +koko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi, +samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi +rauhan majoille... + +»Sanokaa, oletteko myönyt?» + +»Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin +puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä +elossa. + +»Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'äkkiä vastatusten +sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen. + +»Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin...» + +»Mitä?» + +»Ja kun silmäsikin alkavat pettää.» + +»Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?» + +Nikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos +katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän +kyyneleen lausuen itsekseen: + +»Äiti raukka.» + +Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti +kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun +saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa +pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa +senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta. + +Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli +tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut +Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi +hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä +katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa. +Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka. +Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja +katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva. +Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi +terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin +kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut +kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään +kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä. + +Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen +lempeän katseen. + +»Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?» + +»Mitä, lapseni?» + +»Että eiköstään Helunaa ole myyty?» + +»On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti +Nikkilä kuin anteeksi pyytäen. + +Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä +tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle. +Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt +tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei +haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan, +niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli +ollut välinpitämätön. + +Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan +lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan +seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä, +toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli. +Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät +suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta, +pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon. + +»Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä +Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi +hyvän päivän. + +»Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet +uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi, +että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.» + +»Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan +terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli +kuunnellut Vimparin puhetta. + +»Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?» +arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää. + +»Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä. + +Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle +se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon: + +»Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.» + +»Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi: +»Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä +kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.» + +Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun +hetken perästä hyvästeli ja lähti. + +Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla, +loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut +kuin yksi kirja. + +Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki, +katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen +katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla +olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas +katseensa. + +»Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili +niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää. + +»An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me», +luki toinen innolla ja toimessa. + +Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt +paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi. + +»Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?» + +Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella +viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan. + +»Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika _näkee_. +»Mörkö vai enkelikö?--Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että +eihän sitä ole vain tultu noutamaan. + +»Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut +pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan. + +Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta +vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja +viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja +kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi +toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen. +Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja +kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät +kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää. + +Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen +huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä. + +Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla +äänellä, melkein huutaen luki hän: + +»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi...» + +»Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan», +ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella +ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut +ilmoeläissään kuullut. + +»Ja elä johdata meitä kiusaukseen...» + +Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo +runoilijat... Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät +joutuisi vielä... + +»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras +totinen rukous tulee. + +Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui: + +»Mutta päästä meitä pahasta.» + +Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui +painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, +syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan, +vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi +kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän +tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi +kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein +Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui +kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa +muillekin. + +»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika. + +»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin +ja nousi toimiinsa. + +»Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä. + +»Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää. + +Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen +mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle +sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo: + +»Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.» + +Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain +tuomitsevammalta. + +Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi +häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen +katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä +tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä. + +Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin +yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt +hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli +jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut +reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä +alle kuoren pyrki. + +Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa. + +»Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan +selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän +emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle. + +Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan +päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa. + +Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko +hyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja +katsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä +antoi leipäpalan suuhun. + +»Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni», toimitti hän ja saattoi portin +suulle asti. + +Tupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi +kuljetettiin. + +Haluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että +talutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se +vähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja +asettui vastakynteen. + +»Tuo minua ... tuo korea peite», nauraen Nikkilän emäntä. »Kyllä +Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se +myödyksi juuri Montinille.» + +»Sinne se nyt meni», sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle +ja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli. +Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut... + +Nikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen +pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei +olisi ketään kulkenutkaan. + +Nikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet +hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät, +leikkivät--pian sammuakseen. Ikävä nähdä! + +Oli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet +poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta +taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän +siirtyi ulommaksi uunista. + +Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja +hiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta +hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta. + +»Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?» kysyi emäntä yht'äkkiä. + +»No Rahikainen», vastasi Nikkilä yrmynä. + +»Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen», puhui +emäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät. + +Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja +heittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi +kuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa. + + + + +11 + + +Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja +rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat, +ja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun +aatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon +hankittavaa, köyhillä kaikkensa. + +Suurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu, +pussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset. +Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle, +niinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta +toiseen etsien marjaisinta puuta. + +Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi +muutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista +lähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan: +jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden +nytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa +paikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen +tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain +hyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen +pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto +näkymässä. + +Näin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten +keräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan, +joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja +jos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja +hänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht'äkkiä erosi +tästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri +teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä +kulkevaan. + +Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai +hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla +rähisten ja riidellen. + +Käsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja +lausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka +yliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä. +Ja aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja +tyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun +palan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut, +oli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin +muuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan, +niin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi +tarvinnut kenellekään antaa. + +Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen +koetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua +oli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa. + +Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva +katselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan, +niin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin +silmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa +tuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita +he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen, +joka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi +katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei +tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että +toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta, +niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli +manaava: + +Uuhh! + +Ja jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut +saada. + +Oli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada ... ja kun +kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja +miehiä... + +Näin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri +mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin +hernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva +vetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken +katseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli +kulkiessaan ikkunoihin. + +Näytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän +rötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot +olivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät +olivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi +Vimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa +puvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan +kuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja +muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti +hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle, +jotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret +töppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä +tukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja +käynti notkahtelevaa. + +Rouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni. + +Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa +nähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen +... tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä +pelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän +tähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti +vartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa +rauhallisia ihmisiä. + +Soma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut ... +niin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo. + +Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen. + +Abe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät. +Kasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä +lähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis +niska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli +muutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi +Abessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin +niin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla +varsin tyytyväinen ja varsin hyvillään. + +»Mitä, täti?» kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan +laskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia. + +»Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille», sanoi +täti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä +lähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos. + +Siellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut +kädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin +raosta joukon keskelle. + +Viime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada, +tiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle. +Vaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta +herneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina +häntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo +poika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan. +Hän vain otti... + +Hän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein +kuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä, +aivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten +vasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa... Leipiä +kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan +väkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin +kyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja +töykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa. + +Ja missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi +rengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että +renkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet +niin viisas. + +Teki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän +kannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään +kerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes +koettanutkaan pyytää lupaa. + +Kartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi +tytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka ... vaan täti kysyi: + +»Kenen tyttöjä nuo ovat?» + +»Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina», vastasi +Aappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään +että sai nyt jatkaa. + +Täti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä, +jotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu, +pienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin +tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset +kasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo +silmät jo yksin. + +»Kenen sinä sanoitkaan?» + +»Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.» + +»Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?» + +»Viion Elsa», vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän +tapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat +yhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi +Ojanniemen Marin joukosta. + +Tytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari +kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen. + +Rouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut +ajatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben +sanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben +itsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille +hernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se +olisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään +hauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan +noita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka +oli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun +se oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan +avuille. + +Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa... + +»Viion Elsa», muisteli hän ääneen. + +»Niin», vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi. + +»Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?» kysyi hän +innoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa +ja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat +hänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja +töykkisivät häntä. + +Vaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei +kuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta +esineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee. + +»Onko sillä isää?» + +»Ei, sen isä on Leverissä kuollut.» + +»Leverissä?» + +»Niin.» + +»Liverbuul se on, rakas Abe.--Se on siis merimiehen lesken tytär?» + +»Niin, Viion lesken.» + +»Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?» + +»Niin, Elsan äiti se kutoo.» + +»Joo, joo», jo nyt rouva muisti. »Joo, joo», vakuutti hän vielä. Ja nyt +hän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi +_riisiryynipuuroa_ keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä +siitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin +kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole +varojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin... Ylellinen se +näytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä +panee hänet jouluavuille. + +Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion +leskeä joku oli maininnut hyväksi, _jumaliseksi_ ihmiseksi. Kaikkea! +Teeskentelijä varmaan oli koko ihminen... + +Mitä lienevät nuo muutkin lapset...? + +»Onko sillä isää tuolla--mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?» + +»Ojanniemen Mari.» + +»Niin, onko sillä isää?» + +»Ei.» + +»Kuollutko se on?» + +»Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka...» + +»Tsyy...» + +Abe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin +semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin +sanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli +vain vihaisen näköinen. + +Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa +jouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten +herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen ... huono ihminen ... +semmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa. + +»Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?» + +»Ei--Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne +ovat ...» ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä. + +Alakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko +hajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta +jotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan +ikkunassa kiittelivät hänelle. + +Lyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että +se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire +keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli +täynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että +yksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se +vähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni, +himmeni ja kuoli. + +Vaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain +yhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi +ollakin kauhean paljon. + +Väkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien +ja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten +lähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa +rakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen. + +Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut +vielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin, +aaton ilta astui sisään. + +Lasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa +pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi +riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa, +jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan. +Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein +riisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui +olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea, +ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät +käydessään toistensa luona puhelemassa joulusta. + +Latun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea, +ettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan: + +»Ohoh!» + +Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin! + +»Onpa meilläkin», selitti Liisa. + +»Tyhjä kuusi.» + +»Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.» + +»Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon +nisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.» + +»Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka +paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla. + +»Vaan eipä teillä käy joulupukki.» + +»Käypipään, on jo käynyt.» + +Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt +ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat +olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty, +että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään +olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille +lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt +sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että +nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin +oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki. +Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain +semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta +ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa, +vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin +heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen, +että se oli _oikea_. + +Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä +lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään. + +Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja +sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja +punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi, +ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan, +etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja +vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa +hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla. +Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua. + +Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille +ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon +katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan +kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet +erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn, +senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei +omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta +kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan +yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli +kaunista. + +Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea +joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan +se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin +kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää +hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten +mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun +täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi +piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan +samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli +intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli +inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa +keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa, +joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi +hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi. + +Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo +aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua +katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti +Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa. + +»Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi +Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt +toisin. + +Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina +ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista +näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen, +kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja +kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita +lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta. + +Tytöt viittasivat holhokeilleen. + +»Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!» + +Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun +suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat +muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut +kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen +nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku +tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet +sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he: + +»Aappo tuolla!» + +Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja +jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki +kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän +selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan +kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät +kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon. + +He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen +mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä +sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi: + +»Voi, voi!» + +Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin +ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli +seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat +kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne +keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia. + +Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä +näkikin hyvästi. + +Salin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui--niin, +mikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan +niiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella. +Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen +se vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää +liikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa +räpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat. + +Tytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta +kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua. + +Suuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti +jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi. +Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi. +Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen, +milloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa. + +Tytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja +henkeään pidättäen. + +»Vimparin Aappo!» + +Aivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa +samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan +vieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon +näköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä +muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon +yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään +puheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin +korviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni +oli niin vahva. + +Liisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan, +juosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa +kanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa +tyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku +nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä. + +Tytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe. + +Miten hän oli kaunis niin sievässä puvussa... Mahtoi hänellä olla hauska +... + +Ja saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon +Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet +tietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat. + +»Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari +sanoi: + +»Voi, voi». + +»Aapolla oli musta takki.» + +»Hyvin, hyvin sievä.» + +»Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.» + +»Niin, niinkuin herraspojilla.» + +»Niin, voi, voi.» + +Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja +minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan, +vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin. + +Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina +vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti! + +Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan. +Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät +loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran +poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja +hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos +tynnyttelemään. + +Vimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään. +Taloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka +talossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän +ilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän +kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei +ollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä, +sen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei +voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo +raukka, joka oli odottanut ja toivonut... + +Herra Jumala ... Auta, hyvä Jumala... Sinähän annat rikkaillekin, muista +köyhää kurjaa... + +Mutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän +seisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta +lähteä sisälle saunaan. + +... auta ... auta ... auta. + +Hänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella +aivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa. + +... tai lähetä tappava tauti. + +Mutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut. + +»Jopa isäkin tulee», lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan +raivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli +valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa +hiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen +lapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden +äänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin: + +»Isä, katsokaa.» + +Heillä oli jokaisella korppu kädessä. + +Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää +ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin. + +»Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan +hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän +kauan tyynenä. + +»Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti. + +»Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.» + +»Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?» + +»Niin, en olisi osannut odottaakaan.» + +»En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En +osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.» + +Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen +hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten. + +Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään. + +Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä +tasaantui mieli. + +Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista +pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista. + +Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen +aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut +sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään +Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän +tunsi kiitollisuutta. + +Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin +olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen +ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään. + +Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja +kuiskivat: + +»Nytpä on joulu.» + +»Ja lysti.» + +Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli +antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin +lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat +pitävän sitä mahdottomana. + + + + +12 + + +Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa +joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan +jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan +joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin +aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen. +Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi +jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani +viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen +laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui, +sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun +juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus. + +Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi +Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan +sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä +hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika +valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä +hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja +Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös +Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu +hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut +nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi, +sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille +antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin +perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli +hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine +leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin +vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla +hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu. +Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki, +vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin +Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle: +Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa, +mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin. + +Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen +puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa +valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut +puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe, +että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat +saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö +oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja +kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin +paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea. +Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut +loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä +ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut. +Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi +leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan +heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut, +niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa +kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön +nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli +kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän +hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti +tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli +asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin +eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen, +jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se +oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana. + +Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä +hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona, +tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät +erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut +laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa. + +Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla--avuilla +käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen. +Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä +oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea +Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat +oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään, +vaikka kuinka paljon antaisi. + +Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä +hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että +ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan +sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin, +eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä, +jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä. + +Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat +Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen +olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei +antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän +oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja +sitä hän itki. + +Mitähän syntiä hän oli tehnyt? + +»Et ole uskonut rukoillessasi?» + +»Uskoin minä.» + +»Olet ollut tottelematon äidillesi?» + +»En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen +anteeksi.» + +Ei Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan +jotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin. + +Marista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli +katkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi, +kun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin. + +Se ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on +tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän +kotia. + +»Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et +puolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla +kohta tulella.» + +Olikohan riisiryynipuuro syntiä?... Se on syntiä... Ne pakanarouvathan +kesällä sanoivat... + +»Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?» + +Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi. + +Äiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan +näköiseksi. + +Elsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä +huomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet +Jumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin +syntistä ajatelleet tahi tehneet. + +Äiti kuunteli miettiväisenä. + +»Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi. +»Annetaan raha Marin äidille.» + +Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava +ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni +häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset. + +Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja +kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa +muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt +huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut +hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli +hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä +tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain +siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle +kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä-- +ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon +ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa. + +»Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun +ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin +anteeksi pyytäen jotakin. + +Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia +ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan +korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan +Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli +hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa +ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun +kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan +noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla +joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut +enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa +liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin, +jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset +mukaan. + +Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli +levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin +paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat +kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety +vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä +oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat +kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty +ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt +ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen +ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja +joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla. + +Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili +pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen +katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan +nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään +puhelemista. + +Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo. +Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut +erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja +siellä häärättiin toimessa, näki varjoista. + +Olikohan siellä riisiryynipuuroa?... Oli kait, kun siellä syötiin +muulloinkin sitä... + +Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin +valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin: + +»Kun isä eläisi vielä!» + +»Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin, +kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme», +vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen +lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista +Jeesuksen syntymisestä. + +Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja +opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se +ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui +muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi +kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa +laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili +kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt. +Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä. +Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli +lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen +kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas +punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja +metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten +ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain +korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa +kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös +pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa. + +Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli +luettanut hänellä Testamenttia. + +»Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.» + +»No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään +toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä +ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa. + +Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku +oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi +pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä +lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti +tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi +niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan +lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu. + +»Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli +Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen. + +Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti +kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän, +jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota +entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi +silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin. +Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua. +Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat +kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu +tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne +lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa, +kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen +kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä, +niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät +kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat +kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti +silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista +tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset +poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä. + +Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei +kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi +ruvennut miettimään ja ajattelemaan. + +Oli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut. + +Minkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä, +niin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä +muistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen. +Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei +tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän +puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään +ollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli +Nikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin +oli sanonut: + +»Tosi on rumaa ja kaunis valetta.» + +Suurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa. +Sentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä +olikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi. + +Siitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis +kuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja +ruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt +Nikkilää kertomaan. + +Jos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää, +niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis +kuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut +kuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän +puolella, muuten vain. + +Uuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä +sivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta +palamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä +peräseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta +ääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut +muuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki +nahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt +aivan näkymättömiin menneet! + +Täällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan. +Niin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona +kuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli +käymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt +oli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa. + +»Noo Elsa», lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain. + +Elsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa +leikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas +keskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui +katse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin +tällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi +pikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien +puitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli +helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista. +Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan. + +Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen +oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja +iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu, +sievä tihrusilmä... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja +riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä +työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona +ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti. +Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää +kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä, +vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin +sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella. +Joulu oli joulu. Ja nyt näin! + +»Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten +irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät. + +»Niin.--Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?» + +Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut +sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa +heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei +myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli? + +»Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä +hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä +Elsaa. + +»Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä +hämillään vähän. + +Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja +vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi: + +»Mitä se oli, minä en oikein kuullut?» + +Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan. + +»Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä. +»Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi, +te joukkoa olette.» + +Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut, +ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen +Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja +synniksi tuominneen. + +»Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se +sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.» + +Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä +oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on +suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin +oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei +saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua, +ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen +oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena: + +»Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.» + +Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että +lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan. + +Äiti raukka, äiti raukka... Hyvä Jumala, ota minultakin _järkeni_, jos +tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää... Armahda sillä +_minua_ laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa +osoittaa muille pahoille pelotukseksi... + +»Rukoiletteko te, Nikkilä?» + +Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein +ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen +mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen +vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan. + +»En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä. + +»Ohhoh! Ja noin vanha mies.» + +»Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.» + +»Osaapahan äitini.» + +Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän +hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti +lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi: + +»No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?» + +»Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin +äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.» + +»No mitäs teillä on iltaseksi?» + +»Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.» + +»Meilläpä ei ole maitoa.» + +»Äitipä aikoi tuoda teille.» + +»Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?» + +»Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette +tiedäkään, mikä syntiä on.» + +»Tiedätkö sinä?» + +»Tiedän. Syntiä on ... synti on ... mikä on synti?... Kaikki kuin sotii +Jumalan tahtoa vastaan,» + +»Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on +Jumalan tahtoa vastaan?» + +»Tiedän.» + +»Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta...» + +»Mitä mutta?» + +»Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään +syntiä.» + +»Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.» + +»On. Suuri synti onkin, kauhea synti.» + +Elsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi. + +»Rukoiletko sinä ahkerasti?» + +»Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka +ilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.» + +»Mitä sinä olet rukoillut minulle?» + +»Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa +rukoilla... Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö +pienenäkään?» + +»Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.» + +»Mitä te rukoilette minulle?» + +»Kaikkea hyvää.» + +»Miten?» + +»Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.» + +»... mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia. +Amen»,--jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja +sanoi: »Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan +teitä...» + +»Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä», tuli +emäntäkin puhelemaan. »En minä olisi tiennyt sitä.--Ei se rouva mitään +Helunasta puhunut?» kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät +räpättivät. + +»Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut», +selitti Nikkilä. + +»Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai +Heluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?» + +»Vähättelen.» + +»Mitä?» + +»Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.» + +»Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa», hyvitteli +emäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun +kumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: »Eikös me, isä ruveta jo +syömään?» ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti +ohjattu, ettei saanut maitoa. + +Nikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää +yötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan. + +»Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?» + +»Rukoilen.» + +»Minä rukoilen sinun puolestasi...» + +Sääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei +Nikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan +kuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta +äiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut. + +Itsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut +paljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan +ja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi +tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta +kyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen... Valaise, +Jumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän +kaikkein... + +Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi +pienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä +toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska +katsella ulos, kirkkautta siellä. + +Kuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät +kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat +kiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta +tuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin +enkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia +siivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja +puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei +enkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla... +Miksikähän eivät täällä?... Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne +katolle... Miksikähän ei tullut?... Kyllä niitä oli siellä +keskikaupungilla... Minkähänlaista siellä oli? + +Sitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta, +ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista +unta. + +Missään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään +muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli +odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin +iloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä +olivat. + +Kun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka +on kaikkein rikkain, ottaisi hänet... Jos hän menisi Bergbomin herran +luo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen... Kyllä se +ottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös, +kun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi +sille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein +hyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän +olisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö: +hänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat, +tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen... Aappo +tykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin. + +Miten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi +ottotytöksi... Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla +niin... Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt +muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli +niin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten +ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan +kerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään +matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut +mitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille +saatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan +jakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että +hänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on +niin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi... Ja nyt, kun +Elsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista +kuin Aappo. + +Maata pannessaan rukoili Elsa, että hänestä tulisi hyvä tyttö, oikein +hyvä. Hän muisti kertomuksen siitä köyhästä tytöstä synkässä metsässä, +joka antoi kaikki muille, ja tähdet lensivät äkkiä tytön ympärille ja +muuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin +hän oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Hän poimi +markat helmaansa ja pääsi elinpäivikseen rikkaaksi... Jos hänellekin +niin kävisi... + +Ikkunasta näkyi siihen vuoteelle tähtiä. Ne vilkkuivat ja välähtelivät +ja olivat kuin irti lähdössä... Jos aamuksi putoilisivat kartanolle ... +ja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan... Aappo tulisi +huomenna käymään kotonaan... + +Silmät pyrkivät kiinni, vaan hän koetti pitää auki nähdäkseen noita +tähtiä, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli näkyi hyvin kirkas tähti, +se oli kuin katolle putoamassa... Jos se uppoaa lumeen katolla eikä +löydy... Kun siirtyisi tännemmäksi. + +Mutta se tähti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriäksi +ja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi, +sinisiksi ja viheriäisiksi tähdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen +koivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis +rakennus. Siinä rakennuksessa oli satoja kynttilöitä palamassa ja +seinillä suuret peilit. Siellä oli paljon herrasväkeä. Hän oli myös +siellä, vaan hän oli alasti, ettei ollut muuta kuin päässä se isän +mereltä tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset tähdet ... uudet vaatteet +oli joku kätkenyt häneltä. Äiti itki ja selitti herrasväelle, että Elsa +on syntiä tehnyt... Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli hänen luokseen ja +sanoi: + +»Elsa on hyvä tyttö.» + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Vaaralla, by Teuvo Pakkala + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 11879 *** |