initial commit of ebook 10863HEADmain

6 files changed, 13069 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/10863-0.txt b/10863-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..392ab24
--- /dev/null
+++ b/10863-0.txt
@@ -0,0 +1,6317 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 10863 ***
+
+JUHA
+
+Kirj.
+
+Juhani Aho
+
+
+1911.
+
+
+
+
+I.
+
+Mies--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka--hakkaa kaskea korkean vaaran
+rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut
+lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten,
+selkäänsä oikaisematta.
+
+Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa
+siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä
+tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän
+peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,
+päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä
+puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä
+aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon
+takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet
+kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.
+
+Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee
+halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin
+iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen
+puuhun ja alkaa huojua--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.
+
+Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo
+tutisee--ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.
+Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,
+päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä
+ja tulla niiden kanssa toimeen.
+
+--Pitipähän taas epäsovussa erottaman--pitipähän taas sanottaman ne
+katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta--mutta
+että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä
+minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa
+luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,
+että vasemmukseni ontuu--vaan että saatoit sen minulle _sanoa_?
+
+Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.
+
+--Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.
+Mutta tarvitsiko nyt _siitä_ hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,
+salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin
+olisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»--ja sitä vaille,
+ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää
+juroteta--että sovitaan pois.--Onhan saanut minulta olla ... milloinka
+minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?
+
+Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja
+tuli sovinnoille.--Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se
+jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas
+näyttämään, etten _minä_ sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,
+niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,
+niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio
+merkiksi, etten _minä_ sitä enää muista, elköönkä hänkään.
+
+Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä
+tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen
+vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon
+kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä
+ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä
+käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen--sitä
+mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin
+karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. »Auta Juha,»
+sitten huutaa, »en pääse alas jos et auta!»--ja hento kaulaan kavahtaa
+ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.
+
+Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa
+polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli--näki
+Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän
+ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan
+takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun
+hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna
+kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa
+kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei
+ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan
+metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa
+vierasten vaarojen takaa.
+
+Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule
+laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly
+vanhalle miehelle aamusta iltaan.
+
+Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun
+lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui.--Huhusiko joku?--Hän teroitti
+kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti
+kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut
+alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta
+laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa,
+niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta
+monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä
+turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha
+taas kirveeseensä ja hakkasi--hakkasi niin, että jokaiselta kaatamaltaan
+puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan. Hakkasi vain
+reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan,
+niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.
+
+Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana.
+Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä
+maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi
+olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden
+suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä
+koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää
+venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö
+lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät.
+Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.
+
+Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä
+taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja
+miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän
+tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun
+alle. Se _oli_ mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki
+oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin
+ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.
+
+--Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi
+paistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: »Sen
+kanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka». Saattaahan olla, mutta
+milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut
+mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin.--
+Onko se nyt siinä, minkä _näköinen_ mies on, tai minkä _ikäinen_, kunhan
+vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö
+ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten
+hengessä, koskien niemessä--tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja
+viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut
+kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi
+ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa
+Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo
+palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut
+ikivanha ... kun et tuhkinut etkä puhkinut...
+
+Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli.
+Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin... Mutta kun kerrankaan
+iloitsisi siitä mistä minä--kun sanoisi: »Oletpa siihen taas korpea
+avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!» Mutta ei!--Hänen ajatuksensa
+seisoivat hetken.--Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on.
+On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole
+lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo...
+
+Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei
+oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin
+huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja
+alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole
+huomannut?
+
+Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja
+tulee itse eväitä tuomaan?--Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.
+
+Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin.
+Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan
+hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava.--»Taitan tuosta
+saunavastat.»--Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan nuorena
+emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen eteensä
+kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana, pitkänä,
+joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa, vaikka
+olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee kerppulyhteitä
+pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet puuskaan,
+kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: »On siinä, Juha, mitä lammasten
+talven pitkän pureksia!» Ja kun oli pieles tehty, niin vastat kainalossa
+lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja yhdessä
+haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon toinen
+ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty ja
+kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle
+laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen,
+vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas--»laitetaan oikein sen suuren
+sukusi uhallakin», sanoi--niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien
+vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän...
+
+Ei silloinkaan sanonut: »Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie
+ajatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan,
+joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.
+
+Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy,
+mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan,
+kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.
+Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen
+tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?
+
+
+Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti,
+mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin
+karjan urat salolla.
+
+Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa,
+sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului
+kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski
+sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä
+pihaan.
+
+Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli
+solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut
+mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista
+suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla... Eipä ollut
+vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa
+repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei
+ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä
+kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee,
+vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan
+niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.
+
+Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi
+nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.
+
+Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt
+sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva,
+pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on ... eikä tämä tästä
+enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin
+olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille
+olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.
+
+Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko
+ja minä itse samanlainen?--No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani
+avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen,
+että sai piikanaan pitää--miksi tarvitsi hänen minut pappilaan
+houkutella?
+
+Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun
+kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen
+seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla,
+miehekkäällä äänellä:
+
+--Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä
+matkamiehelle?
+
+
+
+II.
+
+Kun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet
+kannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei
+oltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se
+tietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut
+vierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun
+tuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse
+saunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle ... ei
+pane säppiin aittansa ovea.
+
+Oli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma
+rusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen
+liekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat,
+pienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja
+välissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli
+lehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö
+sittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään
+ei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin--koska on olkikupo ovella
+ja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään ... kuka tässä aina
+voi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki
+taas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään,
+vaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin
+vastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja
+rientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan
+tulit, Juha!
+
+--Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku
+poskilla, silmissä puuhakkaan ilme,--mutta elä millään muotoa suostu
+heidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä
+vastaan.--Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä,
+mikä niissä äsken tarhalla oli ollut.
+
+Tuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka
+kesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat
+mäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka
+talosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja
+poronvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen
+puolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa.
+Jotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta
+kulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään
+lattiaan viputtavat...
+
+Juha istahti ja odotti. Yksi heistä hivuttelihe ihan viereen, silmät
+kiiluen nokisesta naamasta.
+
+--Nyt, isäntä, olisi karhu kierroksessa.
+
+--Kultatalja semmoinen, ettei ikänä ennen, lisäsi toinen. Ja jokaisella
+täysi kukkaro povellaan ja venheet tavaraa puolillaan.
+
+--Ei heitä ole kuin kolme ja meitä on kuusi.
+
+Juha käsitti jo asian.
+
+--Annetaan olla niiden karhujen. Kiertäkää heidät talvella, missä
+kiertänette, niin on kelikin parempi ajaaksenne, jos sattuisi pääsemään
+pesästään kaikkoon.
+
+--Ei pääse! Köysi kinttuihin ja toinen ranteisiin!--huiskis niinkuin
+ruissäkit venheen pohjaan--venhe rannasta irti ja anna mennä! Kosken
+syy, ei sitä kukaan kysy.
+
+--Rannalla rahojaan lukivat,--tuli kolmas puhumaan.--Olisi se apaja!
+
+--Ei ryssästä väliä, puhui taas ensimmäinen. Jospa mekin heitä kerran
+verotettaisiin.
+
+--Kerranko vain olette sen tehneet? virkkoi Juha.
+
+--Ei milloinkaan niinkuin he! minkäs tekivät meille mennäkin talvena?
+Täysi riista-aitta meillä Repovaaran rinteellä. Sen puhdistivat niin,
+ettei jäänyt kuin yksi oravannahka ilkkumaan.
+
+--Nämäkö, jarrutti Juha.
+
+--Sitä ei tiedä nämäkö, vaan sen tietää, että sikäläisiä oltiin.
+
+--Sieltä olivat nekin, jotka toissa köyrinä Kiannalla polttivat ja
+hävittivät.
+
+Marja oli tullut ja puuhannut pankon kulmassa.
+
+--Yksi niistä kävi talossa ja pyysi saunaa ja yösijaa.
+
+--Lupasitko? kysyi Juha.
+
+--Eihän ole ennenkään kielletty. Ja kysyi viljaakin ostaakseen.
+
+--Kuka se niistä oli? kysyi yksi miehistä. Oliko se iso ja pitkä?
+
+--Pitkä tuo oli, sanoi Marja.
+
+--Mustatukkainen ja kähäräpartainen?
+
+--Niinkö lienee ollut.
+
+--Pitänet varasi, alkoivat miehet taas innokkaasti, melkein kiihkeästi
+Juhalle. Kaupantekoon muka tullaan, talot, tavarat tarkastetaan, tänä
+vuonna ostetaan, ensi vuonna jo väkisin viedään. Kun on talo puhtaaksi
+pantu, se tuleen lyödään, väki orjaksi otetaan--mitä ei talon kanssa
+polteta. Ei olisi ensi kerta.
+
+--En usko heidän minun talolleni mitään tekevän. Rauha on heidän
+kanssaan meidän puolelta pidetty ja pidetään vastakin. Tehkööt he
+ensiksi, minä en aloita enkä anna muillekaan lupaa. Mitä muualla
+tehnette, minun rannassani ei rauhan aikana matkamiestä ryöstetä niin
+kauan kuin tänne huuto kuulunee.
+
+--Tehdään niin, ettet mitään kuule.
+
+--Kyllä minä kuulen.
+
+Juha sanoi sen semmoisella varmuudella, ett'ei siihen ollut sen enempää
+lisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen
+katseen.
+
+--Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.
+
+--Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei
+olisi ollut enää taloon asiata.
+
+--Kova onni sentään ... kyllä ne nyt pääsivät.
+
+Ja korvallisiaan raapien lähtivät miehet.
+
+--Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja--jos
+vieläkin minkä tekevät.
+
+--Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.
+
+--Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?
+
+--Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran
+koskille pääsevät.
+
+--Vaan mene kuitenkin varoittamaan.
+
+--Oikeinhan sinä pyydät ... oikein koreasti--
+
+--Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.
+
+--Ei niillä mitään hätää ... vaan saanhan mennä.
+
+Siitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle
+ollut...
+
+Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.
+
+--Siinä se nyt on, huudahti Marja.
+
+--Kuka?
+
+--Ka, se äskeinen mies.
+
+Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen
+täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe,
+pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.
+
+--Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää
+tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi!--hän pisti
+kättä Juhalle. Terveheksi!--hän pisti kättä Marjalle, reippaasti,
+iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon
+kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman
+ilon kiiltoa.
+
+--Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.
+
+--Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni
+pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä
+rukiita?
+
+--Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?
+
+--Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa.--Ja hän heitti
+säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.
+
+--Montako niitä on?
+
+--Katso, katso!
+
+--Nytkö ne olisi heti täytettävä?
+
+--Heti, heti--hän tarkasteli yhä Marjaa--ja saanen hevosen, millä heidät
+rantaan rahtaan?
+
+--Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?
+
+--Täytä sinä sitten säkit, minä sill'aikaa mieheni noudan?
+
+--Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.
+
+--Hyvä on!
+
+Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut,
+Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä
+sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle
+vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.
+
+--Kuka sinä olet? Piikako?
+
+--Siltäkö näytän?
+
+--Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai
+miniäkö lienet?
+
+--Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?
+
+--Tuon?
+
+--Senpä sen.
+
+--Hän miehesi tuo--?
+
+--On.
+
+--Sinun?
+
+--Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?
+
+Vieras heilautti kättään.
+
+--Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa,
+äijä rähjän.
+
+--Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään
+kantaa.
+
+--Vääräsäären, väkäleuan!--Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin
+katselen. Lienet se--ja se olet--se on pää, se ryhti--vaan oli hiuksesi
+silloin hajallaan.
+
+--Minunko? milloinka?
+
+--Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja
+tukkaasi suit--ilkoisen alasti--minä venheessä alas viiletin?
+
+--Sinäkö se olit?
+
+--Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.
+
+--Otit?
+
+--Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella
+jalat maasta nostin ... niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun
+silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista--ja purteni pohjaan
+heitin!
+
+--Noin vain keikahutit?--Kehuja olet, kuka lienetkin.
+
+--Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?
+
+--Ei naama nimeä sano.
+
+--Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?
+
+Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin--ei sulkenut
+tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi,
+käsi pankon patsaassa.
+
+--Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.
+
+--Olet kuullut puhuttavan?
+
+--Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.
+
+--Se!
+
+--Hilapan poika?
+
+--Sen!
+
+Juha kuului huutavan ulkoa.
+
+--Mitäpähän äijä siellä pakisee?
+
+--Sinua säkin suuta pitämään huutaa.
+
+Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.
+
+Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua,
+metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan
+mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja
+kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen
+polttajista, naisen ryöstäjistä... Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei
+saanut pysähtymään venhettään?--Marja teki tuvassaan jotakin,
+tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta,
+näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti
+istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä.
+Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle
+olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen
+häntä minulle halventaa? »Väkäleuka...? vääräsääri?» Mutta ilman sitä
+vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen
+sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä
+viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä
+_sinua_ katselen! En päly perääsi!--ja Marja vetihe pois ikkunasta.
+Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.
+
+Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos
+ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän
+yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:
+
+--Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?
+
+--Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.
+
+--Kerran tuonkin sai nähdä ... vaikkakin vain selältä.
+
+--Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!
+
+--Joko se meni myötyrinään?
+
+--En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän
+isäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.
+
+
+Hetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen,
+hyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.
+
+
+--Eikö se mennytkään? kysyi Marja.
+
+--Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.
+
+--Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.
+
+--Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä
+huomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja
+tästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat
+vakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain.
+Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää
+kohdella kuin pappia.
+
+--Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?
+
+--Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän
+miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.
+
+--Oliko makeata?
+
+--Jotta oliko? Oli se--mitä lie ollut ulkomaan makeata--soutaa
+suonissani kuin mahla kevätkoivussa.
+
+--Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?
+
+Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.
+
+--Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.
+
+--Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.
+
+--Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.
+
+--Elähän nyt,--itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.
+Kuulehan! Elähän mene--ei olla enää nyrpeitä... Häh?
+
+Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt
+äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään,
+heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata
+jalkainsa alla.
+
+--Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.
+
+Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.
+
+--Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On
+jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.
+
+--On sillä jalan nousu!
+
+--Onko muutenkin mieluisenne?
+
+--On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?
+
+--Ei ole minulla vielä omituista.
+
+--Vai ei? Ottaaksesi pitäisi.--Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha
+näppiä lyöden.
+
+--Tahdotko vielä?
+
+--Ei nyt, ei nyt ... vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla
+tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän
+emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on
+muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen
+makeihin perso.
+
+--On makehia, on korehia!
+
+Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä
+ilmaista... Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi
+viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan
+niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.
+
+--Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.
+
+--Säilynee kai laukkuni tuvassa?
+
+--Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.
+
+--Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää...
+
+--Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin
+huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin
+torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen
+on Juha!
+
+Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.
+
+--Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!
+
+Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.
+
+
+Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.
+
+--Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta
+Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla,
+livahti hän ovesta hautomaan vastoja.
+
+--Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut
+hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon--hätäkö niillä tuommoisilla
+aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena
+reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.
+
+--Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.
+
+--Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele.--Katso sinäkin noita sen
+käsivarsia--ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu--ka, kun putosi!
+
+--No niin--tuoss' on!
+
+Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun
+heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.
+
+--Ai! huudahti Shemeikka.
+
+--Voi, sattuiko?
+
+--Sattui
+
+--Mihinkä? hihitti Juha.
+
+--Mihin lienee.
+
+Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi,
+nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:
+
+--Sen kelvottomat!
+
+--Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!
+
+--Vieläkö?
+
+--Jo riittää!
+
+Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli
+sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän
+lomassa.
+
+--Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä
+tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti
+saa, kun vain tahtoo. On se, on se ... en olisi luullut, että minä vanha
+ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.
+
+--Ettehän te mikä vaivainen ole?
+
+--Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä
+hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä
+sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.
+
+--Ei vieras huomaa mitään.
+
+--En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan--Juha oli alentavinaan ääntään
+ja luuli puhuvansa kuiskaten--käännäs vähän kylkeäsi ... en olisi ehkä
+muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan
+kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika--sen äiti tuli meille
+sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli--niin
+kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja
+rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia,
+vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.
+
+--Venakko?
+
+Vasta lakkasi lätkimästä.
+
+--Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen
+tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja
+pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä
+tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.
+
+--Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.
+
+--Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan--sama juttu,
+minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai,
+hupakko.--Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi
+minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä
+saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita...
+
+--Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.
+
+--Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse
+välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon
+kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti
+töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: »Jos tuon tiesin, että hänestä mieron
+kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään
+pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin
+sivellään toistakin puolta.
+
+--Jo riittää, sanoi Shemeikka--Sitä sanoitte, ettette välittänyt
+rikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.
+
+--Niinpä niin--Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan
+alemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien.--niinpä niin,
+vaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä
+oli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.
+
+--Niinkuin se tikanpoikaa puuhun vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.
+
+--Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja
+reppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.
+
+Shemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä
+halolla oveen.
+
+--Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin--onko se siellä porstuassa,
+katsopas?
+
+Marja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.
+
+--Ei näy enää olevan.
+
+--Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.
+
+--Tulenko pehmittelemäänkin?
+
+--Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?
+
+--Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.
+
+--Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen
+murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään
+visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin
+unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu
+kuin näkijä.
+
+Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:
+
+--Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski
+silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia
+viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta
+apumiestä kuin tuo Marja. »Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän
+on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne
+kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään,
+vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni
+kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi.
+Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin
+käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani
+koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän
+jälkeenkin.--Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä...
+
+--Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.
+
+Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se
+oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?
+
+--Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.
+
+
+Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko
+hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään
+haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?
+
+Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle.
+Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta
+hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten--pitkä,
+solakka, sopusuhtainen--eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin
+Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen
+rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen
+ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta...
+Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön,
+räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti
+vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.
+
+Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla,
+paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.
+
+--Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.
+
+Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.
+
+--Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän
+ohi astuen.
+
+--Kah, annahan kun viillytteleime.
+
+Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:
+
+--Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.
+
+
+Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni
+hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli
+pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin
+silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän
+sinisellä, hempeä kuin naisen paita.
+
+--Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.
+
+--Mitä se on? Viinaako?
+
+Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain
+säärin.
+
+--Ei ole viinaa, sanoi hän,--lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä
+jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää
+naisenkin suu.
+
+--En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.
+
+Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan
+häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun
+hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti
+takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt--ja Marja
+katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat
+ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.
+
+--Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.
+
+Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.
+
+--Totta on, mitä isäntä sanoi.
+
+--Mitä se sanoi? kysyi Marja.
+
+--Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on
+sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan,
+isäntä?
+
+--Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt
+vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.
+
+Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä
+silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti
+Marjan silmille.
+
+--Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.
+
+--Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.
+
+--Elä hintoja kysele, sanoi Juha.
+
+--Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.
+
+--Ettäkö ostaisit minulle--tämän?
+
+Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.
+
+--Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.
+
+--Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?
+
+--Kaulahan, sanoi Shemeikka,--nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen
+hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään
+pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan
+eteen.
+
+--Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!
+
+--Onpa se, onpa...
+
+Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta
+kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien,
+Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.
+
+--Se vielä solkea puuttuu.
+
+--Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.
+
+--Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.
+
+--Vaskinenko--vai? kysyi Shemeikka.
+
+--Jospahan minulla kultaisia.
+
+--Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.
+
+--Kultako? päivitteli Marja.
+
+Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin
+mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.
+
+--Näytä solkiasi, näytä!
+
+Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn,
+silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee,
+päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa
+keräten--kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä
+kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas
+takaisin panee--helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa--yhden viimein
+jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee
+rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden
+puolen riippuen--jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.
+
+--Täss' on, tämä sopinee.
+
+--Elä, elä!--en minä semmoista!
+
+--Ota vain--ota vain!
+
+--Mitä hirveitä maksaneekaan?
+
+--Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.
+
+--Et tuota raatsi!
+
+--Ettenkö raatsi!
+
+Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.
+
+--Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä
+kaulansa alle.
+
+--Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.
+
+--Minkätähden sinä?
+
+--On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.
+
+--Sinäkö sen annatkin?
+
+--Saathan odottaa ukkoa panemaan--jos luulet paremmin osaavan.
+
+--Ei se--vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja
+kuin hädissään.
+
+--Vento vieraanko?--kun oman heimosi miehen!
+
+--Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.
+
+--Mutta minä tiedän ja--näen.
+
+--Mitäpä nähnet?
+
+--Näen, mitä näen--ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä
+kantaan--Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä
+kukkasellakin koristettanee.
+
+Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden
+huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi
+ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan--hitaasti kävi, mutta hyvä
+tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt
+vähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta
+ei kuitenkaan mennyt--rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta,
+hyvää mieltä ja häpeämistä.
+
+--Nyt on hyvä--kyllä se nyt jo pysyy.
+
+Shemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli
+ympäri, Juhan liikkeitä matkien:
+
+--Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää--on se--on se! onpa--onpa!--ja
+hyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru
+ja Shemeikalta samanlainen vastaan.
+
+Yhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan
+ranteissa kiinni.
+
+--On tapa toinenkin meidän maassa!
+
+--Mikä tapa?
+
+Marja _tahtoo_ katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin,
+pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana
+kihisten.
+
+--Mikä tapa?
+
+Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.
+
+--On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.
+
+--Se tulee!
+
+Hän _kuiskasi_ sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen
+raskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.
+
+Shemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.
+
+--Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen,
+solkineen! Katso, eikö ole korea omasi?
+
+--On se, on se--onpa, onpa.
+
+Aivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut!--tepasteli, pyörähteli. Ja
+Marja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin
+äsken.
+
+Mutta Juha pudotti--vähän kuin kehaisten--kourallisen hopeita pöytään.
+
+--Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa--ota, mitä maksanee!
+
+Shemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan,
+otti kiinni ja solahutti taskuunsa.
+
+--Senkö sinä vain otatkin?
+
+--Siinäkin on jo liikaa.
+
+--Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?
+
+--Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.
+
+--Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.
+
+--Minkä--ka, niin!
+
+Jospa se todellakin oli ne arvannut--tervanpolttajain aikeet ja tahtoi
+näin kautta rantain palkita. Olipa siinä oikea mies, olipa oikea kunnon
+mies! Eikä Juha ollut ennen monesti vierasta niin lämpimin sydämin
+pöytään kutsunut kuin Shemeikan nyt odottavalle aterialle, johon Marja,
+korea huivi harteilla ja solki rinnassa välkkäen, ja hyvän mielen hymy
+huulilla, kantoi yhä uusia hyviä, tuvasta ruoka-aittaan ja aitasta
+tupaan keikkuen.
+
+Syötiin ja syötyä vielä maisteltiin Shemeikan makeata. Ja juteltiin
+kolmisin. Ei näyttänyt Shemeikka olevan näkevinään Marjaa, välistä
+häneen vain veltosti katsahti, penkillä kenallaan istuessaan seinään
+nojaten, jalat oikaistuina ulos lattialle solakkoina, suorina, levossa
+jänteet ja lihakset hyvin kylvettyä, kyllin syötyä--kädet ristissä
+rinnan päällä ja välistä oieten hopeapikaria kohti. Istui niin ja kertoi
+matkoistaan, retkistään merillä ja mailla ja missäpähän lieneekään
+kuljeskellut vieraissa valtakunnissa ja kaukaisissa kaupungeissa--ja
+kehuskeli hiukan itseään ja kauppojaan ja tekojaan ja sai Juhan tuon
+tuostakin sanomaan: »Elähän--vai niin--no, jotakin lienee!» Mutta sitten
+häntä näytti raukaisevan ja haukotutti, ja hän kysyi, saunaanko saisi
+mennä levähtämään vaiko tähän tuvan penkille oikaista selkänsä. Huomenna
+olisi taas taipaleelle lähtö.
+
+--Olisi aitassa sija, sanoi Marja. Vie, Juha, vieras levolle.
+
+Juha lähti edeltä näyttämään tietä. Shemeikka meni mukana, mutta kääntyi
+porstuassa takaisin tupaan.
+
+--Jäikö mitä vieraalta? kysyi Marja.
+
+--Koko laukkuhan jäi.
+
+--Eipä vähän jäänytkään, kun koko laukku.
+
+Shemeikka nosti sen olalleen toisesta viilekkeestä, Marjan auttaessa
+toisesta. Oli vasen käsi viilekkeessä, oikea oli vapaa.
+
+--Jäikö mitä vielä?
+
+--Lakki jäi.
+
+Marja otti sen penkiltä ja toi. Silloin Shemeikka kahmaisi kainaloonsa
+Marjan ja painoi rintaansa pään ja piti sitä siinä hetken. Päästi
+sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ei virkkanut mitään ja
+meni. Eikä Marjakaan saanut mitään virketyksi. Jäi vain siihen kädessään
+Shemeikan lakki. Juha ilmaantui oveen. Marja heitti lakin hänelle ja
+aikoi ulos.
+
+--Vie lakkinsa vieraalle.
+
+Vaan Juha seisoi ovessa, sulki tien, suu ja silmät hymyssä.
+
+--Mitä tahdot? Marja melkein tiuskaisi, silmä kylmänä ja terävänä kuin
+puukon kärki.
+
+--Tu-tulin juotavata, sammalsi Juha.
+
+--Johan siellä on.
+
+--Niinpä, vaan mi-minullepa ... söin suolaista...
+
+--Tuoss' on!
+
+Marja sysäsi hänelle pöydältä sinukkatuopin. Juha aikoi sanoa jotakin.
+Ei saanut sanotuksi, vaan sen sijaan ryyppäsi tuopista sinukkata. Vasta
+sitten hän uskalsi.
+
+--Mi-minnekä si-sinä menet maata, kun--?
+
+--Kun mitä?
+
+--Kun vuoteesi vieraalle annoit.
+
+--Saunaan, tiuskaisi Marja
+
+--Olisi ehkä viileämpi maataksesi mi-minun aitassani...? Minä vaikka
+menen tallin ylisille.
+
+Marja meni ulos. Näkyi menevän niinkuin olisi taas ollut vihassa
+jostakin. Näkyi menevän saunaan. Ja Juha meni tuoppeineen omaan
+aittaansa.
+
+
+
+III.
+
+On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet
+niskan takana hän tarkastelee yösijaansa... Naisen aitta, lienee itsensä
+emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan
+emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä
+kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita
+sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä
+silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta
+taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä
+antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane.
+Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu.
+Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa... Se on sorea
+nainen, aivan unia itsestään näytti...
+
+Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä
+remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan
+tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin--oli Shemeikka kuullut
+heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei
+niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut
+laulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän
+laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole
+monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä
+pelkäsin... Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi,
+vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan
+johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee
+vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät,
+kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle
+miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja
+hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma
+poika partaa repimään.
+
+Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti.
+Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen
+notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä,
+on sillä!
+
+Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi
+kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi
+maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa
+ja laskiessa.
+
+--Huomenta, emäntä.
+
+--Ka, huomenta, vieras.
+
+Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.
+Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.
+
+--Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.
+
+--Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa
+pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän
+tulee ... vaikka iltaan viipyisi.
+
+Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy.
+Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja
+pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen
+hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei
+kelvannut?
+
+--Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras
+milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä
+tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.
+
+--Saahan tämän lennättää!--ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen
+Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.
+
+--Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.
+
+--Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.
+
+--Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan
+yli.
+
+--Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?
+
+--Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja
+ojensi Marjalle tuopin.--Marja nauroi katketakseen sen kujeille,
+viedessään tuoppia takaisin pöydälle.
+
+--On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!
+
+Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja
+virkkoi yhä samaan tapaan:
+
+--Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista
+kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.
+
+Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa
+vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa,
+samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman
+hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki
+tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki
+raukenevan, ummistuvan katseen.
+
+--Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi
+siihen lyykähtänyt--ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan
+pakenee.
+
+Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja
+kulki ohi.
+
+--Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.
+
+--Ka, minkä tähden ei?
+
+--Jos joku olisi nähnyt?
+
+--Senkö tähden ei?
+
+--Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.
+
+Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein
+rukoilevin silmin ja ilmein.
+
+--Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?
+
+--Katsoa saa.
+
+--Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.
+
+Marja hymähti hämillisen hellästi... Pilkkasiko se?
+
+
+Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa,
+selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot
+kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen
+kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen
+päällä lepäsi.
+
+Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli
+leyhytteli rintaa ja kaulaa.
+
+Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt
+varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen
+houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka
+poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä
+itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole
+ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin,
+täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen
+iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula
+naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun
+kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen
+sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.
+
+Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään
+kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo
+tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän _tälle_ linnulle laulaa.
+
+
+Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa,
+toinen ulkona--ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:
+
+--Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.
+
+Marjan ääni vähän vavahti:
+
+--Huoleniko? Mitkä huoleni?
+
+--Kaikki ne, mitkä sinulla on.
+
+--Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole
+ollenkaan?
+
+Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta,
+jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.
+
+--Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.
+
+Marja ei vastannut, ompeli.
+
+--Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta
+käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.
+
+--Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.
+
+--Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!
+
+Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.
+
+--Ja mitä minä siellä?
+
+Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:
+
+--Ja mitä sinä täällä--tässä surkeassa maassa--semmoinen kuin sinä?
+
+--Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?
+
+--He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä
+niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa
+soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä
+käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä,
+köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset,
+kesäiset koirat--et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta
+pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian
+kiilto silmistäsi katoo.
+
+--Entäpä katookin--kenellepä siitä lie vahinkoa?
+
+--Kyllä sen tiedät kenelle.
+
+--Olisiko sielläkään parempi?
+
+--Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan
+valmiina tuovat--naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.
+
+--Mitä sitten naiset tekevät?
+
+--Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat.
+Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat,
+makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä
+antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa,
+ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä
+ja herttaisina pysyvät--täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin
+Karjalan mies omaansa hoitaa!
+
+--Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan
+kääntäen.
+
+--Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän
+vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän
+lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.
+
+Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin
+metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli
+omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti
+neulaa käyttäen.
+
+--Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet
+kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille
+tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin
+vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään--
+niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä
+vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman
+keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat,
+heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan,
+karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja
+herttainen, se sinua kuin sukulaistaan--silkkihin, samettiin pukisi. Tule
+Karjalaan, emäntä!
+
+Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä
+puhui.
+
+--Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!
+
+--Sinun kerallasi?
+
+--Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet
+samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi
+hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu
+kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi
+vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät ...
+sinun sorjat jalkasi...
+
+--Elä puhu semmoisia.
+
+Mutta Shemeikka jatkoi:
+
+--Ja ketä varten? Tuota--ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista
+liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä...
+
+--Elä puhu minulle enää mitään!--Marja melkein parkaisi, kuin hätää
+huutaen.
+
+--Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii--rykii ja röheltää--
+
+--Voi, voi--elä!
+
+--Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin
+semmoisen vuoteessa virua?
+
+--En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa,
+silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa
+ja istahti alemmalle portaalle.
+
+--Etkö? Etkö todellakaan?
+
+--Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin
+sikopahnassa?
+
+Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se
+minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä
+hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin
+on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin?--Miksei Juha tule
+jo kalasta?--Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan
+kannan?
+
+Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan
+järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.
+
+Mutta tottahan se oli puhunut--totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha
+poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä
+sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli,
+sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää
+iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja,
+leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen
+virepuulle.
+
+--Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele
+silkkejäsi--saadaan nämä Kaisankin kanssa.
+
+Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi
+ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi
+tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi
+näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla ... elköön luulko!
+
+--Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit,
+Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.
+
+--Ei se repeä, ei se repeä! ... kas niin, hekotteli Juha, kannattaen
+verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.
+
+--Missä sinulla oli verkot?
+
+--Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.
+
+--Siellähän me silloinkin, muistatko?
+
+--Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.
+
+--Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?
+
+--Taisitpa suolata, taisitpa suolata ... ensimmäiset suoluusi...
+mo-montako lienetkään...
+
+Se muisti ne ajat, se _tahtoi_ niitä muistella ... se sanoi sen ihan
+kuin sanoakseen!
+
+Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti
+itsekseen ja vihelteli hiljaa... Et minua petä.
+
+--Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.
+
+--Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä ... mahtaisiko olla
+äiti?
+
+--Anoppi?--Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin
+juhannuskokon.
+
+Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu
+väännähtänyt katkeraan kaareen.
+
+--Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan
+välinpitämättömästi.
+
+--Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin ... muuten ehkä
+minua syyttää.
+
+--Olkoon siellä.
+
+Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen
+rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.
+
+
+Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille,
+raastoi kalat irti rihmojakin katkoen...
+
+--Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan
+nojaten.
+
+--Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa.
+Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut
+äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.
+
+--Mistä se haukkuu?
+
+--Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa ... oli liian hyvä minulle.
+
+--Liian hyvä sinulle? Kuka?
+
+--Juha.
+
+Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja
+Marja antoi hänen nauraa.
+
+
+Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt
+piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia
+kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo
+kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan
+siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa... Mitä minä tässä
+enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois
+käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei
+päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka
+kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista
+sanaa. »Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.» Vaan onko minun pakko
+sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? ... teen kerran semmoisen
+pystyn, että...
+
+Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan... Lähtee jo
+hänkin... Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi
+antaa olla niiden puheiden puhumatta.
+
+Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee
+lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää
+eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia
+myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat
+sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.
+
+--Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.
+
+--Minnekä?
+
+--Karjalaan, niinkuin oli puhe.
+
+--Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?
+
+--Sentähden, että sinä olet minun.
+
+--Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?
+
+--Sentähden, että minä tahdon.
+
+Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.
+
+--Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.
+
+--Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä.--Hän tarttuu
+Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.
+
+--Elä, Shemeikka--päästä--
+
+--Tuletko?
+
+Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää
+riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas
+takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.
+
+--Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton,
+säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.
+
+--Kenen toisen?
+
+--Juhanpa.
+
+--Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä
+pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee.
+Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan
+eksynyt.
+
+--Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?
+
+--Minä!
+
+--Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?
+
+--Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että
+olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan
+kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.
+
+Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen
+sylissään, silmät ummessa.
+
+--Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua
+päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan
+kuunnellut!
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.
+
+--Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos
+tulisi joku, joka minut tästä tempaisi...
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+--Tule! Riennä koskelle!
+
+--En saa!
+
+--Tule--mene--kierrä! ei kukaan saa tietää.
+
+--En uskalla.
+
+--Näin sinut silloin--koko ruumiisi--rintasi--jalkasi--
+
+Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka
+erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi,
+ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää
+Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa
+ja kaatuu vasun kanssa veteen.
+
+Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren
+takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä
+joku nainen.
+
+Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan
+tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja
+pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut
+itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.
+
+Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä
+tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä
+tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli
+kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein
+poika--antoi silkit ja soljet--tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä
+ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät
+luotasi, että otsansa veriin satuttaa... Vihoissaan lähti, lienee jo
+venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä
+enää milloinkaan tule...
+
+Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi
+orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.
+
+--Anoppi!
+
+Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.
+
+Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina
+iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat
+pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain,
+niin äsähti anoppi:
+
+--Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty
+siivoamatta?
+
+Marja ei vastannut.
+
+--Heitetty sinne sikain suolattavaksi--ja jo näkyvät suolanneenkin--ja
+itse tultu aittaan maata?
+
+Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä...
+
+--Ei sanaa vastata--ei hyvää päivää sanota.
+
+Yhäkään ei Marja mitään sanonut.--Kun istuu, sitten lähden!
+
+--Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu,
+saati kalaa paistettu.
+
+--Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.
+
+--Se on sanottava, mikä on sanottava--kuta pikemmin sitä parempi--ja
+mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa
+liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!
+
+Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.
+
+--Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.
+
+--Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!
+
+--Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa--tahtoi jo
+väkisinkin viedä.
+
+--Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin
+hylkäsivät.
+
+--Elkää äitiäni häväiskö!
+
+--Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön--häpäisen aina ja
+iankaikkisesti--haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan
+poikani--mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä--voi, kuinka minä
+olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt--kuka se oli, joka muka olisi
+semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?
+
+--Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen,
+keikahti, pyörähti ja meni.
+
+
+Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa
+kumoon.
+
+--Minne sinä sillä tavalla juokset?
+
+--Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.
+
+--Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan
+taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan,
+niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.
+
+Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta
+uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.
+
+--Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti.
+Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin,
+eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.
+
+Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui
+ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi
+samalla itkenyt:
+
+--Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa,--että jos tästä ei sopua
+synny--ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat,--niin venheeseen sinut
+istutan ja soudun takaisin,--ja vaikka--vaikka koko Huutoniemen
+polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.
+
+Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja
+kuultu.
+
+--Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna
+mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi
+jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä
+niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt
+tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa
+parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!
+
+--Shemeikan?
+
+--Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku
+velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka
+isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä
+palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi,
+joka lienee itsekin samaa ja onkin!
+
+--Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?
+
+--Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.
+
+--Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.
+
+Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.
+
+--Marjako siellä itkee?
+
+Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien
+vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.
+
+--Mikä sinun tuli?
+
+--Juoskaa koskelle apuun!
+
+--Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.
+
+--Kun se Karjalan mies--kunse--vei--emännän.
+
+--Mitenkä vei? Missä?
+
+--Nyt, nyt--ihan ikään--minä näin--
+
+--Mitä näit?
+
+--Tempasi venheeseensä.
+
+Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja
+taas itkuun purskahtaessaan.
+
+Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten
+lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi
+alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta
+kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan
+niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä
+eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja
+pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa
+heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty.
+Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.
+
+Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen
+jälkeen ... jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman
+ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan
+kuin manalan mustaan kitaan.
+
+Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.
+
+--Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä
+saaden, juoksusta hengästyneenä.--Ryösti, katala. Tuossa on hänen
+huivinsa.
+
+--Mikä sen on sisässä?
+
+--Lipokas--ne rannalta löysin.--Olisi ollut upotettava.
+
+--Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.
+
+--Olisi pitänyt.
+
+Juha istui ääneti hetken.
+
+--Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme
+jälkeen, ehkä vielä saavutamme.
+
+--Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa
+pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä
+kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on
+mennyt.
+
+--Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.
+
+--Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.
+
+Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat
+lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.
+
+Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.
+
+--Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin
+venheeseen.
+
+--Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi
+saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä
+enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä
+se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä
+lähtevinään.
+
+Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.
+
+--Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.
+
+--En minä tiedä, voi, en minä osaa...
+
+--Se siitä poukamasta sen otti?
+
+--Siinä oli yht'äkkiä venhe ... en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.
+
+--Missä sinä olit?
+
+--Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan ... ja
+sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään ... ja Marja kaatui
+selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta
+tiedä...
+
+--Sen näit?
+
+--Sen näin.
+
+Juha nousi ja meni aittaansa.
+
+--Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.
+
+--Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.
+
+
+Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.
+
+--Lähdetkö sinä minnekä?
+
+--Lähden.
+
+--Minnekä?
+
+--Nostatan koko pitäjän.
+
+--Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.
+
+Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää
+kohti.
+
+
+
+IV.
+
+Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja
+häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt
+omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun
+hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä
+oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet
+väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta
+väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen
+pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli
+anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun
+roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli
+näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä.
+Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja
+puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä,
+vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun
+saat, avun saat!
+
+Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät,
+salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä,
+ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas
+otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas
+souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin
+värähtävä hymy ajatellessa: »Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa»--ja
+Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja
+sanoo: »Tulitpahan, Juha,--etpähän jättänyt.»
+
+Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo.
+Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti
+venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli
+jäleltäpäin.
+
+Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä
+pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja
+niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille
+mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi
+sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.
+
+Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma
+kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en
+ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin
+jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä
+avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos
+eivät itsestään tahtone tarjota.
+
+Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.
+Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.
+
+Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret
+nuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset
+pellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin
+Marjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä
+olisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan
+ikävöimään--eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.
+
+
+Uuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella
+pitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli
+vieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot
+eteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi
+syömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin:--Mikä se oli?--Ei
+mikään!--Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan
+kuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja
+tulivat kättelemään.
+
+--Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli
+röyhtäyttäen.
+
+--Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.
+
+--Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.
+
+Ja siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja
+rauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen;
+sinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki
+tahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne
+mielelläänkin jääneet. Olipas ovela ... ei muuta kuin viskaa venheeseensä
+ja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä
+hyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs
+venheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä
+rantaan?
+
+--Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.
+
+--Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen,
+pankon luota.
+
+--Marja ei siedä haukkumista.
+
+--Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen
+vähän neuvookin.
+
+--Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.
+
+Siitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja
+toiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan
+se, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti
+nousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti
+yötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.
+
+--Et lähtenyt jälkeen?
+
+--Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?
+
+--Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.
+
+Jo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä
+miehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.
+
+--Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.
+
+--Kirkolle.
+
+Veli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.
+
+--Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?
+
+--Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.
+
+--Etpä et. Taisit ajatella, että meiltä olisi lähdetty.
+
+--Olenko pyytänyt?
+
+--Ethän ole.
+
+--Mitäs sitten puhut!
+
+--Olisihan ollut autettava--sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan
+ymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.
+
+--Kun ei käy, niin ei käy.
+
+--On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.
+
+Juha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla
+sanomatta:
+
+--Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.
+
+--On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.
+
+--Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin
+Karjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä
+lampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden
+suuhun joutui.
+
+Juha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.
+
+
+Hän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu
+niinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän
+sittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla
+miehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee
+kapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua
+vapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen
+kuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin,
+niin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan
+maahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.
+
+
+Oli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä;
+hän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.
+
+Rovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me
+Marjan kanssa yhteen mentiin. »Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat.
+Ota sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on
+parempi kuin rikkaus.» Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. »Onnea
+olkoon teille», sanoi Marjalle, ja »Onnea olkoon teille», sanoi minulle
+ja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: »Elä ota lasta», rovasti
+toivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren
+ottanut... Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen
+jälkeen ... niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani,
+nuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna,
+ei itke, mutta ajattelee: »Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka
+joutuu.»
+
+Minä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.
+
+Yön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen,
+kun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän
+istahti aitan rappusille. Päivän ja kahde yön soutamisesta raukeana Juha
+hetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään,
+ettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se
+näytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja
+välinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.
+
+Ei mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen
+tähän sakastin rappujen eteen. »Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa,
+eikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?» Eivät sano
+sanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät
+kerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät
+tuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.
+
+Ikkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli
+noussut, avasi ovensa ja kutsui Juhan sisään.
+
+Ja kun oli kuullut hänen kertomuksensa, niin kiivastui vanhus,
+pullistuivat silmänsä ja hän punastui paljasta päälakeaan myöten,
+edestakaisin astellessaan lyhyin askelin:
+
+--Kyllä pitääkin olla katala! Toinen pelastaa hänet joutumasta rosvojen
+ryöstettäväksi, syöttää ja juottaa ja omassa aitassaan makuuttaa ja
+parhaana vieraana pitää ... ja tuo ystäväksi tekeytyy ... ja viepi
+parhaan, mitä toisella on, hänen ainoansa, hänen nuoren vaimonsa, hänen
+kaikkein rakkaimpansa...
+
+Kyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli
+naurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.
+
+--Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi
+pannut...
+
+--Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa?
+Tuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne
+nyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina?
+Eihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä--
+marjasta tai paimenesta ... täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki
+menemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.
+
+Rovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän.
+Kohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain
+jatkoi:
+
+--Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.
+
+Rovasti mietti, katsoi Juhaan... Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti
+sanoikin:
+
+--Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on--
+
+--Kun mitä? vavahti Juha.
+
+Rovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:
+
+--Kun--niin, kun Marja tekee tiukan.
+
+--Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.
+
+Ei rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:
+
+--Mitä Juha tarkoittaa?
+
+Silloin Juha melkein syöksi suustaan:
+
+--Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?
+
+--Tarkoittaako Juha--?
+
+--Sota siitä on nostettava!
+
+Juha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.
+
+--Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.
+
+--Eipä ei, eipä ei...
+
+--Ei, hyvä mies, ei toki sotaa--sitäkö varten tulit?
+
+--Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee
+kapulan kiertämään, että mies talosta hätään--ni-niinkuin su-sudenkin
+ajossa.
+
+Juha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.
+
+--Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä,
+olletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun
+on rauha valtakuntien välillä.
+
+--Niinpä niin...
+
+--Sentähden se ei käy ... ei mitenkään minun puolestani.
+
+--Eipä ei ... vai ei?
+
+Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.
+
+Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut
+tainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin
+silmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha
+valtakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen semmoisia kysytty? Ja
+kysyikö Karjalan rosvo?
+
+--Ajattelin, että olisi tämä yhteinen asia, koko pitäjän yhteinen.
+
+--Kyllä, kyllä, mutta--
+
+Juha istui vielä siinä, vaikka olisi kai jo ollut lähdettävä. Ei puhuttu
+enää mitään. Rovasti istui tuolissaan ja katseli ulos.
+
+--Sitten pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.
+
+--Vaan jos sille tiellesi jäät.
+
+--Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.
+
+--Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.
+
+--Jos en saa Marjaa takaisin ... niin vaikka menköönkin.
+
+--Onko niin rakas?
+
+--Niin on rakas, rovasti.
+
+Hänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen
+tuuheiden kulmien alla.
+
+--Rovasti tietää sen ... jos olisi itselleen niin käynyt.
+
+Rovasti heltyi.
+
+--Kyllä minä sen ... kyllähän ... ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa,
+että olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että
+esivallan käskyä vastaan ei voi asettua.
+
+--Eipä ei...
+
+Juhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää
+salatakseen.--Eipä ei, eipä ei!--hän uskoi sen, mitä rovasti oli
+sanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli
+kai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.
+
+Juha istui taas venheessään, kokka kotia kohti, kirkko ja pappila perän
+takana.
+
+Sattuihan kuitenkin somasti, että esivallan kieltojen piti osua
+juuri, kun veivät minulta Marjan. Ei moista ole ennen kuultu.
+
+
+Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli
+puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka
+lotisi laineelta toiselle.
+
+Turha vaiva, turha retki, ajan hukka. Ei se ole sitä, ei ole semmoisia
+käskyjä eikä kieltoja. Eivät välitä, vaikkeivät kehtaa sitä sanoa. Mitä
+ne Marjasta? Ilkkuvat mielissään, että niin kävi. »Sepähän siitä viimein
+tuli!» Jos olisi ollut rovastin oma tai vaikka vain emäntä kenen
+rikkaan, niin olisi jo puoli pitäjää suden ajossa. Mitä ne Marjasta
+kukaan--toisheimoisesta, mustaverisestä. Jos olisi jonkun toisen eikä
+Rajakorven Juhan, vääräsäären, jörön, joka ei osaa mielitellä eikä
+kielitellä... Vaan minä en tarvitse heidän apujaan, minä tuon hänet
+sieltä omin voimin, minä tapan Shemeikan, minä väännän siltä niskat kuin
+lampaalta, että kielen suustaan oksentaa, minä katkon siltä koivet, niin
+että kerran rusahtaa...! Ja venheen kokka säesti laineisiin lokattaen:
+tee se, tee se!--Toinen meistä, hän tai minä! Ja sama se, vaikka
+kumpikin--jos en Marjaa elossa tapaa ... jos on hänelle minkä pahansa
+tehnyt...
+
+Ja soutaessaan oli Juha vähitellen selvillä siitä, mitä tekee. On
+ennenkin vainovuosina vankeina vietyjen jälkiä seurattu, merkkien
+mukaan, joita ovat saaneet tienvarteen jätetyiksi. On saattanut Marjakin
+semmoiset jättää, muutkin merkit, koska jo ennätti huivinsa rannalle
+jättää. Perillä väijyttiin ennen viikkokausia--saatanhan sen minäkin
+tehdä. Talot tuleen pistettiin, voin minäkin pistää. Kyllä Marja arvaa,
+kuka sytytti...
+
+
+Kun Juha tuli kotiin, näki hän äidin jo asettuneen sinne emännäksi,
+liikkuvan Marjan askareissa kuin omissaan. Ei se koettanut salatakaan
+hyvää mieltään. Piika puikkelehti hätäissään sinne tänne, vesissä
+silmin.
+
+Syötyään vähän nouti Juha aitasta pyssynsä ja muut metsämiehen
+tamineensa tupaan ja alkoi laittaa niitä kuntoon. Sen tehtyään hän haki
+käsiinsä mäyrännahkaisen reppunsa ja ojensi sen äidilleen:
+
+--Täytä tuo--niin paljon kuin mahtuu--poronkieltä ja talkkunajauhoja.
+
+--Lähdetkö metsälle?
+
+--En.
+
+--Ajattelin, kun noin varustelit.
+
+Kun äiti oli tuonut täyteen repun, sanoi Juha:
+
+--Lähden tästä ja saatan ehkä viipyäkin. Olkaa tässä niin kauan. Tehkää
+Kaisan kanssa työt ja minkä apua tarvinnette, se ottakaa. Tuoss' on
+eloaitan avain, hinkalossa on rukiita, millä palkan maksatte.
+
+--Ethän vain lähtene _sen_ jälkeen?
+
+--Senkö?--Sen jälkeen lähden.
+
+--Yksinäsi?
+
+--Yksinäni toin hänet kerran ennenkin.
+
+--Et tainnut saada toveria?
+
+Juha oli jo ripustanut repun olalleen ja tarttunut pyssyynsä, ja oli jo
+ovella menossa, kun äiti huusi hänen jälkeensä:
+
+--Et häntä sieltä enää löydä ... pääsi vain menetät.
+
+--Omanipahan menetän, minkä menetän. Mutta menee siinä silloin toisenkin
+pää.
+
+Äiti näki ja kuuli, että Juha oli sen päättänyt eikä ollut
+pidätettävissä. Sille tielleen se jää--sen tähden, sen sikiön, sen
+venakon ... nyt se menee, nyt se juoksee surman suuhun, nyt se menee...
+
+--Mene vain! huusi hän seuraten Juhaa porstuaan, jonka ovesta Kaisa
+samalla livahti sisään,--Kaisa, kuulitko? Se lähtee Marjaa hakemaan.
+Mene vain, mutta et sinä sitä sieltä mukaasi saa, vaikka löytäisitkin!
+
+--Mitä?
+
+Juha oli pysähtynyt porstuan rappusille.
+
+--Mitä sanot? ahdisti Juha lähemmäksi astuen.
+
+--Älkää, emäntä ... sanoi Kaisa silmänsä peittäen.
+
+--Ei tule kutsuen kylältä kiimainen narttu!
+
+--Voi, voi teitä, emäntä! vaikeroi Kaisa.
+
+--Mielellään meni! huusi emäntä yhä enemmän raivostuen. Syliinsä
+heittäysi!
+
+--Se on valhe!
+
+--Kaisa näki, kysy siltä!--ja nauruun rämähtäen peräytyi emäntä takaisin
+tupaan. Piika oli lyykähtänyt lattialle.
+
+--Mitä sinä näit? tiukkasi Juha häntä hartioista ravistaen.
+
+--En minä mitään nähnyt.
+
+Mutta samassa hän pillahti itkemään.
+
+--Sano, mitä näit.
+
+Piika ei kuin itki. Juha syöksyi tupaan.
+
+--Mitä se on nähnyt?
+
+--Sen näki, että venhe viilettää alas ja pyöräyttää poukamaan, kun Marja
+rantaa myöten jälessä juoksee huivia heiluttaen kuin pysähdyttääkseen.
+Siitä maihin laskee ja sylinsä levittää, ja Marja siihen heitäkse.
+Nakkaa sen venheen pohjaan ja itse hyppää perään, ja niin mennään, eikä
+huudakaan Marjasi. Se huutaa, jota väkisin viedään.
+
+--Sen valehtelet, huohotti Juha.
+
+--Kysy itseltään! Tule sanomaan Kaisa, valehtelenko.
+
+Tyttö ei tullut eikä vastannut, kuului vain itku ja voihkiminen porstuan
+nurkasta. Se ei valehdellut, ei valehtele se, joka itkee.
+
+Äiti seisoi karsinassa puolittain selin, kasvot olan yli ilkkuen, Juha
+kädet riipuksissa, hiukan eteenpäin kumarassa.
+
+--Meni mielellään ja jouti mennäkin!
+
+Mutta silloin karkasi veri Juhan päähän. Oli survehakkuri lattialla. Hän
+tempasi sen sarvesta kuin tuopin, pyöräytti päänsä ympäri ja iski
+äitinsä eteen, niin että siltapalkki murtui.
+
+--Sen valehtelet!
+
+Ja syöksyi mölähtäen ulos.
+
+Äiti oli siunaten lyykähtänyt penkille. Piika oli paennut tupaan, Juhan
+karatessa ohi porstuan läpi.
+
+--Eiköhän siltä nyt lähtenyt halu? Siihenpä aseetkin jäivät!
+
+--Voi teitä, minkä teitte, vaikeroi piika. Parempi sille olisi ollut,
+jos puukon sydänalaansa iskitte.
+
+--Lähti siltä nyt halu.
+
+
+
+V.
+
+Kun Marja--sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä
+äitelyyttä--tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta
+minne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta
+alas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein
+sauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten. Vaan tuskin Shemeikka oli
+huomannut Marjan, kun sauvoin pyörähti kaarena pään yli toiselle
+puolelle, viitaten niinkuin olisi viitannut: tule! Ja Marjalta pääsi
+sydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi
+sanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!
+
+Marja lähti juoksemaan rantaa, ei enää mukaan päästäkseen, vaan
+ainoastaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen, ennenkuin oli
+joutuva isoon koskeen. Hän riensi ehtiäkseen niemeen, jonka ympäri koski
+teki polven ja josta näki alas asti. Shemeikan venhe oli kadonnut. Marja
+riensi yhä kiireemmin, huivi tarttui leppään ja jäi siihen. Ei joutanut
+sitä ottamaan. »Miksi annoin hänen mennä? Miksi en lähtenyt, kun pyysi?»
+Mutta kun hän syöksähti lepikon läpi ja niemekkeen poikki takaisin
+kosken rantaan, näki hän Shemeikan hyppäävän venheestään maihin,
+kiskaisevan sen nokkaa kivien väliin, heittävän sauvoimensa venheeseen
+ja juoksevan avosylin vastaan. Marja pysähtyi, hoipertui taapäin
+juoksunsa vauhdista, häntä tartuttiin vyötäisiin, hän lyykähti maahan,
+häntä nostettiin, kannettiin, heitettiin venheeseen, joka ensin karahti
+kiviin ja sitten nytkähti ja kallistui ja hetken päästä keinui kuohujen
+välissä.
+
+Marja ei liikahda kokasta, johon hänet on heitetty. Hän ei näe siinä
+muuta kuin taivasta ja joskus vilahtavan puun, jonka alitse kiidähtää.
+Toisen kerran kokka kohoo, toisen kerran se painuu. Shemeikka seisoo
+venheen perässä, milloin ylhäällä milloin alhaalla, takanaan kuohut ja
+takanaan taivas, keikkuen ylös ja alas, välistä viillettäen tyynesti,
+välistä tehden äkkinäisiä, voimakkaita, tempovia liikkeitä. Marja
+koettaa nousta, kohottaa päätään, mutta vaipuu takaisin. Hän on keskellä
+kuohujen ryöppyä, venhe kiitää niin, ettei hän erota muuta kuin
+epäselvän, vilisevän rannan, ja vettä pirskahtaa hänen kasvoilleen. Yhä
+vinhemmin kiitää venhe. »Voi, hyvä Isä sentään!» Pauhu yltyy, venheen
+laidat rutisevat, on kuin se hajoisi hänen allaan. Se on ihan kuohujen
+sisässä. Shemeikka on kaukana, näyttää seisovan, ei venheessä, vaan
+kuohuissa. Samassa hän taas on ylhäällä, suurena, jättiläisenä, tukka
+hajallaan, parta hulmuten kahden puolen kaulaa. Ei ole maailmassa muuta
+kuin Shemeikka seisomassa, hyrskyt palamassa hänen jalkainsa alla kahden
+puolen venhettä. Ei näy maata, ei puita, kuohut kiitävät kilpaa
+Shemeikan kanssa häntä takaa ajaen, mutta eivät saavuta. Yhtäkkiä
+sattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on
+samassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä.
+Marja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi
+ja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa
+kokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. »Voi,
+hyvä Isä sentään!»
+
+Hän on vetänyt esiliinansa silmilleen. Mutta silloin tuntuu menon vauhti
+hiljenevän.
+
+--Aa! Elä pelkää, ei hätää mitään! kuulee hän Shemeikan sanovan.
+
+Ollaan suvannossa, Shemeikka seisoo ja meloo, ja vartalo notkuu. Hän on
+suuri ja komea. Ei häntä kärsi katsoa palaviin silmiin ja hehkuviin
+kasvoihin. Voi, jos se sentään laskisi rantaan! Mutta se ohjaa uusia
+kuohuja kohti.
+
+--Päästä minut pois! Mennään maihin!
+
+--Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa.--Hyppää!
+
+Vaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi ... eikä
+tahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa
+koskessa.
+
+--Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka. Hän tekee tuimia liikkeitä, venhe
+ryyppää itsensä vettä puolilleen, vesi kuohuu ulkona ja sisässä, pohja
+kolahtaa kiveen, laidat ruskaa, venhe pysähtyy.
+
+--Souda! huutaa Shemeikka.
+
+Mutta ennenkuin Marja pääsee airoihin, irtautuu venhe.
+
+--Ei tarvita!
+
+Marja on noussut istumaan. On tultu alas miltei kohtisuorasta
+putouksesta ja taas ollaan suvannossa.
+
+--Päästä minut pois, rukoilee Marja. Hukutaan.
+
+--Pane pitkäksesi, on vielä yksi nikama--sitten pääset.
+
+Se hymähtää sieltä salaperäisesti, veitikkamaisesti. Marja tottelee.
+Tulkoon mitä tulee! Ei se minua enää päästä. Ja olkoon päästämättä ...
+vieköön mihin vie!
+
+Nyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta
+venhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin
+irtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin
+kohona kerran pari--sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella
+maalla--Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla--silloin
+tekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä
+keskitullosta, ja kokka karahtaa soraan. Marja aikoo nousta, mutta
+ennenkuin ehtii, nostaa Shemeikka hänet ylös ja kantaa maihin.
+
+
+--Elä Shemeikka, elä, anna minun olla, pyytää Marja, mutta puristau
+samalla hänen kaulaansa ja irtauttaa siitä kätensä vasta, kun Shemeikka
+on laskenut hänet maahan, mättäälle, sammalen päälle. Mutta Shemeikka ei
+irtauta käsiään, Marjan vieressä polvillaan.
+
+--Missä me ollaan? kysyy Marja silmänsä sulkien.
+
+--Saaressa, sanoo Shemeikka vitkalleen... Kosken saaressa, toistaa hän.
+Ja nyt sinä olet minun.
+
+--En minä ole sinun ... minä olen toisen.
+
+--Sinä olet minun.
+
+--Minkä tähden minä olisin sinun?
+
+--Sentähden, että tahdot olla.
+
+--Sinunko?
+
+--Minun.
+
+--Minä olen toisen ... anna minun mennä...
+
+--Olit toisen, kuiskaa Shemeikka silmissä ja äänessä riemua--olit
+toisen, Niin kauan kuin olit Ruotsissa, nyt olet Karjalassa.
+
+--Karjalassako?--Miksi veit minut väkisin?
+
+--Tulithan mielelläsi!
+
+--Tulinko?
+
+Eikä Marja tiennyt, oliko hän tullut, vai oliko hänet viety.
+
+Koski lakkasi kohisemasta Marjan korvissa. Sitten se taas kohisi, mutta
+hyvin kaukana.
+
+
+--Kanna minut koskeen, sanoo Marja.
+
+--Lepää siinä, sanoo Shemeikka.
+
+--Lepää sinäkin, pyytää Marja.--Elä mene.
+
+Shemeikka kuitenkin irroittihe hänen syleilystään, ja silmä hymyili.
+
+--Miksi sinun silmäsi minulle nauraa? kysyi Marja
+
+--Ei se naura, vaan iloitsee.
+
+--Miksi? Sano, miksi?
+
+--On, kuin et olisi koskaan ennen ketään halannut.
+
+--En olekaan ... en ole koskaan ennen tiennyt...
+
+--Mitä et ole tiennyt?
+
+--Että tämmöistä on.
+
+--En minäkään.
+
+
+Mutta hän valehteli. Ei ollut Marja hänen ensimmäisensä. Tuntui jo
+kovalta Marjan käsivarsi hänen päänsä alla. Hän olisi tahtonut olla
+yksin.
+
+--Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi.
+
+--En ole.
+
+--Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa ... minä vain mukavasti
+venheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan.
+
+--Laitatko?--Laita samalla itsellesikin.
+
+--En kuin sinulle ... että oikein saisit levätä rauhassa, rakas.
+
+--Laitahan sitten.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Shemeikka nukkuu venheen kokassa. Marja on koristanut sen kuin
+häävuoteeksi, pistellyt lehviä laidan ja varppeen väliin. Shemeikka
+nukkuu kuin lehtimajassa. Itse istuu Marja rannan kivellä ja ajattelee:
+kun olisi vesillä Shemeikan vene, niin keinuttaisin häntä kuin lasta.
+
+Hän on tehnyt tulen kahden kiven väliin. Hänellä on tuohinen tulella ja
+tuon tuostakin hän kohentaa tulta ja varvuilla hämmentää.
+
+Hänen on hyvä olla, lämmin ja ihana; hän sulkee välistä silmänsä sitä
+paremmin tunteakseen. Hän tuntee lämpimästä väräjävänsä, ulkoa ja
+sisältä, ensi kerran elämässään. Missä lienen? Miten olen tänne
+joutunut? Kuka lienee tuo, joka minut tänne toi?--Vaan olinpa missä
+hyvänsä, olipa miten hyvänsä, kuka hyvänsä tuo--kunhan vain ei ole
+mitään sitä, mikä oli ennen. Eikä sitä olekaan. Se on kuin poikki,
+katkaistu, minä olen irti ... ei mikään minua enää pidätä.
+
+On, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin
+tuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja
+tämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen
+kuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille
+elatukseni moninkertaisesti maksanut.
+
+Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa
+hänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa
+kaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin
+ilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä
+edemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän
+jättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt
+samassa pitäisi koskeen menemäni.
+
+Shemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle
+kyljelleen.
+
+Vaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä
+lopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata,
+ottajatani--tulipahan, ottipahan.
+
+Tässäkö nyt keitän, missä keittänenkin--hänen vieressään valvoen? Tässä,
+ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon
+kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi
+tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan!
+koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka.
+Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo
+rintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä
+ottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin,
+että koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin
+mahallaan--räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä,
+toinen paljaana--kolin kolia koskea alas.--Mutta olkoon siellä, mitä
+minä hänestä enää...
+
+Marja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen
+vaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden
+päälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt,
+mutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja
+laski; näki solakat jäsenet--ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään
+hivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan,
+kaukaa, kuvitelluin liikkein.
+
+Löytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun
+herää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden
+yhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja
+ja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion
+päällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli
+alempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan
+ihan lähellä tulisijaa... »Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä
+käynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska
+tänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että
+se minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en
+kelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin
+jotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli,
+suuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan,
+maankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin
+antaa.»
+
+Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei
+välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien
+takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha,
+huulilla sen hymy.
+
+
+
+VI.
+
+Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin--missä olen? mitä on
+tapahtunut?--Silloin muistaa hän kaiken...
+
+Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä
+vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen
+akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko
+vien--vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja
+itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin.
+Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa
+lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä
+kukaan meidän lähtöämme nähnyt.
+
+Ei ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin
+kuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En
+hennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun
+palaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin
+kulkiessa.
+
+Shemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät,
+joilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes
+jotakin syömistä.
+
+Shemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee
+raukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen
+pohjaan.
+
+Tulen on tehnyt--mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan
+ole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat
+takaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka
+olisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle
+väijymään.
+
+Hän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas
+venheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät
+venheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan
+ruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.
+
+Marja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan
+toimia... Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet
+syliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan
+kasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko?
+Miksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.
+
+Sillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka
+tyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan
+on nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä ... eikä tiedä,
+että minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja
+kuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.
+
+
+--Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä.
+Samassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti
+vanhalta, rumalta, isomahaiselta.
+
+--Kah, mitä naurat?
+
+Marja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän
+sille tekee.
+
+--Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin
+tuo...?
+
+Shemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki
+samassa toisen puolen ulos.
+
+--Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja
+nosti keittotuohisen piilostaan.
+
+--Mitä sinulla siinä on?
+
+--Vähän keitettyjä mullosia olisi.
+
+--Mistä sinä olet niitä saanut?
+
+--Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.
+
+Shemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi
+hämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.
+
+--Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?
+
+--Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.
+
+Shemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi
+hänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan
+että olisi kutsunut toverikseen--niinkuin Juha, joka aina kutsui
+toverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi,
+vaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä,
+melkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän
+ne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?
+
+Hän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin
+katsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla
+syöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut
+uuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi
+tahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:
+
+--Tässä olisi vielä vähän...
+
+--Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?
+
+--Sinun nukkuessasi.
+
+--Nukuinko kauankin?
+
+--Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.
+
+--Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.
+
+Shemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan
+Marja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut
+esiliinansa alas.
+
+--Syö sinäkin ... en jaksa kaikkia.
+
+--Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää...
+
+Marjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut
+sanotuksi--ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:
+
+-- ... ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.
+
+--Entäs sinä?
+
+Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.
+
+--Minähän en tarvitse.
+
+--Etkö? Mikset?
+
+--Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.
+
+Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla
+jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.
+
+--Etkö tulekaan mukaan?
+
+Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti.
+Eikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei
+vastannut.
+
+--Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?
+
+--En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.
+
+--Mutta minnekä sitten?
+
+--Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.
+
+Itku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.
+
+--Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka
+tehden äänensä moittivaksi.
+
+Marjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin
+näkyjä näkevän ilme.
+
+--Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken
+toivoin!
+
+Shemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan
+myöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa
+purkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan
+kasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei
+kenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se
+hänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on
+minulle vielä paljon iloa.
+
+--Tulet toki mukaani, Marja!
+
+--Ethän tahdo?
+
+--Minä tahdon.
+
+--Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen
+kaulaansa ripustautuen.
+
+--En väkisin vie ... mutta jos mielelläsi tulet.
+
+--Mielellänihän minä äskenkin tulin--vai luulitko väkisin vieneesi?--
+Sinä! Sano!
+
+Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä
+iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä--jonka olisi tehnyt, jos
+Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.
+
+
+Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja
+suvantosaari--kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja,
+keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden
+kelohonkien--viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien,
+joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa
+soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse
+katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä
+iloiset puheet:--»Oletko minun?»--»Elä kysy!»--»Onko hyvä?»--»Kysyt,
+vaikka tiedät.»--Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei
+Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki
+veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se
+kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan
+sitä edempää kuunnella.--»Oletko minun, Marja?»--»Elä kysy.»--»Sanohan
+kuitenkin.»--»Tiedäthän sen, Shemeikka.»--Ja samaa unta oli yhä maihin
+nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien
+alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin
+matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu
+hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin
+yöpymään... Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä
+kysyi.
+
+--Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken
+alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.--
+Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.
+
+Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista
+työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita
+vastaan--huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta
+ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän
+käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja
+seisovansa rannalla.
+
+--Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.
+
+--Missä me ollaan?
+
+--Perillä.
+
+
+Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen,
+nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean
+kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun
+alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.
+
+--Uskottelin sinua--ei ollutkaan taloni tätä isompi.
+
+Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:
+
+--Voi sinua, Shemeikka!
+
+Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja
+elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä
+somempaa, sievempää ei voinut missään olla.
+
+--Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin
+tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?
+
+--Jäämme.
+
+--Mutta minun täytyy kotonakin käydä.
+
+--Käynet.
+
+--Uskaltanetko yksin jäädä?
+
+--Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.
+
+
+
+VII.
+
+Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten,
+koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama
+päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä.
+Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin
+toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen
+puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman
+jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi
+kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.
+
+Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa
+kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla
+upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa
+ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa,
+josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista
+puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut
+täynnä vierasta, hyytynyttä verta.
+
+Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin
+murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?
+
+Silloin hän muisti sen.
+
+Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta
+minkä tähden?
+
+Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.
+
+Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän
+itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli
+pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä
+suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin
+takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.
+
+Mutta sehän _ei ollut_ valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli.
+Sehän on poissa ... koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu
+aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni
+ja sekosi. Jos _se_ oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua
+muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka
+sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en
+herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi
+parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa
+päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi
+karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan,
+valkea kuin jänis.--»Kaisa, elähän--en minä mitään!» lohdutteli Juha
+hänen jälkeensä.
+
+Tyttö tuli takaisin.
+
+--Säikähdin niin--menisitte toki, isäntä, aittaanne maata--kun olette
+ihan märkä ja ryvettynyt.
+
+Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu
+sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja
+pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.
+
+Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä
+jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet.
+Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää
+verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset
+samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse
+toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa
+Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut
+eikä kenellekään muulle.
+
+Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että
+kivekset kalahtivat.
+
+... Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten.
+Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että _kehtasi_ Marja vielä
+mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella... He ovat nuoria ja
+kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen,
+joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!
+
+Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei
+välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.
+
+Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan
+lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan
+aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt--valehteli. Olisi
+sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen
+parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun
+salaa--varkain.
+
+Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen
+verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka
+ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.
+
+Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.
+
+Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat
+lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella.
+Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt,
+niin menköön.--Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei
+Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä
+laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen
+taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja
+aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät
+ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.
+
+Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät
+jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta
+hän antoi äidin olla omissa toimissaan.
+
+Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.
+
+--Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää
+sen enemmän kaivatakaan.
+
+--Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.
+
+--Eihän tuo ole ennenkään puhunut.
+
+--Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja
+päivällä haastelee itsekseen.
+
+--Mitä se sanoo?
+
+--»Voi, minkä teit!»--»Voi, että sen teit!» Sillä on ikävä emäntää.
+
+--Antaapa hänen haihdutella.
+
+--Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan
+haihdu.
+
+--Kyllä minä haihdutan.
+
+--Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.
+
+--Mikä ilo se on ikävä?
+
+--Kyllä se vain on.
+
+--Minä kyllä kitken sen juurineen.
+
+--Vaan jos ette saakaan--jos vain repee--ja on jo revennytkin.
+
+--Revetköön!
+
+--Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?
+
+--Ei tule
+
+--Taisi olla teistä mieluista, että meni!
+
+--Oli.
+
+--Että saatatte olla niin sydämikkö.
+
+--Minä saatan.
+
+
+Kun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:
+
+--Taidat odottaa vielä tulevaksi?
+
+--Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.
+
+--Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee
+sentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.
+
+--Antaa nyt olla sen asian.
+
+--Aina sinua liian vanhaksi haukkui.
+
+--Kenelle?
+
+--Kuka vain kuulla tahtoi. »Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.»
+
+Yhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.
+
+--Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan--ja sehän on hyvä, että
+sai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua--tämmöisen.
+Katsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy--jalka heittää kuin särkyneen
+tuulimyllyn siipi, katsokaahan!
+
+Juha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa
+vielä vinompaan.
+
+--Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!
+
+--Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun
+kuka soittaisi. Äiti rallattaisi!
+
+Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin
+mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.
+
+--Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen
+leikiksi panee.
+
+--Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.
+
+Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut
+yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli
+saunassa kylpiessään.
+
+--Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei
+olekaan--ei olekaan--ei tulekaan--lallalaa--hilutullallaa! Lyö sinä,
+äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?--Meni--meni--meni--
+minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan?
+Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?
+
+--Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.
+
+--Vaikkako olisi entinen vielä elossa?
+
+--Ei se ole elossa, joka on rajan takana.
+
+--Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.
+
+--Kyllä minä sinulle uuden hankin.
+
+--Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.
+
+--Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.
+
+--Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut
+valmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen,
+kivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää.
+»Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen,
+ettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha
+karkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!»--Etsi sinä vain äiti, minulle
+oikein nuori ja kaunis--ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä
+puolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään
+syötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla
+teetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.
+
+--Kelpaa tämä talo tältäänkin.
+
+--Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet
+huoneet, niin ne laitetaan!
+
+--Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?
+
+--Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?
+
+Juha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja
+hokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.
+
+--Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko
+käynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan
+miehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy
+loimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan
+säkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja
+kylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. »Se suuri savu
+nousi Juha vainaan--mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta,
+Rajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään,
+sillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää
+milläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin
+tehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee--on nuortunut, äijä, ei enää
+onnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.» Sinä et usko, äiti. Sinä et
+usko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin
+porvari!
+
+--Uskonhan minä.
+
+--Et usko, että minä saan uuden akan?
+
+--Saathan sen.
+
+--Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin.
+Ähäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se
+auttaa.--Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?
+
+--Niin mitä, ärähti eukko.
+
+--Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos
+sattuisivat sen siellä tapaamaan.
+
+--En minä hänelle mitään terveisiä.
+
+--Sano, sinä--sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole
+milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren
+vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi,
+ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit
+ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari--ka, tulehan,
+äiti, niin puhutaan--sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla
+entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.
+
+--Ei ole oikein asiat--vai onko? sanoi Kaisa emännälle.
+
+--Ole vait--mitä se sinuun kuuluu!
+
+Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen
+valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla
+sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka
+päivällä hoilotti ja hekotteli.
+
+
+
+VIII.
+
+Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi.
+Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna
+ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan
+minä täällä vaikka yksinkin elää.
+
+Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli
+käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot
+heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli
+yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut
+ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut.
+Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen
+kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi,
+tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne
+lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian
+keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi... Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka
+kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan
+kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut
+tänne ilman sitäkin elättää.
+
+Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun
+tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi!--Oli miten oli.--Tänne toi, tässä
+pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi,
+ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea
+poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!
+
+Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä.
+Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli
+tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän
+majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä
+kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine,
+humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta
+olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla
+kuin hyvässä unessa.
+
+Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei
+ystävä vielä tullut--ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja
+Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti
+kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle
+paisteeseen.
+
+Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä ...
+mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan?--Kun ei vain olisi jotakin
+vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin
+mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan.
+Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos
+ei se tule?
+
+Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan
+alakuloista olla.
+
+Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni.
+Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa
+elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat
+minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon
+taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan?
+Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän
+näin kauan--kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran,
+tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi.
+Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren
+sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä
+siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä
+häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin.--Jos
+ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin
+vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.
+
+Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän
+aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.
+
+Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain
+otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos
+minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä
+mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti
+tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.
+
+Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen
+välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään,
+mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa
+lähdin.
+
+Ei, ei ... ei se ole semmoinen ... ei ole ... ei ole. Hupsu olen, minä
+paha ... hän hyvä ... minä ... ei hän, ei!
+
+
+Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos,
+oli katunut kaiken.
+
+Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli
+vettä päällyksettömästä turkistaan.
+
+--Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.
+
+--Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+--Puheestanne kuulen.
+
+--Et sinäkään ole täkäläisiä.
+
+Marja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He
+istuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.
+
+--Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.
+
+--Asutteko te täällä talvella?
+
+--Minun on tekemäni tupa, minun sauna.--Lähdin katsomaan, kun olen
+nähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.
+
+--Mutta miksette täällä kesääkin asu?
+
+--Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä
+kesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla
+havumaja.
+
+--Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.
+
+--Olisihan sopinut tulla.
+
+--Mitä te täällä teette?
+
+--Heidän verkkoukkonaan oleilen.
+
+--Vaan miten olette tänne joutunut?
+
+--Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani
+kanssa.
+
+--Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?
+
+--Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.
+
+--Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?
+
+--Kävin tuolla kerran takavuosina ... tulin takaisin.
+
+--Vaan minkä tähden?
+
+--Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.
+
+--Silläkö te elätte?
+
+--Eipä olekaan mikä eläessä.
+
+--Osaisitteko täältä kotipuoleenne?
+
+--Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin
+puolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.
+
+--Näkyykö?
+
+--Tuolta vaaralta näkyy.--Ukko viittasi päällään vaaralle päin.--
+Kaskisavut kumminkin näkyy.
+
+--Näkyykö Rajavaarakin?
+
+--Näkynee tuo sekin.
+
+--Minä olen sieltä sen juurelta.
+
+--Vai sieltä?
+
+--Oletteko käynyt siellä?
+
+--En ole.
+
+--Oletteko käynyt Shemeikassa?
+
+--Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin.
+Kudon niiden verkot, koko kylän.
+
+--Minkälaista siellä on?
+
+--Niin missä?
+
+--Shemeikan talossa.
+
+--Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki,--sanovat, en ole kaupunkia
+nähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä
+ole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa
+kolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin
+vehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia
+ollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.
+
+--Ei elä enää Shemeikan isä?
+
+--Ei elä--paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa
+päivinä.
+
+--Millainen on emäntä?
+
+--Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin
+ahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.
+
+--Millainen on poikansa?
+
+--Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.
+
+--Teistähän minä saankin toverin talveksi?
+
+--Etkö menekään kylään?
+
+--En tiedä.
+
+--Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.
+
+--Kenestä heistä?
+
+Ukko jätti vastaamatta ja virkkoi:
+
+--Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.
+
+--Shemeikkako?
+
+--Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.
+
+--Se on teille hyvä?
+
+--Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.
+
+--Minä tulen kohta käymään teidän majallanne ... kuinka sinne parhaiten
+osaa?
+
+--Tuota isoa kuusta kohti kun soudat ... et muuta merkkiä tarvitse.
+
+Ukko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.
+
+
+Seuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen
+rannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta
+huoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne
+riensivät rantaan.
+
+--Siinä hän on! Siinä hän on!--ja kun tulivat luo:--Sinäkö se nyt olet?
+
+--Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.
+
+--Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?
+
+--Ketäs te olette?
+
+--Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut
+Shemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut.
+Sinäkö olet?
+
+--Enhän minä tiedä.
+
+--Sinäkö Shemeikan sait?
+
+--Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.
+
+--Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin.--Ai, hänellä on äijä
+asioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden.--Me sill'aikaa
+tänne.--Emäntä lähetti.--Sano kuka olet? Mistä olet?--Miten sinut
+vei?--Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?
+
+Ei saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:
+
+--Vai että semmoinen olet!--Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen
+lienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet
+hyvä meille, varmaan olet hyvä meille?
+
+--Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja
+purskahtivat nauramaan.
+
+--Sano Anja.
+
+--Ollaan me--nyt.
+
+--Vaikka ei olekaan aina oltu.
+
+
+Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.
+
+--Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua,
+hentoinen, herttainen tyttö--hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen
+aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua
+käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä
+taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut
+näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät,
+siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa.
+Sanoi: »Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin
+kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä
+löytänyt.» Sano, haasta...
+
+--Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja.--Mistä minun pitäisi
+haastaa?
+
+--Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti--mikä nimesi?
+
+--Marja on nimeni.
+
+--Ai, Marja, kaunispa on nimesi--ai, kuinka sinulla on totiset
+silmät ... ja pitkä olet ja solakka olet--pulska olet ... semmoista
+Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet,
+niinkuin kehui... »Ette ole mitään hänen rinnallaan», sanoi. Eikä me
+ollakaan eikä tahdotakaan olla.
+
+--Mutta anna nyt _hänen_ haastaa!
+
+--Haasta, Marja.
+
+--Mitä ma sitten haastan?
+
+--Sano sukusi.
+
+--Ei ole sukua minulla.
+
+--Ai, orpo olet?--Eikä kotia?
+
+--Koti oli.
+
+--Ei ole enää? Polttiko kotisi?
+
+--Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.
+
+--Lähdit mielelläsi?
+
+--Sieltä aina ikävöin.
+
+--Oliko iso kotisi?
+
+--Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.
+
+--Ja semmoisesta lähdit?
+
+--Hennoit mielelläsi heittää?
+
+--Mitä maammosi? mitä taattosi?
+
+--Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!
+
+--Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki
+veikko?
+
+--Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin
+isä.
+
+--Leski olet?
+
+--En.
+
+--Miehesi elää?
+
+--Eloon jäi.
+
+Naiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa
+Marjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:
+
+--Sinulla on mies elossa?
+
+--Et olekaan tyttö?
+
+--Hyhyy.
+
+Ne vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein
+murheellisiksi.
+
+--Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi--voi!
+
+--Kesätytön vain toikin.
+
+--Niinkuin aina ennenkin.
+
+--Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi.--Ei vihi, ei vihi.
+
+--Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.
+
+--Ei anna, ei anna.
+
+--Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.
+
+--Niinkuin teistäkin?
+
+--Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten
+syksyllä äidilleen orjaksi antoi.
+
+--Vai että sinulla talo ja mies--oma talo, oma mies, oma talo,
+täysilehmäinen--ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!
+
+Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:
+
+--Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä
+sillä jo tämmöisiä tyttöjä.
+
+--Talo täynnä!
+
+--Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä
+Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta
+markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.
+
+--Onko teitä siellä monta?
+
+--On meitä kuinka monta lieneekään--viisi.
+
+--Sinä kuudenneksi.
+
+--Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.
+
+--Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut
+yhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.
+
+
+Silloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen
+kolketta.
+
+--Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!
+
+--Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!
+
+--Tuoss' on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti--tämä
+pieni on Kalamatille.
+
+Ne heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan
+taitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.
+
+
+
+IX.
+
+Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas
+naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja
+istui tuvan perällä, menemättä vastaan.
+
+--Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?
+
+Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.
+
+--Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?
+
+Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.
+
+--En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos.--Entiset tyttösi toivat.
+
+--Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on
+ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään,
+pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!
+
+Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä
+seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.
+
+Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.
+
+--Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!
+
+--Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!
+
+Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän
+pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni
+tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta
+päivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi
+niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He
+olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville
+navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.
+
+Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!
+
+Shemeikka tuli hänen jälessään.
+
+--Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?
+
+--Anna minun olla!
+
+--Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?
+
+--On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.
+
+--Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään
+äidin laittamat eväät.
+
+--Osannette panna itsekin.
+
+Shemeikan silmissä välähti:
+
+--Sinun se on tehtävä!
+
+--Vai minun?
+
+--Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun
+me käymme kylpemään.
+
+Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki
+kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti
+pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan
+taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.
+
+--Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului
+joku kysyvän.
+
+--Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on
+arkoja, ruotsikot.
+
+--Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.
+
+--On sillä paikat soreat.
+
+--Mutta silmät koleat.
+
+--On sinulla ennen ollut parempia.
+
+--Kuka?
+
+--Anjakin.
+
+Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:
+
+--Ja mikä muka tällä on vikana?
+
+--Kuinka vanha jo liekään.
+
+--Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.
+
+--Onko hyvä?
+
+--Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.
+
+--Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.
+
+--Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan.
+Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian
+yhteen kyllästyy.
+
+--Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit
+ehtinyt kyllästyä?
+
+Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:
+
+--Yksi aina kesässään.
+
+--On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.
+
+--Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?
+
+--Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.
+
+--Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi
+kuin pyynpojat piiskulle.
+
+--Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu:
+ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin,
+hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne,
+toverit!
+
+--Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit
+viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta?
+kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi
+täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä
+tiedä mihin panna.
+
+--Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?
+
+--Hoidatpa hoidat.
+
+--Mitäs sitten haastat?
+
+--Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä
+Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt
+vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet
+laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri
+Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit
+kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille
+rannalle, mistä otit.
+
+--Ja kiittäisit lainasta.
+
+--Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.
+
+--Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.
+
+--Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti.
+Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.
+
+--Olisiko sillä mitä ottamista?
+
+--Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja
+kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!
+
+--Äijäkö? Toisitko hänetkin?
+
+--Oman akkansa myötäjäisinä?
+
+--Ka, miksei?
+
+--Siihen minä ... tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!
+
+--On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.
+
+--Voi sinua, Shemeikka!
+
+--Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.
+
+--Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.
+
+--Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!
+
+Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.
+
+--Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.
+
+
+Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla,
+kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui
+kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä
+minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden
+kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen
+tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne?--Hän kiipesi
+vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita.
+Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää.
+Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi
+niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se
+siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne
+täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää
+siellä--nyt enää?
+
+Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja
+nukahti viimein itkuunsa.
+
+Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei
+kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli
+lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin
+vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun
+kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni...
+Panisiko pönkänkin päälle? Sen _voisi_ panna niin, ettei sieltä kukaan
+omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen
+voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän
+repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan--näitä tämmöisiä kauheita
+ajatuksia pakoon.
+
+Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin,
+haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.
+
+--Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö,
+ettekä mitään puhunut.
+
+--Ethän tuota kysynytkään.
+
+--Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?
+
+--Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus
+tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.
+
+--Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?
+
+--Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.
+
+--Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja
+kiihkeästi.
+
+--En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan
+ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se
+on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.
+
+--Mutta _minä_ en tee!
+
+--Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja
+nousi takaisin pihaan.
+
+
+--Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo,
+Marjueni!
+
+Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu.
+Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui
+Shemeikka oveen.
+
+--Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet
+ollut?
+
+Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka
+tavoitti häntä.
+
+--Anna minun olla! tiuskaisi Marja.
+
+Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä
+niin, että hän horjahti.
+
+--Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä
+ranteeseen.
+
+--Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut
+täällä joka kesä uusi tyttö!
+
+--Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?
+
+--Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?
+
+--Luuletko ehkä olevasi viimeinen?
+
+--Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?
+
+--Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?
+
+Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti
+kivelle.
+
+--Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.
+
+--Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.
+
+--Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja,
+ponnahtaen ylös.
+
+--Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?
+
+--Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?
+
+--Onko?
+
+--On!
+
+Shemeikka irvisti.
+
+--Sanot hänelle, että se on hänen.
+
+--Sitä en saata sanoa.
+
+--Mikset?
+
+--Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.
+
+--Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä
+lahjoitan hänelle sen.
+
+--Antaisit hänelle lapsesi sinä--?
+
+--On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun
+antanut pois äitinensäkin.--Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän
+tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä
+nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä
+lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten
+joukossa--on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä,
+Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu--parempi,
+sorjempi kuin ku...
+
+Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin
+jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.
+
+--Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri,
+toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan--etkä _minun_
+lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!
+
+--Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi
+olet.
+
+Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan
+iskettävä--Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja
+pyörtyi.
+
+
+
+X.
+
+Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään
+meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin
+pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin,
+että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy
+työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu,
+se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa
+kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen--uskoo ja on
+uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli
+uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen
+kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi
+minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä
+järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman
+kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille
+perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi
+voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet
+sittenkin vietiin väkisin.
+
+Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla
+lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei
+ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin
+se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä
+jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja
+koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina
+viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia
+taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua
+päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin,
+vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa
+ajaneet ja ottaneet kiinni.
+
+Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan.
+Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän
+sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku
+vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.
+
+Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin
+pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin
+vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa,
+toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety--
+siellä se on. Mutta missä?
+
+Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin
+on, kuin äiti sanoi. En _minä_ häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei
+tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa
+saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin--eihän se
+ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä
+enää itseesi kesytä--enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle
+taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän
+istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla
+avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.
+
+Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille,
+saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä
+jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten.
+Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli--olipa sitten miten tahansa. Ja
+vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät
+vihkinyt ja toivottanut onnea.
+
+
+Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja
+laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.
+
+--Kuka siellä?
+
+--Minähän tässä...
+
+--Ka, Juha.--No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne
+lienet kadonnut.
+
+--Täällä odotin.--Entisellään on asiat, sanoi Juha.
+
+--No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?
+
+--Eikä taida tullakaan--sanovat mielellään menneen.
+
+Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi
+aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti
+sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt
+mielellään.
+
+Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut:
+se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.
+
+Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö
+onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja
+nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja
+ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei
+saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»
+
+--Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,--niin sitä
+olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt--te sen
+silmistä kyllä näitte, mikä se on.
+
+Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.
+
+--Niin minkä?
+
+--Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen
+tehdä, ette olisi käteen tarttunut--taikka tuota--niin, sitä minä vain,
+että luuletteko, että se on _saattanut_ sen tehdä?--Onpa on, onpa
+saattanut, kun se oli venakko.
+
+--Jaa, niin, sehän oli venakko.
+
+--Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti
+tarvinnut--?
+
+--Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen--en sano, että on, vaan se
+voi olla.
+
+--Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.
+
+--Enhän sano, kun en tiedä--arvelin vain!
+
+Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään--koskapa se _saattoi_
+olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!
+
+--Sitä minä vielä--jos saan puhua.
+
+--Istukaa tähän laidalle.
+
+--Kyllä minä tässäkin--sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä--
+mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa--sitä minä, että minkä tähden
+se minua näin rankaisee?
+
+--Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?
+
+--Voi toki--että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa
+kiertäisi. Että minkätähden se niin?
+
+--Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?
+
+--Ettäkö enemmän--tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein
+kivahti.--Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa
+vähemmän,--koommin niinkuin enemmän!
+
+--Enemmänkö?
+
+--No totta kuin että--kun kiitin ja ylistin ... että kun _semmoisen_
+onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.
+
+--Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.
+
+--On se ... joka oli niin lämmin ja hempeä--kun vain tahtoi.
+
+--Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.
+
+--Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin
+semmoinen valtava kaipuu.
+
+--Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.
+
+--Vaan missäs?
+
+--Siveässä mielessä ja muussa taidossa.
+
+--Oli se siveäkin--ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa
+taitava--tekevä ihminen.--Kyllä rovasti ymmärtää--on itselläänkin
+nuori--ei pitäisi minua moittia!
+
+Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli
+hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin
+uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille
+puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä,
+venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja
+toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan,
+vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se
+sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko?
+Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille,
+jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään!
+Väkisin hänet vietiin!
+
+
+--Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä
+äitinsä eteen pysähtyen.--Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot,
+minä--
+
+--Vai ei se mennyt.
+
+--Ei!
+
+--Sehän on hyvä sitten.
+
+--Hyvä se on. Se on hyvä.
+
+--Rovastiko sen sinulle sanoi?
+
+--Rovasti.
+
+Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi
+pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön
+navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä
+emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.
+
+
+
+XI.
+
+Marja istuu saunan penkillä, käsin sukkaa kutoen, jalallaan vipukeinua
+polkien. Seinän takana narskahtaa lumi, joku tunkee luukun ohi, ovi
+aukeaa ja vanha pyylevä mummo tungeikse sisään.
+
+--Menehän nyt pirttiin syömään, Marja. Minä sill'aikaa lastasi soudatan.
+
+Marja ei virka mitään.
+
+--Siellä olisi ratompi syödäksesi muiden mukana.
+
+--Noutaisin mieluummin ruokani tänne.
+
+--Ka, kyllähän se tuodaankin niinkuin tähänkin asti, Anja tuo ... mutta
+tulisit nyt kuitenkin. Minkä tähden et tule?
+
+--Johan olen sen sanonut.
+
+--Olet ylpeä yhä, sydämikkö. Vaan elä, hyvä ystävä, noin sydäntäsi
+hapata. Siinä maitosikin hapatat, ja lapsesi itkee.
+
+--Ei se siitä itke.
+
+--Yöt kaiket uikuttavan kuuluu.
+
+--Isäänsä itkenee, jos itkee.
+
+--Ei kauan itke, kohta tulee Shemeikka.
+
+--Olkoon tulematta koskaan.
+
+--Syyttä häntä moitit, syyttä meille vihojasi viskot. Jos et olisi
+toisen ollut, olisimme sinusta jo miniän tehneet.
+
+--Mitä tuossa aina siitä haastatte. En ole miniäksi milloinkaan
+pyrkinyt.
+
+--Mitäs varten sitten mukaansa lähdit?
+
+--Hullu olinkin.
+
+--Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava
+suurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä
+otettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla
+pitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai,
+rakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on
+taaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä
+sodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna
+pojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin
+muuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä
+otsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei
+niitä vielä lähteessä näe.
+
+--En ole katsellutkaan.
+
+--Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.
+
+--Enkä välitä, vaikka näkisinkin.
+
+--Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät
+välitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia--niin piti
+isälläänkin olla.
+
+--Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?
+
+--Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin
+nuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta
+otti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa--riitti
+hänestä minullekin.
+
+--Elkää, hyvä emäntä!
+
+--Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei
+ollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin
+sinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei
+katsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut
+kunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä
+pyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään.
+Kesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan
+se on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin,
+mutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan
+yhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi
+sano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne
+kalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt
+syömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet
+iloinen, niin poikasikin siitä lihoo.--Ka, sehän valvoo! Tutuu!--Ataa!
+ataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!
+
+Marja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.
+
+--No, nyt se taas! Elä nyt! Mikä sinulla on hätänä? Sano, puuttuuko
+sinulta mitään? En minä jaksa tuota tuommoista nähdä. Mitä sinä tänne
+lähditkään, kun vielä kuuluit mielelläsi lähteneen! Voi onnetonta,
+kuinka itkee! No, jo minä jotakin ... en minä kestä kuulla. Ole sitten
+Herran nimessä täällä, missä olet, minä laitan Anjan tuomaan, mitä
+tarvitset.
+
+Eukko riensi pois, Marja rauhoittui vähitellen, antoi lapselleen rintaa
+ja istui sitä soudattamaan.
+
+Vai semmoinen sillä oli isäkin, ajatteli hän. Mahtaneeko tulla
+samanlainen pojastaankin? Ja hän päätti:
+
+--Ei tule!--Eikä tule tästä pojasta sen isänsä renkiä! Minä pidän huolen
+siitä, ettei tule. Käyköön minun miten tahansa, täytyköön minun joutua
+minne tahansa, _tänne_ me emme jää.
+
+Hän avasi luukun ja siirtyi sen ääreen kutomaan sukkaa. Vanha sauna,
+jonka hän oli pyytänyt asuakseen, ettei tarvitsisi olla
+tuparakennuksessa toisten jaloissa, oli muista erillään törmän alla.
+Talo tupineen, talleineen, navettoineen oli yhdessä ainoassa ryhmässä,
+saman katon alla ylhäällä penkereellä. Ei se ollutkaan niin komea, kuin
+miksi Shemeikka oli sitä kehunut; näytti jo vanhalta ja ränstyneeltä.
+Siellä liikkui väkeä ulos ja sisään, naisia kaikki. Niitä oli tässä
+talossa ja muissa kanssa kuinka paljon lienee ollutkaan, vanhempia ja
+nuorempia. Ne ne täällä näkyivät kaikki työt tekevän, sekä omansa että
+miesten. Ne vetivät kelkalla veden järvestä, heinät ladoista, kuinka
+kaukana lienevät kiskoneetkaan hankia myöten. Siinä oli sekin Shemeikan
+puhe heidän hyvistä päivistään. Nyt siellä juuri suurella vaivalla
+kiskotaan pyykkikorvoa rannasta, kun miehillä on kaikki hevoset
+mukanaan. Orjia ovat, toiset kai houkuteltuja, toiset väkisin tuotuja.
+Mutta en _minä_ vaan heidän pyykkikorvojaan kisko.
+
+
+Ovea raotettiin illan hämärtyessä, sisään livahti notkea, hintelo,
+kapeakasvoinen, kalpea nainen. Hän tuli, harva se ilta, Marjalle seuraa
+pitämään, vaikkei Marja häntä siihen kehoittanut, joskaan ei poiskaan
+käskenyt. Sama asia se oli heillä useimmiten puheena. Se istui ja
+katseli Marjaa, kädet helmassa, silmät hellyydestä kosteina.
+
+--Elä ole niin katkera, Marja.
+
+--On kumma, ettet sinä ole, vaikka onhan se sinutkin jättänyt?
+
+--Minä en ole. Minä tyydyn siihen, kun saan olla sen kanssa silloin, kun
+se tahtoo. Kun ei huoli, olen poissa ja teen sille työtä. Se siitä minua
+kiittää. Jos kyllästyykin minuun, ja menee muiden luo, niin taas välistä
+muistaa minutkin ja silloin tulee minun luo.
+
+--Ja sinä olet siitä hyvilläsi ja annat silittää itseäsi kuin koira?
+
+--Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka
+kerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: »Ei ole kenenkään
+varsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen
+kuin sinun.»
+
+--Sen saman se sanoi minullekin.
+
+--Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento
+kuin minun.
+
+--Eikä tarvitse ollakaan.
+
+--On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään
+estä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä
+telkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti
+isän aidan yli metsään ja mursi oven.--Voi, voi! Ei ole enää moneen
+vuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa
+lämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen.
+Ehkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja
+saan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut
+sinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.
+
+--En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan
+minua tuossa rukoilisi.
+
+--Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en
+välitä, vaikka on minua lyönytkin.
+
+--Onko lyönyt?
+
+--Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki
+ja pyysi anteeksi.
+
+--Annoitko?
+
+--Annoin jo ennen, kuin oli pyytänytkään.
+
+--Eikö tehnyt mielesi lyödä takaisin?
+
+--Ai ei, ei toki--tiesin: kun lyö, taas katuu ja on hyvä. Yhdessä
+itkettiin ja sitten naurettiin.
+
+Anjaa huudettiin. Hän livahti pois, mutta sanoi tulevansa kohta taas
+takaisin. Mutta Marja kysyi itseltään uudelleen ja taas uudelleen: Miten
+saatoin minä antaa sen itseäni sillä tavalla lumota? Mikä meni minuun
+huumaus sinä sunnuntaipäivänä? Mitä lähdin minä täältä hakemaan? En
+saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, sain sen, mitä en lähtenyt. Tuon
+tuossa keinussa, ikuisen muiston, niin isänsä näköisen, että on häntä
+vaikea katsellakseni.--Ja häneltä pääsi toivotus, pääsi, vaikka sitä
+vastusti, vaikka koetti tukkia siltä tien, pääsi ryöstäytymään rinnasta
+toivotus: ... jos olisitkin Juhan poika! jos olisit vaikka vaivainen,
+vaikka minkä näköinen, kunhan olisit Juhan poika! Vaan et ole. Häneltä
+jo vuosia sitten aittaani telkitsime, tuolle tulijalle lensin syliin
+kuin lepakko valkeaan vaatteeseen. Tässä olen, siipirikkona, heidän
+huonoimmassa huoneessaan, orjan osaa odottamassa, minä, joka yhä voisin
+siellä omassa talossani, yhdessä rakentamassamme, emäntänä käskeä ja
+hallita, ja Juha noudattaisi pienimmänkin mielitekoni. Nyt siellä anoppi
+emännöi, minun tiloillani, leivät leipoo, lehmät lypsää ja ruokkii:
+hänelle ne parsistaan ynäjää; hänelle rukkini hyrrää, hänelle
+pystyvalkea takasta leimuaa, hänen on leipomansa leivät tuvan pöydällä
+tuoksumassa. Jok'ikiselle, joka taloon tulee, se ilkkuen kertoo: »Tässä
+oli, talon sai, hyvän miehen sai, ei ollut olijata, ei pitäjätä ...
+sanoinhan minä aina, vaan en toki olisi uskonut, että ryssän rekeen
+lähtee.»--Mitä Juha tehnee, mitä luullee? Ettäkö minut väkisin vietiin?
+Vaiko, että mielelläni lähdin? Saattaa luulla, että olen hukkunut tai
+tahallani hukuttautunut? Kunpa sitä luulisi, olisi ehkä helpompi
+ollaksensa... Soisin, että olisi helpompi ollaksensa.
+
+
+Anja tuli taas, toi helmassaan piiraiden lämpösiä. Niinkuin olisi hänen
+mielensä arvannut, pani Marjan kertomaan entisistä oloistaan.
+
+--Minkälainen se oli, jonka olit ennen?
+
+--Minkäkölainen? Semmoinenhan oli, paljon vanhempi minua.
+
+--Mutta hyväkö?
+
+--Mistä sinä sen tiedät, että hyvä?
+
+--Kuulen äänestäsi.
+
+--Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista,
+hän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti
+salolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki
+talon, sanoi: sinulle teen.
+
+--Sinulle teki talon?
+
+--Kaikki sanoi minulle tekevänsä.--Marjalla pulppuili itku kurkussa.--
+Yhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.
+
+--Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet
+jättää?
+
+--Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.
+
+--Vaikka olisi vähän ollutkin.
+
+--En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin,
+saadakseni mieleisemmän.
+
+--Jolle olit ainoa?
+
+Omaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:
+
+--Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa ... minunko piti käteni
+hänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä?
+Olisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah!
+Ja jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo
+toimittanutkin.
+
+--Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy ... nyt en ymmärrä, sanoi Anja.
+
+--Enkä minäkään!
+
+
+Anja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä.
+Istui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti
+pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin--niinkuin metsän elävä.
+
+
+Mutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli
+katumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin?
+Miksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota.--
+»Jolle olit ainoa?» sanoi--niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja
+heitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin
+isä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.
+
+Isä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on
+ollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin
+isä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin
+isän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi
+niinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä
+lankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin
+kaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se
+antaa anteeksi--tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan
+pitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi
+hengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli
+tuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua
+hiljaa vuoteelleen nyykähti.----
+
+
+Anja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan
+joka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta
+kaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat
+ja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä
+kautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona
+viipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret
+karkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.
+
+--Silloin sinäkin, Marja, panet päällesi silkit ja soljet--panethan?
+
+--Ei minulla ole silkkejä eikä solkia.
+
+--On sinulla. Emäntä antaa ne sinulle, niinkuin muillekin tytöille,
+kaikille samanlaiset.
+
+--Vai kaikille samanlaiset, naurahti Marja.
+
+--Ettei toinen toistaan kadehtisi.
+
+--Kun olen näissä omissani, sitä vähemmän kadehditte.
+
+--Noissako nokisissasiko tulisit kisatupaan?
+
+--_Jos_ tulen, tulen näissä.
+
+--Ei saa tuommoisissa kukaan tulla. Siitä Shemeikka kovin pahastuisi.
+Sinut puetaan ja poikasi kanssa. Kun Shemeikka tuvan peräpenkillä istuu
+ja tulijaissaijua särpää, silloin sinä ovesta sisään astut, poika
+käsivarrellasi, ja hänet isänsä syliin lennätät.
+
+--En milloinkaan, en milloinkaan! sanoi Marja, kiihkeästi torjuen,
+posket leimahtaen.
+
+--Kovin pahastuvat, jos et tee, niinkuin pyytävät.
+
+--En milloinkaan, en milloinkaan minä tätä poikaa sen miehen polvelle
+laske!
+
+--Mutta minnekäs sinä sen panet?
+
+--Lähden täältä, kotiini vien.
+
+--Ei ne päästä--eivät ne sinulle ainakaan lasta anna. Leppyisit
+viimeinkin, Marja, ja lepytkin, kun tulee.
+
+--Ei minulle lähtiessään edes hyvästiä heittänyt. Jos tahtonee lapsensa
+nähdä, tulkoon tänne.
+
+--Kovin olet sydämikkö.
+
+--Niin olen.
+
+
+Mutta ei Marja saanut mielestään Shemeikkaa, kuinka koettikin. Valvoi
+vasten tahtoaankin yölläkin, koirien haukuntaa kuunnellen. Ne milloin
+yökaudet ulvoivat ylhäällä pihatörmällä, ikäänkuin toivotellen,
+aavistellen isäntää tulevaksi, milloin täyttä kurkkua haukkuen
+karkasivat jäälle, niinkuin hän jo olisi ollut siellä, riemusaatossa
+pihaan tuotavana. Silloin Marja milloin hiipi ulos ja kuunteli henkeään
+pidätellen, milloin siitä itseensä suuttuen heittäytyi vuoteelleen ja
+veti nahkaset korviinsa, ettei kuulisi mitään eikä tarvitsisi mitään
+heidän tulostaan tietää. Mutta kun koirat eivät haukkuneet eikä mitään
+kuulunut, silloin hän sitä enemmän näki. Näki Shemeikan milloin edessään
+seisovan ja Juhalle nauravan, näki hänen kumartuvan ylitsensä kotiaitan
+rappusilla, näki solakkana saunasta astuvan, näki taas häntä halaavan,
+häntä vastaan venheestä juoksevan, näki milloin unessa horroksissa,
+milloin ilmisissä.
+
+Kerran näki niin selvästi, kuin olisi se siinä ollut: näki ovea
+avaamassa, työntymässä sisään parta huurussa, sanomassa oven suuhun
+pysähtyen: »Marja, missä on poika, missä on _meidän_ poika?»
+
+Silloin Marja riensi keinun luo, tempasi pojan syliinsä, kannatti häntä
+kainaloista lauteiden laidalla... Sinä olet Shemeikan, mustasilmä,
+solakka, sorjasääri ... et ole Juhan, et ole, Jumalan kiitos ... etkä
+tarvitse olla!
+
+Ja kuta enemmän Marja sitten taas koetti olla odottamatta, sitä enemmän
+hän odotti. Ja vaikka jo tiesi, ettei koirain haukunnan tarvitse mitään
+merkitä, niin aina hän vavahti, kun ne karkasivat jäälle, jostapäin
+tulivat kaikki, jotka taloon tulivat.
+
+
+
+XII.
+
+Haukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan
+peräitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät
+sieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli
+Shemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut,
+ei luukkua raottanut.
+
+Hetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn
+lattialle.--»Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet
+vatteet!»--huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin,
+temmaten syliinsä Marjan.--»Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja
+vyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi,
+'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule!
+Sukaise päällesi puhtaat!--Nyt syövät miehet, sitten panevat
+levolle--illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on
+parta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin--kuninkaan poika!
+Joudu, pian!»
+
+Marja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat,
+ja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.
+
+Lapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää
+kuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli,
+koirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei
+tuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua
+ulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon
+ympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli
+rauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta
+kuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta
+enemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.
+
+Huomenna ne jo lähtevät ... eivät tule takaisin ennenkuin kesällä...
+Olipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta
+riittää ... joka tuota kuulla jaksanee.
+
+Hänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos,
+nousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi
+uteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä
+omissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin
+olen--entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa ...
+tässä olen ... tunnetko vielä?
+
+Väkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos
+olisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan.
+Seinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun,
+josta näki tupaan.
+
+Siellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän
+tanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen,
+kaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö
+tyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja
+tyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä
+lienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas
+nousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää
+hänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: »Sinulla on lapsi saunassa!
+Et taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!»
+
+Vaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että
+Shemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti
+häntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet
+uunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse,
+häntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.
+
+Samassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät
+Marjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona.
+Anja huomasi hänet siinä.
+
+--Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!
+
+--En minä!
+
+Mutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja
+riuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan.
+Vaan Anja ei hellittänyt.
+
+--Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.
+
+--Kun minä en tahdo ... anna minun olla!
+
+--Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.
+
+--Täällä on Marja!
+
+--Anja, anna minun olla.
+
+--Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos
+ovesta, jättäen porstuan pimeäksi.
+
+--Täällä, täällä!
+
+Shemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan,
+mutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten
+silmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja
+karkasi ulos.
+
+Shemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja
+välinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin
+hän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.
+
+Mutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen.
+Ja kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän
+tiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä,
+millaisena Shemeikka hänet.
+
+Miksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä
+vaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut
+juhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä
+minua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla,
+ainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä
+eikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.
+
+Hän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen
+nyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin,
+ja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten
+hän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.
+
+Ei hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle
+sanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa
+mennä, täällä käymättä.
+
+Kuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän
+on kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee
+sitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin
+huomenaamuna ennen lähtöään.
+
+
+Aamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden
+töminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään.
+Jonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä.
+Meteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi
+luukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset
+huiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat
+jäätä myöten pois.
+
+Se meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa
+lastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja
+itsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.
+
+Se ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi
+katsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla
+äiti ... on äiti ... tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien,
+puoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa
+puristaen.
+
+Kuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se
+oli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää
+ilmettä kuin ennen.
+
+--Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian
+huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään
+sitten pois.
+
+--Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi,
+toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut
+sanomaan jotakin.
+
+--Ne menivät ... se meni nyt...
+
+Marja ei vastannut.
+
+--Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on
+myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki
+mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt,
+halvalla oli saanut ... saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene
+tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo
+kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää
+kalasaunallesi jätä!»
+
+--Mitä te siitä minulle kerrotte ... mitä se minuun kuuluu?
+
+--No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?
+
+--Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta
+olisi saanut.
+
+--Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!
+
+Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä
+puhua:
+
+--En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut
+sanoa. »Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet»,
+sanoin. »Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa
+sievä poika», sanoin.--»Johan tuon näin», sanoi. »On otsansa rypyssä
+ja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut»--niin
+sanoi. »Käyhän kuitenkin», sanoin, »se on sentähden semmoinen, kun on
+sinua siellä itkenyt»...
+
+--Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.
+
+--»Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu», sanoin
+
+--En ikinä minä sille...!
+
+--Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.
+
+--Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.
+
+--Pois--minne?
+
+--Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!
+
+--Ja minne sinä menisit?
+
+--Sinne, mistä tulin!
+
+--Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle
+sen kera nääntymään?
+
+--Vaikka nääntyisimmekin.
+
+--Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena
+mennäkseen.--Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.
+
+--Poika on _minun_.
+
+--Poika on Shemeikan.
+
+--Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.
+
+--Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin
+omistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin
+heitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee
+vieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin
+kuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota
+pitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei
+välitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin.
+Saa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä
+Shemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan
+sitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi
+sijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu
+Shemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois
+semmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan
+lapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!
+
+Marja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.
+
+Mutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.
+
+--Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä
+sano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on
+Shemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää
+olla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut
+sekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään
+välittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku.
+»Vie sinne, mistä olet tuonutkin», sanoin, »on heistä minulle kylläksi
+kiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?»
+
+--Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen
+pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle,
+mieleisempi kuin kukaan heistä ... vaikka onhan Anjakin...
+
+--Elkäähän nyt, hyvä emäntä ... enhän minä... Heiltä oli molemmilta
+päässyt itku.
+
+
+Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle
+jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja
+kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta
+painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut
+itkemään.
+
+--Ka, lapsi ... elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven
+takaa.
+
+Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin
+koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen
+samassa kiinni.
+
+--Juha!
+
+Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään... Se oli ollut tuossa,
+oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen
+huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä
+tullut sisään... Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako
+etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja
+hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo
+ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun
+paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui
+penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.
+
+Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän
+luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti
+kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat
+sanoneet: emme suinkaan tiedä ... ei täällä vain ole ketään näkynyt...
+Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi,
+mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.
+
+Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut
+riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne
+minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja...
+
+Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.
+
+--Se on täällä ... se on se!
+
+--Tiedän, mitä se tahtoo?
+
+--Mistä sinä tiedät? Näitkö?
+
+--Näin, näin ... mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?
+
+--Emmehän toki ... me arvattiin heti...
+
+--Vaan jos muualla ilmaisevat?
+
+--Ei ne--emäntä pani jo sanan kylään.
+
+--Nyt se tulee!
+
+Juha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä
+alas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei
+noussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei
+näkynyt uskaltavan laskea.
+
+--Se lähtee jo, kuiskasi Anja.
+
+--Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun ... ja että minut on
+väkisin viety...
+
+--Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.
+
+He katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä
+hankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen
+hänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan.
+On antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat
+syvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän
+päiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin.
+Niissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa
+eikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta
+maahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei
+näytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen...
+
+Hän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja
+toisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.
+
+--Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin
+kuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?
+
+--Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin ... minä lähden...
+
+Marja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä
+vanha emäntä, sulkien tien.
+
+
+
+XIII.
+
+--Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa
+takaa.
+
+Juha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä,
+vastasi säpsähtäen:
+
+--Enhän minä sitä päly.
+
+--Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin
+mielellään meni.
+
+--Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha
+säyseästi.
+
+-- ... niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut
+jo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.
+
+Hankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen
+toivonsa.
+
+--Eipä saata tulla ... eihän se.
+
+Mutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:
+
+--Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut...
+
+--Niin mitä?
+
+--Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.
+
+--Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.
+Kyllä lähden käskemättäkin, jos _se_ kerran tulee.
+
+Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä
+tulekaan ... missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut
+hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa
+tehtyään.
+
+Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti
+pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa,
+aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana.
+Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin
+tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin
+kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten
+valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu,
+ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha
+teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla,
+hän avasi oven ja sanoi piialle:
+
+--Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.
+
+Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä
+aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:
+
+--Isäntä, minä en usko--minä en sitä usko...
+
+--Ettäkö milloinkaan tulee?
+
+--Ei, vaan että meni mielellään.
+
+--Sanoithan itse nähneesi?
+
+--En nähnyt ... en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin...
+
+--Mitä sinä sitten oikein näit?
+
+--Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä
+huutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut
+ääneen.
+
+--Vaan eikös ollut uhannut äidille?
+
+--En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se
+vieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti
+pois ... tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui
+viereen ... sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa.--
+
+Tyttö intoutui yhä enemmän:
+
+--Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla
+vaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä
+tiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen
+puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut
+mielellään menneen, joka en ole--kun olen itkenyt kuollakseni!
+
+--Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.
+
+--Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.
+
+Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin
+siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se
+käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän
+lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken,
+suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja
+raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan,
+milloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden
+kuluttua, kunhan tulee. _Koska_ häntä odotan eikä hän ole mielestäni
+mennyt, niin juuri _sentähden_ tulee, jos vain elossa lienee... Ja
+että töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi
+Marjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle
+risukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.
+
+... Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan
+kaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli
+tähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai
+uskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan
+välittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se
+hänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on
+nähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä
+vanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää
+tulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin
+sulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?
+
+Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin
+olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt
+kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan... Lehto on
+kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista
+tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran?
+Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin
+äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei
+olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi
+ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen--niin olisihan raateistani
+jotakin. Vaan samapa tuokin.
+
+Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla
+tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä
+aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä
+ärtynyt--
+
+Mutta mitä ne lehmät siellä?
+
+Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän
+kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin
+mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse
+jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon
+ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän
+ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä
+sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja
+häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen,
+täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen.
+Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä
+kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi
+lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä
+niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.
+
+Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas
+notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa
+suoraan.
+
+Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut,
+lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on
+Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!
+
+Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä
+ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen
+näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään
+nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee
+samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:
+
+--Tästä et tule!
+
+Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen
+rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja
+tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin.
+Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää
+kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:
+
+--Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?
+
+Vielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja
+sammaltaen Marjalle:
+
+--Kä-käy sisään--käyhän sisään...
+
+Marja on noussut ja pakenee tupaan.
+
+Juha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta
+palaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että--ei, hänen täytyy ensin
+sanoa Marjalle, että ei pidä...
+
+Äiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää
+pirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä,
+helmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää ... tietäähän sen, minkä
+tähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.
+
+--Jos teette tai sanotte Marjalle mitään...! huutaa hän aitan ovelta.
+
+--Minä sanoin jo!
+
+--Teidän on heti huomenna lähdettävä.
+
+--Minä lähden jo tänä iltana!
+
+--Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?
+
+--Minä saatan.
+
+--Le-le-lehmilläkin on...
+
+Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut
+sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.
+
+Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan,
+kääntämättä päätään Juhan tullessa.
+
+--Saat olla huoletta ... ei se sinulle enää mitään ... se lähtee jo...
+
+--Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti
+
+--Se lähtee jo.
+
+Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen
+olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka
+ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin
+hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta
+repaleet.
+
+
+Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?
+Kaisa syöksähti samassa sisään:
+
+--Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!--Voi, kuinka ovat
+teitä pahasti pidelleet!
+
+Kaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:
+
+--Mene toimittamaan syömistä!
+
+Samassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä
+lampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.
+
+--Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.
+
+--Menisin mieluummin levolle.
+
+--Levolle ... kyllä, kyllä ... mutta minkätähden se ei tuo sitä
+voita ... eikä maitoa...?
+
+Kaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.
+
+--Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa
+
+Juha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.
+
+--Elkää sitä, lypsetään tuoretta ... missä on rainta?
+
+--Se meni rikki. Viehän se voi ... minä lypsän ... vaikka tu-tuoppiin.
+
+--Se on piimässä.
+
+--Minä menen pesemään ... viehän sinä se voi...
+
+Juha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja
+hyppäsi aidan yli tarhaan.
+
+--Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät
+ryöstäytyivät kotiin päin ... enkähän minä arvannut, että ne emännän
+jälestä ... luulin heidän syöpäläisten käsissä ... ai, minä jätin
+mansikkatuohisen...
+
+--Minnekä sinä sen jätit?
+
+--Tuonnepa portaille...
+
+--Minä vien sen...
+
+Äiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni
+hyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan
+Huutonientä kohti.
+
+
+Kun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli
+murtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra,
+mutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan
+pankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.
+
+--Kaisa tuopi kohta maitoa--tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.
+
+--Elähän nyt turhaan itseäsi...
+
+Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.
+
+Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada
+olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä
+epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie
+ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei
+silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi
+pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On
+onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat
+tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei
+itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.--Se pitää kesyttää ja
+hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin
+paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan
+hautomaan ja hieromaan.
+
+Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan
+sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa.
+Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven
+kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.
+
+--Se pyysi päästä lepäämään--oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä
+pysyi.
+
+--Söikö se?
+
+--Söi se vähän.
+
+--Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me--että minä olen uskonut hänen
+menneen mielellään.
+
+--Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että
+aittansa olisi entisellään.
+
+Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään,
+koska kerran palasi!
+
+--Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin--kuinka saatoin
+minä hänestä semmoista uskoa?
+
+Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi
+vedet ja lähti heittämään verkkoja.
+
+Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi
+kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta
+sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä
+anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy,
+miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon
+sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut
+kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo ...
+tai ei mitään.
+
+Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.
+
+--Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.
+
+--Meni kylvettyään aittaansa.
+
+--Hieroitko, hoitelitko?
+
+--Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.
+
+--Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan,
+etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.
+
+Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä
+kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä
+hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut
+nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran
+niinkuin valveilla olevan huokaus.
+
+
+
+XIV.
+
+Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein
+hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi
+vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan
+penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se
+on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään
+irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin.
+Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu
+tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se
+on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli.
+Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään
+tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei
+tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen
+seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin
+nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!--Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa
+sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se
+avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja
+huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.
+
+Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy
+ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu
+takaisin vuoteeseen.
+
+Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?
+Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?
+Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?
+
+Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan
+jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan
+lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan
+häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai
+se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi
+puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen.
+Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen
+lasta--joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.--Mahtoiko kukaan
+kuulla, mitä unissani huusin?
+
+Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni
+tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli
+sunnuntai--niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet
+salolla sekaisin.
+
+--Missä isäntä on?
+
+--Lieneekö pistäytynyt metsään.
+
+Jotakin sanoakseen Marja virkkoi:
+
+--On pantu siihen uusi siltapalkki.
+
+--Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.
+
+--Oliko se jo laho?
+
+--Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.
+
+Ja vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin
+äidilleen ... niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä--siitä mitä se
+sanoi, että olitte muka mennyt mielellänne ... niin siitä vimmastui ja
+paiskasi hakkurin lattiaan ... oli siitä sitten pitkät ajat kuin
+höperönä... Voi, kuinka se suri teitä!
+
+Marjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos,
+käyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se
+milloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla
+sille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä
+annetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?... Että sittenkin lähdin,
+etten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa... Jos jollakin
+tavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat
+lapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne
+sieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat
+milloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren
+rantaan.
+
+Marja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään
+näkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla
+entisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli
+pistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän
+tässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun
+olisin _minä_ lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi
+hakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään
+polulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi
+Marja:
+
+--Lähdin katsomaan lehmiä...
+
+Juha virkkoi:
+
+--Olin veräjiä korjaamassa...
+
+Ja sitten he menivät kumpainenkin taholleen.
+
+Se karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta
+minua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut.
+Eikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin,
+joka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse
+sieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten
+käsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan?
+Sill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi
+täällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto.
+Ja Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin
+uskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.
+
+
+Marja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja
+ja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on
+jäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla.
+Juhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on
+sen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein
+hän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:
+
+--Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit ... ja ja-jaksoit?
+
+--Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.
+
+--Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!
+
+--Se.
+
+Nyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä
+sillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun... Jos se käy siihen
+jotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on
+ymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta
+kuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt
+kupit. Kohta se menee.
+
+--Tein pahasti, kun en tullut apuun...
+
+--Vaan tulithan sinä?
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+--Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä ... siellä...
+
+--Olitko sinä siellä? Siinä saunassako ... sielläkö?
+
+--Näin tulevasi ja lähteväsi.
+
+--Etkä huutanut?
+
+--En saanut...
+
+--Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?
+
+Marja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti
+niin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:
+
+--Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään
+olinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät,
+kuka olet.
+
+Juha seisoi kuin tyrmistyneenä.
+
+--Siellä olit ... eikä pitänyt tietämäni ... enkä tullut sisään, vaikka
+jo sen saunan oveakin raotin ... mutta kun siellä oli joku lapsi, joka
+parahti itkemään.
+
+Marjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:
+
+--Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi ... minä sitä hoidin, kun
+sen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.
+
+--Niinkuin sinäkin?
+
+--Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen,
+kun lähdin. Ota, ota! rukoili.
+
+Marja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.
+
+--Mikset ottanut?
+
+Silloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä
+lapsen kanssa oli saatellut:
+
+--Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.
+
+--Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.
+
+--Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.
+
+--Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.
+
+--Olisimmehan, vaan minnekäpä me ... minnekäpä se olisi sen kanssa
+täällä joutunut, jos olisi jaksettukin--kukapa sen olisi täällä
+huoneeseensa ottanut?
+
+--Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi
+täältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.
+
+--Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.
+
+--Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.
+
+--Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.
+
+--Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli
+sinulle hyvä.
+
+--Hyvä se oli.
+
+--Oliko se täältäpäin ryöstetty?
+
+--Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.
+
+Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten
+oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti
+käydä?--Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä
+epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut
+sille _sillä_ tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti
+käydä? Minun _pitää_ koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita
+sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille,
+niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja
+pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille
+mitään ... en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille
+osaisin, mitä sanoisin?
+
+
+Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen
+täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja
+kauemmin kulkea siinä uskossa.
+
+Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne
+hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli
+viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee?
+Nappia paitaan--minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan
+nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.
+
+--Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt
+tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin... Minä
+olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.
+
+--Mitä siitä enää.
+
+--Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi--ja erään toisenkin.
+
+--Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.
+
+--Kun minä--kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.
+
+Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.
+
+--Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini
+valoi--sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit--minä en saa
+olluksi, jos et anna.
+
+--Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.
+
+--On siinä--kun semmoista _saatoin_ sinusta luulla, joka--joka--ja
+kun minä äidille ja taisin muillekin--niillekin tervanpolttajille--että
+minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan
+kerjäläistä ... vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan
+takana ... ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari ... ja käskin
+viedä niitä terveisiä ... ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen
+olen ... semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja
+orjuudessa pidettynä...
+
+Hän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi
+päästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen
+täytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo
+aittain takana täytyi hänen antaa sille valta.
+
+Ei se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut.
+Mutta rangaiskoon vain sillä ... saa minua rangaista millä hyvänsä,
+kunhan vain sain sen sille sanotuksi ... että tietäisi, millainen
+olen ... ja nyt tietää.
+
+Marja kuuli Juhan liikutuksen. _Hänkö_ pyytää _minulta_ anteeksi?...
+Mutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää
+joko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille
+kaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä
+tästä tulee? Miten minun on oltava?
+
+Mutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa,
+kävi miten kävi.
+
+
+
+XV.
+
+Juha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma
+hänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja
+peltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren
+sisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen
+jäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy,
+mutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen
+kirveen heitolla ylettää.
+
+Juhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on
+turhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo
+hänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista
+korpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita... Se
+koetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja
+sulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja
+tuli--kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen--selvittelemään
+verkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken
+rantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä,
+mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti,
+kunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä,
+se oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten
+hirveää tahansa.
+
+Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen
+itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet
+häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille
+ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin
+koskee--mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?--vaan
+koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän
+kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,--uuvuttaneet niin,
+että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä ... ja vaikeroi vuoteessaan ja
+kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin
+Kaisankaan kanssa.
+
+Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy,
+nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.
+
+
+Marja istuu eräänä sateisena päivänä--oli usvainen, sateinen ja märkä
+tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen
+sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä
+salata ... enkä välitä ... saakoon tietää ... saahan se sen kuitenkin.
+Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla
+hakkurilla, jos haluttaa.
+
+Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan,
+jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä
+luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti
+yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän
+päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja
+riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen
+kahmaisemassa häntä syliinsä--ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet,
+vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä
+repimässä, kasvoissa kyllästys--mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi
+ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli
+koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu
+ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti,
+että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä... Miksen
+minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä
+muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin
+elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja
+menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä
+torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi--yhä sataa, lieneekö Anja jo
+lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt--minne
+joutunevat--eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.
+
+Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat
+lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään,
+jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi... Voi, että minä sen
+sittenkin sinne jätin!
+
+
+Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin
+murehtii ja kärsii.--Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla.
+Viimein hän sai sanotuksi:
+
+--Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?
+
+Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.
+Mitä minä sille sanon?
+
+--Missä siellä? Niin, sielläkö?
+
+--Mitenkä se sai sinut venheeseen?
+
+--Mitenkä lie saanut.
+
+--Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut
+jäsentäkään liikautetuksi?
+
+--Enkö saanut?
+
+--Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut
+kuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka
+olisit huutanutkin?
+
+Onko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.
+
+--En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.
+
+Juha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän
+taas virkkoi, ääni värähtäen:
+
+--Sitoivatko ne sinut siellä?
+
+--Ketkä ne?
+
+--Sepä se, ja ne sen toverit.
+
+--Sitoivatko?
+
+--Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?
+
+Marja vastasi ensin:
+
+--Eivät.
+
+Mutta sitten:
+
+--Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.
+
+--Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.
+
+--Eivät odottaneet.
+
+--Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi ... sinne perille asti ...
+semmoiset taipaleet?
+
+--Minkä tähden se ei olisi saanut--mies naista.
+
+--Niinpä niin,--oli kai semmoisella keinonsa?
+
+Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä
+oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.
+
+--Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan
+peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.
+
+Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se
+ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:
+
+--Olisiko se jättänyt sen tekemättä--Hilapan Shemeikka.
+
+Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana
+työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta
+hipoen.
+
+--Minä--minä vielä--tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa
+myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky
+seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja
+leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.
+
+Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.
+Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan
+Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?
+Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko
+siihenkin? Olisiko verrallakin verta?
+
+Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.
+
+--Sekö--sekö katala rosvo--lenkosääri--teki _sinulle_ väkivaltaa?
+
+--Se! kiihoitti Marja.
+
+--Sinulle, joka--joka--kun ei ole ketään semmoista kuin sinä--koko
+maailmassa.--Sinulle teki--uskalsi?
+
+--Näkyi uskaltavan.
+
+--Tekikö useinkin? karjaisi Juha.
+
+Marja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa
+semmoisena, niin kaameana, outona.
+
+--Sano, tekikö usein?
+
+--Ei,--eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.
+
+--Eikö saanut tehdyksi?
+
+--Elä nyt semmoista kysy.
+
+--Estitkö sen?
+
+--Voi, elä kysele!
+
+--Löitkö sitä, puritko, potkitko?
+
+--Miksi sinä nyt, Juha?
+
+--En--en--enhän minä...
+
+Juha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa,
+ja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:
+
+--Missä se sen teki?
+
+--Missä lie...
+
+--Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?
+
+Marja ei saanut vastatuksi.
+
+--Jos minä sen saan--ja minä saan ... minä saan!
+
+Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla--kömpelösti
+kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin
+näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä
+Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.
+
+Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa
+väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui
+hänen kaulaansa ja parkaisi:
+
+--Voi, hyvä Juha--elä minua tapa!
+
+--Sinuako, sinuako--sopersi Juha. Enhän--enhän minä toki sinua.
+
+--Anna minulle anteeksi, Juha!
+
+--Mitä ... minkätähden?
+
+--Päästä minut!--Anna minun mennä!--Marja pyrki irti Juhasta.
+
+--Minnekä sinä, minkä tähden ... rakas lapsi, kuule!
+
+--Koskeen ... tai minne tahansa.
+
+--Minkä tähden, kuule!
+
+Marja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.
+
+--Minä valehtelin sinulle!
+
+--Mitä sinä valehtelit?
+
+--Se ei ollut toisen se lapsi!
+
+--Mikä lapsi?
+
+Juha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja ...
+että Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen
+vuona.
+
+--Se, jonka kuulit itkevän siellä.
+
+Marja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan
+täytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.
+
+--Elähän nyt ... hyvänen aika.
+
+Juha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti
+häntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja
+liikutustaan vastaan.
+
+--Aioin neuvotella sen salaa tänne--vaan en minä tahdo sitä enää tänne,
+vaikken saisi häntä enää milloinkaan nähdä.
+
+--Saathan ... minkä tähden et saisi...
+
+--Ei ne sitä sieltä anna! Ei se tule, kun ei ole jo tullut! En minä ...
+saa sitä ... enää koskaan nähdä.
+
+--Saathan--haetaan.
+
+Marja itki yhä, melkein hyrski, nyt sitä, mitä Juha oli sanonut.
+
+--Haetaan, tuodaan se yhdessä.
+
+--Elä, hyvä Juha ... voi ei, ei ... elä sano semmoista!
+
+--Eihän siinä mitään ... ethän sinä sille mitään mahtanut ... sehän vei
+sinut väkisin ... sehän teki sinulle väkivaltaa.
+
+Marja oli huutamaisillaan: eihän se tehnyt väkivaltaa, mielellänihän
+minä menin!--niin olisi kaikki ollut sanottuna. Mutta hän sanoi:
+
+--Et sinä kuitenkaan voisi, vaikka sanot--Shemeikan lasta.
+
+--Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.
+
+--Onhan se sen.
+
+--Sehän oli vahinko ... koommin kuin tapaturma ... elä itke, hyvä Marja.
+
+--Tapaturmako?
+
+--Ethän sinä _sille_ mitään mahtanut, väkivallalle.
+
+--Kun saavat tietää ... äitisi ja veljesi.
+
+--Ei sitä kukaan saa tietää.
+
+--Ettäkö _sinä_ sen omistaisit?
+
+--En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi ... ainoata omaani...
+
+Juha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin,
+ei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia
+leipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan,
+kannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen
+kattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta
+riippui, olivat katkenneet.
+
+--Pannaan tämä tähän pöydälle ... siksi aikaa kun väännän uudet
+vitsakset.
+
+Marja näki hänen rientävän sateessa avopäin pirtin peräitse hakaan ja
+siellä veräjän vieressä ryhtyvän vääntämään kierteelle närettä, latvan
+vimmaisesti huojuessa.
+
+Se ottaa omakseen Shemeikan lapsen, josta oma isä ei ollut tietävinään?
+Ja _sille_ minä valehtelin ja sitä minä yhä vieläkin petän. Enkä minä
+enää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa.--Hän hyökkäili
+edestakaisin ... ovelle ja pois ... ikkunaan ja pois...
+
+Minä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen.
+Tai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin... Jako jätän heille lapsen?
+Nytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen?--En minä nyt voi ... en
+nyt vielä.
+
+
+Illalla kuuli Marja Juhan sanovan Kaisalle:
+
+--Huomenna lähdemme emännän kanssa rajan taa. Hoida sinä täällä
+sill'aikaa taloa.
+
+--Hyvänen aika, minkä tähden?
+
+--Emännältä jäi sinne pieni ... ei saanut sitä yksin tuoduksi.
+
+
+
+XVI.
+
+Shemeikka loikoo lauteilla lehvien päällä, allaan hursti, ja Anja
+painelee häntä selkään ja hartioihin, hieroskellen ja hivutellen,
+huulilla onnekas hymy, silmissä ainaisen ihastuksen ilme... Voi, sinua,
+oma sorea poikani!
+
+--Annatko, levähdän vähän?
+
+--Levähdä, levähdä, sanoo Shemeikka.
+
+Anja laskeutuu lauteilta ja istahtaa kynnykselle--ei kuitenkaan itse
+levähtääkseen, vaan antaakseen Shemeikalle tilaisuuden nukahtaa
+kylvettyään, jos tahtoo.
+
+--Käyn lasta katsomassa ... kohta tulen.
+
+--Käy, käy--
+
+... On äänensä raukea ja mielensä murheinen, rakkaan. Kun saisin hänet
+iloiseksi, kun tietäisin, miten hänet viihdyttelisin. Joko pyrkinee
+mielensä pois?
+
+Anja lähti menemään tupaan, katsomaan Marjan lasta. Omansa oli vanhan
+emännän hoidossa, sitä ei ollut saanutkaan otetuksi tänne, vaikka oli
+toivonut. Vaan en nuru, en nuru, hyvä on kaikki niinkuin Shemeikka
+tahtoo...
+
+Mutta kuka on avannut tuvan oven? Olisiko Kalamatti? Joku nainen seisoi
+selin oveen vipukeinun luona, kumartuneena lapsen yli.
+
+Anjalta menivät yhteen kämmenet, hän hytkähti eteenpäin, levitti kätensä
+ja lennähti sisään:
+
+--Marja, Marja!--Sinä tulit! Mistä tiesit tänne tulla? Kävitkö
+Shemeikassa? Sieltäkö neuvoivat?
+
+--Kalamatti oli kosken alla ongella, häneltä kuulin.
+
+--Häneltä kuulit. Voi, että tulit! Ylen oli paha mieleni, kun en
+päässyt. Eihän Shemeikka meitä päästänyt. Tahtoi itse pitää lapsensa--ja
+minutkin. On oltu täällä melkein siitä asti, kun lähdit. Koko kesä,
+Marja, koko kesä!
+
+--Eikö se nyt tuonutkaan itselleen uutta tänä kesänä? sanoi Marja
+venähyttäen huultaan.
+
+--Eihän se onneton. Voi, kurjasti kävi Shemeikan! On heitä ilkeitä
+ihmisiä maailmassa! Kun jätäppäs, hylkääpäs Shemeikka!
+
+--Sekö talvellinen venakko?
+
+--Sepä se--jätti hänet Novgorodissa vai Moskovassa vai missä lienee
+hänet jättänyt, kun ensin oli yhdessä eletty ja menetetty kauppavoitot
+ja kaikki, omat ja muiden. Nylki hänet puhtaaksi paitaa myöten,
+miesparan, ei jättänyt sen vertaa, millä olisi saanut tuomiset tytöille
+ostetuksi, ei tuonut meille solkea, ei nauhan päätä. Kovin kävi se hänen
+sydämelleen, Shemeikan. Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa
+minua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan
+siitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin,
+vaikkei enää tavannut. »Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää»,
+sanoi.
+
+Marja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan.
+
+--Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki.--
+Ai, kuinka se rakastaa poikaasi, sylissään kantelee, sille sopertelee,
+sarvesta syöttää: »Ime, ime, maammosi jätti, taatto antaa rintaa
+Semulle, taattopa antaa.» Täällä on viihtynyt. Ei ole koko kesänä
+käynyt prasnikoissa, ei kisoissa missään, ei poissa muualla kuin minkä
+metsällä ja kalassa. »Pitäisi nyt Marjallekin kelpaamani», sanoi. Sinut
+se olisikin ottanut tänne, jos olisit kotona. Kun ei sinua ollut, minut
+otti. Menenkö sanomaan heti, vai annanko nukkua?
+
+--En minä tahdo häntä nähdä.
+
+--Etkö? Mikset?
+
+--Lähden heti paikalla.
+
+--Lähdetkö? Minkä tähden? Kun kerran tulit! Ethän menne minun tähteni?
+Saat hänet minulta. On hänestä jo ollut iloa minulle enemmän, kuin enää
+osasin toivoakaan.--Anja halasi Marjaa, ja hänen silmänsä pullahtivat
+kyyneliä täyteen.--Elä mene, ota hänet, pian ehkä jo muutenkin minut
+jättäisi, lähtee vielä sen venakkonsa jälille--on minusta iloisempaa,
+jos sinä saat hänet kuin joku muu--rupean vaikka piiaksenne ... annatko
+sitten tuoda Petrin tänne?--Minä sen kanssa saunassa asun ja teitä
+palvelen. Vaan menen minä kokonaankin pois, jos tahdot...
+
+--Saat, veikkonen, hänet pitää, sanoi Marja ja kumartui lapsen puoleen.
+Minä lähden heti, minulla on tuolla toinen, joka odottaa.
+
+--Olet yhä yhtä sydämikkö?
+
+--Olen.
+
+--Vihaat häntä yhä?
+
+--Vihaan.
+
+--Ethän ... en usko ... et voi.--Eikä Marja itsekään uskonut, mitä sanoi.
+Tupa häilähteli hänen silmissään, niinkuin hän olisi istunut venheen
+kokassa koskessa. Oliko venakko hylännyt Shemeikan? Oliko Shemeikka
+kysynyt minua ja lähtenyt jälkeenikin?--Miksi minä en lähtenyt
+yksin?--Saisinko vielä viimeisen kerran nähdä Shemeikan? Kun pysyisi
+Juha venheellään, niinkuin lupasi!
+
+--Et sinä saa ... sinä et saa mennä sille sanomaan, sanoi hän kuitenkin.
+
+Vaan Anja on jo livahtanut ulos. Marja otti lapsen ja aikoi lähteä.
+Mutta sitten hän laski sen takaisin... Heittäköön hyvästinsä lapselleen,
+jos tahtoo...
+
+
+Shemeikka on nukkunut lauteille lehvien päälle. On, niinkuin Anja oli
+hänet siihen jättänyt... Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen
+uupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet
+saunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja
+käsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu
+kovin?--Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä
+äsken kaikki, nyt on niin sekaisin. Mahtoi ottaa lapsensa ja mennä,
+ennenkuin tulin. Ottakoon ja menköön ... sanon, että joku on sen salaa
+vienyt... En herätä, lasken lakanan hartioilleen; jos siitä herää,
+herätköön, jos ei herää, nukkukoon.
+
+Mutta Shemeikka heräsi, kääntyi kylelleen, ojentelihe, haukotteli,
+huomasi Anjan, teki hänelle tilaa vetäytyen seinemmäksi, veti hänet
+vierelleen, veltosti, silmät ummessa...
+
+--Sinne tuli vieras, sanoi Anja.
+
+--Kuka nyt?
+
+--Marja.
+
+--Kuka Marja?... Marjako?
+
+--Ruotsin Marja. Se tuli takaisin.
+
+Tuli takaisin! Shemeikka hypähti pystyyn. Tuli sittenkin takaisin!
+Vaikka meni vihoissaan?
+
+--Anna, kun kuivaan, ennenkuin menet! sanoi Anja ja pyyhkieli ja
+kuivaili häntä, sill'aikaa kun Shemeikka puki ylleen.
+
+... Sinne asti meni yksin läpi erämaiden, mutta palasi takaisin! Eikö
+miellyttänytkään hänen entinen äijänsä? Menikö sittenkin veriin
+Shemeikan syleily? Täytyipä taipua ylpeän niskan! Tuli, tuli sentään--!
+Jospa tulet vielä takaisin Venäjänkin tyttö?
+
+Ja hyvästä mielestä hymähdellen hän lähti astumaan tupatietä, mennessään
+päätellen miten tekee:--avaan sylini ja annan siihen heittäytyä,
+niinkuin ennnen.
+
+Mutta Marja ei pankon nojassa seisten liikahdakaan vastaan, vaikka
+Shemeikka hetken seisoo avosylin ovessa. On totinen, jäykkä, otsa
+rypyssä. Ei ole näkevinäänkään. Silloin Shemeikka lähemmä tullen näkee
+pirtin perällä Juhan, rahilla istumassa.
+
+Hätkähtäen hän ensin peräytyy askelen.--Niinkö?--Onko tässä sota vai
+rauha?--Mutta kun hän huomaa, ettei Juhalla ole asetta, astuu hän
+askeleensa takaisin ja jää seisomaan ovensuuhun.
+
+--Hei, ka, on vierahia, kaukaisia vierahia! Terveheksenne!
+
+Eivät vastaa, ei Juha eikä Marjakaan.
+
+--Tännekö heillä matka vaiko vielä edemmä?
+
+--Minä tulin ... me tulimme ottamaan poikaa, sanoi Marja.
+
+--Ottamahan? Isäntäkin?
+
+--Tulin, sanoi Juha.
+
+Hämmentyi hieman Shemeikka, seisoi ovessa, peremmä tulematta, ulos
+menemättä, vaieten, nojaten vuoroin toiselle jalalle, vuoroin toiselle,
+toinen käsi housun kauluksessa, toisella partaansa punoen. Se tulikin
+siis vain hakemaan lastaan? Ja otti äijänsä avukseen? Ja äijä lähti,
+laskettiin samat kosket, käytiin ehkä samat saaret ... ja nyt se panee
+sen kiskomaan takaisin kosket ja suvannot sauvomaan ja selät soutamaan
+... ja äijä kiskoo ja soutaa... Märät ja repaleet molemmat, ja
+murjottavat kuin minulle äkeissään jostakin... Oli Shemeikka ollut
+monessa hullussa seikassa naistensa kanssa ja heidän miestensä ja
+lasten, joista ei kukaan tiennyt, kenen ne oikein olivat...
+
+--Tietääkö isäntä--? kysyi hän, hilpeä kutkutus rinnan torvessa.
+
+--Tietää, riensi Marja sanomaan, kuin enempää torjuen.
+
+Shemeikalta revähti nauru, vastustamaton, hillitön, hampaita välkyttävä,
+partaa pudistuttava, päätä keikauttava nauru, pidätetty, purskahteleva,
+muuttuen käsiä polviin pieksäväksi hohotukseksi.
+
+--Mitä sinä naurat? kysyi Juha, silmissä verettyvä, liikkumaton tuijotus.
+--Mitä sinä naurat? kysyi hän uudelleen, ponnahtaen jakkaralta, jolla
+istui, mutta laskeutuen samassa taas takaisin.
+
+--Lähdetty kahteen pekkaan--ota veikkonen omasi, äijä paha!--hohohoo!
+
+Anja on ilmaantunut oveen Shemeikan taa, nykäisee häntä hihasta, kuin
+moittien. Shemeikka käännähtää ja aikoo, yhä nauraen, astua kynnyksen
+yli.
+
+Silloin parkaisee Anja:
+
+--Varo, Shemeikka!
+
+Mutta Juha on jo, kuin kontuunsa sorkittu ja satutettu ja ärsytetty
+karhu, karannut pystyyn, pitäen jaloista rahia, jonka päällä oli
+istunut. Shemeikka pyörähtää päin ja koettaa kädellään torjuen ja
+vartaloaan taivuttaen suojata päätään. Isku sattuu ojennettuun käteen ja
+käsi rempsahtaa poikki. Shemeikka kaatuu lattialle, karkaa ylös,
+peräytyy ovensuunurkkaan, nostaen jalkansa uuden iskun eteen. Jalan käy
+kuin käden, ja hän kaatuu toisen kerran. Marja on temmannut lapsen ja
+rientänyt ulos. Anja vaikeroi voipuneena poikkiteloin kynnykselle.
+
+Shemeikka retkottaa avutonna lattialla, silmät kiinni, viimeistä iskua
+odottaen. Vaan Juha ei vielä iske. Hän vetää henkeensä, mutta ei tahdo
+saada, hän on yhtäkkiä niin näännyksissä, niin heikko, ettei saa kättä
+liikahtamaan. Hänen on, niinkuin kerran oli sudenajossa, kun päiviä
+hiihdettyään vihdoin, jo ollen ladulle kaatumaisillaan, oli päässyt
+petoa niin lähelle, että sauvalla sai häneltä selän katkaistuksi, mutta
+ei vielä kyennyt ottamaan hengiltä. Sen yläruumis pyrkii vielä pakoon,
+etujalat pitävät, mutta takajalat ja rento häntä uppoavat yhä syvemmälle
+lumeen. Se läähättää ja irvistää hampaitaan, selkänsä yli häristen.--Et
+enää pakene, vaan kidu siinä, kidu siinä, joka ainoan hiehoni raatelit,
+utarensa repelit--jouduitpas kerran kiikkiin sinäkin...!
+
+--Ka, tapa sitten.
+
+--Ennätän minä vielä...
+
+Nyt se on siinä ... eikä tarvinnutkaan apua Juha kostaakseen ... teki
+yksin tämän, niinkuin on saanut tehdä kaiken muunkin ... ja niinkuin oli
+miettinyt ja päättänyt kenellekään sanomatta ... saavat kuulla kohta koko
+pitäjä ja veljet ja tervasissit ... ja tekee, niinkuin ennen tehtiin:
+tupaan telkee ja panee pönkän päälle ja sytyttää ja siihen polttaa...
+Irvistä, susi, ikeniäsi, irvistä vielä vähän! ... naura, ka, minkä
+tähden sinä et enää naurakaan?
+
+Anja oli noussut ja aikoi kynnyksen yli tupaan.
+
+--Pois siitä ulisemasta!--ja takakäteen sysäsi Juha hänet takaisin. Hän
+tunsi taas voimainsa palajavan.
+
+--Ei luultu Juhan mitään mahtavan, kenkkajalan, vääräsäären ... uskalsit,
+hävytön, tulla keskellä päivää pihakarsinasta ottamaan--luulit vanhaksi
+ja vaivaiseksi, Karjalan komea, vaan siinä olet--kierrä nyt kätesi hänen
+kaulaansa--juokse, juokse nyt jälkeensä, ka, tuossa on ovi, mene, saat
+mennä! Ota se nyt, ota vielä kerran!
+
+--Voi, minkä teit, raajarikoksi ruhjoit--koko elämäkseen! ruikutti Anja.
+
+--Elä siinä ruikuta ... lyhyeen loppuu!
+
+Juhalla heilui kädessä kirves, jonka oli penkin alta tavannut. Anja
+kiikkui hänen kainalossaan.
+
+--Elä, hyvä mies, elä tapa ... mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?
+
+--Ryösti minulta ainoani...
+
+Shemeikka kohotti yhtäkkiä päätään, ponnistautuen lattialta terveen
+kätensä varaan.
+
+--Ryöstinkö?
+
+--Ryöstit.
+
+--En minä häntä ryöstänyt.
+
+--Ryöstit, väkisin veit!
+
+--Sanoiko se sinulle, että minä hänet väkisin vein?
+
+--Veit, veit!
+
+--En minä häntä _vienyt_, itse rannassa syliini syöksyi.
+
+Juha kohotti uudelleen kirveensä, mutta Anja heittäytyi Shemeikan
+suojaksi huutaen:
+
+--Omasta halustaanhan Marja lähti! Shemeikkaa rakasti, täytyi rakastaa
+jo ensi näkemältään, ja sinua inhosi ja vihasi--itse sanoi! Sinua vihasi
+ja sinua kuolevaksikin toivoi!
+
+--Toivoiko?--Toivoiko?
+
+Juha syöksähteli edestakaisin lattialla niinkuin juopunut, kirves vielä
+kädessä retkuen, pöytiin, seiniin kolahdellen.
+
+--Jos ei olisi mielellään mukaan lähtenyt, olisiko täällä kesäkautta
+Shemeikan kera--
+
+--Täälläkö?
+
+--Täälläpä täällä, tuossa noilla vuoteilla!
+
+Shemeikka oli päässyt istumaan Anjan avulla, selkä uunin pankkoa
+vastaan. Siitä hän, kasvot kivusta kiinteinä, mutta huulet ivanaurun
+irvistyksessä huusi:
+
+--Ei sanonut ketänä ennen halanneensa niinkuin minua--!
+
+--Mahdoit ruhjoa hänet, et Shemeikkaa! huusi Anja säihkyvin silmin,
+tukka hajallaan Juhan edessä. Minulta ainoani rammaksi ruhjoit,
+takaapäin iskit, salamurhaaja!--Nyt se pyörtyi!
+
+Shemeikka oli retkahtanut kylelleen, katkenneen kätensä päälle, ja
+mennyt tainnoksiin. Anja koetti häntä nostaa, mutta ei jaksanut. Juhalta
+oli luisunut kirves kädestä, ja hän seisoi älytönnä keskellä lattiaa.
+
+--En minä saa, vaikeroi Anja, taas kyynelissä.--Miksi herätin hänet,
+miksi en antanut hänen nukkua? Voi, kun saisin hänet edes vuoteiden
+päälle tuohon--auta minua! Ka, auta minua sinä!
+
+Ja Juha auttoi Anjaa nostamaan Shemeikkaa peremmälle pirttiä
+kaislavuoteelle, hän pääpuolesta nostaen, Anjan kannattaessa jaloista.
+
+--Anna tuosta tuo päänalunen.--Juha antoi, ja Anja asetti sen Shemeikan
+pään alle.
+
+Juha seisoi yhä kuin älytönnä.
+
+--Mene nyt ... ka, mene nyt, onneton, sanoi Anja huoaten ja työnsi hänet
+hartioista ulos.
+
+
+
+XVII.
+
+Marja on rannassa venheen luona niemessä, ison kiven kupeessa,
+kyyryllään kuin piilossa, nukkuva lapsi sylissä, kolkolla rannalla,
+johon autiolta saarettomalta selältä loiskii kolean luoteisen laine.
+Harva ruohikko huojahtelee ja rantalepikko sihahtelee milloin hiljemmin,
+milloin kovemmin. Koski kohisee umpinaisesti lahden pohjasta.
+
+Juha tulee rantaa myöten, kiivaasti, kompastellen väliin. Nähtyään
+venheen rientää hän sitä kohti. On hirveän näköinen, avopäin, lakki
+kädessä.
+
+Nyt se minut tappaa--ja tappakoon. Kun ei lasta tappaisi...
+
+Mutta Juhan tullessa lähemmä näkeekin Marja hänen kasvoillaan vain
+pohjattoman uupumuksen ilmeen. Huoahtaen hän istahtaa kaatuneen puun
+rungolle, kasvot kalseina, hiukset märkinä, otsa hikeä tippuen, leuka
+veltosti riippuen.
+
+--Anna minulle anteeksi, jos saatat, sanoo Marja.
+
+--Anteeksi... Sen äänessä on avuton, epätoivoinen raukeus, joka Marjan
+korvassa kuulostaa niinkuin: mitäpä se siitä enää paranee, jos annankin.
+
+Sitten sanoo Juha, kuin itsekseen, yhä eteensä tuijottaen, ääni yhtä
+sammuksissa kuin katse:
+
+--Sinua ei vietykään väkisin?
+
+--Ei.
+
+--Ei tehty väkivaltaa?
+
+--Ei.
+
+--Menit mielelläsi?
+
+Marja ei vastannut.
+
+--Mikset sanonut sitä minulle ennen?
+
+--En uskaltanut.
+
+_Nyt_ se sen tunnustaa, kun ei voi eikä tarvitse kieltää.
+
+--Minua kuolevaksi toivoit?
+
+Marja ei saanut vastatuksi. Häntä alkoi tempoa nikotus sydänalasta
+kurkkuun... Se siis tunnustaa senkin? Olisi kieltänyt edes sen--vaikka
+olikin totta.
+
+Juha nousi rajusti, työnnälti venheen vesille, niin että airot ja
+istuimet romahtelivat ja hyppivät ja hän itse lyykähti polvilleen
+työntönsä vauhdista.
+
+--Astu venheeseen! käski hän tuimasti. Marjasta näytti, että ilme Juhan
+silmissä taas oli hurja, julma. Hänen kasvonsa olivat lennähtäneet
+punaisiksi hiusmartoa myöten. Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja
+tietämättä, mitä teki, hän huusi:
+
+--En minä tule! Sinä hukutat meidät!
+
+--En minä teitä hukuta ... sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan
+sairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni.
+
+--Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti.
+
+--Kotiin päin kai--vai tahdotko jäädä tänne ... sitä hoitamaan?
+
+--En, en, Juha--lähdetään vain--en minä ole sinua kuolevaksi toivonut.
+
+Juha viittasi kädellään, niinkuin: elä sinä ... kyllä minä ... ei se
+siitä enää parane.
+
+Marja astui venheeseen ja aikoi mennä perään.
+
+--Rupea kokkaan, niin on parempi lapsen kanssa.
+
+Itse asettui hän alahangoille soutamaan. Marja pani lapsen kokkaan ja
+tarttui airoihin.
+
+--Anna olla, kyllä minä soudan.
+
+Hän käänsi venheen koskea kohti, josta ajautui vaahtopalloja virran
+mukana. Hän souti, täytyen pian ponnistaa yhä kovemmin yhä kovenevassa
+vastavirrassa.
+
+--Jos minä kuitenkin soudan.
+
+--Anna olla.
+
+Mutta häntä raukaisi yhä enemmän, ja hän huohotti kuin umpea vetävä
+hevonen... Enkö minä enää jaksakaan? Mikä minulta näin voimat vei?...
+Mitenkä minä nyt saan heidät ylös kaikista koskista ja vastavirroista?
+Minnekä ne joutuvat, jos minä kesken katkean? Hänen päätään huimasi kuin
+pyörtyvän. Airot vastasivat veteen kuin hyhmään, venhe ei näyttänyt
+liikahtavan paikaltaan; rannat seisoivat, vaikka vesi vilisi taapäin.
+
+--Souda sitten sinäkin.
+
+Marjan avulla päästiin ensimmäisestä nivasta ja tultiin suvantoon, jossa
+soutu kävi helpommin. Juha luuli soutavansa, mutta airot läpsähtelivät
+veteen kuin tottumattomalta, epävuoroon.
+
+... Minä ruhjoin sen raajarikoksi. Minkä tähden minä iskin siltä poikki
+käden ja jalan? Eihän se ollut sen syy, että toinen lähti mielellään sen
+matkaan ... saattoi pyrkiäkin... Ei jätä sukunsa häntä kostamatta,
+Karjalan parasta. Vainot siitä nostetaan... Kiusana minä vain tulen
+hänelle olemaan tästä lähin niinkuin tähänkin asti. Pelkää, että minä
+hukutan hänet ja hänen lapsensa. Se tulee sitä yöt päivät vapisemaan...
+Ei tule enää ehyttä elämästä... Toivoi se, toivoi se minua kuolevaksi.
+Ja saahan minua toivoakin, joka tämmöisiä teen vimmoissani. Syyttömän
+ruhjoin, hänen lapsensa isän. Isä kuin isä. Sille sai lapsen, ei
+minulle, ei kai milloinkaan tahtonutkaan minulle--eipä ei... Mutta
+saahan se talon...
+
+Venhe kolahti rantaan kosken alla. Marja nousi lapsen kanssa maihin,
+Juha jäi istumaan tuhdolle kuin siihen unohtuneena, airot vedessä
+... saahan ne talon. Ei suku saa sitä siltä pois, kun sillä on
+rintapeillinen. Kaisakin sen tietää... Jäi vielä se ylin vaaranlaki
+kaskeamatta... Ka, kun ahdistaa henkeä... Ei nämä täältä ehkä
+heimolaisensa taloa hävitä, hyvää käymäpaikkaa... Jaksan minä, jaksan
+minä heidät ehkä pyhään mennessä sinne soutaa, kunhan tässä vähän
+huokaan... Vaan jos olisi jäänytkin mieluummin tänne omaansa
+hoitamaan...
+
+Juha nousi vaivalloisesti, oli kompastua astuessaan maihin, otti
+hattunsa, käänsi sen nurin ja joi sillä vettä; pani sen nurin päähänsä
+ja seisoi jonkin aikaa koskea tarkastellen. Sitten alkoi hän hitaasti
+selvitellä vetoköyttä venheen kokassa.
+
+Marja istui ylempänä rannalla viihdytellen lasta, joka oli alkanut itkeä
+kääreensä sisässä.
+
+--Mitä se itkee?
+
+--En tiedä ... itkisikö rintaa.
+
+--Anna sille... Ka, anna sille sitten rintaa.
+
+--Enhän minä...
+
+Marja päästeli kuitenkin lapsen huivista, jonka oli kääräissyt sen
+ympärille, ja viihdytteli sitä painaen syliinsä. Lapsi lakkasi
+itkemästä, hymähti, jokelsi, etsien rintaa suin, sormin, silmin--toisen
+lapsi, vieras, mustatukka, otsa Marjan, silmät Shemeikan...
+
+Sille sai ... minulle ei ... eipä ei...
+
+Juha oli pyörähtänyt pois, sysännyt venheen vesille, heittänyt nuoran
+olalleen ja alkanut astella kosken rantaa, vetäen venhettä perässään.
+Saatuaan sen putouksen päälle suvantoon veti hän venheen rantaan, nousi
+siihen ja alkoi perässä seisten sauvoa virtaa ylös.
+
+
+Marja on lähtenyt mukana rantaa pitkin, noustakseen venheeseen
+suvannossa, ja auttaakseen sauvonnassa. Vaan näkyyhän tuo pääsevän
+yksinkin. Venhe nousee keveästi kiviä väistellen. Juhan selkä kumartuu
+ja oikenee yhä kiivaammin, vaikkei enää ole virrasta vastusta, niinkuin
+pyrkisi kiireesti pois, pakoon.--Eihän se vain menne ja jättäne meitä
+tänne? Jos se nyt sen sillä tavalla mietti? Ei, ei--!
+
+Yhtäkkiä näkee Marja venheen pysähtyvän ja kokan ajautuvan korkealle,
+niinkuin kivelle. Juha painaa sauvoimellaan pohjaan, sysäten takaisin,
+mutta venhe ei liikahda, kallistuu vähän ja ottaa vettä sisäänsä. Se on
+nähtävästi kahden kiven pihdissä ja vesi painaa sitä perästä yhä
+lujemmalle niiden väliin. Nyt menee Juha kokkaan, iskee sauvoimen
+pohjaan ja koettaa laitaa vasten varovasti kammeten irtauttaa venettä.
+Sauvoin on tarttunut kiinni johonkin eikä lähde. Juha heittää sen siihen
+pystyyn ja astuu peremmäksi, horjahtaa, mutta ei kaadu. Menee uudelleen
+kokkaan, tarttuu taas sauvoimeen ja vääntää sitä rajusti. Se katkeaa, ja
+Juha hoipertuu tuhdolle, kädessä sauvoimen puolikas. Samassa irtautuu
+venhe, ja vesi alkaa sitä viedä.
+
+Minkä tähden se ei tartu airoihin? Antaa mennä isoon putoukseen?--Juha!
+Juha! souda, minkä tähden sinä et souda?--Yhä kiihtyvää vauhtia kiitää
+venhe syrjittäin kuohuihin. Juha vain istuu paikallaan.--Voi onnetonta,
+se ei tahdokaan!--Marja juoksee niin lähelle kuin pääsee ja huitoo
+käsillään. Kun venhe on hänen kohdallaan putouksen jänteessä, heittää
+Juha, huomattuaan Marjan, sauvoimen pään veteen ja huiskauttaa kuin
+vastaukseksi kerran kaksi käsiään, niinkuin linnun lentoa matkien,
+huulilla älytön, ilmeetön hymy, hattu nurin päässä. Samassa kaatuu
+venhe, ja Juha suistuu putouksesta alas.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Juha, by Juhani Aho
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 10863 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..b74af46
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #10863 (https://www.gutenberg.org/ebooks/10863)
diff --git a/old/10863-8.txt b/old/10863-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..c6603ac
--- /dev/null
+++ b/old/10863-8.txt
@@ -0,0 +1,6736 @@
+The Project Gutenberg EBook of Juha, by Juhani Aho
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Juha
+
+Author: Juhani Aho
+
+Release Date: January 29, 2004 [EBook #10863]
+[Date last updated: November 26, 2004]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JUHA ***
+
+
+
+
+Produced by Kuusankosken Kirjasto and Tapio Riikonen
+
+
+
+
+JUHA
+
+Kirj.
+
+Juhani Aho
+
+
+1911.
+
+
+
+
+I.
+
+Mies--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka--hakkaa kaskea korkean vaaran
+rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut
+lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten,
+selkäänsä oikaisematta.
+
+Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa
+siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä
+tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän
+peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,
+päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä
+puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä
+aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon
+takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet
+kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.
+
+Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee
+halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin
+iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen
+puuhun ja alkaa huojua--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.
+
+Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo
+tutisee--ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.
+Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,
+päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä
+ja tulla niiden kanssa toimeen.
+
+--Pitipähän taas epäsovussa erottaman--pitipähän taas sanottaman ne
+katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta--mutta
+että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä
+minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa
+luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,
+että vasemmukseni ontuu--vaan että saatoit sen minulle _sanoa_?
+
+Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.
+
+--Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.
+Mutta tarvitsiko nyt _siitä_ hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,
+salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin
+olisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»--ja sitä vaille,
+ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää
+juroteta--että sovitaan pois.--Onhan saanut minulta olla ... milloinka
+minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?
+
+Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja
+tuli sovinnoille.--Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se
+jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas
+näyttämään, etten _minä_ sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,
+niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,
+niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio
+merkiksi, etten _minä_ sitä enää muista, elköönkä hänkään.
+
+Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä
+tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen
+vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon
+kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä
+ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä
+käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen--sitä
+mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin
+karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. »Auta Juha,»
+sitten huutaa, »en pääse alas jos et auta!»--ja hento kaulaan kavahtaa
+ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.
+
+Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa
+polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli--näki
+Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän
+ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan
+takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun
+hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna
+kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa
+kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei
+ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan
+metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa
+vierasten vaarojen takaa.
+
+Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule
+laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly
+vanhalle miehelle aamusta iltaan.
+
+Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun
+lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui.--Huhusiko joku?--Hän teroitti
+kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti
+kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut
+alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta
+laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa,
+niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta
+monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä
+turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha
+taas kirveeseensä ja hakkasi--hakkasi niin, että jokaiselta kaatamaltaan
+puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan. Hakkasi vain
+reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan,
+niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.
+
+Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana.
+Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä
+maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi
+olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden
+suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä
+koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää
+venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö
+lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät.
+Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.
+
+Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä
+taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja
+miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän
+tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun
+alle. Se _oli_ mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki
+oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin
+ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.
+
+--Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi
+paistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: »Sen
+kanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka». Saattaahan olla, mutta
+milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut
+mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin.--
+Onko se nyt siinä, minkä _näköinen_ mies on, tai minkä _ikäinen_, kunhan
+vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö
+ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten
+hengessä, koskien niemessä--tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja
+viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut
+kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi
+ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa
+Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo
+palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut
+ikivanha ... kun et tuhkinut etkä puhkinut...
+
+Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli.
+Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin... Mutta kun kerrankaan
+iloitsisi siitä mistä minä--kun sanoisi: »Oletpa siihen taas korpea
+avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!» Mutta ei!--Hänen ajatuksensa
+seisoivat hetken.--Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on.
+On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole
+lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo...
+
+Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei
+oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin
+huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja
+alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole
+huomannut?
+
+Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja
+tulee itse eväitä tuomaan?--Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.
+
+Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin.
+Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan
+hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava.--»Taitan tuosta
+saunavastat.»--Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan nuorena
+emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen eteensä
+kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana, pitkänä,
+joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa, vaikka
+olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee kerppulyhteitä
+pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet puuskaan,
+kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: »On siinä, Juha, mitä lammasten
+talven pitkän pureksia!» Ja kun oli pieles tehty, niin vastat kainalossa
+lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja yhdessä
+haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon toinen
+ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty ja
+kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle
+laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen,
+vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas--»laitetaan oikein sen suuren
+sukusi uhallakin», sanoi--niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien
+vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän...
+
+Ei silloinkaan sanonut: »Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie
+ajatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan,
+joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.
+
+Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy,
+mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan,
+kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.
+Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen
+tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?
+
+
+Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti,
+mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin
+karjan urat salolla.
+
+Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa,
+sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului
+kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski
+sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä
+pihaan.
+
+Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli
+solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut
+mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista
+suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla... Eipä ollut
+vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa
+repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei
+ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä
+kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee,
+vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan
+niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.
+
+Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi
+nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.
+
+Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt
+sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva,
+pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on ... eikä tämä tästä
+enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin
+olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille
+olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.
+
+Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko
+ja minä itse samanlainen?--No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani
+avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen,
+että sai piikanaan pitää--miksi tarvitsi hänen minut pappilaan
+houkutella?
+
+Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun
+kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen
+seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla,
+miehekkäällä äänellä:
+
+--Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä
+matkamiehelle?
+
+
+
+II.
+
+Kun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet
+kannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei
+oltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se
+tietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut
+vierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun
+tuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse
+saunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle ... ei
+pane säppiin aittansa ovea.
+
+Oli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma
+rusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen
+liekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat,
+pienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja
+välissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli
+lehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö
+sittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään
+ei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin--koska on olkikupo ovella
+ja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään ... kuka tässä aina
+voi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki
+taas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään,
+vaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin
+vastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja
+rientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan
+tulit, Juha!
+
+--Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku
+poskilla, silmissä puuhakkaan ilme,--mutta elä millään muotoa suostu
+heidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä
+vastaan.--Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä,
+mikä niissä äsken tarhalla oli ollut.
+
+Tuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka
+kesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat
+mäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka
+talosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja
+poronvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen
+puolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa.
+Jotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta
+kulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään
+lattiaan viputtavat...
+
+Juha istahti ja odotti. Yksi heistä hivuttelihe ihan viereen, silmät
+kiiluen nokisesta naamasta.
+
+--Nyt, isäntä, olisi karhu kierroksessa.
+
+--Kultatalja semmoinen, ettei ikänä ennen, lisäsi toinen. Ja jokaisella
+täysi kukkaro povellaan ja venheet tavaraa puolillaan.
+
+--Ei heitä ole kuin kolme ja meitä on kuusi.
+
+Juha käsitti jo asian.
+
+--Annetaan olla niiden karhujen. Kiertäkää heidät talvella, missä
+kiertänette, niin on kelikin parempi ajaaksenne, jos sattuisi pääsemään
+pesästään kaikkoon.
+
+--Ei pääse! Köysi kinttuihin ja toinen ranteisiin!--huiskis niinkuin
+ruissäkit venheen pohjaan--venhe rannasta irti ja anna mennä! Kosken
+syy, ei sitä kukaan kysy.
+
+--Rannalla rahojaan lukivat,--tuli kolmas puhumaan.--Olisi se apaja!
+
+--Ei ryssästä väliä, puhui taas ensimmäinen. Jospa mekin heitä kerran
+verotettaisiin.
+
+--Kerranko vain olette sen tehneet? virkkoi Juha.
+
+--Ei milloinkaan niinkuin he! minkäs tekivät meille mennäkin talvena?
+Täysi riista-aitta meillä Repovaaran rinteellä. Sen puhdistivat niin,
+ettei jäänyt kuin yksi oravannahka ilkkumaan.
+
+--Nämäkö, jarrutti Juha.
+
+--Sitä ei tiedä nämäkö, vaan sen tietää, että sikäläisiä oltiin.
+
+--Sieltä olivat nekin, jotka toissa köyrinä Kiannalla polttivat ja
+hävittivät.
+
+Marja oli tullut ja puuhannut pankon kulmassa.
+
+--Yksi niistä kävi talossa ja pyysi saunaa ja yösijaa.
+
+--Lupasitko? kysyi Juha.
+
+--Eihän ole ennenkään kielletty. Ja kysyi viljaakin ostaakseen.
+
+--Kuka se niistä oli? kysyi yksi miehistä. Oliko se iso ja pitkä?
+
+--Pitkä tuo oli, sanoi Marja.
+
+--Mustatukkainen ja kähäräpartainen?
+
+--Niinkö lienee ollut.
+
+--Pitänet varasi, alkoivat miehet taas innokkaasti, melkein kiihkeästi
+Juhalle. Kaupantekoon muka tullaan, talot, tavarat tarkastetaan, tänä
+vuonna ostetaan, ensi vuonna jo väkisin viedään. Kun on talo puhtaaksi
+pantu, se tuleen lyödään, väki orjaksi otetaan--mitä ei talon kanssa
+polteta. Ei olisi ensi kerta.
+
+--En usko heidän minun talolleni mitään tekevän. Rauha on heidän
+kanssaan meidän puolelta pidetty ja pidetään vastakin. Tehkööt he
+ensiksi, minä en aloita enkä anna muillekaan lupaa. Mitä muualla
+tehnette, minun rannassani ei rauhan aikana matkamiestä ryöstetä niin
+kauan kuin tänne huuto kuulunee.
+
+--Tehdään niin, ettet mitään kuule.
+
+--Kyllä minä kuulen.
+
+Juha sanoi sen semmoisella varmuudella, ett'ei siihen ollut sen enempää
+lisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen
+katseen.
+
+--Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.
+
+--Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei
+olisi ollut enää taloon asiata.
+
+--Kova onni sentään ... kyllä ne nyt pääsivät.
+
+Ja korvallisiaan raapien lähtivät miehet.
+
+--Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja--jos
+vieläkin minkä tekevät.
+
+--Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.
+
+--Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?
+
+--Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran
+koskille pääsevät.
+
+--Vaan mene kuitenkin varoittamaan.
+
+--Oikeinhan sinä pyydät ... oikein koreasti--
+
+--Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.
+
+--Ei niillä mitään hätää ... vaan saanhan mennä.
+
+Siitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle
+ollut...
+
+Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.
+
+--Siinä se nyt on, huudahti Marja.
+
+--Kuka?
+
+--Ka, se äskeinen mies.
+
+Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen
+täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe,
+pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.
+
+--Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää
+tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi!--hän pisti
+kättä Juhalle. Terveheksi!--hän pisti kättä Marjalle, reippaasti,
+iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon
+kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman
+ilon kiiltoa.
+
+--Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.
+
+--Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni
+pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä
+rukiita?
+
+--Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?
+
+--Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa.--Ja hän heitti
+säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.
+
+--Montako niitä on?
+
+--Katso, katso!
+
+--Nytkö ne olisi heti täytettävä?
+
+--Heti, heti--hän tarkasteli yhä Marjaa--ja saanen hevosen, millä heidät
+rantaan rahtaan?
+
+--Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?
+
+--Täytä sinä sitten säkit, minä sill'aikaa mieheni noudan?
+
+--Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.
+
+--Hyvä on!
+
+Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut,
+Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä
+sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle
+vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.
+
+--Kuka sinä olet? Piikako?
+
+--Siltäkö näytän?
+
+--Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai
+miniäkö lienet?
+
+--Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?
+
+--Tuon?
+
+--Senpä sen.
+
+--Hän miehesi tuo--?
+
+--On.
+
+--Sinun?
+
+--Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?
+
+Vieras heilautti kättään.
+
+--Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa,
+äijä rähjän.
+
+--Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään
+kantaa.
+
+--Vääräsäären, väkäleuan!--Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin
+katselen. Lienet se--ja se olet--se on pää, se ryhti--vaan oli hiuksesi
+silloin hajallaan.
+
+--Minunko? milloinka?
+
+--Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja
+tukkaasi suit--ilkoisen alasti--minä venheessä alas viiletin?
+
+--Sinäkö se olit?
+
+--Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.
+
+--Otit?
+
+--Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella
+jalat maasta nostin ... niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun
+silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista--ja purteni pohjaan
+heitin!
+
+--Noin vain keikahutit?--Kehuja olet, kuka lienetkin.
+
+--Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?
+
+--Ei naama nimeä sano.
+
+--Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?
+
+Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin--ei sulkenut
+tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi,
+käsi pankon patsaassa.
+
+--Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.
+
+--Olet kuullut puhuttavan?
+
+--Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.
+
+--Se!
+
+--Hilapan poika?
+
+--Sen!
+
+Juha kuului huutavan ulkoa.
+
+--Mitäpähän äijä siellä pakisee?
+
+--Sinua säkin suuta pitämään huutaa.
+
+Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.
+
+Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua,
+metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan
+mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja
+kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen
+polttajista, naisen ryöstäjistä... Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei
+saanut pysähtymään venhettään?--Marja teki tuvassaan jotakin,
+tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta,
+näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti
+istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä.
+Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle
+olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen
+häntä minulle halventaa? »Väkäleuka...? vääräsääri?» Mutta ilman sitä
+vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen
+sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä
+viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä
+_sinua_ katselen! En päly perääsi!--ja Marja vetihe pois ikkunasta.
+Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.
+
+Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos
+ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän
+yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:
+
+--Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?
+
+--Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.
+
+--Kerran tuonkin sai nähdä ... vaikkakin vain selältä.
+
+--Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!
+
+--Joko se meni myötyrinään?
+
+--En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän
+isäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.
+
+
+Hetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen,
+hyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.
+
+
+--Eikö se mennytkään? kysyi Marja.
+
+--Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.
+
+--Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.
+
+--Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä
+huomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja
+tästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat
+vakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain.
+Kuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää
+kohdella kuin pappia.
+
+--Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?
+
+--Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän
+miehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.
+
+--Oliko makeata?
+
+--Jotta oliko? Oli se--mitä lie ollut ulkomaan makeata--soutaa
+suonissani kuin mahla kevätkoivussa.
+
+--Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?
+
+Juhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.
+
+--Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.
+
+--Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.
+
+--Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.
+
+--Elähän nyt,--itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.
+Kuulehan! Elähän mene--ei olla enää nyrpeitä... Häh?
+
+Hän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt
+äsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään,
+heilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata
+jalkainsa alla.
+
+--Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.
+
+Marja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.
+
+--Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On
+jalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.
+
+--On sillä jalan nousu!
+
+--Onko muutenkin mieluisenne?
+
+--On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?
+
+--Ei ole minulla vielä omituista.
+
+--Vai ei? Ottaaksesi pitäisi.--Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha
+näppiä lyöden.
+
+--Tahdotko vielä?
+
+--Ei nyt, ei nyt ... vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla
+tarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän
+emännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on
+muitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen
+makeihin perso.
+
+--On makehia, on korehia!
+
+Juha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä
+ilmaista... Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi
+viikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan
+niin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.
+
+--Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.
+
+--Säilynee kai laukkuni tuvassa?
+
+--Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.
+
+--Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää...
+
+--Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin
+huuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin
+torjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen
+on Juha!
+
+Shemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.
+
+--Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!
+
+Juha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.
+
+
+Marja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.
+
+--Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta
+Marja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla,
+livahti hän ovesta hautomaan vastoja.
+
+--Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut
+hienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon--hätäkö niillä tuommoisilla
+aidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena
+reikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.
+
+--Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.
+
+--Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele.--Katso sinäkin noita sen
+käsivarsia--ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu--ka, kun putosi!
+
+--No niin--tuoss' on!
+
+Marja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun
+heittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.
+
+--Ai! huudahti Shemeikka.
+
+--Voi, sattuiko?
+
+--Sattui
+
+--Mihinkä? hihitti Juha.
+
+--Mihin lienee.
+
+Juha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi,
+nauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:
+
+--Sen kelvottomat!
+
+--Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!
+
+--Vieläkö?
+
+--Jo riittää!
+
+Marja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli
+sinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän
+lomassa.
+
+--Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä
+tiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti
+saa, kun vain tahtoo. On se, on se ... en olisi luullut, että minä vanha
+ja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.
+
+--Ettehän te mikä vaivainen ole?
+
+--Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä
+hampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä
+sitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.
+
+--Ei vieras huomaa mitään.
+
+--En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan--Juha oli alentavinaan ääntään
+ja luuli puhuvansa kuiskaten--käännäs vähän kylkeäsi ... en olisi ehkä
+muuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan
+kätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika--sen äiti tuli meille
+sinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli--niin
+kun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja
+rippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia,
+vaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.
+
+--Venakko?
+
+Vasta lakkasi lätkimästä.
+
+--Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen
+tarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja
+pitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä
+tahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.
+
+--Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.
+
+--Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan--sama juttu,
+minkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai,
+hupakko.--Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi
+minulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä
+saanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita...
+
+--Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.
+
+--Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse
+välistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon
+kotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti
+töihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: »Jos tuon tiesin, että hänestä mieron
+kantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään
+pistämään.» Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin
+sivellään toistakin puolta.
+
+--Jo riittää, sanoi Shemeikka--Sitä sanoitte, ettette välittänyt
+rikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.
+
+--Niinpä niin--Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan
+alemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien.--niinpä niin,
+vaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä
+oli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.
+
+--Niinkuin se tikanpoikaa puuhun vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.
+
+--Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja
+reppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.
+
+Shemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä
+halolla oveen.
+
+--Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin--onko se siellä porstuassa,
+katsopas?
+
+Marja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.
+
+--Ei näy enää olevan.
+
+--Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.
+
+--Tulenko pehmittelemäänkin?
+
+--Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?
+
+--Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.
+
+--Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen
+murheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään
+visertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin
+unta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu
+kuin näkijä.
+
+Nyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:
+
+--Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski
+silloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia
+viljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta
+apumiestä kuin tuo Marja. »Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän
+on lähempänä kotimaataan», sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne
+kotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään,
+vaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni
+kasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi.
+Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin
+käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani
+koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän
+jälkeenkin.--Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä...
+
+--Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.
+
+Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se
+oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?
+
+--Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.
+
+
+Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko
+hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään
+haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?
+
+Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle.
+Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta
+hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten--pitkä,
+solakka, sopusuhtainen--eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin
+Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen
+rientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen
+ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta...
+Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön,
+räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti
+vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.
+
+Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla,
+paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.
+
+--Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.
+
+Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.
+
+--Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän
+ohi astuen.
+
+--Kah, annahan kun viillytteleime.
+
+Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:
+
+--Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.
+
+
+Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni
+hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli
+pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin
+silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän
+sinisellä, hempeä kuin naisen paita.
+
+--Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.
+
+--Mitä se on? Viinaako?
+
+Juha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain
+säärin.
+
+--Ei ole viinaa, sanoi hän,--lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä
+jotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää
+naisenkin suu.
+
+--En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.
+
+Ja Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan
+häneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun
+hän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti
+takaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt--ja Marja
+katsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat
+ikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.
+
+--Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.
+
+Mutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.
+
+--Totta on, mitä isäntä sanoi.
+
+--Mitä se sanoi? kysyi Marja.
+
+--Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on
+sinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan,
+isäntä?
+
+--Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt
+vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.
+
+Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä
+silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti
+Marjan silmille.
+
+--Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.
+
+--Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.
+
+--Elä hintoja kysele, sanoi Juha.
+
+--Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.
+
+--Ettäkö ostaisit minulle--tämän?
+
+Juhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.
+
+--Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.
+
+--Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?
+
+--Kaulahan, sanoi Shemeikka,--nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen
+hartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään
+pielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan
+eteen.
+
+--Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!
+
+--Onpa se, onpa...
+
+Ja Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta
+kohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien,
+Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.
+
+--Se vielä solkea puuttuu.
+
+--Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.
+
+--Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.
+
+--Vaskinenko--vai? kysyi Shemeikka.
+
+--Jospahan minulla kultaisia.
+
+--Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.
+
+--Kultako? päivitteli Marja.
+
+Juha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin
+mieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.
+
+--Näytä solkiasi, näytä!
+
+Taas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn,
+silkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee,
+päästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa
+keräten--kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä
+kapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas
+takaisin panee--helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa--yhden viimein
+jättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee
+rintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden
+puolen riippuen--jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.
+
+--Täss' on, tämä sopinee.
+
+--Elä, elä!--en minä semmoista!
+
+--Ota vain--ota vain!
+
+--Mitä hirveitä maksaneekaan?
+
+--Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.
+
+--Et tuota raatsi!
+
+--Ettenkö raatsi!
+
+Ja Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.
+
+--Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä
+kaulansa alle.
+
+--Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.
+
+--Minkätähden sinä?
+
+--On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.
+
+--Sinäkö sen annatkin?
+
+--Saathan odottaa ukkoa panemaan--jos luulet paremmin osaavan.
+
+--Ei se--vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja
+kuin hädissään.
+
+--Vento vieraanko?--kun oman heimosi miehen!
+
+--Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.
+
+--Mutta minä tiedän ja--näen.
+
+--Mitäpä nähnet?
+
+--Näen, mitä näen--ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä
+kantaan--Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä
+kukkasellakin koristettanee.
+
+Jo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden
+huivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi
+ja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan--hitaasti kävi, mutta hyvä
+tuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt
+vähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta
+ei kuitenkaan mennyt--rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta,
+hyvää mieltä ja häpeämistä.
+
+--Nyt on hyvä--kyllä se nyt jo pysyy.
+
+Shemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli
+ympäri, Juhan liikkeitä matkien:
+
+--Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää--on se--on se! onpa--onpa!--ja
+hyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru
+ja Shemeikalta samanlainen vastaan.
+
+Yhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan
+ranteissa kiinni.
+
+--On tapa toinenkin meidän maassa!
+
+--Mikä tapa?
+
+Marja _tahtoo_ katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin,
+pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana
+kihisten.
+
+--Mikä tapa?
+
+Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.
+
+--On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.
+
+--Se tulee!
+
+Hän _kuiskasi_ sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen
+raskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.
+
+Shemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.
+
+--Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen,
+solkineen! Katso, eikö ole korea omasi?
+
+--On se, on se--onpa, onpa.
+
+Aivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut!--tepasteli, pyörähteli. Ja
+Marja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin
+äsken.
+
+Mutta Juha pudotti--vähän kuin kehaisten--kourallisen hopeita pöytään.
+
+--Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa--ota, mitä maksanee!
+
+Shemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan,
+otti kiinni ja solahutti taskuunsa.
+
+--Senkö sinä vain otatkin?
+
+--Siinäkin on jo liikaa.
+
+--Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?
+
+--Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.
+
+--Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.
+
+--Minkä--ka, niin!
+
+Jospa se todellakin oli ne arvannut--tervanpolttajain aikeet ja tahtoi
+näin kautta rantain palkita. Olipa siinä oikea mies, olipa oikea kunnon
+mies! Eikä Juha ollut ennen monesti vierasta niin lämpimin sydämin
+pöytään kutsunut kuin Shemeikan nyt odottavalle aterialle, johon Marja,
+korea huivi harteilla ja solki rinnassa välkkäen, ja hyvän mielen hymy
+huulilla, kantoi yhä uusia hyviä, tuvasta ruoka-aittaan ja aitasta
+tupaan keikkuen.
+
+Syötiin ja syötyä vielä maisteltiin Shemeikan makeata. Ja juteltiin
+kolmisin. Ei näyttänyt Shemeikka olevan näkevinään Marjaa, välistä
+häneen vain veltosti katsahti, penkillä kenallaan istuessaan seinään
+nojaten, jalat oikaistuina ulos lattialle solakkoina, suorina, levossa
+jänteet ja lihakset hyvin kylvettyä, kyllin syötyä--kädet ristissä
+rinnan päällä ja välistä oieten hopeapikaria kohti. Istui niin ja kertoi
+matkoistaan, retkistään merillä ja mailla ja missäpähän lieneekään
+kuljeskellut vieraissa valtakunnissa ja kaukaisissa kaupungeissa--ja
+kehuskeli hiukan itseään ja kauppojaan ja tekojaan ja sai Juhan tuon
+tuostakin sanomaan: »Elähän--vai niin--no, jotakin lienee!» Mutta sitten
+häntä näytti raukaisevan ja haukotutti, ja hän kysyi, saunaanko saisi
+mennä levähtämään vaiko tähän tuvan penkille oikaista selkänsä. Huomenna
+olisi taas taipaleelle lähtö.
+
+--Olisi aitassa sija, sanoi Marja. Vie, Juha, vieras levolle.
+
+Juha lähti edeltä näyttämään tietä. Shemeikka meni mukana, mutta kääntyi
+porstuassa takaisin tupaan.
+
+--Jäikö mitä vieraalta? kysyi Marja.
+
+--Koko laukkuhan jäi.
+
+--Eipä vähän jäänytkään, kun koko laukku.
+
+Shemeikka nosti sen olalleen toisesta viilekkeestä, Marjan auttaessa
+toisesta. Oli vasen käsi viilekkeessä, oikea oli vapaa.
+
+--Jäikö mitä vielä?
+
+--Lakki jäi.
+
+Marja otti sen penkiltä ja toi. Silloin Shemeikka kahmaisi kainaloonsa
+Marjan ja painoi rintaansa pään ja piti sitä siinä hetken. Päästi
+sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ei virkkanut mitään ja
+meni. Eikä Marjakaan saanut mitään virketyksi. Jäi vain siihen kädessään
+Shemeikan lakki. Juha ilmaantui oveen. Marja heitti lakin hänelle ja
+aikoi ulos.
+
+--Vie lakkinsa vieraalle.
+
+Vaan Juha seisoi ovessa, sulki tien, suu ja silmät hymyssä.
+
+--Mitä tahdot? Marja melkein tiuskaisi, silmä kylmänä ja terävänä kuin
+puukon kärki.
+
+--Tu-tulin juotavata, sammalsi Juha.
+
+--Johan siellä on.
+
+--Niinpä, vaan mi-minullepa ... söin suolaista...
+
+--Tuoss' on!
+
+Marja sysäsi hänelle pöydältä sinukkatuopin. Juha aikoi sanoa jotakin.
+Ei saanut sanotuksi, vaan sen sijaan ryyppäsi tuopista sinukkata. Vasta
+sitten hän uskalsi.
+
+--Mi-minnekä si-sinä menet maata, kun--?
+
+--Kun mitä?
+
+--Kun vuoteesi vieraalle annoit.
+
+--Saunaan, tiuskaisi Marja
+
+--Olisi ehkä viileämpi maataksesi mi-minun aitassani...? Minä vaikka
+menen tallin ylisille.
+
+Marja meni ulos. Näkyi menevän niinkuin olisi taas ollut vihassa
+jostakin. Näkyi menevän saunaan. Ja Juha meni tuoppeineen omaan
+aittaansa.
+
+
+
+III.
+
+On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet
+niskan takana hän tarkastelee yösijaansa... Naisen aitta, lienee itsensä
+emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan
+emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä
+kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita
+sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä
+silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta
+taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä
+antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane.
+Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu.
+Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa... Se on sorea
+nainen, aivan unia itsestään näytti...
+
+Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä
+remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan
+tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin--oli Shemeikka kuullut
+heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei
+niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut
+laulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän
+laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole
+monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä
+pelkäsin... Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi,
+vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan
+johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee
+vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät,
+kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle
+miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja
+hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma
+poika partaa repimään.
+
+Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti.
+Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen
+notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä,
+on sillä!
+
+Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi
+kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi
+maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa
+ja laskiessa.
+
+--Huomenta, emäntä.
+
+--Ka, huomenta, vieras.
+
+Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.
+Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.
+
+--Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.
+
+--Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa
+pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän
+tulee ... vaikka iltaan viipyisi.
+
+Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy.
+Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja
+pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen
+hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei
+kelvannut?
+
+--Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras
+milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä
+tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.
+
+--Saahan tämän lennättää!--ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen
+Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.
+
+--Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.
+
+--Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.
+
+--Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan
+yli.
+
+--Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?
+
+--Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja
+ojensi Marjalle tuopin.--Marja nauroi katketakseen sen kujeille,
+viedessään tuoppia takaisin pöydälle.
+
+--On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!
+
+Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja
+virkkoi yhä samaan tapaan:
+
+--Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista
+kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.
+
+Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa
+vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa,
+samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman
+hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki
+tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki
+raukenevan, ummistuvan katseen.
+
+--Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi
+siihen lyykähtänyt--ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan
+pakenee.
+
+Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja
+kulki ohi.
+
+--Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.
+
+--Ka, minkä tähden ei?
+
+--Jos joku olisi nähnyt?
+
+--Senkö tähden ei?
+
+--Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.
+
+Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein
+rukoilevin silmin ja ilmein.
+
+--Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?
+
+--Katsoa saa.
+
+--Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.
+
+Marja hymähti hämillisen hellästi... Pilkkasiko se?
+
+
+Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa,
+selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot
+kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen
+kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen
+päällä lepäsi.
+
+Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli
+leyhytteli rintaa ja kaulaa.
+
+Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt
+varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen
+houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka
+poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä
+itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole
+ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin,
+täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen
+iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula
+naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun
+kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen
+sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.
+
+Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään
+kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo
+tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän _tälle_ linnulle laulaa.
+
+
+Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa,
+toinen ulkona--ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:
+
+--Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.
+
+Marjan ääni vähän vavahti:
+
+--Huoleniko? Mitkä huoleni?
+
+--Kaikki ne, mitkä sinulla on.
+
+--Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole
+ollenkaan?
+
+Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta,
+jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.
+
+--Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.
+
+Marja ei vastannut, ompeli.
+
+--Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta
+käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.
+
+--Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.
+
+--Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!
+
+Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.
+
+--Ja mitä minä siellä?
+
+Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:
+
+--Ja mitä sinä täällä--tässä surkeassa maassa--semmoinen kuin sinä?
+
+--Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?
+
+--He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä
+niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa
+soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä
+käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä,
+köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset,
+kesäiset koirat--et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta
+pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian
+kiilto silmistäsi katoo.
+
+--Entäpä katookin--kenellepä siitä lie vahinkoa?
+
+--Kyllä sen tiedät kenelle.
+
+--Olisiko sielläkään parempi?
+
+--Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan
+valmiina tuovat--naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.
+
+--Mitä sitten naiset tekevät?
+
+--Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat.
+Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat,
+makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä
+antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa,
+ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä
+ja herttaisina pysyvät--täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin
+Karjalan mies omaansa hoitaa!
+
+--Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan
+kääntäen.
+
+--Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän
+vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän
+lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.
+
+Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin
+metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli
+omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti
+neulaa käyttäen.
+
+--Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet
+kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille
+tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin
+vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään--
+niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä
+vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman
+keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat,
+heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan,
+karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja
+herttainen, se sinua kuin sukulaistaan--silkkihin, samettiin pukisi. Tule
+Karjalaan, emäntä!
+
+Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä
+puhui.
+
+--Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!
+
+--Sinun kerallasi?
+
+--Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet
+samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi
+hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu
+kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi
+vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät ...
+sinun sorjat jalkasi...
+
+--Elä puhu semmoisia.
+
+Mutta Shemeikka jatkoi:
+
+--Ja ketä varten? Tuota--ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista
+liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä...
+
+--Elä puhu minulle enää mitään!--Marja melkein parkaisi, kuin hätää
+huutaen.
+
+--Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii--rykii ja röheltää--
+
+--Voi, voi--elä!
+
+--Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin
+semmoisen vuoteessa virua?
+
+--En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa,
+silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa
+ja istahti alemmalle portaalle.
+
+--Etkö? Etkö todellakaan?
+
+--Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin
+sikopahnassa?
+
+Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se
+minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä
+hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin
+on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin?--Miksei Juha tule
+jo kalasta?--Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan
+kannan?
+
+Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan
+järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.
+
+Mutta tottahan se oli puhunut--totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha
+poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä
+sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli,
+sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää
+iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja,
+leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen
+virepuulle.
+
+--Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele
+silkkejäsi--saadaan nämä Kaisankin kanssa.
+
+Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi
+ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi
+tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi
+näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla ... elköön luulko!
+
+--Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit,
+Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.
+
+--Ei se repeä, ei se repeä! ... kas niin, hekotteli Juha, kannattaen
+verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.
+
+--Missä sinulla oli verkot?
+
+--Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.
+
+--Siellähän me silloinkin, muistatko?
+
+--Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.
+
+--Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?
+
+--Taisitpa suolata, taisitpa suolata ... ensimmäiset suoluusi...
+mo-montako lienetkään...
+
+Se muisti ne ajat, se _tahtoi_ niitä muistella ... se sanoi sen ihan
+kuin sanoakseen!
+
+Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti
+itsekseen ja vihelteli hiljaa... Et minua petä.
+
+--Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.
+
+--Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä ... mahtaisiko olla
+äiti?
+
+--Anoppi?--Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin
+juhannuskokon.
+
+Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu
+väännähtänyt katkeraan kaareen.
+
+--Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan
+välinpitämättömästi.
+
+--Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin ... muuten ehkä
+minua syyttää.
+
+--Olkoon siellä.
+
+Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen
+rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.
+
+
+Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille,
+raastoi kalat irti rihmojakin katkoen...
+
+--Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan
+nojaten.
+
+--Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa.
+Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut
+äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.
+
+--Mistä se haukkuu?
+
+--Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa ... oli liian hyvä minulle.
+
+--Liian hyvä sinulle? Kuka?
+
+--Juha.
+
+Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja
+Marja antoi hänen nauraa.
+
+
+Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt
+piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia
+kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo
+kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan
+siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa... Mitä minä tässä
+enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois
+käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei
+päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka
+kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista
+sanaa. »Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.» Vaan onko minun pakko
+sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? ... teen kerran semmoisen
+pystyn, että...
+
+Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan... Lähtee jo
+hänkin... Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi
+antaa olla niiden puheiden puhumatta.
+
+Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee
+lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää
+eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia
+myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat
+sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.
+
+--Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.
+
+--Minnekä?
+
+--Karjalaan, niinkuin oli puhe.
+
+--Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?
+
+--Sentähden, että sinä olet minun.
+
+--Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?
+
+--Sentähden, että minä tahdon.
+
+Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.
+
+--Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.
+
+--Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä.--Hän tarttuu
+Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.
+
+--Elä, Shemeikka--päästä--
+
+--Tuletko?
+
+Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää
+riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas
+takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.
+
+--Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton,
+säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.
+
+--Kenen toisen?
+
+--Juhanpa.
+
+--Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä
+pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee.
+Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan
+eksynyt.
+
+--Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?
+
+--Minä!
+
+--Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?
+
+--Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että
+olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan
+kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.
+
+Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen
+sylissään, silmät ummessa.
+
+--Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua
+päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan
+kuunnellut!
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.
+
+--Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos
+tulisi joku, joka minut tästä tempaisi...
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+--Tule! Riennä koskelle!
+
+--En saa!
+
+--Tule--mene--kierrä! ei kukaan saa tietää.
+
+--En uskalla.
+
+--Näin sinut silloin--koko ruumiisi--rintasi--jalkasi--
+
+Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka
+erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi,
+ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää
+Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa
+ja kaatuu vasun kanssa veteen.
+
+Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren
+takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä
+joku nainen.
+
+Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan
+tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja
+pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut
+itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.
+
+Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä
+tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä
+tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli
+kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein
+poika--antoi silkit ja soljet--tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä
+ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät
+luotasi, että otsansa veriin satuttaa... Vihoissaan lähti, lienee jo
+venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä
+enää milloinkaan tule...
+
+Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi
+orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.
+
+--Anoppi!
+
+Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.
+
+Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina
+iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat
+pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain,
+niin äsähti anoppi:
+
+--Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty
+siivoamatta?
+
+Marja ei vastannut.
+
+--Heitetty sinne sikain suolattavaksi--ja jo näkyvät suolanneenkin--ja
+itse tultu aittaan maata?
+
+Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä...
+
+--Ei sanaa vastata--ei hyvää päivää sanota.
+
+Yhäkään ei Marja mitään sanonut.--Kun istuu, sitten lähden!
+
+--Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu,
+saati kalaa paistettu.
+
+--Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.
+
+--Se on sanottava, mikä on sanottava--kuta pikemmin sitä parempi--ja
+mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa
+liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!
+
+Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.
+
+--Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.
+
+--Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!
+
+--Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa--tahtoi jo
+väkisinkin viedä.
+
+--Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin
+hylkäsivät.
+
+--Elkää äitiäni häväiskö!
+
+--Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön--häpäisen aina ja
+iankaikkisesti--haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan
+poikani--mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä--voi, kuinka minä
+olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt--kuka se oli, joka muka olisi
+semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?
+
+--Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen,
+keikahti, pyörähti ja meni.
+
+
+Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa
+kumoon.
+
+--Minne sinä sillä tavalla juokset?
+
+--Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.
+
+--Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan
+taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan,
+niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.
+
+Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta
+uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.
+
+--Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti.
+Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin,
+eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.
+
+Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui
+ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi
+samalla itkenyt:
+
+--Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa,--että jos tästä ei sopua
+synny--ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat,--niin venheeseen sinut
+istutan ja soudun takaisin,--ja vaikka--vaikka koko Huutoniemen
+polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.
+
+Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja
+kuultu.
+
+--Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna
+mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi
+jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä
+niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt
+tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa
+parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!
+
+--Shemeikan?
+
+--Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku
+velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka
+isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä
+palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi,
+joka lienee itsekin samaa ja onkin!
+
+--Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?
+
+--Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.
+
+--Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.
+
+Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.
+
+--Marjako siellä itkee?
+
+Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien
+vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.
+
+--Mikä sinun tuli?
+
+--Juoskaa koskelle apuun!
+
+--Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.
+
+--Kun se Karjalan mies--kunse--vei--emännän.
+
+--Mitenkä vei? Missä?
+
+--Nyt, nyt--ihan ikään--minä näin--
+
+--Mitä näit?
+
+--Tempasi venheeseensä.
+
+Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja
+taas itkuun purskahtaessaan.
+
+Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten
+lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi
+alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta
+kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan
+niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä
+eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja
+pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa
+heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty.
+Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.
+
+Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen
+jälkeen ... jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman
+ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan
+kuin manalan mustaan kitaan.
+
+Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.
+
+--Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä
+saaden, juoksusta hengästyneenä.--Ryösti, katala. Tuossa on hänen
+huivinsa.
+
+--Mikä sen on sisässä?
+
+--Lipokas--ne rannalta löysin.--Olisi ollut upotettava.
+
+--Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.
+
+--Olisi pitänyt.
+
+Juha istui ääneti hetken.
+
+--Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme
+jälkeen, ehkä vielä saavutamme.
+
+--Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa
+pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä
+kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on
+mennyt.
+
+--Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.
+
+--Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.
+
+Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat
+lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.
+
+Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.
+
+--Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin
+venheeseen.
+
+--Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi
+saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä
+enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä
+se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä
+lähtevinään.
+
+Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.
+
+--Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.
+
+--En minä tiedä, voi, en minä osaa...
+
+--Se siitä poukamasta sen otti?
+
+--Siinä oli yht'äkkiä venhe ... en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.
+
+--Missä sinä olit?
+
+--Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan ... ja
+sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään ... ja Marja kaatui
+selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta
+tiedä...
+
+--Sen näit?
+
+--Sen näin.
+
+Juha nousi ja meni aittaansa.
+
+--Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.
+
+--Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.
+
+
+Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.
+
+--Lähdetkö sinä minnekä?
+
+--Lähden.
+
+--Minnekä?
+
+--Nostatan koko pitäjän.
+
+--Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.
+
+Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää
+kohti.
+
+
+
+IV.
+
+Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja
+häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt
+omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun
+hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä
+oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet
+väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta
+väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen
+pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli
+anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun
+roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli
+näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä.
+Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja
+puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä,
+vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun
+saat, avun saat!
+
+Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät,
+salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä,
+ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas
+otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas
+souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin
+värähtävä hymy ajatellessa: »Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa»--ja
+Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja
+sanoo: »Tulitpahan, Juha,--etpähän jättänyt.»
+
+Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo.
+Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti
+venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli
+jäleltäpäin.
+
+Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä
+pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja
+niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille
+mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi
+sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.
+
+Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma
+kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en
+ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin
+jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä
+avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos
+eivät itsestään tahtone tarjota.
+
+Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.
+Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.
+
+Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret
+nuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset
+pellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin
+Marjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä
+olisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan
+ikävöimään--eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.
+
+
+Uuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella
+pitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli
+vieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot
+eteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi
+syömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin:--Mikä se oli?--Ei
+mikään!--Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan
+kuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja
+tulivat kättelemään.
+
+--Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli
+röyhtäyttäen.
+
+--Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.
+
+--Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.
+
+Ja siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja
+rauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen;
+sinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki
+tahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne
+mielelläänkin jääneet. Olipas ovela ... ei muuta kuin viskaa venheeseensä
+ja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä
+hyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs
+venheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä
+rantaan?
+
+--Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.
+
+--Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen,
+pankon luota.
+
+--Marja ei siedä haukkumista.
+
+--Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen
+vähän neuvookin.
+
+--Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.
+
+Siitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja
+toiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan
+se, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti
+nousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti
+yötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.
+
+--Et lähtenyt jälkeen?
+
+--Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?
+
+--Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.
+
+Jo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä
+miehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.
+
+--Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.
+
+--Kirkolle.
+
+Veli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.
+
+--Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?
+
+--Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.
+
+--Etpä et. Taisit ajatella, että meiltä olisi lähdetty.
+
+--Olenko pyytänyt?
+
+--Ethän ole.
+
+--Mitäs sitten puhut!
+
+--Olisihan ollut autettava--sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan
+ymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.
+
+--Kun ei käy, niin ei käy.
+
+--On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.
+
+Juha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla
+sanomatta:
+
+--Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.
+
+--On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.
+
+--Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin
+Karjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä
+lampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden
+suuhun joutui.
+
+Juha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.
+
+
+Hän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu
+niinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän
+sittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla
+miehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee
+kapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua
+vapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen
+kuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin,
+niin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan
+maahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.
+
+
+Oli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä;
+hän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.
+
+Rovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me
+Marjan kanssa yhteen mentiin. »Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat.
+Ota sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on
+parempi kuin rikkaus.» Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. »Onnea
+olkoon teille», sanoi Marjalle, ja »Onnea olkoon teille», sanoi minulle
+ja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: »Elä ota lasta», rovasti
+toivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren
+ottanut... Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen
+jälkeen ... niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani,
+nuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna,
+ei itke, mutta ajattelee: »Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka
+joutuu.»
+
+Minä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.
+
+Yön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen,
+kun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän
+istahti aitan rappusille. Päivän ja kahde yön soutamisesta raukeana Juha
+hetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään,
+ettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se
+näytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja
+välinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.
+
+Ei mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen
+tähän sakastin rappujen eteen. »Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa,
+eikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?» Eivät sano
+sanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät
+kerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät
+tuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.
+
+Ikkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli
+noussut, avasi ovensa ja kutsui Juhan sisään.
+
+Ja kun oli kuullut hänen kertomuksensa, niin kiivastui vanhus,
+pullistuivat silmänsä ja hän punastui paljasta päälakeaan myöten,
+edestakaisin astellessaan lyhyin askelin:
+
+--Kyllä pitääkin olla katala! Toinen pelastaa hänet joutumasta rosvojen
+ryöstettäväksi, syöttää ja juottaa ja omassa aitassaan makuuttaa ja
+parhaana vieraana pitää ... ja tuo ystäväksi tekeytyy ... ja viepi
+parhaan, mitä toisella on, hänen ainoansa, hänen nuoren vaimonsa, hänen
+kaikkein rakkaimpansa...
+
+Kyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli
+naurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.
+
+--Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi
+pannut...
+
+--Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa?
+Tuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne
+nyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina?
+Eihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä--
+marjasta tai paimenesta ... täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki
+menemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.
+
+Rovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän.
+Kohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain
+jatkoi:
+
+--Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.
+
+Rovasti mietti, katsoi Juhaan... Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti
+sanoikin:
+
+--Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on--
+
+--Kun mitä? vavahti Juha.
+
+Rovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:
+
+--Kun--niin, kun Marja tekee tiukan.
+
+--Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.
+
+Ei rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:
+
+--Mitä Juha tarkoittaa?
+
+Silloin Juha melkein syöksi suustaan:
+
+--Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?
+
+--Tarkoittaako Juha--?
+
+--Sota siitä on nostettava!
+
+Juha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.
+
+--Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.
+
+--Eipä ei, eipä ei...
+
+--Ei, hyvä mies, ei toki sotaa--sitäkö varten tulit?
+
+--Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee
+kapulan kiertämään, että mies talosta hätään--ni-niinkuin su-sudenkin
+ajossa.
+
+Juha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.
+
+--Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä,
+olletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun
+on rauha valtakuntien välillä.
+
+--Niinpä niin...
+
+--Sentähden se ei käy ... ei mitenkään minun puolestani.
+
+--Eipä ei ... vai ei?
+
+Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.
+
+Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut
+tainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin
+silmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha
+valtakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen semmoisia kysytty? Ja
+kysyikö Karjalan rosvo?
+
+--Ajattelin, että olisi tämä yhteinen asia, koko pitäjän yhteinen.
+
+--Kyllä, kyllä, mutta--
+
+Juha istui vielä siinä, vaikka olisi kai jo ollut lähdettävä. Ei puhuttu
+enää mitään. Rovasti istui tuolissaan ja katseli ulos.
+
+--Sitten pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.
+
+--Vaan jos sille tiellesi jäät.
+
+--Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.
+
+--Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.
+
+--Jos en saa Marjaa takaisin ... niin vaikka menköönkin.
+
+--Onko niin rakas?
+
+--Niin on rakas, rovasti.
+
+Hänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen
+tuuheiden kulmien alla.
+
+--Rovasti tietää sen ... jos olisi itselleen niin käynyt.
+
+Rovasti heltyi.
+
+--Kyllä minä sen ... kyllähän ... ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa,
+että olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että
+esivallan käskyä vastaan ei voi asettua.
+
+--Eipä ei...
+
+Juhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää
+salatakseen.--Eipä ei, eipä ei!--hän uskoi sen, mitä rovasti oli
+sanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli
+kai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.
+
+Juha istui taas venheessään, kokka kotia kohti, kirkko ja pappila perän
+takana.
+
+Sattuihan kuitenkin somasti, että esivallan kieltojen piti osua
+juuri, kun veivät minulta Marjan. Ei moista ole ennen kuultu.
+
+
+Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli
+puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka
+lotisi laineelta toiselle.
+
+Turha vaiva, turha retki, ajan hukka. Ei se ole sitä, ei ole semmoisia
+käskyjä eikä kieltoja. Eivät välitä, vaikkeivät kehtaa sitä sanoa. Mitä
+ne Marjasta? Ilkkuvat mielissään, että niin kävi. »Sepähän siitä viimein
+tuli!» Jos olisi ollut rovastin oma tai vaikka vain emäntä kenen
+rikkaan, niin olisi jo puoli pitäjää suden ajossa. Mitä ne Marjasta
+kukaan--toisheimoisesta, mustaverisestä. Jos olisi jonkun toisen eikä
+Rajakorven Juhan, vääräsäären, jörön, joka ei osaa mielitellä eikä
+kielitellä... Vaan minä en tarvitse heidän apujaan, minä tuon hänet
+sieltä omin voimin, minä tapan Shemeikan, minä väännän siltä niskat kuin
+lampaalta, että kielen suustaan oksentaa, minä katkon siltä koivet, niin
+että kerran rusahtaa...! Ja venheen kokka säesti laineisiin lokattaen:
+tee se, tee se!--Toinen meistä, hän tai minä! Ja sama se, vaikka
+kumpikin--jos en Marjaa elossa tapaa ... jos on hänelle minkä pahansa
+tehnyt...
+
+Ja soutaessaan oli Juha vähitellen selvillä siitä, mitä tekee. On
+ennenkin vainovuosina vankeina vietyjen jälkiä seurattu, merkkien
+mukaan, joita ovat saaneet tienvarteen jätetyiksi. On saattanut Marjakin
+semmoiset jättää, muutkin merkit, koska jo ennätti huivinsa rannalle
+jättää. Perillä väijyttiin ennen viikkokausia--saatanhan sen minäkin
+tehdä. Talot tuleen pistettiin, voin minäkin pistää. Kyllä Marja arvaa,
+kuka sytytti...
+
+
+Kun Juha tuli kotiin, näki hän äidin jo asettuneen sinne emännäksi,
+liikkuvan Marjan askareissa kuin omissaan. Ei se koettanut salatakaan
+hyvää mieltään. Piika puikkelehti hätäissään sinne tänne, vesissä
+silmin.
+
+Syötyään vähän nouti Juha aitasta pyssynsä ja muut metsämiehen
+tamineensa tupaan ja alkoi laittaa niitä kuntoon. Sen tehtyään hän haki
+käsiinsä mäyrännahkaisen reppunsa ja ojensi sen äidilleen:
+
+--Täytä tuo--niin paljon kuin mahtuu--poronkieltä ja talkkunajauhoja.
+
+--Lähdetkö metsälle?
+
+--En.
+
+--Ajattelin, kun noin varustelit.
+
+Kun äiti oli tuonut täyteen repun, sanoi Juha:
+
+--Lähden tästä ja saatan ehkä viipyäkin. Olkaa tässä niin kauan. Tehkää
+Kaisan kanssa työt ja minkä apua tarvinnette, se ottakaa. Tuoss' on
+eloaitan avain, hinkalossa on rukiita, millä palkan maksatte.
+
+--Ethän vain lähtene _sen_ jälkeen?
+
+--Senkö?--Sen jälkeen lähden.
+
+--Yksinäsi?
+
+--Yksinäni toin hänet kerran ennenkin.
+
+--Et tainnut saada toveria?
+
+Juha oli jo ripustanut repun olalleen ja tarttunut pyssyynsä, ja oli jo
+ovella menossa, kun äiti huusi hänen jälkeensä:
+
+--Et häntä sieltä enää löydä ... pääsi vain menetät.
+
+--Omanipahan menetän, minkä menetän. Mutta menee siinä silloin toisenkin
+pää.
+
+Äiti näki ja kuuli, että Juha oli sen päättänyt eikä ollut
+pidätettävissä. Sille tielleen se jää--sen tähden, sen sikiön, sen
+venakon ... nyt se menee, nyt se juoksee surman suuhun, nyt se menee...
+
+--Mene vain! huusi hän seuraten Juhaa porstuaan, jonka ovesta Kaisa
+samalla livahti sisään,--Kaisa, kuulitko? Se lähtee Marjaa hakemaan.
+Mene vain, mutta et sinä sitä sieltä mukaasi saa, vaikka löytäisitkin!
+
+--Mitä?
+
+Juha oli pysähtynyt porstuan rappusille.
+
+--Mitä sanot? ahdisti Juha lähemmäksi astuen.
+
+--Älkää, emäntä ... sanoi Kaisa silmänsä peittäen.
+
+--Ei tule kutsuen kylältä kiimainen narttu!
+
+--Voi, voi teitä, emäntä! vaikeroi Kaisa.
+
+--Mielellään meni! huusi emäntä yhä enemmän raivostuen. Syliinsä
+heittäysi!
+
+--Se on valhe!
+
+--Kaisa näki, kysy siltä!--ja nauruun rämähtäen peräytyi emäntä takaisin
+tupaan. Piika oli lyykähtänyt lattialle.
+
+--Mitä sinä näit? tiukkasi Juha häntä hartioista ravistaen.
+
+--En minä mitään nähnyt.
+
+Mutta samassa hän pillahti itkemään.
+
+--Sano, mitä näit.
+
+Piika ei kuin itki. Juha syöksyi tupaan.
+
+--Mitä se on nähnyt?
+
+--Sen näki, että venhe viilettää alas ja pyöräyttää poukamaan, kun Marja
+rantaa myöten jälessä juoksee huivia heiluttaen kuin pysähdyttääkseen.
+Siitä maihin laskee ja sylinsä levittää, ja Marja siihen heitäkse.
+Nakkaa sen venheen pohjaan ja itse hyppää perään, ja niin mennään, eikä
+huudakaan Marjasi. Se huutaa, jota väkisin viedään.
+
+--Sen valehtelet, huohotti Juha.
+
+--Kysy itseltään! Tule sanomaan Kaisa, valehtelenko.
+
+Tyttö ei tullut eikä vastannut, kuului vain itku ja voihkiminen porstuan
+nurkasta. Se ei valehdellut, ei valehtele se, joka itkee.
+
+Äiti seisoi karsinassa puolittain selin, kasvot olan yli ilkkuen, Juha
+kädet riipuksissa, hiukan eteenpäin kumarassa.
+
+--Meni mielellään ja jouti mennäkin!
+
+Mutta silloin karkasi veri Juhan päähän. Oli survehakkuri lattialla. Hän
+tempasi sen sarvesta kuin tuopin, pyöräytti päänsä ympäri ja iski
+äitinsä eteen, niin että siltapalkki murtui.
+
+--Sen valehtelet!
+
+Ja syöksyi mölähtäen ulos.
+
+Äiti oli siunaten lyykähtänyt penkille. Piika oli paennut tupaan, Juhan
+karatessa ohi porstuan läpi.
+
+--Eiköhän siltä nyt lähtenyt halu? Siihenpä aseetkin jäivät!
+
+--Voi teitä, minkä teitte, vaikeroi piika. Parempi sille olisi ollut,
+jos puukon sydänalaansa iskitte.
+
+--Lähti siltä nyt halu.
+
+
+
+V.
+
+Kun Marja--sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä
+äitelyyttä--tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta
+minne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta
+alas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein
+sauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten. Vaan tuskin Shemeikka oli
+huomannut Marjan, kun sauvoin pyörähti kaarena pään yli toiselle
+puolelle, viitaten niinkuin olisi viitannut: tule! Ja Marjalta pääsi
+sydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi
+sanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!
+
+Marja lähti juoksemaan rantaa, ei enää mukaan päästäkseen, vaan
+ainoastaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen, ennenkuin oli
+joutuva isoon koskeen. Hän riensi ehtiäkseen niemeen, jonka ympäri koski
+teki polven ja josta näki alas asti. Shemeikan venhe oli kadonnut. Marja
+riensi yhä kiireemmin, huivi tarttui leppään ja jäi siihen. Ei joutanut
+sitä ottamaan. »Miksi annoin hänen mennä? Miksi en lähtenyt, kun pyysi?»
+Mutta kun hän syöksähti lepikon läpi ja niemekkeen poikki takaisin
+kosken rantaan, näki hän Shemeikan hyppäävän venheestään maihin,
+kiskaisevan sen nokkaa kivien väliin, heittävän sauvoimensa venheeseen
+ja juoksevan avosylin vastaan. Marja pysähtyi, hoipertui taapäin
+juoksunsa vauhdista, häntä tartuttiin vyötäisiin, hän lyykähti maahan,
+häntä nostettiin, kannettiin, heitettiin venheeseen, joka ensin karahti
+kiviin ja sitten nytkähti ja kallistui ja hetken päästä keinui kuohujen
+välissä.
+
+Marja ei liikahda kokasta, johon hänet on heitetty. Hän ei näe siinä
+muuta kuin taivasta ja joskus vilahtavan puun, jonka alitse kiidähtää.
+Toisen kerran kokka kohoo, toisen kerran se painuu. Shemeikka seisoo
+venheen perässä, milloin ylhäällä milloin alhaalla, takanaan kuohut ja
+takanaan taivas, keikkuen ylös ja alas, välistä viillettäen tyynesti,
+välistä tehden äkkinäisiä, voimakkaita, tempovia liikkeitä. Marja
+koettaa nousta, kohottaa päätään, mutta vaipuu takaisin. Hän on keskellä
+kuohujen ryöppyä, venhe kiitää niin, ettei hän erota muuta kuin
+epäselvän, vilisevän rannan, ja vettä pirskahtaa hänen kasvoilleen. Yhä
+vinhemmin kiitää venhe. »Voi, hyvä Isä sentään!» Pauhu yltyy, venheen
+laidat rutisevat, on kuin se hajoisi hänen allaan. Se on ihan kuohujen
+sisässä. Shemeikka on kaukana, näyttää seisovan, ei venheessä, vaan
+kuohuissa. Samassa hän taas on ylhäällä, suurena, jättiläisenä, tukka
+hajallaan, parta hulmuten kahden puolen kaulaa. Ei ole maailmassa muuta
+kuin Shemeikka seisomassa, hyrskyt palamassa hänen jalkainsa alla kahden
+puolen venhettä. Ei näy maata, ei puita, kuohut kiitävät kilpaa
+Shemeikan kanssa häntä takaa ajaen, mutta eivät saavuta. Yhtäkkiä
+sattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on
+samassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä.
+Marja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi
+ja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa
+kokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. »Voi,
+hyvä Isä sentään!»
+
+Hän on vetänyt esiliinansa silmilleen. Mutta silloin tuntuu menon vauhti
+hiljenevän.
+
+--Aa! Elä pelkää, ei hätää mitään! kuulee hän Shemeikan sanovan.
+
+Ollaan suvannossa, Shemeikka seisoo ja meloo, ja vartalo notkuu. Hän on
+suuri ja komea. Ei häntä kärsi katsoa palaviin silmiin ja hehkuviin
+kasvoihin. Voi, jos se sentään laskisi rantaan! Mutta se ohjaa uusia
+kuohuja kohti.
+
+--Päästä minut pois! Mennään maihin!
+
+--Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa.--Hyppää!
+
+Vaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi ... eikä
+tahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa
+koskessa.
+
+--Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka. Hän tekee tuimia liikkeitä, venhe
+ryyppää itsensä vettä puolilleen, vesi kuohuu ulkona ja sisässä, pohja
+kolahtaa kiveen, laidat ruskaa, venhe pysähtyy.
+
+--Souda! huutaa Shemeikka.
+
+Mutta ennenkuin Marja pääsee airoihin, irtautuu venhe.
+
+--Ei tarvita!
+
+Marja on noussut istumaan. On tultu alas miltei kohtisuorasta
+putouksesta ja taas ollaan suvannossa.
+
+--Päästä minut pois, rukoilee Marja. Hukutaan.
+
+--Pane pitkäksesi, on vielä yksi nikama--sitten pääset.
+
+Se hymähtää sieltä salaperäisesti, veitikkamaisesti. Marja tottelee.
+Tulkoon mitä tulee! Ei se minua enää päästä. Ja olkoon päästämättä ...
+vieköön mihin vie!
+
+Nyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta
+venhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin
+irtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin
+kohona kerran pari--sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella
+maalla--Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla--silloin
+tekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä
+keskitullosta, ja kokka karahtaa soraan. Marja aikoo nousta, mutta
+ennenkuin ehtii, nostaa Shemeikka hänet ylös ja kantaa maihin.
+
+
+--Elä Shemeikka, elä, anna minun olla, pyytää Marja, mutta puristau
+samalla hänen kaulaansa ja irtauttaa siitä kätensä vasta, kun Shemeikka
+on laskenut hänet maahan, mättäälle, sammalen päälle. Mutta Shemeikka ei
+irtauta käsiään, Marjan vieressä polvillaan.
+
+--Missä me ollaan? kysyy Marja silmänsä sulkien.
+
+--Saaressa, sanoo Shemeikka vitkalleen... Kosken saaressa, toistaa hän.
+Ja nyt sinä olet minun.
+
+--En minä ole sinun ... minä olen toisen.
+
+--Sinä olet minun.
+
+--Minkä tähden minä olisin sinun?
+
+--Sentähden, että tahdot olla.
+
+--Sinunko?
+
+--Minun.
+
+--Minä olen toisen ... anna minun mennä...
+
+--Olit toisen, kuiskaa Shemeikka silmissä ja äänessä riemua--olit
+toisen, Niin kauan kuin olit Ruotsissa, nyt olet Karjalassa.
+
+--Karjalassako?--Miksi veit minut väkisin?
+
+--Tulithan mielelläsi!
+
+--Tulinko?
+
+Eikä Marja tiennyt, oliko hän tullut, vai oliko hänet viety.
+
+Koski lakkasi kohisemasta Marjan korvissa. Sitten se taas kohisi, mutta
+hyvin kaukana.
+
+
+--Kanna minut koskeen, sanoo Marja.
+
+--Lepää siinä, sanoo Shemeikka.
+
+--Lepää sinäkin, pyytää Marja.--Elä mene.
+
+Shemeikka kuitenkin irroittihe hänen syleilystään, ja silmä hymyili.
+
+--Miksi sinun silmäsi minulle nauraa? kysyi Marja
+
+--Ei se naura, vaan iloitsee.
+
+--Miksi? Sano, miksi?
+
+--On, kuin et olisi koskaan ennen ketään halannut.
+
+--En olekaan ... en ole koskaan ennen tiennyt...
+
+--Mitä et ole tiennyt?
+
+--Että tämmöistä on.
+
+--En minäkään.
+
+
+Mutta hän valehteli. Ei ollut Marja hänen ensimmäisensä. Tuntui jo
+kovalta Marjan käsivarsi hänen päänsä alla. Hän olisi tahtonut olla
+yksin.
+
+--Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi.
+
+--En ole.
+
+--Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa ... minä vain mukavasti
+venheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan.
+
+--Laitatko?--Laita samalla itsellesikin.
+
+--En kuin sinulle ... että oikein saisit levätä rauhassa, rakas.
+
+--Laitahan sitten.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Shemeikka nukkuu venheen kokassa. Marja on koristanut sen kuin
+häävuoteeksi, pistellyt lehviä laidan ja varppeen väliin. Shemeikka
+nukkuu kuin lehtimajassa. Itse istuu Marja rannan kivellä ja ajattelee:
+kun olisi vesillä Shemeikan vene, niin keinuttaisin häntä kuin lasta.
+
+Hän on tehnyt tulen kahden kiven väliin. Hänellä on tuohinen tulella ja
+tuon tuostakin hän kohentaa tulta ja varvuilla hämmentää.
+
+Hänen on hyvä olla, lämmin ja ihana; hän sulkee välistä silmänsä sitä
+paremmin tunteakseen. Hän tuntee lämpimästä väräjävänsä, ulkoa ja
+sisältä, ensi kerran elämässään. Missä lienen? Miten olen tänne
+joutunut? Kuka lienee tuo, joka minut tänne toi?--Vaan olinpa missä
+hyvänsä, olipa miten hyvänsä, kuka hyvänsä tuo--kunhan vain ei ole
+mitään sitä, mikä oli ennen. Eikä sitä olekaan. Se on kuin poikki,
+katkaistu, minä olen irti ... ei mikään minua enää pidätä.
+
+On, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin
+tuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja
+tämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen
+kuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille
+elatukseni moninkertaisesti maksanut.
+
+Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa
+hänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa
+kaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin
+ilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä
+edemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän
+jättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt
+samassa pitäisi koskeen menemäni.
+
+Shemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle
+kyljelleen.
+
+Vaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä
+lopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata,
+ottajatani--tulipahan, ottipahan.
+
+Tässäkö nyt keitän, missä keittänenkin--hänen vieressään valvoen? Tässä,
+ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon
+kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi
+tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan!
+koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka.
+Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo
+rintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä
+ottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin,
+että koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin
+mahallaan--räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä,
+toinen paljaana--kolin kolia koskea alas.--Mutta olkoon siellä, mitä
+minä hänestä enää...
+
+Marja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen
+vaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden
+päälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt,
+mutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja
+laski; näki solakat jäsenet--ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään
+hivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan,
+kaukaa, kuvitelluin liikkein.
+
+Löytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun
+herää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden
+yhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja
+ja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion
+päällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli
+alempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan
+ihan lähellä tulisijaa... »Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä
+käynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska
+tänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että
+se minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en
+kelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin
+jotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli,
+suuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan,
+maankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin
+antaa.»
+
+Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei
+välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien
+takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha,
+huulilla sen hymy.
+
+
+
+VI.
+
+Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin--missä olen? mitä on
+tapahtunut?--Silloin muistaa hän kaiken...
+
+Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä
+vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen
+akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko
+vien--vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja
+itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin.
+Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa
+lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä
+kukaan meidän lähtöämme nähnyt.
+
+Ei ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin
+kuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En
+hennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun
+palaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin
+kulkiessa.
+
+Shemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät,
+joilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes
+jotakin syömistä.
+
+Shemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee
+raukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen
+pohjaan.
+
+Tulen on tehnyt--mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan
+ole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat
+takaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka
+olisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle
+väijymään.
+
+Hän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas
+venheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät
+venheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan
+ruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.
+
+Marja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan
+toimia... Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet
+syliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan
+kasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko?
+Miksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.
+
+Sillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka
+tyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan
+on nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä ... eikä tiedä,
+että minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja
+kuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.
+
+
+--Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä.
+Samassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti
+vanhalta, rumalta, isomahaiselta.
+
+--Kah, mitä naurat?
+
+Marja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän
+sille tekee.
+
+--Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin
+tuo...?
+
+Shemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki
+samassa toisen puolen ulos.
+
+--Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja
+nosti keittotuohisen piilostaan.
+
+--Mitä sinulla siinä on?
+
+--Vähän keitettyjä mullosia olisi.
+
+--Mistä sinä olet niitä saanut?
+
+--Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.
+
+Shemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi
+hämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.
+
+--Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?
+
+--Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.
+
+Shemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi
+hänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan
+että olisi kutsunut toverikseen--niinkuin Juha, joka aina kutsui
+toverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi,
+vaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä,
+melkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän
+ne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?
+
+Hän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin
+katsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla
+syöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut
+uuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi
+tahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:
+
+--Tässä olisi vielä vähän...
+
+--Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?
+
+--Sinun nukkuessasi.
+
+--Nukuinko kauankin?
+
+--Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.
+
+--Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.
+
+Shemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan
+Marja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut
+esiliinansa alas.
+
+--Syö sinäkin ... en jaksa kaikkia.
+
+--Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää...
+
+Marjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut
+sanotuksi--ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:
+
+-- ... ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.
+
+--Entäs sinä?
+
+Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.
+
+--Minähän en tarvitse.
+
+--Etkö? Mikset?
+
+--Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.
+
+Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla
+jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.
+
+--Etkö tulekaan mukaan?
+
+Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti.
+Eikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei
+vastannut.
+
+--Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?
+
+--En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.
+
+--Mutta minnekä sitten?
+
+--Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.
+
+Itku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.
+
+--Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka
+tehden äänensä moittivaksi.
+
+Marjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin
+näkyjä näkevän ilme.
+
+--Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken
+toivoin!
+
+Shemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan
+myöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa
+purkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan
+kasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei
+kenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se
+hänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on
+minulle vielä paljon iloa.
+
+--Tulet toki mukaani, Marja!
+
+--Ethän tahdo?
+
+--Minä tahdon.
+
+--Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen
+kaulaansa ripustautuen.
+
+--En väkisin vie ... mutta jos mielelläsi tulet.
+
+--Mielellänihän minä äskenkin tulin--vai luulitko väkisin vieneesi?--
+Sinä! Sano!
+
+Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä
+iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä--jonka olisi tehnyt, jos
+Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.
+
+
+Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja
+suvantosaari--kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja,
+keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden
+kelohonkien--viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien,
+joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa
+soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse
+katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä
+iloiset puheet:--»Oletko minun?»--»Elä kysy!»--»Onko hyvä?»--»Kysyt,
+vaikka tiedät.»--Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei
+Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki
+veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se
+kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan
+sitä edempää kuunnella.--»Oletko minun, Marja?»--»Elä kysy.»--»Sanohan
+kuitenkin.»--»Tiedäthän sen, Shemeikka.»--Ja samaa unta oli yhä maihin
+nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien
+alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin
+matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu
+hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin
+yöpymään... Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä
+kysyi.
+
+--Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken
+alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.--
+Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.
+
+Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista
+työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita
+vastaan--huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta
+ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän
+käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja
+seisovansa rannalla.
+
+--Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.
+
+--Missä me ollaan?
+
+--Perillä.
+
+
+Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen,
+nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean
+kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun
+alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.
+
+--Uskottelin sinua--ei ollutkaan taloni tätä isompi.
+
+Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:
+
+--Voi sinua, Shemeikka!
+
+Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja
+elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä
+somempaa, sievempää ei voinut missään olla.
+
+--Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin
+tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?
+
+--Jäämme.
+
+--Mutta minun täytyy kotonakin käydä.
+
+--Käynet.
+
+--Uskaltanetko yksin jäädä?
+
+--Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.
+
+
+
+VII.
+
+Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten,
+koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama
+päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä.
+Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin
+toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen
+puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman
+jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi
+kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.
+
+Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa
+kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla
+upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa
+ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa,
+josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista
+puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut
+täynnä vierasta, hyytynyttä verta.
+
+Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin
+murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?
+
+Silloin hän muisti sen.
+
+Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta
+minkä tähden?
+
+Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.
+
+Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän
+itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli
+pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä
+suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin
+takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.
+
+Mutta sehän _ei ollut_ valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli.
+Sehän on poissa ... koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu
+aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni
+ja sekosi. Jos _se_ oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua
+muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka
+sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en
+herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi
+parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa
+päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi
+karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan,
+valkea kuin jänis.--»Kaisa, elähän--en minä mitään!» lohdutteli Juha
+hänen jälkeensä.
+
+Tyttö tuli takaisin.
+
+--Säikähdin niin--menisitte toki, isäntä, aittaanne maata--kun olette
+ihan märkä ja ryvettynyt.
+
+Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu
+sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja
+pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.
+
+Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä
+jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet.
+Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää
+verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset
+samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse
+toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa
+Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut
+eikä kenellekään muulle.
+
+Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että
+kivekset kalahtivat.
+
+... Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten.
+Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että _kehtasi_ Marja vielä
+mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella... He ovat nuoria ja
+kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen,
+joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!
+
+Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei
+välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.
+
+Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan
+lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan
+aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt--valehteli. Olisi
+sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen
+parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun
+salaa--varkain.
+
+Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen
+verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka
+ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.
+
+Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.
+
+Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat
+lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella.
+Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt,
+niin menköön.--Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei
+Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä
+laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen
+taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja
+aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät
+ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.
+
+Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät
+jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta
+hän antoi äidin olla omissa toimissaan.
+
+Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.
+
+--Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää
+sen enemmän kaivatakaan.
+
+--Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.
+
+--Eihän tuo ole ennenkään puhunut.
+
+--Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja
+päivällä haastelee itsekseen.
+
+--Mitä se sanoo?
+
+--»Voi, minkä teit!»--»Voi, että sen teit!» Sillä on ikävä emäntää.
+
+--Antaapa hänen haihdutella.
+
+--Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan
+haihdu.
+
+--Kyllä minä haihdutan.
+
+--Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.
+
+--Mikä ilo se on ikävä?
+
+--Kyllä se vain on.
+
+--Minä kyllä kitken sen juurineen.
+
+--Vaan jos ette saakaan--jos vain repee--ja on jo revennytkin.
+
+--Revetköön!
+
+--Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?
+
+--Ei tule
+
+--Taisi olla teistä mieluista, että meni!
+
+--Oli.
+
+--Että saatatte olla niin sydämikkö.
+
+--Minä saatan.
+
+
+Kun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:
+
+--Taidat odottaa vielä tulevaksi?
+
+--Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.
+
+--Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee
+sentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.
+
+--Antaa nyt olla sen asian.
+
+--Aina sinua liian vanhaksi haukkui.
+
+--Kenelle?
+
+--Kuka vain kuulla tahtoi. »Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.»
+
+Yhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.
+
+--Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan--ja sehän on hyvä, että
+sai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua--tämmöisen.
+Katsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy--jalka heittää kuin särkyneen
+tuulimyllyn siipi, katsokaahan!
+
+Juha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa
+vielä vinompaan.
+
+--Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!
+
+--Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun
+kuka soittaisi. Äiti rallattaisi!
+
+Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin
+mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.
+
+--Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen
+leikiksi panee.
+
+--Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.
+
+Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut
+yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli
+saunassa kylpiessään.
+
+--Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei
+olekaan--ei olekaan--ei tulekaan--lallalaa--hilutullallaa! Lyö sinä,
+äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?--Meni--meni--meni--
+minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan?
+Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?
+
+--Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.
+
+--Vaikkako olisi entinen vielä elossa?
+
+--Ei se ole elossa, joka on rajan takana.
+
+--Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.
+
+--Kyllä minä sinulle uuden hankin.
+
+--Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.
+
+--Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.
+
+--Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut
+valmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen,
+kivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää.
+»Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen,
+ettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha
+karkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!»--Etsi sinä vain äiti, minulle
+oikein nuori ja kaunis--ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä
+puolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään
+syötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla
+teetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.
+
+--Kelpaa tämä talo tältäänkin.
+
+--Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet
+huoneet, niin ne laitetaan!
+
+--Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?
+
+--Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?
+
+Juha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja
+hokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.
+
+--Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko
+käynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan
+miehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy
+loimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan
+säkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja
+kylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. »Se suuri savu
+nousi Juha vainaan--mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta,
+Rajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään,
+sillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää
+milläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin
+tehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee--on nuortunut, äijä, ei enää
+onnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.» Sinä et usko, äiti. Sinä et
+usko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin
+porvari!
+
+--Uskonhan minä.
+
+--Et usko, että minä saan uuden akan?
+
+--Saathan sen.
+
+--Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin.
+Ähäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se
+auttaa.--Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?
+
+--Niin mitä, ärähti eukko.
+
+--Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos
+sattuisivat sen siellä tapaamaan.
+
+--En minä hänelle mitään terveisiä.
+
+--Sano, sinä--sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole
+milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren
+vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi,
+ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit
+ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari--ka, tulehan,
+äiti, niin puhutaan--sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla
+entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.
+
+--Ei ole oikein asiat--vai onko? sanoi Kaisa emännälle.
+
+--Ole vait--mitä se sinuun kuuluu!
+
+Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen
+valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla
+sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka
+päivällä hoilotti ja hekotteli.
+
+
+
+VIII.
+
+Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi.
+Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna
+ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan
+minä täällä vaikka yksinkin elää.
+
+Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli
+käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot
+heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli
+yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut
+ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut.
+Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen
+kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi,
+tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne
+lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian
+keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi... Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka
+kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan
+kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut
+tänne ilman sitäkin elättää.
+
+Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun
+tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi!--Oli miten oli.--Tänne toi, tässä
+pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi,
+ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea
+poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!
+
+Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä.
+Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli
+tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän
+majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä
+kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine,
+humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta
+olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla
+kuin hyvässä unessa.
+
+Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei
+ystävä vielä tullut--ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja
+Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti
+kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle
+paisteeseen.
+
+Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä ...
+mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan?--Kun ei vain olisi jotakin
+vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin
+mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan.
+Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos
+ei se tule?
+
+Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan
+alakuloista olla.
+
+Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni.
+Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa
+elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat
+minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon
+taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan?
+Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän
+näin kauan--kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran,
+tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi.
+Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren
+sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä
+siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä
+häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin.--Jos
+ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin
+vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.
+
+Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän
+aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.
+
+Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain
+otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos
+minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä
+mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti
+tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.
+
+Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen
+välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään,
+mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa
+lähdin.
+
+Ei, ei ... ei se ole semmoinen ... ei ole ... ei ole. Hupsu olen, minä
+paha ... hän hyvä ... minä ... ei hän, ei!
+
+
+Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos,
+oli katunut kaiken.
+
+Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli
+vettä päällyksettömästä turkistaan.
+
+--Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.
+
+--Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+--Puheestanne kuulen.
+
+--Et sinäkään ole täkäläisiä.
+
+Marja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He
+istuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.
+
+--Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.
+
+--Asutteko te täällä talvella?
+
+--Minun on tekemäni tupa, minun sauna.--Lähdin katsomaan, kun olen
+nähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.
+
+--Mutta miksette täällä kesääkin asu?
+
+--Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä
+kesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla
+havumaja.
+
+--Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.
+
+--Olisihan sopinut tulla.
+
+--Mitä te täällä teette?
+
+--Heidän verkkoukkonaan oleilen.
+
+--Vaan miten olette tänne joutunut?
+
+--Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani
+kanssa.
+
+--Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?
+
+--Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.
+
+--Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?
+
+--Kävin tuolla kerran takavuosina ... tulin takaisin.
+
+--Vaan minkä tähden?
+
+--Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.
+
+--Silläkö te elätte?
+
+--Eipä olekaan mikä eläessä.
+
+--Osaisitteko täältä kotipuoleenne?
+
+--Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin
+puolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.
+
+--Näkyykö?
+
+--Tuolta vaaralta näkyy.--Ukko viittasi päällään vaaralle päin.--
+Kaskisavut kumminkin näkyy.
+
+--Näkyykö Rajavaarakin?
+
+--Näkynee tuo sekin.
+
+--Minä olen sieltä sen juurelta.
+
+--Vai sieltä?
+
+--Oletteko käynyt siellä?
+
+--En ole.
+
+--Oletteko käynyt Shemeikassa?
+
+--Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin.
+Kudon niiden verkot, koko kylän.
+
+--Minkälaista siellä on?
+
+--Niin missä?
+
+--Shemeikan talossa.
+
+--Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki,--sanovat, en ole kaupunkia
+nähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä
+ole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa
+kolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin
+vehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia
+ollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.
+
+--Ei elä enää Shemeikan isä?
+
+--Ei elä--paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa
+päivinä.
+
+--Millainen on emäntä?
+
+--Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin
+ahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.
+
+--Millainen on poikansa?
+
+--Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.
+
+--Teistähän minä saankin toverin talveksi?
+
+--Etkö menekään kylään?
+
+--En tiedä.
+
+--Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.
+
+--Kenestä heistä?
+
+Ukko jätti vastaamatta ja virkkoi:
+
+--Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.
+
+--Shemeikkako?
+
+--Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.
+
+--Se on teille hyvä?
+
+--Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.
+
+--Minä tulen kohta käymään teidän majallanne ... kuinka sinne parhaiten
+osaa?
+
+--Tuota isoa kuusta kohti kun soudat ... et muuta merkkiä tarvitse.
+
+Ukko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.
+
+
+Seuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen
+rannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta
+huoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne
+riensivät rantaan.
+
+--Siinä hän on! Siinä hän on!--ja kun tulivat luo:--Sinäkö se nyt olet?
+
+--Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.
+
+--Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?
+
+--Ketäs te olette?
+
+--Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut
+Shemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut.
+Sinäkö olet?
+
+--Enhän minä tiedä.
+
+--Sinäkö Shemeikan sait?
+
+--Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.
+
+--Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin.--Ai, hänellä on äijä
+asioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden.--Me sill'aikaa
+tänne.--Emäntä lähetti.--Sano kuka olet? Mistä olet?--Miten sinut
+vei?--Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?
+
+Ei saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:
+
+--Vai että semmoinen olet!--Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen
+lienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet
+hyvä meille, varmaan olet hyvä meille?
+
+--Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja
+purskahtivat nauramaan.
+
+--Sano Anja.
+
+--Ollaan me--nyt.
+
+--Vaikka ei olekaan aina oltu.
+
+
+Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.
+
+--Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua,
+hentoinen, herttainen tyttö--hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen
+aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua
+käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä
+taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut
+näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät,
+siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa.
+Sanoi: »Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin
+kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä
+löytänyt.» Sano, haasta...
+
+--Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja.--Mistä minun pitäisi
+haastaa?
+
+--Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti--mikä nimesi?
+
+--Marja on nimeni.
+
+--Ai, Marja, kaunispa on nimesi--ai, kuinka sinulla on totiset
+silmät ... ja pitkä olet ja solakka olet--pulska olet ... semmoista
+Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet,
+niinkuin kehui... »Ette ole mitään hänen rinnallaan», sanoi. Eikä me
+ollakaan eikä tahdotakaan olla.
+
+--Mutta anna nyt _hänen_ haastaa!
+
+--Haasta, Marja.
+
+--Mitä ma sitten haastan?
+
+--Sano sukusi.
+
+--Ei ole sukua minulla.
+
+--Ai, orpo olet?--Eikä kotia?
+
+--Koti oli.
+
+--Ei ole enää? Polttiko kotisi?
+
+--Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.
+
+--Lähdit mielelläsi?
+
+--Sieltä aina ikävöin.
+
+--Oliko iso kotisi?
+
+--Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.
+
+--Ja semmoisesta lähdit?
+
+--Hennoit mielelläsi heittää?
+
+--Mitä maammosi? mitä taattosi?
+
+--Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!
+
+--Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki
+veikko?
+
+--Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin
+isä.
+
+--Leski olet?
+
+--En.
+
+--Miehesi elää?
+
+--Eloon jäi.
+
+Naiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa
+Marjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:
+
+--Sinulla on mies elossa?
+
+--Et olekaan tyttö?
+
+--Hyhyy.
+
+Ne vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein
+murheellisiksi.
+
+--Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi--voi!
+
+--Kesätytön vain toikin.
+
+--Niinkuin aina ennenkin.
+
+--Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi.--Ei vihi, ei vihi.
+
+--Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.
+
+--Ei anna, ei anna.
+
+--Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.
+
+--Niinkuin teistäkin?
+
+--Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten
+syksyllä äidilleen orjaksi antoi.
+
+--Vai että sinulla talo ja mies--oma talo, oma mies, oma talo,
+täysilehmäinen--ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!
+
+Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:
+
+--Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä
+sillä jo tämmöisiä tyttöjä.
+
+--Talo täynnä!
+
+--Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä
+Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta
+markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.
+
+--Onko teitä siellä monta?
+
+--On meitä kuinka monta lieneekään--viisi.
+
+--Sinä kuudenneksi.
+
+--Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.
+
+--Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut
+yhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.
+
+
+Silloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen
+kolketta.
+
+--Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!
+
+--Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!
+
+--Tuoss' on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti--tämä
+pieni on Kalamatille.
+
+Ne heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan
+taitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.
+
+
+
+IX.
+
+Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas
+naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja
+istui tuvan perällä, menemättä vastaan.
+
+--Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?
+
+Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.
+
+--Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?
+
+Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.
+
+--En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos.--Entiset tyttösi toivat.
+
+--Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on
+ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään,
+pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!
+
+Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä
+seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.
+
+Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.
+
+--Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!
+
+--Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!
+
+Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän
+pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni
+tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta
+päivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi
+niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He
+olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville
+navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.
+
+Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!
+
+Shemeikka tuli hänen jälessään.
+
+--Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?
+
+--Anna minun olla!
+
+--Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?
+
+--On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.
+
+--Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään
+äidin laittamat eväät.
+
+--Osannette panna itsekin.
+
+Shemeikan silmissä välähti:
+
+--Sinun se on tehtävä!
+
+--Vai minun?
+
+--Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun
+me käymme kylpemään.
+
+Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki
+kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti
+pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan
+taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.
+
+--Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului
+joku kysyvän.
+
+--Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on
+arkoja, ruotsikot.
+
+--Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.
+
+--On sillä paikat soreat.
+
+--Mutta silmät koleat.
+
+--On sinulla ennen ollut parempia.
+
+--Kuka?
+
+--Anjakin.
+
+Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:
+
+--Ja mikä muka tällä on vikana?
+
+--Kuinka vanha jo liekään.
+
+--Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.
+
+--Onko hyvä?
+
+--Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.
+
+--Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.
+
+--Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan.
+Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian
+yhteen kyllästyy.
+
+--Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit
+ehtinyt kyllästyä?
+
+Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:
+
+--Yksi aina kesässään.
+
+--On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.
+
+--Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?
+
+--Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.
+
+--Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi
+kuin pyynpojat piiskulle.
+
+--Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu:
+ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin,
+hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne,
+toverit!
+
+--Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit
+viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta?
+kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi
+täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä
+tiedä mihin panna.
+
+--Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?
+
+--Hoidatpa hoidat.
+
+--Mitäs sitten haastat?
+
+--Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä
+Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt
+vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet
+laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri
+Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit
+kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille
+rannalle, mistä otit.
+
+--Ja kiittäisit lainasta.
+
+--Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.
+
+--Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.
+
+--Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti.
+Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.
+
+--Olisiko sillä mitä ottamista?
+
+--Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja
+kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!
+
+--Äijäkö? Toisitko hänetkin?
+
+--Oman akkansa myötäjäisinä?
+
+--Ka, miksei?
+
+--Siihen minä ... tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!
+
+--On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.
+
+--Voi sinua, Shemeikka!
+
+--Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.
+
+--Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.
+
+--Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!
+
+Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.
+
+--Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.
+
+
+Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla,
+kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui
+kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä
+minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden
+kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen
+tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne?--Hän kiipesi
+vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita.
+Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää.
+Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi
+niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se
+siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne
+täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää
+siellä--nyt enää?
+
+Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja
+nukahti viimein itkuunsa.
+
+Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei
+kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli
+lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin
+vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun
+kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni...
+Panisiko pönkänkin päälle? Sen _voisi_ panna niin, ettei sieltä kukaan
+omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen
+voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän
+repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan--näitä tämmöisiä kauheita
+ajatuksia pakoon.
+
+Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin,
+haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.
+
+--Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö,
+ettekä mitään puhunut.
+
+--Ethän tuota kysynytkään.
+
+--Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?
+
+--Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus
+tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.
+
+--Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?
+
+--Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.
+
+--Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja
+kiihkeästi.
+
+--En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan
+ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se
+on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.
+
+--Mutta _minä_ en tee!
+
+--Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja
+nousi takaisin pihaan.
+
+
+--Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo,
+Marjueni!
+
+Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu.
+Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui
+Shemeikka oveen.
+
+--Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet
+ollut?
+
+Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka
+tavoitti häntä.
+
+--Anna minun olla! tiuskaisi Marja.
+
+Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä
+niin, että hän horjahti.
+
+--Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä
+ranteeseen.
+
+--Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut
+täällä joka kesä uusi tyttö!
+
+--Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?
+
+--Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?
+
+--Luuletko ehkä olevasi viimeinen?
+
+--Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?
+
+--Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?
+
+Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti
+kivelle.
+
+--Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.
+
+--Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.
+
+--Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja,
+ponnahtaen ylös.
+
+--Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?
+
+--Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?
+
+--Onko?
+
+--On!
+
+Shemeikka irvisti.
+
+--Sanot hänelle, että se on hänen.
+
+--Sitä en saata sanoa.
+
+--Mikset?
+
+--Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.
+
+--Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä
+lahjoitan hänelle sen.
+
+--Antaisit hänelle lapsesi sinä--?
+
+--On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun
+antanut pois äitinensäkin.--Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän
+tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä
+nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä
+lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten
+joukossa--on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä,
+Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu--parempi,
+sorjempi kuin ku...
+
+Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin
+jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.
+
+--Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri,
+toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan--etkä _minun_
+lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!
+
+--Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi
+olet.
+
+Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan
+iskettävä--Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja
+pyörtyi.
+
+
+
+X.
+
+Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään
+meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin
+pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin,
+että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy
+työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu,
+se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa
+kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen--uskoo ja on
+uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli
+uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen
+kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi
+minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä
+järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman
+kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille
+perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi
+voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet
+sittenkin vietiin väkisin.
+
+Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla
+lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei
+ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin
+se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä
+jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja
+koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina
+viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia
+taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua
+päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin,
+vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa
+ajaneet ja ottaneet kiinni.
+
+Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan.
+Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän
+sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku
+vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.
+
+Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin
+pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin
+vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa,
+toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety--
+siellä se on. Mutta missä?
+
+Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin
+on, kuin äiti sanoi. En _minä_ häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei
+tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa
+saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin--eihän se
+ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä
+enää itseesi kesytä--enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle
+taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän
+istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla
+avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.
+
+Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille,
+saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä
+jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten.
+Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli--olipa sitten miten tahansa. Ja
+vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät
+vihkinyt ja toivottanut onnea.
+
+
+Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja
+laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.
+
+--Kuka siellä?
+
+--Minähän tässä...
+
+--Ka, Juha.--No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne
+lienet kadonnut.
+
+--Täällä odotin.--Entisellään on asiat, sanoi Juha.
+
+--No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?
+
+--Eikä taida tullakaan--sanovat mielellään menneen.
+
+Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi
+aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti
+sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt
+mielellään.
+
+Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut:
+se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.
+
+Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö
+onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja
+nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja
+ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei
+saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»
+
+--Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,--niin sitä
+olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt--te sen
+silmistä kyllä näitte, mikä se on.
+
+Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.
+
+--Niin minkä?
+
+--Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen
+tehdä, ette olisi käteen tarttunut--taikka tuota--niin, sitä minä vain,
+että luuletteko, että se on _saattanut_ sen tehdä?--Onpa on, onpa
+saattanut, kun se oli venakko.
+
+--Jaa, niin, sehän oli venakko.
+
+--Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti
+tarvinnut--?
+
+--Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen--en sano, että on, vaan se
+voi olla.
+
+--Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.
+
+--Enhän sano, kun en tiedä--arvelin vain!
+
+Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään--koskapa se _saattoi_
+olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!
+
+--Sitä minä vielä--jos saan puhua.
+
+--Istukaa tähän laidalle.
+
+--Kyllä minä tässäkin--sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä--
+mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa--sitä minä, että minkä tähden
+se minua näin rankaisee?
+
+--Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?
+
+--Voi toki--että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa
+kiertäisi. Että minkätähden se niin?
+
+--Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?
+
+--Ettäkö enemmän--tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein
+kivahti.--Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa
+vähemmän,--koommin niinkuin enemmän!
+
+--Enemmänkö?
+
+--No totta kuin että--kun kiitin ja ylistin ... että kun _semmoisen_
+onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.
+
+--Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.
+
+--On se ... joka oli niin lämmin ja hempeä--kun vain tahtoi.
+
+--Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.
+
+--Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin
+semmoinen valtava kaipuu.
+
+--Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.
+
+--Vaan missäs?
+
+--Siveässä mielessä ja muussa taidossa.
+
+--Oli se siveäkin--ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa
+taitava--tekevä ihminen.--Kyllä rovasti ymmärtää--on itselläänkin
+nuori--ei pitäisi minua moittia!
+
+Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli
+hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin
+uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille
+puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä,
+venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja
+toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan,
+vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se
+sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko?
+Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille,
+jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään!
+Väkisin hänet vietiin!
+
+
+--Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä
+äitinsä eteen pysähtyen.--Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot,
+minä--
+
+--Vai ei se mennyt.
+
+--Ei!
+
+--Sehän on hyvä sitten.
+
+--Hyvä se on. Se on hyvä.
+
+--Rovastiko sen sinulle sanoi?
+
+--Rovasti.
+
+Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi
+pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön
+navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä
+emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.
+
+
+
+XI.
+
+Marja istuu saunan penkillä, käsin sukkaa kutoen, jalallaan vipukeinua
+polkien. Seinän takana narskahtaa lumi, joku tunkee luukun ohi, ovi
+aukeaa ja vanha pyylevä mummo tungeikse sisään.
+
+--Menehän nyt pirttiin syömään, Marja. Minä sill'aikaa lastasi soudatan.
+
+Marja ei virka mitään.
+
+--Siellä olisi ratompi syödäksesi muiden mukana.
+
+--Noutaisin mieluummin ruokani tänne.
+
+--Ka, kyllähän se tuodaankin niinkuin tähänkin asti, Anja tuo ... mutta
+tulisit nyt kuitenkin. Minkä tähden et tule?
+
+--Johan olen sen sanonut.
+
+--Olet ylpeä yhä, sydämikkö. Vaan elä, hyvä ystävä, noin sydäntäsi
+hapata. Siinä maitosikin hapatat, ja lapsesi itkee.
+
+--Ei se siitä itke.
+
+--Yöt kaiket uikuttavan kuuluu.
+
+--Isäänsä itkenee, jos itkee.
+
+--Ei kauan itke, kohta tulee Shemeikka.
+
+--Olkoon tulematta koskaan.
+
+--Syyttä häntä moitit, syyttä meille vihojasi viskot. Jos et olisi
+toisen ollut, olisimme sinusta jo miniän tehneet.
+
+--Mitä tuossa aina siitä haastatte. En ole miniäksi milloinkaan
+pyrkinyt.
+
+--Mitäs varten sitten mukaansa lähdit?
+
+--Hullu olinkin.
+
+--Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava
+suurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä
+otettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla
+pitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai,
+rakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on
+taaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä
+sodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna
+pojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin
+muuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä
+otsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei
+niitä vielä lähteessä näe.
+
+--En ole katsellutkaan.
+
+--Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.
+
+--Enkä välitä, vaikka näkisinkin.
+
+--Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät
+välitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia--niin piti
+isälläänkin olla.
+
+--Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?
+
+--Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin
+nuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta
+otti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa--riitti
+hänestä minullekin.
+
+--Elkää, hyvä emäntä!
+
+--Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei
+ollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin
+sinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei
+katsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut
+kunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä
+pyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään.
+Kesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan
+se on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin,
+mutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan
+yhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi
+sano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne
+kalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt
+syömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet
+iloinen, niin poikasikin siitä lihoo.--Ka, sehän valvoo! Tutuu!--Ataa!
+ataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!
+
+Marja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.
+
+--No, nyt se taas! Elä nyt! Mikä sinulla on hätänä? Sano, puuttuuko
+sinulta mitään? En minä jaksa tuota tuommoista nähdä. Mitä sinä tänne
+lähditkään, kun vielä kuuluit mielelläsi lähteneen! Voi onnetonta,
+kuinka itkee! No, jo minä jotakin ... en minä kestä kuulla. Ole sitten
+Herran nimessä täällä, missä olet, minä laitan Anjan tuomaan, mitä
+tarvitset.
+
+Eukko riensi pois, Marja rauhoittui vähitellen, antoi lapselleen rintaa
+ja istui sitä soudattamaan.
+
+Vai semmoinen sillä oli isäkin, ajatteli hän. Mahtaneeko tulla
+samanlainen pojastaankin? Ja hän päätti:
+
+--Ei tule!--Eikä tule tästä pojasta sen isänsä renkiä! Minä pidän huolen
+siitä, ettei tule. Käyköön minun miten tahansa, täytyköön minun joutua
+minne tahansa, _tänne_ me emme jää.
+
+Hän avasi luukun ja siirtyi sen ääreen kutomaan sukkaa. Vanha sauna,
+jonka hän oli pyytänyt asuakseen, ettei tarvitsisi olla
+tuparakennuksessa toisten jaloissa, oli muista erillään törmän alla.
+Talo tupineen, talleineen, navettoineen oli yhdessä ainoassa ryhmässä,
+saman katon alla ylhäällä penkereellä. Ei se ollutkaan niin komea, kuin
+miksi Shemeikka oli sitä kehunut; näytti jo vanhalta ja ränstyneeltä.
+Siellä liikkui väkeä ulos ja sisään, naisia kaikki. Niitä oli tässä
+talossa ja muissa kanssa kuinka paljon lienee ollutkaan, vanhempia ja
+nuorempia. Ne ne täällä näkyivät kaikki työt tekevän, sekä omansa että
+miesten. Ne vetivät kelkalla veden järvestä, heinät ladoista, kuinka
+kaukana lienevät kiskoneetkaan hankia myöten. Siinä oli sekin Shemeikan
+puhe heidän hyvistä päivistään. Nyt siellä juuri suurella vaivalla
+kiskotaan pyykkikorvoa rannasta, kun miehillä on kaikki hevoset
+mukanaan. Orjia ovat, toiset kai houkuteltuja, toiset väkisin tuotuja.
+Mutta en _minä_ vaan heidän pyykkikorvojaan kisko.
+
+
+Ovea raotettiin illan hämärtyessä, sisään livahti notkea, hintelo,
+kapeakasvoinen, kalpea nainen. Hän tuli, harva se ilta, Marjalle seuraa
+pitämään, vaikkei Marja häntä siihen kehoittanut, joskaan ei poiskaan
+käskenyt. Sama asia se oli heillä useimmiten puheena. Se istui ja
+katseli Marjaa, kädet helmassa, silmät hellyydestä kosteina.
+
+--Elä ole niin katkera, Marja.
+
+--On kumma, ettet sinä ole, vaikka onhan se sinutkin jättänyt?
+
+--Minä en ole. Minä tyydyn siihen, kun saan olla sen kanssa silloin, kun
+se tahtoo. Kun ei huoli, olen poissa ja teen sille työtä. Se siitä minua
+kiittää. Jos kyllästyykin minuun, ja menee muiden luo, niin taas välistä
+muistaa minutkin ja silloin tulee minun luo.
+
+--Ja sinä olet siitä hyvilläsi ja annat silittää itseäsi kuin koira?
+
+--Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka
+kerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: »Ei ole kenenkään
+varsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen
+kuin sinun.»
+
+--Sen saman se sanoi minullekin.
+
+--Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento
+kuin minun.
+
+--Eikä tarvitse ollakaan.
+
+--On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään
+estä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä
+telkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti
+isän aidan yli metsään ja mursi oven.--Voi, voi! Ei ole enää moneen
+vuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa
+lämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen.
+Ehkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja
+saan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut
+sinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.
+
+--En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan
+minua tuossa rukoilisi.
+
+--Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en
+välitä, vaikka on minua lyönytkin.
+
+--Onko lyönyt?
+
+--Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki
+ja pyysi anteeksi.
+
+--Annoitko?
+
+--Annoin jo ennen, kuin oli pyytänytkään.
+
+--Eikö tehnyt mielesi lyödä takaisin?
+
+--Ai ei, ei toki--tiesin: kun lyö, taas katuu ja on hyvä. Yhdessä
+itkettiin ja sitten naurettiin.
+
+Anjaa huudettiin. Hän livahti pois, mutta sanoi tulevansa kohta taas
+takaisin. Mutta Marja kysyi itseltään uudelleen ja taas uudelleen: Miten
+saatoin minä antaa sen itseäni sillä tavalla lumota? Mikä meni minuun
+huumaus sinä sunnuntaipäivänä? Mitä lähdin minä täältä hakemaan? En
+saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, sain sen, mitä en lähtenyt. Tuon
+tuossa keinussa, ikuisen muiston, niin isänsä näköisen, että on häntä
+vaikea katsellakseni.--Ja häneltä pääsi toivotus, pääsi, vaikka sitä
+vastusti, vaikka koetti tukkia siltä tien, pääsi ryöstäytymään rinnasta
+toivotus: ... jos olisitkin Juhan poika! jos olisit vaikka vaivainen,
+vaikka minkä näköinen, kunhan olisit Juhan poika! Vaan et ole. Häneltä
+jo vuosia sitten aittaani telkitsime, tuolle tulijalle lensin syliin
+kuin lepakko valkeaan vaatteeseen. Tässä olen, siipirikkona, heidän
+huonoimmassa huoneessaan, orjan osaa odottamassa, minä, joka yhä voisin
+siellä omassa talossani, yhdessä rakentamassamme, emäntänä käskeä ja
+hallita, ja Juha noudattaisi pienimmänkin mielitekoni. Nyt siellä anoppi
+emännöi, minun tiloillani, leivät leipoo, lehmät lypsää ja ruokkii:
+hänelle ne parsistaan ynäjää; hänelle rukkini hyrrää, hänelle
+pystyvalkea takasta leimuaa, hänen on leipomansa leivät tuvan pöydällä
+tuoksumassa. Jok'ikiselle, joka taloon tulee, se ilkkuen kertoo: »Tässä
+oli, talon sai, hyvän miehen sai, ei ollut olijata, ei pitäjätä ...
+sanoinhan minä aina, vaan en toki olisi uskonut, että ryssän rekeen
+lähtee.»--Mitä Juha tehnee, mitä luullee? Ettäkö minut väkisin vietiin?
+Vaiko, että mielelläni lähdin? Saattaa luulla, että olen hukkunut tai
+tahallani hukuttautunut? Kunpa sitä luulisi, olisi ehkä helpompi
+ollaksensa... Soisin, että olisi helpompi ollaksensa.
+
+
+Anja tuli taas, toi helmassaan piiraiden lämpösiä. Niinkuin olisi hänen
+mielensä arvannut, pani Marjan kertomaan entisistä oloistaan.
+
+--Minkälainen se oli, jonka olit ennen?
+
+--Minkäkölainen? Semmoinenhan oli, paljon vanhempi minua.
+
+--Mutta hyväkö?
+
+--Mistä sinä sen tiedät, että hyvä?
+
+--Kuulen äänestäsi.
+
+--Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista,
+hän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti
+salolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki
+talon, sanoi: sinulle teen.
+
+--Sinulle teki talon?
+
+--Kaikki sanoi minulle tekevänsä.--Marjalla pulppuili itku kurkussa.--
+Yhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.
+
+--Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet
+jättää?
+
+--Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.
+
+--Vaikka olisi vähän ollutkin.
+
+--En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin,
+saadakseni mieleisemmän.
+
+--Jolle olit ainoa?
+
+Omaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:
+
+--Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa ... minunko piti käteni
+hänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä?
+Olisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah!
+Ja jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo
+toimittanutkin.
+
+--Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy ... nyt en ymmärrä, sanoi Anja.
+
+--Enkä minäkään!
+
+
+Anja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä.
+Istui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti
+pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin--niinkuin metsän elävä.
+
+
+Mutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli
+katumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin?
+Miksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota.--
+»Jolle olit ainoa?» sanoi--niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja
+heitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin
+isä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.
+
+Isä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on
+ollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin
+isä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin
+isän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi
+niinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä
+lankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin
+kaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se
+antaa anteeksi--tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan
+pitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi
+hengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli
+tuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua
+hiljaa vuoteelleen nyykähti.----
+
+
+Anja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan
+joka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta
+kaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat
+ja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä
+kautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona
+viipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret
+karkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.
+
+--Silloin sinäkin, Marja, panet päällesi silkit ja soljet--panethan?
+
+--Ei minulla ole silkkejä eikä solkia.
+
+--On sinulla. Emäntä antaa ne sinulle, niinkuin muillekin tytöille,
+kaikille samanlaiset.
+
+--Vai kaikille samanlaiset, naurahti Marja.
+
+--Ettei toinen toistaan kadehtisi.
+
+--Kun olen näissä omissani, sitä vähemmän kadehditte.
+
+--Noissako nokisissasiko tulisit kisatupaan?
+
+--_Jos_ tulen, tulen näissä.
+
+--Ei saa tuommoisissa kukaan tulla. Siitä Shemeikka kovin pahastuisi.
+Sinut puetaan ja poikasi kanssa. Kun Shemeikka tuvan peräpenkillä istuu
+ja tulijaissaijua särpää, silloin sinä ovesta sisään astut, poika
+käsivarrellasi, ja hänet isänsä syliin lennätät.
+
+--En milloinkaan, en milloinkaan! sanoi Marja, kiihkeästi torjuen,
+posket leimahtaen.
+
+--Kovin pahastuvat, jos et tee, niinkuin pyytävät.
+
+--En milloinkaan, en milloinkaan minä tätä poikaa sen miehen polvelle
+laske!
+
+--Mutta minnekäs sinä sen panet?
+
+--Lähden täältä, kotiini vien.
+
+--Ei ne päästä--eivät ne sinulle ainakaan lasta anna. Leppyisit
+viimeinkin, Marja, ja lepytkin, kun tulee.
+
+--Ei minulle lähtiessään edes hyvästiä heittänyt. Jos tahtonee lapsensa
+nähdä, tulkoon tänne.
+
+--Kovin olet sydämikkö.
+
+--Niin olen.
+
+
+Mutta ei Marja saanut mielestään Shemeikkaa, kuinka koettikin. Valvoi
+vasten tahtoaankin yölläkin, koirien haukuntaa kuunnellen. Ne milloin
+yökaudet ulvoivat ylhäällä pihatörmällä, ikäänkuin toivotellen,
+aavistellen isäntää tulevaksi, milloin täyttä kurkkua haukkuen
+karkasivat jäälle, niinkuin hän jo olisi ollut siellä, riemusaatossa
+pihaan tuotavana. Silloin Marja milloin hiipi ulos ja kuunteli henkeään
+pidätellen, milloin siitä itseensä suuttuen heittäytyi vuoteelleen ja
+veti nahkaset korviinsa, ettei kuulisi mitään eikä tarvitsisi mitään
+heidän tulostaan tietää. Mutta kun koirat eivät haukkuneet eikä mitään
+kuulunut, silloin hän sitä enemmän näki. Näki Shemeikan milloin edessään
+seisovan ja Juhalle nauravan, näki hänen kumartuvan ylitsensä kotiaitan
+rappusilla, näki solakkana saunasta astuvan, näki taas häntä halaavan,
+häntä vastaan venheestä juoksevan, näki milloin unessa horroksissa,
+milloin ilmisissä.
+
+Kerran näki niin selvästi, kuin olisi se siinä ollut: näki ovea
+avaamassa, työntymässä sisään parta huurussa, sanomassa oven suuhun
+pysähtyen: »Marja, missä on poika, missä on _meidän_ poika?»
+
+Silloin Marja riensi keinun luo, tempasi pojan syliinsä, kannatti häntä
+kainaloista lauteiden laidalla... Sinä olet Shemeikan, mustasilmä,
+solakka, sorjasääri ... et ole Juhan, et ole, Jumalan kiitos ... etkä
+tarvitse olla!
+
+Ja kuta enemmän Marja sitten taas koetti olla odottamatta, sitä enemmän
+hän odotti. Ja vaikka jo tiesi, ettei koirain haukunnan tarvitse mitään
+merkitä, niin aina hän vavahti, kun ne karkasivat jäälle, jostapäin
+tulivat kaikki, jotka taloon tulivat.
+
+
+
+XII.
+
+Haukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan
+peräitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät
+sieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli
+Shemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut,
+ei luukkua raottanut.
+
+Hetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn
+lattialle.--»Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet
+vatteet!»--huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin,
+temmaten syliinsä Marjan.--»Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja
+vyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi,
+'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule!
+Sukaise päällesi puhtaat!--Nyt syövät miehet, sitten panevat
+levolle--illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on
+parta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin--kuninkaan poika!
+Joudu, pian!»
+
+Marja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat,
+ja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.
+
+Lapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää
+kuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli,
+koirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei
+tuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua
+ulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon
+ympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli
+rauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta
+kuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta
+enemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.
+
+Huomenna ne jo lähtevät ... eivät tule takaisin ennenkuin kesällä...
+Olipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta
+riittää ... joka tuota kuulla jaksanee.
+
+Hänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos,
+nousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi
+uteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä
+omissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin
+olen--entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa ...
+tässä olen ... tunnetko vielä?
+
+Väkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos
+olisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan.
+Seinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun,
+josta näki tupaan.
+
+Siellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän
+tanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen,
+kaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö
+tyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja
+tyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä
+lienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas
+nousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää
+hänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: »Sinulla on lapsi saunassa!
+Et taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!»
+
+Vaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että
+Shemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti
+häntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet
+uunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse,
+häntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.
+
+Samassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät
+Marjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona.
+Anja huomasi hänet siinä.
+
+--Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!
+
+--En minä!
+
+Mutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja
+riuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan.
+Vaan Anja ei hellittänyt.
+
+--Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.
+
+--Kun minä en tahdo ... anna minun olla!
+
+--Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.
+
+--Täällä on Marja!
+
+--Anja, anna minun olla.
+
+--Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos
+ovesta, jättäen porstuan pimeäksi.
+
+--Täällä, täällä!
+
+Shemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan,
+mutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten
+silmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja
+karkasi ulos.
+
+Shemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja
+välinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin
+hän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.
+
+Mutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen.
+Ja kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän
+tiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä,
+millaisena Shemeikka hänet.
+
+Miksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä
+vaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut
+juhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä
+minua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla,
+ainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä
+eikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.
+
+Hän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen
+nyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin,
+ja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten
+hän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.
+
+Ei hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle
+sanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa
+mennä, täällä käymättä.
+
+Kuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän
+on kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee
+sitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin
+huomenaamuna ennen lähtöään.
+
+
+Aamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden
+töminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään.
+Jonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä.
+Meteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi
+luukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset
+huiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat
+jäätä myöten pois.
+
+Se meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa
+lastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja
+itsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.
+
+Se ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi
+katsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla
+äiti ... on äiti ... tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien,
+puoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa
+puristaen.
+
+Kuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se
+oli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää
+ilmettä kuin ennen.
+
+--Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian
+huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään
+sitten pois.
+
+--Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi,
+toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut
+sanomaan jotakin.
+
+--Ne menivät ... se meni nyt...
+
+Marja ei vastannut.
+
+--Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on
+myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki
+mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt,
+halvalla oli saanut ... saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene
+tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo
+kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää
+kalasaunallesi jätä!»
+
+--Mitä te siitä minulle kerrotte ... mitä se minuun kuuluu?
+
+--No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?
+
+--Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta
+olisi saanut.
+
+--Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!
+
+Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä
+puhua:
+
+--En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut
+sanoa. »Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet»,
+sanoin. »Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa
+sievä poika», sanoin.--»Johan tuon näin», sanoi. »On otsansa rypyssä
+ja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut»--niin
+sanoi. »Käyhän kuitenkin», sanoin, »se on sentähden semmoinen, kun on
+sinua siellä itkenyt»...
+
+--Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.
+
+--»Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu», sanoin
+
+--En ikinä minä sille...!
+
+--Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.
+
+--Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.
+
+--Pois--minne?
+
+--Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!
+
+--Ja minne sinä menisit?
+
+--Sinne, mistä tulin!
+
+--Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle
+sen kera nääntymään?
+
+--Vaikka nääntyisimmekin.
+
+--Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena
+mennäkseen.--Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.
+
+--Poika on _minun_.
+
+--Poika on Shemeikan.
+
+--Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.
+
+--Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin
+omistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin
+heitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee
+vieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin
+kuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota
+pitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei
+välitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin.
+Saa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä
+Shemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan
+sitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi
+sijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu
+Shemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois
+semmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan
+lapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!
+
+Marja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.
+
+Mutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.
+
+--Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä
+sano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on
+Shemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää
+olla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut
+sekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään
+välittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku.
+»Vie sinne, mistä olet tuonutkin», sanoin, »on heistä minulle kylläksi
+kiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?»
+
+--Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen
+pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle,
+mieleisempi kuin kukaan heistä ... vaikka onhan Anjakin...
+
+--Elkäähän nyt, hyvä emäntä ... enhän minä... Heiltä oli molemmilta
+päässyt itku.
+
+
+Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle
+jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja
+kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta
+painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut
+itkemään.
+
+--Ka, lapsi ... elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven
+takaa.
+
+Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin
+koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen
+samassa kiinni.
+
+--Juha!
+
+Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään... Se oli ollut tuossa,
+oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen
+huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä
+tullut sisään... Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako
+etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja
+hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo
+ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun
+paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui
+penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.
+
+Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän
+luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti
+kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat
+sanoneet: emme suinkaan tiedä ... ei täällä vain ole ketään näkynyt...
+Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi,
+mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.
+
+Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut
+riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne
+minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja...
+
+Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.
+
+--Se on täällä ... se on se!
+
+--Tiedän, mitä se tahtoo?
+
+--Mistä sinä tiedät? Näitkö?
+
+--Näin, näin ... mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?
+
+--Emmehän toki ... me arvattiin heti...
+
+--Vaan jos muualla ilmaisevat?
+
+--Ei ne--emäntä pani jo sanan kylään.
+
+--Nyt se tulee!
+
+Juha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä
+alas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei
+noussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei
+näkynyt uskaltavan laskea.
+
+--Se lähtee jo, kuiskasi Anja.
+
+--Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun ... ja että minut on
+väkisin viety...
+
+--Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.
+
+He katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä
+hankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen
+hänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan.
+On antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat
+syvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän
+päiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin.
+Niissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa
+eikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta
+maahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei
+näytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen...
+
+Hän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja
+toisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.
+
+--Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin
+kuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?
+
+--Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin ... minä lähden...
+
+Marja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä
+vanha emäntä, sulkien tien.
+
+
+
+XIII.
+
+--Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa
+takaa.
+
+Juha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä,
+vastasi säpsähtäen:
+
+--Enhän minä sitä päly.
+
+--Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin
+mielellään meni.
+
+--Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha
+säyseästi.
+
+-- ... niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut
+jo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.
+
+Hankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen
+toivonsa.
+
+--Eipä saata tulla ... eihän se.
+
+Mutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:
+
+--Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut...
+
+--Niin mitä?
+
+--Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.
+
+--Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.
+Kyllä lähden käskemättäkin, jos _se_ kerran tulee.
+
+Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä
+tulekaan ... missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut
+hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa
+tehtyään.
+
+Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti
+pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa,
+aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana.
+Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin
+tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin
+kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten
+valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu,
+ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha
+teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla,
+hän avasi oven ja sanoi piialle:
+
+--Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.
+
+Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä
+aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:
+
+--Isäntä, minä en usko--minä en sitä usko...
+
+--Ettäkö milloinkaan tulee?
+
+--Ei, vaan että meni mielellään.
+
+--Sanoithan itse nähneesi?
+
+--En nähnyt ... en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin...
+
+--Mitä sinä sitten oikein näit?
+
+--Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä
+huutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut
+ääneen.
+
+--Vaan eikös ollut uhannut äidille?
+
+--En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se
+vieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti
+pois ... tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui
+viereen ... sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa.--
+
+Tyttö intoutui yhä enemmän:
+
+--Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla
+vaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä
+tiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen
+puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut
+mielellään menneen, joka en ole--kun olen itkenyt kuollakseni!
+
+--Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.
+
+--Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.
+
+Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin
+siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se
+käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän
+lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken,
+suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja
+raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan,
+milloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden
+kuluttua, kunhan tulee. _Koska_ häntä odotan eikä hän ole mielestäni
+mennyt, niin juuri _sentähden_ tulee, jos vain elossa lienee... Ja
+että töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi
+Marjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle
+risukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.
+
+... Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan
+kaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli
+tähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai
+uskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan
+välittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se
+hänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on
+nähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä
+vanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää
+tulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin
+sulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?
+
+Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin
+olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt
+kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan... Lehto on
+kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista
+tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran?
+Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin
+äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei
+olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi
+ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen--niin olisihan raateistani
+jotakin. Vaan samapa tuokin.
+
+Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla
+tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä
+aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä
+ärtynyt--
+
+Mutta mitä ne lehmät siellä?
+
+Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän
+kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin
+mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse
+jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon
+ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän
+ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä
+sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja
+häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen,
+täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen.
+Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä
+kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi
+lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä
+niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.
+
+Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas
+notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa
+suoraan.
+
+Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut,
+lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on
+Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!
+
+Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä
+ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen
+näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään
+nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee
+samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:
+
+--Tästä et tule!
+
+Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen
+rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja
+tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin.
+Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää
+kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:
+
+--Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?
+
+Vielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja
+sammaltaen Marjalle:
+
+--Kä-käy sisään--käyhän sisään...
+
+Marja on noussut ja pakenee tupaan.
+
+Juha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta
+palaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että--ei, hänen täytyy ensin
+sanoa Marjalle, että ei pidä...
+
+Äiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää
+pirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä,
+helmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää ... tietäähän sen, minkä
+tähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.
+
+--Jos teette tai sanotte Marjalle mitään...! huutaa hän aitan ovelta.
+
+--Minä sanoin jo!
+
+--Teidän on heti huomenna lähdettävä.
+
+--Minä lähden jo tänä iltana!
+
+--Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?
+
+--Minä saatan.
+
+--Le-le-lehmilläkin on...
+
+Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut
+sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.
+
+Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan,
+kääntämättä päätään Juhan tullessa.
+
+--Saat olla huoletta ... ei se sinulle enää mitään ... se lähtee jo...
+
+--Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti
+
+--Se lähtee jo.
+
+Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen
+olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka
+ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin
+hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta
+repaleet.
+
+
+Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?
+Kaisa syöksähti samassa sisään:
+
+--Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!--Voi, kuinka ovat
+teitä pahasti pidelleet!
+
+Kaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:
+
+--Mene toimittamaan syömistä!
+
+Samassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä
+lampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.
+
+--Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.
+
+--Menisin mieluummin levolle.
+
+--Levolle ... kyllä, kyllä ... mutta minkätähden se ei tuo sitä
+voita ... eikä maitoa...?
+
+Kaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.
+
+--Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa
+
+Juha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.
+
+--Elkää sitä, lypsetään tuoretta ... missä on rainta?
+
+--Se meni rikki. Viehän se voi ... minä lypsän ... vaikka tu-tuoppiin.
+
+--Se on piimässä.
+
+--Minä menen pesemään ... viehän sinä se voi...
+
+Juha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja
+hyppäsi aidan yli tarhaan.
+
+--Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät
+ryöstäytyivät kotiin päin ... enkähän minä arvannut, että ne emännän
+jälestä ... luulin heidän syöpäläisten käsissä ... ai, minä jätin
+mansikkatuohisen...
+
+--Minnekä sinä sen jätit?
+
+--Tuonnepa portaille...
+
+--Minä vien sen...
+
+Äiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni
+hyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan
+Huutonientä kohti.
+
+
+Kun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli
+murtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra,
+mutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan
+pankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.
+
+--Kaisa tuopi kohta maitoa--tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.
+
+--Elähän nyt turhaan itseäsi...
+
+Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.
+
+Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada
+olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä
+epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie
+ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei
+silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi
+pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On
+onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat
+tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei
+itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.--Se pitää kesyttää ja
+hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin
+paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan
+hautomaan ja hieromaan.
+
+Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan
+sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa.
+Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven
+kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.
+
+--Se pyysi päästä lepäämään--oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä
+pysyi.
+
+--Söikö se?
+
+--Söi se vähän.
+
+--Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me--että minä olen uskonut hänen
+menneen mielellään.
+
+--Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että
+aittansa olisi entisellään.
+
+Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään,
+koska kerran palasi!
+
+--Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin--kuinka saatoin
+minä hänestä semmoista uskoa?
+
+Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi
+vedet ja lähti heittämään verkkoja.
+
+Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi
+kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta
+sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä
+anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy,
+miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon
+sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut
+kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo ...
+tai ei mitään.
+
+Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.
+
+--Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.
+
+--Meni kylvettyään aittaansa.
+
+--Hieroitko, hoitelitko?
+
+--Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.
+
+--Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan,
+etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.
+
+Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä
+kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä
+hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut
+nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran
+niinkuin valveilla olevan huokaus.
+
+
+
+XIV.
+
+Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein
+hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi
+vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan
+penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se
+on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään
+irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin.
+Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu
+tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se
+on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli.
+Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään
+tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei
+tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen
+seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin
+nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!--Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa
+sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se
+avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja
+huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.
+
+Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy
+ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu
+takaisin vuoteeseen.
+
+Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?
+Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?
+Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?
+
+Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan
+jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan
+lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan
+häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai
+se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi
+puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen.
+Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen
+lasta--joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.--Mahtoiko kukaan
+kuulla, mitä unissani huusin?
+
+Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni
+tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli
+sunnuntai--niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet
+salolla sekaisin.
+
+--Missä isäntä on?
+
+--Lieneekö pistäytynyt metsään.
+
+Jotakin sanoakseen Marja virkkoi:
+
+--On pantu siihen uusi siltapalkki.
+
+--Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.
+
+--Oliko se jo laho?
+
+--Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.
+
+Ja vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin
+äidilleen ... niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä--siitä mitä se
+sanoi, että olitte muka mennyt mielellänne ... niin siitä vimmastui ja
+paiskasi hakkurin lattiaan ... oli siitä sitten pitkät ajat kuin
+höperönä... Voi, kuinka se suri teitä!
+
+Marjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos,
+käyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se
+milloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla
+sille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä
+annetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?... Että sittenkin lähdin,
+etten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa... Jos jollakin
+tavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat
+lapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne
+sieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat
+milloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren
+rantaan.
+
+Marja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään
+näkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla
+entisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli
+pistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän
+tässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun
+olisin _minä_ lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi
+hakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään
+polulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi
+Marja:
+
+--Lähdin katsomaan lehmiä...
+
+Juha virkkoi:
+
+--Olin veräjiä korjaamassa...
+
+Ja sitten he menivät kumpainenkin taholleen.
+
+Se karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta
+minua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut.
+Eikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin,
+joka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse
+sieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten
+käsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan?
+Sill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi
+täällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto.
+Ja Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin
+uskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.
+
+
+Marja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja
+ja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on
+jäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla.
+Juhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on
+sen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein
+hän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:
+
+--Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit ... ja ja-jaksoit?
+
+--Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.
+
+--Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!
+
+--Se.
+
+Nyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä
+sillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun... Jos se käy siihen
+jotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on
+ymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta
+kuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt
+kupit. Kohta se menee.
+
+--Tein pahasti, kun en tullut apuun...
+
+--Vaan tulithan sinä?
+
+--Mistä sinä sen tiedät?
+
+--Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä ... siellä...
+
+--Olitko sinä siellä? Siinä saunassako ... sielläkö?
+
+--Näin tulevasi ja lähteväsi.
+
+--Etkä huutanut?
+
+--En saanut...
+
+--Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?
+
+Marja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti
+niin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:
+
+--Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään
+olinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät,
+kuka olet.
+
+Juha seisoi kuin tyrmistyneenä.
+
+--Siellä olit ... eikä pitänyt tietämäni ... enkä tullut sisään, vaikka
+jo sen saunan oveakin raotin ... mutta kun siellä oli joku lapsi, joka
+parahti itkemään.
+
+Marjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:
+
+--Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi ... minä sitä hoidin, kun
+sen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.
+
+--Niinkuin sinäkin?
+
+--Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen,
+kun lähdin. Ota, ota! rukoili.
+
+Marja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.
+
+--Mikset ottanut?
+
+Silloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä
+lapsen kanssa oli saatellut:
+
+--Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.
+
+--Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.
+
+--Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.
+
+--Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.
+
+--Olisimmehan, vaan minnekäpä me ... minnekäpä se olisi sen kanssa
+täällä joutunut, jos olisi jaksettukin--kukapa sen olisi täällä
+huoneeseensa ottanut?
+
+--Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi
+täältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.
+
+--Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.
+
+--Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.
+
+--Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.
+
+--Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli
+sinulle hyvä.
+
+--Hyvä se oli.
+
+--Oliko se täältäpäin ryöstetty?
+
+--Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.
+
+Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten
+oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti
+käydä?--Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä
+epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut
+sille _sillä_ tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti
+käydä? Minun _pitää_ koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita
+sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille,
+niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja
+pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille
+mitään ... en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille
+osaisin, mitä sanoisin?
+
+
+Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen
+täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja
+kauemmin kulkea siinä uskossa.
+
+Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne
+hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli
+viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee?
+Nappia paitaan--minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan
+nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.
+
+--Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt
+tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin... Minä
+olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.
+
+--Mitä siitä enää.
+
+--Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi--ja erään toisenkin.
+
+--Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.
+
+--Kun minä--kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.
+
+Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.
+
+--Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini
+valoi--sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit--minä en saa
+olluksi, jos et anna.
+
+--Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.
+
+--On siinä--kun semmoista _saatoin_ sinusta luulla, joka--joka--ja
+kun minä äidille ja taisin muillekin--niillekin tervanpolttajille--että
+minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan
+kerjäläistä ... vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan
+takana ... ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari ... ja käskin
+viedä niitä terveisiä ... ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen
+olen ... semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja
+orjuudessa pidettynä...
+
+Hän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi
+päästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen
+täytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo
+aittain takana täytyi hänen antaa sille valta.
+
+Ei se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut.
+Mutta rangaiskoon vain sillä ... saa minua rangaista millä hyvänsä,
+kunhan vain sain sen sille sanotuksi ... että tietäisi, millainen
+olen ... ja nyt tietää.
+
+Marja kuuli Juhan liikutuksen. _Hänkö_ pyytää _minulta_ anteeksi?...
+Mutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää
+joko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille
+kaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä
+tästä tulee? Miten minun on oltava?
+
+Mutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa,
+kävi miten kävi.
+
+
+
+XV.
+
+Juha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma
+hänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja
+peltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren
+sisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen
+jäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy,
+mutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen
+kirveen heitolla ylettää.
+
+Juhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on
+turhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo
+hänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista
+korpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita... Se
+koetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja
+sulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja
+tuli--kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen--selvittelemään
+verkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken
+rantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä,
+mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti,
+kunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä,
+se oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten
+hirveää tahansa.
+
+Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen
+itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet
+häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille
+ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin
+koskee--mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?--vaan
+koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän
+kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,--uuvuttaneet niin,
+että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä ... ja vaikeroi vuoteessaan ja
+kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin
+Kaisankaan kanssa.
+
+Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy,
+nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.
+
+
+Marja istuu eräänä sateisena päivänä--oli usvainen, sateinen ja märkä
+tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen
+sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä
+salata ... enkä välitä ... saakoon tietää ... saahan se sen kuitenkin.
+Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla
+hakkurilla, jos haluttaa.
+
+Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan,
+jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä
+luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti
+yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän
+päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja
+riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen
+kahmaisemassa häntä syliinsä--ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet,
+vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä
+repimässä, kasvoissa kyllästys--mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi
+ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli
+koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu
+ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti,
+että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä... Miksen
+minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä
+muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin
+elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja
+menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä
+torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi--yhä sataa, lieneekö Anja jo
+lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt--minne
+joutunevat--eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.
+
+Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat
+lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään,
+jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi... Voi, että minä sen
+sittenkin sinne jätin!
+
+
+Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin
+murehtii ja kärsii.--Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla.
+Viimein hän sai sanotuksi:
+
+--Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?
+
+Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.
+Mitä minä sille sanon?
+
+--Missä siellä? Niin, sielläkö?
+
+--Mitenkä se sai sinut venheeseen?
+
+--Mitenkä lie saanut.
+
+--Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut
+jäsentäkään liikautetuksi?
+
+--Enkö saanut?
+
+--Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut
+kuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka
+olisit huutanutkin?
+
+Onko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.
+
+--En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.
+
+Juha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän
+taas virkkoi, ääni värähtäen:
+
+--Sitoivatko ne sinut siellä?
+
+--Ketkä ne?
+
+--Sepä se, ja ne sen toverit.
+
+--Sitoivatko?
+
+--Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?
+
+Marja vastasi ensin:
+
+--Eivät.
+
+Mutta sitten:
+
+--Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.
+
+--Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.
+
+--Eivät odottaneet.
+
+--Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi ... sinne perille asti ...
+semmoiset taipaleet?
+
+--Minkä tähden se ei olisi saanut--mies naista.
+
+--Niinpä niin,--oli kai semmoisella keinonsa?
+
+Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä
+oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.
+
+--Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan
+peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.
+
+Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se
+ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:
+
+--Olisiko se jättänyt sen tekemättä--Hilapan Shemeikka.
+
+Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana
+työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta
+hipoen.
+
+--Minä--minä vielä--tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa
+myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky
+seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja
+leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.
+
+Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.
+Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan
+Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?
+Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko
+siihenkin? Olisiko verrallakin verta?
+
+Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.
+
+--Sekö--sekö katala rosvo--lenkosääri--teki _sinulle_ väkivaltaa?
+
+--Se! kiihoitti Marja.
+
+--Sinulle, joka--joka--kun ei ole ketään semmoista kuin sinä--koko
+maailmassa.--Sinulle teki--uskalsi?
+
+--Näkyi uskaltavan.
+
+--Tekikö useinkin? karjaisi Juha.
+
+Marja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa
+semmoisena, niin kaameana, outona.
+
+--Sano, tekikö usein?
+
+--Ei,--eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.
+
+--Eikö saanut tehdyksi?
+
+--Elä nyt semmoista kysy.
+
+--Estitkö sen?
+
+--Voi, elä kysele!
+
+--Löitkö sitä, puritko, potkitko?
+
+--Miksi sinä nyt, Juha?
+
+--En--en--enhän minä...
+
+Juha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa,
+ja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:
+
+--Missä se sen teki?
+
+--Missä lie...
+
+--Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?
+
+Marja ei saanut vastatuksi.
+
+--Jos minä sen saan--ja minä saan ... minä saan!
+
+Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla--kömpelösti
+kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin
+näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä
+Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.
+
+Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa
+väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui
+hänen kaulaansa ja parkaisi:
+
+--Voi, hyvä Juha--elä minua tapa!
+
+--Sinuako, sinuako--sopersi Juha. Enhän--enhän minä toki sinua.
+
+--Anna minulle anteeksi, Juha!
+
+--Mitä ... minkätähden?
+
+--Päästä minut!--Anna minun mennä!--Marja pyrki irti Juhasta.
+
+--Minnekä sinä, minkä tähden ... rakas lapsi, kuule!
+
+--Koskeen ... tai minne tahansa.
+
+--Minkä tähden, kuule!
+
+Marja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.
+
+--Minä valehtelin sinulle!
+
+--Mitä sinä valehtelit?
+
+--Se ei ollut toisen se lapsi!
+
+--Mikä lapsi?
+
+Juha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja ...
+että Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen
+vuona.
+
+--Se, jonka kuulit itkevän siellä.
+
+Marja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan
+täytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.
+
+--Elähän nyt ... hyvänen aika.
+
+Juha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti
+häntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja
+liikutustaan vastaan.
+
+--Aioin neuvotella sen salaa tänne--vaan en minä tahdo sitä enää tänne,
+vaikken saisi häntä enää milloinkaan nähdä.
+
+--Saathan ... minkä tähden et saisi...
+
+--Ei ne sitä sieltä anna! Ei se tule, kun ei ole jo tullut! En minä ...
+saa sitä ... enää koskaan nähdä.
+
+--Saathan--haetaan.
+
+Marja itki yhä, melkein hyrski, nyt sitä, mitä Juha oli sanonut.
+
+--Haetaan, tuodaan se yhdessä.
+
+--Elä, hyvä Juha ... voi ei, ei ... elä sano semmoista!
+
+--Eihän siinä mitään ... ethän sinä sille mitään mahtanut ... sehän vei
+sinut väkisin ... sehän teki sinulle väkivaltaa.
+
+Marja oli huutamaisillaan: eihän se tehnyt väkivaltaa, mielellänihän
+minä menin!--niin olisi kaikki ollut sanottuna. Mutta hän sanoi:
+
+--Et sinä kuitenkaan voisi, vaikka sanot--Shemeikan lasta.
+
+--Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.
+
+--Onhan se sen.
+
+--Sehän oli vahinko ... koommin kuin tapaturma ... elä itke, hyvä Marja.
+
+--Tapaturmako?
+
+--Ethän sinä _sille_ mitään mahtanut, väkivallalle.
+
+--Kun saavat tietää ... äitisi ja veljesi.
+
+--Ei sitä kukaan saa tietää.
+
+--Ettäkö _sinä_ sen omistaisit?
+
+--En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi ... ainoata omaani...
+
+Juha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin,
+ei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia
+leipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan,
+kannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen
+kattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta
+riippui, olivat katkenneet.
+
+--Pannaan tämä tähän pöydälle ... siksi aikaa kun väännän uudet
+vitsakset.
+
+Marja näki hänen rientävän sateessa avopäin pirtin peräitse hakaan ja
+siellä veräjän vieressä ryhtyvän vääntämään kierteelle närettä, latvan
+vimmaisesti huojuessa.
+
+Se ottaa omakseen Shemeikan lapsen, josta oma isä ei ollut tietävinään?
+Ja _sille_ minä valehtelin ja sitä minä yhä vieläkin petän. Enkä minä
+enää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa.--Hän hyökkäili
+edestakaisin ... ovelle ja pois ... ikkunaan ja pois...
+
+Minä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen.
+Tai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin... Jako jätän heille lapsen?
+Nytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen?--En minä nyt voi ... en
+nyt vielä.
+
+
+Illalla kuuli Marja Juhan sanovan Kaisalle:
+
+--Huomenna lähdemme emännän kanssa rajan taa. Hoida sinä täällä
+sill'aikaa taloa.
+
+--Hyvänen aika, minkä tähden?
+
+--Emännältä jäi sinne pieni ... ei saanut sitä yksin tuoduksi.
+
+
+
+XVI.
+
+Shemeikka loikoo lauteilla lehvien päällä, allaan hursti, ja Anja
+painelee häntä selkään ja hartioihin, hieroskellen ja hivutellen,
+huulilla onnekas hymy, silmissä ainaisen ihastuksen ilme... Voi, sinua,
+oma sorea poikani!
+
+--Annatko, levähdän vähän?
+
+--Levähdä, levähdä, sanoo Shemeikka.
+
+Anja laskeutuu lauteilta ja istahtaa kynnykselle--ei kuitenkaan itse
+levähtääkseen, vaan antaakseen Shemeikalle tilaisuuden nukahtaa
+kylvettyään, jos tahtoo.
+
+--Käyn lasta katsomassa ... kohta tulen.
+
+--Käy, käy--
+
+... On äänensä raukea ja mielensä murheinen, rakkaan. Kun saisin hänet
+iloiseksi, kun tietäisin, miten hänet viihdyttelisin. Joko pyrkinee
+mielensä pois?
+
+Anja lähti menemään tupaan, katsomaan Marjan lasta. Omansa oli vanhan
+emännän hoidossa, sitä ei ollut saanutkaan otetuksi tänne, vaikka oli
+toivonut. Vaan en nuru, en nuru, hyvä on kaikki niinkuin Shemeikka
+tahtoo...
+
+Mutta kuka on avannut tuvan oven? Olisiko Kalamatti? Joku nainen seisoi
+selin oveen vipukeinun luona, kumartuneena lapsen yli.
+
+Anjalta menivät yhteen kämmenet, hän hytkähti eteenpäin, levitti kätensä
+ja lennähti sisään:
+
+--Marja, Marja!--Sinä tulit! Mistä tiesit tänne tulla? Kävitkö
+Shemeikassa? Sieltäkö neuvoivat?
+
+--Kalamatti oli kosken alla ongella, häneltä kuulin.
+
+--Häneltä kuulit. Voi, että tulit! Ylen oli paha mieleni, kun en
+päässyt. Eihän Shemeikka meitä päästänyt. Tahtoi itse pitää lapsensa--ja
+minutkin. On oltu täällä melkein siitä asti, kun lähdit. Koko kesä,
+Marja, koko kesä!
+
+--Eikö se nyt tuonutkaan itselleen uutta tänä kesänä? sanoi Marja
+venähyttäen huultaan.
+
+--Eihän se onneton. Voi, kurjasti kävi Shemeikan! On heitä ilkeitä
+ihmisiä maailmassa! Kun jätäppäs, hylkääpäs Shemeikka!
+
+--Sekö talvellinen venakko?
+
+--Sepä se--jätti hänet Novgorodissa vai Moskovassa vai missä lienee
+hänet jättänyt, kun ensin oli yhdessä eletty ja menetetty kauppavoitot
+ja kaikki, omat ja muiden. Nylki hänet puhtaaksi paitaa myöten,
+miesparan, ei jättänyt sen vertaa, millä olisi saanut tuomiset tytöille
+ostetuksi, ei tuonut meille solkea, ei nauhan päätä. Kovin kävi se hänen
+sydämelleen, Shemeikan. Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa
+minua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan
+siitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin,
+vaikkei enää tavannut. »Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää»,
+sanoi.
+
+Marja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan.
+
+--Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki.--
+Ai, kuinka se rakastaa poikaasi, sylissään kantelee, sille sopertelee,
+sarvesta syöttää: »Ime, ime, maammosi jätti, taatto antaa rintaa
+Semulle, taattopa antaa.» Täällä on viihtynyt. Ei ole koko kesänä
+käynyt prasnikoissa, ei kisoissa missään, ei poissa muualla kuin minkä
+metsällä ja kalassa. »Pitäisi nyt Marjallekin kelpaamani», sanoi. Sinut
+se olisikin ottanut tänne, jos olisit kotona. Kun ei sinua ollut, minut
+otti. Menenkö sanomaan heti, vai annanko nukkua?
+
+--En minä tahdo häntä nähdä.
+
+--Etkö? Mikset?
+
+--Lähden heti paikalla.
+
+--Lähdetkö? Minkä tähden? Kun kerran tulit! Ethän menne minun tähteni?
+Saat hänet minulta. On hänestä jo ollut iloa minulle enemmän, kuin enää
+osasin toivoakaan.--Anja halasi Marjaa, ja hänen silmänsä pullahtivat
+kyyneliä täyteen.--Elä mene, ota hänet, pian ehkä jo muutenkin minut
+jättäisi, lähtee vielä sen venakkonsa jälille--on minusta iloisempaa,
+jos sinä saat hänet kuin joku muu--rupean vaikka piiaksenne ... annatko
+sitten tuoda Petrin tänne?--Minä sen kanssa saunassa asun ja teitä
+palvelen. Vaan menen minä kokonaankin pois, jos tahdot...
+
+--Saat, veikkonen, hänet pitää, sanoi Marja ja kumartui lapsen puoleen.
+Minä lähden heti, minulla on tuolla toinen, joka odottaa.
+
+--Olet yhä yhtä sydämikkö?
+
+--Olen.
+
+--Vihaat häntä yhä?
+
+--Vihaan.
+
+--Ethän ... en usko ... et voi.--Eikä Marja itsekään uskonut, mitä sanoi.
+Tupa häilähteli hänen silmissään, niinkuin hän olisi istunut venheen
+kokassa koskessa. Oliko venakko hylännyt Shemeikan? Oliko Shemeikka
+kysynyt minua ja lähtenyt jälkeenikin?--Miksi minä en lähtenyt
+yksin?--Saisinko vielä viimeisen kerran nähdä Shemeikan? Kun pysyisi
+Juha venheellään, niinkuin lupasi!
+
+--Et sinä saa ... sinä et saa mennä sille sanomaan, sanoi hän kuitenkin.
+
+Vaan Anja on jo livahtanut ulos. Marja otti lapsen ja aikoi lähteä.
+Mutta sitten hän laski sen takaisin... Heittäköön hyvästinsä lapselleen,
+jos tahtoo...
+
+
+Shemeikka on nukkunut lauteille lehvien päälle. On, niinkuin Anja oli
+hänet siihen jättänyt... Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen
+uupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet
+saunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja
+käsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu
+kovin?--Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä
+äsken kaikki, nyt on niin sekaisin. Mahtoi ottaa lapsensa ja mennä,
+ennenkuin tulin. Ottakoon ja menköön ... sanon, että joku on sen salaa
+vienyt... En herätä, lasken lakanan hartioilleen; jos siitä herää,
+herätköön, jos ei herää, nukkukoon.
+
+Mutta Shemeikka heräsi, kääntyi kylelleen, ojentelihe, haukotteli,
+huomasi Anjan, teki hänelle tilaa vetäytyen seinemmäksi, veti hänet
+vierelleen, veltosti, silmät ummessa...
+
+--Sinne tuli vieras, sanoi Anja.
+
+--Kuka nyt?
+
+--Marja.
+
+--Kuka Marja?... Marjako?
+
+--Ruotsin Marja. Se tuli takaisin.
+
+Tuli takaisin! Shemeikka hypähti pystyyn. Tuli sittenkin takaisin!
+Vaikka meni vihoissaan?
+
+--Anna, kun kuivaan, ennenkuin menet! sanoi Anja ja pyyhkieli ja
+kuivaili häntä, sill'aikaa kun Shemeikka puki ylleen.
+
+... Sinne asti meni yksin läpi erämaiden, mutta palasi takaisin! Eikö
+miellyttänytkään hänen entinen äijänsä? Menikö sittenkin veriin
+Shemeikan syleily? Täytyipä taipua ylpeän niskan! Tuli, tuli sentään--!
+Jospa tulet vielä takaisin Venäjänkin tyttö?
+
+Ja hyvästä mielestä hymähdellen hän lähti astumaan tupatietä, mennessään
+päätellen miten tekee:--avaan sylini ja annan siihen heittäytyä,
+niinkuin ennnen.
+
+Mutta Marja ei pankon nojassa seisten liikahdakaan vastaan, vaikka
+Shemeikka hetken seisoo avosylin ovessa. On totinen, jäykkä, otsa
+rypyssä. Ei ole näkevinäänkään. Silloin Shemeikka lähemmä tullen näkee
+pirtin perällä Juhan, rahilla istumassa.
+
+Hätkähtäen hän ensin peräytyy askelen.--Niinkö?--Onko tässä sota vai
+rauha?--Mutta kun hän huomaa, ettei Juhalla ole asetta, astuu hän
+askeleensa takaisin ja jää seisomaan ovensuuhun.
+
+--Hei, ka, on vierahia, kaukaisia vierahia! Terveheksenne!
+
+Eivät vastaa, ei Juha eikä Marjakaan.
+
+--Tännekö heillä matka vaiko vielä edemmä?
+
+--Minä tulin ... me tulimme ottamaan poikaa, sanoi Marja.
+
+--Ottamahan? Isäntäkin?
+
+--Tulin, sanoi Juha.
+
+Hämmentyi hieman Shemeikka, seisoi ovessa, peremmä tulematta, ulos
+menemättä, vaieten, nojaten vuoroin toiselle jalalle, vuoroin toiselle,
+toinen käsi housun kauluksessa, toisella partaansa punoen. Se tulikin
+siis vain hakemaan lastaan? Ja otti äijänsä avukseen? Ja äijä lähti,
+laskettiin samat kosket, käytiin ehkä samat saaret ... ja nyt se panee
+sen kiskomaan takaisin kosket ja suvannot sauvomaan ja selät soutamaan
+... ja äijä kiskoo ja soutaa... Märät ja repaleet molemmat, ja
+murjottavat kuin minulle äkeissään jostakin... Oli Shemeikka ollut
+monessa hullussa seikassa naistensa kanssa ja heidän miestensä ja
+lasten, joista ei kukaan tiennyt, kenen ne oikein olivat...
+
+--Tietääkö isäntä--? kysyi hän, hilpeä kutkutus rinnan torvessa.
+
+--Tietää, riensi Marja sanomaan, kuin enempää torjuen.
+
+Shemeikalta revähti nauru, vastustamaton, hillitön, hampaita välkyttävä,
+partaa pudistuttava, päätä keikauttava nauru, pidätetty, purskahteleva,
+muuttuen käsiä polviin pieksäväksi hohotukseksi.
+
+--Mitä sinä naurat? kysyi Juha, silmissä verettyvä, liikkumaton tuijotus.
+--Mitä sinä naurat? kysyi hän uudelleen, ponnahtaen jakkaralta, jolla
+istui, mutta laskeutuen samassa taas takaisin.
+
+--Lähdetty kahteen pekkaan--ota veikkonen omasi, äijä paha!--hohohoo!
+
+Anja on ilmaantunut oveen Shemeikan taa, nykäisee häntä hihasta, kuin
+moittien. Shemeikka käännähtää ja aikoo, yhä nauraen, astua kynnyksen
+yli.
+
+Silloin parkaisee Anja:
+
+--Varo, Shemeikka!
+
+Mutta Juha on jo, kuin kontuunsa sorkittu ja satutettu ja ärsytetty
+karhu, karannut pystyyn, pitäen jaloista rahia, jonka päällä oli
+istunut. Shemeikka pyörähtää päin ja koettaa kädellään torjuen ja
+vartaloaan taivuttaen suojata päätään. Isku sattuu ojennettuun käteen ja
+käsi rempsahtaa poikki. Shemeikka kaatuu lattialle, karkaa ylös,
+peräytyy ovensuunurkkaan, nostaen jalkansa uuden iskun eteen. Jalan käy
+kuin käden, ja hän kaatuu toisen kerran. Marja on temmannut lapsen ja
+rientänyt ulos. Anja vaikeroi voipuneena poikkiteloin kynnykselle.
+
+Shemeikka retkottaa avutonna lattialla, silmät kiinni, viimeistä iskua
+odottaen. Vaan Juha ei vielä iske. Hän vetää henkeensä, mutta ei tahdo
+saada, hän on yhtäkkiä niin näännyksissä, niin heikko, ettei saa kättä
+liikahtamaan. Hänen on, niinkuin kerran oli sudenajossa, kun päiviä
+hiihdettyään vihdoin, jo ollen ladulle kaatumaisillaan, oli päässyt
+petoa niin lähelle, että sauvalla sai häneltä selän katkaistuksi, mutta
+ei vielä kyennyt ottamaan hengiltä. Sen yläruumis pyrkii vielä pakoon,
+etujalat pitävät, mutta takajalat ja rento häntä uppoavat yhä syvemmälle
+lumeen. Se läähättää ja irvistää hampaitaan, selkänsä yli häristen.--Et
+enää pakene, vaan kidu siinä, kidu siinä, joka ainoan hiehoni raatelit,
+utarensa repelit--jouduitpas kerran kiikkiin sinäkin...!
+
+--Ka, tapa sitten.
+
+--Ennätän minä vielä...
+
+Nyt se on siinä ... eikä tarvinnutkaan apua Juha kostaakseen ... teki
+yksin tämän, niinkuin on saanut tehdä kaiken muunkin ... ja niinkuin oli
+miettinyt ja päättänyt kenellekään sanomatta ... saavat kuulla kohta koko
+pitäjä ja veljet ja tervasissit ... ja tekee, niinkuin ennen tehtiin:
+tupaan telkee ja panee pönkän päälle ja sytyttää ja siihen polttaa...
+Irvistä, susi, ikeniäsi, irvistä vielä vähän! ... naura, ka, minkä
+tähden sinä et enää naurakaan?
+
+Anja oli noussut ja aikoi kynnyksen yli tupaan.
+
+--Pois siitä ulisemasta!--ja takakäteen sysäsi Juha hänet takaisin. Hän
+tunsi taas voimainsa palajavan.
+
+--Ei luultu Juhan mitään mahtavan, kenkkajalan, vääräsäären ... uskalsit,
+hävytön, tulla keskellä päivää pihakarsinasta ottamaan--luulit vanhaksi
+ja vaivaiseksi, Karjalan komea, vaan siinä olet--kierrä nyt kätesi hänen
+kaulaansa--juokse, juokse nyt jälkeensä, ka, tuossa on ovi, mene, saat
+mennä! Ota se nyt, ota vielä kerran!
+
+--Voi, minkä teit, raajarikoksi ruhjoit--koko elämäkseen! ruikutti Anja.
+
+--Elä siinä ruikuta ... lyhyeen loppuu!
+
+Juhalla heilui kädessä kirves, jonka oli penkin alta tavannut. Anja
+kiikkui hänen kainalossaan.
+
+--Elä, hyvä mies, elä tapa ... mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?
+
+--Ryösti minulta ainoani...
+
+Shemeikka kohotti yhtäkkiä päätään, ponnistautuen lattialta terveen
+kätensä varaan.
+
+--Ryöstinkö?
+
+--Ryöstit.
+
+--En minä häntä ryöstänyt.
+
+--Ryöstit, väkisin veit!
+
+--Sanoiko se sinulle, että minä hänet väkisin vein?
+
+--Veit, veit!
+
+--En minä häntä _vienyt_, itse rannassa syliini syöksyi.
+
+Juha kohotti uudelleen kirveensä, mutta Anja heittäytyi Shemeikan
+suojaksi huutaen:
+
+--Omasta halustaanhan Marja lähti! Shemeikkaa rakasti, täytyi rakastaa
+jo ensi näkemältään, ja sinua inhosi ja vihasi--itse sanoi! Sinua vihasi
+ja sinua kuolevaksikin toivoi!
+
+--Toivoiko?--Toivoiko?
+
+Juha syöksähteli edestakaisin lattialla niinkuin juopunut, kirves vielä
+kädessä retkuen, pöytiin, seiniin kolahdellen.
+
+--Jos ei olisi mielellään mukaan lähtenyt, olisiko täällä kesäkautta
+Shemeikan kera--
+
+--Täälläkö?
+
+--Täälläpä täällä, tuossa noilla vuoteilla!
+
+Shemeikka oli päässyt istumaan Anjan avulla, selkä uunin pankkoa
+vastaan. Siitä hän, kasvot kivusta kiinteinä, mutta huulet ivanaurun
+irvistyksessä huusi:
+
+--Ei sanonut ketänä ennen halanneensa niinkuin minua--!
+
+--Mahdoit ruhjoa hänet, et Shemeikkaa! huusi Anja säihkyvin silmin,
+tukka hajallaan Juhan edessä. Minulta ainoani rammaksi ruhjoit,
+takaapäin iskit, salamurhaaja!--Nyt se pyörtyi!
+
+Shemeikka oli retkahtanut kylelleen, katkenneen kätensä päälle, ja
+mennyt tainnoksiin. Anja koetti häntä nostaa, mutta ei jaksanut. Juhalta
+oli luisunut kirves kädestä, ja hän seisoi älytönnä keskellä lattiaa.
+
+--En minä saa, vaikeroi Anja, taas kyynelissä.--Miksi herätin hänet,
+miksi en antanut hänen nukkua? Voi, kun saisin hänet edes vuoteiden
+päälle tuohon--auta minua! Ka, auta minua sinä!
+
+Ja Juha auttoi Anjaa nostamaan Shemeikkaa peremmälle pirttiä
+kaislavuoteelle, hän pääpuolesta nostaen, Anjan kannattaessa jaloista.
+
+--Anna tuosta tuo päänalunen.--Juha antoi, ja Anja asetti sen Shemeikan
+pään alle.
+
+Juha seisoi yhä kuin älytönnä.
+
+--Mene nyt ... ka, mene nyt, onneton, sanoi Anja huoaten ja työnsi hänet
+hartioista ulos.
+
+
+
+XVII.
+
+Marja on rannassa venheen luona niemessä, ison kiven kupeessa,
+kyyryllään kuin piilossa, nukkuva lapsi sylissä, kolkolla rannalla,
+johon autiolta saarettomalta selältä loiskii kolean luoteisen laine.
+Harva ruohikko huojahtelee ja rantalepikko sihahtelee milloin hiljemmin,
+milloin kovemmin. Koski kohisee umpinaisesti lahden pohjasta.
+
+Juha tulee rantaa myöten, kiivaasti, kompastellen väliin. Nähtyään
+venheen rientää hän sitä kohti. On hirveän näköinen, avopäin, lakki
+kädessä.
+
+Nyt se minut tappaa--ja tappakoon. Kun ei lasta tappaisi...
+
+Mutta Juhan tullessa lähemmä näkeekin Marja hänen kasvoillaan vain
+pohjattoman uupumuksen ilmeen. Huoahtaen hän istahtaa kaatuneen puun
+rungolle, kasvot kalseina, hiukset märkinä, otsa hikeä tippuen, leuka
+veltosti riippuen.
+
+--Anna minulle anteeksi, jos saatat, sanoo Marja.
+
+--Anteeksi... Sen äänessä on avuton, epätoivoinen raukeus, joka Marjan
+korvassa kuulostaa niinkuin: mitäpä se siitä enää paranee, jos annankin.
+
+Sitten sanoo Juha, kuin itsekseen, yhä eteensä tuijottaen, ääni yhtä
+sammuksissa kuin katse:
+
+--Sinua ei vietykään väkisin?
+
+--Ei.
+
+--Ei tehty väkivaltaa?
+
+--Ei.
+
+--Menit mielelläsi?
+
+Marja ei vastannut.
+
+--Mikset sanonut sitä minulle ennen?
+
+--En uskaltanut.
+
+_Nyt_ se sen tunnustaa, kun ei voi eikä tarvitse kieltää.
+
+--Minua kuolevaksi toivoit?
+
+Marja ei saanut vastatuksi. Häntä alkoi tempoa nikotus sydänalasta
+kurkkuun... Se siis tunnustaa senkin? Olisi kieltänyt edes sen--vaikka
+olikin totta.
+
+Juha nousi rajusti, työnnälti venheen vesille, niin että airot ja
+istuimet romahtelivat ja hyppivät ja hän itse lyykähti polvilleen
+työntönsä vauhdista.
+
+--Astu venheeseen! käski hän tuimasti. Marjasta näytti, että ilme Juhan
+silmissä taas oli hurja, julma. Hänen kasvonsa olivat lennähtäneet
+punaisiksi hiusmartoa myöten. Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja
+tietämättä, mitä teki, hän huusi:
+
+--En minä tule! Sinä hukutat meidät!
+
+--En minä teitä hukuta ... sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan
+sairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni.
+
+--Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti.
+
+--Kotiin päin kai--vai tahdotko jäädä tänne ... sitä hoitamaan?
+
+--En, en, Juha--lähdetään vain--en minä ole sinua kuolevaksi toivonut.
+
+Juha viittasi kädellään, niinkuin: elä sinä ... kyllä minä ... ei se
+siitä enää parane.
+
+Marja astui venheeseen ja aikoi mennä perään.
+
+--Rupea kokkaan, niin on parempi lapsen kanssa.
+
+Itse asettui hän alahangoille soutamaan. Marja pani lapsen kokkaan ja
+tarttui airoihin.
+
+--Anna olla, kyllä minä soudan.
+
+Hän käänsi venheen koskea kohti, josta ajautui vaahtopalloja virran
+mukana. Hän souti, täytyen pian ponnistaa yhä kovemmin yhä kovenevassa
+vastavirrassa.
+
+--Jos minä kuitenkin soudan.
+
+--Anna olla.
+
+Mutta häntä raukaisi yhä enemmän, ja hän huohotti kuin umpea vetävä
+hevonen... Enkö minä enää jaksakaan? Mikä minulta näin voimat vei?...
+Mitenkä minä nyt saan heidät ylös kaikista koskista ja vastavirroista?
+Minnekä ne joutuvat, jos minä kesken katkean? Hänen päätään huimasi kuin
+pyörtyvän. Airot vastasivat veteen kuin hyhmään, venhe ei näyttänyt
+liikahtavan paikaltaan; rannat seisoivat, vaikka vesi vilisi taapäin.
+
+--Souda sitten sinäkin.
+
+Marjan avulla päästiin ensimmäisestä nivasta ja tultiin suvantoon, jossa
+soutu kävi helpommin. Juha luuli soutavansa, mutta airot läpsähtelivät
+veteen kuin tottumattomalta, epävuoroon.
+
+... Minä ruhjoin sen raajarikoksi. Minkä tähden minä iskin siltä poikki
+käden ja jalan? Eihän se ollut sen syy, että toinen lähti mielellään sen
+matkaan ... saattoi pyrkiäkin... Ei jätä sukunsa häntä kostamatta,
+Karjalan parasta. Vainot siitä nostetaan... Kiusana minä vain tulen
+hänelle olemaan tästä lähin niinkuin tähänkin asti. Pelkää, että minä
+hukutan hänet ja hänen lapsensa. Se tulee sitä yöt päivät vapisemaan...
+Ei tule enää ehyttä elämästä... Toivoi se, toivoi se minua kuolevaksi.
+Ja saahan minua toivoakin, joka tämmöisiä teen vimmoissani. Syyttömän
+ruhjoin, hänen lapsensa isän. Isä kuin isä. Sille sai lapsen, ei
+minulle, ei kai milloinkaan tahtonutkaan minulle--eipä ei... Mutta
+saahan se talon...
+
+Venhe kolahti rantaan kosken alla. Marja nousi lapsen kanssa maihin,
+Juha jäi istumaan tuhdolle kuin siihen unohtuneena, airot vedessä
+... saahan ne talon. Ei suku saa sitä siltä pois, kun sillä on
+rintapeillinen. Kaisakin sen tietää... Jäi vielä se ylin vaaranlaki
+kaskeamatta... Ka, kun ahdistaa henkeä... Ei nämä täältä ehkä
+heimolaisensa taloa hävitä, hyvää käymäpaikkaa... Jaksan minä, jaksan
+minä heidät ehkä pyhään mennessä sinne soutaa, kunhan tässä vähän
+huokaan... Vaan jos olisi jäänytkin mieluummin tänne omaansa
+hoitamaan...
+
+Juha nousi vaivalloisesti, oli kompastua astuessaan maihin, otti
+hattunsa, käänsi sen nurin ja joi sillä vettä; pani sen nurin päähänsä
+ja seisoi jonkin aikaa koskea tarkastellen. Sitten alkoi hän hitaasti
+selvitellä vetoköyttä venheen kokassa.
+
+Marja istui ylempänä rannalla viihdytellen lasta, joka oli alkanut itkeä
+kääreensä sisässä.
+
+--Mitä se itkee?
+
+--En tiedä ... itkisikö rintaa.
+
+--Anna sille... Ka, anna sille sitten rintaa.
+
+--Enhän minä...
+
+Marja päästeli kuitenkin lapsen huivista, jonka oli kääräissyt sen
+ympärille, ja viihdytteli sitä painaen syliinsä. Lapsi lakkasi
+itkemästä, hymähti, jokelsi, etsien rintaa suin, sormin, silmin--toisen
+lapsi, vieras, mustatukka, otsa Marjan, silmät Shemeikan...
+
+Sille sai ... minulle ei ... eipä ei...
+
+Juha oli pyörähtänyt pois, sysännyt venheen vesille, heittänyt nuoran
+olalleen ja alkanut astella kosken rantaa, vetäen venhettä perässään.
+Saatuaan sen putouksen päälle suvantoon veti hän venheen rantaan, nousi
+siihen ja alkoi perässä seisten sauvoa virtaa ylös.
+
+
+Marja on lähtenyt mukana rantaa pitkin, noustakseen venheeseen
+suvannossa, ja auttaakseen sauvonnassa. Vaan näkyyhän tuo pääsevän
+yksinkin. Venhe nousee keveästi kiviä väistellen. Juhan selkä kumartuu
+ja oikenee yhä kiivaammin, vaikkei enää ole virrasta vastusta, niinkuin
+pyrkisi kiireesti pois, pakoon.--Eihän se vain menne ja jättäne meitä
+tänne? Jos se nyt sen sillä tavalla mietti? Ei, ei--!
+
+Yhtäkkiä näkee Marja venheen pysähtyvän ja kokan ajautuvan korkealle,
+niinkuin kivelle. Juha painaa sauvoimellaan pohjaan, sysäten takaisin,
+mutta venhe ei liikahda, kallistuu vähän ja ottaa vettä sisäänsä. Se on
+nähtävästi kahden kiven pihdissä ja vesi painaa sitä perästä yhä
+lujemmalle niiden väliin. Nyt menee Juha kokkaan, iskee sauvoimen
+pohjaan ja koettaa laitaa vasten varovasti kammeten irtauttaa venettä.
+Sauvoin on tarttunut kiinni johonkin eikä lähde. Juha heittää sen siihen
+pystyyn ja astuu peremmäksi, horjahtaa, mutta ei kaadu. Menee uudelleen
+kokkaan, tarttuu taas sauvoimeen ja vääntää sitä rajusti. Se katkeaa, ja
+Juha hoipertuu tuhdolle, kädessä sauvoimen puolikas. Samassa irtautuu
+venhe, ja vesi alkaa sitä viedä.
+
+Minkä tähden se ei tartu airoihin? Antaa mennä isoon putoukseen?--Juha!
+Juha! souda, minkä tähden sinä et souda?--Yhä kiihtyvää vauhtia kiitää
+venhe syrjittäin kuohuihin. Juha vain istuu paikallaan.--Voi onnetonta,
+se ei tahdokaan!--Marja juoksee niin lähelle kuin pääsee ja huitoo
+käsillään. Kun venhe on hänen kohdallaan putouksen jänteessä, heittää
+Juha, huomattuaan Marjan, sauvoimen pään veteen ja huiskauttaa kuin
+vastaukseksi kerran kaksi käsiään, niinkuin linnun lentoa matkien,
+huulilla älytön, ilmeetön hymy, hattu nurin päässä. Samassa kaatuu
+venhe, ja Juha suistuu putouksesta alas.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Juha, by Juhani Aho
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JUHA ***
+
+***** This file should be named 10863-8.txt or 10863-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/0/8/6/10863/
+
+Produced by Kuusankosken Kirjasto and Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's
+eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII,
+compressed (zipped), HTML and others.
+
+Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over
+the old filename and etext number.  The replaced older file is renamed.
+VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving
+new filenames and etext numbers.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
+EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000,
+are filed in directories based on their release date.  If you want to
+download any of these eBooks directly, rather than using the regular
+search system you may utilize the following addresses and just
+download by the etext year.
+
+     https://www.gutenberg.org/etext06
+
+    (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99,
+     98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90)
+
+EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are
+filed in a different way.  The year of a release date is no longer part
+of the directory path.  The path is based on the etext number (which is
+identical to the filename).  The path to the file is made up of single
+digits corresponding to all but the last digit in the filename.  For
+example an eBook of filename 10234 would be found at:
+
+     https://www.gutenberg.org/1/0/2/3/10234
+
+or filename 24689 would be found at:
+     https://www.gutenberg.org/2/4/6/8/24689
+
+An alternative method of locating eBooks:
+     https://www.gutenberg.org/GUTINDEX.ALL
+
+
diff --git a/old/10863-8.zip b/old/10863-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..7336968
--- /dev/null
+++ b/old/10863-8.zip