path: root/old/10480-8.txt

The Project Gutenberg EBook of Kauppa-Lopo, by Minna Canth

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Kauppa-Lopo

Author: Minna Canth

Release Date: December 16, 2003 [EBook #10480]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUPPA-LOPO ***




Produced by Riikka, Tapio and PG Distributed Proofreaders




Kauppa-Lopo

Kirj.

Minna Canth


1889




I


Kauppa-Lopo oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta.
Jo tämä oli neljäs kerta kuin hän vankeudessa istui. Kolmasti ennen hän
oli joutunut satimeen, kerran löysästä, kahdesti varkaudesta. Ja aina se
oli hänen sydäntään kaivellut, mutta ei toki milloinkaan niinkuin nyt.

Sehän se varsinkin harmitti, että oli eksynyt tuohon pieneen,
kunnottomaan Jyväskylään. Hän, joka oli Kuopiosta kotoisin. Semmoisesta
suuresta kaupungista, jossa linnakin oli kivinen ja komea, eikä
tämmöinen ränsistynyt, vanha ijänikuinen puuhökkeli, jonka hatarat
seinät olivat niin kallellaan, ettei tiennyt milloin romahti kumoon koko
laitos.

Ei täällä ihmisetkään olleet, ei sinnepäinkään kuin Kuopiossa. Ei
näöltään eikä tavoiltaan. Siellä nainen mörkissä, suorajuovaisessa
hameessaan ja pienessä nutussaan oli kuin ihminen ainakin. Mutta mitäs
täällä! Tuossa nyt esimerkiksi tuo piikatyttö.--Lopo katseli häntä
ikkunasta, rautaristikon takaa.

--Joutavanpäiväinen hapsinkakkiainen. Hyi!

--Kuka? kysyi Riitta, Lopon huonetoveri, joka istui perempänä ja ompeli.

--Tuo juuri, tuo Römperin piika.

Römperi, näes, oli vanginvartijan nimi. Strömberg se kirjoitettiin,
mutta Lopo sanoi häntä muiden mukaan Römperiksi.

--Ei poloisella ole edes kunnon vaatetta päällään.

--Ole tok' vaiti. Kun on karttuunileninki oikein.

--Pyh! Likainen luuttu! Tuommoista ei kerjäläinenkään ilkiäisi Kuopiossa
pitää.

--Aika sievä, jahka tyttö sen vaan pesee ja tärkkää.

--Kuulee, että olet jyväskyläläinen.

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneesen päin ja virnutti. Riitta taaskin
ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa
limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen
harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut
molemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti;
nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame
yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja
karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen
nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.

Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa?

--Kun näkisi kerran noita kehutuita kuopiolaisia. Ovatko ne kaikki
semmoisia kuin sinä?

--Häpiä vähän, mokoma ruoja. Niinkö sinä olet tuhma, että minut otat
esimerkiksi, kun on puhe oikeista ihmisistä.

--Vaan olethan sinäkin Kuopiosta?

--Jos kohta. Eikö niitä täällä sitten ole maailman hylkyjä, yhtäläisiä
kuin minäkin.

Riitta vaikeni. Harmi lauhtui; hänen kävi tuota poloista melkein sääli,
niin inhottava kuin olikin.

Äänettömänä hän ompeli hetken, sitten alkoi taas.

--Mitäs varten sinua sanotaan Kauppa-Lopoksi?

--Mitäkö varten?

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja
hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea
läntti entisten lisäksi.

--Niin, mitäkö varten? hän nauroi. No, herran poika, minähän, näet, olen
vanha kauppamies. Komesrooti, ymmärrätkös?

--Ei, mutta todenperästä?

--Ka, todenperästä ihan.

Hän nauraa hohotti, suu levällään.

--Kauppamiehenä minä tok' olen ollut. Kysy Kuopion rouvilta. Vielä ne
muistavat tänäkin päivänä, kuinka paljon heille kannoin rahoja kouraan
vanhoista vaatteista. Siinähän minä opin juomaankin. Pakkasessa kun
kuljeskelin, täytyi ottaa ryyppy aina lämmikkeeksi.

--Vai niin,--sinä, näet, vanhoja vaatteita kaupittelit.

--Mutta myöskin mitä sattui. Ei niin huonoa kalua ollut, etten minä sitä
rahaksi muuttanut. Ja rouvat kun minusta pitivät. Voi ihmettä! »Snälla
Lopo, sööta Lopo», pantiin. Poskia taputettiin ja vehnäskahvit
juotettiin.

--Paljonko antoivat myyntipalkkaa?

--Ei kuin kymmenen penniä markalta. Mutta siitä sitä karttui. Elimme
oikein hyvin siihen aikaan, sekä minä että poika.

--Sinulla jo silloin oli poika?

--Hm! Seitsemäntoista vanhana minä sen jo sain.

--No, ja missä hän nyt on?

--Siellä Kuopiossa, isäpuolensa luona.

--Mitä hullua! Onko sinulla mies?

--On tok'. Ja hyvä mies onkin. Ei tämmöinen räähkä kuin minä.
Papinkirjassakaan sillä ei pidä oleman, ei ainoatakaan pilkkua. Ja
luonnoltaan niin mainio, ettei mihin panna. Tein niin tai näin, ei pahaa
sanaa milloinkaan.

--Vaan etpäs pysy luona kumminkaan.

--En malta. Sitä kun kerran on tottunut maailmaa vaeltamaan.

--Lienet sinä sitä jo kiertänytkin aikanasi.

--No varmaan. Olen käynyt Kajaanit, Mikkelit, Savonlinnat, Joensuut; nyt
tuota eksyin tähän pahanpäiväiseen kylään.

--Mikäpäs tätäkään vaivaa? Toimeen tulee niinkuin muuallakin.

--Ei täällä ole edes oikeita ihmisiäkään. Vätyksiä, mitä lienevät.

--Joko sinä alat taas?

--No, vätyksiä ovat kuopiolaisten rinnalla, saat uskoa. Katsoppas nyt
tuotakin Römperiä, tuossa se taas kuhnustelee. Joudu, joudu!

--Mitä minä siitä? Olenhan sen nähnyt ennenkin.

--Pitkä kuin hongankolistaja, mutta niin laiha, että voisi vainen lukea
jok'ainoan luun. Minä hänet paiskaisin kumoon toisella kädelläni ja
lähtisin tieheni niinkuin ei mitään.

--Paiskaa, jumalan luoma.

--En häntä viitsi, kun on vaan muutama päivä täällä oltavana.

Lopo kopautti ikkunaan ja vilkutti kättään.

--Sisään, sisään, Römperi! Riitan silmät levenivät.

--Ettäkö kumminkin aijot--?

--Olehan vaiti.

Lukkoa kolisteltiin ulkopuolella, rautakanki jymähti maahan ja ovi
aukeni.

Römperi astui sisään. Riitalta putosi ompelus lattiaan.

--Noh! Mitä nyt? tiuskasi Römperi. Lopon käsi oli mennyt taskuun.

--Hyi tuota, kuinka ärjyy. Eikö sitä osaa ihmisiksi puhua?

--Sano pian, jos sinulla on mitä sanottavaa. Lopon käsi yhä kopeloitsi
taskua.

--Kun ette olisi noin äkäinen.

--Niin mitä sitten?

--Niin antaisin täältä markan ja--

--Ja--?

--Ja pyytäisin ostamaan viinaa.

--Heh! Vai viinaa.

--Sitäkö se olikin! Riitta purskahti nauramaan ja tarttui uudelleen
ompelukseensa.

--Ryypyn saatte vaivoistanne.--Kaksikin.

--Elä höpise. Olethan sen jo kuullut, etten minä siihen peliin rupea.

--Mutta mitäs pahaa teille siitä tulisi? Eihän sitä kukaan ihminen saisi
tietää. Hyvä Römperi--

Hän tahtoi väkisin pistää markkansa Römperin kouraan.

Römperi töytäisi hänet syrjään.

--Mene nyt tiehesi siitä. Ja väleen!

--Ka, tuota, kun tappelee! Sika! Kaikennäköisiä niitä pannaan
vankinihdiksikin. Mutta annahan olla, vielä sinä muistat. Kunhan tästä
irti pääsen. Sen retku. Tuhma olet, että pääsi kolisee. Olen minä
ennenkin vankinihtiä nähnyt, mutta en mokomata vielä milloinkaan. Hyi,
hyi, hyi!--

Römperi ei ollut häntä kuulevinaan, kääntyi vaan tyyneesti Riittaan. He
puhelivat jotain keskenään ja antoivat toisen pauhata mielin määrin.

Lopo purki vihaansa minkä jaksoi. Mutta kun siitä ei mitään apua ollut,
näki hän viimein parhaaksi lopettaa. Uteliaaksi hän sitä paitsi kävi
tietämään, mitä ne tuolla puhuivat keskenään.

--Kyllä kait minä.--Olisiko niillä kuinka kiire? kuuli hän Riitan
sanovan.

--Ei virkkanut tyttö siitä mitään.

--Laittakoon lankaa vaan, niin aloitan heti, kun tämän olen saanut
käsistäni.

--Mitä aloitat? kysyi Lopo.

--Ei liikuta sinua, sanoi Römperi.

--Voisitte tuon kertoa yhtäkaikki. Vai pelkäättekö suunne kuluvan?

--Raskin kait minä--alkoi Riitta. Kortmanin rouva pyytää minua tekemään
sukkia lapsilleen.

--Kortman--? Oles, eikö se ole Kuopiosta kotoisin? Malmia sukujaan?
Entinen Augusta Malm?

--Niinpä luulen. Tunnetko sinä hänet? kysyi vankinihti.

--Tunnen tok' tavallakin. Monet monituiset leningit häneltä möin. Vai
täällä hän nyt on, Augusta neiti. Ja rouvana, herra jesta! Niin, niin,
tiesin minä sen, että naimiseen hän tuli maisteri Kortmanin kanssa. Ja
näinkin minä sulhasen kerran. Semmoinen partasuu, mustaverinen. Liekö
tuo hänelle hyvä edes?

--Kuolluthan se jo on.

--Kuollut? Ettäkö hän sitten on leskenä, Augusta neiti?

--Leskenä, viime kesästä saakka.

--Herra armahda! Ja köyhyydessä!

--Eipä paljon muutenkaan.

--Kuulkaa, elkää menkö.--Onko monta lasta?

--Lienee noita neljä tai viis.

--Voi sentään! Neljä tai viis. Millä ihmeellä se raukka niitä eteenpäin
vie?

--Tiukalla taitaa olla välistä.

--Vuottakaahan, vuottakaa, Römperi. Mihin teillä nyt semmoinen kiire on?
Herra jumala, vai leskenä! Ja neljä tai viis lasta. Ovatko kuinka
pieniä?

--Noin, tuota korkuisia.

--Niin, pieniä ne tietysti ovat. Tuskin siitä on enemmän kuin
kymmenkunta vuotta, kun hänet vietiin Kuopiosta. Ooho, sentää!

Lopo pani kätensä ristiin polven ympäri ja vaipui ajatuksiin.

--Kymmenkunta vuotta, ei enempää.

--No, joko minä nyt saan mennä?

--Ei, ei! Ei vielä.

Lopo kaappasi ylös, käsi hapuili taskua taas.

--Hyvä oli, ettei pantu tätä viinaan. Sukkiako se tahtoi neulottaa,
raukka? Lapsilleen, niinkö?

--Ettäkö sinä--? Mutta sepä ei, Kortmanin rouva, olekaan tyytyväinen
jokaisen neulomiin. Minut hän tuntee ennestään.

--Ole vaiti! Eikö noita muut osaisi, semmoisia kuin sukkia?

--Vaan niidenpä pitää olla kuin valetut jalkaa myöten.

--Ostakaa tuolla markalla, Römperi, villalankaa ensin. Ja sitten menkää
rouvan luokse. Pyydätte yhtä sukkaa malliksi. Ja sanotte paljon
terveisiä Kauppa-Lopolta. Kyllä hän muistaa. Paljon terveisiä, että ensi
viikolla minä pääsen irti ja silloin tulen heti käymään hänen luonaan.
Alusta viikon jo.

--Mahtaisiko hän siitä olla niin millänsäkään--?

Römperi hymyili.

--Siihen hyvästi saa yhden parin sukkia neulotuksi. Voin minä ehkä
auttaa häntä vielä muullakin. Kunhan nähdään, kunhan nähdään. Neljä tai
viis lasta! Hyvä jumala!

--Osaankohan minä ostaa sitä lankaa?

--Ka, miks'et osaa. Sanot puodissa, että se tulee herrasväen lapsille,
niin antavat hyvää.

--Mutta minkä väristä?

--Se nyt on se sama.

--Kaiketi mustaa, arveli Riitta, koska heillä on suru.

--No, osta mustaa. Mutta joutuun nyt, että pääsen neulomaan. Kysy
samalla vielä kuinka rouva voi. Onko tervennä edes?

--Kysytään vaan.

Römperi meni ja Lopo siirtyi ikkunaan seuratakseen häntä silmillään niin
kauvan kuin näkyvissä oli. Otti tuohisen rasiansa esille ja nuuskasi.
Nuuskasi oikein hartaasti.

--Voi, kuin hitaasti astuu! Ei se sieltä joudu takaisin tänä päivänä.

---Lyhyt matka, kyllä joutuu.

--Mitähän tuo rouva sanoo, kun saa terveisiä Kauppa-Lopolta. Eikö
juohtune mieleen entiset ajat.--Sillä oli niin hyvä koti. Ja voi kuinka
hellästi tätä tytärtä pidettiin. Niin kannettiin kuin kukkaa kämmenellä.

--Rikkaitako olivat vanhemmat?

--Rikkaita, mahdottoman rikkaita. Kivikartano semmoinen kuin hyvä linna.
Ja pulskasti siellä elettiin. Vieraita jok'ikinen päivä. Mutta konkurssi
tuli yhtäkaikki kun kauppamies kuoli. Sanottiin, että olisi se tullut
muutenkin, ja kuolemasta huhuiltiin kaikenmoista, kun, näet, meni niin
äkkiä, ettei ollut kipeänä ollenkaan... Kuka heidät sitten tietää. Paljon puhutaan semmoistakin, jossa ei ole perää ensinkään.

--Äiti vielä elää?

--Sitä en tiedä. Se kun muutti sieltä pois poikansa luokse, Sortavalaan,
vai minne lie mennyt.

--Jokohan Römperi on ehtinyt perille?

--Jo tok'. Eikö tulle pian takaisin.

Lopo istui uskoa ikkunassa nuuskarasia kädessä ja silmät ulkohuoneen
nurkassa, jonka takaa odotti Römperin ilmestyvän. Mutta ei sitä vaan
näkynyt vielä.

Hyppyset kävivät ahkerasti rasiassa ja nenä sen jälkeen aina tuohahti.

--Se oli niin kaunis nuorena, minkälaiseksi lienee nyt muuttunut. Oli
aivan kuin enkeli. Kauniin kaikista Kuopion tytöistä.

--Vai niin! Ei nyt ole enää mitään. Ihan vaan tavallinen.

--Tuolla tulee Römperi. Ja onpas, näet, sukka mukana.--Saas kuulla!

Hän asettui oven eteen. Malttoi tuskin odottaa, että Römperi pääsi
sisään.

--Nooh! Mitä hän sanoi?

--Tuossa lanka, ei sitä markalla annettu sen enempää.

--Yhteen pariin riittää. Mutta mitä sanoi rouva, kun kuuli minun olevan
täällä?

--Ei tuo paljon mitään. Tämän antoi malliksi. Hiukan suurempia käski
tehdä.

--Muistiko?

--Kyllä.

--Käskikö terveisiä? Eikö ihmetellyt, että mistä syystä minut on
kiinnipantu?

--Eihän se niin pitkiin puheisiin antaantunut. Seisoi vaan kamarin
kynnyksellä pikkuisen aikaa... Eikö siellä liene ollut joku vieras
sisällä, siltä minusta tuntui.

--Ahaa--niin, luultavasti siellä oli. No kuule! Oliko hän hyvin
muuttunut? Tuntisiko vielä entiseltä näöltä? Tyttö-ajoiltaan?

--Mistä minä sen tiedän, kun en ole häntä tyttönä nähnytkään.

--Ka, hupsuko minä olen. Ethän sinä, näet--. Vaan sanoppas, oliko siellä
kuinka köyhää ja puutteellista?

--Siitäkö nyt rupesin selkoa ottamaan.

--Hetihän sen huomaa, jolla kerran on silmät päässä.

--Mene itse katsomaan, kohtapa täältä pääset vapaaksi.

--Sen teenkin aivan varmaan. Aivan, aivan varmaan.--Mutta lapset, näitkö
niitä?

--En nähnyt. Kuulin vaan kun peuhasivat toisessa huoneessa.

--Peuhasivatko?... Herran ihme kuitenkin! Että hänellä nyt on monta
lasta ympärillä... Ja semmoinen nuori, häiveriäs kuin oli--. Pidäs tuota
vyyhteä, Riitta, niin saan keriä... Vai muisti minua? Kuinka hän sanoi?

--Jasso, Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?

--Ooho! Niinkö sanoi? Herra jumala! Juuri samoin kuin ennen tyttönä ollessaan. Juuri samoin. Ihan näen hänet elävänä edessäni. Punaisessa
leningissään seisoi siellä ruokasalin kynnyksellä ja oli niin iloinen.
»Jasso Kauppa-Lopo, gudaa Kauppa Lopo», ja kädestä tervehti jok'ainoan
kerran. Niin herttainen, niin suloinen, ei ylpeä milloinkaan.--»Jasso
Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?» Herran terttu! Mahtoi hänestä olla
hauskaa, kun kuuli mainittavan vanhaa tuttua Kuopiosta. Kyllä sen
arvaan. Kymmenen vuotta on saanut täällä olla ikävässä... Ja nyt sitten
surua ja huolta... Lapsiraukka!... Oikein käy sydämmelle, kun sitä
ajattelee... Ei se mitään, jos meitä maailman kynnet kouristavat ...
mutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä kestä...

Lopo ei voinut jatkaa, suu hommaili ja vesikarpalot valuivat silmistä
pitkin tuota paksua nenää, josta sitten tippuivat alas nutulle.

Riittakin oli vähällä itkeä, enemmän kumminkin matkimisen halusta kuin
suorastaan myötätuntoisuudesta rouva Kortmania kohtaan.

--Sinä ilmaiseksi laitat nämä sukat?

--Kuinkas muuten. Olis vaan rahaa, niin tekisin useampia paria...




II


Se päivä valkeni, jolloin Lopo oli vapaa. Hän oli sitä odottanut, tuota
keskiviikko-aamua, niin hartaasti, ettei paljon muuta voinut
ajatellakaan. Ei muistanut Kuopiota eikä entisiä aikoja; ei välittänyt
Römperistä eikä Riitasta. Ei menneet eikä nykyiset asiat päässeet nyt
kiinnittämään hänen huomiotansa, sillä mieli pyöri vaan sitä hetkeä
kohti, jolloin hän saisi kääntää selkänsä tälle majalle ja estelemättä
mennä mihin ikinä tahtoi.

Kuinkahan Kortmanin rouvan silmät levenisivät.

Sukat olivat lauantai-illasta saakka valmiina ja kokoon käärittyinä.
Tuon tuostakin hän käärön hajoitti, silitteli polvellaan suoriksi ja
mittaili niitä mallisukalla. Sitten tyytyväisenä laittoi ne taas kokoon
toistensa sisään niinkuin olivat olleetkin.

Riitta heitti niihin aina syrjästä silmäyksen. Ja häntä hytkäytti, kun
Lopo oli niin mielissään, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kuinka
hulluntekoiset ne olivat. Nilkan kohdalta liian leveät, kantapäätä
tuskin ollenkaan ja--terän kavennus! Voi herra, sitä ei nauramatta
katsellut.

Mutta Lopo se vaan mittaili ja tuumi itsekseen, että ihan olivat
samanlaiset kuin mallisukkakin. Niinkuin sitä muka mittailemalla saisi
selville, oliko muoto hyvä tai huono! Sen määräsi vaan tarkka ja
tottunut silmä semmoinen kuin Riitan.

Keskiviikkoa vasten yöllä ei Lopo saanut unta vähän vähääkään. Oli se
niin kummaa ajatella, että huomenna taas pääsi alkamaan elämää ikäänkuin
uudelleen. Lähteä vapauteen tuonne, aivan kuin lintu häkistään...

Oikein tahtoi naurattaa. Hän veti nuuskaa nenäänsä ja katseli pimeyttä
ympärillään. Riitta nukkui raskaasti omalla vuoteellaan toisella puolen
huonetta. Ei tiennyt maailmasta mitään. Sirkka lauleli uunin takana,
muuten oli kaikki hiljaa.

Ettäkö tämä tosiaankin oli viimeinen yö tässä majassa! Missä kummalla
hän saisi kortteeria ensi aluksi? Huoli siitä! Ehkä saunassa, jossain
kaupungin ulkopuolella. Siitä juohtui kylpy mieleen, vasta ja hyvä
löyly. Nyt täytyi nauraa melkein ääneen!

Hän heitti itsensä selälleen, oikaisi toisen käsivartensa ulos
sivullepäin, huokasi syvään, ei surun mutta nautinnon huokausta, ja
painoi silmänsä kiinni. Tulkoon uni, jos tullakseen oli; ellei tullut
niin sama se! Hyvällepä nyt tuntui sekä sielussa että ruumiissa.

Kello oli hiukkasen yli kahdeksan, kun hän sitten aamulla läksi. Riitta
katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Siellä hän mennä tallusteli jalat
sisäänpäin, kengät läntällään ja ruumis etukumarassa. Hame oli takaa
lyhempi, mutta kupeilla molemmin puolin se viisti maata.

Nurkkaukselle tultuaan hän kääntyi katsomaan taakseen ja kun älysi
Riitan ikkunassa, meni suu leveään hymyyn. Hän nyökäytti päätään ja
katsoi vielä kerran. Riitta pani merkille, että Lopon kasvot olivat
puolta kirkkaammat sen jälkeen kuin hän ne tän'aamuna pesi. Semmoista
kummaa ei ollutkaan tapahtunut sinä kuukautena, minkä he molemmat olivat
yhdessä asuneet.

Lopo pudisteli nyrkkiään ja venytti huuliaan nauruun niin, että ikenet
näkyivät. Sitten käänsi hän selkänsä ja katosi. Riittakin poistui
ikkunasta. Meni takaisin entiselle paikalleen, otti ompeluksensa ja
alkoi neuloa. Yksinäisyys tuntui oudolle taas näin äkkiä. Hän koetti
laulella:

    »Tuulen tuimuudesta kuusen latvat retkahtelee,
    Tuulen--»

       *       *       *       *       *

Ei se käynyt. Oma ääni kuului vieraalta ja kummalliselta autiossa
huoneessa. Hän vaikeni, kumartui vieläkin alemmaksi ompeluksen ylitse ja
lennätteli neulaa tulisessa vauhdissa.

Lopo sillä välin oli jo ehtinyt portille. Siinä pysähtyi taas. Katseli
ympärilleen, oikeaan ja vasempaan pitkin katua ja sitten eteensä yli
tuon suuren, avaran torin, jonka toisella puolen oli vilkasta liikettä.
Siellä maalaiset tavarakuormineen, leivän myyjät vakkoineen ja
kaupunkilaiset häärivinä niiden ympärillä. Lopo veti huivinsolmua
tiukemmalle. Rinta paisui ja selkä suoreni. Hän tunsi, että vapaana hän
taaskin oli.

--Apteikin sivuitse, katua ylös harjulle saakka ... viimeinen talo
oikeaan ... kertoi Lopo itsekseen Römperin sanoja. Tuolla se sitten
mahtaa olla!

Hän astui tanakasti määrättyyn suuntaan. Lumi narisi jalkain alla,
pakkanen pisteli kasvoja oudoksesta,--vai lieneekö pistellyt sen tähden,
että hän ne aamulla kasteli vedessä. Päivä paistoi, ilma oli raikas.
Savu nousi piipuista vaaleanharmaana kohtisuoraan ylös. Lopon toinen
käsi liikkui edes takaisin kuin kellon heiluri, ja siinä kädessä ne
sukat olivat.

Ei hän nyt malttanut jäädä torielämää katsastamaan, sivumennen vaan
hiukan vilkaisi sinnepäin. Mutta ei pysähtynyt lainkaan, vaikka siinä
juuri kadun vierustalla oli pitkä jono tavaraa jos jonkinlaista. Mieli,
näet, niin paloi tuonne Kortmanin rouvan luokse.

Talo jo näkyi. Pihan sisässä oli asuinrakennus, vaaleanharmaa,
seitsemällä ikkunalla. Ja nyt hän seisoi säiläportin edessä. Eipä se
tahtonut mielellään aueta, mutta kun hän piteli kiinni toisesta puolesta
ja sitten työnsi, niin täytyi se totella yhtäkaikki. Ei suinkaan näistä
ensimmäisistä portaista... Näyttivät siltä, että sisähuoneisiin ne
veivät. Tuolla toisessa päässä varmaankin kyökin puoli mahtoi olla.--Ei
ristittyä sielua ikkunoissa. Hiljaista kaikki kuin haudassa.

Oikein arvattu! Siellä oli nurkan takana toinen käytävä. Ja alhaalta
päin tulla kapusteli ryytimaan polkua pieni punaposkinen tyttö, joka
veti kelkkaa perässään.

--Herran terttu, onko hän tämän talon lapsia?
E' mamma hem? Ruotsiako hän puhuu vai suomea? E' mamma hem?

Ei vastannut tyttö mitään. Pysähtyi vaan ja katsoi häneen toimessaan
suurilla sinisillä silmillään.

Lopo ei malttanut jäädä häntä kauvemmin puhuttelemaan. Pyyhki jalkojaan
havunoksiin, nousi portaita ylös ja astui ovesta sisään. Olivat
heittäneet kyökin itsekseen. Mutta ovi oli auki toiseen huoneeseen, eikä
Lopo arvellut vähääkään, vaan meni rohkeasti sitä kohti.

--No, herra hyvästi siunaa, tuossahan se nyt on. Mutta voi yhtäkaikki,
kuinka muuttunut! Hyvää päivää! Tunnetteko? Ha, ha, ha, Kauppa-Lopo,
muistattehan minua? Totta vissiin--

--Kyllä--

Rouva nousi tuolilta, katseli pitkään ja epäilevästi.

--En ihmeekseni olisi teitä enää tuntenut entiseltä näöltänne. Niin
olette nuojaantunut. Näkee, että huolta teilläkin on ollut ja kovia
päiviä.--Eipähän se maailma säästä. Eipä, eipä se säästä.--Oliko tuo
edes hyvä teille?

--Kuka?

Rouva hiukan naurahti.

--Miehenne. Riitta sanoi, että seitsemän päivää teillä oli viikossa sen
kanssa. Ei valtaa missään. Ruoatkin yksin määräsi.

--Hyi, kuinka Riitta viitsi valehdella. Mistä tietää. Kun se oli juuri
päinvastoin. Toista niin hyvää miestä ei olekaan.

--Ihanko totta? No, jo minä ajattelin, että kuinka hän olisi hennonut.--
Mutta missä nyt ovat teidän lapsenne? Että saisin antaa nämä sukat.

--Ai, oletteko neulonut? Kiitoksia! Ja mitä olen näistä velkaa?

--Ei toki mitään, ei ollenkaan mitään. Vanhan tuttavuuden vuoksi minä ne
neuloin. Ei maksusta puhettakaan.

--Mutta, hyvänen aika, enhän minä millään tavalla voi--

--Kyllä voitte, ihan huoletta. Olen minä niin monta kahvikuppia saanut
teiltä ... ja vaikka emme niistäkään lukua pitäisi, niin ... hyvä
jumala, käyhän teitä niin sääli...

--Eipä kaikkien käy. Toiset kohtelevat kylmästi ja vieraasti. Usein
juuri semmoiset, joilta olisi toivonut myötätuntoisuutta ja ystävyyttä.

Hän lausui tämän matalalla äänellä, enemmän niinkuin itsekseen. Lopon
sydän oli sulaa.

--Semmoisia ne ovat ihmiset. Täällä varsinkin. En teidän sijassa
jäisikään mokomaan kylään. Eihän tämä ole kuin susien pesä. Minkätähden
ette muuta Kuopioon? Siellä takaan, että ottaisivat teitä vastaan
avosylin, ja onhan siellä kaikin puolin ihan toista kuin täällä.
Muistatte kait sen itsekin vielä entisiltä ajoilta.

--On minulla täällä ystäviäkin sentään. Oikein hyviä ystäviä.

--Mutta parempia ystäviä teillä toki on siellä. Vai niinkö pelkäätte,
että ovat unohtaneet? Eivät ole, saatte uskoa. Ja siellä aina jotain
neuvoa keksitte, suurempi kaupunki kun on ja enemmän liikettä.
Pitäisitte koululaisia, niinkuin muutkin leskirouvat.

--Sehän tuo olisi. Elämä ehkä myöskin on huokeampaa siellä...

--No jopa tok'! Monta vertaa huokeampaa. Ja sitten vielä saa joka tahoa,
mitä ikinä haluaa...

--Olen minä väliin tuumannut muuttaa täältä. Mutta kun minulla on tämä
talo.

--Sen myötte.

--Ei osta kukaan nyt, kun on huono aika.

--Hyyräätte sitten. Siksi kuin ilmaantuu ostaja.

--Sekin on vaikeata. Pitäisi korjata ensin ja laittaa. Mistä saisin
siihen rahaa.

--Vaan olettekos oikein kaupitellut tätä? Antaahan olla, kun minä lähden
käymään maalla ja pääsen puhuttelemaan rikkaita talon isäntiä.
Koetellaanpas, vieläkö on Kauppa-Lopo entisellään.

--Paljonko tällä on hintaa?

--Pitäisihän sillä saada kaksitoista tuhatta.

--Pyydetään neljätoista, että on tinkimisen varaa.

Rouva nauroi. Lopoko talonkaupalle? Hassumpaa, ei voinut ajatella.

--Oletteko jo muuttanut rahaksi kaikki, mitä teillä on tarpeetonta?

--Jotakuinkin.

--Päästäkää minua vinnille katsomaan.

--Voi, eihän siellä ole kuin romua.

--Semmoista juuri tahdonkin. Semmoista, jolle ette itse pane mitään
arvoa ja josta luulette, ettei kukaan anna penniäkään.

--Mutta ihan totta--

--Olkaa vaiti, kyllä minä tiedän. Sanokaa vaan tytöllenne, että tulee
viemään minua.

Rouvaa taaskin hytkähytti. Mutta ei hän tahtonut enää panna vastaan, kun
se kumminkin oli turhaa. Menihän vaan toisen huoneen ovelle ja puhui
sinne:

--Riikka hyvä, viekää tätä Kauppa-Lopoa vinnille katselemaan meidän
romuja.

Sieltä tuli iloisen näköinen tyttö, luuta, siipi ja kihveli kädessä. Hän
heitti sivumennen pitkän ja oudoksuvan silmäyksen Lopoon.

--Tulkaa jälessäni.

He menivät. Rouva sill'aikaa purki sukkakäärön.

--Voi, voi! Tämmöisiäkö ne olivatkin.

--Mamma, mamma, kuka se oli?

Pari pientä tyttöstä juoksi kilvassa hänen luokseen.

--Kauppa-Lopo.

--Kuka on Kauppa-Lopo?

--Hän on Kuopiosta.

--Niin ruma! Mamma, näittekö että hän nuuskasi?

--Nuuskasiko?

Rouva nauroi.

--Saattoipa kyllä.

Vinnin portaista kuului jyskettä, hän meni katsomaan. Lopo komusi alas,
kantokuorma tavaraa sylissä. Siinä oli rikkinäisiä padanjalkoja,
reikäisiä ja ruosteisia läkkivormuja, mattotilkuiksi hyljätyitä
vaaterepaleita ja sen semmoista.

Lopo oikein huohatti, kun viskasi kuormansa porstuan lattialle.

--Katsokaapa, onko tässä mitään tarpeellista.

Riikka nauroi täyttä kurkkua. Oliko ihminen viisas, kun luuli
tuommoisilla kaluilla rahaa saavansa.

Rouva oli yhtä mieltä.

--Elkää ainakaan sanoko kenellekään, mistä ovat. Häpeisin silmäni
maalle, jos kuka tietäisi, että lähetän noita tarjolle.

--Korjaamalla tulee kalu jokaikisestä. Ei teidän tarvitse olla
millännekään. Takaan, että nämä kyllä kelpaavat ihmisille.

--Vaan ette te saa sanoa kenen ovat.

--Ka', onko minun pakko sitä kuulutella. Lopo teki lähtöä.

--Tulkaa juomaan kuppi kahvia ensin. Mutta ei hän malttanut. Kauppainto
oli herännyt.

--Torille pitää joutua, ennenkuin väki hälvenee.

Rouva ja Riikka jäivät katselemaan, kun hän mennä hamppuili portille
päin kuormineen.

--Niinkö luulette, että hän penniäkään noista tuo. Sen on näköinenkin,
sanoi Riikka.

--Yhdentekevä. Tuo tai on tuomatta. Eipähän niistä vahinkoa liene,
arveli rouva.




III


Muutamissa päivissä oli Lopo saanut kaikki myydyksi. Hän kehui ja
ylisteli joka kalua erikseen. Näytti selvästi toteen, kuinka siitä
vähällä vaivalla tulisi aivan kuin uusi, milt'ei parempikin. Ja niin
huokealla hinnalla sitten! Puolta enemmän sillä oikeastaan olisi pitänyt
saada, mutta hän tahtoi niistä vaan päästä niin pian kuin mahdollista ja
sen vuoksi hän ne antoi mennä pilkkahinnasta.

Lopo puhui seitsemän ostajan kanssa yhtä aikaa, ja niin kovalla äänellä,
että sivukulkijatkin uteliaina pysähtyivät torinkulmassa katselemaan,
mitä sillä eukolla mahtoi ollakaan tarjona. Moni myhäili hänen
liukkaalle kielelleen ja niille sukkeluuksille, joilla hän puhettaan
mausti ja jotka olivat niin karkeata laatua, ettei niitä ole lupa
kertoa. Ennenkuin tiesivätkään, he jo lunastivat itselleen kalun ja
uskoivat tehneensä erinomaisen hyvät kaupat.

Iltapäivällä meni Lopo tavaroineen kaupungin ulkopuolella oleviin
hökkeleihin ja pyysi, missä ruokaa, missä yösijaa. Lupasi sovittaa
sillä, että antaisi »melkein ilmaiseksi» tavaroitaan, kun eivät siitä
vaan hiiskuisi sanaakaan. »Oikean» hinnan hän sanoi ääneen, mutta
korvaan kuiskasi sitten hiljaa, kuinka vähästä hän sen hänelle jättäisi.
Ainoastaan hänelle, ei kenellekään muulle.

Hänen hyväntahtoisuutensa meni niin pitkälle, että neuvoi, mikä kalu oli
edullisin ostaa, suurensi sen mahdollisia hyviä puolia monenkertaisesti
ja loihti esiin olemattomiakin niin elävästi ja varmasti, että sai
jokaikisen niitä näkemään. Ja itsekukin uskoi lujasti, että Lopo juuri
hänelle oli erityisesti ystävällinen ja avulias. Tietysti hän sitten
vastavuoroa osoitti Lopolle samanlaista kohteliaisuutta.

Tuossa yhdentoista seuduissa hän eräänä päivänä möi viimeiset tavaransa.
Oli sinne kokoontunut taskuun koko joukko kuparia ja hopeata, että
oikein painoi.

--Kuulettekos! Tokko on rahaa?

Hän löi hamettaan polvea vasten, että helisi.

--Taidat sinä olla rikas eukko, sanoi Kennun Ville, kaikkien
puotilaisten nöyrä käskyläs, joka samassa sattui tulemaan paikalle
ja oli tavallisessa sievässä hutikassaan.

--Ettäkö kosia aijot?

--Enhän minä tässä kaikkien kuullen, mutta tuonne jos lähdet, kahden
kesken.

--Kuules Villeä, kun ujostelee! nauroi joukosta joku.

--Mahtaa olla ensi kertaa elämässä, arveli toinen.

--En ole tullunna tänne pilkan vuoksi. Vaan min' oon tullunna tänne
kultani luoksi, rallatteli Ville ja pyrki halailemaan Lopoa.

--Mene tiehesi! Mikä kutju sinä olet?

--Onpahan vielä yksi, joka ei tunne Kennun Villeä, ihmetteli siinä eräs,
ja jatkoi, kääntyen Lopoon: Tämä muuten on koko maailman tuttu.

--Ja koko maailman narri.

Lopo tyrkkäsi Villeä ylenkatseellisesti syrjään ja lähti pois.

--Syljetty kaali se vielä kelpaa, lohdutteli itseään Ville.

--Elä heitä, mistä sen saat käsiisi toisen kerran, ärsyttelivät häntä
muut.

Ville juoksi jälestä ja otti Lopon kiinni.

--Eukko, hoi! Kuule! Minnekä sinulla semmoinen kiire? Kuulehan kuin
sanon.

--Pysy erilläsi, ruoja. Minä vähättelen sinusta.

Lopo mennä hamppuili katua ylös eikä ollut tietääkseenkään, vaikka
toinen käveli rinnalla.

--Kuka te oikeastaan olette?

--Oonpahan--

--Eikö passaisi tehdä tuttavuutta?

--Ei.

--Kas, kas, kun on ylpeä.

--Kannattaakin!

Lopo löi taskuaan vielä kerran, ja kova siellä kolahteli.

--En sitä minäkään ihan tyhjä ole, kehui Ville. Tulepas tuonne
Liimataiseen, niin tarjoan olutta.

Lopon sydän sävähti.

--Tarjoisitko tosiaan?

He sattuivat olemaan juuri Liimataisen puodin kohdalla. Hän pysähtyi,
mutta käänsi silmänsä kuitenkin kadun toiselle puolelle, rouva Kortmanin
taloon.

--No, niin paljon kuin sinua vaan suinkin haluttaa.

Kiusaus oli kova. Yht'äkkiä rupesi tuntumaan niin sietämättömän kuivalta
ja sydänalassa poltti.

Lasi olutta! Taikka pari--kolme! Voi kuinka tekisi hyvää...

Niin kauvan hän jo oli vapaana ollut... Viisi päivää... Eikä niin
paljoa, että yhtä ryyppyä olisi koko aikana itselleen hankkinut. Tuskin
oli mieleenkään juohtunut ennenkuin nyt tuossa paikassa, kun toinen
mainitsi oluesta. Ei toden totta olisi liiaksi, jos ottaisi jonkun
lasin, koska tarjottiin. Kortmanin rouvalta hän ehkä saisi kahvikupin,
mutta mitä hän siitä lierusta välitti. Yhtä jos vettä joisi.

--Tule pois, eläkä arvele.

--Vuotahan--

--Mitä sinä siitä pihasta vahtaat?

Pieni poika palleroinen tassutteli portille, painoi nenänsä kahden
säilän väliin ja tirkisteli sieltä suoraan heihin.

--Kauppa-Lopo! hän huusi.

Tunsipas! Ihme kumma, ja Lopo kun ei häntä ollut huomannutkaan silloin
käydessään.

--Kulta-nuppu! Vai tiedät sinä nimeni.

--Kauppa-Lopo! Sepä hyvä! Löysi nyt Kennun Ville omansa.--Elä mene
sivu, kuule, kävästäänhän täällä ensin.

Ville tarttui oveen, mutta Lopo kiirehti vaan portille taakseen
katsomatta. Poika juoksi pakoon.

--Kulta-nuppu, elä jätä, elä jätä. Annahan olla, saan minä sinut kiinni.
Saanpas, saanpas kiinni. Ja syliin otan ja vien pois omaksi pojakseni.

Poika ensin nauroi, mutta kun Lopo liian kovasti häntä puristeli, rupesi
hän pelkäämään ja silloin pääsi itku.

Äiti juoksi sisästä hätään.

--Pekka, Pekka, mikä sinulle tuli? Jasso, Lopo!--Laskekaa pois, hän
vierastaa.

--Ette usko, rouva, kun se huusi minua nimeltä tuolla portilla.

Pekka repäisi itsensä irti ja juoksi äidin helmaan. Sieltä hän sitten
kuin turvan takaa tirkisteli Lopoon toisella silmällään. Ja äiti häntä
suojeli, laski toisen kätensä pojan kaulalle ja kumartui hänen ylitsensä.

--Ei Lopo ota, elä pelkää.

Lopo nauroi. Rouva loi katseensa häneen ja huomasi vasta nyt, kuinka
rähjäinen hän oli.

Tuoko oli ottanut lapsen syliinsä? Ehkä suutelikin häntä? Ja vankeudessa
hän oli istunut. Minkälainen ihminen hän oikeastaan mahtoi olla.

Hän katui sydämmessään, että oli ruvennut mihinkään tekemisiin
tuonlaisen kanssa. Vanhat muistot nuoruuden ajoilta hänet huomaamatta
olivat siihen houkutelleet. Mutta nyt hän koettaisi päästä erilleen mitä
pikimmin.

Lopo ei huomannut, kuinka rouvan kasvot synkistyivät, sillä hän innostui
leikkimään Pekan kanssa.

--Tu tui, tu tui--uu--äsäsäsä. Tutui--joko minä otan sinut taas.
Otanpas, otanpas, omaksi pojakseni otan------

Hän aikoi väkisen siepata poikaa vieläkin syliinsä.

--Pekka, tule pois lastenkammariin.

Rouva väistyi kauvemmaksi Loposta, vei poikansa pois ja painoi oven
kiinni hänen jälkeensä.

--Mitä teillä muuten on asiaa? Ovatko tavarat jo myydyt.

--Jok'ikinen nokare. Tässä rahat.

Hän kaivoi taskustaan kourallisen toisensa jälkeen ja paiskasi kaikki
pöydälle.

--Noinko paljon? Ei, mutta sehän on mahdotonta.

--Lukekaa. En minä edes tiedä minkä verran niitä on.

--Kolmekymmentäkolme markkaa. Mutta tämähän on kummallista.--Riikka,
voitteko käsittää, hän tuo minulle kolmekymmentäkolme markkaa siitä
roskasta.

--Ooho--

Riikka käänsi suuren, kummastelevan katseen Lopoon.

--Mitä nyt sanotte, Riikka?

--Merkillinen ihminen.

Lopo seisoi kädet puuskassa ja suu leveässä hymyssä.

--Mikä siinä, etten minä tavaraa saisi kaupaksi menemään. Tuokaa vaan
enemmän samaa lajia. Emmehän vielä käyneet aitan vinnillä kahtelemassa.
Mennäänpä sinnekin, ja pytingin alle, ja liiteriin. Tiedän, että on sitä
rojua kerääntynyt tämmöiseen taloon.

--Kyllä sitä on. Ja koska ne menevät kaupaksi, niin--Mutta nyt on
Riikalla päivällisen laitto. Jos tulette aamulla, niin keräilemme ne
iltapäivällä valmiiksi.

--No, sama se.

--Vaan mitäs olen velkaa näistä entisistä?

--Ei mitään. Herra jumala, minäkö rupeisin teiltä rahoja ottamaan. En,
en vaikka mikä olisi. Tarvitsette ne tarkkaan itsekin, ja minä kyllä
tulen toimeen, ei minusta lukua.

--Hyvänen aika, Lopo, teidän täytyy ottaa jotakin vaivoistanne.
Välttämättä. En saisi rauhaakaan muuten.

--Olkaa vaiti, mitä te tyhjää. Jos hyvin käy, minä vielä myyn
talonnekin... Niin ... ja, voi helkkari! Antakaahan olla, ajankulua ...
sanonko, mitä minulla nyt on mielessä, vai enkö sano?

--Sanokaa toki.

Lopo tuli lähemmäksi ja suihkasi:

--Että jos toimitan teille toisen miehen...

Hän nauroi, mutta rouva väistyi äkkiä taakse päin; nuo nuuskaiset
huulet, takkuiset hiukset, jotka huivin alta tunkeutuivat esille, haju,
joka löyhähti hänelle nenään ja suuhun, kaikki herätti hänessä
vastustamatonta inhoa.

Lopo iski silmää.

--Elkää olko millännekään. On niitä semmoisia kummia ennenkin
tapahtunut. Kun vaan tietäisin minkälainen teille pitäisi olla...
Kelpaisiko rikas maakauppias? Minä yhden tunnen Leppävirroilla ...
leskimies, niin pulska, niin pulska, ettei mihin panna...

Rouva jo punastui harmista.

--Niin, saattakaa minut vaan koko maailman pilkaksi ja nauruksi. Se
vielä puuttuisi...

--Herra siunaa, mitä tuosta nyt noin pahastutte. Enhän minä kuin
leikilläni--

--Sopimatonta leikkiä semmoinen.

Lopo kävi hämilleen eikä osannut enää sanoa mitään. Mutta Pekka oli
taaskin karannut kyökistä ja entistä rohkeampana hän takaapäin hiljaa
hiipi lähemmäksi, nykäisi Lopoa hameesta ja juoksi sitte kirkuen,
nauraen pakoon. Päästäkseen pulasta heitti Lopo koko asian sikseen ja
rupesi vehkeilemään Pekan kanssa.

--Malta sinä, vekkuli ... malta, malta...

Pekka teki vähän päästä saman tempun uudelleen ja nyt sieppasi Lopo
hänet syliin.

--Ahas, kuinka sinun nyt kävi?

Rouva kiirehti ottamaan häntä pois.

--Laskekaa irti, Lopo, minä en pidä siitä, että vieraat ihmiset ottavat
lapsiani syliin.--Pekka pysyy lasten kammarissa nyt, taikka mamma antaa
vitsaa.

Hän vei kädestä poikaa sisään. Lopo katsoi heidän jälkeensä, katseli
noin vaan, mitään ajattelematta. Mutta kurkkuun nousi karvas pala ja
vesi täytti silmiin.

--Hulluko minä olen? hän mutisi itsekseen, ja nieli, ja ryki.

Ei apua, tuo karvas pala vaan paisui.

Rouva palasi kyökkiin takaisin. Lopo kumminkin ennätti pyyhkiä
silmistään vedet, ettei rouva mitään huomannut.

--Ehkä minä nyt sitten menen pois ja tulen huomenna hakemaan niitä
tavaroita.

--Ei, elkää menkö vielä. Riikka keittää kahvia.

--Antakaa olla. Juonmahan sitten toisen kerran.

--Pian se joutuisi. Ja maksaa tahtoisin myöskin. Ottakaa edes nämä kolme
markkaa.

--En huoli, en penniäkään. Hyvästi vaan, huomenna tulen...

--Mutta Lopo...

Lopo ei enää kuullut, hän oli jo ulkona ja astua touhutti kiireesti
porttia kohden.

Vielä sittenkin herahti vesi silmiin.

--Perhana, hän mutisi itsekseen, sekö minut nyt noin herkkäluontoiseksi
teki, sekö jo vaan... Ei hän minulle oikeastaan sanonut pahaa sanaa ...
tarjosi kahvia ... tarjosi rahaa ... olisi ehkä antanut ruokaakin, kun
en rahasta huolinut ... ja sentään itkettää. Hupsu, mikä olen...

Hän kiskasi portin auki yhdellä tempauksella ja kääntyi harjukadulle,
jossa liikkui vähemmän ihmisiä ja joka myöskin oli suorin tie
Sauna-Ullan mökkiin, jossa toivoi saavansa ruokaa ja yösijaa.

Mutta ei hän monta askelta ennättänyt sinne päin mennä, ennenkuin joku
juoksee ja huutaa hänen jälkeensä.

--Kauppa-Lopo, vänta, vänta!

Se oli Kennun Ville.

--Istuin ja vahtasin sinua Liimataisen ikkunassa. Mihin matka? Saanko
tulla völjyyn?

Lopo pysähtyi ja arveli. Kysyi sitten äkkipäätä:

--Vieläkö sinä minulle tarjoisit olutta?

--No, jo no tok'. Käännytään takaisin. Oikein lemmessä.

Vielä vihlaisi Lopon sydäntä siinä Kortmanin portin kohdalla, jonka sivu
heidän uudelleen täytyi mennä. Mutta kapakan ovi aukeni, tutut höyryt
löivät sieltä vastaan, rähinää, melua, olutpulloja, tupakan savua.
Mielen karvaus haihtui. Täällä hän taas oli kuin omalla alueellaan.

Lopo oli ainoa nainen joukossa, senvuoksi hänelle joka haaralta sateli
pilapuheita. Mutta Lopo ei ollut mikään variksenpoika; tämmöiseen hän
sitä paitse oli hyvin tottunut.

--Kas niin, huusi Ville, olet sinä näemmä ennenkin lasia kallistanut.
Huomasittekos miehet, hän kulahutti sen alas yhdellä nielauksella.

--Vielä kerran, vielä kerran! meluttiin ympärillä.

Lopo osoitti tyhjää lasiansa Villelle, joka sen täytti uudelleen.

Suu aukeni, kurkussa mulahti ja lasi oli tyhjä. Hän paiskasi sen
pöydälle ja katseli miehiä.

--Sillä lailla!

--Sietääpä antaa eukolle kolmaskin lasi tuosta tempusta. Tänne olutta,
minä tarjoon! huusi eräs miehistä.

--Minä myös, jatkoi toinen.

--Ja minä, ja minä, kuului yhä useampia ääniä.

--Tuokaa vaan,--kyllä minä aina juoda jaksan siinä missä tekin tarjota.
Morjens! Annapa toverilleni myös. Mikä Mölö-Heikki sinä olet, kun et sen
vertaa ymmärrä?

Sille naurettiin, mutta Ville sai lasinsa täytetyksi. Ja sen perästä hän
sai sen pyytämättä joka kerran kuin Lopokin.

Lopo riemastui; hän oli kuin kala vedessä. Kaikki huusivat, ja Lopo
huusi myös. Ja Lopon ääni se aina ylinnä kaikui. Viimeiseltä hän vaan
lauloi ja nauroi; nojautui tuolin selkälautaa vasten, heilutti päätään
ja oikaisi jalat suoriksi.

    »Hallin Jannen rautikko ravaa Kuoreveden jäätä,
    Mattilan Santran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»

    »Hallin muori se käveli ja hienolla äänellä itki,
    kun hänen ainoalla pojallaan oli raudasta hinkselitki.»

--Suu kiinni, huusi eräs mies toisen pöydän luota, Hallin Jannesta ei
lauleta siinä huoneessa, missä minä olen.

--Ka mikä sinä olet tässä komentaja? Minä laulan mitä tahdon, enkä kysy
lupaa keltään.

Ja Lopo yritti alkaa samaa laulua uudelleen. Mutta silloin hyppäsi mies
ylös ja pui nyrkkiä Lopon edessä.

--Totteletko, vai etkö? Näytänkö minä sinulle mikä on mikä?

--Huuti, ja mene tiehesi siitä, ärjäsi Lopo vastaan. Ville, potkaise
pellolle tuo ruoja.

--Antaa olla, ei riidellä. Voithan sinä laulaa jotain muuta.--Se, näet,
kun on Jannen sukulainen, tuo. Niin onko kumma, jos suuttuu.

--Kyllä olette hyviä. Totta toisen kerran. Kaunista joukkoa! Mitähän
sanoisivat Kuopiossa, kun tietäisivät, minkälaisten roistojen sekaan
olen täällä joutunut.

--Mahdoit pysyä siellä. Juukeliako sinä tänne tulit? intoili vielä
Jannen sukulainen.
--Samaapa minä itsekin ihmettelen.--Hän kävi totiseksi, herkesi
heiluttamasta päätään ja katsoa tuijotti yhteen kohti.--Mikä lienee
minua riivannut ... olen kuin mustilainen ... en voi pysyä paikoillani
... sitä kuin kerran nuoresta pitäen tottui tuohon kulkemiseen ...
ensin kerjuulla ... sitten tavaran kaupalla ... kylästä kylään kuin
laukkuryssä ... sillähän se niin meni luontoon ... ei voi enää olla
yhdessä kohden ... ei vaikka mitä tekisi... Ja vaikka minulla aina on
niin ikävä sinne kotipuolelle ... niitä ihmisiä ... voi, jos sinä Ville
tuntisit ... luuletkos, että siellä milloinkaan on minulle tuolla lailla
nyrkkiä näytetty ... hyvänä pitivät aina ... ja rakkaita olivat ...
semmoiset pulskat, komeat miehetkin ... syleilemään vaan työntääntyivät
... että oli pahemmassa kuin pulassa usein...

Jo häntä nauratti taas, pää heilui ja nuuskaa hän veti sieramiinsa
oikein kosolti.

Kovempana entistään kaikui hänen äänensä:

    »Elä sinä mammani sitä sure, että minun kävi näin,
    Vaan sure niitä kauniita poikia, jotka minulta sinne jäi.»

--Heitä pois, mitä sinä niitä enää muistelet, sanoi Ville, jonka silmät
alkoivat kovin veristää, kun täällä on toisia yhtä hyviä. Mitä on
sinulla minuakaan vastaan, sanoppas? Syleilemään olen valmis paikalla...

--Oles tuossa ... mene matkaas ... annapas kun katson tuota poikaa
tuolla portilla ... herran terttu ... siinä se taas tirkkii raosta ...
ähäs, ähäs ... näkeekö hän minut? Ähäs, ähäs ... joko tulen ... joko?...
Tiedätkös kenen se on poika, tuo?

--Kortmanin rouvan eikös se ole!

--Niin on ... Kortmanin rouvan se on... Ei antanut äsken minun syliini
lasta ... olin liian huono mielestään ... kyllä sen ymmärsin ...
tiedätkös, Ville ... se minuun koski ... vihlaisi täällä povessani kuin
veitsellä... Minä kun pienestä pitäen olen hänet tuntenut ... ja
antaisin vaikka silmäni hänen edestään ... kun se oli niin herttainen
... jasso, Lopo ... sööta Lopo, sanoi ja suu hymyssä aina ... mutta nyt
vei lapsen pois ... enkä saanut häntä itseänsäkään likelle tulla ...
niin, minä itken, Ville ... minun täytyy itkeä, kun sitä ajattelen...
Kun-kun-kun-aja-aja-ajattelen.

--Elä joutavia. Tuommoisesta en totta olisi millänikään. Olisit
haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja lähtenyt tiehesi... Mutta elähän
huoli, minä vielä kostan puolestasi.

--Millä sinä kostat?

--Sären ensi yön aikana tuon lankun.

--Hyi, koetapas. Ko-ko-koetapas, sanon minä.

Häntä alkoi kovin nikottaa.

--Särettävä se on kumminkin, näethän kuinka on huono.

--Sinä et sitä lankkua säre ... etkä--etkä tee sille rouvalle mi-mitään
pahaa. Jos-jos-jos minun kanssani ... ta-ta-tahdot so-so-sovussa elää.
Kuu-kuu-kuu-kuuletkos?

--No noh, mitä sinä suutut ... enhän minä kuin leikilläni ... luulin
sinun tahtovasi... Elä ole vihainen ... juodaan olutta ... tuokaa pullo
vielä... Villellä on rahaa kuin roskaa tänä päivänä. Eikä Ville sure
huomista päivää... Olen oppinut konstin, jolla helposti saan toista, kun
entinen loppuu.

--Ne-ne-neuvopas minullekin.

--Kun et sano kellenkään... Mutta hiljaa ettei muut kuule. Minulla on
hyvät huopakengät ... melkein uudet... Ne asetan Parviaisen puodin eteen
... itse vahtaan portin takana, ja kun sitten joku ne sieppaa, niin minä
niskaan kiinni ja huutamaan poliisia... Sitten vaadin sovintoa,
ymmärrätkös.

--Suk-suk-sukkela keino...

--Mutta nyt lähdemme pois, eikös niin?

Ville katsoi häneen kiiltävin silmin.

--Mi-mihinkä? änkytti Lopo.

--Mihinkäs sinä äsken ajattelit mennä?

--Ullan-sau-saunalle.

--Lähtäänpä sitten sinne.

Hoiperrellen he astuivat kadulle. Villen jalat kantoivat vähän paremmin,
hän sen vuoksi tukesi Lopoa kainalosta.

Ville alkoi laulun, Lopo siihen yhtyi sen verran kuin nikotukselta sai
valtaa. Mutta ääni oli jo käynyt kovin karheaksi.
  »Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia,
  Servin Maija se sanoi että lähtääs meidän kotia.

    Juodaan kuppi kahvia
    Ja juodaan kuppi kahvia
    Juodaan kuppi kahvia
    Ja pari lasia totia.»

Pekka seisoi säiläportin takana ja seurasi heitä suurilla ihmettelevillä
silmillään, kunnes kääntyivät kulmasta vasempaan päin. Mutta he vaan
lauloivat ja hoipertelivat; Pekkaa eivät huomanneet, sillä he kulkivat
toiselta puolen katua...




IV


Aamulla kun Lopo heräsi, löysi hän itsensä Ullan saunan lattialta. Olkia
oli vähän hänen allaan, toppanuttu tyynynään.

Kylmältä tuntui, ja kurjalta kaikin puolin. Paha elämä ja ilkeätä
katkua. Ei tiennyt oikein, kuinka pitkälle päivä oli kulunut; jäisestä
ikkunasta se vaan hämärtävänä pääsi sinne saunaan.

Nenäkin oli tukossa, ja suussa inha maku. Hyi!

Lopo kääntyi toiselle kyljelleen ja koetti selvittää ajatuksiaan. Hän ei
muistanut eilisestä päiväsiä mitään, ei kerrassa mitään. Ei tiennyt
sitäkään, kuinka oli tullut tänne, Ullan saunaan.

Päässä jumisi ja kolkutti. Sisästä nousi karvasta sappea kurkkuun; vähän
väliä häntä aina röystäytti.

Ei tehnyt mieli nousemaan. Koko maailma tuntui niin happamelta...

Ohoo! Nyt hän sen muisti ... näki selvästi edessään kapakan, olutpullot,
tupakan savun ja humalaiset miehet. Muisti omat laulunsa,
poikapalleroisen portin takana ja Villen...

Senkin, kuinka olivat yhdessä tänne tulleet ja--

Häntä puistatti. Poika ja mies juohtuivat mieleen sieltä Kuopiosta.
Mies, joka ei hänelle milloinkaan sanonut pahaa sanaa, ja jonka
papinkirjassa ei ollut pienintäkään pilkkua.

Hän hakkasi nyrkkiään saunan permantoon ja örisi; tunsi helpoitusta kun
oikein koski. Painoi sitten kasvojaan päänalustaan, painoi niin, että
oli tukehtua... Kunpa tuosta hengestään olisikin niin keveästi päässyt!

Siinä vaan virui, ei viitsinyt nousta eikä viitsinyt ajatella enää
mitään. Mutta päätä kolotti ja suussa oli inha maku.

Askeleita kuului viimein ulkoa; porstuassa kolisi ja saunan kuurainen
ovi vetäistiin selälleen. Kylmän henki puhalsi sisään pitkin lattiata.
Lopon hartioita pöyristi; mutta suulleen hän jäi yhä makaamaan, ei
nostanut päätään sen vertaa, että olisi katsonut, ken sisään tuli.

Puusylyys paiskattiin uunin eteen. Sitten seurasi hetken hiljaisuus;
Lopo tunsi luissaan, että häneen tulijan silmät kiintyivät.

--Nyt ala nousta. Herrasväkeä tulee saunaan kello kolmelta. Täytyy
siistiä ja panna lämmitä.

Ullan ääni...

Eihän auttanut Lopon muuta kuin totella. Hän nousi istualleen,
haukotteli ja kynsi päätään.

--Voi, raukka, minkä näköinen olet.

Vastaukseksi loi häneen Lopo vaan tylsän katseen. Hän pääsi vihdoin
seisoalleen, ojenteli ruumistaan ja hieroi silmiään. Mutta sitten hän
vajosi hervottomana penkille.

Ulla työnsi puut uuniin ja sytytti.

--Laita, jumalan luoma, itsesi täältä pois. Rouvat jos vaan näkevät,
niin kummat tuli. Eivät uskaltaisi tuon koommin käydä saunassani.

--Elähän pelkää, kyllä korjaan luuni siksi.

--Niitä on nyt ruvennut käymään herrojakin siitä lähtein kuin saunat
hävitettiin kaupungista pois. Eilenkin illalla, vähää ennen kuin tulitte
Villen kanssa, oli täällä kaksi tukkipatruunaa. Hyvä kuin ette sattuneet
vastakkain.

--Ketä olivat?

--Toista en tuntenut, mutta toinen oli se rikas Sarkanen Viitasaarelta.
Nyt kuuluu muuttavan Jyväskylään ja ostavan itselleen talon.

--Onko jo ostanut? Lopon silmät rävähtivät auki, ja vetelyys sillä
kertaa katosi.

--Ei vielä. Värjäri Rosvallin kartanoa tuntui ajattelevan.

--Sieltä rannalta, lutakosta? Jopa tekee hullun kaupan. Kortmanin
rouvalta saisi paljon paremmalta paikalta talon ja vallan uuden. Ei
semmoista harakanpesää kuin tuo Rosvallin näyttää olevan. Ja niinkuin
hän sen möisi huokeasta.

--Paljonko tahtoo?

--No ei kuin viisitoistatuhatta. Itselleen se on tullut niille maksamaan
kolmattakymmentä.

--Kun olisin tiennyt siitä puhua.

--Missähän tuo lienee kortteeria? Kestikievarissa varmaan?

--Eikä kun tässä likellä, Mattilan hovissa. Ettäkö menisit hänen
puheilleen? Elä hyvä ihminen, kun olet tuon näköinen. Hän sinua
säikähtää. Parempi, jos minä lähtisin. Mutta kun tämän saunan
siivoaminen ja lämmitys...

--Kyllä minä toimitan kaikki, jos vaan menet. Sano, että hän sen myö
niin huokeasta sen vuoksi, kun muuttaa pois. Ja että se on niin hyvässä
kunnossa, ettei suinkaan kymmeniin vuosiin tarvitse mitään korjauksia
tehdä. Sisähuoneet, ulkohuoneet, kellarit, joka kohta niin reilua ja
pulskaa. Tietäähän, kun itse ovat rakentaneet.

--Mutta täällä pitäisi pestäkin lauteet ja lattiat ja--

--Minä pesen, elä ollenkaan sitä sure. Laitan vedet ja kaikki valmiiksi.
--Muista sanoa, että siitä pari vuotta sitten tarjottiin kaksikymmentä
tuhatta, mutta eivät myöneet, kun maisteri silloin vielä eli. Eikähän
sitä kukaan siihen hintaan nytkään möisi, mutta rouva kun ei ole
tottunut asioita hoitamaan, niin tahtoo päästä siitä irti. Muista sanoa
sekin.

--Kyllä, kyllä. Laita sitten padan alle myöskin tuli ja pane vettä
varistumaan. Ihan täyteen se pitää panna, että saavat ammekylpyä, jos
tahtovat.

Ulla läksi ja Lopo alkoi työtänsä. Varisti vettä, pesi lauteet ja
lattiat ja penkit. Reuhkasi niin, että hiki oli päässä.

Siinä häneltä unohtui sekä pahoinvointi että muu alakuloisuus. Eikä
suinkaan voimia puuttunut, vaikka olikin yhtä ja toista kokenut maailman
markkinoilla kulkeissaan.

Lasareetissa maannut jo monet kerrat--

--No niin, huoli niitä ajatella, puhui hän itsekseen siinä kun hiekan
kanssa kuuraili pallia puhtaaksi. Saa nähdä, tapaako Ulla sitä herraansa.

Tavannut oli. Hän tulla huohatti henki kurkussa, kun oli viipynyt niin
kauvan ja pelkäsi, ettei Lopo malttanutkaan laittaa saunaa oikein
hyväksi. Ilokseen sitten näki, että olihan se laittanut kumminkin.

--No, kuinka sinun kävi? Kerropas!

--Hyvin vallan. Oli niin mielissään, kun sai tietää asiasta ja--

Ulla tukki suunsa, sillä hän muisti tässä sitä markkaa, jonka hän oli
saanut juomarahaksi ja joka nyt oli hänellä taskussa. Mutta Lopo siitä
varmaan olisi vaatinut osansa, jos vaan sen tiesi. Parasta siis olla
mitään virkkamatta.

--Vai niin? Vai oli mielissään. Hän sitten aikoo sen ostaa?

--Kuinka vaan kaupoissa sopivat. Sinne hän läksi heti.

--Herran poika! Nyt on hukkapeli.

--Mikä on?

--Ei mikään, ei mikään. Minun täytyy lähteä heti kaupunkiin. Voi, surma!
Enhän mahda ennättää enää. Hevosellako hän meni?

--Hevosella. Mutta--miks' niin?

--Pahuus, etten tullut sitä ajatelleeksi! Mikä pöllö minä olin.
Saakuri--.

--En ymmärrä mitään. Etkö sinä saa suutasi auki, hyvä ihminen!

--Se menee ja myy sen kahdestatoista tuhannesta, ei osaa vaatia enempää,
ellen minä joudu väliin. Kolmetuhatta sujahtaa poloiselta kuin veteen.

Hän veti nutun päälleen, tiukensi solmua ja kiirehti menemään.

--Hyvästi, ja kiitoksia kortteerista.

--Noinko sinä menet kaupunkiin? Silitä, veikkonen, edes päätäsi.

--En jouda.

Hän oli jo maantiellä, työnsi käsillään hiuksia huivin alle otsalta ja
juosta hiippasi eteenpäin. Hevonen nousi ylämäkeä, hän koetti sitä
tavoittaa.

--Ota, hyvä mies, minua rekeen, että pääsisin pikemmin, hän huusi.

--Ptruu!

Mies kääntyi katsomaan olkapäänsä yli.

--Mihinkä semmoinen kiire?

Lopo hyppäsi hengästyneenä laidalle istumaan.

--Anna juosta aika kyytiä.

Hän kertoi miehelle, kuinka heidän joutumisestaan riippui, jos köyhä
leski, jolla oli monta lasta, voitti tai menetti kolme tuhatta markkaa.
Kun mies sen kuuli, löi hän piiskalla hevosta selkään, eikä monta
minuuttia viipynyt, ennenkuin olivat rouva Kortmanin portin edessä.

Siellä toinen hevonen jo seisoi odottamassa.

--Joko siitä on kauvankin kuin tulitte? kysyi Lopo kuskilta.

Tämä vaan hiukan väänsi päätään.

--Niin mikä sitten?

Lopo töyttäsi kyökkiin. Ei joutunut hyvää päivää sanomaan.

--Mene kiireesti käskemään rouvaa tänne, hän huusi hengästyneenä
Riikalle, joka parast'aikaa pani pienellä lusikalla kahvijauhoja
pannuun.

--Ei sitä nyt voi mennä häiritsemään, siellä on vieras.

--Senpätähden juuri. Ennenkuin ennättää tehdä tuhmuuksia. Joudu nyt.
Taikka minä menen itse.

--Elä, jumalan luoma. Minä sitten ennemmin--

Hän nosti pannun syrjempään reiästä ja meni sisään.

Rouva seurasi kohta Riikkaa, sillä tämä oli antanut hätäilevän merkin.

--Mikä on? Jasso, Lopo! Mutta enhän minä nyt jouda.--Luulin olevan
tärkeämpääkin.

Hän aikoi kärsimättömänä vetääntyä takaisin. Mutta Lopo otti häntä
hihasta kiinni.

--Sanoitteko hänelle jo hinnan? läähätti hän suihkaista.

--Kenelle? Minkä hinnan?

Rouva väistyi hänestä etemmäksi. Kasvoissa ilmestyi vastenmielisyyttä ja
inhoa. Lopon väkevä henkäys oli puhaltanut hänelle suuhun ja nenään.

Lopo ei sitä taaskaan huomannut, innoissaan kun oli.

--Luojan lykky, että ennätin. Sehän tuli ostamaan taloanne, tuo herra
Sarkanen, vai mikä hitto hänen nimensä on.

--Kuinka sen tiedätte?

--Pyytäkää kuuttatoista tuhatta ja huojistakaa viiteentoista, mutta ei
siitä alle ollenkaan. Hän sen kyllä maksaa. Minulla kun oli semmoinen
hätä, että nyt te sen myötte polkuhinnasta, ennenkuin joudun estämään.

--Viisitoista tuhatta? Eihän se ole mitenkään mahdollista. Jos saan
kaksikintoista--

--Viisitoista saatte tinkimättä. Elkää hullunakaan myökö hyvää taloanne
vähemmästä. Tarvitsette ne rahat lapsillenne yhtä hyvin kuin Sarkanenkin.
Kolmetuhatta, ajatelkaa, ei se ole pieni summa.

--Minun täytyy mennä sisään.

--Uskokaa nyt hyvällä: kuusitoista tuhatta--.

--Mutta jos hän säikähtää sitä hintaa ja jättää koko kaupan sikseen?

--Ei jätä, elkää peljätkö, kun minä kerran takaan.

Rouva meni sisään vieraansa luokse ja Riikka hoiti pannuaan taaskin,
eikä puhunut mitään.

--Ylpeä se on tuo, arveli Lopo itsekseen, mutta minä piittaan hänestä
viis'.

--Joko teillä on tavarat koossa? hän kysyi viimein.

Riikka nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin ja siitä taas pannuun
takaisin, puhdisti suun ja painoi kannen kiinni.

--Kuuletko sinä? Minä kysyin, joko tavarat ovat koossa?

--Milloinka minä olen niitä joutanut keräilemään. On tässä ollut työtä
muutakin.

--Siinä et olisi kauvan viipynyt. Mutta yhden tekevä. Saatan minä vähän
päästä tulla uudestaankin niitä hakemaan. Saan sitten kuulla samalla,
kuinka talon kaupoissa sopivat.




V


Hän meni torille, jossa vielä oli väkeä, vaikka kello jo kävi kahta.
Maalaiset eivät kaikki olleet tavaroistaan päässeet ja seisoivat sen
vuoksi yhä siinä ostajia odottamassa ja kauppoja hieromassa. Heitä
kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa ne keinottelijat, jotka aina
odottelivat myöhäistä tuntia ostoksia tehdäkseen, että saisivat sillä
tavoin maalaisten tavarat pilkkahinnasta.

Lopo läheni erästä kuormaa, jossa vielä oli suuri voipytty myymättä.
Miehen täytyi palastella tavaransa ja myydä vähissä osissa, että pääsisi
siitä pikemmin erilleen ja saisi paremman hinnan. Ostajat tinkivät, mies
riiteli. Kauppa kumminkin syntyi. Hän heitti kukkaron kädestään reen
pohjalle ja tarttui puntariin.

Mies käänteli ja väänteli puntariaan, milloin hän lisäsi voita nokassa
olevaan riepuun, milloin taas vähensi; jäykät sormet eivät hevillä
tahtoneet saada sitä kohdallaan seisomaan, ja kun se viimeinkin
onnistui, huomattiin, ettei siinä vieläkään se määrä ollut, kuin oleman
piti. Uusi työ, samat temput, ja niitä sieti tehdä monet kerrat.

Lopon silmät olivat kiinni puntarissa, niinkuin muidenkin. Mutta huomio
oli toisaalla.

Tuo kukkaro pyöri hänen mielessään. Se oli tuommoinen tavallinen
maalaiskukkaro, jonka suu oli vedetty nauhalla umpeen.

Ei se tyhjä ollut, ellei aivan täysikään. Lieneekö sisältänyt hopea- vai
kuparirahoja. Ehkä vähän paperiakin ja kultaa, kukaties.

Lopo ei nähnyt puntarista mitään, vaikka silmät olivat siihen
kääntyneet. Mutta kukkaron hän oivalsi selvään, siinä missä se retkotti
reen pohjalla, heinien päällä. Suu oli kallistunut häneen päin ja
vetonauha ojentui niin likelle, että melkein kosketti hänen sormiinsa.

Tahtoi väkisenkin temmata kättä sinnepäin. Eihän siinä tarvinnut kuin
nykäistä vaan, niin oli kukkaro sillä kertaa hänen hihassaan. Olisikohan
koettaa?

Mies reistasi taas parast'aikaa tasapainoa; jokaisen pää lähestyi
puntaria.

--Nyt oli otollinen aika!

Joku ääni sen sanoi Lopon sielussa. Sekä sielussa että ruumiissa. Hän
tunsi tuon äänen povessaan ja päässään; povessa se alkoi, syöksi sieltä
päähän, sieltä poveen takaisin ja päähän jälleen yhä suurempaa vauhtia
ylös ja alas, siksi että kaikki oli yhtenä humuna.

Hän heitti vilaukselta hätäisen, himokkaan silmäyksen kukkaroon.
Paikallaan se oli unohdettuna syrjässä. Viattomana, viettelevänä.

Lopon katse muuttui hajalliseksi. Silmät pyörivät ympäri yhdestä
toiseen, eivät pysähtyneet mihinkään. Ja käsi lähti ikäänkuin itsestään,
omasta tahdostaan liikkeelle.

Hän ojensi päätään puntaria kohden niinkuin muutkin. Seisoi se jo
kohdallaan, viivan merkkiä katsottiin miehissä.

--Nyt--!

Se oli hänellä hihassa! Oikean käden nutunhihassa!

Veri, joka hetkeksi oli seisahtunut suonissa, sävähti nyt tuliseen
juoksuun.

--Kun pääsisi tästä kunnialla pois. Ennenkuin ukko huomaa kaivata...

--Ei ole vieläkään täysi mitta. Sietää se pienen palan lisää, että
naulan viiva hyvin näkyy, huudettiin miehen ympärillä.

Muut ne huusivat, ei Lopo.

Hän oli vetääntynyt etemmäksi, toisten taakse, ja näytti tähystelevän
jotain merkillistä kauvempana kauppakadulla. Jos sitä nimittäin olisi
joku huomioonsa ottanut.

Mutta eivät ne hoksanneet; eivätkä hoksanneet sitäkään, että hän läksi
pois, astui hitaasti ensin, mutta vähän matkaa kun oli päässyt, niin jo
otti semmoista vauhtia, ettei helmat kantapäitä tavoittaneet.

Kauppakatua hän kulki, siellä kun oli enemmän väkeä. Sitten meni
Parviaisen portista sisään, sillä hän oli pannut merkille, että siitä
talosta toinen portti vei syrjäkadulle. Täältä hän taas pääsi
pujahtamaan harjukatua Kortmaniin ja sen tiesi, ettei häntä sieltä
kukaan osaisi hakea, jos lankeisikin epäluulo häneen.

Taaskin oli Pekka pihalla. Punaposkisena, ilosilmäisenä, hymysuuna hän
juosta teputteli Lopoa vastaan eikä peljännyt enää ollenkaan.

--Herran terttu--!

Lopo painoi portin kiinni, vilkaisi taakseen kadulle ja väistyi
syrjempään lankun suojaan.

--Tuleppas tänne, Pekka, tule! Et usko, mitä Lopo sinulle antaa.

Hän veti kukkaron esiin ja katsoi, kuinka paljon siellä oli rahaa.

Vähänpä oli!

--Hyi, hävytöntä, ei kuin kolme markkaa. Yksi oli markan raha, kaksi oli
viiskymmenpennistä, loput kuparia.

Hän otti markan sieltä erilleen, sitoi kukkaron kiinni ja pisti sen
taskuunsa.

Mutta markanrahan hän antoi Pekalle.

--Mene, kultani, ostamaan itsellesi konvehtia tällä Kiljanderin rouvan
puodista. Mene, mene! Mutta katso, etteivät aja päällesi.

Hän myhäili tyytyväisenä, katsellessaan lankun raosta kuinka Pekka
juoksi katua alas...

Ei ollut Riikka vieläkään koonnut hänelle myötäviä tavaroita. Väitti
rouvan sanoneen, että viitsikö niitä enää noin kaupitella, kun kumminkin
tulee pian huutokauppa pidettäväksi.

--Mitä herran nimessä te luulette semmoisella törkytavaralla saavanne
huutokaupassa. Ettehän sitä ilkiä sinne viedäkään, toimitteli Lopo.

Riikka ei siihen virkkanut mitään.

--Missä se on rouva? Hae hänet käsiini pian.

--Kun siellä on vieraita.

--Sekö Sarkanen?

--Ei, se jo meni pois. Muita on,--rouvia.

--No, niistä minä vähät.

Lopo hönttäsi itse sisään, ja suoraa päätä saliin saakka, missä rouvat
istuivat. Ovella hän kumminkin pysähtyi ja vilkutti sormea.

--Tulkaapas tänne, rouva, pikkuisen.

Kaksi vierasta rouvaa siellä oli, kaikki kääntyivät katsomaan Lopoa.
Vieraat nauroivat, ja naurahtipa emäntä itsekin, vaikka oli vähän
hämillään. Kiiruhtaen hän tuli ovelle, saadakseen Lopoa siitä pois.

--Mitä sanoi Sarkanen? Syntyikö kaupat?

--Kyllä. Mutta lähtään tänne toiseen huoneeseen.

--Paljonko lupasi?

--Viisitoista tuhatta. Ei tinkinyt ollenkaan.

--Näettekös nyt! Mitä minä sanoin. Ilman minua olisitte antanut mennä
kahdestatoista. Tokko oli onni, että joudutin tänne ajoissa.

--Tss! Hiljaa, hiljaa, ettei kuulu saliin. Mitä teillä muuten oli
minulle asiaa.

--Niitä tavaroitahan tulin noutamaan. Maalle menen nyt myyskentelemään,
ehkä saan siellä paremman hinnan.

--Kiitoksia, mutta en minä niitä enää anna.

--Minkätähden ette anna? Tuon teille taas pari-kolmekymmentä markkaa,
hyvää se tekee. Täytyy teidän ottaa irti joka penni, minkä vaan saatte.
Huutokaupassa ei makseta semmoisesta tavarasta mitään, saatte uskoa.

--Vaikka; en minä kumminkaan--

--Voi, hyvä jumala, kuinka olette ymmärtämätön. Antaahan olla, kyllä
nälkä teitä vielä opettaa. Muistakaa minun sanoneeni.

--Te pidätte ihan tarpeetonta huolta, hyvä Lopo. Että pääsisitte
rauhaan, niin minä nyt ilmoitan teille yhden asian, joka vielä on
salaisuus. Jos lupaatte olla siitä puhumatta.

--Lupaan, tietysti lupaan. No, mikä se on? Menettekö naimisiin?

--Ei, mutta olen saanut hyvän paikan, Åbo Tidningin korrektuurin
lukijaksi, Turkuun.

--Minkä lukijaksi?

--Korrektuurin? Siitä saan tuhat neljäsataa palkkaa. Niin ettei minulla
tule olemaan mitään hätää.

--Ooho?--Milloinka--?

--Eilen illalla sain postissa kirjeen. Mutta nyt minun täytyy mennä
sisään vieraiden luokse.

--Elkäähän vielä, kuulkaa kun sanon.--Ettekö sitten--enkö minä sitten
voi olla minäkään apuna? Pyykinpesussa taikka semmoisessa?

--Kiitoksia, minulla on entiset pesijät.

--Huoneitten siivoamisessa, astiain kuuraamisessa, osaan minä tehdä jos
mitä.

--En minä nyt tarvitse. Hyvästi vaan ja kiitoksia vaivoistanne. Minun
täytyy mennä.

--Te sitten muutatte Turkuun? Kuinka pian?

Rouva ei ollut enää kuulevinaan. Hän meni takaisin vieraiden luokse ja
jätti Lopon siihen seisomaan.

Ensin Lopo sitä tuskin huomasi, ihmeissään kun oli tuosta
odottamattomasta uutisesta. Mutta hän heräsi, kun rouva veti ovea
kiinni jäljessään.

Sinne hän nyt meni kesken puheen! Ja Lopolla kun olisi vielä ollut niin
paljon kysyttävää ja toimitettavaa hänelle.

--Pahuus kaikkiakin, hän mutisi itsekseen. Mitä ne ovat, nuo rouvat?
Ajaisi heidät hiiteen.

Lopo nykäisi hiukan sormellaan ovea.--Se meni raolleen; hän tirkisti
sisään.

Siellä ne istuivat sohvassa ja nauraa virnuttivat rouvalle, joka nyt
palasi heidän luokseen.

--Mikä kummallinen konnesanssi--?

--Voi, sanokaas muuta!

Rouva oli selin Lopoon, ettei tämä voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta
äänessä oli harmin sekaista hymyä.

--Minä olen aivan hukassa hänen kanssaan.

--Mikä ihminen se on?

--Ajatelkaa,--eräs huono nainen. Hyvin, hyvin huono nainen. Joka on
istunut linnassa ja--taivas ties', mitä kaikkea hän on tehnyt. Uh,
minulla on hänestä oikein vaikea. Kun hän tulee likelle, niin ihan
rupean voimaan pahoin. Uh!

--No mutta miksi kärsit häntä? Käskisit pois.

--En ilkiä, kun hän, raukka, kumminkin tarkoittaa hyvää. Hän on tuntenut
minut ennen nuorena ja tahtoisi nyt välttämättä jollakin tavalla minua
palvella.

--Palvella? Ooh, usko sitä! Tahtoo vaan päästä taloon että voisi
varastaa.

--Sinä olet liian hienotunteinen, armas Augusta, sanoi toinen,
tuommoisten kanssa se on aivan tarpeetonta. Sano sinä vaan suoraan,
ettei hänen sovi tungetella luoksesi tuolla tavalla.

--Ei, mutta kuinka hävyttömiä ne ovat! päivitteli vielä ensimmäinen
rouva, kun pakkaantuu vaan niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin
olisi meidän vertaisemme. Varmaan hän olisi pian istunut sohvaan, ellei
Augusta mennyt häntä peräyttämään.

--Huomautitko häntä edes siitä? Tietysti et. Voi mikä lapsi sinä olet.

--Ei, kyllä minä osoitin hänelle selvään, etten suvaitse häntä. En luule
hänen enää toista kertaa tulevan.

--Mutta jospa hän ei ymmärtänytkään tarkoitusta, vaan ilmestyy taas
vähän päästä uudelleen?

Vieraat nauroivat.

--Sitten ei auta muu kuin suora puhe, päätti Augusta rouva.

--Kuinka se kuuluu?

--Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunnialliset ihmiset tahdo
olla missään tekemisessä.

--Ja niin siivoton, voit lisätä, että saastutatte ilman huoneissa
pelkällä käynnillänne--

Tähän saakka Lopo kuunteli keskustelua. Joka sana oli kaikunut selvästi
hänen korvissaan, niin selvästi ettei hän enää mitään muuta oivaltanut.

Riikka kulki kahvitarjottia kantaen hänen ohitsensa saliin.

--Mitä se Lopo täällä yksikseen--? hän suhahti mennessään.

Ei kuitenkaan katsonut häneen sen tarkemmasti, kiire kun oli.

Lopon henkeä ahdisti; hän läksi pois, ulkoilmaan.

Pekka tuli juosten häntä vastaan, kädessä suuri paperipussi, täynnä
konvehtia. Suussakin oli hänellä semmoinen suunnaton palanen, että poski
oli pullollaan.

--Noin--pal-jon! hän huusi ja osoitti Lopolle pussiaan.

Lopo ei häntä nähnyt, vaikka sivuutti niin läheltä, että Pekan ojennettu
käsi häneen kosketti.

Pekka pysähtyi vähäisen ja kääntyi katsomaan. Mutta kun portti löi
kiinni Lopon jälkeen, ei Pekka hänestä enempää huolinut, vaan juoksi
riemuissaan sisään näyttämään Riikalle ja mammalle ja toisille lapsille,
mitä oli saanut rouva Kiljanderin puodista, siltä hyvältä Maria
neidiltä, joka aina ennenkin hänelle oli kaupantekijäisiä antanut, kun
mamma laittoi rihmarullaa ostamaan taikka kengän-nauhoja.

Mutta Lopo sillä välin otti kiireitä askeleita Kuopioon vievää maantietä
kohden. Ei hän juuri mitään tiettyä ajatellut; korvissa vaan soi yhä
rouvien sanat ja elävästi hän näki heidät vieläkin edessään kaikki
kolme, semmoisina kuin he siellä salissa pöydän ympärillä istuivat!

--Te olette huono nainen, teidän kanssanne ei kunniallinen ihminen tahdo
olla missään tekemisessä.

Hänen päätänsä viepoitti; olipa vähällä paiskata syrjään välistä.
Hartiat menivät kumaraan ja pää painui alas. Tuntui kuin olisi hän äkkiä
vanhentunut kauheasti.

Mutta jalat hamppuilivat eteenpäin, kuin olisi tuli kantapäissä ollut.

Weilin'in nurkalla seisoi katupoikia koko liuma.

--Härnätään, härnätään, kävi suihke heidän välillään, ennenkuin Lopo
vielä maillekaan ehti.

--Hilivoo! sanoi Sorsan Ulla, kun hirrestä pääsi.

--Moron mamma! Tule vaan tänne, saat sirua silmään, pyryä polveen,
löylystä takaa päin.

--Toroi, turakki, kappusivai!

Lopo ei ollut heistä tietääkseenkään; ei kääntänyt päätä, ei sanaa
sanonut, vaikka pojat juoksivat jäljessä, nykivät ja repivät, viskelivät
lunta ja nakkelivat jääpalasilla. Poikia harmitti, kun eivät saaneet
häntä suuttumaan. Aina tulliportin taakse he eukkoa kyydittivät ja
yltyivät kiusanteossa jo niin, että viimein töyttäsivät hänet maantien
raviin kyljelleen. Sitten he kumminkin säikähtivät ja juosta vilistivät
tiehensä, kun Lopo ei noussutkaan ylös, vaan jäi liikkumattomana siihen
makaamaan.

Ei häneen kumminkaan pahasti sattunut, muuten vaan ei välittänyt pyrkiä
pystyyn, koska hänelle oli juuri yhdentekevä, missä oli, miten oli, tai
oliko olemassa ollenkaan. Hän odotti vähän aikaa, että sammuisiko elämä
tuohon paikkaan, mutta kun ei siltä tuntunut, täytyi hänen kömpiä
jaloilleen taaskin ja jatkaa matkaa eteenpäin.

Hautausmaan ohitse hän kulki, aidan yli ristit ja valkoiset taulut
mustine kirjaimineen häntä katsoivat. Mutta Lopo ei niitä nähnyt, riensi
vaan eteenpäin yhä.

Hevosia tuli täyttä laukkaa kaupungista päin. Reessä istui humalaisia
miehiä, jotka kirkuivat ja huiskivat piiskoillaan. Olivat vähällä ajaa
Lopon ylitse.

--Pois tieltä, akka, täältä miehiä tulee!

Mutta väistyä heidän täytyi, sillä Lopo ei ollut heistä milläänkään!

Samassa kääntyi Lohikosken tieltä kaksi herrasneitiä; avokorvaisia,
hienon-näköisiä, lyhyissä karvareunus-palttoissaan, jotka istuivat kuin
valetut ruumista myöten.

He puhelivat ja nauroivat keskenään aivan kuin rouvatkin äsken.

Lopo säpsähti; hän veti huivin paremmin silmilleen ja pitkitti matkaansa.

Vasta Taulumäen kohdalla, pari virstaa kaupungista, hän selveni sen
verran, että huomasi kulkevansa Kuopioon päin. Ja silloin heräsi hänessä
yht'äkkiä semmoinen kipeä ikävä, että oikein kirveli povea. Kun olivat
niin kaukana, mies ja poika! Likelle viikon hän saisi kulkea ennenkuin
perille ehti!

Ja kuka sen tiesi, vaikka olisivat jo kuolleetkin tällä välin! Olihan
siitä monta kuukautta, kun hän sieltä läksi, eikä pitkään aikaan hän
ollut kuullut heistä mitään. Kuopion rahtimiehiä oli tavannut pari
päivää sitten, mutta nekään eivät edes tunteneetkaan heitä.

Lopo astui kiivaammin näitä miettiessään. Siinä oli pitkän matkaa
aukeata; vihainen tuuli pieksi kasvoja, huhtoi helmoja. Polvia palelsi,
hän koetti rientää, että pääsisi metsän suojaan.

Mutta ennenkuin hän sinne ennätti, rupesi sydänalassa niin kovin
hiukaisemaan, että melkein pyörrytti. Kaiken päivää hän sitä kyllä oli
tuntenut, vaikkei huolinut välittää. Vaan nyt nousivat sisukset
semmoiseen porinaan, ettei auttanut muuta kuin poiketa mökkiin, joka oli
siinä tien vieressä, pyytämään einettä, erinomattain kun ei tiennyt,
miten pitkältä oli seuraavaan kylään. Hän, näet, oli tullut Mikkelin
tietä, jonka vuoksi tämä, joka suorasti vei Kuopioon, oli hänelle vallan
outo.

Huono mökki se oli, pahanpäiväinen. Yksi ainoa tupa, sekin kallellaan,
ikkunat rikki. Hevonen seisoi rekineen ulompana, heiniä edessä.

Lopo ei siihen sen enempää huomiota pannut, vaan astui sisään. Ulkonakin
jo hämärteli, mutta tuvassa oli niin pimeää, ettei Lopo alussa
varsinkaan tahtonut eroittaa mitään. Ihmisiä siellä oli, sen verran hän
kuitenkin sai huoneesta tolkkua.

Lopo teki hyvän illan ja siihen vastattiin. Naisen ääni kuului uunin
kupeelta.

Häntä Lopo lähestyi; pyysi ruokaa maksua vastaan. Kiire oli, täytyi
lähteä vielä taipaleelle, että pääsisi jonkun verran matkaa eteenpäin,
ennenkuin yö tavoitti. Tyytyi siihen, mitä sai, kalaa, leipää, voita, ja
kaljaa ryypättäväksi.

Päreeseen pistettiin tuli, että hän näki syödä. Loitompana istui miehiä,
mutta ne olivat herenneet äänettömiksi, tupakoivat vaan ja syljeksivät.
Välistä loivat syrjäkatseen Lopoon, kun tuo ei näyttänyt olevan
likiseudun ihmisiä.

Lopokaan ei puhunut mitään; taukoamatta hän liikutti leukojaan, haukkasi
palaa, puri ja nieli. Sillä välin menivät hänen silmänsä aina
pärevalkeaan; mutta ajatuksissaan hän sen vaan teki, ei hän pärevalkeata
oikeastaan katsellut, sen oli kyllä ennenkin nähnyt.

Muualla hänen mielensä oli; nyt vasta hän selvästi tajusi, mitä oli
kuullut Kortman'issa, salin oven takana. Hän kertoi muistossaan kaikki,
ja vaikka hän itselleen aina vakuutti, ettei tämä ollut mitään uutta,
että hän tämän varsin hyvin oli tiennyt aikoja sitten, ettei hän saanut
siitä rouvaa enemmän kuin niitä toisiakaan moittia, koska oli sen vallan
hyvin ansainnut, niin karvaalta alkoi kuitenkin lopulta kurkussa tuntua
eivätkä palaset tahtoneet enää oikein mennä alas.

Mutta ehkäpä tuo jo riittikin. Hän nousi ylös ja veti kukkaronsa esille.

--Mitäs olen velkaa?

Vaimo tuli tarkastamaan, minkä verran ruoka oli kulunut, voidakseen muka
määrätä kohtuullisen hinnan; vaikka hän oikeastaan koko ajan oli
sielussaan laskenut, kuinka paljon tuosta ateriasta mahdollisesti voisi
kiskoa.

Lopo oli aukaissut kukkaronsa ja odotti; vaimo siinä vielä aprikoitsi.
Eivät kumpikaan älynneet, että penkiltä miesten joukosta eräs nousi ja
läheni heitä, silmät kukkaroon teroitettuna.

--Minun kukkaroni! hän ärjäisi ja kaappasi sen samassa äkkiä Lopon
kädestä.

Lopo jäi seisomaan ja suu unohtui auki. Mutta silmänräpäykseksi vaan.
Seuraavana hetkenä hän jo tajusi asemansa.

--Sinun kukkarosi? Se on valhe. Omani on, vaikka valalle veisit.

--Polisikammariin paikalla! Kyllä minä näytän...

Lopo huusi ja mellasti. Vaan kun ei siitä ollut apua, ja miehet väkisin
veivät hänet rekeen, alkoi hän rukoilla armoa.

Ei armoa ensinkään! Kukkaron omistaja oli kiukuissaan; hän halusi
kostoa. Lopo sai itkeä ja rukoilla reen pohjalla niin paljon kuin
tahtoi, hän löi vaan hevosta selkään ja antoi sen vilistää kaupunkiin
päin.

--Vai minä sinua vielä armahtaisin! Ja päästäisin irti, että voisit
toisenkin kerran varastaa.

--Anna anteeksi! Elä, hyvä mies, vie minua vankeuteen. Ikuiseen joudun.
Tämä oli kolmas kerta.

--Sielläpähän sitten lienet korjuussa.

--Kestää siellä istua. Olen vasta alun viidettäkymmentä. Ehkä jatkuu
ikää vielä parikymmentä vuotta. Taikka enemmänkin. Ja linnassa vaan
aina, aina Herra, armollinen Jumala! Kolmen markan tähden!

--Kukas käski varastamaan.

Oli aivan pimeä, kun he kaupunkia lähenivät. Mies ei ajanutkaan
tulliportille saakka, vaan kääntyi oikotietä, joka vei suoraan
harjukadulle.

He ajoivat Kortman'in ohitse. Kartanolla oli hiljaista ja rauhallista.
Ikkunoista loisti tuli, eikä oltu salissa laskettu verhoja alas. Rouva
soitti pianoa, lapset tanssivat.

Mies kehoitti hevostaan, se juoksi alamäkeä että jalat kopisivat ja
heitti likaisia lumipallia heidän kasvojaan vasten.

Mutta Loposta tuntui kuin olisi häntä elävänä hautaan viety. Ja hän
itki,--itki katkerampia kyyneliä kuin milloinkaan ennen.





End of the Project Gutenberg EBook of Kauppa-Lopo, by Minna Canth

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUPPA-LOPO ***

***** This file should be named 10480-8.txt or 10480-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/0/4/8/10480/

Produced by Riikka, Tapio and PG Distributed Proofreaders

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS," WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's
eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII,
compressed (zipped), HTML and others.

Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over
the old filename and etext number.  The replaced older file is renamed.
VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving
new filenames and etext numbers.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000,
are filed in directories based on their release date.  If you want to
download any of these eBooks directly, rather than using the regular
search system you may utilize the following addresses and just
download by the etext year.

     https://www.gutenberg.org/etext06

    (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99,
     98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90)

EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are
filed in a different way.  The year of a release date is no longer part
of the directory path.  The path is based on the etext number (which is
identical to the filename).  The path to the file is made up of single
digits corresponding to all but the last digit in the filename.  For
example an eBook of filename 10234 would be found at:

     https://www.gutenberg.org/1/0/2/3/10234

or filename 24689 would be found at:
     https://www.gutenberg.org/2/4/6/8/24689

An alternative method of locating eBooks:
     https://www.gutenberg.org/GUTINDEX.ALL