Initial commit of ebook 77849 filesHEADmain

4 files changed, 3880 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77849-0.txt b/77849-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..556c461
--- /dev/null
+++ b/77849-0.txt
@@ -0,0 +1,3864 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77849 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+ONNELLINEN MIES
+
+Kertomus
+
+
+Kirj.
+
+POUL LEVIN
+
+
+
+Suomentanut
+
+Eino Kaila
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1924.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Tämä kirja kertoo miehestä, joka on melkein viidenkymmenen vuoden
+ikäinen. Hänen nimensä on Jens Vinge.
+
+Hän asuu vaimonsa ja molempien lastensa kanssa Kronprinsessesgaden
+varrella. Tällä kadulla tuoksuu lehvälle ja mullalle, kenties ei niin
+paljon kadulla kuin korkeammalla olevissa kerroksissa niinkuin Vingen.
+Vanhasta Kongens Havesta uhoavat tuoksu-aallot huoneisiin, sillä tämän
+puiston piirteissä on aina hieman metsäntapaista. Kai se johtuu siitä,
+että maan kätkössä on niin paljon kuihtuneita lehtiä ja että noilla
+leveillä puilla on niin raskaat lehvät. Tämä luonnon tuoksu on kohtaava
+Vingen perheen, kun he avaavat akkunan, se on tänä syksynä tuntuva
+huoneissa, höysteisenä ja maakylläisenä.
+
+Syksy tulee taloon pienen kirjavan oksan mukana, jonka kymmenvuotias
+Annette on poiminut ulkona Langeliniellä poliiseista ja vartijoista
+huolimatta ja jonka hän nyt on pistänyt äitinsä ruokaliinaan. Ja
+rouva Vinge löytää sen, kun hän istuutuu päivällispöytään tyttärensä
+ja tämän neljä vuotta vanhemman veljen Georgin kanssa, hän katsoo
+hymyillen Annetteen päin, jolle tulee kiire sitoa ruokaliina kaulaansa.
+Annette harrastaa tällaisia pieniä runollisia lahjoja — hän asettelee
+jonkin pienen nukenkapineen paikkaan, mistä se löydetään juuri
+oikeana hetkenä, hän antaa omituisia pikku kukkakimppuja, jotka hän
+on sitonut oman makunsa mukaan, joskus paperilapun, jolle hän kankean
+virheellisesti ja vinosti on kirjoittanut pari mustetahrojen ja
+pyyhkäisyjen sotkemaa sanaa, kuten esimerkiksi sinä päivänä, jolloin
+Georg oli saanut toria tutkinnossa tekemistään tyhmyyksistä: »Ällä
+itke, Rakas georg, ystävälinen terveys siskoltasi.»
+
+Annette muistuttaa äitinsä lapsikuvia, jotka riippuvat seinällä isän
+kirjoituspöydän yläpuolella ja joita kukaan ei katsele arkioloissa.
+Mutta eräänä päivänä heidän perhelääkärinsä ja vanha ystävänsä, tohtori
+Salting, sattui ne huomaamaan ja sanoi:
+
+»Kas, että tuosta kummallisesta lapsesta saattoi tulla te, rouva Vinge!»
+
+Rouva Vinge nauroi, mutta kun hän oli yksin seuraavana aamupäivänä,
+otti hän muotokuvat alas seinältä ja tarkasteli niitä. Silloin vasta
+hän tuli tietoiseksi niiden ja Annetten yhtäläisyydestä, vaikka hän
+aina oli tuntenut sen. Herra Jumala, ajatteli hän, pitääkö Annettenkin
+läpikäydä kaikki tuo: ujous ja liian pitkät sääret ja tukka, joka aina
+pyrkii törröttämään luvattomilla paikoilla, ja kapeat käsivarret!
+
+Mutta sitten hän muisti mitä Vinge oli sanonut, kun hän kihlauspäivinä
+löysi nuo vanhat muotokuvat hänen äitinsä albumista: »Sen mielestä,
+joka sinua rakastaa ja joka pitää sinua maailman kauneimpana naisena,
+on näissä muotokuvissa kumma ihanuus Sinä olet niissä. Sinun katseesi
+on niissä. Etusormen pikku liike näkyy. Ylähuulen kurttu ja sinun
+kapeat, värisevät sieraimesi. Sinä olet niissä omituisella kätketyllä
+ja tajuttomalla tavalla — — tuo lapsi, pieni ujo tyttö, sopertelee
+sinusta ja ojentaa minua kohti pieniä suloisia kapeita käsivarsiaan!»
+
+Kuinka he sinä hetkenä syöksyivät toistensa syliin...
+
+Rouva Vinge antaa Annetten pikku oksan luisua kasvojensa yli. Kun se
+joutuu hänen suullensa, hän suutelee sitä. Georg näkee sen ja punastuu.
+Hän on neljätoistavuotias, ja monet omituiset syyt saavat pojan
+punastumaan siinä iässä. Eikö muka ole kiusallista, kun muut näkevät,
+että tuntee jotakin? On ihanaa rakastaa äitiään, mutta kukaan ei saa
+sitä tietää. Olenhan kasvanut erilleni hänestä, eikö niin? Olenhan
+tulemassa mieheksi!
+
+Georg ryhtyy puhelemaan, jottei hänen äitinsä huomaisi mitään, ja
+hän käy yhä punakammaksi kasvoiltaan. Mutta äiti ojentaa kätensä
+häntä kohti, ja hän panee omansa äidin käteen, heillä on samanlaiset
+voimakkaat kädet. Se ei ole mikään oikea hyväily, mutta Georgin
+kasvoille palaa äkkiä luontainen väri.
+
+Niin on päivällinen ohi, eikä Vinge tullut kotiin. Vieras ääni ilmoitti
+siitä puhelimitse. Rouva Vinge menee saliin ja seisoo hetken akkunan
+ääressä.
+
+Niin, nyt on siis syksy. Tämä taivas... tämä tunne siitä, että jossakin
+kaukana, korkealla ja sisällä hänen omassa mielessään kohoaa jotakin,
+joka sinertyy ja uneksien häipyy pois... kuin kaartuisi yli maan
+äärettömän hienosta lasista tehty kupu, jossa on aivan heikko teräksen
+kajo, ja kuin lasia sivelisi jokin hentoinen, pienet siivet, niin että
+siitä syntyy sävel, sama sävel kuin hänellä on mielessään... Onko se
+voimakkaan syksyn odotusta vaiko ohimenneen kesän kaihoa?
+
+Hän kuulee Annetten käyvän laulellen ruokasalissa, ja hän ikäänkuin
+kohottaa pikku äänen luokseen, nostaessaan käsivarret rinnalleen ja hän
+seisoo siinä melkein liian suorana ja kuitenkin täysin luonnollisena,
+samalla kuin hänen vartalonsa ääriviivat hitaasti sulavat hämärään,
+joka vallitsee ulkona ja hänen omassa salissaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minä en unohda, että Jens Vingestähän minun on puhuttava. Mutta enkö
+kerro hänestä silloin, kun tässä sanon minkälaiseen kotiinsa hän yhä on
+palaamatta, vaikka tulee pimeä ja lamput sytytetään kaikissa taloissa?
+
+Sinä hetkenä tuntee itsensä äärettömän kodittomaksi se kadun
+kävelijä, joka tietää, että häntä varten ei missään huoneessa
+sytytetä lamppua. Se on koti-ikävän hetki ulkomailla oleskelevain
+elämässä. Sinä hetkenä vanhatpojat ja yksinäiset naiset menevät
+hoitoloihinsa ja ravintoloihinsa, saadakseen ruokansa haukatuksi,
+huumaten kaihonsa ja pettymyksensä lörpöttelyllä ja lautasten kalinalla
+ja orkesterinsoitolla tai lukemalla päivän rypistyneitä sanomia.
+Köyhempinä kuin köyhimmät, joilla on kodintapainen.
+
+Tunnen miehen, varakkaan ja arvossapidetyn vanhanpojan, jolla on
+julkinen asema ja arvonimi, mitä monet kadehtivat; hän kertoi kerran
+muutamana alakuloisena hetkenä erään elämyksen, jota hän ei voinut
+unohtaa, vaikka hänen elämänsä oli rikas »tapahtumista»:
+
+Eräs köyhä puolalainen hatuntekijä, karkoitettu juutalainen, oli
+keksinyt ruveta käymään hänen luonaan saamassa joskus pientä avustusta.
+Mies oli harvinaisen ruma, kyttyräselkäinen karilas, jolta oli toinen
+silmä lyöty pois, ja suun oli ikäänkuin raaka käsi vääntänyt vinoon.
+Rintakehä pisti esiin, hänellä oli kyttyrä sekä edessä että takana. Hän
+muistutti yltiöpäisen romantikon liioiteltua mielikuvaa hovinarrista.
+Hän valitteli aina. Oli vaikeata elättää vaimo ja lapset näinä aikoina
+ja vieraassa maassa.
+
+»Miksi olettekaan mennyt naimisiin ja saanut lapsia?» kysyi
+arvossapidetty mies puolittain ajatuksissaan.
+
+Pieni hatuntekijä astui askelen häntä kohti ja katsoi häneen ainoalla
+suurella ruskealla silmällään, joka tällä hetkellä loisti kahden
+edestä, ja sitten hän piti seuraavan pikku puheen:
+
+»Anteeksi, herra salaneuvos, te olette suuri mies ja lahjakas mies ja
+— minä sanon sen omasta kokemuksestani — hyvä mies, mutta te olette
+yksinäinen, eikö niin? Kun minä nyt tulen kotiin illalla, tulevat minun
+molemmat pienet hienot tyttäreni juosten minua vastaan ja sanovat:
+'Hyvää iltaa, isä!' — Anteeksi!»
+
+Jens Vingellä on hieno rouva ja hieno pieni tytär ja poika, jonka
+silmissä hän on miehen ihanne, ja kuitenkin hän istuu konttorissaan
+vaipuneena rahtitariffeihin ja mietiskelyihin siitä, miten päästä
+edelle kilpailijoista, tai jonkin niiden monien johtokuntain
+kokouksessa, joiden jäsen hän on, tai hän seisoo valtuusmiesten salissa
+käsitellen kunnan työmiesten palkkojen järjestelyä ja hänellä on kaikki
+puoluetoverinsa vastassaan... Mutta kotona hänen salissaan on Annette
+mennyt äitinsä luo ja sanonut:
+
+»Isän pitää herättää minut kotiin tullessaan.» Hänen ylpeytensä on,
+että hänen suuri isänsä kumartuu hänen ylitseen ja suutelee häntä
+otsalle, kun hän on päässyt vuoteeseen. Hän tuntee, kuinka isän parta
+kutittaa häntä, avaa hetkeksi silmänsä, mutisee jotakin käsittämätöntä
+ja nukkuu sitten silmänräpäyksessä taas. Mutta hän muistaa sen
+kuitenkin.
+
+»Minä kyllä muistutan isää siitä», lausuu rouva Vinge.
+
+»Puhu nyt tuosta — tiedäthän...»
+
+Rouva Vinge puhuu tuosta »tiedäthän», kertoo tarinan, jonka Annette
+haluaa kuulla, kun hän on väsynyt, mutta kuitenkin mielellään viivyttää
+maatamenon hetkeä. Hän istahtaa rouva Vingen polvelle, ja kun pieni
+lapsi tuolla tavoin painautuu äitiään vasten ja vaipuu lepoon, puoleksi
+uinuen, silloin he ikäänkuin yhtyvät toisiinsa uudelleen, erikoinen
+syvä, salaperäinen yhteenkuuluvaisuus tuntuu, paitsi ulkoisissa
+piirteissä, siinä rytmissä itsessään, millä heidän liikkeensä
+täydentävät toisiaan — kuin kukka oksalla, joka on kantanut sitä sen
+ensi itiöstä saakka.
+
+Rouva Vinge kertoo siitä ajasta, jolloin Annetten isä oli merimies
+ja hän oli merimiehen vaimo. Kuinka isä teki matkoja sekä Islantiin
+että Länsi-Intiaan ja moniin ulkomaan satamiin. Kuinka hän, äiti, ei
+ikävöinyt, sillä sitä ei meriväenluutnantin vaimo saa tehdä, eikä
+ollut levoton, sillä sitä hän ei saa toki ensinkään olla, mutta kuinka
+hän kuitenkin joka ilta ennen nukahtamista näki mielessään tuon ison
+laivan, joka höyrysi yli meren, ja pikku miehensä päivettyneenä,
+valkoisessa univormussa, tai ahavoituneena, öljyvaatteisiin puettuna,
+katse tiukkana vasten myrskyä, ja hän uneksi, että hänen vuoteensa oli
+laiva, joka purjehti hänen miestään vastaan, hän seisoi komentosillalla
+ja tuijotti yli aaltojen, ja kone jyskytti niin uskollisesti siellä
+alhaalla... eteenpäin... eteenpäin...
+
+Äiti kertoo laivastaan. Miten kaikki oli juhlallista ja hilpeää.
+Annetten mielikuvitus työskentelee mukana. Ja yhdessä he ohjaavat
+merelle laivansa, joka vie heidät päivettyneen, valkoiseen
+kultanappiseen univormuun puetun miehen luo. Ja heillä on mukanaan
+kaikkea kaunista, mitä he voivat keksiä. Kaikenlaisia kukkia on laivan
+kannella, ja lippuja ja kallisarvoisia kankaita riippuu yli laidan, ja
+kaikki heidän hienot huonekalunsa ja punainen japanilainen pianoliina
+ja kirjoituspöytä on siirretty kannelle ison, vaaleansinisestä silkistä
+tehdyn päivänverhon alle ja Annetten nukkehuvila, jonka parvekkeella
+ovat kaikki hänen nukkensa... ja kaikki ruoka mitä heillä on
+mukanaan... kaikki Annetten mielilaitokset... paistettua kyyhkystä ja
+vaniljajäätelöä... ja kyyhkysiä... ja...
+
+Annette on nukahtanut. Rouva Vinge istuu hetken häntä katsellen. Niin,
+nyt he purjehtivat hänen unilaivallansa isän luo!
+
+Sitten hän nousee varovaisesti ja kantaa nukkuvan Annetten vuoteeseen.
+Keveästi hän nostaa hänet voimakkaille käsivarsilleen ja riisuu
+vaatteet hänen yltään niin varovasti, että Annette vain hetkeksi herää
+ja sopertaa jotakin äidilleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eikö Vinge siis tiedä, että sellaista on hänen kotonaan? Kyllä,
+tietenkin. Mies tuntee rikkautensa. Mutta hän ei käy sitä joka päivä
+laskemassa, ellei hän pelkää jonkun sitä häneltä varastavan, ja tätä
+pelkoa ei Vinge tunne. Hän on sanonut vaimolleen:
+
+»Sen mielestä, joka sinua rakastaa ja pitää sinua maailman kauneimpana
+naisena»... hän on sanonut sen, kun he olivat nuoria ja valtasivat
+toisensa yhä suuremmalla ilolla joka päivä, hän ei ole koskaan
+rakastanut ketään muuta naista, hän tuntee rikkautensa.
+
+Mutta ensin hän siis oli merillä. Ja Georgin syntyessä hän liittyi
+appensa laivanvarustajaliikkeeseen, tuli johtajaksi, ja kun vanhus
+kuoli ja liike sulautui suureen yhtymään, tuli hänestä maan suurimman
+puolivirallisen höyrylaivayhtiön itseoikeutettu johtaja. Ja sitten
+tulivat johtokunnat; Vingen tapaisen miehen he kernaasti haluavat
+mukaan. Hän kuuluu piireihin. Luottopankki, puhelinyhtiö, uusi
+laivaveistämö, kivihiili... johtaja Jens Vingen täytyy olla mukana,
+sillä nimellä on sointua, siinä miehessä on vauhtia ja hilpeyttä.
+
+Häntä tultiin tahtomaan kaupungin valtuustoon. Politiikka — ei, sitä
+hän ei ymmärtänyt! Kuka puhuu politiikasta? Käytännön miestä he vain
+tahtoivat. No niin, miks'ei? Jos vasemmisto huolii hänestä, niin...
+käytännön miehenä.
+
+Tietenkin! Se koristi listaa, jossa olivat kaikki nämä monet
+poliittiset vähittäiskauppiaat. Hän vastasi myöntävästi.
+
+Tämän vuoksi Vinge niin usein ehtii kotiin vasta myöhään illalla.
+Eilen oli kokous pankissa, tänään valtuustossa, huomenna jokin kolmas,
+pyörät surisevat. Hänellä on aikaa kaikkeen. Elämän loiste on hänen
+yllään, hän on aina kunnossa. Hänessä on edelleenkin hieman merimiestä,
+järjestys kaikessa... ja ripeästi, ripeästi. Hän on iso, voimakas,
+vaalea. Hänellä on vielä kaartuvat viikset, jommoiset olivat muodissa
+hänen nuoruudessaan, hän käy mieluimmin merensinisessä nutussa, hattu
+hieman takaraivolla, kädet takintaskussa, ja pari hansikkaita pistää
+niiden vierestä esiin. Kaikki tuollainen vaatturinsilitys puvussa on
+outoa hänelle. Tuhat tulimmaista, eihän housuissa mikään luuranko ole,
+vaan oikeat miehen koivet lihaa ja verta, ja ne tarvitsevat tilaa.
+
+Mutta hän on hieno mennessään vieraskutsuille. Musta frakki ja
+valkoinen liivi korostavat hänen sulavaa vartaloaan, hän ei näytä
+tarjoilijalta. Hänellä on kuninkaallisesti hauskaa pitopöydässä, hän ei
+kaipaa viiniä tullakseen tunnelmaan, puhelu, kauniit naiset pukuineen,
+joita hän yhtä vähän voi arvostella kuin muistaa, kukat ja valot
+hurmaavat hänet, hän puhelee kaikkien kanssa ja unohtaa vierusnaisensa,
+innostuu, kiivastuu, kohtaa vaimonsa katseen alhaalta pöydän toisesta
+päästä, pidättää itseään hetken alkaakseen kohta taas uudelleen.
+On onni, että ruvetaan pelaamaan bridgeä, silloin hän ei enää tee
+tyhmyyksiä sen kestäessä, hän pelaa intohimoisesti, mutta aivan liian
+vilkkaalla mielikuvituksella, häikäilemättä vastapelaajaansa, joka
+ei koskaan tiedä, mikä hänelle voi pistää päähän; tavallisesti hän
+menettää.
+
+Hänellä on vihamiehiä. Oikeastaan itse mitään tietämättä hän saattaa
+haavoittaa toista kiihkeällä tuimalla vastauksellaan, joka kuuluu
+vihlovana läpi lörpötyksen. Mutta kuka on saanut vastauksen, muistaa
+sen.
+
+Ja tuollainen loukkaantunut herra, joka muistaa sen, jäytää melkein
+huomaamatta hänen mainettaan.
+
+»Aivan niin», sanoo hän, »Vinge on kerkeä mies, mutta vähän liian
+kerkeä, eikö teistäkin?»
+
+Tai: »Vai niin, nyt on Vinge joutunut siihenkin johtokuntaan! Niin,
+siunatkoon, hänhän kuuluu niihin, joiden pitää olla mukana kaikessa, ja
+hän on todellakin kerkeä mies... mutta voitteko oikein ymmärtää, kuinka
+laivayhtiön johtokunta suostuu sellaiseen? Eikö hänen varsinainen
+työnsä kärsi siitä? Minä puhuttelin taanoin johtokunnan puheenjohtajaa,
+tiedättehän, tuota vanhaa Rasmus Raskia... eli Repoa, kuten häntä
+nimittävät... no, hän ei tietenkään sanonut mitään, mutta väitetään,
+ettei hän koskaan ole voinut sietää Vingeä. No, Rasmushan ei ole mikään
+hieno mies...»
+
+»Johtaja Vinge valtuustoon — käytännön miehenä, ei poliitikkona. Kyllä,
+äänestänhän minä häntä, sen teen, minähän olen Studentersamfundetin
+vanhoja radikaaleja, ja kun minun puolueeni sanoo: äänestä, niin minä
+äänestän, minähän olen vanha jäsen vaalipiirini puoluejohdossa. Ettekö
+muista, että minä olin 'Sosiaalidemokraatin' johtava ehdokkaiden
+esittäjä monta vuotta... vaikka minua oikeastaan ei voi nimittää
+sosiaalidemokraatiksi, mutta jos itsekukin vetäisi omaan suuntaansa,
+miten kävisi silloin politiikan? Minä siis äänestän Vingeä. Mutta minä
+pelkään, että hän valmistaa meille jonkin epämiellyttävän yllätyksen,
+hän saattaa intoutua pahasti... taanoin eräillä kutsuilla... no, en
+minä viitsi kaivella sitä, hän oli kenties juonut pari lasia liikaa,
+mutta hän suorastaan tiuskaisi minulle... vaimoni, jonka pöytätoveri
+hän oli, piti häntä vallan säädyttömänä. Ettekö muuten arvele, että
+hänen pitäisi hieman enemmän varoa mitä hän juo?»
+
+Mutta Vinge ei kuullut mitään kaikesta tästä, ja kun hän ensi kerran
+tapaa tämän miehen, seisoo hän kauan hänen kanssaan puhelemassa
+puolueasioista ja sanoo paljon enemmän kuin hänen pitäisi.
+
+Ja nyt on siis tuo epämiellyttävä yllätys esiintynyt valtuustossa.
+Kaasulaitoksen työmiesten palkanjärjestely — sosiaalidemokraatit
+tahtovat viedä asian perille yhdessä radikaalien kanssa; silloin Vinge
+lohkeaa erilleen. »Hän ei ole poliitikko, hän on käytännön mies — eikö
+niin? Eikö meillä tässä ole palkanparannus, jonka kautta me voimme
+sekä antaa että vaatia? Mahdollisimman suuri palkka tietenkin, mutta
+työhalun, työkyvyn pitää olla sitä vastaava, siitä on meidän saatava
+varmuus. Ja tämä yksityisen työmiespiirin yksityinen palkanparannus
+sitoo meidät edeltäkäsin, ilman että se antaa meille mitään varmuutta
+siitä, että meidän on mahdollista viedä perille vaatimuksemme...
+Menkää katsomaan herroja kadunlaskijoita... siinä istuu mies sikari
+suussa pienellä tuolilla, hänellä on vasara kädessä, silloin tällöin
+hän antaa sen pudota katukivelle, jonka toinen on asettanut hänen
+nenänsä eteen; klik! panee vasara, sitten hän taas tupakoi, puhelee
+vähän toverinsa kanssa, pyyhkii hien pyöreäkupuisesta hatustaan, huomaa
+sattumalta, että taas on kivi hänen nenänsä edessä... no, mitämaks,
+saakoon se napauksen... ja sitten hänen tulee jano. — Herra Jumala,
+mehän olemme yksimielisiä pääasiassa, ja on kenties luonnollista, että
+sosiaalidemokraatit tahtovat tuloksen nyt heti... mutta katsokaamme
+asiaa suurpiirteisesti... minä en ole tässä mukana... en nyt...»
+
+Puoluetoverit vetävät hänet syrjään, saavat hänet muutamaan soppeen.
+Hän ei kenties ole vallan väärässä teoreettisesti katsoen, mutta
+tässähän tarvitaan jok'ainoa ääni. Eikö hän voi laskea? Niin ja
+niin monta, ja niin ja niin monta, eikö totta? Aikooko hän siirtyä
+sosialistien vastustajain puolelle juuri palkkakysymyksessä,
+arkaluontoisimmassa kaikista kysymyksistä? Tuleeko tästä julkinen
+pahennus?
+
+Eräs puoluetovereista on tullut verenpunaiseksi kasvoiltaan, hän on
+pieni, paksumahainen herra, jonka ääni kolisten lähtee suusta, niin
+että toinen sana vaientaa toisen kuulumattomiin. Voipa suorastaan
+tuntua hieman kostealta, kun seisoo hänen läheisyydessään hänen
+puhuessaan. Hän aikoo kuiskata eräälle virkatoverille, mutta hän
+huutaakin yli kokoushuoneen: Kavallusta!
+
+Toiset vievät hänet pois. Vinge on kuullut sanan. Enkö minä siis ole
+vapaa mies? Kun tämä nyt kerran on minun vakaumukseni?
+
+»Saanko hetkisen puhua kanssanne, johtaja Vinge», lausuu puoluejohtaja.
+Hän on vanha, hänellä on valkea tukka ja parta, hän on maailman
+viisain ja vaiteliain mies. Hän on istunut politiikan keskellä monta
+sataa vuotta, hän on nähnyt monien tusinoiden Vingen tapaisten tulla
+tuupertavan saliin, synnyttävän melskettä, tyyntyvän... kuinka, eikö
+hän itse ollut samanlainen alkaessaan? Mikä tuli ratkaisevaksi?
+
+Jäädäkö tänne vai ei, siitä on kysymys. Mutta kysymys on esitettävä
+hienosti. Hän esitti sen hienosti Vingelle. Mitä se hyödyttää! Siitä
+miehestä ei tule koskaan poliitikkoa. Hän puistelee puoluejohtajaansa
+takinkauluksesta ja sanoo: »Ettekö siis ole yhtä mieltä kanssani? Eihän
+siitä ole ensinkään kysymys. Sosiaalidemokraatithan ovat äänestäneet
+ehdotuksen puolesta.»
+
+Paksulla puoluetoverilla on salainen neuvottelu sosiaalidemokraattien
+kanssa. »Kavallusta... kavallusta», sanoo hän vasten naamaa
+merimiesten ammattiyhdistyksen puheenjohtajalle. »Johtaja Vinge»,
+sanoo puheenjohtaja pyyhkien jotakin märkää leuastaan, »kyllä me jo
+sen herran tunnemme! Tulee täyttä vauhtia, kädet taskussa, milloin
+missäkin... luulee kai vielä olevansa upseeri komentosillallaan...
+mutta me olemme kuitenkin nolanneet hänet pari kertaa. Hänellähän
+on onneksi johtokunta yläpuolellaan. Mutta hänen pitäisi kuitenkin
+olla vähän varuillaan. Tämä voi koitua hieman happamaksi hänen
+höyrylaivoilleen.»
+
+Puoluetoveri ei rohkene sanoa tätä kokoushuoneessa, jossa Vinge
+on. Hän saa johtajan mukaansa ulos käytävään, vetää hänet syrjään
+koristeelliselle askelmalle ja nojautuu graniittiin veistettyä lepäävää
+leijonaa vastaan.
+
+»Hänen on pakko antaa myöten», huutaa hän salaperäisesti... »minä olen
+neuvotellut johtavien sosiaalidemokraattien kanssa. He ovat uhanneet
+häntä laivoissa puhkeavalla lakolla.»
+
+Johtaja katsoo sammunein silmin leijonaa, sitten hän panee toisen
+kätensä sen nieluun ja sukii toisella partaansa.
+
+»Eikö hän siis kuule mitä minä sanon...?» Nyt hän kääntyy ympäri ja
+menee saliin taas.
+
+Puoluetoveri ymmärtää. Se on tehtävä hienosti, hemmetin hienosti! Hän
+vetää alas liivinsä, ja kädet housuntaskuihin haudattuina hän tallustaa
+johtajansa jäljestä kokoushuoneeseen, josta ollaan juuri poistumassa.
+Hän vilkuttaa johtajalle ja menee kotiin. Kun hän ojentelee
+vuoteessaan, sanoo hän vaimolleen: »Amalie, minä neuvottelen hyvin
+tärkeästä asiasta siellä valtuustossa. Minulla on ollut monta tärkeätä
+keskustelua eri puoluejohtajien kanssa tänä iltana, mutta me sovimme,
+ettemme puhuisi siitä kenellekään. Hyvää yötä, tyttöseni.»
+
+Radikaalisessa lehdessä on hiljakseen alettu valmistua siihen, mitä
+tuleman pitää. Sukkela salanimi »Amicus», Vingen koulukumppani, joka
+»tuntee» hänet, kirjoittaa hänestä pienen petiittiartikkelin — pelkkiä
+rakastettavuuksia, mutta sitä lajia, joka on Amicuksen erikoisuus.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tämän vuoksi Vinge ei tule illalla kotiin rikkautensa luo. Rouva Vinge
+on saanut Annetten vuoteeseen, nyt hän istuutuu lukemaan englantia.
+Georg tuli eilen näyttämään hänelle muutamaa lausetta oppikirjassaan,
+josta hän ei päässyt selville. Rouva Vinge on ottanut esiin vanhan
+resuisen kielioppinsa. Hän oli sanonut Georgille, että tänä iltana he
+koettavat, kumpi heistä parhaiten osaa tulkita lauseen kaikkia sen
+yksityiskohtia myöten, ja nyt Georg tietenkin ahertaa huoneessaan
+kaikin voimin. Rouva Vinge on kyllä näyttävä hänelle olevansa
+voimakkaampi! Hetkisen hän selailee vanhaa kirjaa, hänen kouluaikansa
+nousee niin elävänä mieleen, ja tiedottomasti hän asettaa molemmat
+kyynärpäät pöytään kuin koulutyttö, jonka täytyy pistää sormet korviin
+saadakseen olla häiriintymättä.
+
+Georg on työntänyt syrjään englannin kirjan ja sanakirjan. Hänen
+edessään on se sanomalehti, missä hänen isäänsä kuvataan.
+
+Georg ymmärtää kyllä, että kirjoitus yrittää olla sukkela ja ironinen,
+sellaisiahan ovat aina tällä paikalla olevat kirjoitukset, mutta ironia
+tekee hänen olonsa epävarmaksi. Se on jonkinlainen elämänkuvaus,
+mutta miksi ne nimittävät hänen isäänsä »herra meriluutnantiksi»?
+Hänhän olisi ollut amiraali nyt, ellei hän olisi jättänyt laivastoa ja
+liittynyt äidinisän liikkeeseen, jossa — kuten kirjoituksessa sanotaan
+— »tietenkin heti tehtiin tilaa tälle onnen lemmikille». Typerää on
+tuossa kirjoituksessa se, että kaikki tämä, minkä Georg niin hyvin
+tuntee, on nähty uudessa valaistuksessa, jonka tarkoitus on tehdä hänen
+isänsä naurettavaksi tai kenties pikemminkin vastenmieliseksi.
+
+Georg istuu riipien paksua, vaaleata tukkaansa. Niinpä niin, olisipa se
+vintiö, joka tämän sepustuksen on kirjoittanut, tässä huoneessa, niin
+hän aivan yksinkertaisesti rökittäisi hänet. Luokallakin on muutamia
+tuontapaisia — he eivät oikeastaan sano mitään, mistä pääsisi heidän
+kimppuunsa, mutta kuitenkin on heillä kasvonilmeessään jotakin, joka
+tekee vastustajan epävarmaksi ja saa hänet iskemään päin. Miks'ei
+hänen isänsä kurita moista junkkaria? Hänhän on vahva. Georg ja hän
+mittailevat silloin tällöin voimiaan... silloin kun isä huomaa, että
+Georg pian on yhtä pitkä kuin hän. »Käy kimppuun, poika!» sanoi hän
+viime sunnuntaina, ja silloin he painiskelivat keskellä salia.
+
+Vain harvoin Georg tuolla tavoin leikki isänsä kanssa. Eihän isällä ole
+aikaa. Sehän juuri hänessä on suurenmoista, että hän aina syöksyy esiin
+kiire liepeissään, rientää läpi huoneiden niin että viuhuu. Georg on
+saanut olentoonsa saman tavan, hän jäljittelee sitä tietoisesti. Hän
+saattaa sivuuttaa läksynsä kuin täyttä laukkaa... ellei äiti hillitse
+häntä ja vedä häntä takaisin aherrukseen jollakin uudella tavalla.
+
+Niin, englanninlukuhan olikin kysymyksessä! On oikeastaan kummallista,
+että voi saada ikäänkuin tunnon siitä, mitä lause merkitsee, mutt'ei
+kuitenkaan voi selvittää jokaista sananpartta ja muotoa erikseen. Mutta
+äiti ei hellitä. Nyt Georg kuulee hänen hameensa kahinan käytävässä.
+Taas hän saa tuon punan poskilleen... hänen mielestään on omituista,
+että hän yhä vielä opettelee kieliläksyt äitinsä johdolla — toverien
+ei missään tapauksessa pidä saada tietää siitä... ja kuitenkaan hän ei
+tahdo siitä luopua.
+
+»Georg!»
+
+»Nyt minä tulen.»
+
+»Minä en muuten ole sitä vielä oikein kunnolla lukenut.»
+
+Georg kävelee edestakaisin lattialla, hän seurailee tarkoin maton
+kuviota aina pimeään nurkkaan saakka.
+
+Rouva Vinge istuu kirjansa ääressä odottamassa.
+
+»Sillä... sillä minä olen istunut lukemassa tuota kirjoitusta isästä,
+ja sitten...»
+
+»Tulisit nyt tänne, niin minä koettaisin selittää sen sinulle.»
+
+Rouva Vinge siirtyy ompeluksineen »oikeaan» tuoliinsa, niin että valo
+paremmin lankee hänen työlleen.
+
+Tällaisena Georg tuntee parhaiten äitinsä. Hän istuu hieman takakenossa
+ja kuitenkin niin suorana, että saattaa tuntea hänen ruumiinsa
+joustavuuden ja tarmon. Hän lepää, mutta ei veltostu. Tämä antaa
+hänelle tiedotonta hallitsijatarsävyä, se ikäänkuin kohottaa hänet
+tuoleineen arkipäiväisyyden yläpuolelle, ja hänen kuljettaessaan
+neulaa ompeluksen läpi on käsivarren ja käden liike niin varma ja
+samalla niin viehättävä, että katsoja tuntee kaipausta syvimpään
+tuttavallisuuteen ja pelkää lausua harkitsemattoman sanan. Valo
+lankeaa hillitysti hänen pehmeälle vaalealle tukalleen, yli korkean,
+vapaan otsan ja tunteellisten silmäluomien, joiden värinä paljastaa
+hänen mielensä. Georg näkee tämän kaiken eikä tiedä siitä. Se sitoo
+tämän neljätoistavuotiaan pojan, joka ei ole nähnyt muuta kuin onnea,
+äitiin, kotiin — sitein, joita hän ei koskaan huomaa, ennenkuin ne
+kerran katkeavat. Silloin hän on ymmärtävä kaiken. Päivästä päivään ne
+katketessaan solmiutuvat yöllä hänen unissaan uudestaan ja katkeavat
+niin pian kuin hän herää, ja tämä sointu on oleva salaisena säestyksenä
+kaikkeen mihin hän ryhtyy. Hän on kenties joksikin ajaksi unohtava
+sen, mutta se on joka tapauksessa olemassa, ja kun hän kerran saa oman
+kodin, on sointu taas tietoisesti helähtävä. Hänen nuori vaimonsa on
+myös kuuleva sen ja tunteva olonsa turvallisemmaksi, ja hän itse on
+jonakin ihmeellisenä hetkenä ymmärtävä, että onnellinen mies rakastaa
+kaksi kertaa, ensin äitiään ja sitten sitä naista, josta tulee hänen
+vaimonsa, ja sitten heitä molempia, kun muistot ja aika sulavat yhteen.
+Sinä päivänä Georg on riemuitsevana ja kaihomielin ymmärtävä sen, mitä
+hän nyt vain tuntee.
+
+Rouva Vinge istuu hetken ommellen, sitten hän katsahtaa Georgiin, joka
+nyt istuu hänen edessään epämukavasti pehmeällä tuolilla, joka on sekä
+liian pieni että liian mukava hänen poikamaiselle kömpelyydelleen. Mitä
+hänen pitää tehdä säärilleen... ja käsivarsilleen... eihän hän voi
+piilottaa niitä pöydän alle?
+
+»Katsohan, Georg, se joka on isästä kirjoittanut, ei nyt tosiaankaan
+ole ajatellut, että minä tai sinä sen lukisimme. Hän tuntee isän
+elämän vain ulkoapäin eikä muuten ole siitä ensinkään huvitettu, mutta
+hänenhän pitää ansaita elantonsa tällaisilla kirjoituksilla.»
+
+»Mikä hänen nimensä on?»
+
+»Sen minä kyllä tietäisin sinulle sanoa, mutta minun mielestäni hänen
+nimensä on aivan yhdentekevä. Minä olen muuten kerran ollut hänen
+huoneessaan.»
+
+»Oletko sinä —»
+
+»Kyllä. Siitä on muutamia vuosia. Isällä oli taistelu lämmittäjien
+kanssa. Silloin kirjoitti tuo sanomalehtimies suunnilleen saman
+kirjoituksen — 'Amicukseksi' hän nimitti itseään silloinkin. Se on
+tuommoinen arvossapidetty salanimi. Minä kysyin niinkuin sinä nyt hänen
+nimeään, ja isä tiesi sen. Se on eräs hänen koulutoverinsa. Mutta minä
+en tahtonut miestäni kohdeltavan sillä tavoin, ja niin minä muitta
+mutkitta menin tuon Amicuksen luo.»
+
+»Lehden toimitukseenko?»
+
+»En, poikaseni», rouva Vinge hymyilee hieman, »hänen kotiinsa.
+Se oli varhain aamupäivällä. Hän makasi kyllä vuoteessaan, mutta
+hänen palvelustyttönsä osoitti minut työhuoneeseen. Siinä minä
+seisoin katsellen ympärilleni. Olihan siellä kaikki mitä olla pitää,
+ymmärräthän, kirjoituspöytä ja tuoleja ja sohva ja kirjahylly, mutta
+kuitenkin, tuntui, kuin siellä ei olisi koskaan ihminen asunut...
+siellä ei ollut yhtään kukkaa eikä kasvia, ei pienintäkään elävää
+esinettä... on niin vaikea selittää sellaista, mutta ajattelepas
+tuommoista puusepän akkunaa, jonne huonekalut on asetettu kuin oikeaan
+huoneeseen, vaikka se ei ole ensinkään mikään huone... sellaista oli
+siellä. Ja minä seisoin katselemassa kaikkea sitä ja kuulin hänen
+häärivän viereisessä huoneessa saadakseen aloittaa päivänsä. Ja äkkiä
+iski päähäni: »Herra Jumala, _sellaistako_ on hänen elämänsä!»
+
+»Entä sitten?»
+
+»Sitten minä hiivin hiljaa pois.» Rouva Vinge nauraa. »Ja sen näköinen
+on tietenkin hänen huoneensa yhä edelleen! Ja mitä se silloin liikuttaa
+sinua ja minua, jotka istumme täällä sisällä... sanohan?»
+
+Hän ojentaa kätensä Georgille, ja kun tämä kömpelönä ja punastuvana
+tarttuu siihen, vetää rouva Vinge hänet luokseen ja suutelee häntä
+otsalle.
+
+»Ja nyt me luemme englantia, ymmärrätkö! »
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jos Vinge olisi mennyt kotiin suoraan toimikunnan kokouksesta, olisi
+hän vielä saattanut nähdä Marie-Louisen ja Georgin vaaleat päät
+englanninkirjan yli kumartuneina, mutta raatihuoneen edessä hän tapasi
+toimittaja Helsingin. He kuljeksivat katua alas ja puhuivat tuosta
+palkanjärjestelystä ja lehden kirjoituksesta.
+
+»Ystäväni Amicus liikkeellä! Minä tunnen aivan hänen hajunsa tänään.
+Minä muistan hänen eväspussinsa kouluajalta. Vihreätä juustoa ja
+savustettua silliä!»
+
+Hymyn tapainen häivähti Helsingin kasvoilla. »Te olette siis
+loukkaantunut — no, sitä minä en ihmettele. Me sanomalehtimiehethän
+emme niin syvästi aprikoi jotakin artikkelia. Mutta torukaa te vain
+minua!»
+
+»Toruako? Ei. Mutta tiedättekö, mitä ajattelin aamulla. Eiköhän
+Helsing pari kertaa kuussa kysy itseltään, miksi hän sekaantuu
+kaikkiin mahdollisiin asioihin, eiväthän ne kaikki voi häntä huvittaa,
+ja tyynenä katsoo, kuinka hänen lehtensä joutuu satojen ihmisten
+käsiin, jotka esimerkiksi istuvat teatterissa tai syövät päivällistä
+ravintolassa.»
+
+Helsing pyyhkäisee suutaan ja tirkistää välinpitämättömänä ilmaan.
+
+»Miksikö minä en kysy sitä itseltäni pari kertaa kuussa? Sitä minä
+totta vie kysyn itseltäni jok'ainoa aamu, kun avaan lehteni ja luen
+mitä nuo töhertäjät ovat kirjoittaneet.»
+
+»No, mutta mitä te sitten vastaatte?»
+
+»Mitäkö minä vastaan? Sen minä unohdan päivän kuluessa.»
+
+He kulkevat Dronningens Tvaergaden läpi, missä Helsing asuu vanhassa
+talossa. Siellä muuan mies kolkuttaa kovasti kodittomain majatalon
+porttia.
+
+Hän on päissään. »Sehän on hitto, eikö nyt edes voi päästä sisään
+tuohon syyhypesään?» Vastapäätä, tanssisalin räikeässä valaistuksessa,
+rähisee pari naikkosta kahden vallan nuoren, poikamaisen merimiehen
+kanssa. Molemmat tytöt ovat kai hekin nuoria, heidän suunsa ovat
+hampaattomat, tukka riippuu yli heidän harmaiden kasvojensa, vaatteet
+ovat likaiset, siinä asussa, kuin he olisivat äsken heittäneet ne
+ylleen, mutta jaloissa on heillä korkeakantaiset kiiltokengät. »Avatkaa
+lain nimessä!» huutaa juopunut mies yömajan edessä, jonka akkunat vielä
+ovat avoinna, kuin talo hengittäisi raskaasti pimeässä. »Minä tarjoan
+koko joukolle», sanoo toinen merimies rahojaan helistellen; tytöt
+tarttuvat häntä vyötäisiin.
+
+Vinge tuntee koko tilanteen siltä ajalta, jolloin hän oli merillä. Nyt
+menee koko pestiraha menojaan, ja monta suolavedenpäivää tarvitaan
+pesemään puhtaaksi sellainen poikaraukka. Miksi pitääkään kulkea tätä
+siivotonta katua? Onko Marie-Louise mennyt nukkumaan? Vinge tahtoo
+kotiin. Hänenhän on suudeltava Annettea. Mutta hän ei pääse erilleen
+Helsingistä, kun tämä nyt on takertunut häneen.
+
+Kyllä kiitos, Helsing tahtoo mielellään nähdä hänen asuntonsa.
+Huoneistoista hän on aina ollut huvitettu... kun vain kerran saisi
+varaa siihen.
+
+Samalla hetkellä Vinge katuu tarjoustaan, mutta nythän se on tehty.
+
+Hän avaa oven saliin — pimeätä. Niin, tiesihän hän sen varsin hyvin.
+Hän tuntee nyt, että hän on tietänyt sen kaiken aikaa. Hän johdattaa
+Helsingin huoneeseensa, sytyttää, menee sitten hakemaan viskyä ja
+soodavettä. Hän hiipii Marie-Louisen makuuhuoneeseen, seisoo aivan
+hiljaa ja kuuntelee hänen tyyntä hengitystään.
+
+»Minä en nuku», sanoo Marie-Louise.
+
+Vinge hymyilee ja menee hänen luokseen.
+
+»Toimittaja Helsing on huoneessani, aion läksyttää häntä.»
+
+»Ei», sanoo Marie-Louise ja panee kätensä hänen kasvoilleen; Vinge
+suutelee sitä. »Ole nyt järkevä, muuten minä nousen ja tulen sinne.»
+
+»Minä kyllä pidän varani.»
+
+»Se on hyvä. Mene sitten.» Hän kääntää pois päänsä ja sulkee silmänsä.
+
+Helsing on istuutunut. Hän on pieni hienosteleva herra, hän räpyttää
+silmiään valoa kohti, hänhän työskentelee aina lamppujen valossa, se on
+tehnyt hänen silmänsä ylen herkiksi. Hänen ihonsa on harmaa. Hän istuu
+tuolilla ja tirkistää eteensä, kuin hänen huomionsa olisi kiintynyt
+määrättyyn kohtaan.
+
+»Sikari?» kysyi Vinge.
+
+»Kiitos, minä en tupakoi, minun on täytynyt lopettaa.»
+
+»Kuinka vanha olette oikeastaan, herra toimittaja?»
+
+»Liki kuusikymmentä.»
+
+»No, kun tulee niin vanhaksi! Minä tupakoin nähkääs kaiken päivää.
+Näitä pieniä venäläisiä savukkeita... pistätte suuhun, pari haikua,
+heitätte pois pätkän ja sytytätte uuden. Se vaikuttaa kuin lapiollinen
+hiiliä koneeseen.»
+
+Vinge puhelee haihduttaakseen epäsoinnun mielestään.
+
+Helsing katselee ympärilleen.
+
+»Niin, minä kyllä ajattelinkin, että teillä oli hauska asunto.
+Täältähän täytyy olla ihana näköala.»
+
+Hän avaa akkunan ja hengittää keuhkoihinsa ulkoilmaa.
+
+»Korkealla... ja puita edessä», sanoo hän melkein itsekseen.
+
+»Niin, mutta niitähän saa tuskin koskaan nähdä», sanoo Vinge. »Eihän
+tule koskaan oltua kotona.»
+
+Helsing palaa tuoliinsa takaisin.
+
+»Ei, senhän voin ymmärtää. Mutta jos te pysytte erikoisissa
+käsityksissänne, niin pääsette ainakin valtuustosta. Teillähän on
+puolue vastassanne.»
+
+»Minä viis puolueesta.»
+
+»Hyvä on. Mutta minäpä sanon teille, että juuri teidän tapaisia
+henkilöitä meidän ei pidä päästää julkiseen elämään. Vaalitempun
+kautta te tulitte valituksi. Te vain aikaansaatte epäjärjestystä. Te
+sekoitatte toisiinsa asioita, jotka eivät kuulu yhteen. Mielialoja,
+käsityksiä, periaatteita, jotka ovat kotoisin teidän muusta
+toiminnastanne. Herra Jumala, ettekö sitten tiedä, että työmiehet ovat
+enemmistönä. He tahtovat enemmän palkkaa, hyvä, silloin he saavat sen.
+Miksi te siihen sekaannutte?»
+
+Helsing sekoittaa viskyään. Hänen äänensä on sisäänpäinkääntynyt,
+melkein manaava. Hän ei todellakaan halua käydä rynnistämään Vingeä
+vastaan, mutta se saattaa käydä välttämättömäksi. Vinge on palannut
+ennalleen. Hän heittää pois savukkeen ja sytyttää uuden, ja samalla hän
+ikäänkuin pudistaa päältään huonon tuulensa.
+
+»Minäpä sanon teille erään seikan.» Hän seisahtuu äkkiä Helsingin
+eteen. »Kun minusta tuli laivayhtiön johtaja...»
+
+»Saatoinpa arvata sen.»
+
+»Ei, kuulkaa nyt... niin minä puolen vuotta kuljin vain katsellen.
+Tässä oli kunnon mies, joka tahtoi tehdä työtä, tuossa toinen,
+joka oli välinpitämätön ja laiskoitteli... kas silloin minä iskin.
+Kunnollisille minä annoin paremman palkan. Muiden annoin mennä. Raha ei
+ole tärkeintä. Työhalu se on, ymmärrättekö. Ken ei tahdo tehdä työtä
+kunnollisesti, on kiusaksi toisille, jotka sitä tahtovat. Samaa tahdon
+sanoa kunnan työmiehille. Lisätkää vauhtia, niin rahaa kyllä tulee.»
+
+»Luuletteko, että joku tulee kadunlaskijaksi tai muurariksi siksi, että
+se huvittaa häntä? Mies on siihen pantu, ja siinä hän on, ja silloin
+on raadettava niin vähän kuin mahdollista, niin runsaan rahan edestä
+kuin mahdollista. Te puhutte kuin onnellinen mies, joka itse on saanut
+valita — jopa kaksikin kertaa, kuten huomaan Amicuksen oivallisesta
+pikku kirjoituksesta. Olisipa minulla ollut yksikin kerta valitsemisen
+varaa! Mutta minä sain aikaisin perheen, joka minun oli elätettävä.
+Muuten minusta olisi tullut kalastaja.»
+
+Vinge ei voinut olla nauramatta.
+
+»Niin, se on totinen tosi. Sunnuntaisin menen pikku tuvalle, jonka
+omistan Fure-järven rannalla. Siellä minä sitten istun kalastamassa.
+Mikään ei ole niin ihanaa kuin istua tuollainen pitkä onkivapa kädessä
+ja huomata, että siima soluu virran mukana. Maanantaiaamuna minä sitten
+palaan taas kaupunkiin.»
+
+Molemmat vaikenevat.
+
+»Te olette liiaksi elämän hemmoittelema voidaksenne olla julkinen
+henkilö, johtaja Vinge. Enkö saa nähdä salia, ennenkuin lähden?»
+
+»Niin», sanoo Helsing. »Kaunis huone, ja iso. Minä pidän tilavista
+huoneista. Hyvää yötä, te onnellinen ihminen!»
+
+Vinge saattaa hänet alas. Sitten hänen on kirjoitettava pari kirjettä.
+Iltalehtiä hän ei ole lukenut. On myöhä, ennenkuin hän menee nukkumaan.
+Sinä iltana hän unohtaa suudella Annettea.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Miestä ei tunne, ennenkuin on saanut nähdä hänen kirjoituspöytänsä.
+Onko se kuormitettu täyteen papereita, ovatko nämä paperit kaikesta
+huolimatta järjestyksessä, vai näkyykö, että mies sohii niitä ja
+kuluttaa puolet ajastaan hakiessaan käsiinsä sen, mitä kulloinkin
+tarvitsee? Vai onko pöydällä vain kirjoitussalkku ja iso pronssinen
+mustetolppo ja kalenteri ja tulitikkulaatikko nahkakotelossa, jossa
+on nimikirjaimet? Minkälainen pöytä on? Onko se amerikkalainen
+kirjoituspöytä, joka muistuttaa huijaria lukuisine pikku taskuineen
+ja lokeroineen? Vai onko se vanha ja kulunut, jonka ääressä mies on
+istunut nuoruudestaan saakka ja jonka jokainen naarmu ja reikä on
+muisto? Onko pöydällä vanha haalistunut valokuva? Tai jokin kummallinen
+kirjepaino helmiompeluksineen, jommoisia pikku tytöt tekivät siihen
+aikaan, jolloin veistoinnostus ei vielä raivonnut pohjolassa?
+
+Vingen kirjoituspöytä konttorissa on vanha raskas tammipöytä, väriltään
+tumma ja syvä, sen ääreen mahtuu kaksi istumaan vastakkain, siinä on
+monta laatikkoa, jotka liukuvat edestakaisin kuin henkäisemällä — se on
+kerran ollut hyvin kallisarvoinen, sen on tehnyt oikea vanha puuseppä,
+jommoinen otti tällaisesta pöydästä yhtä korkean hinnan kuin minkä
+nykyään kokonainen empiretyylinen salinkalusto maksaa, se oli hänen
+appensa pöytä, ja nyt se on hänen pöytänsä, hän siirsi sen mukanaan
+vanhasta konttorista uuteen rakennukseen, ja pöydällä on kaunis
+kristallimaljakko vanhuksen ajoilta; Marie Louise pitää huolen, että
+siinä aina on pari kukkaa. Ja sen lisäksi kasoittain papereita, joiden
+järjestämistä varten Vingellä on sihteeri, ja säiliökynän teline.
+
+Kauimpana talossaan, kaikkien muiden huoneiden takana, aitauksien,
+ovien ja käytävien suojaamana, on Vingen konttori. Sen kahdesta isosta
+akkunasta, jotka päästävät valon tulvimaan huoneeseen, on näköala
+satamaan. Kun hän nojautuu taapäin kirjoitustuolissaan ja katsoo ulos,
+häviää laituri peltivajoineen ja laatikkoineen ja tynnyreineen, ja
+hän näkee vain vettä ja taivasta. Se on kuin purjehtimista, ja hän
+muistaa laivastoaikansa. Hänen pitää nähdä vettä ja kuulla hälinää,
+millä laivat lastataan ja puretaan. Sillä hänen toimistonsahan ei ole
+ensinkään vain nämä neljä seinää ja kirjoituspöytä ja kristallimaljakko
+ja iso pöytä nahkasohvan edessä, mihin puheenjohtaja, paksu Rasmus,
+paiskautuu, niin että joustimet laulavat hänen allaan; hänen
+toimistonsa alkaa aivan laiturin päästä, missä itkevät mummot ja nuoret
+tytöt seisovat huiskuttamassa hänen lähteville laivoilleen ja luulevat
+nähneensä saatettavansa nostaneen hattuaan viime tervehdykseksi ja
+missä vanhat täysinpalvelleet merikarhut istuvat penkillä syljeskellen
+ja ovat tiukkoja arvostaan.
+
+Vingen toimistossa vyöryvät raskaat työvankkurit edestakaisin.
+Työmiehet, jotka eivät voi tuntea voimiaan, ellei ole melskettä ja
+riitaa, työntävät laatikoita ja paaleja, kunnes nostokoneet ottavat
+haltuunsa taakat ja kohottavat ne kannelle niin sirosti kuin ne
+olisivat pikku neitejä, ja laatikot luisuvat äänettömästi pitkin
+kuluneita kiskoja kuin pojat, jotka ovat liukumassa.
+
+Vingen toimisto, se on tämä lautojen ja tervaisten touvien ja
+tavaroiden ja hevosten ja koneöljyn ja laivakeittiöiden eltaantuneen
+rasvan haju, mikä joka aamu tulvii hänen ylitseen, kun hän tulee
+kiireissään, hattu hieman takaraivolla ja kädet takintaskussa —
+tämä kaikki on hänen. Toimisto, sitä ovat kaikki nämä ajoneuvot ja
+automobiilit, jotka sotkeutuvat toisiinsa suurten valtamerilaivojen
+edessä, ja matkustajat matka-arkkuineen ja laukkuineen ja
+polkupyörineen ja »Hyvästi, hyvästi, muista tervehtiä Amandaa...
+kirjoita nyt kunnolla... eihän tuule paljon... minä menen heti
+selälleni keskilaivaan... hoi, kaupunginlähetti...» koko tämä
+hämmennys, joka tulvii yli laivaportaan, ja muuttuu järjestykseksi
+samalla hetkellä, kun laivakello soi.
+
+Koko talo on hänen konttorinsa. Häntä huvittaa tehdä kierros
+naputtavien kirjoituskoneiden luota alas toimistoon, missä ihmiset
+seisovat aitauksen edessä juhlallisin ilmein, kuten aina, kun on
+ostettava lippu matkaa varten... ensimmäinen luokka, kansipaikka,
+yksityinen hytti...
+
+Hytti, hytti, suurenmoinen sana. Hytti! Voihan aivan kuulla tuulen
+ulvovan. Vingen täytyy nauraa juostessaan ylös portaita. Miksi juuri se
+sana nyt iski hänen mieleensä? Sen on valoisa aamu ikäänkuin lähettänyt
+häntä vastaan. Matkatuntujako? Ei hitustakaan! Täällä hän on kotonaan.
+Häntä haluttaa kiertää kaikkien pulpettien luo ja kirjoittaa itse
+kirjeisiin ja luetteloihin, jyskyttää näitä nuoria herroja selkään,
+houkutella tytöt nauramaan... ei, hänhän on johtaja, ei esimerkiksi käy
+laatuun ensinkään, että hän asettaa kätensä aitaukselle ja kiepauttaa
+itsensä sen yli. Mutta hyvää huomentahan saattaa sanoa.
+
+»Hyvää huomenta!»
+
+Kas niin, nyt hän ei taaskaan vastaa, tuo herra Jensen, herra
+prokuristi Jensen, — varjelkoon, älä vain unohda arvonimeä —, joka
+tuossa kuhnustelee, omahyväisenä ja soreana kuivasta tukasta aina
+hyvinharjattuihin, leveäkärkisiin nauhakenkiinsä saakka, virkamies,
+joka tekee velvollisuutensa, velvollisuutensa, ja se ei sisällä mitään
+siitä, että hänen pitää tuhlata yhtiön aikaa joutavan hyvänpäivän
+takia. Tietysti herra prokuristi Jensen istuu paikallaan, ellei ole
+sunnuntai tai pyhäpäivä tai hänen 14-päiväinen kesälomansa, jolloin hän
+velvollisuudentuntoisesti syö jonkin kesähoitolan häviön partaalle;
+tietenkin hän tekee työnsä saamansa palkan edestä; ei siihen ole mitään
+hyvänpäivän toivottamista.
+
+Tuommoisia ihmisiä... Vingellä on aina sydän kurkussa hänet
+nähdessään. Tämänlaatuisen ihmisen hän oikeastaan ensimmäisenä tapasi
+käytännöllisessä elämässä, appensa liikkeeseen liityttyään. Hänkin oli
+prokuristi. Herra Svendsen, ukko Svendsen, kuten appi nimitti häntä,
+ensimmäinen mies konttorissa, viime vuosina liikkeen varsinainen
+johtaja, joka silloin myöskään ei pukahtanut paikaltaan. No niin, ukko
+Svendsen, joka muuten oli varmaankin vain hieman yli viidenkymmenen,
+valmistautui kenties täällä pääsemään kaiken johtoon, kun talon
+pojalla, Valdemarilla, oli vain halua istua kirjojensa ja sepustustensa
+kimpussa ja kun sekä hänelle että Marie-Louiselle oli riittävästi rahaa.
+
+Kunnes Vinge syöksyi paikalle hyvine huomenineen ja tietenkin heti iski
+yhteen Svendsenin kanssa. Ja Svendsen loukkaantui ja lähti, saaden
+määrätyn summan kerta kaikkiaan, eläkkeestä hän ei tahtonut kuulla
+puhuttavan... Jumala ties, minne hän oikeastaan oli hävinnyt?
+
+Oliko Vinge ollut tyly silloin, ollessaan nuori ja vilkas, tottunut
+komentamaan, ylimielisen iloinen Marie-Louisesta ja sydämessään vähän
+levoton sen uuden uran johdosta, jolle hän nyt oli joutunut? Niin, sitä
+hän kai oli, kosk'ei hän milloinkaan saanut tuota Svendseniä oikein
+pehmenemään, vaan tämä meni ja sulki oven perässään vallan hiljaa.
+
+Vai niin, kirjeet, neuvottelut...
+
+Vinge kääntyy ripeästi nuoren miehen puoleen, jolla on kädet täynnä
+papereita. Sitten he tekevät työtä. Ulkona kaikuu voimakas höyrylaivan
+puhallus, kuuluu laivasta laskettujen portaiden kajahdus kivisiltaan,
+hajaantuvan väkijoukon hälinää. Vinge sanelee kirjeen, keskustelee
+puhelimessa, pari vanhaa kapteenia, joita on käsiteltävä kiirehtimättä,
+toverillisesti, käy häntä tapaamassa. Sitten ilmoitetaan Frits Johnsen.
+
+»Niin, antakaa hänen tulla sisään.»
+
+Frits Johnsen käy kolmattakymmentä, hän on erään laivayhtiön johtaja,
+joka ponnistelee eteenpäin hyvin tarmokkaasti ja toistaiseksi mitä
+parhaimmassa sovussa suuren yhtiön kanssa. Hän seurustelee hieman
+Vingen talossa, Vinge pitää hänestä paljon. Heidän välillään on
+parinkymmenen vuoden ikäero. Kuten Vinge kuului niihin, joiden piti
+päästä perille oman sukupolvensa aikana, niin on Johnsenkin niitä,
+joita ajan kehitys työntää eteenpäin. Siksi on heidän välillään
+luontaista sukulaisuutta.
+
+Mutta kuitenkin on hänessä jotakin uutta, jota Vinge ei ymmärrä
+yhteisten etujen kannalta. Se kai johtuu siitä, että Johnsen on
+hieman saanut harhailla tässä maailmassa ilman muuta tukea kuin oma
+itsensä. Elämä on tietenkin näyttänyt hänelle vain yhden puolen, sen,
+mikä kohtaa sitä, jonka täytyy päästä perille. Mutta kuka tietää,
+eikö Johnsen tulisi vallan toiseksi sinä päivänä, jolloin hän tapaisi
+jotakin, joka on yläpuolella tätä kamppailevaa kuhinaa, rikkaiden,
+voimakkaiden ja kuitenkin niin lauhkeiden mielien loistoa? Vinge uskoo
+niin, koska hän tahtoo käsittää Johnsenin niin, vaikka hän varsin hyvin
+tietää, etteivät sukupolvet täysin ymmärrä toisiaan.
+
+Onko se tarpeen, jotta he kohtelisivat toisiaan ystävinä? Eikö Vingen
+tapaisella miehellä ole varaa tunnustaa nuoren miehen kuntoa? Varsin
+helppoa on löytää vikoja ympäristöstään ja sitten antaa laimea
+tunnustus: »Niin, hän on todellakin oikein kelpo nuori mies, mutta
+onhan hänessä sitä ja sitä ja sitä... no, kai hän sen oppii. Onhan
+meillä muillakin ollut oppivuotemme.»
+
+Tämä »me muut», se on se sitkeä vastus, joka voi tehdä nuoren miehen
+katkeraksi ja vihamieliseksi koko elämänsä ajaksi, niin että hän itse
+lausuu »me muut», kun hänen aikansa tulee. »Me muut», se on pienen
+yhteiskunnan kirous, jossa on niin vähän paikkoja ja niin vähän
+mahdollisuuksia, niin että nuoret tuntevat edessään kuin muurin,
+jossa on raskas portti; avain on huolellisesti väännetty lukkoon, ja
+portinvartija sanoo vieressä: »Paikat ovat täynnä, hyvät herrat, saatte
+odottaa, kunnes joku näistä sisälläolijoista ystävällisesti ottaa
+kuollakseen, sillä vapaaehtoisesti he eivät nouse pöydästä.»
+
+Johnsenissa on se omituista, että hänellä ikäänkuin ei ole oikeata
+luottamusta itseensä ja muihin. Tietenkään sitä ei ole ymmärrettävä
+niin, että hänellä ei olisi tuntoa omasta kyvystään. Vinge arvelee
+usein, että tosin hän itsekin on ollut röyhkeä nuorena, mutta se oli
+sulaa vaatimattomuutta sen Johnsenin kallionlujan vakaumuksen rinnalla,
+että hänen täytyy päästä eteenpäin — ei mutta tämä Johnsen virittää sen
+omituisen tunteen, että nyt hän pysähtyi siihen paikkaan, nyt hän ei
+rohkene antaa enempää itseään alttiiksi. Hänellä ei ole mitään kykyä
+intoutua, ajattelee Vinge.
+
+Vinge tarttuu suoraan asiaan.
+
+»Istukaa. Mitä te nyt puuhaatte?»
+
+Joistakin rahdeista on kysymys. Johnsen yrittää tunkea tieltään Vingen
+yhtiön, vaikka on sovittu, etteivät he tällä paikalla esiintyisi
+kilpailijoina ja vaikka Johnsenin tarjoama hinta on niin alhainen,
+ettei se nykyään saata olla mikään ansio — siis jokin suunnitelma, jota
+valmistetaan.
+
+Johnsen istuutuu ja katselee ympärilleen. Sen hän tekee joka
+kerta Vingen konttorissa ollessaan. Hieno huoneisto, kuuluu kuten
+tavallista jostakin hänen ajatuksistaan. »Huono kirjoituspöytä! Kukkia
+konttorissa, he ovat sentimentaalisia, nuo vanhat. Sohva on hyvä. Hän
+seisoo puhelemassa. Hän on siis huomannut sen. Minä hymyilen, antaa
+hänen puhella, kaikkihan on selvää, rahti on meidän.»
+
+Johnsen on komean näköinen siinä istuessaan. Tiivis ja joustava. Suu
+on tosin vähän epäluotettava hymyssään, mutta silmät ovat siniset ja
+lapselliset, niihin tahtoo Vinge päästä käsiksi. Mutta Johnsen ei
+tahdo. Hän nousee, lausuu muutamia merkityksettömiä sanoja; ja nythän
+saamme nähdä, kaikkihan oli vain yritystä... hän jättää hyvästit.
+
+»Hän valehtelee, se vintiö», lausuu Vinge itsekseen Johnsenin
+mentyä. »Hän valehtelee röyhkeästi päin naamaa. Niiden täytyy saada
+kirje sinne.» Vinge sanelee pienelle pikakirjoittajatytölle. Se
+on englanninkieltä. Hän kävelee edestakaisin lattialla kuin ennen
+komentosillalla, hän puhuu lyhyin sysäyksin, pienet venäläiset
+savukkeet sinkoavat hänen suustaan.
+
+Sitten soi puhelin, nyt tulee sihteeri, pari välittäjää, taas eräs
+kapteeni. Työ sujuu yhä ripeämmässä tahdissa, on päästävä valmiiksi.
+Vinge tahtoisi mielellään päästä näkemään uutta lokaviemärilaitosta,
+täytyyhän päästä näkemään mitä täällä istuu päättämässä, eihän se
+muuten ole kuin paperia.
+
+Hän on valmis, hän kääntyy äkkiä. Hän tuntee pistoksen rinnassaan...
+vai kainaloissako se on... hän tuntee kalpenevansa, hetken hän seisoo
+kuin keinuen, vai huoneko keinuu?
+
+No, nythän se meni ohi.
+
+Hän on tietenkin kääntynyt liian äkkiä. Hän sytyttää uuden savukkeen ja
+imee savun keuhkoihinsa.
+
+Hän rientää asioilleen läpi kiireisen aamupäiväkaupungin, vaihtaa
+pari sanaa kaikkien tuttujen kanssa; kukapa ei olisi hänen tuttunsa?
+Täytyyhän toki elää sen kaupungin elämää, jota on osaltaan johtamassa,
+ja pieni lörpöttely ei ole Vingelle suinkaan vastenmielistä.
+
+Sellainen on hänen työpäivänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt syksyllä rouva Vinge ensi kerran avioliittonsa aikana kokee
+rakastumista toiseen mieheen kuin siihen, jota hän on rakastanut siitä
+saakka kuin tuli täysikasvaneeksi ja itsestään tietoiseksi. Tämä
+uusi rakastuminen kestää vain neljännestunnin, mutta se saa suuren
+merkityksen hänelle. Ja siitä päivästä lähtien hän ei koskaan poistu
+portistaan katsomatta Kongens Haveen päin, katseessaan sekä itseironiaa
+että kumppanuustunnetta muita naisia kohtaan.
+
+Hän tapaa Frits Johnsenin suunnilleen portillaan, ja kun on vielä
+tunti päivälliseen eikä rouva Vingellä vielä ole ensinkään halua mennä
+kotiin, niin luonnollista on, että hän noudattaa Johnsenin kehoitusta
+kävellä puiston ympäri... tämä iltapäivän ilmahan on kuin viiniä, joka
+ei huumaa, vaan ainoastaan tekee mielen juhlalliseksi ja keveäksi.
+
+Johnsenin ilmaisema luonnonihailu on hänelle yllätys. Johnsen on kyllä
+ennenkin kertonut matkoistaan ja oleskelustaan idässä, missä hän
+ansaitsi kannuksensa, mutta rouva Vingellä on aina ollut se vaikutelma,
+että hän ei ole siellä nähnyt muuta kuin liiketoimia ja alkuasukkaitten
+elämästä vain sen verran kuin hänelle oli tarpeen. Nyt ilmenee äkkiä,
+että tämän liikeaistin takana on ymmärtämystä luontoa kohtaan,
+josta hän itse ei ole koskaan ennen ollut tietoinen, koska kukaan ei
+ole siihen vedonnut. Rouva Vingen tekemät aivan luonnolliset pikku
+huomautukset ne varmaankin houkuttelevat hänestä esiin jotakin, jossa
+hän mielellään viipyy ja joka saattaa hänet muistelemaan aikaa, jolloin
+hän kerran lapsena kulki täällä äitinsä kanssa ja tahtoi poimia kukkia
+kielletyiltä paikoilta.
+
+Mutta hänen sanoissaan ei ole mitään uneksivia, hentoja syystunnelmia,
+hänen ja rouva Vingen käyskellessä tässä vanhassa puistossa, joka
+näillä tunneilla on varsin tyhjä, ei mitään siitä, mitä rouva Vinge
+tunsi ensimmäisen syyshämyn hetkenä katsellessaan kohti lasikuvun
+siintävää äärettömyyttä. Ei, Johnsen ikäänkuin käy toteamassa:
+tällainen on syksy täällä ja sellainen silloin, kun hänellä oli
+johdettavanaan puunkuljetus aarniometsistä, ja sellainen silloin, kun
+hän muutamana päivänä eksyi erään kaukaisen kivikaupungin puistoon.
+Hän tuntee syksyn selvistä, määrätyistä väreistä, kuten merimies
+saa rannikon tähystimeensä ja sitten purjehtii uraansa eteenpäin,
+mutta rouva Vingen mielestä on jotakin voimakasta ja samalla kertaa
+liikuttavaa siinä, että tällä kunnianhimoisella nuorella miehellä on
+aikaa siihenkin ja aikaa sanoa se hänelle niin vaatimattomasti ja
+kuitenkin epäröimättä — hän tietää täsmällisesti mitä hän tuntee.
+
+He ovat tulleet pikku sillalle, joka johtaa kaivannon yli linnaan. Kun
+mieliala on sensuuntainen, virittää tämä paikka yksinäisyyden, unelman,
+muinaisuuden tunteen, joka on melkein valtaava. Linnan molemmat
+torninhuiput, suippo pääty hiekkakiviveistoksineen, portti nauhoineen
+ja punainen muuri tässä iltapäivävalaistuksessa, mutta ennen kaikkea
+liitelevä silta, joka näyttää niin keveältä veteen kuvastuessaan,
+ja sitten vallikaivanto joutsenineen, rapautunut kivitys, maatuneet
+äyräspalkit ja kaikki tämä vihanta, joka ei ensinkään kuulu kaupunkiin,
+molemmat vanhat orapihlajapensaat vihreine marjoineen, orjanruusut
+tiilenpunaisine kiulukkoineen ja veden rajassa kasvava kaisla.
+
+Rouva Vinge laskee kätensä rauta-aitaukselle ja katselee kaivantoon
+päin, seuraa silmillään vettä aina kulmaukseen saakka, mistä näkyy
+palanen vanhaa puusiltaa... aivan kuin siellä olisi vielä vanhempi
+puisto kaiken tämän takana. Hän tuntee olevansa niin onnellinen siitä,
+että hän on keksinyt jotakin uutta ja miellyttävää tässä nuoressa
+miehessä, joka tähän saakka on ollut hänelle varsin outo. Hän ei
+oikeastaan ajattele Johnsenia, mutta keskellä kaikkea tätä rauhaa
+tulee hän tietoiseksi myötätunnostaan ihmisiä kohtaan sellaisina kuin
+he nyt kerta kaikkiaan ovat. On ihanaa elää. On ihanaa kävellä tässä
+tämän kyvykkään nuoren miehen kanssa, joka tuntee tämän paikan keskellä
+meluavaa kaupunkia.
+
+Johnsen ei aavista mitään siitä, mitä rouva Vingessä tapahtuu. Hän
+on tavannut tämän sattumalta, ja hänen mielestään rouva Vinge oli
+harvinaisesti edukseen tänään. Oli jotakin voimakasta, jotakin
+nuorukaismaisen notkeaa hänen vartalossaan ja ryhdissään, mikä
+houkutteli Johnsenia. Hän on miekkailija, ja samalla hetkellä kuin hän
+näki rouva Vingen talonsa portilla, tiesi hän, miltä tämä näyttäisi
+tiiviissä miekkailupuvussa floretti häntä kohti ojennettuna kädessä,
+joka lujasti tarttuu kahvaan.
+
+Johnsen ei oikeastaan ole mikään naisten valloittaja; hänellä on ollut
+vain tuollaisia huokeasti voitettuja tai huokeasti ostettuja suhteita,
+joita suurkaupunki lahjoittaa nuorelle miehelle, jolla on riittävästi
+rahaa ja joka ei kasvatuksensa eikä ympäristönsä vaikutuksesta ole
+saanut turhia epäröimisiä. Hän ei suinkaan suunnitellut mitään
+kehoittaessaan rouva Vingeä tulemaan kanssaan puistoon, hänen päähänsä
+ei ole pälkähtänytkään, että rouva Vingen tapainen vallasnainen
+lankeaisi hänen osalleen. Tämä ei kuulu siihen piiriin, jonka hän
+tuntee hienoista ravintoloista, missä tanssitaan pikkutunneilla ja
+missä hän pari kertaa melkein ällistyneenä on pidellyt rakastajatarta
+käsivarsillaan nuoren naisen sijasta, joka vain tahtoo tanssia valssia
+hempeän soiton säestyksellä miehen kanssa, joka osaa seurata tahtia ja
+»vie» hyvin.
+
+Mutta kun hän sattuu luomaan katseensa alas rouva Vingen käteen, joka
+vapisee melkein huomaamattomasti, ja tuntee hänen äänettömyytensä,
+käsittää hän sillä salaisella aistilla, mikä saa miehen ja naisen
+ymmärtämään toisiaan, että rouva Vingessä tapahtuu jotakin, mikä
+lähentää heitä toisiinsa, ja sanomatta sanaakaan hän laskee omansa
+hänen kätensä päälle ja huomaa hänen vastaavan aivan heikolla
+puristuksella.
+
+Ja samalla tulee kummallekin hyvin kiire seurata virtaavaa vettä, joka
+ikäänkuin vie mukanaan kuvan ulos avaraan maailmaan — kuvan rouva
+Vingestä vieraan herran kanssa, jonka käsi lepää hänen kädellään. Ja
+ikäänkuin todetakseen, että näin todellakin on, kääntää rouva Vinge
+silmänsä Johnseniin päin ja kohtaa hänen katseensa.
+
+»Ei», sanoo rouva Vinge koneellisesti.
+
+Johnsen käy aivan ymmälleen ja sopertaa:
+
+»Eikö...?»
+
+Ja kun hän samalla huomaa vastauksensa ja koko tilanteen
+hullunkurisuuden, käy hän yhä enemmän ymmälleen eikä keksi sanoa mitään
+muuta kuin:
+
+»Anteeksi, mutta... mutta minun lienee pakko lähteä...»
+
+Hän nostaa hattuaan ja astuu muutamia hieman epävarmoja askeleita
+sillalta hiekkakäytävälle, ja kun hän tulee muutamien pensaitten
+luo, jotka peittävät hänet, rupeaa hän juoksemaan. Se vaikuttaa
+vapauttavasti häneen. Hän juoksee pois jostakin, joka on tullut hänen
+ylitseen vastoin hänen tahtoaan. Hän on esittänyt naurettavaa osaa,
+mutta ei edes tämäkään ole nyt pääasia. Mitä, jos rouva Vinge olisi
+sanonut »kyllä» »ein» sijasta! Kuinka sitten olisi käynyt? Vingen
+vaimo. Miehen, jolla on se asema, mikä on Johnsenin tietoinen päämäärä.
+Herra Jumala, Vingehän on vanha mies, vielä toistaiseksi on heidän
+suhteensa ystävällinen, mutta se päivä on tuleva, jolloin...
+
+Vingen vaimo! Ei, se kävisi kyllä liian mutkikkaaksi. Liiketoimet
+sinänsä ja yksityiselämä erikseen!
+
+Kun Johnsen on tullut puistosta pois, hän katsahtaa tahtomattaan Vingen
+akkunoihin. Ei, oli rouva sanonut. Siis hän tarkoitti kai: kyllä. No
+niin, noloushan vähän kevenee, kun rupeaa raa'aksi. Ja tämän jälkeen
+Frits Johnsen ei sitäpaitsi enää ajattelekaan asiaa.
+
+Rouva Vinge seisoo sillalla ja kuulee hänen juoksevan. Sinä hetkenä
+hän pitää Johnsenista. Mutta hän on käynyt vallan kalpeaksi ja alkaa
+vavista, niin että hänen täytyy laskea toinenkin kätensä kaiteelle.
+Mitä on tapahtunut? Ei mitään. Kaikki. Eikö hän siis rakasta miestään?
+Onko hän sitä lajia... turvaton, niin pian kuin jotakin sellaista
+viriää hänessä? Hän ei ole tuntenut sitä koskaan ennen, mutta jokin
+kerta kai on oleva ensimmäinen.
+
+Mistä tuo »ei» tuli, joka lensi hänen suustaan? Jensistäkö? Lapsistako?
+Hänestä itsestäänkö?
+
+Hän kävelee hitaasti pois, sillalta alas puistoon. Joka askelelta,
+jonka hän ottaa, hän ymmärtää ei'nsä paremmin. Se ei tullut kenestäkään
+erikoisesta. Se tuli heistä kaikista, kokonaisuudesta, jota hän
+rakastaa.
+
+Tultuaan portille, joka johtaa Kronprinsessesgadelle, suoraan
+vastapäätä hänen taloaan, hän pysähtyy ja katselee puistoon. Tuolla hän
+siis kulki... tämä nainen joka antoi vieraan nuoren miehen taputtaa
+itseään. Niin vaarallista saattoi siis elämä olla. Niin lujasti oli
+siis pidettävä kiinni siitä, minkä omistaa!
+
+Rouva Vinge hymyilee tahtomattaan omalle olennolleen, kuin lapselle,
+josta pitää, mutta jota tulee vartioida.
+
+Hänen mielensä on kuin hedelmä... äkkiä lankeaa siihen juuri se
+auringon ja tuulen kosketus, joka antaa sille täyden kypsyyden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rouva Vinge... rouva Vinge... hänen nimensä on Marie-Louise, mutta
+niinhän häntä nimittävät yhtä vähän hänen lapsensa kuin Frits Johnsen.
+Niin tekee vain hänen miehensä.
+
+Heidät on kutsuttu vieraisille sinä iltana, ja kuten tavallista
+saavat Georg ja Annette ihailla häntä hänen täydessä komeudessaan.
+Marie-Louise ihailee itsekin itseään. Uusi puku on hänelle ilo, hän
+rakastaa hienoja pehmeitä kankaita, hän nauraa itselleen huomatessaan
+tarkastelevansa näytteille pantuja pukuja ja muuttelevansa niitä hieman
+oman makunsa mukaan. Hänhän on vain kolmekymmentäkahdeksanvuotias,
+hänellä on nuoren tytön mieli kaiken muun omaisuutensa lisäksi, hän
+on pieni pukuasioista huvitettu nuori tyttö, joka tulee käynnille ja
+sanoo: »Mennäänpä nyt muotikauppaan katsomaan hienoja tavaroita ja
+seisomaan isojen kuvastimien edessä.»
+
+Marie-Louise seisoo salissa pukuaan silitellen. Annette menee hänen
+luokseen.
+
+»Se pullottaa», sanoo hän.
+
+»Hienoa, hienoa!» Marie-Louise astuu askelen eteenpäin. Georg käydä
+maleksii lattialla eikä ole näkevinään mitään.
+
+»Aiotko sinä tanssia?» kysyy Annette. Se on hienointa mitä hän tietää.
+
+»Kyllä, tietysti. Tule tänne.»
+
+Ja kun Georg samalla kevytmielisesti lähestyy häntä, tarttuu hän
+hänenkin käteensä ja tanssii piirissä heidän kummankin kanssa.
+Annette laulaa ja nauraa, Marie-Louise laulaa mukana, he laulavat
+yhä äänekkäämmin, itse keksimäänsä säveltä, kunnes he äkkiä rupeavat
+laulamaan jotakin renkutusta.
+
+»Laula mukana, poika», huutaa Marie-Louise ja pudistaa Georgin
+käsivartta. Ja Georg hyräilee mukana murrosäänellään, yhä rohkeammin
+muiden melutessa.
+
+»Georg röhkii», huutaa Annette.
+
+»Hän röhkii... röhkii kuin porsas», laulavat kaikki kolme, tanssiessaan
+yhä kiivaammin. Marie-Louise se kiihdyttää tahtia, hän vapautuu siinä
+yhä enemmän, hänen lapsensa, hänen kiltti uskollinen poikansa, hänen
+pieni suloinen tyttönsä, hänen salinsa, hänen miehensä, joka seisoo
+nauraen ovessa:
+
+»Oletteko pyörällä päästänne? Eihän tässä voi koota ajatuksiaan...»
+
+»Tule sitten tanssimaan mukaan.»
+
+»Meidän täytyy lähteä. Automobiili on tullut.»
+
+»Hyvästi.»
+
+Marie-Louise suutelee kiihkeästi Georgia ja juoksee ulos.
+
+Vinge istuu hieman takakenossa automobiilin nurkassa, hänen täytyy
+ikäänkuin antaa mielensä laueta päivän työn jälkeen. He ajavat
+valaistuja katuja pitkin, ihmisten, askelten, puhelun, naurun ääniä
+soluu heidän ohitseen.
+
+Marie-Louise katsoo Vingeen sivultapäin. — Kun he kääntyvät
+puolipimeälle, tyhjälle bulevardille, ojentaa hän ikäänkuin sattumalta
+paljaan käsivartensa ja hansikattoman kätensä Vingen kasvoja kohti.
+Sisällä pimeydessään istuu Marie-Louise hymyillen hymyä, jossa on sekä
+jännitystä että voitonriemua. Hän tahtoo miehensä hyväilevän häntä
+juuri nyt, hän tahtoo tuntea omistavansa hänet, jokin hänessä vaatii
+sitä ja tekee hänet varmaksi siitä, että hän saa sen. Käsi tulee
+lähemmäksi Vingen kasvoja. Siinä kädessä on sekä tahtoa että hellyyttä,
+se tuoksuu, hehkuu pimeydessä.
+
+Kädet puhuvat. Miehellä, joka ei sitä kuule, ei ole vaimonsa
+luottamusta. Vinge kuulee. Hänen silmänsä ja suunsa ymmärtävät heti.
+Hän tarttuu Marie-Louisen käteen ja vie sen huulilleen. Hän suutelee
+kättä, sormia, käsivartta. Kumpikaan ei sano sanaakaan, kumpikaan ei
+katso toiseen. Vinge on polvillaan hänen edessään. Hän vapisee. Hänen
+suunsa etsii Marie Louisen polvea, tuntee sen puvun silkin alta. Hänen
+suutelee hänen jalkaansa, hänen ohutta kenkäänsä ja tuntee hänen
+vastauksensa, sitten kättä taas, molempia käsiä, sormia, hänen rakkaita
+kynsiään, nyt kulkevat huulensa yli hänen pienen sormessaan olevan
+naarmun...
+
+»Marie-Louise», kuiskaa hän.
+
+Sitten Vinge taas istuu hänen vieressään, tuntee hänen päänsä
+olkapäällään, kohtaa hänen suunsa, hänen ruumiinsa, hänen käsivartensa,
+jotka painavat puolison päätä hänen kaulaansa vastaan, samalla kuin hän
+kuiskaa: »Mieheni, mieheni!»
+
+
+
+
+II.
+
+
+Rasmus Rask on iltapäivällä ulkona ajelemassa. Hän ajaa landoossaan.
+Automobiileja hän ei tunnusta. Ne kulkevat liian nopeasti. Ennenkuin
+huomaakaan, on jo kaukana metsässä, ja mitä siellä on tekemistä? Kun
+hän tekee puolitoistatuntisen ajeluretkensä, tahtoo hän ajaa Strogetiä
+pitkin, ulos kaupungista Bredgaden kautta Langeliniea ja tehdä
+korkeintaan pienen kierroksen Charlottenlundiin päin; niin ajeltiin
+siihen aikaan, jolloin jokaisella hulivilillä ei ollut ajoneuvoja.
+
+Vielä aivan äskettäin istui hänen pieni pyylevä Sofiensa hänen
+vieressään, nyt ajelee Rasmus yksin. Hänen lapsensa ovat hajaantuneet
+ympäri maailman, hän seurustelee heidän kanssaan mitättömän vähän. He
+jättivät kodin aikaisin tai heidät ajettiin pois. »Minun lapseni ovat
+kiittämättömiä», sanoo hän, »ja vävyni ovat pelkkää pötyä». Heillä ei
+ole ollut samaa käsitystä rahan arvosta kuin hänellä, ja he tekivät
+velkoja ajatellen hänen odotettua hengenheittoaan.
+
+Senvuoksi hän nyt Sotien kuoleman jälkeen ajelee yksinään. Hän istuu
+raskaasti vaunuissa, hänen seitsemänkymmentä ikävuottansa ovat raskaat
+kantaa. Mutta silloin tällöin hän hieman oikaisee itseään ja vetäisee
+hevosten hieshöyryjä sieraimiinsa. Sitten hän kumartuu eteenpäin ja
+keinuttaa aivan hiljaa yläruumistaan ravin tahdissa, kädet lepäävät
+hänen polvillaan, ja hänen huuliltaan kuuluu — äärettömän heikkona, hän
+ei tiedä siitä itsekään — se kuvaamattoman pieni maiskaus, minkä kieli
+antaa suulakea vastaan ja jota kuskit käyttävät hevosia kiihoittaakseen.
+
+Silloin tällöin hän lausahtaa pienen kehoituksen. »Pidä hevoset
+kunnolla kurissa, Ludvig...»
+
+Ludvig, joka on melkein yhtä vanha kuin Rasmus ja takaruumiistaan
+lihava istuttuaan suunnilleen kaksi miehenikää kuskipukilla, vastaa
+viemällä piiskan kasvojen eteen ja menettelee muutoin hevosten kanssa
+niinkuin katsoo oikeaksi ja kohtuulliseksi.
+
+Rasmus Raskin nimi on oikeastaan Jörgensen, mutta Pörssissä ei häntä
+jokapäiväisessä puheessa koskaan nimitetä muuksi kuin Rasmus Raskiksi,
+sen hän varsin hyvin tietää, koska hän kaikista kaupungin miehistä ajaa
+hitaimmin ja aina kiivailee ajan kiirettä ja rauhattomuutta vastaan.
+»Tämä käy liian ripeästi», on hänen kertosäkeensä — hän sanoo sen
+lievällä juutalaisella murteella, joka on ollut hänelle arvaamattomaksi
+hyödyksi, kun on pitänyt voittaa näiden kööpenhaminalaisten luottamus.
+»Kaikki tämä käy liian ripeästi.»
+
+Nuoruudessa hänen liikanimensä Pörssissä oli Rasmus Repo. Hänessä on
+aina ollut jotakin, mikä on houkutellut antamaan hänelle haukkumanimiä;
+hän ei ole samanlainen kuin muut. Revoksi nimitettiin häntä sekä
+siksi, että hän oli punatukkainen, että siksi, että hän oli niin
+kirotun taitava liiketoimissa. Tämä juuttilainen renki, tai oikeastaan
+puotipoika, joka jäi pääkaupunkiin suoritettuaan asevelvollisuutensa
+rakuunana, sai hämmästyttävän nopeasti pystyyn rehuaineiden
+kauppaliikkeen, ja paljon ennenkuin aavistettiinkaan, oli hän varakas
+mies, joka saattoi käyttää kopeaa kieltä vanhoja toiminimiä kohtaan.
+Kun se tapahtui ensikerran, tiukasti, mutta kieltämättömän elegantisti,
+sai hän Revon nimen, ja nyt ei hänelle enää naurettu, kun oli pakko
+tunnustaa hänet, hymyiltiin vain — pirun Rasmus Repo, sanottiin, ja
+niin hän oli perillä. Ja seuraavaa kilpailijaa, joka tahtoi tunkeutua
+esiin, kohtasi kiinteä liitto Rasmuksen ja vanhojen toiminimien kesken,
+jotka olivat ottaneet hänet piiriinsä.
+
+Mutta valtioneuvosta hänestä ei tullut. Vaikka hän oli lahjoittanut
+mitä lahjoittaa piti isänmaallisiin tarkoituksiin, ja vaikka hänen
+päivällisilleen saapui sekä pari lakitieteen professoria että rovasti
+ja moniaita upseereja, ajoi yritys karille. Muutamat luulivat sen
+epäonnistuneen siksi, että eräs niin korkea henkilö, ettei häntä
+juuri sovi mainita tässä yhteydessä, sattui vetämään suunsa hymyyn,
+kun Rasmusta, jonka haukkumanimen hän tunsi, ehdotettiin hänelle;
+toiset väittivät näin käyneen siksi, että Rasmus Repo oli yhden ainoan
+kerran elämässään ollut liian ripeä käänteissään, hän kun eräillä
+ampumajuhlapäivällisillä etukäteen käytti nimitystä, jonka oli sanottu
+olevan hänelle tulossa, ja oli ollut liian häikäilemätön erästä
+korkeata ministeriön virkamiestä kohtaan, joka kostoksi ehkäisi sen.
+Joka tapauksessa koitui siitä vain oikeusneuvoksen titteli, josta
+Rasmus kieltäytyi, perustellen tätä Sofielle: »Jos sinusta tulisi
+oikeusneuvoksetar, pikku Sofie, niin kaikki naureskelisivat sinulle.
+Sinä et voi selvitä vähemmällä kuin valtioneuvoksettaren arvolla.»
+
+Tämä oli hänelle onneksi sikäli, että hän tuli siten
+vasemmistolaiseksi, joka sopi paljon paremmin hänen luonteelleen, ja
+koska oikeiston vaikutusvalta heikkeni nopeasti, oli hänellä ilo kuulua
+kehittyvään puolueeseen, jossa hänen merkityksensä kasvoi kasvamistaan.
+Ei poliitikkona — se ei huvittanut häntä hiluistakaan, koska hän
+ei tahtonut tuhlata konttoriaikaa valtiopäivien istunnoissa — vaan
+miehenä, joka kuului Pörssin vakavaan siipeen ja siten loi edullista
+valoa tämän puolueen ylle, jota pääkaupungin pomot kohtelivat olkapään
+kohautuksella, ja jonka talo muodostui kokoontumispaikaksi, missä monet
+merkitsevät henkilöt tapasivat toisensa. Hänen päivällisensä saivat
+mainetta, ja itse hän viihtyi oivallisesti näissä juhlissa, joissa
+Kööpenhaminaan kokoontuneet yksinkertaisemmat, itsetietoiset ja usein
+rattoisat maalaispatruunat olivat kunniavieraita ja tekivät mahtavia
+aukkoja Sofien tukevaan ruokaan ja Rasmuksen väkeviin viineihin.
+Ja pari juristia ja upseeria ja erään rovastin — joskin muutamasta
+maalaiskunnasta — saattoi myös hankkia, sikäli kuin kehitys meni
+eteenpäin.
+
+Vähitellen tuli tukkukauppias Rasmus Jörgensenistä mies, jolla oli
+merkitsevä asema monella alalla. Hän oli sitkeä. Sillä välin kuin
+useimmat, jotka olivat olleet mukana hänen astuessaan ensimmäisiä
+askeleitaan, luopuivat kamppailusta, kesti hän sen yhä, vaikka revon
+turkki alkoi vivahtaa punaisesta harmaaseen, mikä sivumennen sanoen
+sopi hänelle. Hänen liikkeensä säilytti luotettavan leimansa, hän ei
+halunnut siihen mitään poikaa tai vävyä, kuten muut, saattaakseen
+sen uhkapeliin tai ulkomaisen luoton varaan; hän jäi »vanhan hyvän
+ajan» mieheksi. Kerrottiin juttuja hänen älykkäistä, kokeneista
+vastauksistaan, hän pääsi tukkukauppiasyhdistyksen komiteaan,
+tuli monen oivan johtokunnan jäseneksi, ja kun se todellinen
+valtioneuvos, joka oli ollut erään laivayhtiön puheenjohtaja, kuoli
+niin sopivasti ennen suurta yhteenliittymistä, kohosi Rasmus, joka
+oli ollut varapuheenjohtaja ja hyvin huomattava liiketuttava, vallan
+luonnollisesti yhdistyneiden laivayhtiöiden puheenjohtajaksi.
+
+Rasmus Rask istuu leveästi hyvinvoinnin ja kansalaisten kunnioituksen
+hartioilla ajellessaan landoossaan, molempien suloisesti tuoksuvien
+hevostensa vetämänä ja lihava Ludvig kuskipukilla.
+
+Sää on ihana, Rasmus käy lyyrilliseksi ja sanoo:
+
+»Tänään ajetaan satamansarvelle.»
+
+Ludvig ajaa ulospäin Langelinielle. Rasmus tirkistää käveleviä naisia
+— hän hymyilee muistellessaan, kuinka kiukkuiseksi Sofie saattoi tulla
+huomatessaan sen — ja huomioi, kuinka monta hänen laivoistaan purjehtii
+satamaan ja sieltä pois. Aurinko paistaa yli kaiken.
+
+Heidän tultuaan aallonmurtajalle Rasmus laskeutuu kävelemään,
+sillä välin kuin vaunut kääntyvät. Ja luonto vaikuttaa häneen niin
+voimakkaasti, että hän, joka muuten ei milloinkaan ole liikkeessä, saa
+halun astella majakalle saakka, parikymmentä askelta. Hän ei ole ollut
+siellä koskaan ennen, hän tuntee olevansa kelpo vanha herra. Yks kaks,
+yks kaks, keppi kopsaa betonia vastaan. Hän tulee loistavalle tuulelle
+nähdessään siellä penkillä kaksi päivällisvierastaan: puoluejohtajan ja
+puoluetoverin.
+
+»Mitä näenkään», huudahtaa Rasmus, »tapaako täällä tuttavia?»
+
+Niin, sehän totisesti on varsin luonnollinen asia. Puoluetoverin pitää
+lääkärin määräyksestä ainakin kerran viikossa tehdä tämä kävely ennen
+päivällistä, muuten hän kuolee sydäntautiin. Aallonmurtajalla hän toki
+ei missään tapauksessa joudu komiteojen kokouksiin. Ja puoluejohtaja
+haaveksii mielellään täällä ulkona, hän on lyyrikko — kuinka hän
+muuten olisi sietänyt elää monta sataa vuotta pelkässä taktiikassa?
+Hänen pikku runonsa ja isänmaalliset laulunsa, jotka ovat hänen
+ylpeytensä, kun ne nimettöminä julkaistaan maaseutulehdissä, syntyvät
+hänen astellessaan täällä majakan ympärillä. Kaikilla hänen säkeillään
+on sama poljento. Hänen unelmansa on, että kerran, kun hän saa
+muistopatsaansa, huomataan, että hän oikeastaan olikin suuri runoilija.
+Puoluetoveri on keskeyttänyt hänet toiseen säkeistöön:
+
+    »Tanskan lippu hulmuaa
+    Yli Salmen suurten laivain...»
+
+ja ruvennut punomaan juonia hänen kanssaan lakosta Vingen yhtiötä
+vastaan. Puoluejohtaja sulkee taas kasvonsa ja on taas pelkkää valkeata
+partaa ja tukkaa.
+
+Rasmuksen tullessa alkaa puoluetoveri rykiä, sohia johtajaa
+kyynärpäällään ja räpytellä pullistuvilla silmillään. Lopuksi tuprahtaa
+hänestä kuin savu laivanpiipusta: Mitä johtokunta sanoisi lakosta? Eikö
+olisi syytä puhua vähän järkeä Vingelle? Rasmus katsoo puoluejohtajaan.
+Mitä tämä sanoo?
+
+»Juttu on lykätty muutamaksi viikoksi», kuuluu parran sisästä.
+
+Lykätty... lykätty... puoluetoveri on noussut ja tarttunut Rasmuksen
+takinrinnukseen. Tässä on toimittava ripeästi, muuten luopuu yhä
+useampia. Ei totisesti ole hänenkään mieleensä, että työmiesten pitää
+saada korkeampi palkka, mutta politiikka ei siis olekaan kuria — kun
+jokainen tempoo omaan suuntaansa, miten silloin käy kokonaisuuden?
+»Minä siis äänestän palkankoroituksen puolesta, mutta niin eivät
+ajattele kaikki...»
+
+»Teidän pitäisi puhua hieman hänen kanssaan ajoissa, tukkukauppias
+Jörgensen. Mitä oikeastaan luulette osakkeenomistajienne sanovan,
+jos he saavat maksaa siitä huvista, että heidän johtajansa komeilee
+valtuustossa erikoismielipiteineen?»
+
+Puoluejohtaja nousee ja puristaa vaiteliaasti herrojen kättä. Rasmuksen
+mielestä täällä tuntuu vetoa, hevosille ei ole myöskään hyväksi seisoa
+tuossa odottamassa hiestyneinä. Puoluetoveri hölkkää yksin kotiinsa.
+»Amalie», sanoo hän lusikoidessaan olutkeittoa suuhunsa — hänellä
+on kiire, piirijohtokunnassa on tänä iltana kokous — »nuo kirotut
+kävelyt ovat sentään joksikin hyödyksi; minulla oli tänään hyvin tärkeä
+neuvottelu ulkona aallonmurtajalla».
+
+Rasmus ei katsele laivojansa eikä naisiansa ajellessaan kotiinsa. Hänen
+aivonsa sulkeutuvat hitaasti Vingen ympärille. Pitääkö hänen kanssaan
+nyt ruveta rettelöimään? Rasmus ei voi sietää häntä; on jotakin
+kohtalokasta siinä, että nämä kaksi ihmistä ovat tavanneet toisensa; he
+ovat yhtä erilaisia kuin juutalainen kyntöhevonen ja kilpa-ajoratsu, ei
+ole mitään järkeä siinä, että heidät valjastetaan yhteen. Kaiken sen,
+minkä Vinge on saanut lahjaksi, sen kohtasi Rasmus ponnistellessaan
+ylöspäin ja sitä hän ei voi koskaan hankkia itselleen — hän tietää
+varsin hyvin, että jos hän sen voisi, olisi hän valtioneuvos jo aikoja
+sitten. Hän ajattelee Vingeä melkein yhtä suurella vastenmielisyydellä
+kuin tätä juttua.
+
+Mutta sitäpaitsi on olemassa toinen paljon kouraantuntuvampi syy
+siihen, että Rasmusta haluttaa antaa Vingelle pieni löylytys. Vingellä
+itsellään ei siitä ole mitään aavistusta.
+
+Rasmus kumartuu eteenpäin ja katsahtaa hevosiin.
+
+»Pidätä vähän vasempaa, Ludvig!» Hän koettaa ajatella jotakin muuta,
+mutta se pyrkii esiin, tuo kohtaus Vingen kanssa... silloin...
+
+Sofie eli vielä silloin. Oli herrakutsut, Vinge oli myös pyydetty.
+Aterian jälkeen, kun vielä seisoskeltiin salissa, johduttiin puhumaan
+jalokivistä. No niin, Rasmus oli itse johdattanut puheen siihen, sillä
+hän oli äskettäin lahjoittanut Sofielle hyvin kalliin koristeen sen
+johdosta, että tämä oli täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Hän antoi
+Sofien mennä hakemaan kalleutensa ja näytteli niitä. Vuosien kuluessa
+oli niitä kerääntynyt monta, sillä Rasmus käytti niitä kotirauhan
+ostoon, kun Sofie oli saanut hänet kiinni ilmeisestä uskottomuudesta,
+ja sitäpaitsi jalokivet ovat eräänlainen pääoman sijoitus.
+
+»Tämä on siis rubiini... ja tämä tässä rannerenkaassa on timantti,
+ja tämä on topaasi, ja tuo vihreä on... on... miten sitä nyt taas
+nimitetäänkään... sma... sma...»
+
+— »fiiri!» sanoi Vinge, joka seisoi piirissä ja oli hilpeällä päällä.
+
+»Niin», sanoi Rasmus ja nyökkäsi kiitollisena hänelle, »se on hyvin
+harvinainen smafiiri!»
+
+Samassa näki hän seuran nauravan ja käänsi kasvonsa pois. Sofie
+näki sen myös ja tempasi kalleudet itselleen, hän ymmärsi tehneensä
+tökeryyden, Vinge oli saattanut hänet häpeään professorien, upseerien
+ja rovastin edessä, maalaispatruunien läsnäollessa, syötyään hänen
+ruokaansa ja juotuaan hänen viiniään.
+
+Tämähän oli vallan mitätön seikka, nenäkkyys, poikamaisuus... safiiri,
+smafiiri... sehän on yhdentekevää. Mutta Rasmus oli siis tehty
+naurunalaiseksi seisoessaan omassa salissaan kehuskelemassa. Tuo
+meriupseeri tuolla, yhteiskunnan toiselta siiveltä, on sen tehnyt, ja
+se syöpyy karkean talonpoikaislihan läpi sydämeen saakka ja siellä se
+piilee vuosikausia. Niin, sanalla sanoen, tuo Vinge olkoon varuillaan!
+
+Tästä hetkestä on lakko ja Vingen suhde siihen tullut yhdeksi niveleksi
+Rasmuksen hitaissa pohdinnoissa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Onneksi Vinge ei osaa arvostella lähimmäisiään oikein. Hän on huono
+ihmistuntija.
+
+Pessimistit eivät koskaan erehdy, mutta he eivät ilostu siitä. Vinge on
+optimisti, hän ei koskaan kiinnitä huomiota siihen, että pessimistit
+seisovat nurkassa huokaamassa: Tästä ei koidu hyvää! Vinge saa niin
+paljon toimitetuksi, koska hän lähtee siitä edellytyksestä, että
+hänellä on paljon työtovereita. Ja hänen onnistuu tosiaankin usein
+saada ihmiset temmatuksi mukaan. He ikäänkuin eivät voi vastustaa
+tätä miestä, joka on niin iloinen työstään, niin kiinni siinä, ja
+joka niin ajattelemattomasti paljastaa itsensä niille, joiden kanssa
+hän kulloinkin on tekemisissä. Perästäpäin monet katuvat, että ovat
+antaneet hänen temmata itsensä mukaan, ja sysäävät syyn harmistaan
+Vingen harteille. Mutta siitä hänellä ei ole mitään aavistusta.
+
+Huonot ihmistuntijat ne tekevät suurimman työn. Heitä eivät epäilykset
+kalva, eivätkä he tuhlaa aikaansa juoniin ja vastajuoniin. He eivät
+aloita päiväänsä epäluuloisina ja väsyneinä. Joka aamu he sanovat
+itselleen: Tänään minä teen sen ja sen, siihen ja siihen ihmiseen
+minun pitää päästä käsiksi, tosin Rasmus Rask ei ole mikään hieno
+mies, ja sanotaanhan, että hän on kettumainen, mutta hän on kykenevä
+mies ja hänellä on myös kokemusta, ja minäpä puhun hänelle tuosta
+kujeesta, minkä Frits Johnsen on minulle tehnyt... no niin, Johnsen on
+petkuttanut minua, mutta tulimmaista, hän tahtoo päästä eteenpäin, ja
+sentähden minä pidän hänestä, ja emmepä me tosiaankaan kuole tuosta
+tappiosta, mutta meidän täytyy siis olla sitä enemmän varuillamme...
+ja sitten on tuo juttu valtuustossa, niin, mutta kun he huomaavat,
+että tässä on minulla tosi kysymyksessä, elinkysymys siitä, pitääkö
+minun ensinkään olla julkisessa elämässä mukana, kun minulla itselläni
+on tällainen käsitys työn arvosta, niin kyllä he ymmärtävät minut...
+he ovat vain niin tottuneet siihen, että kaiken pitää mennä vanhaa
+hölkkää, mutta itse asiassa he taipuvat vakaumuksen edessä... hän oli
+oikeastaan mahdottoman miellyttävä tuona iltana, toimittaja Helsing,
+ja puoluetoverihan on vain rähisijä, jolla on liian paljon sylkeä
+suussaan...
+
+Näin tuumiskelee Vinge, joka ei älyä ihmisiä, ja hän puuhailee pitkän
+aamupäivän konttorissaan. Ja unohtaa aivan pohtia sitä, että olisi
+mahdoton kestää keskellä maailman melskettä, elleivät pessimistiset
+ihmistuntijat vallan hiljaa kävisi järjestelemässä ja sormeilemassa
+koneistoa, hillitsisi milloin mitäkin ratasta ja ikäänkuin panisi
+siihen huopapäällystä, joka on kudottu epäluulosta ja laskelmista.
+Niinpä niin, optimistit, huonot ihmistuntijat, onnelliset ihmiset
+tekevät työn, mutta toiset panevat nuoran Vingen jalkaan, muuten
+hän pillastuisi ja karkaisi tiehensä. Nyt he vetävät nuorasta aivan
+keveästi, hän ei sitä vielä huomaa.
+
+Hän ei huomaa, että Rasmus Revolla on Sofien smafiiri esillä ja hän
+taas kuulee tirskuntaa ympärillään... sen vanhan jutun on Vinge jo
+aikoja sitten unohtanut, ja jos tilaisuus tarjoutuisi, tekisi hän saman
+tyhmyyden uudelleen tänään ja unohtaisi sen huomenna. Mutta Rasmuksella
+on ollut monet mietteet näinä päivinä. Kuinka nyt lieneekään Pörssissä
+sukeltanut esiin, että lakko on tekeillä laivayhtiössä ja osakkeet ovat
+alhaalla. Rasmus on suuri osakkeenomistaja, hänen omaisuutensa sulaa
+kokoon näinä päivinä, ja vaikka hän ei aiokaan myydä mitään, niin eihän
+hän kuitenkaan pidä siitä. Ja tuo rahtijuttu, jonka Vinge on hänelle
+esittänyt, ei suinkaan kevennä hänen mieltään. Rasmus ajaa konttoriin.
+Ludvig voi jaloitella hevosia Amaliegadella lähetystöjen edessä sen
+ajan.
+
+Rasmus tahtoo koetella Vingeä. Puhuuko hän jotakin lakosta? Ei
+sanaakaan. Hän puhelee tuosta Johnsenista.
+
+»Niin», sanoo Rasmus, »siinähän me olemme olleet vähän liian hitaita
+liikkumaan».
+
+Vinge tulee ajatelleeksi haukkumanimeä ja hymyilee. Se kiukuttaa
+Rasmus Raskia. Kuka silloin hymyilee, kun häntä on vedetty
+nenästä liiketoimissa? Tuo Vinge ei sitten koskaan ole muuta kuin
+meriluutnantti, joka on joutunut väärälle paikalle. Rasmusta oikein
+haluttaa nähdä tuota Johnsenia.
+
+»Puhutaanpa vähän kahden kesken sen junkkarin kanssa.» Vinge voi varsin
+hyvin telefonoida Johnsenille, he ovat hyvissä väleissä, pystyvä nuori
+mies.
+
+»Niin, käyhän laatuun puhella», ajattelee Rasmus.
+
+Johnsenilla on konttorinsa aivan läheisyydessä, ja hän tulee heti, hän
+tahtoi näet myös mielellään tavata puheenjohtajaa.
+
+Rasmus on suurenmoinen, kauppias aina leveihin sormenpäihin saakka.
+Viisas, vaitelias, vaaniva, mutta samalla rakastettava, hän on omassa
+elementissään, se tekee kaikki ihmiset kauniiksi. Hän tarttuu asioihin
+kuin seppä vasaraansa ja pihtiinsä, kuin puuseppä höyläänsä, yht'aikaa
+pontevasti ja miellyttävästi. Johnsenin ja hänen tarvitsee puhella vain
+neljännestunti, kun he jo saavat vainua toisistaan.
+
+Epäluotettava koira, äännähtää oikealla paikalla Johnsenin ajatuksissa,
+on hitaasti voitettava, muuten se puree. Kelpo äijä, joka oikeastaan
+ihailee minun toimintaani.
+
+He ovat kuin yksin huoneessa, Vinge istuu itsekseen, hänen on hauska
+katsoa heitä.
+
+Rasmus on saanut kyllikseen täksi päiväksi. Hän istuutuu landoohon
+ja jatkaa matkaansa. Tuosta Johnsenista voi tulla epämiellyttävä
+kilpailija, mutta hänessä on ainesta kunnon johtajaksi. Ja Vingellähän
+on niin paljon muuta. Politiikka... ja ties mitä. Voihan sitäpaitsi
+ostaakin Johnsenin ja hänen laivansa, eihän niitä ole niin monta.
+
+Vinge lyö Johnsenia olalle.
+
+»Eikö hän olekin suurenmoinen, tuo minun Rasmukseni! Tehän tulitte
+mainiosti toimeen. Mutta kuulkaa nyt vakava sana: me kilpailemme
+gentlemannien tavoin, muistakaa se?»
+
+»Eikö hän oikeastaan ole tyhmä», kuuluu Johnsenin aivoissa, hänen
+sytyttäessään yhden Vingen savukkeista ja hyvästellessään.
+
+Niin, Vinge on tyhmä näinä päivinä.
+
+Aluksi hän ei näe puoluejohtajankaan lävitse, kun tämä käy hänen
+luonaan.
+
+Tarkemmin ajatellen — kun nyt palkkakysymys tulee esiin, niin pitäköön
+Vinge vain puheensa! Niin, eikö totta, sitähän Vingekin ajatteli.
+Kunnon väkeä!
+
+Kyllä.
+
+Ja hän saa kernaasti tuoda esiin koko aineistonsa.
+
+Kyllä.
+
+Sillä se on kuitenkin oleva vapauttava sana monelle puolueen jäsenelle,
+ja sosiaalidemokraateillekin on terveellistä kuulla se kerran.
+
+Vinge säteilee! Hän on voittanut! Hänen uskonsa ihmisiin on voittanut.
+
+Kyllä.
+
+Puheenjohtaja puristaa hänen kättään. Hän on vanha, mutta häntä
+voi vielä vallan hyvin lämmittää nuori into ja usko. Ja hän haluaa
+mielellään kuulla kauniin, oivasti rakennetun puheen. Yhtä vähän
+kaunopuheisuutta kuin lyyrillistä paatosta pidetään ansionsa mukaisessa
+arvossa meidän päivinämme. Kun Vinge sitten on lopettanut puheensa, on
+hänen vain lisättävä, että asian nykyisellä kannallaan ollessa hän ei
+äänestä.
+
+Mitä tämä on? Vinge hätkähtää ja on vähällä kaataa tuolin kumoon.
+
+Niin, sanoo johtaja, jos Vinge sekä puhuu että äänestää vastaan, saa
+hän osan puoluetta mukaansa ja yhden noista niinsanotuista villeistä,
+se on niistä, jotka ovat sidotut molemminpuolisesti... voisi melkein
+sanoa käsistä ja jaloista. No niin, Herra Jumala, nämä omituiset
+ihmiset eivät siis voi sietää erikoismielipiteitä. Mutta jos hän
+tyytyy vain _puhumaan_ ehdotusta vastaan, niin hän on puoluetoverin
+tarmokkaiden toimien johdosta varma siitä, että nämä rakastettavat,
+mutta vähän vaivalloiset kumppanit äänestävät niinkuin heidän tulee. He
+tulevat arvelemaan, että heidän käsityskantaansa on kylliksi tehostettu
+hänen puheessaan, jos siitä vain tulee pitkä ja sisältörikas, he
+pyytävät sitten puheenvuoroa ja ilmoittavat vallan lyhyesti yhtyvänsä
+häneen ja äänestävät sitten niinkuin tulee, perustellen tätä niin, että
+periaatteessa he ovat aivan yhtä mieltä sosiaalidemokraattien kanssa:
+korkeampi palkka koko joukolle. Sehän on Vingenkin mielipide, mutta
+koska hän nyt ei tahdo äänestää ehdotuksen puolesta ja on niin outo
+asiassa — niin varjelkoon, tämän yhden kerran...
+
+Ah, puoluejohtaja on totisesti järjestellyt paljon mutkikkaampiakin
+asioita. Siis: Vinge puhuu, muttei äänestä. Ken osoittaa
+itsekieltäymystä, vahvistaa isänmaata. Tunnustus tulee kerran.
+
+Pisara pessimismiä putoaa Vingen sieluun, ja vastahakoisella
+äänensävyllä hän kysyy:
+
+»Entä jos minä en teekään niin, miten käy silloin?»
+
+Puoluejohtajan sielu on poistunut hänen ruumiistaan ja liihoittelee
+lyriikan kukkaskedoilla, vain tukka ja parta viipyvät maan päällä.
+Vinge ei siis voi saada mitään vastausta, kokous on loppunut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lakko! Sana on sanottu. Ahnein, nopsin basilli yhteiskunnan ruumiissa.
+Sosiaalidemokratia neuvottelee. Myötätuntoisuuslakko, ei yksityisten
+laivayhtiöiden työmiesten, vaan koko yhtymän lakko. Näin saadaan
+laveampi neuvottelupohja. Vingen vastuu käy laajasisältöisemmäksi. Se
+merkitsee, että hänestä saadaan parempi ote. Alkaa kuulua mutinaa.
+Helsingin lehti referoi vain, sitten tulee artikkeli mielialasta.
+»Amicus» metsästää muilla mailla, nyt täytyy Helsingin itsensä tarttua
+asiaan. Kun Vinge sattumalta tapaa hänet kadulla, ei Helsing pysähdy
+jutteleman vähän kalastuksesta ja korkeista huoneista ja sanomalehtensä
+töhrijöistä, vaan kiiruhtaa ohi.
+
+Monia tarinoita kerrotaan sadun hurjasta ajosta. Talonpojat kömpivät
+peitteen alle, kun se kiitää yli katon ulvovine otuksineen ja herättää
+yön huuhkajat ja lepakot horroksestaan; se on kuolleiden yö. Se on
+oikein omiaan romanttisille runoilijoille. Se on niin maalauksellinen,
+tuo hurja ajo. Yö, eläinten punaiset, höyryävät kielet, pimeässä
+hehkuvat silmät, valkeat haamut liehuvine sumuvaippoineen... joutavia
+asioita, tuulen pieksämistä! Ihmiset sulkevat silmänsä, kömpivät
+peitteen alle ja tuntevat vasta sitten, kuinka suloinen olo on.
+
+Me osaamme tehdä tuon paljon paremmin nykyään. Mutta me emme
+vedä kuningas Volmerin miehiä varustuksineen asehuoneesta. Me
+käytämme oikeita eläviä miehiä. He istuvat kokouksissa punaisten
+pöytien ympärillä, he puikkelehtivat käytävissä, he seisoskelevat
+kadunkulmissa, he vetävät toisensa akkunaloukkoihin ja kuiskivat, he
+puhuvat laveasti puhujalavoilta, he istuvat toimituksissa laskien
+rivejänsä, he käyttävät suuria sanoja ja toisia vallan pieniä; ensin
+tulevat juhlalliset ja kunnialliset, sitten taivaltavat ironiset
+ja pisteliäät, ja viimeisinä kääpiöt, jotka entisaikoina menivät
+piiloon ajon lähestyessä, mutta joita nyt kuhisee maasta esiin, jotka
+hoilaavat, virnistävät ja ovat mielissään: olkaa varuillanne, nyt me
+lyömme häntä!
+
+Läpi kaupungin käy hurja ajo. Ei yli kattojen, ei, vaan pitkin
+katuja, sisään taloihin, huoneistosta toiseen, yhä hurjemmin, kaikki
+mukaan, täällä on yksi, jota pitää lyödä, eilen hän oli vapaa,
+tänään voimme saada hänet kiinni, jos meitä onnistaa; eilen hän oli
+onnellinen, sallimmeko me sitä? Hän alkaa luisua, hän horjuu hieman...
+oi, katsokaa, hän luisuu, hän horjuu, olkaa nyt reippaita miehiä,
+»herättäkää hevoset laitamiltaan, kylkihin kultaiset kannukset vaan»,
+ja antakaa katujen ja kujien loan roiskua hänen jälkeensä. Ajo! Mistä
+se tulee? Ken kuljetti kapulaa? Ken puhalsi ensin torveen?
+
+Kukaan ei sitä tiedä. Sinäkö se olit? Pysähdy, vastaa, tuhat
+tulimmaista, sinäkö se olit? Minäkö? Kuinka se voi pälkähtää päähäsi?
+Mieshän on ystäväni! Minä sanoin juuri: antakaa olla, minä sanoin;
+minä tein kaiken estääkseni sen. Sinähän se siis olit — miksi
+punastut? Miksi silmäsi hiipivät minusta pois? Minäkö? Kuinka se voi
+pälkähtää päähäsi? Hänhän on ystäväni. Juuri näinä päivinä minä olen
+osoittanut hänelle ystävyyttäni. Kutsuin hänet suurille päivällisille
+ja kirjoitin: Rakas ystävä... harras veljesi... Ja muille minä sanoin:
+antakaa olla, sanoin. Ei, se oli tuo tuossa. Hänkin kieltää. Näin he
+rientävät ohitse.
+
+Näin he liittyvät yhteen, näin he yllyttävät toisiaan, näin he
+kieltävät kaikki kuorossa, joka alati kasvaa, että he eivät ole ajossa
+mukana, mutta kun nyt on näin käynyt, niin eteenpäin, eteenpäin, hänen
+jälkeensä — emmekö pian saa häntä käsiimme, emmekö pian ole osanneet
+hänen sydämeensä? Eläköön, täällä on verisiä jälkiä tiellä, olemme
+osanneet, hänen sydämensä vuotaa verta...
+
+Ei vielä, Vinge ei vielä tiedä ajon alkaneenkaan. Mutta hän luulee
+kuulevansa torventoitotusta kaukana metsässä. Hän alkaa kuunnella.
+Hän tuntee omituista epävarmuutta, ihmisillä on niin kiire, he eivät
+pysähdytä häntä, kuten heidän on tapana.
+
+Marie-Louise odottaa. Hän huomaa, että Vingellä on jotakin mielessään.
+Päivällispöydässä hän oli väkinäisen vilkas, laski Georgin kanssa
+leikkiä sellaisella tavalla, että poika katsoi häneen melkein
+pelokkaasti, ja kun Annette rupesi vallattomaksi ja tuli kolistelleeksi
+haarukkaansa lautastaan vastaan, häivähti vaivautunut ilme hänen
+kasvoilleen.
+
+Vinge ei ole sanonut mitään Marie-Louiselle. Heidän juodessaan kahvia
+hän tavallisesti kertoo hänelle yhtä toista päivänsä kulusta. Sen hän
+on viime aikoina unohtanut. Hän joko vaipuu ajatuksiinsa istuessaan
+kahvikuppi kädessään tai menee kiireesti omaan huoneeseensa. Hän on
+ollut kiivaskin jonkin kerran. Mitättömät pikkuseikat ovat saaneet
+hänet kärsimättömäksi. Hänen katseessaan on ollut jotakin kuin hän ei
+näkisi Marie-Louisea häntä katsoessaankaan.
+
+Marie-Louise huomaa sen, siksi että hän rakastaa Vingeä. Hän tahtoisi
+auttaa tätä, mutta ei voi sitä vielä tehdä. Tämä on rakkauden syvin
+tuska, naisen ja miehen yhteinen. Sinä tahdot päästä rakastettusi
+maailmaan. Koetat kaikkea. Portti on suljettu. Se portti, joka ennen
+lennähti auki, kun vain henkäisitkin siihen. Lennähti auki kuin hymy
+rakastettusi kasvoille, ja sinä kuljit autuaana eteenpäin, ei, sinä
+liitelit, jokainen lausumanne sana liiteli, vähäpätöisinkin arkisana
+liiteli väreilevässä yhteisymmärryksessä yhä syvemmälle äänettömyyteen.
+
+Äänettömyyttä Marie-Louisen ja Vingen välillä. Saattoi tulla tällaisia
+onnellisia iltoja, jotka olivat kuin aselepo hänen rauhattomassa
+elämässään. He istuivat kumpikin huoneessaan, Vinge työnsä ääressä,
+Marie-Louise omansa, kirjan, ompeluksen ääressä; silloin tällöin
+meni Marie-Louise hänen luokseen tai hän seisoi ovessa katsellen
+Marie-Louisea, he vaihtoivat vain pari sanaa, mutta heidän välillään
+oli virta, se tuntui toisesta toiseen, he tiesivät mitä he omistivat.
+
+Mutta kun portti on suljettu, seisot sinä niinkuin köyhin ulkopuolella.
+Sinä tiedät, että sen takana on tuska, alakuloisuus, toivottomuus. Sinä
+katsot rakastettuasi, hänen katseensa on tyhjä, toivoton. Rakastettusi
+puhuu, ääni on väsynyt. Mitä on tapahtunut? Miks'et saa auttaa, miks'ei
+sinulla ole voimia murtaa porttia? Tällaisina hetkinä liian töykeä
+ihminen lyö iskun toisensa jälkeen suljettua porttia vastaan, ja liian
+nöyrä polvistuu rukoilevasti ja suutelee kynnystä, ja sisäpuolella
+oleva kuiskii: »Et saa... et saa... älä nyt anna minun tuntea itseäsi
+sellaiseksi.»
+
+Marie-Louise ei ole töykeä eikä nöyrä. Hän odottaa. Valo lankeaa yli
+hänen joustavan vartalonsa, yli hänen voimakkaiden käsiensä, jotka ovat
+maailman lempeimmät niitä kohtaan, joita hän rakastaa; silkkilanka ei
+katkea, kun hän vetää sen läpi koruompeluksen kirjavan mallin, eikä
+kenkään ole näkevä, että se värähtää hiukan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vinge kävelee edestakaisin huoneensa lattialla. Nyt hän pysähtyy
+suljetun salinoven eteen. Miks'ei hän avaa sitä ja mene Marie-Louisen
+luo? Siksi, että levottomalta tunteelta, jonka vallassa hän on, puuttuu
+sanoja.
+
+Mikä oikeastaan on kysymyksessä?
+
+Kenties se on vain hänen päähänpistonsa, että johtokunnan kokouksessa
+tänään oli vallalla töykeä sävy. He ikäänkuin kömpivät nahkaansa.
+Kun hän hymyili, olivat he kaikkein vakavimman näköisiä. Ja Rasmus
+istui siellä pöydän päässä jäljitellen edeltäjäänsä valtioneuvosta.
+Tuo Johnsenin juttu tuli esiin yhä uudestaan. Niinkuin Rasmus olisi
+tahtonut jännittää sen vielä merkityksellisemmäksi kuin se ansaitsi.
+Moneen kertaan mainittiin Frits Johnsenin nimi. Sellaista kilpailijaa
+on pidettävä silmällä. Pystyvä nuori mies. Rasmus antoi tietoja
+hänestä, kuin olisi tuntenut hänet perinpohjin, ja kuitenkin hän oli
+tavannut hänet vain tuon yhden kerran.
+
+Niin, oliko todellakin niin? Mistä Vinge sai sen epäluulon? Hän
+karkoittaa sen, mutta silloin juolahtaa jokin toinen puoli asiaa hänen
+mieleensä. Viimein hän on palauttanut muistiinsa jokaisen Rasmuksen
+lausuman sanan. Ja toisten ilmeet. Kokonainen pieni näytelmä esitetään
+hänen mielessään. Se vaivaa häntä kuin sävel, josta ei pääse rauhaan.
+
+Ja vielä toinenkin seikka saattaa hänen mielensä alakuloiseksi. Hän
+ei voi olla ajattelematta Svendseniä, vanhaa Svendseniä, jonka hän
+karkoitti apen liikkeestä. Sellaista ei ihminen vallitse. Ajatus,
+jota ei ollenkaan tahdo tunnustaa ajattelevansa, yhtyy toiseen, ja ne
+vyöryvät eteenpäin kuin lumipallo, joka tulee yhä suuremmaksi.
+
+Vinge ei ole ollenkaan sanonut itselleen, että Frits Johnsen saattaisi
+käydä hänelle vaaralliseksi, ei myöskään, että Rasmuksen tietenkin
+täytyy tarkoittaa jotakin sillä, että hän useita kertoja mainitsee
+hänen nimensä, ja kaikkein vähimmin on Vingen päähän pälkähtänyt,
+että hänen saattaisi käydä kuin Svendsen-vanhuksen... mikä ajatus...
+eihän tässä ole mikään vertailu mahdollinen... ei, hän ei ole sanonut
+sitä itselleen, ei myöskään kuiskannut sitä, se ei ole mikään selvä
+ajatussarja, mutta on kuitenkin jotakin... jotakin hänessä...
+tietymätöntä mistä se tulee...
+
+Svendsen... Jumala tiesi, miten hänen oikeastaan kävi. Ehkä
+Marie-Louise tietää? Voihan mennä häneltä kysymään. Tuleehan hän,
+Vinge, samalla astuneeksi tuon kynnyksen yli. Hetken hän seisoo
+hymyillen nolona itsekseen.
+
+Vihdoinkin! Marie-Louisen silkkilanka värähtää niin, että hänen täytyy
+tehdä pistos mahdollisimman nopeasti. Vinge vaeltelee permannolla...
+aivan kuin Georg, ajattelee Marie-Louise.
+
+»Sano minulle... en tiedä, kuinka olen tullut sitä ajatelleeksi...
+Svendsen... vanha Svendsen konttorista... miten hänen oikeastaan kävi?
+Sinähän tunsit hänen vaimonsa, eikö niin? Oletko koskaan kuullut
+hänestä mitään?»
+
+Marie-Louise ei sano: miksi sinä sitä kyselet? Hän vastaa:
+
+»Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen kävi. Minä tapasin hänen
+vaimonsa muutamia vuosia myöhemmin.»
+
+»No?»
+
+»Ensin hän oli sairaana jonkin aikaa.» »Sairaanako?»
+
+»Niin. Mielisairaana.»
+
+Marie-Louise ei ole koskaan tahtonut sanoa sitä Vingelle. Mutta kai sen
+täytyi käydä välttämättömäksi nyt, kun Vinge kysyy.
+
+»Mielisairaanako? Johtuiko... johtuiko se _siitä_...?»
+
+»Kyllä. Hän oli saanut halvauksen.»
+
+»Entä sitten? Myöhemmin?»
+
+»Hänen täytyi lähteä pois kotoa. Ensin johonkin hoitolaan, sitten
+maalle erään sedän luo, joka oli puutarhuri. Siellä hän virkistyi,
+ja silloin kun minä puhelin rouva Svendsenin kanssa, oli heidän
+aikomuksensa ottaa puutarhuriliike haltuunsa niillä rahoilla, mitä oli
+jäljellä siitä summasta, jonka hän sai lähtiessään.»
+
+Vinge kävelee edelleenkin lattialla. Marie-Louise ei sano: tule nyt
+kertomaan minulle mikä on kysymyksessä. Sen täytyy siis olla jotakin
+konttoria koskevaa. Mutta hän puhuu muista asioista.
+
+Vinge tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Nyt hän seisoo Marie-Louisen
+takana, tämä huomaa Vingen käden tuolillaan. Hän tulee siinä
+seisoessaan yhä tyynemmäksi. Marie-Louisehan on niin tyyni. Kaikki on
+niin rauhallista täällä sisällä. Pikku pronssikello tikuttaa pianolla
+melkein äänettömästi. Vinge ei viitsi kertoa Marie-Louiselle kaikkia
+typeriä ajatuksia, joita hänellä tänään on ollut. Hän karkoittaa ne.
+Marie-Louise on voittanut. Vinge unohtaa todellakin.
+
+Mutta Marie-Louise muistaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toinen ilta. Marie-Louisen veli on käynyt heitä tervehtimässä. Valdemar
+väittää, ettei hän ole koskaan elämässä tehnyt mitään. Hän sanoo sen
+yhtä vähän uhmaillen kuin ylpeillen tai anteeksipyytäen. Herra Jumala,
+hänellä on niin paljon rahaa kuin hän tarvitsee, ja Vinge, joka on
+ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, — he ovat samanikäisiä —
+Vingehän hoitaa kaikki.
+
+»Kun minä menen puhelimeen», lausuu Valdemar, »soittaakseni
+vaatturilleni ja kirjakauppiaalleni, ajattelen minä: No, pikku Jens,
+voitko nyt juosta toimittamaan tämän minulle? Ja sinä olet aina
+halukas, paitsi kun sinä ilmoitat: minulle väärän numeron, siksi että
+sattumalta istut tällä hetkellä toisessa johtokunnassa, hoitamassa
+minun kadunkivitystäni tai hiiltäni tai pikku papereitani. Etkö pian
+voisi tulla jonkin avioliittotoimiston johtokuntaan ja hankkia minulle
+vaimoa?»
+
+Vinge nauraa. Hän nauraa aina Valdemarille, joka ei tee mitään.
+Marie-Louise pilkkaa häntä. Marie-Louise on kookkaampi, rehevämpi kuin
+hän, hän nimittää veljeään lapseksi, häntä huvittaa työntää hänet
+tuolille istumaan tai pyöräyttää hänet ympäri.
+
+Valdemar kirjoittaa runoja. Sitä hän on tehnyt siitä saakka kuin
+tuli ylioppilaaksi. Mutta hän painattaa vain silloin tällöin jonkin
+runon. Joskus hän lukee ääneen jonkin näistä Vingen luona. Heikolla,
+aralla äänellä, ja niin pian kuin on lakannut lukemasta, hän poistuu
+haluamatta kuulla mitä he sanovat. Hän selittää aina, että runo
+oikeastaan käsittelee sitä tai sitä, jotakin keksittyä pikku juttua,
+jolleivät he tietäisi, että se tarkoittaa jotakin, joka on tapahtunut
+hänelle itselleen. Tänä iltana hän sanoo, että runo on kirjoitettu
+vanhalle ystävälle, joka on mennyt naimisiin nuoren tytön kanssa. »Runo
+kertoo siis tämän ystävän ajatuksista hänen katsellessaan vaimoaan.
+Olen aikonut antaa sille nimeksi: Kahvilassa.»
+
+    Olen elänyt mä päiviä, jotk' iäks saduks jää,
+    ja käynyt kaukomaissa, tienohia joiden
+    en enää muista. — Tapahtuiss' sen iltahämärää
+     mä vietin kahvilassa vanhass' aterioiden.
+
+    Olen tuntenut ma vavistuksen vuotten vastaisten,
+    ja kummat äänet sieluni on sisimmässä
+    salaperäisesti soineet joukoss' ihmisten,
+     oven käydessä ja lautasien helinässä.
+
+    Olen nähnyt vakavuuden, leikin elämän
+    — runsaan sadon korjuumiehen, joka aina kiittää
+    vuoks kukan, korren, lyhteen tähkäisän
+     ja illoin aina sormet ristiin rukoukseen liittää.
+
+    Hän se haastoi, vaimoni. Vain vaiti katselin.
+    Yö ympärillä meiltä tuhat salaisuutta peitti.
+    Ma vallass' unelmien häntä tuijotin,
+     hänen kasvojansa, joille lamppu hohdottansa heitti.
+
+    Ja silloin oli niinkuin käsi hellä väristen
+    ois hunnun sulta poistanut — mi kirkkaus silmissäsi! —
+    ja niinkuin joku näkymätön mulle hymyten
+     ois viitannut ja olalleni laskeunut ois käsi.
+
+    Ma seurasin. Nyt kerron, mitä nähdä sain:
+    sun onnes, kallis, näin mä siellä kaukomailla.
+    Ja joka toive, rukous vuokses rukoelemain
+     on kerran koristava sieluasi jalokiven lailla.
+
+    Olen nähnyt, mitä anteina saat maailman muun:
+    kera riemun tuskaa ja kullan kera kuonaa se lainaa,
+    ja aika suita merkitsevi posket ja suun
+     ja ympäri silmäisi leimansa painaa.
+
+    Olen nähnyt: sinun heilimäsi hetki vielä lyö,
+    syys kaikki toiveet siunaten täyttää
+    nähnyt elämäsi pyhänä kuin onnen, min yö,
+     yö yksin uness' ihmiselle näyttää.
+
+    Minä maasta, jota rakastan, koska se sun,
+    sun synnytti, kaunis ja kallis, olen poissa,
+    ja oli kuin mykkä ja ikuinen yöni mun
+     olis hehkunut autuuden hurmioissa.
+
+    Olen vaeltanut seutuja, joit' en enää nähdä saa,
+    mut hamaan hetkeen, jona kuolema mun jäätää,
+    sieluni vain sua, sua, kallis, kaihoaa,
+     mut turhaan, ah turhaan — niin kohtalo säätää.
+
+Valdemarin mentyä seisoo Vinge hetken katsellen epävarmana
+Marie-Louiseen. »Kuinka Valdemar on onnellinen», sanoo tämä.
+
+»Onnellinen? Eikö runo juuri kertonut hänen kuolemastaan?»
+
+»Kyllä. Mutta hän rakastaa.»
+
+»Saattaako ihminen rakastaa ja ajatella kuolemaansa samalla hetkellä?»
+kysyy Vinge.
+
+Marie-Louise katsahtaa häneen hymyillen pientä hymyä, joka tekee hänet
+luottavaiseksi ja kiitolliseksi.
+
+Vinge pyyhkäisee otsaansa ja tahtoo vapautua jostakin. Mutta se ei ota
+väistyäkseen.
+
+Onhan taas tänään tapahtunut jotakin uutta. Rasmus on ollut hänen
+luonaan. Rasmuksella on valtiollisia ystäviä, jotka pitävät häntä
+ajan tasalla, eikö niin? Hänellä oli poliittiset päivälliset eilen...
+hm, sellaiset päivälliset voivat saada eräänlaisen merkityksen, sen
+Vinge kyllä tietää. Eikö hän todellakaan ole kuullut mitään tuosta
+lakosta? No niin, uskoihan Rasmus sen. Vingellähän on suhteita
+työmiespiireihin... poliitikkona... mutta kenties nuo suhteet eivät
+ole aivan ystävällistä laatua tällä hetkellä? Täytyy vähän höllentää
+ohjaksia, sanoo Rasmus, kuin puhuisi Ludvigille. Olla taipuisa
+mielipiteissään. Ei ole niin helppoa olla poliitikko, kun samalla on
+toisessa toimessa, jossa on vastuussa muille. Siitäkin, kuinka käyttää
+aikansa. Rasmus itse ei ole milloinkaan luullut voivansa sellaisesta
+selvitä, vaikka hän tosin aina on ollut oma herransa. Hänellä ei
+ole ollut aikaa. Mutta nythän kaikki menee niin ripeästi. Ei kai
+Johnsenista kuulu mitään uutta?
+
+Enempää hän ei sanonut. Pitääkö Vingen nyt tässä selostaa se
+Marie-Louiselle? Nykyaikaanhan hän epäilee Jumalaa ja koko maailmaa.
+
+Ei, hän käy läpi salin ja heittäytyy kirjoituspöytänsä ääreen. Hän on
+ottanut työtä mukaan kotiinsa. Hän ei ehtinyt lopettaa sitä tänään
+konttorissa; ensin häiritsi häntä Rasmus, ja sitten hän ei ollut enää
+työtuulella.
+
+Marie-Louise katsoo hänen jälkeensä. Nyt hän tietää, että jotakin on
+kysymyksessä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sali on pimeä ja tyhjä. On hiljaista koko talossa. Vinge on tehnyt
+kauan työtä. Alussa se kävi pingoitetusti, ajatukset muualla, sitten se
+sujui paremmin. Hän kuuli Marie-Louisen lopettavan ompelunsa salissa,
+hän saattoi seurata hänen jokaista liikettään, kun hän pani tavaransa
+syrjään, ymmärsi, ettei hän tahtonut häiritä miestään, kosk'ei hän
+tullut huoneeseen, ja sitten Vinge ikäänkuin uhalla työskenteli
+yhä kiihkeämmin. Näin tulee hän vihdoin valmiiksi. Hänestä tuntuu,
+kuin ilma olisi tullut raskaaksi kaikista savukkeista, jotka hän on
+polttanut, hän menee ikkunan ääreen avatakseen sen.
+
+Samassa hän horjahtaa, hänen täytyy hapuilla tukea tuolista. Hän tuntee
+kovasti kalpenevansa. Hänen jäsenensä tuntuvat pyörivän. Hän kumartuu
+eteenpäin. Silloin tulee kipu. Hän muistaa äkkiä, kuinka se yllätti
+hänet muutamia päiviä sitten konttorissa, hänen ruumiinsa muistaa sen,
+rinta, käsivarret muistavat ja valmistavat tietä sille kuin vanhalle
+tutulle.
+
+Se on pistos, joka alkaa terävänä ja ikäänkuin laajenee, mutta enemmän
+kuin kipu vallitsee häntä omituinen voimattomuuden tunne.
+
+»Kuolenko minä nyt?» hän ajattelee.
+
+Samassa hän huomaa jotakin lämmintä; hän saattaa ojentaa ruumiinsa.
+Kipu häviää. Hän tunnustelee otsaansa, se on aivan kostea ja kylmä.
+
+Hän menee ikkunan ääreen ja saa sen avatuksi. On rankkasade. Ilma on
+lauhkea ja täynnä varisevien lehtien tuoksua... oh, hän hengittää
+syvään.
+
+Lampun valojuovassa hän näkee tupakansavun ajelehtivan kohti avointa
+ikkunaa. Ilmanpaine työntää sen ensin takaisin, sitten se nousee
+korkeammalle ja heilahtaa aaltona ulos. Minä olen ihan yksinkertaisesti
+tupakoinut liikaa, sanoo hän itsekseen. Hän tarkastaa savuaaltoa ja
+toistaa tyyntyneenä: tupakoinut liikaa. Hän ei milloinkaan ole ollut
+sairas. Hänellä on terveet, voimakkaat jäsenet. Hän herää joka aamu
+hilpeys ja lepo ruumiissaan, joka höyryää, kun kylmä suihku virtaa
+sen yli. Hän ei milloinkaan ajattele ruumiinsa vointia. Mutta nyt hän
+on siis tässä istuessaan tupakoinut liikaa. Hän ei tahdo puhua siitä
+Marie-Louiselle. Hänet valtaa hyvinvoinnin tunne. Hänen sisäinen
+lämpönsä palautuu entiselleen. Mutta hän on väsynyt. Hän sammuttaa
+työlampun, menee vuoteeseen ja nukkuu raskaasti. — —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hurraa, täällä tiellä on verisiä jälkiä, olemme osanneet häneen, hänen
+sydämensä vuotaa verta...
+
+Näinä päivinä on Vingen vaikea hillitä itseään. Hän ei tahdo ajatella
+muuta kuin että hän on tuntenut itsensä sairaaksi, mutta se on jättänyt
+jälkeensä ärtyisyyden, joka saattaa hänet hairahtumaan.
+
+Koirat nuuskivat hänen jälkiään.
+
+On ollut johtokunnan kokous lakonuhan johdosta. Rasmus antoi muiden
+johtokunnanjäsenten olla kauan äänessä, lopuksi hän teki yhteenvedon
+keskustelusta: Vingen julkinen asema ei ole eduksi yhtiölle, osakkeet
+laskevat näinä päivinä kuin romahduksen edellä, lakko on seuraus
+hänen poliittisesta toiminnastaan, sen tietää Rasmus »näin meidän
+kesken», Johnsenia koskeva tyhmyys on todisteena siitä, että hänellä on
+liian monta rautaa tulessa, Johnsenin tapaiseen kilpailijaan on joko
+kohdistettava koko huomio tai on hänestä tehtävä työtoveri. Rasmus
+on vallan varovasti tunnustellut Johnsenia, hän ei luule, että tällä
+on mitään läheisempää yhteistyötä vastaan, joka siis osaksi voisi
+vapauttaa Vingen kaikesta tästä, mikä nyt tuottaa hänelle liiaksi
+vaivaa.
+
+Nyt se on sanottu.
+
+Vinge syöksyy puhumaan. Hän ei puhu läheskään niin hyvin kuin Rasmus.
+Hän on ärtyisä. Hän intoutuu. Hän näkee vain umpimielisiä kasvoja
+ympärillään, hän ymmärtää, että heillä on ollut kokous ilman häntä.
+Kukaan ei mainitse mitä hän on ollut ja on liikkeelle, ja kun hän
+itse sanoo sen, on kuin muut hymyilisivät noloina hänen puolestaan
+kuiskiessaan toisilleen ja mutistessaan: »Varjelkoon, sehän on niin
+totta, aivan totta.» Vinge vaatii oikeuttaan vapaana kansalaisena.
+Äänettömyys. Kasvot ovat noloja näin suurten sanojen johdosta.
+
+Sitten keskeyttää Rasmus.
+
+Ei, sanoo Vinge, hän ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Jos
+toivotaan hänen jättävän paikkansa, niin hän puolestaan ei ainakaan ole
+estämässä sitä.
+
+Rasmus lausuu ystävällisesti kuin kärsimättömälle potilaalle: »Tämähän
+on vain valmistava keskustelu, rakas Vinge, eikö niin?» Mutta nyt hän
+siis tuntee mielialan. Niin, sitten on kokous lopussa, hyvät herrat.
+Rasmus ottaa varapuheenjohtajan, siivon komendöörin, jonka muisti ei
+ulotu nenää pitemmälle, mukaansa iltapäiväajelulle päntätäkseen hänen
+päähänsä, mitä kokouksessa on tapahtunut.
+
+Seuraava hairahdus: Vinge menee tapaamaan Johnsenia. Niin, sillä
+puhelimessa Johnsen vastasi, että hänellä valitettavasti ei ole aikaa
+tulla Vingen luo tällä kertaa. Silloin Vinge menee Johnsenin luo.
+
+»Nyt minä olen voiton puolella», sanoo Johnsen itsekseen. Ja sitten:
+»Hän on vallan kalpea kiukusta, hän on totisesti surkean näköinen,
+antaa hänen nyt vain intoutua.»
+
+Eikä Vinge säästä itseään. Kokonainen rajuilma iskee Johnsenin yli,
+Vinge sanoo kaikki tyhmyydet, mitä hän vain saa päähänsä: kavaluutta,
+alhaisuutta, moukkamaisuutta, hienotuntoisuuden puutetta ja huonon
+kasvatuksen tulosta ja koko joukon kauniita sanoja Rasmuksesta, tuosta
+ketusta, rakista, vanhasta aasista... siinä on kokonainen eläintarha,
+joka huvittaa Johnsenia suuresti. Hän tulee yhä kohteliaammaksi, vastaa
+mahdollisimman vähän, saattaa Vingen melkein rakastettavasi ovelle.
+Vinge ryntää alas portaita ja tietää varsin hyvin, kuinka tyhmä hän on
+ollut. Johnsen tuulettaa huoneen hänen jälkeensä ja ajattelee: Mikä
+onni, että selvisin silloin rouvasta seurauksitta! Mutta minua ei
+haluta tavata häntä liian pian uudestaan.
+
+Tätä Vinge ei voi salata Marie-Louiselta. Hänen täytyy puhua
+Johnsenista. Kaikkea tuota muuta hän ei voi mainita, kun hän nyt
+kerran on saanut päähänsä, että hän pitää sen omana tietonaan... häntä
+hävettää, että hän tuo sen mukaansa kotiin... hän on niin tottumaton
+siihen... jos Vinge olisi ollut ihmistuntija ja pessimisti, olisi
+hän vallan tyynesti keskustellut siitä Marie-Louisen kanssa sopan ja
+paistin välillä.
+
+Mutta Johnsen! Aterian jälkeen hän purkautuu. Heidän syödessään on
+Vinge ollut vaiti, on tuskin koskenut ruokaan, Marie-Louise hoitaa koko
+keskustelun, mutta sekä Georg että Annette huomaavat, että jotakin on
+hullusti, ja vaikenevat lopuksi kokonaan.
+
+Vinge työntää kahvikupin luotaan, ja sitten hän sanoo: »Oletko voinut
+kuvitella, että hän on sellainen roisto?»
+
+Marie-Louisen päätä huimaisee hetken. Frits Johnsenko? Hänkö, jonka
+Marie-Louise on tuntenut olevan itsensä ja miehensä välillä tänä aikana?
+
+Mutta hänen täytyy puolustaa Johnsenia. Hänhän tietää tästä jotakin,
+jota Jens ei tunne. Onhan hän kuulevinaan Johnsenin äänen... tuolta
+vanhasta puistosta, muutaman minuutin matkan päästä, hän näkee sillan,
+kaivannon, jossa vesi virtaa... hänen silmänsä... ja hän juoksi...
+
+Vinge ei ymmärrä. Marie-Louisen täytyy toistaa puolustuksensa: »Niin
+ei Johnsen varmaankaan ole tarkoittanut... sinähän et _tiedä_ sitä,
+Jens...»
+
+Eikö hän tiedä! Oh, hän tietää paljon! Hän tuntee ihmiset. Kateellisia!
+Tahtovat vain ajaa omia asioitaan. Eivät siedä kenenkään onnistuvan.
+Johnsen kuuluu kaikkein pahimpiin... oikein siihen kirottuun uuteen
+sukupolveen.
+
+Marie-Louise puolustaa taas. Hänkin kiivastuu. Hän ei tahdo Jensin
+olevan semmoisen. Se koskee häneen. Hän ei oikein selvitä itselleen,
+vaikuttaako tässä kenties hiukan myös se, että hän ei tahdo
+Johnseninkaan olevan sellaisen.
+
+Nyt he seisovat vastakkain kuin kaksi miekkailijaa.
+
+»Loruja, haaveita!» huutaa Vinge. »Mistä sinä Johnsenin tunnet? Tuon
+nulikan!»
+
+»Ajattele sitten itse olevasi hänen asemassaan. Muista mitä ajattelit
+Svendsen-vanhuksesta.»
+
+Vinge värähtää kuin Marie-Louise olisi iskenyt häntä kovaa. Vertaileeko
+hän? Uskaltaako hän vertailla?
+
+Eikö Marie-Louisen ja Vingen välillä ole milloinkaan ennen ollut
+erimielisyyttä? On tietenkin. Ne ovat aina päättyneet siihen, että he
+ymmärsivät toisensa entistä paremmin juuri näiden kahnausten vuoksi; he
+koettelivat voimiaan ja voittivat toisensa. Mutta nyt on Marie-Louise
+lausunut nuo sanat, ja ne olivat näiden päivien levottomuuden
+värittämät, sillä Marie-Louise ei ole ymmärtänyt, minkä vuoksi Vinge
+on salannut sen, mikä näinä päivinä on täyttänyt hänen mielensä,
+ja Marie-Louisen itsepuolustuksen kautta ovat sanat saaneet uuden
+sävyn, kuin hänkin asettuisi nyt miestään vastaan. Näin on Vinge ne
+tulkinnut. Hänellä on siis vihollisia kotonaankin! Tämä hämärä ajatus
+Svendsen-vanhuksesta, jota hän on itse vastustanut kuin vihollista, saa
+uutta eloa, kun hän tapaa sen juuri vaimonsa suussa. Kohtalon kostoako?
+Loruja! Onko mitään kohtalon kostoa? Jotakin mystillistä mahtia? Ei ole
+mitään mystiikkaa. Kyllä, on...
+
+Hän on mennyt huoneeseensa. Jokin käy hänelle ikäänkuin ylivoimaiseksi.
+Sisäistä ja ihan ruumiillistakin väsymystä. Hänellä ei ole mitään
+kipuja, mutta sairauden tunne vallitsee häntä. Vaisu hätä. Tarve puhua
+siitä jonkun toisen kanssa ja kuulla rauhoittavia sanoja. Eihän hän ole
+sairas. Mutta häntä haluttaa puhua lääkärinsä kanssa. Miksi ei? Hänhän
+voi kernaasti pistäytyä hänen luonaan jonakin päivänä. Herra Jumala,
+Saltinghan on hänen vanha ystävänsä... Marie-Louisen ei tarvitse
+ensinkään tietää sitä... hän vain pelästyisi tai ehkä nauraisi, kun
+Vinge pelästyy pikku kipuja... hän on niin ankara itselleen... ja
+hassuahan onkin voimakkaan miehen juosta lääkärin luo. Ja kuitenkin
+tietää Vinge, että hän hetken kuluttua menee Marie-Louisen luo
+kertomaan kaikki!
+
+Ei, hän ei tahdo. Hän ei voi. Ja Marie-Louise kun rupeaa vielä lisäksi
+puolustamaan Johnsenin tapaista otusta! Hän menee kuin meneekin ulos.
+Voihan hän yhtä hyvin käydä lääkärin luona nyt tänäänkin. Mutta hän on
+väsynyt. Oikeastaan häntä haluttaa enemmän loikoa tuolillaan silmät
+ummessa. Hän yrittää sitä. Hän sulkee silmänsä. Samassa on kuin hän
+olisi Saltingin luona. Hän näkee hänen huoneensa, kuulee hänen äänensä.
+»Sinä — voimaihminen!» Niin, sen Salting sanoo, sen hän sanoo joka
+kerta, kun he tapaavat. Onhan naurettavaa istua tässä pohtimassa
+sairautta, kun kerran on voimaihminen. Väsynytkö? Se menee ohi, kun
+hän pääsee ulkoilmaan. Hän on istunut liian paljon paikoillaan näinä
+päivinä. Marie-Louisen ei tarvitse ensinkään kuulla, että hän menee.
+
+Marie-Louise kuulee sen. Hän on istunut melkein jäykkänä eteensä
+tuijottaen. Nyt hän kuulee eteisen oven käyvän. Hän kumartuu
+tahdottomasti ääntä kohden, sitten hän purskahtaa itkuun.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vinge kävelee nopeasti tultuaan alas kadulle. On ruvennut sataa
+tihuttamaan. Ylhäällä kaarilamppujen kajastuksessa näkyy sumu harmaana
+kosteana huntuna, joka kääriytyy kaiken valon ympärille. Kadulla on
+lokaista, äänet vaimentuvat. Ihmisten eleissä on jotakin vaiteliasta ja
+painostunutta, kova ääni saa heidät käännähtämään, erikoisen kirkkaasti
+valaistu myymälä imee koko parven luokseen, ihmisiä ikäänkuin haluttaa
+seisoa siellä vähän virkistymässä.
+
+Tohtori Salting asuu korkealla eräässä vanhassa talossa. Vingen täytyy
+kauan seisoa soittamassa, ennenkuin avataan. Pieni palvelustyttö, jolla
+on tukka epäjärjestyksessä ja märät kädet, kysyy mitä hän haluaa, ja
+samalla avautuu ovi eteiseen. Saltingin kookas, laiha hahmo näyttäytyy,
+toisessa kädessä on hänellä karkeatekoinen keppi.
+
+»Sinäkö se olet, Vinge? Tämä herra on meidän kundejamme, Alexandra,
+hänet teidän täytyy heti päästää sisään, muuten hän voi livistää
+tiehensä.»
+
+Vinge katsahtaa tahtomattaan palvelustyttöön, joka vilkuilee häneen
+kuin aikoisi sanoa: ukko on vähän tylsä! Tytöllä on pienet ruskeat
+silmät matalan otsan alla, kasvot ovat leveät ja huulet kapeat,
+punaiset.
+
+»Emmekö mene sisään?» kysyy Vinge vastenmielisen vaikutelman vallassa.
+
+»Menemme. Neiti Hansen on kai kiltti ja sulkee oven ja lopettaa sitten
+työn täksi päiväksi. Mutta ennenkuin menette, tuokaa esiin portviiniä.»
+
+»Herra Jumala, Salting, onko sinulla yhäkin tuommoisia palvelustyttöjä?»
+
+He ovat tulleet huoneeseen, jossa on kolme ikkunaa eikä muita
+huonekaluja kuin vanha kirjoituspöytä, nojatuoli, muutamia muita
+tuoleja, leposohva ja joukko kirjahyllyjä pitkin seiniä.
+
+Salting pysähtyy keskelle lattiaa ja nojautuu tuolia vastaan.
+
+»Tuommoisia palvelustyttöjä», hän puhuu kieliopillisesti ja panee
+painon tuolle, »tuommoisia palvelustyttöjä on minulla edelleenkin,
+aivan niin. Ne pitävät minut virkeänä, ja niiden kautta minä olen
+alituisessa kosketuksessa, rahvaan kanssa. Alexandra on kolmas
+pesumuijani tyttäristä, molemmat vanhemmat ovat jo kauan sitten
+vaeltaneet minun taloni kautta ulos avaraan maailmaan. Alexandra on
+pian kypsä lentämään. Hän on kyllä pystyvä tekemään kodin viehättäväksi
+yksinäiselle miehelle.» Hän katsoo hymyillen ympärilleen. »Ja minussa
+on leini, senvuoksi et ole nähnyt minua niin pitkään aikaan.»
+
+»Olisithan voinut lähettää sanan. Marie-Louise olisi silloin voinut
+hieman auttaa teitä.»
+
+»Minä kiellän vaimoasi koskaan panemasta jalkaansa tänne. Ei suinkaan
+teillä sairasteta?»
+
+Hän ontuu nojatuoliinsa, asettaa toisen jalan jakkaralle ja vetää kepin
+avulla laatikon sikareja luokseen.
+
+»Paina puuta nyt, pyyhkäise nuo vihot lattialle.»
+
+»Hän näyttää vanhalta», ajattelee Vinge. »Ja kuitenkin hän on vain
+kolme vuotta minua vanhempi. Hänen tuuhea tukkansa on aivan harmaa
+niinkuin kalsea partakin, jota kasvaa hänen pitkillä laihoilla
+poskillaan... hän on kuin vanha, loppuun kulunut hevonen.»
+
+Salting luo tutkivan silmäyksen Vingeen. Käynti ihmetyttää häntä, mutta
+antaa nyt miehen itse selittää asiansa. Sitten Salting vähän käpertyy
+avaran harmaan takkinsa sisään. Hän pukeutuu oman kuosinsa mukaan,
+takin alla on kailava liivi, sitten pehmeä paita, jonka kaulasta
+kiinnittää leveä sininen kravatti. Lapset niissä taloissa, joissa hän
+on lääkärinä, arvelevat, että hän on kuin mikäkin sadun ukko, ja heillä
+on luottamusta häneen. Hän maistelee usein lääkettä, jota heidän on
+otettava, antaakseen heille rohkeutta, »vain risiiniöljyä ei, pikku
+ystävä», on hänellä tapana sanoa, »siihen minulla ei ole tänään aikaa».
+
+Palvelustyttö tuo viinin huoneeseen. Hän on pukeutunut mennäkseen ulos,
+hänen kaapunsa on tiukkana hänen korkean povensa yllä. Hänen mennessään
+uhoaa hänestä potpurin tuoksu.
+
+»Niin», sanoo Salting Vingelle, joka huiskii pois hajua, »Alexandralla
+on tämän kadun varrella ihailija, joka varustaa hänet hajuvesillä. Se
+on outo tuoksu, eikö sinustakin? Minä olen turhaan pyytänyt häntä,
+ettei hän kaataisi päälleen puolta pulloa kerrallaan, mutta hän tahtoo
+nyt kerta kaikkiaan tehdä niin. Ja hän on sitäpaitsi oikeassa. Ihminen
+joko haisee tai ei haise.»
+
+»No, Jens», sanoo hän sitten, »käy asiaan. Onko vaimosi sairaana? Vai
+joku lapsista? Vai sinä itse? Niin kai asia on, koska et ole vielä sitä
+sanonut. Älä kainostele. Terveetkin voivat sairastua.»
+
+Vinge sytyttää uuden savukkeen.
+
+»Puh», sano Salting. »Älä kuvittelekaan, että haiset paremmalta kuin
+Alexandra. Siis: sinä olet tupakoinut liikaa, ja nyt tuntuu sydämessä
+pahalta... eikö niin?»
+
+»Mistä sinä sen tiedät... voitko nähdä sen päältäni?»
+
+»Olinpa oikeassa», mutisi Salting. »Anna kuulua nyt.»
+
+Vinge selittää.
+
+»Hm», sanoo Salting, »on helpottavaa olla terveiden miesten lääkärinä —
+he toki osaavat selittää asiansa.»
+
+Pikku sana »terve» tekee Vingen iloiseksi.
+
+»Tule nyt, niin katsomme sinua vähän. Ole hyvä, ota takki päältäsi ja
+liivi ja paita ja paneudu sohvalle.»
+
+Salting ontuu Vingen luo ja kumartuu hänen ylitseen.
+
+»Narisee kuin vanha puuhevonen.» Hänen onnistuu päästä polvilleen.
+
+Sitten seuraa tutkimus. Saltingin tunteelliset sormet luisuvat yli
+Vingen rinnan, hänen iso päänsä kumartuu hieman sen yli, hänen
+ilmeisiinsä tulee jotakin kuuntelevaa, ja Vinge makaa siinä ensikerran
+elämässään toisen ihmisen vallassa, ihan yksinkertaisesti ruumiina,
+kuin pala maata, josta hän on tullut; ja nyt kumartuu vanha sadun ukko
+kuuntelemaan elämän lähdettä.
+
+»Niin», Salting pääsee vihdoin jaloilleen, »otamme vielä pari,
+verinäytettä ja muita tuommoisia hauskoja pikkuseikkoja, joita me nyt
+olemme keksineet, mutta muutoin asia on selvä.» Hän katsoo hymyillen
+Vingeen. »Sinua on alkanut peloittaa, eikö niin?»
+
+»On», sanoo Vinge ja koettaa myös hymyillä.
+
+»Mitä turhia.»
+
+»Jumalan kiitos», pääsee Vingen suusta.
+
+»Ota nyt vaatteet yllesi ja puhelkaamme siitä. Pikku lasillinen? Tule
+sinä vain... se on kuolemaksi sekä sinulle että minulle, mutta se
+vaikuttaa hitaasti.»
+
+»Katsos», sanoo Salting ja vaipuu tuoliinsa, »minä saattaisin hyvin
+sanoa, että tämä kaikki on kuolemaksi, mutta minä voin myös sanoa, että
+sinulla on monta hyvää päivää jäljellä, jos vain tahdot.»
+
+»Tietenkin minä tahdon», sanoo Vinge hiljaa.
+
+»Tokkohan? Jos minä nyt sanon sinulle, että sinä et saa polttaa kaikkia
+noita savukkeita ja että sinun pitää erota valtuustosta ja mennä ulos
+metsään huomenna ihan yksin ja tehdä kunnon kävely ja pitää lomaa joka
+vuosi ainakin kuukausi kauniin vaimosi ja Annetten ja Georgin kanssa...
+pelkkiä hyviä asioita, niin sinä naurat, etkö tee niin.»
+
+Vinge vetäisee syvään henkeä.
+
+»Siis ei minussa ole mitään vikaa... niin, tiesinhän minä sen varsin
+hyvin. Minulla on ollut pari harmia... sääkin on niin hemmetin kolea...
+ihminen tulee alakuloiseksi ja vaivaa lääkäriänsä.»
+
+Hetken on aivan hiljaista.
+
+»Eikö niin?»
+
+Sen sanoo Vinge aivan hillitysti.
+
+»Nuo kivut, mitä sinulla on ollut», sanoo Salting, kuin ei olisi
+ollenkaan kuullut Vingen sanoja, »tulevat sydämestä ja sitä
+ympäröivistä suonista. Nyt ne eivät merkitse paljoa, mutta ne ovat
+oireita. Ne ovat ruumiin antamia vihjauksia. Teet viisaasti, jos otat
+ne varteen. Sitä sanotaan alkavaksi kalkkiutumiseksi. Ja tauti päättyy
+kuolemalla, niinkuin kauniisti sanotaan pulmallisissa lääkärikirjoissa.
+Mutta se voi kestää kauan.»
+
+Vinge luo Saltingiin katseen, jonka vanha lääkäri tuntee liiankin
+hyvin. Hän nousee, menee sitten Vingen luo ja panee kätensä hänen
+olalleen.
+
+»Sehän se on kirottua teissä voimaihmisissä, jotka ette ole koskaan
+olleet sairaita, että se koskee teihin niin kovasti. Ja olette niin
+tietämättömiä omasta ruumiistanne, Herra Jumala, eihän rakennus
+ikuisesti pysy pystyssä. Huomaamatta se vanhenee, kunnes kaikki sen
+kerran näkevät. Sinä olet talo, joka nyt on seisonut viisikymmentä
+vuotta kaikille säille alttiina, ja kova kenkien kopina on käynyt
+portaissa ja huoneissa. Semmoinen kuluttaa. Tee se selväksi itsellesi
+ja aseta olosi sen mukaan, kuten olen sanonut. Äläkä nyt mene kotiin
+tekemään vaimoasi levottomaksi. Mene metsään huomenna ajattelemaan
+sitä... lupaa se minulle. Minun on tapana käyttää tuota Helsingörin
+metsää sekä onnetonta rakkautta että sinun vammaasi vastaan, kun minä
+huomasin sen itsessäni. Ja jos kivut tulisivat, niin ota tätä.»
+
+Salting istuutuu kirjoittamaan reseptin.
+
+»Kolme — viisi tippaa kerrallaan, jos tahdot tulla paremmaksi. Pullo
+suun eteen, jos tahdot päästä kaikesta kerrassaan.»
+
+Hän hymyilee, kuten hänen on tapana hymyillä lapsille, joiden on
+otettava mikstuuraa.
+
+»Kas niin, Vinge, älä nyt istu noin. Ei sinussa ole muuta vikaa kuin
+että sinä olet täyttänyt viisikymmentä vuotta. Yritä panna vuodet
+menemään takaperin, jos voit. Minä olen nyt asettanut oloni niin,
+että pian voin ottaa lomaa. Minä harjoittelen tässä kuluttamaan aikaa
+lukemisella.»
+
+»Mitä sinä luet?» kysyy Vinge koneellisesti ja tietää tuskin mitä hän
+kysyy.
+
+»Niin», sanoo Salting, »puhukaamme _siitä_. Minä en lue, minä elän. Se
+on aivan tavaton kirja, eräs noista pohjoisnaparetkistä, joita minä
+aina olen pitänyt hupsuna urheiluna... no, sattumalta sain kirjan
+käteeni ja nyt minä olen muuttanut käsitystä. Tykkänään!»
+
+Hän kohottautuu tuolissaan tukemalla pitkiä käsivarsiaan istuinta
+vastaan, irvistää ja taivuttaa ruumistaan vähän eteenpäin, kuin aikoisi
+puskusille.
+
+»Ruho on hellänä tässä istumisesta. Se kohottaa vaikutusta.»
+
+Ja ilman muuta hän rupeaa kertomaan, koska hänellä on sisäinen tarve
+— hänhän on istunut tässä monta päivää ilman muuta puhekumppania kuin
+Alexandra, jonka harrastus rajoittuu kortteliin.
+
+»Me uurastamme ja raadamme, ymmärrätkö, tunnin toisensa jälkeen. Koirat
+ovat lopen uupuneet, me vedämme itse, valjaat syöpyvät ruumiiseen,
+ruoka loppuu, me syömme viimeisen koiran, pimeys painostaa yhä
+pahemmin, me tunnemme kohta kuolevamme ja ponnistelemme kohti perikatoa
+päivät ja yöt. Miksi me teemme niin? Miksi me olemme eläneet?»
+
+Salting antaa käden raskaasti pudota kirjalle.
+
+»He ovat tulleet sinne kauas vain kuollakseen. Sitä ei sanota kirjassa,
+mutta se on kaiken takana. Tunteakseen kuoleman tulevan pakkasena ja
+yksinäisyytenä. Nyt minä ymmärrän, että noiden ihmisten täytyi päästä
+sinne ylös yhä uudestaan. Kuin olisimme aina tietäneet, että tämä
+pakkanen ja yksinäisyys piilee elämän takana, työn ja rakkauden ja
+ystävyyden takana, ja nyt me vihdoinkin tahdomme nähdä sen edessämme
+ja tarttua siihen, omistaa sen... kaiken tuon, mitä me kartamme ja
+työnnämme luotamme... ei, tässä on tosi edessä, me tahdomme nähdä tuon
+kuoleman... tule siis, tuhat tulimmaista, nythän me olemme täällä,
+ja me pinnistämme eteenpäin ja luisumme huomaamatta taaksepäin ja
+kompastelemme... ja tulemme niin uupuneiksi, että ainoa onni on
+nukkua... minä lainaan sinulle kirjan kun olen lukenut sen loppuun.»
+
+Vinge on noussut. Hän ei tahdo kauemmin olla täällä. Hänen täytyy olla
+yksin. Hän ymmärtää yhä paremmin, mitä Salting on sanonut hänestä. Hän
+on sairas. Hänellä on resepti taskussa... kolme tippaa kerrallaan... ja
+hänen ei pidä puhua siitä Marie-Louiselle...
+
+Salting puristaa hänen kättään ja saattaa hänet ulos portaille saakka
+ja huutaa hänen jälkeensä:
+
+»Hyvästi, sinä. Huomenna metsään! Ja tänne sinun ei tuon seikan vuoksi
+tarvitse kiivetä vielä kahteenkymmeneen vuoteen.»
+
+Kun Salting palaa taas huoneeseensa, seisahtuu hän hetkeksi keppiinsä
+nojaten:
+
+»Niin, mies poloinen! Niin se tuntuu meistä — alussa!»
+
+
+
+
+III.
+
+
+Kasööri Andersen on kavaltanut kassasta viiden vuoden ajan. Hän nauttii
+luottamusta, senvuoksi sitä ei ole huomattu ennen kuin nyt, jolloin hän
+joutuu loukkuun pelkän sattuman, laiminlyönnin kautta, mikä oikeastaan
+on hänen vaimonsa syy, koska tämä viime vuoden kuluessa on tehnyt
+hänet niin sekapäiseksi. Hänellä suorastaan ei ole henkisiä voimia
+kylläksi jatkaakseen nerokkaasti suunniteltua kirjanpitoaan, ja eilen
+sai vihdoin tarkastaja, tuo teoreettisesti koulittu idiootti, asiasta
+vainua, tänään se keksitään suunnilleen kello kaksitoista.
+
+Silloin on vihdoinkin selviävä, kuinka Andersen vaimoineen on voinut
+viettää moista elämää — teattereissa, ravintoloissa, kesäisin
+Marienlystissä. Ihmiset saavat tietää, että Andersenin konttorissaan
+kertoma tarina rouva Andersenin Ranskassa eläneestä sedästä, joka
+kuoli ja jätti kaikki rahansa hänelle, on valetta alusta loppuun, ja
+pahinta kaikesta: rouva Andersen saa tietää, että juttu, jonka Andersen
+on kertonut hänelle aina heidän kihlausajastaan saakka Andersenin
+muka johtavasta asemasta liikkeessä ja osuudesta voittoon, sekin on
+valetta alusta loppuun; vaimo ja anoppi tulevat raivoihinsa, ja sitä ei
+Andersen jaksa kantaa.
+
+Vaimonsa tähdenhän hän on kaiken tehnyt. Vaimo on maailmannainen
+ja hyvästä perheestä, Andersen on rakastanut häntä juuri siksi,
+että hän on niin hieno ja että hänen tottumuksensa ovat peräisin
+aivan toisenlaisesta ympäristöstä kuin hänen omansa. Herra Jumala,
+Andersenhan on vaatimaton mies, hänen pienet silmänsä punareunaisine
+luomineen ovat aina epävarmoina räpytelleet kohti maailmaa, kunnes ne
+lankesivat hänen tulevaan vaimoonsa, joka siis oli hieno ja hyvästä
+perheestä, mutta istui puoleksi vanhanapiikana ommellen salassa
+muutamalle korumyymälälle leveillä valkoisilla sormillaan ja uskoi
+Andersenin valeita.
+
+Ensimmäinen seikka, joka hurmasi Andersenin, oli se perhesinettisormus,
+joka hänellä oli etusormessaan. Moista ei Andersen ollut milloinkaan
+ennen nähnyt. Hän näki unia tästä sormesta, jonka sormus teki melkein
+majesteetilliseksi, hänen silmänsä ahmivat tuota kookasta naista,
+omituisia viettejä heräsi hänessä, ja sitten hän alkoi kerskua ja
+valehdella saadakseen hänet.
+
+Andersen sai myöntävän vastauksen ja vaipui hänen jalkainsa juureen
+ja aloitti autuaallisen rikolliselämän. Anoppi joutui ensiluokan
+täyshoitolaan, ja kesällä asui siis Andersen vaimoineen Marienlystissä.
+Kun hän saattoi vaimoaan ruokasalin punaista kävelymattoa myöten kohti
+Sundetia tai kasinon »pikku hevosten» luo, missä he eivät koskaan
+voittaneet, tunsi sekä Andersen että hänen vaimonsa, että he olivat
+Euroopan hienostuksen keskus. Herra Andersen ikuisti kuningattarensa
+tämän seisoessa Hamletin haudan ääressä, perhesormus etualalla,
+Andersenista tuli näet kesällä amatöörivalokuvaaja, hän havaitsi
+näet, että todellisella kylpyvieraalla riippuu pieni valokuvauskone
+hihnassa olan yli. Ja vielä toisestakin syystä. Valokuvaajat käyttävät
+syankaliumia levyihinsä. Andersen tietää eräästä sanomalehtien
+itsemurhakuvauksesta, että se on nopeimmin vaikuttava myrkky.
+
+Nyt aamulla hän ottaa pienen pullon mukaansa pimeään koppiin.
+
+»Muistathan liput tämäniltaiseen konserttiin», sanoo vaimo vuoteestaan
+ja kääntyy seinään päin nukkuakseen edelleen.
+
+»Kyllä, ystäväni», sanoo pikku Andersen, ja samassa hän tuntee, kuinka
+kaikki hänen kaulassaan kasaantuu tönkäksi. Hän menee vaimonsa vuoteen
+ääreen ja hapuilee hänen kättään peitteen alta.
+
+»Anna olla», sanoo vaimo ja läiskäyttää häntä päin.
+
+»Kyllä», sanoo Andersen puoleksi tukahtuneella äänellä ja juoksee ulos.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän syöksyy siihen vaununosastoon, minne Vinge on kätkeytynyt toivoen
+saavansa olla yksin, juuri sinä hetkenä, kun juna lähtee liikkeelle.
+
+Vinge hypähtää pystyyn, tahtoo väittää vastaan... tyhmyyksiä,
+toisellahan on yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin hänelläkin. Vieras
+vetää ikkunan alas, silmäisee molemmille puolille, vetää sitten
+nopeasti päänsä takaisin ja heittäytyy nurkkaan. Hänellä on kaikki
+päivän sanomat ja kuvitetut lehdet mukanaan, iso pinkka, kuin hän
+aikoisi pitkälle matkalle, ilman matkatavaroita.
+
+Andersen luo Vingeen nopean pälyvän katseen, sitten hän hypähtää
+pystyyn ja kumartaa:
+
+»Anteeksi... minä en heti tuntenut hra johtajaa... hyvää päivää...»
+
+Vinge luo katseensa ylös. Tunnetaanko hänet täälläkin? Tietysti. Kuka
+tuo pikku mies on? Vinge tervehtii epävarmasti.
+
+»Andersen», sanoo Andersen virallisella, jäykällä äänensävyllä, jonka
+hän on oppinut kesällä Marienlystissä kuullessaan automobiilien
+omistajain esittäytyvän toisilleen: »Benedict & Co:n toiminimestä».
+
+Niin, nyt Vinge muistaa ja vastaa tervehdykseen. Aivan mitätön henkilö.
+
+Vinge katsoo ulos akkunasta. Andersen on käynyt käsiksi sanomalehtiin.
+Hän näyttää haeskelevan jotakin, antaa silmien kiitää läpi palstojen,
+päästää sitten lehden käsistään, niin että se putoaa lattialle, tai
+pistää sen taakseen. Sitten tulee pilalehden vuoro, hän pudistelee
+päätään ja nauraa ja lausahtaa Vingeen päin:
+
+»Tämä on hyvä, tämä, tahdotteko nähdä?»
+
+Vinge ei ojenna kättään, Andersen ei hellitä.
+
+»Johtaja on matkustelemassa. Minä aion Helsingöriin. Minulla on siellä
+vähän toimitettavaa.»
+
+Kun Vinge ei vastaa, istuu Andersen hetken kädet polvillaan.
+
+»Tämä vaunu hytkii», sanoo hän käsiänsä katsoen. »Huonoa ainesta.»
+
+Sitten hän vaikenee, nojautuu taaksepäin ja näyttää nukkuvan.
+
+Vinge ei voi olla katsomatta häneen. Hänen parraton suunsa liikkuu niin
+avuttomana hänen nukkuessaan. Miksi minä istun tässä? ajattelee Vinge.
+Melkein koneellisesti hän on mennyt rautatieasemalle ja ostanut lipun
+Helsingöriin. Kuin Salting olisi hypnotisoinut hänet eilen illalla.
+Koko yön hän on nukkunut raskaasti ja herännyt uupuneena; enimmin häntä
+halutti jäädä makaamaan suljetuin silmin ja kuitenkin hän tietäisi
+varsin hyvin, että hänen täytyy nousta, mennä ulos, pois.
+
+Konttorissa on kirje Rasmukselta, ja Vinge mielestään tiesi sen jo
+edeltäkäsin. Johtokunnalla on ollut kokous. Tilannehan on vakava.
+Kova kilpailu ja uhkaava lakko, joka niin selvästi on kohdistettu
+Vingen politiikkaa vastaan, vaikka sitä ei sanota. On käsitelty Vingen
+tarjousta tai esittämää halua poistua, ja kieltämätöntähän on, että
+uusi mies otaksuttavasti voisi torjua molemmat vaarat. Johtokunta on
+tietenkin kiitollinen Vingelle näiden monien vuosien työstä, jonka
+merkityksen se kaikissa suhteissa tunnustaa, mutta varsin hyvin
+ymmärretään, että hän näin pitkän työpäivän jälkeen tuntee olevansa
+väsynyt, mikä valitettavasti käy ilmi hänen lausunnoistaan tuonoin
+johtokunnan kokouksessa. Johtokunta on vakavasti pohtinut tilannetta.
+Asia saattaa kehittyä siihen, että yhtiön parasta katsoen oltaisiin
+pakotettuja esittämään Vingelle, että hän vetäytyisi pois politiikasta.
+Ellei se hänestä ollut ajateltavissa, löytyi kenties joku nuorempi
+voima, joka...
+
+Ei, tämä ei ollut mikään uhkavaatimus! Puheenjohtaja vain kirjoittaa
+tämän Vingelle selvittääkseen tilannetta, onhan aina aikaa, miettiä
+asiaa; teidän harras Rasmus Repo.
+
+Sanomalehdetkään eivät ole ihmetyttäneet Vingeä. Helsingillä on
+johtava kirjoitus lakosta, joka on kohdistettu laivayhtiöittemme
+kovaa kuria ja liian sotilasmaista johtoa vastaan. Toisessa paikassa
+lehteä on haastatteluja, ei Vingen kanssa, jonka nimeä ylipäänsä ei
+mainita, vaikka jokaisen täytyy huomata, että se tuntuu ilmassa.
+Luvataan pakina valtamerihöyryjen lämmittäjistä lehden matkustavalta
+kirjeenvaihtajalta, joka useamman kerran on matkustanut Atlantin
+poikki ensi luokassa. Vinge heittää lehden pois. Niin, Salting on
+kyllä oikeassa... hän kaipaa ilmaa, hän tahtoo tehdä pitkän kävelyn
+aivan yksin tämän yhden kerran. Niine hyvineen hän meni. Hänellä oli
+Saltingin resepti taskussaan, hän pistäytyi apteekkiin ja sai pienen
+pullollisen kirkkaita tippoja... mitä nimilapulla seisookaan...
+nitro... kuka voi moista töhryä lukea! No niin, tänäänhän hänellä ei
+ole ensinkään kipuja.
+
+»Pullo... pieni pullo», Andersen on ilmeisesti kauan katsellut häntä ja
+on nyt ikäänkuin yhdellä hyppäyksellä hänen vieressään.
+
+»Ettekö kenties ole oikein terve?»
+
+Vinge pistää pullon taskuunsa ja lausuu torjuen:
+
+»Minä haluan levätä vähän.»
+
+Mutta Andersen on vain onnellinen siitä, että hän vihdoinkin on saanut
+vastauksen. Hän alkaa kuumeisesti puhella. Hänellä on, kuten sanottu,
+jotakin toimitettavaa Helsingörissä. Sää on ihana. Jos aikaa riittää,
+tekee hän kävelyretken metsään, hän tuntee sen hyvin viime kesältä,
+silloin hän teki vaimonsa ja anoppinsa kanssa sinne huviretkenkin
+pari kertaa, hotellista heillä oli mukana eväskori kuin entisaikoina,
+he makasivat ja söivät paikoilla, missä oli aivan hiljaista ja
+rauhallista... niin, vaihtelun vuoksi... hänen vaimoaan huvitti maata
+metsässä ja nyppiä katkorappoja. Hän ei ole ottanut vaimoaan mukaansa
+tänään, ei, he kai aikovat konserttiin illalla... missä nyt liput
+olivatkaan? Ne eivät ole tässä taskussa... vaan tässä... no, sehän oli
+hyvä. Mitä, jos hän olisi kadottanut ne! Hänhän tiesi niin varmasti
+käyneensä hakemassa ne. — Syyskuu on ihana kuukausi. Ovatko puut jo
+kellastuneet? On jokseenkin kylmä öisin. Eilen satoi. Metsässä on
+varmaan märkää. Hän unohti tosiaankin ottaa kalossit mukaansa...
+
+Sitten hän vaikenee vihdoin ja vetäytyy takaisin nurkkaansa.
+
+Vinge antaa vauhdin ja vaununjyskeen viedä kaikki ajatukset mukanaan,
+nyt vilahtaa jokin asema ohitse, veräjä huiskuttavine lapsineen,
+metsikkö, alastomat vainiot... miks'ei vainioilla näy milloinkaan
+ihmisiä?... Tuolla huvilassa liputetaan... tuolla on Sundet... juna
+pysähtyy Helsingöriin.
+
+Andersen hypähtää pystyyn ja ryhtyy keräilemään lehtiään. Vinge aikoo
+kiiruhtaa hänen ohitseen, mutta hän liittyy seuraksi.
+
+»Olisi kai käytävä parturissa», hän sanoo ja tunnustelee poskiaan...
+»En ehtinyt tehdä sitä aamulla... ja sitten syödä vähän aamiaista...
+ehkä?»
+
+»Hyvästi», sanoo Vinge ja kääntyy pois, niin pian kuin he ovat tulleet
+aseman ulkopuolelle.
+
+Hän tuntee helpotusta nähdessään Andersenin häviävän parturiin
+lehtipakka kainalossa.
+
+Vinge kuljeksii aallonmurtajalle päin. Hän kulkee epävarmana, polvet
+vähän notkuen, hän ei oikein tiedä minne suunnata kulkunsa, kun hänellä
+ei ole mitään päämäärää. Sitten hän tuntee meri-ilman silmissään ja
+suullaan, jotakin entistä sukeltaa esiin jossakin hänen mielessään,
+jokin muisto Kronborgista, Helsingörin punaiset katot, auder
+Helsingborgin yllä, merimerkki tuolla rinteellä.
+
+Vinge on uloimmalla niemellä, merkkiaseman luona. Luotsi seisoo
+tähystämässä. Vinge kysyy häneltä konemaisesti minkä mitäkin ja
+sattuu tietämättään käyttämään merimiesmäistä puheenpartta. Luotsi
+katsoo häneen ja ymmärtää vaistomaisesti, ettei hän ole tavallinen
+kylpyvieras, joka tahtoo olla olevinaan. Ja sitten tuolla herralla
+ei ole purjehduslakkia päässään. Siis hän ei kuulu myöskään siihen
+halveksittavaan ihmiskunnan osaan, joka istuu leikkilaivan kannella
+rottinkituolissa ja näyttelee kapteenia muutamille tytöille, joilla
+on pitkät sulat hatuissaan. Luotsi antaa senvuoksi kunnollisen
+merimiehenvastauksen. Vinge lausuu vain pari sanaa lisää, asiallisia
+sanoja, luotsi vastaa lyhyesti ja ammattimaisesti, Vinge kohauttaa
+hattuaan ja istuutuu uloimmalle penkille.
+
+Selvästi, lyhyesti, miesmäisesti. Ne, jotka ymmärtävät toisensa, eivät
+käytä kaikkea turhaa sananpaljoutta. Kuten siellä valtuustossa...
+puheita, puheita. Kenenkä vuoksi? Puoluejohtajanko? Hänhän pitää
+kaunopuheisuudesta, eikö niin, sujuvasta esityksestä, ne ovat omiansa
+huomisaamun lehdille, jos puhujalla on sama käsitys kuin niillä, mutta
+asia itse... sehän on ratkaistu!
+
+He eivät voi pakottaa häntä sanomaan: en äänestä; eivät voi, ja kenties
+pari liittyy häneen, ja asia raukeaa tänään. Entä sitten. Kohta on
+vaalit, ja ensikerralla on puolue varovaisempi. Valitaan oikea mies, ja
+kaikki sujuu niinkuin pitääkin.
+
+Helsinghän on sanonut sen hänelle: mitä julkinen elämä takaa miehille,
+jotka eivät seuraa puoluetta? Mutta miksi hänen pitää sitten seisoa
+siinä puhumassa? Hän on äkkiä hengittävinään suuren salin ilmaa,
+ummehtunutta kokoushajua, kaikkien näiden ihmisten vaatteiden, vanhan
+tupakan, ruumiiden höyryjä, tomuisien paperien ja mattojen pölyä, hän
+kuulee oman äänensä... ulkoa opitut lauseet... selostajain lyijykynät
+rapisevat paperilla... puoluejohtaja istuu sukien partaansa kädellään
+ja puoluetoveri on vetänyt jonkun mukaansa nurkkaan ja koettaa
+kuiskata! Mutta hän puhuu puhujaäänellä, joka ei ole hänen luontainen
+äänensä... opitut lauseet, pienet keskeytykset... nyt hän lisää voimaa,
+sillä nyt hänen on lopetettava... hyi hitto!
+
+Sillä hänhän ei ollenkaan tahdo sanoa tätä. Sitä, mitä hän tahtoo, ei
+kenties voida sanoa, sitä muut eivät voi ymmärtää, työmiehet kaikkein
+vähimmin, ja senvuoksi he pitävät häntä vain alhaisena luonteena, joka
+ei suo heille rahoja. Hän ei välittänyt siitä, mitä Helsing tuona
+iltana sanoi hänelle, mutta se on kuitenkin jäänyt häneen, koska se nyt
+tulee hänen mieleensä. Hän on sekoittanut yhteen jotakin, joka ei kuulu
+yhteen. Oman ilonsa siitä, että saa toimia ja elää, että saa tuntea
+oman vauhtinsa ja panna muut käyntiin, ja sitten suuren työtätekevän
+massan, jolle työ on ikeenä ja ilo aivan muualla — mikäli sillä on
+mitään sellaista.
+
+Astuessaan julkiseen elämään hän ei oikeastaan ensinkään ajatellut tätä
+kaikkea. Hänelle vain tarjottiin uusi työn muoto, ja niinpä hän vastasi
+myöntävästi. Miksi? Olihan oikeastaan hauska istua siellä kauniissa
+raatihuoneessa ja elää kaupungin elämää uudella tavalla. Jokin seikka
+itse kokouksissa viehätti häntä, monilukuiset ihmiset, jotka oikeastaan
+kukin sinänsä ovat rakastettavia, erilaatuiset kysymykset, jotka
+suoritettiin melkein koneellisesti, tämä säännöstelevä voima, joka
+panee liikkeelle kaupungin sadat rattaat... jopa itse valaistuskin,
+joka lankesi yli erilaatuisten kasvonpiirteiden ja kuulijain
+vaihtelevan piirin.
+
+Mutta nyt Vinge ymmärtää, ettei hän itse ole ensinkään ollut mukana
+panemassa koneistoa liikkeelle, ja ensikerran kun hän aikoo panna oman
+persoonansa vaakaan, muserretaan hänet kuin hietajyvänen. He eivät
+voi käyttää häntä. Hän on asiaankuulumaton. Nyt hän seisoo ensikerran
+ulkopuolella ja näkee, minkä arvoista tämä kaikki oikeastaan on.
+
+Hän näkee suuren valitsijalauman sysäävän muutamia olioita edelleen,
+ei siksi, että nämä ovat parempia, viisaampia, vapaampia kuin muut,
+vaan koska nämä suostuvat olemaan heidän puhetorvinaan, tekemään mitä
+toiset toivovat, ja vaativat itselleen vain sen pienen turhamaisuuden
+tyydytyksen, että saavat istua tuoleilla ja olla äänessä.
+
+Ja nyt ovat kaikki nuo tuntemattomat kasvot kääntyneet häneen päin,
+tuhannet silmät tuijottavat häneen, niin että hänen ihoaan pistelee:
+Mitä sinä tahdot? Miksi sekaannut siihen, mikä ei sinuun kuulu? Pysy
+alallasi!
+
+Eivätkö he muka ole oikeassa? Eikö hänen velvollisuutensa juuri olekin
+pysyä työssään, jossa hän voi käyttää kaiken voimansa luodakseen
+muillekin samaa elämää ja työiloa, jota hän on tuntenut itsessään?
+Jos kukin tekee sen omassa piirissään, eivätkö silloin itsestään yhä
+useammat taistele hänen taisteluansa, ja eikö voittoa saavuteta juuri
+siten?
+
+Näin työskentelevät hänen ajatuksensa hänen kävellessään takaisin
+aallonmurtajaa myöten ja kaupungin läpi. Se ei ole mikään järjestynyt
+ajatussarja, pikemminkin vain välähdys toisensa jälkeen, joka herättää
+hänet siitä horroksesta, mikä tänään on vallinnut hänessä.
+
+Kun hän kääntyy eräässä kulmassa, näkee hän Andersenin istuvan kahvilan
+edustalla; pöydällä on hänen lehtikäärönsä.
+
+Andersen hypähtää pystyyn ja sulkee kapean käytävän.
+
+Syödään vähän aamiaista, eikö niin? Kun kerran on aikaa, miks'ei tehdä
+niin? Andersen tempaa kellonsa esiin ja katsoo sitä: kyllä, hänellä on
+aikaa. Vasta vajaan tunnin päästä hänen tarvitsee tavata sitä... jonka
+kanssa hänen on puhuttava.
+
+Äkkiä hän katsahtaa pitkin katua, nopeasti, kuin lähestyisi se, jonka
+kanssa hänen on puhuttava.
+
+Täällä on vähän kylmähkö, sanoo Andersen ja kuivaa otsaansa, täällä käy
+veto kulmauksessa, hän siirtyy mieluummin sisään. Eikö herra johtaja
+Vinge tahdo tulla mukaan?
+
+Andersen on saanut lehtensä kainaloon ja tepastelee Vingen edessä.
+
+Siellä on aivan tyhjää sisällä... hän on tilannut itselleen pihvin
+paistettujen munien kanssa, mutta jos heitä nyt tulee kaksi, voisivat
+he ensin tilata voileipäpöydän — se on tavallisesti erinomainen täällä
+pikkukaupungissa — »minun vaimoni suorastaan rakastaa voileipäpöytää»,
+sanoo Andersen äänellä, joka vapisee innosta ja liikutuksesta.
+
+Vinge jatkaa matkaansa kesken toisen lörpötystä. Hän kulkee kapeiden
+katujen kautta, matalien talojen lomitse. Hän saattaa nähdä sisään
+perheisiin, jotka asuvat alakerrassa. Jokapäiväinen elämä huvittaa
+häntä. Vanha vaimo seisoo kumartuneena yli höyryävän padan, vanha mies
+istuu nojatuolissa lukien lehteään isojen pyöreiden silmälasiensa
+lävitse; pieni tyttö loikoo ikkunalla silitellen kissanpojan selkää...
+
+Hänet temmataan töykeästi tunnelmastaan: ajoneuvot, jotka
+täyttävät koko hevosradan, pakottavat hänet siirtymään pyöreille
+mukulakiville, jotka esittävät muka jalkakäytävää. Ohi ajaa jonkin
+läheisen herraskartanon landoo, hiljaisuutta raatelee hevosten ravi
+epätasaisella kivityksellä. Ja nyt vasta Vinge ikäänkuin oikein
+ymmärtää, että hän kulkee tässä aivan yksin tavallisena arkipäivänä
+ja miksi hän tekee niin. Saattavatko vaunut hänet ajattelemaan
+Rasmusta... pikku koditko saattavat hänet ajattelemaan lapsia kotona
+ja Marie-Louisen leikkejä heidän kanssaan? Mika liittää nämä mietteet
+toisiinsa? Jokin ääni hänen rinnassaan puhuu Marie-Louiselle.
+»Minkälaiseksi on meidän välimme muuttunut, Marie-Louise? Miksi
+on siitä niin kauan, kun viimeksi puhelimme? On ollut niin paljon
+seikkoja, joista minä en ole puhunut sinulle. Minä en edes oikein
+tiedä, kuinka niin on käynyt. Mitä liikuttaa Rasmus sinua ja minua?»
+
+Tämä vieras, mitätön mies on vyöryttäytynyt hänen elämäänsä, on
+asettunut hänen ja hänen työnsä väliin, asettunut hänen ja hänen
+kotinsa väliin... onko se mahdollista, voiko jotakin sellaista
+tapahtua? Sellaista tapahtuu todellakin, hän tuntee sen rintaansa
+vasten, kuin ne seisoisivat tuossa hänen edessään, repo ja kaikki ne
+muut. Juuri nyt, kun Salting on sanonut hänelle sen... sen, mitä hän ei
+tahdo ajatella... sehän on ohi, ei hänellä ole mitään kipuja...
+
+Hän kulkee yhä rivakammin, nyt hän tuntee jalkojensa alla, että kivitys
+loppuu, hänellä on maantie edessään, huviloita, puutarhoja, hän
+kuulee automobiilin ajavan ohitseen, merkkitorven törähdys kiihoittaa
+häntä... olisivatpa ne tässä, niin hän saisi puolustautua oikein
+kouraantuntuvasti! Ne ovat hänen kimpussaan, kaikki nuo, jotka hän
+otti lukuun vain toisessa sijassa, herättävät hänessä kyllästymistä
+itseensä, alentavat häntä hänen omissa silmissään...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivä kulkee tasaista rataansa kaupungissa, ihmiset kohtaavat toisensa
+ja puhelevat keskenään. Sanat varisevat heistä. Tuossa seisoo kaksi
+Vingen tuttavaa kadunkulmassa. »Oletteko kuullut, että on jotakin
+epäsopua Vingen ja hänen johtokuntansa välillä. Niin, minulla oli
+taanoin pöytätoverina amiraalitar Fuchs, hänen miehensähän on
+johtokunnassa... hän sanoi suoraan, että Vinge pannaan viralta. Minä
+näin hänet eilen kadulla, hän olikin vallan surkean näköinen. Mutta
+voihan se olla vain siitä, ettei hän ole oikein hyvissä voimissa. Kuka
+ei olisi vilustunut tähän aikaan? Vai tekö ette ole?»
+
+Puhelin soi Vingen konttorissa. Ei, johtaja ei ole täällä. Niin, mutta
+sanomalehtimiehen piti puhua hänen kanssaan tänään, milloin hän siis on
+tavattavana? Ei tiedetä. Sanomalehtimies on loukkaantunut. Hän on vain
+olevinaan, kyllä hän on siellä, se johtaja... silloin täytyy yrittää
+hänen yksityisasuntoonsa päivällisaikaan. Ruokaa hänen kai on saatava.
+Sillä välin hän voi puhella puheenjohtajan kanssa.
+
+Rasmus on huono puhumaan telefonissa. Hän ei ole milloinkaan voinut
+oppia, että hänen on puhuttava alas tuohon suppiloon. Se on niin
+epämukavaa, kun on sikari suussa, ja Rasmusta miellyttää imeä
+sikariansa, kun hän puhuu telefonissa jonkun kanssa... se antaa hyvää
+pohtimisaikaa. Oikeata luottamusta hänellä kylläkään ei ole tähän
+laitteeseen, joka on syntynyt sen jälkeen kuin hänestä tuli sivistynyt
+mies.
+
+Onko kysymyksessä jotakin, joka koskee johtajan vaihdosta
+laivayhtiössä? Onko se jossakin yhteydessä tämän lakon kanssa? Sitähän
+herra toimittaja kysyy? Niin, katsokaa, mitä siihen tulee... Rasmus
+imee sikanaan taaksepäin nojautuneena leveässä kirjoitustuolissaan,
+jalat melkein otsan tasalla... Halloo, halloo, huutaa sanomalehtimies.
+Ei, sanoo Rasmus, asiahan on niin, että lakko... Halloo... niin, minä
+kuulen... mehän toivomme parasta... niin, senhän me teemme...
+
+Rasmus naurahtaa vähän, kun sanomalehtimies soittaa kiinni. Se on
+kuitenkin varsin hyvä keksintö, tuo puhelin.
+
+»Nyt siis Vinge sulattelee tuota kirjettä. Mitähän hän siihen vastaa?
+Hän ei kyllä vetäydy syrjään politiikasta, hänhän tahtoo esittää suurta
+osaa... niin, mutta jos hän kuitenkin ratkaisisi niinpäin, silloin on
+kai hänen korskeutensa tiessään! Ja jos hän ei tee niin, otamme me siis
+Johnsenin, ja hänet olen siis minä asettanut toimeen...»
+
+Päivä kuluu. Vingen konttorissa puhellaan pulpetilta pulpetille. On
+puolueita myötä ja vastaan. Lyödään vetoa: Kuka tulee ensin taloon,
+Rasmus vai Vinge? Konttoripäälliköt eivät pidä pilaa sopivana. Jos
+jotakin tapahtuisi, ei käy laatuun, että on omaksunut kannan, joka ei
+ole yhtäpitävä yhtiön edun kanssa. Ne, jotka pitävät Vingestä, puhuvat
+hänestä hillitysti kuin sairaasta. Herra prokuristi Jensen istuu
+paikallaan ja tekee velvollisuutensa, hänestä on yhdentekevää, mikä
+johtajan nimi on.
+
+Vinge istuu penkillä tien vieressä, joka vie merenrannalta metsään.
+Hän tietää, että nyt hänestä puhutaan. Voivatko he ottaa häneltä
+hänen työnsä? Se ei ole oleva helppoa. Hän ei ole sanonut viimeistä
+sanaansa. Mutta jos hän »voittaakin»? Voittaa — hänhän on menettänyt.
+Hän on menettänyt myötätuntonsa ihmisiä kohtaan, valoisan ja hilpeän
+työkykynsä, hänen työpäivänsä on pimentynyt. Hän, joka luuli kaikkia
+ystävikseen ja jonka jokainen uusi päivä tempasi mukaansa, hän ymmärtää
+nyt, että hänellä on vihamiehiä ja että hänenkin täytyy ruveta
+tyrkkimään itseään eteenpäin vilinässä, aivan kuin muutkin.
+
+Lomaa, sanoi Salting. Niin, nyt hän alkaa ymmärtää, miksi otetaan
+lomaa. Kun tullaan väsyneiksi, niin väsyneiksi kuin hän nyt. Mutta
+silloinhan ihminen myös on liian väsynyt levätäkseen.
+
+Tuolla kuuluu joku tulevan juosten tietä pitkin. Vinge kuulee sen,
+ennenkuin hän näkee mitään, askelet kajahtavat kovalla tiellä ja
+kirkkaassa ilmassa. Sitten sukeltaa Andersen esiin. Ennenkuin Vinge
+ehtii nousta, on Andersen penkin luona.
+
+»Minä juoksin pois ennen kahvia», sanoo Andersen hengästyneenä, hän
+aivan syöksee sanat suustaan, ja hänen poskensa vapisevat, »minä söin
+vain paistetut munat... en ehtinyt...»
+
+Sitten hän istuutuu, ja samassa luisuvat hänen lehtensä maahan. Vinge
+ottaa koneellisesti ylös lehden, joka on pudonnut hänen jalalleen.
+
+»Niin, niin, lehdet...» Andersen takertuu heti tarjoutuvaan aiheeseen.
+»Sunnuntai-iltaisin menen vaimoni kanssa kernaasti kahvilaan ja me
+luemme kaikki sanomat ja kuvitetut lehdet, ulkomaalaisetkin, vaimoni
+osaa kieliä, myös ranskaa...»
+
+Vinge on luonut katseen lehteen, joka hänellä on kädessään, eikä näe
+että Andersen itkee, kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan, ja hän
+ikäänkuin nielee sanat. Kun Vinge edelleenkin on omissaan, tarttuu
+Andersenkin lehtikääröön.
+
+»Näissä lehdissä on niin paljon... ne tietävät kaiken. Mistä niillä
+oikeastaan on tietonsa? Saattaisi luulla, että tämänkin penkin alla
+makaa sanomalehtimies, eikö niin? Ja huomenna luetaan, että tässä me
+istuimme... ja nimet ovat mainittuina... minunkin nimeni... huomisessa
+lehdessä...»
+
+Hän istuu mutisten. Sitten hän hypähtää pystyyn, tarttuu Vingen käteen
+ja pudistaa sitä kiivaasti:
+
+»Jääkää hyvästi, herra johtaja Vinge, minun täytyy livistää nyt, kello
+on jo yli kaksitoista, ja minun on mentävä metsään. Kiitos siitä,
+että olette ollut niin ystävällinen minulle... minä toivotan teille
+miellyttävää kävelyä... tehän teette kävelyn, ennenkuin lähdette
+kotiin, eikö niin? Te olette onnellinen mies, herra johtaja, niin, niin
+olette...» Andersen pudistaa kerran toisensa jälkeen Vingen kättä,
+»mutta nyt minun täytyy lähteä luotanne...»
+
+Andersen lähtee juosten, hän kääntyy metsään ja katoaa, lehtensä hän
+jättää lojumaan maahan.
+
+»Hänhän itki», sanoo Vinge itsekseen. »Mikä häntä vaivasi? Oliko hän
+päissään? Ei. Mutta hän itki.» Vingen pitäisi mielestään seurata häntä,
+mutta hänellä ei ole tarmoa siihen. Mitä häntä sitäpaitsi liikuttaa,
+että vieras ihminen itkee? Mitä liikuttavat häntä pikku Andersenin
+surut?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Marie-Louise tietää varsin hyvin, että hänen miehensä on lähtenyt
+jonnekin ja missä mielentilassa hän on sen tehnyt. Tohtori Salting on
+ollut hänen luonaan, ja hän on soittanut konttoriin ja saanut tietää,
+että johtajaa ei odoteta sinne enää tänään.
+
+Salting tuli ontuen, hän melkein laahasi ruumiinsa kaikkia portaita
+ylös, niin että kaide kitisi. Marie-Louise pyytää häntä istuutumaan ja
+sanoo hymyillen:
+
+»Mitä te haluatte, herra tohtori? Meitä ei vaivaa mikään tässä talossa.»
+
+Salting istuu ja katselee häntä vähän huohottaessaan ja etsiessään
+jalalleen asentoa.
+
+Hän katselee myös ympärilleen, isoa, valoisaa huonetta, vetää luokseen
+kukkamaljakon, katselee sitten taas Marie-Louisea, puistaa päätään ja
+sanoo:
+
+»Nämä ruusut muistuttavat teitä. Enkö minä saisi tulla tänne
+tunnin ajaksi joka aamupäivä? Jens on oikeassa... minun luonani on
+tympäisevää.»
+
+Ja sitten hän muitta mutkitta kertoo Vingen käynnistä hänen luonaan
+eilen illalla.
+
+Hän selittää kaiken tarkkaan. Hän on tietämättään ottanut Marie-Louisen
+kädet omiensa väliin ja taputtaa niitä kaiken aikaa. Marie-Louise istuu
+katsellen jäykästi eteensä, hänen silmänsä ovat ilmeettömät, mutta
+luomet vapisevat ja ovat läpikuultavat.
+
+»Minä sanoin Jensille, ettei hän sanoisi mitään tästä teille. Niin,
+sillä minä tahdoin tehdä sen itse, silloin saisitte kunnollisen
+lääkärinselityksen samalla. Ja sitten minä — olen lähettänyt hänet
+ulos metsään tänään ihan yksinään, jotta hän selvittäisi asiat
+itselleen. Ja kun hän nyt tulee kotiin, on teidän vuoronne. Silloin
+tulee teidän tehtävänne. Sillä Jenshän on onnellinen mies, kun hänellä
+tällä hetkellä on sellainen vaimo kuin te. Ymmärrättehän: te olette
+hänen lääkkeensä, ja teidän avullanne hän voi elää monta hyvää vuotta
+teidän molempien iloksi. Tämän hänen kotinsa pitää antaa hänelle hänen
+ruumiinsa kaipaamaa lepoa, mutta minä myönnän, ettei se tule käymään
+helposti... ei edes teiltä. Itkekää toki ennemmin kuin istutte tuolla
+tavoin. Mutta nyt minä menen tieheni, sillä teille ei ole mieleen, että
+minä olen tässä katsomassa.»
+
+Ja hän kumartuu Marie-Louisen käsien yli ja suutelee niitä... hämillään
+ja kömpelösti niin että mäiskähtää, ja hän pudistaa vähän päätään kuin
+saisi havaita oman rumuutensa ja kömpelyytensä, pinnistäytyy ylös
+tuolista ja kompuroi ulos ovesta.
+
+Marie-Louise saa tuskin sanaa suustaan, mutta kun hän on sulkenut
+eteisen oven Saltingin jälkeen, menee hän jäykin askelin saliin ja
+astuu akkunan ääreen. Hän seisoo siinä melkein liian suorana, hän
+ponnistaa kaikki voimansa ollakseen antamatta myöten, hänen on vilu
+aina sydämeen saakka. Jens poloinen! Onko se totta... oletko sinä
+todellakin aivan yksin nyt ajatellen kaikkea tuota?
+
+Hän soittaa konttoriin ja saa tiedon. Ja hetkeksi leimahtaa närkästys
+hänen mielessään siitä, ettei Jens ole uskonut huoliaan hänelle. Mutta
+syyhän on tohtorin. Viekas ihminen seisoo hänen ja Jensin välillä,
+täynnä hyviä sanoja, niin, ja ystävällisiä ajatuksia... hän katselee
+käsiään, joita Salting on suudellut isolla suullaan... mutta nyt,
+nyt pitäisi hänen olla Jensin luona, kun tämä taivaltaa ties missä
+metsässä tai maantiellä. Eihän Jens ensinkään ymmärrä sellaista.
+Monta vuotta, sanoi Salting, monta vuotta on heillä vielä jäljellä.
+Niin, mutta jonkun tuntemattoman armosta... he eivät enää voi tuhlata
+päiviään, kuten ovat tehneet... miksi he siis eivät ole yhdessä, miksi
+he puhuivat toisilleen tuolla tavoin eilen illalla, kuin heillä olisi
+iäisyys edessään ja kuin he kernaasti voisivat vähän torailla?
+
+Koko keskustelu on niin ilmielävänä hänen mielessään. Hän muistaa mitä
+hän sanoi Svendsen-vanhuksesta... miksi hän niin teki? Olihan hän
+oikeassa, sen hän tietää, mutta miksi sanoa se juuri sillä hetkellä.
+Silloin ei Jens eikä hän itsekään tietänyt, että Jens oli sairas... ei
+sairas, sanoi Salting, ei sillä tavoin... mutta kuitenkin. Kaikkihan
+johtui siitä, että Jens niin rajusti kävi tuon toisen kimppuun...
+Johnsenin, niin, hän...!
+
+Marie-Louisen suupieliin tulee kova ilme. Hänen huulensa ovat kapeat ja
+valkoiset, hän on ankara itselleen tällä hetkellä. Hän on puolustanut
+Johnsenia Jensiä vastaan. Nyt hänen siis on puolustettava Jensiä
+Johnsenia vastaan. Hän ei tahdo suostua siihen, että hänen miestään
+kohdellaan sillä tavoin. Hän menee Johnsenin luo ja sanoo sen. Nyt
+heti. Kun Jens tulee kotiin, ei heidän välillään ole oleva enää mitään.
+
+Hän ei ajattele mitä hänen on sanottava Johnsenille. Hän menee ilman
+muuta Johnsenin konttoriin, astuu hänen ovestaan sisään, ja Johnsen
+hypähtää hämmentyneenä pystyyn. Mitä merkitsee tämä käynti? Onko heidät
+nähty tuona päivänä, ja onko jotakin rettelöä miehen kanssa? Rouva
+muuten ei näytäkään niin nuorelta tänään...
+
+Marie-Louise menee hänen luokseen ja ojentaa hänelle kätensä, ja nyt
+hän äkkiä tietää mitä hän tahtoo ja mitä hänen pitää sanoa. Nyt hän on
+aivan tyyni. Hän ei hetkeäkään ajattele, että hän on täällä vieraassa
+paikassa, hän ajattelee vain Jensiä ja sitä, että Salting on sanonut
+hänelle, että nyt on hänen vuoronsa.
+
+»Teillä on jotakin tekeillä minun miestäni vastaan», hän sanoo, »minä
+tiedän sen, ja hän tietää sen. Hän ei tiedä, että minä teen tämän
+nyt, mutta sanon sen kyllä hänelle. Teidän pitää antaa Jensin tehdä
+työtä aikansa. Hän on sen ansainnut. Ja teidän on tehtävä se myös
+itsenne tähden. Muuten te kadutte sitä kerran. Minä saatan hyvin sanoa
+sen teille, sillä minä olen pitänyt teistä... silloin kerran, kun te
+juoksitte, jos muistatte sen, ja te kyllä muistatte. Mieheni tarvitsee
+nyt rauhaa, ja sen minä annan hänelle. Mutta teidän pitää auttaa
+minua, ja sen te voitte varsin hyvin tehdä, te ette tule siitä sen
+huonommaksi, ette omissa silmissänne ettekä minun. Te olette tarmokas
+mies, tiedän sen, eikä teidän tarvitse tunkea tieltänne Jensiä, olette
+muutenkin kyllin varma siitä paikasta, ja minä lupaan teille, että
+mieheni on kerran tuleva luoksenne ja itse vievä teidät siihen, ja se
+on tuova teille enemmän iloa.»
+
+Hän katselee Johnsenia valoisalla katseellaan, hänen eloisat kasvonsa,
+joista loistaa yhtäaikaa lempeys ja ankaruus, ovat kokonaan kääntyneet
+Johnsenia kohti, hänen äänensä tunkee väreillen Johnsenin läpi... miksi
+tulee hän ajatelleeksi äitiään, joka kuoli hänen ollessaan aivan pieni?
+Niin, seisoohan hän nyt tässä kuin poika, joka on tehnyt jotakin väärää
+ja nyt vapauttaa itsensä siitä tunnustamalla sen... hän on tavannut
+jotakin, minkä olemassaolosta hän ei tietänyt, jotakin, mitä kukaan
+nainen ei ole ennen osoittanut hänelle; hän ymmärtää, että Jens Vinge
+ei ole vain mies, joka omaa aseman, minkä hän kernaasti itse haluaa,
+vaan että hänellä on takanaan koti, kaunis ja urhoollinen nainen, jonka
+kohtalo hän on. Hän ei tiedä mitä sanoa, sillä meidän sanamme eivät ole
+luodut mitään sellaista varten, se kuuluu äänettömyyteemme; hän saattaa
+vain sanoa:
+
+»Kyllä.»
+
+Ja hän tuntee uudelleen Marie-Louisen käden omansa ympärillä...
+sitten hän on mennyt, ja Johnsen hapuilee käsillään amerikkalaista
+kirjoituspöytäänsä, saa kiinni työntökannen kouruista ja antaa sormensa
+hitaasti liukua kourusta kouruun kuin vakuuttautuakseen siitä, että hän
+todellakin seisoo tässä eikä ole uneksinut kaikkea...
+
+Rasmus Repo tapaa häneltä kirjeen tullessaan kotiin ajoretkeltään.
+Johnsen ilmoittaa vallan lyhyesti, että hän ei halua muuttaa asemaansa
+siinä yhtiössä, jota hänellä nyt on kunnia johtaa.
+
+Rasmus imeksii sikariaan. »Mikä miestä vaivaa?» ajattelee hän. »On
+paras antaa hänen vähän tointua. Parin päivän perästä puhumme sitten
+hänen kanssaan kahden kesken.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mitä se Vingeä liikuttaa, että pieni mies juoksee metsässä itkien?
+Mutta hän ei kuitenkaan voi olla sitä ajattelematta, ja hän nousee
+penkiltä ja käy samaa tietä kuin Andersen. Mutta kun hän jonkin
+matkan kuljettuaan ei saa tätä näkyviinsä, poikkeaa hän umpimähkään
+metsäpolulle, missä on puita niin tiheässä, että ne melkein sulkevat
+häneltä tien.
+
+Vinge ei ole milloinkaan sietänyt käydä metsässä yksin. Hänen hermonsa
+eivät siihen sovi. Hän voi kernaasti nauraa itselleen. Mutta seikka on
+nyt kerran se, että häntä alkaa peloittaa. Kaikki nämä tuntemattomat
+äänet tekevät hänet araksi. Vinge on tottunut melskeeseen konttorinsa
+ympärillä ja voi suorastaan nauttia, kun rautakiskoilla täyteen
+kuormitetut työvankkurit kolisevat kiireesti pitkin katua tai kun
+palokunta lähtee kokonaisuudessaan liikkeelle. Mutta kun mustarastas
+näkymättömänä hiipii kuihtuneen lehden yli hänen takanaan tai jokin
+lintu äkkiä lepattaa oksien välissä, hätkähtää hän ja huomaa, että
+hänen kasvonihonsa kiristyy. Ja tuossa luikertaa vaskikäärme tien yli
+aivan hänen jalkainsa edessä, hän oli vähällä polkea sitä... hän astuu
+ensin askelen taaksepäin, sitten hänen täytyy hymyillä käärmeraukalle,
+joka vainuaa vaaraa, nostaa päätään ja liikuttaa kieltänsä. Sitten
+se luikertaa eteenpäin ja luisuu alas ojaan melkein kuulumattomasti
+kahisten, ja Vinge seisoo hetken tuijottamassa tähän kasvinvanojen,
+lehtien, köynnösten ja kuihtuneiden lehvien myllerrykseen. Hän näkee
+hyönteisiä, joiden nimiä hän ei tunne, on kuin kukin korsi eläisi omaa
+elämäänsä; tuossa tulee mehiläinen, Vinge seuraa sitä silmillään, ja
+vaistomaisesti hän pidättää hengitystään, kuin olisi tässä jokin, jota
+hän ei tahdo häiritä. Pieni aarniometsä umpeenkasvaneine polkuineen
+valtavien takiaisenlehtien alla, täynnä villejä eläimiä maassa ja
+runkojen välissä, ja hämähäkki kutoo verkkoaan rungosta runkoon ja on
+vihdoin käärivä koko maailman pehmeään, petolliseen ansaansa, joka
+surmaa äänettömästi. Niin hiljaa kuin mahdollista Vinge laskeutuu
+ojanreunalle, hänen täytyy nähdä, minne tuo pieni hämähäkki aikoo...
+onnistuuko sen kiinnittää lankansa tuohon köynnökseen? Niin, nyt se
+on siinä... Hän tahtoo nähdä kärpäsen lentävän verkkoon... hän tuntee
+jotakin outoa tuoksua... kaikki tämä on hänelle outoa. Täällä on kaikki
+niin ihmeen rauhallista... on kuin hautajaisissa, joissa laulettiin
+virsi, jonka hän muistaa lapsuudestaan... vanhan sävelen... kas nyt
+kömpii kovakuoriainen tuolle takiaiselle...
+
+Hän kumartuu hitaasti eteenpäin, ja samassa hän tuntee kivun salpaavan
+hengityksen... ei pahasti, ei mitään kohtausta, mutta siinä se on,
+hän muistaa sen... ei tahdo... täytyy kuitenkin... ja vastahakoisesti
+pistää hän käden taskuunsa; kyllä, siellä on pieni pullo.
+
+Ja nyt hän vihdoinkin tietää, miksi hän istuu tässä. Kaikki tuo
+muu, mitä hän tänään on ajatellut, on ollut vain tekosyytä, jotta
+hän pääsisi siitä, mikä itse asiassa on kaiken aikaa vaaninut hänen
+mielessään. Hän muistaa nyt joka sanan, minkä Salting lausui eilen
+illalla, ja ne kerääntyvät kaikki yhden seikan ympärille: kuolema. Se
+oli kaiken sen selvä, lyhyt sisällys, mitä Salting saattoi hänelle
+sanoa. Hänen vammansa ei ole vaarallinen. Ei tietenkään. Se ei ole
+muuta kuin mitä useimmat kokevat hänen iässään. Ei, tietenkään ei.
+Mutta se on siis siinä, sitä ei saa selitetyksi olemattomaksi. Hänen
+tietämättään on hänen elämänsä edennyt noususta laskuun. Kohti kuolemaa.
+
+Muut hänen ikäisensä ovat kaikki siitä tietoisia. Valdemar kirjoittelee
+runoja siitä! Hän rakastaa kuolemaa, hän ajattelee sitä, ja sitten hän
+kirjoittaa siitä runon. Salting lueskelee pohjoisnaparetkikunnasta ja
+ajattelee omaa kuolemaansa, puhuu siitä kuin luonnollisesta asiasta.
+Tosissaanko he sitä tarkoittavat? Eikö se ole valhetta ja teeskentelyä?
+No niin, toinenhan on runoilija, ja toinen istuu yksinään autiossa
+huoneessaan, heillä on siis aikaa siihen. Mutta hän, hän on mies, joka
+tuntee päivien arvon, hänen päämääränsä on itsessään siinä työssä, joka
+tulee hänen osalleen, hänellä ei ole aikaa ajatella mitään sellaista.
+
+Siinä he tulevat hänen luokseen kertoillen hänelle kuolemasta säkeissä
+ja proosassa... omituista, kyllä sen piti sattua juuri nyt, niin
+että hän ei voi olla sitä ajattelematta. Onko se sattuma? Onko sekin
+sattumaa, että hän meni liiallisuuksiin johtokunnan kokouksessa taanoin
+ja antoi Rasmukselle aihetta kirjoittaa kirjeen? Vinge tuntee, ettei
+mikään ole satunnaista. Valdemar ja Salting ovat samanikäisiä kuin
+hän, he ovat päässeet askelen pitemmälle ymmärtämyksessä kuin hän, ja
+sen hetken täytyi tulla, jolloin heidän sanansa tunkeutuivat häneen
+ja juurtuivat. Senvuoksi hän on sitä aavistamatta ollut hermostunut,
+niin että he saivat hänet ansaan, nuo muut, jotka vain ajavat omaansa;
+kuolema siinä liikahti ja taudinvaippaan verhoutuneena lausui heille:
+tehkää hyvin, herrat, nyt on teidän hetkenne!
+
+Vinge on ajatuksissaan istuen lyönyt kepillään ojan reunaa, yhä
+kovemmin, tietämättään. Nyt hän tulee tietoiseksi siitä, että hän
+tekee niin. Tässä hän istuu. Metsässä. Yksin. Tänne ulos ajettuna. Hän
+puristaa keppiä ja lyö kaikella voimallaan nokkospehkoon, joka taittuu.
+Ei, hän ei tahdo! Tämähän on mielettömyyttä, tämä. Sairas — hänkö
+sairas? Hän ei voi olla sairas, se ei sovi hänelle. Mitä hän tekee
+elämässä, jos hän on sairas ja vaivainen? Olla lomalla, sanoo Salting.
+Lorua! Lorua... niin, lapsille ja kurjimuksille... ja niille raukoille,
+joilla ei muuta ole... ja jotka eivät uskalla kuolla.
+
+Hän huomaa äkkiä hiljaisuuden. Hän kuulee puiden humajavan. Oksa
+murtuu. Hänen korvissaan suhisee. Hän hypähtää pystyyn. Koko hänen
+ruumiinsa vapisee. Hän luulee palelevansa. Hän tahtoo juosta. Hän
+tahtoo tuntea veren käynnin valtimoissaan.
+
+Vinge juoksee metsän läpi. Hän ei aavista minne. Eteenpäin polkua
+pitkin, jotkin oksat lyövät hänen kasvojaan vasten, on ihanaa
+tuntea tuo pieni kipu. Eteenpäin hän tahtoo. Eikä hän tahdo
+olla sairas. Hän ei hellitä. Hän tahtoo tehdä työtä, kunnes hän
+suistuu kirjoitustuolista... mieluummin niin kuin sairastaa. Käydä
+hoitelemassa itseään. Nähdä lasten istuvan arasti isää katselemassa. Ja
+Marie-Louise! Hänkö sitten hoivailisi häntä? Eikä hän enää olisikaan
+Marie-Louisen mies. Eikö hän enää voisi heittäytyä hänen eteensä,
+tarttua hänen ihanaan ruumiiseensa, ottaa hänet käsivarsilleen? Hän
+muistaa ajomatkan, jolloin he istuivat kuin kaksi nuorikkoa, jotka
+ensikerran kokevat rakastavansa toisiaan... ja sitten kun he olivat
+juhlassa ja vilkaisivat toisiinsa keskellä kaikkia muita ja kohtasivat
+toisensa salaisessa, voitonriemuisessa ymmärtämyksessä... Marie-Louise,
+onko tuo kaikki nyt ohi? Eikö jäljellä ole enää mitään muuta kuin
+purkautuminen, tuska?
+
+Vinge juoksee läpi metsän, eteenpäin, yhä syvemmälle, hän noudattaa
+tietämättään jotakin polkua, ei näe ensinkään runkoja, kuulee vain
+veren suhisevan korvissaan. Hän tietää varsin hyvin, ettei hän voi
+sietää tätä. Hänen rintaansa kouristaa, kuin hän painisi jonkun
+voimakkaan kanssa... niin, tulkoon sitten mieluummin kuolema samalla!
+Lääke, sanoi Salting. Kolme tippaa. Tai koko pullo...
+
+Miksi hän sanoi niin? Eikö se ollut neuvo? Mieluummin niin kuin istua
+lääkepullo edessään ja odottaa seuraavaa lääkkeenoton hetkeä. Vanhoja
+muistoja hänen vanhempiensa viimeisistä ajoista nousee hänen mieleensä.
+Vanhukset! Kun hänen isänsä kadotti muistinsa eikä voinut kuulla,
+mutta horjui kuitenkin yhä edelleen kirjoituspöytänsä ääreen ja istui
+siinä, hän, joka oli ollut niin toimelias, ja tuijotti puhelimeen,
+joka ei koskaan soinut, tai tempasi kuulotorven käteensä, koska hän
+luuli kuulleensa soiton, ja änkytti hallootaan, eikä voinut kuulla
+puhelinneidin vastausta. Ja hänen äitinsä... joka makasi kuoleman
+kielissä monta päivää... ja muut hiipivät huoneissa ja ajattelivat
+kaikessa surussaan vain: jospa se olisi ohitse...
+
+Vieläkö hän juoksee? Vai onko hän heittäytynyt maahan? Itkeekö hän vai
+huutaako hän siihen huminaan, joka kohisee metsän läpi? Onko päivä
+vai onko jo hämärtynyt? Sitä hän ei tiedä. Hän ei tiedä, että hän
+harhailee runkojen välissä, hoippuu kuin päihtynyt, törmäilee puihin
+ja kompastelee. Hän ei tiedä, että hän puristaa keppiään ja lyö sillä
+kaikille tahoille... nyt se sattuu pensaaseen... ja nyt puuhun, niin
+että hän tuntee sen kädessään... nyt johonkin pehmeään, joka makaa
+maassa.
+
+Tämä odottamaton aistimus saa hänet hillitsemään itsensä, hänen
+jalkansa töytäisee jotakin, hän on taas vähällä kompastua, sitten hän
+ojentaa kätensä ja hapuilee jotakin edessään, joka tuntuu hänestä
+tutulta... hän on saanut hatun käteensä... hän pysähtyy... näkee mikä
+siinä maassa makaa, ja huutaa tietämättään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siinä makaa pikku Andersen. Päänsä hän on pistänyt pensaaseen ja
+työntänyt jalkansa suoraksi kuin ihminen, joka nukkuu selällään.
+Vinge pudistelee häntä, mutta Andersen ei liikahda. Pensaasta kuuluu
+kuihtuneiden lehtien kahinaa, Andersenin pää kallistuu hitaasti
+sivulle. Vinge taivuttaa oksat syrjään ja näkee heti, että hän on
+kuollut. Kasvot sinertävät, suupielissä on vähän vaahtoa, joka hitaasti
+pisaroi alas leualle. Mutta ilme on tyyni unen ilme. Pieni pullo on
+ruumiin vieressä. Vinge kumartuu alas nähdäkseen mitä se on, silloin
+hän huomaa, että Andersenilla on kirje oikeassa kädessään, sormet
+ovat koukistuneet kiinni yhteen kulmaan, paperi täytyy irroittaa
+pienellä nykäyksellä. Siinä on harjaantuneella konttori tyylillä
+päällekirjoitus, joka Andersenin on täytynyt kirjoittaa, ennenkuin hän
+lähti kotoa: S.H.T., rouva Fernanda Andersen, Amagerbrogade...
+
+Vinge katsoo ympärilleen. Andersen on valinnut metsän ulkoneman. Talo
+häämöttää rinteen toisella puolen. Andersen tahtoi olla varma siitä,
+että hänet löydettäisiin. Ja nyt siis Vinge oli hänet löytänyt.
+
+Itsemurha! Sitä on siis Andersen aikonut aina siitä hetkestä saakka,
+kun hän syöksyi vaunuun. Hänellä on ollut murhe, sitten hän selvitti
+asian omin neuvoin. Herra Jumala — ja liput tämäniltaiseen konserttiin,
+jotka hän näytti Vingelle. Aina viimeiseen saakka hän tahtoi kuvitella,
+että rattaat pyörivät kuin tavallista.
+
+Vinge hymyilee — äärettömän alakuloisesti. Miksi hän hymyilee? Tuolle
+poloiselle itsemurhaajalleko? Tälle merkityksettömälle miehelle, joka
+kävi hänen tiensä poikki arkisine lörpötyksineen ja nyt makaa tuossa
+kuin rohkeuden, kuolemanhalveksumisen irvikuva. Itselleenkö Vinge
+hymyilee? Hän kun on käynyt tässä kamppaillen itsemurhan kanssa eikä
+kuitenkaan uskaltanut sitä, minkä tuo pieni raukka uskalsi. Hymyileekö
+hän elämälle, joka antaa sattuman niin leikkiä meidän kanssamme ja
+sinkoaa katkeran ironiansa meidän syvimpään vakavuuteemme? Andersen
+ajatti partansa ennen kuolemaansa! Hän tilasi itselleen hyvää ruokaa!
+Ja tässä seison minä, minä, joka tahdoin kuolla ja tunnustelin pulloa
+taskussani, mutta en sitä tehnyt enkä koskaan voisi tehdä sitä! Mutta
+nyt hän makaa tuossa ja pilkkaa minua. Niin, hyvä herra, minä olen
+kunnolla kuollut. Minä uskalsin!
+
+Vinge tuntee olonsa sellaiseksi kuin mies, joka on hirttäytynyt
+nuoraan, mutta sitten tulevat muut juosten ja leikkaavat nuoran poikki!
+Vinge on näkevinään kasvoja ympärillään, Rasmuksen, Johnsenin ja
+Saltingin ison hevospään, joka kumartuu hänen ylitseen: Kyllä, ehjä
+sinä olet ruumiiltasi, ystäväni, voit hyvin mennä konserttiin illalla
+mutta ota korkeampi kaulus, niin ettei juovaa kaulassasi näy!
+
+Pilkatkaa minua! Pilkatkaa minua kaikki, niinkuin minä pilkkaan
+itseäni... minä en ole enemmän arvoinen. Marie-Louise, sellainen minä
+olen. Juoksen ulos metsään ja tahdon kuolla, jättää sinut ja Georgin
+ja Annetten, enkä kuitenkaan uskalla! Marie-Louise, sinä sanoit minua
+mieheksesi, mieheksesi!
+
+Ei, hän ei tahdo seisoa tässä itkemässä omaa viheliäisyyttään. Tuossa
+makaa kuollut ihminen, hänen velvollisuutensa on toimittaa hänet pois.
+Hänellä on kädessään vainajan hänelle ojentama kirje, hänen täytyy
+jättää se omistajalle. Kuinka käy sitten hänen itsensä... kuinka
+hän voi kääntyä takaisin elämään tämän jälkeen... se kysymys saa
+odottaa... ensin täytyy hänen pitää huolta matkakumppanistaan, joka nyt
+on vaiennut eikä voi juosta takaisin sanomalehtiensä luo. Kuolema on
+antanut hänelle tehtävän suoritettavaksi... ennen teki elämä niin...
+
+Hän kumartuu siirtämään Andersenin vähän edemmäksi pensaan alle,
+sillä välin kuin hän menee huutamaan ihmisille, joita kai asuu
+tuolla. Tarttuessaan maassa lojuvaan ruumiiseen Vinge huomaa, että
+hänen täytyy ponnistaa kaikki voimansa siirtääkseen sitä. Niin raskas
+on pikku miehestä tullut nyt kuoltuaan. Niin kankea ja kylmä, että
+Vinge tuntee sen hermoissaan. »Herra Jumala... herra Jumala», mutisee
+hän ja antaa ruumiin hitaasti luisua takaisin maahan. Ja hänen
+mennessään metsänrinnettä kohti painaa hänen oma ruumiinsa häntä, ja
+hänestä tuntuu, kuin hän kauan sitten olisi alkanut käydä tätä tietä.
+Eikö metsä siis milloinkaan lopu? Hänhän saattaa nähdä tuon talon
+päädyn, mutta ei tule koskaan perille. Hän on kuolemanväsynyt. Hän
+tuntee käsissään ja pitkin käsivarsiaan vilun, joka on toisenlainen
+kuin kaikki muu vilu, minkä hän tuntee. Hänen kasvojensa lihakset
+vapisevat, hän luulee pyörtyvänsä, ennenkuin hän saavuttaa metsänreunan
+kivimuurin, ja tuntee äkkiä olevansa sen ääressä. Kavuttuaan sen yli
+hän tulee polulle, joka vie kohti taloa. On suloista tuntea karheat
+kivet kämmentä vastaan. Hänen takkinsa tarttuu oksaan, hän tempaisee
+sen luokseen... päästääkö se hänet vihdoin, tuo kirottu metsä...
+
+Hän seisoo talon luona. Siinä on puutarha hedelmäpuineen,
+taimilavoineen, kasvihuoneineen. Täällä on aurinkoa. Vinge kumartuu
+aitauksen yli, hän näkee miehen kävelevän puutarhassa, hän huutaa
+hänelle ja tuntee samalla, että mitään ääntä ei pääse hänen huuliltaan.
+Hän huutaa uudelleen äänettömästi. Mutta mies tuolla saa kai kuitenkin
+tunnon siitä, että joku seisoo puutarhan ulkopuolella ja tuijottaa,
+hän kääntää päätään. Vinge ponnistaa kaikki voimansa, hän kurkottaa
+kiivaasti päätään ja onnistuu vihdoin huutamaan:
+
+»Tuolla metsässä makaa kuollut ihminen... teidän täytyy auttaa...»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuinka Vinge tuli tälle penkille talon vieressä, mitä hän on sanonut,
+onko hän ollut kaatumaisillaan ja saanut apua, saiko hän aikaa
+ilmoittaa paikan, missä ruumis makaa, muutamille miehille, jotka
+juoksivat — sitä hän ei oikein itse tiedä, mutta nyt kumartuvat eräät
+kasvot häntä kohti, ja hän kuulee äänen sanovan:
+
+»Mutta eikö se olekin johtaja Vinge?»
+
+Hän näkee vanhan vaimon istuvan vieressään; nainen on pitkä ja
+täyteläinen, hänen harmaa tukkansa on suittu ylös otsalta, Vinge kohtaa
+tyynen ruskean silmäparin.
+
+»Tunnetteko minut? Minä olen kyllä Vinge.»
+
+»Kyllä minä tunnen teidät. Mutta te ette muista minua. Te olettekin
+nähnyt minut vain pari kertaa, ja siitä on kauan. Minä olen rouva
+Svendsen.»
+
+Ja kun Vinge edelleenkään ei ymmärrä hän sanoo:
+
+»Vanhan Svendsenin vaimo... silloin kyllä tiedätte.»
+
+Vinge on hypähtänyt pystyyn.
+
+»Missä minä siis olen —?»
+
+»Meillä tietenkin», sanoo rouva Svendsen ja hymyilee. »Te olette
+Svendsenin kauppapuutarhassa, herra Vinge, sitä te varmaankaan ette
+aavistanut. Mutta istukaa nyt taas. Te olette raihnaan näköinen, enkö
+mene hakemaan jotakin juomista?»
+
+Mutta Vinge tarttuu häntä käsivarteen ja pyytää häntä pysähtymään.
+Hänen täytyy saada kuulla hänen puhuvan. Hänen täytyy saada tietää,
+onko tämä unta vai totta. Hän tekee muutamia merkityksettömiä
+kysymyksiä: täälläkö te asutte... missä on miehenne... ja äkkiä hän
+puhkeaa puhumaan:
+
+»Vaimoni on puhunut teistä... minä tungin miehenne pois... niin, minä
+syynä olin, että hän lähti, enkä minä ajatellut sitä sen enempää... nyt
+minä istun tässä... ehkä minun on paras mennä, ennenkuin hän tulee?»
+
+»Ei ensinkään. Hän on sitäpaitsi nähnyt teidät, ja minä näin, että hän
+tunsi teidät — tietenkin, ettehän te ole paljoa muuttunut.»
+
+Hänen äänensä on tyyni. Hän katsahtaa vähän Vingeen sivultapäin.
+
+»Eikö vaimonne ole mukana? Se oli ikävää. Minä tahtoisin kernaasti
+nähdä hänet uudelleen. Minähän olen tuntenut hänet siitä lähtien kuin
+hän oli pieni. Minulla on tosiaan kuvakin hänestä lapsena, sen hän on
+itse antanut minulle. Sillä kas, hän oli sellainen lämminsydäminen
+pikku tyttö.»
+
+Kuinka Vinge kaipaakaan Marie-Louisea tällä hetkellä! Miksi hän
+sitten on niin kaukana hänestä? Hän tahtoo kotiin nyt... heti, kunhan
+Marie-Louise ei vain olisi tullut levottomaksi...
+
+Mutta nyt astuu vanha mies heidän luokseen; tämä on siis vanha
+Svendsen. Hän astuu hitaasti ja tukevasti mullan tahraamissa
+työvaatteissaan, hänellä on iso haalistunut olkihattu harmaalla,
+tuuhealla tukallaan, hänen kasvonsa ovat ruskettuneet samoin kuin hänen
+kätensä.
+
+Hän tervehtii tyynesti Vingeä ja sanoo, että nyt he ovat löytäneet
+ruumiin ja levittäneet vaatteen sen yli ja soittaneet poliisille.
+Tietääkö Vinge kuka se on? Eikö hän halua odottaa täällä ja tehdä
+selkoa? Vinge haluaa kernaasti päästä takaisin Kööpenhaminaan. Niin,
+mutta se sopii varsin hyvin. Hän ehtii sinne pikajunassa, sillä poliisi
+on pian täällä. Svendsen kyyditsee hänet pikku vaunuillaan.
+
+Vinge ja Sveildsen ovat puhelleet mainitsematta tuota toista asiaa.
+
+Rouva Svendsen on ollut hetken poissa, nyt hän palaa ja sanoo, että
+hänellä on kahvia tarjolla salissa.
+
+»Aiotteko todellakin...?» kysyy Vinge.
+
+Svendsen ja hänen vaimonsa katsovat toisiinsa; sitten sanoo edellinen:
+
+»Niin, kas, kukaan ei pääse pois tästä puutarhasta, ennenkuin on
+maistanut vaimoni kahvia ja katsellut minun rypäleitäni...»
+
+»Me myymme ne Kööpenhaminaan», sanoo rouva Svendsen, »eräälle kaupungin
+hienoista hedelmäkauppiaista, ja hän ansaitsee niillä hävyttömästi.
+Niin, olkaa hyvä ja astukaa sisään.»
+
+Siinä on pieni sali, keskellä iso pöytä. Rouva Svendsen tarjoilee.
+Vinge istuu ensin odottaen, että he puhuisivat siitä... hän ei tiedä
+mitä sanoa, mutta hänestä sitä ei voi välttää. Mutta Svendsen on
+sytyttänyt piippunsa, rouva Svendsen istuu kahvikuppinsa ääressä ja
+ojentaa hänelle korillisen pikkuleipiä, puhelu on aivan hiljaista
+luonnollisine äänettömyyksineen, pöydän ääressä on hänen mielestään
+mukava istua, täällä on niin turvallista tässä huoneessa, häntä
+järkyttää kuulla muiden ihmisten puhelevan niin tyynesti ja
+rauhallisesti. Svendsen ja hänen vaimonsa eivät keskustele vieraansa
+kanssa. Jos hän tahtoo olla mukana heidän keskustelussaan, niin hyvä
+on, mutta hän saa myös olla rauhassa. He nauttivat itse kahvistaan.
+Itsemurhaajasta tuolla metsässä he eivät kysele, kun ei Vingelläkään
+ole mitään enempää tietoa hänestä.
+
+»Eikö enää kahvia?» kysyy rouva Svendsen.
+
+»Siirtykäämme sitten rypäleisiin.»
+
+Isossa kasvihuoneessa on viiniköynnös, jonka lehdet ja varret täyttävät
+sen kokonaan ja peittävät ruudut. Ilma on raskas auringonpaisteesta,
+joka lankeaa paksujen vihreiden lehtien lävitse. Suurissa, raskaasti
+riippuvissa sinisissä tertuissa on melkein yliluonnollinen sulo...
+voiko mikään olla niin hienoa ja niin runsasta samalla kertaa, huuruten
+voimaa ja imelyyttä?
+
+He menevät takaisin puutarhaan taas ja katsovat taimia ja hyötölavoja,
+Svendsen lausuu tuskin mitään, silloin tällöin hän askartelee jonkin
+kukan kimpussa ja survoo maata sormiensa välissä; rouva Svendsen
+selittää, ilmoittaa nimiä ja hintoja.
+
+Sitten tulee nuori poliisikomissaari pyörällä. Vinge selittää.
+Kaikki merkitään muistiin, nimi, osoite, kellonlyömä, pikku Andersen
+luetteloidaan, kaikki on järjestyksessä, Vinge lupaa antaa rouva
+Andersenille tiedon ja jättää hänelle kirjeen.
+
+Ja vähän myöhemmin istuvat hän ja Svendsen pikku vaunuissa. Takana
+heillä on joitakin koreja, joiden pitää päästä mukaan junaan. Svendsen
+ajaa itse, Vinge istuu hänen vieressään kovalla alustalla.
+
+Sitten täytyy Vingen sanoa se.
+
+»Miksi te ette puhu minulle siitä... entisestä?»
+
+Ensin Svendsen ei vastaa. Hän huiskauttaa pois paarman hevosesta
+piiskallaan. Sitten hän sanoo katsellen suoraan eteensä:
+
+»Minä en ole milloinkaan puhunut siitä, johtaja Vinge, enkä nyt
+sitäpaitsi koskaan ajattelekaan sitä. Ensin vei sairaus mukanaan osan
+siitä ja sitten vaimoni enimmän osan ja puutarha siellä kotona sen,
+mikä jäljellä. Kyllähän minä vähän hätkähdin, kun näin mikä mies te
+olitte. Mutta minä olen mielestäni tullut oikealle paikalleni elämässä.
+Niin että oikeastaan minun pitäisi kiittää teitä. Mutta sitä minä en
+kuitenkaan tee.»
+
+He kääntyvät alas rantatielle, he ajavat ohi penkin, jolla Andersenin
+lehdet vielä lojuvat.
+
+»Minun täytyi kuitenkin puhua siitä», sanoo Vinge... »Minä olen ollut
+täällä ulkona, tänään, koska elämä on käynyt minulle nurjaksi.»
+
+»Niin, sitä minä ajattelinkin, kun näin teidän taivaltavan siellä
+aitauksen luona.»
+
+»Minä toimin niinkuin minun täytyi toimia silloin, minä en voinut
+muuta, olin nuori ja minun täytyi päästä eteenpäin.»
+
+»Niin kai teidän täytyi. Siellä on paljon törkyä, tuolla», Svendsen
+viittaa ruoskalla siihen suuntaan, missä Kööpenhamina sijaitsee.
+
+»Mutta en voinut ymmärtää, että muut kohtelivat minua niinkuin minä
+teitä silloin. Enkä minä voinut ymmärtää sitä silloinkaan, kun vaimoni
+sanoi sen minulle. Mutta sen minä olen oppinut täällä teidän luonanne,
+ettei meidän milloinkaan tarvitse kostaa niille, jotka ovat tehneet
+väärin meitä kohtaan. Ja tänään on teidän puolestanne kostettu.»
+
+Svendsen tuumiskelee hiukan.
+
+»Minusta ei elämä enää ole niin vaikeaa. Mutta kai minä olen kokenut
+jotakin, joka teidänkin on koettava.» Hän sivaltaa hevostaan. »Meidän
+on kai muuten parannettava vauhtia saadaksemme korit mukaan junaan.»
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Vingen kotiintulo, hänen ja Marie-Louisen kohtaus... jokainen, joka on
+seurannut tätä kertomusta näin kauan, tietää myös mitä nyt on jäljellä.
+
+Nyt tulevat ne päivät tai pikemmin ne vuodet Marie-Louisen ja Vingen
+elämässä, jolloin he löytävät toisensa uudelleen onnessa, joka ei ole
+myrskyävä kuin heidän nuoruutensa eikä myöskään sattumoisin siepattu
+päivän hyörinän keskeltä, vaan syvä, täysin kypsä ja kaihomielinen kuin
+syksy.
+
+Vinge saa nyt »aikaa».
+
+Hän tekee työtä yhtä hyvin kuin ennen konttorissaan keskellä melskettä,
+mutta hän ei raahaa työtänsä mukaan kotiinsa tai julkiseen elämään. Hän
+ei ole milloinkaan vastannut Rasmus Raskin ystävälliseen kirjeeseen,
+eikä Rasmus myöskään tee viittauksia siihen. Johnsenin ja Vingen
+välillään ikäänkuin salainen liitto, vaikka he eivät milloinkaan ole
+puhuneet siitä, mitä Marie-Louise teki tuona päivänä. Heidän yhtiönsä
+kilpailevat nyt niinkuin ennenkin, mutta työskennellessään he hitaasti
+lähestyvät virkakumppanuutta — sellainen on mahdollista, eikä kumpikaan
+yhtiö tee vararikkoa sen johdosta.
+
+Valtuustossa aikomaansa suurta puhetta Vinge ei pidä. Hän kirjoittaa
+puoluejohtajalle, ettei hän puhu eikä äänestä, hän tahtoo sinä iltana
+istua mykkänä kuin henkilö, joka ottaa jäähyväiset toimialalta, mikä
+ei ole hänelle omiaan. Vanha johtaja nyökkää ja ajattelee: Tietysti,
+tiesinhän sen kyllä... kun vain sain puhua hänen kanssaan! Molemmista
+epävarmoista äänistä tulee niinmuodoin varmoja, ne antavat jaa'nsa
+palkankoroituksen puolesta, joka läpäisee loistavasti, ilman että lakko
+puhkeaa.
+
+Vinge voittaa kärsiessään tappion. Kaikki ovat he oikeassa häntä
+vastaan. Rasmus, jonka onnistuu panna raja hänen innolleen tekeytyä
+tärkeäksi julkisessa elämässä, sosiaalidemokraatit, jotka saavat
+tahtonsa perille, kaikki, jotka näkivät Vingen rientävän niin
+ärsyttävän pirteänä läpi kaupungin ja jotka nyt pudistavat päätään
+hänelle ja sanovat osaaottavasti: hän alkaa tulla vanhaksi! — — —
+
+Vingen täytyy ensin mennä viemään kirje rouva Andersenille; se ei ole
+mikään helppo tehtävä, ja hän tahtoisi mieluimmin kiiruhtaa kotiin,
+mutta nyt hänen täytyy tyytyä telefonoimaan Marie-Louiselle, että hän
+tulee niin pian kuin saattaa, ja sitten hän menee Amagerbrogadelle.
+
+Uusi talo hiekkakivikoristeineen ja pikku parvekkeineen, kaikki tyynni
+valmiiksi ommeltujen talojen myymälästä ostettua, porraskäytävä
+värillisine ikkunaruutuineen, joissa on myrkylliset värit, ja
+raudoitettuine korkkimattoineen, ja joka kerroksessa kaksi huoneistoa,
+joiden vinosti vastakkaiset eteisovet pälyvät toisiinsa.
+
+Vinge nousee kolmanteen kerrokseen ja soittaa ovelle, jolla Andersenin
+kiilloitettu messinkinen nimikilpi loistaa naapurin posliinikilpeä
+vastaan. Hän soittaa kuolleen miehen ovelle, hän näkee kuolleen miehen
+ovikilven ja kirjelaatikon. Mutta pikku Andersen on vaihtanut satamaa,
+kuori on jäljellä maan päällä, mutta itse hän on jo syvällä unessaan.
+
+Oven tempaa auki iso vaalea nainen, joka huutaa:
+
+»Tuleeko vielä lisää? Kuka se on? Mitä te tahdotte?»
+
+Vinge lausuu nimensä, pyytää saada puhutella rouva Andersenia.
+
+»Minä se olen.»
+
+Vinge näkee heti, että hän tietää jotakin. Hän ei ole itkettynyt, mutta
+hänen kasvonsa ovat vääntyneet, hänen kätensä levottomat.
+
+»Minulla on teille kirje.»
+
+Rouva Andersen avaa salin oven ja huutaa sinne:
+
+»Täällä on lisää tietoja, äiti.» Ja Vingelle:
+
+»Onko hänet saatu kiinni?»
+
+Salissa, joka on täynnä veistettyjä huonekaluja ja vihreää plyyshiä,
+istuu pitkä, laiha nainen, vanha, harmaita kiharoita riippuu korvilla,
+pieni musta pitsimyssy on hänen päässään. Hän istuu nenäliina kädessään
+ja pyyhkii usein kasvojaan.
+
+»Hän on tehnyt hävyttömästi... tehnyt hävyttömästi», toistelee hän
+melkein koneellisesti. »Täällä käyvät poliisit ja sanomalehtimiehet
+haastattelemassa tytärtäni lakkaamatta...»
+
+Vinge ojentaa kirjeen rouva Andersenille.
+
+»Minun täytyy ilmoittaa teille, että miehenne on kuollut. Minä jouduin
+sattumalta Helsingörin vieressä olevaan metsään ja löysin tämän
+kirjeen.»
+
+»Saatoin arvata sen...» sanoo vanha nainen.
+
+Rouva Andersen avaa kirjeen, siinä on neljä tiheään kirjoitettua sivua,
+hän lukee ensimmäiset rivit, heittää sitten kirjeen pöydälle ja sanoo
+äidilleen:
+
+»Pettänyt meitä... pettänyt ensi hetkestä...»
+
+»Se vasta on hävytöntä...»
+
+Vinge sanoo äänellä, jota hän yrittää hillitä:
+
+»Jos te tahdotte kuulla puhuttavan miehenne viimeisistä hetkistä, olen
+valmis milloin hyvänsä. Tässä on osoitteeni. Minä en tahdo häiritä
+teitä surussanne.»
+
+Hän menee.
+
+Eikö ole missään automobiilia? Pitääkö raitiovaunulla? Ei, hän ei voi
+sietää suljettua huonetta, matka tuntuu sujuvan aivan liian hitaasti,
+rautatiematka kotiin pikajunassa oli loppumaton. Hän alkaa kävellä
+rivakasti. Kaikilla ihmisillä on kiire, on se hetki, jolloin konttorit
+ja työpaikat tyhjentyvät ja lamput syttyvät kaikissa taloissa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Marie-Louise sytyttää salin lamput kuten tavallista. Hän menee Vingen
+huoneen, hänen kirjoituspöytänsä ääreen, ja sytytyttää lampun... pitää
+kai olla valoista täällä, kun hän tulee? Ei, hän sammuttaa uudelleen
+lampun. Täällä pitää olla aivan tavallisesti. Siitä saakka kuin Vinge
+telefonoi, hän on ajatellut vain sitä, että nyt hänen pitää hillitä
+itsensä. Jos Jens tahtoo uskoa huolensa hänelle tänä iltana, on se
+hyvä, ellei hän tahdo, täytyy odottaa. Marie-Louise tietää, että
+kerran se tapahtuu, mutta Jensin itsensä pitää se sanoa. Marie-Louise
+ei tahdo aloittaa kertomalla, että Salting on ollut hänen luonaan,
+Jens ei saa aavistaa, että Marie-Louise oli aivan tyyni, silloin kun
+hän pistäytyi Johnsenin luona, mutta että hän tultuaan sieltä kotiin
+käveli levähtämättä edestakaisin lattialla, onnettomana siitä, mitä hän
+oli saanut kuulla, onnettomana siitä, ettei hän tietänyt missä Jens
+oli ja kuinka hänen laitansa oli. Millaisena hän on tuleva kotiin?
+Epätoivoisena ja katkeroituneena miehenäkö? Onko hän turvautuva
+Marie-Louiseen ja ottava vastaan hänen apunsa? Vai onko Marie-Louisen
+taisteltava Jensin tautia vastaan kuin vihollista vastaan? Nyt on siis
+heidän kotinsa joutuva koetukselle. Onko se jonkin arvoinen?
+
+Se on jonkin arvoinen, hän tietää sen. Hän ikäänkuin kerää sen
+ympärilleen. Huoneet kaikkine muistoineen. Onhan jokainen pikku
+esinekin täällä muisto. Tuo huonekalu, jonka he silloin ostivat.
+Sohvannurkka, missä hänen äitinsä istui heillä käydessään. Tuon
+taulun raahasi Marie-Louisen isä itse tänne ja kapusi porraspuille
+ripustaakseen sen hänen kirjoituspöytänsä yläpuolelle, sehän oli hänen
+mielitaulunsa kotona, ja »voithan sinä mieluummin saada sen minun
+eläessäni, niin minä voin iloita siitä, että se riippuu täällä sinun
+luonasi». Valokuvat... lasten kuvat ajalta, jolloin he olivat pieniä...
+kukkamaljakot.
+
+Hän kerää sen ympärilleen viipymättä kunkin yksityisen pikku esineen
+kohdalla; hän tuntee kaiken tämän tenhovoiman mieheensä, koska hän itse
+rakastaa sitä. Tämä ei ole vain huoneisto korkealla vieraassa talossa,
+jossa asuu paljon vieraita ihmisiä, ja jos he muuttavat, on tilalle
+tuleva muita, jotka samalla oikeudella nimittävät sitä omakseen. Nämä
+huoneet ovat nähneet hänen ja hänen miehensä elämän, täällä ovat
+lapset varttuneet, puiston puiden kajastus ja tuoksu on päivä päivältä
+kutoutunut heidän elämäänsä, ja jokainen päivä, joka täällä kodissa
+kuluu, lahjoittaa heille muiston ja luo jotakin uutta.
+
+Kun Georg tuli kotiin koulusta, oli Marie-Louise pulassa. Eihän hänkään
+saa mitään huomata. Vinge on tapaava lapset aivan arkipäiväasussaan;
+se juuri on antava hänelle turvallisen tunnon, ettei täällä kotona ole
+tapahtunut mitään. Mutta Georgin puhuessa äidilleen koulusta ja muusta,
+mistä hänen on tapana puhua, on hänen silmissään jotakin tähystävää tai
+hämmästynyttä, kuin hän saattaisi joka hetki kysyä: mitä on tapahtunut
+sen jälkeen kuin aamulla läksin? Mutta kun Marie-Louise ei tahdo
+hänen huomaavan mitään, unohtaa hän sen, menee huoneeseensa, istuutuu
+pöytänsä ääreen ja kirjoittaa jotakin, jota kukaan koko maailmassa ei
+saa nähdä.
+
+Annettestahan selviytyy paljon helpommin. Hän harrastaa tänään
+innostuksella voimistelua, nykyään on koko hänen luokkansa hurmautunut
+neiti Ludvigseniin, voimistelunopettajattareen, ja sen johdosta kuuluu
+yhtämittaisia mätkäyksiä ruokasalista, missä Annette harjottelee
+tekemään voltteja sekä oikeaan että vasempaan.
+
+Tuntuu hyvältä, kun he ovat kotona. Kuinka se onkaan rauhoittavaa!
+Marie-Louise seuraa heidän elämäänsä, hän ottaa osaa kaikkeen, mihin
+he ryhtyvät, siihenkin, mistä hän ei tiedä; hehän ovat häntä ja hänen
+miestään, ja kuitenkin he ovat jotakin itsekseen, jotakin ulkopuolella
+sen, mitä hänessä itsessään tapahtuu. Kuinka hän olisi kestänyt tämän
+päivän, jos hän olisi ollut yksin? Hän olisi täällä kaivellut mieltään,
+joka tunnelman hän olisi hajoittanut ja tutkinut sen alkuperän,
+joka ajatuksen hän olisi eritellyt ja havainnut sen kiusaavaksi tai
+arvottomaksi, kovana itselleen, armottomana ja lopuksi niin kuolettavan
+uupuneena, kuin hän oli nähnyt niiden naisten olevan, jotka yksin
+kantoivat jotakin, jota he eivät voineet muille tulkita, ja joilla ei
+ollut lapsia.
+
+Jens on ymmärtävä, mitä hänen lapsensa saattavat merkitä hänelle nyt
+Ymmärtävä, minkä onnen hän on lahjoittanut Marie-Louiselle niiden
+kautta ja minkä onnen Marie-Louise on korvaukseksi velkapää hänelle.
+Jos Jensin on luovutettava osa siitä, minkä ihmiset ulkona maailmassa
+lahjoittivat hänelle, kun hän iloisena ja huolettomana kulki heidän
+keskellään, on hän ymmärtävä, että hänen lapsensa voivat antaa sen
+hänelle takaisin, kauniimpana, rikkaampana joka vuodelta, jona elämä
+voimakkaammin kutsuu heitä.
+
+Marie-Louise ei ajattele kuolemaa. Synnyttäessään Georgin ja Annetten
+hän oli niin lähellä sitä, että se on tullut vallan luonnolliseksi
+tekijäksi hänen elämässään, se ei enää ole mitään eristynyttä, joka
+määrättynä hetkenä astuu uhaten esiin.
+
+Hän ja hänen ruumiinsa tietävät, kuinka lähellä elämä ja kuolema ovat
+toisiaan, että elämä syntyy kuoleman kynnyksellä.
+
+Se hirvittävä tuska, jonka hän tunsi lasten syntyessä, ääretön ilo,
+kun elämä soi voiton hänelle ja heille, ovat tehneet hänet kuoleman
+tuttavaksi sellaisella salaperäisellä tavalla, jota ei kukaan mies
+tunne. Hänen aistinsa tietävät, että joko se on vapahdus jota ei voi
+kuvata, tai voitetaan se onnen huumassa, jonka vain voi aavistaa äidin
+hymyssä, kun hän ensikerran panee lapsen rinnalleen.
+
+Mutta hän tietää, että Jens on tänään kamppaillut kuoleman kanssa. Hän
+on ihaillut ja rakastanut Jensiä siksi, ettei hän koskaan ole ottanut
+sitä lukuun; sen kauttahan Jens juuri oli tuo voimakas, hilpeä mies,
+joka vain olemalla hänen luonaan, olemalla hänen miehensä, antoi
+hänelle ihmettelevää luottamusta hänen voimaansa, samalla kuin hän,
+Marie-Louise, voitti hänet heidän rakkauselämässään, karkoitti kaikkien
+muiden naisten kauneuden hänen mielestään. Tänään on Jens ollut heikko,
+sen hän tietää. Hänen, joka ei ole koskaan ymmärtänyt mitä sairaus
+on, on ollut pakko katsoa verhon taakse, elämän salaiseen kätköön. Ja
+senvuoksi tulevat he tästä lähtien tuntemaan olonsa toistensa luona
+turvallisemmaksi kuin milloinkaan ennen, he ovat saaneet yhteisen
+tiedon jostakin, josta he eivät puhu, itsensä vuoksi, lastensa vuoksi,
+päivien ja öitten vuoksi, jotka he tulevat toistensa kanssa elämään.
+
+Senvuoksi juuri Jensin täytyi olla yksin tänään. Senvuoksi ei
+Marie-Louise olisi mennyt hänen luokseen, vaikka olisikin tietänyt,
+missä hän oli. Marie-Louise tietää, että jokainen ajatus, minkä Jens on
+tänään ajatellut, katkerinkin, on vienyt heidät lähemmäksi toisiaan,
+koska yksi voima, elämä, ei nyt enää puolusta heidän rakkauttaan, vaan
+kaksi voimaa, elämä ja kuolema.
+
+Millä mielellä Jens palanneekin kotiin, epätoivoissaan vai tyynenä,
+Marie-Louise omistaa hänet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Emmekö syö pian?» Georg on tullut saliin äitinsä kuulematta.
+
+»Kyllä. Isä tulee kohta. Onko sinulla nälkä?»
+
+»On, kuin sudella. Meillähän on häränpaistia päivälliseksi.»
+
+»Mitä sinä olet puuhannut?»
+
+Georg ei vastaa. Hän kulkee edestakaisin seuraten maton kuvioita. Siis
+se on jotakin, jonka hän mielellään sanoisi äidilleen.
+
+Marie-Louise istuutuu.
+
+Ei, Georg ei sano mitään. Hän ei voi. Hän on rakastunut. Se tapahtui
+tanssikoulussa. _Hän_ on pari vuotta Georgia vanhempi, mutta
+samanpituinen. Hän on nuori neiti, jolla on hiukset sykkyrällä. Hän
+käyttää hajuvettä, hänellä on rannerengas ja sormuksia. Hän tanssii
+vain isojen kanssa. Hänen valkoinen puuhkansa riippuu eteisessä. Georg
+on kädellään silitellyt sitä, mutta meni hämilleen aikoessaan suudella
+sitä. Hän on istunut huoneessaan ja koettanut kirjoittaa runoa:
+
+    Sade hurjasti ruutua pieksää
+    ja puiden oksia puistaa,
+    kylmänä vonkuva myrsky niistä
+     lehdet maahan suistaa.
+
+Sen pitemmälle hän ei päässyt. Hän sattui katsomaan ulos, oli aivan
+tyyntä ja tähtikirkasta. Hän ostaa mieluummin kimpun orvokkeja ja,
+pistää sen hänen merensinisen päällysvaippansa taskuun, kun muut ovat
+sisällä salissa. Hänen nimensä on Emilie.
+
+Marie-Louise katselee Georgia, kun hän tulee lampunvaloon. Hän
+näkee, kuinka pojan mieli on työssä. Hänen kasvonsa punoittavat,
+kätensä hän on työntänyt takkinsa taskuihin. Nyt tahtoo Marie-Louise
+koetella häntä. Hän tarttuu ompelukseensa. Ei, Georg ei puhu mitään.
+Marie-Louise hymyilee. Hänellä alkaa siis olla salaisuuksia äitinsä
+edessä. Onko poika kenties rakastunut? Kutsuuko elämä häntä?
+
+Georg on äkkiä tullut liian isoksi leikkiäkseen. Annette tulee saliin
+nukkehuviloineen, nyt on parveke taas irtaantunut, Georghan korjaa sen,
+se on huvittanut häntä ennen, isä auttoi häntä. Mutta hän ei tahdo.
+Silloin sanoo Marie-Louise:
+
+»Tietysti sinä tahdot. Juokse hakemaan vasara ja nauloja; tuo tänne
+huvilasi, Annette.»
+
+He panevat sen pöydälle ja alkavat naputtaa.
+
+»Sade hurjasti ruutua pieksää»... lausuilee Georg itsekseen.
+Marie-Louise antaa hyviä neuvoja, Annette on tarpeeton, hän pistäytyy
+hetkeksi ruokasaliin, kuuluu lasin helähdys.
+
+»Mitä sinä teet, Annette?» huutaa Marie-Louise. »Kas niin, Georg, älä
+nyt lyö vinoon.»
+
+»En mitään», sanoo Annette toisesta huoneesta ja tulee nopeasti saliin,
+missä hän seisoo kädet selän takana katsomassa, kuinka toiset puuhaavat.
+
+»Minä luulen, että isä tekee sen paremmin kuin te», sanoo hän.
+»Sitäpaitsi tulevat nuket pian muuttamaan kaupunkiin.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vinge seisoo talonsa edessä. Hän on kävellyt niin kiivaasti, että
+hän vaistomaisesti pysähtyy tyyntyäkseen. Hän näkee, että salissa on
+sytytetty lamppu, se vaikuttaa häneen niin, että kaikki mitä hän on
+aikonut sanoa Marie-Louiselle, äkkiä on hävinnyt hänen mielestään. Hän
+tahtoo nyt vain päästä hänen luokseen, sitten luontukoon muu miten
+hyvänsä. Hän pistää avaimen eteisen oveen, kuin palaisi kotiin pitkältä
+matkalta, selvästi tietoisena siitä, että hän tekee tämän liikkeen,
+joka tavallisesti on aivan koneellinen. Hän pakottautuu menemään
+huoneeseensa tapansa mukaan, astuu kirjoituspöydän ääreen, sytyttää
+lampun, näkee muutamia kirjeitä saapuneen, mutta ei lue niitä.
+
+»Isä on tullut, juokse sanomaan, että saa tuoda ruoan sisään», sanoo
+Marie-Louise Annettelle; »pitele nyt kiinni, Georg, niin minä isken».
+
+Samassa Vinge avaa oven.
+
+»Päivää», sanoo Marie-Louise nukkehuvilan yli kumartuneena, »me
+korjaamme tätä».
+
+»Päivää», Vinge menee heitä vastaan, pysähtyy puolimatkassa, katselee
+ympärilleen. Annette tulee juosten ruokasalista häntä vastaan.
+
+»Katsos», sanoo hän ja tekee voltin, »sen me opimme neiti
+Ludvigsenilta».
+
+Marie-Louise nostaa silmänsä, kaikki nauravat.
+
+»Tulkaa nyt», Marie-Louise panee vasaran syrjään, »meillä on kaikilla
+nälkä, Georgilla eniten».
+
+He menevät ruokasaliin. He alkavat syödä. Kun Vinge aikoo kaataa juomaa
+lasiinsa, huomaa hän, että lasissa on pieni nukkekaapin kukkaruukku ja
+siinä kangaskukka.
+
+»Se on minulta», sanoo Annette. »Se on onnenruukku. Neiti Ludvigsen on
+myös saanut sellaisen.»
+
+»Kiitos», sanoo Vinge ja asettaa kukan eteensä. Samassa hänen ja
+Marie-Louisen silmät kohtaavat toisensa. Hänhän tietää sen, ajattelee
+Vinge mielessään.
+
+»Isä», sanoo Georg, »kun sinä pidät tuon puheen valtuustossa, enkö
+silloin minä ja muutamat toverini voi tulla kuulemaan sitä?»
+
+»Niin mutta, Georg, minä en luule, että siitä puheesta tulee mitään,
+sillä» — Vinge kääntyy Marie-Louisen puoleen, ja hänen äänensä värähtää
+vähän, niin että vain Marie-Louise kuulee sen, — »minusta se ei ole
+miksikään hyödyksi, kun kuitenkin on määrätty, kuinka käy — ja niin
+on laita. Minä vetäydyn pois kaikesta siitä, sitä minä olen tänään
+tuuminut.»
+
+Marie-Louise katsoo häneen ja nyökäyttää päätään.
+
+»Niin, se sinun pitäisi tehdä.» Ja yhä katsoen Vingeen: »Tohtori
+Salting oli muuten tänään täällä. Hän ontuu pahasti, mutta hän pääsee
+kuitenkin perille, tuo kiltti vanha herra.»
+
+Marie-Louise tietää kaiken. Hän sanoo minulle tämän, koska hän tietää,
+että minä en voi sanoa hänelle sitä nyt, en tuolla tavoin, ja kuitenkin
+pitää hänen tietää se.
+
+»Niin», sanoo Vinge ääneen, ja heidän silmänsä kohtaavat taas toisensa,
+»hän on viisas mies. Mutta hänen luonaan on kauhean ikävää.»
+
+Silloin Marie-Louise tietää, että Jens on ymmärtänyt hänet.
+
+He nousevat pöydästä. Georg menee lukemaan englanninläksyään. Annette
+juoksee edestakaisin ruokasalin ja salin välillä ja laulaa.
+
+Marie-Louise ja Vinge seisovat salissa. Vinge on ollut matkalla
+huoneeseensa, sitten hän äkkiä pysähtyy. Marie-Louise tulee hänen
+luokseen. Hänkö levittää käsivartensa miestään kohti? Vai mieskö on
+ottanut hänet ja painanut päänsä hänen olkaansa vastaan? Niin he
+seisovat hetken, Marie-Louise silittää Vingen tukkaa, on kuin Vinge
+aikoisi purskahtaa itkuun, mutta hän hillitsee sen.
+
+Sitten hän kohottaa päänsä ja katsoo Marie-Louiseen:
+
+»Sinä... sinä...», sanoo hän ja hymyilee, mutta hänen äänensä vapisee,
+»sinä olet minun vaimoni... olethan? Ja minä rakastan sinua... siinä on
+koko viisaus.»
+
+Minä olen kirjoittanut Jens Vingen kohtalosta. Siitä tuli yhtä paljon
+kirja hänen kauniista vaimostaan... onnellinen mies!
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77849 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..7148df3
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77849
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77849)