diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77824-0.txt | 3599 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 3615 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77824-0.txt b/77824-0.txt new file mode 100644 index 0000000..c4c1c15 --- /dev/null +++ b/77824-0.txt @@ -0,0 +1,3599 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77824 *** +language: Finnish + + + + +KETTUSEN KOMPPANIAN LAPINMATKA + +Kertomus Kettusten ja Ola Svenskin matkasta +koulukaupungista kotia Lappiin + + +Kirj. + +ARVI JÄRVENTAUS + + + +WSOY:n koululaiskirjasto N:o 60. + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1929. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + + +»... Ja osta minulle Lundahlin kirjakaupasta puoli tusinaa Faberin +lyijykyniä n:o 2 ja sitten pieksunkengäkset Kauralasta, Siellä on +nahkatavara parasta. Varsinahkoja minulla on täällä, kun piti keväällä +"Tösseli" teurastaa. Se on kyllä suuri pettymys Pekalle, joka oli +kovasti kiintynyt mullikkaan. Mutta — kuten tiedät — meillä kävi piispa +huhtikuussa, ja me olimme äidin kanssa sitä mieltä, että se piti +teurastaa ("Tösseli" nimittäin). Se oli siis välttämättömyys, koska +porot olivat jo kovin laihoja siihen vuodenaikaan...» + +Kalle Kettunen lopetti kirjeen lukemisen. Hän oli papinpoika Uujoelta, +Suomen pohjoisimmasta pitäjästä, Lapista. Kevätlukukausi oli +loppumaisillaan, ja Uujoen papin lasten oli viikon päästä aloitettava +kotimatkansa. + +Pekka, Kallen veli, ei ollut vielä tullut kotiin kaupungilta. Hän oli +lyseon toisella luokalla, kun Kalle oli jo viidennellä, Sitäpaitsi asui +heitä samassa paikassa vielä kolmaskin, nim. heidän pikku sisarensa +Sirkka, joka oli tyttökoulun ensimmäisellä luokalla. + +Rouva Mehtonen, täysihoitolan pitäjä, kurkisti oven raosta. Hän oli +neljänkymmenen ikäinen papinleski, joka elätti itseään ja viittä +lastansa pitämällä koululaisia. Kalle Kettunen oli alusta alkaen +asunut hänen luonaan, ja selvää oli, että nuoremmat, Pekka ja Sirkka, +seurasivat vanhimman veljen jälkiä. + +— Eikö Pekka ole vielä tullut? kysyi rouva Mehtonen. + +— Ei ole. Hän meni postimerkkiukin luo. + +— Ai, ai sitä Pekkaa! Tuhlaa kaikki rahansa postimerkkeihin. Mutta +samanlainen oli meidän Aarokin pienempänä. + +Rouva Mehtosen pää hävisi oven raosta. Hetken kuluttua tömisteli Pekka +sisään, kasvot loistaen. + +— Minä sain kolme guatemalalaista kolmellakymmenellä pennillä! huudahti +hän heti ovessa. + +— Ethän vain petkuttanut ukkia? + +Pekka, reipas kaksitoistavuotias, katseli veljeään pitkään, + +— Kuinka semmoisia puhut? Tiedäthän, etten minä petkuta ketään. Kas... +onko kotoa tullut kirje? + +Pekka sieppasi kirjeen pöydältä. Kalle piti häntä syrjästä silmällä. +Hyvä, että veli sai itse lukea surullisen uutisen. + +Yht'äkkiä kirje lensi lattialle. Pekka seisoi punaisena keskellä +huonetta. + +— Kyllä minä vihaan sitä piispaa! huudahti hän, taistellen itkua +vastaan, — Syödä Tösseli, joka oli niin viisas vasikka! Kaikki minun +elättini syödään! Viime syksynä söivät Ruijan herrat kesyn hanheni, ja +nyt piispan herrat Tösselin! + +Pekka itki. + +Kalle koetti lohduttaa häntä: + +— Älä nyt ole milläsikään. Kyllähän vasikoita aina saadaan. + +Mutta Pekka keskeytti hänet: + +— Saadaan kyllä... mutta sellaista kuin "Tösseli" ei saada koskaan. +Joka juoksi perässä kuin koira... + +Hän pyyhiskeli silmiään ja kiivastui uudelleen: + +— Minä en nosta lakkia enää piispalle, en! Ja sitten hetken päästä +hiukan tyynemmin: — Hyvä, että kokeet on jo ohi! Muuten olisin aivan +varmaan kirjoittanut ruotsissa nelosen. + +Sirkkakin joutui siihen hätään. + +— Onko kotoa tullut kirje? Voi, antakaa minulle! + +Hän huomasi kirjeen lattialla ja kiiruhti ottamaan sen ylös. + +— Isän ja äidin kirje lattialla! toruskeli hän herttaisesti. Hän oli +kymmenvuotias, terve ja punaposkinen, lyhyt pellavasaparo niskassa. +— Ai, ai, täällä on äitikullalta terveisiä reunassa. "Hoitakaa hyvin +Sirkkaa matkalla." — Kuule, Kalle, oletko lukenut tämän? veikisteli +hän. — Mitäs Pekka itkee? + +Pekka silmäsi häneen tuikeasti. + +— Kuule, Sirkka, tervehtisitkö sinä sitä ihmistä, joka löisi sinun +"Sofia Margareetasi" rikki? + +— Enpä tietysti! Mutta... mitä... mitä sitten? + +— Piispan herrat ovat syöneet Tösselin. + +Pikku Sirkka seisoi suu ammollaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt aloittaa +kirjeen lukemista. + +— Että äiti saattoikin suostua siihen! huudahti hän. + +— Nyt, lapset, syömään! Ruoka jäähtyy. + +Se oli täti Mehtonen, joka huomaamatta oli ilmestynyt huoneeseen. + +— Mistä Tösselistä te puhutte? + +Kalle sai selittää asian. Se oli se sonnin mullikka, josta oli ollut +puhe, ja joka oli saanut nimensä kuuluisan kenraali Stösselin mukaan. + +— Vai niin... semmoisia ne piispan herrat ovat. + +Mutta ei sille voi mitään. Piispalle pitää tarjota parasta, mitä +talosta löytyy. Kyllä minä tiedän. + +Täti Mehtonenpa sen tiesi. Olihan hän papin leski. + +Ruokasalissa odotti jo joukko poikia ja tyttöjä. Kun "Kettusen +komppania" saapui, luettiin lyhyt pöytärukous ja käytiin käsiksi +aamiaiseen. + +Aterian aikana keskusteltiin siitä, pitikö Pekka Kettusen tervehtiä +piispaa vai ei. Kuudesluokkalainen Väinö Virtanen, kruununvoudin poika, +kannatti Pekkaa. + +— Ne ovat byrokraatteja, sanoi hän. Hän edusti konventissa +vapaamielistä suuntaa. + +Mutta Timo Tapanila, joka itse aikoi papiksi, virkkoi arvokkuutta +teeskennellen: + +— Piispoille pitää olla piispain ruokaa. + +Mutta silloin hän sai vastaansa Matti Muikun, talollisen pojan, joka +ei voinut sietää Timo Tapanilaa, koska tämä hänen mielestään esiintyi +liian mahtipontisesti. + +— Jos minä olisin pappina, ja sinä tulisit minun seurakuntaani +tarkastamaan, syöttäisin sinulle kissanraadon. + +— Lapset, lapset! torui täti Mehtonen. — Pöydässä ollaan kauniisti. + +Timo Tapanilan itsetietoisuutta oli verisesti loukattu. Hän virkkoi +halveksivasti: + +— Ja minä erottaisin sinut virasta! + +— Älkää kinatko, rauhoitteli Väinö Virtanen isällisesti. — +Tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole pappeja eikä piispoja. + +— Onkos kissanraatoja? + +Se oli Kalle Kettunen, joka sen kysymyksen viskasi. + +Papinpoikana hän katsoi velvollisuudekseen vastustaa Väinö Virtasta, +joka ylpeili vapailla mielipiteillään. + +Minkälaisen päätöksen olisi väittely mahtanut saadakaan, jollei +täti Mehtonen olisi korjannut lautasia pois. Koko joukko odotti +jännityksellä seuraavaa ruokalajia. + +— Ai, viiliä! huudahtivat he kuorossa, kun huomasivat tarjottimella +kymmenkunta pientä, lasista viilipyttyä. + +— Se on kesän merkki, virkkoi talon vanhin poika, seitsemäsluokkalainen +Aaro. Ja keskustelu sai kuin itsestään uuden suunnan. + +Puhuttiin kesästä ja kesän vietosta. Jokaisella oli omat +suunnitelmansa. Talon poika, Aaro Mehtonen, aikoi mennä sahalle +työhön. Hän oli köyhä ja hänen piti ansaita. Väinö Virtanen, vaikka +itse suunnittelikin huvimatkaa Ruotsiin, hyväksyi arvelematta Aaron +aikeen. Hänen mielestään oli hyvä tutustua kansaan, koska se oli se, +joka tulevaisuuden yhteiskunnassa tulisi ottamaan komennon. Sitäpaitsi +ruumiillisen työn tekijät olivat hänestä oikeita aatelisia, ja he +"säätyläiset" pakostakin vain jonkinlaisia yhteiskunnan loisia. + +Matti Muikku aikoi möyriä kotitalonsa pelloilla, silti yhtään +pyrkimättä Väinö Virtasen aatelissäätyyn. Hänestä se oli +yksinkertaisesti velvollisuus. Timo Tapanila pelkäsi saavansa ehdot +matematiikassa, ja hänen kesänsä kuluisi siis kirjan ääressä. Se +oli hänestä verinen vääryys, sillä mitäpä papit matematiikalla +tekivät. Hehän eivät tarvinneet muuta kuin neljä laskutapaa +kokonaisilla luvuilla, sillä eihän heillä ollut muuta laskettavaa kuin +kantokirjansa. Tytöillä oli omat suunnitelmansa, millä puutarhanhoito, +millä navetta. Mutta Kettusen pojat aikoivat ruveta eränkävijöiksi. + +— Mitä ne semmoiset ovat? kysyi talon nuorin, kuusivuotias Eeva. + +— Ne ovat sellaisia, jotka pyydystävät riistaa, kaloja ja lintuja, +karhuja ja kettuja, yleensä kaikkea, mitä erämaassa liikkuu ja elää, +selitti Kalle Kettunen. + +— Siis myöskin sääskiä, huomautti Väinö Virtanen pilkallisesti. + +— Miks'ei, vastasi Kalle huolettomasti. — Minä olen aikonutkin laittaa +hyönteiskokoelman. + +Väinö Virtanen ei puhunut mitään, sillä eläinoppi oli hänen +kompastuskivensä. + +— Niin... sellaisiksi me rupeamme, yhtyi puheeseen Pekkakin, suu täynnä +viiliä. — Me otamme kuukauden eväät ja lähdemme samoilemaan tuntureita. + +— Mutta — kuinka te jaksatte kävellä? uteli pikku Eeva. + +— Me harjoittelemme kotimatkalla. + +Niinpä niin. Olipa näillä lapsipoloisilla kotia matkaa... Uujoelle, +Suomen pohjoisimpaan kärkeen. Rouva Mehtonen säälitteli pikku Sirkkaa +ja epäili, mahtaisiko hän jaksaa. + +— Jaksan kyllä, vastasi tämä reippaasti. — Ja jos uuvun, saavat Kalle +ja Pekka laittaa paarit ja kantaa minua. + +— Me kyllä emme rupea sinua kantamaan, huomautti Pekka. — Jos et jaksa, +saat jäädä. + +— Kuinka monta penikulmaa teille nyt karttuukaan matkaa? + +— Ristiniemeltä kolmetoista Soasjoelle, mutta se ajetaan hevosella. +Siihen loppuu maantie, ja sitten alkaa apostolinkyyti. Kolmekymmentä +penikulmaa suunnilleen. + +— Kolmekymmentä penikulmaa! Se on vallan hirveätä! Mutta tottakai +sentään voitte käyttää venettä? + +— Noin kymmenen penikulman verran. Loppu on käveltävä. + +Toverit katselivat pelonsekaisella kunnioituksella "Kettusen +komppaniaa". Se oli eri väkeä. + +— Mutta eikö nyt löydy mitään keinoa päästä helpommin? tiedusteli Väinö +Virtanen, joka lukukauden alussa vasta oli muuttanut Kallen kouluun. +Hän ei olisi kävellyt penikulmaakaan, saatikka sitten kahtakymmentä. + +— Ei ole... jaa, jos Ruotsin ja Norjan kautta matkustaisi, niin sitten +kyllä. Mutta se tulee kovin kalliiksi. + +Kalle Kettusella oli aikamiehen ilme, kun hän tämän sanoi. + +— Hm! Tulevaisuuden yhteiskunnassa, — aloitti Väinö Virtanen, mutta +rouva Mehtonen oli ruvennut lukemaan pöytärukousta, joten Virtasen +filosofia keskeytyi. + +Aamiaisen jälkeen hajaantui kukin taholleen. Oli käsissä viimeiset +koulupäivät ja läksyistä vielä huolta. Toiset lähtivät kello +kahdeltatoista kouluun. Mutta Kalle, jolla sattui olemaan lupa, lähti +toimittamaan isänsä määräämiä ostoksia. + +Kadulla hän pysähtyi hetkiseksi. Ylhäältä ilmasta kuului omituisia +rämäjäviä ääniä. Kurkiparvi lensi kaupungin yli, kiila pohjoista kohti. + +Kallen sydän sykähti ilosta. + +— Terveisiä Uujoelle! kuiskasi hän, seuraten lintujen lentoa, kunnes +ne hävisivät kirkontornin taa. Pian hekin kolme olisivat matkalla +pohjoiseen, Lappiin, rakkaaseen, valoisaan Lappiin! + + + + +TOINEN LUKU. + + +Koulu oli loppunut ja todistukset saatu. "Kettusen komppania" oli +komeasti päässyt luokalta, Kalle kuudennelle, Pekka kolmannelle ja +Sirkka toiselle. Ostokset oli ostettu, selkäreput kunnossa, ja nyt +seisoivat kaikki kolme vaununsillalla, jutellen täti Mehtosen kanssa, +joka oli tullut "lapsiaan" saattamaan. Hän oli jo aamupäivällä +saattanut yhden joukon etelään päin, ja tässä olivat nyt hänen +pohjoiseen lentävät lintunsa, niinkuin hän leikillään sanoi. + +— Sirkkaa minun tulee sääli. Kuinka ihmeessä sinä jaksat, lapsi parka? + +— Kyllä minä jaksan, vastasi tyttönen, jolla oli jalassa paulakengät ja +vyöllä pieni puukko. — Tädin ei tarvitse yhtään olla huolissaan. + +— Älkää nyt kulkeko pitkiä päivämatkoja, ettei Sirkka väsy. Kalle, +sinun pitää muistaa... + +— Kyllä minä muistan. + +Hän katseli väkijoukkoa ja huomasi Väinö Virtasen, joka hieno keppi +kädessä käveli laiturilla. Hän oli saanut ehdot ruotsissa, jotenka +suunniteltu huvimatka nyt muuttui opintoreissuksi. Hän oli jäänyt +kaupunkiin, vaikka olisi voinut matkustaa jo aamulla. Ilmeisestikin +tuon kävelykepin vuoksi. + +— Jaha... täälläkö ne lappalaiset nyt ovat menossa? + +Hän heilutteli keppiään, mutta huomasi samassa täti Mehtosen ja pujahti +väkijoukkoon. + +Kallea nauratti. Mokomakin hepsake! Tarpoisipa heidän kanssaan Lapin +jänkiä, niin lähtisi herrastelemishalu. + +Samassa soi kolmannen kerran, ja junailija puhalsi pilliinsä. Veturi +vihelsi, juna nykäisihe liikkeelle. Nenäliinaa heilutellen jäi täti +Mehtonen asemasillalle. + +— Hyvästi, lapset! Terveisiä kotiin. + +Kaupunki taloineen soljui heidän ohitseen. Tuossa oli hautuumaa, muuten +kaunis paikka. Siinä vilahti maantie, jolla Kalle ja Pekka olivat +kevätiltaisin harjoitelleet pyöräilyä. Tuolta näkyi lyseon punainen +peltikatto ja kauempaa tähtitorni. Merikin käväisi pari, kolme kertaa +näkyvissä, mutta sitten painuttiinkin jo leikkaukseen. Kasarmi... +oluttehdas... pumppu... rautasilta. Kohisten porhalsi juna yli sillan, +kiljahdellen hyvästiksi kaupungille, jonka tehtaiden piiput vielä +viimeiseksi viittoivat retkeläisille. + +Kettusen komppania meni vaunuun. He olivat aloittaneet "anabasiksensa", +ylämatkansa, niinkuin kreikankielen opettaja koulussa oli heidän +kotimatkaansa nimittänyt. + + * * * * * + +Ristiniemellä liittyi heidän matkaansa Iijärven nimismiehen poika, +joka kävi ruotsalaista lyseota samassa kaupungissa. Hänen nimensä oli +Ola Svensk, ja hän oli reipas ja solakka nelitoistavuotias, päässyt +jo viidennelle luokalle. Ola oli tullut jo edellisenä iltana ja +jäänyt sopimuksen mukaan Kettusen komppaniaa odottamaan, Iijärvi oli +Uujoen naapuripitäjä, ja heillä oli yhteistä matkaa kolmisenkymmentä +penikulmaa. + +He yöpyivät samaan majataloon ja olivat kuin saman perheen jäseniä. +Vaikka he kaupungissa kulkivat eri koulua ja puhuivat eri kieltä, he +kuuluivat nyt yhteen, Lappi, kotimaakunta, yhdisti heidät. + +Aamulla varhain he istuivat rattaille, ja hevosmatka alkoi. Majatalon +isäntä itse oli heitä auttelemassa. Hän oli leikkisä mies, jolla aina +oli mukava sana matkamiesten varalle. + +— Sanokaa niille papoille, että muuttavat pois sieltä tunturista, +veisteli hän nytkin muhoillen ystävällisesti. — Poroksihan siellä +ihminen muuttuu. + +— Ei muutu, sanoi Sirkka nauraen. + +— No varmasti! Heti kun nilkat alkavat napsua, se on merkki, että jo +rupesi muuttumaan. + +— Sitten minun olisi pitänyt olla jo aikoja poro, sillä minun nilkkani +ovat napsuneet niin kauan kuin muistan, tuumi Pekka totisena. + +Majatalon isäntä nauroi ja viittasi kädellään hyvästiä. + +Svenskin Ola ajoi pikku Sirkan kanssa toisella, ja Kalle ja Pekka +toisella hevosella. Tie kulki suurten metsien ja laajojen soiden halki. +Siellä täällä näkyi jokin yksinäinen talo. Mäkeä ylös ja toista alas +sujui taival. He vaihtoivat hevosia kievareissa ja merkitsivät nimensä +päiväkirjaan. Sirkka pani merkille, että Olakin teki merkiltänsä +suomeksi. Niin — mitäpä hän olisi ruvennut erottautumaan toisista. +Täällä kaukana kiveliössä oli vain yksi mieli ja yksi kieli. Mutta +ainoa, joka merkitsi päiväkirjaan säätynsä, oli Pekka. Hän kirjoitti +säännöllisesti: "Lyseolainen Pekka Kettunen." + +Samoin he täyttivät ahkerasti muistutussarakkeita, mutta aina +myönteiseen suuntaan. Jos he majatalossa sattuivat juomaan kahvia, +piirsi Pekka heti muistutuksen: "Tässä kievarissa on sitten eri +hyvä kahvi!" Taikka: "Kettusen komppania ja Svenskin Ola ovat tähän +majataloon erittäin tyytyväiset." Nuo päiväkirjat korjasi aikanaan +nimismies ja lähetti lopuksi lääninhallitukseen. Sielläkin saivat +siis niiden tarkastajat havaita, että kirkkoherra Kettusen lapset +ja nimismies Svenskin poika olivat suurella riemulla matkanneet +kesälomalleen. + +Kahden päivän perästä he saapuivat Soasjoelle. Ola oli selittänyt +Sirkalle, että kaikkein ensimmäiseksi, ennenkuin tultiin itse kylään, +näkyisi tien käänteessä kirkon katto. Ja niin kävikin. Toisen päivän +iltana vilahti muutamasta tienkäänteestä näkyviin sinkkipeltikatto. +Sirkka silmäsi kysyvästi Olaan. Tämä nyökkäsi päätään. Aivan oikein: he +olivat Soasjoella. Muutamia satoja metrejä vielä, ja he laskeutuivat +joen rantaan ja rupesivat huhuilemaan lautturia. Tämä tulikin, vanha +pahkaposkinen äijä, joka jutteli tuttavallisesti Olan ja Kallen kanssa. + +— Jaahah... se on tuota... taas koulu lopussa. Ja pohjoiseenko sitä... +tuota... painetaan? + +— Sinnepä sinne, vastasi Ola. — Ja siellä oltaisiinkin, jollei +tarvitsisi koulua käydä. + +— No, no... kyllä sitä sentään pitää koulua käydä. Ei herraslapsista +muuten tule mitään, jolleivät koulua käy. Rupeavat töllöttelemään ja +innistelemään ilmaa... niinkuin tämä meidän hosmestarin poikakin. + +— Ettepäs tekään ole koulua käynyt ja olette päässyt lautturiksi, +virkkoi Pekka, joka oli ruvennut auttamaan lautan hilaamisessa. + +— Minun ei ole tarvinnutkaan. + +— No, miksi meidän tarvitsee? + +— Ka... siinäpä se on, kun teidän tarvitsee. Rupeatte muuten +töllöttelemään. + +Lapset nauroivat. Heistä oli tämä lautturi kerrassaan mukava mies. He +sanoivat hänelle hyvästiä kädestä pitäen, ja pikku Sirkka niiasi oikein +kauniisti. + +— Uujoen papin tyttökö se sinä olet? kysyi lautturi. — Sinuapa ei ole +ennen näkynyt. + +— Hän tuli syksyllä isän kanssa Norjan kautta, selitti Pekka. + +— Ja nyt yrittää ensi kertaa jalkamatkaa. Ai, ai, pienet ovat jalat +vielä, mutta sirkeältäpä muuten näyttää. + +— Kyllä minä jaksan siinä missä toisetkin, vakuutti Sirkka punastellen. + +He lähtivät pappilaan, sillä se oli heidän tavallinen majapaikkansa. +Kirkkoherra Koivula rouvineen otti heidät ystävällisesti vastaan. +Ola ja Kalle saivat kertoa kirkkoherralle kaupungin kuulumisia. +Vaikka posti tuli tänne jo kolmesti viikossa, olivat matkamiesten +tuomat uutiset silti aina tervetulleita. Kirkkoherra kyseli koulun +opettajista; pari niistä oli hänen koulu- ja ylioppilastoveriansa. +Myöhään yöhön saakka istuivat pojat kirkkoherran työhuoneessa, ja tämä +näytteli heille munakokoelmaansa. Hän oli nim. innokas lintumaailman +tutkija, voipa sanoa pienoinen tiedemies, ja hänen kokoelmansa +käsittivät monta suurta kaappia. Ola ja Kalle, jotka olivat kumpikin +huvitettuja luonnontieteistä, kuuntelivat jännittyneinä kirkkoherran +selityksiä. Tämä näytti heille erästä harvinaista linnunmunaa, jota +kumpikaan ei ollut ennen nähnyt. Sitä he tarkastelivat nyt innokkaasti. + +— Mistä setä tämän löysi? + +— Tästä pappilan haasta, jutteli kirkkoherra, ja hänen oikean silmänsä +alla rupesi mukavasti nykimään. — Mutta arvatkaapa, kuinka kauan +haetutti, ennenkuin löysin pesän? + +Sitä oli poikien mahdoton arvata. + +— Kolme kokonaista viikkoa! Sinä aikana en tehnyt mitään muuta kuin +hain tätä yhtä ainoata pesää, (Tietysti kävin sunnuntaina kirkossa ja +toimitin jumalanpalveluksen.) Hätäisesti joudin syömään. + +Pojat katselivat ihmeissään harvinaista setää. Ei ollut mikään ihme, +että hän oli saanut "Lintu-Jussin" liikanimen. + +— Mutta kuinka setä sen löysi? + +Kirkkoherra sytytti piippunsa ja kertoi: + +— Näin muutamana päivänä postista palatessani harvinaisen linnun, +jota epäilin Pohjan pajulinnuksi. Sehän pesii Jäämeren rannoilla +eikä sitä juuri koskaan tavata näin etelässä. Seurasin sitä, kun se +lenteli edelläni puusta puuhun, ja arvasin sen pesineen jonnekin +tänne lähitienoille. No, ei muuta kuin hakemaan. Kulutin yhden päivän +ja kuljin pappilan ympäristön ristiin rastiin, mutta en löytänyt. +Pari kertaa näin sen haassa ja vahvistuin olettamuksessani, että se +on pesinyt sinne. Kun se on uunilinnun sukulainen, ajattelin sen +muuranneen itselleen pesän jonkin mättään koloon. Mitäs muuta kuin +järjestelmällisesti etsimään. Jaoin haan ruutuihin ja hain ruudun +päivässä. Kolmen viikon kuluttua löysin sen mättään kolosta koivun +juurelta. Siinä oli neljä munaa. Yhden niistä otin, ja tuossa se nyt on. + +Poikien piti uudelleen katsoa tuota harvinaista munaa. + +Se oli vaalea, sormenpään kokoinen, ja siinä oli vaaleanpunertavia +täpliä. + +Setä Koivulan arvo oli poikien silmissä kohonnut moninkertaisesti. He +tunsivat suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Sellainen luonnontutkija! +Sellainen harvinainen pappi! Kukaties he olisivat valvoneet aamuun asti +ja kuunnelleet hänen kertomuksiaan, jollei kirkkoherran rouva olisi +tullut ajamaan heitä levolle. + +— Kyllä meidän pappa valvoo vaikka viikon, kun pääsee linnuistaan +puhumaan, toruskeli hän, — Mutta poikien pitää aamulla taipaleelle. +Siellä vanhemmat odottavat jännityksellä, ja minä tiedän, että +odottavan aika on pitkä. + +Eikä poikien auttanut muu kuin totella. Pekka ja Sirkka olivat jo +aikoja menneet "höyhensaarille". + +Mutta vielä unissaankin he olivat kuulevinaan setä Koivulan matkivan +lintujen ääniä ja näkevinään, kuinka hänen oikean silmänsä alla +poskilihas mukavasti nyki. Ja he nauroivat onnellisina. + + + + +KOLMAS LUKU. + + +Ja nyt alkoi jalkamatka, hei! + +Soasjoen pappilan pihalla seisoi retkikuntamme reput selässä ja +leppäsauvat kädessä, valmiina aloittamaan ylämatkansa. Kirkkoherra +Koivula rouvineen antoi heille rappusilta viimeisiä neuvojaan. + +— Siellä on Pomokairassa paljon tikan ja palokärjen pesiä... niitä +teidän sopisi mennessä tarkastaa. + +Koivulan setä se vain huolehti linnuistaan. Kirkkoherran rouva +huomauttikin: + +— Eivät lapset jouda koluamaan lintujen pesillä. Käy muuten niin, +etteivät ehdi koko kesänä kotiin. Muista sinä vain sitä sinun +kerrallista käräjäsaarnaasi. + +Pojat olivat kuulleet jutun. Setä Koivulan oli pitänyt muutamana +keväänä mennä käräjäsaarnaa pitämään, kun hän kirkon ja pappilan +välillä oli huomannut palokärjen, joka naputteli onttoa hongan runkoa. +Käräjät olivat sinä vuonna siirtyneet tavallista myöhempään, ja setä +Koivulan oli tehnyt mieli katsoa, aikoiko palokärki pesiä puuhun. +Hän oli kiivennyt honkaan ja unohtunut sinne. Tuomari lautakuntineen +odotti kirkossa, mutta pappia ei vain kuulunut. Silloin oli +kirkkoväärti tullut portaille katsomaan. "Siellä on pappi puussa... +on tainnut löytää uuden pesän", oli suntio huuaissut hänelle tapulin +luukusta. "Eiköhän soiteta uudestaan papin kellot?" Sanottu ja tehty. +Setä Koivula oli säikähtänyt ja ollut vähällä pudota puusta alas. +Kauhtana oli pahasti revennyt, mutta siitä huolimatta hän oli pitänyt +käräjäsaarnan. Tuomari oli ollut vähän suutuksissaan, sillä käräjät +pääsivät alkamaan vasta tuntia myöhemmin. Mutta saatuaan kuulla +selityksen, hän oli nauranut. "Se on se Lintu-Jussi sellainen, että +sille pitää antaa anteeksi." + +Setä Koivulalle se oli vähän kiusallinen juttu, eikä hän mielellään +kärsinyt kuulla siitä puhuttavan. + +— Mitäpäs tuosta... mutta ne ovat klassillisia herroja ne palokärjet... +saaneet nimensäkin Mars-jumalan mukaan. Niiden elämää on soma seurata. + +— Ole tuossa nyt... aina sinä niistä linnuistasi! Sanokaa nyt, lapset, +paljon terveisiä isälle ja äidille. + +— Niin... Jumalan haltuun nyt sitten! + +Pojat nostivat lakkiaan, pikku Sirkka niiata nyksäytti, ja reippaina +astuivat retkeläiset pappilan veräjästä ulos, suunnaten kulkunsa +jokiahdetta pitkin läpi kirkonkylän pohjoiseen. Yksi ja toinen +vastaantulija, joka tunsi heidät, toivotti onnea matkalle. Ja kylläpä +sitä tarvittiinkin, sillä Olan kotia Iijärvelle oli tasan kaksikymmentä +penikulmaa, puhumattakaan Kettusista, joiden kotiin Uujoelle tuli vielä +Iijärveltä kolmetoista. + +Mutta hyvin olivat retkeläiset varustettuja. Evästä oli riittävästi. +Koivulan täti, jolla itsellään ei ollut lapsia, oli pitänyt heistä +huolta kuin omistaan. Hän oli paistanut lettuja ja pannut mukaan yhtä +ja toista hyvää. Oli suolattua kalaa, oli kuivattua poronlihaa, kahvia +ja sokeria. Leipää oli myös, sillä sitä oli usein vaikea saada köyhistä +Lapin taloista. Mutta retkeläiset luottivat siihen, että he saattoivat +matkan varrella vahvistaa eväsvarastojaan pyytämällä kalaa. Sitä varten +oli Kalle varustanut mukaansa onkia ja uistimia. Ola oli ripustanut +reppunsa kielekkeeseen rautapeltisen paistinpannun, ja Pekka oli saanut +kannettavakseen pienen kahvipannun. Olalla oli muassaan salonkikivääri +ja Kallella pistooli. Vielä kuului Kallen kantamukseen rankinen, +valkoinen telttakangas, jonka saattoi mukavasti jännittää kahden puun +tahi seipään väliin, ja jonka alla oli lämmin nukkua. + +Sääskistä ei ollut vielä näin varhain haittaa. Ne tulivat tavallisesti +vasta juhannukseksi. Mutta sateen ja kylmän vuoksi oli tuollainen +rankinen hyvä olemassa. + +Alkutaipaleella oli vielä kyliä ja taloja, joten heidän ei kolmeen, +neljään päivään tarvinnut yöpyä taivasalle. Mutta kuta pitemmälle matka +kului, sitä autioimmiksi kävivät seudut. Maat rupesivat kohoamaan, ja +viidentenä päivänä Soasjoelta lähdön jälkeen he näkivät ensimmäiset +varsinaiset tunturit. Olihan niitä näkynyt tosin jo ennen Soasjokeakin, +kuten Pyhätunturi ja Luosto, mutta ne olivat yksinäisiä ilmestyksiä, +kuin sattumalta joutuneet niin kauas muista erilleen. Mutta täällä +Soasjoen pohjoisosissa niitä näkyi kokonaisia ketjuja pitkin taivaan +rantaa. Sieltä täältä pisti esiin jokin korkeampi huippu. Lapset +koettivat arvata, mitä ne mikin olivat. + +— Nuo ovat Nattaset, sanoi Kalle, osoittaen korkeaa tunturia, jossa oli +kaksi pyöreäpäistä huippua rinnakkain. + +He seisoivat jylhän vaaran laella ja katselivat valtavaa näköalaa, +tuntien oman pienuutensa. Kalle ja Olakin, jotka olivat melkein +aikamiehiä, seisoivat vaieten. Heitäkin kammotti tämä yksinäinen, pitkä +taival. Mutta Pekka, joka joutui hurmion valtaan nähdessään tuntureita, +huudahti osoittaen sauvallaan pohjoista kohti: + +— Tuolla... noiden tunturijonojen takana on kotimme! + +Hän oli kuin sotapäällikkö, joka aikoi johtaa joukkonsa voittoon. + +Pikku Sirkan sydäntä ahdisti. Kaukana, kaukana oli koti vielä. Matka +sinne tuntui loppumattomalta. Hän oli nyt kävellyt kymmenen penikulmaa, +ja jalat tuntuivat raskailta kuin lyijy. + +Mutta Kalle lohdutti häntä: + +— Älä ole milläsikään. Me emme kulje tänään pitemmälle kuin tuon +seuraavan vaaran laitaan. Siihen teemme tulen ja yövymme. + +He lähtivät jatkamaan matkaa, jota Kallen kertoman mukaan ei pitänyt +olla päälle kolmen kilometrin. Mutta pikku Sirkasta tuntui tämä +lopputaival toivottoman pitkältä. Eikä kumma, sillä hän oli ensimmäistä +kertaa tällaisella retkellä. + +Mutta hän oli urhoollinen pikku tyttö. Hän ei nurissut. Ola tarjoutui +kantamaan häntä selässään yli soiden, mutta Sirkka ihan närkästyi. +Kyllä hän yksinkin pääsi. Oikeastaan hän olisi ollut ketterin koko +joukosta, jollei kenkä olisi ruvennut hankaamaan jalkaa. Hän ei +kuitenkaan puhunut siitä mitään toisille. Pelkäsi näiden joutuvan +neuvottomiksi. Hyppien mättäältä toiselle hän eteni kauas toisten +edelle, jotka kantamuksiltaan eivät voineet niin nopeasti seurata. + +Yhdeksän tienoissa illalla he saapuivat määräpaikkaan. Aurinko meni +vain puoleksi tunniksi piiloon keskiyön aikaan, mutta nyt se vielä +paistoi puiden latvain yläpuolelta. Erämaa oli hiljainen kuin hauta. +Vain haukat leijailivat heidän yläpuolellaan ja niiden naukutus +tuntui tässä suuressa äänettömyydessä pahaenteiseltä. Laululinnutkin +olivat vaienneet. Lähelläolevalta suolta kuului vain jänkälinnun +yksitoikkoinen piipitys. + +Vaaran juurella oli yksinäinen, puolittain sortunut heinälato. Joku +uutistalokas oli sen siihen rakentanut, korjaten vaaran alta leviävältä +jängältä heinän. Mutta nyt ei sitä oltu käytetty enää moneen vuoteen. +Kaipa oli uutisasukas löytänyt paremmat heinämaat lähempää taloaan, +koska oli hylännyt tämän kaukovainionsa. + +Kalle ja Ola rupesivat tekemään tulta. Sirkka istahti kivelle ladon +viereen, katsellen kuusankaa, joka kuusen oksalta toiselle hypellen +näytti tarkkaan seuraavan heidän puuhiaan. Sitä kutsuttiin täälläpäin +"kuukkeliksi", ja se oli uteliaisudestaan tunnettu. Se seurasi +matkamiestä välistä kilo metrimääriä ja oli toisinaan kyllin rohkea +siepatakseen leipämurusen ihan miehen selän takaa, tämän aterioidessa. +Se eli tavallisesti kuusen silmuilla, mutta saattoi heittäytyä +toisinaan kaikkiruokaiseksi kuin Pohjolan jätkä. Se oli kaunis lintu, +jota sen tungettelevaisuuden perusteella ei olisi luullut sellaiseksi +"salonkilaulajaksi" kuin se todellisuudessa oli. + +Pekka oli mennyt joelle, joka virtasi vaaran ohitse. Hän viipyi siellä +hyvän aikaa eikä vastannut huhuiluun. Toisilla oli kahvi aikoja +valmiina, mutta Pekkaa vain ei kuulunut. He päättelivät silloin hänellä +olevan jotakin tärkeämpää tekeillä ja jättivät hänet rauhaan. Vasta kun +ateria oli valmis, he rupesivat uudelleen huhuilemaan häntä. + +Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun poikaa ei ruvennut +kuulumaan. Ola lähti silloin joelle, mutta palasi hetken kuluttua +takaisin ilmoittamaan, ettei joella näkynyt ketään. Onkivapa ja suuri, +ainakin kolmen kilon painoinen hauki olivat ainoat, mitä hän löysi. +Mutta onkijaa ei näkynyt, ei kuulunut. + +Silloin valtasi pelko koko retkikunnan. Kalle meni aivan kalpeaksi, ja +Sirkka hyrähti itkuun. Oliko Pekka hukkunut? + +He kiiruhtivat joelle, mutta se oli kauttaaltaan niin matala, että +hyvin olisi erottanut, jos siihen joku olisi pudonnut. + +He rupesivat yksistä voimin huhuilemaan: + +— Pekka... Peek-kaah! Tännepää-in! + +Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin kaiku, joka mahtavan ukkosen +jyrinän tavoin kiiri pitkin saloa. + +Silloin heidät todella valtasi pelko. + +Päätettiin, että Kalle lähtisi ensiksi etsimään. Jollei hänen +onnistuisi Pekkaa löytää, niin sitten lähtisi Ola. Sirkkaa ei sopinut +jättää yksikseen, siliä hän oli kovin järkytetty. + +Kalle lähti, ja Ola jäi Sirkan luo. He kuuntelivat Kallen huhuilua. +Ääni loittoni loittonemistaan, kunnes se lopulta kantausi heidän +korviinsa heikkona kuin sääsken laulu. Sitten sekin häipyi, eikä +kuulunut mitään. + +Noin tunnin kuluttua Kalle palasi — yksin. Hän oli aivan neuvoton. Hän +kertoi kulkeneensa jokivartta alas pitkän matkaa, menneensä parissa +paikassa joen ylikin, mutta ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään. + +Nyt oli Olan vuoro lähteä liikkeelle. Kalle jäi sisarensa luo +lohduttelemaan tätä. Sirkka oli jo aivan varma, että Pekka oli joutunut +surman suuhun ja hän itki katketakseen. + +Kuin olisi ymmärtänyt pikku koulutytön surun rupes kuukkeli +yht'äkkiä visertämään. Nyt sai Sirkka oppia tuntemaan, kuinka tuossa +lintumaailman "mustalaisessa" asui hieno ja herkkä sielu. Se lauloi +osaaottavasti, mutta samalla iloisesti ja heleästi, niin että Sirkasta +rupesi tuntumaan, kuin olisi laulaja erikoisesti tahtonut lohduttaa +häntä. + +— Kuulepas kuukkelia, kuinka kauniisti laulaa, sanoi Kalle, joka +samalla seurasi Olan etääntyvää huhuilua. Tämä oli lähtenyt +päinvastaiseen suuntaan kuin hän. + +Kului tunti ja kului toinen, eikä Olaa kuulunut. Oli jo käsissä +keskiyö. Vieno kesäyön hämy kääri hetkeksi vaippaansa metsän ja suon. +Tuli loisti kirkkaammin, ja Kalle lisäsi siihen puita. Sirkka rupesi +jo pelkäämään, että Olakin oli eksynyt. Mutta Kalle rauhoitti häntä, +OJa oli siksi iso poika, ettei hän niinkään vain eksyisi. Lapissa +syntyneenä hän oli tottunut metsiä kulkemaan. Kyllä hän varmasti +palaisi ja toisi Pekan tullessaan. + +He vaikenivat hetkeksi ja kuuntelivat. Ei kuulunut risahdustakaan. +Kuukkelikin oli herennyt äänettömäksi. Ilma oli tummansinertävää kuin +savun sekaista, ja jängältä, vaaran alta, alkoi nousta usvaa. Oli +melkoisen kylmää. + +Silloin — yht'äkkiä rasahti jossakin katkennut oksa. Kalle ja Sirkka +höristivät korviaan. Kuului askeleita ja matalaäänistä puhetta. Lapset +hypähtivät pystyyn. Oliko se Ola vai kuka se oli? + +Askelet lähenivät; nyt kuului jo puhekin selvempään. Sirkka tunsi Olan +äänen. Samassa tämä ilmestyi harjun takaa, taluttaen Pekkaa kainalosta. + +— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? huudahti Kalle ja syöksähti +tulijoita vastaan. + +— On... ja ei ole, vastasi Ola nauraen? - Tämä mies vain hourii. + +Kalle tarkkasi Pekkaa. Tämä oli kalpea ja pelästyneen näköinen. + +— Missä olet ollut? + +Pekka yritti puhua, mutta tuokioon hän ei saanut sanaa suustaan. +Suupielet vain nykivät, ja näytti siltä, kuin olisi hän ollut itkuun +purskahtamaisillaan. Lopulta hän änkytti: + +— Kar... kar... karvainen pää. + +— Mistä karvaisesta päästä se puhuu? + +Lopuksi aukeni Pekan puheväylä. Hän kertoi menneensä joen rantaan +uistattamaan. No, se tiettiin. Entä sitten? Niin... hän oli uistellut +aikansa ja saanut suuren hauin sekä ollut juuri huutamaisillaan +toisille, että tulisivat katsomaan, kun metsästä hänen takaansa oli +kuulunut outoa töminää, ja puiden välistä oli näkynyt karvainen pää +ja kaksi mustaa silmää. Hän oli ensin luullut sitä karhuksi, mutta +yks'kaks' oli pää siirtynyt toiseen paikkaan ja katsellut sieltä... +noin kaksi metriä siitä, missä hän oli sen ensiksi huomannut. Se +oli liikkunut aivan äänettömästi, lopulta niin nopeasti, ettei hän +ollut erottanut, missä se kulloinkin oli. Koko metsän laita oli +ollut täynnä karvaisia päitä, ja ne olivat heiluneet edestakaisin, +hävinneet hetkeksi ja sukeltaneet jälleen uudelleen näkyviin. Oli +vain kuulunut omituista tuhkimista, aivan kuin olisi joku lujaa +puhaltanut kouransilmäänsä. Silloin hän oli lähtenyt juoksuun, aikoen +luonnollisesti toisten luo. Mutta hätäännyksissään hän oli juossutkin +jokivartta ylös, ja koko ajan oli karvainen pää seurannut häntä. Hän +oli parantanut vauhtia, langennut, noussut jälleen ja pinkaissut kuin +henkensä edestä, — kunnes oli suin päin syöksähtänyt muutamaan kallion +koloon, jonne oli jäänyt makaamaan puoleksi tiedotonna. Vain kerran hän +oli nähnyt tuon karvaisen kummituksen ja kuullut sen tuhauksen. Sitten +se oli hävinnyt, ja hän oli maannut kolossa siihen asti kuin Ola oli +hänet löytänyt. + +— No etkö kuullut meidän huutojamme? + +— Kuulin kyllä, mutta en uskaltanut tulla ulos. Ajattelin, että se +uudelleen rupeaa minua ahdistamaan. + +Seurasi pitkä äänettömyys. Lapset katselivat toisiaan säikähdyksestä +kalpeina. Mikä kumma se oli ollut? + +— Ei se ole voinut olla muu kuin karhu, virkkoi Kalle viimein. + +— Mutta kun minä en nähnyt muuta kuin pään. + +— Karhu on taitava piiloutumaan. Sehän juoksee metsässä niin +mestarillisesti, ettei sitä juuri koskaan pääse näkemään. + +— Karhu se on ollut, vakuutti Olakin. + +— Lähdetään pois tästä, se syö meidät, itki Sirkka. + +— Ei se enää tule, vakuutti Kalle. — Jos se on ollut karhu — ja mikäpä +muu se olisi voinut olla — niin se on säikähtänyt yhtä paljon kuin +Pekkakin ja kaikonnut matkoihinsa. Ei — kyllä me tässä olemme yötä. +Eihän Sirkkakaan jaksa kävellä kauemmas. + +He päättivät siis yöpyä siihen. Tulta kohennettiin, ja pian loimusi iso +valkea kesäöistä taivasta kohti. Ruvettiin syömään, ja hetken kuluttua +jo naurettiin Pekan seikkailulle. + +Varovaisuuden vuoksi levitettiin rankinen vanhaan heinälatoon. Oviaukko +tukittiin kiinni ladon pohjalta nostetuilla lattiapuilla, ja tuokion +kuluttua makasivat retkeläiset rankisen alla suloisessa sovussa. + +Pikku Sirkka nukahti heti, mutta pojat valvoivat jonkin aikaa. +Heistä oli jännittävää nukkua keskellä ääretöntä saloa, kaukana +ihmisasunnoista. Olisivatpa opettajat saaneet olla heitä katsomassa. + +Väsymys valtasi lopulta pojatkin. He vaipuivat sikeään uneen. + +Parin tunnin kuluttua Kalle heräsi omituiseen murinaan, joka tuntui +tulevan kuin maan alta. Murinaa seurasi äkäisiä, lyhyitä tuhahteluja, +aivan kuin olisi joku käsipalkeilla voimakkaasti puhaltanut. Kalle +kömpi hiljaa rankisesta ulos ja koetti tirkistellä ladon seinän +raoista, mutta mitään ei näkynyt. Ulkona oli valoisaa kuin päivällä, ja +jossakin lähellä lauloi rastas. + +Muriseva ääni kuului uudelleen ja nyt aivan ladon peränurkan takaa. +Kalle hiipi sinne ja huomasi samassa suuren, tumman otuksen, joka +päätään edestakaisin heilutellen kaivoi vihaiseti ladon nurkan +juuressa. Mättään palasia lenteli ilmaan sakeana tuiskuna, ja otuksen +suuri ruho nytkähteli pehmeästi kuin olisi se ollut liitoksistaan irti. + +Se oli karhu. + +Kalle tunsi polvensa käyvän heikoiksi. Pidellen molemmin käsin ladon +seinästä kiinni hän koetti pysyä pystyssä, mutta askeltakaan hän ei +uskaltanut ottaa. Murina eteni ladon seinää pitkin, ja joku heikompi +seinäpuu pullistui sisäänpäin pedon painaessa sitä raskaalla ruhollaan. +Karhu pysähtyi, kaivoi taas maata, murisi vihaisesti ja lähti jatkamaan +kulkuaan ladon ovea kohti. + +Silloin muisti Kalle pistoolinsa. Hän hiipi rankisen luo horjahtelevin +askelin. Lattiapuut kolahtelivat hiljaa, mutta sittenkin tuntui niiden +aiheuttama kolina hänestä tuskallisen kovalla. Hän silmäsi oviaukkoa. +Se oli onneksi illalla tukittu. Mutta muutamalla tempaisulla saattoi +nuo harvat puut iskeä hajalle, ja silloin he olisivat kaikki karhun +kidassa. + +Hän herätti Olan, joka kuorsasi seljällään. Tämä hieroi silmiään eikä +tahtonut pitkään aikaan tajuta, mistä oli kysymys. + +— Ola, Ola, karhu on ulkona ladon edessä ja tulee sisään! + +Ola kavahti pystyyn kuin ammuttu. Hän sieppasi salonkikiväärinsä, +ja ennenkuin Kalle ehti häntä estää, oli hän ladon seinän raosta +lähettänyt luodin pedon turkkiin. + +Mutta — silloinkos kajahti ulkoa karjaisu, joka sai korven raikumaan. +Siihen heräsivät Pekka ja Sirkkakin ja rupesivat yhteen ääneen +huutamaan. Mutta nyt ei pojilla ollut aikaa rauhoittaa heitä. + +Haavoittunut peto hyökkäsi kahdella jalalla ladon ovea kohti, +karjahdellen kauheasti. Toisella kämmenellään se tuon tuostakin tapaili +paistiaan ja huhtoi sitten ympärilleen hurjasti. Muutama silmänräpäys +vain, ja jo alkaisivat ovipuut rutista. Pekka ja Sirkka olivat +kömpineet ladon etäisimpään nurkkaan ja kädet silmillä parkuivat kuin +henkensä edestä. + +Nyt olivat pikaiset neuvot tarpeen. Kalle tempaisi pistoolinsa, ja +vaikka hän olikin kasvoiltaan kalpea kuin palttina, hän seisoi keskellä +ladon lattiaa uljaana kuin sotasankari. Hän ojensi oikean kätensä +laukaistakseen, mutta karhu liikkui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt +laukaista. Näytti siltä, kuin olisi se etsinyt vihollistaan ladon +edestä, sillä se penkoi ja repi turvetta ihan vimmatusti. Yht'äkkiä se +nosti päätään, ja kuin kuunnellen, mikä sen korviin kantautuva ladosta +kuuluva outo ääni oli, se seisoi kahdella jalalla ladon oven edessä. + +Silloin pamahti laukaus. Kalle oli ampunut ja tähdännyt suoraan +rintaan. Ja nyt kajahti erämaan hiljaisuuteen karjahdus kahta +kauheampi. Peto syöksyi oviaukkoa vasten, ja koko lato heilahteli kuin +olisi se ollut paperista. Kalle lähetti toisen laukauksen, ja tällä +kertaa peto aukaisi veristävän kitansa kuin aikoen nielaista koko +ladon. Sitten se ääntä päästämättä keikahti selälleen ja jäi, käpälät +taivasta kohti, makaamaan liikkumattomana. + +Mutta nyt olivat Kallenkin voimat lopussa. Jännitys oli ollut liian +suuri. Hän lysähti ladon lattialle kuin lankavyyhti ja pistooli kirposi +hänen kädestään. Ola riensi häntä auttamaan, nostaen hänet istumaan +ladon seinää vasten. Unohtaen pelkonsa riensivät Pekka ja Sirkkakin +hänen luokseen lohduttamaan häntä. + +— Älä ole milläsikään, Kalle, se on kuollut, sopottivat he yhtä aikaa. + +Mutta Kalle kohottautui omin varoinsa istumaan ja virkkoi raukeasti +hymyillen: + +— Minä ta-poin sen! + +Vähitellen he toipuivat pelästyksestä ja rupesivat neuvottelemaan. Ei +pitänyt vielä lähteä ladosta ulos, sillä ei ollut aivan varmaa, oliko +peto todella kuollut. Kalle otti jälleen pistoolin käteensä, ja Ola +salonkikiväärin. Niin he istuivat hiljaa kuiskutellen ainakin runsaan +tunnin. Mutta kun ladon edessä makaava peto ei hievahtanutkaan, he +uskalsivat viimein kömpiä ladosta ulos. + +Ohoo! Olipa se koko köriläs! Melkein yhtä suuri kuin täysikasvuinen +lehmä! Pekka, jonka pelko oli jo aikoja sitten hävinnyt, kiipesi +seisomaan karhun vatsan päälle ja lakkia heilutellen hihkaisi niin, +että korpi raikui: + +— Eläköön karhunkaataja! + +Olaa nauratti. Olipa se Pekka nyt miestä poikaa, kun ei ollut vaaraa +enää. + +Pekka häpesi ja puitti nopeasti alas. Mutta Kalle virkkoi sovittavasti: + +— Ei pidä Pekkaa pilkata. Luulenpa, että pelkäsimme vähän itsekukin. Ja +astuen metsän kuninkaan luo hän jatkoi juhlallisesti: + +— Turkin riistämme nyt sinulta, mesikämmen! + + + + +NELJÄS LUKU. + + +Nyt alkoi karhun nylkeminen, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä. +Pojille ei ollut ennen sattunut sellaista hommaa. Mutta he olivat +neuvokkaita miehenalkuja, jotka eivät niinkään vain masentuneet +vaikean tehtävän edessä. He siis neuvottelivat, miten tuo työ olisi +suoritettava. + +Kalle muisti kuulleensa, että karhua nyljettäessä oli ensin viillettävä +nahka raajojen sisäpuolelta ja vatsan kohdalta halki ja sitten +ruvettava nylkemään sivuille päin. Siis tuumasta toimeen. Pojat kävivät +innostuneina työhön käsiksi, ja ennen puolta päivää oli mesikämmeneltä +riisuttu turkki. + +Mutta kylläpä he olivatkin sen näköisiä. Yltäpäätä veressä ja karhun +talissa kuin teurastajat konsanaan. Pekalla oli naamakin ihan veren +vallassa, kun hän verisellä kämmenseljällä oli tuon tuostakin +pyyhkäissyt hikistä otsaansa. Aurinko kiersi rataansa jo toista kertaa, +kun he illalla kyykkivät paitasillaan nuotion ympärillä pestyään +vaatteensa joessa ja asetettuaan ne kuusen oksalle kuivamaan. + +Kalle oli pystyttänyt ladon eteen tukevan seipään ja ripustanut +siihen karhun taljan kuin voiton merkiksi. He istuivat nyt kaikki +tulen ympärillä, syöden illallistaan ja karkoitellen tungettelevia +muurahaisia loitommas. + +— Neiti Sirkka saa nyt suoda anteeksi, että esiinnymme vähemmän +sopivasti puettuina. Mutta me olemme tulleet sodasta kuningas +Mesikämmentä vastaan ja huuhtoneet hurmetta valuvat vaatteemme joessa, +lausuili Ola juhlallisesti. + +— Mitä te minusta välitätte! Minä kuvittelen, että te olette +hurstikauhtanaisia muinaissuomalaisia, jotka ovat kokoontuneet +uhrijuhlaan. Opettaja näytti sellaisen taulun koulussa. Siinä oli +johtaja ihan Kallen näköinen. + +— Entäs minä... näitkö minua siinä kuvassa? uteli Pekka. + +— Kyllä... sinä pitelit johtajan miekkaa hänen selkänsä takana. + +— En minä halua olla palvelija. Minä tahdon olla vapaa mies niinkuin +toisetkin. + +— Niin... vapaita miehiä olemme jokainen... metsän urheita poikia, +jotka veroitamme Tapion aittaa. Siinä köljöttää ukko ilman turkkia. +Pojat, osoittakaamme kaatuneelle vihollisellemme kunniaa ja +peittäkäämme hänen ruumiinsa havuilla. + +Kalle nousi ensimmäisenä ja rupesi karsimaan oksia lähellä olevasta +kuusesta. Hetken kuluttua oli karhu haudattu valtavan havukasan alle. + +— Mutta mistä ihmeestä metsän kuningas eksyi tänne? kummasteli Ola, +kun pojat olivat jälleen istuneet tulen ympärille ja hörppivät Sirkan +keittämää kahvia. + +— Siitä pitää ottaa selvä. Kukaties on tässä lähellä haaska. + +Vaatteet olivat jo kuivuneet, ja pojat pukeutuivat nopeasti. Kulkien +jokivartta ylös, Pekan piilopaikan ohi, he saapuivat pienen jängän +laitaan, jota yhdeltä puolen reunusti tiheä pajupensaikko. Siellä, +muutaman pajupensaan takana, makasi lehmän raato, josta taka-osa oli jo +melkein syöty. + +— Tässä on nyt arvoituksen selitys, sanoi Kalle. — Karhu on maannut +myöhään pesässään ja lähtenyt sitten saalistamaan. Koko talven +nukuttuaan se on ollut nälkäinen ja käynyt uutisasukkaan lehmän +kimppuun armotta. Kukahan onneton laski karjansa näin aikaisin ulos? + +— Siltä on loppunut heinät, niinkuin usein käy täällä pohjoisessa, ja +niin on lehmät täytynyt laskea ulos, selitti Ola. + +— Niin, sanoi Pekka, joka ei ollut kuunnellut Kallen selitystä. — +Siksi oli karhukin niin levoton, kun me yövyimme liian lähelle sen +aterioimispaikkaa, Kesäkarhu voi toisinaan yltyä ihan hirmuiseksi, jos +sitä häiritään. + +— No... se ukkeli ei enää syö toista lehmää, yhtyi puheeseen Kalle. — +Me olemme pitäneet siitä huolen. + +— Niin... me olemme pitäneet siitä huolen, toimesi Pekkakin. + +— Ainakin sinä huusit niin paljon kuin kurkusta lähti, veisteli Ola. + +— Mitäpäs muutakaan olisin voinut tehdä, puolusteli Pekka. — Peto +pelkää ihmisääntä. Siinä on kuninkaallinen kaiku, joka ilmaisee +luomakunnan herran ja käskijän. + +Paluumatkalla käytiin katsomassa Pekan piilopaikkaa. Se oli kuin +pienoinen luola kahden kallion välissä. + +— Ja siinä on sitten sen kuninkaallisen käskijän palatsi, nauroi Ola, +joka ei malttanut olla tekemättä kiusaa Pekalle. + +Pekka suuttui ja lähti juoksemaan. + +— Minä eksyn uudestaan, niin pääsette minusta, huusi hän. + +Mutta Kalle rupesi sovittamaan. Ei pitänyt leikistä suuttua. Ja +sitäpaitsi saatettiin hän jo jättää Pekka rauhaan. Eikö päätetty niin +kerta kaikkiaan? + +Sama se. Pekka houkuteltiin jälleen seuraan, ja niin lähdettiin +leiripaikkaa kohti. + +Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun karhun päältä oli +kuusenhavut viskottu syrjään. Ilmeisesti oli joku heidän +poissaollessaan käynyt täällä. + +— Tämähän on merkillistä, tuskitteli Ola. Hän alkoi jo kohta toden +teolla uskoa kummituksiin. + +Oli suunnilleen puolen yön aika, ja aurinko ajelehti taivaalla +huntuunsa verhoutuneena. Se paistoi punaisena, ja sen laidat +liekehtivät ja leimusivat sulan metallin tavoin. Sitä saattoi paljain +silmin katsoa. + +— Kuka kumma on täällä käynyt nuuskimassa? ihmetteli Kallekin. + +Pekkaa ja Sirkkaa alkoi jo uudelleen pelottaa. Läheltä piti, etteivät +he ruvenneet itkemään. Mutta he olivat jo kuitenkin siksi paljon +kokeneet tämän vuorokauden kuluessa, että jaksoivat hillitä itsensä. + +— Se on varmaankin ollut ihminen, virkkoi Sirkka vapisevin äänin. + +— Kukapa muu... mutta haluaisin tietää, kuka, vastasi Ola. — Hei, jos +siellä metsässä on joku, niin astu esiin! jatkoi hän huutaen. — Taikka +muuten —. + +Hän ei ehtinyt lausettaan lopettaa, kun Sirkka nykäisi häntä takin +helmasta ja viittasi oikealle, metsän laitaan. + +— Tuolla seisoo mies... + +Pojat katsoivat osoitettuun suuntaan ja heidät valtasi kumma olo. Jos +he olisivat olleet autiolla saarella, he olisivat voineet vannoa, +että heidän edessään seisoi ilmetty Robinson Crusoe. Niin merkillisen +näköinen oli vieras. Paksu köysikimppu olalla, päässä tuohilipalla +varustettu lapinlakki ja jalassa rikkinäiset nahkahousut hän muistutti +metsäläistä, joka on vuosikausia asunut yksin, erillään muista +ihmisistä. Tukeva ryhmysauva kädessä hän astui nyt retkeläisiä kohti, +jotka vaistomaisesti perääntyivät muutaman askelen. + +— Päivää... vaikka yöpä nyt taitaa olla, tervehti hän. — Tekö sitä +olittekin! + +Ei se ollut mikään Robinson Crusoe, vaan Almasuvannon isäntä, Jaakko +Musikka, joka oli lähtenyt lehmäänsä hakemaan. + +— Se ei ole enää elävien ilmoilla, ilmoitti Kalle. — Tuossa on teidän +lehmäntappajanne. + +Hän osoitti nyljettyä karhua. + +— Niinpä ajattelinkin, kun ei sitä ruvennut kotiin kuulumaan. Vai te +sitä olette tämän pedon kaataneet. Teittepä hyvän työn. + +Ja Almasuvannon isäntä kertoi, että useana keväänä oli karhu näillä +main asustanut. Kerran ennenkin se oli jo heiltä lehmän syönyt. Ja nyt +meni toinen. + +Almasuvannon isäntä huokasi ja tuijotti tuleen. Lasten kävi häntä sääli. + +— Mutta — minkäpä sille tekee. Kun on mennyt, on mennyt, eikä sitä auta +surra. + +Hän tarkasteli karhun raatoa ja kysyi: + +— Ette kai te tätä mihinkään kuljeta? Meillä on syötävät vähissä. +Etteköhän luovuta tätä minulle, niin saan vellin höystöä? + +Pojat suostuivat siihen ilolla. Mitäpä he karhun lihalla tekivät, + +Sovittiin, että almasuvantolainen lähtisi hakemaan hevosta talosta, +joka sijaitsi vajaan penikulman päässä joen yläjuoksun varrella. Hän +vedättäisi sapilailla karhun raadon kotiinsa ja panisi lihat suolaan. + +— Korpit sen muuten nokkivat, tuumi hän puheensa päätökseksi. + +- Siinä samassa menee kai sitten taljakin. Sillä me olemme tässä +neuvotelleet, miten sen saisimme kulkemaan. + +— Aivan niin... mutta se pitää ensin kytkeä. Muuten se menee pilalle. + +Ja Almasuvannon isäntä ryhtyi heti taljaa kytkemään. + +Saatuaan työnsä valmiiksi hän asetti sen ladon seinää vasten ja virkkoi: + +— Siitä tulee komea nahka Uujoen pappilan lattialle, kunhan se +pehmitetään ja muokataan. Minä kyllä voin senkin tehdä, kun sain karhun +lihat. Sittenpä talvella toimitan sen postin mukana Uujoelle. + +Almasuvannon isäntä lähti hevosta hakemaan. Menomatkalla hän poikkesi +lehmän haaskalle, jonne pojat neuvoivat hänelle tien. + +— Ehkäpä siitäkin voi vielä jotakin korjuuseen panna, virkkoi hän +mennessään. + +Lapset rupesivat laittautumaan levolle. Edellinen yö oli ollutkin +hiukan katkonainen, jotenka uni nyt oli hyvään tarpeeseen. Ei ollut +myöskään enää pelkoa, että heitä nyt häirittäisiin. He nukkuivat +pitkälle, puoleenpäivään. + +Aurinko paistoi täydeltä terältään, kun he heräsivät ja rupesivat +laittamaan tulta. Karhun lihat ja talja olivat hävinneet; Almasuvannon +isäntä oli käynyt ne hakemassa. Lapset haukkasivat hiukan aamiaista, +kokosivat tavaransa ja lähtivät jatkamaan matkaansa. + +Iltapäivällä he saapuivat Almasuvannon uudistalolle, jossa talonväki +otti heidät ystävällisesti vastaan. Emännällä oli pata liedellä; hän +keitti parast'aikaa karhun lihaa. + +— Vai sellaisia karhunkaatajia te olette, puheli hän hyväntuulisena. +— Teittepä hyvän työn, kun tapoitte pedon; se olisi koko kesän ollut +karjaa uhkaamassa. Äpyli-riepu! huokasi hän sitten, — Minä jo aavistin, +että sille on käynyt huonosti, kun ei alkanut kuulua. On täällä metsän +kiveliössä oltava, on. + +— Miksei isäntä ole koettanut ampua sitä? kysyi Ola. Hän ihmetteli sitä +tyyneyttä, millä erämaan ihmiset alistuivat kohtaloonsa. + +— No kun ei ole oikein niitä pyssyvärkkiäkään... pahanen haulikon +räiskä vain. Eikäpähän tuota ole liettynytkään pitkiin aikoihin, +puolusteli isäntä itseään. + +— Mitenkäpä se talvella tiettyisi? Makaahan se... karhu. Olisit +kiertänyt... joutessasi ja neuvottanut sitten vaikka lensmannin +ampumaan. Ainahan se kyselee karhun pesiä... + +— No... ammuttuhan tuo nyt on. Ei siihen enää tarvita lensmannia. + +Almasuvannon isäntä oli kaivanut piippuvehkeensä esiin ja istui pirtin +pankolla hiukan nyreän näköisenä. + +Emäntä kantoi karhukeiton pöytään ja kehoitti lapsia syömään. Mutta +-ei ottanut rokka oikein maistuakseen. Se maistui liiaksi metsälle, +niinkuin isäntä sanoi. Pikku Sirkka ei voinut syödä ollenkaan, eikä +juuri Pekkakaan. Mutta Ola ja Kalle pistelivät keittoa puulusikalla, +vaikka sisu tuntui panevan vastaan. He eivät kuitenkaan viitsineet +kieltäytyä — Kalle varsinkaan. Ja niin he söivät hyvän annoksen tuota +kitkeränmakuista ruokaa. + +— Eihän se metsäperäläinen osaa ruokia valmistaa, puheli emäntä. — +Mutta kyllä nuo meidän mukulat sen sijaan pistelevät. + +Ja hyvin näytti keitto talon lapsille maistuvankin. Pieni, viisivuotias +pojan tenavakin, jolla ei ollut muuta yllään kuin risainen paita, +pisteli keittoa suurella puulusikalla ja virkkoi tuon tuostakin, +kääntyen nauraen vierasten puoleen: + +— Karhutoppaa! + +Mutta olipa ystävällisellä emännällä sen sijaan viiliä Sirkalle ja +Pekalle. Kokonainen suuri pytty kannettiin kummankin eteen. Ja ylpeinä +kuin kuninkaat he istuivat pyttyjensä ääreen. He jakoivat viilin +keltaisen pinnan eri valtakuntiin ja maanosiin ja sitten kilpailivat, +kumpi heistä ennemmin sai jonkin valtakunnan "hävitetyksi". Pekka se +tavallisesti peri voiton. Mutta voitti Sirkkakin kerran. Hän popsaisi +Portugalin yhdellä siemauksella. Pekka ei kerinnyt sitä kyllin nopeasti +löytämään — hän oli hiukan heikko maantieteessä. Mutta se olikin Sirkan +ainoa voitto. Venäjät, Turkit ja Unkarit söi Pekka puolta nopeammin +kuin Sirkka, eikä tämä sitä pahakseen pannut. + +— On ne nuo lapset, ihmetteli Almasuvannon isäntä, — kun pitää +viilipyttykin riikeihin jakaa. + +Ilta kului haastellessa. Almasuvannon isäntä oli mainio kertoja. +Emännän sanojen mukaan hän olikin oikeassa virassaan, kun pääsi +"muistelemaan". Ja kylläpä Jaakko Musikalla muisteluksia olikin. + +Hän kertoi tietäjistä ja noidista, jommoisia oli ennen vanhaan asunut +ympäri Lapinmaata. Ne olivat olleet niin väkeviä, että olivat tappaneet +toisensa penikulmien päästäkin. Ja paljaalla sanansa voimalla vallan. + +Sellainen oli ollut Kiurun Hannukin. Hän oli kerran riitaantunut +erään toisen noidan kanssa mikkelikirkolla. "Katto sie etheesti, +näetkö kevättä vielä!" oli Hannu kerskunut. "Aina mie senthään siinä +pärjhään kuin siekin!" oli toinen rinnustellut. "Sepä saahaan nähhä. +Ennenkuin jäät lähtevät Kiurujärvestä, oIet sie lautojen välissä!" Ja +niin oli käynyt. Ennenkuin Kiurujärvestä lähtivät jäät, tuotiin Vesman +Jeremi kuolleena kirkolle. Hän oli kaatunut höyläpenkin päälle, sanaa +puhumatta. Kiurun Hannu oli hänet tappanut viiden penikulman päästä. + +Lapset kuuntelivat höröllä korvin. Olipa hyvä, että nyt oli valoisa +vuodenaika, muuten olisi Sirkkaa ruvennut pelottamaan. Musikan Jaakko +näytti kovin salaperäiseltä kertoessaan. Hänen mustat silmänsä +kiiluivat kuin karhulla. Emäntäkin unohtui hetkeksi kuuntelemaan hänen +juttujaan. + +— Kyllä se meiän isä noita osaa, hymähti hän sitten kuin puolittain +pilkalla. + +Mutta Jaakko sylkäisi pitkän syljen ja virkkoi rauhallisesti + +— Toet ne kuitenkin on. + +Ja hän rupesi juttelemaan Ahimelekista, joka oli asunut Sompion +puolessa vanhaan aikaan. Siinä se oli sitten ollut noita! Niin taitava, +että oli saattanut muuttaa itsensä milloin ketuksi milloin karhuksi — +aina tilanteen mukaan. Olipa kerran muuttanut itsensä säynäjäksi ja +uinut Luiroa alas ottaakseen selvää, mistä johtui, ettei lohi noussut +jokea ylös. Aina jokisuulla saakka oli käynyt ja joutunut jo kerran +uutistalokkaan nuottaan, mutta pelastunut viime tingassa potkaisemalla +itsensä yli venheen laidan. Oli neuvonut vaimolleen ja tyttärelleen, +millä keinoin nämä herättäisivät hänet lovesta, kun hän kotirannassa +tarttuisi heidän nuottaansa. No niin... muutamana päivänä vetivätkin +sitten vaimo ja tytär suuren säynäjän maalle, arvaten sen Ahimelekiksi, +joka oli palannut retkeltään. He kantoivat kalan pirttiin ja rupesivat +muistelemaan loitsulaulua, jonka isä oli heille lähtiessään opettanut. +Mutta kuolemakseenkaan he eivät kumpikaan enää muistaneet sitä. Kala +rupesi jo mätänemään pirtin penkillä, kun tytär muutamana päivänä +kehrätessään yht'äkkiä muisti: + + "Ahimelek Anterias, + paijelee jo pajas!" + +[Ahimelek Antelias, nousepas jo ylös! (lapin kieltä).] + +Silloin ilmestyi isä Ahimelek yht'äkkiä pirtin penkille istumaan. Äiti +ja tytär jo riemastuivat. Mutta — samassa kuin Ahimelek yritti ruveta +puhumaan, loksahtivatkin hänen leukansa irti ja putosivat lattialle. +Hän oli kuollut. + +Lapset kuuntelivat jännittyneinä. Olivatpa ne merkillisiä juttuja — +totta tosiaan! Ola muisti lukeneensa Amerikan intiaaneista melkein +samankaltaisia kertomuksia. Istui kaksi noitaa vastakkain ja tuijotti +toisiaan tulen yli, joka paloi heidän välissään. He olivat päättäneet +kaksintaistella sillä tapaa. Tuijottivat tuntikausia silmät kovina, +kunnes yht'äkkiä — toinen, heikompi, kellahti selälleen ja oli kuollut. +Toinen tappoi hänet henkensä voimalla. + +Niinpä niin... maailmassa oli paljon salaperäistä, niinkuin täällä +Lapissakin. Oli sellaisia paikkoja metsissä ja tuntureilla, joissa ei +saanut unta. Ylös ajettiin väkisellä, ja niin piti siirtyä toiseen +paikkaan. Ne olivat haltioiden asuntoja. + +Olipa Lapissa vanhaan aikaan asunut jättiläisiäkin, oli kokonaisia +kyliä, joiden asukkaat polveutuivat jättiläisistä. Niinkuin +Nilivaarakin Kittilässä. Kerrankin olivat hukat ajattaneet muuatta +jättiläistä kokonaisen päivän. Tämä oli lopulta päässyt pujahtamaan +erään kalastajan tupaan. Kalastaja asui järven saaressa ja makasi +korkealla, katonrajassa olevassa vuoteessaan, jättiläinen hyppäsi +vuoteen reunalle. Sieltä eivät sudet tavoittaneet häntä, kun hän istui +niin korkealla. Jalkojaan heilutellen oli jättiläinen vain lauleskellut: + + "Hei, killeririepuja, + hei, killeririepuja!" + +Silloin oli kalastaja herännyt ja huomannut, kenet oli saanut +vuodetoverikseen. Hän rupesi miettimään, millä keinoin pelastuisi. +Kun jättiläinen nyt siinä istui ja lauleskeli, työnsi hän tämän +yht'äkkiä sängyn reunalta alas. Jättiläinen putosi lattialle, ja +silloin hänen vyönsä ratkesi. Kaikki siinä olleet hopearahat holahtivat +pitkin permantoa. Sudet hyökkäsivät jättiläisen kimppuun ja repivät +kappaleiksi. Kun ne sitten olivat lähteneet tiehensä, kiipesi kalastaja +vuoteeltaan alas, kokosi jättiläinen hopeat ja tuli rikkaaksi mieheksi. + +Tällaisia tarinoita Almasuvannon isäntä kertoi. Retkeläiset istuivat +korvat hörössä. Lappi rupesi tuntumaan heistä vielä salaperäisemmältä +kuin ennen. He kulkivat tonttujen, tietäjien ja jättiläisten +valtakunnassa. Kukaties he vielä itsekin kohtaisivat sellaisia. + +Oli jo myöhäinen, kun Jaakko Musikka lopetti. Päät mitä ihmeellisimpiä +asioita täynnä paneutuivat lapset nukkumaan. Emäntä oli kantanut +sisään tuoksuvia heiniä ja levittänyt heille oikein mukavat vuoteet. +Tyytyväisinä matkaansa, talonväkeen ja koko maailmaan he nukahtivat, ja +aurinko oli jo kiivennyt korkealle, kun he seuraavana aamuna heräsivät. + +Käki kukkui lähelläolevassa koivikossa. + + + + +VIIDES LUKU. + + +Almasuvannon isäntä lähti heitä venheellä saattamaan. Joki oli +useita penikulmia kuljettava, ja olisi ollut jo aikaisemminkin, jos +retkeläisemme vain olisivat halunneet sitä käyttää. Mutta heillä oli +vähän rahaa, ja se oli saanut heidät kieltäytymään. Sitä suuremmalla +ilolla he nyt tervehtivät Almasuvannon isännän ystävällistä tarjousta. + +Joki mutkitteli korkeiden rantojen välissä. Toisinaan ne kohosivat niin +korkealle, että sai melkein pystyyn katsoa, ennenkuin erotti törmän +reunan. Kesällä ne lainehtivat hyväntuoksuista luonnon heinää. Jaakko +Musikka selitti, että tällaisia niittyjä kutsuttiin keläsniityiksi, +koska ne sijaitsivat korkeilla jokitörmillä. + +Seutu oli aivan asumatonta, Almasuvannon uudistalosta oli kolme +penikulmaa lähimpään naapuriin, ja sinne, Kunnasenvaaraan, oli +Almasuvannon isäntä luvannut lapset saattaa. Hän aikoi kalastella +paluumatkalla, sillä ruokavarat olivat näin kesän alussa sangen niukat. + +— Ettekö ole koettaneet onkia? tiedusteli Almasuvannon isäntä. + +Eivätpä he vielä olleet isosti kalastaneet. Viimeistä edellisessä +yöpaikassa he olivat uistelleet, ja Pekka oli saanut kolmen kilon +painoisen hauin. + +— Täällä on runsaasti kalaa... näissä vesissä, ja tähän aikaan vuodesta +on kala hyvä ottamaan. Nälkä se on hänelläkin talven jälkeen. + +Pojat selittivät, että heillä kyllä oli aikomus koettaa kalaonneaan, +kun löytävät sopivan paikan. Näihin saakka olivat eväät vielä +riittäneet. Mutta eihän kalakeitto luotaan lykännyt. + +— Eipä ei, arveli Jaakkokin. — Siikatauro varsinkaan... + +Sirkka uteli, mikä se "tauro" oli. Jaakko selitti. Tauroksi sanottiin +sellaista keittoa, joka oli tuoreesta kalasta keitetty. Kun kala +turposi ja paisui, sanottiin sitä tauroksi. + +Sirkasta oli hauskaa kuulla outojen sanojen selityksiä. Hän kyllä osasi +paikkakunnan kieltä, mutta aina silloin tällöin tuli esiin outo sana, +jonka merkitystä hän ei ymmärtänyt. Jaakko-isäntä selitteli mielellään. +Hänestä tuntui mukavalta olla opetusmestarina näille isoja kouluja +käyville, eikä hän huomannut haastellessaan, että kilometri toisensa +perästä livahti kuin itsestään. + +Suvanto loppui, ja nyt oli tartuttava sauvoimiin. Jaakko siirtyi +perään, sillä se oli tärkein paikka sauvottaessa. Kalle vuorotteli +Olan kanssa keulassa, ja koko hyvin he tuntuivat olevankin taitoon +perehtyneitä. Almasuvannon isäntä antoi heille tunnustuksensa, ja siitä +olivat pojat mielissään. + +— Pitää vain katsoa, ettei päästä venettä kankoamaan, huomautti +Jaakko-isäntä. + +Mutta sitä sanaa ei taas Sirkka ymmärtänyt. Jaakko Musikka sai ruveta +selittämään. + +— Kankoamiseksi sanotaan sitä, kun vene, kääntyen hiukan +poikkiviistoon, rupeaa jurraamaan vasten virtaa niinkuin itsepäinen +nautasonni, joka ei tahdo seurata taluttajaansa. + +Ja Almasuvannon isäntä painallutti täydellä voimalla, niin että vene +viuhuen halkaisi virran vuolletta. + +Nyt Sirkka ymmärsi. Hänestä oli tämä Perä-Pohjolan kieli ihmeellisen +rikasta sanoista ja sanankäänteistä. Oli oikein jännittävää kuulla +Almasuvannon isännän selityksiä. + +— Katsokaapa tokkimuksia! huudahti samassa Pekka, joka uteliaana oli +silmillään seurannut joen molempia rantoja. + +— Kas... siellähän näkyy olevan koko virkakunta, nauroi Almasuvannon +isäntä. + +Rannalla, muutamassa lahdenpoukamassa hyppi ja päristeli joukko +eriskummallisen näköisiä, töyhtöpäisiä lintuja. Ne melusivat aivan kuin +olisivat riidelleet, hyppivät ja lentelivät edestakaisin ja näyttivät +todellakin olevan sotajalalla keskenään, päättäen niiden kirkumisesta +ja toistensa nokkimisesta. Ne olivat töyhtöhyyppiä. Muutamalla oli +valkoinen läikkä kurkun alla aivan kuin papin kaulus. Almasuvannon +isäntä selitti: + +— Se on "pastori". Ja osoittaen eräitä toisia hän lisäsi: + +— Ja nuo tuolla ovat "lautamiehiä". + +Pekka seurasi uteliaana lintujen leikkiä. Häntä huvitti erikoisesti, +että niillä Almasuvannon isännän selityksen mukaan oli kullakin omat +nimensä. Sillä siellä oli paitsi edellämainittuja vielä "lukkari", +"tuomari" ja "kruununvouti". Olipa "nimismiehiäkin" pari kappaletta. +Todellakin kokonainen virkakunta! + +— Mistä ne ovat sellaiset nimet saaneet? tiedusteli Pekka. + +— No kun ne hääräävät juuri kuin herrat... pitävät käräjiä ja +kekkuloitsevat. Katsokaapa nyt pappia. Eikö se ole aivan ilmeisesti +kuin mikäkin pitäjän rovasti, arvokas ja juhlallinen. Ja lautamiehet +unisen näköisiä kuin konsana virkaveljensä käräjillä. + +Sinne jäivät tokkimukset välejänsä selvittelemään, ja venhe liukui +hyvää vauhtia jokea ylös. Almasuvannon isäntä oli mestari sauvomaan. +Pienellä painalluksella hän sai venheen kulkemaan. Se oli hän, joka +varsinaisesti ohjasi. + +— Taitoa sitä tähänkin tarvitaan, kehaisi hän, kun Sirkka ihmetteli +venheen kepeätä kulkua. + +Puolenpäivän korvissa he saapuivat Kunnasenvaaran uudistaloon. + +Pirtinväki kerääntyi rantaan tulijoita vastaan. Vieras oli harvinainen +täällä kaukaisessa kiveliössä. Lasten saapuminen viritti iloisen +mielialan uudistalossa. Kunnasenvaaran emäntä, pieni, tiitterä nainen +kapsahti heti lieden ääreen ja keikautti mustakylkisen kahvipannun +tulelle. + +— Oikeassa oli meidän isä, kun sanoi, että tänä päivänä tulevat Uujoen +papin lapset, touhusi hän naureskellen. + +Iiska-isäntä istui penkillä lynkäpäittensä varassa ja muhoili +tyytyväisenä. + +— Mistä te sen tiesitte? utelivat lapset. + +— Sääsket kertoivat, vastasi isäntä. — Niitä ei ole täälläpäin +vielä näkynytkään, mutta jo oli aamulla kuin pilveä tuolla alhaalla +lepikossa. Isäntä viittasi tuvan peräikkunaan. + +Sirkasta siinä oli uusi ihme. Oliko se totta vai ei? Kunnasenvaaran +isäntä oli niin totisen näköinen, että ihan teki mieli uskoa. + +— Eipä vainkaan, puuttui emäntä puheeseen. — Mutta kun se tämä meidän +ukko on vähän niinkuin tietäjän sukua. Se tietää asiat etukäteen. +Tuossa makoili aamulla sängyssään unenhorteessa ja laukaisi yht'äkkiä: +"Uujoen papin lapset tulevat tänään!" Minä siihen, että "älä höpötä +taas". Mutta ei se muuta kuin vänkäsi, että tulevat ne. No minä, että +tulkootpa sitten, eivät ne vieraita ole, ovat tulleet ennenkin ja +käyneet talossa. Ja eikös tuo äijänköntys arvannut oikein! + +— Unissasiko näit? tiedusteli Musikan Jaakko. Häntä kiinnosti kaikki +salaperäinen ja outo. + +— Niin kai se oli, murahti isäntä, joka näytti harvapuheiselta. — Niin +oli kuin olisi joku sanonut, että tulevat. Ja vielä sanottiin, että +tytöllä on kenkä hieronut, jalkaa... + +Lapset katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja Sirkka punastui ja +kalpeni vuoron perään. Se oli aivan totta. Jo ensimmäisenä päivänä oli +vasemman jalan kenkä hangannut pahanlaisesti, mutta hän ei ollut siitä +hiiskunut mitään toisille. Illalla toisten huomaamatta hän oli sitä +voidellut sinkkisalvalla, jota hänellä sattui olemaan repussaan. Hän +oli pelännyt toisten hätääntyvän ja sen vuoksi ollut vaiti. Nukkumaan +pannessaan hän oli rukoillut, että Jumala lähettäisi enkelin auttamaan +häntä, koska hän muutoin pelkäsi jäävänsä jälkeen. Almasuvannossa se +oli jonkin verran asettunut, ja tänä päivänä oli ollut helppo, kun oli +saanut istua venheessä. Ihmeellistä, että Kunnasenvaaran isännälle oli +lähetetty sana. Se oli enkeli, joka sen oli tuonut. + +— Onko sinulla kenkä hangannut jalkaa? kysyi Kalle. + +— On, vastasi Sirkka hiljaa. + +Lapset katselivat vuoroin toisiaan vuoroin talonväkeä. Oli tämä maailma +kummallinen. + +— Riisupas kengät pois, niin katsotaan, kehoitti talon isäntä. + +Sirkka totteli. Kunnasenvaaran isäntä otti kengät tarkastaakseen, sillä +aikaa kuin pojat tutkivat Sirkan jalkaa. + +— Nämä ovat voitelun tarpeessa. Kyllä näistä kalu tulee, rauhoitteli +Iiska-isäntä. + +— Etkä ole puhunut mitään, toruivat veljet Sirkkaa. + +Tämä pillahti itkuun. Eihän hän ollut uskaltanut puhua. Oli pelännyt, +että toiset hätääntyisivät. + +— Urhoollinen pikku neiti, toimesi Kunnasenvaaran emäntä. — Älä ole +milläsikään, kyllä me sen parannamme. Voitelemme suolattomalla voilla +ja haudomme pehmeäksi. Huomen aamulla voit taas jatkaa matkaa. + +Sovittiin siis, että lapset yöpyisivät taloon ja vasta seuraavana +aamuna lähtisivät edelleen. Pojat käyttivät aikansa tutkimalla talon +läpikotaisin. He kävivät tallissa ja navetassa. Viimemainitussa +paikassa kiintyi Pekan huomio sonnivasikkaan, joka leveäotsaisena +katseli karsinastaan. Pekan mieli painahti apeaksi. Hän muisti +Tösselinsä. + +— Mikä teidän vasikan nimi on? kysyi hän emännältä. + +— Nuurperi. + +Pekasta se oli outo nimi. Miksi sellainen oli annettu? + +— No kun meillä on täällä sellainen paha nimismies, joka kiskoo +köyhältä viimeisenkin pennin. Niin tuo meidän isä, kun sattui +kärsimättömälle päälle, ja lapset tiukkasivat vasikan nimeä, sanoa +tokaisi, että "olkhoon vaikka Nuurperi!" Lensmanni oli käynyt samana +päivänä ulosotolla. + +Emäntä huokasi, valmistaessaan haudetta lehmille ja jatkoi: + +— Eihän se ole kyllä sopivaa, että elukoille annetaan ihmisten nimiä, +mutta se on tuo meidän isä niin itsepäinen... ja sitä paitsi — minä +olen kieltänyt lapsia, etteivät puhuisi vierasten aikana. + +— Ja kuitenkin sanoitte meille! + +— No... miten tuo nyt lie livahtanut, hätäili emäntä. — Pelkään, että +nimismies vielä sakotuttaa, jos saa kuulla. + +— Eikä sakotuta! huudahti Pekka. — Meillä oli sonnivasikka, jonka nimi +oli Tösseli ja se oli kenraali. Mutta sen söi piispa. + +Kalle ja Ola nauroivat. Pekan selityksestä saattoi saada ihan +hassunkurisen käsityksen. Kalle selitti emännälle asian. + +— No niinhän minä sanoin! kiivaili Pekka. + +— Sinä sanoit: meidän Tösseliä kenraaliksi, kiusoitteli Kalle. + +— Enpähän sanonut! + +— Sanoitpahan! + +— En sanonut! Ja samassa karkasi Pekka Kallen kimppuun, ja navetassa +alkoi aika rätäkkä. + +— Pojat, älkää viitsikö! rauhoitteli Ola, Mutta Kunnasenvaaran emäntä +nauroi: + +— Ai, ai noita Uujoen papin poikia! Kyllä nuo vain perille kostuvat, +kun ovat noin kipakoita. + +— Tuo Pekka on sellainen tosikko, nauroi Kalle. + +— Siitä tulee pappi niinkuin isästäänkin, arveli emäntä. + +— Ei tule! puuskutti Pekka. + +— No mikäs sinusta sitten tulee? + +— Insinööri. + +— No sitten sinä rakennatkin meille rautatien, nauroi emäntä. + +Siitä ei Pekka ollut yhtään varma. Häntä hiukan harmitti, että +emäntäkin ilkkui hänelle. Se oli kyllä väärinkäsitys Pekan puolelta, +sillä Kunnasenvaaran emäntä oli oikein ystävällinen ja hyvä ihminen. + +Pojat lähtivät kiertämään ympäristöä, kun heillä kerran oli hyvää +aikaa. He painuivat metsään täydessä sovussa. Pekka oli unohtanut +suuttumuksensa, ja heillä oli yllin kyllin juteltavaa. Ola ihmetteli +kansan huumorintajua. + +Paiskatapa nyt vasikka nimismiehen kaimaksi! Se oli mainiota! Olikohan +Iijäven lappalaistaloissa yhtään "Venskiä", kun hänenkin isänsä oli +nimismies? + +— Enpä luule, virkahti Kalle. — Sinun isäsihän on tunnettu +lempeydestään. + +— En minäkään uskoisi, sillä pappa on kovin pehmeänahkainen. + +Ja siitä sukeusi poikien kesken periaatteellinen keskustelu, miten +kansaan oli suhtauduttava. Historian opettaja oli tunnilla maininnut +vanhan sananparren, että "gör bonden rätt, men aldrig gott" [tee +talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää], ja sen johdosta oli +Mikko Muikku välitunnilla kiivaillut ihan punaisena, että "kunpa +tekisivät oikein!" Mutta sitä ei oltu tehty. Talonpoikaa oli sorrettu +vuosisatoja. Ei siis ihme, että hänessä oli herännyt epäluulo ylempänä +olevia kohtaan. Siitä olivat pojat yksimielisiä. Mutta siinä erosivat +heidän mielipiteensä, että Kalle väitti talonpojan kyllä ymmärtävän +hyvääkin. Almasuvannon isäntä oli siitä selvänä esimerkkinä. Kun hän +sai karhunlihat, hän lupasi parkita taljan ja vielä päällepäätteeksi +kyyditsi heitä ilmaiseksi. Ja tässä talossa heitä oli hoidettu kuin +omaisia. Siskon kipeä jalka vahvisti taas sen tosiasian. + +— No niin... ei väitellä. Hyviä ihmisiä täällä on joka paikassa. +Sovitaan siitä, että tuo vanha sananparsi pitää paikkansa kaikkialla +muualla, mutta ei Lapissa, Se on se poikkeus, joka vahvistaa säännön. + +— Sovitaan! Se on oikein! Pojat löivät kättä sen päälle. Lappi oli +rauhoitettu alue, jonne eivät ulottuneet muun maailman riidat. + +He olivat nousseet korkealle vaaralle, jolta oli laaja näköala +ylt'ympäri. Etelässä hohti taivaanranta sinisenä, mutta vaaleni +pohjoista kohti. Suuret metsät levittäytyivät joka puolella +silmänkantamattomiin. Täällä oli vielä puuta, mutta tuolla pohjoisessa, +mistä tunturit välkkyivät heitä vastaan, se harveni, kunnes se kokonaan +loppui Iijärven ja Uujoen välillä. Siellä ei kasvanut enää muuta kuin +vaivaiskoivu. + +— Kaukana on jo kaupunki, tuumi Kalle. — Missähän lie Väinö Virtanen? +On tietysti matkalla Ruotsiin ja herrastelee laivankannella +kävelykeppeineen. + +— Niin... se Virtanen on vähän "knapsu", virkkoi Ola. + +— Siitä ei olisi näiden maiden tarpojaksi. + +Siitä olivat toverukset yhtä mieltä. Sellaisista herrahtavista +koulupojista, joiden mieliharrastuksena oli hakkailu ja viime kuosin +mukaiset vaatteet, ei ollut Lappiin. Täällä ne olisivat uupuneet suohon +damaskeineen ja kävelykeppeineen. + +— Minä en sitten välitä tytöistä! huudahti Pekka. — Meidänkin luokalla +on muutamia poikia, jotka ovat olleet haaleissa. Ätsh, sellaisia +mammanpoikia! + +— Kyllähän niistä tytöistäkin saattaa välittää, mutta ei niiden perässä +pidä hypätä Väinö Virtasen lailla. + +Olalla oli oma salaisuutensa. Hän oli "pihkassa" muutamaan suomalaiseen +tyttökoululaiseen, joka asui samassa pihassa. Mutta Olan "tykkääminen" +rajoittui vain iltahaaveiluihin ja kömpelöihin lemmenlauluihin, joita +hän kyhäsi muistikirjaansa. + +— Ahaa... sinä tarkoitat Tyyne Haapalaa, ilkkui Pekka. + +Olaa satutettiin arkaan kohtaan. Hän punastui korvia myöten. Mutta +tällaisessa tilaisuudessa, jolloin ympärillä aaltoilee aava erämaa +ja pojan rinta on eränkävijän mieltä täynnä, hempeys vaihtuu +suuttumukseksi. Olan tukeva käsivarsi tarttui Pekkaa kaulukseen ja uusi +rytäkkä oli nousemassa. + +Mutta Kalle ehätti nyt väliin: + +— Pojat, äskenhän sovimme siitä, että Lappi on rauhan maa. Me emme +hyväksyneet tänne Väinö Virtasen kaltaista kekkuloitsijaa, vaan +karkoitimme hänet ulos. Emmeköhän nyt karkoita Tyyne Haapalaakin saman +tien? Ulos _femina_ [nainen] paratiisista! Mitä arvelette, pojat? + +— Samantekevä! Ulos _femina_ paratiisista! Vain äidit ja sisaret +tekevät poikkeuksen. + +— Ja se vahvistaa taas säännön, sanoi Kalle. + +— Minusta se rakkaus on vähän niinkuin ripulia, tuumi hän hetken päästä +kuin itsekseen. + +Katseltuaan vielä jonkin aikaa ympärilleen pojat lähtivät +paluumatkalle. Auringon asemasta päättäen oli päivä jo pitkälle +kulunut. Linnut pyrähtelivät alempana vaaran kupeilla, ja ylhäällä +heidän päänsä päällä lensi iso lintu siivet levällään. + +— Kotka! huudahti Kalle ja osoitti lintua, joka näytti katselevan +vaaran nokalla seisovia poikia. + +— Ensi kertaa näen sen, — vaikka olen Lapissa syntynyt, sanoi Ola. + +Hän seurasi kiinteästi komean linnun lentoa. + +— Ilmojen kuningas! huudahti Pekka, joka ei myöskään ollut sitä ennen +nähnyt. + +Kotka lensi suoraan pohjoista kohti. Pojat seurasivat sitä katseillaan +niin kauan kuin se näkyi. Viimein se erottautui vain pienenä mustana +pisteenä ja hävisi tunturien sineen. + +— Se meni viemään tietoa, että me olemme tulossa, sanoi Pekka. + +— Me olemme kuin roomalaiset, joiden edellä kotkat lentävät! huudahti +Kalle. — Me olemme matkalla Iijärveä ja Uujokea valloittamaan. Eläköön! + +Kolmen pojan huuto kajahti hiljaisessa kiveliössä, saaden lähiseudun +vaarat raikumaan. Pojat heiluttivat lakkeja pohjoista kohti kuin +hyvästiksi kotkalle ja lähtivät sitten astumaan vaaran rinnettä alas. + + + + +KUUDES LUKU. + + +Seuraavana aamuna oli Sirkan jalka siksi parantunut, että saatettiin +lähteä jatkamaan matkaa. Hyvä taival olikin jo kuljettu — +satakolmekymmentä kilometriä. Ja matkalla oli jo oltu runsas viikko. +Maat kohosivat yhä enemmän: lähestyttiin Maanselän tuntureita. + +Polkua oli helppo seurata. Vuoroin se kulki jokivarsia pitkin, +vuoroin poikkesi metsään. Soita oli vähäväliä, joiden yli kuljettiin +porraspuita pitkin. Paikoitellen olivat ne kuitenkin niin lahonneet, +että kulku kävi hankalaksi. Eräässä paikassa Pekka suistui suohon, ja +hänet oli sieltä vedettävä yhteisvoimin. Sirkka huusi täyttä kurkkua, +että "Pekka hukkuu!" Mutta Pekka puuskutti kuin mursu yltäpäätä +kurassa, ja huikeasti hurraten vetivät Ola ja Kalle hänet kuiville. +Onneksi oli lähellä lappalaisasumus, Pikku-Mattuksen kesäkota, ja +siellä sai Pekka kuivata riepujaan ja valmistautua uusien matkan +vaivojen varalle. + +Pikku-Mattus oli paikkaamassa verkkojaan, kun Kettusen komppania kolusi +sisään. Hän oli vanha lappalainen, joka aikoinaan oli siirtynyt tänne +Norjan puolelta. Vanhan vaimonsa kanssa hän asusti kesät turpeista +tehdyssä kodassaan, ajelehtien talvet uudistalokkaiden pirteissä. + +Hän oli pojille vanha tuttu. Joka syksy ja kevät he poikkesivat hänen +kodalleen. Sillä paitsi tuoretta kalaa kestitsi Mattus vieraitaan +hauskoilla tarinoillaan, joita pojat eivät koskaan väsyneet +kuuntelemaan. + +Nytkin hänellä oli vereksiä juttuja yllin kyllin. Kun pojat olivat +kertoneet karhun kaadosta, sai Pikku-Mattus siitä aiheen ruveta +kertomaan karhuista. Niitä oli monenlaisia, oli loihdittuja karhuja ja +oikeita karhuja. Loihditut mesikämmenet olivat ennen olleet ihmisiä, +jotka joku noita oli loihtinut karhuiksi. Ne tunsi aina niiden +eriskummallisesta käytöksestä. Ne eivät tavallisesti tehneet pahaa, +vaan saattoivat esim. aivan rauhallisesti seurustella karjan kanssa. +Sellainen oli ollut sekin karhu, josta Muotkajärven vanha setä oli +Pikku-Mattukselle kertonut. Se oli ollut ihmeellinen karhu. Joka aamu +se lähti lehmien kanssa metsään. Isäntä ihmetteli, miksi kellokas +aina takaisin tullessa jäi jälkeen. Hän lähti kerran katsomaan ja +huomasi ihmeekseen karhun istuvan mättäällä lehmänkelloa läppäämässä. +Kellokas märehti rauhallisena sen vieressä mitä suloisimmassa sovussa. +Se oli ollut entinen suntio, joka äkkiä muutamana kesäpäivänä oli +heinäniityltä hävinnyt. Muuan kuuluisa noita, jonka suntio oli +markkinoilla suututtanut, oli kostanut tälle tällä tavoin. Senvuoksi +suntio vielä karhuksi muututtuaankin pyrki entisiä virkatoimiansa +toimittamaan. Kun hän ei enää kirkonkelloon käsiksi päässyt, hän +läppäili lehmänkelloa. + +Lapset kuuntelivat jännittynein mielin. Pikku-Mattuksella oli +ihmeellinen kertojalahja. Hänestä ei oikein päässyt selville, +uskoiko hän itse omia juttujaan. Mutta kaikesta päättäen niin oli +laita, koskapa hänen mustat silmänsä aina rupesivat niin omituisesti +loistamaan, kun hän tuli muisteluspäälle. Satuja ne tietysti olivat +nuo hänen kertomuksensa, mutta yhtäkaikki niitä oli soma kuunnella. +Sirkasta tuntui, että he istuivat tontun luolassa. Niin omituisen +vaikutuksen teki Pikku-Mattus ja hänen pyöreä eukkonsa. + +— Mitä ne ovat ne suuret kuopat, joita on siellä täällä postitien +varrella? kysyi Pekka, kun Pikku-Mattus oli lopettanut kertomuksensa. — +Niitä on tuolla kankaallakin, tuon viimeisen suon takana kolme. + +Pikku-Mattus vilkastui. Hän laski kävyn kädestä lattialle, sytytti +piippunsa ja kertoi: + +— Ne ovat peuranpyyntihankaita. Niiliin pyydystettiin ennen peuroja, +kun niitä asusti runsaasti näillä main. Kaivettiin syvä kuoppa, jonka +suu peitettiin pyöreällä kannella. Keskellä oli akseli, ja kun peura +sattui kannen päälle, pyörähti luukku, ja peura putosi kuoppaan. + +Pikku-Mattus näytti käsillään, kuinka tuo "manööveri" tapahtui. Se oli +selvä. Lapset sen kyllä hyvin käsittivät. Siten oli Pikku-Mattus kerran +Muotkajärven vanhan sedän kanssa saanut peuran, jonka sarvet painoivat +kolme vanhaa leiviskää. + +— Kolme vanhaa leiviskää! huudahti Ola. — Etköhän muista nyt väärin, +Pikku-Mattus? + +Mutta puhuteltu ei kärsinyt vastaansanomista. Hän tarttui käpyynsä ja +silmäten Olaa halveksivasti tuhahti: + +— Kun et usko, niin ole uskomatta! Ei se ole uskonkappaleeksi luotukaan. + +Kalle antoi merkkejä Olalle, jotta tämä pysyisi vaiti. Mattus lopetti +muisteluksensa, jos vain joku rupesi tekemään huomautuksia. + +Mattuksen vaimo tarjosi kahvia. Sitä juotaessa lappalainen lauhtui ja +puhaltaen vatiinsa niin, että kahvi lainehti kuin pieni järvenselkä +myrskytuulella, hän virkkoi: + +— Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei kouluissa opita. + +— Niin on, Pikku-Mattus, tyynnytteli Kalle. — Kyllä me sen uskomme. + +Kallea halutti kuulla lisää Mattuksen muisteluksia. Sen vuoksi hän +esiintyi sovittavasti. + +— Niin — älä ota pahaksesi, Mattus. — Se kun minä vain ilman aikojani... + +Pikku-Mattus leppyi kokonaan, ja hetken päästä oli juttu uudessa +käynnissä. Olivat kai pojat huomanneet, että monessa paikassa, +varsinkin luolissa, oli kasoittain poronsarvia? + +— Niinkuin Ukonsaaressakin! huudahti Pekka. + +— Niin — siellä ja... muuallakin. Tiedättekö, mitä ne ovat? + +Kyllä pojat tiesivät, tiesi Sirkkakin. + +— Lappalaisten vanhoja uhrisarvia. + +— Niin ovat, vahvisti Mattus, ja hän pääsi puhumaan tästä +mieliaineestaan. Ennen oli Lappi ollut rikas ja mahtava. Jokaisella +lappalaisella poroja tuhatmäärin. Se oli ennen tämän nykyisen +maailmanjärjestyksen aikaa. Lappalaiset uhrasivat seidoille +[lappalaisten pakanuuden aikainen jumala], ja porot lisääntyivät. Ei +varastettu toisiltaan, vaan elettiin rauhassa. Jokaisella oli, ja +jokaiselle seita siunasi. + +— Mutta eikö se ollut pakanuutta? uskalsi Sirkka kysyä. + +— Niinhän sitä sanotaan, mutta kuka tuon nyt oikein tiennee. Silloin +ainakin lappalaiset uskoivat. + +— Älä sinä semmoisia juttele! torui Mattuksen vaimo. — Pakanuutta se +tietysti oli. Nyt eletään kristityssä maailmassa. + +Pikku-Mattus lakkasi muistelemasta. Eukon huomautus oli koskenut arkaan +paikkaan. Paikkakunnalla kerrottiin, että hänkin vielä toisinaan teki +taikoja ja uhrasi seidoille. Mutta ei näyttänyt Mattuksen loitsuista +olevan apua, koska köyhänä pysyi. + +Lapset olisivat pitempäänkin kuunnelleet hänen pakinoitaan, mutta +Mattus oli herennyt äänettömäksi. Pyytämälläkään ei häntä saatu enää +jatkamaan. + +Retkeläiset lähtivät siis jatkamaan matkaa. He jättivät hyvästit +vanhuksille, ja Kalle sanoi lähtiessään Mattukselle: + +— Syksyllä tuon sinulle suuren pussin sikarinpätkiä. Mutta sitten sinun +pitääkin muistella. + +Pikku-Mattus murahti jotakin, josta ei saanut selvää, oliko hän +hyvillään vai pahoillaan. + +Lapset työntyivät taipaleelle. Olikin jo hyvä hetki istuttu Mattuksen +turvekodassa. Kalle pahoitteli, että äijän jutut katkesivat kesken. + +— Pitikin sen ämmän tulla siihen huomautuksineen. + +Mutta Sirkka oli toista mieltä. Häntä peloittivat nuo monilukuiset +jutut seidoista ja staaloista [peikko, tonttu]. Miksi piti Lappi tehdä +kammottavaksi noituuden ja taikauskon maaksi? Eikö ollut hauskempi +kuvitella, että täällä kulkivat heidän edellään enkelit ja että juuri +täällä olivat taivaan tikapuut? + +— Mikä mistäkin tykkää, vastasi Kalle hiukan happamena. Pikku Sirkka +kulki vaieten ja näytti kovin väsyneeltä. + +— No niin! huudahti Kalle sitten iloisemmin nähtyään sisarensa +alakuloisen ilmeen. — Olkaamme pikku Sirkan kanssa yhtä mieltä, että +kuljemme kohti taivasta! Maanselän tunturit, jotka tuolta edestä käsin +pohottavat, näyttävätkin johtavan suoraan sinne. + +— Et saa pilkata! torui sisar loukkaantuneena. + +— Enhän minä pilkkaa, sisko rakas. — Minusta on vain hauskaa yhtyä +kannattamaan sinua. Sillä minustakin tämä Lappi on niinkuin taivaan +esikartano. + +Taivallettiin äänettöminä. Jokainen mietti omia ajatuksiaan. Kalle +ajatteli, mitenkä tuon kaiken, jota he olivat matkalla kokeneet +ja kuulleet, voisi yhdistää sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän +oli siksi suuri Lapin ihailija, ettei hänellä pohjimmalta ollut +mitään pikku Sirkankaan ehdotusta vastaan. Kaikki, mikä kaunisti +Lappia, olipa se sitten Raamatusta saatua tahi lappalaisten vanhasta +muinaistarustosta, sopi hänen mielestään sen koristukseksi, kunhan +tuo koristaminen vain tapahtui maulla ja kunnioituksella. Hän oli +ajattelevainen poika, joka yksinäisinä iltahetkinään oli tätäkin +asiaa mietiskellyt, vaikk'ei hän vielä pystynytkään aivan selviä +johtopäätöksiä tekemään. + +— Uskotko sinä, mitä Pikku-Mattus kertoi karhuista? kysyi Ola häneltä, +kun he olivat vaieten kulkeneet kappaleen matkaa. + +Kalle huitaisi kädellään. + +— Satuahan se on! huudahti hän, mutta jatkoi sitten kuin äskeisiä +mietteitään muistaen: — Mutta kun se sopii tänne Lappiin, niin +samantekevä. Se ei ollut mikään hullumpi historia. + +— Minä kyllä uskon, vakuutteli Pekka. — Uskon senkin, että karhunhammas +tuottaa onnea ja varjelee pahasta. + +— Siksikö sen otit? kysyi Ola. + +— Siksi juuri! Uskon, että kun pidän sitä ensi lukukaudella taskussani, +vetelen paljaita kymppejä vain! + +Toiset nauroivat. Pekka oli toisinaan mainio. Hän oli takonut äsken +tapetulta karhulta torahampaan irti. + +He kulkivat pari tuntia vaieten. Sade oli kastellut heidät likomäriksi. +Onneksi se oli kuitenkin mennyt ohi verraten pian, ja taas paistoi +aurinko täydeltä terältä. He saapuivat pienen joen partaalle, jonka +yli johti kaadettu petäjä. Ylikulku kysyi verraten suurta taitoa. +Pekka suoriutui kyllä omin voimin, samoin Ola. Mutta pikku Sirkka ei +uskaltanut lähteä yli. Ola otti hänet selkäänsä ja kantoi. Kalle tuli +viimeisenä. + +Mutta — miten ollakaan — päästyään keskelle jokea hän katsahti alas. +Hänestä näytti, että mustasta vedestä katseli häntä vastaan kaksi +omituista, kuumeista silmää. Tuntui siltä, kuin olisi kaadetun puun +alla ollut piilossa jokin suuri, hirveä olento, joka tavoitti häntä +saaliikseen. Se oli tietysti kiihtyneen mielikuvituksen vaikutusta +kaikki tyyni, ja Kalle naurahti itsekseen. Toiselta rannalta huuteli +Pekka iloisesti; hän oli jo päässyt yli. Kalle katsahti sinnepäin ja +kompastui samassa isoon oksaan. Polskis! Hän räpiköi kylmässä joessa, +ja virta vei häntä jonkin matkaa alaspäin. Mutta hyvänä uimarina hän +pääsi hetkisen ponnisteltuaan rannalle, jossa toiset ihmetyksissään ja +peloissaan olivat seuranneet hänen uimanäytöstään. + +— Tahallasiko hyppäsit? kysyi Ola, jolle Kallen päähänpistot eivät +olleet outoja. + +— Eikö mitä, vastasi tämä hampaat loukkua lyöden. — Minä putosin. + +— Sinulla olisi pitänyt olla karhunhammas, veisteli Pekka. — Emmeköhän +vasta teekin niin, että heitämme sen joen yli aina sille, joka +vuorollaan yrittää yli. Siten pääsemme jokainen ehjin nahoin. + +— Voimmehan koettaa, sanoi Kalle. — Mutta nyt pian tuli, jotta saan +kuivata vaatteeni. + +Pojat laittoivat tulen, ja Kalle sai riisua märät vaatteensa. Olan +takki yllään hän kykki nuotion ääressä kuin joku ihmissyöjä, paljain +säärin. Pian hän kuitenkin pääsi lämpenemään, kun sai kuumaa kahvia. + +— Enempi puita nuotioon! komensi Ola, — Mene sinä, Pekka, ja lyö tuolla +kassaralla muutamia kuivia oksia tuosta kaatuneesta pökkelöstä tuolla. + +Hän osoitti joen rannalla makaavaa suurta honkaa, jonka oksat +törröttivät taivasta kohti kuin apua anoen. + +— Mutta älä lyö jalkaasi, nauroi hän. + +— Minä kyllä tulen toimeen, sillä minulla on karhunhammas, sanoi Pekka +iloisesti ja lähti. + +Kun hän palasi hetken päästä, syli täynnä kuivia oksia, oli Olalla käsi +kääreessä. + +— No mikä nyt? kysyi hän hämmästyneenä, + +— Ola poltti kätensä, kahvipannu kaatui, selitti Sirkka silmät pyöreinä. + +Ola oli omituisen näköinen. Suu naurun mujeessa hän näytti olevan +itkuun purskahtamaisillaan. Se johtui polttavasta kivusta. + +— Vahinko, ettei meillä ole enempi karhunhampaita, ähki hän ja +purskahti sitten nauramaan. + +— Mikähän on seuraava vahinko? kysyi Sirkka, joka puolittain pelkäsi, +puolittain oli huvitettu tapahtumasta. — Sanotaanhan, ettei kaksi +kolmannelta. + +— Hameesi palaa! huudahti yht'äkkiä Kalle ja tempasi maasta kuusen +oksan, jolla rupesi hosumaan Sirkkaa niin paljon kuin jaksoi. Tyttö oli +ihan kalpea säikähdyksestä ja vikisi ja valitti kuin linnunpoikanen. +Palo saatiin kuitenkin heti sammumaan. Hameeseen vain tuli iso reikä. + +Retkeläiset eivät enää nauraneet. He olivat kokeneet onnettomuuksia +yhden päivän osalle enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki tuntui hyvin +kummalliselta. Oliko todellakin olemassa salatuita voimia? Nyt saattoi +sitä kysymystä vakavasti miettiä. Kalle, joka oli eniten lukenut, +tuskitteli itsekseen. Mokomaakin voi sattua. Hän ei jaksanut uskoa +mihinkään sellaiseen. Se oli sattumaa kaikki tyyni. + +Vähitellen mieliala keveni, kun he saivat uuden kahvin valmiiksi. +Paikalle oli hyvä jäädä yöksi. Siksi he levittivät rankisensa kahden +puun väliin joen rannalle. Kalle, jonka vaatteet olivat kuivuneet, +lähti ongelle. + +— Annapa minulle nyt se karhunhammas, niin saadaan nähdä, tuottaako se +onnea niinkuin Pikku-Mattus sanoi, nauroi hän ja lähti. + +Sillä aikaa toiset kaivoivat eväät esille. Puolen tunnin kuluttua +palasi Kalle kantaen vittaksessa neljää komeaa harria. Yksi niistä +painoi ainakin puolitoista kiloa. + +— Karhunhampaassa on taikavoima, nauroi hän ja heitti kalat nuotion +viereen. — Siinä on herrasväelle illallinen, silvuplee! + +Rattoisan melialan vallitessa syötiin illallinen. Vastoinkäymiset +olivat unohtuneet. + +Tuntui siltä, että täysinäinen vatsa selvitti päänkin (niin +luonnontiedettä vastaan kuin se tuntui olevankin). Juteltiin matkan +vaiheista ja naurettiin oikein sydämellisesti. Tästä retkestä se +ainekirjoitus syntyisi! Kalle ja Ola päättivät kirjoittaa siitä +syksyllä ja kuvata Lapin niin kammottavaksi, että opettajalla nousisi +tukka pystyyn sitä lukiessa. + +Aurinko oli kiertänyt jo melkein luoteeseen. Ola katsoi kelloa. Oli jo +lähellä puolta yötä. He kohensivat tulta, korjasivat kamppeitaan hiukan +syrjään ja vetäytyivät rankiseen. Tapettuaan huolellisesti sen sisään +tunkeutuneet sääsket he kallistuivat levolle, ja pian ilmoitti tasainen +hengitys retkeläisten vaipuneen syvään ja rauhalliseen uneen. + +Mutta jonkin hetken perästä Sirkka heräsi. Hän teroitti kuuloaan ja +hänestä tuntui, että rankisen ympärillä omituisesti risahteli ja +rasahteli. Hänen mieleensä muistui Pikku-Mattuksen kertomus karhuksi +muuttuneesta noidasta, joka ajoi heitä takaa siksi, että he olivat +siltä hengen riistäneet. Hän silmäsi sivulleen ja katseli Kallen +rauhallisia kasvoja. Siinä nukkuivat veljet kummallakin puolen häntä, +ja äärimmäisenä vasemmalla Ola, selkä heihin päin. Kenellä heistä nyt +oli karhunhammas? Se kysymys tunkeutui terävänä ja samalla pelottavana +pikku Sirkan mieleen. Risahtelu rankisen ympärillä alkoi jälleen, +ja samalla kantautui Sirkan korviin omituinen, valittava, puoleksi +haukkuva ääni, joka teki kammottavan vaikutuksen. Hän herätti Kallen. + +— Mikä hätänä? kysyi tämä karistellen silmiään. + +— Etkö kuule? kuiskasi Sirkka, ja hänen äänensä vapisi. + +Kalle kohottautui istumaan, nyt hänkin kuuli jotakin. Valittava ääni +kantautui joen rantaa reunustavan harjun takaa, ja siihen vastasi +toinen aivan rankisen vierestä. Mitä, mitä se oli? + +Hän katseli ympärilleen. Missä oli hänen pistoolinsa? + +Samassa hän muisti, että oli jättänyt sen nuotion ääreen. Mutta +Olan salonkikivääri oli sisällä, ja Kalle kurottautui ottamaan sen +nukkuvan toverinsa jalkopäästä. Olan takki oli Sirkalla peitteenä, ja +Kalle muisti, että sen taskussa oli patruunoita. Hän kopeloi taskuja +vapisevin käsin ja löysikin mitä etsi. Ladaten kiväärin niin hiljaa +kuin mahdollista hän kohotti rankisen oviverhoa ja katseli hiljaiseen +yöhön. + +Jotakin valkoista vilahti nuotion vaiheilla, mutta Kalle ei ehtinyt +nähdä mitä se oli. Se vilahti ohitse kuin pitkä juova, ja arvelematta +yhtään Kalle laukaisi kiväärinsä. Sen pamahdukseen heräsivät toiset. + +— Joko nyt taasen rikeeraa? kysyi Ola. + +— Tämähän on merkillistä, kun ei enää saa yönkään rauhaa. Täällä +kummittelee, kuiskasi Kalle vapisevin äänin. + +— Minä näin pitkän, valkoisen juovan. Se hävisi pensaitten väliin. + +— Minkä näköinen se oli? kysyi Pekka silmät pyöreinä pelosta. + +— Johan minä sanoin, että se oli pitkä, valkoinen juova. Ja sitten +risahti pari kertaa. + +Samassa silmänräpäyksessä tunkeutui heidän korviinsa sama valittava +haukahdus, jonka Sirkka ja Kalle olivat aikaisemmin kuulleet. + +— Kummittelee täällä, vaikeroi Pekka ja itku näytti taas olevan +tulemaisillaan. + +— De' ä' nu förbaskat! [Se on nyt kiusallista!] sanoi Ola ja puhui ensi +kerran ruotsia koko matkan aikana. Hän syöksyi ulos rankisesta ja huusi +niin että vaarat raikuivat: + +— Tule tänne kirottu otus, manalainen, kööpeli tai mikä mööpeli +lienetkin! Saat lyijyä pakaroillesi! + +Mutta yöstä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hetken päästä kuului jälleen +Olan ääni: + +— Tulkaa katsomaan! Tämähän on noiduttua. + +Toisetkin ryömivät rankisesta esiin. Pikku Sirkka vain jäi oviaukolle +eikä uskaltanut etemmäksi. + +— Katsokaa, huudahti Ola ja osoitti paikkaa, jossa Kalle oli illalla +perkannut kalat, — Kaikki suolet syöty. + +— Naali! huudahti Kalle, jolla oli kymppi eläinopissa. + +— Canis lagopus, vahvisti Ola, jonka vahvin puoli oli myöskin sama +aine. — Se veitikka se on ollut. Se oli naaras, joka haukkui tuolla +vaaran takana. Uros oli tutkimassa meidän leiripaikkaamme. + +Retkeläiset rauhoittuivat ja vetäytyivät takaisin rankiseensa jatkamaan +unta. Yö kuluikin sen suuremmitta häiriöittä. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + + +Seuraavana aamuna alkoi nousu Maanselän tuntureille. Päivä oli kaunis, +ja iloisin mielin lähtivät retkeläiset matkaan. Yöllä sattunut häiriö +oli vaikuttanut virkistävästi heihin. Tuntui kuin he olisivat saaneet +raikkaan kylvyn. Tunturit hohtivat heidän edessään, kohottaen paljaita, +sinisiä huippujaan taivasta kohti. Peipponen lauloi rantalepikossa, ja +jossakin alempana joessa polskahti purolohi. Kalle oli aamulla käynyt +nykäisemässä puoli tusinaa noita koreakylkisiä kaloja, ja he olivat +syöneet oikein herkullisen aamiaisen. + +Päästyään vaaran laelle, joka loivasti vietti pohjoista kohti, ja +jonka takaa toisia korkeampia kohosi retkeläisten eteen, Kalle asettui +matkueen etunenään ja aloitti reippaan laulun: + + — Käy kohti tuntureita + retkemme riemuinen. + Kyliä, kaupungeita + ah, näin jo kylliksen! + Hoi-laa! Hoi-laa! + Ja kaiku tuntureista + nyt vastaa: + Hoi-laa! + + Hei, katso Kaunispäätä! + Se tuolta tuijottaa. + On patalakki jäätä, + ja harteet huuruaa. + Hoi-laa! Hoi-laa! + Ja kaiku tuntureista + nyt vastaa: + Hoi-laa! + + Jäämerta kohti täällä + vedetkin virtailee. + Ja taivas pääni päällä + oudosti vaalenee. + Hoi-laa! Hoi-laa! + Ja kaiku tuntureista + nyt vastaa: + Hoi-laa! + + Lumottu mailma alkaa + huipulta vuoren tään. + Et astua voi jalkaa + täält' enää Etelään. + Hy-väst! Hy-väst! + Ja kaiku tuntureista + nyt vastaa: + Hy-väst! + +Toisetkin olivat yhtyneet lauluun, joka reippaana kiiri ilmoille. Se +oli jonkun kuljeksivan "lantalaisen" tekemä, jonka runosuoni oli täällä +puhjennut, ja joka tällä tavalla oli tahtonut osoittaa rakkauttaan +Lappiin, ja samalla ehkä lausunut viimeiset jäähyväiset etelälle. +Kalle oli kopioinut sen muutaman autiotuvan seinään kiinnitetystä +paperilapusta, ja siitä oli muodostunut hänen mielessään oikea +Lapin marssi, jonka tällaisena päivänä sopi ilmoille kajauttaa. Hän +oli opettanut sen toisillekin, ja he osasivat sen jokainen, pikku +Sirkkakin. Tämä joutui omituisen vaikutelman valtaan tätä laulua +laulettaessa. Tuntui siltä kuin olisi lopullisesti jättänyt kaupungin. +Täältä käsin ajatellen häipyivät koulu, toverit ja täti Mehtonen +jonnekin saavuttamattomaan etäisyyteen. Koulussa-olo rupesi tuntumaan +kuin unelta. Mutta hänestä se ei ollut paha. Päinvastoin. Tämä tunnelma +nosti häntä yhä lähemmäs kotia, rakasta, kultaista kotia, josta hän +oli ollut niin kauan poissa. Tuntui siltä kuin olisivat isä ja äiti +ja pikku siskot olleet tuolla tunturin kaltaalla vastassa, valmiina +sulkemaan hänet syliinsä. Hän lauloi täyttä rintaa hennolla äänellään +ja hänet valtasi jonkinmoinen joulutunnelma. + +Matka kului reippaasti. Nousu tuntureille vain oli vaivalloista. +Tavantakaa heidän piti pysähtyä levähtämään. Tunturi näytti kohoavan +ihan taivaaseen asti, vaikka polku kulkikin sen matalimman kohdan yli. +Päästyään puolenpäivän tienoilla korkeimmalle kohdalle he ponnistivat +vielä voimiaan ja kiipesivät Kaunispäälle. Sieltä oli suunnattoman +laaja näköala jokaiseen ilmansuuntaan. + +Tuolla ylhäällä tunturin huipulla tuntui pikku Sirkasta maailma niin +mahdottoman avaralta ja ihminen näin pienen pieneltä. Ola ja Kallekin, +vaikka olivat jo isoja poikia, vaikenivat kokonaan. Niin valtavasti +vaikutti heihin mahtava ympäristö. + +Etelää kohti, niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui metsien vihreä +vyö. Metsää, yhä vain metsää. Siellä täällä kohosi joku korkeampi +vaara, mutta ne olivat vielä pieniä tämän uhkean tunturijättiläisen +rinnalla... jollakin tavoin litteähköjä ja matalia. Kaunispään laki oli +paljas, ja osittain peitti sen rotkoja vielä sulamaton lumi. Se oli +omituisen keltaista, aivan kuin soraa, mutta kun sitä kädellään koetti, +uhkui siitä jäistä kylmyyttä. Vaarojen välissä kimalteli pistävän +kirkkaasti, aivan kuin olisi sinne valettu sulaa hopeaa. Ne olivat +jokia ja järviä, joiden pintaan aurinko paistoi. Erään yksinäisen +vaaran huipulta kohosi hieno savupatsas ilmaan, osoittaen, että sinne +oli asettunut ihminen, joku kalastaja tahi uudistalokas. Hänen majaansa +ei näkynyt, sillä se oli kovin pieni ja metsän peitossa. + +Pohjoiseen käsin aukenivat taas mahtavat tunturi — jonot, jotka +ketjujen lailla kiersivät taivaanrantaa. Maat rupesivat nyt alenemaan +sitä ilmansuuntaa kohti, Iijärven rantaan käsin. Sitä ei erottanut, +sillä matalammat rantatunturit estivät sen näkymästä. Mutta kaukana, +pohjoisen taivaan rannalla häämöittivät Uujoen rajatunturit. Niiden yli +oli Kallen, Pekan ja Sirkan vielä mentävä, ennenkuin he saapuisivat +kotiin. + +— Katsokaapa poroja! huudahti äkkiä Pekka, osoittaen vasemmalle, +tunturin rinnettä alaspäin. + +Siellä oli todellakin joukko poroja muutamalla kallion kielekkeellä, ja +musta pilvi leijaili niiden yläpuolella. + +— Porot pyrkivät tuntureille kesäajaksi. Siellä eivät sääsket pääse +niitä ahdistamaan, selitti Kalle, joka oli hyvin perillä näistä +asioista. + +— Miksikähän Jumala on luonut sääsket? kysyi Sirkka. Hänen oli vaikea +ymmärtää sellaisten elukoiden olemassaoloa. + +— Ei niitä ole Jumala luonut, vaan paholainen, nauroi Ola. — +Uskonnonopettaja selitti meille, että Beelsebub merkitsee "kärpästen +päämies". Siis ne ovat sen äijän luomuksia. + +— Sitten minä sen ymmärrän, innostui Sirkka. — + +Ne kiusaavat ihmisiä ja eläimiä, koska se itse on kiusaaja. + +— Ja eräässä koululaulussakin sanotaan, että hyttynen on hämärän renki, +tiesi Pekka. — Mutta täällä ne eivät tarvitse hämärääkään. + +Pekka matki sääsken ääntä, ja toiset purskahtivat nauruun. + +— Jaa — jos ne olisivat vasikan kokoisia, niin niistä olisi melkoinen +kiusa. Silloin ei auttaisi pikiöljykään, tuumi Kalle vakavana. + +— Mutta — silloinpa niitä saattaisi metsästää niinkuin peuroja, +huudahti Pekka. + +— Mutta — saattaisikohan niiden lihaa sittenkään syödä? kysyi Sirkka. + +— Enpä tiedä. En ole syönyt sääskipaistia muulloin kuin silloin, kun se +mokoma on ihan suuhun lentänyt, veisteli Ola. + +— Ojah! Kukaties lihakin muuttuisi ko'on mukaan, lausui Kalle. — Vaikka +en minä puolestani haluaisi niitä isommiksi. + +— Väinö Virtanen kysyi kerran, että ovatko Lapin sääsket pääskysen +kokoisia, nauroi Pekka. + +— Mitä vastasit? + +— Sanoin, että ovat ja ihan valkeita. + +Naurettiin taas. Se Väinö Virtanen heisteli nyt jossakin Ruotsin +puolessa ehtoja parantamassa. Huvimatka oli muuttunut opintoreissuksi. + +— Mutta täällä on kylmä, hätäili Sirkka. — Emmeköhän lähde jo alas? + +Tunturilla kävikin todella vinkeä tuuli. Hiestyneessä ruumiissa rupesi +tuntumaan vilunväreitä. + +Retkeläiset lähtivät siis laskeutumaan alas, joka sekin kysyi taitoa ja +varovaisuutta. + +— Nicht heruntergucken, nicht heruntergucken! [Ei kurkistella alas!] +varoitteli Ola, matkien alppioppaiden ääntä. Hänen isänsä oli käynyt +Sveitsissä ja kertonut alpeille noususta. + +— Minun mielestäni suomalaisten ei tarvitse matkustaa Sveitsin alppeja +ihailemaan, kun omassa maassa on kerran tällaisia tuntureita, selitti +Kalle innostuneena. + +— Ei kyllä... mutta kun se on "chic". + +— Mitä se on? kysyi Sirkka. + +— Sinä turmeltumaton naissuvun edustaja! Sinä et tiedä vielä, mitä +"chic" on, naureskeli Ola. + +Sirkka punastui. Oliko se jotakin — pahaa? + +Eivät muutkaan »Kettusen komppanian» jäsenet sitä tienneet. Ola sai +siis selittää. + +— Chic de Paris... [Pariisin muoti] ettekö ole sellaista lausetta +missään tavanneet? + +Ahaa! Jopa Sirkka hoksasi. Hän oli saanut viime jouluksi täti +Mehtoselta hienon hajuvesipullon, jonka paperikuoressa oli seisonut tuo +lause. + +— Johan minä sanoin, että Sirkalla on parhaat edellytykset tuon sanan +käsittämiseen. + +— No mitä se sitten on? kysyi Pekka jurosti. — Minä en ymmärrä muuta +kuin "hik! hik!" ja silloin on ihmisellä hikka. + +— Se merkitsee suomeksi "tapa" eli "muoti". + +— Jaa... hikkako? + +— Sinä pönteri! Eipäs kuin "chic". + +No olkoon! Ei Pekka Kettunen sellaisesta välittänyt. Hänellä oli nälkä. + +— Näettekö tuota punaista pistettä tuolla tunturin juurella? kysyi +Kalle. + +Kyllähän se nähtiin. Mitäs siitä sitten? + +— No siellä lähtee nälkä. + +— Ahaa, Laupiaisen emännällä on maailman parasta viiliä! huudahti Pekka +ja kompuroi toisten jäljessä tunturia alas. + + * * * * * + +Runsaan tunnin matkan jälkeen saapuikin komppaniamme uudistalon +pihalle. Sen oli rakentanut muuan Savosta muuttanut kulkumies +maantien toivossa, niinkuin hän itse sanoi. Hän oli väittänyt, että +Iijärvellekin vielä rakennettaisiin maantie, ja se tulisi kulkemaan +juuri postipolun suuntaa, tunturin matalimman kohdan yli. Silloin +hänen mökkinsä joutuisi ihan tien laitaan, ja hän etuilisi itselleen +kievarin sekä löisi rahaa kuin roskaa. Miestä kiusoiteltiin tämän +tulevaisuususkon vuoksi, mutta Laupiaisen isäntä virkkoi: + +— Kun kerran Soasjoelle ovat kruununtien kiskoneet, kiskovat vielä +tännekin. Ja silloin minä olen voittanut. + +Hän oli sanonut sen vallesmannillekin. + +Oli miten oli, joka tapauksessa oli Laupiaisen Ollin mökistä tullut +kievari jo ennen maantien tuloa. Jokainen matkustaja poikkesi taloon, +joka olikin kuin kosteikko keskellä erämaata. Tunturille nousu oli +siksi rasittava, että paraskin urheilija poikkesi Ollin pirttiin +levähtämään ja kahvittelemaan. Ja Olli-isäntä keri pennit pois +kulkijoilta. Tulevaisuuden mies se Olli Laupiainen. + +Ollin mökkiin poikkesivat siis retkeläisemmekin. Pihalla heloitti jo +tuore nurmen alku, ja navetasta kuului lehmän mölähtely. Eikö Olli +ollut vielä laskenutkaan karjaansa ulos? + +— Päivää! hihkaisi Pekka heti ovessa. + +— Sus siunatkoon! säikähti Leena, Ollin vaimo ja riensi katonorresta +riippuvaa pärekoppaa liekuttamaan. — Ihan minä säikähdin. + +Olli itse seisoi pirtin perällä piironkinsa edessä. Sitä sanottiin +kylän kesken "pankiksi", ja silloin kuin Ollilla oli silmälasit +nenällä, tiettiin hänen hoitavan pankkiasioita. + +— Jaaha! Kettusen komppania! Se on sitten lehmien uloslaskuaika. + +Olli Laupiainen nauroi veitikkamaisesti. Hän oli tunnettu leikilliseksi +mieheksi, jonka huulilta sinkosivat sukkeluudet ihan itsestään. + +— Ja röökynöitä matkassa. Niinhän ne herrat kulkevat. + +Pikku Sirkkaa hävetti. Tämä vasta taisi ollakin majapaikka. Ja pojat +kun olivat tätä kiittäneet. + +— Liekutahan, Olli, lasta. Minä käväisen navetassa laittamassa +"Tanstokalle" hauteen. Se kuuluu mölähtelevän siellä. + +Olli iski silmää Olalle. Tällä tavalla hän koetti tasoittaa sitä +jyrkkää laskua, jonka hän mielestään nyt oli tehnyt — piirongin äärestä +kehdon laitaan — "pankkihommista" lapsenpiian tehtäviin. Hän laski +silmälasinsa pöydälle ja rupesi juttelemaan retkeläisten kanssa. + +— Vai sitä tullaan taas. Ja hyvinkö on jaksettu? + +Hyvinhän he olivat jaksaneet. Pikku Sirkkaa vain kävi hiukan sääli, kun +hän tahtoi uupua. + +— En minä ole uupunut. Pojat puhuvat omiaan. + +— Se on oikein! Kyllä noin iso ihminen jo hyvin jaksaa. Niinhän sillä +on puukko vyöllä kuin aikamiehellä. + +Sirkka pyörähti navettaan emännän luo. Häntä huvitti erikoisesti tutkia +talojen lehmiä, tiedustella varsinkin niiden nimiä. Täällä päin oli +kaikilla lehmillä hyvin omituiset nimet. Hänellä oli jo pitkä kokoelma +niitä muistissaan. Paitsi "Äpyleitä", "Helunoita" ja "Ruusunnuppuja" +oli joukossa sellaisia kuin "Vakkerkukka", "Prinsessa", "Keisarinna" +ja "Kullanmuru". Mutta paras hänestä sittenkin oli "Tanstokka", jonka +nimen hän nyt oli ensi kerran kuullut. + +— Eikö teidän lehmiä ole vielä laskettu laitumelle? kysäisi Pekka, jota +myös kaikki kotieläimiä koskevat asiat erikoisesti kiinnostivat. + +— Ei ole, mutta tänä päivänä päästetään, nauroi Olli. + +— Miksi juuri tänään? + +— No johan minä sanoin, että kun "Kettusen komppania" saapuu, on se +merkkinä siitä, että kesä on tullut. + +Olli se osasi. Pekka katseli häntä kulmat rypyssä. Hän ei pitänyt +savolaisista, vaikka oma isä oli sieltä syntyisin. Hän itse lukeutui +pohjalaisiin tai paremmin lappalaisiin. + +— Onko paljon käynyt matkustavaisia? tiedusteli Ola, joka tiesi, että +Olli piti päiväkirjaa. Hän halusi jo käydä kievarista, vaikk'ei hänellä +mitään kievarinpito-oikeuksia ollutkaan. + +— Onhan niitä kulkenut... herraa jos narriakin. Tuolla se on päiväkirja +piirongilla. + +Olli heitti päiväkirjan Olalle, joka ryhtyi aita selailemaan. Hänestä +oli erikoinen nautinto tutkia majatalojen päiväkirjoja. Niissä +vilisi ohitse elämän virta, joka sykähteli milloin kovemmin, milloin +hiljemmin. Ja luonteesta sekä maailmankatsomuksesta jätti yksi ja +toinen matkustaja näihin päiväkirjamerkintöihin aina jonkin merkin +jäljelle. + +Niinpä oli nytkin. "Er. Arv. Björkman" kulkenut "suksilla Torniosta +Norjaan". Se ei ollut ollutkaan mikään mammanpoika. "Olli Olematon" oli +matkannut "kaikkeen maailmaan". "Alfr. A. Gustafsson" oli varmaankin +ollut Olli Laupiaisen taloon erityisesti tyytyväinen, koskapa oli +merkinnyt nimensä perään: »Mången tack!» »E. Aminoffin» matkareitti oli +ollut "Åbo-Vadsö". Ja Iijärven vanha setä, metsänhoitaja M.W. Thuneberg +oli kulkenut »Suomesta Thuleen.» + +— Jaa... se on vanha setä Thuneberg'kin ollut pitkästä aikaa alhaalla, +sanoi Ola, jolle kyllä oli kotoa kirjoitettu tästä matkasta. + +— Kävihän se ukko, missä saakka lie käynytkin. Kolmeenkymmeneen +vuoteen ei sanonut liikkuneensa, kertoi Olli. — Tässä oli yötä mennen +tullen ja paljon oli kertomista, varsinkin paluumatkalla. Kuivaksi +paikaksi kiilasi sitä Helsinkiä. Niin sanoi ihmisten siellä elävän kuin +muurahaispesässä. + +Thule oli Iijärvellä, puolen penikulman päässä Olan kotoa. +Siellä käytiin usein kylässä, ja talo olikin hyvin tunnettu +vieraanvaraisuudestaan. Siellä ruokittiin sekä jätkä että virkamies. +Kaikille oltiin yhtä ystävällisiä, ja lukemattomia matkustajia oli +Thulen setä pitkän Lapissa oloaikansa kuluessa holhonnut. + +Vanha metsänhoitaja oli yleisesti rakastettu. Hän oli tunnettu suuresta +anteliaisuudestaan. Palkkansa hän jakoi seurakunnan köyhille, eikä +hänellä juuri koskaan ollut itsellään rahaa. Mutta hänellä olikin vapaa +"ylöspito" joka paikassa, missä vain sattui liikkumaan. Ja hän kulkikin +kuin keisari alamaistensa keskellä. + +— Onpa yksi engelsmannikin taas ollut liikkeellä. + +Ola luki nimiä päiväkirjasta: »A.H. Bromby, Finsbury Circus Building +London E. 7.» + +— Aina niitä niitäkin maleksii. Ne ovat omituista kansaa. Muut ihmiset +ovat niille kuin paljasta ilmaa. Ne eivät näytä näkevän eivätkä +huomaavan mitään. Tämäkin istui tuossa penkillä lasin alla, pitkän +tovin piippuansa poltellen ja tuijotti peräikkunasta ulos. Oppaansa +kanssa vain haasteli jonkin sanan. Ja kummaa se on se engelskan +kielikin. Niin tuntuu meikäläisestä, kuin olisi puhujalla koko ajan +kuuma peruna suussa. Liekö tuo Jumalan luoma koko kieli? + +— Kukapas sen muu olisi luonut. + +— Minä en ainakaan pidä engelsmanneista! huudahti Ola ja heitti +päiväkirjan piirongille. + +Mutta Kalle puolusteli heitä. Hänen isänsä, joka papiston +matkastipendillä oli opiskellut Englannissa, antoi heistä mitä +parhaimman todistuksen. Vierasvaraisempia ja ystävällisempiä ihmisiä +sai hakea. Vain ulkomailla liikkuessaan muuttui englantilainen +suljetuksi ja jäykäksi. Ja se kai johtui siitä, että hän tunsi +joutuneensa vieraalle pohjalle ja pelkäsi loukkaavansa toisten tapoja. + +— Niin kai se on, innostui Olli. — Jos tuota nyt meikäläinen lapinjussi +lähtee vaikka Ouluun, niin ymmälle joutuu ensi päivänä. Minä eksyin +kerran siellä, eikä auttanut muu kuin ruveta huutamaan. + +— No mitenkä sitten kävi? + +— Poliisi juoksi luo ja kysyi: "Mikä hätänä?" Minä toimitin, ettei +vielä hätää ole, mutta se voipi tulla, jos ei kortteeri löydy. "No +miksikä huudat?" tiukkasi sapeliniekka. "No ka, kun siten paraiten +herättää huomiota! Ette tekään olisi tullut minun luokseni, jollen +olisi huutanut." Poliisilla ei ollut mitään sanomista, neuvoihan vain +minulle "vartteerin", joka ei ollutkaan varsin kaukana. + +Olli nauroi veitikkamaisesti ja liekutti kiivaasti kehtoa, josta kuului +pientä kitinää. + +— Tuota ei teillä ollut viime vuonna, huomautti Kalle. + +— Ka ei... miten lie haikara erehtynyt tänne ja tipautti tämän +uuuinpiipusta sisään. + +Laupiaisen Olli naureskeli ja iski silmää Olalle. Hän oli toista kertaa +naimisissa; ensimmäisen vaimon lapset olivat jo kaikki aikuisia ja +hajaantuneet ympäri maailmaa. + +Pekka silmäsi Ollia halveksivasti. Mokomakin savolainen, syötti heille +pajuköyttä... aikamiehille! Eivät ne lapset sillä tavalla maailmaan +tulleet. Kyllä hän sen tiesi. + +Nyt rynnisti Sirkka sisään ja huusi heti ovessa: + +— Siellä on sitten vasta kaunis vasikka! En ole koskaan nähnyt. + +— Mikset sanonut ennemmin? + +Pekka seisoi lattialla lakki kourassa. + +— Enhän minäkään ennemmin tiennyt, puolusteli Sirkka. + +— Mennään katsomaan! + +Lapset työntyivät uudelleen pihalle ja olivat mennessään kaataa nurin +emännän, joka täysinäinen maitokiulu kädessä tuli pirttiin. + +— Sus siunatkoon noita lapsia! Ei uskoisi, että ovat marssineet satoja +kilometrejä! + +— Jaa... teillä on tainnut lehmä poikia? kysyi Kalle. + +— Poikihan se "Tanstokka" riepu. Toissapäivänä juuri, Satuittekin +parhaaseen aikaan. Saatte uunijuustoa illalliseksi. Kai te olette yötä +talossa? + +Ola arveli, että olisi parasta jatkaa vielä matkaa Laitiseen ja ehkäpä +Iijärven rautaan. Olisihan silloin tämä jalkamatka ainakin hänen +osalleen lopussa. + +— Mutta ei sieltä lähde postikaan ennen kuin ylihuomenna, tiesi Olli. + +Se oli totta, Soasjoen postimies oli heidän jäljessään. Oli lähtenyt +kolme päivää myöhemmin Soasjoen kirkolta. + +— Ka, kun ette malttaneet odottaa häntä? + +— Ei maltettu. + +— Eihän tämä ole enää se posti, muisti Olli, — Sehän meni jo viime +viikolla. Te olette viipyneet matkalla kauan. + +— Ei ole viitsitty pitää kiirettä, kun ovat pieniä nuo toiset vielä. + +— Kuuluuko Laitiseen mitään uutta? + +— Eipä sinne erikoista, Laitisen Aleksi löysi vain viime viikolla +hukanpesän ja sai kolme elävää pentua. + +Kalle Kettunen vihelsi. Sepä oli uutinen! Sitä ei saanut kertoa +Pekalle, jos mieli talossa yötä olla. + +— Emmeköhän sentään lähde? Yöksi me ehdimme perille, ehdotti Ola. + +— Pelkään, ettei pikku Sirkka jaksa, huokasi Kalle. + +— No jäädään sitten, mutta muistakin, Olli, ettet hiisku Pekalle mitään +sudenpennuista. Silloin ei auta muu kuin taipaleelle. + +Olli nauroi. + +— Kyllä se minun takanani pysyy, kunhan ette vain itse päästätä. + +Oli siis sovittu, että lapset yöpyisivät taloon. Iltapäivä kului +pakistessa. Syötiin uunijuustoa ja tuoretta ohrarieskaa viilin +kanssa. Retkeläisillä oli oikeat makean leivän päivät. Hyvissä ajoin +laittauduttiin levolle. + +Mutta illalla, juuri kuin lapset olivat ojentautuneet tuoksuville heinä +vuoteilleen, hiiviskeli Laupiaisen Olli Pekan päänpuolessa ja näytti +kuiskuttelevan tälle jotakin. Kalle höristi korviaan. + +— Mitä? kuuli hän Pekan kuiskaavan. + +— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja. + +Pekan kurkusta pääsi ujellus, joka muistutti jänistä ajavan jahtikoiran +ulinaa. + +— Eikö Olli muistanutkaan—? + +Olli käpsehti sänkyynsä ja hiljaisessa tuvassa kuului hänen pidätetty +naurunsa. + +Senkin savolainen — —! + +Kalle oli pahalla päällä. + +— Kalle! kuului lattialta. + +Tämä oli nukkuvinaan. + +— Kalle! uudistui taas. + +— No mitä? + +— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja. Eikö lähdetä? + +— Vaikka olisi löytänyt kameelikurkia, ei nyt lähdetä mihinkään! + +— U-ju jun! kuului Pekan puoleksi tyytymätön, puoleksi onnellinen +ujellus. + +— Nyt nukutaan, komensi Kalle. — Kuulethan, että Ola ja Sirkka jo +kuorsaavat. + +— U-ju-ju-juu! pani Pekka ja käänsi rauhattomana kylkeään. + +Senkin savolainen! + + + + +KAHDEKSAS LUKU. + + +Valoisa kesäyö oli kulunut kutakuinkin hyvin, vaikka Pekka olikin +heittelehtinyt vuoteellaan koko yön. Hän oli nukkunut levottomasti, +nähnyt unta susista ja sudenpennuista. Ola valitti, että hänellä oli +vissit ruumiinosat aivan hellinä, kun Pekka oli koko yön potkinut häntä. + +— Se on kaikki Ollin syytä, joka ei malttanut olla ilmaisematta +salaisuutta, puheli Kalle kenkiessään. + +— Onkos sinulla, Olli, tuoreita kenkäheiniä, kysyi Ola, — Nämä entiset +ovat käyneet niin ruusuiksi, ettei näillä enää marssi kilometriäkään. + +— Noudapas, Leena, navetanladosta pari kenkäheinäkimppua pojille, +kehoitti Olli, joka naureskeli Pekan touhulle. Tämä ei suostunut +enää riisumaan kenkiään. Hän oli tukkinut entiset heinänruuput +jalkineihinsa, kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota. + +— Heinitettävä on sinunkin uudelleen kenkäsi. Et sinä noilla äskeisillä +ruupuilla pitkällekään potki. + +Pojat olivat pari päivää sitten vaihtaneet sukat heiniin. Niin oli +heidän mielestään helpompi kävellä. + +Mutta Pekka vakuutti kulkevansa vaikka avojaloin, kunhan vain +ehdittäisiin hyvissä ajoin Laitiseen. + +— Jaa — sanoi Laupiaisen Olli, kun hänen vaimonsa oli tuonut uusia +kenkäheiniä, — milloinkahan sieltä Iijärveltä tahi Uujoelta tulee pappi +alaspäin? Olisi tuo tyttö ristittävä. + +Sitä eivät pojat tienneet. Kettusen poikain isä hyvin luultavasti +matkustaisi syksyllä Norjan kautta tuomaan Sirkkaa kouluun. Mutta +Iijärven pappi saattaisi hyvinkin kulkea. + +— Mitäs se kulkisi... kesällä ainakaan. Se on tullut niin lihavaksi, +ettei pääse paikaltaan päkähtämään. Saarnatuoliin juuri jaksanee +kiivetä. + +Olli kynsi korvallistaan ja oli olevinaan kärsimätön. + +— Et sinä, Kalle, ole vielä niin pitkälle lukenut, että saattaisit tuon +lapsen kastaa? kysyi hän sitten, teeskennellen viatonta naamaa. Mutta +hänellä oli veitikka silmänurkassa. + +Kalle heinitti kenkiään eikä ollut kuulevinaan. Ola pukkasi häntä +kylkeen. + +— Niin mitä se savolainen sanoo? + +— Kato, kato, kun on olevinaan. Vai "savolainen". + +— Niin, että mitä se Olli...? + +— Sitä, että kastaisit tuon mukulan ennen lähtöäsi. + +— Kyllähän minä muuten, mutta jäivät liperit kaupunkiin, tuumi Kalle +vakavana. + +— Ka, tehdään tuohesta miehelle papinkaulus, huudahti Olli ja kapsahti +keskelle lattiaa seisomaan. — Niin teki ennen Taivalkosken pappikin, +kun sattuivat oikeat jäämään kotia. + +Olli Laupiainen oli sellainen lystikäs tomahtelija. Hänen tempuilleen +oli pakko nauraa. Nytkin hän oli niin veikeän näköinen kuin kettu, joka +katselee liesustaan. + +Kalle huomautti siitä Ollille, mutta tämäpä vastata näpsähytti: + +— Kettunenpa sen paremmin tietää. + +— Ole tuossa nyt joutavoimatta! toruskeli emäntä, joka laittoi lapsille +aamiaista. + +— Ka, ollaan, ollaan, koska kerran emäntä käskee, virkkoi Olli ja +rupesi puhdistamaan piippuaan. + +Retkeläiset aterioivat ja olivat valmiit jatkamaan matkaansa. +Laupiaisen Olli ei suostunut ottamaan maksua, vaikka sitä hänelle +tarjottiin. + +— Eihän toki oman puolen ihmisiltä, eihän toki. Menkää rauhassa vain ja +poiketkaa taloon kulkiessanne. + +Ja veräjälle saakka hyvästellen saatteli Olli emäntineen retkeläisiä. + +Matka sujui taas reippaasti. Pekka, joka tavallisesti asteli +viimeisenä, oli nyt asettunut etupäähän. Hän harppasi sellaista +vauhtia, että toisten oli vaikea pysytellä perässä. + +— Onpa Pekan sääret nyt venyneet, huomautti Kalle Olalle, joka virkkoi: + +— Mutta se se pettymys olisi, jos ei Aleksilla olisikaan pentuja enää. + +Kallen mieleen iski epäilys. Mitä, jos Laupiaisen Olli olisikin +valehdellut! Ei niistä savolaisista koskaan voinut mennä takuuseen. + +Mutta totta oli Olli puhunut. Saavuttuaan puolen päivän korvissa +Laitisen kylään he menivät suoraan Aleksin pirttiin, ja Pekka ei +kerennyt kunnolla päivää sanomaan, kun jo tiedusteli hukanpentuja. + +— Onhan niitä kolme kappaletta, puheli Aleksi, joka istui pirtin +perällä kirvesvartta vuoleskellen. — Tuolla ovat vasussa takan kupeella. + +Pojat riensivät sinne oikopäätä. Ja aivan oikein. Siellä ryömi kopassa +kolme vaaleanharmaata karvakerää, joille juuri oli puhjennut silmät. Ne +vikisivät ja nuuskivat vasun reunoja, ja yksi rupesi heti imemään Pekan +sormea ahnaasti ja halukkaasti. + +— Mistä te nämä löysitte? kysyi Kalle. + +— Tuolta Raututunturista, muutamasta kallion kolosta. Emä ei ollut +kotona; oli nähtävästi ruokaa etsimässä. Mutta pian se ilmestyi +paikalle, ja minulla oli täysi työ päästä siitä eroon. + +— Eikö teillä ollut pyssyä? + +— Oli kyllä, mutta ei sattunut haulikkoon kuin yksi panos, ja sen minä +laskin sille päin kuonoa. Mutta haavoitettunakin se seurasi minua +kilometrimääriä, kunnes Laupiaisen lähistöllä jäi jälkeen. Seuraavana +päivänä minä yritin sitä ajattaa, mutta peto oli painunut Saariselkään. +Liian heikko panos. + +Olipa se seikkailu! Kalle tiedusteli, mitä Aleksi aikoi noilla +pennuilla tehdä. + +— Mitäpä noilla... se kun nitistää hengiltä ja käy nimismieheltä katin +perimässä. + +— Antakaa minulle yksi! huudahti Pekka. — Minä vien sen kotia ja +kasvatan. Se kesyttyy kuulemma niinkuin koira. + +Aleksi naurahti. + +— Kohtuudella sen saat. Mutta miten sinä sitä kuljetat? + +— Eikö teillä ole vanhaa kallokasta? Siinä olisi hyvä kantaa. + +Löytyihän talosta aina sellainen. Pekka pani pennun kallokkaaseen ja +ripusti sen selkäänsä. Sudenpentu vikisi ja vaikeroi. Mutta pian se +tottui uuteen asuntoonsa. + +— Sille pitää syöttää vain maitoa. Se on niin pieni vielä, ettei osaa +muuta syödä. Minä olen niitä tällaisella vehkeellä elättänyt. + +Aleksi näytti tavallista tuttipulloa. + +— Eivätkö ne osaa vielä lakkia? + +— En tiedä... en ole koettanut. Mutta pian se saadaan nähdä. + +Pekan elätti nostettiin lattialle ja asetettiin maitovati nokan eteen. +Se nuuski sitä aikansa, mutta sitten rupesi pikku kieli lippasemaan, ja +pentu lakki aivan kuin koira. + +— Hyvä tulee! huudahti Pekka. — Minä jo ajattelin, että pitäisi ostaa +Iijärven apteekista tutti ja ruveta sitä imettämään. + +Pojat eivät malttaneet viipyä talossa, vaikka emäntä tarjoutui kahvia +keittämään. He aikoivat painaa yhtä menoa Iijärven rantaan, jonne oli +enää vajaa penikulma. + +— Mutta jaksaako Sirkka? kysyi Pekka. + +— Jaksan minä siinä missä sinäkin, vastasi Sirkka, joka kyllä olisi +mielellään jäänyt, mutta ei kehdannut sanoa. + +Lähdettiin siis. Matkalla mietittiin ahkerasti, mikä hukanpennulle +annettaisiin nimeksi. Kalle, joka harrasti klassillisuutta, ehdotti +"Romulusta", mutta se ei Pekkaa tyydyttänyt. + +— No pane sitten "Jugurtha", + +— Se sopii paremmin pässille. + +— Mitä arveltaisiin "Odysseyksestä"? + +— Joo... Otusseon, innostui Pekka. — Pannaan se. + +— Sehän sopiikin, Otus-se-on. Sillä otushan se on susikin. + +Mutta kun Pekka huomasi, että hänestä tehtiin pilkkaa, ei hän +hyväksynyt "Odysseystäkään". + +— Uju-juu! kuului samassa kallokkaasta, ja pojat heristivät korviaan. + +— Minusta tuntuu, että se itse haluaa lausua mielipiteensä +nimenannosta, nauroi Ola. — Pannaan "Uju". + +— Kas... sehän sopii. Ja sitäpaitsi Pekkakin sitä nimeä tapaili eilen +illalla nukkuessaan. + +Mutta Pekka suuttui. Mokomatkin... kiusasivat häntä nyt, kun hän tunsi +itsensä niin onnelliseksi. Ei, hän miettisi itse nimeä hoidokilleen. + +— No, mieti sitten. Onhan tässä Uujoelle talsittaessa vielä aikaa. + +Kesä oli tännekin jo ehtinyt. Se oli melkein edellä Maanselän +tuonpuoleisten seutujen kesästä. Täällä olivat koivut jo puolilehdessä, +kun ne vielä esim. Soasjoella olivat olleet vasta hiirenkorvalla. +Mutta sääski ei ollut vielä tullut. Se tulikin tavallisesti vasta +juhannuksen aikaan. Lintuja sitä vastoin näkyi paljon. Täällä olikin +oikea siivekkäiden maailma. Läheisellä suolla päästeli kurki kovia, +rämäjäviä ääniä, jotka muistuttivat metalliastioiden helinää. Jossakin +pensaikossa lauleli peippo. + +Kalle pysähtyi kuuntelemaan. Hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä. + +— Neljä peipposta yht'aikaa. Hän kuunteli vielä hetkisen ja osoitti +sitten oikealle. + +— Ja tuolla laulaa viides... ei, siellä on kaksi. Kuusi peipposta +yht'aikaa. + +Kallella oli erikoinen taito erottaa linnut niiden laulusta. Hän +selitti toisille, milloin mikin metsän laulaja oli äänessä. Niin saivat +toiset kuulla punasiipirastaan, sinirintasatakielen ja monen muun +linnun äänet. Olasta oli melko vaikea erottaa niitä toisistaan, sillä +hän ei ollut harjoittanut korvaansa. Mutta Kallen avulla hän kuitenkin +oppi paljon tällä matkalla. + +— Kuulkaapas tuotakin, sanoi Kalle ja pysähtyi, — Kuuletteko? + +Toiset kuuntelivat ja erottivat valittavan »fyy-id, fyy-id», jota +yht'äkkiä seurasi maiskuttava »tseh-tseh-tseh!» + +— Mikä se on? + +— Se on leppälintu. Se on nähnyt meidät ja varoittaa toisia. Se on +tavattoman arka lintu. Odottakaapas —. + +Kalle katseli eteensä ja osoitti koivunlatvaan. + +— Tuolla se istuu, ja sen laulu johtui siitä, että se näki meidät tai +kuuli puheemme. Kuulkaapas... taas... fyy-id! fyy-id!... tseh-tseh-tseh! + +Leppälintu oli Pekallekin tuttu, vaikk'ei hän ollut ennen tiennyt, että +juuri tuo ääni oli sen varoitusmerkki. Pikku Sirkkakin muisti sen usein +nähneensä Uujoen pappilan puutarhassa. Pieni punapyrstöinen lintu, joka +heilui ja viiputteli — aivan kuin olisi ollut höyhen vain. + +Kalle kertoi leppälinnusta ja sen elintavoista. Hän oli monesti +löytänyt sen pesän, mutta siitä oli aina se ikävä seuraus, että emo +hylkäsi sen. Se lauloi melkein koko kesän, välistä vielä elokuussakin. +Mutta kesäkuussa oli sen paras lauluaika. Naaras ja poikaset muuttivat +etelään vähän aikaisemmin kuin uros. Se jäi vielä joksikin aikaa, +sitten sekin hävisi. + +— Minne asti ne muuttavat? kysyi Sirkka. + +— Eivätköhän mahtane mennä aina Afrikkaan saakka. + +— Voi, niillä on paljon pitempi kotimatka kuin meillä! + +— Mutta niillä on paremmat kulkuneuvotkin. + +Niin — se oli totta. Sirkka ajatteli, että jos ihmiselläkin olisi +siivet, ei olisi mikään vaikeus koulun loputtua lentää yks' kaks' +Uujoelle. Yksi hurahdus, ja hän istuisi pappilan harjalla tai +kirkontornin huipussa ja huutelisi sieltä isälle ja äidille terveisiä. +Mutta ei oltu ihmiselle siipiä annettu täällä. Siellä toisessa +maailmassa hän vasta ne saisi, jos oli totta, että ihminen muuttui +kuolemansa jälkeen enkeliksi. Ja miksei se olisi totta. Pikku lapset +ainakin saivat siivet, siitä oli Sirkka ihan vakuutettu. + +Niin — oli täällä lintuja ja lintujen laulua — oli! Se oli sellainen +konsertti, jota eivät mitkään soittokoneet olisi kyenneet saamaan +aikaan. Lampien, "lompoloiden" rannoilla polskuttelivat ja räpistelivät +kahlaajat; siellä oli kuovia, vikloja, tokkimuksia ja rantasipiä. +Hanhia lensi heidän ylitseen. Ilma vain havisi, kun ne suuressa +parvessa, siipiään raskaasti lyöden, porhalsivat yli. Koko seutu oli +täynnä ääntä, metsä, suot ja tunturinrinteet. + +— Kopek! kopek! kopek! kuului yht'äkkiä heidän edestään, ja pari +riekkoa lensi koivikosta, vaaran kupeelta ja laskeutui sitten maahan. +Ne olivat vielä osaksi valkeita, mutta huomasi, että ruskea väri vei +voiton. Kesä oli tullut. + +— Se on tyhmä lintu, sanoi Ola. Sumuisella säällä saa niitä naksuttaa +yhden toisensa jälkeen, eivätkä ne tee muuta kuin lennähtävät muutaman +askelen ja laskevat kopekoitaan. + +— Lappalaisten onneksi, virkkoi Kalle. — Jos se olisi arka, niin +mistähän rahaa saataisiin, Riekkomaat ovat lappalaisen kultakaivos. + +— Niinpä niin. Vähänpä sitä on muuten täällä, vaikka joka kesä +yritetäänkin. + +He lähestyivät nyt niitä seutuja, joista todellakin huuhdottiin kultaa. +Oli Olakin muutamana kesänä käynyt kullan "vaskuussa", mutta paljoa hän +ei ollut saanut. Puolikymmentä neulannupin kokoista raetta vain. + +— Mutta siitä huolimatta jättävät monet iijärveläiset talonsa ja +peltonsa ja lähtevät Kultalaan. + +— Ihminen on ahne. Kullanhimo... + +— Mutta — minusta olisi parasta, jos tyydyttäisiin vain siihen, mitä +luonto mielellään antaa, lausui Kalle. — Silloin tultaisiin hyvin +toimeen ja elettäisiin tyytyväisinä. Meillä on Uujoessa lohipato, mutta +se onkin oikea kultakaivos. Saamme välistä viisi, kuusi lohta päivässä. + +— Kyllä kai isä on sen laittanut jo kuntoon? kysyi Sirkka silmät +loistaen. + +— On tietysti. Heti jäänlähdön jälkeenhän pato rakennetaan, selitti +Pekka. + +— Ja sitten nämä Lapin kehutut kultalöydöt houkuttelevat tänne +kaikenlaisia kulkureita, jotka turmelevat seudun ja jättävät ruman +jäljen. Se on jo Rantakylässäkin saatu nähdä, puhui innostuneena Kalle, +joka sydämestään harrasti kotimaakuntansa parasta. + +— Hei jänis! huusi Pekka, joka oli pysähtynyt. + +— Siellä viiletti tosiaankin jänöjussi polkua eteenpäin ja katosi +harjun taa. Se tempasi Kallen ja Olankin äskeisistä mietteistä. +Viimeksimainittu lausui: + +— Kohta aukenee eteemme Iijärven ranta. + +Ola olikin oikeassa. Puolen tunnin kuluttua rupesivat ensimmäiset +Rantakylän talot näkymään. Retkeläiset laskeutuivat joenrantaan. Siitä +oli mentävä venheellä yli. + +He soittivat lautturia, joka hetken päästä ilmestyikin mökkinsä +edustalle. + +— Tulkaa noutamaan yli! huusivat pojat kuorossa. + +Hetken kuluttua oli lautturi lasten puoleisella rannalla. Hän muhoili +ystävällisesti. + +— Päivää! Minä luulin, että se oli posti. + +— Eikö posti ole vielä tullut? + +— Ei, mutta pitäisi piakkoin tulla. Ettekö ole nähneet taipaleella? + +— Emme. Me poikkesimme Laitiin ja viivyimme siellä kappaleen aikaa. + +— Sitten on vielä jäljessä. + +— Jokos Lesken-Matti on tullut kirkolta? + +— On jo aikoja. Siellä odottelee kievarin pirtissä päästäkseen illalla +palaamaan. + +Lesken-Matti oli kirkonkylän postimies. Pojat olivat ennenkin kulkeneet +hänen venheessään. Matti oli hiukan yksinkertainen, mutta muuten siivo +ja hyvä mies. + +— Mikäs sillä nuorella herralla on kallokkaassa? kysyi lautturi +Pekalta. Pekka punastui, kun häntä kutsuttiin "nuoreksi herraksi". Hän +vastasi: + +— En minä ole mikään "nuori herra". + +— Ei — sen nimi on "Hukka-Pekka", sillä sillä on sudenpentu selässä. + +— Yhyy! pääsi lautturilta, — Kotiako aiot kuljettaa? + +— Sinnepä sinne. + +— Ei noita mokomia kannattaisi elättää. Kurikalla otsaan vain. Ilmankin +syövät poroja tuhottomasti. + +Mutta Pekka puolusteli elättiään. + +— Tämä ei ainakaan tule syömään yhtään poroa. Siitä tulee kesy kuin +koirasta. + +Lautturi maksettiin, ja peräkanaa astelivat retkeläiset joen törmää +ylös kievaria kohti. + + + + +YHDEKSÄS LUKU. + + +Posti saapui, ja iltamyöhällä lähtivät retkeläiset kirkonkylää kohti. +He olivat nyt olleet matkalla kolmetoista päivää ja patikoineet +kaksisataa kilometriä Soasjoelta lähtien — lukuunottamatta sitä +taivalta, jonka Almasuvannon isäntä oli heitä venheellä saattanut. +Järvimatkaa oli viisi ja puoli penikulmaa, ja se kuljettiin +tavallisesti yhdessä yössä. + +Somalta tuntui pitkästä aikaa saada liukua venheessä, jota myötätuuli +kuljetti hyvää vauhtia. Lesken-Matti istui perässä ja hoiti purjetta. +Tällä reitillä oli tavallisesti aina myötäinen alkumatkasta — lähtipä +kummasta päästä järveä tahansa — ja lopussa vastatuuli. Niin oli nytkin +hyvänlainen myötäinen, mutta Lesken-Matti pelkäsi, että puolivälistä +kiskottaisi ankarasti. Ola ja Kalle lupasivat silloin avustaa häntä +soudussa. + +Tämä oli nyt se kuuluisa Iijärvi, jonka saaria ei ollut kukaan lukenut +eikä syvyyttä mitannut. Rannat olivat kallioiset ja vesi kuultavan +kirkasta. Monen syllän syvyydeltä erotti selvästi pohjan. + +Saaret kasvoivat metsää. Niitä oli vähä väliä, suurempia ja pienempiä, +asumattomia melkein kaikki. Muutamat kohosivat melkein äkkijyrkkinä +vedenpinnasta, muistuttaen siten suurta laivaa, joka keula tuulta +vasten halkoo veden pintaa. Iijärvessä olikin selkiä, joita saattoi +verrata merenulappaan. Toista laitaa ei erottanut, vaikka olisi kuinka +katsettaan teroittanut, ja sieltä puhalsi voimakas vihuri, joka sai +pienen venheen ankarasti keikkumaan. Mutta Lesken-Matti oli taitava +perämies, joka varmalla kädellä ohjasi pienen purtensa hyrskyjen halki. +Pikku Sirkkaa pakkasivat pelottamaan nuo korkeat, vaahtopäälaineet, +jotka vyöryivät venheen kupeella. Toisinaan näytti siltä, kuin olisivat +ne suoraa päätä rynnänneet venheen sisään. Mutta lähellä reunaa ne +ikäänkuin nöyrtyivät, hävisivät mataliksi ja kuin anteeksipyytäen +ylpeyttään livahtivat pakoon venheen alitse. Se riippui taitavasta +ohjauksesta. + +Sirkka makasi postipussien välissä ja siirsi katseensa taivaalle. +Se oli harmaassa pilvessä. Pilvet lensivät tietänsä hajanaisina, +repaleisina kuin rauhattoman ihmisen mietteet. Alempana olevat kiitivät +eteenpäin nopeaan, paljastaen toisinaan jostakin aukostaan näkyviin +ylemmät pilvikerrokset, jotka purjehtivat tietään hitaammin ja +juhlallisemmin. Niiden ylimpiä reunoja valaisi kellervä hohde. Aurinko +oli niiden takana. + +— Kylläpä tuli ryöttä ilma, lausui Lesken-Matti, katsellen purjeen +alitse eteensä. — Saa nähdä, onko meidän yövyttävä välille ja +odotettava tuulen tyyntymistä, Hautasaaren kohdalle se aina kulkee, +mutta sitten tuleekin melkein suora vastainen. + +Olisipa se yöpymispaikka — Hautasaari. Sirkka oli kuullut, että +saaressa oli vanha lappalaisten hautausmaa, ja että paikalla kummitteli. + +— Emme kai me Hautasaareen yövy? kysyi hän arasti. + +— Niin jos ei päästä eteenpäin, on yövyttävä. Mitäs siinä? + +— Huh! — Hautasaareen! Eikö siellä kummittele? + +— Mitä tehnee... mutta ei ne kummitukset meille mitään mahda... kruunun +postille. + +— Ei niitä kummituksia ole olemassakaan, huomautti Ola. + +Lesken-Matti ei vastannut mitään, hän ei ruvennut asiasta väittelemään, +sillä paikkakuntalaisten tapaan oli hänkin taikauskoinen, vaikk'ei +kehdannutkaan sitä näyttää. + +Vaiettiin taas ja kuunneltiin tuulen laulua. Vene natisi liitoksissaan +ja kulki eteenpäin tasaisin työnnähdyksin. Se oli pitkittäin +keinumista, joka tuntui mukavalta. Pekka oli nukahtanut keulaan, +kallokas vieressään. Sen suusta näkyi toisinaan pieni karvainen kuono, +joka uteliaana nuuski ylöspäin. Silloin tällöin kuului sisältä heikkoa +ujellusta. Sudenpentu ei näyttänyt nauttivan vesimatkasta. + +Oli jo yli puolen yön, kun postivenhe hyvää vauhtia porhalsi salmeen, +jonka toisesta päästä sukelsi näkyviin korkeaa petäjikköä kasvava +matalarantainen saari. Sirkka muisti nähneensä erään maalauksen, joka +kuvasi kuoleman saarta. Se oli erehdyttävästi tämän kaltainen. Hän +arvasi sen Hautasaareksi. + +— Hautasaari näkyy, huomautti samassa Kalle, aivan kuin olisi arvannut +Sirkan ajatukset. + +Muutaman hetken kuluttua laskettiin rantaan. Lesken-Matti veti venheen +hietikolle niin pitkälle kuin jaksoi ja rupesi kantamaan eväsreppuja +maihin. + +— Ainakin me tässä kahvistelemme, tuumi hän, katsellen ympärilleen ja +samalla kaivaen takin povesta piippuvehkeitä esiin. + +Pian leimusi iloinen nuotio saaressa, vanhassa tulenpitopaikassa, ja +kahvipannu killui männynnäreen nokassa tulella. Matti oli avannut +laukkunsa ja ruvennut syömään. + +— Eikö se ruoka maistukaan? kysyi hän hymyillen. + +Eipä oikein tuntunut siltä. Oli syöty vahvasti kievaritalossa tuoretta +kalakeittoa. Mutta jos aikansa kuluksi koettaisi pureskella. + +Kallekin avasi reppunsa ja otti eväät esille. Samassa hän huomasi, +ettei Pekka ollutkaan muassa. + +— Anna pojan nukkua. Hyvää se sille tekee. Mutta sudenpentu pitää ottaa +tänne. Muuten se voi karata, ja me olemme helisemässä. + +Ola nouti kallokkaan ja toi sen tulen ääreen. Pentu vikisi ja vaikeroi. +Sillä oli ilmeisesti kylmä. + +Kalle otti sen syliinsä ja lämmitti tulen hohteessa. Pentu killisteli +pienillä, harmailla silmillään, ja tulen valo peloitti sitä. Se rupesi +kaivautumaan Kallen poveen ja innokkaasti nuuskimaan ja etsimään. + +— Silläkin taitaa olla nälkä. + +Pojat söivät ja syöttivät pennunkin, joka pian nukahti kallokkaaseensa. +Mutta tuulen voima yltyi vain. Petäjikkö ryskyi ja kohisi. Näytti +tulevan yöksi oikea myrsky. + +Lesken-Matti istui mietteissään ja tuijotti tuleen. Mitä hän mietti, +sitä oli mahdoton arvata. Ola oli usein nähnyt lappalaisen tuolla +tavoin istuvan ja tuijottavan tuleen, ja se teki häneen joka kerta +oudon ja melkein salaperäisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi +noitavoimat liikkuneet ympärillä. + +Tuuli yltyi yhä. Nyt se jo pauhasi täydellä voimalla. Tultakin +oli melkein mahdoton pitää. Myrsky lennättikin puita ja tuhkaa +ylt'ympäri. Lesken-Matti kävi katsomassa venhettä ja kiskoi sen ylemmäs +rantahietikolle. Hän oli herennyt umpimieliseksi ja näytti jonkin +verran levottomalta. Ilmeisesti hänestä oli vastenmielistä yöpyminen +tähän paikkaan. + +Hän risteili nuotion ympärillä, tehden pieniä kierroksia metsässä, +aivan kuin olisi etsinyt jotakin. Ola piti häntä silmällä. Lesken-Matti +ilmeisesti tutki paikan turvallisuutta. + +Ola hymähti itsekseen. Hän ei uskonut kummituksiin, vaikka oli +paljon niistä kuullut. Mutta tällaisena myrskyisenä yönä, täällä +asumattoman erämaan keskellä, kävi mieli kuin itsestään herkäksi ja +vastaanottavaksi kaikelle yliluonnolliselle. Hän muisti lappalaisten +kertomuksia kastamattomista lapsista, jotka itkivät pimeässä. Täällä +niitä varmasti oli kosolti, ja jos vanhoissa jutuissa oli perää, piti +niitä tänä yönä kuultaman. + +Laittauduttiin levolle. Lesken-Matti sammutti tulen ja kääriytyi +peskikuluunsa. Yöt olivat vielä näissä pohjoisissa seuduissa tähän +aikaan kylmät, vaikk'ei päivä enää mailleen mennytkään. Pojat olivat +laittaneet rankisensa kuntoon, ja nyt lepäsivät matkamiehemme sen +suojassa. + +Mutta — uni ei vain tahtonut tulla. Jokaisen mieli oli siksi +jännityksissä, että pakkasi väkistenkin valvottamaan. Pekka oli ainoa, +joka nukkui heti. Hän oli väsynyt viime taipaleella, pitäessään niin +uutterasti etumatkaa. Mutta Sirkkakin, jonka olisi myös luullut +väsyneen, valvoi. + +Lapset kuuntelivat myrskyn laulua, ja se soi heidän korvissaan +kammoitta vana. Oli tämä Lappi sentään pelättäväkin, vaikka sillä +olikin niin monta hyvää puolta. Siitä oli sentään hyvä mieli, ettei nyt +ollut pimeä. Oli vain tuollainen vaisu ja kalpea valaistus, aivan kuin +vainajain mailla. + +Lopuksi sentään tuli uni, mutta se ei ollut rauhallista niinkuin +tavallisesti. Heitä ahdistivat kaikenlaiset painajaiset ja yökyöpelit. +Kalle uneksi, että vanha, jäkäläpartainen lappalainen, jonka kasvot +olivat vahankeltaiset, ryömi nelin kontin hänen luoksensa, vaatien +siirtymään pois. "Tässä on käytävä meidän maanalaiseen asuntoomme, ja +sie makaat ihan oven päällä". Ja kun Kalle ei ollut kuulevinaan ukon +kehoituksia, jatkoi hän: "Me myöhästymme vainajien karkelosta, kun +eivät minun lapseni pääse ylös. Siirry pois siitä!" + +Kalle vaikeroi unissaan, heittelehtien kovalla makuusijallaan, mutta +ei tietysti voinut siirtyä mihinkään, koska nukkui. Silloin hän näki +kummia: vanha lappalainen konttasi uudelleen hänen luokseen ja veti +perässään pitkää puukankea. Ilkeästi nauraen hän työnsi kangen Kallen +kyljen alle ja rupesi vääntämään. "Vai et aio lähteä! Kyllä minä sinut +siirtymään saan!" Kalle tunsi tukin pään kylkensä alla, mutta jokin +outo voima oli tehnyt hänet niin raskaaksi, ettei hän liikahtanutkaan. +Vain ruumiin keskipaikka kohosi hieman, mutta vaipui takaisin. "Oletpas +sinä painava!" tuumi lappalainen. "Mutta kyllä minä vielä konstit +tiedän!" Samassa hän konttasi tiehensä ja jätti kangen Kallen kyljen +alle. Kalle ajatteli, että mitähän se nyt meni hakemaan, kun samassa +rupesi maan alta kuulumaan lasten itkua. "Siellä lappalaisen lapset +valittavat, kun minä makaan niiden oven päällä", ajatteli Kalle ja +päätti siirtyä pois, Samassa hän heräsi. + +Tuuli oli vain yltynyt. Metsässä heidän ympärillään ryski ja paukkui. +Rankisen seinässä olevasta harsoikkunasta näki, kuinka mäntyjen latvat +taipuivat. Jossakin etempänä kaatui suuri petäjä rytisten maahan, ja +hukanpentu parkui kallokkaassa. Sen ääni muistutti lapsen itkua. Kallen +päässä vilahti ajatus, että puu voisi kaatua heidän päällensä, ja hän +silmäili hätäisenä nukkuvia tovereitaan. + +Kylkeä pakotti. Hän oli nukkuessaan kierähtänyt aivan rankisen reunalle +ja joutunut makaamaan kivenmukulan päällä. Siitä pakottava kipu. +Äskeinen oli ollut vain unta. + +Samassa raoitti Lesken-Matti rankisen syrjää ja katsahti kauhistuneena +sisään. + +— Lähdetään pois tästä! Tämä on noiduttu paikka! Pian, pian! + +Kalle herätti toverinsa. He kömpivät ulos rankisesta, ja Lesken-Matti +osoitti venhettä. Sinne heidän piti rientää. + +Saavuttuaan rantahietikolle, joka oli vain puolen sadan metrin +levyinen, kuului takaapäin kauhea rytinä. Iso petäjä oli kaatunut +heidän makuupaikkansa päälle. + +Samassa Pekka parkaisi vihlovasti. + +— Pentu, pentu! Hukanpentu jäi rankiseen! + +Ola ja Kalle lähtivät ottamaan selvää, miten pennun oli käynyt. +Rankisen toinen pää oli joutunut petäjän alle, mutta toisesta päästä +kuului surkeaa vikinää. Siellä oli hukanpentu elossa. + +Pojat kaivoivat sen esiin. Pennulle ei ollut tapahtunut minkäänlaista +vahinkoa. He kiskoivat rankisen irti, ottivat reppunsa ja kapistuksensa +ja palasivat venheelleen. + +Siellä kyyröttivät toiset venheen laidan turvissa. Se antoi hiukan +suojaa. Lesken-Matti oli hakenut pari tukipuuta ja pönkittänyt niillä +venheen kohdalleen, ettei tuuli päässyt sitä röykyttämään. Hän kehoitti +lapsia paneutumaan hietikolle, venheen laidan alle pitkäkseen ja +levitti purjeen heidän alleen. + +— Se oli viime tingassa, kun pelastuimme, höpötti hän hätääntyneenä. — +Jos ette olisi heti seuranneet, makaisitte nyt tuolla pää murskana. + +Ja Lesken-Matti kertoi, että hän oli nähnyt unta, kuinka mahdottoman +pitkä lappalainen oli tullut häntä herättelemään ja sanonut: "Nouse +pois siitä! Siihen panee iso mies maata!" Hän oli heti ymmärtänyt, että +he olivat joutuneet manalaisten asuinpaikoille, ja hypännyt rankiselle +herättämään toisia. Ja niin oli käynytkin. "Iso mies" oli pannut maata +heidän sijalleen. Matti osoitti kaatunutta petäjää. + +Kallekin kertoi unensa, ja Lesken-Matti vahvistui uskossaan, että +paikka oli noiduttu. Olan teki mieli panna vastaan, sillä hän rakasti +asioiden luonnollista selittämistä. Mutta hänkin oli niin omituisten +tunteiden vallassa, ettei viitsinyt puhua mitään. Pian he kuitenkin +rauhoittuivat ja kyyröttäen venheen laidan suojassa he lopulta +naureskelivat "isolle miehelle", joka oli ollut siksikin ystävällinen, +että oli ennakolta varoittanut heitä. + +— Se oli varmaan samaa joukkoa, joka koetti kangeta minua ylös, virkkoi +Kalle. + +— Mutta sinä olisit vain maannut välittämättä lappalaisen +ponnistuksista, jollei Matti olisi tullut meitä herättämään, torui +Pekka. + +— Kyllä minä olin jo ennemmin hereillä, puolusteli Kalle. Ja sitten +kuunneltiin taas tuulen tohinaa. + +— Minusta tuntuu, että se rupeaa heitättämään, virkkoi Ola hetken +päästä. - Ehkäpä se aamuksi tyyntyy. + +Sitä toivoivat kaikki, pikku Sirkka kaikkein innokkaimmin. Hän kyyhötti +venheen laidan alla Matin pöykkyriin kääriytyneenä. Pannen kätensä +ristiin hän rukoili oikein hartaasti, että Jumala asettaisi myrskyn, +jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa. + +Ja taivas kuuli pikku Sirkan rukouksen. Kun he avasivat silmänsä, +paistoi aurinko täydeltä terältään. Pienet laineet liplattivat +rantakiviä vasten, ja linnut lauloivat kilpaa. Tuntui siltä kuin +olisivat nekin kiittäneet Jumalaa kauniista säästä, joka oli seurannut +myrskyn jälkeen. + +Mutta rumaa jälkeä oli tuuli tehnyt. Siellä täällä makasi petäjä +maassa, juuret ilmassa törröttäen. Oli onni, että rantahietikko oli +siksi leveä, ettei yksikään kaatunut puu ollut ulottunut venheelle +saakka. + +Keventynein mielin laittelivat retkeläisemme venhettä kuntoon ja +lähtivät puolen päivän korvissa katkaisemaan loppupuoliskoa pitkästä +järvimatkasta. + + + + +KYMMENES LUKU. + + +Levähdettyään pari päivää Olan kotona jatkoi Kettusen komppania +matkaansa. Vielä oli taivalta kolmetoista penikulmaa, mutta jalkamatka +supistui puoleen. Välillä voitiin nim. silloin tällöin käyttää venhettä +pitempiä järviä halkaistaessa, ja loppumatka kuljettiin myötävirtaa +kaunista Uujokea alas. + +Thulesta, vanhan metsänhoitaja Thunebergin talosta, saivat Kettusen +lapset postimiehen seurakseen. Siellä heitä myös olisi pidetty vieraina +useampia päiviä, mutta Kettuset olivat jo käyneet malttamattomiksi: +koti rupesi näistä puolin vetämään jo voimakkaammin. Se tuntui jo +olevan tuossa aivan käden ulottuvilla. + +Thulen setä oli muistellut heille matkastaan. Huonolla suomenkielellä +hän oli selittänyt: + +— Kylle teme Lappi on senten toista kuin se alamaa! En mine enne lähte +pois kotoa muuale kuin kirkole ja farbruur Svenski tervehtimän. Minule +riitte teme loppuikä kylle. + + * * * * * + +Thulen setä oli nauranut herttaisesti. Hän oli ihmeellinen ukko. +Harrasti ilmatiedettä, metsästystä, kalastusta, kirjallisuutta +ja kirjoittelemista. Hän lähetteli tuon tuostakin postikortteja +pääkaupungin ruotsinkieliseen lehteen ja nuo "Brefkort från Iijärvi" +olivat sisällöltään aivan erikoisia. Niissä kerrottiin kevään tulosta +ja jäidenlähdöstä, siitä, milloin ensimmäinen pälvi ilmestyi Thulen +pihalle, ja milloin ensimmäiset joutsenet saapuivat. Tuon lehden +lukijat saivat valtiollisten asioiden lomassa tietää, minkälainen +oli ollut "kaivos" Lapissa kuluneena talvena, tai millaiseksi sen +luultiin talven päälle muodostuvan, kuinka paljon oli saatu kaloja ja +mitä kalaa etupäässä, minkälainen oli ollut sateenmäärä ja lumentulo +jne. Ja Kalle oli kuullut setä Svenskin sanovan, että noita pieniä +uutispalasia _Ultima Thulesta_ [_Ultima Thule_ = äärimmäinen Thule. +Roomalaisten käyttämä nimitys perimmästä Pohjolasta] rakastettiin +pääkaupungissa enemmän kuin niiden lähettäjä vaatimattomuudessaan osasi +aavistaa. Niin, Thulen setä oli vaatimaton, harvinaisen vaatimaton, ja +se kaunisti häntä aivan erikoisesti. Ystävällisen vaimonsa kanssa hän +palveli matkustavaisia ihailtavalla kärsivällisyydellä. Pikku Sirkka +sanoikin: + +— Oman isäni jälkeen minä rakastan Thulen setää kaikkein eniten +maailmassa. + +— Entäs setä Svenskiä? kysyi Pekka. + +— Häntäkin... mutta Thulen sedän minä asetan toiselle sijalle. + +Siihenpä tuntuikin sitten maailma loppuneen, kun Thulesta lähdettiin. +Setä seisoi rannalla ja lasautteli haulikollaan kunnialaukauksia +ilmaan. Se kuului talon tapoihin. Kallekin pudotteli pistoolistaan +viimeiset panokset — kiitoksiksi kaikesta ystävällisyydestä. + +Venhe liukui hyvää vauhtia. Postimies, Heikki Sarre, souti, ja Kalle +piti perää. Sirkka istui keskellä venhettä postisäkin vieressä ja Pekka +hukanpentuineen keulassa. + +Hän oli neuvotellut Thulen sedän kanssa pennun nimestä. Monta ehdotusta +oli setä tehnyt, mutta ne eivät olleet Pekkaa miellyttäneet. Ne +kuulostivat liiaksi konstikkailta ja olivat vaikeita lausua. Oli menty +läpi melkein koko skandinavialainen muinaistarusto jumalineen ja +haltioilleen, mutta ei ollut sieltä löytynyt sopivaa. Pekalla oli kyllä +se mieli, että pennun piti saada oikein kuninkaallinen nimi, mutta +mistä sen keksisi. Hän oli jo kerran puoleksi tosissaan tiedustanut: + +— Mitä, jos ristisin sen "Piispaksi"? + +Mutta siihen ei Thulen setä ollut suostunut. + +— Ei se passa! Isäken ei siitä pidäisi. Se herätteisi pahennusta. + +— Se kun söi sen "Tösselin", oli Pekka huomauttanut. + +— Vaikka... mutta ei se passa. Parempi nimi sinun pite keksi. + +Niinpä niin. Mutta kuinka sen keksisi. Hän oli mielessään käynyt läpi +kaikki mahdolliset nimet, mutta sopivaa vain ei näyttänyt löytyvän. Hän +oli murheellinen, Ennen kotiatuloa piti pennulla olla nimi. Niinhän +olivat Kalle ja Ola sanoneet. Kalle pääsisi taas häntä pilkkaamaan, +kun ei hänessä ollut miestä keksimään. Mutta — vielä hän sen löytäisi; +olihan tässä vielä kaksi päivää miettimisen aikaa. + +Vene laski rantaan, ja nyt alkoi jalkamatka. Se ei kuitenkaan ollut +pitkä, vajaa penikulma vain. Tie kohosi korkealle harjulle, joka +kahden suon välissä mutkitteli pohjoista kohti. Harju kasvoi harvahkoa +mäntymetsää ja kumisi somasti askelten alla, Kalle vyörytteli suuria +kiviä sen rinnettä alas ja jäi jännittyneenä kuuntelemaan, kun ne +roiskahtaen putosivat allaolevaan suohon. "Roiskis! porloiskis!" pani +jänkä, ja lähellä olevat vaarat vastasivat. + +Mutta Heikki paineli menemään suuri postisäkki selässä. Sirkka +ihmetteli, kuinka hän jaksoi sitä kantaa. Mutta Heikki oli tottunut. +Hän naureskeli vain: + +— Kun sinua rupeaa väsyttämään, niin hyppää päälle. Kyllä sinä siinä +vielä menet. + +Näin he kulkivat iloisesti haastellen ja leikkiä laskien kilometrin +toisensa jälkeen. Väliin laskeutui tie suolle, ja silloin piti kipittää +yli kapeita porraspuita. Toisinaan taas noustiin harjun rinnettä ylös, +jossa polku leveni parin kyynärän levyiseksi. Heikki selitti, että +oli tarkoitus tehdä tästä oikea ratsutie, jotta selkähevosella voisi +karahuttaa. Mutta sitä ennen pitäisi porraspuita leventää. + +He poikkesivat taloihin tuon tuostakin. Ne olivat vielä Iijärven +puolella, mutta lappalaiset puhuivat samaa kieltä kuin uujokelaisetkin. +He suhtautuivat Kettusen komppaniaan kuin omiin ihmisiin ainakin, ja +pikku Sirkasta tuntui, että he olivat jo puoleksi kotona. + +Juotiin kahvia poronjuuston kanssa ja syötiin tuoretta siikaa. Leipää +ei tahtonut enää näin myöhään olla, kun talvijauhot olivat loppuneet. +Mutta Thulen setä ja täti olivat varustaneet retkeläiset hyvillä +eväillä, joten heillä oli leipää yllin kyllin. + +Mutta vaikea sitä oli toisinaan syödä, kun pikkulapset kerääntyivät +pöydän ääreen seuraamaan heidän ateriointiaan. Pikku Sirkka jakoikin +leipänsä lapsille, jotka ilosta loistaen puhkesivat huutelemaan: + +— Laibbe, laibbe! [Leipää, leipää! (lapin kieltä).] + +Pekan sudenpentu herätti huomiota. Naurettiin papinpojalle, joka moista +otusta muassaan kiikutti. Mutta lappalaislapset katselivat pentua +silmät pyöreinä. Ja jopahan sieppasi yksi sen syliinsä, retusti ympäri +huonetta ja puheli: + +— _Gumpe, dat lä gumpe!_ [Susi, se on susi!] + +Pekka ei oikein pitänyt mokomasta rehkimisestä, mutta häntä huvitti +lapsen innokas juttelu. + +— Mitä se sanoo? kysyi hän Kallelta. + +— Se sanoo, että se on susi! + +Ahaa niin, — gumpe — sehän oli suden lapinkielinen nimitys. Hän ei +ollut monta sanaa lappia oppinut, sillä lappalaiset juttelivat heidän +kanssaan aina suomea. + +— Siitäpä minä saankin sille nimen! huudahti hän silmät loistaen. — +Gumpe! Sehän on melkein samaa kuin kumppani. + +— Aivan niin... pane vain Gumpeksi, myönnytteli Kallekin. + +Se oli päätetty. Hukanpentu oli saanut nimensä. Se oli _Gumpe_. +Lappalaispoika oli sen sanonut. Näin siis Lappi antoi nimen omilleen. + +Pekka oli hyvin tyytyväinen. + +Matka jatkui. Poikettiin autiotuvalle. Niitä oli tällä välillä kolme, +mutta kolmannessa ei tavallisesti käyty, koska lähellä, puolen +penikulman päässä, oli talo. Keskimmäisessä tuvassa tavallisesti +poikettiin. Se oli korkealla tunturilla, ja illalla myöhään retkeläiset +saapuivat sinne. + +Autiotuvalta oli suurenmoinen näköala. Luoteisella taivaanrannalla +kohosi seudun korkein tunturi, Rastekaise. Se muistutti suurta +sotalaivaa, joka keula kohti pohjoista näytti halkovan pilvimerta. +Huippua ei näkynyt; se oli sumun peitossa. Mutta pohjanpuoleinen mykevä +laita erottautui selvästi kellahtavaa taivaanrantaa vasten. Kalle +tervehti tunturia äänettömästi, ja hänen mielensä valtasi hartaus +keskellä hiljaista, juhlallista luontoa. + +Alhaalla, tunturin alapuolella olevalla suolla piipitti jänkälintu +yksitoikkoisella, valittavalla äänellään. Muut lentäjät olivat hetkeksi +vaienneet, sillä oli puolenyön aika. Sitä ei kuitenkaan kestänyt +kauan, sillä heti kun aurinko rupesi kirkastumaan, kajahti vuorilta, +tunturirinteiltä, ilmasta, joka paikasta lintujen tuhatääninen kuoro. +Kallesta tuntui, kuin olisivat enkelit laulaneet korkeudessa. + +Toiset nukkuivat jo, kun hän hiipi tupaan. Avotakassa hiipui vielä +tuli, ja pöydällä oli illallisen jäännöksiä. Kalle katseli tuvan +sisustaa ja hänen huomionsa kiintyi kehystettyyn tauluun, jossa oli +järjestyssäännöt autiotupia varten. Lasi oli lyöty rikki, ja paperin +reunat piirusteltu täyteen. Kallen mieli painahti apeaksi. Kumma, +ettei Suomen kansa oppinut sivistyneesti käyttäytymään. Hävitettiin ja +raiskattiin yhteistä omaisuutta niinkuin esim. tällaista autiotupaa, +kaikkien matkamiesten yhteistä kotia. Ihminen oli saastainen olento, +joka jätti rumat jälkensä joka paikkaan, missä liikkui. Häneen ei +vaikuttanut luonnon suuri, neitseellinen koskemattomuus. Hän hävitti, +raiskasi, raateli... monesti pahemmin kuin metsänpeto. Ja hänen nimensä +eläintieteessä oli _Homo sapiens_. [Viisas ihminen.] + +Näihin sekaviin tunteisiin Kalle lopulta nukahti. Kun hän aamulla +heräsi, oli hänen ensimmäinen tehtävänsä ryhtyä siistimään tupaa. Pöytä +raivattiin puhtaaksi ja pestiin. Pikku Sirkka toimitti sen. Sisarukset +olivat oikein innostuneita, kun Kalle oli kertonut heille illallisista +mietteistään. Heikki autteli myös. Hän pilkkoi puita ja kantoi niitä +sisään, latoen ne sievään pinoon takan nurkkaan. + +— On niin hauska matkamiehen tulla, kun on kuivat puut, virkkoi hän. + +— Niin — ja tupa puhdas ja siisti, jatkoi Sirkka. + +Kalle oli sitonut vaivaiskoivuista luudan, jolla Sirkka nyt lakaisi +tupaa. + +— Niin vain, puheli postimies. — Mutta niitä on sellaisia hummereita, +jotka eivät välitä mistään. Särkevät ja sotkevat. Vaikka tuossa on +seinällä kielto ja sakonuhka. Mutta... sakotapas niitä kaiken maailman +lentojätkiä, jotka menevät ja tulevat, niin ettei koskaan tiedä. + +— Syksyllä minä tuon uuden lasin tuohon tauluun, sanoi Kalle. — Ja +varjele sitä, joka sen rikkoo! + +— Minkäpäs teet! + +— Minä tapan sen! + +— Hm! pani Heikki, järjestellessään postisäkin kantohihnoja. + +— Minä kirjoitan taulun päälle, että + + Joka tämän rikkilyö, + sille koittaa kuolon yö. + Kalle Kettunen sen tappaa, + kiväärillä otsaan nappaa! + +— Hm! pani Heikki taas. — Sopiihan se. Mutta me taidammekin olla jo +lähtökunnossa? + +Valmiita oltiin. Sirkka asetti luudan nurkkaan ja sanoi sille pudistaen +sormeaan: + +— Pysy nyt siinä kauniisti, että muutkin voivat sinua käyttää. + +Sitten hän kiepahti ketterästi kynnyksen yli ja liittyi toisten +joukkoon. + +— No, nokka pohjoista kohti taas! komensi Heikki. — Tänä iltana +ryypätään kahvit Uujoen pappilassa. + +Päivä oli kaunis. Nyt näkyi Rastekaisekin koko juhlallisessa +komeudessaan. Sen huipulla kimalteli valkoisia läikkiä. Sinne ei ollut +vielä kesä kerennyt kättänsä kurkoittamaan. + +Tuli raja, pitäjien välinen raja. Kalle otti lakin päästään ja lausui +juhlallisesti: + +— Terve sinulle, sinä Suomen pohjoisin pitäjä, sinä suippolakki +Suomi-äijän päässä, kotipitäjämme korkea ja kultainen! + +Kalle ja Sirkka heiluttelivat vaivaiskoivun oksia ja hurrasivat, +Hukanpentukin yhtyi konserttiin, säestäen sitä pitkällä, valittavalla +ulvonnalla. + +— Kuulepas Gumpea, kun on oppinut laulamaan! Se kehittyy nopeasti. + +Soudettiin halki Mierasjärvi, poikettiin samannimisessä talossa. +Emäntä, ynseydestään tunnettu, otti tulijat ystävällisesti vastaan, +Tarjosi viiliäkin. + +— Hyvät on merkit, naureskeli Heikki, kun talo oli jäänyt taaksepäin. — +Emäntähän oli kestipäällä. Toisinaan on niin ynseä, että vasemman käden +kainalon alta tarjoo vieraalle kättä. + +Seudut muuttuivat yhä vaihtelevammiksi. Petäjät tosin harvenivat, ja +vaivaiskoivu ja tunturipaju asettuivat niiden tilalle. Mutta keltainen +jäkäläpeitto verhosi vaarojen rinteitä, ja siellä täällä nosti jo +vihreä nurmennokka päätään. Taivas oli kuulas ja selkeä ja vaaleni vain +pohjoista kohti. Siellä näytti olevan ikuisen kirkkauden asunto. + +Kahdeksan tienoissa iltapäivällä oltiin jo Jomppalassa. Matka oli +kulunut nopeasti, sillä nyt oli kuljettu melkein yksinomaan venheellä. +Jomppalasta oli enää matkaa yksitoista kilometriä, ja se ei vetäisi +päälle puolentoista tunnin. + +Jomppalassa ryypättiin viimeiset kahvit. Isäntä oli vanhaa pappissukua, +vaikka täydellisesti lappalaistunut. Hän oli kuuluisa puukkoseppä, +takoi erinomaisia peskipuukkoja, leukuja. Kallen isälläkin oli +sellainen, ja itse hän oli myös päättänyt tilata samanlaisen. + +Talonväki näytti heille muhkeaa hopealusikkaa, jonka he edellisenä +syksynä olivat löytäneet perunamaasta. Se oli talon isännän esiäidin, +entisen uujokelaisen papinrouvan ja hänen kolmannen miehensä +vihkilusikka. Tämä kolmas mieskin oli ollut pappi, ja Kalle oli +kuullut heidän elämästään sangen romanttisen tarinan. Se oli kaunis +hopealusikka, jossa olivat nimikirjaimet M.G. ja H.S., ja lapset +ihailivat sitä kilvan. + +— Myykää se minulle, sanoi Heikki. + +— Ei... ennen saa talo mennä kuin me siitä luovumme, vakuutteli emäntä. +Ja isäntä oli samaa mieltä. + +Seikka oli sellainen, että Heikki oli kihloissa Maria Guttormin, +uujokelaisen uudistalon tyttären kanssa, ja tuo lusikka olisi sopinut +heidänkin vihkilusikakseen. + +Yksi Jomppalan tyttäristä lähti heidän mukanaan kirkolle. Vene olikin +talon; se kun Heikki sitä vain lainasi. Jomppalan Agneta asettui +airoihin ja Heikki perään, ja niin lähdettiin viimeistä taivalta +katkaisemaan. + +Lasten jännitys kasvoi kasvamistaan, kuta lähemmäs kirkonkylää he +saapuivat. Puolivälistä alkoi heille jo tuttuja paikkoja; he olivat +usein retkeilleet joen varrella. Virta oli paikoitellen oikein +vuolas, ja vene kiiti hyvää vauhtia. Heikki tunsi väylät. Vuoroin hän +leikkautti viistoon poikki virran, laski niin läheltä toista rantaa, +että pajupensaat pyyhkivät venheessä istujia. Mutta sitä kesti vain +tuokion. Virta nielaisi heidät suvantoon, joka päilyi kuin peili +iltapäiväauringon valossa. Ja suvannon keskeltä aukeni retkeläisten +silmien eteen mahtava tunturin selkä, joka kohosi paljon ylemmäs joen +verraten korkeita rantatörmiä. + +— Ailigas! huudahti Sirkka ja risti hartaasti kätensä. — Kohta olemme +kotona! + +Niin — sieltä tervehti heitä Ailigastunturi. Se sijaitsi pappilaa +vastapäätä, järven toisella rannalla. + +Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin muutamasta joenmutkasta aukeni +eteen avara järven selkä. Kierrettiin pitkä niemi ja — nyt sukelsi +näkyviin kirkko ja pappila. Ne olivat järven vasemmalla rannalla, +korkealla rantatörmällä. Pappilan mäenpuoleinen pää oli melkein maassa +kiinni, mutta järvenpuoleinen lepäsi korkealla kivijalalla. Valkeaksi +maalattu rakennus näytti somalta harmaata tunturinkylkeä vasten. + +Kivikirkko, siro ja kaunis, jonka kaari-ikkunoiden yläosaa koristivat +punaiset tiilet, ja joka tapuliluukkujen kohdalta oli samaa väriä, +sijaitsi paljon pappilaa ylempänä. Mutta vaikka se olikin korkealla, +ulottui tunturin laki vielä sen tornin huipunkin yli. Se näytti isolta +linnulta, joka oli pysähtynyt siihen tunturin kupeelle outoa maailmaa +ihmettelemään, tehden sen vaikutuksen, kuin olisi se ollut valmis minä +hetkenä hyvänsä kohoamaan uudelleen siivilleen ja lentämään tiehensä. +Lasten mielestä se oli maailman kaunein kirkko, ja he viittoivat +riemastuksissaan temppeliä kohti. + +Rannalla olevista kirkkotuvista oli joku huomannut heidät ja lähtenyt +juoksemaan pappilaa kohti. Samassa helähti kirkonkello soimaan, ja sen +ääni kajahteli juhlallisena yli hiljaisen seudun. + +— Niin, nythän on lauantai-ilta, ja siellä soitetaan pyhää, lausahti +Heikki, joka myös oli hätkähtänyt kellon ääntä. — Tällaisilla +reissuilla tahtovat mennä päivätkin sekaisin. + +Mutta Kettusen lapset eivät nyt kuulleet häntä. He tarkkasivat pappilan +rantaa, johon nyt juoksi mies avopäin, ja tämän perässä nainen, +vaalea esiliina vyöllä. Heitä seurasi kaksi lasta, jotka uteliaina +tirkistelivät lähestyvää venettä. Lappalaisia oli myös kerääntynyt +venevalkamaan, niin että ranta oli pian melkein mustana. Nenäliinaa +heilutellen tervehti kirkkoherra rouvineen tulijoita. + +— Hurraa! Eläköön! kajahti veneestä, ja Posti-Heikkikin heilutti +hattuaan. Mutta pikku Sirkka oli purskahtanut itkuun. Hetki oli hänestä +liian suurenmoinen. + +— Äiti, äiti! huuteli hän hätääntyneenä ja pyrki maalle, kuin olisi +pelastunut merihädästä. Pikku tytön sankarillisuus näytti tyyten +loppuneen. + +— Lapsi, lapsi! huudahti papinrouva, ja seuraavassa hetkessä lepäsi +Sirkka itkien äitinsä sylissä. + +— Tervetuloa, pojat! lausui kirkkoherra ja syleili molempia. +Lappalaiset paljastivat päänsä. Hetki oli heistäkin juhlallinen. +Kirkkoherra risti kätensä ja luki siinä järven rannalla kiitosrukouksen +hyvin päättyneestä matkasta. Lappalaiset kuuntelivat hartain mielin, ja +melkein jokaisen silmä kyyneltyi, kun pappi tuli loppusanoihin: + +— Herra, auta meitä kaiken vaivan, työn ja vaelluksen perästä iäiseen +rauhaan taivaallisessa kodissa, että siellä lakkaamatta Sinulle +kiitosta veisaisimme. Amen. + +Ja sitten alkoi kätteleminen ja terveisten sanominen. Pekkaa se hiukan +hermostutti, sillä hän olisi halunnut päästä kertomaan elätistään. + +Kun viimeinen lappalainen siis oli kätelty, riensi Pekka isänsä luo ja +ojentaen kallokasta huusi niin, että järvenranta raikui: + +— Isä, minulla on sudenpentukin, ja sen nimi on Gumpe! + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77824 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..c7b94a4 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77824 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77824) |