diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77740-0.txt | 7532 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 7548 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77740-0.txt b/77740-0.txt new file mode 100644 index 0000000..8bd43d3 --- /dev/null +++ b/77740-0.txt @@ -0,0 +1,7532 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77740 *** +language: Finnish + + + + +HALVEKSITTU MIES + +Kirj. + +LAURI HAARLA + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1930. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + + + +1. + + +Sanoivat häntä hounaksi. + +»Houna-Iivari, Houna-Iivari», huutelivat pojat hänelle vieläkin rähäkän +sattuessa, vaikka hän oli jo iso pojan jolppi ja puoleksi elätteli +äitiänsäkin, Rosina-muoria, jonka ainoana poikana hän oli kasvanut +Veentaan pikkuruisessa mökissä. + +»Ho-ho-houna», pojat räkättivät. Sillä yhä hän heidän mielestään +hounaili puheissaan, vaikka he usein olivat saaneet tuta, niin +selkänahassaan kuin sisuksissaankin, että Iivari teoillaan ja +tempuillaan piti heitä kaikkia vallassaan. + +Jo pari vuotta sitten oli Iivari ollut sahan koneenkäyttäjällä +passaripoikana. Tovin se oli sen jälkeen ollut seppä Raivanterilla +’palkeitten pullistelijana', kuten pojat haukuskelivat, mutta samaan +aikaan teroitellut myllärin apupoikana jauhinkiviä ja juossut passinkia +kauppias Piinulla makasiinin, laivasillan ja puodin välillä. + +Viime talvena se oli ollut vasta poikaa. Oli lasketellut pyhäpäivät +kelkalla kirkonmäkeä ja pihamaita ja myyskennellyt leipuri Hiukkasen +vehnäpullia, sokerikorppuja ja veskunapaakelseja. Arjet oli kierrellyt +vehnäskoreineen syrjäkylillä ja kehunut saavansa mestarilta oikeat +rosentit jokaisesta kakkarasta. + +Mutta houna kuin houna. Oli jättänyt kesken senkin souvin. Ja höyläili +nyt oppipoikana nikkari Viitasella. Näperteli ja höyläili. Mutta +samalla kiskaisi heiltä, pojilta, lantin ja hilkun jos jollakin +konstilla. Varsinkin apteekkarin pillikinttuiselta Tuure Kunnarilta ja +sahanpatruunan Allanilta, jotka olivat hänelle yhtämittaista velkaa +kokonaisia markkojakin. + +Kotonorolla rakentamillaan myllyillä, joissa ei ollut ainoastaan +ruuhia, tokeita ja vesirattaita, vaan yksinpä pieniä sirkkelisahojakin +pyörineen ja hihnoineen, vieläpä samaan alasimeen puuvasaroilla +nakuttavia ukkoja, hän oli heiltä keplotellut rahaa pelkästä +näyttämisestäkin. Senkin juutas! Ja sitten... huvittavasti +näverretyillä koivunpahkoilla, harvinaisilla harakankivillä ja +pilleillä ja huiluilla, joiden hän väitti soivan ihmeellisemmällä +tavalla kuin kenenkään muun, hän oli heiltä etuillut lantteja ja +hopearahoja. + +Entäs hänen mökkiräppänänsä puuliiteri? Se se vasta oli Allanin ja +Tuure Kunnarin surmanpaikka. Siellä oli vekinettä ja kapinetta. +Mutta kaiken lisäksi oli se kokonainen Noakin arkki. Siellä oli joka +kevät kesytettyjä, synkeän näköisiä variksenpoikia, joita teki mieli +ostaa. Talvisin tirskuttivat siellä talitiaiset häkeissään. Ja mikä +houkuttelevinta kaikessa kaameudessaan. Käärme, elävä kyykäärme, +jolta oli nykäisty pois myrkkyhampaat, lojuili siellä kannellisessa +kopassa. Ja se syötti sille hiiriä, jos vain herraspojat maksoivat +näyttelystä. Mutta kaiken yläpuolella, kattoparrusta, riippui +moniosainen häkki, jossa oli eri huoneita ja näiden välissä pyöriviä, +rattaan näköisiä vempeleitä, ja siellä asusteli Iivarin ihastuttavin +aljo: tuuheahäntäinen, vikkeläkäpäläinen orava, jota myöskin +näytettiin, mutta jota poika ei suostunut myymään millään rahalla. Se +hyrräsi rattaissaan ja killisteli niin, että pojat olivat naurusta +tukehtumaisillaan. Mutta sen kojeisiin ei saanut sormellaankaan koskea. +Ei edes syöttää. Ruokaa sille anteli Rosina-muori ja Iivari itse. Ja he +hellittelivät sitä monenlaisilla lempinimillä, joille herraspojatkaan — +ties mistä syystä — eivät uskaltaneet naureskella. + +Joskus pojista tuntui, että Iivari vouhotteli piruuksissaan +houkutellakseen ansaan, tekemään kauppoja, joita vasta jälkeenpäin sai +katua, kun se otti niskavilloista kiinni ja paukahutti kuin vasaralla: +»Maksaks kanss'?» + +Mutta melkein iltikseen saivat pojat häntä ihitellä ja hounuutella. +Ei se höyrypää osannut oikein suuttuakaan, jollei satuttanut hänen +mielensä arimpaan sykkyrään, hänen äitiinsä, joka oli saanut Iivarinsa +huorkakarana, kuten oli tapana huokaista kylän akkojen kesken, eli +äpäränä, kuten oli merkitty kirkonkirjoihin. + +Eräänä kevätiltapäivänä, kun poikaroikka seisoi nikkarintönön +nurkkavierustalla, katsellen yli jääsohjoisen salmen vastarinteen +punertavaa viitametsää, huudahti Iivari ihastuksissaan: + +»Kultaa, kultaa. Tuolla on kultaa...» + +Apteekkarin Tuure Kunnar, joka heitteli paraikaa kuperkeikkoja +viheriänmakuisella pälvellä, jäi nelinkontin paikalleen ja pirahutti +lovellisesta ylähampaastaan tirskauksen. Patruunan Allan alkoi hokea +isältään oppimaansa kiroussanaa: + +»Sappermanni, sappermanni...» ja tokaisi jotakin ruotsiksi Tuure +Kunnarille. + +Iivari seisoi silmät ympyriäisinä, pää haaveellisena takakenossa +ja tuhisteli väärähköllä nenällään taivasta kohti. Hän osoitteli +sormellaan, löi välillä rintaansa ja huitaisi taas käsivartensa kohti +hehkeänpunaista viitametsän rintaa, jonka takana rinteellä nuokkui +hänen äitinsä mökki, ja puheli kuin sekapäinen itsekseen: + +»Kultaa, jukoliste! Siellä on palatsi... rappuset marmorista ja +elfenluusta pilarit ja kaiteet, ja seinät... jukoliste... kullasta ja +hopeasta.» + +Poika jäi tuijottamaan silmäluomet lupsallaan, alahuuli lerpullaan ja +ylähuuli höröllään. Siellä... pienellä laattialla käpsähteli vikkelästi +pienen pieni Rosina-muori, hänen äitinsä... Avarassa poimuisessa +hameessa, pienet jalat näkymättömissä, pikkuruinen naisolento pyrähteli +hellan luota ikkunan luo, jossa hypisteli siunaaman hetken heloittavaa +verenpisaraa tai muutti raikasta vettä valkoisille kylmänkukille, jotka +katselivat tähtisilmin pienestä peltipurkistaan. + +Kiepsahti taas rosoisia palkkeja pitkin astiahyllylle, jossa +sinikirjavat kupposet ja pikkuruinen sokeriastia puhtaina säteilivät. + +»Västäräkki...» hymähtelee Iivarin mielessä keskellä näkyä. + +Nyt käännähtää Rosina-muori ovelle ja piipertää hintelä selkä kyhärässä +yli pienoisen pihamaan ja palaa tuossa tuokiossa käsivarrella soman +soma puusylys. Ja nyt... taas liikettä pienellä laattialla, ja hän +istahtaa ruskeanpunaisen akkunapöydän ääreen, jossa alkaa suu supussa +nypläillä pieniä neulomuksiaan... + +»Siipimuurahainen, senkin siipimuurahainen...» pälkähtää Iivarin päähän +toinen äidilleen antamista lempinimistä. + +Mutta punainen aurinko valaa viitametsän keskelle vaskea, kuparia ja +kultaa. Sinisenpunainen, yhä vielä lumen painama notkelma kallistuu +kuin jättiläispilari alas salmea kohti. Ja marmoriseinät, patsaat, +joiden päissä säihkyvät kultaiset pallot, ja koreat kaiteet nousevat +jälleen uneksijan eteen. Ne sekoittuvat ihanana värileikkinä hänen +kotimökkinsä harmauteen ja äitinsä ruskeaan hameeseen. Ja kas, vain +kulumaton hetki... hän näkee Rosina-muorin seisomassa kultalinnan +porraspuulla heleässä nutussa ja kultaiset kengät pilkistämässä +ihanapoimuisen hameen alta. Ja samassa kaikui pojan korviin pitkin +kuparinkuultoista santatietä tutulla, hyväilevällä äänellä: + +»Käenpoika! Siinä... senkin käenpoika...» + +»Ja sinä, senkin Orava-muori, oikea siipiorava!» kuuli hän itsensä +huudahtavan vastaan. + +Ja näkynsä katsoja alkoi nauraa suu levällään, sillä käenpojaksi tapasi +muori häntä kiusoitella usein, kun hän ahmi nälissään velliä suurella +lusikalla akkunapöydän ääressä, ja äiti itse oravankepeänä laattialla +hyöri. + +Sahanpilli alkoi huutaa. Iivari havahtui kuin ihanasta unesta. + +»Jokos lakkasit höynästelemästä», hohottivat pojat. + +Iivari katseli hetken säikähtyneenä. Mutta sitten hän jäykisti niskansa +kyhärään, rypisti silmänsä ja veti suupielensä viuruun: + +»Kakarat», hän murahti lopuksi. + +»Kakarat, pakarat, hakarat, sakarat», alkoi jätkytellä Tuure Kunnar. + +»Häpärät, täpärät, ää-pää-rät», Allan käkätti. + +»Huorkakara», huusi Tuure Kunnar. + +»Huorkakara! Äpärä! Huorkakara!» rääkyi ärräpäinä koko poikajoukon +suusta. Rumat sanat sekaantuivat rähiseväksi sekamelskaksi, josta ei +lopulta kuulunut muuta kuin mieletöntä kirkunaa. + +Iivari seisoi hetken neuvottomana joukon edessä. Oli kuin hänen +jäsenensä olisivat puutuneet. Huulet vavahtelivat itkunsekaisesti. +Silmät seisoivat avuttomina. Laihat kasvot kävivät vieläkin +laihemmiksi. Ne harmenivat, ikäänkuin vanhenivat. Mutta hetken kuluttua +alkoi ohimoissa jyskyttää. Sormet haparoivat, kunnes puristuivat +nyrkiksi. Pää työntyi hyökkäävästi etukenoon. Huulissa viipyi vielä +kärsivää, katkeraa itkua, mutta kulmalliset ja otsa ponnistelivat +kostonhaluisina kohti poikalaumaa. + +Silmät nauliutuivat samassa Tuure Kunnariin, joka äkkiä lakkasi +huutamasta eikä osannut säikähdykseltä liikahtaa askeltakaan. Iivari +syöksyi pojan kimppuun ja retuutti tätä tolkuttomasti kauluksesta. +Hetken aikaa ei hän oikein tietänyt mitä tehdä rääsäävälle pojalle. +Mutta äkkiä hän näytti keksineen huiman keinon. Pihan puolelta, +törmänteeltä nousivat matalat tikapuut nikkarintönön katolle. Iivari +retuutti säälittä pojan tikapuita raahaten katolle. Täällä Tuure Kunnar +alkoi kavuta pakoon harjaa kohti. Iivari uudestaan haukkana kiinni. +Ja siinä seisoivat pojat harjalla, korkean päätyseinän yläpuolella ja +huojuivat kuin vaappuvan laivan kokassa. + +»Peruutatko?» Iivari karjui. + +Tuure Kunnar itki, peruutti kaiken ja pyyteli nikotellen anteeksi. + +»Peruutatteko joka sorkka», Iivari huusi alas poikajoukkoon, »tai +tämä variksenpoika saa opetella lentämään?» »Peruutatteko, saatanat?» +Ja käsi työnnälsi samassa Tuure Kunnaria, niin että tämä oli +kuukahtamaisillaan. Hetken hiljaisuus. Uhri on hervoton kauhusta. +Silloin kuuluu alhaalta yksinäinen ääni: + +»Peruutetaan, pojat.» + +Samassa huutaa koko joukko peruuttamista. + +Tuure Kunnar pääsee irti ja lysähtää harjalle. Iivari ottaa pari +askelta räystästä kohti ja hyppää suoraan alas törmänteelle ja näyttää +katkeran ylpeältä, poikien kääntyessä häneen ihaillen katsomaan. + +Lopulta hän sanoo harvakseen, hammasten välistä työnnältäen sanan +toisensa jälkeen: + +»Minä näytän teille, että tuolla on kultaa. Ja minä sanon, että +tuolle kummulle rakentaa tämä poika huvilan ja palatsin ja suuren... +Ja suuremman kuin on Allanin ja Tuure Kunnarin isällä. Sopii rääsätä +siihen asti.» + +Ja mitenkäs kävi, kun tuli silmujen puhkeamisaika? Istuttiin +pajukkometsän rinteellä. Kukin näperteli omia hommiaan. + +Iivari pureskeli ruohonkortta: + +»Mitäs maksatte, pojat, vielä koreammasta kepistä kuin on Allanin +velipekalla, sillä Ookke-herralla?» + +Toiset lupasivat viisi penniä, toiset kymmenen. Mutta Allan tarjosi +kokonaisen suutarinmarkan siinä tapauksessa, että hän saa valita +keppinsä ensimmäiseksi. + +Iivari veti samassa ladon alta joukon pajukeppejä, joiden päät oli +lakattu mustalla lakalla kiiltäviksi ja varret sivelty mikä siniseksi, +mikä viheriäiseksi. Mutta yksi oli maalattu keltaiseksi ja lisäksi +koristeltu tulipunaisin täplin. Ja tämän sai ensimmäisenä omakseen +sahanpatruunan Allan. + +Kauppa kävi hyvin. Mutta Iivari tokaisi hampaitaan narskuttaen: + +»Etteks näe, että kyllä tästä rinteestä rahaa saa. Ja raha se +juuri on kultaa.» Hihitti ja virnisti päälle ja sujautti lantit +housunkaulukseensa. + +Koko sen viikon pasteerailivat pojat kirkonkylän valtatiellä +viuhautellen koreita, kummallisen näköisiä herraskeppejä. + +Mutta Iivari kuljeskeli ilman keppiä, kädet housuntaskuissa. Hän oli +kiikuttanut rahat Rosina-muorille ja mietti uusia tienauskeinoja. + + + +2. + + +Pysähtyivät pojat erään kerran Hiskias Piinun kauppapuodin +porraspieleen, jonka nojalla seisoo jonkun matkustavaisen polkupyörä. +Portailla lekottelee pari sahalaista. Kukerteleva leipurinpiika ja +marja-akka supisevat vastapenkillä. Tarkastellaan. Polkupyörä on +kummallisen näköinen kapistus. Kummit moninpäin paikatut. Lakeeraus +lohkeillut rautatangoista. Suuri, ruskeankulunut laukku peittää +tankojen välisen aukon. Mutta istuimen alla on vielä kummallisempaa: +mustalle peltilevylle on maalattu tuhruisin kirjaimin: + + ARTTU TOIKKA + AKENTTI + +Iivari tarkastelee takapyörää, koettelee, tunnustelee, pyörittelee... + +Tulee puodista pyörän omistaja, itse Artturi Toikka, postikorttien ja +valokuvasuurennusten kaupitsija. Kauppias Piinu lösähtää nojalleen +kaidepuun varaan. Ja perästä sipsuttelee hänen ainoa tyttärensä, +neiti Silla Piinu, jonka alinomaa nauravasta suusta oli ruoste +syönyt ylähampaat poikkinaisiksi piikeiksi ja jonka vartalo oli kuin +ennenaikojaan kuivahtanut latuskaiseksi kaperoksi. + +Mutta Artturi Toikka, hän alkaa hääriä, niin että tulee eloa +koko seuraan. Hän vetäisee pyöränsä laukusta pari suurikokoista +valokuvamallia ja pinkan postikortteja. Näyttää valokuvaa, jossa seisoo +vasta vihiltä tullut nuoripari, sipaisee leukaansa, jossa on siellä +täällä värittömän valkoisia haivenia ja esittää tuotteitaan: + +»Hyvät ihmiset, tänne... te lainatkaatte nyt silmiänne. Tässä on nuori +pari, jolle tulee kohta vari. Nyt lempi heitänsä yhteen mallaa ja +kuherrusviikot on heipparallaa. Mut on aavistus mulla, että vuoden +perästä aa-aa ja tussalulla...» + +Pojat kimahtivat nauramaan, Silla neiti heivautti esiliinaansa, piika +kukersi, marja-akka veti liinankulman huuliensa eteen ja sahalaiset +röhähtelivät. + +Artturi Toikka jatkoi: + +»Eikös siis passais, jos markan pari hassais suurennuskuvaan kullastaan +tai omasta naamastaan. Työn ehtaksi takaa Artturi Toikka, tämä poika +reipas ja hoikka...» + +Samassa hän siehauttaa postikortit kuin viuhkaksi ja jakaa niitä +kaikille, pojillekin. + +»Katsokaa, lukekaa. Kymmenen penniä per stykke. Jaa, jaa. Lukekaa jos +osaatte spanjaa ja ranskaa.» + +»Mitä lienee mongerrusta», kauppias muhoilee. + +»Siinäpä se. Minun täytyy lukea ja kääntää.» + +Ja Artturi Toikka lukee korttikuvan alta, joka esittää harsoverhoihin +puettua rusoposkista naista, kuuluvalla äänellä kirjain kirjaimelta: + +»La femme fait sa toilette.» + +Tämän jälkeen hän painaa etusormensa pienelle syylälle, joka nyhjöttää +hänen nenänsä vasemmalla sieraimella ja kääntää: + +»Se merkitsee: Hieno taami vuottaa toiletissa kreivillistä lemmittyään, +eli... Susanna on menossa paatikylpyyn eli... vapaasti käännettynä... +reilingit reilaan sano’ entinen likka...» + +Sahalaiset hohottivat täyttä kurkkua ja alkoivat kaivaa lanttia +kukkarostaan. + +Ja Artturi Toikka lopetti saarnansa: + +»Joo, joo, on kirjat selattu ja kortulla pelattu, mutta tässä ei ole +petos mielessä eikä valheen hunaja kielessä, vaan rakkautta puolella +hinnalla tämän maailman kaperalla pinnalla.» + +Ja kauppa kävi. Allan ja Tuure Kunnarkin ostivat omansa. Mutta Iivari +katseli suu auki pelkästä ihastuksesta. + +»Siinä on vasta poikaa...» välähteli hänen mielessään. »Tuolla tavalla +livetellä pyörällä maanteitä, puhua, nähdä, puhua ja tehdä kauppaa... +Palata taas Rosina-muorin luo kukkaro täynnä rahaa, mukana lahjat ja +iloiset kertomukset...» + +Tämä ajatus oli hänet huikaista. Hänestä tuntui, että hänen piti ruveta +kyselemään jotakin tuolta pojalta, jonka pienet silmät killistelivät +iloisina kaikille puolille. + +Mutta samassa jo hyrräytteli matkamies koneensa takapyörää, että +laakerit vingahtelivat ja kettingit rotisivat ja ratisivat. + +»Kylläpä se kauppamiehen kone rätisee kuin ikäkulu akka», tokaisi Piinu +portailta. + +»Eipäs mitä, eipäs mitä», singahteli vastaan lähtijä. +»Apostolinkyydistä pyörän satulaan ja satulasta orivarsan rattaille. Ja +silloin on tämä poika herra. Hip hei!» + +Artturi Toikka teki ympyrän kädellään, heitti lentomuiskun ilmaan ja +huudahti: + +»Hyvästi, neiti Zilla! Taivaassa tavataan!» + +Silla neiti alkoi viuhtoa kädellään, ikäänkuin kainosti torjuen, ja +kauppamies paineli matkaansa. + +Iivari jäi tuijottamaan ajovehkeen vempsahtelevaa takapyörää, kunnes +koko komeus häipyi tienmutkan taakse. + +Mutta kotomatkalla hän tokaisi pojille: + +»Ostaaks kuka puolikkaan polkupyörää?» + +Pojat katsoivat kysyjään ymmällä naama. + +»Tämä poika sen joka tapauksessa tekee, ensin puolikkaan ja sitten +kaksipyöräisen, ja sitten se ajelee kauppamatkoja, jotta hippulit +vinkuu ja maailman ranta pöllyää. Sopii toljottaa siihen asti.» + + + + +TOINEN LUKU. + + + +1. + + +Syvästä notkelmasta, umpilammen rannasta nousee lyhyt polku. Tämä +leikkaa metsätaipaleista maantien sarkaa. + +Teiden risteyksessä, nurmikkokennäällä, istuvat huonosilmäinen +Vikruutin ukko, vanha kulkukauppias, ja Veentaan Iivari, joka on +päässyt laukunkantajan oppaaksi eli liehtariksi — kuten ukolla oli +tapana sanoa — tämän syrjäkyläisille kauppamatkoille. + +Lopettelevat murkinoimistaan. + +Iivari oli jo monet viikot talsinut Vikruutin vierellä, tämän itsensä +kantaessa laukkua ja tehdessä kauppoja. + +Mutta näihin saakka hän oli tuntenut vain umpimielistä vierautta +puolisokean isäntänsä parissa. Taipaleilla oli ukko tuskin sanaa +ärähtänyt. Sokonsilmät sen mustapintaisessa naamassa vain tuijottivat +elottomina jonnekin olemattomaan taivaanrantaan. Vanhanmiehen voimaton +pihinä ja köhinä säesti laukunkantajan vempsahtelevia askeleita. Se +oli Iivarin mielestä kuin keuhkotautinen ja kyttyräselkäinen yhtaikaa. +Ja kammottavinta oli sen leuanaluinen parranvarjo, joka leikkasi kuin +tummanpuhuva haava suonikasta kurkkua. Kun se tuontuostakin yskäisi +korahtaen, sävähytti pojan sydänalaa, kuin olisi ukon viimeinen henkäys +revähtänyt ilmaan avonaisesta haavasta. + +Oliko ihme, että Iivari oli alkuviikot kulkenut talottomat taipaleet +alituinen ikävä ja kammo painajaisena jossakin... hartioilla tai +selkärangan värähtelevissä ytimissä. Ei ollut pojalla silloin muuta +iloa kuin keskustella salaa kotoliiteristä tuomansa Käpy-oravan kanssa, +jota hän kantoi pienessä häkissä kaikkialla mukanaan. + +Mutta vähitellen oli tuo alinomainen kammonalaisuus alkanut helpottaa. + +Sillä kylissä, kaupanteossa, oli ukosta tullut näkyviin toinenkin +olento, lempeä setäukko ja huoleton kulkurimies. + +Taloon tultaessa olivat useimmat kasvot tärkeän myrtyneet tai +mutruilivat epäluuloisina. Mutta Vikruutti osasi laskea leikit. Jo +talojen kujansuussa hän suoristihe varreltaan, ja veräjällä hän muuttui +äkkiä kuin nuoreksi kulkurisälliksi, joka viekasteli emännät ja +luritteli piiat ja haasteli isäntien ja renkien kanssa sekä luvalliset +että luvattomat. Mutta lapsille hän oli leppoisa setäukko tai kuin... +ihmeellinen tietäjä Itäiseltä maalta. Niin, sellaiseltakin tuntui +joskus Iivarista. + +Jos nukkui pirtin vakussa pieni lapsi, hamuili ukko sen lähelle, pisti +jonkin pienen lelun vakun laidalle ja supisi liikutettuna: + +»Kaunis olet, kaunis olet...» + +Niin että olisi luullut hänet näkeväksi eikä sokeaksi. + +Ja sitten hän saattoi sivellä luisevilla sormillaan pitkin pientä +peittorisaa ja hyrähdellä puoliääneen kuin jokeltelisi lapsen kieltä +tai siunaisi hänen unensa murheellisen hellästi. + +»Ihan kuin tietäjä kaukaiselta maalta... laskemassa kultaiset lahjansa +taivaallisen rinssin seimelle», alkoi silloin iloita ajatus Iivarin +mielessä. + +Isommat seinänvierellä seisovat tyttöset taas ukko tavoitti +letinsaparosta ja pisti karamellin kouraan, niiaavaa tyttöä leuasta +sipaisten. + +Ja niin tapahtui, että ihmiset heidän taloon tullessaan unohtivat +arkipäivän ja tekivät kauppoja kuin jonain aattopäivänä tai +kissaviikolla. + +Ukko olikin tokaissut kerran eräällä kyläkujalla: + +»Ilomielellä kun pysyt ja leikit lasket ihmisille, myöt mitä haluat. +Ne ovat, nääs, enimmäkseen murhetta täynnä ja maksavat mielellään +pienestäkin ilosta.» + +Näin oli Iivarin kammahteleva mieli rauhoittumistaan rauhoittunut, +mutta yhä hän tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi pakolaiseksi, joka ei +uskaltanut palata edes käymätieltä kotomökille. + +Lammen vastapäisellä rinteellä, koukeroisten pikkusarkojen yläpäässä +makaa harmaa mökki korvenlaidassa, kuin loivahartiainen mörkö kuusten +siimeksessä. Mutta sen porraskiveä ja pihamaata paahtaa hellittämätön +aurinko. Ja Iivarin silmiin se paistaa kuin kotipiha jäähyväishetkenä. +Sen portailla seisoo Rosina-muori hyvästiä viuhtomassa. Ikävän hiukaisu +sydänalassa alkaa poika taas, tuhannennen kerran, keskustella aljonsa +kanssa, joka nälissään, kannolla, jyrsii kerkeästi kuusenkäpyä: + +»Syö, syö, västäräkki... se, se... siinä on senkin käenpoika... Syö, +syö, äläkä hyrrää, senkin siipimuurahainen... Käpy se, Käpy se... Kas, +niin, Käpy-poika... Kas, kas! So-so-so... Pure, pure, hammasniekka, +mutta älä kiukkuusi kuole...» + +Ja Iivari nauraa höröllä huulet oravan yrittäessä purra häkin rautaisia +puolapuita. + +Mutta naurun mukana kiertyy hänen silmäkalvoonsa hämärtävää itkua. + +»Orava-muori», hän saa vielä kuiskatuksi, kuin hyväilysanana äidilleen, +mutta silloin sumenee koko orava häkkeineen, harmaa kanto, ruskeat +petäjänkyljet ja koko maailma hänen ympäriltään. Hän näkee itsensä +kotikujan viimeisessä polvekkeessa ja Rosina-muorin peittävän +esiliinalla itkevät kasvonsa, jotka vieläkin katsovat Iivarin sydämestä +kuin suloisen lapsen avuttomat kasvot. + +Vikruutti nojaili laukkunsa laitaan ja katseli hämärillä silmillään +pojan hommia. Herkällä korvallaan hän kuuli pojan niiskahtavan lyhyen +itkuntapaisen ja samalla tuhahtavan kuin suutuksissaan. Hetken kuluttua +kuuluivat hampaat kirahtavan yhteen, ja ukon korviin sihahti kirouksen +tapainen äännähdys: + +»Saatanan nulkit...» + +»Niin se on, poika», ukko alkoi, »että täynnä on ihmisen sydän, jos +siellä on kirouksen käärme ja samalla aikaa itkemässä tii-tii-tiaisen +poika. Usko minulle mikä mieltäsi painaa, niin helpottaapa... Käy kuin +sille varpuselle, joka pääsi pakoon houkutuskäärmeen kidasta. Puhu, +poika, ei sinun tarvitse surujasi kaihtaa Vikruutin ukolta... Surun +kaima on tämäkin mies.» + +Iivari kuuli ukon äänen sorahtelevan erikoisen lempeästi, ihankuin +pirteissä lasten kehtojen ääressä. Ja hän alkoi kertoa melkein hätäisen +kiireesti niistä karvaista kotikylän tapauksista, jotka äsken olivat +saaneet hänet kiraisemaan. + +»Viime keväänä, muutamaa aikaa ennen, kun tulin teille liehtariksi, +sain valmiiksi polkupyörän puolikkaan... Niin, niin. Se oli ihankuin +oikean koneen takapyörä. Vain kummit ja laakerit olivat vähän toista +maata. Sen puolaimet kiilsivät kuin hopealangat, vanne oli lakattu +ruskeaksi. Ja jos pisti kepinpään sen keskusrenkaaseen, se pyöri +hereästi, kevyttä vauhtia juoksijan mukana. Timpermannasin sitä koko +talven ja keväällä möin sen viidestä markasta apteekkarin Tuure +Kunnarille. Ja oli se koko värkki tuo poika. Oli näpistänyt setelin +apteekin rahalaatikosta ja sai sitten isäpapaltaan roiman selkäsaunan. + +»Se ei vielä sen kummempaa. Mutta kun ne raahasivat minutkin +apteekille, kuulusteluille muka... Minkäs siitä... selvästä kaupasta +minulle saivat. Mutta siitä alkaen rupesivat ne kirkonpuolen +herraskaiset minua toljottamaan kuin jotakuta varastelulla elävää +kulkuria.» + +Iivarin silmät synkkenivät entisestäänkin. Kertomus jatkui pojan +tuijottaessa leuka jämeränä polvien välitse maahan: + +»Tuure Kunnar ja sen paras kaveri sahanpatruunan Allan alkoivat pitää +vihaa. Panivat minun syykseni... muka sen pillikintun selkäsaunan. Ja +sitten se tapahtui... sahakosken ylätokeilla. Herraspojat seisoivat +myllyruuhen niskalla, kun minä olin tulossa lautatarhalta selässä +kantamus vuoruulautoja. Tukkesivat tien. Kurkottelivat kuin kaksi +pitkänokkaista variksenpoikaa minua vastaan ja alkoivat rääkyä kulkku +oikosena: + +»'Huurpoikke, huurpoikke! Rosinashuurpoikke! Saatanskollo, kukelikuu... +finntuppe, finnkollo... Sillä tavalla ne finnittelivät ja kukkoilivat. +Ja kun olin pysähtynyt, huusivat huikealla äänellä: 'Ruu-si-naa, +Ruu-si-naa.' Haukkuivat... ruippanat... sillä tavalla minun äitiäni...» + +Iivari ponnahtaa istuinkiveltään ja elää tapauksen mukana käsivarsin, +liikkein ja katkonaisin sanoin: + +»Hyökkäsin kimppuun. Rukkasin... tokeilta ruuheen. Ja virta vei ne +mukanaan... Myllynrattaan häkki tuli vastaan. Sinne ne litisti virran +paine, niin että henkeä salpasi. Haukkoivat kuin lutikat seinän +raossa. Ja minä kun makasin rähmälläni ruuhen lautakatoksella ja +härnäsin: 'Huutakaa, vänskipojat, huutakaa kovemmin, ei tämä poika +ymmärrä ruohtia. Kas, kas, sillä tavalla, tillittä, lillipoikke, +jotta mammamuori tuo rusinasoppaa ja nella-paarnit saa pom-pommia... +Sillä tavalla minä niille ryökäleille näytin, ja sitten minä pakotin +ne tavaamaan tarkasti ja oikein äitini nimen. Ja sitten retuutin ne +kauluksesta kuivalle. + +»Mutta siitäkös syntyi herrasväissä meteli. Uhkasivat lähettää +muka... kasvatuslaitokseen, sellaisten pahankuristen poikain +rangaistuspaikkaan. Niin, niin, vankilaan suoraa päätä. Raahasivat +sahanpatruunan eteen ja uhkasivat vallesmannilla. Ja Hontaalin +konstaapeli jo meillä kävikin. Mutta se kun on hyvänahkainen ukko, niin +ei sanonut äiti paralle mitään, vaan puhui minun kanssani liiterissä... + +»Ne olivat vasta hikisiä viikkoja. Ajattelin karata korpeen, mutta en +hennonut Rosina-muoria jättää häpeään. Minä vain maleksin, pelkäsin, +istuskelin ojan penkalla ja odottelin jotakin pelastusta. + +»Ja kukas silloin tuli? Vikruutin ukko... Poika pääsi liehtariksi! Ja +tässä sitä nyt ollaan, mutta...» + +Iivarin kulmalliset alkoivat taas rypistyä ja »äpärä» murtautui +synkkänä tärähdyksenä hampaitten välistä. Elämän vääryys täytti +hänen mielestään sinä hetkenä koko maailman. Pienen korvenpojan +sielu oli takaa uhoavan umpilammen rutaista rantaa. Silmät katsoivat +heleänkeltaista maantietä pitkin. Mutta ne eivät tuntuneet ottavan +vastaan mitään kirkkautta. Ne pysyivät pimeinä. + +Tuo kummallinen, repivä ja musta sana »äpärä» oli ne sumentanut. + +Vikruutti oli noussut ja kopeloi poikaa hartioista. Koura oli luiseva. +Mutta turvallista hyväntahtoisuutta valui siitä Iivarin olemukseen. + +Hän käänsi kasvonsa ylöspäin. Ukon naama oli huvittavassa naurussa, +joka oli sekä katkeraa että lohduttavaa. + +»Ja meillä kun ei surra», ukko alkoi. »Vai äpäräksi haukkuvat? Ei se +tapa. Sisun se tekee.» + +Käpsähti ukko samassa istumaan Iivarin vierelle. + +»Nythän tässä vasta kavereiksi tultiin. Minä se vasta äpärä olen. +Kohtalaisen talon poikana synnyttiin. Mutta emintimän toi isä-houkka +taloon. Ja maantielle oli työnnyttävä tuonkokoisena pirulaisena... + +»Koommin kaksikin kertaa olet minua rikkaampi. Ja nytkös hätää... +Minusta saat oikean kompuran isäukoksesi... Äläs mitä, äläs mitä... +Tulitpa ihan kuin rakkaammaksi...» + +»Jopas nyt jotakin», Iivari naurahti peittääkseen äkkinäisen +hyvänmielen merkityksettömiin sanoihin. + +Ukko keplotti virkkuna tantereella. Ja kiimasi laukun selkäänsä. + + + +2. + + +Matka jatkui pitkin ylämäkiä. Ukko otti tavallista pitempiä askeleita. +Iivari kulki vierellä venyvin harppauksin, niin että orava keikkui +häkissään kuin pahassa myrskyssä. + +»Näin ne Rokkevellerit taivalta tekevät», hörähti Vikruutti seuraavassa +alamäessä. + +»Rokkevellerit», poika kimitti jätkytellen perässä. + +Koko elämä oli kirkastunut yhtä rohkeaksi kuin kullankeltainen, +huolettomasti kaarteileva maantie. + +Mutta vanhus oli intoutunut ponnistamaan yli voimiensa. Parin +kilometrin päästä hän tuupertui erään ahteen kylkeen. Hetkahti +polvilleen eikä päässyt auttamatta pystyyn. Seuraavassa pitkässä +ylämäessä hän läähätti kuin hengen hädässä, hiki noruili suurina +karpaloina lakin alta ja kiilsi kosteana kaulasuonissa. Vihdoin hän +vaipui kasvot kelmeinä ojanpenkalle ja katseli eteensä, puhumatta, +kuoleman väsyneenä. + +Autio kammo juuttui Iivarin mieleen. + +»Ukko kuolee», välähti ajatuksissa. Mutta samassa taas kirkastuivat +hänen silmänsä oivasta keksinnöstä. + +»Ukko, minä otan laukun ja sinä otat oravanhäkin. Heisaa!» + +Ukko teki voimattomasti vastustavan liikkeen. Mutta Iivari pinnisti +jo ylös ojasta harteillaan laukku, jonka alta ei näkynyt muuta kuin +vantterat jalat. + +Mäen päältä poika kääntyi katsomaan. Vikruutti hiihteli perässä +oravanhäkki hyppysissä. + +Seuraavalla mäellä tokaisi Iivari käskevästi: + +»Kävele sinä edellä. Tahdon nähdä Kävyn teikaroivan häkissään. Heisaa, +sano' kulkurisälli!» + +Ukko laputteli tottelevasti alamäkeen ja höpisi hyvillään: + +»Jopas sain, jopas sain... potran pojan... potran pojan...» + +»Jopas sait. Ja paina nyt, että hippulit vinkuu», huusi Iivari perästä. + +Ukko huusi mäen alta: + +»Luuletkos olevasi tirehtööri?» + +»Äpärätirehtööri», karjaisi Iivari nauraen ja irvistäen. + +Hän tunsi polvitaipeissaan, lonkissaan ja keuhkoissaan loppumattomain +voimain ponnistelevan eteenpäin. Maantie avautui väljänä ja +mittaamattomana. + + + + +KOLMAS LUKU. + + + +1. + + +Avautui silloin Veentaan Iivarille ihmeellinen elämä. + +Omin silmin ja Vikruutin ukon opastuksella paljastui vähitellen +hänen näkyvilleen suuri taistelu, jota käytiin sitkeänä kamppailuna +korpikylistä suuriin kauppa- ja teollisuuskeskuksiin saakka. + +Suomalaiskansan pojat ja miehet hyökkäsivät ensi kerran kokonaisena +kansanvaelluksena koreuden ja mammonan pääpaikkoihin, saalistaakseen +hekin osansa Suomen kamaran ja kansan työn tuottamista rikkauksista, +jotka vieras verinen kapitalistiluokka yhä piti hallussaan ylpeät +konkonenät sojossa suomalaisrahvasta vastaan. + +Tosin jo miespolven ajan kansasta syntyneet suomalaiset miehet olivat +maaseudulle levittäytyneet kauppamiehinä pieniin kyliin, joskuspa +kaupunkeihinkin. + +Mutta vasta nyt, uuden vuosisadan hyökätessä esiin, tunkeutuivat +suomalaiskansan raatajat, onnenonkijat, saalistajat, kekseliäät +neropatit ja todelliset taistelunmiehet kaikilta puolilta kohti +suurten tehdasalueitten koneitten kohinaa. Alkoivat hääriä komeitten +liikehuoneistojen portaissa ja seisoskella kultapankkien eteisissä. + +Oli kuin olisi jostakin loistanut jokaisen silmään maan keskeltä +kohoava Mammonan vuori, jota kohti hamuili silmät kiiluvana köyhyyttä +ja vääryyttä kokenut, mutta myös tietämättömyyden ja laiskuuden +pankolla oljennellut Suomen kansa. + +Niinä kolmena vuotena, joina Iivari Vikruutin ukon rinnalla ansaitsi +leipäpalan itselleen ja äidilleen, hän näki kaikesta tästä vain osan. +Mutta hän oli kokeva tuon taistelun vaihe vaiheelta. Ja nyt jo sen hän +aavisti. + +Yhä seurasivat häntä haaveelliset näyt kullasta ja marmoripalatseista. +Häntä hurmasi maanteiden rohkea elämä. Tuli tuttavia kokonainen +maailma. Jos jonkinnäköistä ihmistä... tavallista kansaa, +puotipoikia, oikeita puukhollareita, pikkukauppiaita ja kammottavia +konkurssihaaskoja, jotka ajelivat pitäjissä ostelemassa polkuhintaan +vararikkopesiä, joutui tapaamaan päivästä päivään. + +Pysähtyivät keskellä taipaletta, tupakkaa ostamaan, monenlaiset +Artturi Toikat, jotka pyörillä ajelivat ja rahaa tienasivat +koijarikonsteillaan. Ja ne pojat ne vasta arvossa nousivat. + +Eräänä kesäisenä poutapäivänä ajeli vastaan Artturi poika jo +kestikievarikyydillä. Ja rattaitten perälle oli köytetty monihelainen, +suuri kauppamatkustajan kapsäkki. + +Oli perustanut kaupunkiin oman välitysliikkeen. Eikä myynyt enää +vain postikortteja ja valokuvasuurennuksia, vaan myös hiusneuloista, +nauhoista, guttaperkakammoista ja karamelleistä aina kravatteihin ja +huopatossuihin asti. Ja arkun laitaan oli maalattu: + + ARTHUR TOIKKA + AKENTTUURI + +Ei ollut ylpistynyt. Pysäytti ja tarjosi Vikruutille tupakat. + +»Joo, joo, Pollella pääsee ja akenttuurilla tienataan», vastasi +vaeltajien ihmettelyyn. »Nyt on tämä poika ruuvittari ja heiluu +päivästä päivään kuin tärpäntikkeli... Mitenkä trotsii kinttukauppa?» + +»Siinä kävelee», ukko tokaisi. + +»Juosta sen pitää, sano' Kaakon Nikki», huijasi Toikka ja löi +kyytipojan ruoskalla konia selkään. + +Sinne katosi. + +Iivari tuijotti jälkeen ja tunsi pientä noloutta. Oli kuin joku olisi +ihitellyt heille tätä vaivalloista patikoimista yletön taakka selässä. + +»Taitaisi olla meidänkin aika hankkia paremmat värkit ja päästä +suuremmille markkinoille.» + +»Ei me, poika, herroiksi keplotella eikä kaakilla ajeta, me vain +kävelemme ja sitten pannaan pystyyn sellainen kauppa, ettei Toikka +muuta kuin portinpielessä pokkuroi. Kas, näin ikään...» + +Ja ukko teki hullunkurisia kumarruksia. + +Iivari hörähti nauramaan. + +Kerran syyskelillä ajoivat kaupungista entistä kotiseutua kohti upeat +kääsit, joissa istuivat koulusta lomalle ajelevat Tuure Kunnar ja +sahanpatruunan Allan. + +Sininen, hopealyyrainen lyseolaislakki oli nuorilla herroilla päässä. + +Eivät olleet tuntevinaan. Eivät päätänsä kunahuttaneet. Eikä Iivari +sanaakaan sanonut. Mutta hän tuijotti pitkän tovin herraspoikien +jälkeen. Katkerahko itkunilme ja kaukainen, äärettömän hämärä +kostonajatus paistoivat riutuneina hänen kasvoiltaan. Mutta nuokin +olennot tuntuivat olevan jossakin ehdottomasti erillään hänestä, +tyhjän tilan takana, jonka tuolle puolelle ei kannattanut iloita eikä +kadehtia, ei rakastaa eikä vihata. + +Jo toisena kulkurikesänään hän oli saanut itseensä tällaisen +kummallisen tunnelman kaikkiin muihin olentoihin paitsi äitiinsä ja +Vikruutin ukkoon nähden. + +Se oli keräytynyt vähitellen tajunnan pohjalle mökeistä, taloista +ja kartanoista. He möivät ja laskivat leikkiä tuvissa ja pihamailla +elävien ihmisten kanssa. Ja nuo ihmiset monesti heidänkin kanssaan. +Mutta keskenään he puhuivat aivan toisin kuin hänelle ja Vikruutin +ukolle. Heissä, kulkukauppiaissa, vaikka he olivat rehellisiä, +tavallisia ihmisiä, oli muiden mielestä sittenkin jotakin epäiltävää, +kuin olisivat olleet mustalaista tai jotakin muuta vierasta rotua. + +Iivari piti vaatteensa puhtaina ja saappaat kunnossa, etteivät vain +likaisuutta tai rentunnäköisyyttä olisi karttaneet. Tämä ei auttanut +mitään. Laskivat yhä leikkinsä kuin tyhjän takaa tai yht’äkkiä, +varsinkin kahdenkesken joutuessaan, vaikenivat kammahtaen. + +»Mikähän onneton parka tuokin lienee», sanoivat jonkun silmät. + +»Lie jos jotakin tehnyt... tihutöitä», uhosi toisen katse. + +»Varastelevat sivuammatikseen», pisti kolmannella. + +Aluksi tuo kaikki oli ollut Iivarille tuskallista. Mutta vähitellen hän +oli alkanut siihen tottua. + +Hänhän oli noussut jo melkein nuorukaiseksi. Pihamailla vilkuilivat +tytöt häneen tietävän näköisinä. Olivat olevinaan välinpitämättömiä +lähemmäksi tultuaan. Mutta Iivari rupesi aavistelemaan, että +kulkuripoikaan ne naisihmiset taisivat vasta ahvattuja olla. Ja nuoret +veret heilahtelivat hänessäkin iloisena läikäyksenä sinne tänne, sekä +jäseviin piikoihin että hoikkiin tyttäriin. + +Tämä tällainenkin alkoi vähitellen kuulua ikäänkuin kaupantekoon. Eikä +sillä paljon ihmeempää tarkoitettukaan. Nuo kaikki heilahtavat helmat, +vilhuvat silmät ja ohuen nutun alla vilpoisessa hämärässä kuumottelevat +rinnat, nuokin olivat hänelle, tulevalle ja lähtevälle, kiellettyä +elämää. Ei sitä osannut lähestyä... + + + +2. + + +Mutta kerran he poikkesivat tienvarren torppaan juomista saamaan. +Katsahtivat hämärään porstuaan. Tuli porstuan perältä maitokamarin +ovesta viilikehloa kantava tyttö. Lähestyy ovenpuolen valojuovaa +hidastaen käyntiään. + +Iivari näkee solakan jalkapöydän astuvan valoon. Ohut sinisenkirjava +helma kuultaa läpi. Hame on monien kesäpyykkien kuluttama, +huolettomasti sitaistu vyötärölle. Sen poimuissa on hämärää lämpöä. +Ja nyt... tyttö seisoo kokonaan valossa. Kasvot ovat auringossa +paahtuneet. Mutta niissä ei ole mitään punakkuutta. Ne ovat vain +himmeät. Ja päivässä vaalistuneet hiukset näyttävät sitäkin +valkoisemmilta. + +Tyttö astuu kynnyksen yli porraskivelle. Hän hymyilee vierastavasti. + +Iivarin tajun läpi häivähtää kuva kotomökin porraskivestä, joka oli +päivänpunertava kuin tuo tuossa... Hän jää katsomaan tyttöä silmiin. + +Jalkaansa ontuva karitsa on pihanurmella nuorasta keppiin sidottuna ja +nyhjäisee nyt Iivarin polvitaivetta. + +Samassa on tyttö kadonnut aittaan ja tuo tullessaan matkalaisille +tuopillisen sinttupiimää. + +Odottelee miesten juodessa. Iivari katselee taas tuopin reunan yli +hänen silmiään. Ne vetävät puoleensa. Mutta niistä on vaikea saada +selvää. + +Kenties vaikka olisivat tavalliset hätäräsilmät. Luomet ovat jollakin +tavalla sairaat, kuumeiset, silmäripset kosteat ja kuin toisiinsa +sekaantuneet. Mutta tämänkö tähden juuri niissä on ihmeellistä +houkutusta, jotakin sihertävää salasyntisyyttä, mikä viettelee Iivarin +katselemaan hänen vyötäröänsä, josta näkyy valkeata paitaa liian lyhyen +puseron alta? + +Tyttö ottaa Iivarin kädestä tyhjän tuopin. + +Tuossa ne ovat ihan lähellä, katsovat alhaalta ylöspäin... Paljonkos +Iivari niistä ymmärsi. Mutta ne olivat lakanneet sihertämästä. Ja +niihin oli kerääntynyt kuin taian voimasta kaikki se ihanuus, mikä +tytössä oli muualla huolettomassa epäjärjestyksessä. + +Iivari oli nähnyt pihamailla ja aitovierillä lukemattomia tyttöjen +silmiä. Niitä oli ollut tyhjiä, oli ollut hailakan lempeitä tai +kuin täysinäisiä, ruskeita petäjänkäpyjä, iloisia tinanappeja tai +tähtimäisiä, elottomia koreuksia. Näissä oli kaskimaiden sauhua, +hiilakansinistä ilmaa ja näkymätöntä tulta. + +Vai olisivatko nuo pehmeät silmät olleet vain muinaisten savupirttien +uudestisyntynyttä kauneutta? + +Iivari ei sellaisia osannut kysellä. Mutta hän tunsi kipeänä +riipaisuna, että nuo silmät eivät häneltä unohtuisi vielä kymmenenkään +penikulman päästä. + +Ei puhuttu koko aikana montakaan sanaa. Miehet painuivat suurempiin +asumuksiin kauppoja tekemään. Ja Iivari, joka jo ajat sitten oli +ottanut melkein koko myönnin haltuunsa, oli tänä päivänä reippaalla +päällä. Hän määräsi hinnat, alensi, alensi taas ja työnsi kouraan muka +melkein ilmaiseksi. Lahjoitti tytöille hiusneuloja, silkkinauhanpätkiä +ja pyöreitä peltiselkäisiä peilejä. Mutta joka talosta jäi voitolle. +Niin oli hullulla tuulella, etteivät osanneet olla ostamatta, vaikka +olisivat olleet saivarpäisiä kitupiikkejä. + +Ja ukko hyvitteli kujilla: + +»Pohatta tulee Vikruutin pojasta... oikea narinkkajuutalainen...» + +»Myön vaikka oikean silmämunani, jos saan tuohon kouraan kokonsa +kultaa», Iivari rehenteli. + +Illan tullen kierrätti Iivari ukon aamuiseen mökkiin yöpuuta hakemaan. + + + +3. + + +Aitan matalalla kuistilla istui Iivari tytön kanssa. Olivat jo tutuksi +tulemaisillaan. Puolikas aurinkoa paistaa selän takaa. + +Ukko polttelee torpan kynnyspuulla. Isäntä ja emäntä ovat jo +yötiloillaan. + +Sairas karitsa kiertää pientä liekaansa, pysähtyy, pitelee toista +etujalkaansa koholla ja määkäisee nuoren emäntänsä edessä. + +Iivari puhuu rentoja asioita, sellaisia, ettei ole ennen osannutkaan. +Hän ei voi olla remahtamatta nauramaan, kun kuulee, että tyttöä +sanotaan Nillaksi eli Kunillaksi. + +Nilla kikahtelee Iivarille, kukertaa kukerruksiaan pitkän sarjan ja +liikahuttelee välillä huuliaan niin lipovasti kuin aikoisi latkia +maitoa pienestä kupista. + +Hänen silmissään ei ole enää hiilakasta sineä. Ne ovat kuin tummat +haavat, vailla väriä. Poski hivelee Iivarin rintapieltä. Katseen +upottavasta syvänteestä näkee poika estelemättä mitä haluaa. On kuin +näkisi tyhjän kautta omat tuntemattomimmatkin halunsa... Vai onko +hän itse, tuo kuuma ja hervoton torpantytär, siellä silmän pohjalla +alastomana makaamassa, kipeän pehmeät silmät kuin unisella kissalla? Ja +tuo hengityskin korvanjuuressa... kuin hyväilyä hyrräävällä mirrillä... + +Ontuva karitsa nuhjaa otsaluutansa Nillan polveen. + +Se liikahtaa pehmeästi. + +Iivarin sekoavat ajatukset ja suuri käsi liikkuvat tytön kainalossa +ja hartioilla. Luisevat sormet rusentavat ärsyttävää olkapäätä. Tekee +mieli rouhaista se olemattomiin. + +Tukahduttava äänettömyys tulee jostakin. Saamattomuuden häpeä alkaa +takoa Iivarin ohimoissa. Aitan ovi on lengollaan. Ja poika tuntee +näkemättäkin sen mustan oviaukon selkänsä takana. + +Nillan silmät siristyvät kiusoitteleviksi viiruiksi. Hän ei enää +kujerra, ei naura. Hänessä on jotakin pientä, pyöreää, köllöttelevää +matoa... kuin kiiltomato kesäyössä... houkutteleva ja lähipitäin +kammottava. + +Iivari on tolkuttoman arka. Kurja, mitätön mato kiiltomadon +fosforiloisteessa. + +Nilla hamuilee karitsaa leuasta. Tarttuu sen etulavan alta. Eläin ja +tyttö tappelevat keskenään. Ja kohta makaa karitsa sylissä. + +Iivari tuntee vapautuvansa äskeisestä painajaisesta. Hän alkaa +tukistella karitsaa villoista. Puristaa sitä niskasta. Röhähtää +nauramaan. + +Vetää rennosti tyttöä toisella kädellä vyötäröiltä ja tökkää elukkaa +toisella kupeeseen. Käy yhä kovakouraisemmaksi. Eläin reutoo, potkii. +Potkaisee lopulta takajalallaan raivokkaasti. + +Pieni kavio repäisee Nillan ohuen hameen pitkälti halki. Ja karitsa +retkahtaa maahan. + +Tytön silmät säikähtyvät. Mutta hän ei osaa mitään. Hän ei halua +kaikkea osata. Silmälaudat sulkeutuvat. Kulmien alla on vain huikaiseva +tummuus. Suu huohottaa avoimena. + +Iivari on kiertänyt pitkät kätensä kainaloihin ja jalkoihin. Hän, +laukunkantaja, hänkö ei jaksaisi nostaa! Jalkajäntereet ponnistavat. +Tyttö makaa hänen käsivarsillaan. Aitan ovi nielee heidät. Hyrisevä +hiljaisuus pihamaalla. Ovi painuu lonksahtaen kiinni. + +Vikruutin ukko haroo hetken leuanaluspartaansa. Kopauttaa piippunsa +kynnyspuuhun. Kömpii tuvan puolelle. + +Aitta jää yksin mäenrinteelle. Sen pääty ui kesäyön valossa kuin leikki +laivan iloinen keula. + + + + +NELJÄS LUKU. + + + +1. + + +Syyskesällä, eräänä pyhäisenä päivänä, palasivat kauppiaat samaan +kylään. + +Iivarilla oli ensi kerran elämässään uutena ostetut, melkein +herraskaiset nauhakengät. Mutta ne eivät olleet jalassa, vaan laukussa +päällimmäisinä. Ja jalkaan ne piti pantaman vasta kylän laitamalla. +Siihen asti painoi Iivari laukku selässä paljain jaloin maantien +piennarta, jonka kostea nurmi hyväili jalkapohjaa ja solui mukavasti +varpaitten lomitse. + +Ja kukkarossa oli Iivarilla rahaa. + +Mutta sen sisimmäisessä lokerossa oli kultaakin kalliimpaa... Nillan +kirjoittama rakkauden kirje. Se oli luettu sataan kertaan kuukauden +aikana. Eikä voinut olla rakastuneelle nuorukaiselle sen taatumpaa +tyttönsä rakkauden ja uskollisuuden panttia. Se kuului sanasta sanaan +seuraavasti: + + »Kerihtin sen valkian lampaan. Sain naulan villoja. Luukampaa jonka + Lemmen Pantiksi sinulta sain kesäyön aamuna olen Pyhä päivinä pitänyt + ynnä itseäni peilannut siitä pyöreästä peilistä. Ikävä on kovasti. + Eikä se ihmekään ole kuin ei sen kesäillan jälkeen oo aittani ovea + muille Riiareille avattu. Omalle Reissusällilleen + + Kunilla Mäenpää.» + +Kirjeen lapselliset koukerot olivat Iivarin silmiin suloiset kuin Nilla +itse. Hän näki niiden lomitse tytön pienet varpaat, nilkan huvittavat +kuoppaset ja pikkuiset, kutittavat sormet. Suloista oli sitä muistista +tavata. Laukku ei painanut mitään. Ilma oli ukkoskuuron jälkeen +kuultavan raikas. Maa oli lämmin, poika nauroi molemmilla suupielillään. + +Hetken ne tulkitsivat rehentelevää ajatusta: + +»Siellä se istuu aittansa portailla kauppamiehen tuleva rouva.» + +Suu vääntyi yhä enemmän messingilleen. Laukun sivulokerossa oli +silkkipaperiin ja sitten sanomalehteen kääritty silkkihuivi, oikea +hartiahuivi, jossa oli ylt'ympäriinsä raskaat silkkiset hetaleet. Sen +kirjavia kuvioita oli ihana muistaa. Se oli kihlahuivi. + +Se kun kääräistään näkyviin, niin... sopiipa katsoa, ettei... tässä +olla mitään tavallisia jätkiä. + +»Jeevelin peeveli!» Iivari hokaisi suuressa ilossaan. + +Huivi oli ostettu läheisestä kaupungista, jossa Iivari oli nähnyt ensi +kertaa elämässään muutamia tehtaitakin. + +Siihen kylään oli poika ollut hukkuvinaan kuin muurahainen kekoon. Ei +ollut kukaan osannut sanoa äpäräksi. Ei siellä ollut katsottu toista +sen vieroksuvammin kuin toistakaan. Kukin piti huolta omista hommistaan +eikä toisten. Heitä rentummatkin olivat vain rentoina kävelleet tai +kiireissään juoksujalkaa painaneet. Kyllä katu kesti, eikä raja-aitoja +näkynyt. + +Siellä oli Iivarin päähän painunut vuorenvarma ajatus: Sinne oli +kaivettava jalansija ja sitten lennätettävä Nilla vierelleen +vaimoksi... oikeaksi rouvaksi. + +Ensi kerran koettu kaupungin humina ja se kultainen kimmellys, +jonka hän oli saanut rakastettunsa silmäterästä juhannustienoisena +yönä, olivat muuttaneet Iivarin muutamassa viikossa oikeaksi +röyheärintaiseksi miehenaluksi. + +Nurmikkokolostaan eksynyt kastemato kiemurteli kovalla maantien +hiekalla kiivasta vauhtia. Iivari tallasi sen jalkapohjansa alle. + +»Vaikka käärme... ei meillä sumeilla», hohahti kulkija. + +Korvesta nousi pari höyrypatsasta muurahaispesistä. Tehdaskaupungin +kuva nousi samassa uudestaan hänen tajuunsa. Maailma oli hänen +silmissään rannattomana sauhuna ja rikkauden merenä. + +Hän istahti suurelle kivelle. Pani puhtaat sukat ja uudet kengät +jalkaansa. Katsoi kukkaroansa. Siellä se oli tallessa Nillan kirje... +keskimmäisessä kulumattomassa lokerossa. Huivipaketin hän asetti +varovasti povitaskuunsa. Ja lopuksi pani paitansa kiinni uudella +kullanvärisellä kaulusnapilla. + +Sitten silmäsi taaksepäin. Mäen lapetta hönttää perässä Vikruutin ukko, +niin että oravanhäkki heiluu suuressa kaaressa. + + + +2. + + +Kylässä olivat iltamajuhlat käynnissä. Niitä vietettiin Markkulan talon +uudessa riihirakennuksessa, joka juuri salvumiesten kourista lähteneenä +seisoi tienvarressa keltaisen puhtaana ja köynnöksin koristettuna. + +Sen edessä kummulla huojui vinossa asennossa oikea juhlaportti ja +vieläkin ylempänä pitkä, laudoista kyhätty ravintolapöytä. + +Tällaisten tapausten eteen sattuessa oli ukolla ja Iivarilla tapana +pystyttää tupakkakauppa. + +Tällä kertaa jäi kuitenkin kaupanteko yksinomaan ukon huoleksi. +Sillä Iivari oli oikaissut suoraan kohti Mäenpään torppaa, povessa +lämmittävää silkkiliinaa tuontuostakin varovasti kouraisten. + +Vikruutti löi kauppalaukun syrjälleen portinpieleen ja latoi sille +tupakkavarastonsa. + +Mutta ylempänä ravintolapöydän luona seisoskeleva Kalle Hoppa kävi +tärkeän näköiseksi. Häntä närkästytti kilpailija, sillä hänellä oli +erikoisoikeus juhlan ravintolahommaan. + +Sitäpaitsi oli Kalle Hoppa eli Hoppa-Kalle, kuten häntä yhä kylällä +haukuttiin, lukemattomia portaita ylempänä kauppias-säädyssä kuin +tavalliset kulkukauppiaat, joita hän summamutikassa sanoi kaikkia +laukkuryssiksi. + +Kauppias Hoppa ei ollut koskaan alentunut sellaiseksi kulkukoiraksi. +Hänen takanaan oli vakaa ja arvokas liikemiesura. + +Oli alkanut oppipoikana läheisen kirkonkylän leipurilla. Ja jo silloin +oli hänessä tullut ilmi epätavallisia liikeneron tunnusmerkkejä. +Ei ollut tosin mitään erikoisen poikkeuksellista siinä, että hänen +oppiaikansa oli ollut etupäässä selkäsaunojen vastaanottamista +leipurinsällien tottuneista ja lämpöisistä kämmenistä. Mutta +jotakin taittumattoman sitkeää oli ollut se hammasta pureva, mykkä +äänettömyys, jolla Kalle-poika oli ottanut vastaan säännölliset +selkäsauna-annoksensa. + +Sitäpaitsi... jo noissa koettelemuksissa hän oli esiintynyt ei +ainoastaan selkäsaunan ottajana vaan myös tietoisena marttyyrinä. Sillä +mikä oli lopultakin tehnyt hänestä kaikkien nyrkkien jokapäiväisen +maalitaulun? + +Hänen tiedonjanonsa. Oppipoika Kalle luki illat, iltayöt, aamupuhteet, +ruoka- ja työajat. Niin, myöskin työajat, milloin piilossa +jauhomakasiinissa tai vintin rappusten alla tai uuninpäällä tulisessa +pätsissä. Hän luki huulillaan, silmillään ja korvillaan. Melkeinpä +taikinaisilla sormillaan. Luki romaaneja kokonaisia pinkkoja, pinoja +ja lainakirjastoja. Eikä mitään muita kuin romaaneja. Ja kulutti hän +kaikki vähät tienestinsä kelloromaaneihin, niin että tuskin ehjää +sukkaa tai paitaa enää kykeni päällensä hankkimaan. + +Tämän vimmatun lukuhimonsa tähden hän etupäässä selkäänsä saikin. + +Mutta juuri siitä, palavan intohimonsa ja kihelmöiväin mustelmainsa +kiirastulesta hän noppasi eräänä hetkenä koko elämänsä neronkipinän. + +Sattui niin, että hänen äitivainajansa sisar, Tyttö-Miina, kuoli kuin +vahingossa, jossakin pirtinnurkassa, ja akan sukanvarresta löydettiin +kaksisataa markkaa, jotka Kalle poika peri. + +Jos Hopan Kallella tänä kummallisena päivänä ei olisi ollut +kirjahimoansa ja kirveleviä kokemuksiansa, ei hän varmaankaan olisi +paljonkaan perinnöllään tehnyt. Mutta nyt. + +Hän perusti kelloromaanikaupan, sillä hän tahtoi lukea, mutta päästä +selkäsaunoista. + +Kaikessa salassa hän livahti läheiseen kaupunkiin. Sai täältä ostetuksi +armottoman suuret pinot lituskaisia vihkosia »Kuningatar Draagan +synkeää rakkauden tarinaa». Ja pani lopuilla rahoilla ilmoituksen +lehteen: + + TIETOA RAHAA + ILMAISTA RAHAA JA SYTÄMEN VIISAUTTA + + Silinterikello joka miehelle ja naiselle ja + herralle ja narrille kun olette lukeneet ja + _maksaneet_ + + 40 kirjaa Kuninkaatar Draagasta ja tämän + Rakkauden ylenpalttisista tapauksista. + + HUOM! HUOM! + + Varma takuu. Draagasta että + _Kellosta_ + +Ilmoituksen otsikosta tuijotti synkeäkulmaisen Draagan kuva, ja alla +seisoi Kalle Hoppa osoitteineen. + +Siitä se oli alkanut. Pari vuotta oli kertynyt romaaneja ja rahaa. +Tosin oli tullut rettelöitäkin kelloja pärmänttäävien tilaajien kanssa. +Mutta siihen mennessä oli perintö kasvanut kymmenkertaiseksi. + +Ei tullut enää hätäpäiviä Kalle Hopalle. + +Hän perusti kirkonkylän myllärin tyhjänä seisovaan pärevajaan +limunaatitehtaan, ikäänkuin hengenjanonsa maalliseksi ilmennykseksi. +Ovenkamaraan lyötiin puhdas päre, jolle riitattiin timperikynällä: + + KALLE HOPPA + TEHTAALIA + +Siitä se oli lähtenyt... yhä äveriäämpi rikkaus. Ja kaiken +kukkuraksi oli syntynyt myös oikea puoti, jossa myötiin vehnästä, +paakelseja, limunaatia ja syrjähyllyltä päättyneen kelloromaanikaupan +päivänpolttamia jäännöksiä... + +Näiltä ajoilta hän oli vallannut syrjäkyläisten juhlatkin melkein kuin +monopolikseen. Varsinkin kun hänellä ohjelmansuorituksissakin oli +kulumattomat ansionsa. + +Ei kukaan osannut matkia sillä tavalla kuin Hoppa-Kalle kollikissan +naukumista, sammakon kurnutusta ja keväistä lemmenkuherrusta, joista +hän oli rakentanut loistonumeronsa. Syrjäkyläisen kansan karkea maku +hyväksyi hänet koko seutukunnan parhaaksi taiteilijaksi. + +Oliko ihme, että tällainen herra katsoi portinpielessä nyhjöttävään +ukkoon puolittain närkästyneenä, puolittain kärsivän näköisenä. + +Hänen leveällä ja lattealla naamallaan, johon pienehkö nenä oli +istutettu melkein kuin lumiukolle, pysyi muuttumattomana tämä loukatun +kärsivä ilme. Mutta hänen väärähköt jalkansa seisoivat tarmokkaina +maata vasten. Lattea vartalo, joka oli suuriluinen ja lonkkien kohdalta +huomattavan leveä, mutta toistaiseksi vailla porvarillista vatsaa, +ojentui uhkaavana matalan pöydänreunan yläpuolelle. Liian leveä oli +leukakin. Mutta se oli painettu rintaa vasten, niin että kyhmyinen otsa +työntyi uhkaavana alamäkeä kohti. + +Siinä seisoi kummallinen sekoitus uhkaavaa ylemmyyden tuntoa ja +haikeata kärsivällisyyttä. Itsetietoinen »tehtaalia» oli yhtynyt samaan +maalliseen olemukseen loukatun »taateilian» kanssa. + +Iivari oli hakenut turhaan Nillaa kotoa. + +Hän tekee nyt ukon avuksi kauppaa ja etsii samalla Nillan näköistä +parveilevalta juhlakentältä. + +Äkkiä... tuolla pöydän kulmalla... seisoo Nilla jonkun kylänpojan +kanssa. Juovat keltaista limunaatia. + +Iivari huudahtaa ja ojentaa kätensä. Tämä herpoo hiljalleen. Nilla ei +huomaa. Hän hekottaa, kilistää lasiansa, särpii sen laidasta, nyhjäisee +kavaljeeriaan ja tarttuu lopulta hänen kainaloonsa. + +Iivari kulkee roimin askelin pöytää kohti. + +»Nilla», hän huudahtaa mielenliikutuksesta sortuvalla äänellä. + +Tyttö sävähtää, mutta tointuu samassa. + +»Kas vaan... mitäs reissusällille kuuluu?» + +Ojentaa kätensä ja vetää sen takaisin. + +Iivari sopertaa häveliäästi, läheisellä äänellä: + +»Tule tänne...» Ja samalla hän vie vaistomaisesti kätensä povelleen, +jota kuumottaa hänen riemullinen salaisuutensa. + +»Eipä tässä taida joutaa näiltä omankylän kavaljeereilta», Nilla +sirkuttaa ja tarttuu taas pojan kainaloon. + +Iivarin käsi haparoi neuvottomana. + +»Minulla on tuota... Nilla!» + +Viimeisen sanan hän syöksee karkeana syytöksenä. + +Tyttö alkaa kikattaa pieni suumalo pyöreänä. + +Sipristää toisen silmänsä, nikkaa toisella veikeästi: + +»Aikansa kutakin sano' pässi, kun päätä leikattiin...» + +Ja taas kuului luikertava nauru, samanlainen kuin kerran aitan +kuistilla. + +Kikatus hukkuu samassa nuorukaisen hohotukseen ja Kalle Hopan +rämähtävään nauruun. + +»Eipä ole tuohesta...» alkaa kylänpoika. + +»Ei laukkuryssilläkään», räjähtää Hopan Kalle. + +Muutakin väkeä alkoi kertyä. Se tuijotti Iivariin kuin markkinarahvas +posetiivarin narriapinaan. Siinä oli halveksivasti luimistelevia +kasvoja, oli pistäviä silmiä, joissa synnynnäinen ilkeys haki +uhria nautinnokseen. Höllästi virnuilevat suut tekivät elottomia +liikkeitä. Ja nokkelammat alkoivat nakella sutkauksia, tolkuttoman +näköisenä seisovan kulkurin kustannuksella. + +Nyt vasta alkavat Iivarin sumentuvissa aivoissa kuulua Nillan äskeiset +sanat pässistä kaikessa kauheudessaan. Heidän ihmeellisen karitsansa, +joka oli ollut kuin... Jumalan karitsa... senkö tuo tyttö nyt häpäisee +iljettävällä sutkauksella?... + +Hänen nyrkkinsä puristuvat. + +Hän ponkaisee kahdella suurella askelella pöydän luo, painaa nyrkkinsä +sen kulmalle ja katsoo ruumis etunojossa Nillaa kasvoihin. + +»Minulla olisi asiaa Nillalle ja... heti!» + +Nilla neiti räpytteli somasti kosteita silmäripsiään, hymyili +salavihkaa ja naureskeli ärsyttävästi: + +»Ei kiirettä kirkkoon...» + +»... pappi on vielä paitasillaan», kylänpoika hohotti. + +Nilla nikkasi taas merkitsevästi Iivarille ja alkoi vetää seuralaistaan +poispäin. + +Mutta Iivarin suonet olivat pakahtua tuskasta ja suuttumuksesta. Hän +työnsi nyrkkinsä alaspäin ja oli kuin hyppäämäisillään pöydän yli. +Tämän irtolaudat kohosivat ja pulloja, kuppeja, laseja ja leivoksia +vieri maahan. + +Nilla oli kadonnut. Mutta herra Hoppa karjui: + +»Maksa vahinko, roisto! Rahat tänne. Katsokaas, hyvät ihmiset...» + +Uteliaita kertyi yhä enemmän. + +Poika repäisi kukkaron taskustaan ja heitti summamutikassa hopearahoja +pöydälle. + +»Riittääkö, pullamaakari?» + +»Ulos, kilometritehtaalle, laukkuryssät! Nähkää nyt hyvät ihmiset... +Hoi, ukko, siellä! Painu matkoihin! Nähkää nyt...» + +Ympärillä olevat kyräilivät kauppiaan puolesta. Sieltä täältä kuului +murinaa. »Laukkuryssä!» rähähti pari kertaa joukon takaa. Lihava +talollisenpoika seisoi älliönä lähinnä. + +Iivari remahti lyhyeen nauruun, joka päättyi halveksivaan +karjahdukseen: »Tolvanat!» + +Huitaisi kädellään. Portilla keikahti täysinäinen laukku hartioille, +niin että nahkahihnat viuhahtivat. He painuivat mäkeä alas. + + + +3. + + +Aamuyöstä Iivari seisoo Mäenpään torpan pihamaalla. + +Hän ei ole saanut rauhaa. Koko yön hän on kahlannut tienvieruisia +kangasmaan kanervikkoja. Laakeilla kallioilla poika on maannut suullaan +ja repinyt hopeanväristä sammalta kourillaan. Tuskin näkymättömiä +polkuja hän on seurannut haikean väsyneenä, kunnes ne ovat loppuneet +olemattomiin. Ajatuksettomana on hän tuijottanut läpi oudonkuulakan +lehvistön nousevaa aurinkoa kohti. + +Mutta aamukylmä havahdutti hänet alastomaan inhoon. + +Tuossa kulki mittari-mato. Kärpässienen myrkylliset silmät +tirkistelivät sanajalkojen viereltä, joiden lehtien alla oli kammottava +hämärä. + +Sanajalan lehdeltä putosi kelmeä mato. Hetken kuluttua toinen. Poika +tuijotti älyttömänä. Muutamain sanajalkojen hiutuneet lehdet olivat +kuin kämmenet, sormet sisäänpäin koukistuneet. Palaneet kädet... +hiiltyneet sormet... kammottavasti ihmiskäden näköiset... + +Kastemato, jonka hän oli rusentanut tullessa maantiellä, muistui +jotakin tietä mieleen. Muinaisen aitan hämärä muuttui sanajalkametsän +kosteaksi varjoksi, jossa itujen näköiset madot kiemurtelevat. + +Tuo niljakas kiemurtelu... sekö oli rakkautta? Kaksi matoa! Tai kuin +myrkynkirjava kärpässieni ja juopunut toukka... + +»Miksi hän kielsi minut ihmisten edessä? Niin, miksi?» tuli pakottava +ajatus. »Siksikö, että olen kulkuri, vai siksi, että olen äpärä?» + +Nämä kysymykset olivat ajaneet Iivarin Nillan aitan eteen. Hän löi pari +kertaa luisilla rystyillä oveen. Alkoi kuulua kahahtelevaa liikettä, ja +raapaistiin tulta. + +»Jos olet yksin, avaa, muussa tapauksessa ei tarvitse.» + +Ovi lipsahti hiljaa ja nopeasti raolleen. + +»Tule, Iivari tule...» sirkuttivat näkymättömät huulet. Kuumatuoksuiset +käsivarret ja rinnat halasivat tulijaa. + +»Mitäs sillä tavalla äksyilet? Koko yön olen maannut valveilla ja...» + +»Miksi kielsit minut ihmisten edessä?» tuli Iivarin suusta kuin +katkismuslukuna, ja kovat kädet työnsivät Nillan vuoteen laidalle. + +Tyttö kiepsahti somana keränä vuoteen seinäviereen ja virnisteli sormi +suulla. + +»Kun ma heinällä heitän... Etkös sitä tiedä, että kun tyttö on +vikisevinään, niin siitä se vasta...» + +»'Äpärän' vai 'laukkuryssän' vuoksi?» Iivari jatkoi tinkimättömästi, +suuri nyrkki oman leukansa alla. + +»Kaikkihan ne pilkkasivat kylänpojat ja akat lentojätkän ja +laukkuryssän morsiameksi...» Samassa hän kivahti: »Ja pakkokos +minun on sinua päiväsaikaan tuntea, kun ei ole kihlojakaan...» Yhä +riitelevämmäksi ärtyi ääni: »Ja jos tuossa paikassa tarjoisit, ei niitä +oteta, ennenkuin on pojalla kultaiset kellonperät, silkkisaalit ja +rouvan paikka. En mä sun perässäsi rupea mieronkelkkoja lykkäilemään. +Älä luulekaan...» + +Nyt hän ikäänkuin väsähti riitelyyn. Avasi huulensa ja pyöristi ne +somaksi ympyräksi, joka houkutti kuin kuuma leppälinnun pesä ahteen +rinnassa. Taas laajenivat huulet nauruksi ja paistoivat hampaat +pikkuisina linnunmunasina kuin hämärästä pesästä. Pienet sormet +alkoivat hypistellä viattoman viettelevästi Iivarin nutunhelmaa. Ääni +muuttui lurittelevaksi lauluksi: + +»Tuu tänne vaan, poika... En ma sun äpäryyttäsi moiti. Jestas +sentään... on siinä kanss' sälli», tuli lopuksi kimeästi hihitellen. Ja +tyttö huitaisi kädenselällä Iivaria polveen. + +Mutta Nillan pelehtiminen oli muuttanut Iivarin inhon ja hädän selväksi +päätökseksi. Hän ojensi silkkiliinan Nillalle tönkkänä käsi: + +»Siinä on. Kihloiksi sen aioin. Jääköön muistoksi, jos kantaa kehdannet +kulkukauppiaan ja äpärän lahjaa.» + +Kääntyi poistuakseen. + +Nillan käteen kahahti silkki. Silmiin säikkyivät läikkyvät värit. Ne +siristyivät huikaistuneina. Huulet menivät suppuun ja hengittivät +kiivaasti kuin olisivat puhaltaneet hehkuvaan hiileen. + +Kynttilän liekki paisui hänen ihastuneissa silmissään pieneksi +auringoksi. Ja säihkyvä silkki sokaisi hetkeksi kokonaan hänen näkönsä. + +Samassa lonksahti aitan ovi kiinni. + +Nilla havahtui. + +Veräjällä hän tavoitti Iivarin: + +»Tuu takaisin, poika», hän rukoili todellisessa hädässä. + +»Mene siitä paitasillasi värjöttelemästä», tuhahti Iivari. + +Nilla tarttui kaulaan, kuumasti, irtipäästämättömästi. + +Mutta Iivari ei tuntenut muuta kuin tarvetta sipaista kasvoiltaan +jotakin iljettävää. Työnsi tytön syrjään ja heilautti itsensä veräjän +yli. + +Ja kuuluivat vielä viimeiset sanat: + +»Sinä... hapsinkakkiainen... Ero meistä! Ja ero kaikista ihmisistä», +hän liitti synkkänä loppuun, kääntyessään taipaleelle. + +Nilla tuijotti tajuttoman näköisenä hänen tasaisesti heilahteleviin +hartioihinsa, mutta hän ei nähnyt, että ne olivat samalla tavalla +kumarassa kuin laukkua kantaessaan. Syysaamu kopristi pakkasena +hänen pieniä varpaitaan, hänen somia nilkkojaan ja hänen aivinaista +paidanhelmaansa. + + + + +VIIDES LUKU. + + +Lokakuu satoi viikkokautista vihmaa, ja jos piti päivän pari +seesteistä, sitä roimempia rankkasateita löi sen jälkeen maahan. +Kylätiet olivat täynnä lätäköltä ja liejua. + +Iivari tarpoi kyläkujia synkeänä ja sanattomana. + +Elokuisen aamuyön jälkeen oli välimatka hänen ja ihmisten välillä +laventunut silmän kantamattomaksi. Sisimmässään hän ei enää +koettanutkaan sopeutua ihmisiin, vaikka olikin laskevinaan leikkiä +kaupanteossa. + +Jos tytöt häneen vilhuivat aitansolasta tai karjatarhan aidan takaa, +pakkautui samassa mieleen: Kieltäisivät kuitenkin ihmisten edessä. +Saattoi viitata kädellään tai laskea houkuttelevan pilan kaupan +alkajaisiksi. Mutta sinne saivat jäädä, kun vain olivat ostaneet. + +Iivari huomasi pian, että niille saattoi teeskennellä iloista mieltä ja +valehdella ummet ja lammet yhtähyvin kuin olla todella ystävällinen ja +rehellinen. + +Hän oppi ovelasti kiskomaan. Mitä kylmempänä pysyi sisimmässään, +sitä helpommin lankesivat ansaan. Ei muuta kuin nauraa: huulilla +kulkuripojan reimaa naurua ja sydämessä ilkkuvan katkeraa. + +»Moukat», hän toisteli Vikruutin ukolle, »eivät näe nenäänsä +pitemmälle. Nähnevätkö edes harakankiveä omassa sydämessään.» + +»Me kun, nääs, ollaan sellaisia komeljanttareita, ettei meistä saa +selvää muu kuin taivasten tekijä», ukko naurahti. + +»Ja tuollaiset ovat sitten, mukamas, niitä ‘oikeita' ihmisiä!» + +»Äläs mitä. Olinpa kerran, vuosia sitten, kun eivät olleet vielä +silmäni kaiheutuneet, oikeassa suuren kaupungin teatterissa. Ja +komeljanttarit leikailivat sellaista näytöstä, että muka valloittivat +kokonaisen linnan. Ja oli siellä myös ihmeen ihana ruhtinaan tytär, +joka oli rakastunut suureen sankariin. Ja sitten se tyttö parka kuoli +sen rakkautensa tähden. + +»Eikä sen vähemmällä vaatteella kuin kuninkaan omalla sotalipulla +peitettiin kauniin neidon kalvistuneet kasvot. + +»Herahtipa mokomasta pelistä pari kyynelmarjaa silmänurkkaan. Uskoin +olevani ikäänkuin paremmassa maailmassa. + +»Mutta kun se ruhtinaantytär sitten tuli niiaamaan suu muikeassa +naurussa ja sen tulen vietävän kipunoita heitellen joka puolelle +silmäkulmistaan, hörähtelin itsekseni: Jopas pettivät aikamiestä kuin +silmänkääntäjät ja pakanat? Eivätkä ne olleet mielestäni oikeita +ihmisiä koko leikarit. Eivätkä, kuulema, ole muidenkaan ihmisten +mielestä. + +»Mutta samaa sorttia ollaan mekin näiden kyläläismoukkien silmissä. +Ja kuuluupa siihen joukkoon muitakin luojanluomia. Mustalaiset ja +muutkin markkinasankarit, kaupunkien pihoissa soittelevat posetiivarit, +viuluniekat ja torvenpuhaltajat, karhuntanssittajat, miekannielijät +ja nuorallatanssijat, kiertelevät nokikolarit, satulamaakarit ja +lentojätkät. Niin että... onpa meitä tässä joukkoa... Ei muuta kuin +leikailemme ihmisten narrina. Mutta eivätpä huomaakaan, kun jo itse +narreina nauravat tai... itkevät, ihan kuin minä sille ruhtinaan +tyttären leikailulle. + +»Niin että... parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.» + +Tällä tavalla kautta rantain koetti ukko lohduttaa Iivaria, jonka +mielenmuutoksen syyt hän kyllä oli jo aikoja ymmärtänyt. + +»Hyvä. Mutta maksaa saavat sekä naurut että itkut», Iivari jatkoi. +»Kyllä meilläkin osataan olla kamasaksoja. Ja kanttinauhasta +silkkinauhan hinta, kirjavasta pumpuliliinasta silkkiliinan hinta. + +Ja valhetta kaupan alle ja kaupan päälle, jotta korvat soivat. En +välitä mistään muusta kuin rahasta.» + +»Ja rahalla kun saa vaikka 'oikean' ihmisen arvot ja kunniat. Äläs +mitä, äläs mitä...» ukko myötäili. + +»Ja me perustamme seisovan kaupan, sekatavarakaupan. Juoskoot sitten +vuorostaan. Me vain seisomme tiskin takana ja juoksutamme...» + +He loikoilivat tällöin tyhjässä pirtissä penkillä, kummallakin nuttu +tyynynä niskan alla ja päät vastakkain. Ukko kääntäytyi istualleen, +ikäänkuin aikoen sanoa jotakin ratkaisevaa. + +Mutta samassa hän alkoi kyhniä korvallistaan, sanoen marisevalla +äänellä: + +»Entäpäs ne rahat... ei riitä pennoset puotikaupan ostoon...» + +Iivari kavahti hänkin istumaan ja kivahti suoraa päätä: + +»Sisulla pääsee ja luottoa saa! Kaupan panen joka tapauksessa pystyyn, +vaikka paljaista kämmenistäni.» + +Iivari nousi rennosti ja alkoi panna laukkua matkakuntoon. + +»Kappas vaan poikaa...» hyrähteli ukko nyhjätessään saapasta jalkaansa. + +Ja Käpy-orava ravisteli häkkiä etukäpälillään. + + + + +KUUDES LUKU. + + + +1. + + +Pohjoisesta etelään, yläisistä vesistä laajaa järvialuetta kohti, +laskivat suuret kosket. Ylimmässä niskanikamassa, pitkästä +järvensuikaleesta lähtiessään, vedet pyörteilivät hiljalleen kuin +epäröiden jättää ympäröivien korpien suurta rauhaa. + +Ne haparoivat, souketen keskellä kesää melkein myllypuron näköiseksi, +länteen ja itään jättäen keskelleen laajan, soikean saaren ja taakseen +pari lahonnutta korpimyllyä. Mutta yhtyessään jälleen ne olivat saaneet +vauhtia kierrollaan ja alkoivat työntyä väkevänä virtana alamaata +päin. Samalla ne siemaisivat uomaansa vasemmalta ja oikealta purosen +sieltä ja täältä tai ruskeavetiset joet, jotka olivat syntyisin +rutarantaisista umpilammista. + +Seuraavassa koskenniskassa yhä ylpeämmin etenevä vedenpaljous +kuitenkin hidastui vauhdissaan. Se laajeni järven tapaiseksi. Ja näin +marraskuussa se melkein jäykistyi ohuen jään ja jäähileiden painosta +mustaksi, kuolleeksi lammeksi. Sen voima näytti lannistetulta, sillä +ihminen oli rakentanut sen tielle mahtavat muurinsa. + +Suuret patolaitteet korkeine tokeineen, raudoitettuine hirsipylväineen, +jättiläisluukkuineen ja rautapyörineen, joista käsin ihminen hallitsi +mielin määrin korpien synnyttämää painetta, katkaisivat sen tien. + +Patolaitteitten läntisestä päästä sen pintavedet saivat tosin vapaasti +painua pitkän pitkään jättiläisruuheen. Mutta muuten se oli kokonaan +kahlittu, säännöstelty, jaoiteltu ja ohjailtu palvelemaan toista, ei +itseään. + +Tältä ratkaisevalta luonnon ja ihmisvoiman rajalta alkoi suuri +tehdasalue. + +Paperi- ja selluloosatehtaat nielivät veden voimasta suurimman määrän, +melkein kaikki. Ja varsinkin selluloosatehtaan korkea happotorni ja +rikinkäry hallitsivat koko seutua. + +Mutta sen ja paperitehtaan jättiläisjytinään liittyi tuhottoman +paljon muidenkin pienempien tehtaitten ääntä ja touhua. Höyrymyllyt, +sementtivalimot, tervauunit ja tärpättitehtaat ja vieläkin sivummalla +monenlaiset verstaat, konepajat ja tiilitehtaat antoivat kukin lisänsä +siihen viuhinaan ja räiskinään ja jytinään, koko siihen kilisevään ja +kalisevaan, hyrisevään ja helisevään yhteislauluun, joka täytti avaran +laakson. + +Kauimpana etelässä, missä kosket olivat lakanneet, ja juoheana +paisuileva virta kuin huomaamattaan avautui välkeäksi suvannoksi, +sijaitsi Joensuun kummallakin niemekkeellä sahalaitos, Toinen suuri ja +mahtava, ulottaen lautatapulinsa, lastausplaaninsa ja monet siltansa +lautavajoineen, proomuineen ja hinaajineen kauas pitkin läntistä +rantamaa poukamasta poukamaan ja niemenkärjestä toiseen. + +Täällä hallitsi Johan Krook, rasvasilmäinen, möyhähtelevä patruuna, +joka jo vuosikymmenet oli hallinnut tätä ruotsalaisisäinsä perintöä. + +Itäpuolen niemekkeellä sisukkaasti sätkyttelevä saha, joka näytti kuin +vahingossa kasvaneen Krookin sahan kylkeen ja jonka hallitsema alue oli +siihen verraten kuin torpanmaat kartanon vainio- ja peltolakeuksiin, +oli Jänkälän, patruunan entisen sahanasettajan ja konemestarin, +rakentama. + +Se oli tuskin saanut säälliset rakennukset koneittensa ympärille, eikä +sen konehuoneen korsteeni ollut pahaisen pultsarin piippua kummempi. +Mutta siinä se kaksine raamisahoineen — kuten sanottu — löi tukkipuuta +laudoiksi, niin että sen vihellys, suihke ja rätinä erottui selvästi +patruunan sahan paljon mahtavammasta, kumea-äänisemmästä melusta. +Ja helposti erotti tarkasteleva silmäkin nämä laitokset toisistaan. +Jänkälän ainoan lastuupaikan touveissa seisovat proomut olivat +tuoreessa, kellanruskeassa tervassa, kuin jättiläispullot, peräpuolet +pönkeinä, ikäänkuin eivät olisi aikoneet ruveta vuotamaan ja lotisemaan +sinä ilmoisna ikänä. Näiden rinnalla makailivat patruunan monet proomut +kuin vanhat, mustuneet noita-akat vesikoetta tekemässä. Upotako vai +pysyäkö pinnalla? hotisivat aamusta iltaan ja illasta aamuun niiden +keulakansien huokailevat pumput. + +Uutta ja ehjää ei sillä puolella näkynyt muualla kuin sahan +nuorenherran, Bertil Krookin, poukamassa, jota sanottiin Pertel-herran +satamaksi. Siellä keinahteli välkeässä altaassa kiiltokylkinen +ja messinkikoristeinen huvimoottori mahonkisine kansihytteineen +ja sametinhienoine peräsalonkeineen. Ja ulompana halkoi aaltoja +jalomuotoinen huvipursi punaiseksi ja keltaiseksi maalatun poijunsa +vieressä. + +Näitä vastaan ei Jänkälän rantueella ollut panna muuta kuin +uudenuutukainen tanakka hinaajalaiva, jonka tummanruskeaan kylkeen oli +vedetty räikeänkeltainen juova ja keulaan maalattu _Konsta I_. + +Näiltä saha-alueilta vielä etelämmäksi urkenivat pitkät väylät ja +suuret selät, joita myöten koko tehdasyhteiskunnan moninaiset tuotteet +rahdattiin merelliseen satamaan ja maailman markkinoille. + + + +2. + + +Taivas oli marraskuun viheriänkylmää kirkkautta. Maa oli roudassa. + +Iivari ja Vikruutin ukko painelivat Länsikylän maantietä, jonka +kummallakin puolella siintäiksen suurten talojen katonharjoja, +mutta jonka varrella on kauppoja vain yksi pahainen nurkkapuoti +tienristeyksessä. + +»Siinäpä tokkeroi kehno kauppamies», Iivari tokaisi miesten käväistyä +kaupassa. + +»Äläs mitä, saatpa nähdä kohta Jokivarressa sellaisia hotelleja, +etteivät vedä vertoja raatihuoneet kaupungissa.» + +Ja niinpä kävi. Kun he pääsivät paperitehtaan kaarisillalle, olivat +ennen nähdyt kaupungit Iivarin mielestä pelkkiä kuolleita kyliä. Hän +tuijotti etelää kohti jokilaaksoa pitkin, ja hänen henkeänsä salpasi. +Tämänkaltaista hän oli kuvitellut ensimmäisen kaupunkimatkansa jälkeen. +Mutta tuossa... tuossa seisoi nyt hänen kuvitelmansa räiskyvänä ja +sauhuavana todellisuutena. Oli pakko tuntea itsensä tämän kaiken +rikkauden yläpuolella pelkäksi tuulenvietäväksi. + +Päästäpä tänne yhdeksi ainokaiseksi rattaaksikin, pieneksi +vauhtipyöräksi, hammasrattaaksi tai vaikkapa vain viheliäiseksi +ruuviksi ja mutteriksi. Kelpaisi täällä... tarrautua kiinni, pyöriä +ja soittaa mukana... Mutta haikea voimattomuuden tunne lamasi hänen +aivonsa: miten pureutua kiinni itsensä Mammonan kultavuoreen? +Mustalainen, kiertolainen, äpäräksi haukuttu ja halveksittu... + +Ukko alkoi käkättää lystillisellä naamalla: + +»No, niinhän sinä pölläilet kuin Nalle markkinoilla. Ei poika», +ja samassa hän löi Iivaria olkapäälle, »ei meillä olla muuta kuin +Mooseksen poikia, Israelin lapsia... korvesta tullaan, ja Kaanaanmaa +on silmiesi alla. Rieskaa ja hunajaa sen sinulle vuotaman pitää. +Tulepas... pannaan kaupanteko käyntiin.» + +Iivari seurasi epäröiden. Mutta työläisasuntojen kujillapa alkoi vasta +elämä. Ukko näytti tuntevan täälläkin ihmisiä. + +Tulevat juuri salvetun uudistalon luo, jonka harjalla nuorehko mies +naputtelee päreitä kattoon. + +»Mitä sinä, suutari, siellä harjalla kukut? Nurkkaanko olet lestisi +heittänyt?» pauhaa sivumennen ukko. + +»Eipä ei, tässä vain suutari kukkuu omalla harjallaan», mies huijasi +vastaan. »Kiire on, kiire on... kun on se morsian-likka jo paksullaan», +hän lauloi lopuksi huikealla äänellä ja nauroi hyväntahtoisen leveätä +naurua. + +Ukko hohotti. Suutari löi suuhunsa pärenauloja ja alkoi vimmatusti +naulata niitä päreeseen, mutta jatkoi yhä samaa nuottia kurkullaan. + +»Heipä hei», Iivari huusi ja viittasi kädellään. Oli kuin olisi saanut +ensimmäisen oivallisen tuttavan. + +Ja niitä tuli lisää. Asuntojen ovilla emännät tulivat kädet levällään +vastaan. + +»Kappas vaan... no, voi jestas sentään... että tässä vielä piti +näkemän tätä Vikruutin ukkoa.» »Oli se ennen lenheettiä, kun Vikruutti +heilautti laukkunsa kototuvan permannolle... Hoi jaa, muuttuneet ovat +ajat ja ihmiset...» + +Sellaisia tervetulosanoja lennähteli ukkoa vastaan portailta jos +toisiltakin. Kahvit tupattiin eteen joka toisessa talossa ja kauppoja +tehtiin leikin lomassa. Niin oltiin kuin orpanoimassa. + +Iivari oli taas riuskemmalla päällä kuin pitkään aikaan. Nuo +työläisihmiset olivat kuin yhtä perhettä. Menneitä aikoja kiiteltiin ja +nykyisiä voivoteltiin. Tuon tuostakin kääntyi puhe tehtaanherroihin. Ja +siinäkös pärmäntättiin. + +»Niinhän nuo ovat ylpeitä kuin olisivat rautakangen nielleet.» — »Rahan +saa maksaa, mutta ei saa tehtaan kaupassa ees säällistä kohtelua... +venskata pitäisi.» − − − »Eikä tuo kuulu komersrootikaan muuta kuin +moukaksi karahteeraavan... suomalaista työläistä.» — + +»Ja pikkupomot!... Ne, ne vasta koko perkeleitä ovat!» rääsäsi suutaan +joku pojankloppi. + +»Mitä lienevät saksmanneja tai herrasväkien hulttiopoikia», lisäsi joku +tietävämpi. + +»Mutta ei tule ihminen sen höylimmäksi kuin on komersrootinna... +Hyvänpäivän sanoo kuin vertaiselleen, ihan on katsannoltaankin kuin +kärsivä karitsa. Tietäähän sen... sellaisessa palatsissa ja kun kuuluu +syntyjään olevan tätä suomalaista kansaa», jatkoi joku huokaileva akka. + +Puhetta tuli kuin vettä, ja etupäässä akkojen suut oli seulana. + + + +3. + + +Iltapäivällä alkoi jo rihkamalaukun pohja paistaa. Iivarin jalat olivat +suloisen veltot. Ruumista kiersivät lämpöiset virrat. Hän oli häärinyt +kuin kalastaja apajalla, joka on täytenään kiiltäväkylkistä kalaa. + +Rinta oli röyheästi kohollaan... Mutta se oli muutakin kuin laukun +keveyttä ja onnistuneen saalistajan rohkeutta. Hän tunsi saaneensa +kokonaisen ihmispaljouden itselleen läheisiä olentoja. Hän oli heidän +kauppiaansa. + +Heitä kaikkia yhdisti toisiinsa jokin perinjuurinen vastahenki +vierasverisiä, kopeita herroja kohtaan. Kotokylän sahanpatruunan +ja apteekkarin herrasväet, Allan ja Tuure Kunnar, jotka olivat +häntä äpäräksi haukkuneet vieraalla kielellä, palasivat tajuntaan. +Nuo komersrootit, saksmannit ja herrasväkien hulttiopojat olivat +varmasti samaa väärämielistä joukkoa. Ja poika tunsi päivän kuluessa +liittyneensä tämän tehdasyhteiskunnan pieneläjien vastahenkeen. Heille +hän halusi myydä tavaraa aamusta iltaan. Tulisipa täällä kaupanteosta +oikeata leikintekoa... + +»Tänne se kauppa perustetaan, juuri tänne eikä mihinkään muualle», hän +jämäsi ukolle useampaankin kertaan. Mutta ukko vain kyhni leuanaluista +parranvarjoaan. Sitä näytti huvittavasti kutittavan. + +Päivä oli jo laskun puolella. Ilma oli tullut melkein yhtä lämpimäksi +kuin kesällä. Iivarin housuntaskussa oli kukkaro täynnä hopearahaa. Se +painoi mukavasti kuvetta. Ja kylkilaukussa oli kosolti setelirahaa ja +kuparia, joutipa jo vähän toljailla muuten vain ympärilleenkin. + +Olivat tulleet tehtaanherrojen koreitten asuntojen lähettyville. +Ei niihin ollut menemistä kaupantekoon. Missä vain näyttivät +herraskaisilta portit ja porraspielet, sieltä ajettiin kulkukauppiaat +tiehensä. »Hus, koirat, kulkukoirat!» sähistiin kintuilla. Mutta sopipa +noita sentään loitommalta katsastella... + +Joutuivat aivan kosken rantaan, jossa erääseen sivu-uomaan oli +rakennettu aivan erikoiset, valkoiseksi maalatut patolaitteet, niin +että näiden yläpuolelle oli syntynyt ikäänkuin pieni lampi. Pikkujärven +keskelle oli — nähtävästi keinotekoisesti — tehty saari, jolla seisoi +ylpeä rakennus, päätypuolen kohotessa kolmikerroksisena tornina kaikkia +muita lähirakennuksia korkeammalle. Saaren rannat oli laskettu sileillä +kivillä. Pihamaalla risteili hiekkaisia käytäviä ja nurmikolla kasvoi +pari koivua, mutta etupäässä joitakin ulkomaan puita, joiden niiniäkään +eivät kauppiaat tietäneet. + +Kapean salmen yli vei vaakasuora puusilta koukeroleikkauksin +koristeltuine kaiteineen, ja sen kummassakin päässä oli portti. + +»Se on sen komersrootin palatsi», ukko sanoi. + +Hitaasti myötäilevä patolammin vesi muodosteli liikahdellessaan +monennäköisiä viistoja, soikeita ja häränsilmän muotoisia kuvioita. Sen +pinta välkehti kaikissa väreissä, sinisen mustasta aina taivaanrannan +lohenpunaiseen saakka. Mutta tämän kaiken Iivari huomasi vain +sivumennen. + +Hän tuijotti saarta ja rakennusta. Tuossa... tuossahan oli hänen +palatsinsa, se sama satulinna, jonka hän oli nikkari Viitasen nurkalta +nähnyt Veentaan viitametsän rinnassa. Siinä ei ollut marmoriportaita +eikä pilareita. Mutta sen valkea torni ja ikkunapäällysten leikkaukset +olivat vieläkin kauniimmat kuin hänen kuvitelmassaan. + +Ja itsestään lennähti siihen jostakin iltaruskosta Rosina-muorikin ja +nojasi portailla elfenluiseen kaidepuuhun, nojasi, käännähti ja kokosi +helmojaan alas astuakseen, tullakseen vastaan... + +Vähältä piti, ettei ennättänyt poika nähdä hänen pieniä +kultakenkiäänkin, kun lennähti ovi jostakin auki. Ja sen näköinen tyttö +kuin Iivari oli nähnyt vain kuvissa alkoi juosta santatietä siltaa +kohti. + +Musta tukka oli oikosenaan juoksun vauhdista. Tulipunainen rusetti +kimmelsi korvan juuressa ja vielä suurempi lehahteli toisella +olkapäällä. Ja punainen oli silkkinauhakin hoikilla vyötäröillä. Ilma +painoi ohuen puvun laihoja lanteita vasten ja nousi poimuihin polvien +yläpuolelle. + +Portti lennähti auki, samassa toinen, ja miesten edessä seisoi puoliksi +palavasilmäinen tyttöhupakko, puoliksi nuori neiti. + +Hame oli koltun tapainen. Pitkät sääret eivät olleet oikein +sopia sen pariin. Liikkeet olivat kulmikkaat ja holtittomat kuin +keskenkasvuisella tytöllä. Mutta kun hän seisahtui ja näytti äkkiä +häpeävän törmäilevää kiirettään, katsoivat tummansiniset silmät +arvostelevan tutkivasti kuin hienon neidin. Pää meni takakenoon ja +kääntyi sivuittain, kuin aikoisi hän palata takaisin sen tiensä. + +Mutta samassa seisoi tyttö taas harajaloin, polvet koukistaen ja lyöden +kämmenensä polviin. Siristi matalalta silmiään ja kurkisti kasvoihin +vuorotellen ukkoa ja Iivaria. + +»Ettepäs olekaan posetiivareita? Eikö teillä olekaan onnenlehtiä? +Keitäs te sitten oikein olette?» + +»Ollaanpahan vaan... kauppamiehiä», Iivari tokaisi hyvittelevästi. + +»Mitäs sinulla, ukko, on sitten tuollainen häkki?» Samassa hän kihahti +kutittavaan nauruun »Orava!» Oravanpoika! Se, se... onkos sillä nimeä?» + +»Käpy, Käpy se vaan on», sanoi Iivari. + +Tyttö oli jo kyykkysillään. + +»Se on vasta kaunis. Kauniimpi kuin lintu. Se on somempi kuin äidin +kanarialinnutkin. Kas, kas, se osaa purra. Puree kuin poika...» + +Tyttö kurkisti alhaaltapäin ukkoa kasvoihin: + +»Anna se minulle.» + +Ukko nikkasi Iivariin päin. Tyttö nousi ja katsoi kysyvästi poikaan. + +»Enpä ma taida antaakaan», Iivari vastasi leikillisen venyttävästi. + +»Minä tahdon», kivahti tyttö ja suoristautui pieneksi ylpeäksi +neidiksi. Iivari ynähteli nauruntapaista. + +»Pappa antaa siitä sinulle rahaa.» + +»Ei sitä rahalla saa», sivalsi Iivari jyrkällä, hieman halveksivalla +äänellä. + +»Etkö sinä tiedä, että kaikki ihmiset antavat minulle mitä vain tahdon?» + +Kukaan ei vastannut. Tyttö rypisti tummia kulmallisiaan. Ne +vavahtelivat kuin pikkuruiset siivet lentoon lähtemässä, painuivat +nenän juureen yhä syvemmälle, uhkaavaksi kulmaksi. Ja huulet +pingoittuivat suuttumuksesta. + +»Vieraatkin antavat! Tulevat vaikka Tukholmasta ja Kööpenhaminasta ja +Lyybekistä ja... ja... Englannista, kaikki antavat sellaisia lahjoja, +etten ole osannut nähdä unessakaan... Teet minulle vääryyttä!» Ja +viimeinen tavu kimmahti kiukkuisena. + +»Nähkääs, neiti», Iivari alkoi suuret kämmenet kömpelösti ojossa, »kun +se on sellainen kotokorvesta otettu aljo, että...» + +_Aljo_-sanaa ei tyttö ymmärtänyt. Hän vain tuijotti alta kulmain +syvästi loukattuna ja sanoi pikkuvanhan vakavasti: »Ei saa tehdä +koskaan vääryyttä, sanoo pappa.» + +Iivari ei kyennyt jatkamaan. + +Hän hämmästyi saamattomaksi. Mutta äkkiä hän riuhtaisi rennosti +kädellään, koppasi laukusta pienen pääkamman ja pyöreän peltiselkäisen +peilin, ojensi ne kankean juhlallisella kädenliikkeellä tytölle, sanoen +takeltelevalla äänellä: + +»Rohkenen ojentaa tämän lahjan... muistoksi... kulkuripojalta...» + +Tyttö ei ollut huomaavinaan ojennettua kättä. Nosti suipon leukansa +ylemmäksi. Kääntyi hitaasti poispäin. Painoi portit lukkoon taakseen +katsomatta ja käveli yhtä hitaasti santatietä kaartaen veden rajaa. +Siellä hän pysähtyi, vei kädet selän taakse ja jäi tuijottamaan +sinisen mustia katvipaikan pyörteitä. Niin surullista... Iivarin kädet +vaipuivat vähitellen alas. Miehet jatkoivat hitaasti matkaa. + +Iivarin oli pitkän aikaa sanomattoman paha olo. Ensin ne olivat +olleet... sen silmät... kuin juuri heränneet auringon huikaisusta... +tumman tummat ruiskukat, jotka ovat kasvaneet väkevässä mullassa, +sitten... kuin leikkivät, kimmeltävät kuplat ja sitten... kuin sinisen +musta pyörre katvessa, surulliset, syyttävät ja... liikuttavat. Sydäntä +kiersi pitkän aikaa jonkinlainen häpeä. + +Mutta taivaltaessaan Länsikylään päin he kulkivat taas ohi uudistalon, +jonka harjalla suutari yhä naputteli naulojaan. Siinä samassa haihtui +jonnekin ilmaan tuo kasvoilla läimehtivä nolous ja palasi taas hänen +näkyjensä palatsi. Ja nyt sen kristalliset seinät päilyttelivät tuon +äskeisen tytön kuvajaista kaikkiin suuntiin. Ovilla kumartuivat +tummasukkaiset palvelijat. Katossa paloi kuin alttarikruunu. Ja sen +alla käyskeli hoikkavyötäröinen tyttö olkapäällään hehkuvasiipinen +perhonen. Voitollinen riemu tulvahti taas päätä huumaavana vereen. + +Palatsi... pyörryttävä taivassali... jytisevät tehtaat, taskussa +rahaa... Rosina-muori ja... olematon olento, joka oli löytämättömissä +ja — tuossa... omassa silmäterässä. + + + +4. + + +Virran suuntaan kulki korkea vuori, joka päättyi laajaan, puuttomaan +kumpuun. Tämän huipulla seisoi lahonnut ja siivetön tuulimylly ja sen +tehtaanpuoleisella rinteellä kekotti pari työläisasuntoa, joista heidän +piti hakea itselleen yökortteeri. + +Iivari heitti laukun portaille. Juoksi kummulle. Kiersi tuulimyllyn ja +nauroi sitä suu levällään. Harppoi täältä kaarevaa notkoa vuorelle ja +alkoi katsella ympärilleen. + +Tuolla avautui Länsikylä suurine taloineen, peltoineen ja metsineen. +Jokin pienten rakennusten ryhmä tönötti sielläkin puolella, lähellä +tehdasalueen rajaa. Iivari näytti ahmivan sitä silmillään. Äkkiä hän +huitaisee kädellä ja lipsahuttaa peukalollaan. Alkaa huutaa ukkoa, joka +kömpii jo vuoren kuvetta. + +»Senkin köntys», huutaa Iivari. + +»Senkin tirehtööri. Mitä sinä siellä ärjyt?» ukko hohottaa kääntäen +toista korvaansa muka paremmin kuullakseen. + +»Senkin saapas» karjuu poika. + +»Tanssi, tanssi, karhunpenikka!» + +»... kun on morsianlikka jo paksullaan», lallattaa Iivari. + +»Senkin äpärä!» huutaa taas ukko, huitaisten käsivarret levälleen. + +»Mee-tuu-saa-lee-mi!» poika rähisee silmät täynnä pieniä, iloisia +piruja. + +»Katso, tuonne, tuonne noin...»tohisee Iivari ukon läähättäessä hänen +vierellään, »noihin tönöihin pannaan kauppa». Sormi sojottaa Länsikylän +puoleista rakennusryhmää. + +»Tuo pikkuruinen kyläpuoti nujerretaan parissa viikossa. Isännät ja +torpparit meille viimeistä sorkkaa myöten. Sitten... pannaan kampoihin +tehtaankaupan kanssa. Kihaman kahaman juoksevat meidän puotiin +työläispöksistä miehet ja muijat, kun vaan saavat kaupan, jossa niitä +kohdellaan ihmisiksi ja selvällä kielellä. Ja me kun osataan panna +kauppa leikiksi ja leikki kaupaksi. Mitä sanot?» + +»Djenki nietu, sano' tattaripoika ryssänlikalle», ukko piruili leuka +ojossa. + +»Älä sinä aina marise, senkin kitupiikki. Rahat tai henki, sano' +Kuoreveen rosvo. Oletpa luvannut palkan lisäksi kymmenen rosenttia +voitosta siltä ajalta, kun olen laukun kantanut ja kaupat hoitanut. Ja +sitä souvia on nyt tehty yli kolme vuotta. Ja olenpa laskenut, että +sillä ja säästöilläni ostetaan pari kolme laukullista riimatavaraa. +Lisää saan velaksi, jotta hyllyt luokkina notkuvat. Häh? Uskotkos?» + +Vikruutin ukko oli istahtanut kivelle ja katsasteli vain muina +miehinään tehtaanpiippujen ja savupatsaitten taivasta hamuilevaa +hongikkoa. Oli muka itsekseen hokevinaan: + +»Ne-nee, onpas tässä... tuota näkemisen alaa, ihankuin kiusauksen +vuorelta, on, on... koko maailman loisto ja valtakuntain rikkaus...» + +»Ja mitäs panet likoon omasta takaa?» jatkoi tuimana Iivari. + +»Ja mitäpäs, poika, tekisit, jos sinullekin sanottaisiin: Tämän kaiken +minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja palvot minua?» + +»Älä sinä enää ärsytä, senkin salarikas saituri», poika puhisi. »Onpa +sulla risainen pankkikirja risaisen liivisi taskussa. Kyllä se tietään: +Hö-höö! Ja minä otan sinut komppanjuuniksi, jos hellität mustakyntiset +hyppysesi ja annat kapitaalia.» + +Ihankuin tätä olisi odottanut, käännähti ukko seisaalleen, seisoi +kahareisin kuin vanha jäärä kalliolla, löi kämmenensä polviin ja +hohotti: + +»Ehei, Rosinanpoika, ei tässä köyhiä olla, vaikka hullut luulevat. +Täällä on... kirjassa sellainen tukko seteleitä, jotta... vaikka +maakuntakauppa pönkilleen huomenissa. Mutta eipä ollut haitaksi katsoa, +onko sinulla älliä päässä ja mitä minusta meinasit. Lyötkös tuohon +kouraan? — Ja pokkaatkos kanssa?» + +»Pokkaanpa maahan saakka, vaikka olisi edessäni mustempikin +sarviniekka.» + +»He-hee... Ja luuletkos, etten ole tätä asiaa valmiimmaksikin +aatellut? Kauppa pystyyn. Sinä puukhollariksi ja minä olen patruunana. +Ja jos patruuna kuolee, ennenkuin on sata vuotta täyttänyt, perii +puukhollari koko kaupan kaikkine kampuineen. Siinä ne on sinun kymmenen +rosenttiasi.» Ja ukko alkoi taas hohottaa. + +77 + +Iivari oli ilosta suunniltaan. Kumarteli ja pokkaili hullunkurisesti +keikistellen. Pökkäsi kämmenellään ukkoa rintaan. Hyppäsi sekapäisenä +korkealle kivelle ja huijasi laaksoon täyttä kurkkua: + +»Rosina-muori! Ro-si-naa! Ro-si-naa!» + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + + + +1. + + +Selluloosa- ja paperitehtaitten suurin osakkeenomistaja ja johtokunnan +puheenjohtaja, kauppaneuvos Albert Merthen, seisoi yksityiskonttorinsa +akkunan luona, katsellen hetken tokeille päin, joissa miehet +taistelivat kevättulvaa ja vyöryviä jäälohkareita vastaan. Yksi +patoluukuista oli murtunut, ja vesimassa, jääsohjo ja toisiaan vastaan +törmäilevät lohkareet painuivat uhkaavasti sen vetävää nielua kohti. + +Taistelu oli jännittävimmillään. Muutkin luukut uhkasivat murtua. +Ne oli vivuttava kiireesti auki. Toinen miesjoukko huusi niitä +vintatessaan heijaataan, joka kuului kuin hätähuuto ryskeen alta, ja +toinen huhtoi jäälohkareitten kimpussa. Keksit heiluivat, puutangot +kumahtelivat ja pitkät varpit vapisivat kuin jättiläiskielet +jääröykkiöitä vasten. + +Saaren loivaa rantamuuria myöten lipuivat niljakkaat jäätelit, nousten +tuontuostakin kuin suuripäiset vetehiset kivivallin ylärajalle saakka. + +Ne jytisivät, sälähtelivät, rouhiutuivat ja ulisivat välkähdellen +ilkkuvasti tornirakennuksen alakerroksenkin akkunaan. + +»Korven voima», urahti herra. Sanojen alta kuulosti halveksuntaa ja +hieman hermostunutta katkeruuttakin. + +Albert Merthen oli miehuutensa parhaissa voimissa. Suurten tehtaittensa +keskellä hän seisoi konttorissaan kuin kapteeni jättiläislaivan +komentajasillalla, ohjaten sitä lujin käsin ja kylmin päin kohti +etelää, valtamerta. + +Mutta jäänlähtöjen ulvonta ja ryske rikkoivat säännöllisesti joka kevät +erään tarkasti suljetun patoluukun hänen sydämessään. + +Ne muistuttivat hänelle liian paljon suomalaista korpea, johon hän ja +hänen isänsä olivat aina suhtautuneet kuin lannistettavaan petoon, +mutta joka oli kyennyt silloin tällöin lyömään myöskin vastaiskuja +salakavalalla karhunkämmenellään. + +Ja ehkä ammottavimman haavan juuri häneen, Albert Mertheniin. + +Se oli jo kauan sitten arpeutunut, sillä se oli saatu jo +nuorukaisiässä. Mutta se oli saatu eräänä varhaiskeväänä, jäiden +lähdön aikaan. Ja siksi se läimehti jälleen juuri nyt, kun suomalainen +korvenvoima räiski ja ryski hänen valtiassaarensa ympärillä. + +Kauppaneuvos käveli kiivaasti kahden akkunan väliä. Pysähtyi ja +tuijotti. + +Ovi aukeni hiljaa ja sulkeutui. Kauppaneuvos seisoi selkä oveen päin. +Mutta se värähti. Hermot pingoittuivat. Se oli hän... hänen häpeänsä +muistuttaja... hänen vaimonsa, Magda Merthen. + +»Kuulehan, Albert...» kuului hyväilevän arka ääni. + +Niin, siellä selän takana seisoi hänen sukunsa ainoan, korjaamattoman +tappion ruumiillistuma. Niin nöyrä ja... kauniskin... ja kuitenkin... +Herra puri leukapielensä yhteen, kääntyi jäykkänä: + +»Missä on Verna?» + +»Insinööri Gavelius satuloi tallinpihalla, niin että ovat kai aikeissa +ratsastelemaan», tuli rouvan huulilta epäröivän hymyn mukana. + +»Yhdessäkö aikovat?» + +»Niinpä kai», rouva sanoi yhä epävarmempana. + +»Kai? Se ei riitä. Toivoisin, että pitäisit hänestä parempaa huolta. +Hän katoo — ja useimmiten yksin — puoliksi päiviksi, ratsastelee +huolimattomassa pojanpuvussaan työläiskujat, Länsikylän mökit ja +torpat... Ei välitä asustaan ei arvostaan...» + +»Mutta, rakas Albert, sehän on ratsastuspuku, parempi toki kuin että +hameisillaan...» yritti kauppaneuvoksetar. + +»Tarkoitin», jatkoi herra, »tuota hänen sopimatonta tapaansa käyttää +kuluneita risoja. Toin hänelle uudet ratsastussaappaat. Ei, hän +jättää ne nurkkaan ja käyttää joitakin... talonpoikaissaappaita... +tallirenkien jätteitä, luultavasti...» + +»'Nämä ovat paljon mukavammat jalkaan', tapaa Verna sanoa, kun koetan +tyrkyttää niitä uusia. Minkäs sille hurjapäälle sitten tekee?» pyrki +taas rouva sovittelemaan. Ja hänen silmistään näkyi, että tytär oli +saanut kyllä hellien ja ominvalloin kasvaa. + +»Hänen äitinsä pitäisi kuitenkin voida häneen enemmän vaikuttaa. +Tiedäthän, ettei minulta jää aikaa hänen joka askeltaan seuraamaan.» + +Kauppaneuvoksen puhe oli lyhyttä, kohteliastakin. Mutta sanojen alla +oli vuoroin kylmää vierautta, vuoroin hermostunutta halveksumista... +Varsinkin sanoissa 'työläiskujat', 'mökit', 'torpat', ja +'talonpoikaissaappaat'. + +»Niin, mitä sinulla olikaan...?» hän päätti hajamielisesti. + +Kauppaneuvoksettaren silmät syvenivät. Hän puristi jostakin esiin kuin +viimeisen tarmonsa: + +»Albert, isäni on kuolemaisillaan. Sallitko minun lähteä... käymään +kotona?» + +Kauppaneuvoksen kasvot harmenivat. Istui niska jäykkänä työtuoliinsa. + +Rouvan ääni muuttui syyttäväksi: + +»En ole päässyt kotona käymään hänen eläissään... Nyt minun täytyy.» + +»Kummallista. Niinpä niin, tietenkin... jäidenlähdön aikana», mumisi +mies. Siinä oli hänen mielestään kuin jotakin noituutta. + +»Siellä ei ole enää ketään asioitakaan järjestämässä. Muistanet kai, +että olen isäni ainoa perillinen?» Sanat olivat tyynet ja jäykät, mutta +viimeisessä särähti jotakin menneitä asioita muistuttavaa, ivantapaista +katkeruutta. + +Puolisot katsoivat suoraan toisiansa silmiin. Ei, Albert Merthen ei +tällä kertaa jaksanut! Tuskin koskaan oli hänen vaimonsa katse ollut +noin taipumaton. + +Ehkä... ehkä hän ei ollut koskaan pohjimmaltaan lannistunutkaan? Ei +niitä tiedä. Ne ovat sitkeitä sisimmässään... Kuolevatkin kuin... +tarkoituksella, juuri keväisin, korven ryskiessä... + +Kauppaneuvoksetar seisoi yhä liikkumattomana, kuin jäälohkare purevassa +tuulessa. Hän... tavallisesti niin nöyrä ja... lämmin... + +Säälintapaista kihosi syvältä miehen sieluun. + +»Niin, onhan sinun toki... lähdettävä», hän sanoi asiallisuutta +tapailevalla äänellä. + +»Käske Verna oitis luokseni», lisäsi hän rouvan kääntyessä ovelle. + + + +2. + + +Kauppaneuvos käveli hitaasti parin huoneen kautta 'viktoriaaniseen +pyhättöönsä' eli — kuten Verna oli sen ristinyt —, +'pönkkähamekamariin', jossa hän tapasi lepuuttaa hermojaan ja lueskella +sukukirjaansa. Nyt jos koskaan hän tunsi tarvitsevansa rauhoittavaa +lepoa. + +Täällä kamarissa oli sohvan yläpuolella norsunluulle maalattuja +pönkkähameisia naistenkuvia pienissä, soikeissa kehyksissään. Suvun +äitejä ja tyttäriä. + +Erikseen näistä, matalan kirjakaapin yläpuolella, oli kellastunut +puupiirros, joka kuvasi suvun suomalaishaaran kantaisää, Joachim +Mertheniä, joka ensimmäisenä, jo Suomen sodan jälkeisinä aikoina, +oli tullut maahan kirjanpainajana, jostakin... Hollannin ja Saksan +rajamailta. Tuuhea, harmaa poskiparta, leuka paljas ja jykevä. Pitkässä +terävässä nenässä, joka kivertyi juohevasti ylöspäin, suuressa +suussa ja pienissä, terävissä silmissä oli jotakin apinamaista, +melkein gorillamaista, jolle kaikelle Verna oli lapsena nauranut +katketakseen. Ja vielä enemmän tuolle luonnottoman korkealle ja vähän +ryppyreunaiselle silkkistormarille, joka törrötti kuin vanha tuulimylly +ukon päässä. + +Kolmisen vuosikymmentä myöhemmältä ajalta oli peräisin tehtaitten +privilegiokirja, joka riippui kantaisän kuvan alapuolella himmentyneen +lasinsa alla. Yhä vielä paistoivat selvinä näkyviin sen ensimmäiset +korkeakirjaimiset sanat: + + _»Hans Kejserliga Majestäts + Nådiga Resolution.»_ + +Näiden ympärillä oli muita suvun päämiesten ja poikien kuvia. Oli +yksinkertaisia, jykeviä miehiä, joiden pitkät lievetakit oli kuin +surunauhoin päärmetty. Oli myöskin keikareita, joilla oli kirjavat +tai valkoiset silkkiliivit, leveät takinrinnukset, taidokkaat, suuret +rusetit avonaisella paidanrinnuksella ja korvanjuuressa hienot +pulisongit — sataluvun puolivälin miehiä. Ja alimpana pari »vuosisadan +lopun» miestä kokopartoineen tai täysin sileine kasvoineen. + +Polvesta polveen olivat hienostuneet Joachim-patriarkan alkukantaiset +piirteet. Leuka oli kaventunut, joskin oli pysynyt varmapiirteisenä +ja tarmokkaana. Mutta etenkin oli kuvasta kuvaan tuo juoheasti +kiverä nenänvarsi lyhentymistään lyhentynyt. Ensin näytti se parissa +polvessa äkkiä tylpistyneen ja saaneen jykevää konkoa yläjuoksulleen. +Sitten se oli hienostumistaan hienostunut oikeaksi ylimystöporvarin +mallinenäksi... kapeasieraimiseksi, hieman-hieman kaarevaksi, +ylimalkaiseksi herrasnenäksi. — Tämä oli ollut kaikki epäilemättä +monien Suomen ruotsalaisten aatelis-, virkamies- ja kauppiassukujen +muokkaustyötä. + +Kauppaneuvos heitti kuviin ylimalkaisen silmäyksen. Jäi tuijottamaan +kirjarivejä. Runebergia, Topeliusta, Hellmania ja Geijerstamia, +Multatulia, Chateaubriandia, Grillparzeria ja Heineä. + +Tuijottaja hymähti vaivautuneesti. Hänen silmänsä olivat lipuneet +alemmaksi. Siellä oli melkein risaisissa niteissä Linnankoskea, Leinoa +ja Ahoa ja eräitä nimettömän näköisiä runovihkosia. + +»Niin Verna-tyttären kaltaista, moneen kertaan ahmittua rihkamaa», +ajatteli kauppaneuvos. + +Vihdoin hän istahti nojatuoliin. Avasi pöydällä lojuvan +sinisenhaalistuneen, silkkipäällyksisen lippaan, josta hän +ajatuksettomana silmäili eräitä teatterikuvia: »Kypron prinsessaa», +»Kaarle kuninkaan metsästystä», John Forsellea valkeatrikoisine +säärineen, madame Rejanea suurine silmineen ja Sarah Bernardia +otsatukkineen ja pussihihoineen. + +Äkkiä hän vetää viereisestä sifonierista sukukirjan ja alkaa tätä +selailla. Avautuu lopulta sivu, jonka yläreunaan on kirjoitettu +monikoukeroisin kirjaimin: + + _Några Svåra År._ + +Hänen ei tarvitse lukea. Osan siitä luvusta hän osaa ulkoa ja osan — +sen raskaimmat tapaukset — hän on itse kokenut ja kärsinyt. + +Ne olivat alkaneet 80-luvulta, jolloin hän oli huolehtinut +vain raisuista purjehdus- ja jahtiretkistään. Sen alussa oli +ruvettu tehtaalla toteuttamaan uutta saksalaista patenttia, +Grellinger-systeemiä, jonka avulla kyettiin valmistamaan paperia +suoraan puumassasta. Se oli avannut Suomen tehtaille uudet, +suunnattomat mahdollisuudet — halpaa raaka-ainetta kasvoi +loppumattomiin suomalaisessa korvessa. + +Kokeilu oli tosin ollut vaivalloista. Se ja rakennusten laajennustyöt +olivat nielleet monia summia. Ja ennestään vakavaraisen tehtaan oli +täytynyt turvautua suureen obligatsionilainaan. + +Mutta vaikeudet oli läpäisty. Tuotanto moninkertaistui. Vienti +Venäjälle kasvoi kasvamistaan. Kultaruplat alkoivat huippia kokonaisina +laumoina kuin ryssän jänikset Rajajokea kohti. + +Mutta saman vuosikymmenen viidentenä vuotena pani keisarillinen +hallitus ankarat tullit Suomesta tuotavalle paperille. Koko +Venäjänkauppa oli yhdellä iskulla tuhottu. + +Silloin näytti isä Joachim oikeata kantaisä-Joachimin karvaa. Läksi +Länsi-Eurooppaan avaamaan uusia markkinoita. Ja silloin oli hän, +Albert, tehnyt ensimmäisen ulkomaanmatkansa: Hampuriin, Amsterdamiin, +Lontooseen, vieläpä ominpäin Pariisiin, josta palattuaan takaisin +Lontooseen hän oli saanut tuhlaustensa vuoksi ukolta siekailemattoman +selkäsaunan. + +»Oli toki viimeinen sitä lajia», kauppaneuvos myhähti vieläkin keskellä +muistojaan. + +Tehtiin suuria sopimuksia, aina brittiläisiin siirtomaihin saakka. +Palattiin, ja isä Joachim köhähteli ja naurahteli ylenpalttista +tyytyväisyyttään. + +Mutta kaksi seuraavaa talvea tuli harvinaisen lumettomia. Täytyi +turvautua, jotta myyntisitoumukset kyettäisiin täyttämään, +puumassaostoihin toisista, luonnonsuhteiltaan onnellisemmista +tehtaista. Tästä kuitenkin tuotantokustannukset nousivat yli +laskelmain, eikä sittenkään voitu läheskään kaikkia hankintasopimuksia +täyttää. Korvaussummat nousivat tuhottomiin. Tehtaan vakavaraisuuden +maine kääntyi lopullisen romahduksen ennusteluksi. Tämän vuoksi ja +yleisen kriisitilanteen puristaessa oli enää mahdotonta lisätä jo +ennestään rasitettua luottoa. + +Isä Joachim säästi yksin perheensä ruoassakin, kiskoi vähennetyltä +työläisjoukoltaan melkein veret kynsien alta ja keräsi viimeiseen +kauhalliseen saakka syrjäpurojenkin vedet rattaisiinsa. Hän vihasi +tuota ehtynyttä korpea. Se oli hänen silmissään kuin laihalonkkainen +suomalainen lehmä, joka kyllä osasi ruokaa ammua, mutta lypsää vain +veritippoja elättäjälleen. Ja tuon luonnon mukana hän vihasi ja +halveksi korven asujaimistoakin, koko suomalaista kansaa. + +Kekseliäisyydellään, säälimättömyydellään ja monihaaraisen sukunsa +avulla oli kuitenkin Joachim-herra onnistumaisillaan. Entisentapaiset +köhähtelyt ja murahtelut katkaisivat jo silloin tällöin sen synkän +äänettömyyden, jossa hän oli vihannut, halveksinut ja kamppaillut. + +Silloin tuli korvesta itse saatana hänen kimppuunsa. Tietenkin +suomalaisen talonpojan jääräpäisessä hahmossa. + +Talollinen Jaakko Könni, jonka maihin tehtaan kosket kuuluivat, oli +— jo edellisen polven aikana tehdyn vuokrasopimuksen mukaisesti +— nostanut tyytyväisin naamoin tehtaan konttorista vuotuiset +vuokrasummat. Ja joka kerran hän oli saanut nahkaansa pitkät ryypyt. + +Mutta nyt, kun alkoi käydä vuokra-aika umpeen, rupesi talonjussi +marisemaan muka vuosivuokran pienuutta. Ja hetken tullen — kieltäytyi +uudistamasta kontrahtia. Neuvoteltiin ja ryyppäytettiin miestä. + +Eräänä päivänä isä Joachim ja hän, nuoriherra Albert, istuivat isännän +seuraksi. + +Könnin ukko livahutti konjakkiryypyn, vetäisi pöllysauhun tarjotusta +sikarista ja jauhoi omaan kummalliseen tapaansa: + +»Äks-ty-ty... minä meinaan tuota, että... Könnin mannaa ei anneta enää +ilmaiseksi... äks-ty-ty...» + +»Paljollako koroitat?» kysäisee Joachim-herra. »Kertokoon vaikka +kahdella, jos osaa... moukka, ei siinä ole vielä sittenkään +liikahintaa», herra ajattelee, sytytellen sikariaan. + +»Noo, jos sitten tuota... äks-ty-ty... tuo summa kerrattaisiin +kolmosella ja sitten... jos pantaisiin nollia perään noin niinkuin +vain... äks-ty-ty... yksitellen, eiköpä tuosta tultaisikin... +sopusummaan... äks-ty-ty...» + +Joachim-ukko alkoi murahdella, sitten pamahteli ja jyrähteli kuin +rumpu, minkä piti merkitä suurta naurua. + +»Eipä silti, ettei vaikka myötäisikin koko rikkautta... Satatuhatta +markkaa. Ei penniäkään alle. Äks-ty-ty... tuota... se kun kävisi +herralle halvemmaksikin niinpäin... tuota.» Ja isäntä turahutti koko +nenänsä puhtaaksi, vetäen rystysillä saapasvartta pitkin. + +»Puhutko tosissasi?» ukko kivahti. + +»Ei tässä ole naurun paikka. Puussa ja metsässä te olette, herrat, +kettäneet jo talonpoikaa tarpeeksi. Ilmaiseksi olette saaneet +koko korven voiman, joka on minun omaani viimeistä rantaniittyä, +kivenmukulaa ja häränsilmää myöten... ilmaiseksi, sanon... niin isäni +kuin minunkin aikanani. Lisäksi olette mielin valloin niittyjäni +upotelleet ja rannat kaikenlaisella töryllänne tärvelleet. Mutta nyt +sopii panna mieleen, herra, että sellainen törkypeli on Könnin mailta +lopussa.» + +»Ja minkä arvoinen olisi nyt sinun hallainen korpitalosi, jollei olisi +ollut tehtaitani sen arvoa nostamassa kymmenkertaiseksi? Mitäh, moukka?» + +»Siitä olette jo korvauksenne ottaneet... ilmaisista koskista ja +ilmaisista metsistä. Ja nyt ollaan... äks-ty-ty... nyt... tuota ollaan +vatupassissa. Joopa, joo, Ruohtin herrat, vaakasuorassa vatupassissa. +Kauppa kuin kauppa. Niin, jotta... minun reklementtieni mukaan +kahdenkymmenen vuoden kontrahti tai satatuhatta kerta kaikkiaan. Laki +on puolellani. On tultu reilattua nämä asiat herrassöötinkienkin +kanssa, jotta... äks-ty-ty... sopii kärrätä pois koko törky, jos ei +sovussa selvitä.» Roiskautti viimeisen tupakkasylkynsä ja läksi. + +Sukukirja oli jäänyt pöydälle levälleen. Kauppaneuvos paiskasi sen +kiinni, ja käsi jäi nyrkkinä lepäämään sen kannelle. + +Sukutarina oli kääntymässä häntä itseänsä kohti. Se alkoi tehdä yhä +kipeämpää. + +Isä Joachim oli laskenut ja neuvotellut lakimiesten kanssa. Uusi +pitkäaikainen sopimus sellaisin vuokraehdoin oli tehtaan tulevaisuuden +kannalta mahdotonta. Kosken ostamiseksi oli olemassa vain velkaa +ja markkinatiet tukossa. Käräjöimään ei ukko uskaltanut, sillä +mielivaltaisesti, perityn tavan mukaan, oli todellakin käytetty +rantamaita, sekä varastopaikkoina että patoamalla ja uittoaikoina puuta +haaskaamalla. Arvaamattoman suuret korvaussummat saattaisi se moukka +riidellä itselleen kaiken lisäksi. + +Korpi oli ruvennut vaatimaan palkkaansa ja jurnutti äänettömänä, +suostumatta mihinkään sovinnon tekoon. + +»No, ka tuota... syksykäräjillä lämmitetään herroille saunat +äks-ty-ty... ja ukkosenpuilla», vastasi Jaakko Könni jokaiseen +sovitteluyritykseen. + +Ja lautamiehet tulivat jo jäidenlähdön kynnyksellä... + +Kauppaneuvos nousi ja alkoi kävellä huoneesta huoneeseen. Jostakin +keittiön puolelta salin läpi juosten tuli Verna häntä vastaan, harppasi +suoraan kynnykseltä ja heittäytyi kaulaan. Märällä saapaspohjallaan +tytär tuli polkeneeksi isänsä hienoille kengille. Kauppaneuvos etääntyi +ja osoitti tyytymättömän näköisenä tyttärensä saappaita. + +»No, noo, pappa parka, älä nyt ole sellainen mamselli», ehätti Verna. +»Ja koetapas alkaakin torumista. Vai hankaanko hihallani...?» Ja +samassa hän on jo polvistumaisillaan laattialle. + +»Älähän nyt, älähän nyt...» isä hätäilee. + +Verna riepoittaa hänet istumaan ja paukauttaa suoraa päätä: + +»Pappa, mitä merkitsee _äpärä_? Se on suomalainen sana, mutta Thure ei +suostunut selittämään...» + +»Missä olet sen kuullut?» kysyi isä ankarasti. + +»No, ka... Thurelta. Äsken tuolla... puhuimme siitä Länsikylän nuoresta +kauppiaasta, jolla on hartiat kuin karhulla...» + +»Ooho», hämmästeli kauppaneuvos. + +»... ja Thure sanoi hävyttömällä äänellä: Hän ä så'n skålknalle och +landstrykare och... _äpärä_... Mitä se merkitsee? Sano... Jotakin +häijyä varmaan, sillä Thure on aina ilkeä, varsinkin suomalaisille, ja +sitä minä en siedä.» + +»Kas, kas, älä nyt innostu, rakas, enpä ole sattunut kuulemaan... +sellaista sanaa. Niillä kun on niitä niin kummallisia...» + +»Otan siitä kyllä selvän!» sinkautti tytär ja nousi lähteäkseen. +Huudahti ovelta jäähyväiset ja katosi. + +Ja siinä olivat kauppaneuvoksen ojennusyritykset, nyt kuten ennenkin. +Hän ihaili tyttärensä kauneutta. Tämä oli hänen elämässään ainoa, jota +hän saattoi rakastaa täysin sydämin. _Tytär_ kaikesta huolimatta hänen +vertansa, Mertheneitä. Ja niinpä oli hän ollut jälleen heikko. + +Sitäpaitsi oli tuo 'äpärä' hätkähdyttänyt hänet. Hän uumosi siinä — +ties mistä syystä — jotakin kaukaista vaaraa tyttärelleen. Ja se oli +kaiken lisäksi sattunut hänen ajatuksiensa ratkaisevimpaan vaiheeseen +ja ajoi nyt kuin kirvelevä isku hänet taas siihen jäidenlähdön aikaan, +jolloin hänet oli uhrattu suvun pelastamiseksi. + +Niin, kevättalvi oli kulumistaan kulunut. + +He seisovat noilla samoilla tokeilla, jotka yhä saivat turhaan odottaa +jää- ja vesimassain rynnistystä. Silloin... äkkiä, kuin luonnottoman +paineen räjähtäessä, ärjähtää isä kummallisen käskyn: + +»Mene ja nai sen tytär.» Käänsi selkänsä ja käveli poispäin. Palasi +vielä pari askelta: »Mene ratsain. Se on moukkien mielestä komeata.» +Murahti ja meni. + +Seuraavana päivänä, kun poika asettui vastarintaan, hän lisäsi synkkänä: + +»Parempi häpeä, joka menee vuosien mukana ohi, kuin konkurssi, joka +tappaa koko suvun.» Ja lopuksi jyrähti kiusatun sielun hirvittävällä +voimalla: + +»Tottele!» + +Valvottuja öitä, jotka olivat täynnä kirvelevää häpeää ja tolkutonta +raivoa, ja niitä levottomia päiviä, joina hän ratsuilleen lanasi niityt +ja kaatoi sen kavioihin lahonneet aidat, hän ei vielä tänäkään hetkenä +jaksanut muistella pohjia myöten. Hän ikäänkuin hyppäytti hevosensa yli +mustan kuilun ja antoi lopputapahtumain palautua silmäinsä eteen. + +Uusimmassa ratsupuvussaan hän ratsasti eräänä iltapäivänä +Könnin pihamaalle. Astui taloon ja ryhtyi isännän kanssa muka +sovinnonhieromisiin. Mutta samalla katsasteli tytärtä, joka ei osannut +puhua sanaakaan, mutta joka ei kyennyt pakoonkaan pyrkimään, kun +nuoriherra pois lähtiessään sai silmiin katsotuksi ja leuan alta +sipaistuksi. Jäi ovelle katselemaan ja kauniisti katselikin. Nuori +herra olisi jo melkein innostunut leikkiin omasta takaa, jollei sillä +olisi ollut nimenä tuo... typerältä kuulostava Leena. + +Mutta kirkonkirjoissa oli se sentään Magdaleena, ja Albert-herra palasi +taloon harva se päivä. Ja mitäs osasi tyttö parka hienolle herralle? + +Kauppaneuvos naurahti kesken kaiken melkein huvitettuna. + +Rakastui heleästi punastuvaa korvannipukkaa myöten eikä puhunut +sanaakaan. Mutta hymyili ja huoahteli sitä enemmän. + +Ei ollut aikaa menettää. Albert-herra kysyi tyttöä isännältä, +säädyllisesti ja kohteliain sanoin. + +»Herrojen temppuja», kivahti Könni, »ulos talosta, nulikka, ja +keileesti tai... äks-ty-ty...» Ja käsi haparoi uunin nurkasta +makkarahalkoa. + +Albert kalpeni ja läksi. Mutta nyt oli taistelu muuttunut uudeksi. +Tähän saakka hän oli suorittanut uhritehtäväänsä sisimmässään häpeä. +Kokematonta tyttöä, jolta hoivaava äiti oli varhain kuollut, yksin +kasvanutta raukkaa... tätä hän oli metsästänyt teeskennellyn rakkauden +myrkkypalalla. Ooh... hän oli tietänyt sen häpeälliseksi. Se ei ollut +sopinut hänen verelleen. Mutta nyt... häntä, nuorinta Mertheneistä, oli +tuo talonjussi sanonut nulikaksi. + +»Satans bondfolk», oli hän ähkäissyt pihalla painaessaan kannukset +Trollen kupeisiin. + +Ja nyt, nyt oli tämä seikkailua, siekailematonta ja hurjaa. + +Hän tunsi melkein rakastavansa — ja yhtä monin hetkin halveksivansa +— tuota viatonta tyttöä, joka oli uhri, kuten hän itsekin. Joka +tapauksessa oli hän liekeissä, oli se sitten koston tai valloittamisen +himoa. + +»Niin, niin», hymyili raukea ajatus muistelijan mielessä, »miten vähän +ajatellaankaan nuorena ratsun selässä... Hulmuavaa harjaa, kuumien +kupeitten tuskaa ja vapisemista, tuulen soittoa ja ruoskan viuhinaa... +on silloin elämä.» + +Jo seuraavana yönä hän oli Magdaleenan kamarinakkunan alla. Ei kuulunut +pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Nuoriherra alkoi raivostua. Vihdoin +hänestä tuntui, että joku nousi vuoteesta ja istahti jonnekin. Hän +kiersi porstuan oven taakse ja kuiskasi: »Magdaleena...» Läheltä ovea +kuului hätäinen huoahdus, kun joku koettaisi pidättää hengitystäänkin. +»Tietenkin se vain huokailee... ei osaa puhua, ei liikahtaa, tuo... +Könnin tytär...» Tuli ajatus potkaista hajalleen tuo ovi, häväistä, +tehdä skandaali... Pääsisi jatkamasta. Kuului pieni niiskutuksen +tapainen. Jotakin itkettävää alkoi kiertää odottajankin kurkussa. Hän +koputti hätäisesti rystysillään. He olivat kuin yhteisessä hädässä. +Hänen täytyi, täytyi... + +Samassa hän tuntee, että kamarin sisäpuolellakin nousee sydämen hätä +korkeimmilleen. On kuin siellä ojennettaisiin käsiä suuressa tuskassa, +painettaisiin ne rintaa vasten ja sitten... neuvottomille huulille, +jotka ovat parahtamaisillaan. + +»Magdaleena», kuiskaa jälleen nuorukainen, ääni kiihkeänä todellisesta, +palavasta kaipuusta. + +Silloin kuuluu kamarin ympäri kiertäviä askeleita, pysähtyvät ja +vihdoin... riennähtävät ovelle. Kädet avaavat lukkoa niin hätiköiden, +että ne sekaantuvat hetkeksi jonnekin. »Odota, odota», soinnahtaa +kärsimättömästi huohottava ääni. Laskemattoman lyhyt hetki täyttä +hiljaisuutta... Ovi vaipuu vetävästi sisäänpäin. Kynnyksen takana +ovat itkettyneet silmät, mutta huulet onnellisesta naurusta avoimina, +pää antautuvasti taaksepäin horjahtaneena, olkapäät, käsivarret, koko +vartalo vastaanottavina. + +Leena Könni tuli rakkautensa uhriksi suku-uhrin suorittajalle. + +Tässä hetkessä viipyi kauppaneuvos kauan. Ja kireät kasvot olivat +sulaneet hetkeksi kokonaan. + +Niin, mitä sitten? — Taas tuli hänelle kiire päästä muistojensa päähän. +— Pelkkää häpeällistä peliä, inhoittavaa, konnamaista kiristämistä... + +Kun Leena-tytär oli ilmoittanut isälleen olevansa raskaana ja isä +Joachim oli 'suostunut' antamaan pojalleen naimaluvan, jos kosket +tulisivat pesään tyttären myötäjäisinä, oli Jaakko Könni tyytynyt +nyökytellen, kuin halvattuna kaikkeen mitä vaadittiin. Mutta häitten +jälkeen ei hän käynyt kertaakaan Merthenien talossa. Ei edes +Joachim-herran kuolinvuoteella, vaikka tämä oli lähettänyt sanan +kolmeen kertaan. Mutta eipä ollut Magda Mertheniäkään päästetty käymään +syntymäkodissaan. Kummallakaan puolella ei ollut voitu unohtaa, ei +tähän päivään saakka. + +»Hyvä kuitenkin, että... päästin hänet lähtemään.» Hän tunsi +tyynnyttävää helpotusta sekä tuosta jalomielisyydestään että Könnin +ukon kuolemasta ja näiden nuoruudenmuistojensa kertakaikkisesta ja +lopullisesta — kuten hänestä jälleen tuntui — voittamisesta ja unhoon +painamisesta. + + + +2. + + +Oli kyllin taisteltavaa vielä eteenkin päin. Merthenin tehtaat +olivat yhä johtavassa asemassa maan paperiteollisuudessa. Mutta +kaikki sarakkeet eivät kirjanpitäjän kirjoissa kuitenkaan olleet +yhtä loistavia. Monenlaiset nousukkaat, myöhempäin polvien Könnit +ja Kannot, tuollaiset Leppäset ja Löppöset olivat alkaneet häiritä +kauppaneuvoksen mielenrauhaa. Tehtaitten osakkeita oli jokunen määrä +joutunut suomalaisten käsiin. Yksinpä kaikenlaiset kulkukauppiaat +olivat alkaneet perustella kauppoja ja kilpailla... hänen kanssaan. + +Tämä viimeinen suututtava ajatus ikäänkuin muistutti häntä jostakin. +Hän riensi konttoriinsa ja käski puhelimella kaupanhoitajansa +puheilleen. + +Tuskin hän oli laskenut kädestään kuulotorven, kun puhelin alkoi soida. +Kuului patruuna Krookin suuttumuksesta läkähtyvää karjuntaa: + +»Tietääkös veli... jah... höh... Donnerwetter. Siinä sitä ollaan. +Tjam-tjam-mmh... tämä Jänkälä. Keisari Konsta ensimmäinen... +hö-hö-hö... varastanut, rosvonnut... parhaat mieheni omalle +rö-rö-rö-rötökselleen. Paremman kohtelun ja palkan muka. Sanoivat... +ottaessaan litviikin... ro-ro-roistot. Ja minulle ei jää kohta muuta +kuin luikkumiehet ja repsikkapojat, vastatulleet maantienlipparit, +lentojätkät ja kaikki maailmanrannan rentut... Jah... höh? Mitäs sanot?» + +Kauppaneuvos koetti tyynnyttää muutamalla sanalla kiivastunutta +patruunaa. + +»Helppo sinun on sieltä yläjuoksulta saarnata järkeä. Mutta +täällä...helvettiä. Oikeata suomalaisten noitain häkäsaunaa... Sitä ei +kestä perkelekään. Tästä tulee ko-kho-khom-konkurssi...» Ja taas hän +yski ja kakoi, läkähtymäisillään. + +Kauppaneuvos naurahteli. + +»Höm...» möyhähti patruuna vastaan. »Oho-ho-homaan nilkkaasi sattuu... +ha-ha-ka-likka. Hmmh. Aikoo rakentaa kuulema — ties millä rahoilla — +voimalaitoksen ja ruveta kilpailemaan Merthenien kanssa... Hjo-hoh? +Mitäh?» + +»Pikku seikka meille. Emme ole tarkoittaneetkaan sähkölaitostamme +tuskin muuta kuin omaa tarvetta varten», kauppaneuvos sanoi kuivasti. + +»Jaa-hah... ne-nee... mutta se-se-seh... piru on yksissä juonissa sinun +kilpailijasi, sen maankiertäjän kanssa. Milläs se muuten rakentaisi +omaa kaupparakennusta ja... ja-jajah...» + +»Hyvä veli, ei ole syytä puhua kilpailusta jonkun... +nurkkakauppiaan ja... No, niin, tuo tehtaankauppa on meillä vain +hyväntekeväisyyslaitos, niin sanoakseni... omaa työväkeä varten...» +Kauppaneuvos oli aikonut katkaista keskustelun ylpeällä viittauksella, +mutta hermostui vasten tahtoaan loppusanoissa. + +»Älä, älä... khä-khä-häh... älä sinä ylpistele turhia. Sinua puree +tuo saatana tällä kertaa vasta ky-khy-kyljestä ja selästä ja minulle +ä-hä-härhentelee vasten naamaa, ärhentelee kiertää ja petkuttaa, tuo... +entinen renkini, tuo mustakyntinen viiluri ja kattilanpaikkuri... +oikea korpisaatana...» Patruunan ajatuksenjuoksu alkoi hukkua kokonaan +haukkumasanojen tulvaan. Kauppaneuvos kuuntelee vain puolella korvalla, +katsellen ikkunasta. Ja kun hän näkee kaupanhoitajan saapuvan siltaa +pitkin salkku kainalossa, lopettaa hän lyhyesti keskustelun. + +»Kevätkuukausien myyntisummat ja vastaavat numerot edelliseltä +vuodelta», käskee herra. + +Nuorehko, neekerinnäköinen kaupanhoitaja, jota sanottiin +Pertteli-herran hovinarriksi, koska hän oli Krookin nuorenherran +välttämätön vitsiniekka tämän jahti- ja purjehdusretkillä, vilkui ja +luimisteli syrjittäin kuin karkumatkalta tuotu koira isäntänsä edessä. + +»Mitä?» kauppaneuvos sanoi katseltuaan numeroita. »Laskua, kuukausi +kuukaudelta, ja tänä keväänä? Narrinpeliä! Ettekö osaa ammattianne, +mies?» + +Lasse Snöre selittää ja selittää. Tuon Iivari Takalan _täytyi_ myödä +pelkällä tappiolla, ainakin kaikki kuranttitavara. Mutta se oli vasta +piru miehekseen... + +»Millä hän sitten kestää? Me ostamme suuremmin parttioin, laskemme +hyväksemme kassa-alennukset... Hän ostaa epäilemättä raskaalla +luotolla. Ja te, te ette kykene häntä nujertamaan. Selittäkää.» + +»Osh... tuo kulkukoira! Juoksee iltakaudet työläismurjut ja Länsikylän +torpat ja talot. Näyttelee ja tarjoo, hekottaa ja horisee tyttöjen ja +akkojen kanssa... osh... Alensimme hintoja moneen kertaan. Mies oli +kuukahtamaisillaan. Mutta alkoi tukkukaupan tuon kylän talollisille. Ja +välittää nyt heille suurin porttioin väkirehuja ja lannoitusaineita. +Miten jatkaa kilpailua? Satans bodpojke — anteeksi herra kauppaneuvos — +hän on nyt tukkukauppias ja meillä on vähittäiskauppa...» + +»Vai sellainen poika!» huudahti kauppaneuvos. »Niin, niin, sellaisia +ne ovat, toinen toistaan sisukkaampia, nousukkaita», hän mumisi taas +ikäänkuin häveten äskeistä ihastunutta huudahdustaan. »Hyvä, lähettäkää +tänne prokuristi Zinck ja soittakaa herra Takalalle, että kävisi +puheillani... liikeasioissa. Menkää.» — + +»Tahdon nähdä sen... äpärän», mutisi hän itsekseen, noustessaan +torninsa toiseen kerrokseen, jota sanottiin Galleriaksi, koska sen +salihuoneessa ja kamarissa säilytettiin suvun taulukokoelmia, joita +varsinkin kauppaneuvos intohimoisena kokoojana oli paljon laajentanut. + +Salihuone oli vain keveästi kalustettu: toisella sivulla pieni pöytä +tuoleineen, joiden päällys oli sinistä, hieman haalistunutta verkaa +ja sirokaarteiset puuosat valkoista ja kultaa. Kevyt korituolikalusto +oli eräässä nurkassa ja omalla seinällään yksinäisenä harvinaisuutena +vanhanaikainen spinetti, jota ei enää vuosikymmeniin ollut kukaan +soittanut. + +Tällä kertaa ei kauppaneuvos kiinnittänyt huomiota maalauksiin. +Hän kulki suoraan akkunan luo ja otti seinällä riippuvan kiikarin +kotelostaan. Todellakin. Tuon »kulkukoiran» uusi kaupparakennus +oli noussut jo harjaan saakka. Ikkunain yläkamaraan asti näkyivät +keltahirsiset seinät. Puodin puoli lienee jo pantu kuntoon sisältäkin +päin, koska oven yläpuolelle oli naulattu uusi kilpikin: + + Sekatavarakauppa + Iivari Takala + +Kauppaneuvos hymähti. Kirjaimet olivat mustat ja kankeat, ja tuo I... +ja T... kuin kömpelö seiväs ja korkea risti... + +Eteläpuolen ikkunasta hän tarkasteli Jänkälän sahan aluetta. Niin, +siellä toinen! Kaksi lautatapulia oli tullut lisää talven kuluessa. +Uusi räikeänpunainen höyläämö näytti olevan jo täydellä käynnissä ja +joitakin perustuksia juntattiin saharakennuksen toiselle puolelle. +Krookin puolella maalattiin telakalla Bertil-herran huvimoottoria. + +»Hm... todellakin, meitä taidetaan ruveta saartamaan», hymähti +kauppaneuvos. + +Hänen olkapäittensä asennossa oli jotakin raukeaa. Mutta hetken +kuluttua hän nauroi äänetöntä naurua: »Eivät taida tietää nuo... +Takalat ja Jänkälät, että korvenlaidasta... uudisrakennuksilta on pitkä +matka... valtaistuimille.» + + + +3. + + +Niin, hän ei ollut enää Veentaan Iivari. Hän oli kauppias Takala. + +Jo edellisenä kevättalvena oli kuollut Rosina-muori, joka +kuolinvuoteellaan oli hypistellyt poikansa uuden verkapuvun +rinnuspieltä ja mustaa silkkikravattia ja sanonut: »Hienoksi herraksi +olet käynyt, poikani... ihankuin rinssiksi...» Ja värittömät huulet +olivat olleet ilosta höpöllään kuin pienellä lapsella. + +Yksin oli poika seisonut hänen pienen hautansa hiekalla. + +»Siipi-muu-ra-hainen», hän oli hokenut särkyneellä äänellä. Ja yksin +hän oli sieltä kylän läpi palannut. Mutta kesällä oli hän tullut +sinne uudestaan ja pystyttänyt kummulle metallisen ristin, jonka +hopeanväriseen laattaan oli kirjoitettu: + + Rosina Takala. + Hurskas vaimo. + +Samalla matkalla hän oli haudannut Käpy-vainaan entisen kotomökkinsä +pihanlaitaan pihlajan alle, sillä aljo oli keväällä ja kesällä +surkastumistaan surkastunut, lakannut syömästä, tullut laikoittain +karvattomaksi ja lopulta kuolleeksi raadoksi. »Seh-seh. Käpy-poika», +oli hän hyvästellyt kultaisen aljonsa ja samalla haudannut koko +lapsuutensa elämän. + +Ja nyt, tuolla Länsikylän hautausmaalla, oli jo pieni kivipatsas +Vikruutin ukonkin haudalla. He olivat kaikki hänet jättäneet. + +Ukon silmät olivat kaiheutumistaan kaiheutuneet. Koko viimeisen kesänsä +hän oli istuskellut puodissa silakkatynnyrin ja nuuskapöntön kupeessa +ja hokenut Iivarille: »Tunnetkos, poika, sieraimissasi petäjäkankaitten +pihkan hajua? Ne, ne vasta olivat matkoja.» Syksyn oli ukko virunut +peräkamarissaan kasvot kelmeinä ja sammaltuneina. »Äläpäs mitä, äläpäs +mitä, puukhollari, palatsi tästä nousee, rutkasti nouseekin, ja +marmoriportaitten alla on itse Vikruutin ukko sammaltuneena maakivenä. +Neh, neh... alimmainen astinlauta vain, herra tirehtööri ja pelkästä +suomalaisesta vierinkivestä lohkaistu, mutta katselepas... tuolloin +tällöin... illankajossa... silkkaa kuparia ja kultaa, Rosinanpoika.» + +Sellaisiin puheisiin oli kuollut Vikruutin ukko ja jättänyt Iivarille, +ottopojalleen, kaikki säästönsä, jotka olivat suuremmat kuin perillinen +oli osannut aavistaakaan. + +Iivari oli orvompi kuin koskaan ennen. Mutta hän oli tullut mieheksi, +joka ponnisti »astinlaudaltaan» sumeilematta ylöspäin eikä aikonut +luopua yhdestäkään jalansijasta toisten hyväksi. Kenellepä hän olisi +enää hyväntyön velkaa. Hänen hyväntekijänsä olivat jo kaikki elämästä +erinneet. + +Parhaillaan hän sitoo uudessa puodissaan kravattia paidan rinnukselle +ja pudistelee vähän jauhoja housuistaan, sillä hän on lähdössä +kauppaneuvos Merthenille... liikeasioissa. Hymähtelee vähän kuin +ilkamoiden, sillä hän arvaa, mitä ne »liikeasiat» koskevat. »Ei meitä +petetä, komersrootit», uhittelee mielessään. + +Tienvarrella, tuulimyllyn kohdalla, ratsastavat käymäjalkaa Verna neiti +ja hänen kavaljeerinsa. Iivarin reipas tahti kätkee ja sotkeutuu. Hän +on tuntenut tuon herraskeikaleen. Tuure Kunnar, jota hän oli uittanut +myllyruuhessa läksiäisikseen kotokylästä. Lyseo oli jäänyt herralta +kesken. Oli opiskellut, kuulema, jossakin saksmannien korkeakoulussa ja +nyt oli lomalla, harjoittelemassa, muka insinööriksi... + +Tuota herrasnulikkaa oli hänen mahdotonta sietää. Sen kasvoissakin oli +hänen mielestään jotakin ennenaikojaan ränsistynyttä, hipiällä kuin +lievää madonsyömää, olkoonkin nenänvarsi ylpeä ja otsanpuoleltaan kuin +joku ritarinpoika kuvakirjoissa. + +»Ei tuollaisilla hepsakehtivilla polvilla ainakaan pitkälle potkita +tässä maailmassa, vaikka oltaisiinkin itse Mertheneille suvunsukua», +puuskahteli vihamielinen tunne Iivarin sydänkuopassa. + +He pysähtyivät. Kävelijä oli poiketa tiepuoleen, mutta jäi seisomaan +paikalleen, sillä häntä hävetti pakoonkin putkahtaminen. + +He näyttivät ilakoivan ja väittelevän keskenään. Se ikäänkuin sattui +Iivariin. Verna neidin nauraessa tuon »keljuilevan herraspojan» +seurassa ei hän tahtonut häntä katsoa silmiin. Ei kyennyt paljastamatta +vihanpitoaan ja... Niin, oliko tämä mustasukkaisuutta? Kysymys välähti +pakostakin aivoissa. Mutta samassa hän nauroi sen mahdottomuutta. + +Ei, hänen oli vain niin kummallisen vaikeata kohdata neiti Mertheniä +luonnollisesti ja vapaasti. Hänen edessään nousi käsi takinreunaan +tavallistakin kömpelömmin, ja jos neiti pysäytti hänet tiellä, jäi +käsivarsi avuttomasti koukkuun, eikä hän tietänyt miten päin sitä +asetella. Osasipa se sellainen karvastella. Kyläläisten kanssa hän +osasi laskea sekä laatupuheet että loikurit. Heidän parissaan tuskin +enää muistikaan kulkuriaikojensa ihmisvihoja, sillä 'kulkurisälli', +'laukkuryssä' ja 'äpärä' näyttivät hukkuneen ihmisten mielestä, mikäli +heitä kaikkia täälläpäin tiesivätkään. Mutta... Verna Merthen! Hänen +edessään takoivat ne jälleen jonnekin takaraivoon. Suonet alkoivat +pakottaa. Käsivarsi jäykistyi ja huulet pureksivat sanoja kuin kiven +palasia. + +Vain kerran, viime juhannuskokolla, kun neiti itse oli pyytänyt +tanssiin, hän oli unohtanut tuon mieltä hiukaisevan välimatkan. Kokon +loimo ja tanssi tehtaantyttöjen ja talontyttärien kanssa oli jo +ennakolta päihdyttänyt hänen verensä. Hän ei ajatellut mitään. Otti +ja tanssitti. Silloin... hän olisi vienyt häntä vaikka koholla ympäri +kuumottavan kokon. Heidän katseensa oli palannut silmästä silmään. +Hänen kasvonsa olivat olleet varjossa ja tulenloimossa vuorotellen. Ne +olivat välkähdelleet naurua kuin kerran sillankorvalla ja taas uhanneet +kulmien alta, tutkimattomista pohjavesistä. Mutta vähitellen ne olivat +käyneet kuin ajatuksettoman totisiksi, katsoneet ja katsoneet... Ja hän +oli tanssittanut joka nivel ja jäsen norjana... kuin ihananpaahteista +maantietä pitkin... korpimailla, sokaisevassa helteessä. + +Tanssin päätyttyä neiti Merthen oli jättänyt kuin väsyneenä kätensä +hänen käsivarrelleen ja sanonut hengästyneenä, huulilla nauraen, mutta +silmät totisina: »Teillä on vasta käsivarret... kuin karhulla. — Hyvät +kädet... turvalliset kädet...» oli hän lisännyt puoleksi itsekseen. + +Iivari oli pysähdellyt ja jatkanut matkaa. He seisauttelivat yhä +ratsujaan. Hän tunsi käyvänsä naurettavaksi, riipaisihe irti +epäröinnistään- ja alkoi kävellä rennoin askelin. Mutta lähetessään hän +pakostakin taas tunsi, kuinka jalat liikkuivat luonnottoman kankeasti. + +»Ahaa... herra Takala! Nytpä minä saan sen sittenkin kuulla...» + +Thure Gavelius näytti kieltävän seuralaistaan jatkamasta. Mutta Verna +neiti touhusi kuin kavaljeerinsa kiusalla: »Tämä herra on ilkimys +tai... tyhmä! Hän ei osaa selittää mitä merkitsee _äpärä_. Te sen +varmaan tiedätte, herra kauppias. Sanokaa! Hän on pitänyt minua +mokomallakin tempulla narrinaan... Sanottehan?...» + +Hänen huulillaan näytti olevan vieläkin sanoja. Mutta ne sulkeutuivat +äkkiä, sillä Iivarin hahmo oli muuttunut. Hän oli viemässä lakkia +päähänsä. Se pysähtyi koukistuneeseen käteen. Äsken Vernan iloisesta +äänestä kirkastuneet kasvot kävivät harmaan elottomiksi. Oli kuin joku +tunnoton käsi olisi heittänyt niille tappavaa myrkkyä. Hän seisoi kuin +patsas. Lakkia pitelevä käsi törrötti luonnottomassa asennossaan. + +Verna Merthen oudostui, pelästyi ja alkoi hätääntyä. Thure Gavelius oli +karauttamaisillaan pakoon. + +Mutta hermot alkoivat elää kasvoissa. Huulet tottelivat. Äkkinäisellä +tempauksella löi Iivari lakin syvälle päähän. Kädet työntyivät +röyhkeästi taskuihin. Ja sanat alkoivat viiltää kuin kylmä puukko. + +»Satunpa tietämään tuon sanan. Se merkitsee _'horpojke'_, neiti +Merthen.» + +Verna neiti vavahti. Hän tunsi antaneensa kuolettavan iskun. Hevosen +liinaharja hämärsi hänen silmissään. + +»Niin, hyvä neiti», Iivari jatkoi yhä karkeammin, »horpojke! Huorpoika, +sanovat suomalaiset. — Tämän herran olisi pitänyt se sana muistaa, +sillä hän on senvuoksi saanut räpiköidä mylly ruuhessa kuin... +sammakko. Hyvästi.» + +He jäivät. Ja hän tunsi, että hänen kielensä ei ollut ainoastaan +viiltänyt, se oli myös repinyt kuin tylsä saha. Hetken hän nautti tästä +selkein aivoin. Mutta sitten... ääretön, kuuma suuttumus hukutti hänet +pyörryttävään häkään. + +»Hyvät kädet, turvalliset kädet...» hän hähätti jätkytellen. »Oikein, +karhun kourat ja karvainen rinta. Se kestää kyllä lirkutella, mamselli +parka...» + +Hän nauraa sisimmässään hohottavaa naurua. Tuolla hän hönttää korvessa +kuolasuisena karhunpenikkana. Yhyttää nälästä ja pelosta vinkuen +vanhan marraskarhun, jolla on karvattomat nivuset, mutta ryntäillä +takkukarvainen turkki ja leuan alla pikimusta parta kuin taistelussa +revitty haava. He hönttäävät yhdessä muurahaispesät ja lehmikarjat. Ja +syövät mitä saavat, ihmisten takaa-ajamina, kauhistuttavina peikkoina... + +»Hyvä! Saivat meidät tänne markkinoille. Vanha karhu on kuollut. Mutta +penikka elää! Elää ja repii... Puree kuin orava, kiertää kuin kettu ja +lyö kuin peto. Aika tulee, aika tulee... te koreat rotuhiehot... aika +tulee...» + +Hän näki enemmän kuin muisti tai ajatteli. Merthenien sillankorvalla +hän katseli hetken jäälohkareitten vyörymistä. Virrasta nouseva +pakkasenhenki teki hyvää päälle... + + + +4 + + +»Te olette siis, herra kauppias, ryhtynyt pelaamaan leikkipeliä +kanssani...» alkoi kauppaneuvos kuivahkon leikillisesti. + +»Vain kilpailla tietääkseni.» + +»Luullakseni... tässä tapauksessa... hieman korkealentoinen sana», +kauppaneuvos kiersi ironisen hienosti. + +»Siinä tapauksessa on se vähintäin koninleikkiä, herra kauppaneuvos.» + +Tuli hetkisen vaitioloa. + +»Kuinka kauan te aiotte tätä 'koninleikkiä' jatkaa?» + +»No ainakin ensimmäiseen konkurssiini saakka», Iivari leikkasi yhä +hävyttömämmin. + +Albert Merthen alkoi tuntea jo jotakin suuttumusta, mutta hän peitti +sen asialliselta näyttävään kysymykseen: + +»Mistä te saatte rahaa?» + +»Petkuttamalla ja varastamalla», Iivari läimähytti. + +Kauppaneuvos löi kädellään tuolin käsinojaan ja rypisteli kulmallisiaan. + +»Niin, se olisi kai teidän mieleisenne vastaus», jatkoi nuorukainen. + +Isäntä naurahteli hieman väkinäisesti: »Osaattepa te olla julkea, +nuorimies.» + +»Metsä vastaa, niinkuin sinne huudetaan.» + +Kauppaneuvos ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta hän näki, että nyt oli +iskettävä pääasiaan. + +»Sanokaapa minulle suoraan, herra Takala, millä keinolla te olette +onnistunut houkuttelemaan tehtaitteni työläiset ostajiksenne.» + +»Teidän kaupanhoitajanne suosiollisella avulla», Iivari tokaisi. + +Herra näytti hämmästyneeltä vasten tahtoaankin. + +»Niin», Iivari jatkoi, »hän puhuu kuin porsas ostajainsa kieltä ja +seisoo kuin apteekinmamselli tiskin takana nenä nyrpällään. Te, sanalla +sanoen, kohtelette suomalaista kansaa yhä vieläkin moukkina, kuten kävi +päinsä vielä viime vuosisadalla, mutta ei enää.» + +»Ohoh... olipa se 'paljastus'.» + +»... jota kaupanhoitajanne ei kyllä pysty käyttämään hyväkseen, sillä +hän kykenee vain patruunanpoikien ryyppytoveriksi ja hovinarriksi ja on +liian usein ärtypäällä kohmelosta.» + +Kauppaneuvos nauroi melkein hereästi. Mutta sisimmässään hänen täytyi +tunnustaa tuo arvostelu päteväksi. + +»No, hyvä, minä ostan varastonne käypään hintaan ja otan teidät +kaupanhoitajakseni. Mitä arvelette?» + +»Kauppaneuvos arvelee, että vihollisen tappaa parhaiten tekemällä hänet +rengikseen.» + +»No, jaa», venytteli Merthen, »se voi olla toinen puoli asiasta, +mutta vasta toinen... Katsokaa tuonne, tuota Jänkälää. Patruuna Krook +teki hänet ylimmäksi työnjohtajakseen ja sai hänestä kolmen vuoden +kuluttua säälimättömän kilpailijan. Minä en yleensä ole suomalaisia +virkailijoikseni ottanut... korkeintaan alemmiksi työnjohtajiksi. Mutta +oikeudentuntoni sanoo, että... todellinen kyky on palkkansa ansainnut +ja... ensipolvessahan ei sentään tulla paperitehtailijaksi», hän iski +lopuksi ylpeän suorasukaisesti. + +»Selvää kieltä. Mutta yhtä suoraan sanon minäkin, että minä sovin yhtä +vähän rengiksi kuin kauppaneuvos Merthen.» + +Kauppaneuvos nousi ja alkoi kiertää huonetta. Jos tuollaisen röyhkeyden +sanoja olisi ollut suunnilleenkin hänen säätyänsä, olisi hän +heitättänyt miehen ulos talostaan. Mutta nyt häntä alkoi huvittaa yhä +enemmän tuo kylmäverinen lurjus. Hän heitti kuin viimeisiksi sanoikseen +pöydän takaa: »No, ja... millä ehdoilla olette valmis luopumaan tuosta +niinsanotusta kilpailustanne?» + +»Suostun sopimaan kuranttitavaraan nähden määrätyistä minimihinnoista, +jos te luovutatte minulle käärepaperin, paperipussien ja muiden +jalostustuotteittenne agentuurin. Rajoitan myyntini tämän ja +rajapitäjien sekatavarakauppiaille.» + +Nyt unohti kauppaneuvos osan arvokkuudestaan. Hän nauroi täyttä kurkkua. + +»Juuri niin. Luottoa en pyydä enempää kuin muutkaan paikallisagentit. +Pankistani saatte selville maksukykyni.» + +Kun herra ei vastannut, tuli loppuheittona: + +»Miten haluatte. Teidän kauppanne seisoo turhan vuoksi tyhjillään. +Minulla ei ole mitään halua luopua kilpailusta ilman vastaavaa etua. +Jos suostutte kauppaan on hyöty molemminpuolinen. Jos ette, on muitakin +paperitehtaita. Hyvästi.» + +Ja hän oli kadonnut. + +Kauppaneuvos oli lakannut nauramasta. Oli vähältä, ettei hän ollut +ruvennut pitämään tuosta röyhkeilijästä. + +Asuinhuoneisiin johtavilla portailla seisoi Verna neiti Iivarin +palatessa konttorinovesta. + +»Lie odottelemassa... pillerimaakarin Tuure Kunnaria... Onneksi +olkoon...» kiersi pahanilkinen ajatus Iivarin mielessä. Nosti sivulleen +katsomatta lakkiaan. Ei edes nähnyt, että Verna neiti laskeutui +kiirehtien portaat ja lähestyi vielä käytävälläkin pari epäröivää +askelta, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa. + + + + +KAHDEKSAS LUKU. + + + +1. + + +Neiti Siviä Syrjänen, posteljoonin tytär läheisestä kaupungista, käynyt +tyttökoulua, erotodistuksessa keskiarvo tyydyttävä, uskonnossa hyvä +kiitettävä, laulussa välttävä... hän seisoo Takalan sekatavarakaupan +myymäpöydän takana. Hän palvelee yleisöä, järjestelee ja pyyhkielee +hyllyt... koko puoti helottaa iloista puhtautta; hän laskuttaa tavarat, +virkkaa pienet lomahetket somankapeita pitsejään, pitää osittain huolta +taloudestakin, ompelee kauppiaan höltyneet nutunnapit ylen piukkaan +ja kaiken lisäksi opettaa iltamyöhät matematiikkaa ja paria kieltä +isännälleen. + +Ilman Sivi-neitiä — kuten paikkakuntalaiset häntä nimittivät — ei +Iivari tulisi enää toimeen päivääkään. Hänen välittäjäkauppansa +on laajentunut tuonnempiinkin pitäjiin ja myyntiartikkelien luku +lisääntynyt... polkupyörien ja etenkin maanviljelyskoneiden välitys on +tuottanut hyviä tuloksia. + +»Minun oikea käteni», Iivari sanoo usein leikkiä laskien Sivi-neidille. +Hänen parissaan on hyvä olla. Niin ketterän ahkera kuin Rosina muori, +tulee joskus hänen mieleensä, kun kiireisissä hommissa tytön hameet +kiepsahtelevat pikkuruisella vartalolla. + +Ja muutenkin palautti tuo tyttö mieleen vanhan äitimuorin. Tällä oli +ollut omat mielikukkansa, joita hän sanoi kylmänkukiksi ja joita hän +juhannuksen alusviikolla tapasi poimia pieneen peltipurkkiinsa. Niissä +oli tähtimäinen, valkea, yksi ainoa kukka ja herkästi varisevat heteet. +Niitä löysi katvipaikoista ja niiden tuoksu muistutti kielon tuoksua, +mutta oli miedompaa ja helposti haihtuvaa. + +Sellaista... miedon suloista tuoksua oli olla Siviä neidon lähellä. Ja +yhtä leppoista oli katsoa hänen lemmikinsinisiä silmiään, jotka olivat +tosin väriltään hieman haaleat, mutta ilmeiltään kuitenkin tähtimäisen +sirkeät. + +Työteliästä rattoisuutta ja perheenomaista rauhaa oli ollut heidän +elämänsä aamusta iltaan. + +Leikkuuaikana, kun kaupankäynti oli tavallista hiljaisempaa, olivat +he molemmat eräänä pilveilevänä päivänä puodissa. Iivari hinnoitteli +saapuneita tavaroita myymäpöytään nojaten, ja Siviä istui melkein +näkymättömissä myymäpöytien kulmauksen takana, ainainen kapopitsi +ahkerissa sormissaan. + +Kello kilahtaa. Iivari ei jouda nostamaan katsettaan. Jotakin ilmavaa +lehahtaa hetken kuluttua kasvoille. Hän näkee kesäisen, kuohkean +hameen lanteitten kohdalta ja käden hienosti muodostuneet sormet ja +safiirikiven ohuessa sormuksessa. Hän tietää... päätä on vaikeata +nostaa. Se alkaa painaa raskaasta verestä. Sitten viime kevään hän on +karttanut mennä huveihin ja kokkotulille. Ja nyt... tänne?... + +Pää täytyy kuitenkin kohottaa. Hän kokoo kasvoilleen jonkinlaista +ammatti-ilmettä ja katsoo Verna Mertheniä kysyvän näköisenä kasvoihin. + +»Onko tuo hän... joku toinenko? Vielä silloin... kokolla... huulet +kuin pieni tulipalo... Nyt jollakin tavalla kypsyneet, vakavat +ja... himmeämmät.» Miten tarkasti hän muistikaan! Kulmallisilla oli +liikahdellut pienen pieni, levoton höyhenpari... Nyt... kuin kaksi +tummaa, leveähköä sulkaa, jotka harvenivat kärjiltään hämäräksi +untuvaksi, mutta ulottuivat keskeltä melkein yhteen. Ja noinko raskaat +ja rauhalliset silmäripset? Ja entistäkin tummempi niiden alla katse! +Epämääräistä rasittuneisuutta himmeällä hipiällä... laihtuneempi... Ja +vartalo kuin naisen! + +Verna neiti on alkanut puhua, viitannut erääseen hyllyltä heloittavaan +kangaspakkaan. Kauppiaan kurkottaessa hyllyä kohti ostajatar liikahtaa +kuin lähestyäkseen. Katse lämpenee, se hyväilee kuin liian kauan +poissa ollutta tuttua olentoa. Tuttua ja samalla vierasta, joka täytyy +jälleen tuntea entisekseen. »Niin, tuollaiset olivat hartiat... +luonnottoman leveät, juuri niin, ne ovat kantaneet tavaralaukkua.» +Silmät heittelevät ja käyvät yhä lämpimämmiksi. »Ja hoikka... kuin +tiivis teräsvyö vyötäröillä. Kädet suuret ja kopristuneet monenlaisesta +työstä. Juuri niin... nuo hyvät kädet... turvalliset kädet... Asultaan +hienompi kuin ennen, karkeat hiukset... tasaista, tiheätä metsää... +Juuri niin.» + +Kauppias kääntyy. Salakatsoja ennättää nähdä hänen leveän otsansa, +joka on kuin lujittunut entisestään. Hän kokoo rohkeutta... +ryhtyäkseen selittämään tuota viimekeväistä onnettomuutta. Hän +on jo katsomaisillaan suoraan Iivaria kasvoihin, melkein käteen +tarttumaisillaan, kun sivuseinällä myymäpöydän takana joku liikahtaa +hermostuneesti, ja tarkat, epäluuloiset silmät tuntuvat seuraavan häntä +sivultapäin. + +Sieltä nousee Siviä neiti, mutta ei poistu, vaan on järjestelevinään +joitakin vaakapunnuksia. + +»Niin, noin paljon ehkä... olkaa hyvä», Verna neiti sanoo lyhyesti +kauppiaalle. Hän seisoo jäykkänä. Kauppias leikkaa. Vernasta tuntuu +tämä kaikki tuskalliselta. Ooh, mitäpä turhia sattumia selitellä! +Tuon miehen poskipäät näyttävät kuluneilta, rahankeruusta, ovelta +ovelle juoksemisesta ja kaikenlaisesta... Hän muistaa isänsä puheet +nousukkaista. + +Vaistomaisesti hän kääntyy kuin pois lähteäkseen, mutta sanoo jotakin +sanoakseen: + +»Teilläpä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä!» + +Iivari ojentaa hänelle pakettia. Verna näkee pakostakin nuo harmaat +silmät, jotka katsovat häneen alhaalta päin, pitkän välimatkan takaa. +Ne ovat unohtuneet jostakin syystä vain katselemaan. Ja Verna neiti +horjahtaa äskeisestä jäykistymisestään. Hän ei voi olla katsomatta +anteeksi pyytävästi. Mutta hän ei saata enää olla lähtemättä. + +»Kiitos, hyvästi», tulee hengästyneen hätäisesti. Mutta ovella hän +käännähtää äkkiä reippaasti ja antaa kuin uhalla koko kasvojensa +päivänpaisteen tulvia Iivaria kohti, joka hänkin alkaa nauraa +avoimin suin ja tervein hampain. Ovikello helähtää iloisesti. Iivari +seisoo yhä kuin voittaja urheilukentällä. Hän on nähnyt kerran neiti +Merthenin hätääntyneenä ja epävarmana. Oliko se mahdollista? Hän +ojentaa käsivartensa herätäkseen todellisuuteen. Oh, tyhjä puoti... +Apulaistyttö seisoo ja kääntelee virkkuuneulaansa. Mitä hän sanoi? +»Teillä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä.» Ei muuta. + +Mutta äskeiset kasvot ovella ja kellonhelähdys eivät lakkaa paistamasta +ja kuulumasta. Menee hän tänä päivänä minne tahansa, hänen silmänsä +näkee ja korvansa kuulee kummallisella tavalla. + +Hän ei vain ymmärrä, mitä kaikella tuolla oudolla kauneudella tehdä. +Eihän ole mitään tapahtunut eikä muuttunut mikään. + + + +2. + + +Verna ei tietänyt mitä tehdä. Hän kierteli yksin sisähuoneissa. + +Tuli »pönkkähamekamariin». Täällähän ei tietenkään ollut mitään uutta. +Sifonierissa, salalaatikossa, oli tosin sukukirja, mutta sitä hän +ei koskaan ominpäinsä saanut nähdäkään. Isä oli sieltä vain joskus +hänelle lukenut noiden partaniekkojen elämästä, naimisiin menoista, +syntymisistä, rakentamisista ja kuolinpäivistä. Ei kannattanut edes +muistella... + +Hän levähyttää yksinäisellä pöydällä olevan vanhan saksankielisen +sukuraamatun kannen levälleen. Siellä olivat vain nuo vanhat +harakanvarpaat. + +»Autuaat ovat puhtaat sydämestä», oli kirjoitettu sen ensilehden +ylälaitaan. Ja hirveän pitkät saksalaiset ässät jatkoivat yhä +hullunkurista marssiaan pitkässä jonossa. Ne... juuri nuo ässät olivat +Mertheneitä, muisti hän ajatelleensa lapsena. + +Ei mikään miellyttänyt. Ei enää pitkään aikaan. Pimeä syksyiltä oli +tulossa. Tuulet jo tohisivat. Ne kiersivät ikäänkuin yhtämittaisessa +kehässä saaren ympäri. Ja hän oli sen keskellä, toivottomana vankina... +Hän saattoi tosin kuvitella niinkin, että ne lakaisivat maata +määrättömät lepakonsiivet selässä ja pyrstönä kilometrin pituiset +hulmuavat harjat. Ja kaatoivat ryskyen tieltään korvessa petäjiköt ja +laaksossa aidat ja rakennukset... Mutta jos sillä tavalla kuvitteli, +veivät ne hänet aina tietä pitkin tuon kauppiaan talon luo ja ovesta +sisään... ostamaan kangasta. + +Tuo elokuinen käynti ei lakannut häntä vaivaamasta. Miksi hän +ei ollut kyennyt selittämään suorin ja selvin sanoin tekemäänsä +loukkausta erehdykseksi? Ooh, tuo haaleasilmäinen tyttö pöydän +takana kurkistelemassa! Se se oli ollut. Ja siksi hän ei ollut sinne +toistamiseen mennyt. Mutta miksi hän oli sitten ovella... tuon +toisen nähden... nauranut Iivarille koko olemuksellaan. Niin, hän +tunsi vieläkin, että hän oli antanut jotakin itsestään. Ja sitten... +paennut... pujahtanut ovesta kuin joku... pahanpäiväinen puotityttö. +Jokin koskematon hänessä... hänen sisäinen ylpeytensä nousi tuota tekoa +vastaan harmittavana, poskille saakka läimehtivänä joka kerta, kun hän +sen muisti. Ja hän muisti sen aina, tuon tuostakin. + +Samassa iskeytyi mieleen taas tuo sukutotuus. Pitää tehdä oikeutta, ei +saa koskaan tehdä vääryyttä. Se oli ollut melkein ainoa siveellinen +käsky, jota hänelle oli opettamalla opetettu. + +Isällä oli ollut aina tunnuslauseenaan: »Tee talonpojalle oikeutta, +mutta älä koskaan enempää.» Ja talonpojalla hän tarkoitti aina +suomalaisia. »Jos loukkaat alempiasi, alennat itsesi heidän tasalleen», +oli toinen hänen alinomaisista ajatuksistaan. + +»Niin, todellakin... isä ei edes osaa suuttua alaisilleen. Hän pitää +sitä mahdottomana. Sellainen hieno ja ylpeä herra. Eikä hänen tarvitse +suuttua. Hän vain käskee, ja he tottelevat», muisteli Verna. + +Oi, kuinka hän rakastikaan isäänsä! Ei kukaan osannut pää niin ylpeänä +pystyssä, selkäranka suorana ja sikari niin hienosti sormien välissä +sanoa ajatuksiaan. + +Hiljan hän oli ollut purjehtimassa kahden isän kanssa. Se oli aina +hänen suurimpia juhliaan. Ja hän oli kysynyt: »Isä, eikö kukaan +Mertheneistä ole koskaan tehnyt vääryyttä toiselle, pettänyt tai...?» + +Isä oli huudahtanut hänelle varoittavasti, sillä hänen oli juuri +laskettava isopurje vastakkaiselle laidalle. Mutta hetken kuluttua hän +oli vastannut: + +»Ei koskaan, tyttäreni.» + +»Mutta jos he ovat vahingossa tai melkein tietämättään loukanneet tai +häväisseet syytöntä ihmistä, miten he sellaisessa tapauksessa...?» + +»Oikea Merthen tunnustaa aina rehellisesti tekonsa ja on valmis +antamaan hyvitystä», isä oli taas vastannut kuin sukukirjasta lukien. + +»Eilen, juuri eilisiltana, kun hän oli taas miettinyt tuota onnetonta +tekoansa, oli hän kysynyt äidiltä: »Miltä sinusta tuntui, äiti, kun +rakastuit isään?» + +»Vai sinä, hupakko, tässä vielä rakkauksista höpöttelet.» Tuo +'höpöttelet', se oli taas äidin mielisanoja... + +Mutta sitten hän oli ikäänkuin liihoitellut kauaksi heidän +keskustelustaan ja lisännyt väsähtäneellä äänellä: »Niin, ei +missään voida toista pettää ja sydänjuuriin saakka loukata niinkuin +rakkaudessa, jos sokeana seuraat vain sydäntäsi.» + +Miksi hän oli sellaista kysynyt? Ja miksi äidin huokaava ääni soi +hänessä vieläkin. Ei hän tietänyt. Mutta jotakin oli tehtävä. Tätä +tuskaa oli mahdotonta kestää... + +Verna kierteli taas huoneita. Hänen täytyi saada liikkua. Akkuna auki! +Se revähtyi tuulen painosta levälleen. Virta vyöryi... sekin kuin +raskaassa ympyrässä saarta kiertäen. Raskas tuulenpaine suorastaan +työnsi hänen ruumistaan taaksepäin. Täytyi pidellä akkunasta kiinni. +»Ei tässä niin vain...» hän huohotti ihastuneena, että sai ponnistella +jotakin vastaan. + +Hänellä oli näihin saakka ollut tapana iltamyöhällä hypätä matalasta +akkunasta puutarhaan ja kuvitella karkaavansa seikkailumatkalle. Tänä +kesänä oli tuo melkein unohtunut. Mutta nyt! Nyt se tehdään. Ja hän +pudottautui märkään pensaikkoon. + +Silta oli sähkölampuin kirkkaasti valaistu. Ja rantakin molemmin +puolin. Verna juoksi yli sillan... vastatuulta. Rantalehmukset +tohisivat, ja niiden alitse alkoi pimeä maantie. Sinne! Ei satanut. +Mutta koko ilma oli märkää. Se pesi lämpimin aalloin kasvoja ja... koko +ruumista. Hän käveli ja juoksi. Melkein kuin ratsastusta! Samanlainen +hurjapäinen rohkeus valtasi hänet kokonaan. + +Ei ole olemassa mitään esteitä ja raja-aitoja! Vain vastatuulta ja... +ikävä, ikävän ikävä... huuhtoa pois tämä kiusallinen tuska. Kylläpä +sitä olikin... takertumistaan takertunut. Mutta nyt... se irtautui +irtautumistaan! Hän oli vapaa, vapaa... tekemään mitä tahtoi. Ja hän +teki oikein! Juuri niinkuin sopi Merthenien tyttärelle... rohkeasti ja +kerta kaikkiaan. + +Oliko nyt kuinkakin myöhä? Olkoon vaikka yö! Verna Merthen on menossa +Iivari-kauppiaan talolle, tulkoon mitä tulkoonkin... + +Matka oli lyhyt. Samassa vauhdissa hän kiertää kaupparakennuksen +pihanpuolelle ja lyö suljetulle ovelle. Tosin tuli ajatus: Mitä sitten, +jos tuo puotityttö tulee avaamaan? Ooh, tulkoon! Hän ei aikonut toista +kertaa puikahtaa pakoon... Hän ei ollut mikään apulaistyttö. Ja hän löi +uudestaan ovelle. + +»Tullaan, heti tullaan», kuului sisältä Iivarin ääni. Odottaja tunsi +nyt jo itsensä turvalliseksi. Miksi hän ei tullutkin jo ennemmin, +paljon ennemmin... + +Lukkoa avataan. »Hyvät kädet... turvalliset kädet.» Verna hymyilee +jostain nurkan takaa heijastavan sähkölampun valossa. + +Kauppias seisoo hämmästyneenä, sitten hullunkurisesti säikähtyneenä. + +»Onko jotakin tapahtunut?» hän kysyi hätäisesti. + +»Tulkaa», Verna neiti toistaa, ikäänkuin ei osaisi sanoa enää mitään +muuta. + + + +3. + + +Kun Verna oli selittänyt tuon onnettoman tekonsa, kertonut miten se +oli häntä vaivannut ja kuinka hän oli sen tehnyt suureksi osaksi +tietämättään ja hetken ajattelemattomuudessa, olivat he ennättäneet +vanhan tuulimyllyn kohdalle. + +Hän oli puhunut niin omantunnontarkasti kuin suinkin. + +Aluksi hän oli ajatellut täyttävänsä vain välttämättömän +velvollisuutensa. Mutta vähitellen oli tuo selittely, jonka hän +oli luullut tuskalliseksi, muuttunut läheiseksi, vapauttavaksi +tunnustukseksi. + +Iivarin kasvojenilmeet näyttivät tiheän hämärän läpi luonnottoman +venähtäneiltä. Ja hän kulki mykkänä. Mutta Verna tunsi hänen +kuuntelevan. Ja hän jatkoi. Hän ei halunnut enää mitään itsestänsä +peittää. Ja kun hän ei osannut enää puhua, tuntui hänestä kuin hän +olisi lahjoittanut itsensä kokonaan. Siitä ei ollut enää mitään +pelastettavissa. Eikä tarvinnut. Hänen oli hyvä olla. + +He nousivat rinnettä tuulimyllyä kohti. Kumpikaan ei puhunut. + +Raskaat huokaukset tulivat korvesta. Verna kuunteli tuttua +koskenkohinaa. Se oli alkanut kuulua hämmästyttävän selkeästi. +Puhelinlangat soivat, sähköjohtojen kuparilangat vonkuivat ja kaiken +alta kuului tehtaitten kumea jyminä. Koskaan, ei koskaan hän ollut +kuullut tuollaista veden, korven ja ilman määrätöntä ääntä. + +»Vaikka hukkuisikin sinne... löytämättömiin», hän tunsi kuin +tajuttomuuden vesiin painuva hukkunut. Ja taas, kun he pysähtyivät +tuulimyllyn juurelle, hän ikäänkuin heräsi ja ajatteli täysin +päinvastaista: + +»Tämä, tämä vasta on elämän alkamista...» + +Iivari oli kulkenut kuin rikoksentekijä. Tässä hän rämpi... kehno +otus, matalajalkainen peikko, joka oli hautonut alhaisia ajatuksia +hänestä... puhtaimmasta ja rehellisimmästä olennosta, mitä hän oli +osannut edes kuvitella. Loukannut muka häntä! Mokomaakin... kyläkujien +ja riihentakuisten maleksijaa, jota ei edes retonkihameinen torpantyttö +kyennyt tunnustamaan ihmisten arvoiseksi. Tuo mitätön, unohtunut +olento palasi muistiin inhoittavan selvänä. Se asettui tuohon... hänen +vierelleen. Se teki mahdottomaksi kaiken puhumisen. Vastakohta oli +luonnoton. Tienvierillä sanajalkojen alla likainen, matala elämä, +johon hän itse oli kuulunut kaikkine haluineen ja himoineen. Täällä, +hänessä... sellaista avomielisyyttä ja jaloutta, jota ei voinut +arvioida millään hänen tähänastisen elämänsä mitoilla tai punnuksilla. + +Ensikerran elämässään hän tunsi itsensä todella, sielultaan äpäräksi... +Ajatuksiltaan, tunteiltaan ja kokemuksiltaan viheliäisen elämän +viheliäiseksi äpäräksi. + +Ja ensi kerran hämärtyi muistissa Rosina-muorin kuva epämääräiseksi +hahmoksi, joka seisoi korvenlaidassa koleassa varjossa. + +Verna kosketti hänen käsivarttaan. Mies tiesi saavansa ottaa häntä +kädestä, kiertää käsivartensa hänen ympärilleen... + +He olivat istuutuneet tuulimyllyn portaille. Korkeasta sähköpylväästä +heijastui sinne heikko valojuova. + +Iivari tunsi tartuttavan käteensä ja näki palavat silmät lähellä +kasvojaan. Niissä oli houkuttelevaa kysymystä. + +Raju tahto... kohottaa kädet ja hukuttaa tuo olento käsivarsien +alle... repi rinnan sisäpuolta. Mutta siellä oli myöskin toivotonta +voimattomuutta. Hän ei jaksanut muuta kuin nostaa kätensä raskaasti +Vernan olalle. Se ei uskaltanut puristaa. Se painoi sitä kömpelön +hellästi. Ja hän sai lopulta sanotuksi yhtä kömpelöt sanat: + +»Ei teillä ole minulle... mitään selitettävää... ei yhtään mitään...» + +Mutta äänessä oli sellaista liikuttavaa hartautta, että Verna naurahti +iloisesti. Nousi äkkinäisestä hyvänmielen tulvasta, kiersi kätensä +miehen pään ympäri ja hyväili karkeaa tukkaa kädellään, rinnallaan, +hengityksellään, huulillaan... hetken, olemattoman lyhyen hetken ja +pakeni samassa rinnettä alas. Viittasi vielä alhaalta kädellään, nauroi +haihtuvan, riemukkaan naurun ja katosi kuin kiitävä varjo. + +Iivari jäi seisomaan rinteelle toinen käsi ojollaan ja ruumis +kallistuneena eteenpäin. Hän oli kuin hyökkäämässä, mutta yhtä avuton +kuin jalustaansa kahlittu patsas. + + + + +YHDEKSÄS LUKU. + + + +1. + + +Iivari Takalan elämänaurinko oli noussut. + +Mutta se oli singahtanut suoraan keskitaivaalle. Eikä se ollutkaan +kultapallo tai vallan jättiläisomena, vaan rakkauden pyörryttävä silmä. + +Hänen entiset elämänlaskunsa olivat sekaantuneet. Hän oli nähnyt +usein rikkauden näkyjä: palatseja ja torneja. Mutta tämä... tämä oli +uneksimattoman kaunis, häikäisevää ihmettä... + +Se täytyi saavuttaa, mutta se oli luonnottoman korkealla. Kuinka +monesti hän joutuikaan tänä talvena epätoivoon. Koko hänen miehinen +tahtonsa nousi vaatimaan oikeuttaan. Mutta... hän ei ollutkaan +tullut syrjäkyläisen aitanoven eteen, jossa mitättömät kiiltomadot +köllöttelivät kiertolaissällien tallattavina. + +Hän oli tullut koskemattoman, ylhäisen kuvan eteen. Ja alkukantainen +miehinen vaisto hänessä vaati tinkimättömästi, että hänen oli tuo +kauneus itselleen ansaittava merkillisillä teoilla. Hänen oli tultava +voimakkaaksi ja mahtavaksi mieheksi... Mutta miten, millä tavalla? +Sellaista vartenhan tarvittiin hänen mielestään valtakuntia. + +Uudestaan ja uudestaan epätoivo hyökkäsi hänen kimppuunsa. + +Mutta teon mies, jolle ristissäkäsin rukoileminen on luonnonvastaista, +ei voi olla etsimättä käsiinsä asetta, jolla taistella. + +Iivarille kävi nyt, kuten ennen poikana, nähdessään yli kotosalmen +viitametsän paistavan kultana ja marmoripilareina. Hänen oli täytynyt +ryhtyä johonkin, joka muuttaisi näyn lähemmäksi todellisuutta. Hän oli +ryhtynyt tekemään kultaa ja saanut ainakin kuparilantteja. + +Samoin hänen oli nytkin mahdotonta haaveilla toimettomana. Hän näki yhä +selvemmin, että hänen täytyi kyetä rakentamaan silta yli pyörryttävän +kuilun. Mutta miltä kohtaa ja millä voimalla? + +Sekatavara- ja maalaistukkukauppa ei siihen riittänyt. + +Edellisessä kilpailussa hän oli jo saavuttanut voiton. Kauppaneuvos oli +antanut kaupanhoitajansa tehdä sopimuksen myyntihinnoista. Vieläpä oli +soittanut eräänä koreana aamuna ja sanonut hyvätuulisen ivallisesti: +»Myönnän teille tuon agenttuurin. Minua, nähkääs, huvittaa nähdä, onko +teissä myöskin sanojenne mittaista miestä.» + +Ja nyt. Välityskauppaa oli enää mahdotonta alueellisesti laajentaa. +Saattoi vain lisätä myyntiartikkeleitten lukua. Mutta se ei kykenisi +oleellisesti tilannetta muuttamaan. Ei, oli tehtävä jotakin +ehdottomasti ratkaisevaa! + +Maat jo alkoivat pälvehtiä. + +Iivari kuljeksii koko kevät illan Länsikylän syrjäteillä. Kiipeilee +vuorenrinteitä, nousee samalle paikalle, jossa hän ukon kanssa oli +päättänyt rakentaa kaupan. Täälläkään ei tapahtunut mitään ihmettä. +Selluloosatehtaan happotorni uhkaa vain ylpeänä kosken vastarannalta. +Hän palaa pää painuksissa takaisin laaksoon. Mutta hän ei voi olla +kulkematta omaa kehäänsä. Tuossa on taas kunnaalla hänen yläpuolellaan +siivetön tuulimylly. Ajatuksettomana hän menee myllyvanhuksen juurelle, +kiertää sen ympäri, seisoskelee ja kiipee lopulta sen sisäpuolelle, +istahtaen kylmenneelle jauhinparille. + +Ympärillä oli vain koleata ilmaa, hometta ja lepakonkoloja. Mutta hänen +aivonsa tyyntyvät. + +Tuollaisia, mutta vielä suurempia myllynkiviä hän oli kotokylässä +teroittanut myllärin apupoikana teräväkärkisellä vasaralla. Se oli +ollut vasta nakutusta, kilkettä ja kalketta... Kivensirut olivat +lennelleet ja iskun jäljistä oli noussut tulikivenkatkua. Hän oli +tuntevinaan sitä vieläkin sieraimissaan. + +Kuluu hetki. Tuo vanha iloinen kuva särkyy äkkiä kuin moukarin iskusta. +Ja samassa valaistuu hänen päässään huima ajatus. Ponnahdus... hän on +noussut seinäparrulle ja alkaa tuijottaa vuoren huipulle. Tarkastelee +sen kuvetta, kallioseinää ja taas sen jyrkkänä taittuvaa harjaa. + +Mies on sokaistumaisillaan mielenliikutuksesta. Mutta hän näkee, hän +näkee. Tuosta... vuoren juurelta torni! Oikea nykyajan tuulimylly. +Jyvinä lyijyrakeet ja säkkiin kultajauhoa... Haulitehdas! Niin, tuosta +se nouskoon, pitkin kallioseinää, vuorenharjan tasalle ja siitä +ylemmäksi, jotta näkee kauppaneuvos akkunastaan ja Verna pienestä +kulmakamaristaan... + +Iivari hohottaa, kuten ennenmuinoin Vikruutin ukon kanssa. + +Välähtää mieleen: koko maassa ennestään... yksi ainoa kilpailija! Hyvä. +Hän tekee nopeasti summittaisia laskelmia. Siihen yritykseen hänellä on +joka tapauksessa mahdollisuuksia... + +Ainakin osakkaaksi yhtiöön. + +Niin juuri... siitä nousee yhtiö! _Haulitehdas O.Y._ tai... +_Haulitehdas Tuulimylly O.Y._ + +Iivari Takala kiirehtii juoksujalkaa asuntoonsa. Hänen täytyy ennättää +ensimmäiseen junaan ja matkalle kaupunkiin, jossa sijaitsee vanha, +maankuulu haulitehdas. + + + +2. + + +Kauppias Takalan useimmat liiketuttavat olivat häntäkin pienempiä +aloittelijoita. Sahanomistaja Jänkälä oli ainoa, jolla jo oli mahtia +käsissään. Muut tavoittelivat vasta ensimmäisen miljoonansa ensimmäistä +kourallista. Näissä ei Iivarilla, yhtiökumppaneita hakiessaan, ollut +paljonkaan valitsemisen varaa. + +Mutta iloista Artturi Toikkaa oli onnestanut häntäkin vuodesta +vuoteen. Osasi tehdä vekseleitä kuin poika. Ja luotto kasvoi, sillä ne +hoideltiin reippaasti. Ja hänen ruuviittarilaukkunsa! Se se vasta oli +kasvanut. Ja vuodesta vuoteen olivat pidentyneet »oorterilistat» ja +kundit lisääntyneet. + +Mikäs hän sen vähempi nyt enää olisi kuin oikea tukkukauppias +ja koht'sillään tehtailija. Ainakin hän tänä hetkenä, iloisena +kevätaamuna, istuu ensi kerran elämässään toisen luokan vaununosastossa +menossa Iivari Takalan luo perustavaan yhtiökokoukseen. Kutsukirje +on povitaskussa. Kiiltävänappisilla samettiliiveillä heilahtelevat +sirot »tupleeperät», ja soukkakärkiset nappikengät ovat jalassa. Eikä +hän suinkaan ole unohtanut juhlatuliaisia. Kolmen tähden Martellia on +käsilaukussa. + +Mutta hänen iloinen sydämensä! Se oli kaikkia niitäkin soreampi. +Se sykki sellaiseen »voi sun peeveli»-tahtiin, ettei ollut pysyä +samettiliivienkään alla. + +Tehtailija! Sellainen arvonkorotus pyrki nyt ainakin laulattamaan. +Mutta hetkittäin se teki myöskin vakavaksi. Erotus entisen souvariajan +ja tämän pehmeäsohvaisen herraselämän välillä oli sentään juhlallisen +pelottava asia. Ja miksi ei tuossa vastapäätä ollut edes ketään ihmistä +puhetoveriksi? Niin, niin, suuret herrat matkustavat ylhäisessä +yksinäisyydessä... kapinetissaan... + +Artturi Toikka kun ei sittenkään ollut vielä yksinäisyyteen tottunut... + +»Mutta... ehkäpä tässä, kun pannaan vaikka... paperossiksi!» Hän pisti +nokkelasti savukkeen pitkään guttaperkaiseen imukkeeseen ja sai samassa +takaisin koko iloisen luontonsa. Pienet muistot sieltä ja täältä +alkoivat mukavasti kutittaa sydänalaa. + +»Olin minä sentään jo silloinkin aika poika Kokkolasta!» hän yritti +lyödä entiset loistotemppunsa summamutikassa. Mutta eipäs. Herkullisin +niistä jäi vain kuin lauluna soimaan. Ja samassa hän alkaa hyräillä +selvällä ranskankielellä: »La femme fait sa toilette, la femme fait...» +Ja sitten hän hohotti entisille postikorttikaupoilleen. Miten hän oli +osannut sen jo silloin, noin vain vaistostaan kääntää ja vääntää? +Noin vain... kautta rantain, puoliksi laulaen: »Reilingit reilaan...» +Ei, ei... ei nyt riittänyt pelkkä lallatus. Se piti laskea oikealla +nuotilla. Ja hän kajautti oman sävellyksensä kuin ennenmuinoin +maanteillä pyörän satulasta: »Reilingit reilaan sano' entinen...» + +Mutta tässä hetkessä hän pysäytti äkkiä tahtia lyövän jalkansa. +Hieno herra meni ohi ja muljautti häneen kuin... mihinkäkin +hanurinsoittajaan. Ei, ei täällä sovi. Ja taas tuli tuo kummallinen +ikävän ja kaukaisen pelon tunne. Eikä hän voinut olla kaihoamatta niitä +hauskoja aikoja, jolloin hän oli saanut tuolla... kolmannessa luokassa +haastella hyväntahtoisten ihmisten kanssa. + +»Ho-jaa... ei sitä näy pääsevän ihan näin ensihetkessä ihmisparka irti +edes... omasta entisestä itsestään», hän huokasi lopuksi. + +Mutta tätä uutta tehtailijan-arvoa ei hän sittenkään olisi vaihtanut +mihinkään muuhun maailman koreuteen. Sillä se se oli alku ja juuri, +josta kaikki muu koreus oli kasvava itsestään, noin vain... kuin +rekoolikukat suuren herran puutarhassa. + + + +3. + + +Ja niin istuivat sahanomistaja Jänkälä ja Artturi Toikka vielä samana +päivänä Takalan puotikamarissa. Iivarin valmistama rakennussuunnitelma +ja kustannusarvio oli tarkastettu. Ja kun Toikan poikakin oli noin +vain... lystikseen lisännyt oman allekirjoituksensa, oli yhtiö valmis. +Takala oli tullut osake-enemmistön haltijaksi ja toimeenpanevaksi +johtajaksi. Jänkälä vastasi kolmanneksesta. Ja Toikka sai +muutamalla osakkeellaan olla välttämättömänä kolmantena pyöränä eli +»hyrrärattaana», kuten Jänkälä oli tokaissut tärkeää Artturi-poikaa +härnäten. + +Toikka oli ollut vähältä suuttua. Mutta miten ollakaan! Kun hän +oli hetken istuskellut keinutuolissa ja katsellut haulitehdasta +kuvaavaa piirustusta, jossa punaisen tiilitornin taakse taivaalle +oli pantu kaiken koreuden lisäksi vielä punertava pilvenhattara, +näytti se hänestä niin kauniilta, että hän yltyi taas omiin iloisiin +viisauksiinsa: + +»Siinä se on... tämän rumfatiraatin ruusunpunainen onnenpilvi. Jaa, +jaa... afäärimies se vasta tarvitsee tuulta ja purjetta, tuuria, +oikeata hasartituuria, sanoi Karneeki Ameriikan herroille. Skool, +pruurit.» + +Konsta Jänkäläkin iski pikarinsa pohjaan, nikkasi Iivarille ja alkoi +taas härnätä Toikan poikaa: + +»Älä sinä, poika, puhu Carnegiesta, jonka tämä mies on omilla +silmillään nähnyt Pittsburgin kaupungissa.» + +»Vai ei tässä, mukamas, enää saisi puhuakaan... omassa +yhtiökokouksessaan? Jeskandeeraa! Ole sinä ollut vaikka Pätspuurissa, +mutta toisella kun on tuuri jo syntymäpäivänään ja toisella ei, niin...» + +»Ei ole muuta kuin työ ja järki», Jänkälä keskeytti vetäen naamansa +äkkiä synkkiin kureisiin. »Eivätkä riitä aina nekään... tavalliselle +miehelle», lisäsi hän hiljaisemmin. + +Mutta Artturi oli jo ennättänyt paljastaa harminsa ja häntä kiukutti +yhä enemmän Jänkälän naamassa ärsyttävästi liikkuva arpi. Tämä ulottui +valkeana juovana oikeasta silmänurkasta korvanjuureen saakka. Hänen +nauraessaan se leveni, mutta ilmeen tuimistuessa kiemurteli kuin +ohut mato hipiällä. Ja se näkyi sitäkin selvemmin, kun senpuolinen +poskenaluskin oli ikäänkuin ruudinsavun syövyttämä, musta kuin +murjaanilla. + +Niinpä parin ryypyn kuluttua, Jänkälän nauraessa kirjavalla naamallaan, +hän kimmastui ilkeilemään: + +»Nauraisit, patruuna, sinäkin ees ihmisen huulilla etkä pelkillä +arvilla.» + +»Nääpäs, veli veikkonen, kun arvet vanhenevat, alkavat ne nauraa, mutta +nuorena ne vain irvistelevät», Jänkälä muhoili. + +Nyt ei osannut Toikka vastata mitään. Jänkälä kysyi lopuksi: +»Tiedättekös, pojat, mistä tuo arpi on saatu? — No niin», hän jatkoi +hetken kuluttua, »sopisipa tässä ajanollen nuorten miesten kuulla, mitä +tämä murjaanin naama oikein nauraa». + +Hän painoi syvälle paksut kulmakarvansa ja paiskasi kuin kertomuksensa +päällekirjoitukseksi: + +»Se on sitä tämän miehen... elämäntuuria. + +»Oltiin nuorena miehenä Connelsvillen hiilikentillä eli ’Frickin +helvetissä’, kuten siihen aikaan kirottiin. Eikä se maa ollutkaan +tavallista jumalan maailmaa. Ympärillä ruosteen ruskeat vuoret ja +keskellä tulenkarvainen, satojen ratakiskojen leikkelemä laakso. Eivät +siellä tomuhiukkaset leikkineet auringon juovassa, vaan miljoonan +miljoonat hiilensirut iankaikkisessa savussa ja saatanannäköiset +työläiset tulenlieskojen välissä. Minun ammattinani, kuten satojen +muidenkin, oli juosta jättiläisuunilta toiselle, jotka seisoivat +suunnattomassa puoliympyrässä ja kärvensivät miehiä kuin kärpäsiä. + +»Ja oli siinä miestä paistettavaksi. Neekereitä, ryssiä, +makarooninsyöjiä, madjaaripoikia ja meitä suomalaisia eli "hunneja", +kuten jenkit meitä haukkuivat. Halveksituimpien kansojen pohjaryönää. +"Niillä on käsivarret, mutta ei aivoja", arveltiin meistä kaikista +summamutikassa. Eikä siitä pohjasakasta ollut helppo nousta +ihmismäisempään sakkiin. + +»Mutta väliin auttaa suomalaista sisu. Kun olin pari vuotta juossut +ja kärrännyt, luutinut ja hankonut, kertaakaan kuukahtamatta, +pääsin kuin pääsinkin paremmille työmaille. En suinkaan pelkällä +työkyvylläni! Ei, pojat. "Hunni-elukan" piti näyttää muka sankaruutta, +ennenkuin se edes havaittiin ihmiseksi. Mitäpäs minä? Tuli taas kerran +kaivos-onnettomuus. Pelastustöitä ei saatu alkuunkaan, ellei ensin +joku hounapää avannut räjäyttämällä aukkoa kaivoskäytävään. Kyseltiin +miestä. Minä painuin maan alle. Räjäytin, enkä hautautunut, kuten +olivat luulleet. Ja niin pelastettiin kokonainen työporukka. Mutta +minuakos kiitettiin sankariksi! Hullut! Se oli vain kiusaantuneen +ihmisen epätoivoinen teko. Olin päättänyt joko kuolla tai — päästä +ihmiseksi. Sillä tavalla selitin sen pääpomolle, ja minut siirrettiin +Lake Superiorin rautavuorille, jotka kuuluivat samoihin Pittsburgin +tehtaisiin.» + +Iivari oli kuunnellut jännittyneenä. Hän oli tuollaisesta jo lukenut +kirjoja. Mutta nyt... kertojan elämänraskas ääni, nyrkinojennukset ja +ennenkaikkea nuo hänen intohimoiset, kovat ja synkät kasvonsa melkein +kuristivat hänen kurkkuaan. Tuo ei ollut enää työtä ja kilpailua. Se +oli sotaa, armotonta sotaa elämästä tai kuolemasta. + +Sitä kuunnellessaan hän joutui sisäiseen hätään oman tulevaisuutensa +edessä, joka näytti niin toisenlaiselta ja kuitenkin epätietoisen +määrättömältä. + +»Ja tuo arpi on muistona tuosta... räjäyttämisestä?» hän sai kysytyksi. + +»Ei, veli hyvä, siellä vain mustui tämä naamatauluni. Mutta sekin +piti kertoakseni, jotta ymmärtäisit, miltä tuntui olla elukkaakin +halveksitumpana ja mistä minä sain sisun nousta.» + +»Niin, ymmärrän», sanoi Iivari, »lie ollut tässä... kukin omalla +tavallaan... halveksittuna». + +»Siksipä juuri! Ja siksi minä sinua autankin... ja jokaista sisukasta +miestä, joka halveksitusta suomalaiskansasta kykenee nousemaan.» + +Jänkälä sipaisi harmahtavaa tukkaansa ja jatkoi vapautuneemman +näköisenä: + +»Niin, tultiin Superiorin järven malmikentille. Ja siellä osattiin +jo paremmin erottaa mies miehestä. Eikä kestänyt kauankaan, kun +pääsin Steel Companyn terästehtaaseen oikeaksi masuunimieheksi. Sai +sielläkin vielä kuulla jenkeiltä: 'Outsider', mikä merkitsee melkein +samaa kuin 'saatanan muukalainen'. Mutta se aika oli minulle juhlaa. +Minä näin edessäni virtaavan koko maailman voiman, joka muutti +muutamissa minuuteissa koksin, kalkkikiven ja malmin teräskiskoiksi +ja pantsariplootuiksi. Koko tehdas on kuin käsin mittaamaton +rautajättiläinen, jonka suonissa virtaa ihmisen voimasta tulenpalavaa +verta. Sen sisukset sulattavat kymmenen tonnia minuutissa raakaa +ruokaa. Sen aivot iskevät tulta ja taas jäähtyvät jäälohkareeksi, +joka panee hyytymään hirvittävimmänkin tulivirran. Sen käsivarret +juoksuttavat edestakaisin satoja vaunuja kiskoja pitkin kuin +leikkikaluja. Ne kaatavat vaununtäydet sulaa massaa sekoittajiin ja +taas jättiläismuotteihin ja taas hehkuvat lohkareet kaasu-uuneihin +ja valsseihin, joissa se vatkaa teräsparkaa kuin pyöveli piinattavaa +saatanaa, kunnes se katkeilee kortena huimissa sirkkelisahoissa ja +pääsee taas uusissa vaunuissa uusille markkinoille. + +Kas sellainen leikki oli minulle oikeata taivasmatkaa. Nousin ja +nousin. Pääsin kokonaiseksi masuunipomoksi. Mutta silloinpa pistin +tämän moukan-pääni alimmaiseen kattilaan.» + +Artturi Toikkakin heitti keinuttelunsa ja sytytti hermostuneella +raapaisulla uuden paperossin. + +»Meillä oli pääinsinöörinä oikea herra miehekseen. Aina ensimmäisenä +vaaranpaikassa, iloinen heiskale ja työläisille kuin kaveri. + +»Kerran eräs masuuneista tukkeutui kokkareisiin eli ruuhkautui, kuten +suomalaisten oli tapana sanoa. Murrettiin miehissä ruuhkaa rikki, +insinööri taas etunenässä. Äkkiä murtui uuninsyrjään aukko, josta +purkautui hehkuva laava päin naamaa. Näin, kuinka yli suojamuurin +syöksyy tulinen suihku kohti insinöörin päätä. Kiskaisin miehen +suolivöistä olkani sivu. Taisi lentää takaseinään saakka. Hyppäsin +suojamuurille ja löin maasta kaapaisemani malmilohkareen reikään. +Se tukkeutui. Mutta ennätti tuiskata vielä raiskauksen, joka söi +luuta myöten oikeaa käsivarttani ja olkapäätäni ja pirskautti tuohon +korvanjuureen tämän lähtemättömän laikan. Ja siinä se on pysynyt +uskollisena kaverina nyt jo parikymmentä vuotta. + +»Niin, että, Toikan poika, jos se nauraakin minun mukanani, ei se +sen häijymmin naura kuin isäntänsäkään», katkaisi kertoja karkean +leppoisasti. + +»Eipäs se ollutkaan pikkuinen teko», ihasteli korkealla äänellä +Artturi. »Ryypyt vaan... kunniaksi ja ylistykseksi!» + +»Sillä tavalla, pojat pääsin kiinni tähän kapitaalitavaraan. Sain +nimittäin teosta suuren palkinnon. Mutta sairaalassa oli iskeytynyt +minuun, joka jo repsikkapoikana olin pudistanut isänmaan tomut +jaloistani, sellainen kiukkupäinen koti-ikävä, ettei muuta kuin +takaisin tänne syntymämaille. Ja olipa taskussa sievoinen pääoma, +joskaan sillä ei vielä voinut suoraa päätä ruveta tehtaita rakentamaan. +Niinpä, katsasteltuani taas kotoisia paikkoja, menin tämän Krookin +patruunan palvelukseen. Näin, että laitos oli rappiolla. Olin oppinut +yhtä ja toista maailmalla ja yritin sitä kohentaa. Touhusin yht’aikaa +sahanasettajana, konemestarina, metsänostajana ja proomunrakentajana. +Ja lopulta hoitelin melkeinpä koko hotellia, jossa isäntä lallatteli ja +möyhähteli ja nuori herra tuhlasi huvilaivoihinsa ja ryyppykavereilleen +minkä kerkesi. + +»Sattui hama mihin paikkaan tahansa tai tuli rahan vaatija, tapasi +Krookin ukko tokaista: 'Höh, kysy Konstalta, kyllä se korjaa' tai: +'Kyllä se rahaa tekee.' Minua se konttorissaan ravisteli hartioista +ja möyhähteli hyvillään: ’Sinä se vasta olet oikea arpipiru. Taidat +pelastaa minut konkurssista...' + +»Ja pelastinkin sillä kertaa. Tuotanto ja luotto nousivat perättäin +tikapuita. Ja ukko lasketteli leikkiä herra-seuroissa: 'Minäpä olen +tehnyt liiton sellaisen moukkapirun kanssa, joka ei osaa vaatia edes +kunnollista palkkaa.' + +»Mutta eräänä päivänä latelin herralle ehdot pöytään. Halusin kerta +kaikkiaan koko laitoksen tirehtööriksi ja palkat senmukaisiksi. + +»'Höh, pöyhkeiletkös?' sanoi patruuna. 'Suomalainen ei koskaan minun +sahoillani käske, vaan palvelee... möh.' + +»Sitten hän vatkasi ikäänkuin epäillen paksua nenäänsä peukalollaan, +kakoi ja mumisi: 'Tirehtööriksi tarvitaan oikeata nimeä... käsitätkös, +nimeä, titteliä ja hmh... sukua... mnjaa, jaa... mutta palkan lisää +voitaisiin kyllä... jaa, paljoko?' + +»'Kauanko sitten tämä patruunantitteli on ollut Krookin suvulla?' +tokaisin piruuksissani, kun satuin, näet, tietämään, että ukon isoisä +oli ansainnut omaisuutensa kyypparina tuolla eräässä rantakaupungissa. + +»Ukko paran naama tuli suuttumuksesta paleltuneen nauriin näköiseksi. +Hamuili muka keppiään. Mutta oli saada halvauksen ja jäi kakomaan ja +huohottamaan nojatuoliinsa. + +»'Hyvä', ajattelin minä, 'ruotsalaiset kapitaaliherrat eivät ole +parinkymmenen vuoden aikana oppineet mitään. Mutta me olemme!' Ja +rakensin tuon sahani, joka tänä hetkenä on ajanut Krookin uudestaan +konkurssituvan kynnykselle. + +»Eikä nyt säälitä! Elämä ei ole säälinyt meitä ja vielä vähemmän nuo +vierasveriset herrat, jotka ovat pitäneet meitä jos jonkinlaisina +muukalaisina ja äpärinä omassa maassamme. Niin, älä ollenkaan +hekota, Toikan poika, koko suomalaiskansa on ollut tähän asti omassa +syntymämaassaan äpärä! Ja varsinkin me mannuttomat, jotka teemme +kauppaa ja yritämme perustaa laitoksia. + +»Mutta nyt, sanon sen vieläkin, tämä äpärä on tehtävä isännäksi omaan +taloonsa, eikä siinä taistelussa sääliä anneta eikä tarvita. + +»Ja jos sinä, Iivari, kykenet paiskaamaan kontilleen tuon +heikäläissakkiin kuuluvan hauliherran, ristin sinut vaikka... +Carnegieksi. Mutta se muista, että koko vastuu on sinun harteillasi.» + +»Sehän on selittämättäkin selvä», tuimistui Iivari. + +»Älähän soutele», Jänkälä jatkoi, »katsokaapas tuonne tuosta +tuulimyllyn nurkan ohi... Jänkälän niemelle. Siellä kaivaa työporukka +perustuksia... Ja kohta alkaa siltä paikalta nousta voimalaitos, +jolla valaistaan koko pitäjä ja vähän naapuripitäjiäkin. Se on +viimeinen isku Krookille, sillä se mies ei osaa tehdä jätepuulle muuta +kuin lykätä sitä järveen ja tehdä kilometrisiltoja Bertil-herran +loistomoottoreille...» + +Puhe katkesi hetkeksi repäisevään nauruun, jonka aikana kimitti Artturi +vikkelästi väliin: + +»Ja siitä se alkaa nuoren herran matka kilo 144 metritehtaalle! +Jeskendeeraa!» Ja hän imi posket lontolla ryypyn niskaan paperossiaan. + +»Niinpä niin, pojat», levahutti Jänkälä kämmenillä polviaan, »mutta +tuo laitos nielee pitkiksi ajoiksi luottonikin viimeistä hännänpäätä +myöten, jottas sen tiedät... jo Paapelin-tornisi juurella.» + +»Pa-pa-paapelin torni...» tapaili Artturi hykertävässä ilossaan. + +Iivari oli noussut seisomaan ja laski vaistomaisesti käden nyrkkinä +pöydänkulmalle: + +»Hyvä. Minä rakennan tehtaan. Ja jos hauliherra Vargen minut nujertaa, +ei siitä tule kärsimään kukaan muu kuin minä, vaikka sitten maksaisin +laukunkannolla tappioni. Onko selvä?» + +»Selvä. Sinä sen nostat. Ja sitten saat minun puolestani ampua +sellaisen pienen väkänuolen vaikka Merthenin tyttären sydänalaan, +jollei jo lie ammuttunakin...» + +Ja Jänkälä nauroi koko suullaan, arvellaan ja mustalla poskellaan, niin +että koko ruumis tärähteli. + +Mutta Artturi alkoi laulaa korkealla äänellä: + + »Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia, + mut avioss' on elämä kuin karvasmantelii-aa.» + +»Ja nyt tämä juhla on lopussa!» karjahti Iivari ja löi nyrkkinsä +tärähtäen pöytään. + +Artturi jäi suu auki. Mutta Jänkälä nousi lepyttelemään: »Eihän sitä, +näin meidän kesken, toki pieni leikinlasku tapa miestä. Sattuuhan sitä, +sattuuhan sitä... Mutta mitäs me niistä akkojen veuhtomisista...» + +Iivari pysyi mykkänä. Mutta ojensi hitaasti kätensä lähtijöille. + +Jänkälä vei kääseillään Artturi Toikan asemalle. Iivari seisoi +akkunassa ja katseli otsa raskaana heidän lähtöään. Hänestä tuntui kuin +he olisivat reväisseet jostakin... rinnan kudoksista sen arimman kalvon +riekaleiksi. Ei koskaan hän ollut tuntenut olevansa näin yksinäinen... +kuin rannattoman meren takana... lähtemässä mitättömällä laivalla +ryöstämään kokonaista valtakuntaa... + + »Ja sitten kun tuli se kolmas kerta, kolmas kerta...» + +loilotti Toikan ääni ulkoa lurittelevaa säveltä. Ääni haihtui jonnekin. +Mutta mäenpäältä kaikuivat vielä loppusanatkin: + + »... oli aamu jo kirkkaimmillaan.» + +Eikä Iivari voinut olla hymähtämättä. Kaksimielisestä laulusta jäivät +hänen korviinsa vain sanat »aamu» ja »kirkas». Ja ne ikäänkuin +siirsivät hänet seuraa van päivän taisteluun. + + + + +KYMMENES LUKU. + + + +1. + + +Haulitorni on jo voittamaisillaan vuorenharjan. Iivari seisoo töiden +päätyttyä sen ylimmillä telineillä. Keskelle syksyä syntyneen +intiaanikesän taivaankupu seisoo suunnattomana kristalliholvina laajan +maiseman yllä. Pienimmätkin piirrot, kirpeän viheriät sammaljuovat +ja kituliaat katajapensaat näkyvät silmään laaksontakaisista +kallioseinämistä. Koko maisema on kuin mittaamaton lasimaalaus: +yht'aikaa kirkas ja kuultava, harras ja riemastuttava. + +Päivätyön kireä koura on hellittänyt. Graniittiseinä on voitettu. + +Hän tietää jo telineiden pilkoittavan Vernan kulmakamariin. Hän on +valmis hyppäämään kuilun yli vuorelle ja huutamaan alas: »Tule, +tule katsomaan! Minä olen tämän tehnyt. Ja nyt olen sinut itselleni +ansainnut!» + +Kuitenkin... miten kaukana he ovatkaan yhä olleet toisistaan... +Hän muistaa heidän jokaisen tapaamisensa. Ne ovat kaikki toistensa +kaltaisia. Hän, Iivari, odottaa kärsimättömänä, käsivarret avoimina. +Verna lähestyy. Hän huudahtaa odottajan havaittuaan kuin tahtoisi +heittäytyä suoraan hänen syliinsä. He lähestyvät. Odottajan käsi on +ojentuneena. Tulija ottaa kädestä, käsivarresta tai olkapäästä. Ja +katsoo ensi hetkessä kuin todellakin pitkä, nälkäinen ikävä olisi +tehnyt kuumeisiksi silmät. + +Hän hengittää läheltä kuin aikoisi suudella kasvoillaan, huulillaan, +koko ruumiillaan. Mutta vain sanomattoman lyhyen hetken. Vain käden +kosketus, hyväily, joka hukkuu henkäyksenä tuuleen... ja hän istahtaa +jäykkänä kivelle tai kääntyy katsomaan puolittain selin maisemaa. +Hän on jäykistynyt, vieraantunut, istuu tai seisoo kuin ylhäisessä +juhlapuvussa... + +»Taisteleeko hän itseänsä vastaan? Joutuuko hän pettymyksen valtaan vai +hämmästyykö hän joka kerta omaa hulluuttaan?» Iivari on usein kysellyt +itseltään. Ei, sellaistakaan ei se voi olla. Sillä kun hän taas alkaa +keskustella, puhuu hän läheisesti ja luontevasti, kuten ainakin +ihminen, jolla on hyvä olla toisen kanssa. + +Mutta... entä jos se olisikin vain nuoren, kokemattoman herrastytön +romanttista seikkailun halua? Myöhäisiltaiset salakohtaukset +tuulimyllyllä, vuorella, metsäteillä?... Ei, ei! Olisihan hänellä koko +tehdas ja Krookin saha ja aateliskartanot täynnä koreita ihailijoita, +jotka, kuulema, kauppaneuvoksen kutsuissa ja omissa juhlissaan kilvan +häntä palvelevat... + +He eivät ole puhuneet sanaakaan rakkaudesta, mutta joskus kun hän, +pääsemättä tapaamaan, kirjoittaa kirjeen, on siinä niin kipeää +ikävää, katkonaisin lausein kirjoitettuja tunnustuksia, suloista iloa +edellisestä näkemisestä ja kuumaa lupausta, ettei se voi olla pelkkää +leikittelyä tai seikkailunhalua. + +Kaupungissa käydessään oli Iivari hiljan nähnyt Strindbergin »Neiti +Julien» teatterissa. Se ilta oli hänet tukehduttaa. Kreivitär, vanhan +suvun viimeinen tytär, kuolee sairaassa rakkaudessaan, joka alentaa +hänet karkean lakeijan rakastajattareksi. Mitä? Eletäänkö tuolla heidän +kohtaloansa? Kuuma hätä oli vallannut hänet pimeässä. Tuollako tavalla? +Vanhentuneen suvun viimeisillä jälkeläisillä on himo tulla tallatuksi +lokaan. He laskeutuvat sukupuustaan sen juurelle... mättäille, raakaan +maahan ja liejuun, imeäkseen heiveröisiin jäseniinsä uutta, punaista +verta. Ja tuhoutuvat nousukasten raakojen ryntäitten alle... + +Sellaistako? Tuhoutumisen intohimoa, sairaalloista kiimaa imeytyä +rahvaan ruumiiseen kuoleman hädässä? + +Iivari ei ollut voinut olla vertaamatta tuota lakeijaa ja kreivitärtä +heidän suhteeseensa. Ulkonaiset olosuhteet, syntyperä ja asema sopivat +yhteen kauhistuttavan selkeästi, ja hän oli tullut takaisin kotiin +tuskasta väsyneenä, turtana koko elämälle. + +Mutta sekin epätoivo oli mennyt ohi jo saman päivän iltana, kun hän sai +nähdä rakastettunsa. Miten luonnottoman turhia hän oli kuvitellutkaan! +Tuoko olento olisi alentunut kuin nuori kreivitär karkeitten käsien +häväistäväksi. »Siinä, siinähän juuri», Iivari ajatteli palatessaan +yöllä kotiin, »on hänen puhdas terveytensä, että hän odottaa... +varjelee itseänsä ja että... hänet on todella ansaittava hänen itsensä +arvoisella teolla». + +Siitä alkaen Iivari oli saanut takaisin tuon onnellisen ajatuksensa +rakastamansa naisen ansaitsemisesta ja piti taas heidän kaukaista +rakkauttaan luonnollisena ja ainoana oikeana. + +He olivat sittenkin yhteisen kohtalon alaisia, ja hän, Iivari Takala, +torninrakentaja, oli kohta oleva sen kohtalon herra... + +Nytkin, telineillä seisoessaan, oli hänen kärsimättömyytensä iloista +voitontunnetta. Hän olisi tahtonut juuri tässä silmänräpäyksessä +näyttää rakastetulleen, kuinka paljon heidän alapuolellaan jo oli +voitettua maailmaa... Kohta, vaikka tässä paikassa... hän on valmis +repäisemään auki koko rintansa... Se oli pakahtumaisillaan. Hän ei +voinut olla painamatta molempia nyrkkejään kylkiluita vasten. Se tuntui +rauhoittavalta. + +Kallion vastakkaiselta puolelta nousee näkyviin ruskea hattu, jonka +oikeanpuolista ohimoa leikkaa punainen siipikuvio. Iivari alkaa +nauraa vapaammin kuin koskaan ennen rakastettunsa lähestyessä. Hän +näkee sanomattoman selvästi Vernan katseen, joka on täynnä iloista +uteliaisuutta. Hänenkin huulensa nauravat hengästynyttä naurua. + +»Arvasinhan», Verna huudahtaa, »ennenkuin olin oikein avannut +silmänikään...» + +Hänen lauseensa kätkee hengästymiseen. Iivari näkee rakastettunsa +kasvot unesta heräämässä sinisten uudinten takana, auringonvalon +varkaana häilähdellessä silmäripsillä. + +»Arvasinpas», jatkoi Verna, »tänään, juuri nyt sen täytyy näkyä +akkunaani... koko tämän maailman kahdeksannen ihmeen...» + +»Niin, nyt se näkyy», vastasi Iivari. »Ja kohta se alkaa työntää +taivaalle savupilviä ja lyijyrakeita maahan.» + +Puhuessaan Iivari levitti vaistomaisesti kätensä, kuin kutsuen Vernaa +luokseen. + +»Ei sinne taida päästä», nauroi Verna. Lähestyi pari askelta kuilun +reunaa: »Kuilu on pyörryttävä!» + +Ja jatkoi taas leikintekoa, kädet lanteilla ja pää eteenpäin +kurkottuneena: + +»Ettepä taida uskaltaa tekään, suuri Solness-rakentaja? Ettepähän +taida!» + +Huima leikki iski Iivarin päähän. Hän tunsi itsensä yhtä luontevan +joustavaksi kuin kerran kokko-tanssiaisissa. Nosti telineitten +reunalle pystyyn lankun ja antoi sen kallistua sillaksi, joka +ulottui kallioseinän reunalle. Ja samassa hän seisoi lankulla sen +torninpuoleisessa päässä. Verna ei ennättänyt saada sanaa suustaan. +Kädet nousivat voimattomina estävään liikkeeseen. Kasvoissa oli +jäykistynyttä hätää. + +»Hän pelkää minun puolestani», soi Iivarin mielessä. + +Poikamainen, säälimätön peloittelun halu ja tahto saada tässä samassa +riemussa syliinsä tuo vapiseva olento yllyttivät hänet jatkamaan. +»Tuohon... askel, kaksi askelta ja... kolmannella kalliolle!» + +Hän harppasi. Lankku putosi kuiluun. Mutta Iivari seisoi ehjänä Vernan +edessä. Tämä tarttui hänen käteensä, ikäänkuin tunnustellakseen, että +hän oli siinä elossa. Huulet vavahtelivat moitetta, ja vapauttavan +huokauksen mukana tuli tuskallinen äännähdys. Sitten... hän oli +syleilemäisillään... + +Mutta samassa hän kääntyi kuin loukkautuneena poispäin ja loittoni. + +Iivari jäi syyllisenä katsomaan alaspäin taipunutta niskaa ja hiljaa +liikahtelevia kyynärpäitä, joista näkyi, että kädet puristelivat +avuttomina toisiaan. + +Iivari oli ollut varma, että hän kahmaisee Vernan suoraan +käsivarsilleen, hukuttaa hänet suudelmiin ja puhuu rakkaudesta: »Minä +rakastan sinua, tuo torni on meidän rakkautemme merkki... Ja minä +ryöstän sinut sinne kuin peikko...» + +Mutta nyt... hän oli hätääntynyt. Hänen oli pyydettävä jollakin tavalla +anteeksi... Lähestyen hitaasti hän veti Vernaa puoleensa kömpelön +arasti eikä osannut sanoa muuta kuin nuo mitättömiltä näyttävät sanat: + +»Niin, katsokaas, se nousee nousemistaan...» Mutta näihin valautui +sellainen suojeleva ja rauhallinen varmuus, että Verna kääntyi +tyyntyneenä hänen puoleensa. + +»Se on hyvin kaunis», hän sanoi hetken kuluttua. + +»Viikon parin kuluttua se on käynnissä. Ja sitten alkaa kilpailu.» + +»Oletteko varma, että voitatte... siinäkin?» Verna kysyi ikäänkuin +selvää ratkaisua odottavalla äänellä. + +»Minun täytyy voittaa», vastasi Iivari. He katsoivat avoimesti +toisiinsa. Läksivät painumaan äänettöminä rinnettä alas. + +Vernaa näytti vaivaavan jokin ajatus. Lähellä maantietä hän pysähtyi, +näytti hetken epäilevältä, mutta sanoi sitten tyynesti, matalalla +äänellä: + +»Isän kuuluville on tullut... jostakin kylältä meidän tapaamisemme. +Uhkasi lähettää minut ulkomaille, jos en niistä luovu.» + +Iivari katsoi kysyvästi, silmät laajentuneina. Mitä oli Verna +vastannut, mitä hän aikoi?... + +Verna otti Iivarin käden ja katsoi silmiin: + +»Teidän täytyy voittaa.» Ja hän poistui taakseen katsomatta. + +Niistä sanoista kuulosti Iivarin korviin hätää, kovaa välttämättömyyttä +ja kaukaista lupausta. + +»Kukin käy... omalla tavallaan sotaa... elämästä tai kuolemasta», +Iivari ajatteli. Mutta hänen oma taistelunsa oli hänestä kaikista +ihmeellisin ja ylpein. + + + +2. + + +Myyntikilpailu on täydessä vauhdissa. Vargenin koko maan +myyntiä hallinnut haulitehdas oli painanut hinnat lopulta alle +tuotantokustannusten nujertaakseen epämukavan aloittelijan. + +Mutta tämä pinnisti sitkeästi vastaan. Iivari Takala käytti entistä +sotatapaansa: lisäsi lisäämistään tuottoisan tukkukauppansa +myyntiartikkeleita, ja samalla kun hän kauppiaana turvasi tällä tavoin +selkäpuolensa, hän tehtailijana hyökkäsi hyökkäämistään. Kyetäkseen +yhä tappavampiin vastaiskuihin hän nosti luotolla käyttökapitaalinsa +kaksinkertaiseksi, heitti rahoja arvelematta reklaamiin ja kehitti +tarjonnan niin riuskaotteiseksi, että mukaviin myyntitapoihin tottunut +kaupungin hauliherra hämmentyi, pudisteli kapikaljua päätään kuin +siellä olisi keikkunut leijonanharja, ihmetteli ja kiroili ja alensi +vielä kerran hintojaan. + +Mikään ei auttanut. + +Takala jatkoi. Hän laski, että vanhan tutisevan Vargenin kärsivällisyys +loppuisi, ennenkuin hänen käyttökapitaalinsa. Ennenpitkää hän tarjoisi +sovintoa. Silloin he jakaisivat maan kahteen myyntialueeseen, hinnat +kohotettaisiin jälleen luonnollisiksi. Ja taistelu oli voitettu. + +»Kohta, kohta... ratkaisun täytyy tulla», hän hoki itsekseen ja +jännitti askel askelelta luottonsa äärimmilleen. Jänkälän mukana-olo +teki uskottavaksi, että heilläkin riitti kapitaali tasavertaisesti +kilpailijan kanssa. Ja laadultaan heidän tuotteensa kestivät vertailun +koska tahansa. Vielä ei ollut hiventäkään menetetty lopullisesta +voitosta. + +Taloon poikkeilevat kauppamatkustajat toivat hyviä viestejä. +Suomalaiset liikemiehet seurasivat taistelua suu messingillään. +»Koroita veli, osakepääomaa... osakkeita kauppaan ja menevät kuin +kuumille kiville», kehoittelivat. Iivari pudisti päätään viisaan +näköisenä. + +»Ähää, poikaa», ajattelivat, »aikoo syödä yksin koko saaliin, +nahkoineen, karvoineen... peevelin poika». He eivät tietäneet, +että Iivari kieltäytyi tuntonsa pakosta. Hänen mielestään oli +edesvastuutonta keinottelua vetää sivullisia tappionvaaraan äärimmäisen +uhkarohkeassa yrityksessä. Ei, tämä oli hänen taistelunsa... sekä +voitossa että tappiossa. + +Artturi ilmoitti tavan takaa, mitä huhuiltiin kaupungin liikepiirissä. + +»Kaljupää ei uskalla enää mennä suomalaiseen saunaan, pelkää +halvausta!» hän huijasi puhelimessa. »Me sitten ollaan vasta aika +poikia Kokkolasta! Hei sun, poika, terve.» + +»Jatka poika», tärähytteli Jänkälä. »Täällä nousee sähkölaitos kuin +tuomiopalatsi Krookille ja Merthenille. Patruuna veisaa viimeisiä +virsiä ja Merthen on pirunmoisissa takuissa. Minä pehmitän herran +selkäpuolta, pidä sinä huolta etupuolesta ja... tyttärestä... +ho-hohoo... Jatka! Mutta älä polta, pakana, housujasi. Selvä.» + +Iivari alensi vielä kerran ja lähetti kiertokirjeet ensimmäisinä juuri +Vargenin taatuimmalle ostajajoukolle, saadakseen ukon sitä nopeammin +ärsytetyksi ja tekemään päätöksensä. + +Alkoi odotus. Hänen hermonsa olivat jo katkeamaisillaan. Viimeiset +punnukset oli pantu vaakalautaan. Jos niistä yhtäkään varomattomasti +liikahuttaisi, romahtaisi koko yritys. + +Iltaöistä hän ei saanut unta. Tuijotteli ikkunasta tai kiipesi torniin, +josta katseli Verna neidin ikkunaa. Mutta kertaakaan hän ei pyrkinyt +rakastettuaan lähestymään. + +»Minulla ei ole oikeutta saattaa häntä vaikeuksiin, moitittavaksi, +ehkä solvattavaksi», hän toisteli itselleen ahmiessaan näännyttävän +nälkäisenä pienen kamarinikkunan sinertävää valoa. 'Ennenkuin olin +oikein avannut silmänikään'... hän muistelee Vernan sanoja ja näkee +jälleen hänen kasvonsa, tummat hiukset hajallaan, silmäripset unesta +raskaina. + +Palatessaan yöllä kotiin tapaa Iivari Siviä neidin yhä useammin +valvomassa, silmät itkettyneinä. Hänen nukenkasvonsa ovat Iivarin +huomaamatta jostakin syystä rutistuneet. On kuin niiden korein +vahakerros olisi alkanut lohkeilla. Ja lemmikinsini silmissä on +entistäkin haalistuneempaa. + +»Mikä teitä vaivaa?» kauppias kysyi kerran puoliksi ärtyneenä. + +»Mikäpäs minua», neiti vastasi liioitellun alakuloisesti, »ettei vain +kauppias itse olisi joutunut...» + +»Ja mihin?» Häntä ei suututtanut mikään sen enempää kuin kauttarantain +puhuminen. + +»Mitäpäs minä...» jatkui haikea voivotus. »Minä vain tunnen sillä +tavalla», tuli äkkiä tarmokkaammin. Hän painosti kolmatta sanaa +särähtävällä äänellä. Ja poistuessaan katsoi punareunaisilla silmillään +voimattoman syyttävästi. + +»Ja mitä tämä tällainenkin... kaiken lisäksi?» mutisi kauppias, mutta +ei jaksanut pitemmältä asiaa ajatella. + +Mies on tullut suorastaan taikauskoiseksi. Ensi kerran elämässään hän +kuulostelee harakannaurua, ikäänkuin se tarkoittaisi häntä. Ja ensi +kerran eräät ihmiset kammahduttavat hänet. + +Syyskuisessa iltahämärässä lössöttelee puodinovesta Joonas Tassi. Tulee +lompsahtelevin askelin myymäpöydän eteen ja ojentaa velton kätensä. +Silloin vasta kauppias hänet tuntee. + +»Konkurssihaaska!» Hän saa vaivoin pidätetyksi sisäisen huudon +hampaittensa taakse. + +Vieras kääntyilee ja mittailee hyllyjä silmillään. Hänen litteä nenänsä +näyttää nuuskivan salattuja kätköjä. + +»Taitaa olla... suurikin varasto?» honottelee. + +»Onhan sitä.» + +Joonas Tassi panee tupakaksi. + +»Eikähän se tehtailija tainne enää kauan näitä pöksäkauppoja...» + +Iivari koetti nauraa. + +»Jo taitaa Tassi haistella haaskanhajua... Turha vaiva.» + +»Eipähän mitä... poikkesin vain tuossa mennessäni, jos niinkuin +muutenkin tulisi myymistuuri... Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä...» Veti +tupakkansa loppuun, ojensi kättänsä ja läksi. + +Kauppias käveli silmät rypyssä työpöytänsä ääreen ja alkoi taas laskea +jo sata kertaa laskettuja numeroitansa. + +Aamuyöstä hän havahtuu tuon tuostakin levottomasta unenhorrosta, +katsoo vähän väliä kelloa. Aika kulkee hitaammin kuin etana. Se tuntuu +matelevan taaksepäin. Äsken se näytti jo olevan seitsemän ja nyt +taas... tunti tuskin puolessa. Lepiköstä räjähtää harakannauru. Veret +sävähtävät, hermot pingoittuvat. Hän ei voi pysyä vuoteessa. Lähtee +kuljeksimaan asemalle päin, vaikka postijuna saapuu vasta yhdeksältä. + +Asemalle! Sieltä täytyy ratkaisun tulla, postissa tai sähkösanomana. +Kerranhan tuon haulipohatan täytyi taipua. Hänen täytyi. + +Päivät ja viikot hän sai tällä tavalla kulkea jäsenet lamassa. Ei ollut +mahdollisuutta enää tarttua yhteenkään uuteen otteeseen. Hän oli kerta +kaikkiaan tullut laskujensa rajalle. Tehdas vain jatkoi käyntiään. Se +oli suljettava viikon, viimeistään kahden kuluttua, jos aikoi säilyttää +edes rehellisen ihmisen maineen, säästyä konkurssista. + +Iivari kantoi ensi kerran elämässään voimattoman toimettomuuden +kiristäviä kahleita. Kulkea puolittain tainnoksissa ja näytellä +ulospäin toimeliasta tehtailijaa! Se oli hänen luonnolleen enemmän kuin +vankilaa. Se oli roviolla palamista. Hänessä alkoi vähitellen horjua +kaikki muu paitsi aivot ja eräs lähtemätön kirkkaus kuumeisen silmän +pohjukassa. + +Taas turha käynti aamujunalla. Ja turha päivänpitkä odotus. Iivari +Takala istuu iltapäivällä pöytänsä ääressä ja piirtelee kynällä +ajatuksettomia numeroita. Hän laskee niitä yhteen. Ne nousevat +suunnattomiin summiin. Hän kertoo, yhä hirvittävimpiin. Ne ovat +olevinaan hänen tappioitaan. Ooh, nuoko tappiolukuja! Kynä vetää niiden +yli paksun moninkertaisen viivan. »Tappio on toisaalla...» hän huokaa +ja nousee raskaasti. + +Puhelin soi pitkään. Kuulotorvi otetaan käteen haluttomasti. + +Äkkiä kuuntelijan rannesuonet jännittyvät. Asemalta? Sähkösanoma? +Hänelle luetaan: »Ukko selvä. Huomenna tullaan. Heleijaa. Artturi.» + +Sähkösanoman lukija hymähtää. »Toistakaa», sanoo kuuntelija. »Kiitän», +hän päättää lyhyesti. Yhdellä iskulla hän on saanut takaisin koko +tarmonsa. Tekee tuokiossa sopimusluonnoksen, jonka hän on valmiiksi +ajatellut jo sadat kerrat, ja painaa Jänkälän luo. + +Vasta pimeässä hän palaa. Nousee rantatietä. Tulee Merthenin sillan +kohdalle. Voittamaton halu hiipiä Vernan ikkunan alle ja kertoa hänelle +onnellisesta sanomasta naulitsee hetkeksi hänet sillankorvaan. + +Ei, ei... ei sittenkään, hän ei halua tulla hiipimällä sen herran +saarelle. Ei, vaan kohta... kaiteilla kivillä laskettua siltaa pitkin, +käsissä aseet ja valtakirjat. Matka jatkuu. + +Seuraavana päivänä, ennen päiväjunan tuloa Iivari järjestää +konttorihuoneessaan kynät, paperossit, sikarit ja istuimetkin +huolellisesti paikoilleen. Jo aamulla hän on ottanut ylleen parhaan +pukunsa. Ja istuu nyt akkunan vieressä. Tänään, tänään hänen elämänsä +ratkaistaisiin onnen puolelle! Hän ei osaa muuta kuin ihmetellä +edellisten viikkojen tuskanpäiviä. + +Jänkälän kääsit ajavat lujaa vauhtia alamäkeä. Odottaja kavahtaa +seisaalleen. Menee eteiseen ja avaa ulko-oven. Vastaan töytää Jänkälä +retuuttaen käsipuolesta Artturi Toikkaa, joka seuraa nöyrästi, kasvot +itkun sekaisessa irvessä. Hän viittaa avuttomasti käsillään kuin +aikoisi jotakin selittää. Mutta Jänkälä työntää yhä ja heittää uhrinsa +kamarin sohvalle. + +»Tuosta nulikasta ei ota selvää pirukaan!» hän tuhahtaa murahtaen ja +istuu pätevissään keinutuoliin. + +»Jotakin on tapahtunut, jotakin saatanallista», pusertuu Iivarin +aivoihin. »Missä on Vargen?» hän kysyy lyhyesti. + +»Se on sitten vasta piru miehekseen, oikea juutalaispiru, kaljupää +rappi, Ristuksenpettäjä!» kiukutteli ja voivotteli Artturi, nikottaen +ja hakaten päätään rystysillään. + +»Missä hän on?» + +»Missä ja missä? Matkalla! Tai... pukinparta sonnien välissä... kas +näin ikään...» Ja Artturi parka hapuili toivottomana olemattomia +haiveniaan, muka matkien Vargenia. + +»Puhu heti ja kaikki!» Jänkälä karjahti ponkaisten Toikan luo ja +ravistaen hartioista. + +»Kyllä se _tuli_, mutta.» + +»Kerro», käski Iivari synkästi. + +»Katsokaas nyt, hyvät veljet. Se soitti eilen ja sanoi: 'Olen valmis +myyntisopimukseen. Voitteko lähteä huomenna päiväjunassa, te kun, +kuulemani mukaan, olette myös pääosakkaita, niin...' + +»'Jaha, jaha', ajattelin minä... 'ei meitä petetä' ja lauloin muina +miehinäni: 'No jaa, no, niin... onhan tässä vähän muitakin matkoja +sinnepäin.' Ja sitten minä sähkötin. Ja sitten... asemalla tavattiin, +jetsulleen, kuten liikemiesten sopii. Ja ukko oli höyli kuin +narinkkajuutalainen, noin vain, kas näin...» + +Artturi alkoi tehdä käsillään matkivia eleitä, ikäänkuin päästäkseen +jatkamasta vaikeata tunnustustaan. + +»Älä vikurtele, lurjus!» Jänkälä tärähti. + +»Vikurtele ja vikurtele... Kuka siinä vikurteli? Ei kukaan muu kuin +se peevelin rilliniekka. Melkein otti käsikynkästä ja vei vaunuun, +tietenkin toiseen luokkaan... No, niin.» + +»Siinä sitten istuttiin herrat vastakkain, ja minä tarjosin Fenniaa... +Ja se sytytti, kuten tuleekin... kohteliaan miehen. No, ja... eikä +siinä sen kummempaa.» + +Iivarin kärsivällisyys oli katkeamaisillaan. Mutta hän seisoi +liikahtamatta. + +»Minä kun aloin ylistellä meikäläisiä laitoksia. Näyttelin valokuvaa +haulitornista. Ja sekös nyökytteli: "Komeata on, onpas siinä..." +Taputteli olalle, noin vain, noin ikään... Ja ottipas ehtahopeisen +taskumatin ja sanoi väpäytellen parrastaan: 'Kun tässä nyt tullaan +melkein kuin yhtiötovereiksi, niin...' No, mitäs minä? En suinkaan minä +ruvennut loukkaamaan ystävällistä ihmistä. Häh? No niin...» + +»No, jaa, ja sitten sinä ryyppäsit kuin porsas», sanoi Jänkälä. + +»Se on sitten vasta emä vale! Ei muuta kuin kierretään auki ruuvi ja +siitä samasta vekineestä noin vain... sivumennen putkahti pystyyn oikea +helkutin hieno hopeapikari, ja sitten, no niin... maistettiin pari +tippaa ja... jatkettiin tietenkin keskusteluja...» + +Iivari alkoi kävellä. Pysähtyi tuijottamaan akkunasta. Jänkälä seisoi +muurin luona kädet puuskassa. + +»Ja annapas olla! Oltiin melkein jo kuin veljeskannalla. Niin, tuota... +puhuttiin parhaillaan afäärielämän vaikeuksista ja tästä elämän +souvista ylimalkaan, ja miten ollakaan... rupesin ukon kanssa vähän +metkuilemaan: 'Juuri niin, niin se on... että oikea afäärimies elää +alvariinsa tätä yhdettätoista hetkeä', sanoin... 'En oikein ymmärrä', +ukko tokaisi. 'No sitä vaan, että taisipa olla meilläkin jo vähän +niinkuin viimeiset tuutissa', nauroin, enkä minä sillä sen kummempaa, +noin vain... aioin kaverillisesti vähän härnätä ja keplotella ukkoa +paljastelemaan asioita. Mutta siinäpäs olin oma nenä ongessa. Ukko +kiersi taskumatin ruuvin tiukasti kiinni, veteli partaansa ja +killisteli rilliensä takaa, eikä sanaakaan, ei sanaakaan päästänyt +pitkään aikaan hampaittensa välistä. Rupesin siinä kautta rantain vähän +korjailemaan sanojani. Mutta ei! Ei siinä enää auttanut enkelinkään +kieli, ei vaikka olisi ollut arkkienkelin pasuunatorvi... Ei! Se oli +muuttunut kerta kaikkiaan selväksi piruksi. Ja mitäs teki tultaessa +väliasemalle? Napitti takkinsa, nosti borsalinoaan, noin vain, +näin ikään... Ja käski sanoa terveisiä. 'Viekää terveisiä kauppias +Takalalle, että valitsee seuraavalla kerralla itselleen soukempisuisia +yhtiökumppaneita.' Niin, sillä tavalla! Ja nauroi suu vinossa kuin +jäniksellä. Ja-ja-ja... sitten se... jänisti. Luikahti asemalle ja jäi, +jäi... kuuletteko, jäi tulematta! Jeevelin peeveli, veljet! Tässä istun +enkä muuta voi...» + +Siihen lysähti sanomattoman onnettomana Artturi Toikka. + +Iivari tuijotti yhä akkunasta. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tilanne +oli naurettava ja toivoton. »Kirottua ja naurettavaa», puri hän +hampaitaan. Mutta mitä se auttoi? Elämä oli huvikseen pyörähyttänyt +sattuman hyrrää ja sipaissut sivumennen hänen tuulimyllynsä +pirstaleiksi. »Narri», hän ähkäisi hetken kuluttua. Mutta mitä enää +sekään auttoi? Hän tiesi nyt vasta, että yksi narri voi tehdä narriksi +kymmenen selväpäistä miestä. »Narri!» suutahti hän vielä kerran +itselleen ja jatkoi tuijottamistaan, välittämättä Jänkälän yrityksistä +aloitti keskustelua. + + + +3. + + +Iivari Takalan tähänastinen kamppailu oli hänet opettanut näkemään +vasta raja-aitoja ja kuiluja. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, +että sydämet voisivat olla purppurarintaisia lintuja, jotka lentävät +vapaasti toistensa luo, yli kuilujen, yli vuorien, ohi huimaavien +tornien ja suunnattomien merienkin taakse. + +Merthenin tytär oli tullut hänelle epäjumalaksi, jonka jalkojen juureen +tuli kantaa satumaiset aarteet ja voittojen kunnia, ennenkuin saattoi +hänelle edes sydämensä rehellisesti avata. + +Ja nyt... ylpeän, epätoivoisen ja rohkean taistelun jälkeen, +ratkaisevan voiton kynnyksellä, herruuden portilla, jonka sisäpuolella +hän olisi kyennyt riistämään mahtavalta kilpailijaltaan puolet maasta +omaksi valtakunnakseen, juuri nyt hän oli sortunut maahan, takaisin +kyläkujille ja maantien ojaan, yksinäisen akan yksinäiseksi pojaksi. + +Tosin olivat hänen tilikirjansa selvät ja tunto puhdas. Olihan vielä +komea kauppatalo. Vähittäiskaupan varasto oli muutettavissa rahaksi ja +tukkukaupan puolella oli laajalti varmoja saatavia. Tuosta kaikesta jäi +osa vielä puhtaaksi omaisuudeksi, vaikka haulitehdas olikin pakko myydä +tuskin rakennusaineittensa arvosta. + +Hän kykeni siis jatkamaan ainakin luoton turvissa liikemiesuraansa. + +Mutta hän oli sittenkin kärsinyt enemmän kuin liiketappion. Hän oli +tullut narriksi. Heille naurettiin. Toikan narrinteko oli levinnyt +monenkarvaisina juttuina kaupungista käsin maaseudulle saakka. Ja +ennenkaikkea tänne... Merthenin ja Krookin seurapiireihin. + +Thure Gavelius ja Bertil Krook nauroivat hänelle vasten naamaa +tavatessaan maantiellä. Ja Krookin totijuhlissa oli, kuulema, hovinarri +Lasse Snöre esittänyt Vargenin loistotempun kuplettina, jolle +koko herrasjoukko oli nauranut haljetaksen. 'Moukat', 'kollot' ja +'nousukkaat' olivat päässeet irvikuvina herrasseuraan. + +»Ja ehkäpä äpärätkin! Kyllä kai, tietenkin... kuinkas muuten», +kuvittelihe Iivarin katkerassa mielessä. Häpeä oli tappaa hänet. Täytyi +paeta, paeta! Samalla tavalla kuin kerran kotokylästä. Häpeässä! + +Jäädä rakastettunsa läheisyyteen nuolemaan haavojaan häväistynä +koirana! Ei koskaan... + +Ennen vaikka korpeen tai... maailmalle, hukuttautumaan vähäpätöisten +onnenonkijain suureen laumaan... + +Tällaisissa mielialoissa Iivari Takala selvitteli tappiotilinsä ja +valmisteli muuttoa kaupunkiin. + +Routaisena syysiltana hän nousi viimeisen kerran aution torninsa +ylimmäiseen kerrokseen, odotellessaan yöjunan tuloa. Hänen täytyi saada +ahmia vielä kerran tuon pienen akkunan valoa sinisten uutimien takaa. + +Jos joku olisi nähnyt hänet tuossa... nousemassa levottomin askelin +taskulamppu kädessä kerros kerrokselta, olisi hän näyttänyt yhtähyvin +mielenhäiriöön joutuneelta itsemurhantekijältä kuin lemmenkohtaukseen +kiirehtivältä rakastajalta. Himo tuntea eroamisen tuska ytimiin saakka +poltti hänen kasvojaan, jotka kuitenkin olivat vain kosteat kylmästä +hiestä. + +Se välimatka, joka oli ollut aina hänen ja muiden ihmisten välillä, oli +revähtänyt mitattomaksi tyhjyyden kuiluksi. Se täytyi kuitenkin mitata! +Pohjaan saakka... toivottomilla silmillä, rannasta rantaan avuttomilla +käsivarsilla... + +Jollakin tavalla juuri niillä, avuttomuuden käsivarsilla, oli hän +ylettyvä mustien vesien vastarannalle ja kouraiseva itselleen... jonkin +ihmeen avulla surullisen hymyn rakastettunsa kasvoilta tai... hetkeksi +ojentuvan käden tai edes... kylmän korun hänen hiuksiltaan. + +Mitäänhän muuta hänellä ei ole oikeutta pyytääkään... + +Ylhäällä on tyyntä ja kylmää. + +Mutta alhaalta Merthenin saarelta tulvii valoa tavallista enemmän. +Ja äkkiä... torvisoittokunta kajahuttaa tanssikappaleen. Värilliset +paperilyhdyt reunustavat laajaa kuistia. Koko rakennuksen pituudelta +nousevat niiden loistavat pallot kuin raskaat hedelmät yli puutarhan ja +päätyvät lipputangon huippuun, muodostaen rakennusta kohti levitetyn +säteilevän jättiläisviuhkan. Ja tuolla, lipputangon juurella, istuu +köynnöslavalla soittokunta. + +»Niin, tanssia! He juhlivat... suurten herrain malliin. Niin, he +tanssivat, tanssivat...» Ja tähän ajatukseen juuttuu katselijan koko +mielikuvitus. + +»Thure Gavelius... Tuure Kunnar! Hän kumartaa parkettilattialla ja +vie tanssiin Verna Merthenin... Niin, niin... kas, vaan... miten +taitavasti he liihoittelevat satojen katseitten saattamina. Ja +Bertil herra odottaa vuoroaan... Kyllä se tulee, tuleehan toki. Hän +nojaa ovenpieleen ja arvioi jo edeltäpäin raukein elostelijankatsein +kaunotarta... Sopii yrittää, harvinainen saalis, niin, niin... sangen +arvokas ja harvinainen... Mutta helppo, tietenkin helppo Bertil +Krookille, maanmainiolle naisten hurmaajalle... Ja sitten toiset! +Kokonainen armeija toinen toistaan hienompia hännysniekkoja, ritareita +ja maailmanmiehiä isiensä armosta, aviossa syntyneitä, täsmälleen +oikealla ajalla... ei kynnenmustukaisen tahraa frakinrinnuksella, +ei nimessä, ei suvussa, eikä koskaan häpeänpaloja kurkussa... eikä +taakkoja hartioilla...» + +Soitto lakkasi. Iivari nojasi kaiteeseen ja kuulosteli synkkänä kuin +salakyttä korvessa. Kaukaista ääntensorinaa... Puutarhassa nuoria +pareja... Hän kääntyy poispäin. Mutta hän kuulee. On kuulevinaan +juhlasalista lauluntapaista. + +»Mitäpäs muuta, tottahan toki... Narri parka esittää loistonumeroaan +postikorttikauppiaista, laukkuryssistä ja äpäristä...» + +Hän ei kuule, tulevatko aploodit. Mutta totta kai, mitenkäs muuten... +kuvittelevat hänen kiusatut korvansa. Tuolta alhaalta ilkkuvat +valonsäteet ovat sokaisseet hänet, sieltä tulevat äänet ovat särkeneet +hänen korvansa. Aistien tiehyet valuttavat häneen vain myrkkyä. Ne +eivät lopulta välitä hänen tajuntaansa muuta kuin yhtä ainoata katkeraa +tunnetta: Verna Merthen on hänet pettänyt, juossut tanssimaan hänen +häpäisijöittensä kanssa ja Tienaamaan, niin... Tienaamaan koko sielunsa +häneltä pois... toisille... + +Kun hän astui askel askelelta portaita alas ja laahusti asemaa kohti, +jäi siivetön tuulimylly tuijottamaan hänen selkäänsä kuin raajarikko, +kädetön ja tunnoton, olento, joka jo iäkseen on lakannut taistelemasta +ja mitään kaipaamasta. + +»Ihmeitä, mukamas... Ei tällä kamaralla», kohautti hän vielä kerran +hartioitaan pimeyteen katoavassa tienmutkassa. + + + + +YHDESTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Ei ole kulunut vielä kahtakaan kuukautta Iivari Takalan kaupunkiin +muutosta, mutta neiti Syrjäsen lemmikkisilmät ovat jo kirkastuneet +entiselleen. Itkut ovat kaukana. Pienten kasvojen hipiä on jälleen +raikastunut ja rusottaa poskipäillä kainona punerruksena. Ja +neitseellisen kapea pitsi sujahtelee taas lomahetkin näppärissä +sormissa. + +Mutta pienetkin lepohetket ovat entistäänkin harvinaisempia. Hän on +nyt arvoltaan kassanhoitaja, ja hänellä on oikeus kirjoittaa per +procura, ei siis mitään sen vähempää kuin isäntänsä oikea käsi. Mutta +siksipä juuri... Jo kello seitsemältä aamulla hän tulee konttoriin ja +suorittaa siivoamistyöt, hoitelee konttorihuoneen etuosaan perustettua +pientä teekauppaa, jonka on määrä peittää konttorikulut; pyörähtää +jo ostajan kääntyessä takaisin pulpettinsa ääreen kirjeenvaihto- ja +kirjanpitohommiin, ottaa puhelimessa tilauksia ja suorittaa omin käsin +pienempien lähetysten pakkaustyötkin. Pankkiajan lähestyessä tulee +hänen pieni Aili sisarensa myyjättäreksi, ja Siviä neiti juoksee +pankkiasioille ja pelastelee tuon tuostakin isäntänsä vaikeista +tilanteista, joista tämä, alinomaa kiertäessään kundien luona, ei aina +saa tietoakaan, ennenkuin ne jo ovat onnellisesti järjestetyt. Ja +niistä kertoessaan katsoo Siviä neiti isäntänsä silmiin kuin hakeakseen +näistä auringonpilkkeitä. Hän ei tiedä mitään onnellisempaa kuin +olla tuon kalvistuneen miehen pieni uskollinen kotikoira. Eikä hän +halua mitään sen parempaa palkkaa kuin ansaita joskus väsähtänyt hymy +yksinäisten iltaöittensä hiljaiseksi iloksi. + +Olipa Siviä neiti osannut keksiä pieniä temppujakin tuodakseen edes +jotakin kodikkuutta herransa elämään. Tällähän ei ollut oikeata +asuntoakaan. Heittäytyi aamuöiksi pitkälleen pienen varastohuoneen +kapealle vuoteelle, jonka ympärillä oli hyllyillä kangaspakkoja ja +monenkarvaisia pahvilaatikoita, laattialla teelaatikoita, kahvisäkkejä +ja pakkalaatikoita, vieläpä maanviljelyskoneiden tarveosia jos +jonkinkokoisia. + +Siviä neiti pyyteli isäntäänsä milloin itsensä milloin sisartensa nimi- +ja syntymäpäiville. He istuivat silloin kahden posteljooni Syrjäsen +ainoassa kamarissa koreasti somistetun kahvipöydän ääressä. Ja emäntä +oli asettanut piirongin kulmalle hienoimmat kirjansa: »Ajatelmia +elämästä» ja »Ollos iloinen elosi tiellä». Onnentoivotuskortit taas +sijaitsivat akkunan luona pienellä kukkapöydällä, jolta ne otettiin +joka kerta katseltaviksi. + +Sellaisina iltoina uneen vaipuessaan hän kuvitteli olevansa +kihloissa... nuori morsian, jonka pään yllä häämötti ihanasti +myrttiseppele ja valkea huntu. Ja sellaisten unien jälkeen tuli hän +työhön kaksin verroin ahkerampana. + +Niin hän nytkin, ensilumen sataessa kadulle, seisoo pienillä tikapuilla +ja järjestelee hyllyjä. + +Artturi Toikka levähyttää oven auki ja pinkaisee sisälle kädessä päivän +aamulehti. + +»Onkos neiti jo nähnyt? Kalle Hoppa on voittanut komian lesken ja +lesken sängyn ja lesken putiikin, noin vain... sivumennen reklaamilla. +Jeskandeeraa!» + +Asiainmeno oli ollut nimittäin sellainen, että Kalle Hoppa, +ävertymistään äverryttyään, oli hänkin muuttanut kaupunkiin ja heti +ryhtynyt jatkamaan omalaatuista neronuraansa. + +Oli perustanut pelikorttien, unikirjojen, jännitysromaanien, +»seuranäytelmien» ja »kansallisten laulukirjojen» kustannusliikkeen +sekä pystyttänyt paperi- ja kirjakaupan, jossa oli myös erikoinen +antikvaarinen osasto. + +Liekö ollut sattuma vai nerollinen näkemys, joka tapauksessa oli hän +avannut liikkeensä kadunkulmassa, jonka vastapäätä sijaitsi leskirouva +Toivaisen pieni, mutta vakavarainen paperitarpeiden kauppa. + +Ensi päivästä lähtien Kalle Hoppa oli aloittanut säälimättömän +kilpailun. Aamulehdessä seisoi kuvallinen ilmoitus, joka pian teki +uuden kauppiaan päivän sankariksi. Siihen oli kuvattu pyylevä +naisihminen — reikäleipä kaulassa ja viereen nöyrännäköinen mies, joka +kurkotti rouvasihmisen täysinäistä leipää. Alla oli teksti: »Kalle +Hoppa on saapunut.» + +Seuraavassa reklaamissa oli samat hahmot, mutta mies oli jo lohkaissut +loven rouvasihmisen leveään leipään. Eikä alla ollut muuta kuin Kalle +Hopan nimi ja liikkeen osoite. Mutta koko kaupunki oli jo käsittänyt +asian. Se nauroi. Seuroissa ei puhuttu muusta kuin lesken ja sukkelan +kauppiaan kilpailusta. Kaduilla naurettiin, rouva Toivaisen akkunan +alla naureskeltiin. Ja Kalle Hopan puotiin virtasi uteliasta väkeä. + +Reklaamit jatkuivat. Pala palalta soukkeni rouva paran leipä. Lopulta +ei hänellä ollut enää kuin pieni kannikka kädessä. + +Toivaisen rouva oli pakahtua harmista. Hän kävi kilpailijansa luona +uhkaamassa kanteella kunnianloukkauksesta. Mutta Kalle Hoppa kumarteli +kohteliaasti ja näytteli liikettänsä. Rouva poistui epätietoisena. +Mitäpäs siinä kanteetkaan auttoivat. Hänen nimiänsä ei ollut mainittu, +eikä se kuva ollut edes hänen näköisensä. + +Mutta jollakin tavoin hän tahtoi kostaa. Painatti hänkin reklaamin. +Siinä oli yläkulmassa puhdas siropiirroksinen sydän, jonka alla +luettiin: »Parhaat lemmenkortit saadaan Alma Toivaisen tunnetusta ja +tunnustetusta liikkeestä.» Ja alakulmassa oli kuva äijänkäppyrästä, +joka katseli toivottomasti taivasta kohti. + +Mutta jäikös Kalle Hoppa vastauksen velkaa. Seuraavassa ilmoituksessa +oli taas miehen ja vaimoihmisen kuva. Ja nainen tarjosi miehenkuvalle, +jonka alla seisoi 'Kalle Hoppa', herttaisesti hymyillen +siropiirroksista sydäntä. + +Rouva Toivainen oli suuttunut yli äyräittensä. Hän oli tuoksahtanut +suoraan kilpailijansa puotiin ja toraillut ankaralla äänellä, kunnes +oli pillahtanut vainotun leskivaimon haikeaan ja hellyttävään itkuun. + +Tämä kohtaus oli nyt ollut viikon verran maukkaana puheenaiheena +kaupungissa. Ja nyt... kaikkien ihmeeksi ja Artturi Toikan suureksi +iloksi, juuri tämän päivän aamulehdessä on kihlausilmoitus: _Alma +Toivainen ja Kalle Hoppa_. + +»No, nyt siitä vasta patruuna paisuu», touhusi Toikka Siviä neidille. +»Saattepas nähdä, sanokaa minun sanoneeni, että Kalle Hoppa istuu +kohta vaikka... teatterin johtokunnassa, sillä se poika ymmärtää sekä +taiteet että lesket, ja nyt sillä on, millä kirjoittaa poikkipäin, kun +tarvitaan... sanokaa mun sanoneeni», heitti hän vielä kääntyessään +ovelle. + +Mutta alkoi samassa hyräillä mielilauluaan: + +»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia...» + + + +2. + + +Elämä antaa meille sittenkin aina siivet. + +Jos se toiset, pilviä tavoitelleet, murskaa, antaa se sijaan toiset, +tosin aluksi laahaavasti lentävät, mutta kauaksi kantavat. + +Niiden varassa me liikumme kummallisina kaksoisolentoina. + +Me lennämme yli maallisten maisemain, kuten ennenkin. Mutta me +näemme puut ja pensaat, kukat, laaksot, eläimet ja ihmiset entistä +selkeämmin kuultavassa, läpitunkevassa valossa. Me viistämme vettä, +etenemme yli ulapoiden, kuten ennenkin. Mutta vedet avautuvat allamme +uudennäköisinä, syvänsinisinä ja pohjattomassa rauhassaan ylhäisinä. + +Ja parhaimpina hetkinämme me silloin näemme läpi näkymättömänkin... +jonnekin, jonka jotkut ovat ristineet Ikuisuuden rannaksi. + +Samalla tavalla, kaksoisolentona, oli elänyt viime ajat Iivari +Takalakin. + +Hän järjesteli asioitansa, tapasi ihmisiä, kävi kauppaa ja teki +sopimuksia, kuten ennenkin. Olivatpa vapaahetket hänelle entistäkin +harvinaisempia. + +Mutta hänellä ei ollut samanlaista sisäistä kiirettä kuin aikaisemmin. +Hän ei välittänyt enää välimatkoista ja näki ihmiset tuossa... +edessään, alapuolellaan... selkeästi ja rauhallisin aivoin. + +Tämän vuoksi juuri oli hänen toimintansa entistä määrätietoisempaa. Hän +oli jo hankkinut nuoren matkustajan palvelukseensa, etupäässä maaseutua +varten. Omalle osalleen hän oli ottanut suurimmat kaupungeista. Taas +hän näki ratansa nousevan linjasuoraa viivaa loivasti ylöspäin. +Ulkonaisesti näytti äskeinen tappio yhä mitättömältä. + +Tämä yksitoikkoisia ratakiskoja ja maanteitä haarautuva ja leviävä +liike ei ollut kuitenkaan hänen lopullista valtakuntaansa. Sen tiet +olivat jo kaikkien kuluttamia. Kerran hän tiesi löytävänsä oman +alueensa, joka oli omin käsin vallattava ensimmäisestä peruskivestä +alkaen ja rakennettava kerros kerrokselta... sellainen rakennus, joka +kestää. + +Mutta nyt hänellä ei ollut kiirettä. Oli toistaiseksi etupäässä +tarkasteltava ympärilleen. + +Pieniä ja suurempia suomalaisia yrityksiä oli nousemassa kaupungin +joka kolkassa. Eräs suutarinverstas oli jo laajentunut kenkätehtaaksi, +ja toisia oli parhaillaan nousemassa. Entiset karvarimestarit +alkoivat muodostella yhtiöitä luodakseen parkkitiinuistaan oikeita +nahkatehtaita. Korjauspajat pyrkivät laajenemaan konepajoiksi. Ja +monenkarvaisia pikkuyhtiöitä nousi, vaurastuakseen tai kaatuakseen, +miten milloinkin. Varsinkin juuri muotiin tulleet eläväin kuvain yhtiöt +näyttivät muodostuvan keskeymättä pyöriviksi rahamyllyiksi. + +Mutta Iivari Takalalla ei ollut kiirettä. Hän antoi rahan kasaantua. +Ja odotti. Hän tunsi viikko viikolta kykenevänsä erottamaan ihmiset +toisistaan yhä selkeämmin. Ja juuri siksi, ettei hän kiinnittänyt +heihin muuta kuin aivonsa. + +Hän itse oli jossakin... poissa. Katseli kauas uneliaan hämärälle +rannalle, jossa ei kukaan häntä odottanut, mutta joka kuitenkin oli +hänen todellisinta elämäänsä. + +Tänä iltana kauppias Takala on tullut kotiin vasta lähellä puoltayötä. +Pöydällä palaa enää pieni viheriävarjosteinen työlamppu. Koko muu huone +on pimeässä. Suuret ulkoikkunat ovat puoliväliin himmennettyä lasia. +Yksinäinen katulamppu heittää valonsa jonnekin ohi, katua pitkin. +Häntä, istujaa, ei näe kukaan. + +Hän katselee ajatuksettomana käsiään. Ne ovat ohentuneet ja +liikahtelevat luontevammin kuin ennen. Laukunkantajan kämmenet ovat +siliytyneet ja kädenselän paksut suonet ohentuneet. Hän hymähtää... +Mitäpä niillä enää tekisikään... + +Kalvistuneilla kasvoillakaan ei läimähtele enää tuo kuriton verentulva, +joka oli aina niin tolkuttomasti paljastanut hänen sydämensä juuri +silloin, kun se olisi ollut salattava... kaikilta. + +Ennenkaikkea häneltä, häneltä... + +Istuja sipaisee hiuksiaan ja nousee aikaillen, epätietoisena, mennäkö +jo levolle vai jäädäkö. Hän kulkee jo varastohuoneen ovelle. Huomaa +vasta, että pöytälamppu on väännettävä sammuksiin. Palaa ja ojentaa +kättään yli pöydän... Se pysähtyy. + +Ulko-ovelta on kuulunut kiireinen kolkutus. Himmeän oviakkunan takaa +näkyy hämärän hämärä varjo. Se käy mustemmaksi, painautuu aivan ovea +vasten. Ja taas kolkutus yhä kiihkeämpänä. + +Iivari menee ovelle. Hän on nähnyt. Hän tuntee tuon kolkutuksen... +eräästä yöllisestä tapauksesta. Mutta hän ei usko mitään... on +mahdotonta ajatellakaan... + +Lukko aukenee. Ovi vetäistään puoliksi auki, ja sisään pujahtaa Verna +Merthen, kasvot kosteasta lumesta märkänä, päällystakilla suuria, vielä +sulamattomia hiutalekimppuja. + +Iivari peräytyy ovelta. Tuulimylly-vuoren tapaukset lennähtävät +takaisin juuri tähän hetkeen ja tähän huoneeseen. Jotakin kuitenkin +on toisin... Mitä kaikkea onkaan saattanut tapahtua ihmeellistä tai +hirvittävää? + +Verna lähestyy kuin muinoinkin... rientäessään vastaan metsäpolulla. +Silmät loistavat kosteista kasvoista. Kädet ojentuvat kuin pitkän +pitkää ikävää valittaen, kohoavat... kiertyäkseen hellittämättömään +syleilyyn... + +Iivarikin on liikahduttanut käsiänsä. Mutta ne eivät enää pysähdykään +epätietoisina. Nyt on tapahtumaisillaan enemmän kuin koskaan ennen... +hän tuntee sen. Hän on kuin paareilta heräämässä. + +Ja samassa hän on tukahtua Vernan käsivarsien rajusta syleilystä. Ne +eivät enää vain koskettaneet, hänen huulensa eivät enää vain hyväillen +hengähtäneet. Kädet puristuivat lujaan, ruumis painautui herpautuen +häntä vasten, ja huulet hukkuivat mittaamattomaan suudelmaan... + +Heräämisensä sanomattomassa riemussa Iivari kiersi tuon kummallisen, +itkevän ja nauravan olennon käsivarrelleen ja vei takahuoneeseen +kovan ja kapean vuoteensa laidalle. Taivutti hänen päänsä kasvojensa +alle. Katsoi ja katsoi... omana omaisuutenaan. Suuteli suutelemistaan +kuin eksynyttä lintua. Syleili uudestaan ja uudestaan kuin surmaisi +saalistaan pitkän pitkäin vaivojen jälkeen. Nuo huulet, nuo silmät, +tuo ujosti ylpeä kaula ja hengittävä rinta, nuo suuret kyynelet +poskilla ja hyväilevät sormet ja väsyneet käsivarret... ne ovat olleet +hänen omiansa aina... Ne ovat tähän saakka nukkuneet valekuolleen +unta lasisessa arkussa ja nyt... ties mistä syystä... samantekevää... +ne ovat rikkoneet lasiarkut, ajaneet pakoon painajaiset rinnalta ja +suutelevat, itkevät, nauravat, värisevät ja syleilevät, kuten olisivat +jo sata vuotta tätä hetkeä odottaneet... noidutussa arkussaan... + +»Tiedän... nyt sen tiedän», Verna huoahtaa. Hän tahtoo puhua. Hänen +huulillaan näyttää värisevän tuhansien malttamattomien sanojen +hurma. Hän kavahtaa istumaan. Hänen täytyy saada tunnustaa jokainen +ajatuksensa. Ne olivat nyt sekaisin. Mutta ne täytyy tunnustaa. Ja +hän noppasi kuin liian innokas vyyhdenkerijä umpimähkään langanpään. +Se sujui vyyhdestä oikkuillen, katkesi ja alkoi taas juosta, jälleen +katketakseen. Mutta hän ei herennyt. Hän oli tullut selvittämään omaa +sydäntään, joka nyt vasta... hänelle itselleenkin oli tullut maailman +tärkeimmäksi ihmeeksi. + +Niin, he olivat uskaltaneet nauraa hänen rakastettuaan. He olivat +häväisseet hänet pilkkalaululla. Ja silloin... Hätäinen, itkettävä +sääli oli ottanut hänet valtoihinsa. Niin yksinäisenä ja surullisena +hän oli nähnyt rakastettunsa. Ja sitten... kuin suloisesti vuotava +haava oli avautunut hänen rintaansa. Päivät ja tunnit olivat käyneet +sietämättömiksi. Sillä hän olisi tahtonut juoksemalla juosta hänen +luokseen, vaikka mittaamattomaan korpeen ja antaa hänelle koko itsensä, +jotta tietäisivät nuo... hienot kavaljeerit, että hän, Iivari, oli +voittaja, voimakkaampi kuin kukaan muu, ja että he yhdessä nauraisivat +heille kaikille... + +Sellaista oli rakkaus. Ja nyt hän tiesi sen rakkaudeksi. + +Hän oli nauranut ja tanssinut heidän juhlissaan. Mutta koko ajan hän +oli vain ajatellut keinoja, miten päästä rakastettunsa luokse. Ja +vihdoin... kuten monet kerrat tyttönä, hän oli pujahtanut akkunasta +puutarhaan, juossut lokaista tietä pitkin suuressa hädässä ja sitten... +asemalle. + +Tuon kaiken ja tuhat muuta seikkaa hän oli ennättänyt kertoa. Lause +lauseelta hänen oli tullut yhä parempi olla. Ihan kuin hän olisi +vapauttanut itsensäkin, pelastaessaan rakastettunsa suuresta murheesta. +Ja nyt hän nauroi lapsellisen onnellisena. + +Mutta hetket olivat kuluneet laskemattoman nopeasti. Hänen täytyi +ennättää varhaisimmalla aamujunalla kotiin, jotta ei kukaan huomaisi +hänen poissa-oloaan. Hänen täytyi... Mutta vielä jäähyväissuudelmiin +hän valoi onnentunnustuksiaan, sillä hän oli saanut ensi kerran +elämässään puhua tuosta kummallisesta ihmeestä, jota sanotaan +rakkaudeksi. + +Kun Iivari hetken kuluttua palasi asemalta ja heittäytyi vuoteelleen, +oli tuo täyteen ahdettu varastohuone hänestä onnellisen hauska. +Hän tuijotti kattoon. Kahvisäkit ympärillä nyhjöttivät kuin uniset +vartijat. Puoliksi kuivaneet laatikkolaudat seinävieriltä ja hyllyiltä +kangaspakat lemusivat kodikkaasti. Unta ei tullut. Vastapäisestä +karkeasta tiiliseinästä alkaa jo aurinko taittaa säteitään. +Pahvilaatikoitten värikkäät tehtaanleimat valaistuvat kirpeän +punaisiksi kukiksi ja kiiltävät koneosat ja teräsrattaat makaavat +loistavin kyljin, kuin olisivat laattialle pudonneita kattokruunuja. +Tämä on kaikki huvittavaa sekamelskaa suuren juhlan jälkeen. Merthenin +ainoa tytär ja Iivari Takala ovat pitäneet ensimmäisen juhlansa. Se oli +tullut ja kiitänyt hänen ohitseen kuin epätodellinen uni. Mutta hän ei +enää epäile oikeuttaan omistaa ja rakastaa. + + + + +KAHDESTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Thure Gavelius ja kaupanhoitaja Snöre ovat menossa Bertil Krookin +krapukesteihin. + +Lasse Snöre yrittää kertoa vitsejä. Mutta insinööri Gavelius, joka +vasta hiljan on palannut Saksasta, insinöörinpaperit taskussa, hyräilee +»Burschenherrlichkeitiä» ja on muutenkin sangen hajamielinen kuulijaksi. + +Hän on rakastunut korvia myöten. Ja kuka nyt ei tehtaan insinööreistä +olisi ollut rakastunut Verna Mertheniin? Sekin häntä hermostuttaa, +ja hänen poissa-ollessaan on tullut vielä jotakin lisää. Ilmassa on +sähköä. Huhutaan jostakin viimesyksyisestä skandaalista. Mutta kukaan +ei tiedä mitään varmaa. Verna kohtelee häntä jäykästi, ja kauppaneuvos +on entistäkin ystävällisempi; ja tuo Snöre, »helvetes spefågel»... hän +tietää jotakin, mutta tekee vain viittailuja ja pirullisia grimaaseja. +»Olkoot... kyllä siitä selvä otetaan», hän puraisee huultaan ja heittää +savukkeensa tiepuoleen. + +Mutta hermostuneet mietteet eivät pysähdykään tähän päätökseen. Häntä +on jo melkein totuttu pitämään kauppaneuvoksen tulevana vävypoikana. +Ja isä-ukko kotona on siitä liiankin varma. Mutta minkäs teki? +Valitteli ja valitteli hänen tuhlauksiaan jokaisessa kirjeessään. Ja +hänen oli lopulta täytynyt panna rahanpyyntöihinsä sellainen sävy, +että hän oli muka Vernan kanssa läheisessä kirjevaihdossa... Ja +nyt! Hän oli melkein suutuksissaan itselleen. Oli tullut tottakin +eletyksi vähän holtittomasti... Opintokaupungista oli tullut vielä +jälkilaskuja. Ja pari selvää kapakkalaskua oli mennyt suoraan +isäukolle, ties minkälaisin... 'memorandumein'... Joka tapauksessa oli +ukko kirjoittanut hirvittävän saarnan. Ja vihoviimeiseksi kiipeliksi! +Hän ei ollut uskaltanut ukolle kirjoittaa selityksiä, vaan... oli +sähköttänyt kaksi hullunrohkeata sanaa: »Kihlaus odotettavissa.» Ooh, +tätä sekamelskaa! Sisimmässään hän kiemurteli kuin kananvarkaista +tullut repolainen ketunraudoissa. Muistuivat mieleen isä-ukon antamat +selkäsaunatkin. Ja näiden yhteydessä... jostakin syystä myllynruuhi +ja lautakatoksella rähmällään Veentaan Iivari, jonka kasvojen +vääristynyttä ilmettä hän ei ollut koskaan saanut kokonaan irti +itsestään. + +Bertil herran moottorin peräsalonkiin on pöytä katettu koreaksi. +Valikoidut jättiläiskravut loistavat kuin panssaroidut vainajat, +joita odottaa juhlallinen hautaus. Hautajaisviinat seisovat +salongin perähyllyllä loisteliaassa rintamassa. Nelikulmaisessa +jättiläispullossa Savon kuuluisaa pöytäviinaa, ribinofka koreilee +siromuotoisena kuin ryssäläisen upseerin paraatisaapas, tummat +likööripullot, jotka näyttävät olevan armeijan kantaupseeristoa, +keikistelevät mahojaan kuin parhaat viinaveikot, ja vihdoin kokonainen +pataljoona tavallista miehistöä... uskollisen näköisiä olutpulloja. +Esikuntaupseeristo... chambertinit, haut'sautemet ja champagnet ovat +jääneet salongin kaappien lokeroihin ylhäiseen yksinäisyyteensä. +Saattavat... ilmestyä seuraan korkeintaan aamutunneilla, kun tulee +'korkeitten' maljojen vuoro. + +Tämä yö on kuitenkin poikkeuksellinen. Jo edeltäpäin on jyrkästi +päätetty harjoittaa etupäässä henkevää keskustelua, ainakin kello +kahteentoista saakka, sillä silloin laulaa heidän kvartettinsa +serenaadilauluja Verna Merthenille, jonka syntymäpäivä on huomenna. + +Tämä ilta oli oleva hienojen gentlemannien juhla. + +Mutta isäntä, Bertil herra, oli näkemässä pikku ukkoja jo vieraiden +tullessa. Prokuristi Zinck, joka oli siitä kummallinen, ettei ottanut +koskaan enempää kuin yhden viinaryypyn tai kaksi konjakkiryyppyä tai +kolme likööriryyppyä, oli saapunut jo heitä aikaisemmin ja istui nyt +kuivat kasvot halveksivassa ilmeessä katsellen Bertil herraa, joka +nyppi olemattomia paholaisia salongin akkunaverhoista, kaula ja koko +pää hermostuneesti oinistellen. + +Lasse hovimestari oivalsi heti tilanteen ja kaatoi väkisin suuren +angosturaryypyn Bertil herran suuhun. Niin oli isäntä jo rauhoittunut +neljän muun insinöörin saapuessa ja juhla saattoi alkaa. + +Oli jo laulettu pari serenaadiohjelman laulua harjoitukseksi. »Den +glada änkan», joksi kaupanhoitaja oli tällaisiksi juhlailloiksi +ristitty siitä yksinkertaisesta syystä, että Lasse parka oli eleiltään +perin naisellinen, oli jo alkanut vitsailunsa. + +Mutta kesken kaiken rikkoi Bertil herra taas juhlatunnelman. Hän alkoi +sadatella naapuriansa, sahanomistaja Jänkälää. + +»Katsokaa tuonne», hän osoitti ikkunasta vastapäiselle niemelle, +»siellä kiertää shakaali, suomalainen shakaali-susi... Muuta en +sano... Ei mitään muuta...» hän lopetti kuiskaavalla äänellä ja näytti +rauhoittuvan. + +Mutta kesken seuraavaa laulua hän kavahti taas pystyyn ja huusi +kauhistuneen näköisenä: + +»Se syö isäni ruumista vielä haudastakin. Se syö ja syö ja syö...» + +Lasse kaatoi hänen lasinsa täyteen vermouthia, mutta juodessaan mumisi +Bertil herra puoliksi itsekseen: + +»Minä poltan sen...» Ja lopuksi hän taas huusi huutamalla: + +»Minä poltan koko röttelön! Ja kuula ohimoon... skål!» + +Mutta Lasse kiepsahti istumaan perähyllylle pullojen keskelle ja alkoi +laulaa uutta kuplettiansa. + +»Fröken Julie», hän lausui aluksi kirpeällä äänellä, irvisti +Gaveliukselle ja vilkuili muille pirullisen iloisena. + +Insinööri Gavelius puri hampaitaan. Siinä se oli... tuo skandaali! +Sehän oli selvää... Korkeasyntyinen neiti Julie karkaa akkunasta +syysyöhön, juoksee ja juoksee, kunnes tapaa maantienpenkalta +laukkukauppiaan, salaisen rakastettunsa. Aamulla hän palaa hienoissa +helmoissa heinänkorsia ja sammaleita... Ja laulu päättyi siihen, että +neidin korkeasyntyinen isä panee hänet lukkojen taakse, jossa hän nyt +ikävöi »laukkuryssäänsä». + +Thure herra näki, että kaikki vilkuilivat häneen hävyttömän näköisinä. +Hän oli tavallisesti näin nousuhumalassa pelkkää hyvänahkaisuutta. +Mutta nyt... tuo harmillinen juttu isä-ukosta ja sähkösanomasta +ja jonkinlainen pakko tehdä ratkaisevia tekoja ärsyttivät hänet +suunniltaan. Mitä tuo uskalsi rääkyä... tuo akkamainen narri... +insinööreille, ylemmilleen. + +»Teufel... Knabenlieber!» + +Ja hän heitti pikarin Lassea päin. Mutta tämä oli tottunut sellaisiin +temppuihin. Kiskaisi taitavasti naamansa sivuun. Ja hoilasi viimeistä +kertosäettä huikealla tenorillaan. + +Prokuristi Zinck katsoi jäätävän halveksivasti. Thure herra tunsi +nolostuvansa ja pelastautui heittäytyen äänekkäästi yhteiseen +naurunremakkaan. + + + +2. + + +»Du bist wie eine Blume, so hold und rein und schön...» oli kantanut +ritarillisena rakkaudentunnustuksena Verna Merthenin ikkunaan. Herrat +olivat soinnukkaassa kuorossa hurranneet ja kadonneet rantatielle +valkoisine housuineen, sinisine takkeineen ja purjehtijalakkeineen. + +Tehtaan torvisoittokunta oli jo soittanut juhlakappaleensa ja +nuorisoseuran laulukuoro oli laulanut suurella hartaudella »Neito +kaunis kultalintu» ja »Sä kasvoit neito kaunoinen» ja päättänyt +ohjelmansa ylitsevuotavan tunnelmallisesti laulamalla loistonumeronsa +»Mä oksalla ylimmällä». + +Mutta vielä seisoi päivän sankaritar akkunassa isäänsä nojaten, äidin +istuessa jossakin taempana. + +»Odota tyttäreni», sanoi kauppaneuvos, »nyt se vasta alkaakin!» Ja +tytär syleili häntä ihastuneena jo edeltäpäin. Ei koskaan, ei koskaan +ollut isä tuhlannut hänelle niin paljon huomaavaisuutta... rakkautta +kuin tänä talvena ja kesällä... Ja nyt! Mitä kaikkea sieltä vielä +saattoi tullakaan... + +Samalla valaistuivat suuret heijastajat vastarannalle. Tuli näkyviin +säihkyvässä valossa uudenuutukainen lava, jonka taustapylväät oli +koristettu köynnöksin. Tyyneen, lämpimään kesäyöhön alkoi kuulua +orkesterin soittoa. Ja samalla ilmestyi näyttämölle värikkäisiin +kansallispukuihin puettuja tanssijoita ja tanssijattaria. He esittivät +sarjan kansantanhuja. Ja katosivat taas iloisessa kulkueessa pimeään +yöhön. Valot sammuivat. Se oli mennyt kuin näky. Verna näytti +unohtaneen koko talviset surunsa. Sellaista yllätystä ei ollut isä +vielä koskaan keksinyt. Hän oli suunniltaan ilosta. Hän pyöritti ympäri +huonetta voivottelevaa äitiä ja halaili isää loppumattomiin. + +Ja nyt... tuo hänen komea isänsä kumartaa kuin hieno gentlemanni +ylhäiselle naiselle ja sanoo nuorekkaasti nauraen: »Toivottavasti +kaksikymmenvuotias prinsessamme on armollisesti tyytyväinen hovinsa +esityksiin? Tänään on polvistuva koko valtakunta teidän jalkojenne +juureen, rakas valtiataremme.» Nyt hän hymyilee kuin viekas ja viisas +hoviherra ja iskee silmää äidille, joka nyökyttelee päätään kuin +käskystä. + +Mutta Verna on tänä hetkenä unohtanut kokonaan, että tässä käydään +taistelua perheen tyttärestä ja yltyy itse näyttelemään isänsä kanssa. +Hän tekee hovikumarruksen, on löyhyttelevinään viuhkalla polttavia +kasvojaan ja tarttuu isänsä käsivarteen kuin valtaistuimelle +saatettavaksi. + +Todellakin. Koko talvi ja kesä on käyty näkymätöntä taistelua +Mertheneillä. + +Kun kauppaneuvos oli yllättänyt tyttärensä syksyllä, tämän palatessa +kalpeana ja vaatteet sateesta rutistuneina salaretkeltään, hän oli +ensi suuttumuksessa sulkenut tytön lukkojen taakse ja uhannut lähettää +hänet heti ja armotta ulkomaille. Tätä varten kutsuttiin kiireellisellä +kirjeellä matkatoveriksi kauppaneuvoksen naimaton Juliana sisar, joka +oli nuorena harrastanut maalausta ja viettänyt suuren osan elämästään +ulkomailla. + +Tuomiosta kauhistuneena oli Verna viettänyt tuskan päiviä +vankeudessaan. Hän ei tahtonut lähteä. Hän ei sallisi viedä itseänsä +merien taakse rakastetustaan. Päivät päästään hän suunnitteli omia +keinojaan... pelastaakseen nuoren rakkautensa, joka kaipasi juuri tuota +samaa syksyöistä, salaperäistä hurmaa kipeän toivottomasti. + +Ja vihdoin... hän keksi sen. Hän alkoi näytellä isälleen pahankurista, +huoletonta tyttöhupakkoa. Kuten jo ennen tyttönä, hän aikoi vangita +hänet hyväilevillä käsillään. Ooh, hän kyllä osasi... Hän näytteli +taas pikku tyrannia, joka ei muusta välittänyt kuin saada tolkuttomat +oikkunsa täytetyiksi. Tuollaiset karkaamisjutut hän oli muka jo +unohtanut. Oli ollut vain sillä tavalla suutuksissaan, että... Mutta +ulkomaille hän ei haluaisi... Kuinka hän voisi olla erossa omasta +isästään... ehkä kokonaiset vuodet. + +Kauppaneuvos oli helposti nähnyt tyttärensä lävitse. Mutta hän oli +ihmistuntija, ja tarkemmin mietittyään hän tiesi voittavansa varmimmin +salaisella taistelulla. Tyttären elämä oli täytettävä jollakin +muulla... ihailulla, huvituksilla ja loistolla. + +Juliana täti sai tehtäväkseen kouluttaa tyttöä alituisena seuralaisena. +Rekiretkiä ja tanssiaisia pantiin toimeen hänen ilokseen läpi talven. +Hän itse sai koska tahansa tehdä tädin seurassa pääkaupungin matkoja ja +tuhlata mielin määrin huvitteluun ja pukuihin. + +»Sinun tulee oppia edustamaan perhettä kuin hovin valtiatar», hän +selitti tyttärelleen. »Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, +ainoastaan sinä», hän lisäsi hyväillen, ja silloin kiertyi todellinen +kyynel hänen silmänurkkaansa. Eihän hänellä ollut poikaa perijäksi. +Ainoasta tyttärestään hänen täytyi taistella kaikella voimallaan, +pelastaa hänet ja oman nimensä liittymästä tuollaiseen kömpelöön ja +kaiuttomaan nimeen kuin... + +Päivästä päivään kauppaneuvos seurasi tyttärensä kasvoja. Ne +näyttivät hurmautuvan uusia pukuja koeteltaessa. Mutta tanssiaisissa +ja kutsuissa ne saattoivat jäykistyä uhmaavan kylmiksi. »Turhaan +taistelet, isä», ne näyttivät sanovan, »Albert Merthenin tytär ei +petä hänkään lupauksiaan...» Ja hän saattoi koko illaksi kieltäytyä +tansseista ja näyttää vihamielisen kiusaantuneelta herrojen ladellessa +kohteliaisuuksiaan. + +»Ei, ei vieläkään», ajatteli kauppaneuvos. Leikin varjolla, +huvittavilla kaskuilla tai kertomalla vakavia tapauksia, joissa +edesmenneet Merthenit esiintyivät sankareina, hän koetti tehdä eläväksi +tyttärelleen suvun perinnäistotuuksia... tahratonta rehellisyyttä ja +kaikkeen alhaiseen taipumatonta kunniakäsitystä. + +Mutta tällaisten keskustelujen jälkeen kauppaneuvos sai usein ojentaa +ankarin sanoin vaimoansa. Tämä oli ollut mukana väkinäisesti, ottamatta +osaa keskusteluun, huoahdellut mielenosoituksellisesti ja kerran +tokaissutkin puolittain halveksivasti: »Tokkopa lienee kaikki kultaa +mikä kiiltää... ylhäisimmissäkään suvuissa.» + +Silloin he olivat keskustelleet kauan kahdenkesken... + +Mies oli sanonut: + +»Aiotko sinä hajoittaa, mitä minä rakennan suurella vaivalla?» + +»Jospa tietäisinkin, mikä on hänelle todelliseksi onneksi...» oli +huoannut vaimo. »Sinä talutat häntä valheen ohjaksilla. Niin, sitä minä +olen huokaillut...» + +Albert Merthen oli jäykistynyt. Ja vaimo oli ruvennut repimään vanhaa +haavaa: + +»Entä jos hän saisi tietää, että kaksi Mertheniä, isä ja poika, +lähestyivät alhaisempiansa. Ei rakkaudesta, kuten tyttäremme nyt, vaan +alhainen petos mielessä, keinotellakseen tietämättömän tyttöparan +sydämellä ja ruumiilla itselleen rahaa ja tavaraa. No, niin? Mitenkäs +silloin kävisi sinun rehellisyyssaarnojesi ja sen... horjumattoman +sukukunnian? Entä jos minun velvollisuuteni oli se juuri hänelle +paljastaa?» Viimeinen lause oli tullut melkein hätähuutona. Se kysymys +oli kuukausien aikana näännyttänyt hänen sielunsa, Eikä mies ollut +voinut muuta kuin vastata haikeassa tuskassa: + +»Ja mitä se auttaisi, rakas vaimoni? Sehän on meidän onnettomuuttamme +eikä...» + +»Niin, niin... tiedän tuon kaiken», vaimo oli vastannut sortunein +äänin. »Mutta... minulle on tullut ajatus, sellainen yhtämittainen +painajaisajatus, että meille kostetaan hänen kauttansa, Albert...» + +Mies oli hermostunut. Hän oli kohauttanut katkerin ilmein hartioitaan: + +»Meille? Siinä tapauksessa kai vain minulle...» + +»Ei, rakas Albert... Hän on myöskin minun tyttäreni. Ja minä... +rakastan teitä molempia.» + +Puolisot olivat hiljenneet. He olivat tulleet toisiansa lähemmäksi +kuin pitkään aikaan. Mutta hetken kuluttua oli vaimo jatkanut raskaita +aavistelujaan: + +»Niin, Albert, jos tarvittaisiin, olisin valmis uudelleen... sinun +petettäväksesi. Mutta kerran... keskellä rakkautta, kun ymmärsin, miksi +olit minut ottanut, silloin häpesin ja vihasin sinun sukuasi, ja hän, +joka oli minun sydämeni alla, vihasi teitä minun ruumiissani... Me +vihasimme!» + +Merthen oli tyynnyttänyt puolisoaan ottamalla hänen päänsä käsiensä +väliin. Ja vaimo oli jatkanut melkein kuin tarinoiden: + +»Kun toinen lapsemme kohta synnyttyään kuoli, oli isäni, joka +ei osannut vihastaan laata, sanonut: 'Vai kuoli? Niinpä niin... +Eikä heistä tule olemaankaan eläjiksi muuta kuin ensimmäisestä... +äpärästä...'» + +»Älä jatka, älä jatka», oli Merthen rukoillut viimeiseen saakka +piinattuna. Mutta vaimolla oli kuin pakko puhua loppuun. + +»Ei, ei, vielä on muutakin, jota en ole sinulle koskaan rohjennut +sanoa... Kuolinvuoteellaan makasi isä kattoon tuijottaen... ja tarttui +äkkiä käteeni ja sanoi kuin ennustaja: 'Se suomalaisveri, jonka he +petoksella saivat, on tuleva heidän päällensä. Sillä se oli kuoleman +synti.' Niin hän sanoi, ja minä muistan ajatelleeni: 'Niin, se oli +synti rakkautta vastaan...'» + +Kauppaneuvos Merthen oli istunut pitkän ajan väsyneenä, nääntynein +kasvoin. Hänen oli vaikea päästä tasapainoon. Hänen järkensä oli +valmis nauramaan tuollaiselle rahvaanomaiselle taikauskolle. Mutta se +kykeni kuitenkin hänet masentamaan rinnan pohjia myöten. Siinä uhosi +sama raskas suomalainen korpi, joka jylisi ja pauhasi keväisessä +jäänlähdössä, huokasi ja uhkasi ylämaista tohisevissa syystuulissa +ja hengähteli työläisten ja korveneläjien muodottomilta kasvoilta, +karkeasta puheesta, kirouksista ja kulmanaluisten sammumattomasta +vihanpalosta. Ja kauheinta oli niiden kuolintapa. Toimittivat talonsa, +ottivat mustassa saunassa viimeiset löylynsä, paneutuivat lavitsalleen, +järähtelivät viimeiset, homepartaiset 'testamenttinsa' ja odottelivat +kuolemaa kuin tavallista rahdinajajaa. »Tulkoon, mitäpäs tästä, työ on +tehty, sanottavat on sanottu.» Niiden ajatuksenjuoksu kuoleman ovella +oli kammottavan yksinkertaista, yhtä välinpitämätöntä ja leppymätöntä +kuin elämässäkin. Kuin luonnon laki! He olivat yhtä sen kanssa eivätkä +ottaneet eivätkä antaneet armoa, nuo... ennustelijat... + +Tavallisissa oloissa hän kykeni tuota kaikkea halveksimaan. Mutta +tällaisina hetkinä, jolloin ne ikäänkuin tarrautuvat imemään verta +hänen suonistaan, oli hänen vaikea riistäytyä irti tuon noitahengen +siittämästä painajaisesta. + +Tuossakin keskustelussa oli hänen täytynyt kokoamalla koota kaikki +hermovoimansa, ennenkuin hän oli kyennyt ryhdikkääseen vastaukseen. + +»No, hyvä», hän oli sanonut kireän iroonisesti, »sitä välttämättömimmin +minun on kaikin keinoin tuhottava tuo huuhkajain huutama ennustus. +Ja minä olen sen tekevä enkä salli kenenkään nousta itseäni edes +huokauksilla vastustamaan. Ymmärrätkö?» + +»Albert, sinä tiedät, etten minä ole koskaan kyennyt sinua +vastustamaan... En osaa, en tahdo mitään muuta kuin... rakastaa», +oli sanonut lopuksi rouva Merthen. Ja hänen miehensä silmät olivat +kastuneet syvästä hellyydestä pitkästä aikaa. + +Niin, he rakastivat kaikki tosiansa. Ja taistelivat kuitenkin toisiansa +vastaan. Tänäkin yönä, jolloin isä oli tyttärelleen tarjonnut +yllätyksiä kuin pienelle ruhtinattarelle ja iloinnut koko sydämestään +hänen onnellisesta naurustaan, oli Merthenien talo täynnä näkymätöntä, +tukahduttavaa ristiriitojen sähköä. Säie säikeeltä riisti isä Vernan +sydämestä sen elämänvoimaisimmat kuidut ja istutti sijalle ohdakkeita. +Ja hänen vaimonsa, joka rakasti heitä molempia ja jota he molemmat +rakastivat, nyökäytteli päätään ja nauroi yhteisessä valheilossa +sielussa alinomainen hätä. + +Ja Verna, joka äskeisenä ilonhetkenä hehkui kiitollisuutta ja rakkautta +vanhemmilleen, hän makaa nyt vuoteessaan silmät unettomina. Hänet on +vallannut tuska. Äsken ja monet kerrat aikaisemmin hän on melkein +unohtunut mitättömiin ilonpitoihin. Ne ovat pelkkää katinkultaa ja +petosta verrattuna siihen salaiseen uskollisuudeniloon, jonka rinnalla +ei saa olla mitään muuta. Miksi hän ei kieltäydy niistä, kalpeana ja +nääntyvänä, mutta sydämessä marttyyrin hurmioitunut rakkaus? Hän ei +tiedä, vihaako hän itseänsä vai rakastamaansa isää, jonka hän tietää +vainoavan heidän rakkauttansa. + +Hänen mielensä on kuin yksinäinen tuulennuoliainen autiolla järvellä. +Se ei tiedä suuntaansa. Se kiitää hetken. Hukkuu näkymättömiin. +Eikä kukaan sitä kykene löytämään. Taas se kinuaa näkyviin, uudessa +suunnassaan, yhtä toivottomana ja nopeasti hukkuvana. + +Vernan täytyy ikäänkuin kamppailla eksyttäviä voimia vastaan, ennenkuin +hän saa kiinni onnellisimmasta ajatuksestaan, siitä hetkestä, jolloin +hän oli tarjonnut rakkautensa määrättömässä riemussa. + +Sillä hän on, hän tahtoo olla uskollinen, niinkauan kuin elää. +Houkutelkoot, hyvitelkööt täällä... kultaisessa vankilassaan. Heidän +juhlissaan hän on laulava vain omaa salaista lauluaan. Ja oikean hetken +tullen hän on luopuva tästä kaikesta, isänsä rakkaudesta, perinnöstään +ja tyttärenarvostaan ja lähtevä kaikkien nähden, tyhjin käsin, +halvimmissa vaatteissaan, sinne... konttorin takaiseen, ahtaaseen +varastohuoneeseen, jossa on kova ja kapea vuode... + +Nyt hän on jo unen rajalla. Hän hymähtää viimeisenä ajatuksenaan, +nauraen sydämessään sekä itselleen että kaikille Mertheneille... +Kuinka hän saattaisi pettää... mitä ne kuvittelevatkaan... Kuinka hän +saattaisi pettää itsensä... oman rakkautensa... Hänhän kuuluu itse +Mertheneihin, jotka ovat loppuun saakka uskollisia ja... puhtaita ja +rehellisiä... + + + + +KOLMASTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Kauppias Takala kävelee levottomana kaupungin hotellin edustalla. +Katsoo tuontuostakin kelloa. Hän on tullut sovittua aikaa varhaisemmin +ja on suuttunut itselleen tästä kiirehtimisestä. Mutta hän aavistaa, +että asia ei koske ainoastaan liikesuhteita vaan myös... Verna +Mertheniä. Ja siksi on hänen tavattoman vaikea hallita hermojaan. + +Muutama päivä sitten oli tullut Merthenin tehtaan konttorista lyhyt +ilmoitus, että paperiteosten agenttuuri oli otettu häneltä pois. +Hämmästyneenä hän oli kysynyt kirjeellisesti lähempää selvitystä. Ja +tänä aamuna oli hotellin juoksupoika tuonut kauppaneuvos Merthenin +käyntikortin, jossa hänet kutsuttiin 'saamaan selitystä'. + +Portaissa tuli vastaan Thure Gavelius. Iivari ei odottanut tervehdystä. +Mutta insinööri lähestyi, aivankuin olisi ollut häntä odottamassa. + +»Kas vain... herra Takala! Mehän taidamme tunteakin...» + +Puhujan kasvoilla oli vahingoniloinen ilme. Iivari tunsi, että aiottiin +käydä hänen kimppuunsa. Tuli lyhyt vaitiolo. Näytti siltä, kuin +välimatka olisi ollut Thure Gaveliukselle liian lyhyt. Hän ei ollut +päästä alkuun. + +»Yhä kaltaisensa tuo... Tuure Kunnar», ajatteli Iivari. »Hän tarvitsee +aina turvallista välimatkaa...» Mutta ääneen hän tokaisi, ikäänkuin +ärsyttäisi käärmeenpoikasta saappaankärjellä: + +»Liiankin hyvin. Ainakin minun kämmeneni ja teidän takapuolenne, jos +satutte muistamaan.» + +Insinööri yritti naurahtaa. Mutta sitten hän sai silmiinsä pistävän +välkkeen ja sanoi mitä oli aikonutkin: + +»Kuinkas oikein kävikään sen teidän viimeisimmän yrityksenne? +Väärinkäytöksiä vai...?» + +Iivarin koura alkoi puristua hitaasti nyrkkiin... »Aha», hän ajatteli +kasvot uhkaavasti synketen, »sinun sanasi, Tuure Kunnar, ovat +sievistyneet, mutta... 'horpojke' pärrää yhä kielelläsi.» + +»Niin, ajatelkaas», hän jatkoi ääneen ajatustaan, »konnia on paljon, +etupäässä keskinkertaisia ja niitäkin pienempiä. Ja harvat niistä +joutuvat tiilenpäitä lukemaan, herra insinööri.» Samalla hän alkoi +nousta portaita. Mutta kääntyi vielä kerran ja lisäsi: »Muuten... +lukekaa uutisista. Niissä seisoo... kavallus!» + +Thure Gavelius oli jo painumassa portaitten kulmaukseen. Sieltä hän +kohautti vastaukseksi hartioitaan, korjasi nykäisten vasemmalla +kädellään kravattinsa, heilautti kainalostaan oikeaan käteen ylpeällä +liikkeellä hopeapäisen keppinsä ja jatkoi alaspäin-menoaan. + +Iivari jäi hetkeksi istumaan käytävä-aukeaman korituoliin. Oli +lukevinaan lehteä, mutta kävi vielä kerran ajatuksissaan läpi viimeksi +kärsimänsä tappion. + +Hän oli hankkinut osakkeita aloittelevaan trikootehtaaseen. Olipa +joutunut sen johtokuntaankin. Ja kun yritys ei vastoin hänen laskujansa +näyttänyt tulevan kannattavaksi, rupesi hän ottamaan selvää sairauden +syistä. Silloin oli tullut näkyville kirjanpidossa tapahtuneita +sekavuuksia, jotka johtivat suoranaisen kavalluksen paljastamiseen. Hän +oli jyrkästi vaatinut asian rikosoikeuden ratkaistavaksi, ja tehtaan +toimitusjohtaja oli tuomittu vankeuteen. + +Iivari haki hakemalla, mitä tietä voitaisiin tätä tapausta käyttää +hänen vahingokseen. + +»Mahdotonta», hän päätteli itsekseen. Juuri hänen vaatimuksestaanhan +oli oikeus täyttynyt... »Naurettavaa kuvitellakin», toisti hän kuin +lopullisesti vakuuttautuakseen. + +Mutta sittenkin jäi hänen mieleensä kuin likaisen käden kosketus. +Kehnot kädet haparoivat salakähmäisesti hänen rehellistä mainettaan... +Luulevatko he voivansa tuhota heidän rakkautensa? tuli taas +kavahduttavana ajatuksena. Aikovatko he tehdä hänestä rakastettunsa +edessä äpärän lisäksi vielä kavaltajan? Ooh, hän oli kyllä oppinut +tuntemaan muunkinlaisia tuhohyönteisiä kuin... hapsinkakkiaisia ja +narreja... Tuhat kertaa pahempia olivat kavaltajat ja konnat. Ja +niilläpä vasta saattoikin olla hienon herrasmiehen naama, hienon hienot +kravatit ja vaikka... insinöörintitteli... + +Näkymätön vaara oli tehdä hänet kurjaksi ja voimattomaksi. + +Mutta silloin... hänen hätääntyneestä sydämestään nousivat Vernan +kasvot. Ne tulivat lähelle, silmät hyväilivät hänen silmäteriään +pohjattomalla kauneudella. Hänen kirjeittensä sanat, jotka aina olivat +kirjoitetut hätäisessä kiireessä, olivat toistaneet toistamistaan: +»He taistelevat turhaan. He eivät tiedä, että ristikkojen takana +kasvaa rakkaus salaiseksi, autuaaksi riemuksi.» Näihin sanoihin +kietoutuivat hänen ajatuksensa kuin raamatun kirjaimiin. Hän rutisti +lehden kädellään, heitti sen pöydälle ja nousi. Oli kuin olisi ollut +tarvis ojentaa käsivarsiaan, levittää ne sylenmittaiseen otteeseen ja +kantaa pilanpäiten nuo Tuure Kunnarit myllynruuheen... selviämään. +»Jospa kosaisisi kauppaneuvokselta... tässä ajan ollen... hänen ainoata +tytärtään», tuli hänen mieleensä iloisen röyhkeänä ajatuksena. + + + +2. + + +»Niin, herra Takala», kauppaneuvos aloitti keskustelun pidättyneen +kohteliaasti, »teidän eräät liiketapanne ovat mielestäni jossakin +määrin epämiellyttäviä. Tuo epäkohtelias tapanne käsitellä meidän +vekseleitämme, esimerkiksi...» + +»Juuri minun puolestani se on ollut erinomaisen kohteliasta. Kun en +ole suostunut hyväksymään minulle vieraskielisiä vekseleitänne, olen +maksanut käteisellä ja vetänyt hyväkseni kassa-alennuksen. Sekö on +niitä 'epämiellyttäviä liiketapoja', herra kauppaneuvos?» + +»No, jaa», herra naurahti, »ehkäpä se on vain jotakin uutta... +kansallista muotia. Se ei missään tapauksessa ole minua miellyttänyt. +Ja sitäpaitsi... paperinjalostusyritykset ovat juuri rengastumaisillaan +kartelliksi. Olemme siinä mukana, enkä ole voinut suositella teitä, +herra Takala, uuden yhtymän toimitusjohtajalle...» + +»Ja miksi ei?» Iivari kysyi tulistuen, sillä kauppaneuvoksen sileät +sanat olivat vähitellen kärjistyneet tarkoituksellisen halveksiviksi. + +Kauppaneuvos siristi silmiänsä kuin ottaakseen tarkan tähtäimen ja +jatkoi hykerrellen hitaasti käsiään: + +»Katsokaas, minun liikeperiaatteeni eivät salli mitään yhteistoimintaa +moraalisesti epäilyttävien henkilöiden kanssa.» + +Mutta Iivari Takala ei hätkähtänytkään. Hän oli odottanut juuri +tämäntapaista... ylimielisyyttä ja siroin lausein hiottuja solvauksia. +Hän vain nauroi. Hän nauroi rakkautensa voimasta, ja hän nauroi oman +nousukasluokkansa voitontunnosta. + +»Tiedättekö, mistä alkaen suomalaiset yrittäjät näyttävät teistä aina +'moraalisesti epäilyttäviltä' henkilöiltä?» + +Kauppaneuvos peitti kasvonsa maailmanmiehen kylmän kohteliaalla +naamiolla. + +»Jos he vain rohkenevat pyrkiä maalaiskauppiaan asemaa ylemmäksi», +Iivari jatkoi. »Siitä alkaen, herra kauppaneuvos.» + +»Erehdys... teihin nähden, herra Takala. Teidän moraalinne paljastui +minulle siitä lähtien, kun rohkenitte... rohkenitte kuvitella, että +minun tytärtäni voidaan kohdella kuin jotakin puotityttöä tai... +mökintytärtä maantien varsilla...» + +Kauppaneuvoksen tähän saakka kylmän ylemmyyden hallitsema ääni sortui +nyt ensikerran hengästyttävään vihaan. Hän ei kyennyt heti jatkamaan +ajatustaan loppuun, sillä hän pelkäsi menettävänsä malttinsa. + +Vasta tuokion jälkeen hän lisäsi virallisen lyhyesti: + +»Niin, tämän seikan vuoksi katsoin välttämättömäksi tämän keskustelun. +Olettekos ymmärtänyt?» + +»Luultavasti. Te pyritte toisin sanoen, suosittelemaan minulle tuota +vanhanaikaista tapaa, että ensin on kysyttävä isältä ja sitten vasta +tyttäreltä. Meillä on nykyaikana päinvastainen järjestys.» + +»Mitä te?... Uskallatteko te?...» + +»Kyllä minä nyt uskallan», Iivari sanoi nousten seisaalleen, »seurata +tätä meikäläistä järjestystä ja pyytää kauppaneuvokselta hänen +tytärtään. Vernan suostumus, kuten tiedätte, minulla jo on.» + +Kauppaneuvos Merthen alkoi nauraa. Siinä oli suupielen venähtynyttä +ilmettä, kulmallisten ihmettelevää liikehtimistä ja olkapäitten +kohauttelemista. Minkäänlainen vastaaminen ei tullut hänen +mieleensäkään. + +Iivari oli monenlaisten ihmisten nähnyt mittailevan itseensä nähden +'välimatkoja', ja hän itse oli saanut niitä mitata oman sydämensä +säikeillä, kipeänä tuskasta ja häpeästä. + +Mutta noin määräämättömän alhaiseksi, kuin nyt... tuo suuri herra +tuossa hänet tuomitsi pelkillä ilmeillään, ei hän ollut vielä kenenkään +nähnyt itseänsä arvioivan. Äskeiseen rohkeaan nauruun alkoi sekaantua +tukahduttavaa itkua. Se oli äänetöntä, kuten tuon herran sukuylpeä +naurukin. Mutta se nousi verenpakkona päähän. Ja sen sumentamilla +aivoilla oli vaikea ajatella. Oliko tuo halveksunta heissä määrätöntä +typeryyttä, jotakin... päältäpäin kiilloitettua museotavaraa, +ritarihaarniskaa, jolle saattoi lopultakin nauraa? Vai oliko hän +itse tyhmä ja hullu, joka ei ymmärrä mitään, kokemasta päästyäänkin +koettuaan, että edessäpäin, vasemmalla ja oikealla, kääntyi minnepäin +tahansa, oli noita samoja olentoja käsissä mittakepit ja punnukset... +kullakin omansa, ja tuolla tuossa... niin pitkät ja painavat, ettei +suostunut niitä edes käyttämään... + +Iivari oli seisonut hetken kasvot tummentuneina hiusmartoa myöten. Ja +silloin meni häneen piru. Hän muisti hämärästi kuulleensa, joistakin +tehtaalais-akkojen juorupuheista, ilkeämielisiä juttuja tuon miehen ja +Könnin tyttären naimisiinmenosta. Tähän saakka hän oli niihin tuhlannut +tuskin ajatustakaan. Mutta nyt oli häneen mennyt kiusaaja. Kullakin +omat heikot kohtansa ja kullakin omat aseensa... Uhkaava ajatus pyöri +raskaana kivenä hänen päässään. Se oli jo kimpautumaisillaan esiin +röyhkeänä iskuna. Mutta vielä hän tarvitsi ikäänkuin hengähdysaikaa ja +kysyi, äänessä pidätettyä uhkaa: + +»Eikö tule rehelliseen kysymykseen rehellistä vastausta?» + +Kauppaneuvos viittasi kädellään kuin ryhtyisi tekemään kauppatarjousta. + +»En pidä suinkaan täysin mahdottomana suositella agenttuuria teille +edelleenkin, jos...» + +»Vai sillä tavalla!» Iivari keskeytti. »Siinä tapauksessa saatte +myöskin kuulla, että tämä mies on menetellyt ja aikoo menetellä +rehellisemmin kuin eräs Mertheneistä parikymmentä vuotta sitten... +Könnin talossa.» + +Hän oli iskenyt umpimähkään, tietämättä edes noiden juttujen tarkkaa +todenpitäväisyyttä. Mutta hän huomasi kyllä osuneensa oikeaan paikkaan. + +Kauppaneuvos oli kohonnut tuolistaan. Hän osoitti kasvot tuhkanharmaina +ovea. Oli tehty teko, jota ei tässä elämässä kyetty korjaamaan. Tästä +alkaen leppymättömät vihamiehet seisoivat mykkinä vastakkain. + +Iivari tunsi vapautuneensa tuskallisesta puristuksesta. Nyt oli selvänä +tie edessä: taistelu, jossa ei tarvinnut aikeitaan peitellä. Se oli +hänen luontoaan. Häneen valahti tyytyväistä, kylmää rauhallisuutta. + +»Niin, vuoden kuluttua on teidän tyttärenne täysi-ikäinen, herra +kauppaneuvos. Hyvästi.» + +Ja Iivari Takala läksi huoneesta kiirehtimättä. + + + + +NELJÄSTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Tänään, eräänä kesän avajaispäivänä, kun on kulunut vasta vajaa vuosi +ratkaisevasta keskustelusta kaupunginhotellissa, järjestetään jo uutta +kerrosta käyntikuntoon Iivari Takalan paperinjalostustehtaalla. + +Tämä oli alkanut viime syyskesällä kaupungin laidalla pienenä +kellarikerroksen verstaana, jossa paperi oli leikattu nyrkkipajassa +taotulla kulmaraudalla ja sitten tehty käsityönä paperipusseiksi ja +kirjekuoriksi. + +Mutta kiirettä oli pidettävä. Paperikartellin toiminta oli vielä siksi +vakiintumatonta, ettei se toistaiseksi kyennyt tappamaan pienyrittäjiä. +Mutta koska tahansa oli oltava valmis tappelemaan eloonjäämisen +oikeudesta. + +Tämä uhka edessäpäin ja mielessä herpoutumaton työn ilo oli Iivari +pannut arvelematta likoon suurimman osan omaisuuttaan ja luottonsa, +jonka saamisessa vankkumatta tuki yhä mahtavammaksi noussut Jänkälä. + +Jo parin kuukauden kuluttua oli tuotettu ensimmäiset leikkaus- +ja stanssauskoneet Saksasta. Nyt oli tehdas ahmaisemassa jo koko +kaksikerroksisen rakennuksen, ja täydellistä kirjekuorikonetta +järjestettiin sen yläkerroksessa käyttökuntoon. + +Jänkälä oli pestannut hänen puolestaan Merthenin kirjekuoriosaston +parhaat ammattilaiset alkavan tehtaan mestareiksi ja työntekijäin +ydinjoukoksi ja tullut itse tuomaan heidät kaupunkiin. + +»No, tässä meitä nyt on... sieviä tyttöjä ja potria poikia, ja me +olemme tulleet sitä varten, että nämä tyttölapset jäivät haikailemaan +sinun perääsi, jotta... pidäkin meitä hyvänä tai... ei sulle kunnian +kukko laula», oli Jänkälä pauhannut. Tytöt olivat tirskuneet ja miehet +olivat lyöneet tuttavallisesti kättä. + +Samalla kertaa oli Jänkälä kertonut omia kuulumisiaan. Hänen +voimalaitoksensa kuparilangat kiersivät pitäjästä pitäjään ympäri +koko Merthenin alueen, ja tämän oli täytynyt laskea pahasti omiakin +hintojaan. + +»Eihän se vielä paljoa, mutta perästä kuuluu enemmän, sano' +torventekijä», oli hän hohottanut. + +Syksypimeässä oli Krookin nuoriherra juoppohulluna kierrellyt hänen +nurkissaan ja sytyttänyt pari lastukkoa tuleen. Olivat lähettäneet +herraparan Ruotsiin parantolaan. Eikä siitä sen kummempaa. Patruuna +oli jo myötyä miestä. Oli tarjonnut sahansa kaupan. Mutta eipä ollut +sovittu hinnoissa. Saa sen vielä konkurssissakin. Ja silloin kupataan +suonta taas Merthenistäkin... muutama sarvellinen. + +»Ei armoa», hän oli toistanut entiseen tapaansa ja lyönyt reiteensä. +»Ja sinä saat... kerran maailmassa pitää lopusta huolen. Mutta +teekin se minun elinpäivinäni, tai konkurssiin panen sinut vielä +kuolinvuoteellani», hän oli lisännyt, kiemurtaen julmaa arpeansa +uhkaavan näköisenä. + +Hänen saarnansa oli taas paisumistaan paisunut. Ja se oli päättynyt +jälleen ennustuksen ja karkean leikin rajamaille: + +»Katso heidän sukujansa! Krookit rehentelivät neljä polvea: kyyppari, +kaksi patruunaa ja juoppohullu... Merthenit kaksi kertaa kauemmin. +Mutta tämä... Albert herra on jo tukehtumaisillaan omiin nahkoihinsa. +Ja siksi, että he ylpeydessään ovat eronneet kansasta, niin +ruotsalaisesta kuin suomalaisestakin... Puolikasolentoja! Ei toista +eikä toista rotua. Isänmaattomia 'outsidereita'!» oli hän karjahdellut. +»Ja jälkeläisiä! Yksi ainoa tytär! Minulla on neljä poikaa ja kaksi +tytärtä, ja muija rivakassa kunnossa. Joo, joo... Otapas oppia, +poikaseni, siinäkin sortissa... + +»Nääpäs, kun tällaisesta tervaskannosta alkaa työntyä vesaa ja +sellaisesta visakoivusta kuin sinä... paisua ne rakkaudenpahkat, niin +jopas nousi sukukuntaa... tytön puolta ja poikarepsikkaa... kymmenet +polvet... sensaakelinmoista sahapukkikarjaa ja patruunaherroja...» Ja +puhe oli taas päättynyt leveään naurunremakkaan. + +Kun Iivari hääri nyt tuossa työläistensä keskellä, joiden joukko oli +kuukausi kuukaudelta karttunut, oli kuin ukko Jänkälän rehevä olemus +olisi ollut läsnä arpisine naamoineen, ympärillään hiottava, räikeä +päivänpaiste. Mutta hänen takanaan, onnellisessa varhaisaamussa, istui +polun ja maantien taitteessa... nurmikolla Vikruutin ukko hymisevine +huulineen ja parranvarjoineen. + +Hän jäi katselemaan akkunasta kohti laitakaupungin autioita kenttiä, +joilla kyhjötti muutamia kuihtuneita, mökintapaisia rakennuksia. Pieni +liejuinen lampare makasi latteana läikkänä rakennusten välisessä +notkelmassa. Se oli kaikki kuin viimeistä jätettä muinaisesta +ruohikkorintaisesta järvestä ja kyläyhteiskunnasta. Se toi mieleen +kotokylän ja Rosina-muorin. Niin, punertava porraskivi ja... +»siipimuurahainen» lähdössä lentoon pientä halkovajaa kohti... ne eivät +myöskään hänen sydämestään koskaan kadonneet... + +Mutta niiden ja kaikkien onnellisten muistojen yläpuolella oli hänen +uuden tulevaisuutensa näky. + +Tuon lätäkön hän kuivaisi olemattomiin. Ei! Se tehtäisiin työläisäitien +ja lasten leikkikentäksi, jonka keskellä on kirkasvetinen +pienoisjärvi uittaa laivoja ja katsella kuvajaistaan. Noiden mökkien +paikalle... puhtaat työläisasunnot! Kullekin perheelle omansa, +kaksine-kolmine kamareineen, ja pihan puolelle perunamaata ja taikka +vihannesviljelystä. Orapihlaja-aita ja koivut tonttimaitten ympärille. +Ja omenapuita akkunan alle. Ja tästä, tältä paikalta laajenevat +tehdasrakennukset ylpeässä kaaressa kaupungin laitaa. Ne nousevat +kuin linnoitukset muuta maailmaa vastaan. Se on heidän kaupunkinsa, +työläisten ja hänen... Eikä sinne pistä päätänsä... ei herrat eikä +narrit. + +Iivari Takalan rohkeudella ei tänäpäivänä ollut rajoja. Nyt... +vihdoinkin oli hän onnistuva, tulkoon taisteluita mitä tahansa. Hän oli +ottanut oppia entisistä ja oli nyt oma herransa. + +Ainakin erään köyhyydestä nousevan miehen pahimmista kirouksista hän +tunsi heittäneensä niskoiltaan: kehnon seuran... vouhottelevat narrit +ja kavaltelevat lurjukset, joiden kanssa hänen oli täytynyt näihin +saakka olla yhteisyrityksissä. + +»Narreja ja lurjuksia voit käyttää hyväksesi ja käskeä, kun olet +heidän yläpuolellaan, et heidän vertaisenaan», oli hänen nykyinen +perusajatuksensa ja koko hänen toimintansa ojennusnuora. + +Ja nyt hän on noussut sen varassa jo toiseen kerrokseen. Kohta käy tämä +rakennus ahtaaksi. + +Täytyy rakentaa oikea tehdasrakennus. Ja sitten... tuo hänen +_kaupunkinsa_! + + + +2. + + +Iivari on palannut kaupunkiin. Selailee postia konttorissaan. + +Hän ei ole enää viime viikkoina tottunut odottamaan rakastetultaan +kirjeitä. Mutta se ei ole tehnyt häntä levottomaksi. + +»Yrittävät tietenkin kaikkensa häntä vangitakseen ja saattaakseen... +unohtamaan», oli hän naurahtanut onnellisena. »Vielä muutama viikko ja +hän kutsuu minut noutamaan tai tulee itse, äkkiä, keskellä yötä, kuten +kerran... pimeimmässä syksyssä...» + +Hän vavahtaa ilosta. Sittenkin... kirje häneltä! Pääkaupungin leima? +No, niin... mitäpäs siinä... + +Kirjekuori murtuu. Hieno paperi kahahtelee. Alkusanat... 'Herra Takala'! + +Lukija tuntee jaloista asti nousevan jotakin kylmää. Veri pakenee. +Musta verho häivähtää silmien editse. Ne näkevät taas. Tavattoman +kirkkaasti. Kirjaimet ovat kuin liikahtaneet paperista irti: Ne +seisovat tuossa... olemattomalla pinnalla, liikkumattoman selkeinä. Ne +työntyvät hänen tajuntaansa itsestään, melkeinpä ilman lukemista, sana +sanalta, järkkymättömässä sarjassa. + + »Olen lähdössä ulkomaille unohtaakseni sen häpeän, että olen + kokemattomuudessani luottanut Teihin rehellisenä miehenä. Muutama + päivä sitten on vihdoinkin minun silmäni avattu. Ja ne ovat nähneet + epärehellisen onnenonkijan kasvot. Liian raskasta olisi kuvata tuota + onnettomuuden hetkeä. Katson vain velvollisuudekseni ilmoittaa, että + me kuulumme kahteen vastakkaiseen maailmaan, joita ei voi enää koskaan + yhdistää mikään voimamaailmassa. + + Verna Merthen. + + P.S. Toivon ettette yritä minua lähestyä minkään syyn tai + selittelemishalun varjolla. + + Epärehellisestä teosta ei puhdista mikään, vaikka olisikin pelastunut + siitä ulkonaista rangaistusta kärsimästä.» + +Iskun saanut mies haparoi hetken pimeässä. Mutta aivoihin keräytyi +nopeasti selvä kuva tapahtumasta ja sen aikaansaajista. Thure +Gavelius... Tuure Kunnar! Hänen vahingoniloiset kasvonsa työntyivät +pimeydestä häntä vastaan. Niin, juuri hän! + +Iivarin ajatukset pysähtyivät ihmettelemään, kuinka helposti murskataan +ihmisen elämä. Ei muuta kuin ovela kertomus, satakunta sanaa, joista +yhdeksänkymmentäyhdeksän on valhetta, ja elämästä tietämättömän sydän +kauhistuu omaa rakastettuansa... + +Hän ei tarvinnut edes päätelmiä. Hän näki näkemällä miten kaikki oli +tapahtunut. Tuossa oli juonittelun näyttämö, ja hän itse oli täällä... +ulkopuolella, katsomossa. + +»Mutta siellähän on pelissä koko minun elämäni... rehellinen nimeni ja +rakastettuni!» heräsi äkkiä hänessä tarmokas tahto. + +Taas sotkeutuivat hänen ajatuksensa. Kumpi niistä... nimestä +ja rakkaudesta, oli suurempi puoli? Vai olivatko ne toisistaan +erottamattomat? Ei, ei! Jossakin syrjässä, autiossa huoneessa makasi +hänen rakastettunsa sairaana ja kuolevana omasta syystään... Se oli +jotakin epätodellista, tällä hetkellä käsittämätöntä. Hän ei jaksanut +mennä edes katsomaan. »Sinä heikkouskoinen», vaikeroi vain syytöksenä +hänen sydämessään. + +Mutta tuossa, hänen edessänsä, kasvoista kasvoihin, oli hänen +parjaajansa. Se oli ehdottoman todellista. Elävä konna! Kullakin +olkoon oikeus kieltää toiselta rakkautensa. Mutta kenelläkään ei +ole oikeutta... leikkiä toisen rehellisellä maineella... ei ole. Ja +yhtä vähän... on kenelläkään oikeus edes ajatella rehellistä ihmistä +kunniattomaksi. Niin, ei hänelläkään! Ja kaikkein vähimmän hänellä, +jonka rakkaus ei ole parjausta parempi... + +Iivari veti esiin kellonsa äkkinäisellä liikkeellä. Ooh, yöjunaan oli +vielä aikaa. Sellaista ajanmäärää tuntui mahdottomalta kestää. Mutta +sen alitse oli kuljettava vaikka konttaamalla, laahaten ja polvet +verillä. Valhe oli tuhottava. + + + +3. + + +Valvoneena, jäsenet tyhjinä seisoo Iivari Takala vielä puoleksi +autiolla satamalaiturilla. Hän on käynyt matkatoimistossa ottamassa +selvää matkustajista. Juliana ja Verna Merthen. He matkustavat tänään. + +Hänen on tullut parempi olla. Ennätti ajoissa. Kaikki voi olla vielä +pelastettavissa. + +Tässä oli varminta odottaa. »Tuossa he astuvat ajoneuvoista», Iivari +kuvittelee. Verna kääntyy kohti tullihuonetta. Siinä hän astuu esiin +ja sanoo: »Tämä kirje on valhetta.» Se on se avain, jonka voimalla hän +astuu rakastettunsa sairaskammioon, avaa sen ikkunat ja jää seisomaan +hänen vuoteensa ääreen. Sääli, voitontunne ja pisara kostoa ovat yöllä +sekoittuneet hänen vereensä. + +»Sinä heikkouskoinen», hän näkee itsensä toistamassa rakastetulleen, +joka itkee ilosta ja häpeästä. + +Keikaroivat näyttelijät ja esikoisteoksensa julkaisseet kirjailijat +alkavat saapua. Kuuluisa laulajatar tulee rakastajineen, jolla on +paljon hommaa matkatavaroista. + +»Kreivitär ja lakeija», hymähtää Iivari puoliksi tiedottomasti. + +Liikemiehet saapuvat lähinnä lähtöaikaa. Liikkuvat tottuneesti ja +kiirehtimättä. + +»Jospa he myöhästyisivät! Tai... Verna on muuttanut aikeitaan?» tulee +hätäisenä toivona odottajan mieleen. Tässä seisoskeleminen alkaa tuntua +alentavalta. Minuutit käyvät yhä ärsyttävämmiksi. Eikö tämä toisten +ovilla odotteleminen koskaan lopu hänen elämästään? + +Kysymys kiertää haikeana mielessä. + +Kahdet ajoneuvot! Edellisissä istuu kaksi naista. Astuvat alas. Verna +ei vielä huomaa odottajaa. Nyt hän kääntyy! Ja Iivari astuu askelen +eteenpäin. Mutta toisella askelella hän nauliutuu paikalleen. Sillä +Vernan kasvoilta ja koko olemuksesta havahtuu ääretön suuttumus. +Harmin pilvi häivähtää ensi hetkessä yli kasvojen. Se katoo samassa. +Ja sijalle tulee jäätävä jäykkyys, joka näyttää uuvuttavan hänen +ruumiinsakin. Hän ei liikahdakaan eikä horjahda. Silmät vain +tuijottavat yhtä ainoata ilmettä: »Vieläkö tännekin! Eikö heillä ole +edes sen vertaa kunniantuntoa, että pysyisivät loitolla... omassa +häpeässään?» + +Iivari saa ajatuksen, että Verna kaatuu pyörtyneenä maahan, jos häntä +vielä askelenkin lähestyy. Hänen äskeinen oikeudentuntonsa vaatimus on +lakannut kuulumasta. Mitä hän oli tahtonut, tuntui nyt toivottomasti +lakastuneelta. Vain uuvuttava tuska kaiken mahdottomuudesta oli jäänyt +jäljelle. Se painoi joka puolelta eikä päästänyt eteenpäin eikä +pakenemaan. + +Takimmaisista ajoneuvoista kiirehti insinööri Gavelius kohti naisia. +Näytti ottavan neiti Mertheniä käsivarresta. Tämä kääntyi tulijan +puoleen kuin... pelastettuna. + +»Hyvin on kaikki. Parasta paremmin!» heräsi ylpeä ajatus Iivarissa. +Hän läksi. Kulki heidän ohitseen, keneenkään katsomatta. Hänet oli +puistattanut hereille inhoittava muisto, joka oli taas, yht'äkkiä, +tullut eläväksi. + +»Parasta paremmin...» hän toisteli kulkiessaan poispäin. »Nilla +Mäenpäät kylänpojan kainalossa ja 'laukkuryssät' maantielle, Merthenin +tyttäret... Tuure Kunnarien käsivarressa ja... 'kavaltajat' katuojaan.» + +Tässä kaikessa ei Iivari Takala nähnyt enää oikeastaan mitään +kummallista. + +Elämä oli jo kyllin monta kertaa ollut hänelle väärinpelaaja alhaisinta +lajia. + + + + +VIIDESTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Tietenkin oli Artturi Toikan lopullinen rikkaus ja onni läheisessä +suhteessa suuriin maailmantapahtumiin. + +Ensiksikin oli täytynyt syttyä maailmansodan, joka tarjosi hänen +agenttuurilleen sata kertaa moninaisemmat mahdollisuudet kuin kitsas ja +laiska, nerollisia temppuja halveksiva rauhanaika. + +Hänen mielilauseensa olikin näihin aikoihin: + +»No jaa, onhan sitä ajeerattu ja jupileerattu, mutta nyt sitä +kulasseerataan. Ja se on herrojen muotia se!» + +Sitäpaitsi oli Ford Motor Companyn T-mallin täytynyt levitä Suomeen +saakka, ennenkuin hän oli saattanut nousta sille vastuunalaiselle +valtaistuimelle, jolla hän tänäkin hetkenä istuu, ajaessaan +illankajoisella valtatiellä oman autonsa ohjauspyörässä. + +Hän ei nyt kerta kaikkiaan ollut voinut sietää, että suurliikkeiden +matkustajat olivat ruvenneet hyräyttelemään hänen kievarinkaakkinsa ohi +komeilla autoillaan. + +Tällä kertaa herra Toikka on paluumatkalla maaseudulta. Ja hänellä on +kiire, sillä hän aikoo ennättää vielä tänä iltana suuriin juhliin, +joihin Kalle Hoppa on kutsunut kaupungin koko liikemiesmaailman ja +tietenkin hänet... Artturi Toikan. + +Mutta ajelijan ajatukset pysyivät kiinni äskeisen matkan vaiheissa. Se +oli ollut ensimmäinen autolla tehty varsinainen kauppamatka. Ja se oli +ollut ihmeellinen! + +Sanoa noin vain sivumennen, kauppatuttavien ihmetellessä: »Ihankos se +Toikka omalla autollaan?» sanoa rauhallisella äänellä: + +»Se nyt on sillä tavalla, ettei nykypäivien liikemies jouda enää +kievarikyydillä kitkuttamaan. O-on, onhan se käypä mööpeli...» + +Hevoskaakki kammersi vastaan ylämäessä. + +»Voi, sun peeveli!» Oli melkein punastuttaa. Ikäänkuin hän itse, se +entinen Artturi poika, olisi istunut tuolla koninrattailla ja kurkannut +taakseen naama suuttumukseen asti ärtyneenä pelkästä kateudesta. »Eikö +tässä nyt koskaan pääse irti siitä... entisestä itsestään!» Hän totesi +taas jos kuinkakin monetta kertaa elämässään kärsivä ilme kasvoillaan. + +Hänen täytyi kaunisäänisellä hyräilyllä ikään kuin tuhota menneen +mitättömyydenaikansa muistotkin. Eikä hän enää vahingossakaan +lauleskellut sellaisia hassutuksia kuin »Reilingit reilaan» tai muita +kevytmielisyyksiä. + +»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia...» oli menneistä +lempilauluista ainoa, jonka hän tällä matkalla oli katsonut +moraalilleen sopivaksi. Ja se se oli nytkin sujahtanut säveliksi. Mutta +miten ollakaan... Parhaillaan sitä hyräillessään hän töksähytti äkkiä +jalkansa jarruun. Ei sopinut... enää sekään! + +Herra Jumala! Hänhän oli kihloissa. Sehän oli ollut koko loistavan +matkan kummallisin tapaus... Ja auton syytä sekin... tietenkin! + +Metsänrinnasta heittyivät somasti varjot tien yli. Ja hän muisteli +kihlaantumistaan, josta hän ei oikein vieläkään tietänyt, iloitako vai +surra. + +Oli istuttu kauppias Piimin puotikamarissa ja tehty kauppoja. Olipa +vähin maisteltukin. Ja tytär oli tullut tuomaan kahvia. + +Silla neiti oli sitonut hoikalle varrelleen kuultavaksi tärkätyn +pikkuruisen esiliinan. Ja oli muutenkin saanut ikäänkuin nuorekasta +punaa poskipäilleen. + +»Onpas arvannut tuokin», muisti hän ajatelleensa, »tulevan näitä +parempia herroja... Ja siinä se nyt törröttää kuin perhosensiipi +aidanseipäässä», hän oli kaiken lisäksi itsekseen häijyillyt. Sillä +hän oli muistanut siihenastisia tapaamisia, jolloin neidin vyötäisillä +olivat olleet mitkä arkiryysyt kulloinkin. + +Ääneen hän oli sanonut: + +»No jaa... kuinkas se Zilla neiti on voinut?» Noin vain... +välinpitämättömästi, kuten ainakin kysyy arvokas herra pahaiselta +tyttörievulta. + +Artturi Toikka voisi vannoa tälläkin hetkellä, ettei hän ollut hautonut +mitään kosimisaikeita. + +Mutta olipas tullut sittenkin juhlan loppunumeroksi, keskellä yötä, +autoretki tyttären kanssa. + +Muistelija pinnistää taas aivojaan. Varsinaisia kosimissanojaan hän ei +muista. Mutta joka tapauksessa oli aamulla tietänyt Piinun ukko ja koko +talo, että he olivat menneet kihloihin automatkalla. Ja siinä se oli +ollut! »Siunausta vaan nuorille», isäukko oli hokenut moneen kertaan. + +Lähdettyään oli sulhaspoika ajanut lauluttomana pitkät matkat. +Varsinkin hänen morsiamensa poikkinaiset etuhampaat olivat häirinneet +hänen tunnelmaansa. + +Mutta Artturi Toikan luonnolla ei kyetty olemaan kauan murheellisia. Jo +penikulmat taaksepäin, eräässä mäentöyryssä, hän oli saanut loistavan +ajatuksen: + +»Mutta... onhan sillä rahaa. Niillähän sitä teetättää... tekohampaat +vaikka platinasta ja kullasta...» + +Ja kun hän nyt taas oli kerrannut tuon tapauksen muistissaan +ja päätynyt uudestaan tähän lohduttavaan tosiasiaan, tunsi hän +todella olevansa rehellinen ja vakaa sulhasmies. Eikä oikean laulun +löytämisestä ollut enää mitään vaivaa. + + »Ja Hämeen valkotukkainen, + tuo sinisilmä neitonen...» + +hän lauloi hartaalla äänellä lähetessään kaupunkia. + +Sen äärimmäisellä laidalla sijaitsi Iivari Takalan tehdasalue. +Työläisasuntojen ryhmät, varastohuoneet ja kolmikerroksinen +tehdasrakennus muodostivat komean uudiskylän, jonka teillä käyskeli +kansaa melkein kuin kaupungin kaduilla. + +Mutta Artturi Toikka jatkoi yhä jaloa lauluaan. + +»Mitäpäs tässä... tutun miehen valtakuntaa», hän ajatteli tuntien taas +pitkästä aikaa itsensä melkein tasavertaiseksi tehtailija Takalan +kanssa. + + + +2. + + +Kalle Hopan kristallikruunuissa on tuhottoman paljon sähkövaloja. +Koko huoneisto on räjähtäneillään räikeästä valopaljoudesta. Eikä +ihmekään. Sähkövalo ja reklaami ovat hänen mielestään kaiken nerouden +vertauskuvia. Reklaamimestarina hän on kietaissut itsellensä rikkautta. +Mutta hän on tänä hetkenä myös kaupungin upeimman kino-teatterin +omistaja. Ihmisjoukot seisovat jonoissa sen sähkölamppusarjojen alla, +jotka palavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ne juoksevat hänen +paperikauppansa lukemattomissa osastoissa, koska ne ovat kirjavanaan +räikeitä värejä ja sokaisevaa sähköä. Ihmisille pitää antaa koreutta ja +prameutta. Eikä hän hiota minkään muun menestymiseen afäärielämässä. + +Mutta isännänhuoneessa on amerikkalaisissa kirjahyllyissä lasiseinien +takana suuret joukot antikvaarista kirjallisuutta. Kuluneita, hienoja +nidoksia, laajaselkäisiä harvinaisuuksia ja vanhan kirjapainotaidon +mestaritöitä. + +Se on kaikki hänen nuoruudenaikansa rakkautta romaanien ihmeellisiin +tarinoihin. Ikäänkuin hänen sydämensä, joka ei kuulu kenellekään +toiselle. Mutta tämä hänen taiteilijaverensä, joka kaupassa loisti +reklaamin huutavissa väreissä, se oli aina himoinnut myös jotakin +arvokkaampaa... henkistä _maineikkuutta_, joka vastaisi hänen +nuorukaisaikansa »puhdasta hengenjanoa», kuten hänellä oli tapana sanoa. + +Ja tänään, tänä iltana hän juhli sen saavuttamista. Hänet oli kerta +kaikkiaan valittu kaupungin teatterin johtokunnan jäseneksi. Tämän +vuoksi hän liikkuu vieraittensa joukossa pieni nenä loistaen leveällä +naamallaan. Ja kun hän seisahtaa keskelle laattiaa, ovat hänen väärät +säärensä tanassa kuin ennenmuinoin juhlakentällä ravintolapöydän +takana. Tosin on hänen vatsansa siitä ajasta ikäänkuin vieraantunut +hänen muusta olemuksestaan. Mutta yhtä kärsivällisen ylpeä on hänen +taiteilijasielunsa. + +Erikoisen kohteliaasti hän käväisee keskustelemassa teatterilaisten +joukossa, jossa teatterinjohtaja Sarvas, nuori kirjallinen maisteri, +katselee pystynokkaisena ympärilleen. Näyttelijättärien ensisankarina +näyttää olevan eräs komeannäköinen mies, jolla on kiharat viikset ja +pujoparta, rohkeasti nouseva otsa ja avonaisissa silmissä yhtähyvin +naistenvalloittajaa kuin reipasta urheilijaa. Hän on kaupungin +verkatehtaan toimitusjohtaja Janne Kyöstilä, joka on alkanut +juoksupojasta ja noussut aste asteelta vaikutusvaltaiseksi herraksi. + +Naiset näyttävät ihastuneilta hänen leikinlaskuunsa. + +Mutta Artturi Toikka elehtii nokkelana iloisen ryhmän ja viinipöydän +väliä ja keksii sujuvia kohteliaisuuksia ojennellessaan tuolien takaa +maljoja näyttelijättärille. + +Herrainhuoneessa istuu keskeisimpänä Konsta Jänkälä peikonnaamoineen, +ja hänen äänensä on kuin kallion räjäyttelemistä verrattuna toisten +tasaiseen keskusteluun. + +Hiljaisella äänellä sanoo sanottavansa nahkatehtailija Aaro +Kaikari, joka tuskin lainkaan on muuttanut entistä karvarimestarin +hahmoaan. Ruskea kokoparta lepää paksuna rinnalla. Ja vaatteet ovat +yksinkertaisuudessaan jollakin tavalla vanhanaikaiset. Enimmäkseen hän +vetelee vain partaansa, kun Jalo Laaksonen, kenkätehtailija, väittelee +kireällä äänellään. + +Keskustelu liikkuu yltyvässä lakkoilussa ja viikolta yhä uhkaavammissa +kapinaliikkeissä. + +Mutta rouva Hoppa liehuu valtavana, silkissä kahisten ja +suurimumpulaista kaulaketjuansa lakkaamatta sormeillen rouvasväen +puolella, jossa rouva Kaikari, pieni ja pirteä nainen, juoruilee +kerkeimmällä kielellään. + +Syrjässä, herrasmuotisen rouva Laaksosen takana, istuu yksin Siviä +Syrjänen yhä tyttömäisessä leningissään. Sali on luonnottoman kirkas, +mutta hänen ympärillään on luopumaton varjo. Hänessä on nuoruus +katkennut kesken ja nyt palaamattomasti. Lemmikinsini on kulunut +silmistä kokonaan. Jäljellä on vain ilmeetöntä värittömyyttä, joka +on yhtähyvin harmaata kuin haalistunutta sinistäkin. Vain niiden +yläluomissa ja kulmallisilla on enää ilmettä: pelästynyttä arkuutta ja +ehkäpä... jotakin järkevyyttä. + +Kasvojen piirteet ovat nuoret, mutta ne ovat kelmentyneet ja +suupielessä on katkera ryppy Iivari Takala oli tietämättään hänet +surmannut. Kun oli tullut tieto Verna Merthenin ja Thure Gaveliuksen +äkillisestä häidenvietosta, oli Siviä neiti pyrkinyt lohduttamaan +isäntäänsä. + +Oli ojentanut kätensä ja ikäänkuin vahingossa koskettanut hänen +hartiaansa. + +Mies oli nostanut julman näköisenä kasvonsa ja sanonut karkeasti: + +»Turhaa. Kyllä koira haavansa nuolee.» + +Ja kun Siviä oli yrittänyt pyydellä anteeksi, oli hän lisännyt vielä +hirveämpää. + +»Ei se ainakaan miedoista lääkkeistä parane», hän oli ähkäissyt +halveksivasti. Niin ainakin Siviä neiti oli sen käsittänyt. Ja siitä +alkaen oli hänen ympärillään ollut tuo surullinen varjo. + +Pieni hauraslehtinen puu oli joutunut pimeäoksaisen kuusen katveeseen. + +Mutta neiti Syrjänen odottaa tänäkin hetkenä vain isäntänsä saapumista. +Hän on myöhästynyt. Läpi naisparven kieltensorinan Siviä kuulostelee +jännittyneenä ovikellon soittoa. Ja hänen korvansa ovat herkistyneet +kuin mustasukkaisen aviorouvan, joka kuuntelee ovien takana. + +Jänkälän ääni alkaa pauhata viereisestä huoneesta, kuin yrittäisi hän +voittaa konehuoneen jyskinän: + +»Tietävätkös, veljet, millä tempulla Takala iski eripoikki +kirjekuoriherrojen renkaan?» + +Siviä alkoi kuunnella hartaana kuin juhlapuhetta. Sillä hän ei osannut +vieläkään ajatella, ettei se olisi ollut heidän yhteistä taisteluansa. + +»Nähkääs», jatkoi Jänkälä, »rengasherrat aikoivat ensin kuristaa kolme +muuta suomalaista pienyrittäjää ja sitten vasta Takalan, joka näytti +niinkuin vähän suuremmalta käenpojalta. Ja saivatkin ne polkukaupalla +konkurssin partaalle. Silloin teki temppunsa Iivari poika. Osti salaa +hätääntyneiltä kavereilta koneet, mutta antoi niiden käydä edelleen +entisten omistajain nimissä. Rengasherrat ihmettelemään: 'Sehän nyt +on piru, ettei tässä saa nitistetyksi hengiltä enää suomalaista +kärpästäkään!' Ja rupesivat pääskysherrat pieneen kuorolauluun +käenpojan kanssa. Nyt löi Takala valttinsa pöytään: 'Niin ja niin monta +konetta, hyvät herrat!' No, mitäs... herrat nielaisivat kiireesti +ja melkein mielissään karvaan palan, joka oli paisumaisillaan +nielaisemattomaksi, kun olivat päässeet yhdellä iskulla irti kaikista +muista kilpailijoista. Ja Iivari Takalasta tuli kartelli-herra. Sillä +tavalla...» + +»Konkurssihaaska», ärähti kenkätehtailija. + +»Äläs mitä... miten kävi kolmen tappiolle joutuneen?» selitti Jänkälä. +»Yksi pääsi kartellin toimitusjohtajaksi, ja kaksi muuta oli säästynyt +konkurssista. Tällä tavalla oli tunkeutunut kaksi suomalaista miestä +ruotsalaisrenkaan sisäpuolelle. Ja mikä tappelu se sellainen on, jossa +ei ole edes haavoittuneita! Vai konkurssihaaska? Sotaherra, sanon minä! +Ja tiedättekö, paljonko maksoi se taistelu rahassa Merthenille ja +kumppaneille? Lähes satatuhatta kultamarkkaa! Ja meille siitä tuskin +neljättä osaa...» + +Kuului hämmästyneitä huudahduksia ja vastaväitteitä. + +Samassa kuulee Siviä neiti sivultansa rouva Kaikarin äänen, joka +juoruilee jollakin sisämaan murteella, salamyhkäisesti, somat +nenänniiskutukset mukana: + +»Mutta siitä se vasta paisuu kuuma paikka... Kun se insinööri, se +Merthenin tyttären mies, onkin kuulemma ihan maailmanlopun renttu, +ja Verna-rouva on karannut isäpappansa luo, ja kauppaneuvos hieroo +tyttären puolesta erojaiskauppoja. Jotakin siinä on muutakin takana. +Sanokaa mun sanoneeni...» + +Siviä neidin kasvoille oli läimähtänyt tuskallinen kuumotus. Hän nousi +hätääntyneenä paetakseen huoneesta. Mutta takanaan hän kuuli vielä +rouvien supinaa ja myönnyttelevät sanat: »Eipähän se vanha rakkaus +ruostu.» Ja sitten moniäänistä kikatusta... + +Siviä neiti puuteroi eteisessä poskipäitään. + +Juhlan isännän kasvot olivat tällä välin menettäneet jotakin +juhlailmeestään. Niissä oli hermostunutta myrtymystä. Meni mihin +seuraan tahansa, Takalasta ja Takalasta... ihankuin ei muusta enää +osattaisikaan keskustella. + +He olivat kyllä jo aikoja sopineet vanhat vihat. Eikä hän kaunaa +kantanut... Mutta luuli hän nyt sentään olevansa tämän juhlan sankari! +Vai kuka tässä oli valittu johtokunnan jäseneksi, ja kuka tässä juhlat +tarjosi? Hän, Kalle Hoppa, joka tahtoi puhua taiteen korkeista asioista +ja siitä kansallisen kulttuurin suuresta voitosta, jota tässä juuri +juhlittiin. + +Isäntä kimposi äkeissään teatterilaisten seuraan. »Miten intresanttia!» +»Oo, kuinka intresantti mies!» näyttelijättäret huudahtelivat. Ja +Artturi Toikka laski kuin päätökseksi tuolin takaa: »O-on se... +aika poika Kokkolasta! Ja on sitä yhdessä ajeerattu ja souvattu. +Perustettiin kerran yhdessä haulitehdaskin. Ja hyvin se nousi ja haulit +tippuivat satamalla. Tosin sillä kertaa sattui kalkyleeraukseen ja +konjunktuureihin sellainen pikkuruinen hama...» + +»Oo, miten intresanttia!» huudahti taas näyttelijätär. + +»Mutta paljonkos se meille», Artturi innostui. »Pieniähän ne on +silakat herrojen joulupöytään...» Ja hän nauraa kikatti huumaantuneena +näyttelijättären korvaan. + +Isäntä yritti kääntää keskustelun vakavammalle laadulle. + +»No, jaa, herra tirehtööri», hän lausui maisteri Sarvaalle, »meidän +ohjelmistomme nostetaan nyt tietenkin uudelle, niin sanoakseni +supliimitasolle...» + +»Kuinka niin?» maisteri kivahti. + +»Niin, tuota... minulla on nähkääs omia ajatuksia vähän niinkuin... +Taaliankin taiteesta... Jotakin äärettömän synkkää, kuten 'Makpetti' +tai sitten... tanssia, trikoosukkia, supretteja, krisettejä...» Ja +tässä kohdassa hän kumarsi näyttelijättärille. »Sanalla sanoen sähköä, +heijastajia, äärettömän iloista, kuten esimerkiksi... tuossa 'Kahden +miljoonan perijättäressä'. Toisin sanoen... 'ei mitään välimaata', +kuten norjalainen Ibsen sanoisi. Katsokaas... Strindbergit ja muut +tuollaiset, miten sanoisin... romanttisen sydämen häiritsijät, niin... +etten sanoisi rienaajat...» + +Tässä hän äkkiä pysähtyi. Maisteri katsoi häneen lasiensa takaa kuin +pirullinen kärppä kivenkolosta. + +»Niinpä niin», käänsi Hoppa, »pääasia tietenkin on ylimalkaan... +kansallisen taiteen ja kirjallisuuden...» + +Ovikello soi. + +»Jaha, jaha...»isäntä ehätti ja kiirehti eteiseen. + +Iivari Takala astuu sisään vaiteliaan näköisenä. + +Hän on näinä vuosina muuttunut hieman raskaammaksi vartaloltaan. +Päättäväisten tekojen yhtämittainen pakko on kiristänyt juonteita +poskipäitten alapuolella. Suurimmalle osalle kasvoista on ikäänkuin +satanut tuhkaa. Iho on tummempi entisestään. Mutta leveä otsa on yhä +liikkumattoman puhdas. Eivätkä hänen silmänsäkään näytä menettäneen +mitään valoisasta rohkeudestaan. Ne katselevat ympärilleen melkein +huolettomina, hänen kiertäessään salin kautta herrojen puolelle. + +Tavatessaan Jänkälän hän sanoo ensi sanoikseen: + +»No, nyt on sitten meilläkin, ensi kerran... oikea lakko.» + +Kuuluu ihmettelyä ja sadattelua. + +»Työväen lähetystö oli juuri luonani», Iivari lisää. + +»No — neh!» alkaa Jänkälä. »Siinä sitä ollaan. Työmies syö tässä maassa +omaa lihaansa, suomalaista isäntäänsä, joka on lähtenyt taipaleelle +hänen naapurimökistään, mutta suuria ruotsalaisherroja se kumartaa. +Koiramaista! sanon minä...» + +»Älä tuhlaa ruutia, veli Jänkälä», Laaksonen tokaisi, »ei se ole sen +juhlallisempaa kuin ryssäläistä svabodaa, joka on vallihautaporukoista +levinnyt kaikkialle eikä vain meitä vastaan». + +»Ooho, etkös sinä sitten ole osannut lukea lakkotietoja? Siitä +asti, kun työväki on järjestynyt, on se lakkoillut etupäässä +suomalaisilla työmailla, mutta jättänyt melkeinpä rauhaan suuret +ruotsalaiskapitalistit. Ja mikä on ollut tästä seurauksena? Me +suomalaisnousukkaat, joiden kämmenistä ei siliä koskaan työläiskänsät, +me taomme nyrkkimme koko suomalaisrahvaan puolesta muukalaisherrojen +linnanportteihin, mutta saamme niskaamme oman kylän ryysypekat, joiden +pitäisi tapella kylki kyljessä rinnallamme. Niin minun järkeni sanoo, +vaikka kaavailisivat Marxit ja Kautskyt mitenpäin katkismuksiaan. +Meillä on omamme, eikä siinä sanota: 'Köyhälistö ja herrat', vaan... +suomalaiskansa ja muukalaiset raharuhtinaat. Niin, niin, väännä vain +naamasi piruserkkusi malliin, tällä kansalla on tällä kertaa kaksi +tautia: ryssäläinen svaboda on sen verenmyrkytys ja ruotsalaisherrojen +henki sen keuhkotauti. Ja ne ne tappavat suomalaiskansaa lakona, +niin työläistä kuin isännän näköistä. Mutta... mitäpäs minä +tässä saarnaamaan... Jumalantauteinahan ne niitä pitävät... sekä +sivistysherrat että moukat...» Jänkälä vetäisi sikaristaan hirvittävän +pöllysauhun ja jäi istumaan muristen itsekseen kuin yksinäinen karhu. + +Nahkatehtailija Kaikari oli vedellyt hiljaisena partaansa. + +»Eivät ole, nähkääs, _tähän asti_ työläisten voimat riittäneet +suurkapitaalia vastaan. Mutta nyt kun niiden pitäisi nitistää koko +maailma matruusien kanssa, niin tuota... älä sinä Jänkälä sure... saat +kyllä ne suuret herrat meidän kanssa samaan liemeen. Ja sittenkös +meistä tulee 'pestapruurit' yhteisellä aprakkatiellä...» hymähteli +partaniekka. + +»No, kerjuupelissä ne nyt ainakin saisivat päihinsä», Laaksonen +naurahti. + +Samassa oli Jänkäläkin leikissä mukana: »Äläs mitä... mutta me kun +ei kerjätäkään. Sinä, Laaksonen, otat taas kämmeniisi pikilangan ja +lestin, minä rupean masuuni-piruksi. Tuo Kaikari rupeaa haistelemaan +parkkitiinujansa. Ja Iivari poika lyö selkäänsä rihkamalaukun ja jahtaa +piikalikkoja. Ja Hoppa-Kallekin mitä tehnee paakaripullia. Mutta nuo +Krookit, Vargenit ja Merthenit? Mitä ne osaisivat? Kerjurinyytti +herraskepin pumpulaan tai parhaassa tapauksessa... kyypparinfrakki +niskaan. Niin että... ero meistä sekä tässä että tulevassa +paratiisissa...» Ja hän nauroi niin hyvillään, että mustat laikat +paistoivat poskilla kuin paistikasperunat. + +»Oikein, veljet», alkoi Iivari, »ei tässä tarvita muuta kuin reipasta +leikkiä. Koko tuo lakko ei kestä huomista tai ylihuomista kauempaa. +Ketkään eivät paremmin tiedä kuin minun työmieheni, että näinä vuosina +ei minulla ole ollut muuta iloa kuin rakentaa heidän kanssaan yhteistä +elämää. Olen asettanut yrityksemme pari kertaa kukistumisen vaaraan +kiirehtiessäni työläisasuntojen rakentamista. Joka kerta, kun olen sen +kyennyt tekemään, olen iloinnut enemmän kuin he. Ja he ovat sen nähneet +ja sen tunnustaneet. + +Puhuja keskeytti hetkeksi. Näytti siltä kuin hän olisi epäillyt +paljastaa parhainta ajatustaan. Mutta hän ei voinut muuta kuin jatkaa +avomielisesti ja läheisesti: + +»Eivätkä he ole vain _sitä_ nähneet. Minä olen ollut heille +kiitollinen...» + +Kenkätehtailija naurahti kuivasti. + +»Niin, minä olen ollut heille kiitollinen siitä, että olen... ensikerta +elämässäni saanut tuntea itseni samanarvoiseksi toisten kanssa. Pienet +lajittelijatytöt ovat oppineet minulle puhumaan kuin vanhemmalle +veljelleen, joka on hankkinut heille työtä ja vähän huvituksiakin. +Ainakin olen nähnyt sentapaisen pilkkeen heidän silmistään. Eivätkä +he ole tietäneetkään mitä he ovat sellaisilla katseilla minulle +antaneet. Sen ainoan elämänilon, mikä minunlaisessani kohtalossa on +mahdollista saada... Ja ne miehet, jotka ovat olleet mukana yrityksessä +alustapitäen, he ovat puristaneet monet kerrat kättäni, niin että siinä +on tarvinnut olla tottavie laukunkantajan koura panna vastaan. Ja minä +olen lyönyt heitä olalle, niin että ovat horjahtaneet ja ruvenneet +kiroilemaan, peittääkseen hyvää sydäntään... Ymmärrättehän, että me +emme viitsi pitkälle juosta tämän tolkuttoman villityksen perässä. +Takaan, että me ryhdymme töihin huomenissa tai...» + +Kuuntelijat olivat kaikki hiljentyneet. Ja vähältä piti, ettei Jänkälä +alkanut vetistellä. Ainakin hänen poskiarpensa värähteli liikutuksen +kourissa. + +Mutta salin puolella oli paisunut hälinä ja melu. Rouvien äänet +kimittivät ja kikattivat, voivottelivat ja venähtelivät pitkään nauruun +kuin puhalluksissa olevat harmonikat. + +Ne kiertelivät kattoon saakka, yli Artturi Toikankin terävän +lallatuksen ja näyttelijättärien naurun, jota Artturi poika piti yllä +ihan palavissaan. + +Mutta jäivätpä mykiksi rouva Kaikaritkin, kun Toikka aloitti naistensa +kanssa huikean operettilaulun: + + »Se on se lempi, se tyhmä lempi, + mi miehet niinkuin teerenpojat sokaisee.» + +Viimeisen tavun heitti Artturi sellaiseen falsettiin, että kaikilta +puolilta keräännyttiin oville ja naurettiin täyttä kurkkua. +Näyttelijättäret olivat kesken laulunsa läkähtyä. Mutta Toikan poika +oli heti valmiina tarjoamassa pikaria, katkaisematta sekunniksikaan +huikeaa laulunmenoa. + +Ja talon isäntä oli ruvennut lyömään pitkäkaulaisella pullolla tahtia +keskellä salia. + +Mutta Artturin oli nyt enää mahdotonta pitää iloansa säädyllisyyden +kahleissa. Hänhän oli kihloissa. Hänen täytyi saada lentää! Auton ääni +hyrisi ihanasti hänen korvissaan. Kaukana, kauppakartanon ikkunasta +kuikutti kullanhohtavin hampain hänen luonnottoman kauniilta näyttävä +morsiamensa. »Jeskandeeraa!» hän kirkaisi niin, että maisteri Sarvas +naisineen vetäytyi sivummalle. Tuli hetken jännittävä hiljaisuus. Ja +Artturi hyppäsi tuolille seisomaan ottaen sen selustasta kiinni ja +vääntäen molemmin käsin kuin auton ohjauspyörää. Täältä valtaistuimelta +hänen täytyi saada julistaa ennenkuulumaton onnensa. Sopersi ensin +muutamia sanoja neiti Zillasta. Mutta kaikki sanat tuntuivat nyt +pelkiltä surisevilta kärpäsiltä. Hän sipaisi kiukkuisena kasvojaan ja +laikahti laulamaan kireällä äänellä: + + »Ja Hämeen valkotukkainen, + tuo sinisilmä neitonen.» + +Milläpä muulla olisi voinut paremmin tulkita sulhastunteitaan +hämäläisen kauppakartanon tyttäreen? + +Mutta maisteri Sarvas kohautteli mielenosoituksellisesti olkapäitään ja +tokaisi laulun lomassa: + +»Nousukkaita...» + +Artturi kivahutti silmänräpäyksessä riidanhaluisena tuoliltaan: + +»Vai nousukkaita? Kuulkaapas, hyvä herrasväki, tuo tirehtööri sanoo +meitä nousukkaiksi!» Hän hyppäsi alas ja lähestyi maisteria: + +»Mitä se sellainen sana oikein meriteeraa? Sanokaapas ja sanokaa se +paikalla, herra jupileeri.» + +Maisteri Sarvas tunsi joutuneensa kiusalliseen tilanteeseen. Hän näytti +tekevän poislähtöä, mutta tiuskaisi Artturille läksiäisiksi: + +»Sivistymätöntä narria, joka on keinotellut enemmän rahaa kuin osaa +syödä ja juoda!» Ja kääntyi ovea kohti. + +Mutta Artturi poika otti kiinni kuin kissaa hännän päästä: + +»Ähää, mutta miksikäs sanotaan sellaista herraa, joka syö ja juo +enemmän kuin osaa tienata? Sanokaapas?» + +Maisteri jatkoi kulkuaan eteistä kohti. Mutta tirehtööri Kyöstilä +seisoi ovella vastassa ja työnsi herran nauraen takaisin. Tämä ei +tietänyt mihinpäin yrittää ja poukkaili eri suuntiin keskellä permantoa. + +»Odottakaa», Takala käski lujalla äänellä. Hän ei ollut tottunut enää +sietämään herrasmiesten ylpeilyä. Tuossa seisoi taas pitkästä aikaa +hänen edessään eräänlainen Tuure Kunnar... Hän kiehui suuttumuksesta. +Hänen kouransa olivat jo tarttumaisillaan loukkaajaa niskasta. Mutta +kuin kiukustuen itselleen hän löi ne selkänsä taakse ja alkoi kurittaa +sanoilla: + +»Oikein puhuttu, herra maisteri. Me olemme nousukkaita, sillä +me emme ole muuta tehneetkään kuin... nousseet. Katsokaas tuota +herrasmiestä, joka seisoo takananne! Juuri niin, herra Kyöstilä... +hyvin halveksittava nousukas, sillä alkaa juoksupojasta ja olla +sitten pakkaaja, varastonhoitaja, kirjanpitäjä, kirjeenvaihtaja, +kasööri, konttoripäällikkö ja lopuksi tehtaanjohtaja, sehän on +vasta nousukasmaisuutta. Teidän mielestänne olisi tietenkin ollut +kunnioitettavampaa, jos hän olisi syntynyt tirehtöörin poikana ja +olisi nyt päässyt konttoristiksi? Ja tietenkin tehtailija Laaksonen ja +Kaikari olisivat hienoja herroja, jos he olisivat tulleet maailmaan +tehtailijanpoikina ja päässeet tähän mennessä kisälleiksi. Tottakai... +mutta me olemme nyt kerta kaikkiaan nousseet päinvastaisessa +järjestyksessä, herra maisteri. Ja pitäkää se hyvänänne.» + +Herra Sarvas kumarsi jäykästi ja aikoi poistua, mutta Iivari Takala +nosti vieläkin estävästi kätensä: + +»Sallikaa vieläkin eräs huvittava seikka, joka itsellenikin on +vasta viime vuosina selkeytynyt totuudeksi. Ajatelkaas... meissä +on todellakin narriutta paljon ja narrejakin, kuten suvaitsitte +huomauttaa. Mutta meissä on sankareitakin. Varokaa nauramasta! Katsokaa +tuonne... sahanomistaja Jänkälää. Katsokaa tarkasti. Hänen kasvoillaan +näette sankarin merkit... + +»Ja nyt... nyt se onkin jo valmis... se totuus. Olen ollut näkevinäni, +että vain narrit ja sankarit tässä maailmassa luovat... yrittävät, +keksivät, näkevät totuuksia, tekevät kauppaa ja rakentavat sekä +ilmalinnoja että tehdasrakennuksia ja... koko yhteiskuntaa. Mutta +siltä väliltä... nuo tuhatlajiset puolinarrit ja teatterisankarit sekä +näyttämöllä että katsomossa... he eivät tavallisesti kykene muuhun kuin +häpäisemään meidän... narrien ja sankarien rehellistä mainetta. Ja +nyt... saatte mennä, herra maisteri.» + +Mutta Artturi otti lopultakin koko kahakasta viimeisen sanan. Juoksi +eteiseen ja kimmahutti ovesta painuvalle herralle: + +»Sellaista herraa sanotaan lippariherraksi, saakeli soikoon!» + +Iivari saattoi Siviä neidin kotiin. Heidän seisahtuessaan porrasovelle +sanoi neiti äkkiä, kuin ankaran harkinnan tuloksena: + +»Siellä kerrottiin, että rouva Gavelius hakee eroa miehestään... +ehkä on jo eronnutkin.» Sitten oli Siviä neidin jo helpompi jatkaa. +Hän sanoi leikillisen merkitsevästi: »Joku rouvista sanoikin, ettei +se vanha rakkaus ruostu... Siinäs saitte.» Ja hän löi kätensä +toverillisesti ja reippaasti isäntänsä jäykistyneeseen käteen. Se ei +kestänyt tosin koko aikaa yhtä reippaana. Se värähti. Ja hän veti +sen äkkiä pois, juosten portaisiin. Täällä hän ei sytyttänyt valoa, +ennenkuin näki saattajan kääntyvän poispäin. Ja vielä kerran työntyi +tuskallinen pisto sydämeen. Mutta riisuutuessaan levolle tuli hänen +sanomattoman hyvä olla, haikean hyvä. Hän oli antanut oman uhrinsa. Ja +hän tunsi jollakin tavalla auttaneensa kahta onnetonta ihmistä. + + + +2. + + +Tuo tieto, että Verna oli tulemassa vapaaksi, ei herättänyt Iivarissa +mitään toiveita. Hän ei ollut tottunut enää pitkään aikaan tuolta... +’toisesta maailmasta' onnea odottamaan, vaan luomaan sitä itse omasta +maailmastaan. + +Mutta se kiersi hänen eteensä Thure Gaveliuksen tekoineen. Tuo mies oli +yhä hänelle velkaa. Hän ei ollut sitä sanallakaan takaisin vaatinut. +Sillä hänen itsetuntonsa ei sallinut koskea mieheen, jonka Verna +Merthen oli liittänyt kohtaloonsa. + +Mutta nyt... sinä hetkenä kun heidän tiensä ovat erinneet, on mies +suojaton ja saa maksaa velkansa. Miten tämä oli tapahtuva, ei hän +tietänyt eikä huolinut edes ajatella. Mutta hän tunsi kykenevänsä +armottomaksi velkojaksi. Ja se riitti hänelle. + +Syksyinen yö oli sumuinen. Takalan tehtaan ja kaupungin välisellä +tiellä näkyi harvassa heikkoja valopyörylöitä. + +Mutta tuolta, hänen tehtaansa vaiheilta siinsi valomeri kuin aamun +nousu. Ja siellä odotti taistelu. + +Lämmin, hiottava yö teki kuumaksi koko ruumiin. Jäsenet kevenivät +kevenemistään kuin pitkänmatkan juoksijalla. Iivari painoi melkein +ajatuksettomana eteenpäin, tuijotti kaukaisiin valoihin ja nautti +humalluttavasta verenkierrosta. + +Valot lähenivät. Mutta takana pysyy yhä paksuna sumuseinä. Kävelijä +vaistoaa jostakin syystä, että hänen takanaan liikkuu ihmisolentoja. +Hän kääntyy. Eräitä haamuja katoo muutaman rakennuksen taakse. + +Se ei herätä kulkijassa erikoista huomiota. + +»Onpahan niitä toisiakin yöjalassa kulkijoita», ajattelee. Matka jatkuu. + +Erään lankkuaidan varjossa hän kuulee taas, aivan kantapäiltään, +joukon sekavia, varoskelevia askeleita. Hän ei käännä päätään, vaan +aikoo ottaa selvän maleksijoista. Askelet seuraavat itsepintaisesti +ja uhkaavina. Kuuluu supisemista ja ikäänkuin toinen työnnältäisi +toista tieltään tai eteenpäin. Joku päästää hampaistaan sihinää ja +soinnuttomia ärräpäitä, joista muodostuu epäselvä 'saatanan herra'. + +Iivari kohauttaa vaistomaisesti olkapäätään. Mutta samassa kuuluu +rasahdus. »Vedettiinkö siellä puukko tupesta?» välähtää ajatus. Ja +samassa käännähtää kävelijä koko ruumiillaan, survaisee kätensä ja +tarttuu lähintä miestä rinnuksiin. Muut katoavat selkä kyyryssä sumuun. +Mies riuhtoo itseänsä irti. Iivari työntää hänet raivokkaasti tien yli +valon puolelle seinää vasten. + +Iisakki Rokka, suonikaskaulainen, nuorehko mies, joka oli hiljan tullut +nälkäisenä ja surkeana pyytämään töihin, räpytteli silmiään valoa +vasten. + +»Vai niin, Iisakki Rokka... Mitä renttuilemista sinulla täällä on? Ja +mikäs sinut panee kiroilemaan isäntäsi selän takana? Vastaa!» Ja Iivari +päästi kätensä irti, odottaakseen vastausta. + +Mies väänsi toista olkapäätään korkealle ja alkoi röyhkeästi: + +»Ja mitäs perkelettä se...» + +Samassa kahmaisi taas isännän koura hänen olkavartensa kuin +ruuvipenkkiin. + +»Keitä olivat nuo muut?» hän kysyi lyhyesti. + +Miehen silmissä välähti sekä häijynilkistä aietta että pelastuksen +toivoa: + +»Oli siellä sekin... Kaakon Pentti.» + +»Valehtelet», ärjäisi Iivari Takala. »Pentti Kaakko ei maleksi +lorvailemassa sinunkaltaisesi kanssa.» Hän oli heittänyt miehen syrjään +ja antoi tuomionsa: + +»Otin sinut koetteeksi laatikontekijän paikalle. Nyt huomaan, että olet +valehtelija ja renttu. Hae huomenaamulla tilisi.» + +Eniten oli Takalaa suututtanut Pentti Kaakon nimen mainitseminen. Siinä +oli paljastunut miehen alhainen kataluus. Pentti Kaakko, nuorukaiseksi +noussut työläisen poika, joka oli juoksupojasta alkaen ollut tehtaan +palveluksessa, oli hänen suojattinsa. Teräväpäinen, taitava poika oli +käynyt ominpäin iltakoulua ja kohonnut jo varastonhoitajaksi. Isäntä +oli kustantanut hänelle kirjanpidon ja kielten opettajat, aikoen +siirtää hänet mahdollisimman pian konttorin puolelle. + +»Kaakon Pentti... minun poikiani ja tulevaisuuden mies... Hänkö kulkisi +sakilaisjoukossa ja kiroilemassa minun selkäni takana!» Mikään ajatus +ei saattanut häntä enemmän suututtaa. Tuo juutas oli sittenkin päässyt +liian vähällä. Olisi ollut selvästikin selkäsaunan tarpeessa... + + + +3. + + +Korkeasta sähköpylväästä heijastui valoa Takalan yksityiskonttoriin +ja tämän viereiseen makuusuojaan. Tehtailija oli jo heittänyt takin +yltään, mutta ei osannut paneutua nukkumaan. Tehdasalueella oli jotakin +levotonta. Työväentalo oli yhä valaistu, vaikka ei kuulunutkaan mitään +tanssimusiikkia. Ja useimmista työläisasunnoistakin tuikkivat tulet. +Mitään muuta ei näkynyt eikä tänne saakka kantautunut mitään ääniä. +Mutta tuntui kuin koko yhteiskunta olisi valvonut ja valvojien aivoissa +hehkuneet järjettömät ajatukset. Sähkölamppujen ympärillä oli sameaa +kiihkoa, ja niiden välisessä sumumeressä vyöryili näkymätöntä raivoa. + +Rakennusten nurkkaukset kohosivat kuin hätämajakat usvasta. Ja tuntui +kuin ei niissä olisi yksikään vartija paikallaan. + +Takala odotti kärsimättömänä aamua. Silloin oli oleva hänen vuoronsa... +Eilen illalla hän oli jo saanut lähetystön jäsenet äänettöminä +häpeilemään. Aamulla, auringon valossa, hän oli karistava lujalla +kädellä Iisakki Rokan hengen niiden sieluista viimeistä tuulenpesää +myöten. Hänen kasvattamansa puun täytyi saada yletä puhtaana +tunkkaisista pesäkkeistä... Ajatukset tulivat ja menivät. Mutta aamuyö +tuntui venyvän venymistään... katkeamattomana matona... + +Alakerroksen seinään jysähti pari kiveä. Takala syöksähti akkunaan. +Kauempana, tietä myöten, oli tulossa muodottomia ihmisryhmiä. Mutta +pihalla ei näkynyt ketään. Hän kuulosteli, mutta ei ollut vieläkään +uskoa korviaan. + +Taas jysähdyksiä. Tällä kertaa syrjemmällä. Ja alakerroksessa sälähti +jokin akkuna säpäleiksi. + +Takala vetäisi takin ylleen ja syöksyi portaille. Joukot olivat +lähestyneet ja alkoivat levittäytyä pihamaalle. Hän arvioi joukon +suuruutta. Enemmän kuin puolet, melkein kaikki hänen työläisistään... +Samassa kajahti kauempaa yksinäinen laukaus. + +»Vai tällaista se on se lakko!» Takala karjahti. + +»Alas herrat!» kuului näkymättömistä tiepuolesta. Lähemmäksi joutuneet +seisoivat äänettömänä massana. + +»Mitä te täällä hulinoitte? Selittäkää!» huusi Takala. + +»Me olemme päättäneet, että meidän ehtomme on hyväksyttävä nyt ja heti +paikalla, ja että siinä tapauksessa tullaan aamusta töihin», julisti +esiin astuva joukon johtaja. + +»Olen jo eilen illalla sanonut, että ne ovat mahdottomat ja etten +niitä hyväksy. Ja kaikkein vähimmän tässä... kivittäjien ja +pyssynpaukuttajien edessä», isäntä vastasi. + +»Kyllä koiraskin poikii, kun pannaan kovalle!» huijasi karkea ääni +sumun seasta ja perässä tuli häntänä pitkää naurua, jossa kuului +naistenkin ääniä. + +»Sopii panna», kajahti Takalan suusta, »mutta tämä koira poikii +korkeintaan järjenmunia kalloihinne eikä mitään muuta. Ja siihen olen +valmis heti paikalla! Alettakoon kokous.» + +»Ruokamakasiinin kanget auki!» kuului taas huuto. + +»Vai rosvomatkalla? Siltä se kuulostikin», vastasi Takala kylmästi. + +»Nälkämatkalla!» huusi sama ääni. + +»Te tiedätte itse», alkoi isäntä asiallisesti, »että elintarpeita on +jaettu koko se määrä mikä meille oikeuden mukaan kuuluu. Onpa saatu +kokoon yhtä ja toista sen ylikin. Ja järjestelyni avulla te olette +lisäksi päässeet jonottamisesta. Tämän te tiedätte, ja tähän saakka te +olette minua siitä kiittäneet. Minä vaadin luottamusta ja järjestystä +edelleenkin, muuten kärsivät kaikki, sekä tehdas että sen työntekijät.» + +»Hyvä on saarnata lihapatojen äärestä.» — »Tämä on luokkataistelua eikä +veljeilyä herrojen kanssa!» kuului huutoja. + +»Siinä tapauksessa te, hyvät herrat, olette yläluokkaa», Takala +iski nauraen. Mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat koviksi. Mitä +puhuivatkaan nuo järjettömät lihapadoista ja ylemmistä ja alemmista +luokista! Hänen naurunsa muuttui katkeraksi. Hän ei tuntenut enää +seisovansa tässä työnantajana ja isäntänä, vaan yksinäisenä miehenä, +jonka täytyi riisua itsensä alastomaksi, näyttääkseen vaivoissa +kovettuneet lihaksensa, paisuneet hartiansa, suonikkaat käsivartensa ja +lukemattomat arpensa, pakottaakseen nuo olennot uskomaan itseensä. + +»Kuinka moni on teistä», hän puhui hitaasti, »alkanut polkunsa +maailman rannalla äpärän kyttyrä selässä? Sangen harva. Useimmat +teistä ovat saaneet siihenkin nähden nauttia yläluokan ylellisyyttä +minuun verrattuna. — Ja kuinka moni teistä on keskenkasvuisena poikana +kantanut parikolme-leiviskäistä kaupustelulaukkua kylästä kylään ja +ovelta ovelle? Se oli minun toinen kyttyräni... kulkurin häpeänkyttyrä, +jota en kenenkään, en viheliäisimmänkään, nähnyt kunnioittavan minään +yläluokan kunniamerkkinä. + +»Ja kuka teistä kykenee laskemaan ne pistot, kepin iskut, +piiskansivallukset, potkut ja vieläkin katkerammat haavat, joita minä +olen kerännyt ruumiini ja sieluni täyteen, noustakseni... teidän +isännäksenne muka? Mutta teidän täytyy ne ymmärtää, jos kerran itse +olette saaneet kärsiä sorretun elämää. Ja teidän täytyy älytä, +että minun kanssani on turha puhua lihapadoista, yläluokasta ja +työnantajista. Olen yksi teistä! Ja alunperin alhaisinta alaluokkaa. +Enkä minä suinkaan ole siitä tullut sen kadehdittavammaksi tai +vihattavammaksi, että minä välitän teille työtä ainoalta todelliselta +työnantajalta, joka on olemassa, nimittäin... maailmanmarkkinoilta. +Onko selvä?» + +»Selvä on!» — »Kuulittekos, pojat? Se oli vasta miehen puhe.» — »Niin +veti kuin puukolla miehen rintaa...» alkoi kuulua innostuneita huutoja. + +Joukosta astui esiin vanhahko työmies. Tuli käsi ojossa Takalaa +kohti, joka oli puheen lopussa astunut portaitten eteen, ja sanoi +liikutettuna, kaikkien kuullen, isännälleen: + +»Ei herran tarvitse luulla, ettei tällä puolella osattaisi olla +ihmisiksi... oikeille ihmisille. — Eikös olekin sillä tavalla, pojat?» +kääntyi hän lopuksi joukon puoleen. + +Monenkarvaiset myönnytyshuudot yhtyivät jyriseväksi suosioksi. Takala +lähestyi joukkoa. Hänen kättänsä puristivat joka puolelta sekä miehet +että naiset. Hän sekaantui joukon keskelle. Hän tiesi voittaneensa +taistelun. Mutta tämä riemu ei ollut pelkkää voitonriemua. Hänestä +tuntui, kuin hän olisi päässyt pitkältä matkalta oman perheensä pariin. +Nämä tässä ympärillä olivat lapsia ja veljiä, sisaria ja sisarusten +lapsia... Hän oli liha heidän lihastaan. Ja hänen kohtalonsa heidän +kohtaloansa. Ei ollut tarpeen voittaa heidenkään muiden sydämiä. Hehän +yhdessä muodostivat oman yhteiskuntansa... pään ja jäsenet, sen keuhkot +ja sydämen, lihaksien loppumattoman voiman, sielun ja ruumiin. + +Syysaurinko teki sumusta vaivalloista nousuaan. Sen valo siivilöity! +vahvana lukemattomien ainehiukkasten takaa, mutta itse se pysyi +näkymättömänä. Valo joukon yllä oli himmeästi hehkuvaa, ja miesten +kasvot paistoivat Takalan mielestä kuin kokolla, juhannusyönä. + +Mutta missä oli Kaakon Pentti. Iivari luuli hänet nähneensä äsken, +puhuessaan, jossakin syrjemmällä, hoikka vartalo suorana ja silmät +palavina. Hän kääntyi löytääkseen nuorukaisen. Luuli vilahtavan hänen +hartiansa miesten lomasta ja oli jo huutamaisillaan häntä nimeltä. +Oikea käsi kohoaa sekin vaistomaisesti osoittamaan etsittyä miestä. +»Pentti Kaakko!» on jo pääsemäisillään huulilta. Mutta samassa koholla +oleva käsivarsi ponnahtaa jännittyneenä. Hän kuulee selkänsä takaa +äänen, käheänä ja matalana: »Siinä on sinulle litviikkiä.» Ja sanojen +mukana työntyy jotakin turruttavaa hänen selästään sisään. Samassa +käy kipeä vihlailu olemuksen juuria myöten. Hänen suunsa avautuu +ammolleen. Veren makua suussa. Ilma mustenee. »Iisakki Rokka!» selviää +ajatuksissa. Mutta hän yrittää turhaan huutaa tuota nimeä. Ainakaan +hän ei kuule omaa ääntään eikä näe enää miehiä ympärillään. Katkera +verenmaku muuttuu kuumaksi tulvaksi. Ja puukotettu kaatuu suulleen +hiekkaiselle maalle. + + + + +KUUDESTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Iivari Takalan sairashuoneen laattian yli kulkee varpaisillaan +hoikkauumainen sairaanhoitajatar. Potilas makaa horroksissa. Hoitajatar +asettelee varovasti yöpöydän maljakkoon kimpun ruusuja. Katsahtaa +palatessaan vuoteen päätypuolesta nukkuvaa ja pudistaa päätään. + +»Kummallinen sairas», hän ajattelee, »haava on parantumaisillaan, +mutta mies itse ei halua parantua». Iho on yhä kelmeän harmaa. Nenä ja +poskipäät muistuttavat vainajan naamiota. Ja suupielet nytkähtelevät +unessakin. + +He ovat joskus keskustelleet. Hän on katsonut läheltä potilaansa +suurentuneisiin silmiin ja vavahtanut niiden riutunutta katkeruutta. +Tällä tavalla on kulunut jo kuukausia. Ketään hän ei ole suostunut +ottamaan puheilleen. Ja hänen harvat lauseensa ovat hirvittäviä. + +»Parantuako, rakas sisar? Voitteko vakuuttaa, että jokukin tämän +elämän lurjuksista kykenee lyömään muualtakin kuin takaa päin? Siinä +tapauksessa hävettäisi ehkä vähän vähemmän... jatkaa elämistä», oli hän +vastannut hiljan hänen terveydentoivotuksiinsa. + +Kun hän oli tuonut sanan, että kaupunki ja koko isänmaa oli vapaa, oli +potilas saanut silmiinsä iloisen välkkeen ja noussut ryntäilleen. Mutta +sanonut hetken kuluttua entiseen tapaansa: + +»Niin, Iisakki Rokan piti kuolla, mutta Kaakon Pentti on heistä +suurempi konna. Eivätkä hekään ole vielä mitään hienojen konnien +rinnalla.» + +»Niin», ajatteli huoahtaen nuori hoitajatar, »hänen sielunsa ei halua +elää. Mutta ruumis paranee pakostakin. Se taas ei halua kuolla... +Kummallista.» + +Potilas havahtui hoitajattaren kadotessa ovesta ja näki tuoreet ruusut. +Hän hymähti puolittain vaivautuneesti. Mutta repäisi umpimähkään +ruususta pari terälehteä ja pani ne kämmenelleen. Ne olivat Siviä +Syrjäseltä. Kaksi uskollista lehtiparkaa... koko maailmassa. + +»Ja nekin alusta pitäen, jo umpussaan... haalistuneet mitättömiksi», +sairas hymähti ajatusten jatkoksi. »Niillä, jotka ovat uskollisia, ei +useinkaan ole rakastamisen voimaa ja kukkeutta, ja ne, joilla sitä +on... he eivät tiedä uskollisuudesta mitään. Pirullista järjestystä...» + +Siviä neidin kukat olivat ilmestyneet joka päivä hänen pöydälleen, ja +jokapäiväisiä olivat myös nämä potilaan päätelmät. + +Mutta saman päivän iltapuolella solahti hoitajatar huoneeseen uusi +kukkalaite kädessään ja entistä aurinkoisemmin kasvoin. + +»Siellä on kaunis, kaunis nainen! Hän pyysi minua rukoilemalla +rukoilemaan, että tekisitte tällä kertaa poikkeuksen. Saanhan +kutsua hänet, herra Takala, saanhan? Hän on niin siro ja kaunis ja +juhlallinen...» + +Sairas rypisti kulmallisiaan, mutta otti käteensä käyntikortin ja +puristi sen ajatuksissaan kouraansa. + +»Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan... Siniset ja... sinistäkin +sinisemmät, kuin kaukaisilta vuorilta huikaisevaa varjoa», jatkoi +hoitajatar. + +Potilas hymähti ja repäisi kahtia käyntikortin. Mutta ei antanut mitään +vastausta. + +»Hän näytti niin surulliselta ja pyysi minua kädestä pitäen: 'Pyytäkää, +rukoilkaa, hyvä neiti! Minun täytyy saada hänet tavata...’» + +Potilaan kurkusta tuli lyhyt naurahduksentapainen. Mutta pian hän nousi +ryntäilleen ja sanoi melkein uhkaavasti: + +»Tulkoon... hakekaa.» + + + +2. + + +»Oi, käsitättehän», jatkoi Verna Merthen pitkää selitystään, »mitä minä +ymmärsin silloin liikeasioista ja... kavalluksista. Tuo... herrasmies +sanoi, että sellaisiin ovat useat syyllisiä, mutta yksi tehdään +syntipukiksi, ja osoitti teidän nimeänne uutisessa... Ja minun oma +isäni... hän nyökkäsi myöntävästi. Niin, minä katsoin häneen hätäisin +silmin ja vaativasti, ja hän... hän nyökkäsi uudelleen, ehdottomasti +ja vakuuttavasti. Enkä minä voinut muuta kuin uskoa häneen, johon +olen luottanut koko elämäni rehellisimpänä kaikista olennoista... +Käsitättehän? Voi, älkää vaietko enää, sanokaa...» + +Sairas oli maannut silmäluomet veltosti kiinni ja naurahti väsyneesti, +kuin kaiken turhuutta valittaen. + +»Sitten kun... naimisiin mentyäni näin hänet muutamassa viikossa ei +ainoastaan mitättömäksi vaan myöskin... kehnoksi olennoksi...» + +»Vanha juttu», Takala hymähti avaamatta silmiään. + +»Niin lienee... Mutta minä ryhdyin ottamaan selvää väärästä +syytöksestäni. Ja siihenhän ei paljoa tarvittu. Kirjoitin teille +kirjeen itseäni häveten ja suuressa tuskassa, mutta myöskin +onnellisena. Lähdin hänen luotaan, karkasin kotiini. Ja odotin teidän +vastaustanne. Mutta sitä ei tullut...» + +»Katsokaas, minä olin löytänyt uuden rakkauden», mies sanoi puoliksi +itsekseen. + +Verna Merthen loi silmänsä maahan, ja hänen kutistuneet hartiansa +näyttivät odottavan vielä julmempaa iskua. + +Omasta lauseestaan oli Takala ikäänkuin havahtunut. Hän alkoi uudessa, +kiihkeämmässä sävyssä. + +»Niin, olin mennyt vertaisten! pariin ja antanut heille koko sydämeni. +Me rakensimme tehdasta, omaa yhteiskuntaamme, me panimme käyntiin +koneen toisensa jälkeen ja rakensimme pieniä kotejamme, joiden jokaisen +järjestämisessä olin omin käsin mukana. Eikä mikään eikä kukaan saanut +riistää minulta ajatustakaan uuden ja ainoan rakkauteni kustannuksella. +Uskoni ihmisiin alkoi palata, se tuli takaisin kohisemalla, ikäänkuin +elämäni joet olisivat virranneet ylöspäin entisiä uomiaan, nuoruuteni +lähteille saakka. + +»Minä en ollut enää kenenkään kerjäläinen enkä halunnut ottaa vastaan +armahduskirjeitä itseäni kehnommilta. Elämän osattomimmat äpärät olivat +mielestäni suuremman rakkauden arvoiset kuin yksikään, kauneinkaan... +teidän maailmastanne, kunnes...» + +Verna oli ottanut hänen kädestään, eikä sairaalla ollut voimaa sitä +vetää pois. Hän jatkoi väsähtyneenä: + +»... Kunnes sekin rakkaus vuoti maahan puukon uurnaa pitkin, selästä, +keuhkojen läpi, sydämen ohitse... kylkiluihin saakka. Ja viimeinenkin +uskoni retkahti suulleen, verilätäkköön... Eikä sitä saanut aikaan vain +eräs renttu tai sekapäinen joukko, vaan rakkain suojattini, jonka olin +aikonut ottaa pojakseni, kuten kerran Vikruutin ukko oli ottanut minut.» + +Hän tunsi kättään hyväiltävän. Kuumat huulet hengittivät siihen kuin +salaa suudellakseen. Mutta katkeruus ja tilinteon täytymys olivat liian +voimakkaita. Ne eivät sietäneet hellää kosketusta. Sairas veti kätensä +pois ja lisäsi: + +»Niin, mitähän arvelisitte Natsarealaisen tunteneen, jos hänen +Johanneksensa olisi ollut usuttamassa Juudasta tekoon? Minä luulen +juuri sen itselleni tapahtuneen... Pitäisikö minun siis teidän +mielestänne vielä johonkin uskoa?» hän iski lopuksi sairaalloisen +ärtyneesti. + +»Olette oikeassa», rouva vastasi, »te olette aina ollut liian +rehellinen ja puhdas...» + +Sairas keskeytti vähäksyvällä naurulla. + +»Erehdys, hyvä rouva, olen kyllä koettanut itseäni tahrata. +Yhteen aikaan yritin pitää rakastajattariakin. Niin, niin, turha +kainostella... Eikä niissä kai ollut sen ihmeempää vikaa. Ne vain +kyllästyttivät. Koetin tulla myöskin oikeaksi liikemieheksi keksimällä +kavalia koiruuksia ja pääsinkin melkein konkurssihaaskaksi. Parhailta +tovereiltani ostin näiden hädässä polkuhintaan koneet ja varastot. +Mutta siitäkin löi Jänkälä olalleni ja karjui: 'Oikein tehty! +Sotapäällikön täytyy menettää myöskin kaatuneita.' Enkä onnistunut +tahrata mainettani, vaikk'ei halua puuttunut. No niin, hyvä rouva, +te, joka olette aina ollut niin perin arka siitä... mertheniläisestä +rehellisyydestänne... eikö tämä teitä kauhista?» + +Verna Merthen ei kuunnellut viimeisten sanojen ivaa. Hän sanoi +yksinkertaisesti: + +»Minä olen aina teitä rakastanut...» + +Takalan täytyi ponnistamalla ponnistaa itsensä irti noista hiljaisista +sanoista. Hänen äänensä jyrkkeni melkein luonnottomaksi. + +»Luultavastikin tuota aikaisempaa, tähänastista hounaa! Mutta +teidän täytyy tietää, että jos minua huvittaa jatkaa tätä elämää, +olen tekevä itseni jotakuinkin tuon teidän muistettavan kirjeenne +arvoiseksi. Luultavasti en kykene pikkusummien kavaltajaksi. Mutta +ulvomaan minä kykenen uudella tavalla susien kanssa, tulevat ne sitten +alaluokasta tai teidän puoleltanne. Ja siitä saatte olla varma, etten +säästä hampaitani pureutuessani vihamiesteni kurkkuun, vaikka olisi +kysymyksessä teidän oma isänne, jota te rakastatte, kuten tyttären +tulee...» + +»Oi, näkisittepä minun isäni», Verna alkoi rukoilevalla äänellä. +»Hän rikkoi minua vastaan, mutta hän teki sen rakkaudesta... Sen +on hän viime aikoina yllinkyllin osoittanut. Jokaisessa sanassaan +ja hyväilyssään hän on ollut minulle entistäänkin hellempi. Minun +onnettomuuteni ovat häntä painaneet enemmän kuin muut huolet yhteensä. +Ja hänen hiuksensa ovat harmaantumistaan harmaantuneet... Niin, ja... +hän sai uhrata paljon, ennenkuin tuo ihminen päästi minut vapaaksi +ilman... skandaalia. Ja sittenkin hän sanoi: 'Vaikka minun täytyisi +ostaa sinut vapaaksi painollasi kultaa, teen sen, sillä se on vähintä, +mitä velvollisuuteni minulta vaatii.' Ette usko miten rehellisesti ja +jalosti hän on pyrkinyt sovittamaan tuota... sukuylpeytensä tuottamaa +onnettomuutta...» + +»Ihmisparat», Takala sanoi väsyneesti. Mutta jatkoi kiihkeän +tinkimättömästi: »He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, +päästäkseen olemasta rehellisiä kaikkein vaikeimmassa.» + +Verna ei näyttänyt heti käsittävän lauseen sisäistä tarkoitusta ja jäi +katsomaan epätietoisen kysyvänä. + +Sairaan ilmeet jyrkkenivät. Tuolla naisella ei sittenkään näyttänyt +olevan voimaa... muuta kuin latelemaan huulilla joitain viehkeyksiä, +joita hän sanoi rakkaudeksi. Juuriltaan hän oli yhä kiinni jossakin +toisessa maaperässä, sen ennakkoluuloissa ja rakkauksissa ja +kurkoitteli ajankulukseen, jälleen... virkistäväksi vaihteluksi... +sinisen sinisiä kukkiaan yli muurin... tälle puolen... Mutta tällä +kertaa ei Iivari Takalan sydämessä ollut enää varaa tavoitella muutamia +terälehtiä, jotka lakastuvat päivässä ja kahdessa... Hän tunsi tämän +kipeästi, melkein raivostuttavasti, ja hänen äänensä ärtyi karkeaksi: + +»Koettakaa se ymmärtää, hyvä rouva. Joka tapauksessa... olen näinä +aikoina... Iisakki Rokan ansiosta... ennättänyt jonkin verran ajatella. +Ja olen tullut siihen, että ne 'välimatkat', joita ihmiset tähän saakka +ovat eteeni levitelleet, ne määrään ja asetan tästä alkaen minä itse. +Eikä niiden yli liihoitella pelkin sanoin, vaan... luopumalla kaikesta +siitä, mikä on tyhjän tilan tuolla puolen... Niinpä olisi teillekin +onnellisinta tarkastella hieman sukupuutanne, eikö sen ylpeillä oksilla +sattuisi olemaan yhtään maahan karistettavaa toukansyömää lehteä tai +hedelmää tai kokonaista oksaa...» Sairas oli hengästynyt. Rinnasta +alkoi pistää. Hän painoi nyrkkinsä hetkeksi kylkiluita vasten ja jatkoi +taas: + +»Kuten näette, tuo entinen houna on saanut hieman selvää järkeä ja +sitä mukaa myös rehellisyyttä itseänsä kohtaan. Minä en kestä enää +tappioita! Ymmärrättekö? Enkä minä luota siihen rakkauteen, joka ei +ainoastaan langennut ensimmäisestä koettelemuksesta, vaan tärveli +itsensä ensimmäisessä sylissä, joka sattui olemaan lähettyvillä...» + +Sanat olivat tulleet särkevinä. Verna Merthen oli noussut hitaasti ja +siirtynyt ovea kohti. Täällä hän kääntyi. Silmäripset olivat kosteat. +Hartiat näyttivät uupuneilta, ja kädet riippuivat hervottomina kuituina. + +»Lienette oikeassa», hän sanoi surullisena. »Tulin tänne todellakin +luopuakseni kaikesta muusta kuin rakkaudesta... Niin, olin valmis +lähtemään tästä sairashuoneesta teidän rinnallanne... teidän +luoksenne... Nyt kuitenkin tunnen, etten kykene kesyttämään teissä +raivoavaa petoa...» Olkapäät nousivat hitaasti. Painunut rinta kohosi +pitkään hengitykseen. Ja viimeiset sanat uhkuivat hiljaisina sisäistä +ylpeyttä: + +»No hyvä. Jaksan ehkä odottaa siellä... sukupuussa maahan varisemista +tai... jotakin vieläkin murheellisempaa... Enhän ole sittenkään +rakastanut ketään muuta...» + +Sairas jäi tuijottamaan sulkeutuneeseen oveen. Hän oli loppuun saakka +väsynyt, eikä hän jaksanut tuntea mitään muuta kuin määrätöntä halua +hukkua unettomaan uneen. + +Mutta vielä seuraavina päivinä, kun hän sana sanalta punnitsi +lausumiansa ajatuksia, ei hän kyennyt yhtäkään niistä katumaan. +»Rehellinen itselleen... se se juuri onkin... tuo peto toisia +kohtaan...» hän päätteli hitaasti itsekseen. + + + + +SEITSEMÄSTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Pikajuna lähenee pääkaupunkia. + +Verna Merthen istuu akkunanpielessä, silmäluomet puoleksi kiinni, kuin +onnelliseen uneen painumassa. Toinen käsi hyväilee hitaasti helmassa +lepäävän sukukirjan kellastunutta lehteä. Suuret kirjaimet »Några svåra +år» kurkistelivat hänen sormiensa lomitse vanhanaikaisen leppoisasti. + +Hän on lukenut viime päivinä sen luvun moneen kertaan ja koko kirjan +alusta loppuun. Ja yhtä monta päivää hän on kuunnellut äitiänsä, joka +on levännyt keittiökamarissa kuluneella sohvalla ja kertonut hänelle +nuorena kuolleesta äidistään, isästään ja Könnien suvusta, omasta +lapsuudestaan, rakkaudestaan ja koko elämästään. + +Mutta Verna Merthenin ajatukset eivät pysy enää kiinni noiden tapausten +yksityiskohdissa. Ne vaeltavat unen ja toden huikaisevan kirkasta +rantaa, hamuttavat vettä ja maata ja ihmisiä ja pysähtyvät näkemyksiin, +jotka aukenevat kummallisella helppoudella autuaan varmoiksi +ajatuksiksi. + +Hän soutaa kotona alisen suvannon kaislikkorantaa. Veden pinta on +elottoman himmeää. Tulee tuulennuoliainen. Ja menee. Liikkumaton pinta +on havahtunut kuin käärmeen puremista. Pienet vihurinlaikat kiitävät +vettä pitkin. Yksi niistä kohahtaa tuossa vieressä... kaislikkoa +vasten. Kaislat kahahtavat. Viiltävät vedenpintaan äkkinäisen haavan. +Jäykistyvät jälleen entisille paikoilleen. Heilahtivat kuin rintaan +ammutut nuolet käden tempaisusta, mutta eivät lähteneet irti. Taas +seisovat siinä kerran tekemässään haavassa lähtemättömän tuskan +todistajina. + +Tällainen näkemys viimesyksyisestä iltapäivästä vaeltaa hänen +sielussaan. Ja hän muistaa silloin ajatelleensa: Juuri noin... nuolet, +jotka meihin on elämä ampunut, liikahtavat tuontuostakin, aukovat +arvet, mutta eivät lähde, eivät, vaan turtuvat jälleen, kohta taas +reväistäkseen luopumattomina kiduttajina. Haikea autius oli täyttänyt +hänen mielensä, ja hän oli vaeltanut sielultaan ja ruumiiltaan +toivottoman väsyneenä. + +Tuo syksy oli ollut hänen elämänsä raskainta aikaa. Hän ei ollut +löytänyt yhtäkään lohduttavaa ajatusta eikä ainoatakaan tietä päästä +kesyttämään rakastettunsa rintaan siittynyttä petoa. + +»Ooh, sellaista se oli... odottaa... varisemista lahoavasta +sukupuusta», hän huoahtaa vieläkin. + +Kaksi vaivan ajatusta oli ollut hänen alinomaisina kumppaleinaan: +»He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, päästäkseen olemasta +rehellisiä kaikkein vaikeimmassa», oli sanonut hänen rakastettunsa +edellisenä keväänä. + +Mikä oli tuo kaikkein vaikein? Vaikka se olisi ollut vankilaan +astumista, hän tahtoi sen suorittaa. Ja hän tiesi siihen kykenevänsä. +Mutta mikä se oli? Kaikki kyseleminen oli näyttänyt turhalta... + +Mutta Iivari Takala oli käskenyt hänen tutkia myös Merthenin +sukupuuta, eikö sattuisi sen ylpeillä oksilla olemaan yhtäkään maahan +ravistettavaa toukan syömää lehteä tai hedelmää... + +Ja itsensä varisemista hän oli odottanut! + +Ja nyt, tänä hetkenä hän tiesi, mikä oli heidän rehellisyydessänsä +_kaikista vaikein_. Se oli hänen isänsä ja isoisänsä rikos nuorta +talontytärtä kohtaan, joka oli rakastanut pyytämättä muuta kuin +rakkautta. Ja se oli myös hänen oma heikkoutensa rakkautensa +ensimmäisessä koettelemuksessa. Mutta nuo molemmat vääryyden teot +kuuluivat yhteen, kuten siemen ja hedelmä. Heidän rehellisyytensä +oli ollut ulkokullaista polvesta polveen. Eikä ollut heistä yksikään +kyennyt sitä korjaamaan _kaikista vaikeimmalla_... + +Mutta hän, Verna Merthen, oli nyt menossa suorittamaan kostoa itselleen +ja suvulleen. Hän oli saanut kamppailla raskaasti, mutta nyt hän tiesi +löytäneensä oikean tien. Ja siksi on hänessä muuttunut kaikki... Hänen +tapansa ajatella ja tuntea, hänen hengityksensä ja verenkiertonsa, +hänen käsityksensä häpeästä ja ylpeydestä, suvusta ja... niin, +ennenkaikkea siitä, mikä on rehellistä ja epärehellistä ihmisten kesken. + +Miten toiselta näyttikään nyt tuo hänen viimesyksyinen näkemyksensä. +Katkera vihuri oli muuttunut paisuilevaksi etelätuuleksi. Kaislojen +nuolet olivat muuttuneet ihanasti huojuilevaksi lehvistöksi. Tai... +ainakin kohta... niiden täytyy muuttua... + +Kuvat olivat tulleet ja menneet, risteilleet kuin aamuiset säteet ja +hyväilleet suloisesti sydäntä. + +Mutta hänen ajatuksensa tulivat hereillä-olon maailmaan. Ja +kehkeytyivät totiseksi mietteeksi. + +»Niin, on totta», hän ajatteli, »että vihassa ammutut nuolet eivät +irtaudu vihurin tempaisulla... Mutta kun tulee määrätön rakkaus... +etelätuuli, joka huuhtoo pohjaa myöten ja syvimpään haavaan ja haavojen +pohjaan saakka, silloin ne muuttuvat... viheriöitseviksi kasveiksi, +jotka huojuvat ja laulavat humisevassa tuulessa...» + +Vielä kerran riipaisi valittava ajatus Verna Merthenin sydäntä. Miten +kipeätä se olikaan tekevä hänen isänsä ylpeään rintaan! Miten olikaan +koskeva häneen itseensä... paljastaa oman isänsä syvin ja salatuin +haava. Ja oliko hänen rakastettunsa sen ymmärtävä oikein... hänen +nöyrimmäksi rakkaudekseen molempia kohtaan...? + +Mutta kaupungin harmaat ja valkeat seinät nousivat näkyviin veden +takaa. Juna vihelsi pitkään. Se oli hänelle merkki ajatella vain tekoa, +jonka kerta kaikkiaan sydän ja järki olivat kypsyttäneet... putoamaan +juuri tänään, jolloin Mertheneillä on jäidenlähdön aika. + +Silmäripset painuivat vielä hetkeksi kiinni. Ja kun ne taas avautuivat, +oli hänen katseensa rauhallinen ja sinistä selkeyttä täynnä. + + + +2. + + +Samoihin aikoihin istuivat Kämpin yksityishuoneessa tehtailija Iivari +Takala ja häntä vastapäätä insinööri Gavelius. + +Takalan kasvoille ei ole enää sairauden jälkeen palautunut entinen +nuoruuden raikkaus. Mutta niiden ilmeisiin on tullut voimaa +kaksinkertaisesti. Hänen leveän otsansa liikkumattomassa levossa on +yhä armottomampaa painetta. Ja pöydällä lepäävässä oikeassa kädessä +ja olkapäässä on musertavaa raskautta. Ne ovat työntyneet vinosti +eteenpäin, kuin kahmaistakseen ratkaisevana hetkenä odotetun saaliin +allensa. + +Käden vieressä pöydällä on täytekynä, avattu shekkikirja ja valmiiksi +kirjoitettu valtakirja. Thure Gavelius tekee hermostuneesti laskujaan +pitkälle paperiliuskalle. + +Hetken kuluttua Takala ottaa kynän ja tarjoo sitä Gaveliukselle: + +»Kirjoittakaa siis pelkästä valtakirjasta summa, joka vastaa +osakkeittenne nimellisarvoa.» + +»Voisin kyllä kirjoittaa», alkaa puhuteltu, ja hänen molemmat kätensä +haparoivat pöydän viheriätä verkaa, »mutta tahtoisin tietää, mikä asema +minulle tulee tehtaassa siinä tapauksessa, että...» + +»Korkeintaan... konttoristin», tuli tasaisella, mutta järkkymättömällä +äänellä. + +Insinööri Gavelius ponnahti pystyyn: + +»Ja sellaistako te uskallatte?» Mutta retkahti samassa takaisin +sohvalleen ja jäi tuijottamaan rypistynein kulmin eteensä. + +»Sellaista», Takala jatkoi. »Tunnen teidän paperinne. Niissä on +etupäässä Weinstube-istuntojen viinitahroja niistä saksalaisista +pikkukaupungeista, joissa yrititte ansaita perintörahoillanne +insinöörintitteliä. Sellaisilla... Nachtlokal-todistuksilla ei päästä +minun tehtaissani insinöörin asemaan.» + +Puhujan ääni nousi lopussa. Siinä vavahti vihaa ja halveksumista. Hän +oli lyömäisillään nyrkkinsä pöytään. Mutta laski sen samassa tukevasti +reidelleen ja lisäsi: + +»Huomatkaa, että tämä summa on teille todellakin 'ansiotonta +arvonnousua' siitä, että kykenitte tärvelemään Verna Merthenin +elämän...» + +»Vai niin, vai niin», haparoi insinööri löytämättä nopeaa vastausta. +Mutta iski lopuksi sivulta päin, ärsytykseksi: »Ehkäpä aiotte värvätä +minut juuri... puhemieheksi...» + +»Ei, hyvä herra. Tämä on paitsi taistelua rahasta ja vallasta +lisäksi ja ennenkaikkea... kunniakysymys kauppaneuvos Merthenin ja +minun välilläni. Enkä minä tarvitse teidän osakkeitanne pelkästään +voittaakseni, sillä osake-enemmistö on luultavasti jo hallussani, vaan +sitä varten, että haluan tällä kertaa työntää nyrkkini pohjaan saakka.» + +»Jos teillä kerran on jo voitto käsissänne, en todellakaan käsitä, +millä minä puolestani voin tässä 'kunniakysymyksessä' palvella.» + +»Kunniattomuudellanne», Takala vastasi painostaen hitaasti jokaista +tavua. »Te olette antanut entiselle apellenne sananne siitä, ettette +käytä osakkeitanne tässä taistelussa häntä vastaan, vaan hänen +puolestaan.. Hyvä. Minä ostan teidän valtakirjanne ja kunnianne. Ja +kuten näette... avoimin kortein. Sanokaa hintanne. Paljonko?» + +Takalan käsi asettui valmiiksi kirjoittamaan numeroita shekkikirjaan. + +»Paljon, mutta... ei rahaa!» Gavelius huudahti epätoivoisen kiukkuisena. + +»Juuri rahaa, herra insinööri! Olen antanut laskea teidän loistavan +elämänne ja mitannut teidät lisäksi kiireestä kantapäähän. Ja tosiasia +on, että te näytätte vielä hienolta herralta, mutta todellisuudessa te +olette hunningolla. Isänperintönne jäi sangen pieneksi, sillä te olitte +sen jo tuhlannut korkeihin opintoihinne. Avioerossa saitte huomattavan +summan rahaa, viettääksenne tarpeellisen ajan ulkomailla. Palatessanne +kotimaahan ei teillä ollut muuta kuin osakkeenne, joiden arvo silloin +oli mitätön. Lisäksi olette ilman tointa ja vekseleissä korvianne +myöten ja saatte muuttaa kohtapuoliin johonkin... matkustajakotiin, +jollette käytä hyväksenne tätä tilaisuutta. Tällä hetkellä on teillä +hävyntuntoa vielä sen verran, ettette kykene appenne kanssa ryhtymään +kiristyskauppoihin, ja huomisena päivänä ovat osakkeenne vain +normaalisessa arvossaan. No, niin. Siis valtakirja. Se teko on teidän +arvoisan luonteenne mukainen. Pääsette katsomasta silmästä silmään +pettämäänne miestä. Ja lopuksi koroitan tarjoukseni kaksinkertaiseksi.» + +Sohvaan kyyristyneen miehen silmät revähtivät auki. Ne alkoivat palaa +kuin uhkapelaajalla. Loukatun ilme ja herrasylpeys oli niistä kadonnut. +Ne tuijottivat selällään, kuin pyörisi huimaava ruletinpyörä tuossa +edessä, käden ulottuvilla, ja kourassa olisi viimeinen panos ojentaa +ja... voittaa... Hänen kätensä vapisivat. Mutta ne haparoivat kynää. +Hänen täytyi nousta puoliksi seisovaan asentoon, ennenkuin hän sai +sen tavoitetuksi. Mutta samassa hengenvedossa kirjoitti käsi nopealla +vetäisyllä nimen valtakirjaan ja ojentui odottamaan, koska reväistään +lehti shekkikirjasta. + +Iivari Takala oli lopettanut kirjoittamisensa, tuijotti hetken +ilmeettömänä kuivuvia kirjaimia ja repäisi lehden irti kuin likaisen +riekaleen, heittäen sen pöydälle. + +Thure Gavelius kuuli raskaitten askelten etääntyvän ovea kohti. + + + + +KAHDEKSASTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Pörssihotellin kokoushuoneessa kävelee edestakaisin kauppaneuvos +Merthen ja puhaltelee hyvätuulisena huikaisevan sinisiä sauhuja +havainnastaan. Sivupöydällä availee salkkuaan prokuristi Zinck, joka +vuosien varrella on kuivahtanut ärtyisen näköiseksi käppyräksi. + +Albert Merthenin hiukset ovat harmaantuneet ohimoilta ja otsalta +takaraivoon saakka. Mutta selkäranka on yhä suora, eivätkä ole +vieläkään ylpeätä päänasentoa painamassa kalkkiutuneet niskasuonet. +Hänen liikehtimisensä on yhä vapaata ja luontevaa. Ja jos ovatkin +syventyneet suupielten vaot, on niiden kylmä, kohtelias hymy sitä +erehtymättömämpi. Se ei häviä näkymättömiin nytkään, vaikka hän on +yksin omine ajatuksineen, ja huulet pyrkivät pakostakin kääntymään +vihelteleväksi nauruksi. Sillä tämä päivä on hänelle monien raskaitten +vuosien jälkeen ilon ja koston päivä, ensimmäinen jäidenlähdön aika, +jolloin eivät enää mitkään suomalaiskorvesta nousseet voimat kykene +hänen sukuansa uhkaamaan. Tänään, juuri tänään hän on osoittava noille +kyläkujien nousukkaille, että hän on ja pysyy sukunsa ja tehtaittensa +herrana. Hän ei voinut olla ääneensä naurahtamatta. Tuo 'kansallinen +kapitaali' oli tulossa hänen yhtiökokoukseensa valloittajana ja saapa +pysähtyä ovensuuhun... kuokkavieraaksi... + +Kauppaneuvos kulki akkunan luo. Alla kulki vain katuliikenne. Mutta hän +tunsi olevansa tehtaittensa keskellä, valtiassaarensa komentosillalla. + +Viimeiset kaksi vuotta olivat olleet merihädässä kulkemista. Rauhan +tultua oli ollut hidasta ja vaikeaa kääntää menekkiä länsimaille +menetettyjen Venäjän-markkinoiden korvaukseksi. Sodan aikana rappiolle +kulunut koneisto olisi täytynyt uusia yhdellä iskulla. Mutta se oli +ollut mahdotonta valuutan hoippuessa ja laskiessa luonnottomiin ja +kotimaisenkin kauppiaskunnan pysähdyttäessä tuontuostakin ostonsa +maksuvälineiden puutteessa. + +Oliko ihme, ettei tilinpäätöksissä ollut voitu jakaa osinkoja? Mutta +tämä, juuri tämä oli ollut Albert Merthenistä tuskallisinta. Osakkaat +rettelöivät. Pörssissä alkoivat osakkeet painua alle nimellisarvon +ja joutuivat ties minkälaisten olentojen käsiin. Hänen kuuluisa +komentajamaineensa oli hukkua häväisevien huhujen likavesiin. +Ja mikä pahinta! Niissä oli osa tottakin. Lasse Snöre oli saatu +kiinni kavalluksesta. Ja eräs yhtiökokous oli täytynyt lykätä, kun +tilintarkastajat eivät olleet hyväksyneet tilejä paljastuneiden +väärinkäytöksien vuoksi. Ja samoihin aikoihin... tuo hänen tyttärensä +onnettomuus, ja Krookin lopullinen haaksirikko. + +Vieläkin hän näkee silmäinsä edessä sen ajan alinomaisen näyn. + +Maine vaarassa, koko yhtiö tuuliajolla pörssissä ja silmien alla tuo +saharaunio, jonka Jänkälä oli huutanut omakseen, hän oli seisonut +yksityiskonttorinsa akkunassa koko syksyn ja kuunnellut raskaan ilman +läpi verivihollisensa karkeata hohotusta. Niin, silloin olivat hänen +hiuksensa harventuneet ja harmaantuneet, ja hänen selkärankansa oli +ollut katkeamaisillaan. + +Mutta vihdoin... keskeltä haaksirikkoa oli syttynyt kamppailu elämästä +ja kuolemasta. + +Äkkiä olivat, nimittäin, osakkeet alkaneet nousta pörssissä. »Hyvä», +oli hän ajatellut, »laskusuunta oli vain yleistä kriisitilannetta ja +rahapulaa. He luottavat minuun edelleenkin ja ovat aina luottaneet...» +Mutta nousua kesti vain hetken. Ne alkoivat heilua edestakaisin. +Laskivat ja nousivat. Taas laskeakseen, noustakseen ja laskeakseen... +»Nehän ovat joutuneet keinottelijain käsiin», oli välähtänyt pahaa +aavistava ajatus. + +Ja hän oli ruvennut miettimään: »Se on sameassa vedessä kalastamista. +Joku viholliskäsi on sen pannut liikkeelle... Se on lähettänyt +kätyrinsä kalastamaan, apaja apajalta, kunnes...» + +Jänkälän, Iivari Takalan ja eräitten muiden leveät kasvot olivat +nousseet koskenniskasta hänen näkyviinsä. »Kaivosmiehet ja +kulkukauppiaat, nuo... nykyiset saha- ja verstasherrat... he eivät enää +saarra, he hyökkäävät!» oli paljastunut hänelle selviönä. Ja hän oli +alkanut raivokkaana taistelun omasta hengestään. + +Uskollisimmat kannattajat olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. +Epävarmoista käsistä oli houkuteltu tai riistetty rahan voimalla +osakkeet. Viikko viikolta oli käyty ankaran paineen alla, kuin +tietymättömän meren syvyydessä, salamyhkäisiä kahakoita kahden rintaman +välillä. Ystävää oli ollut monta kertaa mahdoton erottaa vihollisesta. +Petturit olivat luikahtaneet saaliin himossa puolelta toiselle. Ja +monesta voitosta oli saatu maksaa verisen kalliisti. + +Mutta nyt... nyt ei ollut muuta tehtävää kuin... sanella viholliselle +masentava rauha ja korjata talteen saalis ja pelastettu kunnia, sillä +hän oli laskenut päässeensä voittajaksi osaketaistelussa. + +Kauppaneuvos viittasi prokuristilleen: + +»Apropos, lukekaa vielä kerran tuo arvio... kapinoitsijain +äänimääristä.» + +»Tehtailija Iivari Takala», prokuristi aloittaa. + +»No niin, ja samaan summaan hänen kätyrinsä», keskeyttää isäntä +ärtyvästi. + +»Yhteensä 70,500 osaketta ja meillä...» + +»Hyvä, hyvä, muistan kyllä... lähes 20,000 osakkeen enemmistö...» + +»Epäilemättä, mutta...» + +»Ei mitään ’epäilemättä'!» kauppaneuvos sinkosi. »Jos otaksuisimme +senkin, että insinööri Gavelius ei äänestä 8,000 äänellään puolellamme, +jää meille sittenkin yli 10,000 äänen voitto.» + +»Epäilemättä, mutta jos tuo herra Gavelius ei ainoastaan jätä +äänestämättä, vaan on antanut valtakirjansa Iivari Takalalle... entä +sitten?» + +»Mahdotonta. Tuo lurjus on kyllä sukunsa mätämuna. Mutta hän on sentään +ruotsalainen eikä voi syödä antamaansa sanaa. Ja sitäpaitsi...» + +»Jotakin epäilyttävää, jos saan sanoa, on kuitenkin siinä, ettei hän +suostunut myymään noita osakkeitaan herra kauppaneuvokselle eikä +antamaan valtakirjaa, vaikka...» + +»No, jaa», isäntä hymähti, »aristokraattiselta suvulta peritty +viimeinen ylpeyden ripe... Hänhän oli jo sitä ennen antanut +kunniasanansa. Ja hänellä oli jonkinlainen oikeus loukkautua +tarjouksestani. Katsokaas, _peritty_ kunniallisuus ei hevin heltiä +miehestä vielä katuojassakaan. Ja ketä hän vihaisi enemmän kuin tuota +kiipeilijä Takalaa, joka... Hjaa. No, niin. Joka tapauksessa... +mahdotonta.» + +»Mutta, herra kauppaneuvos, jos, sanoin vain _jos_?» + +»Hyvä, siinäkin tapauksessa jää parintuhannen enemmistö, ja hätätilassa +saa riittää sekin.» + +»Toivotaan, toivotaan», hymisi kohteliaasti prokuristi. Mutta +kauppaneuvos jatkoi kävelyään hieman harmistuneena. + +Koputettiin oveen. + +»Verna, sinä täällä?» huudahti Merthen puoliksi iloissaan, puoliksi +hämmästyneenä. + +»Ja miksikä en, hyvä isä? Osakkeenomistaja, katsos...» hän lisäsi +liioitellun leikillisesti ja hypisteli hivenen hermostuneena +hansikoittensa sormenpäitä. + +»No, mutta meillähän on sinun valtakirjasi, lapsi rakas, ja sinä joudut +täällä olemaan ainoana naisena ja seurassa, joka tulee olemaan aika +tavalla... sekalaista.» + +»Ei siinä auta, isä, 10,000 osaketta ja 10,000 ääntä, jotka käytän +itse», helähti tytär kirkkaalla äänellä ja nauraen. Mutta samassa +sulkeutuivat hänen huulensa päättävään ilmeeseen, ja hän kääntyi +prokuristin puoleen: + +»Herra Zinck, annattehan tuon valtakirjan haltuuni, koska kerran +olen nyt omassa persoonassani läsnä...» Hän korosti taas leikillisen +liioittelevasti viimeiset sanansa, mutta niiden alta kuulosti kuitenkin +käsky, joka saattoi prokuristin selailemaan valtakirjaa papereistaan. + +»Mikä on tarkoituksesi?» kauppaneuvos kivahti ärtyneesti. + +Mutta tytär kiirehti isänsä luo kulmallisten ilmeet iloisen moittivina +ja syli avoinna. Veti isän hartioista lähelleen ja vei hänet +ulommaiseen akkunasyvennykseen. Toinen käsi hyväili harmaata tukkaa, +huulet jokelsivat torailevaa houkuttelua. Mutta jossakin salassa kiersi +kuumaa itkua... »Miten kipeästi se koskeekaan...» soivat uudelleen +tukahduttavina. + +Ikkunan luona hän jätti toisen käden isän hartialle ja kysyi avoimesti: + +»Rakas isä, mitä arvelet itse? Onko sopivaa, että kauppaneuvos +Merthenin tytär pakenee ratkaisevaa hetkeä eikä uskalla seisoa +kasvoista kasvoihin vihamiestensä edessä?» + +»Vihamiestesi?» konsuli rypisti kulmallisiaan. »Luulen päinvastoin, +että minun tyttäreni ei sovi edes vihata jotakuta herra Takalaa siksi, +että on kerran suvainnut antaa hänelle rukkaset.» + +»Entäpä, jos minua huvittaisi koettaa, uskaltaako hän tarjota niitä +takaisin!» tytär nauroi kylmää uhmaa ja parahtavaa itkua. Mutta hän +hillitsi itsensä nopeasti: + +»Olen kauan tätä asiaa ajatellut ja vasta viime yönä pääsin selvyyteen +siitä, mitä minun on tehtävä... Isä, olen tullut sovittamaan... Ei, ei, +kuuntele mitä sanon!» + +Isän katsoessa häneen epäilevän synkkänä soi hänessä itsessään: +»Sanonko hänelle kaiken... ymmärtääkö hän... ja auttaa meitä?» Mutta +hän ei rohjennut. Oliko hänellä oikeutta säästää Mertheneitä sovituksen +teolta? Ei, ei! huusi koko hänen tahtonsa. Ja hän jatkoi taitavasti +tunnustellen: + +»Katsos, olethan itse joskus sanonut, että tehtailija Takalan +herkeämätön taistelu sinua vastaan on juurtanut alkunsa hänen +onnettomasta... no, niin... tuosta hänen nöyryytyksestään, meidän +ylpeydestämme...» + +»Olenko sitä valittanut?» kauppaneuvos katkaisi tuimasti. »Ja enkö ole +sitä kestänyt? Tänään on voitto meillä, kuten tiedät.» + +»Tiedän kyllä, tiedän... Mutta... kuule, isä, minä tahdon olla +mukana... ratkaisemassa», tytär pyytelee kiihkeästi. + +Isän korvaan kuulosti tyttären kärsimätön ääni lapselliselta +päähänpistolta. Noin, juuri tuolla äänellä oli hän jo tyttöhupakkona +houkutellut mielitekoihinsa. Ja Merthen naurahti huvitettuna: + +»No, jos sen kunnian haluat, hupakko...» + +»Minä haluan sen, isä», Verna sanoi hitaasti ja vakavasti. Hän katsoi +taas avoimin silmin, joissa oli läheistä hellyyttä ja rohkeutta. Ja +hän lisäsi hiljaa, kuin kuumana rakkauden tunnustuksena: »Kaikille +Mertheneille onneksi...» + +Isä oli sokaistunut hänen silmiinsä, ääneensä ja sanoihinsa. Niiden +alla ei ollutkaan vain tyttöhupakon mielitekoja, vaan... sankarillista +kauneutta, jotakin... elämän jalointa viiniä... + +»Tuosta äänestä ja noista silmistä tunnen tyttäreni ja Merthenit», hän +alkoi puhua ihastuneen ylpeänä. »He eivät unohda loukkausta, he pysyvät +alhaison yläpuolella ja osaavat laskea jalkansa sen niskalle, silloin +kun se nöyryytystä tarvitsee...» + +»Niin, isä, pääasia ei ole osakkeissa, vaan tyttäresi oikeassa teossa.» + +»Bravo, bravo!» Kauppaneuvos alkoi liikehtiä silmät loistavina. »Herra +Zinck, antakaa tuo valtakirja ja järjestäkää hänet äänestämään heti +minun jälkeeni ja — huomatkaa — ennen Gaveliusta. Taas hän palaa kädet +avoimina. + +»Hyvä, tyttäreni! Tuo mies uskalsi tavoitella minun ja minun isieni +tehtaita, ja tänään heitän hänet aasinsatulasta maahan. Hän rohkeni +toivoa jotakin Verna Mertheniltä, ja tänään sipaisee tyttäreni +hansikkaallaan huvikseen tuon narrin naamaa.» + +Kauppaneuvos nauroi herttaisesti ja pitkään. Verna oli jo pannut +valtakirjan käsilaukkuunsa. Nyt hän seisoi ovella joustavan solakkana +ja ojensi kutsuen kättänsä: + +»Mutta nyt, rakas kavaljeerini, saata minut ravintolan puolelle. Tahdon +nähdä ihmisiä, kuulla musiikkia ja ylpeillä omasta isästäni.» + + + + +YHDEKSÄSTOISTA LUKU. + + + +1. + + +Herrat seisovat ryhmissä. Parkettilattia välkehtii kattovalojen +alla. Pitkä, viheriäverhoinen pöytä jakaa kokoushuoneen suurelta +osalta kahteen puoliskoon. Toisella puolella istuvat ja seisoskelevat +suomalaiset valtaajat, toisella Merthen kannattajineen. + +Kumpikin puoli on laskenut voittavansa. Suomalaiset keskustelevat +matalalla äänellä, mutta heidän kasvonsa paistavat tyytyväisyyttä. +Ja nurkkauksen nojatuolissa loistaa Jänkälän naama kuin ukkos-säällä +aurinko. Hänen oikea kätensä nojaa tanakasti reiteen, eikä se siitä +kertaakaan liikahda. + +Seuran kavaljeerit seisovat Verna Merthenin istuimen ympärillä. He +hakevat sukkeluuksia ja kohteliaisuuksia ja tarjoilevat niitä kuin +hienon hienot tarjoilijat herkkupaloja. + +Verna rouva vastaa herrojen leikkiin ilakoivasti ja kylmästi. Mutta +hänen kätensä tapailee jännittyneesti nojatuolin kädensijaa. Hän ei +muuta asentoaan, mutta hänen korvansa ja silmänsä aistivat joka hetki +hermostuneesti ovenkäyntiä. + +Iivari Takala ei ole vielä saapunut. + +Kauppaneuvos keskustelee huolettomasti poltellen, nojaten +ikkunalautaan. Herroista toinen toisensa jälkeen pysähtyy hänen +luokseen, ja hänellä on jokaiselle heittää leikkisänä tai vastaus +kysymyksiin. + +Mutta yli puhuteltavan olkapään, kävelevien herrojen ja seisoskelevien +ryhmien lomitse hän tarkastelee yhtämittaa suomalaista valtaajajoukkoa. + +Aikaisemminkin on noita nousukas-kapitalisteja joutunut hänen +lähettyvilleen. Mutta ei koskaan ennen noin suurena joukkona. Eikä +hän tunne voivansakaan — omaksi ihmeekseen — välttää eräitä epäröiviä +ajatuksia. + +Siellähän on pujopartaisia, itsetietoisen näköisiä liikemiehiä, nenällä +välähtelevät silmälasit tai tottuneesti sormien välissä hitaasti +palava sikari. Tuossa nuori, joustava vartaloinen gentlemanni! Hän +kuuntelee harmaa-ohimoisten herrasmiesten keskustelua. Olento on vapaa, +epäilemättä urheilijanvartalon ansiosta. Mutta kasvoilla on lisäksi +— kauppaneuvos toteaa sen yhä kiusaantuneempana — älykästä iloa ja +terävyyttä. Profiili ehjä ja voimakas. + +»Mitä? Tuollaistako on heidän nuorisonsa?» tunkee hänen mieleensä +karvaita kysymyksiä. + +Onko hän lopultakin säilyttänyt liian kauan suvussa periytyneitä +ennakkoluuloja? Tuossahan... häntä vastassa... ei seiso enää korpea, +kuten vielä hänen isäänsä Jaakko Könni ja muut erämaan eläjät. Nuo +eivät ole enää mitään... työläisjoukkoakaan... ei edes työläisten +poikia tai pojanpoikia, vaan... itsetietoisia herroja. Mistä he ovat +tulleet? Parissa vuosikymmenessä!... + +Kauppaneuvoksesta tuntui, kuin koko hänen elämänsä ojennusnuora +alkaisi luisua käsistä. Hermostuneella liikkeellä hän heitti tuhkan +sikaristaan. Käsivarret herpautuivat voimattomiksi. Hän tuijotti +hetkisen maahan. Ja hämmästyi puoliksi kiukuissaan. Hän oli karistanut +sikarin tuhkan — laattialle, parkettipermannolle... Sehän oli kuin tuon +pirttiläisjoukon tapoja... + +Hänen suutahtanut katseensa kimmahti suoraan Jänkälän kirjaviin +kasvoihin. Ja nyt... omasta kiukustaan ja tuon »arpipirun» naamasta hän +sai taas ajatuksilleen uutta ainesta. + +»Ahaa, Jänkälä... suoraan suomalaisesta sysihaudasta... kaivosorjaksi +ja — herraksi. Mutta... vestigia terrent...» + +Tarkastelija oli taas saanut kiinni oikeasta ojennusnuorastaan. Ja +hän naurahti. Siinä, juuri siinä miehessä oli koko tuon nousukasrodun +todellinen edustaja, niin, ja hänen oppipojastaan, joka oli +hävyttömässä moukan-röyhkeydessään noussut vielä mestarinsakin +yläpuolelle. Äpärä ja arpisaatana! + +Kauppaneuvos ei ajatuksissaankaan lausunut noita sanoja. Mutta juuri +sensisältöisten käsitteiden ympärille oli hänen halveksuntansa +lopulta tihentynyt. Se oli löytänyt oikeat perushahmot, ilmielävät +vertauskuvat. Ja nuo muut... ihmisemmännäköiset! Pari poikkeusta +ja sekarotuista, toiset ruotsalaissukujensa luopioita, fennomanian +ja nimenmuuttoraivon uhreja... hän ajatteli. Eikä tuollainen +nuorukaisvartalo synny pelkästä urheilusta. Jonkun todellisen herran +haaksirikosta nopeasti noussut jälkeläinen tai jälkeläisen poika, jonka +on täytynyt avata ensi uransa itseänsä alemmassa luokassa... + +Jänkälä nousi. Käveli ovea kohti. + +»Kuin vanha karhu», kauppaneuvos hymähti. »Menee hakemaan +marraskarhua.» Ja hänen sisimmästään noussut nauru soi pitkään ja +voitollisena. Se soi korvissa ja sekaantui hänen oman seuransa iloiseen +äänten sorinaan. Barytoneja, tenoreita, kalskahtelevaa, teräskaikuista +kieltä... Nuo tuolla... nurkassa supisijoita, mykkää joukkoa... Eivät +rohkene täällä käyttää todellista kieltään... maailman karkeimpia +kiroussanoja. + +Ylimielinen kädenheilahdus. Niskan ylpeä terästyminen. Joustava askel +lähinnä seisovaan ryhmään. Ja kauppaneuvos alkoi kierrellä omiensa +keskellä, iloisena ja säkenöivänä. + +Hän oli valmis karhunmetsästykseen. Pesä oli jo merkitty ja kierretty. + +Hetken hän nojasi tyttärensä tuolinselustaan ja sanoi kavaljeerimaisen +nuorekkaasti: »Saanko toivoa, että tyttäreni saapuu tämäniltaisen +juhlamme kuningattareksi?» + +»Suurimmalla ilolla, rakas kuningas-isäni», tytär vastasi leikkiin, +»jos asetat rinnalleni naapurivaltakunnan kuninkaanpojan...» + +»Sen saa prinsessamme itse armollisesti valita», isä kumarsi nauraen. + +Kirkas naurunhelähdys oli vastauksena. + +Samassa alkoi näkyä suomalaisten puolelta liikehtimistä. Ovi oli +avautunut. Iivari Takala ja Jänkälä olivat astuneet sisään. + +Takala kumarsi seuralle. Mutta liike katkesi kuin kesken. Hän oli +huomannut Verna Merthenin. Ja kääntyi jäykkänä kannattajiensa ryhmää +kohti. + +»Herra Takala», kuului samassa rohkeana Verna rouvan ääni. Puhuteltu +lähestyi kuin pakosta ja tarttui ojennettuun käteen. Huoneen +kummallakin puolen seurataan tapahtumaa salavihkaisesti hymyillen, kuin +arveluttavaa näyttämökohtausta. + +Verna ei sitä huomannut. Hän näkee vain rakastettunsa ilmeissä +riutumusta ja jotakin liian yksinäisen erakon elotonta tuijotusta. +Kumma sääli tulvahti äskeisessä kutsujassa. + +»Miten olettekaan vanhentunut», hän sanoi välittömästi, melkein +huudahtaen sisäisestä tuskasta. + +Herrat lähettyvillä naurahtivat. Huudahdus käsitettiin Merthenin +tyttären ylpeäksi leikittelyksi tai taisteluhaasteeksi. + +»Kiitän säälistänne», Takala vastasi. »Mutta tuo väite ei pysty +ainakaan minun _järkeeni_, joka on vasta kahden vuoden vanha, tuskin +sitäkään.» + +Kuului römeää hohotusta. Se oli Jänkälän ääni. Hän seisoi todellakin +pöydän takana kuin isokarhu penikkansa puolesta. + +Häpeä ja tuska, tuska ja häpeä riipoivat joka puolelta Vernan +sydänhermoja. Tuo herrojen naurahtelu nosti kasvoille kuumaa häpeän +punaa. Ja tuo suuri mies, joka parhaillaan kääntää hänelle leveän, +tunnottoman selkänsä! Hänkin oli lyönyt kuin sydämetön peto... Hän +oli tarkoittanut sairausaikaansa, heidän kohtaustansa, jossa hän oli +hylännyt hänen rakkautensa ja saanut muka itselleen järkevyyttä ja... + +Verna Merthen valahti voimattomaksi. Tuon miehen puolesta hän oli +tullut uhraamaan ja taistelemaan, ja hänen ensimmäinen nuolensa oli +pudonnut maahan katkenneena ja kärki tylsänä. Mutta hän hillitsi +itsensä. Ja hetken kuluttua hänen silmänsä alkoivat kirkastua kuin +sumun seasta. Ne tähyilivät silmäripsien varjosta kuumeisen palavina. +Ja aivot alkoivat laskea luonnottoman selkeästi kylmiä lukuja. Hän oli +kuullut puheenjohtajan äänen, joka ilmoitti jätetyn kaksi johtokunnan +jäsenehdokaslistaa: + +Merthenin ja Takalan. + +Kauppaneuvos istuu tytärtään vastapäätä, puoliksi vihoissaan siitä, +että insinööri Gavelius on jäänyt saapumatta. Mutta ohuilla huulilla +pysyy kuitenkin järkähtämättömästi varma voitonilme. + +Hän rykäisi ensi kerran vasta sinä hetkenä, kun hänen tehtaittensa +apulaisjohtaja äkkiarvaamatta äänesti vastustajan listaa. + +»Konna», välähti aivoissa. »Havittelee oman isäntänsä vihollisilta +johtajanasemaa. Laskuvirhe, miesparka», sanovat hänen ivalliset +huulensa, kun hän silmää entistä kannattajaansa. + +Petturin äänimäärä ei ollutkaan murhaava. Se tuhottiin, vieläpä +ylitettiin nopeasti, sillä eräät epävarmoiksi lasketut näyttäytyivät +vuorostaan uskollisiksi. + +Takala ja tämän kannattajat lyövät näkyviin omat osakemääränsä ja +valtakirjoja. + +Ja nyt, nyt on hänen vuoronsa! + +Yhdellä iskulla nousee Merthenin listan äänimäärä lähes tasalle +vastustajain summaa. Vain kuutisentuhatta ääntä puuttuu. Kauppaneuvos +ottaa kotelostaan sikarin ja leikkaa sikarisaksillaan, naurahtaen kuin +olisi kysymys jostakin pienestä leikistä, kärpäsenpään katkaisemisesta. + +Hän luo silmäyksen Takalaa kohti. + +»Laskujen mukaan, sittenkin... laskujen mukaan, hyvä herra», hän uhoo +puoliksi siristyvien silmäluomien alta. + +Hän käännähtää. Katsoo avoimin silmin tyttäreensä. Nyt oli hänen +vuoronsa. Kymmenentuhatta ääntä! Lähes neljätuhatta yli vihollisten, +siitä huolimatta, että... + +Mutta hänen ajatuksensa pysähtyivät samassa. Verna Merthenin nimi +oli jo kaikunut. Kiihkeästi väreilevä hiljaisuus oli äkkiä muuttunut +hämmästyneen tyhjäksi äänettömyydeksi. Rouva Merthen ei puhu vieläkään. +Hän katsoo isäänsä. Huulissa vavahtelee itkevä ilme. Silmissä on +hätä kuin lapsilla vanhempainsa kuolinhetkellä. Hänen toinen kätensä +liikahtaa hieman. Se jää pyrkimään avuttomana isää kohti... + +Mutta katse on jo kääntynyt pöytää pitkin vastakkaiselle suunnalle. Se +nousee ja nauliutuu Iivari Takalan silmiin. + +»Te luulette, että me uhraamme pienessä, päästäksemme olemasta +rehellisiä kaikista vaikeimmassa», se uhoo kuin kylmä, kirkas lähde. Ja +se havahduttaa istujan ja taas... vangitsee hänet. + +»Jotakin on tapahtumassa... onnellista ja hirvittävää... Hänet on +estettävä itseänsä hukuttamasta», risteilee Iivari Takalassa sokaisevia +valoja. Käsi vavahtaa noustakseen estävään liikkeeseen. + +Mutta se ei ennätä muuta kuin rutistaa insinööri Gaveliuksen +valtakirjan, joka on maannut hänen kätensä alla. Hän näkee +rakastettunsa valkean kaulan kuin kaatumassa jyrkänteeltä koskeen. Ja +hän kuulee hillityn, jäntevän äänen: + +»Äänestän herra Takalan listaa.» + +Lauseen jälkeen jäävät hänen huulensa puoliavoimiksi. Ne eivät jaksa +enää tarmokkaasti sulkeutua. Ne avautuvat voimattomina Takalaa kohti. + +Iivari Takala tuijottaa silmät suurina ja nöyrtyneinä häntä vastaan. +Ympäriltä kuuluu sekaisia ääniä. Liikehditään levottomasti. + +He ovat vain kahden, kahdenkesken luonnottoman pitkästä aikaa. + +Sanotaan, että kuoleman hetkellä nähdään taaksepäin. Suuressa onnessa +käy samoin. + +Hukkuneet tapaukset palasivat tuoreina, kuin äsken, tänä hetkenä +syntyneinä aistimuksina Iivarin tajuntaan. Hän seisoo Merthenin +sillankorvalla, edessään oravanhäkkiä tiukkaava tyttö. Suloinen +odotus tuulimyllyn portailla. Yölliset suudelmat konttorintakaisessa +varastohuoneessa. Kuparisen loistava mökinporras ja sillä hyvästiä +viittomassa Rosina-muori, siipimuurahainen... Ja hän, hän... seisomassa +sairashuoneen ovella kasvot ihanassa valossa, kuten nyt... Ja ennen... +ja aina. »Hän on rakastanut aina!» humahtelee suloisena lämpönä hänen +olemuksessaan. + +Iivari nousee. Valtakirja jää pöydälle rutistuneena pallona. Hän lähtee +kiertämään pitkän pöydän päitse. + +»Hän tulee, hän on ymmärtänyt... se paha mies»... humisee Vernan +sydämessä. Äsken hän oli putoamassa huimaavasta korkeudesta, +jostakin... sukupuusta. Ja murskautunut kipeästi. Ja silloin, juuri +silloin... pienen pieni, suloinen ilo on noussut särkyneitten kuorien +alta. Se on pistänyt päänsä kuin kuultava itu siemenestä. Ja nyt... se +kasvaa taimeksi, vesaksi, tuuhealehtiseksi, viheriöitseväksi... + +Verna on noussut. Mutta hän on uupunut paikalleen. Painavat askelet +lähestyvät. Hän kuulee ne. Mutta hän ei osaa liikahtaa, ennenkuin +hänen käteensä tartutaan. Hän tuntee ranteensa lepäävän rakastettunsa +käsivarrella. Ja hän osaa kävellä... Hän alkaa tajuta ympäristöä. +Ihmiset siirtyvät molemmille puolille. He avaavat tietä. Häntä +johdetaan ovea kohti. Sen ymmärrettyään hän tarttuu yhä lujemmin +johdattajansa käsivarteen. + +Ovi käy. Koko seura jää tuijottamaan pitkän tovin sulkeutunutta ovea. +Kukaan ei huomaa, että kauppaneuvos Merthen on painanut hitaasti +otsansa vasten pöydän viheriötä verkaa. + +Hetken kuluttua kuuluu akkunain alta auton lähtösurina, joka tohahtaa +silmänräpäyksen ajaksi kuin kaukaiseksi myrskyksi ja vaihtuu samassa +pariksi heleäksi autotorven toitahdukseksi. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77740 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..a37157c --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77740 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77740) |