diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77732-0.txt | 3547 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 3563 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77732-0.txt b/77732-0.txt new file mode 100644 index 0000000..0482484 --- /dev/null +++ b/77732-0.txt @@ -0,0 +1,3547 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77732 *** +language: Finnish + + + + +TULTA JA TUHKAA + +Novelleja ja runoja + + +Kirj. + +Iris Uurto + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1930. + + + + +SISÄLLYS + +Gretan päiväkirjasta +Kymmenestä markasta +Tänä iltana +Reino Vilkkari +Viha +Näin piti käydä +Köyhä leski +Kaksi mansikkaa +Vieraina toisilleen +Vanhalan sukutarinoita + +Runoja + + + + +GRETAN PÄIVÄKIRJASTA + + +On 28.11. —29. Sateinen ilma. Katu kiiltelee märkänä. Useimmat ihmiset +kulkevat sateenvarjot levitettyinä, vaikka ei tämä sade juuri kastele. +Omituisesti taittuvat tässä raskaassa, alakuloisessa, vesihelmiä +pisaroivassa ilmassa sadat valot. Katselen noita katkeilevia, +heijastuvia säteitä, silmäni hellii niitä. + +Kuljen ilman sateenvarjoa; sitä minulla ei ole koskaan ollut. + +Minä rakastan tätä kaupunkia erikoisesti. Rakastan sen katuja, +ikkunoita, taloja, liikettä. Parhainta ajanvietettäni, puhdasta +iloa, on minulle kuljeksia pitkin katuja, varsinkin iltaisin. Olipa +ilma millainen tahansa, minä nautin liikunnosta. Vain siitä, että +saan siirtää jalan toisen eteen, hitaasti, huolettomasti. Ja samalla +kiinnittää katseeni kasvoihin, ihmisiin, kaikkeen. + +Tulen Heikinkadulle. Primulan kulmassa loistaa hehkuvanpunaisin +kirjaimin O.Y. HENRY-AUTO A.B. Minä melkein pysähdyn. Se on huikaiseva +ja huumaava väri. Vaikuttaa minuun kuin Itämaat. — Th. Wulffin +kammottavan ja kylmän sinistä reklaamivaloa minä pelkään. + +Ruotsalaisessa teatterissa näkyy menevän Tiggaroperan. + +Raitiovaunut kiitävät sihisten rataa. Monet kellot soivat. Vesi +solisee likaviemäriin. Aleksanterin puolelta kuuluu kimeä pojan ääni: +Skvallerklockan ... + +Kuljen Bulevardia alas rantaan ja takaisin. Kalossini ovat raskaat ja +hiukan liian isot. Jokin sadepisara vierii kaulukseni alle ja jatkaa +tietään rintaani pitkin. Omituinen levottomuus syö minua tänä iltana. +Olen kuljeksinut jo toista tuntia näin, yksin, ympärillä kadun hälinä, +tuntemattomat ihmiset ja tippuva sade. + +Oi, niin tyhjää, niin äärettömän tyhjää on minun elämäni. Ei ole mitään +kiinnekohtaa, ei mitään tehtävää. Ei kotia. Opiskeluni — sehän on vain +näennäistä. Minä olen elänyt vain itselleni monta, monta vuotta. + +Olen esteetikko. Olen yrittänyt hienosti herkutella elämällä. +Nauttia niin, ettei tunnu mitään pistävää tai tympäisevää sivumakua. +Kuunnellut sangen kauan professori Hirnin luentoja, lukenut +maailmankirjallisuutta, istunut teattereissa. Tanssinut juhlissa. +Turhaa! + +Moni mies on suudellut minua. Olen luisunut niin pitkälle, että olen +kadottanut välittömän kyvyn rakastaa. — Tutustun johonkin mieheen, me +puhelemme, nauramme, näen selvästi, että hän voisi rakastua minuun. +Minä — sanoinpa minä hetkenä tahansa hyvästi hänelle — minussa ei +liikahda kaihon värekään. Olenko minä kuollut? Tullut sellaiseksi kuin +vanhat ihmiset? Tämä on kaameaa. En voi tarttua kenenkään käteen, en +antaa kenellekään mitään — sydämestäni. Olen liian vapaa. Onnellisia +ne, jotka ovat sidottuja. Oi, minä toivoisin muutamia vuosia takaisin, +olemattomiksi. Silloin minäkin rakastin, niinkuin ollaan jonkun orjana. +Sen ajan toivoisin jälleen. Tai en sittenkään. Turhaa! Turhaa!! + +Rakastin siten yhtä, kahta, kolmea. Heidän kasvonsa kohoavat vielä +silmieni eteen. Sitten on tullut toisia, jotka eivät ole merkinneet +minulle mitään. + +Olen koditon ja kadun vilinässä koetan unohtaa itseni. Tämä +kuljeksiminen on tosi kuva itsestäni. Vieraana kaikille, katselijana, +vailla mitään johtotähteä. Levoton ikävä rinnassa. Kaikki tulet vetävät +minua puoleensa, ei mikään voi vangita sieluani. Olen tänä hetkenä +äärimmäisen kyllästynyt kaikkeen. Jos minulla on Jumalaa, nousee +sisimmästäni huuto, kuin kuukausia kuivaneesta maasta: _Janoan_... + +Seisahdun Floran ikkunaan. Katselen alakuloisena valkoisia ja keltaisia +krysanteemeja, punaisia, juuri auenneita tulpaaneita pienissä +ruukuissaan ja sammalpohjaisia seppeleitä. Näen, että kukkakaupan +peräseinällä oleva kello osoittaa normaaliaikaa: 20,15. Kuljen ohi +reklaamilehdillä peitetyn kioskin, missä myyjä viluisena seisoo pöytään +nojaten. En halua ostaa pika-arpoja kansanterveyden kohottamiseksi, +koska jo pari kertaa olen koettanut turhaan. + +Pysähdyn silmäilemään Kit-Catin elokuvia. Kaksoisohjelma: »Pakokauhu» +ja »Loistava urotyön». — Puiston kulmassa, puhelinkopin lasin läpi näen +nauravat, raikkaat naisenkasvot ja kuulen hänen laulavan, kirkkaan +äänensä huutavan kuulotorveen: »Hyvä Jumala, milloin sinä sitten tulet?» + +Jään seisomaan Kauppatorin rantaan, meren äärelle. Näen tumman, +läikkyvän veden kuvastelevan Katajanokan tulia. Tuijotan ulapalle, +ohimoitani pakottaa. + +Minä olen etsinyt nautintoa, karttanut työtä ja vaivaa. +Samppanjankuohua on elämäni ollut. En mitään ole tehnyt. Ei ole sitä +rehellistä ruumiin työtä, joka minussa tekijäänsä kiittäisi. + +Mikä vie minut tänä iltana tekemään tiliä itsestäni — syvemmin ja +katkerammin kuin muulloin? Mistä tuli tuska, raskaampi, painavampi +kuin tämä harmaja, itkevä ilma, joka ulottuu etäisyyksiin ja vaihtuu +eetteriin? + +Oi, minä tiedän sen. Tämä tunto ei tule ensikertaa, se kasvaa vain. +Olenhan nainen, ehkä nuori vielä, mutta viisas. Kotia en ole luonut, +lasta en ole kasvattanut. Minä ymmärrän sen nyt, että aatteet, juhlat, +sanat, — ne ovat lopultakin vain paljasta leikkiä. Me emme ole luotuja +ihmisiksi, vaan mieheksi ja naiseksi. Vain kaksi yhdessä muodostaa +kokonaisuuden. — Liian syvästi minä tunnen yksinäisyyden ja vapauden +kirouksen — se on raskainta maailmassa. Olen tuuliajolla. Valmis +lahjoittamaan sieluni kenelle tahansa, antautumaan kenen orjaksi +hyvänsä... mutta minä pelkään — pelkään, ettei minulla ole sielua. Se +ei ole minun vallassani, on vapautunut, kylmä...« + +Värähdän tuskasta. Sydänalani on kuin ontto, kaipauksen nakertama puu; +hylättyjä linnunpesiä täynnään. Kaikki minun puuhani: koinsyömä vaate. +Samppanjankuohua, samppanjankuohua. + +Pelkään. Meri houkuttelee. Ui ulapalle ja nuku... Olen väsynyt itseeni. +Jospa joku tekisi minut orjakseen. Pelastaisi minut, ei kuulisi omaa +ääntäni, ei kysyisi minun mieltäni. + +Olen epätoivoinen. En tahdo mennä huoneeseeni, missä vain kirjat minua +ympäröivät. Vihaan niitä, koska olen nauttinut niistä kauan. Inhoan, +kammoan itseäni. — Mereen! Pois! + +Ei, Greta, sinä et saa. Sinun pitää kantaa tämä lohduton tyhjyys. Sinun +pitää kestää. Täytyy, täytyy, täytyy. Sinun täytyy. + +Lähden kävelemään ja käännyn konemaisesti Eteläiselle Rantatielle. +Tuossa tulee vanha nainen vastaani. Rumat, väsyneet kasvot. Laahaavat +askelet, kutistunut, käytä varsi. Tahtoisin kiertää käteni hänen +kaulaansa, säälin häntä, ja kuitenkin: hän on onnellisempi kuin minä. + +Joku laskee kätensä olalleni. Käännän välinpitämättömästi päätäni. + +Aarne, Yksi niistä kolmesta. Minulla ei ole tunnetta enää edes hänelle. +Sammunutta, kuollutta. + +Hänen ruskeat, lujapiirteiset kasvonsa loistavat märkinä. Hänellä on +hiukan näppyläinen iho, ja minä pidän siitä. Hän on päätään pitempi +minua. Voimakas, tarmokas. Hänen silmänsä ja naurunsa on minusta +rohkaisevinta maailmassa. Minun ei pidä näyttää, että olen onneton. + +— Tiedätkö, sanoo hän, — olin juuri osoitetoimistossa hakemassa sinun +osoitteesi. Ajattelin tulla jonakin iltana sinua tapaamaan. + +Hän vaikenee. En vastaa. En ymmärrä itseäni tänään. Kuin olisi kieleni +kuivunut kitalakeeni. Tämä apeus painaa minut maahan. Miksi alkaisin +puhua, nauraa? Mitä se hyödyttäisi? Se on mennyttä. Tahtoisin kuolla. +Sataman likainen vesi olisi juuri sopivaa minulle. Tämä katkeruus on +hirveää. + +— Olen iloinen, kun tapasin sinut näin. Minun täytyy puhua kanssasi. + +On kuin ei hän tietäisi mitä sanoa. Minä olen ääneti. En jaksa, en +välitä. Janoan jotakin, mitä ei koskaan lasketa käsiini. Tyhjänä +loistaa edessämme kaareva tie. Olen kulkenut sitä satoja kertoja, se +on kulunut askelistani. Pieni hellyys herää minussa tätä rakasta tietä +kohtaan. Satamassa on laivoja. Siellä liikutaan, työskennellään. Oi, +minähän olen vain katselija... Minulla ei ole osuutta mihinkään. Miten +kauan me kuljemme ääneti? Tulemme Kaivopuistoon. Hän pysähdyttää minut +varjoon ja tarttuu olkapäihini. + +— Oletko sinä tarkkaan unohtanut minut? + +En osaa vastata. Paleltunut ei virkoa. Minä kärsin kylmyydestäni. Hän +kiertää kätensä ympärilleni. Näin me seisoimme usein ennen vastakkain. +Hän on voimakas ja turvallinen. Niin varma itsestään. Puhuu hiljaa, +pysähdellen, sanoja etsien. + +— Minä tahtoisin sinut kotiini, vaimokseni. Muistathan, sinäkin +rakastit minua kerran. Sitten häivyit tiehesi, kuin et olisi pannut +mitään arvoa rakkauteeni. Mutta minulla ei ole ollut koskaan enää +sellaista aikaa. Siitä on kolme vuotta. Minä olen kyllä tavannut toisia +naisia, en ole löytänyt heissä sitä, mitä sinussa. Sinä olet sellaisia, +jotka voivat antaa miehelle taivaan ja maan, hukuttautua rakkauteen. +Sinä jätit minut — kuitenkin minulla on mielestäni jonkinlainen oikeus +sinuun. Sinun tulee olla minun, ei muiden. Sano nyt yksi sana minulle, +rakas Greta. + +Katson häntä pimeässä, ja silmiäni sokaisee ikävä ja onnettomuus. +Voinko minä enää olla hyvä, antautuvainen, lämmin? Kokonaisesti +kaikkea, mitä mies voi naiselta toivoa? Oi jumalat, taivas ja maa! Eikö +kaikki ole autiota ja tyhjää? Ilotonta, toivotonta, kuollutta? Minä +antaisin mitä tahansa, jos olisin jälleen sellainen, jos riemuni olisi +hukuttautua toisen tahtoon, jos olisin välitön, yksinkertainen lapsi. + +— Sano nyt jotakin, rakas Greta. + +— Minä en tiedä. Olen muuttunut. Jos minä en voi olla sitä, mitä sinä +odotat. + +— Minäkin olen muuttunut. En minä odota ainaista hurmiota, en +laisinkaan hurmiota. On turhaa yrittää muodostaa kaikkia päiviä +juhlaksi. Minä olen alkanut vihata koruja, — tyhjiä sanoja, joutilaita +ihmisiä. Maailma on täynnään hyödytöntä, sellaista, millä ei tee +mitään. Minä en tarvitse nukkea enkä geishaa, siksi tulin luoksesi. +Tarvitsen vaimon — juuri sinut. Meidän on seistävä rinnan, elettävä, +tehtävä työtä. Täytettävä toistemme ikävä... + +Minä nojasin häneen ja tiesin olevani turvassa. Hymyilin. Jätin +sanomatta, etten tuntenut lainkaan itseäni naiseksi, joka pystyy +seisomaan hänen rinnallaan. Olin pikemmin kuin lapsi, joka on pimeästä +ja sateesta päässyt äitinsä syliin. + +Hän puhui paljon ja sai minutkin puhumaan. Ylhäinen jää suli +sielustani. Laskeuduin huipulta laaksoon, maan, rakkaan maan pinnalle. +Olen niin hirvittävän iloinen. Mitä sillä on väliä, jos minä olenkin +pahainen, häilyväinen tyttö. Hän kyllä on järkevä. Kiedon käteni +hänen kaulaansa ja jään siihen riippumaan. Heitän pääni taaksepäin ja +nauran. Ihanaa on nauraa. Minä tulen jälleen entiselleni, olen löytänyt +tehtäväni. + +Hän suutelee minua hienosti ja lämpimästi. Puusta tipahtelee ylitsemme +pisaroita. Lähdemme kulkemaan. Märkä hiekka kahisee jaloissamme. +Yksinäisen lyhdyn valossa loistelevat paljaissa oksissa riippuvat +raskaat pisarat kuin ihmeelliset, suuret jalokivet. + +Kiipeämme ylös Ullanlinnan valleille. Seisomme rinnan pimeällä +kukkulalla. Olen ollut täällä usein ennenkin. Katsellut Helsingin +tuhansia, valaistuja ikkunoita. Ne ovat olleet minulle elämän +vertauskuvana, loistavan, rikkaan, tanssivan elämän. Olen tahtonut +rientää sinne, heittäytyä sen syliin — koskaan kyltymättä. + +Se ei houkuttele minua enää. Oi, kuinka hyvä, että hän on vierelläni. +Käännymme katsomaan merta. Suomenlinnan majakan valokeila piirtää +pimeää taivasta, sen valo häilähtää levottomasti väreilevien aaltojen +harjoilla. + +Minä värisen. Hän kietoo kätensä lujasti ympärilleni — kuinka pieni ja +hoikka olenkaan — ja suutelee minua täällä ylhäällä. + + + + +KYMMENESTÄ MARKASTA + + +On kolea ilma — raaka ilma. Luulenpa, että ilma voi olla tällaista +vain Suomenlahden pohjoisrannikolla joskus. Puhuttakoonpa mitä tahansa +Lontoon sumuista, näin kirotun mahdotonta se ei voi olla. Kuulkaa. +On kevät, on _toukokuu_. Meressä uivat jäälautat — sulanevatko +milloinkaan? Taivas on harmaa, harmaa. Sellaista tasaista likaa en ole +nähnyt missään muualla. Ei tuule, ei sada, ei myrskyä. Mutta ilma on +pistävän raakaa. Meri uhoo kylmyyttä. Nekin, jotka ovat hyvin puettuja, +värisevät hengittäessään. Miten värisenkään minä, jonka veri on liian +vaaleaa, minä, vaihtolämpöisten sukulainen. Onko mahdollista, että +missään maailmassa tällä hetkellä paistaa aurinko, että iloiset ihmiset +tanssivat paljain käsivarsin ja varjoisalla tenniskentällä pelataan +valkein puvuin ihania otteluita? Voiko sellaista tapahtua tällä +hetkellä? Kun minä istun selkä ikkunaan päin, ettei tarvitsisi katsella +ulkona asuvaa hyytävää harmautta, kun ruumiini värisee ja henkeni on +masentunut, toivoton ja sairas ikävästä. Oi Jumala! + + »Miks oon köyhä trubaduuri, + miks en linnanherra tuo + jolle taivas aurinkonsa, + ihanimman paistaa suo?» + +Koko päivän on tuo Onervan säe soinut mielessäni. Olen ajatellut +häntä, jota rakastan. Hymyä ei hän ole antanut minulle, sanaa ei +hän ole suonut minulle. Hän nauraa arkuuttani, tietää heikkouteni +ja pelkoni. Halveksii minua. Mutta minä rakastan häntä. Siksi minä +tuskaisella riutumuksella toistelen yhä, yhä, yhäti: »Miks oon köyhä +trubaduuri...?» Ja samalla ajattelen kaikkia niitä, joille taivas +ihanimman aurinkonsa paistaa suo». Miksi en tunnustaisi, että olen +kateellinen ja katkera, lähes kommunisti. Mitä minä välittäisin muusta, +mutta että minun rakastettuni minua halveksii! Tiedättekö, miltä se +tuntuu? Minä kadehdin, kadehdin parempiosaisia. Tänään olen kuitenkin +tavannut erään, jota en kadehdi. Minä tunnen hänen tarinansa yhtä hyvin +kuin omani, ja ihanaa tyydytystä tuottaa minulle tänä koleana päivänä +syventyä ajattelemaan häntä. Hän tuli niin elävästi mieleeni, sillä +tänä samana päivänä näin hänet Kaivopuiston tiellä. Onneksi. Varmaan +paleltuisin, jos en saisi ajatella häntä. + +Meitä oli kaksi huonostipuettua, kalpeaa ja riutuvaa taiteilijaa, +jotka tänä aamuna lähdimme asunnostani, Kulmakadun €3:sta. Likaisesta, +pimeästä, maalaamattomasta rappukäytävästä pujahdimme kadulle. Se +rappukäytävä saattaisi hyvinkasvatetun ihmisen voimaan pahoin. Meihin +se ei tee mitään vaikutusta. Olemme tottuneet. Ensikerran kyllä kuljin +varovasti ylös portaita. Rapautuvat, homeiset kiviseinät uhkasivat +milloin tahansa pudottaa laastia niskaan. Hämärä ilma löi vastaan kuin +hämähäkinverkkoja täynnään. Jäi ilkeä tunne siitä, että ihoon liimautui +jotakin niljaista ja kosteaa. Siis: lähdimme asunnostani. Meitä +molempia paleli. Olimme varmaan sairaita. Ja pahinta: onnettomasti +rakastuneita. + +Kuljimme pitkin rantaa Kaivopuistoon päin. Edellä kulki mies. Hänen +punainen kaulansa oli paksumpi kuin pieni pää. Valtava yläruumis +heilui, hartiat työntyivät joka jalannostolla uhkaavasti taapäin. +Juolahti mieleen, että hän saattaisi menettää tasapainonsa. Mitkä +viivat, mitkä liikkeet, mikä härkämäinen tyyppi! Me nauroimme +hysteeristä naurua. Emme jaksaneet hillitä itseämme. Kuljimme +uskollisesti kuuden metrin päässä hänestä ja vahdimme hänen +liikkeitään, kunnes hän poikkesi erääseen huvilaan, ja taiteellisin +veistoksin koristettu ovi painui hänen jäljestään kiinni. Sitten +käännyimme takaisin, kuljimme marmoripalatsin ohi, astelimme suurta +lehtokäytävää hitaasti, käsi toisen kainalossa, koettaen nojata hyvin +lähelle toisiamme. Sittenkin värisimme hiljaa. Ikävästä, koleudesta, +nälästä. + +Kaukana edessämme kulkee mies ja nainen. Kiirehdimme ja pääsemme +heitä lähelle, sillä meille kahdelle on suuri ilo katsella ihmisiä. +Me rakastamme tuhansia kasvoja. Kaikkia kasvoja, jotka kykenevät +ilmaisemaan sisäisiä liikkeitä, olkootpa rumia, tuskan raatelemia, +työn kovettamia. Ainoastaan kasvoja, jotka näyttävät olevan kuolleen, +tylsän sielun naamiona, me inhoamme, kasvoja, jotka ellottavat +tyhjyydellään. Eivät todista työstä, tahdosta, ajatuksista, ilosta, +surusta. Jumala vähentäköön sellaisten valkonaamojen lukua. — Siispä +me lähenimme tuntematonta paria. Kuljimme heidän perässään hiljaa. +Emme kuunnelleet heidän puheitaan, emme tungetelleet. Suotakoon meille +anteeksi, että janoamme _katsella_ ihmisiä. Mies oli upseeri. Pitkä, +solakka. Nainen oli keskikokoa. Hän käveli kuin keijukainen, tenhotar. +Hänen uusi kevättakkinsa oli sinistä silkkiä. Sekin yhtä ihonmyötäinen +kuin upseerin virkatakki. Kai alkavaa muotia. En ole nähnyt hoikempaa +ja suloisempaa naisen takkia ja vartaloa. Edellinen oli varmasti +Pariisista. Se oli kyllin lyhyt, ja kellomainen helma häilyi hienosti +kulkiessa. Kaulaa ja hihansuita ympäröivät valkeat untuvat, jotain +ihmeellistä nahkaa. Leveälierinen, valkea huopahattu. Hänen käyntinsä +oli kuin keimailua. Niin suloista, niin pehmeää, niin keveää, niin +vangitsevaa. — Te ymmärrätte, miltä tuo näky tuntui sellaisena päivänä, +josta olen kertonut. Meillä ei ollut sillä hetkellä suurempaa halua +kuin halu nähdä sen naisen kasvot. Hänellä näytti takaa katsoen olevan +kaikki, mikä puuttui meiltä. Voisiko sellaiseen olentoon liittyä rumat, +harmaat kasvot? Voisiko? Se oli kaamea ajatus. + +Tie teki siinä kulman. Nurmeen oli kuitenkin tallattu pieni oikopolku. +Heidän kulkiessaan tietä me kuljimme oikopolkua, askelen edellä +heistä, ja koko ajan katselimme naisen kasvoja. Väijyen, ahneesti, +janoten. Tiesimmehän. Sellaiseen vartaloon ei voi liittyä rumat kasvot. +— Eivät ne olleet enkelinkään. Niitä ei kruunannut viattomuuden +välke. Ne olivat pakanallisen kauniit ja hurmaavat. Tumma tukka +aaltoili huopahatun lierien alta. Untuvien keskeltä näkyi valkoista, +pitkälti avointa kaulaa. Meitä ihmetytti: häntä ei palele. Huulet +olivat punaiset kuin syksyinen villiviini, liian täynnä verta. Tämä +kiihoittavasti maalattu nainen voitti kaikki kylmät ja elottomat +Venus-kasvot, antiikin ihanteiksi jättämät. Vaikka olenkin nainen, +unohdin katsoa upseeria. En muista hänestä mitään. Oikopolku yhtyi +tiehen. Me jouduimme edelle. Katsahdin vielä taakse. Samassa nainen +käänsi miehestä silmänsä minuun. Minulle selvisi, että olin nähnyt +hänet ennen, mutta en tuollaisena. Lisäsimme nopeutta, he jäivät kauas +jälkeemme. Toverini sanoi: + +— Ajattele, tuollaisen naisen takia voisivat miehet uhrata satoja +tuhansia. + +Takerruin lujemmin hänen käsivarteensa: + +— Minä tunnen hänet. Tiedän miehen, joka on myynyt hänen rakkautensa +kymmenestä markasta. Se ei ole paljon. + +En kertonut toverilleni hänen tarinaansa. Kuljeksimme kauan. Kaksi +levotonta, haihattelevaa sielua, kurjaa, viluista, syvästi onnetonta. +Nauran tätä ajatellessani. Varmasti olimme noin lohduttomia, mutta +asemamme äärimmäisyys minua huvittaa. Voimmeko enää joutua pitemmälle? +Oh, satakertaisesti. Ja kuitenkin me rakastamme elämää, palvomme sitä +kuin hullu oikkujaan. Älköön kukaan uskoko, että haluaisimme mistään +hinnasta kuolla. + +Kulkiessamme puhuimme niistä, joita rakastamme. Toistelimme hartaina, +ikävöiden, surullisina: Miks oon köyhä trubaduuri? — Vihdoin saatoin +toverini hänen kotiinsa. Istun nyt yksin huoneessani. On jo ilta. Vielä +kylmempi ja koleampi kuin päivä. Olen selkä ikkunaan päin ja kirjoitan +tarvitsematta tulta. Ajattelen tänään tapaamaani naista. Hän on ollut +serkkuni kanssa kihloissa. Silloin hän oli vielä toisenlainen. Ei yhtä +maalattu, ei yhtä pariisilainen. Ei tottunut vaihtuviin ihailijoihin, +vaan lämpimästi rakkaudelleen antautuva, luonnollinen, välitön. Nyt +hänen sielunsa on kuin sileäksi hiottu lasipallo. Serkkuni toimitti +tuon hiomisen. Hän on tehnyt sen monelle tytölle. Opettanut, miten +typeriä he ovat nojatessaan mieheen. + +Näen selvästi, kuinka hän kertoi minulle Kirstistä, entisestä +morsiamestaan. + +Oli kimaltelevan kirkas talvipäivä. Istuimme rinnan reessä +joululomalla. Juoksija oli hyvä. Ei ollut liiaksi taloja katseltavana +eikä kuskia kuuntelemassa puheitamme. Hän kertoi itsestään ja +tytöistään. Tiedän hyvin, ettei hän kunnioita muita arvoja kuin naisia +ja rahaa, ja molempia on hänelle suotu. Hänen maljansa on ollut +ylitsevuotavainen. + +Serkkuni koko olento ilmaisi nautintoa puhumisesta, nautintoa palauttaa +kaikki mieleen taas. Suuta, jonka alahuuli työntyi hiukan enemmän +eteenpäin, ympäröi vastustamaton juonne. Valloittajanriemua ... Hän +oli oivallinen serkku, ja minä ymmärsin häntä hirvittävän hyvin. Olin +kaikessa yhtä mieltä hänen kanssaan. Sitäpaitsi olin nuorempi. Hän luki +jo toista vuotta lakia. Olin ylpeä hänen luottamuksestaan. + +Me nauroimme yhdessä erään tytön kirjeelle: »Kuinka minä voisin unohtaa +sinua, silloinhan unohtaisin kaiken, mitä olen nähnyt suurta ja +ihailtavaa...» + +Serkkuni hymähti: »Minä kirjoitin hänelle hiukan sympaattisesti, ja hän +heti vastaa tuolla tavalla.» + +Minäkin tunsin tytön. Hän oli mielestäni herttainen. En totisesti +voinut ymmärtää, kuinka hän samalla saattoi olla niin tyhmä. Kirjoittaa +pojalle tuolla tavalla. Alentaa naisen arvoa. Olin suuttunut ja +pilkkasin tyttöä. Tunnustaa tuollaista! + +Serkkuni etsi povitaskustaan erästä toista kirjettä. Silloin tuli +esiin valokuva. Hän ojensi sen minulle. Sama nainen, jonka tänään näin +Kaivopuistossa. + +— Siinä on Kirsti — entinen morsiameni. + +Katsoin serkkuani. Hän oli välinpitämätön, hiukan harmistunut, +jäykkä. Olinhan minä nähnyt Kirstin hänen seurassaan kadulla. Silmäni +suurenivat. + +— Olitteko te kihloissa? + +— Salakihloissa. Ei siitä tiennyt kukaan, ei edes huonetoverini. +Muistathan Parkkisen, tuon polyteekkarin. Pojat alkoivat kuitenkin +pitää Kirstiä minun nimissäni, kun me aina kuljimme yhdessä, ja minä +annoin heille vain vettä myllyyn. Päätimme Kirstin kanssa tulla +pääsiäislomalta yht'aikaa, kolme päivää ennen Parkkista. Tämän ajan +olisimme asuneet yhdessä huoneessani ja pitäneet hauskaa. Mutta minä +meninkin loman lopulla Turkuun, enon luo. Nämä eivät päästäneet minua +millään niin pian pois. Siellä oli juhlia ja tanssiaisia, lähtöni +siirtyi viimeiseen päivään. Kun tulin illalla, oli Parkkisella monta +poikaa ryypyllä. Hän itse kertoi Kirstin käyneen siellä päivällä ja +kehui halailleensa tätä. Sanoi, että minä muka etsin parhaita paloja, +mutta ei pidä nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Minä suutuin ja sanoin, +että se tippa on jo tipahtanut. Ja koska meidän kartanossa vanhat +romut myydään lumppurille, voin minä tehdä samoin. Lupasin luovuttaa +Kirstin hänelle kymmenestä markasta. Parkkinen maksoi kymmenen markkaa. +Pojat olivat todistajina. Minä pistin rahat taskuuni. — Sitten Kirsti +yritti tavata minua monta kertaa. Väistin häntä kylmästi. Hän kirjoitti +kirjeen ja pyysi minua tulemaan Kaisaniemeen. Menin sinne. Kirsti +itki ja vannoi rakastavansa minua. Rukoili, etten hylkäisi häntä. +Minä sanoin, että vaikka hän kyyneliinsä sulaisi, en häntä sittenkään +säälistä ota. Ja rakasta minä en häntä enää. — + +Serkkuni vaikeni. Hän oli totinen ja tuima, muistuttaen kovaa, sileätä +marmoria, josta ei voi vuolla siruakaan. Ihailin häntä ja sanoin: + +— Olisi kauheaa mennä säälistä naimisiin. Ottaa vaimokseen nainen, jota +vain surkuttelee. + +— Kirsti itki epätoivoissaan. Hänellä oli ruskeat nahkakäsineet. Hän +veti ne pois, heitti maahan ja yritti tarttua minua kaulaan, valittaen, +ettei voi elää... Kaikki naiset sanovat, etteivät voi elää. Kuitenkin +ne ovat sitkeähenkisempiä kuin lutikat. + +Minä nauroin. Olin kuusitoistavuotias kiihkeä naisasianainen. Vihasin +ja halveksin naisellista heikkoutta. Se oli typeryyttä, oli suvun +häpäisemistä. Ylpeä tulee ihmisen olla. + +Minun kelpasi nauraa, niin että yksinäinen metsätie soi, sillä +unelmani olivat korkeammalla kuin kahdeskymmenes taivas ja puhtaammat +kuin enkelien viitta. Minä olin ylpeämpi kuin kukaan, eikä yhtään +sormenjälkeä ollut sielussani. + +Serkkuni tuijotti eteensä ja jatkoi: + +— En ymmärrä, kuinka ihminen voi niin äkkiä muuttua. Luulinhan ennen +rakastavani Kirstiä kuin järjetön. Hänen kosketuksensa oli minulle +paratiisi. Nyt hän ei liikuttanut minua vähääkään. Irroitin hänen +kätensä ympäriltäni ja sanoin, että hän voi vastedes halata Parkkista. +Kirsti veti sormuksen esiin. Minä en siitä huolinut. Sanoin, etten +tarvitse takaisin mitä olen tullut antaneeksi. Minulla on varaa ostaa +seuraavalle uusi. — Se on omituista. Naisen rakkaus kiihtyy sitä +enemmän, mitä enemmän mies häntä loukkaa. Minä katselin hänen tuskaansa +ja ajattelin koko ajan: »Mitä varten annoit Parkkisen halata itseäsi?» +Hän seisoo siinä. Vääntelee käsiään eikä lähde pois. Sanoo: »Minä teen +itsemurhan, minä teen itsemurhan.» — »Meri on lähellä», sanoin minä, +»sinun ei tarvitse luulla, että hellytät tai peloitat minua. En estä, +vaikka marssisit suoraan veteen. Se on kyllä vähän kylmää...» Kirsti +lähti juoksemaan kaupunkiin päin. Ruskeat nahkakäsineet jäivät maahan +kuraan. Minä jätin ne siihen. Uudet, hienot käsineet. Joku kurja löytää +ja pesee. Tulevathan ne tähteetkin tässä maailmassa käytetyksi... + +— Oletko nähnyt Kirstiä sen jälkeen? + +— Pari kertaa kadulla. Ei sietänyt katsoa minua. Käänsi päänsä +pois. Kesällä Kirsti kuitenkin kirjoitti vielä kaksi epätoivoista +kirjettä, että hän ikävöi minua kuin hullu, inhoaa muita miehiä, menee +rappiolle... Minä en vastannut kumpaankaan. Rakkauteni oli karissut +käsistäni kuin palaneet langat. Hänen rukouksensa eivät edes nostaneet +sääliä. Et usko, miten saatanallisen julmaksi ja kylmäksi ihminen voi +tulla. Tekisi mieli nauraa kaikelle. + +<tb> + +Kirstin ajatteleminen lohduttaa minua. Minun rakastettuni ei edes +tiedä, että minä häntä rakastan. Luulee minun pikemmin vihaavan häntä. +Halveksii minua, köyhää, levotonta, säikkyvää. Oi, onnellisempi en +ole kuin Kirsti, en. Hyvä on. Kun istun täällä homeisessa huoneessani +ja vääntelehdin kuumeisena ikävästä johonkin loistavaan, suureen, +auringonkaltaiseen, minä tiedän, että hänelläkin, kauniilla, rikkaalla, +kylläisellä on oma salainen merkkinsä. + +On jotain joka meitä yhdistää. + + + + +TÄNÄ ILTANA + + +Ridi piti silmiään kiinni ja käännähteli keimaillen vuoteessaan. Hän +siirsi hiukan päätään, viileä untuvatyyny hyväili hänen poskeaan. +Ei, ei kuitenkaan enää tullut unta. Sen karkoitti ihana ajatus: +Tänään. Herää, tänä iltana, tänä iltana! Rakkahimpani! Se ajatus oli +ihanampi kuin viini. Se toi mieleen kuroittuvat, kuumat huulet. Siksi +ei tullut uni. Ja Ridi käännähteli pehmeästi keimaillen vuoteessaan, +kuin miehen silmien katsellessa. Hän nukkui kuitenkin yksin. Sänky +tosin oli kahta varten. Lakanat olivat valkoiset, tyyny pehmeä. +Peitto punaista silkkiä. Vaaleanpunaiset, ohuet verhot riippuivat +katosta ja kätkivät vuoteen. Se oli houkutteleva vuode, ja nainen +kääntelehti siinä yksinään, keimaillen. Mutta huonekin oli tyhjä. +Iso, mukava naisen huone. Leveä sohva, pehmeä lattiamatto, paljon +tyynyjä, pari nojatuolia, pienellä pöydällä tupakkavehkeet, tuhkaa +varisseena unkarilaiselle liinalle. Puoleksi tyhjennetty viinipullo, +korkeajalkainen lasi, jonka pohjalla näkyi tumma pisara. Ulkona +syksyinen iltapäivä. Ridin huone on puolihämärä. Viinilasin pohjalla ui +pisara jaloa nestettä. + +Ridi kohottautui kyynärpäänsä varaan ja heitti oikealla kädellään +vaaleanpunaisen verhon sängynpään yli, otti matalalta, vuoteen +korkuiselta pöydältä rannekellonsa. Tuijotti siihen vähän aikaa. Oli +melko hämärää. Viimein hän tajusi, että se oli puoli neljä. + +Ohoo — puoli neljä. + +Hän hymyili, työnsi molemmat käsivartensa viileän tyynyn alle ja painoi +sitä rintojaan vasten. Niin hän tuijotti hämärään ympärillään. Tänä +iltana. Tänä iltana. + +Oli parasta nousta. Hän painoi nappia ja odotti. Vetäisi paremmin +lakanaa olkapäänsä ympärille, kun huoneilma koski vuodelämmöstä +kohonnutta ruumista. + +Palvelustyttö tuli. Hän laski kahvitarjottimen matalalle pöydälle ja +vetäisi hiukan ikkunaverhoja syrjään. + +Päivänvalo ei ollut tässä huoneessa miellyttävää. Se paljasti sinne +tänne heitetyt vaatekappaleet. Vuoteen laidan alla oli brokadikenkä +syrjällään. Se näytti pohjaansa päivänvalolle: Olet inhoittava. Kengän +toveri loikoi mukavasti sohvalla. Ilma oli painostava tupakansavusta. +Ridi ei yksin ollessaan mennyt nukkumaan polttamatta laatikollista +savukkeita. Ne tuudittivat hänet uneen, ja hän tarvitsi tuudittajaa. + +Palvelustyttö pysähtyi keskilattialle. Ridi oli jo ottanut kupin +käteensä. + +— Hilja laittaa nyt täällä hyvin kuntoon. Päivällisen jälkeen Hilja saa +vapaata. Voitte mennä vaikka sisarenne luo. + +Palvelustyttö seisoi vieläkin. Hän oli hidas ja sangen rauhallinen. +Sanoi aina sanottavansa minuuttia myöhemmin kuin avasi suunsa. Lopulta: + +— Johtaja soitti ja sanoi tulevansa tänne. + +— Mihin aikaan? — Ridi kohottautui äkkiä. — Eikö hän sanonut? Soittakaa +ja sanokaa minun kysyneen. + +Palvelustyttö oli jo pitänyt minuutin suutaan auki ja sanoi +levollisesti: + +— Ei hän sanonut mihin aikaan. + +— Soittakaa, ei, minä soitan itse. + +Ridi pani puoleksi juodun kahvikupin pöydälle, juoksi lakana +ympärillään eteiseen ja kiersi kiihkeästi automaattipuhelimen +numerolevyä. Puoliääneen: Seitsemän, kaksi, nolla... + +— Är det direktör Gammelin? God morgon, älskade. + +Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus: + +— Vad? Är du vaken redan? + +— Ja, ser du — edelleen ruotsiksi — kun sinä niin harvoin käyt luonani, +ei minulla ole muuta tehtävää kuin tupakoida itseni uneen ja viettää +nukkumalla nämä pitkät ja ikävät päivät ... + +— Mitä sinä nyt... Aiotko pyytää minulta jotakin? + +— Ei, rakas, sitä minä vain, että rouva Williams on kutsunut minut +luokseen ja minä olen luvannut mennä... ja nyt Hilja sanoo, että sinä +tulet tänne... enkä minä tietysti nyt tahdo mennä, vaikka lupasinkin +hänelle, ihan vannomalla... ja hän on minun ainoa ystäväni... + +— No, mene sinä vain. + +— Mutta ajattelehan, ainoa ilta, kun sinä tulet tänne. — Ridi melkein +itki. + +— Mihin aikaan sinun piti mennä? + +— Kello kahdeksalta hän pyysi tulemaan, mutta ei sillä niin väliä. + +— Sitten minä tulen aikaisemmin. Enkä viivy kovin kauan. + +— Ihanaa, kultaseni. Tule suoraan konttorista, niin syömme kahden. +Ymmärräthän, olisi ollut paha peruuttaa, kun hän niin pyysi... odotan +siis. Muista nyt: suoraan konttorista! Hyvästi, rakas! + +Ridi kulki huoneeseensa, valkea lakana viisti lattiaa. Hän heittäytyi +pehmeään sänkyynsä, otti peiton selkänsä suojaksi ja kahvikupin +käteensä. Kaikki hyvin. + +Veltto nainen, vähän yli kolmenkymmenen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt +niin vanhalta. Tosin oli kasvojen iho sameaa ja pilkullista, kuin +puuterin syövyttämää. Silmien alla voi erottaa sinertävät pussit. +Tosin ei leuka enää ollut kiinteä ja joustava, mutta hän osasi laittaa +itsensä, ja se merkitsee paljon. Hän soitti palvelijatarta: + +— Hilja laittaa nyt oikein hyvän päivällisen. Johtaja tulee syömään. + +Ensin höyrytetään kasvot, sitten huuhdellaan kylmällä vedellä ja +hierotaan Amarant Snow-creamilla. Puuterointi, kulmakarvojen ja +silmäripsien mustaaminen. Silmänalukset täytyy maalata hiukan +tummemmiksi, se tekee syntisen vaikutuksen. Oh, miten huulten +maalaaminen on viehättävää. Punaisemmiksi, punaisemmiksi, +verenkarvaisiksi. On tyhmää ajatella, etteivät kunnon miehet pidä +maalatuista huulista. Olkaamme rehellisiä. Tehkäämme mitä luontomme +vaatii. Katso, rakkaani, miten huuleni ovat verta täynnään. Eivätkö +ne ilmaise sinulle, että verenikin on liian punaista täyttymättömästä +ikävästä? Että elämä luisuu käsistäni joka päivä, että vuoteni yhäti +lisääntyvät — enkä ole ehtinyt kyllin viiniä juoda, en sukeltaa +alastomin ruumiin ihmeellisiin syvyyksiin. On ikävä, on jano, on +riuduttava tuska. + +Ridi katseli kiihkeänä itseään peilistä ja hieroi vartaloonsa +ranskalaista hajuvettä. Tällainen levottomuus ja vireys oli uutta +hänelle. Ah, tänä iltana. Ensin oli kuitenkin Viktorin käynti. No, hän +ei viivy kauan. Luoja auttakoon, että kaikki selviäisi hyvin. + +Kello viideltä Ridi oli valmis. Laajalti avonaisessa silkkileningissä +hän istui ruokasalissa. Palvelija oli jo kattanut pöydän. Tulisi nyt +se Viktor, Viktor Gammelin, direktör. Se nimi oli leimannut hänen +elämäänsä lähes kymmenen vuotta. Koko Viktor Gammelinin seurapiiri +tiesi, että hän oli tämän rakastajatar. Viktorin nimen edeltä tulisi +esiin nimi asessorska Smith. Ridi naurahti. Asessorska oli pitänyt +häntä mallikelpoisena sisäkkönä. Hän olikin suorastaan nuollut pölyt +pois joka paikasta, hän oli ollut kuin siunausta kylvävä kotihaltija +kolme vuotta. Vaatimaton, iloinen, uuttera, aina valmis. Aina valmis. +Asessorska oli nähnyt sen valmiuden alle, siksi hän ihmetteli, kun +Ridi yht'äkkiä oli sanonut itsensä irti, tyynesti, ilman riitaa, ilman +mitään syytä. + +Se oli käynyt luonnolle, se ainainen valmius. Ainainen pölyjen +nuoleminen, tarjoilu, orjuus. Vuosien kuluessa voi väsyä kuolettavasti. +Sama huoneisto, emäntä ja oikulliset lapset. Ei ketään tuttavia +ulkopuolella, ei mitään tekemistä muualla, ja kuitenkin on siellä koko +suuri maailma. Miettimättä, tyynesti hän lähti talosta. Olihan hän +oppinut ruotsia, ehkä saisi paikan kauppaan. Ei tullut kauppaa, mutta +Viktor Gammelin tuli. Tuo hienostunut ruotsalainen elostelija kohotti +hänelle hienosti hattuaan kadulla, Bulevardin 20:n kohdalla. Hän oli +paikatta, rahat lopussa, ei ollut koskaan joutunut miesseuraan. Tuo +hieno hatun kohotus hiveli. + +Ridi oli myynyt sielunsa ja ruumiinsa elämän mukavuudesta. Siitä ei +puuttunutkaan mitään. Hän olisi voinut käskeä palvelijaa vetämään +sukat jalkaansa. Viktor kantoi hänelle lahjoja. Silkkiä, helmiä, +korvarenkaita, käsilaukkuja, pieniä, somia tavaroita. Mutta Viktor ei +enää tullut hänen vuoteelleen. Siitä oli jo monta vuotta, kun hän tai +kukaan muu nainen enää oli viehättänyt Viktoria. Ridi hymähti. Ohoo. +Yhä kantoi Viktor hänelle lahjoja, yhä oli hänellä huoneisto, palvelija +ja runsaasti rahaa kukkarossa. Oli jotain, joka sai Viktorin yhä +kirjoittamaan hänelle shekkejä. Yleisön mielipide, suuri tuttavapiiri. +Että ihmiset luulisivat johtaja Gammelinia normaaliksi, vaikka hän +olikin jo epänormaali. Hyöty lankesi Ridille, hän oli nimellinen +rakastajatar, sai täyden palkan ja suhtautui viisaasti asemaansa. Ei +pyytänyt Viktorilta rakkautta eikä intohimoa, vain rahaa. Älköönkä +kukaan sanoko, ettei Viktor Gammelin ole normaali. Ottakaa ensin +selville, mitä maksaa laiskan naisen elätys, huoneisto, palvelija, +ruoka, korut. + +Mutta Ridi oli kyllästynyt, kirotun kyllästynyt. Tämä oli pahempaa +kuin se vaistomainen tunto, joka ajoi hänet pois asessorskalta. +Nytkin hän oli vanki. Oli Viktorin nimissä ja siinä oli pysyttävä. +Hänen joutilaassa ruumiissaan, liian hyvin ruokitussa, kyti levoton +elämänhalu. Jotakin, jotakin. Ei Jumalakaan olisi voinut selittää mitä. +Viktoria hän ei ainakaan ikävöinyt. Alkuaikoina, tultuaan syrjäytetyksi +ja jouduttuaan eri asuntoon, hän oli sitäkin tehnyt. Ridillä ei ollut +sielua, ja ruumis oli liiaksi pehmennyt pystyäkseen liikuntoon, mutta +vielä nipisteli häntä pieni paholainen. Lihassa oli levottomuutta. + +Viktor saapui. He kaksi istuivat vastakkain pöydässä. Heillä ei ollut +toisilleen mitään sanomista. Kuitenkin Ridi oli äänessä. Hän osasi +mukautua. Sen taidon hän oli oppinut asessorskalla. Häntä ei piinannut +Viktorin luotaantyöntäväisyys, hän säilytti entisen sävyn, tutun, +hellän. Pysytteli pinnalla, ei sukeltanut epävarmoihin syvyyksiin. Näin +kävi keskustelu, ruotsiksi: + +— Onko tämä hillo sinusta hyvää? + +— Meneehän se. + +— Etkö tahdo ryyppyä? + +— Minä huomaan, että sinusta on tullut ryypiskelijä. + +— Joo — tämä subrovka on taivaallisen hyvää. + +— Skool. (Innostuneesti, silmissä viri.) + +— Skool. (Matalasti, välinpitämättömästi.) + +Äänettömyys. Ridi katseli pulloa. Siellä sisällä oli heinänkorsi. +Juuri siksi tämä venäläinen viina oli niin taivaallisen hyvää. Sitä +ruohoa kasvaa vain Venäjän aroilla; biisonihärät ovat sitä syöneet. Kun +sellainen ruoho pannaan likoon viinapulloon, antaa se juomalle oman +oudon ja ihanan arominsa. Ruoho, jota nuo voimakkaat, sukupuuttoon +hävinneet härät ovat syöneet. + +— Etkö tahdo enempää? Minun tähteni? Ota tätä bifsteksoosia, se on +parempaa minun mielestäni kuin tomaattikastike. Se on englantilaista, +sitä saa ostaa vain Varubodenista. + +— Oletko sinä itse ostanut sen? + +— En, mutta Hilja sanoi. Hän oli kolunnut puolen kaupunkia sitä +etsiessään. Rouva Smith juuri neuvoi sitä minulle. + +— Skool. + +— Skool. + +Ridi kohotti lasinsa juhlallisin elein. He kumarsivat molemmat hiukan +ja katsoivat toisiaan silmiin. Vetelästi istuva nainen veti suunsa +hitaasti kuolleeseen hymyyn. Ne huulet olisivat voineet yhtä hyvin +pitää sen hymynsä aina, sen kuolleen vetäisyn. Vaalea, hieno mies +kaljuine päälakineen ja vanhoine kasvoineen. + +Päivällisen jälkeen he istuivat nojatuoleissa poltellen savukkeita. +Ridi sanoi jotakin silloin tällöin, ja Viktor vastasi yksitavuisesti. +Hän oli vaitelias ja väsynyt. Tuo maalattu, keveäpuheinen, typerä +nainen oli inhoittava. Ei seurannut politiikkaa, ei ymmärtänyt +älyllisiä vitsejä, ei osannut keskustella. Alussa hän oli pitänyt +tätä naista löytönä, väsyttyään kaikkiin muihin. Tämä oli niin +välinpitämätön, mukautuvainen, persoonaton. Kuin huoneilma, jota +hän hengitti. Ja rakasti häntä! Nyt huoneilma jo ellotti. Elämä on +typeryyksien typeryys. Ja tuo veretön nainen vastapäätä polttamassa +savuketta. Olennoltaan kuin kirjava Intian silkki lattialuuttuna. +Tunkiolle. Hän kaipasi kirpeitä vitsejä ja morfiinia. Tunkiolle kaikki, +koko helvetin roska. + +Hän nousi hitaasti ja heitti puoleksi poltetun savukkeen +käsinmaalattuun tuhkakuppiin, jonka kyljessä pienet, alastomat neekerit +tanssivat väärän palmupuun alla. Myöskin Ridi nousi: + +— Rakas ystävä, täytyykö sinun jo mennä? + +— Jaa, minulla on ekstra työtä kotona. + +— Raukka sinä, sinun ei pitäisi rasittaa itseäsi liian paljon. + +Viktor ei vastannut. + +Ridi: + +— Milloin tulet sitten tänne? Sinun pitäisi tehdä minulle se ilo. + +— En tiedä, milloin ehdin. — Viktor sanoi sen torjuvasti katkaisten. +Hän kohotti hattuaan ja avasi toisella kädellään oven. — Hyvästi sitten. + +— Hyvästi, rakkaani. — Ääni tuli hänen perästään, kun hän painoi ovea +kiinni. Silmät osuivat nimikilpeen. Se oli himmennetystä kuparista. +_Ingrid Salo_. Ridi. Hän oli itse keksinyt lyhennyksen kymmenen +vuotta sitten. Hän kulki valaistua katua ihmisvirrassa, näki joitakin +tuttavia, kohotti hattuaan tottuneesti, kohteliaasti. + +Ridi istui salissaan ja otti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin +laidalta. Neekerilapsille oli kuvattu mahdottoman iso pää ja pörröinen +tukka, hyvin hoikat, pienet jalat. Nainen katseli heidän tanssiaan +suurella mieltymyksellä. Nyt oli jo ilta. Yhdeksän aikaan pitäisi tulla +nuoren miehen, jolla oli ruskeat kasvot ja tarmokas vartalo. He olivat +tutustuneet rouva Williamsin nimipäivillä, nuori mies saattoi hänet +kotiin, he joivat, ja Ridi, joka jo monta vuotta oli nukkunut yksin, +sai aamuyöstä vuodetoverin. Mies oli lähtenyt iltapäivällä, kiroillut +pukiessaan ylleen puolihämärässä huoneessa. Ridi oli nukkuvinaan. Hän +nautti toisen vihasta ja pahatuulisuudesta. Voi sitä poikaa! + +Ridin sydänalaa hiveli ja värisytti, hän oli rakastunut tuohon +pahatuuliseen nuorukaiseen ja, kuten hän sanoi itsekseen, ensikerran +elämässään, yli kolmikymmenvuotiaana. Olipa hän luullut pitävänsä +alussa Viktorista, joka siihen aikaan kohteli häntä hellävaroen +kuin liljaa, istutti rinnallaan teattereissa ja konserteissa. Ohoo. +Yhdentekevää ... + +Kun nuori mies oli napittanut takkinsa, ojensi Ridi kätensä: + +— Tule keskiviikkoiltana kello yhdeksän. Tuletko? Tänne minun luokseni? +Tuletko? Voitko sinä pahoin? Siellä on viiniä... + +— Hiisi minä sinun viinistäsi. + +— Etkö sinä nyt tiedä, mitä vanhat juopot sanovat? Että rapulaan tekee +pienikin ryyppy hyvää ja nehän tietävät Kaada pois. + +Mies joi lasin ja vielä toisen. + +— Tuletko? Keskiviikkona kello yhdeksän? + +— Tulen. + +Siis tänä iltana. Tänä iltana... + +Ridi oli jo monta vuotta ollut syrjäytettynä, syönyt, polttanut +tupakkaa, nukkunut, herännyt ja soittanut itselleen kahvia, yrittänyt +ylläpitää keskustelua Viktorin kanssa, kuljeksinut ruokasalista +huoneeseensa ja huoneestaan ruokasaliin. Tyytynyt siihen kaikkeen kuin +unijuoman antamaan uneen. Mutta olipa tullut herättäjä, mies, yhden +vuorokauden tuttu. + +Kello sivuuttaa yhdeksän. Ridi nojaa sohvan selkämykseen. Hänen paljaat +käsivartensa ovat pehmeät ja valkoiset. Hän on levoton. Mitä hän sanoo +miehelle, kun tämä tulee selväpäisenä hänen luokseen? Mistä he voisivat +puhua? Ridi on avuton ja neuvoton. Hän on tottunut vain Viktoriin. +Niin, ensin hän tarjoaa tupakkaa, ja he puhuvat erilaisista tupakoista. +Ridi tietää, mitkä ovat voimakkaita ja mitkä mietoja, niissä hän on +tuntija. + +Puoli kymmenen. Alaovi siis suljetaan. Hän vääntelee itseään ja +rummuttaa sormillaan sohvaa. Menee viimein eteiseen ja soittaa. +Vastataan: Ei ole kotona. On ollut koko illan poissa. + +Ridi laski kuulotorven paikalleen. Hän on yksin huoneistossa. +Palvelustyttö poissa. Kuume kohoaa. Kadulle, sinä tapaat hänet kadulla. +Sinun täytyy nähdä hänet. + +Hän vetäisi turkin päälleen ja painoi mustan lentäjähatun päähänsä. +Ulos. Abloy-lukko naksahti kiinni. Hän vetäisi varmuuden vuoksi ovea. +Lukossa oli. + +Espiksellä. On raitis lokakuun ilta. Reklaamivalot loistavat, ihmiset +nauravat. Kiihkeät sähköaallot lainehtivat ilmassa, ne koskettavat +yhden sielua, imevät jotakin hänestä ja salamannopeasti kuljettavat +sen toiseen olentoon, näin sekoitellen ihmisiä, yhdistäen, heitellen +toisiaan sivuuttavien ympärille hienoja, katkeavia sähkösäikeitä. +Katso, jokainen ikävöi jotakin, etsii toisia, on heittänyt hetkeksi +luotaantyöntävän vaipan. Kadun iltasävel — sen tajuavat vain vapaat. +Levottoman, määrättömän, vaihtuvan ihmisvirran liikkeet avaavat heille +suuria näkyjä. Yhteinen ikävä syntyy heidän hengessään tuhatkertaisena +palona, taivasta syleilevänä. + +Ridi kulki siellä omituisen yksin ja vieraana. Sähköaallot eivät +pystyneet koskettamaan häntä. Hän pelkäsi vastaantulevien katseita. +Nauru tuntui ivalta; katseet tutkivilta. Hän oli itse unohtanut naurun. +Milloin elämässään hän olisi nauranut? Hän hymyili. Oli tottunut +vetämään suupieliään sivuille ja raottamaan huuliaan sen verran, että +neljä etuhammasta näkyi. + +Äänekäs nauru. Se viilteli ja säikähdytti. Teki pahaa hermoille, tuotti +ruumiillista tuskaa. Hän koetti kiirehtiä kulkuaan. Kainaloihin kohosi +hiki. Turkki oli tukahduttava, ja ihmiset tuijottivat toista kuin +hullut. Ei voinut kääntää minnekään silmiään päästäkseen niiltä rauhaan. + +Ridi kiersi Espikseltä Aleksanterille. Siinä se mies oli. Katseli +eteensä eikä näyttänyt: näkevän ketään. + +Hän kosketti miehen hihaa hiljaa. Kohotti ylös silmäkulmiaan ja sanoi +kuin nuori tyttö: + +— Ethän sinä tullutkaan. + +— En. + +— Ja nyt me molemmat kuljeksimme katuja. Eikö olisi mukavampi istua +sisällä? + +— Kuka pitää mistäkin. Jos te haluatte istua sisällä, haluan minä +kulkea kadulla. + +— Te? Viime kerran sinuttelitte minua. + +Ridi hymyili. Mies näytti kärsimättömältä. + +— Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. + +He seisoivat vastakkain ja puhuivat hiljaa. Mies kohautti hartioitaan. +Ridi oli mukautuvainen. Sen voivat todistaa asessorska Smith ja Viktor +Gammelin. Hän ei pilannut asioita suuttumalla. Niinpä hän kohotti +turkiskaulustaan oikealla kädellään, painoi poskensa sitä vastaan ja +sanoi viattomin silmin: + +— Muutama päivä sitten teillä oli tekemistä minun kanssani. + +Miehen kulmakarvojen väliin vetäytyi kaksi uurretta. + +— Saatana. Maksuako haluatte vai mitä? + +— Minkätähden loukkaatte minua noin? + +— Minähän sanoin, etten tahdo tuntea teitä. + +Mies kohotti hattuaan ja kumarsi hiukan. Mutisi mennessään: »Inhoittava +ämmä. Omituista miten viini voi sumentaa järjen.» Nyt hän tunsi +ruumiillista pahoinvointia ajatellessaan naista. Gammelinin laiska +elättirepo. Hän muisti tämän velton istunnan, siirottavat silmät, +alituisen hymyn. Kiroili itsekseen ja kulki tyhjää Bulevardia +Hietalahteen, kasvot vääristyneinä, vihaisina. Että hän olikin +yhtynyt tuollaiseen. Ei millään päässyt siitä tunteesta, kuin olisi +heittäytynyt mätänevien käärmeiden keskelle. Inhoittavaa. + +Hän pudisti hartioitaan. Minä olen kyllin janoinen juodakseni vettä, +jossa on sammakon mätiä. Jos hänellä olisi rehelliset silmät ja vielä +luonnollisen ihmisen muoto, jos hän ei olisi kykenemätön, laiska, +keinotekoinen, mädännyt särki.» + +Mies haluaa aina puhtaan ja hyvän naisen. Hän tunsi pahaa makua +suussaan ja sylkäisi. Inhoittavaa. + +Ridi oli jäänyt yksin Aleksanterille. Hän katseli melkein älyttömänä +poistuvan, pitkän, harteikkaan miehen jälkeen. Samalla hiukan +säikähtäneenä. Pelosta hän kutistui kokoon. Hyvä Jumala. Ridi ei ollut +eläissään kironnut. Ei ollut mitään syytäkään siihen. Häntä kauhistutti +tuo miehen hampaiden välistä luiskahtanut saatana. Ja hän toisti: Hyvä +Jumala. + +Viimein hän huomasi seisovansa tiellä ja lähti kävelemään järjettömänä. +Mikä karkea ääni! Kuitenkin hän tiesi miehen lukevan maisteriksi. +Viktor toki oli todella hieno. Hän ei koskaan sanoisi: naiselle mitään +epämiellyttävää. Hän käyttäytyi aina ritarillisesti. Ridi tunsi +kaikkivoittavaa kiitollisuutta Viktoria kohtaan. + +Aleksanterin ja Heikinkadun kulmassa rakennetaan. Ridi kulkee +rakennustelineiden vierustaa. Portilla hän tulee pysähtyneeksi. Kello +on vähän vailla 11. Rakennuksella palavat sähkövalot räikeän kirkkaina. +Miehet siirtelevät kivilohkareita. Nostokurki laskee parhaillaan 300 +kilon painoista kölliä kuorma-autoon. Porataan. Työn äänet kohoavat +öiselle taivaalle. Eräs työmies puhelee autonkuljettajan kanssa. +Hän katsoo Ridiin ja nauraa. Likaisista kasvoista välkkyvät valkeat +hampaat. Vartalo on takakenossa ja käsi housuntaskussa. Ridi hätkähtää +ja pujahtaa tiehensä. + +Antinkadulla, asuntonsa oven edessä, hän pysähtyi. Huulilta kirposi: +»Hyvä Jumala, minulla ei ole avainta.» + +Käsilaukku avaimineen oli jäänyt kotiin. Ovi oli kiinni. Ridi +katsoi kelloaan. Yksitoista. Eiköhän Hilja lie jo palannut ulkoa? +Pitää soittaa sinne. Hän kulki Vanhankirkon puiston reunaa. Puut +ojentelivat melkein paljaita oksiaan sähkövaloisessa yössä. Kirjavia +lehtiä lepäsi nurmikolla. Omituinen, voimakas lakastuneiden lehtien +tuoksu tihensi ilmaa. Se löi voimakkaana ja salaperäisenä kasvoja +vastaan. Kuin olisivat lehdet luovuttaneet ilmaan voimansa ja kuivuvat +ruohot tuoreutensa. Bulevardilla soivat raitiokellot. Tyhjät vaunut +laskettivat ilmeisellä riemulla kiskojaan. + +Ridi joutui kulkemaan autopirssin ohi. Kolme autonkuljettajaa seisoi +käytävällä jutellen. Heidän katseensa piinasi suuresti Ridiä. Hän tunsi +äkkiä kulkevansa omituista tahtia. Varmasti hän nosti toista jalkaansa +enemmän kuin toista. Hän olikin kävellyt niin pitkälti, ei ollut enää +jaksaa minnekään. Mitä omituista ne hänessä katsoivat? Kiusaantuneena +hän pääsi puhelinputkalle ja henkäisi helpottuneena päästyään sisälle. + +Viisikymmentä penniä. Automaattipuhelin ei soi ilman viittäkymmentä +penniä. Lamaantuneena, hikisenä ja väsyneenä hän nojasi hartioitaan +kopin seinään ja kysyi: »Olenko minä hullu?» + +Hän tuijotti puhelinluetteloon osaamatta kääntää silmiään minnekään. +»Olenko minä hullu?» Ridi työnsi päänsä seinää vastaan, veti suunsa +tavallista eloisampaan hymyyn ja vastasi: »Viktorin pitäisi hankkia +minulle seuranainen» + +Lähti kopista ja kiersi puiston, ettei tarvinnut uudestaan mennä +autonkuljettajain ohi, jäi sitten kuljeksimaan tyhjälle kadulle ovensa +edustalle. Ehkä joku menee sisälle ja päästää hänet portaisiin. +— Turkki oli sietämättömän kuuma. Jalat eivät tahtoneet enää +totella. Ovi oli ihan pikkuisen syvemmällä kuin seinä. Hän istuutui +graniittipaadelle, jalat kadulla, selkä ovea vasten. Edessä tyhjä, +hiljainen katu. Kivet loistelivat hiukan kosteina. Talot kohosivat +ylös korkeina ja suorin viivoin. Ridi istui yksinäisenä ja väsyneenä +alhaalla. + +Viktor, Viktor. Missä sinä olet? Ehkä Pörssissä, ehkä Fenniassa, ehkä +juhlapäivällisillä Kämpissä. Minusta sinä et enää välitä. Muistatko +ensimmäisiä iltoja, silloin et väsynyt minuun? Ja minä olen aina ollut +vain sinulle mieliksi. + +Ridi puhkesi nyyhkyttämään. Onnettomuus kosketti häntä ensikertaa, eikä +hänellä ollut mitään turvaa. Vain huutaa ajatuksissaan Viktoria. + +— Viktor, Viktor... Viktor. Minä olen aina ollut vain sinun mieliksesi? +Miksi sinä olet hylännyt minut? Onko rivo miesseura sinulle parempi? Et +koskaan, et koskaan enää hyväile. Pidät kuin vierasta, kuin vierasta, +Viktor... + +Hän nyyhkytti kuivaa, sisäistä nyyhkytystä. Se tunkeutui ähkäisyinä +ulos. Onnettomuus ei ollut oikeastaan Viktorissa, hän ei koskaan enää +muuttuisi entiselleen, ei voisikaan muuttua. Onnettomuus oli se, että +hänen asuntonsa oli yläkerrassa ja hän täällä ilman rahaa ja avaimia. +Tämä kauhea yö. Olla ulkona. Ihan avuttomana, ei ketään, ei ketään +auttamassa. Ja ihmisten katseet ovat sellaiset. Ne vainoavat, ne +painavat. Oi hyvä Jumala. + +Ridi päästeli tuskaisia ähkäyksiä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin +suolavedessä liotettu ja piesty. Tuo hirveä käveleminen. Eikä +Viktorille hyödytä kertoa tästä mitään. Häneltä ei saa vastausta eikä +häntä saa väsyttää. Pitää vain olla mieliksi. + +Ridin kasvoilla kuvastui surkuteltava hätä. Jalat riippuivat kadulla +beige-värisissä sukissa ja sievissä uusissa kengissä, vääntyneinä, +kärjet sisäänpäin. + +— Mitäs te siinä makaatte? + +Ridi säpsähti. Hän oli tuskissaan sulkenut silmänsä. Edessä seisoi +poliisi, virallisena, kaameana. Punakat kasvot aistillisine +juonteineen. Nuorehko mies, mutta eteenpäin työntyi liian iso ja pyöreä +vatsa. Hän seisoi siinä selkä ketkassa, ja kun äimistynyt Ridi ei heti +vastannut, kumartui hän nykäisemään säärestä. + +— Nouskaapas ylös. + +Ridi potkaisi kiukkuisesti jalallaan ja kömpi ylös. + +— Mitäs te siinä makaatte? + +— Minä en makaa, minä istun, kun en jaksanut seisoa. Unohdin +rahapussini ja avaimeni kotiin enkä pääse sisään. + +Poliisi katseli turkkiin puettua naista, juonikkaita, elähtäneitä +kasvoja. + +— Onko siellä kotona ketään? + +— Palvelija on, mutta kun minulla ei ole mukana rahaa, että soittaisin +puhelimella. + +— Tulkaa poliisiasemalle. — Jätti lisäämättä: Saatte soittaa sieltä. + +Ridi tarrasi poliisia käsivarteen, ja hänen polvensa notkistuivat. + +— Mitä varten? Minä en ole mitään tehnyt enkä tule kanssanne. Olen +rehellinen ja kunniallinen nainen, minulla on oma koti ja palvelija. +Tietysti, jos te tapaatte työttömän ja asunnottoman ihmisen, voitte +viedä hänet poliisikamarille, mutta enhän minä ole joutilas enkä +irtolainen. Murtakaa tuo ovi ja päästäkää minut sisään, minä näytän +teille, että minulla on koti. + +Poliisin silmät välähtivät kurillisesti. Kunniallinen, tutiseva, +pelokas, hätääntynyt, rikas eukko. Kuka tahansa olisi naurahtanut +katsellessaan tuskaisia, lihavia, puuterinpilaamia kasvoja ja +velttoa, punaista suuta. Nuo kasvot ilmensivät huolta aivan samalla +tavalla kuin huono filmitähti surua: hän ei osaa mutistaa suutaan +tuskan vihlaistessa, vaan vetää sen leveälle, jonkinlaiseen julmaan, +inhoittavaan nauruun, kun pitäisi juuri itkeä. Nyt hytkäytti poliisia +halu kiusata naista, joka silminnähtävästi pelkäsi häntä. Hän hillitsi +kasvonsa ja selitti totisesti: + +— Kyllä minun täytyy sittenkin viedä teidät poliisikamarille. Tehän +jäisitte muutoin kadulle. Ajatelkaa nyt itse: tyhjällä kadulla keskellä +yötä. Teille voi tapahtua mitä tahansa. Joku huligaani voi hyökätä +kimppuunne ja ryöstää kunnianne. + +— Voi kauheaa, voi kauheaa. Auttakaa te minua, olkaa niin hyvä. +Jyskytätte tuota ovea, kunnes joku tulee avaamaan. + +— Mielelläni minä auttaisin teitä, sehän kuuluu virkaani, mutta en minä +kuitenkaan voi jyskyttää ovea, se olisi yörauhan rikkomista. + +— Mutta minun täytyy päästä kotiin, en uskalla olla yötä kadulla; +sillä minä pelkään sellaisia raakoja miehiä. Minun seurapiirissäni on +vain gentlemanneja. He kohtelevat aina naista hienosti. Suojelevat ja +auttavat tätä joka paikassa, ja se onkin miehen tehtävä. Mutta nämä +miehet kadulta... vailla moraalia... Huuh — + +Ridi hypähti askelen syrjään, kuin olisi poliisi ollut juuri sellainen +raaka olento. Tämä puolestaan irvisti hiukan pirullisesti. + +— Te olette aivan oikeassa. Mutta huomatkaa tämä: jos sellainen mies +tapaisi teidät, ei hän koskisi teihin muussa tarkoituksessa kuin +ehkä vetäistäkseen käsilaukkunne, jota teillä ei nyt ole mukananne, +tai lyödäkseen teidät tainnoksiin ja riisuakseen turkkinne. Nähkääs, +samoinkuin teissä asuu kammo heitä kohtaan, kammoavat hekin puolestaan +teitä. Nämä rikolliset ovat vasta mestareita lukemaan ihmisten kasvoja. +He eivät pelkää mitään, mutta teidän olemustanne he pelkäisivät, siksi +he ottavat vain turkkinne. + +— Niin, sanoi Ridi tyyntyneempänä. — Minäkin luulen, että naisessa on +jotain, joka aina vetoaa mieheen, hänen synnynnäiseen... + +Poliisi rypisti lystikkäästi kulmiaan, kun Ridi lasketteli rouva +Williamsilta kuulemiaan, hänen tajuntaansa piintyneitä lauseita. + +— Mutta jos te nyt olette kunniallinen nainen, jolla on koti tuolla +yläkerrassa, — en minä sitä epäile, uskon teitä täydellisesti ja +näkeehän sen päältäkin, — mutta sitä minä ajattelen, että kuinka te +voitte olla näin myöhään yksin ulkona. Eikö tätä ovea suljeta vasta +kymmeneltä? + +— Puoli kymmeneltä. + +— Vaikkapa silloinkin, mutta sen jälkeen ei naisen pitäisi millään +ehdolla kulkea yksin ulkona, vaan tulisi välttämättä olla mukana +mieshenkilö, joko puoliso tai seuralainen, muutoin hänet voi katsoa +säädyttömäksi. Ja jos nainen tulee konsertista tai teatterista, jotka +loppuvat vasta puoli kymmenen jälkeen, olisi hänen tilattava oven +ulkopuolelle ajuri tai auto. Kuinka te olette yksinänne, sitä minä +ihmettelen — teihin nähden ... + +— Minä olin tapaamassa erästä mieshenkilöä. + +— Eikö hän saattanut teitä kotiin? + +— Ei, hänellä oli kiire junalle. + +— Jaha, jaha, — poliisi siveli leukaansa. Hän oli palaamassa +vahtivuorolta kotiin ja sai suurta huvia naisesta, koska tämä uskoi +täydesti kaikki mitä hän sanoi. — Jaha, mutta nyt ei teillä ole +kuitenkaan muuta neuvoa kuin lähteä poliisikamarille. + +— Mutta sitten te kirjoitatte minun nimeni kirjoihinne. Mikä kauhea +skandaali. Minä en voi, en voi... + +Ridin silmät pyöristyivät. Hän tunsi samaa kauhua, kuin hänet olisi +ihmisten nähden asetettu murhamiesten ja raiskaajien riviin. + +— Eihän se nyt mitään. Mehän voimme kirjoittaa teidän nimenne jälkeen: +Kadottanut avaimensa. + +— Ei! kiljaisi Ridi, ja hänessä ilmenevä tarmo ja raivo sai poliisinkin +hätkähtämään. — Minä en lähde sinne, vaikka minut tapettaisiin. Kukaan +ei kysy, mitä on minun nimeni jälkeen kirjoitettu, kun kerta itse nimi +on siellä. Minä en lähde. + +— Mieluumminko te vietätte koko yön täällä kadulla? + +— Mieluummin. — Ridi kohotti päätään ylpeällä ja jalolla liikkeellä, +jota voi kuvitella muinoisten aatelisneitojen harrastaneen. + +— Jaha, minulle valkeni tässä juuri, miten voin teitä auttaa. Minä +takaan teidän puolestanne poliisikamarilla, ettei teidän nimeänne saa +kirjoittaa sinne. Te saatte soittaa sieltä ilmaiseksi kotiinne ja +pääsette sisään. + +— Oletteko varma, etteivät ne pane minun nimeäni sinne? + +— No, minä takaan sen, etteivät ne sano teille sanaakaan, jos minä olen +mukana. Lähtekää nyt vain, Eerikinkadun asema ei ole kaukana, + +He lähtivät rinnakkain, ja Ridi kiitti mielessään Jumalaa siitä, että +oli yö ja autiot kadut. Kukaan ei nähnyt häntä poliisin rinnalla, joka +hänestä oli mainio ja hyvä mies, pelasti hänet suuresta sieluntuskasta +ja harmista. + +Tultiin Eerikinkadun poliisiaseman eteen. Se oli matala ja +ikävännäköinen puurakennus, vaikutti laholta ja toi mieleen +hyvän rottapesän. Poliisi tarttui Ridin turkinhihaan pimeässä +porttikäytävässä, ja tämä salli mielellään jalon auttajansa ohjata +itseään. Jyrkät, tomuiset portaat veivät kolkkoon eteiseen, +puolipimeään. Poliisi vetäisi oven auki, ja valoa tulvahti sinne +isosta, vanhan tuvan tapaisesta suojasta. Siellä oli nurkassa uuni ja +perällä penkkien ympäröimä pöytä. Kaksi poliisia istui siellä, heillä +ei näyttänyt olevan mitään hauskaa. Puhelin lepäsi ikkunalla. Omituinen +autius ja alastomuus kulki huoneessa. Mukanatullut viittasi kädellään +Ridille: + +— Tuolla on puhelin, olkaa hyvä. + +Ridi väänsi hermostuneesti numeronsa ja kuuli puhelimen soivan +kotonaan. Yhdeksän pitkää soittoa. Sitten tuli Hiljan uninen halloo. + +— Olen unohtanut avaimeni kotiin. Hilja tulee nyt alas rappuun +odottamaan ja avaa minulle oven. Kuuletteko, tulkaa heti. + +Ridi heitti torven pois ja nyökäytti päätään poliisille. + +— Paljon kiitoksia. + +Niin Ridi pääsi kotiin eikä edes ryhtynyt polttamaan savukkeita, +vaan hankkiutui heti sänkyyn. Pehmeä patja syleili rikkiväsynyttä, +hikoillutta ruumista. Hän veti lakanan leukaansa saakka ja kuiskasi: + +— Hyi kauheaa. + +Näin kului hirvein ja sisältörikkain päivä tähänastisessa elämässä +tältä naiselta, joka omien sanojensa mukaan ei ollut joutilas eikä +irtolainen. Tuskinpa tulevaisuuskaan pystyy tarjoamaan hänelle mitään +järkyttävämpää. + + + + +REINO VILKKARI — KATKELMA + + +Reino Vilkkari loikoi pukkisängyllä pienessä kamarissa. Hän oli ottanut +sänkypeiton pois, ettei emäntä pahastuisi, ja mietiskeli. + +Tämä kamari oli keittiön takainen. Siinä oli mainittu pukkisänky, +jolla Reino lepuutteli ruumistaan, antaen hengen työskennellä. Sitten +oli toinen, kaksikerroksinen sänky, jonka alalaatikossa nukkui +henkisesti ja ruumiillisesti terve tehtaalainen Antti Valkama ja +ylälaatikossa Toiskäsi — hänellä tuskin lienee muuta nimeä ollutkaan. +Ammatiltaan Toiskäsi oli sanomalehtien myyjä, ja tavallisesti hän piti +kauppapaikkanaan Hakaniemen toria. Nämä toiset olivat vielä työssä, ja +Vilkkari iloitsi saadessaan olla yksin. Hän oli paljon ollut elämässään +yksin, ja nekin toverit, joita hänellä oli, voitiin enimmäkseen lukea +renttuihin. + +Oli eräs tapaus, joka oli piirtynyt Vilkkarin mieleen kuin elävä filmi, +joka saattoi milloin tahansa, kuin kammista kierrettynä, lipua hänen +silmiensä ohitse. + +Hän oli silloin ollut seitsenvuotias ja kulki uusissa, ruskeissa +kumitossuissa, Nokian leimalla varustetuissa. Hänellä oli siniset +housut ja pienet henkselit paidan päällä, kuten keikareilla maalla. +Helle silloin oli, ja hän kulki isänsä ja äitinsä mukana Sörnäisistä +Pitkänsillan yli ja sitten Unioninkatua. Nikolainkirkon kohdalla he +pysähtyivät. Äiti sanoi, että oli vielä toista tuntia laivan lähtöön, +he saisivat aivan hyvin mennä tuonne ylös portaille katsomaan vielä +kerran kaupunkia. Isä ja äiti kulkivat edellä, ja hän tepasteli +perästä ruskeine tossuineen, laskien portaiden lukua. Mutta luku +tuntui nousevan suureksi, ja hän päätteli, ettei ole pakko laskea +niitä kaikkia. Onhan hän _liki_ selvillä niiden luvusta. He istuivat +ylös pilarien luokse, oikeille rapuille. Hän istui äidin toisella +puolella. Äiti oli solakka vyötäröltään, hänellä oli mustat silmät +ja tumma hipiä. Isä kiersi kätensä äidin vyötäisten ympäri ja lauloi +siinä, Nikolainkirkon portailla, edessään kattojen takaa näkyvä satama +laivoineen: + + Äitini mua tuuditti, kiikutti, liikutti, + kehtoa pientä heilutti, silloin kun olin lapsi. + + Ei kulkurin latu kultaa lie, se tuskien tie, + yöhön se vie, ja henkeä nälkä kaivaa... + +Sitten he saattoivat isää laivaan. Hän oli lähtenyt jonnekin suuren +meren taa, ja äiti sanoi: »Me menemme pian pojun kanssa perästä» — +Äiti mahtoi olla kovaluontoinen nainen. Ei ollut itkenyt. Vähitellen +alkoi vieras setä käydä heillä. Hän toi Reinolle makeisia, ja äiti +nauroi kovasti hänen kanssaan. Kerran illalla Reino oli yksin kotona, +siinä pienessä huoneessa. Nälkäisenä hän meni sänkyyn. Oli sunnuntai. +Äiti oli ollut koko päivän poissa ja tuli sitten kotiin erään vieraan +naisen kanssa. Reino ajatteli, että hän pysyisi sängyssä, kunnes vieras +lähtee, hän tiesi äidin tahtovan sitä. Pöydällä oli ollut korkeita +laseja ja tyhjä pullo. Vieras nainen puhui Arvosta. Kyllä Reino tiesi, +että se oli isän nimi. Äiti itki ja tarttui sitä vierasta naista +kaulasta. Hän ajatteli sängyssään, että äiti on juonut paljon, muulloin +hän ei itke. Ikänsä hän muistaa äitinsä äänen, itkusta värähtelevän: + +— Arvo on puhdas, mutta minä olen syntinen nainen. Arvo on puhdas, +Arvo on puhdas, ja minä rakastan Arvoa. Sen minä sanon, että häntä +minä rakastan enkä voi mennä hänen luokseen. Hän on puhdas, minä olen +syntinen... + +Reino ei tohtinut nousta vuoteesta, äiti valitti kuin pieni lapsi. +Muutamia päiviä myöhemmin äiti toi hänet tänne, täti Vuorion luo. +Sen jälkeen ei Reino häntä nähnyt. Hän oli asunut tässä samassa +huoneessa koko ajan, nukkunut tässä pukkisängyssä. Jo kansakoulua +käydessä olivat hänen kirjansa piirongin päällä, nyt siellä olivat +hänen kauppakoulukirjansa. Reino söi täti Vuorion pöydässä. Alussa +äiti oli maksanut sen. Koulun päätyttyä hän meni varastopojaksi ja +alkoi itse maksaa kulunkinsa. Vuosi sitten, punakapinassa, äiti oli +kadonnut. Reinolle se oli yhdentekevää. Hän ansaitsi jo itse kyllä. +Laitakaupungin elämä oli samaa kuin hänen oma elämänsä. Olipa hän viime +aikoina tullut tuntemaan keskikaupunginkin ihmisiä. Samoja ne olivat +luonnoltaan kuin täälläkin, perinjuurin samoja. Ero oli vain siinä, +että täällä ihmiset rehkiessään leipänsä eteen ja ponnistellessaan +himojensa perään saivat välittömästi tarttua sulin käsin työhön. +Se toinen luokka teetti roskatyöt välillisesti ja piti itse jotain +vaivatonta puuhaa, pääasiassa suukopua. Eroa oli myös siinä, että nämä +köyhät ihmiset olivat pysyneet sellaisinaan, eivät peitelleet oikeata +luontoaan. Nämä vihasivat toisiaan, kun niiksi tuli, kadehtivat ja +riitelivät, auttoivatpa toisiaan pulassakin. He suhtautuivat suoraan +kanssaihmisiinsä, olivat sellaisia kuin heidän sydämensä oli. Toisen +luokan ihmiset olivat siloiteltuja sisältä ja ulkoa. Kynnet olivat +kiilloitetut sen merkiksi, etteivät he halunneet niillä raapia. Ja +kellä heistä ei ollut muuta tehtävää, se paimensi sylikoiraansa +kadulla. Heidän silmistään ei voinut lukea, liikkuiko niiden takana +hyvä vai paha ajatus tai oliko heillä ollenkaan ajatuksia. Ei voinut +olla varma, kulkiko heillä edes oikeaa punaista verta suonissaan vai +olivatko he tosiaan siniverisiä. + +Näillä ajatusretkillään Reino tunsi uhkarohkeaa iloa. Hänen rintaansa +hiveli tunne siitä, että hän _uskalsi_ ajatella sitä, minkä näki +silmillään. Hän saattoi joskus kehitellä näitä ajatuksiaan hyvin +pitkälle. Lopuksi teki mieli nauraa tälle somasti kokoonkyhätylle +maailman rakennukselle, jossa jokainen tunsi ja luuli olevansa suurikin +herra, niin pian kuin oli päässyt toisten hartioille, + +Naisväkeä ei Reino ollut näihin mennessä paljoa käsitellyt. Hän kyllä +osasi hyvin tanssia, sen hän oli oppinut Työväentalon juhlasalissa. +Siellä hän oli myös nähnyt, että tytöillä oli vain yksi oikea intohimo: +tulla rakastetuksi. He viettivät päivänsä talousapulaisina siisteissä +tai likaisissa keittiöissä, tehtaissa tai missä vain voi ansaita +leipää. Siellä he saattoivat juoruta, riidellä, olla ilkeitä, mutta kun +he tulivat paikkaan, jossa oli kahta sukupuolta saapuvilla, silloin +voi heidän silmistään lukea vain: rakastaa. Jokainen heistä pelkäsi +jäädä yksin. Reino piti heistä melkein kuin omasta sukukunnastaan. +Hän tiesi, että he olivat kaikki hyviä tyttöjä, ja tanssitti heitä +sydämen halusta, saattelipa kotiinkin. Ja miksikä hän ei olisi +halannut heitä pimeässä porttikäytävässä, sitähän ne kaikki kuitenkin +tahtoivat. Reino soi toki lähimmäisilleen hyvää. Hänen lähimmäisiinsä +kuului laitakaupungin alaluokka. Miks'ei hän olisi ilahduttanut +heidän sieviä tyttöjään suudelmalla, kun he iltaisin etsivät +rakkauden punaista väriä. — Sellaisia tyttöjä Reino oli suudellut, +keittiötyttöjä, tehtaantyttöjä, he tarvitsivat kyllä suudelmia. Mutta +kullan siloittelemien, kultaa sirottelevien nukkien tähden hän ei +olisi totisesti kuluttanut huuliaan. Reino oli yrittänyt rakastaakin +eräitä, s.o. tehdä seuraa. Mutta hän oli huomannut, että siitä kärsi +ruumis ja kukkaro. Tytön mielestä hänen rakkautensa ei ollut oikeaa, +ellei hän ehdottanut tapaamista joka toinen ilta, mutta siihen Reino +oli liian laiska. Toiseksi halusi tyttö vain elokuvia, tanssiaisia, +suudelmia, kahviloita. Reino kyllästyi hänen yksiväriseen sieluunsa +ja jätti hänet. Hän oli myös kyllästynyt suudelmiin, ja nyt olivat +lähimmäiset saaneet iloita niistä harvemmin. Hän ei ollut ainoaakaan +naista suudellut niin, että olisi tuntenut siitä sielunsa värähtävän, +eikä ainoakaan tyttö ollut kieltänyt häneltä suudelmaa. Sehän oli samaa +kuin kädenlyönti. + +Reino Vilkkari oli kenkäliikkeen varastosta siirtynyt kenkätehtaaseen +ja kenkätehtaasta kauppakouluun. Tämä viimeinen oli käynyt laatuun +sillä ehdolla, että kauppias Timberillä oli Reinon allekirjoittama +kymmenentuhannen velkakirja, ja Reino eli Timberin rahoilla. + +Kun Reino; vain ajatteli kauppakoulua, ajatteli hän samalla tyttöä, +jolla oli teräsvälkkeiset silmät. + +Oli sattunut ensipäivinä, että pari tyttöä pesi käsiään eteisen +vesihanan luona kynänteroituksen jälkeen. Reino kulki ohi ja ihan +pahuuttaan tarttui toista, pitkänsotjakkaa, selin olevaa, vyötäisiin, +aikoi vain pyöräyttää ympäri. Mutta tämä pyörähti päin silmiä ja +sanoi niskaansa nakaten, uhkaa äänessä: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin +maitoastioihin.» + +Oh — tuo manttaaliporhon tytär. Kaunis hän ei ollut, ellei ajatellut +varren hoikkuutta. Ja kuitenkin hänen kylmä katseensa saattoi +toisinaan — aina, kun hän jostakin ajatuksesta innostui — säkenöidä +ja välähdellä. Silloin niihin silmiin ei voinut katsoa. Reino +tarkkaili häntä tunnilla, silloin kun Heli katsoi opettajaa. Hän +voi toisinaan loistaa innosta, istui silloin pystypäin kuin lentoon +lähdössä. Toisinaan hän taas oli allapäin, pää etukumarassa, kädet +nojaten pulpettiin, katse harhaillen ulos viereisestä ikkunasta. +Sellaista ikävää ei Reino ikinä ollut nähnyt ihmistaimen silmissä. +Teki niin vietävästi mieli kopata takaapäin se syliinsä, kun se siinä +nuipotti allapäin. Omituisesti saattoivat ihmisessä joskus kiehahtaa +kaikki elämän nesteet. Hän itse oli viikkokausia kuin puuta. Olisi +ollut voimaa vaikka kantoja vääntämään mutta se oli kuin säkissä +tallella tässä rennossa ruumiissa. Kenkälaatikot varastossa eivät +sitä tarvinneet, eikä pohjien leikkaaminen tehtaassa sitä vienyt. +Hän tiesi hyvin itse, että hänellä oli terävä ja sukkela ajatuksen +juoksu, hän tunsi elämää ja tyttöjä, tiesi senkin, miltä tuntuu, +kun mies on maistanut 96-prosenttista. Tähän asti hän ei tiennyt, +että toisen ihmisen katse saattaa valua kuin kirkas teräs ja iskeä +salamana mieheen. Ja tänä iltana, juuri tänä iltana hänet oli kutsuttu +tuonne yläkertaan Anna Vallin syntymäpäiville. Sinne tulisi sekin +manttaaliporhon tytär. Hän, Reino Vilkkari, laitakaupungin pintaeläjä, +halusi nähdä sen ihmisen jollakin tavalla taivutettuna. + +Syntymäpäivillä oli hauskaa ja tanssittiin gramofonin soidessa. Reino +lähti saattamaan Heliä. + +He kaksi olivat kulkeneet läpi kaupungin ja tulleet Pursimiehenkadulle. +Erästä puutalon valaistua, verhojen peittämää ikkunaa osoitti Heli: — +Tuossa on ikkunani. — Portin kohdalla hän ojensi kätensä. Reino sanoi: + +— Olen saattanut sinua halki kaupungin, nyt saat antaa pusun palkaksi. + +— Palkan tähdenkö tulitkin? + +— Sinun tähtesi minä tulin. Sinä olet erilainen kuin muut tytöt, ja kun +kerta rakastan sinua, täytyy minun saada suukko. + +— Voi sitä rakastaa muutenkin. + +— Tiedätkö sinä, millaista on rakastaa? Olenpa ollut tyttöjen seurassa, +vaan en ole niistä perustellut. Mutta kun saan tytön, jota rakastan, +silloin minä tahdon sen sielun ja ruumiin. Ja kun nyt suutelen sinua, +painan sinuun leiman, joka merkitsee: Tämä on minun, eikä siihen saa +koskea kukaan muu. + +— Mutta minua ei ole suudeltu ennen eikä suudella nytkään. + +— Sitä ei minulle ole vielä yksikään sanonut. + +— Sitten minä olen ensimmäinen. + +— Mutta minä en pyydä kuin yhden ainoan vain. + +— Kuuluuko tuo miehelle — kerjätä suudelmia. + +Kaksi lujaa kättä vetäisi Heliä puoleensa. Sekunnissa tyttö työnsi +vasemman kätensä miehen kurkkua vasten, oikea läimäytti poskelle. +Kerran, toisen. Ote heltisi hiukan hänen ympärillään, hän solahti +alitse käsivarren, pakeni pimeään, portittomaan käytävään ja sieltä +rappuun. Mies ei edes yrittänyt lähteä jälkeen. Huulilta Kirposi: + +— Pakana! + +Seisoi hetken, lähti sitten astua toikottamaan. Suoniin oli valahtanut +kuin kirpeätä viinaa. Hän, Reino Vilkkari, oli tottunut saamaan, +hänelle oli annettu. Ei ollut naiseläjä tähän saakka tehnyt tuota. Sitä +sisuako ne kertoivatkin, tytön teräskylmästi välkehtivät silmät? + +Reino kääntyi Hakaniemestä Itä-Viertotielle. Suuren reklaamikellon +viisarit olivat juuri tapaamaisillaan toisensa kahdentoista päällä. +Alkoi olla väljempää Sörnäisten kaduilla. Tuolla edellä, samaan +suuntaan, kulki pyöreä tyttö, jolla ei näyttänyt olevan erikoista +kiirettä. Reino ymmärsi: keittiöpalvelija, tulossa ehkä Työväentalolta. +Se ei heittäisi poskelle, jos suutelisi. + +— Meillä taitaakin olla sama matka? + +Tyttö katsahtaa häneen. Tutkivasti. Hymyilee sitten. Hän on +lapsellinen, enintään seitsemäntoista vanha. Posket pyöreät, silmät +iloiset. + +— Minne te sitten menette? + +— Sinne, minne tekin: + +— Silloin meillä on sama matka. Muuten käännyn ensi kulmasta +Näkinkujalle. + +He kääntyivät siitä yhdessä. Erään kivimuurin luo tyttö pysähtyi ja +alkoi kaivaa avainta vanttuustaan. + +— Kuinka korkealla te asutte? + +— Kuudennessa kerrassa, ihan ylimmäisessä. + +— Enkös minä saakin tulla auttamaan portaissa, jos teitä väsyttää? + +— On siinä hissi, mutta voittehan te muuten tulla. + +He istuivat sitten porraskäytävän ikkunalla rinnan, ja Reino poimi +monta suudelmaa tytön pehmeiltä huulilta. Nyt hän tunsi, ettei se +merkinnyt samaa kuin kädenlyönti. Ei, vaan se oli kuin tulista, +jumalaista viiniä. Ja tyttö oli lapsellisen suloinen. Hän antautui, +kuten se, joka on odottanut jotain tällaista salaperäistä ja hurmaavan +ihanaa. + +Oli kulunut pari tuntia. Reino asteli jälleen Itäisellä Viertotiellä. +Helisevä kuutamo. Reino tunsi nyt, että nainen on luotu käsin +kosketeltavaksi, huulin hyväiltäväksi. Ilman naista on elämä +yhtätasaista työpäivää. Tästä lähtien ei se olisi sellaista. Jos +Itä-Viertoteitä pitkin olisivat astuneet häntä vastaan koko maailman +naiset kuutamossa, olisi hän tahtonut suudella kaikkien niiden huulet +verettömiksi, painaa niiden sieluun oman leimansa. Hänen mielessään +kiehui uhma ja omituinen humala. + +Hurmaavinta maailmassa on halu. + +<tb> + +On kulunut kaksi vuotta. Heli on naimisissa ja työskentelee erään +vähittäiskaupan kirjanpitäjänä. Eräänä iltapäivänä, kun hän sattumalta +on liikkeen myymälässä, tulee sinne mies — Reino. Heli säpsähtää ja +poistuu nopeasti viereiseen, verholla erotettuun konttorihuoneeseen. + +Tällainenko heidän kohtauksensa olikin? Liekö Reino ehtinyt tuntea +hänet? Niin sukkelaan kuin hän käänsikin selkänsä, oli hän kuitenkin +varma, että se oli Reino. Eikö hän ollut kuullut sanottavan kotona +maalla, että kun kohtaa sen yhden, tuntee puukonpiston sydänalassaan. +Totta se oli. Hän, toisen miehen vaimo, rakasti tuota miestä, joka +kerran oli tahtonut uhkamielin suudelmaa eikä ollut sen jälkeen luonut +katsettakaan häneen. Oi, sitä koulutalvea. + +Nyt kuului Reino menevän pois. Helin mieleen tulvi jotain raskasta, +mustaa. Eikö se ollutkaan tuntenut häntä? Tuo välinpitämättömyys häntä +kirveli. Jos olisi rakastanut tai vihannut, kerjännyt tai uhannut — +mutta kun ei välittänyt hänestä, ja kuitenkin... + +Myyjätär, Helin toveri, tuli hänen luokseen. + +— Ajattele, se herra menee huomenna Amerikkaan. + +— Sanoiko hän? + +— Hän sanoi ostavansa nyt viimeisen kerran tupakkaa Suomen maaperällä. +Minä kysyin minkätähden, ja hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan huomenna. +On muka passit ja kaikki kunnossa. + +— Vai niin. + +Tahtoiko Reino sen saattaa hänen tietoonsa? Omituinen kyky ärsyttää +toista, piinata milloin tahansa. Mutta hyvä on, että lähtee. Kun tietää +olevan siellä merten takana, ehkä jää pois hänenkin mielestään. Ei +kertaa se mies ollut tuonut iloa hänelle. Aina pettymystä. Ei yhtään +silmäystä sen illan jälkeen. Ei puolta hymyä. Vain ainainen jäykkyys +olennossa, jonkinlainen poistyöntävä viha silmissä. Ja kuitenkin sillä +oli enemmän kuohuvaa energiaa kuin kellään. Ja sen äly oli räiskynyt +ylimielisinä vastauksina silloin, kun muut eivät mitään ymmärtäneet — +Vain hänestä välinpitämätön. + +Heli olisi tänä hetkenä halunnut hakata rikki sen miehen, raastaa +kappaleiksi ja hieroa palaset multaan. Hän olisi myös saattanut +heittäytyä sen jalkoihin, suudella kadulla sen askelten jälkiä. + +Oli liikkeen sulkemisaika. Heidän piti lähteä. Heli kulki hitaasti +Itä-Viertotien poikki. Nyt hän tahtoi kulkea tuota toista laitaa, jossa +oli vähemmän ihmisiä. + +— Suvaitseeko rouva minun tehdä seuraa? + +Heli käänsi päätään. Ääni — ihminen. + +Ja mies muuttui perin ystävälliseksi. Hän ei ollut vielä voittanut tätä +naista. Tänä iltana se oli tapahtuva. Hänen silmiinsä ilmestyi voimakas +kiilto — se sai naisen värähtämään. + +He istuivat kalliolla. Syrjässä taloista ja ihmisistä. + +Mies: Vieläkö sinä olet yhtä kitsas suudelmista? + +Nainen: Riippuu siitä, kuka niitä tahtoo. Miestäni suutelen +ensimmäiseksi, kun hän tulee, ja viimeiseksi, kun hän lähtee. + +Mies: Jos minä sidon kaulaliinan suusi eteen, voin tehdä sinulle mitä +tahdon. + +Nainen: Voit ensin tietää, että kannan toisen miehen lasta, + +Mies: Minä olen suudellut tyttöjä tusinoittain, vaihtanut heiloja kuin +hevosia markkinoilla, eikä yksikään ole ollut vielä niin ruma kuin +sinä. Sentähden en sinusta välittäisi enempää kuin lehmitatista, mutta +tuntoani jäi kaivelemaan se etten saanut suudella sinua sinä joulukuun +iltana. Luuletko, että muuten olisin vaivautunut tuomaan sinut tänne +kalliolle. + +Nainen: Suutele sitten nyt, niin pääset minusta rauhaan. + +Mies: Sinulla ei ole enää samat huulet kuin silloin. En maksusta +suutelisi toisen miehen muijaa, en vaikka rukoilisit vesissä silmin. + +Nainen: Ei ole minun tapani rukoilla. + +Mies: Minä vihellän hienosti naisten rukouksille. Kaksi päivää sitten +kuljin kahdentoista aikaan Itä-Viertotiellä. Siinä Kaikukujan kulmassa +tarttuu nainen kainalooni ja sanoo, että käyn liian harvoin häntä +katsomassa. Minä sanoin, että se on ollut vain opetusta, siihen hänen +on tottuminen, koska minä aion siirtyä tästä Amerikan mantereelle: Hän +sanoi silloin myöskin kantavansa lasta. Ei toisen miehen lasta, vaan +minun lastani. Se tuttavuus on saanut alkunsa sinä samana joulukuun +iltana. Mutta en minä sitä naista rakasta. + +Nainen: Ketähän sinäkin olisit rakastanut. Ei sinun tarvitsisi +sellaista sanaa päästää huuliltasi. + +Mies: Mutta sinun huulillesi se sana sopii. Sinä olet siveellinen +ja siististi naimisissa. Et anna koskettaa huuliasi, saati sitten +muuta. Siveä; kaino ja puhdas. Se on jokaisen naisen etikettinä, +vaikka silmissä kiiltäisi himo ja sielun paikalla olisi vääristyneet +eläimelliset aistit. + +Nainen: Sen minä kyllä uskon, että laitakaupungin lapsille annetaan +eläimelliset aistit jo syntyessä. + +Mies: Ja sinä — puhdasrotuinen maalaislapsi — sinulta ne kai puuttuvat. + +<tb> + +Kävi raivoisa, raskas tuuli. Kadun sähköstä kajasti tänne siksi valoa, +että he näkivät toistensa kasvot hämärästi. Aika päästä intohimojen +irti, aika vallita vihan, raivon ja rakkauden, sillä päivänvalo +taittaa tuskalta kärjen, kalventaa vihan ja rutistaa lemmen. — +Kohisi kuin sateen edellä, kuin voisi joka hetki odottaa pilvistä +pisaroivan vettä. Heli tunsi jäsentensä kylmenevän istuessaan kostealla +sammalella ohuessa takissaan. Siinä luona istui mies, jota hän rakasti +järjettömästi. Siinä se puhui raakoja sanoja, ja sen äänessä soivat +monet värit: katkeruus, iva, halveksiminen, viha, voima. Hän rakasti +sitä ääntä kaikkine väreineen. Kuulla sen kiroilevan tai siunaavan — +kunhan sai olla sen saapuvilla. Hän vastasi äskeiseen: + +— Minä voin ainakin hallita niitä. Minä voisin rakastaa miestä niin, +että möisin hänen tähtensä henkeni helvettiin, mutta, jos tulisi +kysymykseen jostakin syystä, voisin myös katsoa häntä silmiin ja vannoa +vihaavani. Voisin kuristaa rakkauteni, niinkuin kuristetaan sokea, +yhden yön vanha kissanpentu. + +— Sinä olet ensimmäinen nainen, joka puhut rakkaudesta sillä tavalla. +— Ja miehessä heräsi taas se, mikä oli saanut hänet houkuttelemaan +naisen tänne kalliolle. Onkia tuon ylpeiltä huulilta tunnustus, ryöstää +sen sielu valtaansa raja-aitojen läpi, omistaa nainen, jolla oli niin +mitättömät kasvot, hoikka ruumis ja erikoinen luonne. Hän pani kätensä +naisen olkapäälle ja kumartui tuijottamaan tätä silmiin häilyvässä +sähköjen kajastuksessa. + +— Oletko sinä ketään sillä tavalla rakastanut? + +— Olen. + +— Mutta et miestäsi. + +— Se ei kuulu tähän. + +Pitkä äänettömyys. Mies viheltelee kiihkeästi, pitkään. + +— Tiedätkö, mitä laulua vihellän? + +— En. + + — En minä sinusta eroais, en eroais, en eroais, + vaikka vereni keitettäisiin + ja vaikka minut äkiltä laivan täkiltä — + merehen heitettäisiin. + +Hän lauloi sen puoliääneen, tuulen pyyhkiessä kosteana ja raskaasti +heidän ohitseen. Viimeisillä säkeillä hän kietaisi kätensä rajusti +naisen hartiain ympäri ja taivutti hänen päänsä rinnalleen. + +— Etkö sinä usko, että se on totta? Voisitko rakastaa minua sillä +tavalla kuin sanoit? + +— Minä olen sillä tavalla sinua rakastanut ja vieläkin rakastan. + +Mies käänsi hänet istumaan omin varoinsa. Heli tunsi kylmän viiltävän +vartaloaan. Sydänalaan tunkeutui teräs ja pisteli palasiksi jotakin +jähmeää. Hän kyllä tajusi kaikki siitä yhdestä liikkeestä, jolla hänet +taivutettiin istumaan omin varoinsa. Mies alkoi puhua: + +— Sitäkö se kielto silloin merkitsikin? Minä olen viimeistä iltaa +täällä, ja nyt minä puhun suuni puhtaaksi. Olen koko ikäni asunut tuon +samaisen Vaasankadun varrella. Isä jätti minut äitini huostaan, ja +äitini pani minut vierasten nurkkaan. Isältä perin jäsenet, äidiltä +hengen ja aistit. Opin katsomaan itse ympärilleni. Olen tuntenut +naisia kaikenhintaisia. En välittänyt niistä enempää kuin kukkarossani +vaihtuvista viisipennisistä, koska niitä oli aina saatavissa. Ja sitten +näin sinut. Ensimmäiseksi sanoit minulle: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin +maitoastioihin.» Toisen kerran kielsit suutelemasta. Enkä minä ollut +tottunut rukoilemaan naista. Olin tuntenut tyttöjä, jotka tulevat +mukaan tai eivät tule — mutta ovat kieräilemättä. Vain sinä pidit +itseäsi liian hyvänä. Sinun suudelmasi oli liian kallis annettavaksi. +Ja minä päätin jättää sinut rauhassa jalustallesi. Luulit pysyväsi +korkealla, luulit, että minun piti ihailla sinua, koska seisoit +siveellisyyden ja puhtauden huipuilla. Aivan kuin en olisi tiennyt ja +käsittänyt, että jalustasi oli vain omahyväisyys. Ja sille minä päätin +antaa hienon letkauksen, sille sinun itsetunnollesi. Luulit, etten +nähnyt, kun silmäilit salaa minuun päin, etten ymmärtänyt ikävää, joka +paloi silmissäsi. Olit jo tullut maahan muiden ihmisten tasalle. Ja +kesällä kuulin, että mieheksesi oli kelvannut Sörnäisten rantasälli. + +— Tiedätkö, miksi kelpasi? + +— Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään. + +— Häpeä! + +Heli lähti nopeasti kalliota alas. Märkä sammal livetti jalan alla. +Reino jäi istumaan sinne kalliolle. + +1928. + + + + +VIHA + + +Alfred Malmi seisoi kylpyhuoneessaan ja ojenteli käsiään kattoa kohti +kouristuksentapaisesti, nyrkit kovina ja rystyset valkoisina. Kalpeat +kasvot olivat vääntyneet, korkealla otsalla kohosivat suonet paksuina +ja sinisinä, veri hyppeli kuumeten mutkallisia teitään, avatusta suusta +kuului kähinää, tukehtuvan käärmeen ääntä muistuttavaa... + +Mikä verihämähäkki! Mikä inhoittava satiainen! Kuinka minä vihaan +häntä! Ruumiini on kuin tulessa, pääni sekoittuu myrkyllisistä +höyryistä. Jumala, rankaise häntä, lyö häntä, tee sairaaksi, +henkihieveriinsä... mutta et koskaan, koskaan pysty muuttamaan hänen +luontoaan. Vanha, pikkumainen ja ahne. Kaapit täynnä hopeita; ruokasali +loistaa kristalleista, ja kuitenkin hän on muka köyhä... ja saita, niin +saita kuin kuoleva hengestään. Mikä verenimijä! On kauhea se saatana, +mikä asuu tuossa lihavassa, piintyneessä eukossa. Mihin hän kyntensä +iskee, siitä ne eivät hellitä. Voi minua, iilimato on päässyt vereni +makuun. Minä hullu ja älytön, tuhannesti minä kiroan sen päivän, +jolloin menin hänen kanssaan naimisiin. Pistinhän pääni helvettiin... +Mieletön, älä vedä sitä pois ennen viimeisiä suorituksia. Huomaa, olet +korvistasi kiinni. + +Luulinpa saavani lämpimän kodin, työhuoneen ja ruokaa. Luulinpa +tulevani runoilijaksi. Runoilijaksi? Haa, saman katon alla tuon +pikkumaisen saiturin kanssa. Tietääkö kukaan, mikä helvetti voi olla +avioliitto? Tietääkö kukaan, mitä on kirjoittaa runoja tai kääntää +suuria romaaneja, joita mestarit ovat luoneet, kääntää niitä, korvissa +ainainen jankutus: Sinä et ansaitse, sinusta ei tule taiteilijaa...» +Työhuoneeni hän on vuokrannut vieraalle. Minun pitäisi kirjoittaa +sänkykamarissa, hänen pistävien, ilkeiden silmiensä alla, niskassani +hänen tyytymättömyytensä paino. Eikö hän lopulta vie minua keittiöön +kirjoittamaan! Hyvä Jumala, mitä minä teen? + +Hän on tappanut kykyni ja työtahtoni, hän on piirtänyt sieluuni: +sinusta ei tule taiteilijaa. Nyt minä olen diletantti. Voi, kuinka minä +tästä kärsin. Hän on kiusannut minut epätoivoon saakka, komennellut +kuin pientä koiranrakkia, ikäänkuin en olisi mies. Saakeli, mitä minä +teen? + +Kaikki nämä vuodet. Tämä kaamea aika ja kasaantunut tuska. Oh, ole +hiljaa ja tottele. Älä vastusta, anna aina myöten. Kun olet ottanut +pirun paattiisi, souda se rantaan... + +Ei, ei, minä en kestä enää. Mitä tahansa muuta, mutta tätä minä en +enää siedä. Köysi katkeaa vähästäkin, kun se on hienoksi hangattu. +Pisara lisää kukkuraiseen maljaan, ja se vuotaa yli. Hän imee minut +kuoliaaksi, tuo iilimato. Mitä minä teen? + +Mies vapisi kauttaaltaan, hän ei tuntenut omaa ruumistaan, sen läpi +kulki vihan sähkövirta, hajoittaen ja yhdistäen aineita, synnyttäen +myrkkyä. Uudestaan ja uudestaan hän näki äskeisen kohtauksen +makuuhuoneessa, tämän purkauksen syyn. Se oli itse asiassa sangen pieni +juttu. Vain viimeinen nykäys katkeavasta köydestä. Paljonko tarvitaan +ihmiselle, jota on ärsytetty ja poljettu kaksitoista vuotta? + +Hän oli istunut heidän makuuhuoneessaan ikkunan luona olevan +kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoittanut eepillistä runoelmaansa: +Moiros eli kreikkalaisen orjan taistelu. Hän näki silmissään tuon +kulttuurikansan, jonka vapautta ja oikeuksia Moiros janosi, koska +rakasti isäntänsä tytärtä. Hän kirjoitti Moiroksen kiihkeitä sanoja +rakastetulleen, nautti loppusoinnuista, jotka välähtivät hänen +mieleensä ihanina, suloisina ja sopivina. Ne hyväilivät hänen niukkaan +iloon tottunutta sydäntään. Hän eli mukana kohtauksessa sypressien +alla, hän oli itse vapautta ikävöivä Moiros. + +Tällä aikaa oli hänen vaimonsa Anna Katri tullut kylpyhuoneesta +vaaleansinisissä tohveleissa ja valkoisessa yöpaidassaan, istuutunut +leveän sängyn laidalle, luiskauttanut tohvelit jalastaan ja asettunut +mukavasti pehmeälle patjalle, seinän puolelle. Anna Katri oli miestään +toistakymmentä vuotta vanhempi ja painoi yhdeksänkymmentäseitsemän +kiloa. Osakehuoneisto oli hänen, huonekalut, taulut, kaikki oli +hänen, runoilijakin pöydän ääressä oli hänen. Hänen olivat loistavat, +pölyttömät kristallit ruokasalissa, joiden särkymistä hän aina varoi ja +pelkäsi. Englantilaiset, kultareunaiset pöytäporsliinit, hopealusikat, +haarukat ja veitset, jotka hän laski joka ilta. Kaapit olivat täynnä +ihania, valkeita lakanoita, pöytä- ja pyyheliinoja, kaikki parhainta +liinaa. Mahtava puhtauden, järjestyksen ja hallitsemisen halu ja kyky +asui tässä kuusikymmenvuotiaassa naisessa. Ankaran ja peloittavan +ilmapiirin hän loi ympärilleen. + +Hän lepäsi siinä silmät suunnattuina punertavalla silkillä +varjostettuun kattolamppuun, missä ei ollut tulta. Lihava, lyhyt kaula +pisti esiin pitsin reunustamasta kauluksesta punaisena ja uurteisena. +Hänen korkealla rinnallaan loisti kaksi punaista, hienostimerkattua +kirjainta: A.M. Vaaleanpunaiselle peitteelle taitetun lakanan leveästä +pitsistä voi lukea lauseen: Hyvää yötä, toivoo Anna Katri. Hän oli +tämän itse virkannut ennen naimisiinmenoaan. + +Makuuhuoneessa oli lämmintä ja rauhallista. Kirjoituspöydän kulmalla +paloi vihreävarjostiminen yölamppu. Runoilija valoi Moiroksen kiihkeitä +sanoja paperille. + +Silloin se alkaa. + +Anna Katri sanoo: + +— Alfred, kello on kymmenen. + +Runoilija kirjoittaa edelleen, kuurona vaimonsa uudistuvalle +nalkutukselle: Sammuta sähkö. Hän on ääneti, koska tietää jo +monivuotisesta kokemuksesta, kuinka turhaa on puhua mitään tuolle +naiselle, joka halveksii hänen työtään. Mutta nyt hänellä on kerrankin +innoituksen hetki, hän ei voi nousta, kuten aina ennen, ei totella, ei +kuunnella, sillä kreikkalaisen orjan taistelu on sitonut hänet. Ah, +kuulkaa, Moiros puhuu rakastetulleen Helenalle: + + Mua, ylväs neito, kiehtoo vapaus, + ei jalon herran hyvyys voi mua viihtää. + Tuo tuskaa rintahani kaipaus, + sen tulta rakkauteni yhä kiihtää. + En elää saata alla tuskan tään, + mä pakenen ja mainetöitä halaan... + +— Alfred, tämä ei käy. Viimeinen sähkölasku oli kaksikymmentäkolme +markkaa kalliimpi kuin viime lokakuussa. Tämä _ei_ käy. + +Hän koetti kirjoittaa epätoivon vimmalla ja kiristi hampaitaan, kun +tunsi inspirationsa valuvan hiekkaan. Mikä tuska, kun menee luomisen +hetki, häipyy hedelmättä hurmio, joka ei milloinkaan palaa. Hän toistaa +kolmesti säkeen: »Mä pakenen ja mainetöitä halaan», mutta ei löydä +jatkoa ajatuksistaan. Vire on jo tiessään. + +Anna Katri nousee tarmokkaasti mukavasta asennostaan, lämminneeltä +tilaltaan. Alfred näkee yhteenpuristetut huulet, ahneet, kiiltävät +silmät turpeissa kasvoissa ja kurotetun, lyhyen, paksun käsivarren. + +Sähkö sammuu. Hänen kynänsä pysähtyy paperilla. Ikkunan edessä +olivat koruompeleiset puoliuutimet, yläruudusta hiipii sisään heikko +kajastus kadun valosta. Hän erottaa möhkälemäisen naisen seisovan +pöydän toisella puolella ja pitävän lampusta kiinni kuin valkea, +valtava vuori. Hänen kätensä kohosivat pimeässä vaistomaisesti. Sormet +avautuivat himosta takertua tuohon lihakasaan, mutta hän säikähti +itseään ja pakeni kylpyhuoneeseen, lukiten oven. + +— Mikä verihämähäkki! Inhoittava, kaamea saituri! + +Siinä hän seisoi, vierellään kiiltävän valkea amme, edessä lavoaari +ja pienellä hyllyllä hyvässä järjestyksessä hammasharjat laseineen ja +hänen parranajovehkeensä. Takana riippuivat nauloissaan hänen ja vaimon +pehmeät kylpyviitat ja pyyheliinat. Valkeat seinät katselivat kylminä +ja ymmärtämättöminä tätä mieletöntä tragikomediaa: ihminen ojentelee +raivoissaan käsiään sievässä, hyvinvarustetussa kylpyhuoneessa ja kysyy +vähän väliä: Mitä minä teen? + +<tb> + +Mies säpsähti. + +Kuului terävä koputus, ovi liikahti lujasta nykäisystä. + +— Mitä sinä teet siellä koko illan? + +Hän ei vastannut, vaan tuijotti oveen ja muuttui yht'äkkiä kylmäksi ja +rauhalliseksi. Kihelmöinyt, kiihtynyt ruumis jännittyi. Hän kuunteli +hiljaa, ja ajatukset muuttuivat jähmeäksi, teräksenkiiltoiseksi +raudaksi. Hän oli vihdoinkin valmis ja peloton ja tyyni. + +Uusi koputus, kovempi ja terävämpi. + +— Avaa ovi, kuuletko! + +Hän ei liikahtanut ja tunsi helpotusta, melkeinpä julmaa iloa. Hän ei +ajatellut eikä päättänyt mitään, mutta _tiesi_ sen siinä seisoessaan, +että tänä yönä hän ei nuku tuon syöttilään kanssa samassa sängyssä, +saman peiton alla. Hän oli vapautunut, välinpitämätön ja ylimielinen. +Moiros oli paennut orjuudesta, hän odotti taistelua, eikä hänen +ajatuksensa sumennut tai kätensä vapissut. + +Ovea ravistettiin ja taottiin nyrkillä. + +— Mitä sinä teet? Päästä minut sisään, taikka minä soitan +poliisilaitokselle. Kuuletko, ne tulevat murtamaan oven. Mikä +skandaali. Avaa ovi! + +Hän nautti kuullessaan Anna Katrin äänestä, että tämä oli hätääntynyt. +Luuli ehkä hänen hirttäytyneen? Ei, sitä hän ei tee enää. Antaa meluta +kerrankin. + +Kun vaimo yhä uhkasi poliisilla ja huusi, että kello on puoli +kaksitoista, vastasi hän viimein: — Anna minun peseytyä rauhassa —, ja +laski häikäilemättä lämmintä vettä lavoaariin, vaikka vaimo ei sallinut +sitä käyttää. Hän tunsi suurta, kylmää rohkeutta. Olisi tehnyt niin, +vaikka ovi ei olisi ollutkaan lukossa. + +Anna Katri seisoi oven takana. Hän oli suuttunut, ja omituinen +voimattomuus valtasi hänet. Mies oli älytön, tästä ei ollut minnekään. +Ei saanut liikahtamaan, ellei käskenyt ja käskenyt. Harmitti vatkuttaa +ja vahtia aina, kun ei miehinen mies tee mitään itsestään eikä +milloinkaan niinkuin piti. Istuu pöydän ääressä, laittaa runoja, +kääntää romaaneja. Se oli ainoa mihin Alfred kykeni, ajatuksiinsa +nuutunut raukka. Tavallista elämää koskevaa järkeä ei hituakaan. +Eiköhän se nytkin pese kuumalla vedellä? Tekee aina päinvastoin. + +Hän kolisutti ovea. + +— Päästä minut sisään, unohdin panna hampaani vesilasiin. Avaa ovi, +minun pitää päästä nukkumaan. + +Mies avasi, kasvot punaisina, vettä tippuen. Anna Katri pitikin hampaat +suussaan ja pisti sormensa pesuveteen. + +— Enkös minä tiennyt. Lämmintä vettä sinä käytät, kun minun silmäni +välttää. Tämä maksaa kaksi penniä litra. Minä maksan laskut. Minä olen +kieltänyt sinua, etkä sinä tottele. Sano itse, kenessä on syy tähän +riitaan? Onko tämä sivistyneen miehen tapaista? Ei koskaan, ei koskaan. +Minä sanon vielä kerran, tämä ei käy. + +Anna Katri poistui makuuhuoneeseen. Hän oli sangen hermostunut +ja tuskaisa, mihin perussyynä oli se, että hän oli särkenyt itse +iltapäivällä kristallisen kerma-astiansa. Kuinka se olikaan +luiskahtanut hänen kädestään, kun hän oli tuolilla seisten kurottanut +sitä keittiön kylmään yläkonttoriin, lyhyt ihminen. Hän laskeutui +sänkyynsä ja huokasi: + +— Voi, voi, minun kaunis kerma-astiani. + +Hän oli yhtä surullinen kuin äiti, jonka lapsi on kuollut. Lisäksi +hän tunsi suurta huolta miehensä vuoksi. Jospa tämä ei olisi mykkä +ja nuutunut, vaan puhuisi ja käyttäytyisi kuin järkevä ihminen. Anna +Katri ei ollut suinkaan ilkeä. Hän huolehti liikaakin miehestään. +Tältä ei milloinkaan puuttunut puhtaita kauluksia ja paitoja, vieläpä +hän katsoi, että tämä pöydässä söi kyllin monta palaa hänen hyvää, +juuri riittävästi laitettua ruokaansa. Siitä huolimatta mies tuli yhä +sulkeutuneemmaksi ja laihemmaksi. — Anna Katri risti kätensä rintojensa +yli ja tuijotti pimeään kattoon. Hän kuuli miehen tulevan ja hapuilevan +kirjoituspöydän luo, ja ajatellen tämän korjaavan papereitaan +laatikkoon sanoi väsyneesti: + +— Ota valo siksi aikaa. + +Mies ei ottanut valoa. Hän oli kironnut itsekseen tuota kavalaa +saituria, lähtenyt märin kasvoin vaimonsa perästä ja etsi nyt pimeässä +pöytänsä laatikosta revolverinsa. Hän oli aivan tyyni ja selväjärkinen, +päättäväisempi ja varmempi kuin koskaan elämässään. — Kumartui +varovasti ja hiljaa vuoteelle, työnsi aseensa hyvin lähelle Anna Katrin +päätä ja laukaisi. + +Kuului pitkä ja korkea huuto: Ooo..., sitten ei mitään. Runoilija +heitti revolverin nurkkaan, palasi valaistuun kylpyhuoneeseen ja väänsi +lämpimän veden juoksemaan sekä ammeeseen että lavoaariin. + +Nyt se sai juosta rauhassa. + + + + +NÄIN PITI KÄYDÄ + + +— Vatanen, tulkaapas tänne. + +Rakennustyöläiset seisoivat jonossa. Oli juhannusaatto. Heidän piti +saada palkkansa. He näkivät avoimesta portista kadulle. Koivuilla +koristettu raitiovaunu kulki ohi. Aurinko paahtoi kuin suunniltaan. +Portin pielessä oli pieni lautakoju. Yksi toisensa perästä pääsi +sisään, missä hoikka, ketaleennäköinen mies antoi heille viikon tilin, +viisipäiväisen viikon, sillä tänään oli perjantai, kello kaksi. Sitten +he pujahtivat kadulle. Siellä tanssi juhannusaaton henki. + +Akseli Vatanen seisoi kauimpana, nojaten telineparruun. Pitkä, vahva +mies, lähempänä kolmeakymmentä, ryhdittömässä, veltossa asennossa. +Ruskeanpunaiset, soikeat kasvot kyllästyneinä, tylsyneinä, kaikilta +sinetöityinä. Laimeat, siniset silmät tähystelivät kopin pientä, +kaksiruutuista ikkunaa, jonka takana tilien jakaja antoi rahoja. + +Kaksi tyttöä seisoi parin metrin päässä. Karkeita, tanakoita +ruukinkantajia, sinisessä ja punaisessä villatakissa, savisin vaattein. +Heillä oli hauskaa. Sinitakkinen katseli Vatasta silmät kiiluen ja +hyräili: + + »Ja jos sinulla on suru, + niin tässä on muru, + joka sinutkin laulaan saa... + +He purskahtivat taas nauramaan. Tuo välinpitämätön jättiläinen ei heitä +nähnyt, ei kuullut, vaan tuijotti kopin ikkunaa ihan liikkumattomana. + +— Vatanen, tulkaapas tänne. + +Se oli työnjohtajan ääni. Sen kuuli jättiläinen ja meni. + +— Nämä tiilet olis saatava tuonne kolmanteen kerrokseen +maanantaiaamuksi, muutoin muurarit eivät saa työtä. Vatanenhan on hakki +ylityöhön. Onhan nyt juhannusaatto, mutta sanotaan nyt urakalla niistä +kaksisataa. Se vie ehkä viidettä tuntia. + +— Saahan nuo kantaa. + +— Minä sanon kirjurille, että maksaa teille rahat etukäteen, nyt tilin +mukana. + +Kesti runsaasti kolme ja puoli tuntia, ennenkuin kaikki ruskeanpunaiset +tiilet olivat kolmannessa kerroksessa. Hän oli kantanut yhtämittaa, +pysähtymättä, ja istui loputtua tiilikasalle kädet polvilla. Oli +raukaiseva, kaikkivoittava nälkä. Hän oli lähtenyt aamulla puoli +seitsemän saamatta suuhunsa palaakaan. Kahvilomalla hän oli juonut +kahvia. Nyt oli kello lähes kuusi. Hän istui tiilikasalla väsyneenä. Ei +ollut edes halua lähteä kotiin syömään. + +Elämä oli raiteilta poissa, auttamattomasti. Hän tajusi hämärästi +vain harmaan, tukahduttavan hirviön, joka kahdareisin istui hänen +olkapäillään, painaen lysyyn rintakehän ja puristellen hänen aivojaan +kourissaan. Se silitti paksuilla, tahmeilla kämmenillään hänen +aivojaan. Silmät eivät nähneet enää kirkkaasti eivätkä korvat kuulleet +hereästi. Hän syljeskeli usein pitkin roiskauksin. Ei viitsinyt enää +edes kiroilla. + +Alhaalla Hämeentiellä soivat raitiovaununkellot. Alentunut +aurinko säteili tasaisesti ja tyynesti, kirkasti hänen painuneen +selkänsä sinisessä, tomuisessa nankkipuserossaan [nankiini?], +hyväili tiilikasaa, muurauksenalaista, nousevaa seinää ja poroisia +puutelineitä. Hän ei istunut väsymystään, hänet oli tapettu. Hän voi +kantaa tiiliä, olla ylityössä, ansaita rahaa, syödä ja nukkua, mutta +ei voinut elää. Ihminen voi joutua niin auttamattomasti umpikujaan, +pääsemättömiin. Ei auta raivo, voima, ihmiset eikä Jumala. Rahaa ei +ole kyllin. Vaikka ruumiisi olisi kuin Herkuleen ja tahtosi kuin +leijonan, ei ole pääsyä minnekään päin. Jos huvittaa, voit pieksää +nyrkkisi verille seiniä vastaan, silloin viedään sinut tutkittavaksi +Lapinlahteen. Et voi syyttää itseäsi etkä ketään ihmistä. Sinun on +sattumalta käynyt niin. Ole paikallasi, tuhansin limaisin ja sitkein +kohtalon langoin sidottuna, kohota kättäsi, kun jostakin narusta +nykäistään, tanssi kaameaa tanssia, vietiinpä sinut minne tahansa, ja +ole valmis kaikkeen. + +Ei ole mitään julmempaa tämän ikivanhan ja säännöllisen auringon +alla, kuin että ihminen on sidottu, tapettu elämisen ihana vire, +kun kuitenkin hänen hengellään ja ruumiillaan olisi kyky siihen. On +muutamia, jotka tekevät itsemurhan, koska heillä on niin voimakas ikävä +elää ja riemuita, ei kärsiä. He eivät kestä vannetta rintansa ympärillä. + +Akseli Vatanen kesti sen hyvin. + +Hän oli autonkuljettaja, hänellä oli oma musta Buickinsa ja +kaksikymmentätuhatta velkaa. Nyt oli Buick takavarikossa ikuisiksi +ajoiksi, ajokortti oli menetetty vuodeksi. Hän oli kyydinnyt erästä +hienoa herraa Järvenpäähän. Tämän matkalaukuissa oli väkijuomia. Mitä +ne häntä liikuttivat, ne väkijuomat? Mutta hänen autonsa oli menetetty, +ja kuitenkin, saakeli sentään, kuitenkin oli hänen sen hinnasta vielä +maksettava Korpivaara & Hallalle _20,000_. + +Milloin on työmies palkastaan säästänyt kokoon kaksikymmentä tuhatta? +Vaikka olisi ylityössä yötkin, kantaisi tiiliä että polvet painuisi +kasaan, milloin kertyy siitä tuo summa? Mitä merkitsee tämä kaksisataa, +jonka hän tienasi kolmessa ja puolessa tunnissa? Oli sama, jos sen +heittäisi kaivoon. Voi säästää tai olla säästämättä, juoda tai olla +juomatta. Paino ei laukene. — Morsian oli purkanut kihlauksensa, +mutta se ei häntä surettanut. Saahan niitä morsiamia, mutta mistä saa +kaksikymmentä tuhatta? + +Hän nousi hitaasti ja kulki telineportaita alas. Painoi portin lukkoon +ja kulki pitkin Hämeentietä. + +Oli juhannusaatto. + +— Viinaa. + +Sillä kohdalla oli tuttu paikka. + + Mekaaninen kengänkorjausliike. Kengät laitetaan odottaessanne. + + Puolipohjat 30 m. Korot 15 m. + +Liike oli tietysti jo kiinni. Hän koputti oveen kolmasti. Kuului +kolistelua. Laiha mummo työnsi oven auki, ja Akseli painui sisään. + +— Yksi pullo — mutta hyvää. + +Hän työnsi pullon povitaskuunsa, maksoi ja lähti. Tyhjät sisukset +kurisivat, oli jumalattoman nälkä. Hän tuli asunnolleen, kulki kapean, +pitkän porttikäytävän läpi, poikkesi D-rapun avoimesta ovesta ja nousi +portaita. + +— Portaita ja portaita. Rakennuksella tai kotona, aina minun on +tallattava portaita. + +Eteiseen kuului emännän ääni: »Väinö, ota sinä nyt vähän tätä lasta, +minä vien ruuan sisään.» + +Emäntä, Lempi Keso, tuli keittiöstä kädessään vati kalakeittoa ja +pysähtyi eteiseen. + +— Hyvää iltaa. + +— Iltaa. — Akseli veti nuttua päältään. + +— Myöhäänpä te olittekin työssä näin juhla-aattona. + +— Olin ylityössä — + +— Jo on ahkera. Tulkaahan nyt syömään. Minä vien keiton pöytään. + +— Pistäyn ensin vähän huuhtelemassa poroja pois. + +— No, minä panen lautasen tähän vadin päälle, niin ei ennätä jäähtyä. + +Akseli Vatanen pani lämpimän veden juoksemaan ja istui ammeeseen. Hän +joi pullon suulta. Juoma kierteli ihanasti tyhjässä suolistossa, lämmin +vesi huuhteli jalkoja. Painava hirviö kohosi pois hänen niskastaan. +Olkapäitä lakkasi pakottamasta. Hän joi uudestaan ja uudestaan. Ihminen +tarvitsee iloa ja nautintoa. Vesi kohosi hänen vyötäisiinsä ja yhä +ylemmäksi rintaa pitkin. Se oli lämmintä ja hyväilevää, se silitti +ja uuvutti. Hän painoi päänsä ammeen laitaa vastaan. Jähmettyneille +ajatuksille aukeni suloinen kuva. Hän istui Buickissaan Kauppatorin +pirssissä. Kesäinen aurinko paistoi. Havis-Mantan ympärillä +merileijonat purskuttivat suustaan vettä ... + +<tb> + +Kello oli vähän yli yhdeksän. Keittiössä istui Väinö Keso puusohvan +kannella ja luki sanomalehteä. Hän oli varastomies. Oli mennyt liian +nuorena naimisiin. Vaimo oli saanut jo kaksi lasta aikaan. Hän istui +pöydän päässä, sylissään nelikuinen lapsi, ja puheli sille väsyneellä +hellyydellä: + +— Nukuttaakos lasta? Niin, niin, nukuttaahan se. Kun ei anneta kylpyä +miehelle. Eivätkö ne anna? Eivätkö? Niin, sänkyynhän meidän pitää +päästä. Sellainen tuhma setä, joka koko illan istuu kylpyhuoneessa eikä +anna meille vettä. Äidin kultamuru on ihan uninen. Eivätkö ne silmät +pysy auki millään? Räpyttäväthän ne pikku luomet. Kulti on ihan höperö +unissaan. + +Vaimon kasvot olivat laihat ja pilkulliset. Nelivuotisen avioliiton +aikana oli hänen ruumiistaan kadonnut kaikki se sulous, mikä oli +sitonut yhteen hänet ja Väinön. Mies istui sohvalla samanlaisena kuin +neljä vuotta sitten. _Hän_ ei ollut muuttunut. Hänessä oli vieläkin +jotain poikamaista. Hän luki kiihkeästi lehteä unohtaakseen, että oli +juhannusaatto. Toiset menevät saareen, istuvat teltoissa, juovat ja +soittavat. Katselevat kokkoa, nauravat. Ovat vapaita, reiluja ihmisiä. +Antavat gramofonin laulaa. Olisi edes heilläkin gramofoni. Se täyttäisi +jollain tavalla sen halun, mikä iltaisin pakostakin virisi hänessä. +Oli luonnotonta ja tympeää hänen, kaksikymmentäneljä-vuotiaan isän, +istua kaiket keväiset, vaaleat illat yhdessä pienessä keittiössä +punaisen puusohvan kannella, joka yöksi nostettiin pois, kun sohva +levitettiin sängyksi. Sohvan molemmissa päissä oli lapsensänky. Toinen +oli valkoinen, puinen, puolen metrin korkuisin laidoin. Kaksivuotias +tyttö nukkui siinä. Toisessa päässä oli vaunut, nuorimman vuode. +Hellan yläpuolella oli laaja peltisuojus. Sen päällä lepäili sopiva +pölykerros, alta lähti pari ristiin kulkevaa narua ikkunan karmiin, +niillä riippui lasten vaatteita kuivumassa. Lempin sisar Impi kuivaili +tiskiä ja asetteli kuppeja kaappiin. Hän oli hyvin pieni ja heikko ja +vaikutti tässä keittiössä, samoinkuin lastensängyt, korutavaralta. +Hän oli sievästi puettu — ensiluokkaisen liikkeen ompelijatar. +Vaaleansininen, valkoreunuksinen mekko sopi hänelle hyvin ja korosti +oivallisesti hänen haurauttaan. Hän oli päältä katsoen kuin ohutta, +särkyvää lasia. Ruumis näytti siltä, kuin tuuli voisi puhaltaa sen +läpi. Kuitenkin oli hänessä nuhteeton ja sitkeä henki. Ääni oli kova ja +terävä, leikkasi ilmaa hiukan rämeänä ja honisevana. Suora, riippuva +nenä, ohuet, kalvakat huulet, siniset, kaikkinäkevät silmät ja heleä +iho. Hänessä oli nuhteeton ja sitkeä henki. Ihminen, joka pystyy +tekemään tarkkaa työtä ja muistamaan pienet asiat. + +Impi olisi voinut lähteä kotiinsa, mutta viivytteli tahallaan. Halusi +nähdä Vatasta. Hän oli nimittäin sairastunut talvella, joutunut pois +liikkeestään ja kävi nyt ruokapalkalla auttamassa sisartaan, joka +tahtoi istua lapsi sylissä. Niin oli hän saanut tietää kaikki Vatasta +koskevat seikat. Että tuo vahva mies, jonka rinnalla hän oli vain +kärpänen, oli menettänyt autonsa, teki työtä kuin hullu, oli aina +ylityössä ja sai hirvittävästi rahaa. Purettu kihlaus ja kahdenkymmenen +tuhannen velka. Hänen sydämessään asui suuri sääli ja myötätunto, +joka mitään kysymättä tai tutkimatta hipoi rakkauden rajoja. Se sai +hänet keksimään itselleen kaikenlaisia askareita sekaisessa keittiössä +saadakseen olla saman katon alla tuon työhullun ja onnettoman nuoren +miehen kanssa. + +Lapsi kitisi, räpytti punaisia luomiaan ja mutisteli pientä, pehmeää +suutaan. Lempi sanoi viimein miehelleen: + +— Siellä se on istunut kylpemässä jo kolmatta tuntia. Menetkö, Väinö, +katsomaan, mitä se tekee. Ota tuo lapsen vanna ja tuo lämmintä vettä +tänne, että saa pestä lapsen ja panna nukkumaan. + +Väinö otti vannan ja meni. Eteisessä hän tunsi paljaissa jaloissaan +jotain lainehtivaa märkää ja mutisi: — Mistäs tänne on vettä tullut? +— Seikka selvisi kylpyhuoneessa. Siellä istui Vatanen piripintaisessa +ammeessa. Hana oli auki ja vesi porisi riemuisesti ammeeseen, siitä +lattialle ja oven alitse eteiseen. Väinö kiersi johdon kiinni. Hänen +housunlahkeensa kastuivat vesivirrasta. + +— Piru soikoon, siinä on mies. Vettä on koko maailma täynnään. + +Vatanen kohotti päätään ja sammalsi raukeasti: + +— Mistäs sitä vettä on sillä tavalla tullut? + +— Sitäkös et sulje hanaa moneen tuntiin? Luulisi tuon kylpemisen nyt +riittävän. Älä siinä katso kuin vanha härkä, pane päällesi, että +päästään tätä siivoa korjaamaan. + +Vatanen sai päälleen ja suoriutui ruokasaliin. Väinö ajoi rikkalapiolla +enintä vettä ämpäriin, Lempi luuttusi. + +— Tolkuton koko mies, ei holttia sen vertaa, että saisi hanan kiinni. + +Impi hyssytteli keittiössä lasta ja ajatteli huoaten: + +— Tietäähän sen, että kun koko päivän on työssä syömättä ja juo tyhjään +vatsaansa, siinä tolkku menee. + +Hän oli tuonut aamulla torilta koivunoksia ja laittanut lasiin +ikkunalle, ajatellut, että tänä iltana toki juodaan kaikki yhdessä +kahvia ruokasalissa. Näin piti käydä. Minkä sille voi? + +Ovikello soi. Lempi heitti märän rievun kädestään ja avasi. Siellä oli +alemman kerroksen neiti punatäpläisessä, heleässä puvussaan, vaaleissa +sukissa ja kengissä. Fazerin karamellityttö, valmiina lähtemään +Mustikkamaalle. + +— Minä tulin vain kysymään, kun meidän huoneisiin vuotaa vettä... + +— Tuo vuokralainenhan se jätti raanan auki. Juhannusaattona tuli +tällainen mellakka ja työpaikka. + +Pääsipä viimein Lempi laittamaan lastaan nukkumaan ja Impi lähti +asuntoonsa, näkemättä Vatasta. Hänestä oli päivä hukkaan mennyt, +hän ei ollut täyttänyt tehtäväänsä, sillä hän oli varma siitä, että +Akselin (näin hän nimitti mielessään Vatasta, ja häntä viilteli sääli, +kun kuuli siskon sanovan kovasti ja epäystävällisesti: Vatanen), +Akselin tarvitsi nähdä ja tervehtiä häntä, että Akseli tarvitsi hänen +myötätuntoaan ja lempeyttään. — + +Akseli nukkui kuitenkin kaikesta tästä tiedottomana, aavistamatta tai +edes kaipaamatta sellaista hyvää enkeliä, ruokasalin tuolilla, pää +pöydän reunaa vastaan. Tässä tapasi hänet Lempi, joka yhdentoista +aikaan tuli hakemaan sokeria, koska he Väinön kanssa joivat vielä +teetä. Lempi oli sangen hyväsydäminen. Hän nykäisi Vatasta käsivarresta. + +— Ettekös te pane sänkyyn nukkumaan? + +Vatanen kohotti päätään. Hänen otsassaan näkyi pöydänreunan painama +valkea juova. Samein silmin hän katseli huonetta, Lempiä ja ruokapöytää. + +— Olenkos minä syönyt vai enkö? + +— Ettekös sitä itse tiedä? Tuntuuko vatsa tyhjältä vai täydeltä? + +Vatanen koetti molemmin käsin vatsaansa. + +— Tyhjältä tuntuu. + +— No, syökää sitte, sanoi Lempi ja meni pois, jatkaen keittiössä. — +Nyt se heräsi sitä kylmää kalasoppaa syömään. Enhän minä voi koko yötä +pitää sitä lämpimänä. Kieltäisit sinäkin sitä juomasta. + +Väinö silitteli märkiä housunlahkeitaan. Hyvin hän ymmärsi Vatasen +aseman, ja tämä siivo mies maksoi hänelle tuhat markkaa kuussa +etukäteen. + +Mitäpä se muutakaan tekisi, jollei joisi? Voiko häntä syyttää siitä, +miten käy? Mies saa olla seisovinaan vaikka piikkikengät jalassa, eikä +kuitenkaan voi vannoa, ettei lankea. Kun hetki tulee, niin kellahtaa +vaikka lätäkköön. Asia on niin, että kun tämä elämä alkaa ihmistä +löylyttää, niin se kylvettää nahattomaksi. + +He alkoivat juoda teetään. Tuoretta pullaa oli pöydällä. Ilmassa ui +märkien vaatteiden haju, kalakeiton, lämpimän leivän ja sipulin haju +sekä lasten hengitys. Se oli kodikas ja tutunomainen ilma, sopiva tähän +keittiöön. Vaaleassa hämärässä näyttivät koivunvarvut ikkunaa vastaan +kasvavan ja elävän. + + + + +KÖYHÄ LESKI + + +— Hyvää huomenta. + +Leskirouva Fabritius kohotti pyöreää päätään, joka oli kuin aivan +ympyriäinen nappi isomman pallon päällä, jollainen oli lyhyt vartalo. +Punakat, terveen väriset kasvot vetäytyivät makeaan hymyyn, kun +hän toivotti vuokralaiselleen hyvää huomenta korkealla äänellä. Se +muistutti lähinnä savikukon ääntä, kun siihen puhalletaan nuotin mukaan. + +Hänen iso vatsansa hipoi pöydänreunaa. Jalat nahkaisella pallilla hän +nojasi takakenossa tuolin selkään ja piti edessään lyhyillä käsillään +Hufvudstadsbladetia. Oikeastaan oli ihme siinä asennossa, ettei tuoli +keikonnut: + +Makeasta hymystä ei voinut millään huomata, että pieni harmillinen +tapaus oli jo tänä varhaisena: aamuhetkenä sattunut. Se oli tämä: + +Palvelustyttö oli 7,15 lähtenyt ulos. Piti tuoda Elannosta kolme litraa +maitoa, yksi pienempi ranskanleipä, maalaisreikäleipä ja pikkumitta +kuohukermaa. Hän palasi kolme minuuttia vailla puoli kahdeksan, vei +tavarat keittiöön, tuli ruokasaliin, pani pöydälle emännän eteen loput +viidestätoista markasta ja vastalaput tavaroista. Silmäsi kelloon. Se +oli kahta minuuttia vailla puoli kahdeksan. Rouva tahtoi täsmälleen +puoli saada kahvinsa; jos se myöhästyi viisi minuuttia, oli hän +hermostunut koko päivän. Saattoi sanoa ja tehdä mitä tahansa. Tyttö +laski pienen, ihan pienen kermakannun teevadille. Se oli sellainen, +joita kahviloissa käytetään tarjottaessa yhden hengen kahvia. Rouva +Fabritius oli sen ostanut silloin, kun siellä asui laiska neiti, joka +joi aamukahvin vuoteessaan. + +Pieni kermakannu oli raukka piripintanaan. Näki, että kermaa oli mennyt +hiukan yli. + +— Voi, voi, miksi otti tämä kannu? Se ei vetä pikkumitta. + +— Rouva oli pannut eilen maitoa siihen toiseen kannuun. + +— Eikös ole suuri kannu? Voiko minä maksaa kerma ja kaadaa maahan. Tämä +tekee markka kahdeksankymmentä penni. Niin vähäsen, niin vähäsen kermaa. + +Palvelija poistui ääneti ja hiljaisesti. + +Rouva laski rahat ja laput. Kaikki oli oikein, mutta kermaa vain tuo +mitätön kannu, johon juuri sopi peukalo sisään. Muutenkin ne Elannossa +tahtovat mitata aina kermaa, jossa on paljon vaahtoa. Kun vaahto sitten +hupenee päältä, niin tietäähän sen, mitä siitä jää kermaa jäljelle. + +Siis kaikesta tästä kiusasta ei rouvan kasvoilla näkynyt jälkeäkään. +Voimakkaasti se harmitti häntä, kovin voimakkaasti, mutta hän painoi +sen sisimpäänsä ja sinne se unohtui, purkautumatta. + +Rouva oli ketterä, vaikk'ei ylettynyt itse solmimaan kenkäinsä nauhoja +kiinni. Hän siirsi jalallaan pallin syrjään, luiskahti maahan, +kaatoi kahvia vuokralaiselleen ja hissutteli sitten tohveleissaan +makuuhuoneeseensa, jossa tytär oli pukeutumassa. + +— Gretchen, tule sisään, herra Vaski on pöydässä. + +Gretchen, nuhteeton ja säädyllinen, totinen ja alistuvainen, kampasi +vaaleahkoa, pienille laineille onduloitua tukkaansa. Hän pisti kamman +pystyyn harjan jouhikkoon ja lähti mitään sanomatta äitinsä perästä +ruokasaliin. Hymyili hiukan voileipää pureksivalle herra Vaskelle, ja +totiset kasvot kirkastuivat. + +— Hyvää huomenta. + +— Hyvää huomenta. + +— Ole emäntä, Gretchen, minä on juonut kahvin. + +Herra Vaski katsahti emäntään. Tämän naukuva, korkea ääni teki aina +hänet epävarmaksi. Peloitti, sai nielaisemaan vikkelästi toisen kupin +kahvia, jäämään yhdelle voileivälle ja lähtemään puolinälkäisenä. Hän +nousi, seisahtui, katsahti epäröiden mustapukuista rouva Fabritiusta. + +— Tahtoisitteko olla hyvä ja järjestää täksi illaksi kahvia ja +leivoksia, minulle tulee kolme vierasta. + +Rouva pudisti äkillisellä liikkeellä päätään: Kahvia, leivoksia, rahaa! + +— Mitä, minä ei ymmärrä... + +Se purkautui hätääntyneesti ja valittaen. Rouva käänsi toista korvaansa +nuoreen mieheen päin, pää meni kallelleen, posket vetäytyivät +viiruille, pienet silmät vilahtivat toiseen silmänurkkaan. + +— Minulle tulee illalla kolme vierasta. Tahtoisin esitellä heidät +teille. Jos tahtoisitte laittaa hyvät kahvit ja wienerleipiä ja +leivoksia. Jättäkää sitten lasku minulle. En tule päivälliselle. + +Kiristyneet kasvot sulivat sulaksi hymyksi. + +— Ahaa. Esittä meille. Onko sukulainen, mitä? + +— Minun sisareni ja pari muuta. + +Rouvan lihava käsi lepuutti sormiaan ilmassa: + +— Ei, ei tarvitse maksaa. Ei tarvitse lasku. Nämä on minun vieraita +myös. Gretchen laitta yksi kakku, vaniljakakku. + +Kun vuokralainen oli mennyt, painoi rouva vatsaansa pöytään, että olisi +luullut koskevan. Huojutti päätään ja harteitaan. + +— Voi, voi. Kuusi wienerleipää, kuusi leivosta. Kaksitoista markka. +Minä köyhä leski, minä ei voi antta gratis. Kuka antta minulle yksi +wienerleipä gratis? Voi, voi, tämä mies vie minut konkurssiin. + +— Jättäkää hänelle lasku, sanoi tytär sävyisästi. + +Rouva pudisti epätoivoisesti lihavuuden vuoksi melkein liikkumatonta +päätään. + +— Sinä ei ymmärrä. Yksi mies on asunut yksi vuosi, on rikas. Saa +palkkaa kolme tuhatta. Tämä mies ei saa loukata. Hyvä mies. Rikas mies. + +Vähän ajan kuluttua: + +— Eikö sinä pidä tästä herrasta, mitä? + +Gretchen punastui. + +— Tietysti minä pidän. + +— Jaa. Hyvä mies. Te voi mennä naimisiin, Gretchen. Mitä? + +Gretchen ei virkkanut mitään. Ei kukaan mies ollut vielä hänelle +osoittanut mitään huomiota. Hän oli nuhteeton ja kiltti. Hänestä olisi +tullut hyvä vaimo, mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen hyvyyttään, ja +niinpä hän hiljaisessa mielessään ajatteli, että miehet valitsevat +mieluummin häijyjä, kevytmielisiä ja laiskoja tyttöjä vaimokseen. +Ahkeria ja vaatimattomia ei kosi kukaan. Itse asiassa Gretchenin vika +oli se, ettei hän ollut joutunut edes nuorten miesten lähettyville. +Ainoa oli herra Vaski, joka tosin oli jäänyt häneen nähden tavallisen +välinpitämättömäksi. + +Rouva Fabritius oli hautonut ajatustaan jo kauan. Taistellen suurta +itaruuttaan vastaan hän salli täysihoitolaisensa kylpeä ammeessa +kerran viikossa, vaikka ajatteli kipein sydämin, että se tekee lähes +kolme markkaa. Hän kustansi sunnuntaiksi kanan- tai jäniksenpaistia, +osti suolakurkkuja ja salaatteja, mutta istui sitten keittiössä +katselemassa, että palvelijan piti syödä paistettua makkaraa, ja +valitteli sydäntäsärkevällä äänellä: + +— Minä köyhä, köyhä leski... + +Hän pisti itse kaikki ruoanjätteet kaappiin ja katosi sitten tiehensä. +Palvelija venytti kieltään hänen jälkeensä ja mutisi: + +— Saksalainen saituri. Laskee joka pennin neljäkymmentäyhdeksän kertaa. +Ostaa ruokaa niin vähän, että kaikki käyvät nälkäisinä. + +Tuli ilta. Kahvipöytä oli katettu ruokasaliin. Suuren kruunun +kynttilöistä kolmasosa oli sytytetty. Kukkakaupan tyttö toi kimpun +punaisia ruusuja. Herra Vaski oli lähettänyt ne kahvipöytään, +ilmoittaen tulevansa kello kahdeksan. + +— O-joi-jo-joi! + +Rouva Fabritius huusi sen korkealla, puhtaalla sopraanollaan, korko +toisella ja neljännellä. Se oli kuin äkillinen viulun vetäisy. Hän +asetti kukat korkeaan kristallimaljakkoonsa. + +— Gretchen. Tule katso. Herr Vaski lähettä ruusut. Punaisia ruusuja. +Aaaa... Kymmenen markkaa yksi, minä tietää. Viisi kappaletta. +Viisikymmentä markkaa. Kauniit ruusut, mitä? + +Nämä kukat toivat rouva Fabritiuksen mieleen ihania toiveita. Ne +hyväilivät hänen kitsasta sydäntään, joka aukeni kuiskauksesta: +Gretchenille. Hän riensi keittiöön, osoitti katonrajassa olevaa +säilykekaappia. Toimitti palvelijalle: + +— Elli otta tuoli. Elli antta minulle se viinamarjasafti. Elli laitta +minun sievät kristallilasit tarjoilupöytään. Kaata mehun valmiiksi. +Minä tarjoan. Tulee juhla. + +Hän lyllersi ruokasaliin. Väänsi kaikki valot palamaan. Istuu mustassa +leningissään nojatuoliin. Pieni palli jalkojen alla hän tuijottaa +ruusuja. Varmasti Gretchen joutuu kihloihin. Ruusuja! Hän näki oman +nuoruutensa päivät Saksassa ja huokasi: — Minä köyhä, köyhä leski. — +Kuitenkin leikki hyvämieli turpeilla kasvoilla. Ah, mitä unelmia... +lämpö, romantiikka, rikkaus. Tuo siivo mies, syökin niin vähän, ja +kolmentuhannen kuukausitulot. Onni sykähdytti hänen jokaista hermoaan. + +Vaski tuli vieraineen eteiseen. Rouva Fabritius näkee avattujen +kaksoisovien läpi, miten kolme naista työntyy eteiseen. Kolme naista! +Hän ei pysty kohoamaan seisaalleen, vaan laskee kätensä vatsan päälle. +Eteisestä kuuluu iloista naurua ja puhelua. Hän lähti sitä kohti, kun +jo Vaski tuli vastaan, taluttaen kädestä nuorta, ruskeasilmäistä tyttöä. + +— Tässä on morsiameni — ja rouva Fabritius. + +— Terve tuloa, terve tuloa. Mitä? Minä ei ymmärrä teidän suomi... + +— Meine Braut. + +— Ihre Braut? Aaa. Sie haben es nicht erzählt. + +Toiset naiset olivat Vasken sisar ja morsiamen äiti. + +— Gretchen, Gretchen. + +Gretchen tuli ja sai vieraat hoiviinsa. Äiti-rouva tassutteli +keittiöön, veti oven kiinni ja tarttui päähänsä. + +— Voi, voi. Tämä suomalainen herr tuo kolme naista. Kolme naista juo +niin paljon kahvi. Minä köyhä leski, minä ei voi maksaa tämä kallis +juhla. Ja minun kruunussa palaa kaikki kynttilät. + +Näin hän valitteli, eikä sitä sieluntuskaa, joka hänen äänensä +värinässä ja hänen kerrassaan halkeavilla kasvoillaan ilmeni, voi +millään kuvata. Kenties saattavat kadotetut huutaa sillä tavalla +luiskahtaessaan helvettiin, kun ovat jo pitäneet kiinni taivaan +kynnyksestä. Eikä kukaan olisi voinut arvata hänen tuskanhuutonsa +kuullessaan, kuinka monta tuhatta hänellä oli pankissa. Mutta vähentää +rahaa pankkitililtä oli vaikeampaa kuin leikata irti osa ruumiistaan. +Hän istuutui pöydän ääreen laatimaan laskua, jossa ilmeni vanhan +saksalaisen kauppiassuvun taito. + + 8 wienerleipä...... 8:— 8 bakelsi ......... 8:— 12 kuppi kahvia... + 12: — Kerma.............. 3:60 Safti 6 lasia à .. 12: — Kakku + ............ 20: — yht. 63:60 + +Kun hän henkensä lohdutukseksi kirjoitti tätä ja ajatteli, ettei hän +saa mitään maksua liikasähköstä, kurkisti Gretchen keittiöön, iloisena, +koska morsian oli heti voittanut hänet ystävyydellä, jollaista ei +kukaan tähän saakka ollut hänelle osoittanut. Ruokasalin avatusta +ovesta kuului gramofonimusiikkia. + +— Eikö mamma tule jo juomaan kahvia? + +Mamma puristi huuliaan: + +— Minä ei ehdi, tai odotta, minä tulen. + +Hän esiintyi pöydässä vierasvaraisena emäntänä. Purkautui tuon +tuostakin kovaan nauruun ja huudahteli: O-joi-jo-joi! Morsian aivan +pelästyi sitä ensikerralla. + +Kun Vaski palasi saattamasta vieraitaan, sormessa kultasormus +ensimmäistä päivää ja mieli onnellisia haaveita täynnä, istui rouva +ruokasalissa, yhden lampun valossa, lasku edessään pöydällä. Hän +melkein sokaisi nuoren miehen hätäisellä, onnettomalla, kiivaalla +äänellään. + +— Minä laski tämä kesti. Se tulee kallis, minä antoi minun hyvä mehu. +Ja kakku. Minä ei voi antta kaikki gratis. Herr näkee tämä lasku. + +Vaski kaivoi rahat. Kuusikymmentäneljä markkaa. + +— Minä antta neljäkymmentä penni takaisin. + +— Ei tarvitse. + +— Otta pois. Tuossa. Minä ei otta liikaa. Nuorena minä ei säästänyt, +nyt minä säästä. Minä ei saa rahaa ja kaikki maksaa. Te ymmärrä, herra. + +— Hyvää yötä, sanoi Vaski ja vetäytyi ovelleen päin. + +— Hyvä yötä, hyvä yötä. Herra nukkuu nyt ja ajattelee morsianta. + +Rouva hymyili kirkkaasti, otti rahat, sammutti sähkön. Jo kuuluivat +hänen tossujensa suhaukset, kun hän eteni kylpyhuoneeseen. Otti pienen +siukan lämmintä vettä pestäkseen kasvojaan ja sanoi puoliääneen: +A-jai-ja-jai. A-jai-ja-jai. + +Kylpyhuoneesta hän palasi keittiöön ja katsoi, näkyikö +palvelijanhuoneen ovenraosta tulta. Jaa. Hän koputti oveen. + +— Mitä tekee Elli? Kello puoli kaksitoista valvoo Elli. Minä olen +sanonut sata kertaa: Elli ei saa polttaa sähkö. Mitä tekee Elli? Lukee +romaani. Yksi tuhma tyttö lukee yöllä romaani. + +Elli on hypännyt pystyyn. Ei osaa suoriutua vuoteeseen, katsoo vain ja +saa sanotuksi: + +— Tämä on vain viiden kynttilän lamppu. Ei se vie paljon. + +— Mitä? Tietääkö Elli, mitä tekee minun sähkölasku? Kaikki polttaa, +yksi maksaa. Elli menee sänkyyn. Minä sammutta itse. + +Joutui viimein rouva Fabritiuskin sänkyyn. Hän risti kätensä vatsansa +päälle ja päästeli muutamia lyhyitä ähkäyksiä. Luki huokaillen Vater +unser. + +Se lohdutti ja suojasi. + +Ah, elämän taistelu oli käynyt hänelle sangen raskaaksi. + + + + +KAKSI MANSIKKAA + + +Meren rannalla on kaunis kylä, ei kaukana Helsingistä. Kylän raitilla +kulkee sopivia jätkän alkuja. Heistä voi tulla myöskin kunnollisia. Jos +tuntee heidät, pitää heistä. Mutta on kuin kirous vaanisi joidenkin +elämää. Useimmista tulee ainesta, joka ei suinkaan ole kunniaksi +ympäristölle. Keskikesällä tulee jätkiä muualtakin, mistä tullevat, +ehkä Helsingistä. Ilmestyvät ne vain ja tietävät entisestään pääsevänsä +heinätöihin taloihin. Heillä ei ole varaa revolverin ostoon eikä lupaa +sen kantoon. Mutta onpa terävä puukko vyöllä. + +Tällaiselle ainekselle poliisi ei voi mitään. Se ei vähene, vaikka +vankilat täyttyvät. Ei laki, ei uskonto, ei hyväntekeväisyys eikä +kasvatus turvaa yhteiskuntaa heiltä. Mikäli ei itse armollinen kohtalo +varjele heitä ärsyttävistä tilanteista, tekevät he mitä tahansa. + +Sellaiseen joukkoon kuului Samu. Hän tuli kylään erään kaverin kanssa +heinänteon alussa ja pääsi työhön Niemelään. Päivät he olivat pellolla, +kävelivät illat raitilla ja nukkuivat yöt tallinvinnillä. Samu oli +pahimpia. Ainoa, mikä erotti hänet toisista, oli suhde naiseen. +Mies on näet sellainen kuin hänen rakkautensa. On miehiä, joiden +rakkaus on kuin likaista, rasvaista tiskivettä, ja toisia, joiden on +kuin auringossa välkähtävä miekan terä tai Espanjan punaisin viini. +Edellisiä on laumoittain, jälkimmäisiä hyvin harvassa. Edellisiä nainen +inhoaa, jälkimmäisiä ikävöi. Samu kuului ikävöityihin. + +Saattavathan jumalat kurjimmallekin antaa jonkin synnyinlahjan, eikä +sen leima kulu loassakaan. Kulkijan ilo on rakkaus, ja Samu käytti tätä +ainoaa ilonlähdettä. + +Samu oli pitkä, melkein hoikka mieheksi. Hänellä oli kapeat kasvot, +suora nenä. Iho oli kalvakan ruskea. Näytti kuin tuuli ja sade olisi +piessyt sen rikki. Se oli täynnään pieniä, pieniä naarmuja, ihan +vereksen näköisiä, kuin ne voisivat alkaa tihkua verta. Siniset silmät +olivat ilkeät, jolleivät ne katselleet naista. Tukka työntyi otsalle. + +Heinänteko oli päättynyt, ja jätkät olivat eräänä iltana saaneet +lopputilin. Seuraavana aamuna he — Samu ja Niko — lähtivät ongelle +Niemelän veneellä. Puolen päivän seudussa he kohosivat rannasta aidan +viereistä polkua ylös taloon. + +Oli lämmin päivä. Niko kantoi oksahankaan pujotettuja kaloja. Alimmat +viistivät niitettyä piennarta. + +Aidan toisella puolella oli lääkäri Kettusen kesähuvila. Valkoinen, +iso rakennus vanhojen pihakoivujen keskellä, pihan alapuolella +puutarhamaata. Äärimmäisenä aidan vieressä iso mansikkamaa. Kokonainen +sarka. + +Nuori tyttö poimii marjoja. Joka toinen päivä hän tarkastaa saran +läpeensä, poimien kypsät pois. Joka kasvin ympärille oli pantu +sammalia. Näin eivät kypsät mansikat kallistuneet multaan. + +Hän kulki rivi riviltä ja varoi polkemasta marjoja. Peukalon ja +etusormen kynsien välissä hän puristi poikki marjan varren. Silloin +tällöin pisti jonkin himoittavan punaisen kappaleen suuhunsa. Vahinko, +ettei voinut syödä niin paljon kuin itse halusi. Mistä sen tiesi, +tarkkailiko joku huvilalla hänen työtään. Siellä oli kyllin joutilaita +ihmisiä näkemään kaikkea. Tyttö oli sen verran silmänpalvelija kuin +jokainen on. Jos tohtori tai rouva olisi ollut mukana mansikkamaalla, +ei hän olisi syönyt ainoaakaan. Vaikka tulihan näitä joka päivä +sangollisittain. + +Väliin tyttö nousi kumarasta asennosta seisomaan. Katseli noin vain, +koska avoimiin silmiin täytyy aina piirtyä jokin kuva. Seisoi siinä +päivänpaisteessa, taivutteli vartaloaan vyötäröstä. Hän oli päivettynyt +ja nuori. Ei onnellinen eikä surullinenkaan. Välitön, ajatukseton, osa +tätä kuumaa päivää. + +Päivällinen ei joudu kohtakaan. Huvilaväen ruokavälit ovat +ulkotyöläiselle liian pitkiä. Silmäilee siinä huvilaa eikä huomaa, +että rannasta tulevat jätkät ovat pysähtyneet aidan toiselle puolen. +He seisovat äänettöminä ja katselevat tyttöä, joka taivuttelee +itseään vyötäröstä. Työntää hartiansa oikein takakenoon, että selkä +oikeaa. Näkyy selvästi, että hän on paljon alle kahdenkymmenen, aivan +kehittymätön vielä. + +Tyttö vilkaisee sivulle, kuin hänellä olisi intiaanin vaisto. Näkee +miehet ja aikoo kumartua työhönsä, kun Samu virkkaa: + +— Ettekös ota meitä avuksi? + +Tyttö poimii marjan. Suoristuu, katsoo huvilalle päin, sitten jätkiin. +Niko seisoo polulla. Samu nojaa kyynärpäillään aitaan. Katsoo tyttöä, +joka oikeastaan on ystävällinen ja hyvä, koska sellainen on hänen +luontonsa. + +— Ei ole minulla lupa ottaa apulaisia. + +— Onhan teillä siellä seuralainen. — Samu nyökkää rastaanpelättiä kohti. + +Tyttö silmää sitä. Hän on sen itse laittanut. Takonut seipään maahan. +Naulannut poikkipuun. Riippuvat lökähousut. Oljilla täytetty miehen +nuttu. Hattureuhka, joka ei paljon eroa Samun hatusta. + +Tytön silmät kiiluvat ruskeista kasvoista pistävän iloisina. Hän lienee +liian hiljainen nauraakseen ääneen. + +— Mikäs sen nimi on? + +— Matti. + +— No ettekös te antaisi meillekin pari mansikkaa? + +— Yhden kummallekin. Pankaa hattunne varalle. Sattuukohan? + +Kaksi isoa, hyvännäköistä marjaa. Ne heilahtivat kaarena ilmassa. Samu +nykäisi äkkiä hattuaan sivummalle. Ne putosivat siihen. + +— Sepä oli hyvin heitetty. Kiitosta. + +— Eipäs. Olisivat pudonneet ihan syrjään, jos ette nykäissyt hattuanne. + +Nyt tyttö nauraa. Miehet lähtevät piennarta edelleen. Hän katsahtaa +huvilaan ja kumartuu työhönsä. Olipa noloa, jos sieltä näkivät. + +Hän jatkaa kuitenkin paljon iloisempana työtään. Naureskelee yksinään, +poimiessaan sammalilta isoja, hiukan väsyneitä, kihisevän mehukkaita +marjoja. + +Meri on sininen, jokunen vene siellä. Aidan takana on laaja heinäpelto. +Kylvöheiniä seipäillä. Kaatuneiden apilain lemu tuskin jaksaa levitä +tässä lämpimässä. Rupeama on pitkä. Selkää niin väsyttää ja laiskottaa. +Oh, miten hyvä olisi oikaista. Mutta sen sijaan tyttö laskeutuu ihan +kyyrylleen. Hänen hameensa laahaa takaa jäljellejääneitä raakiloita ja +puolipunaisia. + +Tämä oli pieni sattuma. + +Voihan ihminen yhdestä hymystäkin maksaa sangen paljon. Mutta +sattuuhan, että sen saa ilmaiseksikin päivänpaisteessa, +teeskentelemättömiltä huulilta, hiukan ujon, hiukan aran, iloisen +katseen sitä seuratessa. Niinkuin perhosen siivet uskaltavat pyyhkäistä +ilmaa. + +Ihmeellisiä ovat nuo pienet sattumat. + +Voi olla, että ne muistaa pitkänkin ajan päästä. Samu muisti tämän +ainakin vielä viiden päivän kuluttua, seuraavana sunnuntaina. + +Samu oli ollut toisessa kylässä elonleikkuussa, mutta sinä +sunnuntai-iltana hän palasi takaisin. Oli tanssit isossa heinäladossa. +Ulkona seinävierellä heinikossa istui Samu ynnä joitakin muita. Oli +jo vahva hämärä. Seinää vasten seisoi jonkun polkupyörä. Sen lyhdyn +valokehässä he istuivat, pelasivat ja joivat. + +Helena, tyttö, joka on heittänyt ne kaksi mansikkaa, on ladossa +tanssimassa, polkupyörälyhtyjen ja taskusähkölamppujen valossa, hanurin +soidessa. Lattia oli hiukan epätasainen. Huomenna ajetaan tänne kuivia +heiniä seipäiltä. Isosta ovesta katselee sisään tumma, pehmoinen yö, +hengessään syksyn ensimmäiset kiihoittavat ja voimakkaat tuoksut. +Yläparsien päältä putoilee joskus heinänsiemeniä, sinne kasaantuneita. + +On miehiä, istuen lattialla vähien heinien päällä selkä seinää vastaan, +silmät seisoen päässä harvinaisessa humalassa. + +Seisoo nurkassa tyttöjä, jotka eivät vielä osaa tanssia. Hyvin nuoria +ja ymmärtämättömiä. + +Helena tanssii jo jonkin verran. Antaa toisen polkea jaloilleen ja +sanoo »anteeksi», kun tuntee varpaansa litistyvän. + +Eivät mitkään tanssit ole niin hauskat kuin tanssit ladossa. + +Lähdettiin kotiin peltojen poikki ja tietä pitkin kankaanrintaa. +Tultiin kylätielle. Yössä kuului huutoja ja lauluakin. Jälkijoukossa +olivat jätkät. + +Helena poikkesi portista isoon huvilaan. Einar, eräs mökinpoika, oli +muka saattavinaan häntä ja poikkesi myös. + +He seisovat muutaman askelen päässä portista. Puhuvat joitakin +yhdentekeviä lauseita. Helena heiluttelee oksaa kädessään. Maantiellä +välähtelee väliin pyörän valo ja kuuluu ääniä. + +Tuli riitaisia sanoja ja kirouksia. + +— Kyllä minä nyljen sen suutarin nahkan tänä yönä. Etsin sen kynsiini +vaikka mistä. M mistä. Minun tyttöni vei, saakeli. + +— Ole hiljempaa. + +— No ei hänen tarvitse kivittää minua kuin koiraa. Minä tapan sen, +tapan. + +— Jätkiä, sanoi Einar. — Tule vikkelästi. He lymysivät omenapuiden +alle. Pysähtyivät erään ison, haaraisen rungon luo. + +Puolipimeää. + +Helena nojasi isoa haaraa vastaan. He kuuntelivat henkeä pidättäen. +Eivät olleet edes nähneet puhujia. + +Eikös. + +Tietysti nämä olivat nähneet heidät. Jätkät näkevät pimeässäkin, ja +heillä on koiran vainu. + +Kuluu muutamia minuutteja. Ei kuulu ääniä. Silloin nämä tulevat heitä +kohti, kaksi miestä. Ei portilta, vaan sivulta, pitkin puutarhaa. + +Minnepä mennä? Heidän välillään on alhaalta sivulle kaartava omenapuun +haara, se, mihin Helena nojasi äsken. + +Mies pitelee siitä kiinni. Heiluttelee toisessa kädessään paljasta +puukkoaan, ihan varomattomin liikkein. Täysin juovuksissa. + +— Se suutari. Kivitti minua. Kivitti. Kuulkaa, se kivitti minua. Minä +tapan sen. + +Einar koettaa puhua suostutellen: + +— Enhän minä ole suutari. Näettehän, että me olemme viattomia. Menkää +nyt pois etsimään. Se voi olla tuolla jossakin muualla. + +Tämä ei mene miehen tajuun. Hän ei lähde. Kaartelee kättään. Kiristelee: + +— Vei minun tyttöni. Minä etsin sen. Pieksän sen, tapan minä sen. + +Helena tarttuu houkutellen liikkuvaan käsivarteen. Ei häivähdäkään +mielessä, että mies voisi lyödä häntä, tuntematonta. Juopunutta ei saa +komennella, pitää taivutella. + +— Kuulkaa, lähtekää nyt pois. Katsokaa, kun minä pyydän kauniisti, niin +menkää nyt. Emmehän me ole tehneet teille mitään. Menkää nyt, menkää. +Ettekö te ymmärrä? + +Toinen mies, joka ei ole sanaakaan puhunut, tarttuu reuhaajan +olkapäihin: + +— Lähde nyt. Älä kiusaa sitä tyttöä. Se tyttö on hyvä tyttö. Se on +antanut minulle mansikoita. + +Samu talutti toverinsa pois. Sivulle, pitkin puutarhaa naapurin +pihalle, mistä tulivatkin. + +Helena pujahti pian keittiöön nukkumaan. Ei ikinä hän ole ollut näin +ihmetyksissään. Kyllä hän muisti ne kaksi mansikkaa, mutta... + +— Miten se saattoi muistaa ja tuntea minut? Pimeässä? Tuskin minä +tuntisin sitä päivälläkään, kun en katsonut silloin. + +Samu ja Helena eivät tavanneet toisiaan sen jälkeen. Siinä oli kaikki. + +Ei enempää eikä vähempää. + + + + +VIERAINA TOISILLEEN + + +Alkoi hämärtyä. Raskas, kostea, surullinen tuuli puhalteli. Pienessä +kirkonkylässä ovat uutimet vedetyt ikkunain eteen kätkemään ja +suojelemaan sitä kodikasta iltaelämää, jota kulkija aavistaa niiden +takana. + +Meille on nyt välttämätöntä syventyä tällaisen vanhan, idyllisen +kirkonkylän henkeen, ymmärtääksemme sitä pientä murhenäytelmää, joka +pian tapahtuu nimismies Warénin talossa. + +Täällä ei ole yhtään korkeaa, suoraviivaista, modernin arkkitehtuurin +luomaa rakennusta, vain sieviä, maalattuja puutaloja. Puita pihassa, +usein säleaita katua vastaan, sen takana orapihlajarivi alastomana, +juurellaan kasa keltaisia lehtiä. Ei mitään häikäisevää ja loistavaa. +Ei hehkuvia reklaamitulia, loistoautoja, turkiksiin puettuja +punahuulisia naisia eikä mitään masentavaa ja toivotonta, inhimillisen +kurjuuden edustajia, kovajuonteisia, ilkeäsilmäisiä. + +Täällä vallitsee näennäisesti elämän hyvä keskinkertaisuus, jota monet +pikkumaiset ihmiset pitävät viittanaan. Heille ei sovi syvyys eikä +korkeus, koska heidän sielunsa on alankoa. He ovat kyllin ahtaita +uskoakseen kaikki juorut ja tuomitakseen jokaista niiden periaatteiden +mukaan, jotka ovat syntyneet heidän kahvia keittäessään, katse +suunnattuna pannuun, tarkaten kuohumisen oireita. Jokainen erikoisuus +herättää ihmettelyä. Lausua rohkea ajatus on samaa kuin syljeksiä +jumalanpalveluksen aikana alttarille. + +Ja ympäristön ajatuksilla on maagillinen voima. Ne pilkkaavat +ihmislasta, ihmettelevät, hymyilevät, vetoavat elämän horjumattomiin +lakeihin, taputtavat lopulta hyvin ystävällisesti olkapäälle: »No +mutta, rakas lapsi, mehän olemme sinun ystäviäsi, älä esiinny huonosti +meitä kohtaan. Muista, ystävyys velvoittaa. Me olemme kaikki hyviä, +rehellisiä, lähimmäisen hyvää tarkoittavia. Näethän, miten ystävällisiä +olemme sinullekin. Sinä tarvitset myötätuntoa, ja me vuodatamme sen +ylitsesi. Pysy vain meidän tasallamme. Älä ole äkkinäinen teoissasi.» + +Ihmislapsi antaa taputtelun tyynnyttää itseään. Hän ikävöi ennenkaikkea +myötätuntoa. Ei tee mitään tavatonta, sopeutuu yleiseen elämänkulkuun. + +Oi, miten voimakas nielemisjärjestelmä persoonallisuuksille on elämän +hyvä keskinkertaisuus. + +Tuo vanha, herttainen kirkonkylä, jossa jokainen tuntee toisensa ja +joutuu elämän oikuttelun vuoksi vuoronsa perään naurunalaiseksi, kätkee +huolellisesti ja hellävaroen jokaisen sisälliset kamppailut. Jokainen +askel voidaan nähdä, jokainen sana voidaan kuulla, mutta ajatukset ja +salaiset intohimot — kuka tutkii niiden tiet? + +Nimismies Warén asui valtatien varrella, vastapäätä kirkkoa ja +rinteellä olevaa sankarihautaa. Hän saattoi ikkunoistaan nähdä nuo +yksitoista ristiä ja niiden takana kohoavan graniittipatsaan. Hänen +pihaansa suojeli toista metriä korkea aita pystylaudoista. Sen harja +oli sahanteräinen, väri likaisen keltainen. Aitaan oli lyijykynällä +piirrelty kaikenlaisia mielikuvituksen tuotteita, tunnettujen +tyttöjen ja poikien nimiä ja likaisia vitsejä kansakoulunopettajasta. +Varsin usein toistui nimi Katri. Olipa se täydellisenäkin: Katri +Hukkanen. Tämä oli nimismiehen palvelustytön nimi. Hänen sulhasensa, +suutarityöntekijä, väijyi illoin tällä kohdalla ja piirteli joskus +myöhäisessä yössä sydänkaihoissaan: Katri, Katri... + +Portin toinen puolisko oli auki. Siitä jatkui vähän hiekoitettu tie, +molemmilla puolilla kukkapenkit. Sateen pieksämät ja raatelemat +asterit kohottivat matalina ja tukevina värikkäitä, rappeutuvia +kukkiaan. Rakennus oli vaaleanvihertävä, yksikerroksinen. Pari suurta +koivua kohosi verannan molemmin puolin. Tuuli rapisutti niiden oksia +asfalttikattoa vastaan. + +Verannan oven yläpuolella paloi pieni, suojaton sähkölamppu lähetellen +surullisia, häiritseviä säteitään hiekoitetulle tielle ja rikkinäisille +astereille. + +Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä talo ollut kirkonkylän hauskimpia. +Nimismies oli silloin komea ja suosittu. Hänellä oli kaupungista tuotu +rouva, hänen äitinsä piti kutsuja ja keräsi ympärilleen vieraita. Kaksi +vuotta oli Ernest Warén ollut naimisissa, kun tohtorille eräänä keväänä +tuli kotiopettajatar. Pian alettiin kertoa kaikenlaista nimismiehen ja +tämän nuoren neidin suhteesta. Syksyllä sanottiin nimismiehen hakevan +avioeroa. Nyt ystävät ja tuttavat valveutuivat ja säikähtivät. He +käyttivät suoraa sekä epäsuoraa vaikutusta hulluun mieheen ja naiseen. +Tyttö karkasi sanomatta minne lähti. Ernest Warén näytti tasaantuvan, +ja kaikki vakavamieliset ja kunnon naapurit pitivät tätä ratkaisua +suurena ansionaan. Vähitellen kirkonkyläläiset unohtivat nimismiehen +väen kaikista puheistaan. Ei kukaan tullut edes kysyneeksi, kuinka +ihminen voi elää niin yksin, hiljaa ja iloa vailla. + +Aika kuluu. Päivä liittyy päivään yhtämittaisena, harmaana jonona. +Niiden paino karttuu hartioille, eikä mikään muutu. Voi meitä, jotka +heräämme vasta vanhoina! + +Nimismies Ernest Warén oli keuhkokuumeessa. Hän makasi kulmakamarissa, +verannan vasemmalla puolella. Tämä huone oli ollut hänen ja hänen +vaimonsa makuuhuoneena neljätoistavuotisen avioliiton aikana. He olivat +maanneet samassa leveässä sängyssä, nyt makasi Ernest siinä yksin. + +Vuoteen vastapäisellä seinällä oli isokokoinen jäljennös kuningatar +Blancasta, viereisellä seinällä oli taulu, jossa musta, uljas hevonen +hirnuu lumimyrskyssä, vierellään maahan pudonneena isäntänsä, +donilainen kasakka. Rinteellä näkyi ruumiita, joita tuisku peittelee. +Taivaanranta on punainen tulipaloista. Taulu on elävä. Katselija voi +kuulla vavahtelevan hevosen tuskaisen hirnumisen. Ernest Warén itse oli +ostanut ja ripustanut seinälleen nämä taulut, mutta siitä oli jo kauan +aikaa. + +Hän ei ollut tajuissaan. Kasvot olivat luisevat, voimakkaat. Pää +oli taivutettu taapäin, kulmikas leuka työntyi ylimmäksi. Suu oli +puolittain auki, ja kellertävien hampaiden välistä kohosi silloin +tällöin kipeä, valittava yskäys. Iho oli omituisen sinervä ja huulet +rakkuloilla. Hän hengitti kiihkeästi ja lyhyesti. Ahdistuskohtaukset +lisääntyivät. + +Vuoteen vieressä istui hänen vaimonsa, Erika Warén. Kova, kaareva, +lujarakenteinen nenä antoi kasvoille ylpeän, hallitsevan ilmeen. +Hän näytti miestään nuoremmalta ja vielä sangen kauniilta. Ruumis +oli lihavahko ja pyöreä, rinnat herkästi liikahtelevat. Hän ompeli +pöytäliinaa, ei jaksanut valvoa muutoin. Liikunto piti hereillä. Väliin +hän katsahti miestään. Tämän rakkuloituneet, laajentuneet huulet +kohosivat laihtuneista kasvoista tuskallisen avoimina ja kaameina. + +Mies korisi ja koetti yskäistä ulos kurkkuun kohonnutta limaa. Ei +lohjennut. Erika kohotti varovasti päätä ja painoi teevadin suupieltä +vasten. Vihdoin työntyi verensekainen, ruosteenvärinen limapallo +teevadille. Erika kaatoi sen sängyn viereiseen sylkiastiaan, +lysoliveteen. + +Häntä peloitti. Ei ruosteenvärinen lima, vaan houriva, muuttunut mies, +joka ei tajunnut hänen läsnäoloaan. + +Pää heittelehti levottomasti tyynyllä. Hän laski käden miehensä +otsalle. Ei, tämä ei tuntenut kosketusta. Avoimet ruskeat silmät +laajennein terin harhailivat ympäri huonetta, näkemättä valkoista +kattoa, vuoteen vierellä istuvaa vaimoa, huoletonta, iloista kuningatar +Blancaa tai apua hirnuvaa hevosta. + +Erika siirsi ompeleensa pois. Ei nukuttanut enää. Kahden yön valvomisen +antama turtumus pakeni. Näinkö päättyisi heidän avioliittonsa? Hän +istuu tässä tuolillaan, mies heittelehtii sängyssä, puoli metriä +on heidän väliään, ja kuitenkin: miehellä ei ole aavistustakaan +hänestä, eikä hän osaa sanoa tälle sanaakaan. Armias Luoja, hehän ovat +kivettyneitä itseensä. Eikö milloinkaan katoa juopa heidän väliltään? +Hän on odottanut koko avioliittonsa ajan, väsynyt, tasaantunut ja +yhä vielä odottanut. Hän on ollut hyvä miehelleen. Palvellut tätä, +yrittänyt arvata tämän toivomukset. Kodissa on kaikki ollut kunnossa, +mutta mies ei ole välittänyt hänen palveluksistaan ja töistään, aivan +kuin se olisi luonnollista kuin maan kulkeminen radallaan. Mies ei ole +nähnyt häntä, naista. Ei antanut hyväilyjä, katseita, pieniä sanoja. +Kuinka hän on odottanut, odottanut ja ikävöinyt! Väsymys ja tylsyys. Ei +koskaan riitaa. Ernest oli kovin hiljainen. Toisinaan vaimosta tuntui +kaamealta tuo välinpitämättömyys, hirveä vieraus kaikkiin nähden. Siinä +oli jotain kuollutta, ydin oli huvennut pois. Mikä häntä vaivasi? +Söikö hänen ruumistaan ja sieluaan näivetystauti, kasvoiko kaihi hänen +silmiensä eteen? Olivatko hänen hermolankansa palaneet? — Erikaa ei +tappanut miehen välinpitämättömyys. Hän oli malttanut mielensä ja +odotti yhä... Kunpa ei mies kuolisi noin, kunpa vain puhuisi hänelle, +hänelle, hänelle. + +Erika tuijotti sairasta, laihoja, parroittuneita kasvoja, joiden silmät +tuijottivat ulos pullistuen eivätkä kuitenkaan nähneet mitään. + +Ei, mies ei enää tuntenut häntä eikä tätä huonetta. + +— Aira. + +Kuumeessa-olija melkein huusi sen. Erika säpsähti, taipui tuolin selkää +vastaan ja kurotti päätään eteenpäin. Huudon täytyi kuulua halki talon, +kenties keittiöön asti, missä Katri askarteli. Tuo naisen nimi, jota +hän vihasi. Ruskeatukkainen kotiopettajatar, jota hän vainusi miehensä +yhä hautovan. Hän oli mustasukkainen. Hän oli vaikuttanut mieheen +aina ja aina, tahtonut tappaa tuon muiston, vuosien takaisen. Uskoi +siinä onnistuneensa... Olihan hän elävä ja läheinen, nukkui joka yö +miehen vieressä, söi joka päivä samassa pöydässä. Hänen piti voittaa +mies, polkea tämän paleltuneet muistot soraan. He eivät koskaan olleet +puhuneet siitä naisesta sanaakaan. + +Verannan kello kilahti. Erika kuuli Katrin tulevan keittiöstä ja +avaavan tohtorille. Hän riensi eteiseen. Tohtori pani päällystakkinsa +naulaan ja puristi hänen kättään lujasti ja tyynesti. Vaalea, +sileäkasvoinen mies. + +— Mitenkäs nyt voidaan? + +— Huonona hän on, hourailee. + +— Te näytätte sangen rasittuneelta. Teidän ei pitäisi valvoa yksinänne. + +Tohtori koettaa sairaan valtimoa ja katsoo kuumelistaa. + +— Aira, missä sinä olet? kysyy sairas. + +Erika jäykkeni. Tämä oli häväistys. Nyt sen kuuli tohtorikin. Ehkä hän +muisti entisen kotiopettajattarensa. Millainen oli tuo nainen ollut? +Millä keinolla hän voi jättää sellaisen jäljen? + +— Tänä yönä tulee käänne, sanoi tohtori, eikä Erika voinut hänen +kasvoistaan lukea, muistiko hän sen vanhan jutun. — Pelkään sydäntä. +Jos se kestää, käy kaikki hyvin. Minä kirjoitan sydämelle jotain, joka +pysyttää sen toiminnassa. Lähettäkää heti apteekkiin hakemaan sitä, ja +antakaa sitten kaksikymmentäviisi tippaa. Kahden tunnin päästä voitte +antaa uudestaan. Kun käänne on tapahtunut, ei enää tarvitse antaa. +Silloin hän alkaa rauhallisesti nukkua. + +Tohtori lähti, ja Katri meni heti senjälkeen apteekkiin. Erika jäi +sairaan kanssa kahden koko taloon. Hän tarttui varovasti käteen, joka +retkotti sängyn laidalla, sormet harallaan. + +— Aira, Aira — Erika heitti käden irti — etkö sinä muista — sinä olit +minun... Minä pidin sinusta niin paljon. Minä rakastin, minä himoitsin +sinua. Hulluuden ja riemun tulen sinä kylvit minuun... Aira, tule minun +luokseni vielä. Minä rukoilen sinua. En ole syyllinen. Minulla on +vaimo. Mitä se merkitsee? On vain yksi intohimo — muulla ei ole väliä. +Minua tympäisee tämä elämä. Sinä olit kauan poissa. Minä olen kuollut +ja jähmettynyt. En osaa enää edes puhua. Ota minun kädestäni kiinni. +Herätä minut, etkö sinä näe, olen ollut haudassa jo kymmenentuhatta +ajastaikaa. Iankaikkisesti. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Miksi et +tartu käteeni? Onko se likainen, olenko minä inhoittava? Etkö sinä +tahdo? Sinä pidät minua syyllisenä, menet vaikka maailman ääriin, +tieltäni pois. Minä kärsin, kärsin, tulikielet viiltävät ruumistani. +Aira... + +Sairaan sormet ojentuivat, ja Erika tarttui tuska ja kauhu sydämessä +niihin kiinni. + +— Sinä olet hyvä. Sinä olet elävä. Sinussa on kuumaa sähköä. Kun kosket +minuun, kulkee virta lävitseni ... + +Miehen halkeilleet huulet hymyilivät surkeaa, laihaa, säälittävää hymyä. + +— Minä elin silloin. Ah, meidän riemumme, meidän voimamme. Aira, sinä +osasit nauraa... Minä kuuntelin sinun nauruasi ja voitin maailman, +nauroin ihmisille. Haa — minä näin heidän lävitseen. He olivat +kääpiöitä, kuivettuneita ja pieniä tuhatvuotisia... Sinä, sinä, olit +elävä sielu... Minä kiroan, kiroan, ikuisesti minä kiroan niitä, jotka +sinut karkoittivat. Minä tahdon heidät alimmassa helvetissä nähdä, enkä +sormeani heidän avukseen nosta. Heidän pitää kärsiä nämä samat tuskat, +moninkertaisina. Minä kostan sen, että he tappoivat minut. Hitaasti, +hitaasti. He olivat viisaita ja saatanallisia. Haa, nyt he ovat +tyytyväisiä, ilo loistaa heidän silmistään, kun näkevät minut elävänä +ruumisarkussa... Älä syytä minua. Sinä et tiedä mitä on ikävä. Sitä ei +kukaan muukaan tiedä. Se on imenyt minulta veren kuiviin. Joka päivä +katson ikkunasta ulos ja näen pienet, valkeat ristit enkä mitään muuta. +Minä en ole enää mies, ei lihaa eikä verta. Luissani ei ole ydintä, +tunnen sen. Nahkani on vanhaa pergamenttia. Aivoni ovat lahonneet, +ne ovat kasa kuivaa multaa... Tällaista on ikävä. Ikävä. Minä en ole +elänyt, ei, ei, minä en ole elänyt... Sairaan huuto viilteli ilmaa. +Se kantautui ikkunasta harmaaseen, raskaaseen iltaan. Katri kuuli sen +palatessaan rikkinäisten asterien reunustamaa tietä. Hän kiirehti +askeliaan ja tunsi olevansa vielä nuori, lämmin ja punaposkinen. +Maantiellä katseli suutarinsälli, kun hän sinisessä villatakissaan +katosi verannan ovesta. Katri tiesi sen katseen seuraavan itseään. +Kun hän meni kamariin, yski sairas teevadille ruosteenpunaista limaa. +Kohtaus helpotti, ja hän huusi liman valuessa suupielestä: »Aira, sinä +otit kätesi pois...» ja hyökkäsi äkkiä istualleen. + +Teevati putosi Erikan kädestä lattialle, sen laita lohkesi. Katri +riensi painamaan sairasta sänkyyn. Samassa tämä retkahti tyynylleen. + +Erika koetti liikutella miestään: — Hyvä Jumala, hän on kuollut. — +Kauhu kiilsi hänen silmissään. Hän peräytyi vuoteen jalkopäähän ja +sanoi tylysti palvelustytölle: + +— Katri menee pois nyt. + +— Herran suu pitäisi painaa kiinni, ennenkuin hän jäykistyy. + +— Painakaa sitten. + +Katri työnsi ammottavat leuat yhteen, veti luomet pullistuvien +silmien peitoksi ja pyyhki käsiliinaan verisen liman turvonneiden +huulien välistä ja toiselta poskelta. Hän teki sen varovasti, nostipa +suonikkaat kädetkin ristiin ja korjasi lakanaa ja peitettä. Hän oli +nähnyt isälleen tehtävän samoin. Rouva seisoi, pitäen kiinni sängyn +puisesta päästä, ja näytti vihaiselta, ankaralta ja kiusaantuneelta. +Kuitenkin huomautti Katri vielä mielestään erittäin tärkeätä seikkaa: + +— Tarvitseeko minun mennä hakemaan ruumiinpesijöitä? + +— Menkää. + +Katri lähti ensin keittiöön pesemään kätensä. Erika kiersi kamarin oven +lukkoon. Lattialla oli punaisenkirjava riepumatto. Hän laskeutui sille +ja painoi suunsa mattoon. + +Ernest ei ollut kertaakaan maininnut hänen nimeään kuumeessaan, ja +kuitenkin he olivat olleet mies ja vaimo neljätoista vuotta. + + + + +VANHALAN SUKUTARINOITA + + +Siihen aikaan elivät popat ja tekivät töitään. Heinäruko saattoi kulkea +hämärässä myöhäistä niityltä-tulijaa vastaan, liikkua ihan nenän +eteen ja kadota. Kourallinen ihmisiä yksinäisessä asunnossa metsien +keskellä tunsi henkimaailmaa ajatellessaan kylmää ja kuumaa vivahtelua +selkäpiissään. Tuuli tarttui mieleen eikä tiennyt, minne se vei. + +Heinävedellä oli Vanhalan talo. Kartanon maat olivat laajat. Kesällä +sai karjapiika juoksennella puoleen yöhön pitkin korpea, ennenkuin +tapasi lehmät jonkin notkon mehevästä ruohikosta. Niityillä kasvoi +miestä rintaan ulottuva ruoho, pelloilla oli voimakas multa ja kiviä +kuin taivaasta sataneina. Epätasaista maata. Kukkuloita ja losoja. +Kyntäessä pitkää vakoa hevonen sai vuoroin mennä juoksussa viettävää +alamäkeä, vuoroin kiskoa auraa törmää ylös. Mutta kun ruis kellersi +Vanhalan pelloilla, sai etsiä uhkeampaa viljaa. Isännällä oli tapana +hakea pisimmät korret ja ripustaa ne tuvan katonrajasta riippumaan. +Siinä ne saivat kuivaa koko talven, parin kolmen metrin pituiset +votkaleet. + +Sama suku oli Vanhalassa asunut miesmuistoiset ajat. Väliin oli +talon väkiluku lapsineen, renkeineen, piikoineen ja ruotiukkoineen +neljättäkymmentä henkeä. Suvusta sanottiin, että se oli voimakasta +rakkaudessaan ja voimakasta vihassaan. Vaali ylpeänä omituisuuksiaan. + +Talon nuori isäntä Paavali oli komea mies, pitkä kuin korpikuusi. +Otsalle hulmahti musta tukka. Silmät kuin kultainen pihka, silloin kun +se pirahtaa tervasmännyn runkoon isketystä haavasta. Liikkeissä oli +jotain suurenmoista. + +Tämä mustatukkainen mies oli rakastunut tyttöön, joka asui taivalten ja +selkien takana kolmannessa neljännessä pitäjässä, nimeltä Tuusniemi. +Tyttö oli talon tyttö, sanottiin, kaunis kuin noita. + +He olivat tavanneet Kuopion markkinoilla, olleet samassa majapaikassa. +Illalla oli kiivas Paavali, joitakin ryyppyjä kumonneena, nostanut +kauniin tytön vuoteelleen. + +Aikonut suudella noin vain. + +Tyttö, kärpänvikkelä, sydämistynyt kuin ilves, puraista jarmautti +sydämensä halusta. Puraisi Paavalilta alahuulen irti. Se jäi riippumaan +pitkin leukaa verisenä pienestä nahan kitlakkeesta. Sittenkin Paavali +suuteli tytön verisiä huulia, itse alahuuletonna, ja päästi tytön irti. + +Haettiin Kuopion kaupungin lääkäri. Hän sitoi huulen ja määräsi +Paavalin jäämään viikoksi kaupunkiin, jos tahtoi suunsa entiselleen. +Nyt piti häntä syöttää lusikalla kuten lasta. Paavali: + +— Joka on huulen puraissut, saa sen hoitaakin. + +Tytön isä arveli samaa. Kun Paavali viikon kuluttua vei tytön tämän +kotiin, sinne Tuusniemen pitäjään, oli huuli melkein terve ja siteetön. +Tytöllä oli nimettömässään sileä sormus. Silloin oli syksy. Keväällä, +vesien auettua, piti olla häät. + +Mutta lähellä Vanhalaa, pitkän järven toisessa päässä, oli talo. Sen +emäntä katseli mielellään Vanhalan suurta rakennusta, jonka katolla +oli kolme savutorvea ja jossa oli varaa panna pyhiksi kyllin olutta +ja leipoa kyllin vehnäleipää ja rieskaa. Emännällä oli tytär, joka +vielä mieluummin katseli kohdatessaan Vanhalan pihkasilmää poikaa. +Tämä äiti ja tytär olivat istuneet yhtenä tammikuun päivänä reessä +ja ajaneet salolle päin. Siellä oli poppa, joka osasi kätkeä eläimet +metsän peittoon, saada karjan sairastumaan ja kääntää lemmenvirtaukset +ihmislasten sydämissä myötä- ja vastapäivään. Niinkuin halusi. Kukaan +ei nähnyt, menikö äiti tyttärineen popan luo, mutta vasta iltahämärissä +he palasivat. + +Sitten joutui Paavali asialle tuohon naapuriin ja joi mustaa kahvia. +Ei muka ollut yksikään lehmistä maidossa. Siitä asti syttyi kiihko +Paavalin vereen. Hän saattoi mennä naapuritaloon iltahämärällä +ja palata sieltä aamupuhteella, kun väki Vanhalan pirtissä oli +askareillaan. Kukas voi mitään nuorelle isännälle. + +Vanha äiti sanoi kerran pojalle jotain hiljaisella äänellä, kun tämä +tuli kotiin valkean päivän selvitessä. Paavali vastasi outo sulan +pihkan kiilto silmissään: + +— Näissä asioissa minä en kysy neuvoa Jumalalta enkä perkeleeltä. + +Äiti ei sen koommin sanonut mitään, mutta hän oli tuskissaan sen toisen +tytön tähden. Näkyihän vieläkin pyöreä arpi Paavalin huulessa. Emäntä +oli niin tuskissaan, ettei saanut yöllä nukutuksi, milloin poika oli +poissa kotoa. Ei kulunut kauan, kun hän kuuli, että ensi lauantaina +Paavali menisi naapuritytön kanssa viemään kuulutusilmoitusta papille. + +Oli lauantai-ilta, jo myöhäinen. Tyttö siellä selkien takana istui +kotonaan nurkkakamarissa ja paukutti kangastaan. Iso, lämmin tupa oli +toisessa päässä rakennusta. Siellä nukkui talon väki. Tämä pieni kamari +oli tytön nimellä. Hän itse pilkkoi talvisin pienet puut lämmittääkseen +sitä. Hän oli laittanut tänne kankaan, saadakseen kutoa illalla niin +kauan kuin halusi. + +Nyt oli puoliyö, jolloin kaikki oudot voimat ovat liikkeellä. Huoneen +seinällä paloi pieni läkkilamppu. Verhottomasta ikkunasta katseli +sisään helisevä kuutamo. + +Tyttö siinä istuu ja kutoo. Huomaa vierellään vanhan naisen ja +ihmettelee, kuka se on. Ei ole koskaan tätä nähnyt, eikä kuullut oven +käymistä. On selvää, että vanhaa naista painaa suuri suru. Silmäluomet +riippuvat alhaalla ja näyttävät kätkevän kyyneleitä. Kasvoissa +vavahtelevat lihakset omituisesti, ja hän sanoo silmiään nostamatta: + +— Sinun pitää olla Heinäveden kirkolla aamulla. + +Nainen häipyy näkyvistä. Tyttö ei kudo enää, vaan miettii. Viime +aikoina hän on tuntenut sellaista omituista ailahtelua ja levottomuutta +sydänalassaan. Olkoon miten tahansa. Täytyy odottaa. Ei voi muuta kuin +odottaa. Hän aikoo ottaa sukkulansa. Silloin ilmestyy se sama nainen +uudestaan ja sanoo samat sanat. + +Niin. Heinävedellä on se mies, jonka otsalle valui musta tukka. +Äkillinen tuska valtaa tytön. Hän tuntee itsensä sairaaksi ja kietaisee +kätensä lujasti kankaan laitapuun ympäri. Surullinen vaimo tulee +kolmannen kerran. + +— Sinun pitää olla Heinäveden kirkolla aamulla. + +Sanoo sen eikä lähdekään pois. + +Nyt vetäisee tyttö nutun ympärilleen ja naulasta huivin päähänsä. +Hiipii sukkasillaan läpi pimeän tuvan, missä väen hengitys kuuluu +tasaisesti. Avaa oven, luiskahtaa varovasti pihalle. + +Talossa on ori, vikuri ja voimakas. Vain isäntä sitä kykenee +ohjastamaan. Sen taluttaa tyttö pihalle ja valjastaa reen eteen. Tuvan +nurkkauksen ympäri hän ajaa hiljaa, mutta tielle päästyään laskettaa +kuin olisi henki kysymyksessä. + +Ehtii aavalle jäälle. Kuutamo on kirkas kuin olisi päivä. Hanki hohtaa +omituisesti laajalla ulapalla. Kaitaluinen ori, juoksijaksi syntynyt, +kiitää vaahtoa kuolaimissa, kupeista tippuu vesi. Tytön pitää olla +seuraavana aamuna Heinäveden kirkolla. + +Vielä on öistä, kun hän saapuu kirkonkylään. Kiinnittää oriin suuren +kunnantalon edustalla olevaan paaluun. Kunnantalolla nukutaan. Hän +alkaa sukkasillaan kävellä tiellä sen edustalla. On hyvin aikaista. +Kaikki ikkunat pimeinä. Vain pappilassa oli ollut valoa, sen pani tyttö +merkille tullessaan. Nyt hän näkee tulen ilmestyvän haudankaivajan +taloon. Ihmeellisen hyvin hän tiesi kaikki nämä paikat, vaikka ei ollut +milloinkaan ollut täällä. + +Kunnantuvan kamari on tilattu kahdelle yövieraalle. Siellä nukkui +Vanhalan Paavali sen naapuritytön kanssa. Huomenna pitää heidän nimensä +luettaman saarnastuolista. + +Aamuyöstä Paavali herää. Näkee ihmeellisen kirkkaan kuutamon kuvaisen +lattialla. Kuulee hengitystä viereltään, mutta kukaan maailmassa +ei tunnu sinä hetkenä hänestä vieraammalta kuin siinä nukkuva ja +hengittävä nainen. Paavali on sen ennenkin huomannut, että niin +kauan kuin nainen valvoi ja ajatteli häntä, piti tämä hänen henkeään +hallussaan käärmeenlumoojan tavalla, mutta kun nainen vain nukkui ja +hän sattui heräämään — oh, sitä tympeyttä ja inhoa. Paavali nousee +sängystä. Astuu alusvaatteissaan ikkunan ääreen. Helmeilevän kirkasta +siellä on. Ja tietä pitkin laukkaa virma hevonen, reessä nais-ihminen, +valkea liinanen päässä. Nainen sitoo hevosen riimuvarren paaluun, +hitaasti kopeloiden kuin tottumaton ainakin. Alkaa sitten kulkea +edestakaisin. Hänellä on vain sukat jalassa. Vain sukat. Kun hän +vetäisee nutun tiukemmin ympärilleen, näkyy selvästi hoikka vartalo. +Tyttö nostaa leukaansa kauluksen varjosta. Vain yhdellä on sellainen +vartalo ja sellaiset kasvot. + +Paavalin valtaa suuri tuska. Nimi, joka eilen kirjoitettiin +papinkirjaan, on väärä nimi. Tapahtuisi suuri onnettomuus, jos se +luettaisiin seurakunnan kuullen. Paavali on kuin mies, jonka otsalle +Jumala on kirjoittanut: + +»Tänä yönä otetaan sielusi sinulta pois.» + +Hyvällä tai pahalla tämä on estettävä. Hiljaa, hiljaa. Hän vetää +housut ja nutun päälleen, painaa karvalakin päähänsä, ottaa saappaat +kainaloonsa ja pääsee ulos. Eteisessä vetää kengät jalkaan, menee +kävelevän naisen luo, sanoo: + +— Meidän on saatava oikea nimi papinkirjaan. + +Tyttö nyökkää hänelle: + +— Minä näin pappilasta tulen tullessani. + +He lähtevät kulkemaan puhelematta enää. + +Täällä oli silloin rovastina vanha, valkopartainen Broms, liian +vanha. Hänellä oli suuri perhe eikä apulaista. Sunnuntaiaamuisin hän +nousi hyvin aikaiseen viimeistelemään saarnaansa ja tutkistelemaan +Raamattuaan. + +Ukko Broms kuulee kolkutusta kansliaan tuovalta ulko-ovelta. Koska +kaikki muut pappilassa vielä nukkuvat, ottaa hän kynttilän ja astelee +avaamaan. Siellä on morsiuspari, joka piti kuuluttaa ensimmäisen +kerran. Mies pitää kädestä naista, jolla on valkea liinansa syvällä +silmillä ja leukapuoli kasvoista kauluksen varjossa. Papin mielestä +morsian näyttää pitemmältä nyt. Hän kysyy heidän asiaansa. Sulhanen +vastaa, että morsiamen nimi oli tullut kirjoitetuksi papinkirjaan +hiukan väärin. + +— Mikäs hänen nimensä onkaan? + +— Margareeta Posti, sanoo morsian selvällä äänellä. + +— Jaa, sanoo Broms, — täällä seisoo Martta Olsén. Sehän onkin ihan +väärin. — Hän vetäisi mustan viivan sen yli ja kirjoitti toisen nimen +päälle. + +— Luettehan te tämän oikean nimen saarnastuolista? + +— Kyllä, lapset, näissä asioissa joudutaan erehdykset maksamaan +kalliisti. + +Pari sanoo hyvästi ja lähtee. Vanhus ihmettelee, miksi he tulivat +näin aikaiseen, mutta he kai tahtoivat korjata erehdyksen ihmisten +tietämättä siitä. + +Margareeta Postin äiti oli herännyt ja keittänyt sunnuntaiaamukahvit. +Hän kulkee kylmän salin läpi Margareetaa herättämään. Ovenraosta näkyy +tuli. Päästyään kynnykselle hän näkee tytön nukkuvan kangastuolillaan, +kädet kouristuneina lujasti rintapuun ympäri, pää pirtaa ja niisiä +vasten. + +— Lapsirukka on nukkunut kankaan ääreen. + +Hän nykäisee käsivarresta ja säikähtää. Ruumis tuntuu kylmältä ja +kankealta kuin kuolleen. + +Äiti alkaa ravistella ja hieroa. Pian tyttö virkoaa, mutta hän ei kerro +sanaakaan silloin siitä, millaisella retkellä hänen sielunsa on ollut. + +Siis kuulutettiin Vanhalan Paavali ja Margareeta Posti. Martta Olsén +oli raivoissaan, mutta. Paavali, joka istui miesten puolella kirkossa, +poistui heti kuulutuksen jälkeen, heittäytyi rekeen ja ajoi kotiin. +Martta Olsén sai taputella pakkasessa jalan kotiinsa. Keväällä tuotiin +Vanhalaan nuorikko sieltä selkien takaa. + +Voimakasta ja äkkipikaista oli ollut Vanhalan suku rakkaudessaan sekä +vihassaan. Suurenmoista monissa edesottamuksissaan. + + + + + +RUNOJA + + + + Minun sydämeni oli raskas unelmista... + Ruokin niillä nälkääni. + Niiden loisto oli suurempi kuin timanttien. + Pää painuneena pöytää vasten + elin minä kiihkeämpää elämää + kuin löytyy kaduilla ja öisissä taloissa. + + Sinä opetit minulle, ettei rakkautta ole. + Johdit minut takapihoille ja näytit rikkakasat, + totutit siihen, mitä synniksi sanotaan. + Nyt tulvivat sydämessäni lokavirrat, + punaiset ruusunlehdet uivat siellä + yksinäisinä, revittyinä, ihanina vieläkin. + + + + + Minä vihaan jokaista teoriaa ja jokaista aatetta + Minä vihaan painettua sanaa, + joka yrittää vangita mieleni. + Ikävöin kaikkea, mitä minulla ei ole, + minkä vain raha voi antaa. + Minä rakastan miestä, + voimakasta ja ihanaa valtiasta, + ja elämää sen kaikissa väreissä. + Iltaista, märkää katua, + missä lyhtyjen valo taittuu asfalttiin, + tuhansia tuntemattomia kasvoja, + aina uusia ja erilaisia. + + + + + Armaani, tule minun luokseni. + Olen ikävöinyt koko päivän. + Ota minut syliisi, suutele silmäni kirkkaiksi taas. + Minä olen pieni ja hellä rakkaudesta. + Sinä olet mies ja voit suojella minua. + Olet voimakas, mutta kätesi eivät koske. + Palelin ja ikävöin syliäsi, valtaasi, tahtoasi. + + + + Mikä on totta ja mikä on valhetta? + Silittelen sinun niskaasi sormillani. + On niin hyvä olla sylissäsi. + Rakastanko siis sinua? + Ja rakastatko sinä + sinä, joka et lakkaa etsimästä huuliani? + + Mikä on totta ja mikä on valhetta? + Kerran en ymmärtänyt, + kuinka voi ihminen pettää toista. + Luulen, että nyt alan ymmärtää kaikkea. + Olkoonpa sileää valhetta tämäkin. + Olkoonpa typerää leikkiä yhtenä iltana. + On niin hyvä olla sinun sylissäsi. + + + + + Rakastin kuumasti kuin pakanat kevätyössä + ja jälleen, jälleen, jälleen olen minä vapaa. + + Yksikään muisto ei kirvele, olen puhdas, nuori, + onnellinen, + kuin kulkisivat jumalat sivullani. + + Suutelen ilmaa joka askelella. + Levitän sormeni pimeässä, ja tuuli humahtaa + niiden lävitse. + Ystäväni, älä ole pahoillasi. + Hetki on mennyt, ihana hetki. + Olisit köyhempi, jos et kohdannut minua. + + Suutelen ilmaa joka askelella. + Jumalat, jumalat, jumalat, + jälleen, jälleen, jälleen olen minä vapaa. + + + + + Nuoruus on mennyt. + Pitäisi olla vakaa ja tasainen. + Astua taitavasti ja puhua harkitusti. + EI. Vielä en ole ollut nuori. + Olen ahnas, valoa karttava myyrä ollut. + En tiennyt, että ihminen on vapaaksi luotu. + Katso. + Nyt vasta on auringon kiilto silmiini kohonnut. + Nyt vasta olen keväisten purojen tahdin oppinut. + Nyt vasta on mieleeni ilo noussut. + Älä ihmettele, että tanssin. + Minä olen avaava kultaisen portin + ihanaan, uuteen, punaiseen maailmaan. + Harvat löytävät siitä sisälle. + Minä keksin riemun avaimen, + Älä ihmettele, että tanssin. + + + + + Yö, sinä suuri valtiatar. + Ei nuori prinsessa, vaatetettuna jalokivillä, + ole niin ihmeellinen kuin sinä, + pimeä ja outo, tutkimattomia valoja täynnään. + On hyvä, että vain harvat tuntevat sinut, + että vain valitut ovat nähneet sinut kasvoista kasvoihin. + Hyvä ettei maanpiiri päihdy ja ihmiset luule itseänsä jumaliksi, + hyvä, että he nukkuvat rauhassa ja + laskevat päivällä santaa tiellä. + + Ihmeellinen on minun osani, + en tiedä, kiittääkö siitä. + Me olemme kulkeneet käsi kädessä, Yö. + Minä olen juonut ihanimmat viinit, + katsellut ihmislasten teitä ja nähnyt: + useimmat ovat muumioita, vanhoja satavuotiaita. + Minä olen palanut tuskasta, + ja soluni ovat tanssineet autuudesta. + Olen ojentanut käsivarteni tuoksuvaan ilmaan + ja kohottanut silmäni yli maan: + Ei yksikään kuningatar ole ollut minun vertaiseni. + + + + + Rakastan Helsinkiä. + Sen katuja ja kahviloita, + Sen iltaa ja aamua. + Erikoisesti noita uusia taloja kulmissa: + Suorat, huikeat viivat. + Kapea fasadi, joka kuvaa + korkeuden ikävää, ilmojen ikävää, + sitä, mitä goottilaiset kirkot. + Ei ole minulla sukua. + Ei ole eikä tule ystävää, + jolle välittäisin itseni avata. + Ei ole kotia, tuskinpa kansaa ja maata. + Lähden ehkä Austraaliaan, + tai joudun Pariisiin joskus + ja hukun Seinen likaiseen veteen. + Helsinkiä minä rakastan. + Näistä ihmisistä en pidä, + mutta tahtoisin istua kaduilla + ja silitellä kiviä sormillani. + + Yksi on minulla sydänsuru: + Ettei tästä kaupungista, minun omastani, + tule ehkä maailman valtiasta. + + Olen vaarallinen. + Olen raivoon tullut. + Tahdon löytää kädensijan maan pinnalta ja ravistaa: + että te avaatte raukeat silmänne edes puoliksi, + että tämä pallo värähtelee vielä vuosisatain kuluttua. + + Istun kuin lammas. + Te uskotte minut villaiseksi, + mutta olen kuuma. Kuuma. KUUMA. + Sytytänpä tuleen kuivuneet ruohot. + Iskenpä lahopuut uutten juurien syödä. + Hävitänpä harmaan värin maailmasta, + teidän sielujenne ainoan Värin — + Jonakin hetkenä te vavahdatte. + + + + + Ihmisnero. Missä nousevat ajatukset, + jotka uudistavat maailman? + + Katso, mullan peitossa, raskaan paineen alla + syntyy hiilestä timantteja. + + Kuka tuntee, mistä on kohonnut suurten tie, + missä ahjoissa sulautuu ihmisnero? + + Jumalan Poika kuoli ristillä kerran, + Hänen sanansa eivät koskaan kuole. + + Kenties Hän antaa saman lahjan niille, + joiden synnit ovat suuret ja tuska katkerampi kuin Hänen. + + + + + Seison alhaalla, maan pinnalla. + Näen ympärilläni syksyn: paljaat puut, + lionneen maan, kaatuneet kuloheinät. + Olen yksin ja kurjuuteni minua painaa, + loppumaton, näännyttävä kurjuus. + + Oi, että minä olen niitä, + jotka ovat luotuja suurta varten. + Joilla on kyltymätön jano, etsintä ja ikävä, + Jotka kaiken tuntevat eivätkä mihinkään tyydy. + + Harvoin on minulle auennut toisen syli. + + Löysinpä kerran ruusunlehtiä maasta. + Hyväilin niitä puhtain käsin. + Tuuli lehahti ylitsemme... + Minä näin ne kellastuneiksi + ja löysin niiden alta matoja ja multaa. + + Minä vihaan ihmisiä verisesti. + Minä vihaan teitä: + Etsin teitä uudestaan ja uudestaan, + olen valmis myymään sieluni löytääkseni _toisen_. + Te olette kylmiä ja tyhmiä, tylsin katsein, + eikä rakkaus asu keskellänne. + Hymyilen teille ja lähden pois, + kotona minä kiroan ja makaan lattialla: + Olen inhosta sairas. + En minä syntiä karta, + kartan penseyttä, itaruutta, alhaista mieltä. + Jospa te heittäisitte sielunne kaduille ja kujille, + mutta te vartioitte niitä kuin ahnaat verikoirat. + Ooo — siellä sisällä on aivan tyhjää, + korkeintaan viimevuotisia koin munia. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77732 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..ab616fd --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77732 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77732) |