4 files changed, 1668 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77724-0.txt b/77724-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..5b751e5
--- /dev/null
+++ b/77724-0.txt
@@ -0,0 +1,1652 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77724 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+KORPINÄKYJÄ II
+
+Kirj.
+
+Larin-Kyösti
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1917.
+
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+Salon soittaja.
+Sokea hirvi.
+Menninkäiset.
+Salolammen soutaja.
+Korpijuhannus.
+Kavevalkean väikkeitä.
+Syysaamu.
+Autio torppa.
+Näkijä.
+Iltasointuja.
+Hirvi-Humu.
+Para ja neitonen.
+Teinin näky.
+Kummituskäräjät.
+Talon tonttu.
+Aavekellot.
+Tursas.
+Näkinneitonen.
+Unetar.
+Pakkanen, puhurin poika.
+
+
+
+
+SALON SOITTAJA.
+
+
+    Kasvoi suora kuusi virran rintamalla,
+     nuori leppä leyhyi kulokuusen alla,
+    juurelle paimen sytytti nuotioitaan,
+    latvassa koppelo soinnutti synnyinsoitaan,
+     aurinko paistoi kuin paistaa saa se aina
+    kiurujen laulaissa heleenä helluntaina,
+    suuri luonto lempeästi vihannoi,
+     taas sen alku-aikain vanha sävel soi.
+
+    Silloin soittoniekka sousi virransuuta,
+     hyräillen etsi hän parainta laulupuuta,
+    sousi, sousi rantaan luonnon sävelseppä,
+    humahti ilma, kun kirves löi ja viilsi,
+     sydänpihka vuoti ja päivää vasten kiilsi,
+    kumahti kuusi ja maahan lensi leppä,
+    niistä pyhät tarvepuunsa soittoniekka sai,
+     ihanana silmiin siinsi helkkyvä helluntai.
+
+    Nyt hän karsi kuusta ja kumupohjaa vuoli,
+     leppäpuusta puhkesi soittimen kansipuoli,
+    pähkinäpuusta hän nastanaulat taittoi,
+    kotikoivun oksasta joutsenkaulan laittoi,
+     ilokielet sai hän runoreppurilta,
+    kaikuvan kaiun antoi tyyni ilta,
+    taivaan tuuli viritti ja kirkkaat kielet soi,
+     itse laulun luoja niille syvän soinnun loi.
+
+    Kun hän työnsä päätti, jo kolmas aamu koitti,
+     kulkuri nauroi, kun ensi kertaa soitti,
+    kohtaloon taas luotti ja onnen kehtokummiin,
+    surut suohon lauloi ja riemun mieliin tummiin;
+    mieronkulkijasta tuli nuori, uljas jälleen,
+     sydänveren voimansa hän vihki elämälleen.
+
+    Päivänsäteet säkenöivät punasoittopuulla,
+     ihanalta tuntui soitto kaiken kansan kuulla,
+    kun sen sieluun hiipi sen omat säveleet,
+    tuntui tuskat tyhjiltä ja suloisilta kyynelveet
+    niinkuin sade virvoittavi kuivan kulomaan,
+     nostaa korret korkealle, päivän kultaan kukkiaan...
+
+
+
+
+SOKEA HIRVI.
+
+
+    Yössä yksin hirvi harhaa
+    taivaltaen takamaitaan
+    niinkuin Tuonen tummaa tarhaa,
+        yksin kulkee, yksin syö,
+        ympärillä aina yö
+    ristiin rämpii rämeenlaitaan.
+
+    Mustaa mutaa hamuu huuli,
+    tahraa uljaan kruunupäänsä,
+    sarviin soittaa korven tuuli,
+        sierain ilmaan irvistää,
+        taasen vaipuu harmaa pää
+    niinkuin hautaan häpeäänsä.
+
+    Kaukaa ontto kopse kiitää,
+    väistyy vieraat hirviparvet,
+    kautta kaihin kuvat liitää,
+        on kuin metsää kiertäis kuu,
+        maineen muistot kirkastuu,
+    komahdellen kohoo sarvet.
+
+    Muinoin metsän kuninkaana
+    kulki kemppi kruunu päässä
+    sadat salot riistamaana,
+        syöksyi sutten kamppailuun
+        nujerrellen niskaluun
+    rahkasuolla surman säässä.
+
+    Syöksyi kerran kolme sutta,
+    sankarille surmaa lauloi.
+    Yhden tappoi taistelutta,
+        toisen polki, liejuun löi,
+        silloin silmät säkenöi,
+    kolmannen kun sarviin nauloi.
+
+    Kantoi sutta kanssa arven
+    kunnes raadon rahkaan heitti,
+    mutta alta sorjan sarven
+        susi silmät sokaisten
+        kosti kuollen kamppaillen,
+    iki-yö nyt katseen peitti.
+
+    Vaihtui vuodet, vaihtui arvet,
+    eksyi yksin ystävistään,
+    puihin puski, sortui sarvet,
+        huusi nuorta naarastaan,
+        kulkee kautta kaiken maan,
+    lempeään ei löydä mistään.
+
+    Käy kuin satuprinssin haamu,
+    jonka noitui äitipuoli,
+    etsii joka ilta, aamu
+        »Metsäntähti» prinsessaa,
+        valtakuntaa vaeltaa,
+    ihmisiltä iäks kuoli.
+
+    Niin hän elää entisaikaa,
+    kiertää joskus linnanpuiston,
+    mut ei kukaan tunne taikaa,
+        hurjat hurtat ahdistaa,
+        sokeaa, oi, sallimaa,
+    säälimättä mustaa muiston.
+
+    Kunniata kuninkaalle,
+    kerran veri viljoin vuoti,
+    kyttä, anna almu maalle,
+        yössä hiihdä hiljempaa,
+        hankeen hautaa kruunupää,
+    lempeästi lennä, luoti!
+
+    Maa kun imee verenvuodon,
+    kun hän virvasuohon vajoo,
+    ehkä saa hän prinssin muodon
+        lauveten kuin lumostaan,
+        ilmestykseen ihanaan
+    vanha hahmo härmään hajoo. —
+
+            Oulunkylässä kesäk. 1917.
+
+
+
+
+MENNINKÄISET.
+
+
+    Kuule, kuule, — jo paukkaa...!
+     Ja menninkäiset
+    sysisilmäiset, pahkapäiset
+    alas harjuilta hirvillä laukkaa,
+    ne kimmaa ja kiemuroi,
+    kilisarvet ja sorkat soi,
+     nurinniskoin ne teuhaa ja töytää,
+    kisapaikat ne keijuin jo löytää,
+    nyt vauhti on villin virmaa,
+    kuin haukat ne kirmaa:
+    hii, hei! näin, näin sitä mennähän, näin,
+     alas laulunlaakson lähteitä päin!
+
+    Kuule, kuule! — käy kuiske nyt keijuin
+    lymylähteillä vilpoisen veen,
+    ne liittävät lehdossa leijuin
+     suviseppelet silmilleen.
+
+    Kuule, kuule! — niin ihmiset kuiskaa,
+     hyvät henget nyt liikkeellä lie,
+    suhu suopea ilmassa soi,
+    valon vilja nyt vihannoi,
+    nyt lämpöä läikkyvi maa,
+     sadon runsahan raataja saa!
+
+    Kuule, hienosti hunnut huiskaa!
+    neijot laulaen käy läpi laihon,
+    sulosulhasien sydän syttyy,
+     saa kumman karkelokaihon. —
+
+    Käy, katso ja kuule,
+     älä lempeä leikiksi luule,
+    kujekelmeinä keijut kääntyy
+    ja hymyilee,
+    jo ne nurmelle nauruunsa nääntyy,
+    ne lymyilee,
+     poven, pään ne nyt kukkihin peittää.
+    nyt peikot ne huomaa,
+    hajan harsot ne heittää,
+    hypyn heittoon joustavat jalkaa,
+    tuo mettä ja juopukkajuomaa,
+     kemu keijujen alhossa alkaa.
+    Se on kiimeän, kiihkeän kuumaa,
+    mesi menninkäisiä huumaa,
+    pilapäin ne nyt pohkeille lyö,
+    täm' on yllätyksien yö,
+     ne lempeesti lehtohon raastaa,
+    ne hulluja hautoo ja haastaa.
+    Kukin kuningatarkeijusta kiistää,
+    paras peikko se parhaimman riistää,
+     ylin yhtymys lähteellä leikamoi,
+    sysisilmät ne säkenöi,
+    ne hehkeinä heimelöi,
+    kun on yö, yörastahan raksutus soi,
+     koko luonto kun lempeensä vaipua voi.
+
+    Ja silloin ken
+     yö-illan sen
+    sinisiimeistä polkua käy,
+    sinisiippojen kuiskivan kuulee,
+    sen sirkkojen sirinäksi luulee,
+     mut ei keijuja näy,
+    ne on värähteleväiset
+    kuin kulta kuun,
+    mi haihtuu,
+     ja menninkäiset
+    kuin viiruja vierivän puun,
+    jotka varjoiksi vaihtuu,
+    niin lempivät luonnon kruunatut päät,
+     sokealle on salattuna henkien häät.
+
+    Kuule, kuule, kuule kun paukkaa,
+     sinipiiat ja hiipat jo nukkuu, —
+    peikot hiiden hirvillä laukkaa
+    ylös vuorille lumottujen linnojensa luo,
+    kuun kullassa kuningatarkeijun ne tuo,
+     ken untansa uskoo, sen uskoa suo! —
+
+                    O.-kylä. »Oma tupa», 30.8.17,
+
+
+
+
+SALOLAMMEN SOUTAJA.
+
+
+    Soudan, soudan lammen umpeen,
+    vanha ruuhi rantaan tuo,
+    kaisla kiiltää, soi kuin silkki,
+    sulkeentuu jo terä lumpeen,
+     päivä mailleen matkan luo.
+
+    Takamaiden taa ja soiden,
+    Tuonen esikartanoon
+    katson, kumman kaihon tunnen,
+    kaipaan maita auringoiden,
+    kuin tää lampi yksin oon.
+
+    Sudenkorennot ne häilyy
+    kuin ne mittais aikaa yön
+    puntareina ponnahdellen,
+    yön syystaivas lampeen päilyy
+     yli rantain raitavyön.
+
+    Varjot uppoo veteen mustaan,
+    Ilmajuuret haamoittaa;
+    siellä varmaan asuu näkki,
+    hautoo omaa arvoitustaan,
+    kun maan äänet katoaa. —
+
+    Viri viiltää lammen pintaa,
+    vaino väijyy sydäntäin;
+    täm' on unten umpilampi,
+    täällä korpi repii rintaa,
+     luonnon suuren surun näin.
+
+    Soudan pois kuin soudattaisin
+    jotain julmaa itsestäin.
+    Lampi loistaa lymyssänsä,
+    jospa niin ma loistaa saisin
+     kuin sen yksin yössä näin!
+
+              Lammin Kuurikassa 17.7.16.
+
+
+
+
+KORPIJUHANNUS.
+
+
+    I.
+
+    Nyt juhannuskoivut hiljaa häilyy
+     tuulessa illalla lempeän lauvantain,
+    kun kirkonlahti päilyy,
+    kuin alttariin astuvan morsiamen
+    niin katse on altis ja armainen,
+     kun käet kukkuvat takaa kukkulain.
+
+    Nyt viisihankaiset vettä viiltää,
+     lainehet rannoille riutuen uupuen ui,
+    ja saarten valkeat kiiltää,
+    maan uhrisauhu kun kiemuroi
+    ja helkalehdosta laulut soi,
+     kun armas aurinko länteen kallistui.
+
+    Jo vaikeni kartanon ruokakellot
+     viimeisen kerran nyt kaikuen kalkantaan,
+    käy usviin pappilan pellot,
+    haat hohtavat, taivaista tulta ne juo,
+    kaje harjun huippuun loiston luo,
+     ja helo himmeä käy yli mairean maan.
+
+    On kaikki arkaa aavistusta
+     vaiheella valon ja lähestyvän lempeän yön
+    ja suven suitsutusta,
+    sen sulossa on syke suruinen
+    kuin vaivoissa valkean neitosen,
+     joka päättää viimeisen, hellän lemmen työn.
+
+    On kuin luonto kuuntelis itseänsä,
+     huokaisi maa, joka kypsyyden kultaan
+    yölintu yksinänsä
+    nyt visertää virttä viimeistään
+    ja siipeen siirtää pilkkuisen pään,
+     mut missään ei korvessa julmaa ihmistä näy.
+
+    Mut nauru kaikuu nyt pappilasta,
+     Kyöpelinvuori sen toistavi tuhansiin
+    kuin peikko peloittain lasta,
+    niin kaiutar ihmistä ilkkuen
+    luo varjon vaihteissa riemujen,
+     kun pappilan neiti nyt uupuu unelmiin.
+
+    Hän soittavi valse tristen tahtiin,
+     sävelet värjyy ylitse vilpoisen veen,
+    pois kauas sammuin lahtiin;
+    kuin särkynyt sydän ne soraan lyö,
+    ne kuulee vain valkea juhannusyö,
+     kun nuoret tuntehet tummuvat hiljalleen.
+
+
+    II.
+
+    Nyt neidot ne nukkuvat aitoissansa juhannuksen untaan,
+    ja yli aittojen tuomet tuhlaa kauneinta kukkaisluntaan,
+    pään alla yljänyrttinsä ne neidot unelmoi,
+     kun käen kukkuu kumahdellen yli järven soi.
+
+    Käy yö kuin udussa uinuten maan himerrykseen hienoon,
+    kuin riutuva rakkaus siinnossa sen vöin välkkyvin kietoo tienoon,
+    kun usva kaislassa kahlaten maan puoleen tuudittuu,
+    kuin suuri ja sokea sallimus sen äärtä kulkee kuu.
+
+    Mut neidot ne aitoissa armaistaan syysuntensa kaihoja kuiskaa,
+    kun näkinneitojen hunnut hiljaa usvista ulvuilla huiskaa,
+    kun kaukaa järveltä soitto soi ja sulhaset soittelee,
+    on saarilla sainiot sammuneet ja laulu se loittonee.
+
+    Niin hiljaa airot kiviin lyö ja aallot uupuu santaan,
+    nyt suuret sulhaset kujaan käy, kukin etsivi morsiantaan,
+    ja niiden silmissä kimmeltää kuun kuulto ja välkkyvät veet,
+    niin hiljaa hiipien lähenee jo armaan askeleet.
+
+    Aran armaat aatokset ympäri yön nyt kiertää samaa suuntaa,
+    missä neitojen posket patjoillaan kuin metsäruusut puuntaa,
+    nyt katseet kiiltävät kiihkoissaan ja pyörällä nyt on pää,
+    kun yljänyrttien tuoksuessa huulet hengittää.
+
+    Suut lemmen loihtuja supsuttaa ja toistaa lemmen taikaa,
+    täm' on hetken huiminta hulluutta, täm' on ihmisen armainta aikaa,
+    kun neidot herää hellyyteen ja oudosti sydän lyö
+    kuin kautta sielujen soiluisi sinisiimes ja juhannusyö.
+
+    Kädet kiihkeinä hämyä hapuilee ja aitan ovet aukee,
+    kuin rakkauden runsauteen nyt suonten salvat laukee,
+    on valkeat vaatteet valmiina kuin oottaen onneaan,
+    hääliinat ja loimet orsillaan kuin kutsuen kalleintaan.
+
+    Käy kuiskutus, käy kuherrus, taas kaikki on niin hiljaa,
+    soi niinkuin silkin sihinä, yön tuuli tuutii viljaa,
+    ja tuomien tuoksuun nukkuvat nyt tyyneet tähkäpäät,
+    ja on kuin laukeis lumeistaan nyt nuoren luonnon häät.
+
+    Vait, — aitan kattopäreillä jo viippuu västäräkki,
+    mut joesta kaislakruunupäin nyt nousee nuori näkki,
+    hän soittaa suurinta soittoaan, min soitti hän milloinkaan,
+     ja sillä suurella soitollaan hän tenhoo taivaan ja maan.
+
+
+
+
+KAVEVALKEAN VÄIKKEITÄ.
+
+
+    Kavevalkeat kullalle välkähtää,
+    ruis raskaan rentona riippuu,
+    käy läikkyvä lämmin pois yli maan,
+     kuni kuumeessa varret viippuu.
+
+    Kuin nyt niin huikeena heljyyttään
+    maan yllä ei taivas kaarru,
+    tulinuolia longat lingoittaa,
+    yli seutujen leijavi vaaru.
+
+    Koko luonto nyt hempeenä heilimöi,
+    elonkypsältä kaikki nyt näyttää,
+    kuin viikate vilkkuen yö salamoi,
+    jymy jylseä taivahat täyttää.
+
+    Valo voimana viljassa vaeltaa,
+    jo on pelloilla armahat aumat,
+    maamies käy, sirpillä laihonsa lyö,
+    jäless' astuvat vaimojen laumat.
+
+    Maamies, sinä vapaa ja vahva mies,
+    ei maillesi mahtunut orjaa,
+    nyt toukojen toiveet täyttyvän näät,
+    sato siunaten riiheesi korjaa!
+
+    Sinun hiljainen henkesi heilimöi,
+    mitä kylvit, saat sinä niittää,
+    on peltosi alttari, usko on työs,
+    on onnesi Luojaasi kiittää.
+
+    Kuin templissä taivahan tuulissa
+    käy ukkosen urkujen pauhu,
+    kuin uhripappi sun työsi sä teit,
+     käy eelläsi uhrisi sauhu. —
+
+              Lammin Kuurikassa elok. 1916.
+
+
+
+
+SYYSAAMU.
+
+
+    Käyn metsää, armas aamu on,
+    maa peittyy hienoon härmään,
+    ja päivä seuloo säteitään
+    kuin kultalukki seittiään,
+     mi taittuu moneen särmään.
+
+    Suoniityt suitsuu sumuaan,
+    mut loiste latvain yllä
+    yökukkain, horsmain hohdon saa,
+    on kaikki kullan kellervää
+     syysaamun hymyilyllä.
+
+    Ja halki harjun hongikon
+    nyt puhkee suihkut säteen
+    kuin pyhimyksen kehästä,
+    kuin itse Luoja liekeissä
+     lois päästään kruunun käteen.
+
+    Niin luonnon kruunu kimmeltää,
+    käy kultaan kuusten naavat,
+    käy sädekylpyyn rintamaat,
+    kuin nuoret neitseet hohtaa haat,
+     ja nauraa herkät haavat.
+
+    Ma astun salon siimekseen,
+    ei matkallain oo määrää,
+    käy himmeholviin outo tie,
+    mua luonnon oikku harhaan vie,
+     kun halli haukkuu, häärää.
+
+    Nyt suikahtaa, nyt riuskahtaa,
+    on metsä oudon hiljaa
+    kuin aavistain se tuntis sen:
+    käy kautta metsän ihminen,
+     mi väijyy pyhää viljaa.
+
+    Ja pyssynpauke pamahtaa,
+    pois valkosiipi hohtaa,
+    taas vanha metsä hengittää,
+    kuin suojais puut, en mitään nää,
+     mua korven katse kohtaa.
+
+    Käy kautta metsän huokaus,
+    nään vanhan, kuolleen kasken,
+    nään sammaltuneen kannonpään,
+    kuin metsähiiden sarvet nään,
+     vuossatain salat lasken.
+
+    Tääll' astuttiin ja aateltiin,
+    on kuokin käyty kiistaa,
+    nyt kätketty on kaikki työ,
+    sen peittää unhon sammalvyö,
+     maa huokuu osmon riistaa.
+
+    Nyt tääll' on koti koppelon
+    ja muuraiskansa kyntää,
+    nään seudun ahtaan aution
+    ja tyhjän talon raunion. —
+     yön pöllö pakoon ryntää.
+
+    Pois riennän alhoon, lehtoon käyn,
+    nään rintamaat ja pellot,
+    taas aukeilla kuin kisaan käyn,
+    nään laakson, aamun armaan näyn,
+     nään myllyn, kuulen kellot.
+
+    Ja päivän kruunu kimmeltää,
+    lyö tultaan täyttä terää
+    kuin silmä suuren jumalan,
+    min hahmon pilviin haamoitan,
+     mi luonnon luokseen kerää. —
+
+    Kuin tarun teiltä totuuteen
+    taas töin ma taistoon palaan,
+    käy pihkan tuoksu vaatteistain,
+    on metsän henki sielussain,
+     sen sinne syvään salaan. —
+
+
+
+
+AUTIO TORPPA.
+
+
+    Ma eräteitä taivaltaissa harhaan,
+    niin oudon onnettoman näyn näin,
+    ma eksyin Tapiolan riistatarhaan,
+     ja vierahalle veräjälle jäin.
+
+    Siell' asui korven kolkkaa yksin kauhu,
+    miss' seisoi vanha torppa törröttäin,
+    ei ilmaan noussut lempeen lämmin sauhu,
+    vain kaltto katto kohos sammalpäin.
+
+    Loi armas aitanpolku rikkaruohon,
+    ja kota tavoitteli turvaa maan,
+    yöluhti kallistui jo vierteen suohon
+    kuin miettis turhan lemmen aikojaan.
+
+    Miss' on nyt ahertavat, armaat naiset
+    ja miehet, jotka kaivoi aarteitaan.
+    Nyt nurkkaan kekoon kokoo muurahaiset,
+    ne ehkä kerran perii kaiken maan.
+
+    Ja rikkinäiset ikkunat ja laudat
+    kuin sokeet silmät korpeen katseen loi,
+    maan yrttilavat haamoitti kuin haudat,
+    kuin nälkää vanha viiri vaikeroi.
+
+    On pihakaivon kansi jäänyt auki,
+    siell' ehtyy elinnesteen rautavuo,
+    sen pohjall' asuu vanha, harmaa hauki,
+    veen vihreen liman itseensä se juo.
+
+    Löi avuttoman autiosti ovi,
+    kun tummaan tupaan astuin arkaillen;
+    kuin sen, min onnesta ei haastaa sovi
+    mua vastaan huokui henki homeinen.
+
+    Pois lensi yökkö, huoneen harmaa enne,
+    ja tuntui kuin ois huone huokaillut. —
+    Oi, vainaat, kurja palkka vaivojenne
+    on kylmä kiuas, salvos sortunut.
+
+    Se muistuttaa kuin ajatuksen viivaa,
+    se liikkumatta peilaa pimeen näyn,
+    kai joku outo taika tämän paikan riivaa,
+    kuin kiroissa ma ristiin rastiin käyn.
+
+    Pois väistyn, vältän ahdistuksen alaa
+    ja vanhaa torppaa, joka hyljättiin,
+    mut on kuin katsoisi se mua salaa,
+     kun askeleeni häipyy hämäriin.
+
+
+
+
+NÄKIJÄ.
+
+
+    Mökiss' asuu autiossa,
+    yksin elää, yksin syö
+    Kirmun äijä Karsikossa,
+     yksin kuluu päivä, yö.
+
+    Ei hän mittaa ajan rataa,
+    rakeet lyö ja salamoi,
+    katon kautta vettä sataa,
+    vuoteellaan hän vaikeroi.
+
+    Jätti vaimo, poissa lapset,
+    poissa tarmo, toivo, muu,
+    lakkiräyskän alla hapset
+    huolista vain harmaantuu.
+
+    Tihrut silmät, askel arka,
+    kun hän kujaa kuhnustaa,
+    kauhtunut on takinsarka,
+    mistä milloin leivän saa.
+
+    Piimäkuppi, kahvipannu
+    orren alla omaa vaan,
+    ruosteraiska kaljakannu,
+    kiukaalla ei kissaakaan.
+
+    Kiljuu yöllä vanha lukko,
+    kattopäreet pärryttää,
+    näkyjänsä näkee ukko,
+    kukaan muu ei niitä nää.
+
+    Aarteitako arkkuun manaa
+    häijyydessä hämärän?
+    Ei, hän etsii hellää sanaa,
+    millä voittais ystävän.
+
+    Häll' on hyvä haltijansa,
+    »Liitäjälle», kun on yö,
+    yksin haastaa huoliansa,
+    kuinka miero miestä lyö.
+
+    Öin hän hourii haaveiluitaan,
+    höylää, höylää läpi yön,
+    katsoo kirstun tarvepuitaan,
+    koska saa hän valmiiks työn?
+
+    Höylää kantta, piirtää pohjaa,
+    kutsuu kummaa auttajaa,
+    henki työssä kättä ohjaa,
+    kirveenvartta kuljettaa.
+
+    Lattialla lapset häärii,
+    hellall' äiti askaroi,
+    rintalapsen vöihin käärii,
+    yöstä aisankello soi. —
+
+    Vanhus herää... loistaa aamu
+    niinkuin kirkas kruunu ois,
+    häipyi hellä, heljä haamu,
+    niinkuin siipi suihkaa pois.
+
+    Mainen maja kerran maatuu,
+    aukee kirkastuksen tie,
+    yli päänsä katto kaatuu,
+    Liitäjänsä lepoon vie.
+
+    Miksi öin hän höylää lautaa,
+    kaatuvaa ei nostaa voi,
+    mökki muistuttaa jo hautaa,
+    taudin tikka nikkaroi. —
+
+    Mies vain veistää, veistää, vuolee,
+    rustaa ruumiskirstuaan,
+    kunnes höylä käteen kuolee
+     työnsä valmiiks saatuaan.
+
+
+
+
+ILTASOINTUJA.
+
+
+    Maan puoleen ilta kallistuu,
+    käy heinäin huokaus,
+    ja rintehellä raueten
+     soi neidon loilotus.
+
+    Hän arpaheinää solmii vaan,
+    hän solmii, punoo paulaa,
+    mut ei vain kuulu kultaistaan,
+    kun nuori neito laulaa.
+
+    Ruisrääkkä säistää sängestä
+    nyt lähtölauluaan,
+    pian häipyy taivaan tarhain taa
+    ja illan ruusumaan.
+
+    Niin kaukana ne häämöittää,
+    oi, ken vois päästä sinne,
+    kun rinta riutuu ikävään,
+    pois kaiun kantaa rinne!
+
+    Ruisrääkän virsi vaikenee,
+    ja kaiku katkeaa
+    kuin aika hetkeks seisahtuis,
+    jo varjoon vaipuu maa.
+
+    Ja kaikki kaihot katoaa,
+    käy huokaus ja haipuu,
+    mut yhä yksitoikkoinen
+     soi loilotus ja kaipuu...
+
+
+
+
+HIRVI-HUMU.
+
+
+    Mistä tuli, sit' ei tietty,
+    metsänvahdin torppaan salaa,
+    vaimo syötti, vaimo juotti
+     muistamatta vihkivalaa. —
+
+    Musta oli miehen muoto,
+    viekas niinkuin kelju kettu,
+    raisu niinkuin metsäkoira,
+    jot' on usein usutettu.
+
+    Hirvi-Humu katsoi kieroon,
+    karttoi kylää, kartanoita,
+    kaatoi nuoret naarashirvet,
+    rämpi päivät pitkin soita.
+
+    Missä kulki, jäljen jätti,
+    vilja oli tiellä tuhkaa,
+    äidit pelkäs piikasiaan,
+    mekkomiehet pelkäs uhkaa.
+
+    Öisin metsänvahdin kanssa
+    keitti viinaa takamailla,
+    pyrki piikain karja-aittaan
+    omantunnon tuskaa vailla.
+
+    Mässäiltihin metsäteillä,
+    salaa myytiin hirvenlihaa,
+    salaa suosi torpanvaimo,
+    salaa mieskin kantoi vihaa.
+
+    Kirkoss' oli palkka pantu,
+    kuulutettu riistan suojaa,
+    Humu uhkas luodillansa
+    hirventapon ilmituojaa.
+
+    Kerran ajoi metsänvahti
+    ilvestänsä korvensuusta,
+    Hirvi-Humu hiihti jälkeen,
+    ampui pedon miehen puusta.
+
+    Saunass' sitten syttyi riita,
+    vaimo heille vihtaa huiski,
+    metsänvahti kuuli, kuinka
+    Humu hälle hiljaa kuiski. —
+
+    Nurkast' tempas tuliluikun,
+    heitti Humun huoneestansa,
+    Humu hautoi koston kaunaa,
+    palas siltavoudin kanssa.
+
+    Hiipi kuistiin, naukui nälkää,
+    hirvenlihaa pyysi ostaa
+    mennäksensä muille maille,
+    salaa tahtoi palkan nostaa.
+
+    Leppyneenä metsäveikko
+    puntaria lyhdyin kantain
+    meni aittaan, lihan mittas,
+    Humu yski merkin antain.
+
+    Metsänvahti arvas ansan,
+    kun nyt vouti syöksyi yöstä,
+    puntarin löi Humun päähän,
+    mustan muiston konnantyöstä.
+
+    Viekas vaimo, raivonrietas,
+    mieless' aina pelko, petos,
+    juoksi väliin vaikeroiden,
+    syyttömyyteen valhein vetos.
+
+    Mielettömän metsämiehen
+    kädet kytki siltavouti,
+    Humu häipyi häpeissänsä,
+    järven yli pakoon souti.
+
+    Minne meni, sit' ei tietty,
+    henkipatto tuulen teitä,
+    kiroukset kintereillä,
+     joit' ei mitkään pilkat peitä.
+
+
+
+
+PARA JA NEITONEN.
+
+
+    Ja neito meni maitokammariin,
+    öin teki siellä salaa taikaa:
+    oi, Para, Para, anna mannut, maat
+    ja lypsylykky, veren, sielun saat,
+     saat määrätä sen onnen aikaa!
+
+    Ja pukinparroin Para piilostaan
+    nyt hyppi tehden täyttä taikaa,
+    sen tyhmän neidon neitsyyden hän sai,
+    ja rikkain pajari sen neidon nai,
+     mut siit' on kulunut jo aikaa.
+
+    Maaporhon vaimona hän vallassaan
+    nyt hallita sai suurta karjaa,
+    öin täytti saavit sadat sarvipäät,
+    ain kartanossa oli kuin ois häät,
+     ja talo kasvoi, nosti harjaa.
+
+    Sen karja kasvoi, laarit laajeni,
+    ja vaimo varttui avain vyöllä,
+    sai mustaa lasta monta lukua,
+    ne ulvoi kuin ois suden sukua,
+     ja usein kummaa kuultiin yöllä.
+
+    — Niin kulki maita Rutto, rupipää,
+    maan karja kuoli vaikeroiden,
+    ja väki siunasi ja sylki, hyi,
+    mut Paran karja yhä lisääntyi
+     ja kulki yli raunioiden.
+
+    Niin Paran pojat kasvoi konnullaan
+    ja viiden voima oli niillä,
+    ne tappeli ja markkinoilla joi,
+    pois moni äiti kuolleen pojan toi,
+     sai moni neito niitä piillä.
+
+    Ja niitä tuomittiin ja hirtettiin,
+    niit' tuli vain kuin aitan alta, —
+    ja vaimo vanheni ja vaurastui,
+    hän kirstuun kätki, rikkaat riihet pui,
+     ja yhä kasvoi Paran valta.
+
+    Mut mökit sortui, kaatui hökkelit,
+    ja kansa mieron tielle nääntyi,
+    ne vaappui varjoina, ne peitti pään,
+    ne taioin teki ristinmerkkejään,
+     kun talon ohi tiensä kääntyi.
+
+    Kun sata vuotta vaimo täytti niin,
+    ain yhtä nuorelta hän näytti,
+    puulehtokujaa pitkin — kerrotaan —
+    nyt Para ratsasteli mustallaan
+     ja välipuheen ponnet täytti.
+
+    Ja sinä yönä huuhkat huhuili,
+    ja ikkunalla korppi koikkui,
+    vei Para sielun saaliin, arveltiin,
+    kun päivä paistoi maitokammariin,
+     niin hirress' emäntä jo roikkui.
+
+              Lammin Kuurikassa, elok. 1916.
+
+
+
+
+TEININ NÄKY.
+
+
+    I.
+
+    Kävi teini kuin uness' ohi hautausmaan,
+    kuuli kummia kulkeissaan.
+    — »En rauhaa saa, en rauhaa saa!»
+     soi ääni alta maan.
+
+    — »En, noiduttu neitsyt, ma unta saa,
+    on pitkä pääsiäisyö,
+    mun haaveeni harhaa maailmaan,
+    sydän syytön vieläkin lyö.
+
+    — »Ma nousen haamuna haudastain,
+    ma sulhoni saliin käyn,
+    ei unta hän saa, ei rauhaa saa,
+    hän on vankina velhonäyn.
+
+    — »Hän aaveen tyhjyyttä tavoittaa
+    läpi huurun härmäisen,
+    veren häitä mä juon, hänen sieluunsa luon
+    kuvan kelmeän särmäisen.
+
+    — »Oi, paina paasi mun haudallein,
+    siell' on aarre, en rauhaa saa
+    ma ennen kuin yhdyn mä ylkääni,
+     min kätkee siunattu maa!»
+
+
+    II.
+
+    Velhojen virsi.
+
+    »Hei, nyt vinkuu,
+    huhuu, huhuu!
+    Luudat ne sinkuu,
+    peikot puhuu:
+        »riko valas,
+        ylös alas,
+    ylös kirkon viirihin,
+        piirihin, piirihin!
+
+    Virnu, visko,
+    hihku huutain,
+    nouse jo sisko
+    lentoon luutain
+        sarvipäiden,
+        helvetin häiden,
+    velhovuoreen laukaise,
+        aukaise, aukaise!
+
+    Hahaa, hahaa,
+    ei oo hyvää,
+    on vain pahaa,
+    synti on syvää,
+        kiellä, hylkää,
+        uutta ylkää
+    aja, aave, viirihin,
+        piirihin, piirihin!
+
+    Musta on valkee,
+    noita on nuori,
+    haudat halkee,
+    auki on vuori,
+        tepsii taika,
+        seisoo aika,
+    on kuin kirkonkellot sois,
+        pakoon pois, pakoon pois!»
+
+
+    III.
+
+    Ja teini haudoilla harhailee,
+    hän tahtoo onnensa ostaa,
+    kun velhotar kutsuu ja kiemaisee,
+     mies paaden haudalta nostaa.
+
+    Hän tahtoo aarteensa anastaa,
+    hänen vertaan ei haamut hyydä,
+    hän ajaa aarnivalkeaa,
+    hän tahtoo sielunsa myydä.
+
+    Hän kiskoo vertyen kyntensä päät,
+    hän reistaa, riistää ja raastaa,
+    on ilmoissa henkien hurjat häät,
+    hän himoo syntiä, saastaa.
+
+    Käden kuolleen hän tuntee, hän kiljahtaa,
+    syy karmii selkäpiitä,
+    hän kalman houreesta havahtaa,
+    ei raivonsa ryöstöhön riitä.
+
+    Yli kumpujen päivä jo valkenee,
+    puut päärlyinä pisaroivat,
+    nuor' teini sauvansa tempaisee,
+    kun pääsiäiskellot soivat.
+
+    Kevät sielussa soi, käy kirkastus,
+    pois kiitävät kiiluvat aaveet,
+    elo eessä on, valkea vapaus
+     ja korkeat kuningashaaveet.
+
+
+
+
+KUMMITUSKÄRÄJÄT.
+
+
+    Siell' usein tanssitaan, kun torvet soi,
+    ja tanssissa on jotain taikaa,
+    mut syksyöin se kummitella voi,
+     se talo elää vielä vanhaa aikaa.
+
+    Kuin vanginsarka on se väriltään,
+    sen ikkuna kuin katse kiero,
+    mi verestyen hohtaa hämärään,
+    miss' asuu auteus ja musta miero.
+
+    On sieltä kuultu kahleen kalinaa,
+    sen raput ryskää, ulvoo ukset,
+    ei siellä nukkuessa unta saa,
+    soi avunhuudot, kiivaat kiroukset.
+
+    Soi aisankello, joku pihaan käy,
+    soi piiskat, vankikärryin kitkut,
+    vaikk' onnetonta äitiä ei näy,
+    niin kuuluu runnottujen lasten itkut.
+
+    Ja siellä istuu joku tuomari,
+    mi uudestaan tuo ilmi salat,
+    siell' lautakunta nurkkaan nuokkuvi,
+    kun taasen tutkitahan väärät valat.
+
+    Ja sormet raamatulla vapisee,
+    syyt kalvaa niinkuin käsiraudat,
+    niin ovi haastettuja aukenee
+    kuin tyhjentyisi kaikki kirkon haudat.
+
+    Siell' istuu syytettyjä sadottain,
+    myös väärät tuomarit ja herrat,
+    ja korkein valta, joka rikkoi lain
+    ja petti valtiota monet kerrat.
+
+    Ja korkeet kolmihaarakynttilät
+    luo heihin kalmankelmeen valon,
+    he kauhukatsein hyytyin hytkyvät
+    kuin peikot piirittäisi pimeen talon.
+
+    Käy silloin öin myös hurja mässäys,
+    juo kihlakunta pitkin öitä,
+    kun loppuu juomalasein kilistys,
+    taas henget käyvät välikäräjöitä.
+
+    Käy esiin pitkä punapyöveli,
+    sen kainaloss' on hirttohamppu,
+    ja kirves kiiluu, voihke vonkuvi,
+    kun kivikellarissa paukkuu pamppu.
+
+    Nyt nuija lakipöytään isketään,
+    käy salin läpi outo haamu,
+    lain tulimiekka välkkyy yli pään,
+    taas näky katoaa ja koittaa aamu. —
+
+    Kun illoin tanssi käy ja torvet soi,
+    on tanssiss' usein jotain tummaa,
+    siell' äsken nuori neito karkeloi,
+    sai kouristuksen, näki jotain kummaa.
+
+    Hän lattialle painui pyörryksiin,
+    hän hoki, nousi, huusi lastaan,
+    kuin unissaan hän kulki käräjiin
+    ja syöksyi ikkunasta vuorta vastaan.
+
+    Ja tanssi taukos, lamput sammuivat
+    kuin joskus, jolloin tehdään murhaa.
+    Niin kummittelee vanhat vainajat,
+    ei auta rukous, on taika turhaa.
+
+    Se vanha lakitupa kammoittaa,
+    on viety kunnia ja kunto.
+    On siellä tehty, mit' ei tehdä saa,
+     se talo on kuin paha omatunto.
+
+            Lammin Kuurikassa, syksyllä 1917.
+
+
+
+
+TALON TONTTU.
+
+
+    Hän kaikkialla kodiss' on, vaikkei näy häntä missään,
+    hän tipsuttavi, tepsuttavi huopatöppösissään,
+    ja päivällä hän torkahtaa kuin pieni kirkonhiiri,
+     mut yöllä hän on valveilla, kun kiljuu kattoviiri.
+
+    Hän kellarissa kyhjöttää, hän marjapullot siirtää,
+    hän pernakuoppiin kurkistaa, voipyttyyn pisteen piirtää,
+    hän aitanoven kissanluukun kautta hiljaa kulkee
+    ja kirstut, jotka auki jäi, ne varovasti sulkee.
+
+    Hän teuhaa tallinylisillä, heinäseimeen hyppii,
+    ja vanhan ruunan silmistä pois siemeniä nyppii,
+    hän kanakoppiin kiiruhtaa, hän kuppiin heittää kauraa
+    ja sikolätin possuille hän maikeasti nauraa.
+
+    Hän sitten pirttiin piipertää, kun talon väki nukkuu,
+    käy sormi suulla, kuuntelee, kun kaappikello kukkuu,
+    hän tirkistää, hän tarkastaa, lie puhdas nukkunuttu,
+    hän taatan vanha veikko on ja lasten leikkituttu.
+
+    Nyt kaapille hän kapuaa jo yli leipävartaan,
+    hän kehdon kiertää kujeillaan ja nauraa pitkään partaan,
+    jos lapsi sattuu itkemään, hän sille päätä nyökkää,
+    hän hyssyttää ja hyräilee ja murjun nurkkaan hyökkää.
+
+    Hän piian leukaa nipistää ja kutkuttavi nilkkaa,
+    hän rengin viistä vääntelee ja tekee pientä pilkkaa,
+    hän kyykistyy, hän keikuttaa, hän kiikuttavi jalkaa,
+    kun oikein lemmon lysti on, niin tanssia hän alkaa.
+
+    Hän hiipii vihkivuoteen luo, miss' uinuu pariskunta,
+    hän silmiin rauhaa riipoittaa ja kultakuvain unta,
+    hän emännälle taidon tuo, sen kätkee avainkimppuun,
+    öin taikinaa hän tasoittaa, luo muodon moneen limppuun.
+
+    Hän huoneenhaltijalle suo vain hyvää viljavuotta,
+    hän hankkii häitä, kestejä, ei voi hän surra suotta,
+    hän pirtiss' ain on toimessaan ja hän se kaikki määrää,
+    hän tilikirjat tarkastaa ja neuvojana häärää.
+
+    Hän vanha on ja viisaampi kuin viisain vaarin vaari,
+    kun hyvä on huoneenhallitus, ei tyhjänä oo laari,
+    hän ahkeruutta, lepoa ja laupeutta vaatii,
+    hän siunaa seudun, kullekin hän kunniansa laatii.
+
+    Mut jos on huono hallitus ja talo rappiolla,
+    hän suree sitä itsekseen öin yksin ullakolla,
+    se itse siitä vastatkoon, jos hukkaa perinnöitään,
+    jos käyttää väärin valtaansa ja tahraa lokaan töitään.
+
+    Hän uskollensa uhrasi jo elämänsä parhaan,
+    on miettien yöt mitannut, kun katsoi tähtitarhaan,
+    hän oottaa päivän pääsyä, hän oottaa jotain taikaa,
+    hän oottaa pyhää, parempaa ja autuaampaa aikaa.
+
+    Hän on se hyvä haltija, mi onneen oikein ohjaa,
+    hän rakkautta runsas on, sen syvyydell' ei pohjaa,
+    niin vuodet vierii, aika käy, öin kaappikello kukkuu,
+     ja talon tonttu kuuntelee — ja enteen eellä nukkuu.
+
+             Lammin Kuurikassa, syksyllä 1917.
+
+
+
+
+AAVEKELLOT.
+
+
+    Oli yö ja kirkkomaalle
+    hautain hankeen hiuteet hukkui,
+    sakaristoon paistoi kuu,
+    hohti harjan ristinpuu,
+     tapulissa vainaa nukkui.
+
+    Vale vainaa yksin yössä
+    näki unta arkussansa,
+    painoi patjaan sairaan pään
+    kuulostellen hämärään
+     pauhinata peijaistansa.
+
+    Kuuli kuiskeet, viekkaat itkut,
+    kuuli enteet entistöistä,
+    peijaisvieraat söi ja joi,
+    joskus nauru sekaan soi,
+     äänet ilkkui perinnöistä.
+
+    Henki hautoi hämäryyttä,
+    vaipui yhä yöhön mustaan. —
+    Liekö ollut lauvantai...
+    mistä aavistuksen sai,
+    oottiko hän hautaustaan;' —
+
+    Aatos ajoi painajaista,
+    musta aave päästä puisti,
+    aivot himmyi horroksiin,
+    kiljahtain hän heräs niin,
+     kauhuissaan nyt kaikki muisti.
+
+    Löi ja kiskoi, riisti, raastoi,
+    maanko multa näön peitti?'
+    Yksinäisyys ympäröi, —
+    veriin kylmät kynnet löi,
+    kunnes kannen päältään heitti.
+
+    Vaappui valkein käärinliinoin,
+    oviin syöksyi, kuului pauhu,
+    portin raskas rauta soi,
+    maassa vainaa vaikeroi,
+     yössä yltyi, kasvoi kauhu:
+
+    Kellotorniin hurja juoksi,
+    kuu nyt vyöryi pilvivuoriin,
+    aaveena se ammotti,
+    alla tyhjyys kammotti,
+     kun hän tarttui kellonnuoriin.
+
+    Kellot soi ja syvyys säisti,
+    kauhu kaikui jylhään malmiin
+    kertain kolmisointujaan
+    avaruuteen ankeaan,
+     kamppaillessa kuolinvalmiin:
+
+    »Tuntematon henki, auta,
+    auta kurjaa ihmislasta!
+    Toisilleko haudan tein,
+    teinkö haudan itsellein,
+    auta, auta kuolemasta!
+
+    Anna mulle viiden voima
+    soittaa aamun koittoon saakka,
+    kauvas kyliin nukkuviin,
+    kuolleista kun herään niin,
+     muuta muuksi tuskan taakka!
+
+    Eikö ihmisääntä missään,
+    miss' on jumalani ääni,
+    joka minut matkaan lois' —
+    Vastaust' en kuulla voi,
+    soi vain kellot yli pääni.
+
+    Soitanko ma suuren soiton,
+    ehkä kuolon vallan voitan!
+    Tiellä oudon miehen nään,
+    pois hän hiipii hämärään,
+    ei hän kuule vaikka soitan.
+
+    Auta, mies! Jos varas lienet,
+    kirstustani aarteen kannan,
+    tai jos köyhä, kurja liet,
+    öin kun mittaat mieron tiet,
+     iäks sulle suojan annan!
+
+    Ei hän kuule...! — Ihmiskurjat,
+    tuskin saitte loppuun alun,
+    hautain tuoksu toivon tuo,
+    kiivaammaks vain kalma luo
+     eloonjääneen ruokahalun!
+
+    Auta, maa, tai taitu, taivas,
+    ah, ei mua kuule kukaan,
+    henki herpoo, turha työ,
+    yllä, ystäväni, yö,
+     kaadun surman soiton mukaan!
+
+    Saalistansa saartaa kalma,
+    kyisen kalsut kalman pellot,
+    ah, en jaksa, katoo maa
+    niinkuin varjo haudan taa,
+     soi vain omat sielukellot!» —
+
+    Tapulissa tuska soittaa,
+    kaikuu kaiken kurja kaipuu,
+    voimat uupuu, taipuu pää,
+    kerran vain hän äännähtää,
+     kellon alle kuollen vaipuu.
+
+    Vielä vanha malmi manaa
+    kunnes sointu hiljaa hiutuu
+    niinkuin henki lähdössään
+    hyvästiksi hymniään,
+     runsauden riemuun riutuu. —
+
+    Yksinäinen mies nyt kulkee,
+    pitkin tietä työntää tuuli,
+    yötä pakoon pyrkii mies,
+    soitosta vain tarun ties:
+     aavekelloin soivan luuli.
+
+
+
+
+TURSAS.
+
+
+    Näkinkenkälinna liikkuu,
+    Tursas vielä uneksuu,
+    leuka on kuin hauenevä,
+    parta niinkuin rannan levä,
+     limasilmä, sammalsuu.
+
+    Poreet puhkee, kun hän nousee,
+    ruokopilli pitkään soi,
+    käärmekiero köynnös kiikkuu,
+    katinliekotornit liikkuu,
+     kun hän kaislaa kahmaloi,
+
+    pistää päänsä pillistöstä,
+    soutaa suomupiikillään,
+    silmän vihree välke kiiltää,
+    vimman viima vettä viiltää,
+     kun hän yhkyy yrmeissään.
+
+    Verkkomiehen luo hän lipuu,
+    jok' ei hälle taikaa tuo,
+    ryskyää ja röyhkii, rykii,
+    pohjasiimaa nykii, nykii,
+     kurjan kala-onnen suo.
+
+    Luiskahtavi lahden pohjaan,
+    missä neidot polskaroi,
+    kutkuttaa ja kiskoo jalkaa,
+    kravuntietä käydä alkaa,
+     monen niin hän viedä voi.
+
+    Öin hän rämpii rämeen rantaa,
+    kyhjöttävi kyyryllään,
+    suomusormin tarttuu pilliin,
+    lumoo luonnon leikkiin villiin
+     sytkytellen säveltään.
+
+    Nostaa veestä veteisensä,
+    kyrmyniskat, piikkipäät,
+    putket, vesikellot soivat,
+    siipat, siirat karkeloivat,
+     on kuin oisi hurjat häät!
+
+    Kunnes nousee armas aamu,
+    kaikki usvaan uppoaa,
+    karsinaansa keijut hiipi,
+    sävel värjyy niinkuin siipi,
+     näkinlinna liikahtaa.
+
+    Kohu kiehuu pitkin pintaa,
+    suikkaa sudenkorennot,
+    sipit, saukot piiriin pyörii,
+    vesitäit ja hyrrät hyörii,
+     loikkaa lukit, sammakot.
+
+    Taukoo Tursaan taikasoitto,
+    pois hän soljuu kaislikkoon,
+    vihreen virran valtakuntaan,
+    uupuneena uinuu untaan,
+     päivä kuultaa kammioon.
+
+    Veessä vetten vienot neidot
+    solskaa suomupurstojaan,
+    ulpukruunut päässä väikkyy,
+    lantehilla laineet läikkyy,
+     hunnut huiskaa hajallaan.
+
+    Vihreet hiukset liehuu, leijaa,
+    kiiltää kuiset kultavyöt,
+    siintäin sormet kiertyy käteen
+    niinkuin säde saartaa säteen,
+     niin ne kelluu kesäyöt.
+
+
+
+
+NÄKINNEITONEN.
+
+
+    Näkinneitonen, sumusilmä
+    lammin lainetta loiskuttaa,
+    kuudankultia varsi välkkyy,
+    sinisimpukat, helmet helkkyy,
+     ruokopillit ne piukkoaa.
+
+    Aava avaruus astuu eteen,
+    ikineitseinen ilta-yö.
+    Neito nousee ja vaipuu veteen,
+    paljain rinnoin hän unelmoi,
+     laine loiskuen soi ja soi.
+
+    Seisoo talaalla vasten kuuta
+     suora, synkeä nuottamies,
+    mustin mielin hän murtaa suuta,
+    varjoo silmää ja näky kiehtoo,
+    kiivaat kutsut ne verta liehtoo,
+     öisen ihmeen hän yksin ties.
+
+    Niin hän seisoi jo monet illat,
+     näkinneitoon hän katseen loi,
+    väikkyi ilmojen sinisillat,
+    kuva kalvolla kammitsoi,
+    kulki lumpeiden lumotarhaa,
+     missä hyljätyt haaveet harhaa.
+
+    Huumaa kukkien taikatuokse,
+     vetten velhotar loiskaa luokse
+    peittäin suomuisen alaruumiin,
+    vihreen välkkehen silmä luo,
+    imee itseensä, juo ja juo,
+     miehen katse kun uupuu uumiin.
+
+    »Tule, armas, jo vuoteeni vuottaa,
+     sun mieltäsi myöden ma muunnun,
+    läpi liekojen loistavan tien
+    kuin virta ma vien, minä vien,
+   'vedän kanssasi kultaista nuottaa,
+     sulle tuon unen ulpujen kruunun.
+
+    Katso, ihmisen onni se pettyy
+    kuni pettävi pilvien rusko,
+    elon laihoos yön rae lyö,
+    ja sammuvi kirkkainkin usko,
+     tuli lyö, kun on tummin yö.
+
+    Tule, kiidämme syin, sylityksin
+    alas välkkyvän tuikkiviin torniin,
+    näkinkenkäisen linnani luo,
+    alas hurjien hyrskyjen horniin,
+     nisänesteeni nuortuen juo!
+
+    Aja hulluja vaahtopäitä,
+     lumilaaksoja laineiden,
+    verin vietämme villejä häitä
+    veen vuoteilla velloillen,
+     veen väet punasimpukan sarviin
+    säveltulvia juoksuttaa,
+    tule unholan neitojen parviin,
+     lopun lauhean rakkaus saa!
+
+    Mihin toivot? Maan melun vaivaan,
+     joka korkeat kaihosi suistit?
+    Täällä löydät sä uuden taivaan,
+    täällä löydät sun ihmeittes maat,
+    täällä uuden uskon sa saat,
+    täällä muuttuvi mieli ja muisti,
+     täällä kanssani kaikki sä jaa'at!»
+
+    Näkinneitonen, sumusilmä,
+    vetten valtoihin viekoittaa,
+    liukuu, loiskaa ja kaulaa kastaa,
+    mies on vaiti ja vihdoin vastaa,
+     syiden salvat kun laukeaa:
+
+    »Jo ma mittasin ajan pohjaa,
+     aika vierii kuin virta pois,
+    ei mua kohtalo onneen ohjaa,
+    arvoitusta kuin kaikki ois,
+    elo rannaton, tyhjä yö,
+     yksin yössä vain sydän lyö,
+    hetket heittää ja tunnit takoo,
+    elon virta vain sakoo, sakoo
+    kaiken kurjuutta kuvastain,
+     taivaan tähdet ei rauhaa anna,
+    maa ei lastansa lepoon kanna,
+    levon laulavat viileet veet,
+    sovituksien syvänteet,
+    tomun turhan ne saavat pestä
+     elon erheistä, joit' en kestä.
+
+    Käteen kättä en saanut liittää,
+     toista onnest' en saanut kiittää,
+    sainko ees vihan suurta voimaa
+    pahaks tulla ja saada soimaa,
+    hyvä olla ja olla heikko,
+     olla enkeli taikka peikko.
+
+    Mitä etsin?? En itseäin.
+     Tyhjää kaikki on, mitä näin,
+    mitä toivoin ja mitä hain,
+    mitä nautin ja mitä sain,
+    ilo ylinnä yöhön haihtuu,
+     vuodet vaivojen vuosiin vaihtuu,
+    häilyy maan elon herkkä vaaka,
+    katsoo kaikesta totuus raaka,
+    raain nähtynä liian varhain,
+     nuori kuolema kuolo parhain.
+
+    Lietkö lempo, mi vellot veessä,
+     nyt kai seison ma surman eessä,
+    nyt kun tuska on täysin, ylin,
+    avaat armaana mulle sylin,
+    veit jo voimani, sait jo voiton,
+     kuulen surmasi sorjan soiton,
+    virran vaahtona mua vie,
+    avaa arvoitusten tie,
+    sinun helmaasi tahdon hukkua,
+     alle aaltojen tahdon nukkua.
+    Näkinneitonen, mahdit maan,
+    olen armaasi ainiaan,
+     kaiken, kaikki nyt kanssas jaa'an!»
+
+
+
+
+UNETAR.
+
+
+    Unetar, utuinen impi;
+     soita simapillilläsi,
+    humahuta huilullasi,
+    ei tule uni minulle
+    surullisen suun etehen!
+     Nouattele, souattele
+    pehmoisilla patjasilla,
+    heiluvilla höyhenillä
+    yksin yössä makoamasta,
+     valitellen valvomasta,
+    leijaella, liijätellä,
+    unten leikeissä levätä,
+    niin sinulle sirotan
+    kaikki kullat kirstustani,
+     kaikki ristit rinnoiltani,
+    joista siltoja sipaiset
+    kulkea kuutamon pihoilla,
+    kultaisilla kartanoilla,
+     ilman impien iloissa!
+
+
+
+
+PAKKANEN, PUHURIN POIKA.
+
+
+    Pakkanen, puhurin poika
+    läksi lumilinnastansa,
+    alta tuiman tunturinsa,
+    jäitä, jänkiä ajaen
+     puikahutti porollansa.
+
+    Satasarvi kuuraa kiilsi,
+    suuret silmät tulta tuikki,
+    pärskyi sieraimet savuten,
+    yltä taivahat tulessa
+     pohjanpalon suihkeet suikki.
+
+    Pakkanen, puhurin poika
+    tuuleen työnsi jäiset ohjat,
+    missä henki, hyytä huokui
+    kintaillansa nurkkiin nuiji,
+     paukkui kaikki taivaanpohjat.
+
+    Uinui metsät usvissansa,
+    armas päivä varjoon vaipui,
+    Tuonen tarhain takamaille,
+    viluviimain vinkuessa
+     himerrykseen hiljaa haipui.
+
+    Kuului kohu korven puissa,
+    kylmät tähdet vastaan vilkkui,
+    riekot pensailta putosi,
+    pakkanen, puhurin poika
+     ilmaan iski sekä ilkkui:
+
+    »Kodat kaasin, kaasin kansan,
+    turman tiuvut soivat vyössä,
+    jäähtyi jättein uhriliekit,
+    sammui tulivuorten tuprut,
+     yksin tähdet tuikkii yössä.
+
+    Satapäisen sodan nostan,
+    valon vien ma auringolta,
+    alennan ikiajoiksi;
+    kaikki luotu, luomatonkin
+     ammottavi autiolta.»
+
+    Pakkanen, puhurin poika
+    iski vitsoin viluvarsaan,
+    ajoi suven seutuville,
+    kedot kuurtui, kukat kuihtui,
+     kun loi kaikkeen katseen karsaan.
+
+    Valotta valitti kansa,
+    piili pahan tuhotyötä,
+    katsoi auringon aloja,
+    luullen maailman menneheksi,
+     itkien ikuista yötä.
+
+    Pakkanen, puhurin poika
+    kiihtyi yhä korkeemmalle,
+    taivaan taivalta samosi,
+    riistääksensä riemun tähdet
+     tunturinsa tuskan alle.
+
+    Silloin kuului kuin suhina,
+    suuri soitto etelästä,
+    taivaalle tuli valahti,
+    poro säteitä sävähti,
+     valo pilkki pimeästä.
+
+    Aurinkoinen, aina armas
+    päilyi pilvivaunuissansa,
+    ajoi aamunsa alussa,
+    hohtavassa huomenessa
+     hoputellen hevostansa.
+
+    Rusoitteli raukeet rannat,
+    tunturit tulessa väikkyi,
+    meri murtui, jäät jysähti,
+    suli salvat, luonto lauhtui,
+     poron peikonsilmät säikkyi.
+
+    Ajoi Päivä avaruutta,
+    sinkui säde noidannuoleen,
+    pakkanen pahasti parahti,
+    ponnahteli pulkassansa,
+     käänsi poron pohjan puoleen.
+
+    Pelkäsi pakkanen paloa,
+    kiihtyi kiivas kilpajuoksu,
+    paasihin pulkka kiahti,
+    lehdot lehtensä levitti,
+     tulvi kevätkukkain tuoksu.
+
+    Ulvoi kaikki paimenkoirat,
+    päivään pyrki kodan sauhut,
+    heräsi hämystä kansa,
+    hieroi silmistä unensa,
+     kaikki talven kuolon kauhut.
+
+    Pakkanen, puhurin poika
+    kuuli vaunut viereillänsä,
+    päivä poltti selkäpuolta,
+    vilun valta kiskoi kintaat,
+     päästi peskin pinteistänsä.
+
+    Pakkanen, puhurin poika
+    tunsi kulun kuumemmaksi,
+    ruoski raipoilla poroa,
+    tunsi tuhonsa tulevan,
+     aikansa nyt ankaraksi.
+
+    Muisti nyt emonsa enteen,
+    ettei taakseen tuijottaisi,
+    muuten sulaisi sineksi,
+    huurun hahmoksi hajoisi,
+     päivän orja olla saisi.
+
+    Paulat jalkaansa pujotti,
+    kyyristihe pulkan pohjiin,
+    vimmoin vinkui ja vihelsi,
+    poro polki, jotta joutui,
+     talven poika tarttui ohjiin.
+
+    Niihin kaikki ilmat iski,
+    aurinkoiset valon vahdit,
+    pyörät takana tärisi,
+    paha poikiaan manasi,
+     mut ei tulleet mustat mahdit.
+
+    Näki tutut tunturinsa,
+    aurinko jo ajoi rinnan,
+    paha pakkanen pakeni,
+    paukautti, pamautti,
+     laski läpi lumilinnan.
+
+    Päivän poika peitsellänsä
+    pylväsportin paatta väänsi,
+    linna liikkui, maa vapisi,
+    ulvahteli surman ukset,
+     päivän poika tieltä käänsi.
+
+    Ajoi hiljaa hyrähdellen
+    avaruuden aavikoita
+    valkeassa vaunussansa,
+    ilman immet ilakoiden
+     kaiuttivat kanteloita.
+
+    Pakkanen, puhurin poika
+    kuuli, kuinka soitto hukkui,
+    helkkyi kiitäin avaruuteen,
+    väsyneenä vuoressansa
+     viluvuoteellensa nukkui.
+
+    Mutta laakson laulut soivat,
+    viserrykset viitain alta,
+    rinteet riemuhun remahti,
+    korkeuden kunniassa
+     päilyi päivän voiton valta.
+
+          Ullanlinnassa, helmik. 1917.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77724 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..7813a7c
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77724
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77724)