diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77649-0.txt | 6146 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 6162 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77649-0.txt b/77649-0.txt new file mode 100644 index 0000000..0d3c51e --- /dev/null +++ b/77649-0.txt @@ -0,0 +1,6146 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77649 *** +language: Finnish + + + + +AAMUSTA ILTAAN + +Romaani + + +Kirj. + +REINO RAUANHEIMO + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1930. + + + + +AAMU + + +1. + +Ei voinut sanoa tarkalleen, kuka Hietalan väestä ensiksi heräsi, sillä +jo hyvin varhaisesta lähtien he olivat silloin tällöin havahdelleet, +mutta kääntäneet kylkeä, vetäneet lattialle valuvaa peitteen kulmaa +ylemmäksi kainaloon — selkäpuolen kuitenkin jäädessä paljaaksi — ja +sitten torkahtaneet taas. Itse talo nimittäin oli pahimmalla paikalla, +joten kaikenlaisia herättäjiä kulki sen ikkunoiden ohi jo varhaisesta +aamuyöstä. Tai oikeammin niitä kulki aina, sillä toiset menivät vasta +nukkumaan lopettaakseen eilisen, perjantain, kun toiset jo olivat +heränneet lauantaihin. Hietalat nimittäin asuivat pahimmoilleen siinä +risteyksessä, missä kaksi esikaupungeista ja maalta tulevaa isoa +pääväylää kohtaavat toisensa laitakaupungin ensimmäisten kivitalojen +ja tehtaan kohdalla. He asuivat keskimmäisessä huoneistossa siinä +vanhassa, pienessä puutalossa, joka oli vielä pysynyt paikallaan, +vaikka ympärille oli jo joka puolelle noussut korkeita kivimuureja. Ja +näytti siltä kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin tuo puutalo +saisi siirtyä pois tieltä, ennenkuin isommat rakennukset rutistaisivat +sen väliinsä. + +Niinkuin sanottu, kulki heidän ikkunansa alitse kaikenlaisia +herättelijöitä. Muutamat vasta valoisan aamun aikaan nukkumaan menneet +nuoret miehet purkivat sisuaan nurkassa olevalle vesirännille. Mutta +vaikka voimia olikin, eivät he saaneet sitä lyödyksi ruttuun, vaan +rämähtelemään vain. Sitten ulvahti ohi ajava auto juuri ikkunan +kohdalla huutaen tietä rämisevillä rattaillaan istuvalta maalaiselta, +joka jo näin varhain ajoi lihakuormaansa tarkastuslaitokselle. Ohitse +vyöryi jonkin liikkeen kuorma-auto, vieden kukkuralastillisen tavaraa +maaseudun haarakauppaan. Pian sen jälkeen tulivat raitiovaunutkin, ja +silloin oli kaikkien jo herättävä. + +Ensiksi kiepahti pystyyn keittiön sängyssä nukkuva äiti, Jenny-rouva, +ja sipsutti ikkunaan katsomaan, millainen ilma oli ulkona. Hän oli +kyllä kuullut yöllä pientä ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, peläten +ilmojen taas kääntyvän rumiksi. Mutta vaikka maa olikin märkä, oli +taivas kuitenkin kirkas. Vaikka näin ukkosen jälkeen ei kenties +tulisikaan kovin kuuma päivä, ei onneksi sentään satanut, ja kauppa +torilla kävisi taas hyvin. + +Hän asetti teeveden tulelle ja sen kuumetessa alkoi pukeutua, liikkuen +koko ajan hiljaa, ettei toisessa sängyssä nukkuva tytär heräisi. +Joka kerran hänen käydessään hellan luona kastuivat hänen jalkansa +vesilätäkössä ja lattialle tuli kävellessä hauskoja, pieniä, lyhyitä ja +leveitä jalkapohjan kuvia kaikkine varpaineen. Vesijohtoputken ruuvi +oli nimittäin päässyt höltymään ja siitä öisin vuoti — ei tosin paljon, +mutta kuitenkin sen verran, että joka aamu oli lattialla pieni lätäkkö, +josta Jenny-rouva levitteli varpaittensa kuvia ympäri kulunutta +korkkimattoa. Pukeuduttuaan hän suki hiuksiaan, huomasi kellon olevan +jo paljon, meni kellariin, täytti valkoiset, kumipyöräiset torikärrynsä +jäätelökuutioilla, soodapulloilla, hedelmillä ja tupakalla ja työnsi +kärryt jo valmiiksi portaiden viereen odottamaan lähtöä. Takaisin +sisään palatessaan hän eteisessä kompastui keskelle lattiaa jääneeseen +jakkaraan ja sai kuhmun polvensa alapuolelle. »Kehno kaikkiaan! Minä +poltan tuon mööpelin!» hän kimmastui, sysäten jakkaran nurkkaan, mutta +leppyi kuitenkin heti nähdessään teeveden jo kiehuvan. Oikeastaan +häntä ei suututtanutkaan niin paljon itse kuhmu ja kipu, vaan kolina, +jonka hän luuli herättävän tytön unestaan. Ja tytön piti saada nukkua +rauhassa, jotta viimeinkin virkistyisi ja voimistuisi. + +Teen juotuaan äiti hommautui lähtemään torille. Ovea sulkiessaan hän +tahallisesti viivytteli, mietiskellen ja tarkkaan lukien moneen kertaan +nimen Hietala. — Viime majanmuutossa oli oikea kilpi kadonnut ja nyt +oli poika asemalla tai jossakin kahvilan eteisessä stanssannut nimen +pieneen peltilevyyn ja lyönyt sen nupinauloilla koristukseksi oveen. + +Pistettyään avaimen piiloon seinän vuorilaudan ja kivijalan väliin +äiti tarttui kärryjen aisaan ja lähti. On vaikea arvailla, mitä hän +mahtoi ajatella, kun nuoret jäivät kaikessa rauhassa nukkumaan kotiin +ja hän sai — ja oli saanut kymmenen vuoden ajan miehensä kuoltua — joka +kesäaamu työnnellä torikärryjä. Mutta mitäpäs hän siitä tuumimaan, +olihan hän jo tottunut. Ja jos jotakin tuumikin, niin kai vain sitä +hienon hienoa toivonkipinää, että mitähän, jos hänen takaisin kotiin +palatessaan asiat olisivat muuttuneetkin jollakin tavoin paremmiksi +kuin eilen. Ehkäpä tytär saisi jostakin kunnollisen paikan ja +pojanvetelys alkaisi itsestään miehistyä. + +Toisena heräsi Liisa, joka oli kyllä unen läpi kuullut äitinsä +puuhailut ja menon, mutta oli nukahtanut sitten jälleen. Uudestaan +hänet herätti paljaalla kaulalla ja rinnalla kävelevä kärpänen. Kun hän +ajoi sen pois, potki se hetkisen kuluttua itseään taas irti tukasta ja +oli mennä toiseen korvaan. + +Liisa istui hiukan äreänä sängyssä polvet pystyssä, kädet polvien +ympärillä. Kun silmät eivät pysyneet auki, painoi hän päänsä polvien +nojaan ja torkkui siinä. Mutta tyytyväisenä hänkin totesi puoliverhojen +yläpuolelta näkyvän taivaan kirkkaaksi. Hyvä oli, tänään pitikin lähteä +kiertelemään kaupungille! + +Hellan päällä teekannun nokassa näkyi vielä hienon hieno höyryjuova: +siis kuumaa vielä. Hän nousi, yöpaita tuskin polviin ulottuen, hihat +liian lyhyinä ja edestä napit poissa, niin ettei se pysynyt kiinni. +Toinen käsi oli vielä nukkumisesta puutunut, mutta hän verrytteli sitä, +otti kaapista kupin, kaatoi teetä, istuutui pöydän ääreen, veti verhot +sivulle, niin että saattoi nähdä pihalle, ja alkoi hitaasti juoda +teetään. Lievä, kesken unen heräämisestä johtunut ärtyneisyys alkoi +sulaa, mutta tilalle tuli huoli. + +Tämän heidän keittiönsä ikkuna oli pihan puolella. Eivätkä koko talossa +olleet ovetkaan kadun puolella, vaan eteisineen juuri pihan puolella, +niinkuin pikkukaupunkienkin puutaloissa. Nyt näkyi jo viereisistäkin +asunnoista tulevan väkeä, tehtaalaisia, jotka vielä unisina, +silmäluomet nukkumisesta pöhöttyneinä ja raskaina, mutta kuitenkin +tyytyväisen näköisinä katosivat leveästä portista kadulle. Kadulla +olikin jo paljon väkeä liikkeellä. Ja juuri heidän porttinsa kohdalle +oli ilmestynyt kadunkorjaajien savuava asfalttikattila. + +Niin menivät toiset, mutta Liisa oli jo puolen vuoden ajan jäänyt +joka päivä kotiin muiden lähtiessä. Heti uudenvuoden jälkeen hän +oli sairastunut, maannut jo välillä hyvinkin heikkona ja vasta nyt +tällä kuulla alkanut jälleen voimistua. Mitään kipuja ei kyllä ollut +enää pariin viikkoon, mutta voimat olivat niin poissa, että heti, +kun vain nousi pystyyn, alkoi pyörryttää. Salaisesti Liisa alkoi jo +pelätä, että pitkä sairaus ja heikkous olisivat kenties lyöneet vian +jo hänen keuhkoihinsa. Hän pelkäsi sitä, mutta ei puhunut. Toista +viikkoa, pahimman heikkouden mentyä, hän oli opetellut kävelemään, +vähän kunakin päivänä. Äiti oli mukissut vastaan ja käskenyt nopeasti +takaisin sänkyyn, mutta hän oli, oikein itsekään uskomatta, vakuuttanut +heikkouden johtuvan vain siitä, kun oli niin kauan maannut pitkällään. +Joka päivä hän oli kävellyt yhä kauemmin, pistäytynyt jo eilen +ulkonakin, mutta tänään hän olisi ensi kerran koko päivän pystyssä, +pukisi jo kerrankin kunnollisesti päälleen ja alkaisi tiedustella +itselleen paikkaa. + +Jollakin merkillisellä tavalla hänet oli sairastuttuaan jätetty +paikattakin: vaikka he nimenomaan olivat johtajan kanssa sopineet, että +Liisa pääsisi tervehdyttyään takaisin, oli kai joku pikkusatraappi +mennyt omin päin täyttämään paikan uudestaan vakinaisesti — tietysti +jonkun henkilökohtaisen tuttavansa eduksi. Liisa ymmärsi nyt johtajan +olevan pahassa ja ikävässä välikädessä eikä olisi kernaasti enää +mennytkään selvittämään asiaa, jos vain olisi hiukankin mahdollisuuksia +päästä johonkin muualle. Kun jaksaisi odottaa talveen asti, niin +kyllä hän tietysti saisi työtä vaikka kuinka paljon. Mutta ainakin +syyspuolelle oli saatava jokin tilapäinen työ, sittenhän voisi ruveta +edelleen tiedustelemaan parempipalkkaistakin. + +Tämä hänen sairastumisensa oli tehnyt suurta vahinkoa koko perheen +pienille tuloille. Se vähän, mitä hän oli saanut säästetyksi, +oli mennyt hyvin pian. Äiti sai niin vähän kokoon jäätelöllään +ja hedelmillään. Veli ei tuonut kotiin mitään, kun ei ollut +mitä tuodakaan. Edellisen asunnon vuokrakin oli käynyt jo niin +ylivoimaiseksi, että oli pitänyt kesken vuotta muuttaa tähän +pienempään. Ja paljon muitakin oli äkkiä tulleen puutteen merkkejä, +jotka Liisan työssä ollen eivät olisi tulleet kysymykseenkään: joskus +saattoi ruokakin jäädä niin huokeaksi, ettei ollut muuta kuin kastaa +hapanleipäpalaa sillipurkin pohjalle jääneessä maustevedessä ja tyytyä +siihen. Äiti varsinkin oli ollut koko ajan huolestunut. Hän koetti +kantaa laatikostaan tyttärensä vuoteen viereen edes hedelmiä, mutta +tämä jätti ne aina syömättä, tietäen hyvin, miten kireällä äiti oli +aina silloin, kun hedelmälasku oli maksettava kauppiaalle. + +Pieni, himmentynyt peili oli ikkunan pielessä. Ikkunasta tuleva vino +valo veti uurteet Liisan nenän juureen. Ne olivat ilmestyneet siihen +näiden viime kuukausien aikana. — Kun etusormi hiljaa kulki niitä +pitkin, ajatteli hän kuin syrjästä itseään katsellen ja säälitellen: + +»Voi meitä, Erkki parka!» + +Nii-in. — Joka päivähän Liisa oli ajatellut ja tuskaillut sitä +samaa. Puoli vuotta näkyi olevan nuorelle naiselle aivan liian lyhyt +aika vieraantumiseksi, varsinkin kun ero Erkistä oli tullut niin +väkivaltaisesti. + +Hän veti sormiaan liian pitkäksi kasvaneen, jouhimaiseksi oienneen ja +rasvankiiltävän tukkansa läpi. + +»Niin niin, poika parka. Eihän meillä ollut helppoa silloin, mutta +parempi ei totisesti ole nytkään!» + +Kuka oli Erkki? — Kirurgilla oleva kandidaatti, jonka Liisa oli +tuntenut jo pari vuotta. Vasta viime kesänä he alkoivat olla enemmän +yksissä, molemmat kaupungissa kesäänsä viettävät ihmisparat. Kun he +hyvin täydensivät toistensa seuraa kesäisillä matkoilla, tottuivat +he pian liiankin paljon siihen. Ja toistensa tapaaminen, mikä ennen +oli ollut vain sunnuntainen huvi, tuli vähitellen jokapäiväiseksi +tottumukseksi. Kaikki arki-illat kuluivat uiden, purjehtien tai +kanoottia meloen. Silloin kaikki se, minkä tavallisissa oloissa +vain tiesi, mutta jonka nyt uimatrikoot aavistellen paljastivat, +lähensi heitä, vaikkakin hyvin huomaamatta ja luottamuksellisesti. +Sunnuntaisin he saattoivat autobussissa kadota jonnekin maalle, milloin +minnekin vaaran liepeelle. Ja kun he olivat silloin aina kahden, +kuin kahden koko maailmassa, alkoi heidän yhdessäolonsa tuntua aivan +luonnolliselta. Ja luonnollistahan se olikin, eikä ahdasmielisinkään +olisi voinut syyttää heidän katselevan toisiaan miehenä ja naisena, +vaan pelkästään kahtena ihmisenä, joilla myöskin oli täysi oikeus +kuluttaa aurinkoiset lepopäivänsä parhaimmalla tavalla, vaikka he +nyt sattumalta olivatkin mies ja nainen. Mutta sitähän, jumala +paratkoon, ei ole saanut koskaan pitää esteenä, jos muuten katsottiin +toistensa seuraa niin hauskaksi, että siinä saattoi viipyä kokonaisen +sunnuntaipäivän. + +Mutta syksyllä, kun heidän piti viettää kaikki iltansa muiden ihmisten +katseiden piirissä, tanssiaisissa ja ravintoloissa, alkoi kaikki tuntua +ikävältä tuon kesäisen vapauden jälkeen, yhdessäolokin. He eivät oikein +tunteneet viihtyvänsä missään muiden ihmisten joukossa. Ja joka kerran, +kun tuo ikävä tapasi, heidän oli pakko paeta olemaan kahdenkesken. Ja +mikä merkillistä, silloin he molemmat tunnustivat salaa itselleen, +että ikävän syynä olikin juuri se, etteivät he saaneet olla rauhassa +ja että he olivat kai silmittömästi rakastuneita. Nyt, kun heidän +ympärillään ei ollut enää hiljainen metsä ja sen alla hietikkoranta, +vaan ainoastaan vuokrahuoneen rumat seinät ja kalusto, joutuivat he +sitä enemmän ja liian paljon huomaamaan toisiaan ja katsomaan liian +syvälle toisen sisään. Ja niin tuli vähitellen eteen se, mitä Liisakin +oli salaa pelännyt ja odottanut, mutta sitten itki, ja jota Erkki ensin +piti vahvimpana siteenä heidän välillään, mutta huomasi myöhemmin +ottaneensa sen jokapäiväiseksi oikeudekseen. + +Pitkä talvi alkoi ja jatkui, niinkuin oli alkanutkin. Nyt yhteiset +illat päättyivät säännöllisesti jonkinlaiseen epämääräiseen +turtumukseen, niinkuin aina liian nopeasti viilennettyjen tunteiden +jälkeen. Yhä useammin tuli keskustelu naimisiinmenosta, ja varsinkin +Liisa piti sitä silloin ainoana luonnollisena ja kuin itsestään selvänä +päätöksenä heidän pitkäaikaiselle yhdessäololleen. Mutta vaikka Erkki +olikin siitä viittaillut jo varhemmin, silloin, kun Liisa ei vielä +puhunut mitään, ja vaikka tuntui siltä, että se todellakin olisi +ainoa ja oikea ratkaisu, ei Erkki nyt puhunut siitä enää muulloin +kuin tytön muistuttaessa asiasta huolestuneena — ja silloinkin vain +lyhyesti. Ja vähitellen hän tuli yhä välinpitämättömämmäksi, joskus +kiusaantuneeksikin ja sanoi silloin tavallisesti vain: + +»Niin, täytyyhän tässä siitäkin päättää. Mutta kun nuo peijakkaan +työtkin ovat vielä kesken!» + +Pian sen jälkeen Erkki kertoi lukuaikanaan velkaantuneensa niin paljon, +että hänen täytyisi ensin päästä käsiksi kunnollisiin tuloihin ja saada +pois velat niskoiltaan, ennenkuin voisi ajatella naimisiinmenoa ja +perhettä. + +»Ajattele nyt, Liisa! Minä voisin yhtäkkiä kuolla. Mihin sinä silloin +joutuisit sadantuhannen markan velkojen kanssa, etenkin, jos olisi +vielä lapsiakin?» + +»Minä kykenen joka päivä saamaan puoli tusinaa sellaisia paikkoja, +joista maksetaan yli kaksituhatta kuussa. — Päätä, mitä tahdot, mutta +tällaisenaan tämä ei saa jatkua!» + +Erkki tuntuikin murahtavan kuin myöntymykseksi, mutta ennen pitkää +hänen enonsa, joka kuulemma oli Erkille lukurahat lainannut, oli +sanonut, ettei sisarenpoika saisi päätäpahkaa ajatella perhettä, +ennenkuin olisi itse valmis ja velka kuitattu ainakin puoleksi. +Sillä jos niin kävisi enon kiellosta huolimatta, täytyisi enon saada +alkuaikoina Erkin joka ainoa ansaitsema penni, ettei olisi sitä +vaaraa, jotta velka kenties jäisikin kuittaamatta ja enon omat lapset +joutuisivat siten kärsimään toisten tyhmyyden vuoksi. + +Mutta Liisa ei unohtanut asiaa silloin, kun näytti välttämättömältä +muistuttaa Erkkiä siitä. Silloin astui Erkin työ etualalle: täytyihän +hänen sentään ajatella työtäänkin ja eteenpäinmenoa eikä lurvailla aina +iltojaan joutilaana. He voisivat tavata aivan hyvin harvemmin, silloin +kuin Erkki päivällä soittaisi. — Ja soittihan hän, mutta ei aina +silloin, kun Liisa olisi tahtonut ja toivonut, ja vain silloin, kun +itse sattui olemaan sillä tuulella ja piti Liisan seuraa tarpeellisena. + +Suhde tuli yhä kierommaksi. Liisa oli tietysti huolissaan, mutta +yhä antautuva ja uhrautuva, uskoen edelleenkin kaiken päättyvän +hyvin. Erkki oli usein ärtyisä, selittäen syyksi liiallisen työn, +lyhytsanainen, kuuma ja vaativa. Ja kun kaikki näin pingoittui, +yhdessäolo tuli vain määräaikaisen tyydytyksen etsimiseksi ja entinen +vapaa, huoleton olo toisen ajatusten vakoilemiseksi, silloin Liisa +huomasi jo liian usein tuijottavansa yhteen paikkaan ja huokaavansa: +»Voi hyvä isä, mitä minä teen!» + +Silloin hän katkaisi kaiken. Muutenhan se teki kipeää ja hän itsekin +ihmetteli päätöksensä lujuutta, mutta omatunto kuitenkin rauhoittui. +Erkki kyllä usein murisi puhelimessa, kun Liisa ei sanonut joutavansa +tapaamaan, mutta näkyi sitten ymmärtävän Liisan kiellon tarkoituksen, +alkoi uskoa hänen päätöksensä voimaan ja lukuisten turhien yritysten +jälkeen nolostui asian käänteestä ja lakkasi soittamasta. Pian sen +jälkeen Liisa sairastui, ja niin he katosivat kokonaan toisiltaan. + +»Erkki parka, ei meillä ole sen helpompaa nytkään!» + +Puoli vuotta näkyy olevan liian lyhyt aika nuorelle naiselle +ensimmäisten kokemusten unohtamiseen... + +Sen Liisa myönsi vielä tänäkin aamuna, mutta kuitenkin juuri tänään +hän ensimmäisen kerran uskoi senkin, että hän on pian pääsevä siitä +muistosta ja että hän päästyään jälleen maailmaan ja elämään kykenee +juurimaan itsestään pois kaiken sen ikävän muiston, millä kaunis ja +herttainen kesä oli hukutettu ikävään talveen. Hänen ei tarvitsisi sitä +ajatella enää; korkeintaan saattaisi Erkki omassa mielessään kerskua +voittaneensa ja saaneensa hänet. + +Aluksi oli Liisalla ollut kova tuska vapautua pitkäaikaisesta +tottumuksesta. Väliin se poltti tuskana, hän puristi kädet nyrkkiin +rintojen päälle ja koetti pidättäytyä tarttumasta puhelimen +kuulotorveen. Ja kun hän viimein huomasi voittaneensa kaiken ja +voivansa vaikka alkaa kaiken yhtä kirkkaana ja huolettomana kuin ensi +kerrallakin Erkin kanssa, silloin kääntyi sairaus kaikkein pahimmaksi +ja sen mukana tuli uusi huoli: köyhyys. Hän pelkäsi, että Erkki +voisi tulla joskus tapaamaan yllättäen, näkisi, missä oloissa perhe +oli, ja sitten taas häviäisi pettyen tai päinvastaisessa tapauksessa +tuntisi iloa, että kaikki oli päättynyt juuri siten. Hän pelkäsi Erkin +hakevan entistä siroa, hyvin pukeutunutta ja edustavaa naistaan ja +sitten näkevänkin vain esikaupungin kurjimmassa huoneistossa asuvan ja +rikkinäisen ja pinttyneen peitteen alla, hiestä tummuneiden lakanain +välissä makaavan keltaihoisen entisen tyydyttäjänsä. Silloin voisi +tuo mieskin kenties tulla jonkinlaiseen katumukseen ja saattaisi kuin +armonlahjana lähettää hänelle jälkeenpäin viisikymmentä markkaa entisen +yhdessäolon muistoksi... + +Ei, sitä häpeää ei tulisi tapahtumaan! Hänen oli mitä pikimmin päästävä +takaisin entiseen — ei loistavaan, mutta kuitenkin toisten veroiseen +elämään, muutoin tässä iankaikkisesti surressa hänestä ei voisi +tullakaan muuta kuin puolinälkäinen ja risainen riepu! + +Liisa pyörähti kiivaasti ympäri, kiskoi yöpaidan päältään ja alkoi +pukeutua. Nyt ainakin oli varmaa, ettei hän hellittäisi, ennenkuin +saisi työtä vaikka piikana ja sadan markan palkalla. + + * * * * * + +Kamarista kuului mutinaa. Siellä olivat siis jo hereillä Liisan +nuorempi veli, kahdeksantoistavuotias Tauno, ja tämän toveri ja talon +vuokralainen, monttööri Vareinen, jonka Tauno vieraille tavallisesti +esitti insinöörinä. Tauno itse oli henkisesti heiveröinen ja juureton +miehenalku. Hän oli hiellä ja tuskalla selvinnyt pari vuotta sitten +viidennestä luokasta, mennyt sitten puotipöydän taa, muutellut ja +heittelehtinyt paikasta toiseen pysymättä kiinni yhdessäkään. Suurimman +osan aikaansa hän kuitenkin oli paikatta — niinkuin nytkin — syytellen +aina jälkeenpäin esimiehiään puolueellisuudesta ja työtovereitaan +etuilemisesta. Sen vuoksi hänen oli muka mahdoton olla siinä ja siinä +paikassa. Mutta äiti ja Liisa alkoivat vähitellen havaita, ettei syy +ollut siellä, vaan pojassa itsessään, joka oli mahdoton tarttumaan +lujin ottein mihinkään työhön. Hän vain kulki ympäri, ties' missä +sakissa, mutta omien puheittensa mukaan kuitenkin urheilukentällä. +Melkein joka ilta hän kyllä kehui taas tehneensä kauppoja, milloin +vaihtaen kellon, valokuvauskoneen, vanhan talvipalttoon tai sitten +myyden ne kokonaan. Ja joskus hänellä saattoi olla jätteenä hiukan +rahaakin. Tavallisesti juuri silloin, kun vuokran tai muitten +suurten maksujen jälkeen äiti oli aivan pennitön, tuli Tauno illalla +hieman tärkeänä äidin luo ja tosissaan selitti itseltään liikenevän +parikymmentä markkaa. Samalla hän sanoi, että hänellä oli hiukan +toiveita saada huomenna uusi paikka, joten hän pian voisi maksaa +äidille enemmänkin ruuastaan ja asunnostaan. Äitiä kyllä liikutti tämä +lapsellinen huolenpito, varsinkin kun Tauno muuten kohteli äitiään +hyvin ja koetti lohdutella sillä huomisella. Mutta vähitellen äidin +usko siihen huomiseen katosi ja usko koko poikaan itseensäkin. Ja kun +hän alkoi viittailla pojalle varmemmista ja säännöllisemmistä tuloista +kuin kellokaupoista, selitti poika aina yhtä valoisana, että hän +kyllä hoitaisi vielä omat osakkeensa ja korvaisi kaiken kaksinverroin +takaisin. Ja niin ei toinen voinut kovin ankarin sanoin moittia häntä +toimettomuudesta, vaan toivoi vieläkin. Ja Tauno pysyi hyvänä: kotona +ollessaan tarjoutui aina hakemaan puut, jopa lakaisemaan lattiatkin. +Eikä ollut siis ihme, jos äiti Liisan hyökkäillessä usein puolusteli +poikaansa ja selitti tämän olevan hyvän miehenalun, tosin kyllä +heikkoluonteisen. Liisan mielipide oli taas se, ettei Taunossa ollut +ainesta edes pahaan, jos ei hyväänkään. Hän oli yksinkertaisesti niin +tarmoton, ettei hänestä — ikävä kyllä — saisi edes paholaista, kun ei +saanut enkeliäkään tekemälläkään. + +Viikko sitten oli Tauno muutamana iltana kotiin saavuttuaan tuonut +äidille parisataa markkaa, selittäen saaneensa väliaikaisen +varastomiehen paikan jossakin ja ottaneensa jo viikon palkankin +etukäteen. Sinä iltana oli tässä pienessä huoneistossa pieni +toivonkipinä ja varsinkin sitä seuraavina päivinä, kun Tauno nousi +aamuisin ylös muiden kanssa ja puuhakkaana läksi työhönsä. + +Mutta kuinka ollakaan, oli äiti eilen, perjantaina, mennyt +»Puisto»-kahvilasta ostamaan tupakkaa, kun ne olivat äkkiä loppuneet +hänen pikkukaupastaan. Eikös Tauno istunutkin siellä kaikessa rauhassa +vieraiden jätkämiesten kanssa korttia pelaamassa ja nähtävästi vielä +maistaneena. Ensin hän koetti livahtaa piiloon, mutta selittikin +sitten, että varastossa olivat äkkiä työt loppuneet nyt kesken päivän. +Ja vasta illalla, kun tavaraa tulisi lisää, heidän oli määrä tehdä +sisään sama aika. — Mutta äidin epäluulo oli herännyt, hän haki +puhelinluettelosta, kyseli ja tiedusteli Taunon mainitsemaa liikettä +— ja loppujen lopuksi selvisi, ettei sellaista ollut koko Helsingissä +olemassakaan, tuskinpa vain koko maailmassakaan. Ja »Puisto»-kahvilan +tarjoilijattarelta äiti kuuli, että Tauno oli istunut siellä kaikki +muutkin päivät eikä vain eilisen. — Koko eilispäivään ei miekkosta +ollut näkynyt, jotta Jenny-rouva olisi voinut ruveta keskustelemaan +paikka-asiasta. Poika oli tullut vasta puolenyön jälkeen kotiin yhdessä +Vareisen, tämän heidän vuokralaisensa kanssa. Mutta tänään hän ei +kyllä totisesti pakoilisi koko päivää, sen oli Jenny-rouva päättänyt +itsekseen. + +Mutta asia oli niin, että Tauno oli istunut eilisen, kuten kaikki +muutkin illat »Puistossa». Ja hänen ansionsa siellä olivat olleet +samat kuin ennenkin: biljardissa hän voitti hieman, parille tuttavalle +hän juoksi seuraavalta kadulta hakemassa puolikkaan kanisterin +kummallekin, otti kymmenen markkaa hakupalkkaa, sillä se oli hänen +taksansa, ja sai pari pientä ryyppyä kaupanpäällisiksi — sekin vanha +tapa. Kun kahvilasta itsestään ei tarjoiltu sekoituksia, saattoi pojan +päiväansio monesti tällä tavoin nousta useihin kymmeniin. Ainaisesta +kahvilassa istumisestaan hän oli saanut tittelikseen kahvilalordi, +vaikka häntä edessäpäin useimmiten sanottiinkin vain lordiksi. Ja kun +kahvilanomistaja ei joko huomannut hänen välittäjäntointaan tai ei +ollut sitä huomaavinaan, kun poika itse käyttäytyi siivosti ja piti +aina yllä biljardia, ei omistaja tämän pienen edun takia tahtonutkaan +ajaa häntä tiehensä. + +Mutta eilen illalla oli viimeinkin tullut pieni kahakka: +biljardihuoneessa oli juotu liikaa, joku oli pelannut väärin ja +Tauno oikoi sitä. Toinen kimmastui ja haukkui poikaa työttömäksi ja +rahattomaksi kahvilan loiseksi, jolla ei ollut muuta hommaa kuin istua +siellä ja pyrkiä kotivävyksi. Vareinenkin, tämä heidän vuokralaisensa, +oli puuttunut asiaan, ja rähäkkä kasvoi niin suureksi, jotta kaikki +piti ajaa pellolle. Siitä olivat Vareinen ja Tauno saaneet uuden +suunnitelman, joka heidän piti toteuttaa lähipäivinä. Mutta vielä nyt +aamullakaan he eivät tietäneet, että tuo heidän suunnitelmansa menisi +myttyyn jo tänään. + +Niin. Vareisestä puhuminen talonväen rinnalla on kai oikeastaan turhaa, +sillä hänhän oli vain vuokralainen. Mutta kun hän kerta kaikkiaan +oli sotkeutunut paljon yhteen perheen asioiden kanssa — tai oli itse +järjestänyt sotkeutumaan voi hänetkin vetää mukana niin kauan kuin +hän talossa olisi. Vareinen oli ollut perheen tuttava jo ennen tänne +muuttoaan: hän oli joskus käynyt Taunon vieraana. Sitten oli Tauno +esittänyt hänet heille asumaankin, Vareisen omasta pyynnöstä. No, +tilaa ei ollut juuri paljon, mutta tulot olivat tarpeen. Voisihan hän +asua Taunon toverina kamarissa ja Liisa muuttaisi sairasvuoteineen +keittiöön. Kun Liisan mieltä kysyttiin, pelkäsi tämä jo olevansa +äidille muutenkin liian suureksi rasitukseksi ja mielihyvin +muutti keittiöön, antaen siten puolestaan pienen mahdollisuuden +vuokratuloihin, kun ei voinut muuten auttaa. Eikähän Vareisestä +paljon vastusta ollutkaan: kun sai yösijan ja aamuteen, niin toi joka +kuukausi välttämättömät satamarkkaset ja vieläpä auliisti lainasikin, +kun tarvittiin. Mutta hänestä tuli perheelle oma kiusansa, ja tarina +lyhykäisyydessään on tämä. + +Liisan sairauden alkuaikoina ilmestyi Vareisen pää usein kamarinoven +rakoon ja hän kyseli Liisalta hermostuttamaan asti aina samaa: No +kuinkas tänään jaksetaan? — Eikö sitä pian nousta jo pystyyn? — +Eikös jo sopisi lähteä yhdessä tansseihin? — Liisa ensin vastaili +lyhyesti, mutta ajan oloon he saattoivat jo naurahdellakin. Ja paremmin +tutustuttua mies vaikuttikin paljon sivistyneemmältä kuin alku-ujouden +jälkeen. Hän muuttui muutenkin joustavammaksi, Liisa alkoi sietää hänen +välittömiä juttujaan ja tunsi Vareisen käynneissä jo vaihteluakin. +Hänestä olikin jo hyvä, että jollakin oli aikaa puhua hänen kanssaan, +sillä makaaminen koko päivän yksin koko huoneistossa sai hänet +aina kiertelemään samoja asioita, useimmiten vain Erkkiä, ja Liisa +pelkäsi turtuvansa muuten jo kokonaan. Joskus Vareisen pistäytyessä +ilmestyi Liisan sängyn viereen pieni suklaalevy tai romaani — ei +tosin parhain, mutta ajankuluksi hyvin kelpaava. Niinä kertoina ei +Vareisen pää ollut ovenraossa, vaan hän unohtui istumaan Liisan sängyn +reunalle. Ja se, mikä hänen puheessaan oli oudokseltaan tuntunut +moukalta ja hiomattomuudelta, muuttui nyt tytön ajatuksissa rehdiksi +kansanomaisuuden ja koristelemattomuuden tavoitteluksi, jopa joskus +hauskaksi asenteeksikin. + +Ja puolessa vuodessa keritään paljon. Toinen voi muuttaa aika lailla +mielipidettään lähimmäisestään, jolle on tullut pienen pieneen +kiitollisuudenvelkaan ja jota odottaa aikansa ratoksi istumaan +sairasvuoteen reunalle uusi romaani taskussa. Ja toinen voi päästä +luotetuksi, kun puuhaa kotona kuin sairaanhoitajatar, juoksee +ostoksilla ja apteekissa ja loppujen lopuksi ei suostu ottamaan oikein +mielellään maksuakaan takaisin, vaan sanoo kuivasti: »Ei niillä nyt +hätää, keritäänhän nuo sitten.» + +Ja vaikkei Liisa voinutkaan pitää Vareista minään lohduttajanaan +Erkin jälkeen, auttoi tämä kuitenkin tietämättään edes hetkiseksi +unohtamaan sen toisen. Ja vaikka Liisa hyväilyihin tottuneena kaipasi +niitä ja hellyyttä ja hiljakseen taisteli kaipuutaan vastaan, ei hän +myöskään tiennyt, oliko Vareinen oikea mies niitä antamaan. Mutta +joka tapauksessa tämä kauniisti pyydettyään sai uskollisuutensa +palkaksi pienet ja viattomat suukot, jotka myöhemmin otettiin jo +luvatta ja ahnaammin. Jopa muutaman kerran, kun Vareinen oli istunut +toisen vuoteen ääressä kokonaisen yksinäisen illan ja odotellut ja +valmistellut tilaisuutta, pääsi hän suutelemaan tytön kaula-aukon +sisään ja paljasta rintaakin. Sitä seuranneessa selvittelyssä Vareinen +hymyillen lupasi vasta käyttäytyä paremmin ja viittaili jo ihastustaan, +kunnes viikkojen mentyä ja hänen millään lailla rasittamatta Liisaa +hyväilyillään kerran taas kuin sivumennen sanoi tätä pikku rouvakseen. +No niin, asia muuttui yhä vakavammaksi, Liisa huomasi luottaneensa +liikaa ja erehtyneensä, kun ei heti alunpitäen ollut katkaissut +kaikkea — mutta mistäs hän saattoi aavistaa, että tuokaan mies ei +jaksaisi pysyä ystävyydessä eikä käsittänyt, ettei hänellä mitään muita +mahdollisuuksia ollutkaan — silloin Vareinen ei painanutkaan päätään +hänen povelleen enää hymyillen, vaan janoten. Ja loppu oli selvä: + +»Meidän kahden täytyy mennä naimisiin, siinä ei auta mikään.» + +Lohduttaja ja huvittaja oli ruvennut vaatimaan palkkaa. + +»Mutta kuinka voit sellaista ajatella, enhän minä...» + +Ja mies suudellen esti toista jatkamasta pitemmälle. + +Lopulta asia alkoi Liisaa peloittaa niin paljon, että hän ehdotti +äidille, jotta mies olisi sanottu irti huoneesta ja lähetetty asumaan +turvallisemman välimatkan päähän. Mutta kun hän varoi sanomasta +todellisia syitä, vaan ainoastaan tilanahtauden, vastasi äiti mitään +aavistamatta: + +»No, koetetaan nyt sopia tällä tavoin niin kauan kuin sinä paranet ja +saadaan lisätuloja. Niin kauan meidän täytyy kestää.» + +Ja niin Vareinen asui heillä edelleen. Liisa oli hieman peloissaan, +muttei uskaltanut hiiskua siitä mitään, sillä silloin äiti ei olisi +uskonut asiaa kuitenkaan niin viattomaksi kuin se itse asiassa oli. + + +2. + +Juuri silloin, kun Liisa veti hamettaan korviensa yli, koputti Vareinen +kamarin oveen ja aikoi avata sen saman tien, muttei päässytkään sisään. + +»Jokos se tyttölapsi on siellä ylhäällä, kun kuuluu niin kiukkuisia +kolahduksia? Hyvää huomenta!» + +Ja Liisa koetti tehdä äänensä niin ystävälliseksi kuin osasi: + +»Huomenta. Kyllä minä tuon teen sinnekin. Odota vain hetkinen.» + +»Onko muorikin kotona?» tuntui Tauno kysyvän kuiskaten Vareiselta. + +Ei kuulunut oven taakse, mitä Vareinen vastasi, mutta ainakin hän +kuului hirnuvan jotakin. + +»Voi hyvä jumala, kun tämä kaikki loppuisi!» huokasi itsekseen Liisa. + +Hän, jota sentään voi pitää jo sivistyneenä ihmisenä ja jonka palkkakin +oli ollut suurempi kuin konsanaan tuon miehen ja noiden molempien +yhteensäkin, sai olla nyt piikana, tarjoilla aamuteetä, herrojen +mentyä tuulettaa huoneen, levitellä nukutut lakanat, taittaa lappeille +yöpaidan ja kantaa pesuveden. Siihen olisi välttänyt joku muukin. + +Kun koputus uudistui, ei Liisa jaksanut olla enää ystävällinen +vuokralaiselle: + +»Jopas on kerrankin kiire! Kyllä tämän nyt saatte.» + +Hän veti kammalla vaaleata tukkaansa, laittoi kuntoon tarjottimen, +raotti ovea ja antoi teen toisen käteen. + +»Viisi minä teestä. Sinua itseäsi aioin tulla katsomaan», sanoi +Vareinen lepytellen. + +»Katsele toisella kertaa», sanoi tytär ja vetäisi oven jälleen kiinni +miehen älähtäessä ja sormien jäädessä rakoon. + +Mutta Vareinen tyytyi ja tuntui hyväntuulisena juttelevan Taunon +kanssa. Ja mikäpäs oli ollessa! Tämän päivän hän oli valinnut siksi +käänteen päiväksi, josta yhtä hyvin saattoi tulla juhlapäivä, mutta +saattoi olla muutakin. Tänään hän tuntui tavallista enemmän sietävän +Taunoakin, jota hän muulloin itsemielessään piti liiaksi aikamiestä +elehtivänä pojannulkkina, joka ei mitään tiennyt, ei mitään osannut +eikä tehnyt, mutta piti kuitenkin tarkan huolen housunsa prässistä. + +»Voisi siitä tulla mieskin, kun olisi vähän innostuneempi työhön», +ajatteli Vareinen. »Kun olisi perillä koneista, saattaisin hommata +pojan harjoittelemaan korjauspajalle. Sehän nyt olisi tietysti minun +velvollisuutenikin, kun asiat ovat kerran muutenkin näin läheisiksi +tulleet. Mutta se vain on varmaa, jotta ensimmäisellä viikolla hän +potkituttaa itsensä pois, kun ei ole oppinut minkäänlaista työnteon +tahtia.» + +Ääneen hän sanoi: + +»Sinä sitä olet jo niin iso mies, että voisit ruveta eukkoa itsellesi +hommaamaan. Ja johan noita olet tainnut katsoakin, koskapa sanoivat, +että istut 'Puistossa' sen Betyn vuoksi. En tunne kyllä koko naista.» + +»Haist'! Jos noita nyt kerran pari puristaa, niin hetikö niitä pitäisi +tähän kiusaksi haalia. Ota itse!» + +»No ei se mahtaisi hullummaksi ollakaan. Palkkakin on juuri +sellainen, jotta hyvin saattaisi ajatella. — Mutta sinunkin pitäisi +päästä tuhatlappusten nurkasta ensin kiinni ja saada semmoinen työ, +jossa palkka nousee ja mies lihoo. Sillä kyllähän varmasti yksi ja +toinen nainen olisi sinullekin valmis tulemaan — varsinkin juuri +se yksi — mutta ovat ne naisetkin vain niin tarkkoja, etteivät ole +tietävinäänkään niin kauan kuin ei näytä olevan tarpeeksi varoja.» + +»Pirustako niitä paikkoja otti?» tuhahti Tauno kärsimättömänä. »Joka +paikassa vaativat kaiken maailman todistukset ja tokumentit, eikä niitä +sittenkään saa muuten kuin tuttavuuskaupalla. Hitostako mulla niitä +tuttavia...» + +»Koettaisit ensin harjoitella jossakin palkattomana.» + +»Palkattomana! Enhän minä sillä elä. Kun olen näin jouten, niin nytkin +saan tupakkarahat. Palkattomassa työssä en saisi sitäkään.» + +»Et alussa, mutta kyllä ajanoloon.» + +»Nykyjään ei saa paikkaa eikä palkkaa keljuilematta muualla kuin +viinankauppiaana.» Tauno heitti kiukkuisena pääharjan piirongin +päälle. »Ja saakeli, kyllä minä vielä tuloja keksin, kunhan jaksatte +odottaa ettekä jokainen tuppaudu neuvomaan. Eikä silloin tarvitse olla +kenenkään renkinä. Muistatko, mitä eilen kotiin tullessa puhuttiin? +Että kannattaisi ajaa yksi kunnollinen lasti kaupunkiin, jotta pääsisi +edes vähäksi aikaa käsiksi rahoihin ja ihmisten kirjoihin.» + +Hän kiskaisi takkia päälleen, niin että hihan vuori kurahti halki. + +»Ryysytkin repeilevät käsiin ja uudet pitäisi saada.» + +»No, ei silti kannata hätäillä tässä maailmassa. Kaikki valkenee +aikanaan», lohdutti Vareinen ja tarjosi tupakan. »Vai meinaat, että +rahaa pitää tulla vaikka likistämällä. No niin. Mitähän — mahtaisikohan +sinusta olla sellaiseen lastin ajoon, jos tosi tulisi?» + +»Sen saat nähdä. Eri kenkkua tämä. Sapettaa jo tässäkin asua, kun nuo +naiset pyrkivät yhtenään jankuttamaan. Olen jo niin kyllästynyt, että +teen rahaa vaikka sonnasta.» + +Hän sieppasi hattunsa naulasta, raaputti etusormensa kynnellä +likaläikän sen lieristä ja katosi ulos. Vareinen jäi vihellellen +kävelemään edestakaisin lattialla, veti tupakkaansa, karisti joka +kerran pöydän ohi kulkiessaan poroa kuppiin ja puhalteli alituiseen +hermostuneena savukkeensa päähän. Siitä saattoi aina huomata, milloin +hän oli hermostunut. — Vai sellaisia se poika ajatteli! — Jos siitä +olisi miestä edes lastin kuljetukseen, voisi hän, aivan syrjästä +tietysti, osallistua siihen kenties hieman. Ei mitenkään muuten, mutta +kun hänkin tarvitsi rahaa ja paljon, niin voisi hän koetteeksi lainata +muutaman tuhannen. + +Vareinen seisahtui mietteissään peilin eteen, siveli kädenselällä vasta +ajettua leuan alustaa ja kuunteli, mitä Liisa puuhasi keittiössä. +Vuodettaan tuntui laittavan. Kuului, miten hän työnsi pukkisängyn +kokoon ja kantoi sen eteisen nurkkaan, tuli takaisin, kompastui +lattiaharjaan ja polkaisi peltisen rikkalapion päälle niin, jotta +se rämähti. — Jassoo, vai on neiti jo niin parantunut, että kokoaa +sänkynsä pois! + +Kadunkulmassa teuhasi pari poikasta avonaisen ikkunan alla. Raitiovaunu +jyrisi ohi ja täristi ikkunoita. — Seinän takaa kuului lapsen itkua +ja sitten naisen hyräilyä. Vareista hiukan harmitti, ettei kuullut, +mitä Liisa puuhasi, kun kuului menevän eteiseen. Ettei vain lähtenyt +kaupungille? Silloin häneltä menisi taas yksi tilaisuus ohi. + +Liisa puhdisteli hellaa, aikoen heti konttorien auettua lähteä pienelle +kierrokselle kyselemään paikkaa. Välillä hänen piti käydä jälleen +kotona laittamassa äidille aamiaista, kun tämä jättäisi myynnin vähäksi +aikaa pienen tytön haltuun ja juoksisi itse kotiin. Sitten iltapäivällä +Liisa voisi lähteä uudelleen, ja jos ei saisi mistään paikkaa, voisi +ainakin vuokrata kirjoituskoneen ja ottaa puhtaaksikirjoittamista. +Voisipahan hän silläkin tavalla saada vähän kokoon. Olihan hän nyt jo +terve, täysin terve, vaikka hiukan hermostunut ja ärtyisä — sen hän +myönsi itsekin. Mutta olihan syytäkin... Kaikki tuntui kuitenkin niin +valoisalta ja lupaavalta, että hän uskoi juuri tästä päivästä kaiken +kääntyvän entiseen hyvään uomaansa. Ne pienet murheet, mitä oli enää +jäljellä, katoaisivat kyllä työssä aikanaan. — Äiti vain oli eilen +maininnut jotakin, että hän tänään taas tarvitsisi pari tuhatta markkaa +laskuihin. Kunpa hän voisi jollakin tavoin auttaa... + +Ovikello soi. Hän meni avaamaan, heittäen mennessään keittiöesiliinansa +vaatenaulaan. Oven auettua teki niin hyvää vanha, tuttava sedän-ääni: + +»Tulinpa katsomaan teitä jo näin varhain. Nääs kun on saanut olla +kuukauden näkemättä neitiä, niin silloin ei oikein tahdo jaksaa odottaa +päivän valkenemistakaan, hehhehh!» + +Tämä sama »tulin katsomaan neitiä» ja »tulin katsomaan rouvaa» oli +toistunut joka kuukausi, mutta tuntui, kummallista kyllä, aina melkein +uudelta. Ja mies olisi varmasti tullutkin virkistyksenä, jos asia ei +olisi ollut ikävä. + +»Hyvä ihme, vuokranmaksu!» + +»So so, ei nyt noin pidä säikkyä.» + +Liisa peräytyi yllätettynä ja hämmästyneenä eteisestä keittiöön asti +isännöitsijän koko ajan seuratessa jäljessä ja lörpötellessä. + +»Ei nyt noin pidä pelätä! Enhän minä vallesmanni ole.» + +»Niin, mutta äiti meni torille ja en minä... Äiti varmasti unohti sen.» + +Ukko tuli vakavaksi, tapasi syrjäkädellä hattuaan tuolinkarmilta ja +painoi päänsä alas kuin lohduttaessaan: + +»No ehtiipähän tuon. Ehkä sitten iltapäivällä?» + +Mutta Vareinen oli kuullut keskustelun kamariin, tuli nyt lompakko +valmiina kädessä ja tarjoutui järjestämään maksun jo nyt, ettei +tarvitsisi uudestaan vaivautua. Liisa kiusautui hänen ainaisesta +lompakontarjoilemisestaan ja esteli, mutta turhaan. Ukko pyysi kirjaa, +veti siihen kosmoskynällä roimasti alleviivatun nimensä, koko ajan +leperrellen ja naureskellen Vareisen kanssa, näytti sitten aikovan +sanoa jotakin, meni eteiseen ja kääntyi vielä: + +»Täällä teillä on aina niin hyvä käydä, kun ei ole koskaan riitaa. +Sivistyneitä, sivistyneitä ihmisiä ja sopuisia», hyräili hän vielä +ovessa. + +Mutta Liisalta jäi arvaamatta, miksi ukon oli aina niin hyvä käydä +juuri heillä. Ja Vareisen avuliaisuus häntä kiukutti, sillä hän tiesi +varsin hyvin, ettei se ollut pelkkää lähimmäisenrakkautta. Ja siitä +oli nyt kerrankin tehtävä loppu! Jos he eivät itse kykenisi elämäänsä +maksamaan, niin tuon miehen tilikirjoihinkaan sitä ei merkittäisi! + +»Mitä ihmettä sinä taas? Pidätkö meitä niin äärettömän köyhinä...?» + +»No no, kyllähän me pikku-Liisan kanssa asiat selvitetään», +vastasi toinen aivan tyynenä ja hymyillen, seistessään hajajaloin +hellaneduspelliliä ja pitäen molempia peukaloitaan nahkatakkinsa +rintataskuissa. Sitten hän käveli suu imelässä kureessa ikkunan +viereen, katseli sivustapäin kiukusta punoittavaa Liisaa ja silmiään +vilkuttaen oli olevinaan ujo kysäistessään: + +»Älä viitsi olla niin totinen... Eikö sinustakin olisi paljon parempi, +että minä hoitaisin kaikki laskuasiat, ja eikö tosiaan olisi selvempää +pistää meidän menomme ja tulomme yhteisille sarekkeille?» + +Ja kun Liisa ei vastannut mitään, luuli hän, ettei tämä ollut +ymmärtänyt. + +»Tarkoitan vain, että meidän pitäisi...» + +»Älä viitsi toistaa sitä enää. Olen jo kerran sanonut, että...» + +»Olet. Oletpa totisesti, mutta minä toistan sen kyllä niin usein kuin +tarvitsee.» + +Vareinen astui aivan Liisan viereen, seisoi hänen rinnallaan ja katseli +kasvoja, kiertäen kätensä hänen harteittensa ympäri. + +»Niin, sinuun ei näy kyllä yksi sana auttavan», jatkoi mies. »Mutta +myöskin tunnet minut väärin, jos luulet minun tähän tyytyvän.» + +»Kuinka sinä olet tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Enhän +minä... Sitä vartenko luulet minun olleen kanssasi, jotta kaikki +päättyisi tähän? Hyvä Jumala, teitä miehiä! Jos kaksi ihmistä vaihtaa +muutaman sanan keskenään, niin pitääkö siitä iankaikkisesti jankuttaa +naimisiinmenoa. Enkö minä alun pitäen koettanut estää kaikki meidän +väliltämme, mutta sinä et itsepäisyydessäsi hellittänyt, ennenkuin sait +minut niin väsymään itseesi, jotta minä rauhaan päästäkseni annoin +sinun suudella itseäni. Ne suutelemiset sait vain itsepintaisuudestasi, +et muusta syystä. Ja ne eivät tule ikinä sitomaan meitä mihinkään, +ymmärrät kai itsekin, kun vain ajattelet.» + +»No, mutta hyvä lapsi, kuinka luulet tämän kaiken sitten päättyvän? +Eikö ainoa keino tämän tilanteen selvittämiseksi ole juuri...» + +»Ei ole! Älä kiusaa minua nyt sillä! Minulla on muutakin murehdittavaa +kuin...» + +»Mutta mitä luulet äitisi ajattelevan, jos hän tietäisi, etten minä ole +pysynyt omalla puolellani, vaan hänen tyttärensä sängyssä...» + +»Minun sängyssäni et ole ikinä ollut etkä tulekaan! Ja mistä lähtien +miehet ovat saaneet noin vahvan moraalin, että ovat alkaneet huolehtia +ja varjella nuorten naisten mainetta? — Ja kuka sinua on pyytänyt +kamaristasi tänne tulemaan? Mene pois siitä sitten!» + +»En minä mitään pahaa tee!» + +»Niin no, mitäs sitten?» + +He olivat kumpainenkin kauan hiljaa ja huokailivat molemmat omalla +tahollaan, Liisa katsellen koko ajan ikkunasta ulos pihalle ja kadulle +ja Vareinen odottaen jotakin käännettä, sitä, että Liisa sittenkin +antautuisi. Mutta kun nainen seisoi yhä liikkumatta kuin kuvapatsas, +nähtävästi odottaen vain hänen menoaan, meni Vareinen hänen selkänsä +taa, laski toisen kätensä olkapäälle ja kuiskasi ääni muuttuneena, kuin +lasta suostutellen: + +»Ei viitsitä riidellä. Koetetaan nyt sentään elää sovinnossa, vaikka +Vareinen onkin niin mahdoton mies.» + +Ja samassa henkäyksessä hän tarttui naisen kaulaan yrittäen suudella. + +»Älä viitsi! Tuo tapa on nyt loppunut jo, kun se näkyy kuitenkin +tuottavan niin kauheata riitaa. Mikä vimma sinulla on jo näin +aamupäivällä suudella. En ole ennen tiennyt, että miehet ovat helliä +muulloinkin kuin hämärissä.» + +Vareinen tunsi naisen sanoissa ja ivallisessa hymyssä jonkin +tarkoituksen ja kiivastui: + +»Ohoh, jopas pomppasi! Mistäs tuo uusi tyyli? Ja sano nyt samalla +sekin, mikä vika minussa on? Olenko mielestäsi niin sivistymätön ja +moukka, jotta en kykene sinun rinnallesi?» + +»Luulisitko siitä kaikesta tulevan tosiaan jotakin autuasta? Miten +voit ajatella, että minä rupeaisin sinun tuloillasi seisomaan lopun +ikääni hellan ääressä ja keittämään velliä lapsikarjalle? Ja miten +voit ajatella, että minä, joka koko elämäni ajan olen nähnyt tätä +samaa keittiöelämää ja vasta nyt toivon siitä viimeinkin pääseväni, +miten voit ajatella, että minä vielä vapaaehtoisesti tyytyisin siihen +vastaisuudessakin, säästäisin aamiaisesta vaatteitten hintaa ja +nukkuisin keittiön nurkassa, niinkuin nyt olen saanut tehdä. Etkö +ymmärrä, että minä vapaana ollen kykenen ansaitsemaan yhtä paljon kuin +muutkin ihmiset ja elämään yhtä hyvin kuin hekin, vaikka vain nyt tila +päisesti olen ollut näin ja saanut olla sinunkin autettavanasi. — Mutta +jätetään jo tämä kaikki! Minua väsyttää ja minä juuri sanoin, että on +muutakin murehdittavaa kuin naimisiinmeno.» + +»No sano nyt sitten, mikä pikkuista huolettaa?» + +»Sanonko senkin? Velat, vuokrat, jokapäiväinen leipä! Luuletko minun +tässä kaiken ikääni laiskottelevan? Toiseksi minua huolettavat ne +ihmiset, jotka pitkäaikaisilla valmisteluilla koettavat päästä +hyötymään jotakin. Et sinäkään ole ainoa laatujasi, joka koetat +vähitellen kiristää rengasta, kunnes se on lukossa ja tarkoitus +saavutettu. Ja silloin tavallisesti käykin niin, että — kaikki +jätetäänkin sikseen.» + +»Jahah, näyt pitävän minua ensiksikin niin helkkarin varmana +lurjuksena, etten pyri mihinkään muuhun kuin saamaan sen yhden. Sitten +näyt vielä luulevan minua niin köyhäksi, etten kykene...» + +»En luule miksikään. Päinvastoin saan tietysti kiittää kaikesta +avustasi ja teenkin sen ja korvaan vielä kaiken takaisin. Mutta olen +puhunut nyt suoraan siitä syystä, että apusi ja ystävyytesi ei ole +aina näyttänyt täysin vilpittömältä. Sillä sinä olet joka kerta apusi +jälkeen tahtonut siitä heti korvauksenkin. Ja siihen sinä et minua saa!» + +Mutta nyt oli Vareinen ehtinyt jo suuttua, ja siihen hän Liisa oli +pyrkinytkin. Hän tarttui Liisaa käsistä ja veti syliinsä: + +»Vai niin! Mutta tunnetko kuitenkin pysyväsi tässä?» + +»Päästä irrrti!» + +»Vai haaveilet sinä vain miljonäärejä ja prinssejä. Ja sitten näyttelet +niille, ettei tällainen Vareinen muka ole koskaan sinua hyväillyt! +Mutta minä näytän sinulle vielä jotakin, piru soikoon, ja suutelen, +tahdopa tai et!» + +Ja hän teki sen. + +»Mene helv...!» + +Ja hän meni, oli samassa eteisessä, sieppasi hattunsa naulasta ja +kumautti ulko-oven kiinni, niin että ovikello kilahti täräyksestä. +Liisa lysähti istualleen pöydän ääreen, vavahteli kuin vilun +puistattamana ja saneli vielä ääneen, vaikka tiesi toisen jo menneen: + +»Kaikki samanlaisia! Samanlaisia elukoita. Mutta kaikkea te ette +sentään aina vie... Jotakin teistä oppiikin!» + +Koko hänen heräämisen jälkeen tuntemansa seesteisyys oli nyt poissa. +— Tahdottiinko häneltä ottaa pois uskokin! Oliko Vareinen ollut vain +sattuman lähettämä hämärtämään hänen ajatuksiaan, ettei hän jaksaisi +enää kohota tästä mielentilastaan, vaan antautuisi ja tunnustaisi +kuuluvansa tähän kaikkeen eikä jaksaisi muuhun pyrkiäkään, omaan +maailmaansa ja vapauteensa? Silloin päästäisiin sanomaan, ettei Liisa +Hietala jaksanut enää elää, vaan antoi vastoinkäymisille myöten ja +katosi johonkin laitakaupungin keittiöön. — Siinä sitten olisi kaikkien +hänen tähänastisten ponnistelujensa ja töittensä lopputulos. Ja hänestä +voitaisiin sanoa samaa kuin eräästä hänen ylioppilastoveristaan, joka +sai ennen aikojaan lapsen: itserakkaus häntä piti pystyssä ja nosti +hänet kaupungin huomatuimpien naisten joukkoon, mutta erotiikka ja yksi +ainoa yö hänet vetivät taas entiselle tasolle. + +Liisa hätkähti ajatellessaan toveriaan ja muistaessaan, että itsekin +oli kerran tuominnut tuota tyttöä; hänelle itselleenhän olisi voinut +käydä aivan samalla tavalla. Hänhän oli aikoinaan rikkonut aivan +yhtä paljon, mutta sattuma oli ottanut hänen niskoiltaan pois kaiken +muun vastuun, paitsi sielulliset tuskat. — Hänellä oli siis vielä +mahdollisuus elää, kun ei ollut pakkoa sammua! — Ja hyvä isä, eihän +hänessä ollutkaan nyt enää kysymys erotiikasta, vaan ainoastaan siitä, +että hänen hyvä uskonsa aiottiin tukehduttaa jo ensimmäisenä päivänä. +— Jospa olisi ollut edes yksi hyvä toveri. Mutta nehän olivat kai +kaikki poissa nyt. Ja jos joku olisi ollutkin, niin heilläkin oli +jokaisella niin paljon omia ajateltavia, ettei heillä olisi ollut +aikaa niin paljoa, että hän olisi voinut heidän seurassaan ja heidän +ilmapiirissään vahvistaa heikkoa uskoaan. — Ei, totisesti, hän kykenisi +siihen muutenkin! + +Liisa hymähti, kohautti olkapäitään katkeran ivallisena hymyillen +— itselleenkö vai muille — ja jäi tuijottamaan keittiön nurkkaan, +tomuiseen pesukaappiin ja pyyheliinapeitteen punaisella langalla +ommeltuihin lapsellisiin koristeisiin. + +Hän oli ollut vielä nuori tyttö, kai neljäsluokkalainen, ommellessaan +tuota peitettä maalla äitinsä vanhempien kotona. Hän oli sinä kesänä +ollut niin täynnä itsekasvatusta ja hyvien tekojen halua, että oli +tuntenut itsensä kerrankin kaikin tavoin tyytyväiseksi ja onnelliseksi. +Kaikki oli ollut niin hyvää ja kaikkialla viihtyi, sillä hänellä +oli juuri silloin eräs suuri tutkittava, oma itsensä, jossa näytti +olevan niin paljon sellaista kummallista, mitä hän ei ollut ennen +aavistanutkaan. Sinä kesänä hän oli ensimmäisen kerran juuri sinne +maalle mennessään saanut yksin tehdä pitkän junamatkan ja tunsi siis +olevansa vastuuntuntoinen aikaihminen. Heti maalle mentyään hän oli +aloittanut tuon työn, tuon kirjomisen, näyttääkseen syksyllä kaupunkiin +palattuaan äidille, miten hänkin jo kykeni aikaihmisen tehtäviin. Mutta +kun hän syksyllä palasi takaisin, ei tuo työ tuntunut enää minkään +arvoiselta ja hän luovutti sen melkein häpeillen käytettäväksi. Mutta +ihme kyllä, äiti näkyi häntä sittenkin todella pitävän aikaihmisenä. +Olihan hän kasvanut tai hänessä oli jotakin kasvanut, minkä saattoi +silminkin havaita. Liisa kyllä aavisti silloin, mutta ei osannut +selittää, että kehittyvä naisensielu alkoi hänessä taistella pikkutytön +sielua vastaan. Ja sinä kesänä hän oli omasta sisästään löytänyt jonkin +uuden maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Häntä +hävetti ja hän punastui kuin pahantekijä, kun äiti siitä jossakin +yhteydessä kysyi. + +Ja kaikki muukin kasvaa, vaatimuksetkin. Yksi vuosi tuntui vieneen +hänet hyvin kauas. Seuraavana kesänä hän ei enää viihtynyt siellä eikä +hänen mielestään ollut siellä mitään ihmeellistä, tuskinpa omassa +itsessäänkään. Ei ollut tullut enää mitään uutta. Ja nyt hän ei enää +varmasti tulisi toimeenkaan siellä vanhojen luona, partaisen ukon +polvella istuen ja liikkaavan mummon vehnäskahvia juoden... + +Hän hieraisi kasvojaan kuin päästäkseen tämänaamuiseen vireeseen ja +karkoittaakseen sen saman tunteen kuin veri olisi noussut päähän ja +sumentaisi ajatukset ja mielialan. Hän avasi ikkunan, hengitti raitista +aamuilmaa ja katseli talon pihalla ja portilla leikkiviä tenavia. + +Portilla käveli mies, tutki molempia portinpieliä kuin numeroa hakien +ja kysyi lapsilta jotakin, astuen sen jälkeen pihaan, kulkien ovelta +toiselle ja etsien niistä oikeata nimeä. Kun kulman lyhyemmällä sivulla +ei näkynyt oikeata, kääntyi hän tänne pitemmälle ja vilkaisi pitkin +koko varjoisaa ikkunariviä. + +»Hyvä jumala!» vavahti Liisa hypäten samassa seikalleen ja siirtyen +verhon suojaan. »Erkki!» + +Liisa kuuli oman hätäisen kuiskauksensa, kuuli oman läähätyksensä ja +oli varma, että toisenkin täytyi tietää, kuulla ja nähdä hänen seisovan +juuri siinä verhon takana piilossa puoleksi paeten ja puoleksi valmiina +huutamaan ilosta. + +Mitä Erkki haki? — Mitäkö, häntä tietysti! — Erkki tuli taas yhtä ovea +lähemmäksi... Häntä tietysti! Mutta mitä varten? Yksinkertaisesti +ikävästä, kaivattuaan nyt puoli vuotta, vaikk'ei ennen tullut toimeen +vuorokauttakaan ilman Liisaa — niin, eikä hänkään ilman tuota toista. +Ja hän, raakimus, saattoi nyt kysyä: mitä varten? + +Mutta miten hän tuli nyt vasta? Näin myöhään? Miksei hän tullut jo +silloin, kun häntä kaikkein enimmin itkettiin ja odotettiin? — Ehkä +Erkki tulikin nyt vain vahvistamaan eron kaikkien muodollisuuksien +mukaan ja kenties pyytäisi Liisaa unohtamaan ja antamaan anteeksi +ja pyytämään siunausta jotakin uutta suhdetta varten. Ei, näin +myöhään hän ei tulisi enää korjaamaan mitään entistä, vaan ainoastaan +parantamaan omia asioitaan tai puolustelemaan itseään. Vai ottamaanko? +Tarvitsemaan? Viemään häntä vähitellen valtaansa niinkuin ennen? — »Ei, +se ei saa tapahtua! Hyvä jumala, mitä minä teen?» + +Puuportaat kolahtivat askelista. Seurasi lyhyt tauko ja sitten kellon +hiljainen ja arka kilahdus. + +»Minun täytyy kestää nyt tämä kerta, sitten on kaikki ohi», mietti +Liisa. »Minun täytyy kestää nyt, muuten olen mennyttä!» + +Kello soi kiivaammin ja pitempään, se soi kuin kutsuen ja ikävöiden. + +»Jospa hän kuitenkin on etsinyt minua jo varhemmin ja nyt vasta +löytänyt tämän uuden asunnon?» + +Olihan Erkki voinut hakea häntä vanhasta paikasta jo kauan sitten. +Mennäkö? Voisihan hän laskea toisen sisään, mutta kohdella tätä kuin +vierasta ja osoittaa, että tämä oli tullut turhaan, jos oli tullut vain +sitä varten. — Mitä hänen tarvitsi seisottaa toista oven takana sisään +päästämättä niinkuin ryöväriä tai murhaajaa, kun he kerran olivat +kuitenkin olleet toisilleen kaikki kaikessa? Eihän hän ollut pakoillut +ketään muutakaan sisään tulijaa, niin miksi nyt juuri tätä miestä? — +Liisa silmäili ympärilleen, oliko kaikki niin kunnossa, että hänet +saattaisi kutsua sisään. Liedellä oli pesemätön pata vettä puolillaan, +lautasia ja lusikoita oli sen vieressä pesuvadissa, edessä pöydällä oli +kaikki vielä aamuteen jäljeltä ja kamarin vuoteet vielä kokoamatta. + +Ei ei voinut! Erkki ei saanut nähdä tätä ahtautta ja ahtaudesta +johtuvaa likaisuutta ja pölyttyneisyyttä, kaikkea tätä puutteen ja +pienen asunnon keittiöelämää. Sillä jos Erkki oli tosiaan tullut +korjaamaan kaiken entisen, tullut ikävän ajamana, niin silloinhan +hän tulisi vielä kerran uudelleenkin tai he voisivat tavata jossakin +muualla — ja tapaisivatkin varmasti. + +Kello soi viimeisen kerran ja kiivaana. Silloin Liisa vetäytyi +vaistomaisesti kauemmas nurkkaan kuin suojaa hakien. Portaat taas +natisivat askelista, Erkki oli siis jo menossa, kenties katseli +ikkunaan ja sen verhojen suojaan. — Nyt Liisakin huomasi hätäisenä +välähdyksenä sateen ja pölyn likaiset juovat lasissa ja mustuneet ja +ryppyiset ikkunaverhot, kun tiesi Erkin niitä katselevan. + +Sitten oli kaikki hiljaista. Kauan aikaa Liisa oli piilossaan, arvellen +Erkin yhä seisovan keskellä pihaa ja katselevan odotellen vuoroin oveen +ja ikkunaan. — Mennäkö jäljestä ja huutaa? — Ei, ei ainakaan ennen kuin +kaikki olisi jälleen kunnossa ja hän itse tuntisi kestävänsä, jos hänet +silloin pantaisiin koetukselle. + +Viimein hän astui varovasti kurkistamaan verhon takaa. Hän luuli +kerkiävänsä vielä näkemään, kuinka Erkki juuri portissa mennessään +kääntyisi silmäämään taaksensa. + +Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, ei edes lapsia. — Eikö +portaillakaan? — Ei. + +Hän tunsi olevansa kauhean yksin, vielä yksinäisempi kuin äsken ja koko +maailman syrjäyttämä. Elämä tuntui menneen niin kauas, se entinen ihana +elämä, johon tuo äskeinen mies oli hänet vienyt ja joka oli hemmotellut +häntäkin hetkisen, mutta vain hetkisen, niinkuin lellikkilastaan. Mutta +kun hän oli ollutkin tuhma, oli hän saanut jäädä taas yksin. + +Liisa istahti jakkaralle pöydän viereen, pani käsivartensa pöydän +reunalle, nojasi otsansa nyrkkeihinsä ja itki. + + +3. + +Kun Vareinen meni yhdeksältä korjauspajalle, oli häntä ja toista +teknikkoa odottamassa yllättävä uutinen: heidät sanottiin irti työstä. +— Mutta miehet eivät hätääntyneet siitä yhtään, vaan menivät johtajan +luo keskustelemaan asiasta lähemmin ja kyselemään hiukan, mistä nuo +tuollaiset terveiset johtuivat. Johtaja näytti hermostuneelta eikä +näyttänyt ensin tahtovan antautua mihinkään puheisiin. Mutta kun +miehet istuivat ja puhuivat, alkoi hänkin virkistyä, tarjosi sikarit +molemmille ja kertoi: Heidän korjauspajansa oli joutunut pahaan +rahakiipeliin ja ties' millä siitä selviääkään. Näyttää, niinkuin +väkeä olisi liikaa, kun nimittäin vertaa keskenään pajan suuruutta ja +kalustoa ja toiselta puolen palkkoja. Ja kun nyt tulee kysymys menojen +vähentämisestä, täytyy silloin tietysti ensiksi ajatella palkkojen +vähentämistä, sillä muuallahan täällä ei sanottavasti voisi säästää. +Jos olisi edes kalustoa ja tilaa enemmän, jotta valmista työtäkin +tulisi enemmän, silloin saisi hyvinkin olla koko nykyinen henkilökunta +ja kai vähän lisääkin. Mutta milläs riivatulla sitä kalustoa ja +lisärakennuksia...! Kun on kiipelissä entistenkin velkojen kanssa... +Mutta kun vain olisi muutamia kymmeniä tuhansia lisää, niin hätä olisi +kaukana. + +Johtaja kyllä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään syitä itse miehiä +eikä heidän työtänsä vastaan. Ja hän voisi kyllä pitää heidät +edelleenkin, mutta palkkoja pitäisi alentaa kautta linjan ja heille +kahdellekaan ei voitaisi maksaa juuri paljon enemmän kuin miehillekään. +Mutta kesken toivottomalta näyttävän puheensa hän kysäisi: + +»Eikö herroilla ole rahoja kiinnittää yritykseen? Suurennetaan sen +sijaan itse pajaa eikä vähennetä miehiä! Herrathan varsin hyvin +tietävät, jotta tämä paja kannattaa, kun sen vain saa tarpeeksi +laajaksi ja miesten käsiin tarpeeksi hyvät välineet. Tehtäisiin +niinkuin pieni osakeyhtiö...» + +Miehet katselivat toisiaan ensin kysyvinä, sitten vähän myhäillen +ajatuksesta, että hekin olisivat silloin tämän pajan omistajia ja +kulkisivat vastedes omissa töissään. Vanhempi teknikko, perheellinen +mies, sanoi kannattavan ajatella asiaa, sillä päivänselväähän oli, +etteivät rahat menisi hukkaan. Mutta kun hänellä ei nyt sattunut +olemaan niin paljon varoja kuin pariakymmentätuhatta, pitäisi hänen +ensin tiedustella niitä jostakin. + +Vareinen sanoi samaa ja aikoi miettiä. + +Heidän poistuessaan johtajan luota ei Vareinen tapansa mukaan +kuitenkaan jaksanut olla tuskastumatta, vaan otti asian jo eron +kannalta. Mutta toinen säilytti malttinsa ja rauhallisena arveli vain: + +»Nyt näkyy saavan lopettaa jo syömisen, kun loppui työkin. Parasta +panna korkki kiinni, etteivät entiset haihdu.» + +»Jumaliste, kaikkia voi sattuakin. Ja juuri, kun minun piti ajatella...» + +»Akanottoako?» + +Vareinen ei vastannut, mutta puristi toista olkapäästä ja kysyi, vetäen +huulensa ohuiksi: + +»Kuulehan, sinä puhuit kerran siitä moottoriveneestäsi. Ehdotit, että +ajeltaisiin sillä hiukan... Mitäs nyt ajattelet asiasta? Vene seisoo +rannassa joutilaana, vaikka isäntä on joutunut työttömäksi. Ja työn +saaminen riippuu vain siitä, onko sinulla rahaa. —Tehdään rahaa!» + +»Jaa...?» + +»Minä menisin erään varman naapurin kanssa. Hän olisi vain laivapoikana +eikä saisi tietysti paljoa. Minä hoitaisin veneen ja kaiken muun. +Paljonko sovittaisiin veneen vuokrasta?» + +»Joudut kiinni ja sinne menee minun veneeni sitten.» + +»En joudu. Ja jos joudun, niin venehän saadaan takaisin. Seuraava +huvimatka tuo taas veneen hinnan. Ja voinhan jättää sinulle pantiksi jo +lähtiessä osan veneen hinnasta. Mulla on vähän pankissa...» + +»Jaa? Että se vuokrako? — Olisiko paljon, jos pantaisiin puolet +voitosta? Tai vähennetään minun osuudestani sen sinun apulaisesi +palkka. Jos tämä ensimmäinen matka onnistuu, niin toisella kerralla +sovitaan minulle vain kolmannes.» + +He päättivät, että Vareinen menee Taunon kanssa moottorilla, toinen +teknikko vie sillä aikaa yhden korjauspajan auton — heidän kun täytyi +korjausten jälkeen niitä muutenkin koettaa — muutaman kymmenen +kilometrin päähän kaupungista erään pienen laiturin luo ja jättää +sen siihen. Toiset tuovat lastin, siirtävät sen autoon, ajavat auton +kaupunkiin ja hakevat sitten uudelleen veneen pois. Toisella miehellä +ei silloin olisi mitään muuta osuutta kuin auton vieminen sinne +rannalle ja senkin Vareinen selittäisi omaksi syykseen. Jos vene tai +auto joutuisi kiinni, ottaisi Vareinen koko satsin niskoilleen. + +Päätöksen johdosta Vareinen tuli niin hyvälle tuulelle, että hän jo +meni takaisin johtajan luo ja pyysi päivän tai parin lomaa, sillä +hänellä oli muka rahoja jo hiukan tiedossa ja hän hankkisi ne, +ennenkuin lähtisi itse pois työstä. + +Viittätoista minuuttia myöhemmin hän käveli toria pitkin varmoin +askelin kuin mies, joka tietää, mitä tekee. Hän ei ollut +huomaavinaankaan asuntoemäntäänsä valkoisten kärryjen takaa +puna-valkoraitaisen katoksen alta. Vasta kun hän oli antanut +kiillottajapojan puhdistaa kenkänsä ja ruskeat nahkasäärystimensä, oli +hän näkevinään lähellä seisovan rouvankin ja hymyili ystävällisenä: + +»Kansaa kuin messuilla. Ja kauppa käy, vai?» + +»Kosimaankos Vareinen on menossa, kun on noin sunnuntaitällissään +keskellä kirkasta työpäivää eikä ole korjauspajalla?» leikitteli rouva. + +Vareinen silmäsi tutkivasti, tiesikö toinen jotakin, ja tuli äkkiä +sanattomaksi. Vasta kun hän rouvan muun lepertelyn jälkeen uskoi, ettei +tämä vielä aavistanut mitään Liisan ja hänen välisestään »kosinnasta», +alkoi hän rauhoittua ja kertoi lähteneensä hammaslääkäriin. Mutta +mitään aavistamaton Jenny-rouva ei ollut uskovinaan, vaan puhui +edelleen tytöistä. Vareinen olisi lähtenyt poiskin, mutta mieli teki +myöskin onkia selville, oliko Liisa jo lörpötellyt ja häpäissyt hänet +naureskellen tietysti takanapäin. Ja rouvakin näkyi katselevan häntä +niin tutkivasti. Neuvottomuuttaan peittääkseen hän otti pullollisen +juotavaa ja seisoi lasi kourassa katsomatta kertaakaan rouvaa silmiin +— niinkuin hän ei yleensä koskaan muulloinkaan katsonut puhellessaan +ketään silmiin. Kun pullo loppui ja hänen piti vetää lompakkonsa esille +maksaakseen tuntui kuin hänen olisi pitänyt samalla hyvittää tuota +epäilevää eukkoa jostakin eikä keksinyt siihen muuta neuvoa kuin sanoa: + +»Tuota noin, samalla voisin maksaa viime kuun vuokrankin, kun uusi +näkyy jo alkaneen. Niin että sopiiko nyt samalla, vai?» + +»Eihän sillä, hyvänen aika! Meidänhän täytyy maksaa ensin toisinpäin. +Hohhoi, eipä silti, rahaahan näkyisi vain tarvittavan aina yhä enemmän.» + +»Rouva ottaa nyt vain! Ne muut ehtii sitten selvitellä», lohdutti hän +tapansa mukaan ja oli kiitollinen, että oli päässyt Jenny-rouvan kanssa +taas näinkin läheisiin asioihin. »Minä maksan nyt kuitenkin tämän. Nämä +kuut näkyvät vaihtuvankin niin usein, kun tilinteon päiviä on yhtenään. +Näkyi isännöitsijä käyvän keräilemässä jo siellä kotonakin.» + +»Nyt jo? Hyvänen aika! Minä kun luulin, että se käy vasta iltapäivällä, +enkä tiennyt jättää mitään kotiin. Mitenkähän Liisa nyt mahtoi +selvitä...» + +»Hyvin», vastasi Vareinen, vaikka rouva olikin kysynyt kuin itseltään. +»Kyllähän me Liisa-neidin kanssa yhdestä isännöitsijästä selvitään.» + +Rouva valitteli, että joko taaskin Vareinen oli saanut maksella heidän +asioitaan. Vareinen oli tyytyväinen tähän käänteeseen. Nyt hänen ei +enää tarvinnut pelätä rouvan tutkivaa katsetta, ja keskustelu oli +muutenkin kääntynyt kuin itsestään Liisaan. Olisi hyvä tilaisuus jatkaa +ja tutkia vähän asioita, mutta hän ei oikein tietänyt, mistä aloittaisi. + +Samaan aikaan mietti Jenny-rouva tapahtumasta kiitollisena, että +Vareinen oli sattunut olemaan kotona eikä heidän tarvinnut tuntea +häpeää tunnustaessaan, ettei ollut millä maksaa vuokraa. Sillä vaikka +rouva sanoi luulleensa isännöitsijän tulevan vasta iltapäivällä, +oli hän itse asiassa unohtanut vuokran kokonaan eikä hänellä olisi +iltapäivälläkään ollut enempää kuin nytkään. Mutta hyvä, kun oli +selvitty! Ja taisi olla hyvä mies tuo heidän vuokralaisensa, kun noin +auliisti tarjoutui järjestämään asiat. Kiltinnäköinen oli muutenkin... +Ja oli toki hyvä sekin, että he kykenivät järjestämään hänelle edes +jonkinlaisen kodin, kun sai aina olla vieraissa, poika raukka! Ja sen +takia kai se noin pyrkikin yhteen talonväen kanssa... + +»Liisa-neiti näkyy vain selvenneen kokonaan jo taudistaan, kun +on tänään ensimmäistä kertaa ylhäällä», koetti Vareinen jatkaa +keskustelua. »Terve tyttö jo. Mutta onhan tautien jälkeen aina +sellaista pikkuvikaa. Vaikka eihän hänessä kai enää mitään, korkeintaan +hermostunut hiukan.» + +»No se nyt ei ole ihmekään! Teki talvella työtä kuin hassu eikä edes +iltoja pysynyt kotona, vaan sai joulunkin aikaan istua joka ilta vielä +lisäksi pari tuntia. On se vain tarmokas tyttö, enkä minä tietäisi, +miten kaikesta selviäisi, jos ei Liisaa olisi. — Joulun jälkeen sille +näytti sitten jotakin tulleenkin, kun tyttöparka yhtäkkiä muuttui niin +alakuloiseksi. Kai liikarasitusta. Nyt hän ei ajattele mitään muuta +kuin paikansaamista ja tappaa sillä huolella itsensä. Vaikka onkin oma +tyttö, niin kyllä minä vain sanon, jotta harvoja on niin tunnollisia ja +tarmokkaita!» + +Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ääni yhtäkkiä petti liikutuksesta. +Ja Jenny-rouvan kosteat silmät saivat Vareisenkin jollakin tavoin +liikuttuneeksi. Hän tunsi kuin pistoksen: oliko hän kiusannut Liisaa +liiaksi, kun ei ollut jättänyt rauhaan, vaikka toinen oli rukoillut ja +valittanut saavansa muutenkin ajatella ja huolehtia liikaa. Hän oli +yksinkertaisesti ollut hoksaamaton, mutta voisi kuitenkin jollakin +parantaa asiaa vielä jälkeenpäin. + +Yht'äkkiä Vareista alkoi niin kummallisesti kuumottaa. Hän pyyhki hikeä +otsalta ja sytytti savukkeen kuin poistaakseen pahanolontunteensa. +Teki niin mieli puhua rouvan kanssa enemmänkin Liisasta, muttei +oikein uskaltanut ilmitulon pelossa. Äskenkin se tuntui jo kuin +syyttävän häntä Liisan puolesta. Jenny-rouva taas puolestaan seurasi +Vareisen käden liikkeitä ajatellen haikeana poikaansa, joka ei ollut +tyttären veroinen. Olisipa poika ollut edes tuonkin vieraan miehen +kaltainen, niin ei olisi perheellä hädänpäiviä! Eipähän tuo yrittänyt +koskaan renttuina, vaikka tosiaan olisi ollut syytä, kun sai asua +keittiönkuvekamarissa eikä ollut mitään vertaista seuraa. + +Taas yritti Jenny-rouvan silmiin herahtaa kyynel, hänen +tuntiessaan äidillistä hellyyttä tuota aivan vierasta, kalpeata ja +ikävöivännäköistä miestä kohtaan. + +Hän tuijotti edelleen toisen käteen, näki takinhihan ja kalvosimet, +jotka olivat kiinni punaisella kangasnapilla. + +Kas, kun hän ei ollut ennen huomannut tuollaista palloa juuri +kalvosimennapiksi! Mihinkähän hän olikaan sen heittänyt...? Hänhän oli +kerran löytänyt juuri samanlaisen napin ja miettinyt, mihin se mahtoi +kuulua. Ja kun ei sitä keksinyt, oli heittänyt sen menemään. — Ei, +mutta — hyvänen aika! + +Nyt hän sen muisti: hän oli kerran Liisan vuodetta korjatessaan ja +lakanaa oikoessaan sattunut pudottamaan sen sänkyvaatteista lattialle +ja arvaillen pyöritellyt sitä sormissaan. + +Mitä tietä saattoivat tuon miehen napit kantautua hänen tyttärensä +sänkyyn! + +Jenny-rouva tunsi riipaisevaa epäluuloa, niin että poskilla kulki kuuma +henkäys. Vai sillä lailla! Hän oli kyllä joskus ajatellut, että kotona +Liisa makasi sängyssä ja viereisessä huoneessa oli vieras mies mutta +hän ei ollut osannut epäilläkään, että Liisa antaisi tuolle miehelle +mitään aihetta lähestyä sänkyään. + +Ja niin alkoi pieni mansikannäköinen kangaspallo Jenny-rouvan silmissä +äkkiä muuttua synniksi. + +Silloin Vareinenkin viimein luuli keksineensä jatkon keskustelulle ja +viattomana virkahti: + +»Sitä minä vain ihmettelen, ettei Liisa-neiti ole joutunut naimisiin. +Onhan niin tavallista, että mitä kunnollisempi tyttö, sitä pikemmin +vanhemmat hänet menettävät. Mutta Liisa-neiti kai ei vähässä kummassa +jätä kotiaan.» + +Oliko tuo mies sittenkin vain lurjus vai oliko heillä Liisan kanssa +jotakin vakavaa. Ja jos kerran jotakin oli, niin miksi hän sitten +viitsi näytellä tässä toisen edessä ja killistellä taivaalle, aivankuin +luulisi voivansa pettää hänet, Jenny-rouvan. — »Ei, minua sinä et +petä», mietti äiti taisteluvalmiina. »Olen aina ajatellut, ettei siitä +seuraa hyvä, kun tuollaisia talossa pidetään. Ja pitääkö tyttärenkin +nyt vain köyhyyden takia joutua tuollaisten lähennettäväksi!» + +Kun Vareinen niin välttämättä oli halunnut johtaa keskustelun +Liisaan ja kun Jenny-rouva myöskin tahtoi tietää, mitä Vareisella +oli sydämellään Liisaa koskevaa, syntyi heidän välilleen seuraava +keskustelu. Se tosin katkesi pari kertaa, kun rouva teki välillä +appelsiinikauppoja, mutta jatkui kuitenkin katkenneesta paikasta. + +»Vai naimisiin!» ihmetteli rouva. »Onhan niitä taitanut kulkea miehiä +meilläkin, salaa jos julkisestikin. Mutta ainakaan minä en ikinä usko, +että Liisa on heitä erikoisemmin suosinut.» + +»Vai on käynyt! Mutta turhaanko?» + +»Mene tiedä, mitä ovat hakeneet. Nykyjään on niin paha luottaa +kehenkään. Ja varsinkin miesten tarkoitukset kai lienevät moninaiset, +ainakin he edessäpäin tuppautuvat olemaan niin laupiaita, jotta pahaa +tekee, mutta annahan, kun silmä välttää!» + +»Onkohan Liisa-neiti kyennyt onnellisesti välttämään kotivävyksi +tarjoutuvia?» kysäisi Vareinen naurahtaen ja luuli huvittavansa sillä +tuskastuneen näköistä rouvaa. + +»En tiedä, mistäpä minä heitä tietäisin. Saatanhan minäkin lukea ne, +jotka rehellisesti anoppia pelkäämättä talossa käyvät, mutta mistäpä +kaikki ne tietäisin, jotka salaa kuljeskelevat, kun ei minulla ole +aikaa istua kotona ja kyttäillä nurkissa.» + +Taaskin Vareinen naurahti, mutta se kuului hänestä itsestäänkin enemmän +hevosen hörhötykseltä kuin naurulta. + +»Niin se on», jatkoi Jenny-rouva. »Muuta en tiedä, mutta sen sanon +vieläkin kerran, että Liisa on kunnon tyttö. Ja ainoa toivoni on, +etteivät myöskään muunlaiset miehet häiritse hänen rauhaansa. Liisa +tietysti saa itse päättää seurastaan ja valita sen, niinkuin häntä +itseään huvittaa, sillä enhän minä aiokaan käydä häntä holhoamaan. +Mutta ajattelen vain, jotta Liisa parkakin on saanut jo ponnistella +ja raataa tässä maailmassa niin paljon, että hänen oikeutensa olisi +saada nähdä jo parempiakin päiviä. Sen vuoksi en jaksa uskoa enkä +käsittääkään, että Liisa saisi joutua naimisiin kunnottoman kanssa +sitten, kun hän joskus naimisiin menee. Ja varma asia on, että jos vain +näen jonkun vähänkään kelvottomamman näköisen häntä katselevan, niin +sille tulee autuas lähtö meidän talon portilta katua alas!» + +Vareinen ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ajatteli vain, voisiko tuo rouva +pitää kunnottomana sitä, että hän oli joskus tullut mennyksi niinkin +lähelle Liisaa, ettei olisi voinut tehdä sitä ainakaan Jenny-rouvan +nähden — jos siinä nyt silti ei mitään pahaa ollutkaan! Ja hänen siinä +punnitessa itseään ja omaatuntoaan tuntui siltä kuin hänen pitäisi nyt +tehdä Liisalle ja vaikkapa tuolle rouvallekin jotakin hyvää, parantaa +jotakin, ettei päästäisi sanomaan, jotta hän muka... + +Mutta silloin hän muisti taas oman kiireensäkin ja kysäisi: + +»Missähän — missähänpäin Tauno mahtaa nyt olla.» + +»En tiedä», vastasi rouva melkein töykeästi ja siirsi tyhjän pullon +laatikkoon. »Kotona kai.» Mutta epäluuloisena hän kuitenkin peruutti +heti äskeiset sanansa: »Ei se kotona ole. Missä lie lurvailemassa ja +näyttelemässä parempaa kuin onkaan.» + +Jenny-rouva johtui ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Taunokin +kenties oli joskus hiiviskellyt jonkun nuoren naisen sängyn ympärillä +ja tiputellut sinne nappejaan jonkun toisen äitiparan kerättäviksi. +Suuri epäluulo, kateus ja ihme pyörivät Jenny-rouvan mielessä. Hän +tunsi kuin lievää mustasukkaisuutta lapsiaan kohtaan, vielä enemmän +kenties kunnollista ja kilttiä Liisaa kohtaan, sillä hän ei ollut +tullut oikeastaan vielä Liisaakaan ajatelleeksi niin aikaihmisenä, että +tällä voisi olla joitakin senkaltaisia salaisuuksia tunnollaan. — Nyt +nuo salaisuudet alkoivat painaa Jenny-rouvan mieltä yhtenä lisähuolena. +Jospa hän nyt olisi niistä tiennyt edes sen, mitä tuo laupiaannäköinen +mies mahdollisesti tiesi! Mutta niin vain näkyy olevan, että syrjäiset +miehetkin tietävät omista tytöistä enemmän kuin itse äiti. — Hyvä +isä, mitähän kaikkea voisivatkaan lapset salata, jos tahtoisivat — +Liisakin... + +»Ei Tauno kotona ole, turha sinne on yrittääkään» koetti hän vielä +vakuuttaa ja pitää tuon miehen kotoa poissa aivankuin suojellakseen +siten Liisaa. »Liekö tuolla Liisaakaan... Kaupungille aikoi mennä.» + +»Kyllä Liisa sinne jäi», yritti Vareinen jatkaa. + +Mutta silloin Jenny-rouva luuli saaneensa jo ratkaisun, hänen +kärsivällisyytensä loppui ja hän huusi Vareiselle kuin kuurolle: + +»Vai-i niin! No, itsepähän tuon paremmin tiedätte, kun myöhemmin kotoa +läksitte.» + +Jos tuo mies olisi mennyt oikeaan aikaan työhönsä, niin mistä hän nyt +enää olisi tiennyt, missä Liisa oli. Liekö lorvi edes käynytkään vielä +verstaallaan...? — Nyt ei Jenny-rouva enää epäillyt, hän uskoi jo +tuntevansa miehen. + +Vareinen olisi jo lähtenyt, muttei tiennyt, miten olisi sen tehnyt. +Hän oli ensin huokaisevinaan kuin väsymyksestä ja kuumuudesta ja aikoi +istuutua penkille, mutta keksikin sitten: + +»Jaa, tosiaan! Minunhan pitääkin joutua sinne lääkäriin.» + +Hän läksi ja rouva katseli hänen jälkeensä. Tietysti! Tietysti se mies +kääntyi sinnepäin, missä lääkäreitä ei ole koskaan ollutkaan! — Ja hän +näki vielä senkin, miten Vareinen seuraavassa kadunkulmassa kääntyi +kotiin päin toista katua pitkin. Jenny-rouva pihisi kiukusta, kun hänen +sanojaan ei näytty oikein uskottavan. Mutta hän totisesti sanoisi +kaiken vielä selvemmin! + +Ostajat katsoivat hiukan ihmeissään, kun rouva kesken kaiken alkoi +äkkiä pakata tavaroita takaisin laatikkoon, heitti saamansa markanrahat +samantien muiden tavaroiden joukkoon ja pyyhkäisi kulmastaan kiukun +nostattaman kyynelen. + + +4. + +Liisa oli eteisessä vetämässä takkia päälleen lähteäkseen kaupungille +tiedustelemaan paikkaa ja tunsi juuri sen takia olevansa kuin pienessä +juhlahetkessä käsillä, kun Vareinen tuli kotiin kukkakimppuineen. +Tämä vihelteli huolettomana — niin ainakin näytti — eikä ollut +muistavinaankaan tämänaamuista. Tuliko hän pyytämään anteeksi? — +Varmasti, sillä mitään muuta varten hän kai ei olisi lähtenyt kotiin +kesken työajan, päätteli Liisa. Ja aivan oikein: + +»Päivää taas pitkästä aikaa, Liisa! Ostin sinulle tullessani kukkia +näyttääkseni, ettei Vareisen poika ole niin tuhma kuin näyttää.» + +»Se nyt oli turhaa, mutta kiitos vain», sanoi Liisa kääntyen ja +hymyillen toisen hyvänsuopaisuudenpuuskalle. Hän ei nyt ollut enää +erikoisemman vihainen tuolle miehelle, jos ei juuri muutakaan. Mutta +Vareisen viime lähdön jälkeen oli tapahtunut jotakin sentään niin +paljon suurempaa, että sen alle kokonaan peittyi muutaman Vareisen viha +ja sopu. + +»Sinä olet taitanut itkeä, tyttö? — Ei saa!» + +Hänen olisi tehnyt mieli edes hiukan taputtaa toisen poskea, sillä hän +ei tullut ajatelleeksikaan sitä, että Liisa olisi voinut itkeä jostakin +muustakin syystä kuin hänen takiaan. Liisa kääntyi itsekin peilistä +kurkistamaan, näkyikö se tosiaankin hänen silmistään, pyyhkäisi +nenäliinankulmalla silmänsä alustaa, ja tämä vasta saikin Vareisen +helläksi: + +»Ei saa itkeskellä, tyttö! Ei se kannata. Miehet voivat tarkoittaa vain +hyvää, mutta kuitenkin tuntuvat suurilta tohkeroilta ja käyttäytyvät +kuin porsaat...» + +»Aivan niin», myönsi Liisakin hyväntuulisesti ja miestä silmiin +katsoen. — Osasiko tuo tosiaan jo ottaa asian oikealta kannalta +ja ymmärtää, ettei hänellä itsellään voinut olla tämän suurempia +mahdollisuuksia ja ettei Liisa voinut menetellä toisin kuin oli tehnyt. + +»Hyvä, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme jälleen ymmärtää toisiamme +hiukan», ilahtui Vareinen ja läimäytti naista selkään, kun ei muuten +voinut osoittaa luottamustaan. + +»On hauska, että käsität minut nyt.» Hän etsi maljakkoa kukilleen. +»Miehet ovat tavallisesti vaatimuksissaan liian jyrkkiä ja ehdottomia +eivätkä ota huomioon, ettei nainen ole juuri siinä samassa vireessä +kuin he. Ja silloin he leikkautuvat, kun heidän vaatimuksiinsa tai +mielitekoihinsa ei suostuta ilman muuta.» + +»Mutta mistäs mies aina tietää tutkia kaiken niin tarkoin, ennenkuin +uskaltaa lähestyä naista. Jos hän tahtoo vaikka suudella....» + +»... niin ottakoon ensin selvän, tahtooko sitä myöskin toinen. +Ei mikään ole vastenmielisempää kuin vastenmielisten hyväilyjen +karttaminen silloin, kun ei itse tunne mitään...» + +»Niin, tietysti», myönsi Vareinen ja tunsi outoutta, että heidän +keskustelunsa Liisan kanssa oli nyt tullut näin läheiseksi, näin +intiimiksi, jota se ei ollut vielä koskaan ollut. »Minä myönnän sen. +Mutta eikö nainen sellaisena aikana voi rehellisesti ja ujostelematta +kuiskata miehelle, jotta tämä osaisi pysyä kaukana?» + +Liisa katsoi kysyvänä. Kuiskata? — Nyt oli keskustelu mennyt johonkin +muualle kuin mihin hän oli sitä tarkoittanut. + +»Kuiskata? Mitä varten? Ovatko miehet itse niin huomaamattomia, +etteivät itse omin silmin näe, milloin nainen sietää jotakuta ihmistä +tai milloin ei, milloin hän on täydessä vireessään tai milloin hänellä +on jokin salainen kipu!» + +»Eivät tietenkään he näe. Mistä he sellaisia aavistaisivat. Mutta +voisihan nainen aivan hiljaa kuiskata, että hän on — tuota — on hiukan +sairas...» + +»Mitä sinä nyt sairaudesta? Voihan joku ihminen olla toisen mielestä +vastenmielinen muulloinkin kuin sairaana!» + +»Mutta itsehän juuri sanoit», puolustelihe Vareinen, »itsehän juuri +sanoit, ettei nainen voi sietää miesten liikaläheisyyttä silloin, kun +on kipeä — tarkoitan niitä sellaisia tilapäisiä...» + +»Hyvä isä, mitä sinä nyt? Enhän minä niitä kipuja, vaan — etkö ymmärrä +— sielullisia!» + +»Sielullisia kipuja? — Mutta ruumiistahan...» + +Liisasta tilanne oli traagillinen. Hänen täytyi äkkiä kohentaa +kukkamaljakkoa, mutta se kaatui. Hän seisoi hetkisen neuvottomana +ja mietti täydellistä umpikujaa. — Vareinen puolestaan koetti vielä +pohtia keskustelun viimeistä käännettä, jota hän ei ollut ymmärtänyt +laisinkaan. Hän oli jo uudelleen kysymäisillään Liisan viimeisiä +sanoja, kun tämä äkkiä purskahti raikuvaan nauruun ja juoksi sen tien +eteiseen ja ulos. Vareinen meni kamarin ikkunaan ihmettelemään ja näki +Liisan menevän ikkunan alitse kaupungille ja vielä pitävän nenäliinaa +suunsa edessä peittääkseen vastaan tulevilta naurunsa. + +Nyt Vareinen ei taas ymmärtänyt naisia. Ne osasivat olla niin +kummallisen oikukkaita. + + * * * * * + +Torin ohitse mennessään poikkesi Liisa äitinsä luokse. + +Tämä oli juuri käynyt kysymässä myyjätyttöä tilalleen, mutta kun ei +ollut tavannut häntä kotoa, oli Jenny-rouva päättänyt tältä kerralta +keskeyttää koko hyvän myymisen ja työntää kärryt kotiin. Sekin harmitti +häntä, ja heti hän kysyikin Liisalta: + +»Tuliko Vareinen kotiin?» + +»Tuli juuri.» + +»Arvasinhan, jotta se ei ole enää oikealla tiellä. Täällä sanoi +menevänsä hammaslääkäriin ja kuitenkin kyseli Taunoa. Sitten se läksi +suoraan kotiin ja...» + +»No ei sillä ainakaan kotona mitään hammassärkyä ollut», Liisaa +hymyilytti vielä miehen äskeinen ällistys. + +»Eivät näytä enää oikeilta ne puuhat! Ja Taunoa hän ei tarvitse. Kyllä +minä niille kummallekin keksin vielä temput. — Kuule, mitä ajattelet, +jos me sanottaisiin Vareinen ylös ja pidettäisiin itse se huone?» + +Äiti katsoi tutkivana tyttäreen, mitä tämä ajattelisi. Mutta toinen +vastasi vain aivan tavallisesti: + +»Minähän olen siitä sanonut sinulle jo monta kertaa. Antakaa hänen vain +mennä!» + +Hän saattoi äitiään jonkin matkaa kotiin päin. Rinteessä äiti pysähtyi +ja katsoi vielä häneen: + +»Sinä näytät niin itkeneeltä. Mitä sinä olet itkenyt taas?» + +»Minä menen nyt hakemaan paikkaa, ehkäpä jostakin saan», vastasi toinen +aivan toisesta asiasta, välttäen kysymyksen. Mitäpä äidin tarvitsi +tietää Erkin käynnistä, kun siitä ei olisi kuitenkaan apua mihinkään +päin. — Liisa kääntyi ja aikoi mennä. + +»No, ei sinun nyt niin kovasti tarvitse työtäsi ajatella, jotta sillä +asialla itket itsesi uudelleen kipeäksi», lohdutteli äiti. + +Liisa meni, ja kun hän vielä kaukana katsoi taakseen, huomasi hän äidin +seisovan yhä samalla paikalla rinteessä keskellä katua ja katselevan +hänen jälkeensä. — Mitähän se nyt tuolla tavalla...? + + * * * * * + +Nyt kesän tultua näytti kaupunki pienentyneen puolella, sen +Liisa havaitsi ja tiesi vasta nyt. Ihmiset olivat maalla, toiset +kaupunginviereisillä hiekkarannoilla, ja vain osa istui työn ääressä, +niinkuin ennenkin, se osa, josta toisilla loma on vielä edessä ja +joista muutamat eivät sellaista saisikaan, vaan saisivat kestää kesän +kaupungissa, unohtaa sen kokonaan ja odottaa vain sen loppumista — +niinkuin Liisakin. Kun joutuisi syksy, niin silloin olisi kaikilla +jälleen yhtä hyvä olla. + +Liisa meni ensiksi ilmoituskonttoriin kysymään toispäivän lehdessä +olleen paikkatiedustelunsa vastauksia. Oli kaksi: toinen isossa +maatalossa kotiopettajan paikka leskimiehen kuudesluokkalaiselle +pojalle, joka oli saanut ehdot saksassa ja ruotsissa. Pitäisi ottaa +osaa taloustöihin ja antaa myöskin papalle keskustelutunteja ruotsissa. +Pianonsoittotaito suotava. Valokuvaa pyydettiin. — Ei kiitos, ei ole +vähä sentyylisestä enää, mietti Liisa ja rutisti kirjeen laukkuun. +Toinen paikka oli kaupungissa eräässä kiinteistötoimistossa, mutta vain +väliaikaisesti, kun vakinainen konekirjuri oli lomalla. Palkkaa niin +mitättömän vähän, että Liisa laski saavansa kotitöilläänkin enemmän. + +Kun se saalis oli noin heikko, päätti hän lähteä umpimähkään kiertämään +muutamiin suurimpiin liikkeisiin. Jos tänään ei sillä tavalla tarttuisi +mitään, voisi hän jatkaa kiertoaan vaikka koko Helsingin läpeensä +seuraavina päivinä. Ehkäpä sattuma antaisi sitten jotakin. + +Ensimmäinen oli matkatoimisto, sillä hän arveli siellä tarvittavan +kieliniekkoja. Sen päriseviä puhelimia ja touhuavia ihmisiä +ja kieltensekoitusta aikansa kuultuaan hän sai nähdä oven +aukenevan pyhimpään. Pitkä, hoikka, englantilaisen näköinen mies, +sivuharrastuksina kai autoilu ja lohenonginta. — Vai paikkaa! Ei ole. +— Kirjeenvaihtajan, kone- tai pikakirjurin? — Jaahah, niinkö? Kielet? +— Suomi, ruotsi, saksa, englanti ja hiukan ranskaa, luetteli Liisa. — +Kas! Istukaa tuohon koneen ääreen, niin minä sanelen englanniksi. + +Kone, vaikkakin hieman outo, sirisi kuin niittokone kesähelteisellä +niityllä. Ja mies saneli niin hajamielisenä kuin olisi ajatuksissa +ollutkin jossakin siellä niittokoneen lähettyvillä rannassa onkivapa +kädessä. Liuska täyttyi. — Kiitos. Tuossa yksi lyöntivirhe, tuossa +toinen. Kas, peijakas, varsin hyvää jälkeä. Parempaa kuin luulinkaan. +Ikävä vain, ettei paikka ole vapaa. Muuten ei mitään esteitä. Mutta jos +se joskus vapautuu, niin mikä on neidin osoite? + +Jokseenkin epävarma ja pieni lohdutus. Liisa meni jätettyään nimensä ja +osoitteensa tulevia aikoja varten. + +Seuraava oli mainostoimisto ja siellä johtajan poissa ollessa hänen +tuoliaan täyttämässä nuori, liian kohtelias mies. Tämä katseli suu +maireassa hymyssä toisen kasvoja, sitten vartaloa pitkin laskeutuen +jalkoihin asti. Näytti aivan siltä kuin persoonallista tutustumista +vastaan hänellä ei olisi ollut kerrassaan mitään, mutta paikka-asiassa +hän ei kerta kaikkiaan voinut muuta kuin pudistaa päätään: ikävä kyllä, +paikkaa ei ole. + +Maanmittaustoimiston johtaja oli rovastin näköinen ja hyvin juro. +Katsoi alta kulmainsa ja vastasi toisen kyselyihin vain: jahah. — +Kun Liisa vastausta odotettuaan uskalsi häiritä uudestaan samoilla +sanoilla, oli lyhyt vastaus: »Ei ole» eikä senkään mukana tullut yhtään +katseen vilaustakaan, vaan ainoastaan tiukka yskäisy kuin koiran +murahdus. + +Turha vaiva! Nyt hän alkoi uskoa sen jo näin vähällä. Jossakin +saatettiin olla kohteliaitakin, vieläpä neuvottiin paikkojakin, missä +mahdollisesti saattaisi olla työtä — kun nyt kyseessä ei kerran ollut +mikään harjoittelija, vaan pätevä — mutta työtä vain ei tullut. +Toisaalla saatettiin ensin tenttiä koko entinen elämä suku, perhe, +lapset, pelto ja karja, näytettiin olevan sangen epäluuloisia ja vasta +sitten sanottiin, ettei heillä ollut kerrassaan mitään työtä. + +Liisa meni konekirjoituskoululle ja sai sieltä hetkisen odottamisen +jälkeen laatikkoon pakatun koneen vuokratuksi. Puhtaaksikirjoittamista +hän sai myöskin. Tosin sitä juuri tällä hetkellä oli vain vähän, mutta +muutaman päivän kuluttua hän saisi hakea lisää. Liisa laski, että jos +hän saisi päivässä kirjoitetuksi edes viisikin tuntia, ansaitsisi hän +viitisenkymmentä markkaa. Häntä harmitti vain se, ettei ollut saanut +noitakin töitä suoraan sen antajalta, vaan nyt veti konekirjoituskoulu +osan hänen palkkiostaan itselleen, maksoi yksinkertaisesti vähemmän +kuin itse otti työn antajalta. — Mutta mitäpäs siitä, olihan hänellä +nyt joka tapauksessa työtä, nyt ei enää parin päivän kuluttua +tarvitsisi pakoilla ja olla avaamatta ovea pienille laskuille. Hän +voisi siinä sivussa helpottaa äidin kotihommia ja voisipa silloin +tällöin pistäytyä jonnekin uimarannalle virkistymään, hakemaan +ruokahalua ja opettelemaan katsomaan taas uudelleen elämää, sitä +hyörinää, jota hän ei ollut saanut lähestyä keskitalvesta lähtien. Ja +tuntui siltä kuin hän ei olisi vielä nytkään muuten voinut sitä tehdä, +ellei olisi ollut tiedossa omia rahoja, sillä niin kauan olisi omatunto +sen kieltänyt, kun kysymyksessä olisivat olleet äidin ansaitsemat. + +Hän kantoi laatikon portaita alas, irvisti, kun nuora tahtoi upota +kämmeniin, mutta kantoi kuitenkin. Ulko-ovella tulvahti auringonvalo +vasten kasvoja kuumana ja sokaisevana. Äsken hän ei ollut sitäkään +huomannut muuna kuin kiusallisena hiottajana, mutta nyt se oli +kuin ystävällisempää. Hän huoahti laatikon kantamisesta ja mietti, +kannattaisiko koneenvuokrarahojen lopuilla kustantaa itselleen +autokyyti kotiin vai tyytyäkö raitiovaunuun. Ei! Tuossa puiston takana +oli autopirssi ja näin pitkän kitumisen jälkeen kannatti saada sen +verran vauhdin- ja elämäntuntua. Hän käskisi ajaa kovasti ja antaisi +tuulen sivellä kasvojaan, kaulaansa ja poveaan. + +Liisa kantoi laatikkoa poikki puistikon, mutta huomasi aurinkoisen +penkin ja istahti sille. Hänen nojatessaan nyt tuohon omaan +laatikkoonsa tuli mieleen äidinkin laatikko, kumipyöräinen ja +kirjavakatoksinen. Ja häntä hymyilytti pakostakin, kun tiesi saaneensa +nyt omansa. + +Puiston toista reunaa meni hattu kädessä hänen entinen johtajansa, +suuryhtiön itsevaltias. Hänen mielensä teki mennä kysymään, miksi hänen +sairastuessaan oli paikka ilman muuta annettu toiselle eikä odotettu +hänen paranemistaan. Vai luulivatko he hänen kuolevan? Mutta turha +ajatella koko asiaa enää, eikähän se ollut tuon miehen syykään. Ja +sitäpaitsi koko liike, toverit ja työ tuntuivat jo niin kaukaisilta, +että saivat olla rauhassa. Tuntui niin hyvältä ilman heitä, näinkin, +ensi kertaa täysin huolettomana ja ajatuksettomana viime kesän jälkeen. + +Viime kesä? — Voi meitä poloisia, Erkki! + +Hänen tuli äkkiä niin paha istua, että hän nousi, otti jo laatikon +käteensä, mutta hajamielisenä istuutui kuitenkin jälleen ja jäi +tuijottamaan puiden yläpuolitse näkyviin ikkunoihin. Siellä juuri oli +hänen entinen liikkeensä, ja hänen oma entinen ikkunansakin taisi +näkyä. Sen edessä hän oli istunut. Ja kun iltaisin työ päättyi, oli +Erkki ollut vastassa tuolla kulmauksessa. + +Oli ollut jo useita vuosia sitten juuri tämäntapainen helteinen +päivä alkukesästä, kun hän oli kiivennyt ensimmäisen kerran tuonne +ikkunoiden taakse portaita ylös. Suuri osa väkeä oli silloin lomalla, +mutta kuitenkin oli kaikki niin hälisevää ja levotonta ja hänen +mielestään tietysti outoa. — Hän oli saanut paikkansa vastapäätä erästä +osastonjohtajaa samassa huoneessa tämän kanssa. Samana päivänä pari +tuntia ennen Liisaa oli osastolle tullut vikkelä ja liukaskielinen +asiapoikakin. Hänen sinne mentyään oli poika jo vanhempana opastanut +hänelle yhtä ja toista. Mutta poika parka! Hänen suurin vikansa oli +silloin hänen liukas kielensä. Ja ennen iltaa olivatkin hänen asiansa +aivan yhtä huonosti kuin aamullakin ennen paikkaan tuloa. — Puhelin oli +soinut ja vaikka Liisa oli aikonut siihen vastata, oli poika ennättänyt +edelle ja alkanut hoitaa asioita. Kysyttiin johtajaa ja hän vastasi +rehellisesti ja vilpittömästi, että tämä oli klosetissa. Siihen kai +asiakas sillä kertaa tyytyikin. Mutta jo puoli tuntia myöhemmin tiesi +pojan kuuluisan vastauksen johtaja ja hänen kauttaan puoli taloa. +Nuorta miestä tietysti opastettiin ja hän ainakin lupasi vastaisuudessa +olla enää selittämättä niin tarkoin esimiestensä askeleita. + +Vähän myöhemmin oli johtaja ja sillä kertaa Liisakin poissa huoneesta +ja poika vastasi taaskin. Mutta nyt olikin johtaja itse mennyt +viereisen huoneen puhelimesta koettamaan, oliko hänen nuhteillaan ollut +mitään merkitystä. Siksipä hän kysyikin heti, että oliko johtaja nytkin +vielä siellä samassa paikassa kuin aamupäivällä. »En tiedä», vastasi +liikkeen uusi ja innokas vesa, »mutta eiköhän se liene siellä nytkin, +kun ei ole näkynyt.» + +Seurasi uusi tutkinto ja uudet kysymykset. Mutta poika selitti, ettei +hän ollut tällä kertaa muuta kuin vastannut toisen kysymykseen ja että +hän siis oli viaton. Mutta toinen oli eri mieltä, ja huomisaamuna ei +sitä nuorta miestä enää näkynyt. + +Muistellessaan elämänsä ensimmäistä leipätyöpäivää Liisa ei malttanut +olla naurahtamatta. Vasta sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi +toiselta penkiltä kummaksuvia katseita hänen yksinnaurunsa vuoksi. +Hänen täytyi nousta ja lähteä kotiin. + +Mutta sille hän ei voinut mitään, että hänen oli nyt niin hyvä ja kevyt +olla. + + +5. + +Kun Tauno, Hietalan perheen aikamieslapsi, tuli kotiin hyvissä +ajoin ennen aamiaista, huomasi hän heti portista käännyttyään äidin +jäätelökärryt pihalla portaiden vieressä ja aavisti jotakin erikoista +olevan tulossa. Eiväthän nuo kärryt olleet hänen muistaakseen +ilmestyneet siihen takaisin koskaan ennen iltaa muulloin kuin +suurimmilla sateilla. Tauno aikoikin nyt sen vuoksi kääntyä heti +takaisin, mutta huomasi äidin keittiön ikkunan ääressä ja arvasi tämän +jo nähneen hänet. Ja kun he eivät olleet nähneet toisiaan äidin kanssa +sitten kuin eilen kahvilassa ja kun Tauno ei aavistanut mitään siitä, +että äiti oli sen jälkeen tiedustellut hänen työpaikkaansa, piti hän +nytkin kaikkein helpoimpana selittää, että oli taas pieni työtön aika +päivällä, heidät oli sen vuoksi laskettu muutamaksi tunniksi vapaaksi, +jotta tulisivat illalla ottamaan vapaatunnit takaisin. + +Hän soitti — oma avain kun oli pitänyt luovuttaa Vareiselle — ja pitkän +ajan kuluttua tuli äiti avaamaan. Heidän kohtaamisensa yritti olla taas +vilpitön: + +»Kah, mamma! Mikäs sinut on tähän aikaan päivästä kotiin ajanut?» + +»Olen tässä putsaillut ja korjaillut vaatteitasi. Siellä keittiön +tuolilla on sininen pukusi, muuta se heti päällesi. Panin tuen +housujenpolven sisäpuolelle, kun oli menemäisillään rikki, ja +likaläikät hankasin tärpätillä pois. Paitasi ovat pinossa tuossa +pöydällä ja sukkia saat mukaasi viisi paria. Pese itse sitten järvessä +uudestaan, kun ne likaantuvat. Nenäliinoja tulee puoli tusinaa ja +alushousut...» + +»No mutta mitä sinä? Mitä varten nämä kaikki...?» kysyi Tauno +ihmeissään eikä voinut aavistaa muuta kuin että jotakin oli hullusti. + +»Ai niin, enkös minä muistanut sanoakaan! Sinähän matkustat nyt +päiväjunalla kahden tunnin kuluttua minun vanhaan kotiini Lampelaan +ukkisi ja mummosi luo kesälomaasi viettämään ja tulet vasta syksyllä +takaisin. Kirjoittivat, että he välttämättä tarvitsevat sinua siellä...» + +Nyt Tauno yhä enemmän alkoi aavistaa, että jotakin oli kierossa. Mutta +kun äiti ei kuitenkaan näyttänyt yhtään vihaiselta, ei hän pitänyt tätä +lähtöä minään rangaistuksenakaan. Sillä silloin olisi muori sanellut +suorat sanat. Sen vuoksi hän uskalsi viattomana ihmetellä: + +»Mutta mitä ihmettä minä siellä sitten teen?» + +»Virkistyt heinä- ja peltotöissä ja uit itsestäsi pois kaikki kaupungin +pölyt ja taudinbasillit. Minä tulisin niin mielelläni mukaan, mutta +kun ei näytä nyt kerta kaikkiaan pääsevän. Mieluumminhan minäkin +olisin siellä kuin seisoisin tuolla kuumassa paisteessa pitkät päivät. +Ja Liisankin mieli tuntui tekevän kovasti lähteä, mutta kun hänenkin +täytyy ensin ratkaista se paikka-asia. Ja taitaa olla vielä niin +heikkokin matkustamaan», valehteli äiti kasvot totisina ja ajatteli, +ettei valehteleminen ole nyt hänelle mikään synti, kun on itse saanut +vuosikaudet uskoa vain valheita. + +»Mutta hyvänen aika, enhän minä voi sinne lähteä mitään ilmoittamatta. +Täytyyhän minun puhua...» + +Ja nyt äidille tuli vihdoinkin kokonaisen vuorokauden odottamisen +jälkeen tilaisuus puhua siitä Taunon »paikasta»: + +»Jaa-ah! Enpä tosiaankaan muistanut sitä paikkaasi! Mutta lähde sinä +nyt vain aivan rauhassa, niin minä käyn kyllä selittämässä siellä +sinun liikkeessäsi, jotta kun oli niin kiireellinen matka. Nostanpahan +samalla saatavasi, jos siellä jotakin on.» + +Tauno yritti hätääntyä, mutta arvasi, että nyt hänet voisi pelastaa +vain huolettomaksi heittäytyminen: + +»No ei siitäkään kai mitään tule. Mutta voinpahan itse käydä puhumassa +asemalle mennessäni. Toimitan samalla vähän muutakin, kun käskettiin. — +Mutta eiköhän vain ole selvempi, että minä lähden vasta muutaman päivän +perästä? En minä nyt näin yhtäkkiä...» + +»Sehän se juuri hauskaa onkin. Sinähän olet aina pitänyt liikkumisesta +ja uuden näkemisestä. Nyt siihen on niin hyvä tilaisuus. — No mutta +älä seiso siinä enää, hyvä lapsi! Sanoinhan, jotta juna lähtee kahden +tunnin kuluttua, ja sitten meistä kahdesta tulee ero. Syö nyt ensin +tuossa, paistoin makkaroitakin. Muuta sitten vaatteesi ja joudukin, +jotta et myöhästy!» + +Tauno istuutui huokaisten pöydän ääreen eikä keksinyt, millä saada +matkaa lykätyksi edes huomiseen. Silloin hänellä olisi aikaa miettiä +keinoja sen lykkäämiseksi eteenkinpäin. Hän istui selkänojaan, +ei syönyt, vaan työnsi jalkansa suoriksi pöydän alle, pani kädet +housuntaskuihin ja koetti näyttää huolettomalta. + +»Ei. Ei siitä sittenkään tule mitään», hän huoahti toisen kerran +aivankuin olisi yksin saanut päättää juuri näin. + +»Matkarahaako», joutui äiti taas väliin. »Siitä ei ole huolta. Tässä +saat — mihinkäs se pussi nyt joutuikaan — tässä on matkoihin ja sitten +saat vielä sata markkaa ylitse muihin menoihisi. Mutta älä pudota +niitä, kun miesparalla ei ole vielä edes omaa lompakkoakaan.» + +»Onhan minulla ja hyvä onkin», vetäisi Tauno povitaskustaan uuden +uutukaisen lompakon, asetellen setelit sinne huolellisesti. Saivathan +olla mukana, vaikkapa matka siirtyisikin. + +»Mistäs sinä tuollaisen? Kas kun onkin hyvä lompakko! Maksoiko +paljonkin?» + +Tauno ei ollut kuulevinaankaan. Hän päätti nyt, kun huomasi, ettei äiti +mitään tietänyt, siirtyä puolustajasta hyökkääjäksi: + +»Mutta miksei minulle ole sitten aikaisemmin puhuttu tästä matkasta, +jotta olisin voinut järjestää työni? Olisihan tuosta saattanut mainita +edes tänä aamuna, jos ei ennen. Enhän minä nyt yhtäkkiä, älyätte kai +sen itsekin...» + +»Voi hyvä lapsi, kun sinua on haettu koko aamu», valehteli äiti +rohkeasti ja nautti tästä valehtelemiskilpailusta, sillä mitään +aavistamaton poika paljasti hänelle lopultakin itsensä. Kyllä hän vielä +ennen lähtöä puhuisi pojalle vähän tottakin, mutta nyt hän ei antaisi +toiselle kunnollista suunvuoroa puolustella. »Kun kirje tuli vasta +tänä aamuna lähdettyäsi! Liisa kävi soittamassa työpaikkaasi, muttei +löytänyt puhelinluettelosta. Hän koetti etsiäkin, mutta poliisikaan ei +tietänyt osoitetta.» + +»Enhän minä siellä ollutkaan, kun vasta illalla...» + +»No niinhän mekin arvelimme, jotta sinä kai olet vapaa samalla tavalla +kuin eilenkin. Sitten Liisa kävi urheilukentällä, muttei löytänyt +sieltä, vai liekö katsonut huonosti.» + +»Tuolla kaupungilla kävelin hiukan», pienensi poika itse rengasta, jota +äiti oli juuri koettanut kiristää. + +»Näitkö muuten Vareista? Hänkin haki sinua. Minä kieltelin ensin vähän, +mutta hän vain meni. Vareinen oli käynyt etsimässä sinua kaikista tämän +puolen kahviloista. Oli käynyt 'Puistossakin' asti.» + +»No siellähän minä juuri olin! Miksei...?» + +»Sepäs kummallista. Kertoi istuneensa pitkät ajat siellä ja +heittäneensä hakemisen. Mutta ehkä te olittekin eri huoneissa, ehkä +Vareinen istui biljardissa...?» + +»Minähän olin juuri siellä», murahti Tauno. + +»Jahah, vai siellä», sanoi äiti jo kylmemmin löydettyään pojan +olinpaikan. »Vai siellä. Sieltäkös sinä tuon lompakonkin sait?» + +»Voitin sen muutamalta maalaiselta, kun se ei osannut pelata yhtään. +Ensin se mies hävisi rahansa muille ja sitten minulle vielä lompakon, +kun koetti saada entisiään takaisin.» + +»Jassoo, vai niin. Siellä taitaa olla hauskaakin väkeä? Taitavat +tarjota joskus ryypynkin, ne parhaimmat tuttavat? — No syöhän nyt +sentään ja joudu, että kerkiät. — Sinä kyllä varmasti matkustat tänään, +siitä ei kannata enää puhua! Ja minä taidan tulla asemalle saattamaan, +jotta poju saa piletin ja löytää oikeaan junaan. Sattuu olemaan +muitakin asioita kaupungille ja käyn sitten samalla siellä sinun +liikkeessäsikin.» + +»Siellä nyt ei naisten tarvitse solkata minun asioissani», murahti +poika vihaisena, että hänen työasioihinsa sotkeuduttiin. Vähän harmitti +toisekseen, että oli tullut keksityksi koko juttu, jos sattuisivat +naiset vielä saamaan selville ja nostaisivat rähäkän. Mutta äidin +hyville mielin saattamiseksi oli pitänyt tekaista... + +Jenny-rouva olisi tahtonut poikansa viime sanojen jälkeen astua tämän +eteen, tarttua kauluksesta ja antaa ympäri korvia. Hänen mielensä teki +siepata herran oma kävelykeppi tuosta ovenpielestä, lyödä sillä vasten +kasvoja ja huutaa kerrankin suunsa puhtaaksi, että tämä oli koira, +kun oli ensin sepittänyt valheita todellisia teitään peittääkseen, +ja sitten kaksinkertainen retku, kun kehtasi vielä jälkeenkinpäin +luulla äitiään niin hölmöksi, että tämä iankaiken uskoisi valheita, +vaikka olikin uskonut eiliseen ja tähän päivään asti. Hän oli nyt +niin hämmästynyt näistä kahden päivän paljastuksista, etteivät edes +kyynelet jaksaneet nousta hänen ihmetteleviin silmiinsä. Mutta hänen +piti kestää nyt vielä vähän aikaa ja hillitä itsensä lopullisesta +purkauksesta, että saisi pojan kunnollisesti junaan. Jos hän kestäisi +nyt tämän kerran, muuttuisi kaikki silloin vähitellen hyväksi. Hän +tunsi poikansa myöskin toiselta puolen: pahaan umpikujaan jouduttuaan +tämä saattaisi yht'äkkiä nousta ja hävitä sen tien, niinkuin oli kerran +kouluaikanaankin tehnyt kesken syönnin: noussut ja kadonnut kotoa +kahdeksi päiväksi. Eikä vielä nytkään tiedetty, missä hän oli silloin +ollut. + +Mutta surun, kiukun ja pettymyksen lomassa Jenny-rouva kuitenkin +hienoksittain nautti siitä, että oli asettanut ansansa niin hyvin, +jotta poika oli ilman suurempia tutkinnolta ja rähinöitä paljastanut +itsensä kokonaan. Kun hänet saisi vain nyt mielisuosiolla junaan, niin +mies siitä vielä kouluttaisiin! + +Niin, siellä maalla! Hänen kotinsa oli keskikokoinen maalaistalo ja +vanhemmat totista, työteliästä ja ankaraa väkeä. Vanha ukko ja mummo +olivat aikoinaan olleet lapsilleen niin ankaria, etteivät nämä vielä +täysi-ikäisinäkään olleet omia herrojaan liikkumaan muiden kylän +nuorten menoissa. Viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen ajettiin +viideltä tai kuudelta aamulla ylös, olipa sade tai paiste. Ja työtä +kesti iltaan niin myöhään, ettei tehnyt enää mielikään minnekään. +Hänkin, Jenny-rouva, oli sieltä lähtenyt maailmalle kuin pakoon: +Pitkien tuskailujen jälkeen hänet päästettiin talouskouluun, ja sen +tien hän joutui maailmalle ja naimisiin. Ensin se oli hänellekin ollut +suurta vapautta ja kotona vanhemmat katsoivat karsaasti, että hän oli +lähtenyt työtä karkuun, mutta nyt myöhemmin miehensä kuoltua hän oli +kyllä usein myöntänyt, että jos ei ollut helppoa kuokkia Lampelan +peltoja, niin ei ollut sentään paljon helpompaa tämäkään. Mutta kun +noille lapsille nyt vain kävisi hyvin, niin kylläpähän aina muusta +selviäisi. Liisa kyllä näkyi perineen isovanhempiensa työsisua, mutta +poika oli täysi taka-askel, ehkä liian väsyneen äidin heikko lapsi. + +Mutta nyt Jenny-rouva aikoi kirjoittaa veljelleen sinne maalle ja +selittää kaiken. Vanhukset tuskin jaksaisivat enää pitää silmällä noin +ovelaa kiemurtelijaa, mutta veljen aisoista ei mihinkään mentäisi. Hän +selittäisi veljelleen aivan koristelematta ja häpeämättä, että poika +vain vajehtii eikä kasva akaksikaan, jos ei ole kymmenkunta tuntia +päivässä pellolla tai niityllä, niin että hän illalla työstä päästyään +ja ruokaa haukattuaan kaatuu suoraan sänkyyn eikä mieluilekaan enää +kylille hakemaan toisia samanlaisia tyhjäntoimittajia. Tuoreeltaan mies +maatöihin, ja pysyköön siellä niin kauan kuin viisastuu. + +Nyt saivat loppua pojalta joutenolon päivät! Nyt tällä kellonlyömällä! +Liian oli tullutkin olluksi löyhä, mutta kun se oli lapsena ollut niin +heikko ja sairaalloinen, että oli yrittänyt aina tukehtua käsiin, +jos oli aikonut piiskata. Mutta kun hänellä nyt riitti jo terveyttä +vetelehtimään, niin sai yrittää toki muutakin. Ja jos voimat ja terveys +eivät siellä Lampelassa riittäisi, vaan mies tukehtuisi, niin eihän +tuosta näkyisi tulevan kunnon eläjää muutenkaan. Parempi katketa työn +ääreen kuin istua loppuikänsä linnassa. Sillä linnareissua ne nuo +tuollaiset valheet vain ennustaisivat. + +Jenny-rouva tunsi tehneensä päätöksen poikansa puolesta, ennen vaikka +ruumisarkku kuin käsiraudat —ja tunsi kuin itselleen helpotusta. Hän +hypähti taas istualtaan, meni eteiseen kuin peläten heltyvänsä jyrkästä +kuolemantuomiostaan, veti kaapin päältä esille pölyttyneen, kulmistaan +rikki kuluneen matkalaukun ja alkoi pakata siihen poikansa vaatteita ja +tavaroita vihaisena — niinkuin Tauno syrjäsilmällä katsellessaan oli +huomaavinaan. + +Aurinko alkoi paistaa keittiöön sisään. Oli juuri se hetki ennen +puolta päivää, jolloin aurinko pääsi näkyviin heidän eteisensä kulman +takaa, sitten kiersi hiukan aikaa keittiön hellankulmasta oven toiseen +pieleen asti ja sitten taas katoaisi huomiseksi, kun viereinen korkea +kivitalo tulisi tielle. Tuo kierros hellankulmasta ovelle asti kesti +tavallisesti toista tuntia — tavallisesti — sillä sateisilla ilmoilla +ei nähty muuta kuin vastapäinen harmaa kiviseinä. + +»Kas, kun tulee kirkas päivä», huokasi itsekseen Tauno, nousi syömästä +ja kohotti paitansa riippuvia hihoja ylemmäksi. »On sääli lähteä juuri +tällaisena päivänä matkalle!» + +Mutta äiti ei vastannut mitään. Poika näytti aikovan heittäytyä kamarin +sohvalle pitkäkseen. + +Siiloin ilmestyi Liisa portista pihamaalle hikisenä ja tyytyväisenä +laatikkoaan raahaten. + +»Mene edes auttamaan siitä, jos et pelkää menehtyväsi!» tuhahti äiti +Taunolle, ja tämä mitään virkkamatta meni pihalle. + +Eteiseen tultuaan Liisa kyllä huomasi toisten kasvot hyvin totisiksi, +mutta selitti äidilleen itse innostuneena: + +»Tässä nyt sitten on minun työkalulaatikkoni ja parin päivän eväät. +Tosin ei parempaa kuin puhtaaksikirjoittamista, mutta lähipäivinä +hankin jotakin jalompaakin: käännöstyötä. — Mutta mitäs sinä siihen +vanhaan laukkuun ahdat?» + +»Pakkaan tässä erään toisen työkalulaatikkoa, kun mies lähtee +maailmalle.» + +Liisa seisoi keittiön kynnyksellä kuivaillen nenäliinallaan hihattoman +leninkinsä kainaloaukon sisältä ihoaan ja huokaillen hyväntuulisena: + +»On tämä elämä rasittavaa! Kun ensin saa hikoilla itsensä läpimäräksi +työnhaussa, saa sitä jo paria päivää varten niin paljon, että on taas +uudelleen läpimärkä. Vaikka luulen kyllä, ettei tuosta kahden päivän +taakasta ole tänä iltana enää paljoakaan jäljellä.» Sitten hän astui +veljensä eteen seisomaan hajajaloin niinkuin tämäkin: »Jahah, meidän +herra taitaa matkustaa! Liikeasioita, vai?» kysäisi hän Vareisen +äänellä. + +»Noo», virkkoi toinen välinpitämättömänä ja läksi pois. »On tässä vähän +mietitty.» + +»Eipä tuossa ollut pitkiä miettimisiä, kun päätettiin vain!» lisäsi +äiti tiukkana ja supisi eteisessä jotakin Liisan kanssa. Ja Tauno +epäluuloisena oli varma, että naisten supina koski häntä. Mutta pian +oli Liisa jälleen edessä ja kysäisi kuin pojan puolesta huolestuneena: + +»Kuulostaa kuin matkustaminen ei huvittaisi poikaa?» + +Hiukan ärtyneisyydestään lientyen, kun Liisa käytti pitkästä aikaa +hyväilysanaa »poika», Tauno vastasi kuin apua odottaen: + +»Niin, kun tuntuu niin turhalta matkustaa juuri tällaisena hienona +päivänä. Aivankuin ei saattaisi hyvin lykätä sateisempiin aikoihin ja +nyt sen sijaan mennä vaikka uimaan.» + +»Sateisempiin aikoihin!» tuhahti taas Jenny-rouva kiivaana. »Tätä +matkaa on lykätty jo kahdeksantoista vuotta liian paljon eikä siirretä +enää tuntiakaan. Ja taitaa olla 'uintimatkoille' yhdentekevää, sataako +vai paistaa. — Muuta pian paitasi siinä!» + +Tauno huomasi vastaansanomisen turhaksi; jokin muu pelastus oli +keksittävä, jos mieli saada matkaa myöhästetyksi tunnillakaan. Sen +vuoksi hän vaikeni. Liisa taas oli äidin äänensävystä tuntevinaan, +että tässä esikaupungin keittiön ja kamarin huoneistossa oli tänään +tapahtuva suursiivous — sellainen suursiivous ajatuksissa ja +teoissa, joita on vain kerran tai pari kunkin ihmisen elämässä ja +josta kulloinkin saa perhe aloittaa uuden lehden. Hänhän oli omalta +kohdaltaan päättänyt tänä aamuna juuri samaa ja uskonut ainakin itse +tänään aloittavansa kokonaan uuden ajanjakson. Mutta näytti kuin +ketkään muutkaan eivät välttäisi sitä enää. Sen vuoksi hän olisi +tahtonut nyt päästää hihkuvan hyvähuudon, mutt’ei uskaltanut puuttua +asioihin, vaan vaikeni, kun äiti näytti suuttuneelta. + +Äiti taas oli tänään, kuten aina ennenkin, tullut siihen uskoon, että +hänen tyttärestään ei voisi tullakaan mitään muuta kuin kelpo nainen, +jos saisi olla vapaana omine ajatuksineen kelpo ympäristössä. Ja +peläten, että toinen nyt heikkona sairautensa jälkeen voisi erehtyä +johonkin, jota hän itsekin varmasti katuisi myöhemmin päästyään jälleen +oikein ajattelemaan, katuisi — sitä peläten äiti päätti puhdistaa +ympäristön, ettei mikään olisi estämässä tyttären hyvää uskoa ja hyviä +ajatuksia. Niin, ja hänen pojastaan ei taitaisi tulla koskaan kelpo +miestä, olipa hän vapaana millaisessa ympäristössä tahansa. Toisen +ympäriltä täytyi kitkeä rikkaruohot pois peittämästä valoa ja toiselta +täytyi vapauskin ottaa kokonaan pois ja istuttaa hänet sen jälkeen +aivan uuteen paikkaan. — Siksi äiti oli nyt niin puuhaileva, tiesi +kaiken tulevan hyväksi, jos saisi tehdä kaiken niinkuin halusi, ei +sietänyt sen vuoksi vastaan sanomista ja vaikeni. + +Silloin alkoi kaikki näyttää Liisasta niin surullisen koomilliselta — +oli sentään taivaan onni, ettei hänen tarvinnut olla noin holhottavana, +ettei hänelle tarvinnut vetää valmiita housuja jalkaan niinkuin +muutamalle urholle tuossa. Hän nautti, kun voi täydellä syyllä lyödä +rintoihinsa kuin fariseus, että hänellä oli edessä elämä ja maailma, +mutta tuo toinen lähetettiin piiloon. Eipä silti, ettei hänkin olisi +ollut kerran holhouksen tarpeessa, mutta kukaan ei olisi osannut sitä +silloin antaa. Ja hyvä oli, ettei hän tullut silloin kertoneeksi +huoliaan kenellekään, kun näkyi ominkin voimin päässeen pystyyn taas. +Olisi syntynyt vain kaikenlaisia väritettyjä juoruja hänestä ja nyt hän +saisi ensi töikseen ruveta niitä lakaisemaan pois sen sijaan, että nyt +oli kaikki valmista. + +Mutta jopas olivatkin talon asiat tänään riivatun hyvin, että +pakostakin pyrki naurattamaan. Tästä taitaisi tulla vielä oikein +juhlalauantai! Hän ei malttanut enää olla tekemättä pilaa koko +perheestä: + +»Raakalaisia nuo tämän talon naiset! Ottavat miehiseltä mieheltäkin +sisun pois, noin vain kesken toisen kiireellisten töitten, liimaavat +postimerkin takapuoleen ja nostavat lapsen junaan...» + +»Ole hiljaa siinä äläkä viivästytä toista», kielteli äiti, vaikka +hyväntuulisuus alkoi tarttua häneenkin. Mutta Liisan oli nyt mahdoton +pysyä vaiti: + +»Kun nyt menet sinne Lampelaan, niin kerro terveisiä Sylvi-serkulle.» + +»Mille vietävän Sylville?» tokaisi Jenny-rouva. + +Liisa rypisti toista silmäluontaan äitiin katsoen, hymyili tälle, mutta +puhui veljelleen ääni totisena: + +»No hyvänen aika! Meidän riivatun kaunis Sylvi-serkkummehan viettää +aina kesänsä Lampelassa, ui siellä, ratsastaa, järjestää tanssiaisia +ja johtaa koko seudun seuraelämää. Muuten kyllä kiltti ja kaunis +tyttö, mutta taitaa olla yksi pieni vika: Sylvi on aina ollut niin +huvittelunhaluinen.» + +»No onpahan edes yksi lohdutus», ajatteli itsekseen Tauno. + +Äiti ei ymmärtänyt, mihin Liisa valheellaan pyrki, sillä minkäänlaista +Sylvi-serkkua ei ollut koskaan vielä syntynytkään, ja jos olisikin, +niin hänen olisi hyvin vaikea ratsastella pienen maalaiskylän +seuraelämässä — kaikkein vähimmin talossa, joka ei tuntenut eikä +tunnustanut kuin yhden käskyn ja evankeliumin: »Painu työhön tai ole +syömättä!» — No niin, puhukoon tyttö huvikseen, mitä haluaa! + +Mutta Taunon uteliaisuus oli jo herännyt: + +»Sylvi-serkku? Miks'ette ole koskaan ennen kertoneet mitään hänestä? +Onko hän — tuota...?» + +»Tumma vai vaaleako? No, miltä kannalta asian ottaa. Sittenpähän näet, +kun menet.» + +Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän kertoi olemattomia asioita, +tehdäkseenkö vain pilaa vai edes tällä tavoinko helpottaakseen pojan +lähtöä. Joka tapauksessa tämä näyttikin vähän ilahtuneen eikä voinut +salata mielenkiintoaan Lampelaa kohtaan. Hän tuli jo ajatelleeksi, että +rahaakin olisi pitänyt olla mukana enemmän kuin mitä äiti antoi. Mutta +mistäpäs sitä nyt otti. + +Liisa oli yht'äkkiä alkanut tuntea taas väsymystä ja pyörrytystä, kai +raskaan kirjoituskonelaatikon kuljettamisesta. Hän ei tahtonut näyttää +äidilleen huonoa vointiaan, vaan heittäytyi keittiöön äitinsä vuoteelle +kuin romaania lukeakseen, vaikka maailma alkoikin pyöriä ja hämärtyä +niin, ettei lukemisesta tullut mitään. Mutta äiti puuhasi omalla +tahollaan eikä huomannut häntä. + +Herätyskello kaapin päällä oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista, +mutta Jenny-rouva tiesi, että se oli kymmenen minuuttia edellä. + +Vareinen näkyi myöskin kääntyvän portista pihaan ja tulevan kotiin. + + +6. + +»Tauno hoi! Joko olet pukeutunut?» huusi Jenny-rouva keittiöstä +suljetun oven läpi kamariin, jossa Vareinen ja Tauno tuntuivat +keskustelevan ja väliin nauraa höräyttävän. — »Jahah, no tule sitten +lopettamaan tänne, kun meillä Vareisen kanssa on vähän puhuttavaa.» + +Tauno tuntui murahtavan jotakin vaatteitaan kokoillen ja Vareinen +kuiski innokkaana. »Ette te enää pitkään viisastele», ajatteli +Jenny-rouva, »taisivatpa yhteiset naurunne viimeinkin loppua!» Tauno +tuli kamarista, kädessään paita, hiha lattiaa pyyhkien, toisessa kaulus +ja parranajovehkeet. + +»Ei miehellä vielä omaa paitaakaan päällä, mutta untuviaan jo ajaa», +ärsytti äiti häntä tahallaan, kun luuli miesten äsken hänelle +naureskelleen. Hän näytti nyt olevan hirtehisen hyvällä tuulella, +seisoi ensin kamarin kynnyksellä katsellen kumpaakin miestä kasvoihin +ja sitten astui sisään, veti oven jäljessään kiinni ja hymyilevän +voitonvarmana selitti Vareiselle: + +»On tullut pidetyksi tuota poikaa vähän kissan päivillä ja nyt pitää +keskellä kaunista työpäivää ahtaa älyä aikamiehen kokoiseen lapseen. +Mikäpä tietää, tuleeko tuosta tolkkua... Kukapa älysi aikaisemmin, että +tuollainen venkale siitä venyy! Oli muka olevinaan niin kivulloinenkin. +Mutta taisivatpa taudit olla vain selkäsaunan siirtämistä huomiseen +tältä päivältä. Nyt ei näy enää kykenevänkään muuhun kuin +valehtelemiseen ja kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kahviloita kuin +juoksukoira. — Mutta pannaanpa nauha penin kaulaan! Hohhoijaa!» + +Liisa oli sängyllä torkkuessaan kuullut äidin sanat Vareisen +kanssa keskustelemisesta ja näki oven suljettavan kuin konsanaan +kahdenkeskisiä välienselvittelyjä varten. Nyt hän kohotti päätään ja +koetti siepata edes yhden sanan päästäkseen selville, mistä äiti aikoi +puhua Vareisen kanssa virkkamatta sitä ennen hänellekään mitään, vaikka +he aina ennen olivat pohtineet ensin kunkin asian kahden. Mutta nyt ei +äiti puhunut edes hänelle. Liisa erotti vain muutaman sanan ja kuuli +äidin puhuvan Taunosta — no, eikö se sen kummempaa ollutkaan. Hän +painoi päänsä jälleen alas ja koetti saada pahoinvointinsa ohi. + +Vareinen ei vastannut mitään Jenny-rouvan äskeiseen vuodatukseen. +Hänen keskustelunsa Taunon kanssa oli katkennut niin äkkiä, että hän +vielä nytkin ajatteli sitä ja kulmat kurtussa istui odotellen, että +toinen puhuisi pian, kun oli kerran tullut häiritsemään. Sitäpaitsi +hän huomasi asuntorouvansa tavallista varmemmasta ja vieraammasta +käytöksestä jotakin uutta olevan tulossa ja oli hieman jännittynyt, +millä lailla se koskisi häntä. — Ja olipa sanottavaa mitä tahansa, +antaisi tulla nyt vain! — Vareinen sytytti savukkeensa uudelleen +jotakin tehdäkseen ja katseli välinpitämättömänä ikkunasta ulos. + +»Tässä on tämä nappi», virkkoi rouva aivankuin he olisivat juurikään +puhuneet napeista. »En muistanut sitä heti antaa, vaikka olisitte +kenties tarvinnut.» + +Hän pani napin pöydälle, Vareinen kurottautui tuoliltaan nousematta +ottamaan sen, käänteli välinpitämättömänä, vilkaisi sitten +epäluuloisena rouvaan, mutt’ei huomannut tämän kasvoilla mitään +erikoista, heitti sen sitten piirongin päälle ja sanoi: + +»Eihän tuolla väliä. Ostin toiset samanlaiset.» + +»Löysin sen keittiön sängystä», sanoi rouva yhtä rauhallisena sipaisten +kämmenellään suoraksi pöytäliinaa. + +Seurasi pitkä, hiljainen paussi, ja Jenny-rouva oli huomaavinaan kuin +nappi ei olisi tehnyt toiseen mitään vaikutusta. + +»Tuota noin», aloitti hän jälleen, mutta ääni tuntui hiukan epävarmalta +hämilläolosta ja neuvottomuudesta, ja hän pysähtyikin siihen kuin +ajatellakseen. + +»Jahah», kääntyi Vareinen äkkiä häneen päin kuin olisi ollut niin +syvissä ajatuksissa, että vasta nyt ensimmäisen kerran huomasi rouvan. +Hän itsekin nautti, että oli osannut sanoa sen niin kylmästi, sai +toisen yhä enemmän hämilleen ja pääsi siten hallitsemaan tilannetta. +Sillä jos Jenny-rouva olisi päässyt puhisemaan kiukuissaan, ei hän +olisi voinut muuta kuin kuunnella. + +»Me kun olemme Liisan kanssa ajatelleet tässä... Kun tuo Tauno lähtee +tästä nyt pois ja Liisa rupeaa tekemään töitä kotona ja tarvitsee +enemmän tilaakin, niin sopisiko Vareisen hakea nyt kuukauden pitkään +asuntoa toisaalta ja muuttaa sitten? Liisan pitäisi saada tämä kamari +itselleen, jotta hän voisi tehdä töitään rauhassa. Ei voi oikein vaatia +häntä käyttämään keittiötä työhuoneenaan, kun siellä ei ole rauhaakaan.» + +Kävihän se Jenny-rouvan mielestä jokseenkin hyvin, vaikka hän oli ensin +tuntenut itsensä noloksi, kun oli tullut aikaisemmin olluksi niin +tuttavallinen tuon kanssa. + +»No niin, minä kyselen toista asuntoa», kuuli hän Vareisen vastaavan +päätään kääntämättä. + +»Tietysti meidän täytyy sitä ennen maksaa kaikki velat pois teille! +Eikähän sillä muutollakaan muuten niin kiirettä olisi, mutta Liisa kun +ei sitä ennen voi oikein tehdä mitään. — Sopisikohan kuitenkin parin +viikon päästä, vai eikö Vareinen luule voivansa muuttaa ennenkuin +kuukauden kuluttua? Niinhän se tietysti oikea sääntökin olisi.» + +»Sopii jo viikonkin kuluttua. Ehkäpä sopii jo huomennakin, kun vain +ehtisin tavata erään toverini. Mutta tänään en vielä oikein kerkiäisi, +kun on niin paljon muuta puuhaa eikä ole aikaa pakkailla ja siirrellä +tavaroita toiseen paikkaan.» + +Toinen huokaisi helpotuksesta. Kaikki kävisi paremmin kuin hän oli +osannut kuvitellakaan. Hän pääsisi tuosta vieraasta jo huomenna. Teki +mieli hypähtää kävelemään helpotuksentunteesta, mutta hän virkkoikin +vain niin kylmästi kuin osasi: + +»No niin, ellei Vareiselle olekaan muutosta sen suurempaa haittaa, niin +olisi sitä parempi, kuta aikaisemmin, vaikkapa jo huomennakin. — Minä +toimitan vielä tänä iltana kaikki vanhat velat kuitiksi. — Jaa-ah! Saa +nähdä, mihin tässä oikein kerkiää, kun on kiirettäkin olevinaan. — No +mitäs hammaslääkäri sanoi?» + +»Mikä hammas...?» + +»Niin että ottiko hammaslääkäri aamulla sen tuskahampaan pois?» + +»Kyllä. Taisi vähän paikkailla. — Mutta tehköönpä mitä tahansa.» + +Viimeisen Vareinen sanoi itselleen ja katsoi kelloaan. Jenny-rouva +ymmärsi, että asiat oli puhuttu nyt selviksi, toisti vielä kuitenkin +kuin kohteliaisuudesta jotakin äsken sanomaansa ja meni. Keittiössä +hän ei ollut huomaavinaankaan lasten kysyviä ja tutkivia katseita, +vaan alkoi hellan ääressä heti puuhata jotakin pesuvadin ja veden +kanssa. Liisa kurkisti sängystä ja aikoi kysyä, mutta jätti sen +kuitenkin tekemättä arvellen, että jos äiti tarkoitti sen hänenkin +tiedettäväkseen, niin hän kertoisi sen vielä kuitenkin. Mutta jos +aikoi pitää puheet omana salaisuutenaan, niin voisi utelemisesta vain +suuttua eikä puhuisi mitään. Ja Liisa näki äitinsä posket punoittavina, +suu meni itsestään väliin pieneen voitonriemuisen hymyn häiveeseen +ja huulet pyrkivät liikahtelemaan, aivankuin hän olisi vielä puhunut +jonkun kanssa. Sitten taas kulmat rypistyivät, huulet pysähtyivät +ja saivat tiukan ilmeen. Tästä Liisa päätteli, että jotakin oli +tapahtunut, mutta arvasi saavansa tietää sen kyllä aikanaan. Siksi hän +vain huokaisi ja painoi päänsä tyynyyn, koettaen nukkua. Silloin kuului +kamarin oven läpi Vareisen huuto: + +»Tauno!» + +»Tauno matkustaa nyt päiväjunalla eikä Taunolla ole aikaa puhella. +Hänen täytyy laittaa tavaransa kuntoon», vastasi Jenny-rouva hiukan +nuhtelevasti, ennenkuin Tauno oli ehtinyt tarttua ovenripaan. + +»Laittautukoon vaikka helkkariin», murahti itsekseen Vareinen tuosta +uudenlaisesta kohtelusta kimmastuneena, mutta varoi, etteivät sanat +kuuluneet Jenny-rouvalle asti. Hän olisi kyllä tahtonut tietää tarkoin +irtisanomisen syyt, mutta ei uskaltanut niitä kysellä siinä pelossa, +että rouva voisi sanoa hänelle koko mielensä puhtaaksi, kun sillä +kerran näytti olevan jotakin sydämellään. Jos irtisanomisen syyt +olisivat olleet toiset kuin mitä ne nyt luultavasti olivat, olisi niitä +kai sopinut kysäistäkin... + +Ja Tauno laittautui kuntoon, kun käskettiin. Hän ajatteli nyt matkaa +jo jonkinlaisena helpotuksenakin. Olisipahan siitä ainakin vaihtelua +ja pääsisipähän kuulemasta naisten iankaikkista marinaa siitä, ettei +hänellä ollut työtä. Ja nyt tuo jankutus tulisi tästä päivästä lähtien +vain yhä pahemmaksi. Kenellä oli mikin harmi... Tauno oli kyllä +koettanut tehdä parhaansa sovun ylläpitämiseksi talossa, oli ollut +kumpaisellekin naiselle niin hyvä kuin oli osannut eikä ollut mennyt +heidän silmilleen, niinkuin Liisa usein pyrki häntä pakkailemaan. +Ja juuri siksi, ettei hän voinut olla kotona kuulemassa halveksivia +hymähdyksiä ja ainaisia huomautuksia työstä, pysyi hän kaupungilla ja +ryyppäsi, kun huvitti. Siellä häntä pidettiin yhtä hyvänä ihmisenä +kuin muitakin. — Eipä silti, olihan äiti aina ollut siedettävä, mutta +Liisa kai lopulta oli villinnyt hänetkin samalla tavalla haukkumaan ja +viittailemaan. Mutta nytpähän he hänestä pääsisivät! + +Ja Taunon mielessä häilähti hämärä kuva Lampelasta, vaikk'ei hän ollut +siellä koskaan käynytkään eikä tiennyt, millaista siellä oli. — Hän +pukeutuisi aamulla niihin tummansinisiin housuihinsa ja tennispaitaan +ja kävelisi pellolle, kumartaisi naisille ja nousisi jonkin koneen +— niillä taitaa olla jonkinlaisia niittokoneita — nousisi jonkin +koneen istuimelle ja ajaisi parivaljakkoa kuin vanhanajan kuninkaat +sotavaunujaan. Eikä kestäisi kauan, ennenkuin sinne tulisi Sylvi-serkku +vieraineen ja he menisivät rantaan loikomaan, uimaan ja valokuvaamaan. +— Ja Tauno oli nyt kuulevinaan jo Sylvi-serkun naurunkin... + +»Silitäpäs, Liisa, nuo pojan alushousut», sanoi Jenny-rouva. »Minun +täytyy juosta Laaksosella puhumassa siitä maksusta.» + +»Mistä maksusta?» + +»Vareinen muuttaa jo huomenna toiseen paikkaan asumaan ja sitä ennen +meidän täytyy maksaa se velka.» + +»Muutt...» kavahti Liisa sängystä pystyyn ja seisoi keskellä lattiaa +katsoen äitiinsä puoleksi ihmeissään, puoleksi valmiina iloissaan. + +»Hän muuttaa huomenna, johan sen kuulit! Minulla on kyllä hiukan rahaa, +mutta kun se Laaksosen laskukin pitäisi maksaa. Minun mielestäni +olisi selvempi ja parempi, että selvitettäisiin kaikki täysin kuntoon +Vareisen kanssa. Eikö sinustakin? Pitäisi siis käydä kysymässä +Laaksoselta, eikö hän voisi odottaa muutaman pari päivää.» + +»Pyykkää sinä vain housusi, kyllä minä Laaksosella käyn», tarjoutui +Liisa heti auttamaan kuin kiirehtiäkseen puolestaan vuokralaisen +lähtöä. Vaikka Laaksosella käyminen tavallisissa oloissa olisi +saattanut tuntua aivan puhtaalta kerjäämiseltä — hän tunsi kauppiaan +siksi hyvin — ei se nyt ollut laisinkaan vastenmielistä. Puoli vuotta +sitten hän tuskin olisi lähtenyt sellaiselle matkalle — ilmoittamaan, +ettei heillä ollut millä maksaa äidin torikauppaa varten otettuja +tavaroita. + +»No niin, kyllähän sinäkin osaat puhua sen asian. Minä valmistelen +nyt tämän sankarin matkalle. Ja kun hän on lähtenyt, menen sitten +iltapäivällä taas myymään.» + + * * * * * + +Liisa oli ennättänyt käydä jo kauppiaan luona, repiä kotona auki +laatikkonsa laudat ja nostaa kirjoituskoneen keittiön pöydälle, jota +tavallisesti käytettiin ruoka- ja pesupöytänä, sekä asettaa koko +paperipinonsa viereiselle tuolille. Hän ei malttanut odottaa, että hän +huomenna saisi koko kamarin käytettäväkseen, sillä hänen oli jo tänään +saatava työt hyvään vauhtiin. + +Auringonläikkäkin lattialla oli päässyt jo melko lähelle eteisen +kynnystä, kun äiti huomasi Taunon livahtaneen taas Vareisen luo. — Että +sekään ei vain pysynyt poissa kamarista! — Ja vaikka junan lähtöön oli +vielä melkein tunti, tahtoi hän itsekin päästä uskomaan, että matkasta +tulisi tosiaan totta, ja kiusaantuneena katkaisi miesten neuvottelut: + +»Tauno! Nyt me lähdemme, ala joutua!» + +»Eihän nyt vielä. Mitä sinä hourit? Kellohan on...» + +»Se nyt on helkkari, ettei yksi sana kuulu!» huusi toinen suuttuneena +vastaansanomisesta, vaikka itsekin tiesi lähdön liian aikaiseksi. + +Liisan mieleen välähti, että hän jäisikin nyt Vareisen kanssa kahden +kotiin, kun äiti menisi saattamaan poikaa. — Ei-jei! Hän ei tahtoisi +enää uudistaa tämänaamuisia kohtauksia, sillä nekään eivät tulisi enää +varmasti olemaan yhtä viileitä kuin tänä aamuna eikä hän muutenkaan +voisi niitä enää kärsiä. + +»Aiotko tosiaan mennä asemalle?» kysyi hän. + +»Tietysti. Menen katsomaan, jotta itsekin paremmin uskon pojan +menneen. — Eikähän tiedä, miten pitkä aika kuluu, ennenkuin hänet taas +näkeekään», huokaisi äiti aivankuin surullisena. + +Tytär ajatteli, että hänkin voisi lähteä mukaan paremmin kuin jäädä +tähän odottelemaan kohtausten syntymistä. Mutta hän tunsi myöskin, +ettei hänestä tällä hetkellä ollut kävelijäksi, vaan voisi yhtäkkiä +tuupahtaa tiepuoleen. + +»Onko nyt niin välttämätöntä mennä? Pääseehän poika yksinäänkin.» + +»Ja miks'ei olisi? Saattaahan tuon nyt tehdä, vaikka päivä menisikin +hukkaan.» + +»Älä viitsi! Katsos — olisi hauska, kun olisit nyt täällä!» rukoili jo +toinen. + +Hänen äänenpainonsa kuulosti oudolta — Liisa ei ollut koskaan puhunut +noin rukoilevasti muulloin kuin joskus sairaana ollessaan — ja Tauno +vain silloin, kun hänellä oli huono omatunto — ja Jenny-rouva kääntyi +ihmeissään kysymään: + +»Mitä nyt?» + +»En tiedä — mutta olisi parempi, kun et menisi. Minä en taida olla +vieläkään aivan terve.» + +Äiti katseli kysyvänä tyttäreensä, jotta mistä nyt tuli tämä pelko, +kun hän ei ollut sairaanakaan pyytänyt äitiä jäämään, vaan oli +kuumeisenakin saanut olla päivänsä yksin. Hän seisoi keskellä keittiön +lattiaa neuvottomana, toisessa kädessään eteisen naulasta ottamansa +hattu ja toisella silitellen sen koristenauhaa. Vareinen tuntui +yskäisevän kamarissa. Silloin äiti luuli tajuavansa jotakin ja kysyi: + +»Tuoko?» + +Tytär nyökkäsi sanaakaan virkkamatta. Merkillistä, miten he kaksi +tänään ymmärsivät toisensa! Ei koko pitkä sairauskaan ja äidin tarkka +huolenpito olleet tehneet heitä niin läheisiksi kuin tämä yksi ainoa +lauantaiaamupäivä. — Mutta kun äiti katsoi toisaalle ja kääntyi pois, +oli hänellä tavallinen arkinen ilmeensä ja äänenpainonsa, vaikk'ei hän +äskeisestä lämmenneenä voinutkaan olla sanomatta, pieni hymyntapainen +suupielessään: + +»Kun vain saataisiin nuo sammakot pois tästä kultakalojen lammikosta, +niin meille tulisi väljät ja vapaat päivät.» + +Hän astui eteiseen, pani hatun päähänsä, otti takin toiselle +käsivarrelleen, toiseen käteensä keittiön lattialta Taunon paketin, +avasi kamarin oven ja sanoi pojalleen tinkimättömästi: + +»Nyt mentiin!» + +Miehet hyvästelivät, Vareinen sanoen tahallaan kuin naisia +ärsyttääkseen jonkin puolirivon sutkauksen. »Hoida nyt elimesi», +vastasi siihen Tauno nauraen ja äitiinsä katsomatta, kävellen sitten +tämän ohi eteiseen. Jenny-rouvaa kiukutti heidän suunsoittonsa — +tahallinen mielenosoitus hänelle. Kun he Taunon kanssa menivät pihan +poikki ja portista kadulle, eivät he puhuneet toisilleen sanaakaan, +ja vasta hieman lauhduttuaan äiti tuli ajatelleeksi, että voisivathan +he erota nyt riidattakin ja voisihan hänkin sanoa jotakin hyvää +helpottaakseen pojan ensimmäistä kotoa lähtöä. Sillä tuo ensimmäinen +lähtö ei tosiaan taida aina olla niin helppo, ennenkuin on jälleen +päässyt yksikseen tutusta ympäristöstä ja päässyt matkan siunattuun +alkuun. Mutta äiti huomasikin aivan väärän ja kireän äänenpainon +sanoessaan: + +»Kenkäsi taitavat olla huonot. Minä ostan täältä sinulle saappaat ja +lähetän postissa. Voit niitä sitten käyttää.» + +Hänhän oli tarkoittanut jotakin aivan muuta. Samoin poika aikoi +vastata, ettei äidin tarvitsisi tuhlata varojaan hänen kenkiinsä, kun +hän tulisi toimeen näinkin ja voisi joskus ansaita ne itse — mutta +sanoikin vain: + +»En tarvitse. Ostan ne itse.» + +Sitten he eivät taas puhuneet mitään, ennenkuin äiti pysähtyi torin +kulmassa ja tarjosi kättään: + +»No! — Minä käännynkin tästä. Taidat jaksaa kantaa itsekin nuo +tavarat... On vielä niin paljon asioita toimitettavina, etten minä nyt +oikein kerkiäisi asemalle. No — voi nyt hyvin ja kirjoita voinnistasi.» + +»Hei vain», vastasi toinen. Ja vain jotakin lisätäkseen — vaikk'ei +asia liikuttanut häntä yhtään eikä tuntunut hänelle kuuluvankaan — +sanoi vielä: »Kirjoittakaa tekin ja kertokaa kuulumiset, jos Liisa saa +paikan.» + +He erosivat. Jenny-rouva kääntyi kotiin päin ja katseli torin reunalla +olevaa puistokujaa. Siellä seisoivat vähän matkan päässä toisistaan +valkoiset kärryt. Niiden kirjavat katokset, missä puna-, sini- tai +vihreäraitaiset, näyttivät lehmuksien lomitse isoilta vihreän keskeltä +loistavilta perhosilta. — Mutta Jenny-rouvan oma paikka oli tyhjä. — +Hänen viereisensäkin paikka autopirssin puolella oli tyhjä. Heimosen +muija kuuluu jo olevan niin huono, ettei jaksa tulla itse myymään, ja +tyttö käy kärryineen vain silloin, kun sattuu huvittamaan. — Kas, nyt +pitäisi ehtiä taas myymään, kun toinenkin oli poissa ja rivissä noin +iso väli! Kauppa kävisi hyvin, varsinkin kun kaiken lisäksi oli vielä +niin kuuma. + +Poikaansakin muistaen Jenny-rouva silmäsi taakseen. Mutta Taunohan oli +heti heidän erottuaan kadonnut raitiovaunuun, oli nyt tällä hetkellä jo +menossa kaupungin halki ja katseli syrjästä muuatta nuorta, notkeata ja +auringon ruskeaksi paahtamaa naista, joka piti tennismailaa kädessään. +Tuollainen ja juuri tuollainen varmasti olisi Sylvi-serkkukin +Lampelassa! Ja Tauno imi koko raitiovaunumatkan naisen kuvaa mieleensä, +voidakseen sitten Lampelassa verrata, oliko hän pettynyt odotuksessaan. + + * * * * * + +Jenny-rouvan kotiin tultua oli Liisa jälleen noussut laittamaan töitään +kuntoon. Vareinen oli kamaristaan lähtenyt, ottanut lähtiessään +mukaansa sadetakin ja ilmoittanut tulevansa takaisin kenties vasta +yöllä tai huomisaamuna. — Sepä hyvä, arveli äiti, meni kellariin ja toi +sieltä Liisan konekirjoituspöydälle mehua ja kaksi appelsiinia. + +Olipa totisesti kuuma! Jenny-rouva oli kävelystä hionneena ottanut +pesuvadin täyteen kylmää johtovettä ja mennyt komeroon valelemaan +itseään vilpoisemmaksi. Liisan silmissä pyrkivät kirjaimet ja +rivit tanssimaan, kun hän silmäili saamiensa papereiden tekstiä, +tutustuakseen siihen, ennenkuin aloittaisi itse työn. Hän ei oikein +itsekään tiennyt, väsyttikö häntä kuumuus vai heikkous. Mutta jotta +äiti ei olisi huomannut hänen heikkouttaan ja ajanut häntä sänkyyn, +huokaili hän: + +»Tuo aurinkokin ylvästelee täällä keittiössä niin, että silmät +sokenevat.» + +»Röyhkeästi vain töllöttää ihmisten ikkunoista sisään eikä välitä, +vaikka täällä oltaisiin paidatta», myönsi äiti nyt pesustaan tullen ja +kuivaillen kainaloltaan. + +He tunsivat olevansa tyytyväisiä, että puoli päivää oli jo mennyt. Ja +kukin talonväestä oli jo saanut tai varannut täksi ja lähipäiviksi omat +tehtävänsä: Jenny-rouvalla ei tosin vielä ollut mitään uutta, sillä +hänen huolensa oli vain saada rahaa, jotta voisi maksaa velkansa pois, +Liisa oli puolen vuoden jälkeen saanut kurkistaa ensimmäisen kerran +maailmaa ja puhdisteli aikansa kuluksi pölyistä kirjoituskonetta, joka +oli saava hänet kokonaan lähipäiviksi, perheen nuorin oli lähtenyt +maailmalle oppiakseen ihmisten ja miesten tapoja ja Vareinen — no +niin, hänhän tosin oli vain vuokralainen — Vareinen suunnitteli, mistä +kaikkein vähimmällä vaivalla voisi saada kaikkein enimmän rahaa. + +Jossakin kuului tehtaan pilli viheltävän kahtatoista. + + + + +PÄIVÄ + + +1. + +Se lyhyt aika, minkä aurinko päivällä paistoi Hietaloiden keittiöön, +alkoi olla täysi. Ja nyt heidän jälkeensä saisivat viereisenkin +keittiön asukkaat osansa vuorostaan, varmasti yhtä suuren, mutteivät +myöskään suurempaa kuin ennen — aivankuin maitotingin, määräsuuruisen +ja täsmällisesti. Liike kadun puolella oli kasvanut suurimpaan +kolinaansa, joten tähän aikaan ei tavallisesti ketään huvittanut +istua kamarissa. Sillä vaikka sen ikkuna olisi ollut kiinnikin, ei +siellä olisi ollut sen hiljaisempaa kuin kadullakaan. Kuorma-autot +täristivät seiniä ja lattiaa niin, että ikkunan edessä katosta +rautalankakehyksissä riippuva pitkävartinen ja valkeakukkainen +Jenny-rouvan suosikki heilui kehyksineen koko ajan kuin tuulessa. Ja +kun ikkuna oli niin alhaalla, että ihmisten rinta ulottui sen penkin +tasalle, vilkaisivat useimmat ohikulkijat siihen tai oikeamminkin omaan +kuvaansa siinä. — Raitiovaunukaan ei koskaan unohtanut tehdä vuoroaan, +vaan tuli joka viiden minuutin kuluttua yhtä varmasti kuin kuolema +tulee kerran jokaisen ihmisen luo. Juuri kamarin ikkunan alla, missä +myötämäki alkoi se joka kerran vingutti jarrujaan kuin kiroillen omaa +kiirettään. + +Lapsetkin pihamaalta olivat kadonneet, kun tuuli painoi viereiseltä +kadunkorjauspaikalta paksua asfaltinsavua juuri pihaan ja sisäänkin. +Sen vuoksi oli Liisankin pitänyt sulkea ikkunansa istuessaan +kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä. Hän olikin ehtinyt päästä jo +hyvään vauhtiin ja työn lomassa, muuttaessaan puhdasta paperiliuskaa +koneeseen, oli pistellyt jo poskeensa toisen appelsiinin. + +Sitten aurinko menikin piiloon, sen heijastus katosi koko +uuninpuoleiselta seinältä ja punakankaiselta amppelilta ja kirkas +läikkä oli tavoittanut oven toisen pielen. Äsken oli vasten kasvoja +paistava kirkas, mutta kuitenkin herttaisen lämmin valo kyllä häirinnyt +Liisan työtä, mutta hän oli vain tahallaan antanut sen sokaista silmät. +Nyt kaikki näytti käyneen yhtäkkiä liiankin pimeäksi, niin ettei työ +nytkään sujunut sen paremmin. + +»Kummallista, miten sumuista maailman pitää olla», hän huokaili +itsekseen ja kohotti kätensä pään päälle pitkään venytellen. Kirjaimet +ja rivit vieläkin pyörivät silmissä ja hän itsekin uskoi olevansa vielä +heikko eikä vain auringon sokaisema. Mutta hän antoi maailman pyöriä +yhtenä karusellina, tuntuipahan vain, niinkuin sekin olisi koroittanut +tämän juhlalauantain humua. + +Silloin kello soi taas. + +Vareinenko? — Ei, hänellä oli omat avaimet. + +Laskuko? — Ei penniäkään rahaa kotona ja äiti poissa. + +Liisasta vain tuntui kuin se olisi ollut taas jotakin ikävää ja hän +saisi taas selitellä ja koettaa esittää uskottavia verukkeita. Hän +nousi tuoliltaan ja kurkisti verhon takaa, näki eteisen nurkan suojasta +vain selän ja niskan. + +»Erkki!» + +Siis Erkki tuli sittenkin toisen kerran — kiristäjä, piru, joka ei +jättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli jo kerran aikaisemmin jaksanut +luopua tuosta miehestä ja toisen kerran tänä aamuna — vielä Erkin +mentyäkin — oli itsekin uskonut voivansa ja jaksavansa päästä eroon ja +hallita itsensä! Mikseivät ne antaneet hänen olla, kun hän itse kerran +tahtoi sitä! + +Mutta miks'ei Erkki saattanut ajatella kaikkea samoin kuin hänkin nyt +pitkän eron jälkeen? Eikö se kaikki ollut vain seurausta ja tottumusta +liian paljosta yhdessäolosta? Ja kun ero sitten tuli, saattoi tietysti +Erkki niinkuin hänkin katua ja myöntää, he olivat vaatineet liikaa ja +tuhlanneet liikaa ja olivatkin alusta lähtien pyrkineet ja tahtoneet +toisaalle, mutta kuitenkin päätyneet siihen. + +Erkki, mitä varten sinä tulit? + +Liisa vapisi, puristi molemmin käsin rintojaan ja aivankuin sai voimaa +kivusta, kun kynnet upposivat lihaan. — Jos hän avaisi oven, niin +alkaisiko kaikki uudelleen taas samanlaisena, kuumana, toisia ihmisiä +pakoilevana, aina jälkeenpäin kaduttavana ja uudelleen tavatessa +hävettävänä ja hämilleen saattavana? — Ei, se ei enää saisi jatkua, +muutoin hän olisi mennyttä! Mutta jos Erkki vieläkin pyrkisi siihen, +niin kestäisikö hän sitten lujana? + +»Kestänkö minä?» kuiskasi Liisa itselleen, meni eteisen suljetun oven +luo ja puristi sen kahvaa kuin peläten ulomman oven aukeavan itsestään +ja jonkun ihmissyöjän pääsevän sisään. + +Kello kilahti toisen kerran. + +»Miksi minua näin kiusataan? Siksikö, ettemme me voi...? Miksi me emme +kestäisi! Ja miksi kaikki päättyisi juuri näin, toisiaan piileskellen? +Miksi minun piti joutua kokemaan vielä tämäkin — meidän molempien?» + +Hän puristi nyt jo aukinaisen keittiön oven kahvaa. Vain kaksi askelta +ja lautainen ulko-ovi olivat enää Erkin ja hänen välillään. + +»Minä en jaksa kärsiä tätäkään enää, tulkoonpa tapaamisesta sitten +mitä tahansa! Erkki, enkö minä ole piru, kun tällä tavalla annan sinun +odottaa vain oman itseni takia!» huusi hän ajatuksissaan. + +Hän seisoi jo keskellä eteisen lattiaa ja olisi jo ulottunut tarttumaan +ulko-oven kahvaan. Hän hymyili niin anteeksianovana ja katuvana ovelle, +aivankuin toisen olisi pitänyt oven läpikin tuntea hänen katseensa. + +Kello kilahti nyt vielä kerran ja kiivaana. Liisa tiesi, että se +olisi nyt viimeinen kerta ja kenties ainiaaksi. Jos hän nyt jättäisi +avaamatta oven, ei hänen tarvitsisi eikä hän saisi sitä enää koskaan +avata tuolle miehelle, vaikka tahtoisikin. + +Silloin hänen päänsä nousi ja hän saneli itsekseen tavu tavulta: »Minä +kestän ja minä myöskin avaan!» — Sitten hänen tuli niin hyvä olla, hän +olisi voinut vaikka huutaa. + +Liisa tarttui oven kahvaan kuin huomaamattaan. Avain vääntyi. Ovi +tuntui auenneen kuin itsestään ja hänen koskettamattaan. Ja kun se oli +tuskin raoittunut ja kun hän oli heittäytymäisillään toisen syleilyyn +ja huutamaisillaan — niin silloin hieman hämillinen ja Liisan mielestä +niin sanomattoman kylmä ja välinpitämätön ääni sanoi: + +»Hyvää päivää, Liisa! Tulin katsomaan sinua, kun kuulin sinun olleen +sairaana.» + +Liisan ilonhuuto soi vielä hänen sisällään, kun ulkokuori oli jo +jähmettynyt ja hän kykeni äänen särähtämättä sanomaan: »Kah, Erkki!» +vaikka aivan yhtä helposti olisi voinut kiljahtaa: »Voi Erkki!» + +»Niin, hyvää päivää. Hauska, että tulit katsomaan...» + +Ja iloisena, että oli sittenkin hillinnyt itsensä, hän jo silmäsi +ympäri eteisen ja sanoi mahdollisimman arkisesti: + +»En tiedä, voinko pyytää sinua sisään, kun kaikki on niin sekaisin?» + +»Niinkö? No, mitäs se haittaa. Sinähän olet ollut sairaana etkä +siivoojana. Mutta jos pidät parempana, niin mennään ulos kävelemään?» +Sanoi toinen ja ihmetteli itsekseen, mitä varten hän oli vaivautunut +ottamaan selville tuon naisen osoitteen ja käymään täällä, kun se ei +ollut sama nainenkaan, jota hän oli hakenut, vaan aivan vieras ihminen. +Mutta hän astui kuitenkin eteiseen kuin lähempää todetakseen, ettei +tuo ollutkaan se Liisan katse, jonka hän oli ennen nähnyt, vaan jonkun +potilaan, että hän tuon vieraan potilaan nähdessään oli huomannut siinä +jotakin yhtäläisyyttä Liisan kanssa ja siitä johtunut ajattelemaan +tuota Liisana. — Eivätkä nuo olleet Liisan kasvotkaan, entisen kauniin +ja loistavan Liisan, vaan jonkun muun esikaupungin puurähjässä asuvan +sairaan naisen, ihmisen, josta hänen nyt pitäisi tehdä terve ja elävä. +Ja jos hän ei pystyisi tekemään terveeksi, niin silloin sanottaisiin +tietysti, että hän oli tuon naisen tappanut... + +Silloin tuli Liisa ja kuin armahtaen hänet neuvottomuudestaan otti +hatun ja kävelykepin, ja kun nauloissa ei näkynyt olevan tilaa niille, +pani ne kainaloonsa ja hellästi harteista kädellään työntäen ohjasi +hänet kamariin, pani hatun pöydälle, kepin ovenpieleen ja naurahti kuin +poistaakseen kireän tunnelman. + +Silloin alkoi Erkistäkin täälläolo tuntua luonnollisemmalta ja hän jo +kysäisi hajamielisenä: + +»Miten olet nyt voinut?» + +»Mutta mitä sinä...? Luuletko ihmisen voivan sairaanakin hyvin? Istu +nyt tänne äläkä katsele ympärillesi! Sillä jos täällä on siivotonta, +niin syy on siinä, ettei sinua ole odotettu tulevaksi.» + +Hän oli lisäämäisillään vielä »enää», mutta osasi ajoissa estää sen +luiskahtamasta. Erkki istuutui ainoaan nojatuoliin, heitti jalkansa +toisen polven päälle ja sanoi paljon kylmemmin ja virallisemmin kuin +mitä hän oli tänne tullessaan osannut ajatellakaan: + +»Minä kuulin vasta pari päivää sitten sinun sairastaneen koko kevään. +Olen lähdössä nyt lopultakin pois Helsingistä — ajatteles, nyt vasta +voi sanoa olevansa niin valmis, että pääsee pois! Matkustan jo +luultavasti huomenna, ja sittenhän minulla ei kai ole enää paljoakaan +asiaa tänne. — Niin, eilen en ehtinyt vielä tulla katsomaan sinua, +mutta tänään olen täällä jo toista kertaa. Minun oli yksinkertaisesti +tultava, sillä tahdoin nähdä vointisi, ja minä olisin juossut täällä +vaikka sata kertaa, ellen ennemmin olisi tavannut sinua!» + +»Olihan kauhean kiltisti tehty, että muistit tulla», sanoi Liisa ja +itsekin tiesi sen sanovansa niin mahdollisimman naiivisti, että se +olisi voinut nostaa toisen aivan yhtä hyvin raivoksi. Mutta Erkki ei +ollut tietävinäänkään, vaan lisäsi rauhallisena: + +»Meillähän olisi oikeastaan hyvin paljon puhuttavaa — viime vuodesta.» + +»Niin, viime kesä oli tosiaan kaunis, mutta syksy ikävämpi — ja työtä +paljon. Luulen, että tänä kesänä on ollut kylmempää.» + +»Talvella kyllä odottelin tietoa sinusta, mutta turhaan. Soitin +sitten liikkeeseesi, mutta et ollut siellä. Myöhemmin sain tietää, +että olit muuttanut liikkeestäsi pois, mutta sanallakaan he eivät +maininneet, että sinä olitkin sairas. Sitten olit muuttanut asuntoa. +Kyselin tuttavilta, mutta kun hekään eivät tienneet mitään, päätin +vasta suurimman työtulvan mentyä ohi ryhtyä järjestelmällisesti +työskentelemään tunnin päivässä sinut löytääkseni. En tehnyt sitä +aikaisemmin senkään vuoksi, että nyt valmistuttuani saisin enemmän +aikaa ja rauhaa tavata sinua.» + +»Yhden vuorokauden ajan? Matkustathan huomenna!» + +»Älähän kiirehdi asioiden edelle. Kerron vielä senkin. Mutta ensin +tahtoisin vain tietää siitä viime syksyisestä...» + +»Sinusta kai on nyt hauska päästä viimeinkin Helsingistä pois, vai?» +joudutti toinen väliin katkaisten lauseen kesken. + +Erkki katsahti kysyvänä toiseen ja huomasi teeskennellyn +backfisch-ilmeen tämän kasvoilla. Hänen vilkkautensa katosi +silmänräpäyksessä, sillä hän oli arvannut oikein. Pistäen juuri +sytyttämänsä savukkeen kuppiin hän nousi ja astui keskelle lattiaa +Liisan eteen: + +»Älä viitsi, Liisa!» + +»Ole hyvä ja istu», jatkoi toinen entiseen tapaansa. + +»En!» kuului lyhyesti. »Sinä et näy tahtovan, että minä puhuisin mitään +vanhasta. Syytä en tiedä. Mutta olkoonpa mikä tahansa, voisit silti +kuunnella sellaista, jonka vain minä tiedän, mutta sinä et. Mutta jos +luulet, että meidän on parempi jättää kaikki asiat selvittämättä ja +rempalleen, niin olkoon menneeksi! Silloin emme ainakaan voi riidellä. +Puhutaan siis vain nykyisyydestä — vai onko parempi, että minä menen?» + +Liisa ei vastannut mitään. Toinen oli niin valmistautunut kaikkea +tällaista vastaan, ettei terä voinut enää viiltää. Hetkisen turhaan +odotettuaan kieltoa tai käskyä Erkki istuutui, oli tuokion hiljaa ja +alkoi sitten uudelleen ja hillitymmin, katsellen koko ajan rehellisesti +vastapäätään istuvaa naista, vaikka tämä viimeisen käänteen aikana oli +menettänyt asenteensa ja painanut päänsä alas: + +»Kun me emme saa puhua enää vanhoina tuttavinakaan, niin sallitko, että +olen lääkärisi? Jos en saa muuten kysyä sinulta mitään, niin voinko +edes lääkärinä tiedustella vointiasi?» + +Liisa tunsi vain veren tulvivan päähänsä. Hän ei voinut millään lailla +selittää itselleenkään oikukasta mielentilaansa: hän vain tahtoi +repiä kirvelevästi ja tunsi vimmattua kiukkua kuin lapsi, jonka ei +anneta lyödä pieniksi muruiksi omaa leikkikaluaan. Hän tunsi kyynelten +yrittävän purkautua esille, yhtä paljon kiukun kuin jälleennäkemisen +ilonkin kyynelet — ja niitä peittääkseen ja estääkseen hän nousi ja +astui ikkunan luo selin mieheen. Hän olisi tahtonut tunnustaa, ettei +hän itse voinut puhua mitään, kun vielä näkymätön itku salpasi kurkun, +mutta ponnistettuaan sai vain kalseasti sanotuksi: + +»Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Puhu sinä.» Mies tunsi katumusta +jyrkistä sanoistaan, joilla oli saanut toisen luopumaan asenteestaan, +mutta myöskin hymyili ajatellessaan, että Liisa jätti sanomatta kaksi +sanaa: »kun voit». Nyt hän tiesi, ettei ollut tullut turhaan ja ettei +hänen tarvinnut lähteä, kun molemmat kuitenkin tarkoittivat jäämistä. +Mutta ilmeisesti oli myöskin parempi, ettei hän puhuisi Liisalle +mitään siitä, josta hän juuri oli aikonutkin ja jota varten hän oli +tullut. Sillä jo tällä ajalla hän ehti huomata tytön hermostuneeksi, +eikä tarvitsisi suurtakaan mielenliikutusta, ennenkuin Liisa olisi +suorastaan hysteerinen. Käsien vapiseminen äsken hänen näennäisesti +rauhallinen ollessaan ja suupielen pieni värähdys kesken hymyn olivat +jo kielineet hänelle jotakin. + +Erkki hämmästyi kaiken sen havaittuaan ja todettuaan. Sillä nyt tuolla +ikkunan ääressä ei enää seisonutkaan se nainen, jota hän niin usein oli +päivisin, päästyään repimästä ilkeitä ruhjevammoja ja kuromasta kiinni +pahoja puukonviiltoja, riisuessaan valkean takkinsa ja vetäessään +toisen puvun päälleen, ajatellut pitkän iltansa ohjelmaa laatiessaan. +Ja tuo ei ollut se sama, jota hän oli ajatellut istuessaan kotona +paksujen ja rumakuvaisten tieteellisten kirjojensa keskellä, ei sama +nainen ja ihminen, vaan tapaus, joka hänen piti selvittää, parantaa ja +tehdä hänestä juuri se entinen Liisa! Mutta jos hän ei siihen pystyisi, +niin ensiksikin hänen tunnonrauhansa olisi mennyttä ihmisenä ja +toiseksi hän ei voisi itselleenkään tunnustaa olevansa lääkäri. + +»Kuule, voitko sanoa, kuka lääkäri sinua on hoitanut sairautesi ajan?» +kysyi hän äkkiä. + +Liisa mainitsi epäröiden jonkun nimen, sillä häntä ei ollut +varsinaisesti hoitanut kukaan. Se iankaikkinen köyhyys! — Ainoastaan +äiti oli käynyt lääkärin luona puhumassa liikarasituksesta ja +pyytämässä vahvistavia lääkkeitä. — Kun Erkki kysyi myöskin itse +tautia, ei toinen voinut sanoa sen nimeä, vaan ainoastaan oireet, itse +kivut ja seuraukset. + +»Kertoisitko minulle jotakin — miten nyt sanoisin — mielentiloistasi? +Tunnetko itsesi joskus rajun iloiseksi, onko välillä suuria +alakuloisuuden puuskia ja nukutko hyvin?» + +»Kyl-lä! Minä luulen, että olen hiukan hermostunut. Unta on iltaisin +mahdoton saada. En voi sille mitään, että juuri, kun alan vaipua uneen, +alkaa tuntua kuin olisin elävältä suljettu ruumisarkkuun ja tuskaisena +koetan päästä siitä pois, ennenkuin tukehdun. Tuo toistuu joka kerran, +kun yritän nukkua. Ja se on niin kiduttavaa, että pelkään koko sänkyä +ja unta. + +»Se on hirveätä varmasti. Entä kuume iltaisin?» + +»Ei ole. Olen mitannut usein, kun ensin pelkäsin, että keuhkot... Mutta +onneksi ei taida olla sitä pelkoa.» + +»Hyvä!» ajatteli itsekseen lääkäri ja piti jokseenkin selvänä: ensin +äärimmilleen jännittyneet ja ärtyneet hermot, sitten nähtävästi +vilustuminen ja lievä keuhkokuume, sen jälkeen pitkäaikainen yleinen +heikkous ja pilalle menneet hermot — tai niinkuin maallikot sanoisivat: +elämänhalun puute ja ärtyisyys. + +Mitä lääkkeitäkö? — Toinen ei voinut kertoa sitäkään, että rahanpuute +oli estänyt sellaisia hankkimasta muulloin kuin vähän aikaa alussa. +Tai oikeammin Liisa itse oli vaikenemisellaan estänyt äidin viemästä +ainoita rahoja hänen takiansa lääkärille ja apteekkarille uskoen +selviävänsä ilman lääkkeitä ajan parantamana. — »Lääkkeitäkö? — En minä +oikein tiedä. — Jotakin ruskeata pullossa...» + +»Tuotkos ne pullot tänne?» + +»Mitä varten?» + +»Tahtoisin nähdä niitä. Sinut täytyy nyt heti saada voimistumaan, +muuten siitä voisi hyvin helposti olla joitakin ikäviä ja vaarallisia +jälkiseurauksia, pahempia kuin — kuin luuletkaan.» + +»Surettaisiko se sinua?» Ja hän nauroi niin herttaisen sydämellisesti, +mutta kuuli sitten oman naurunsa ja häpesi sitä. Hänhän ei ollut +tahtonut nauraa, vaan ainoastaan sanoa: »Älä pelkää, en minä enää +kuole! Tästä aamusta lähtien olen päättänyt elää!» Ja kun Erkki +toistamiseen pyysi lääkepulloja, sanoi hän vain: »Kun en tiedä, mihin +lie viety jo.» + +»Vai niin», sanoi Erkki kuin tyytyen siihen selitykseen, mutta katsoi +koko ajan toista kiinteästi kasvoihin, silmiin, rintaan ja käsiin +— kaikkeen, mitä puku ei verhonnut, niin tarkkaan, että Liisa jo +kiusaantui. Sitten hän silmäili huonetta: miehen takki tuolinkarmilla, +nahkasäärystimet ja kengät sängyn alla, sängyn vieressä paljon tuhkaa +ja savukkeenpätkiä. Ovi keittiöön oli auki, siellä oli pöydällä +kirjoituskone pullon, appelsiininkuorien ja paperien välissä, tuoleilla +papereita, nurkassa ja sängyssä vaatteita, naulassa iso esiliina ja +Liisan oma hattu — hän muisti sen viime kesästä. + +»Teillä asuu joku vuokralainen?» + +»On, mutta ei hän tule kotiin, sen vuoksi nyt voimme...» + +»Sinullahan on velikin?» + +»Niin, mutta hän matkusti juuri äsken maalle.» + +»Kuinka äitisi jaksaa? — Herttainen täti! Me olimme niin hyvissä +väleissä ja viihdyimme niin hyvin toistemme kanssa silloinkin, — kun +sinä et ollut kotona.» + +»Kyllä hän hyvin jaksaa. Hän on — on työssä juuri nyt.» + +Vai niin, — ajatteli taas Erkki ja luuli vähitellen aavistavansa sen, +miksi hän ei ollut päässyt tänä aamuna sisälle, vaikka oli kuullut +liikettä, miksi häntä ei nyt aiottu pyytää istumaan, miksi täällä asui +vuokralainen muutenkin liian ahtaassa huoneistossa, miksi lääkärinhoito +oli ollut puutteellista. Ja hän koetti kysyä niin luonnollisesti kuin +toverien kesken voi: + +»Ikäviä nämä tällaiset sairastelemiset jo senkin vuoksi, että työt +joutuvat kärsimään ja monta hyvää suunnitelmaa menee hukkaan. +Sinullekin tuotti tämä kaikki varmasti suurta hallaa, kun sait olla +niin kauan ilman suurta tirehtöörinpalkkaasi?» + +»Kuule, mitä varten sinä tutkit ja tentit minua! Usko nyt: minussa ei +ole mitään vikaa! Minä olen terve, niin äärettömän terve, hyvinvoipa +ja kaunis ja rikas kuin tarvitseekin. Anna minun olla nyt rauhassa! +Puhutaan jostakin muusta — sinusta.» + +»Puhutaan sitten minustakin», myönsi hän ja veti liivintaskustaan +pienen laatikon, otti sieltä esille pienen, kiiltävän esineen kuin +puuterirasian, josta läksi kaksi pitkää lankaa. Langanpäät hän pani +korviinsa — ihme, miten lääkärin näköinen hän nyt olikin, välähti +Liisan mielessä, sillä Liisa ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi +Erkkiä lysoolinhajuisessa vastaanottohuoneessa ja valkea takki päällä +kuin parturilla. — Niin Erkki astui nyt Liisan eteen aikoen pistää sen +rasian hänen poveensa. Nainen nousi pystyyn, mutta toinen rauhoitti +häntä ja silmäsi puvun rinta-aukkoon hymyillen varmaa hymyänsä. Silloin +Liisa peräytyi tuolin taakse, katsoi silmät avonaisina ja kysyvinä, +hämmästyneenä ja pelokkaana: + +»Ei! Erkki — ei!» + +»Mutta etkö ymmärrä, minähän aion tutkia sinut...» + +»Älä koske minuun! — Mitä sinä tuijotat minuun koko ajan kuin +olisin tehnyt rikoksen? Älä katso minua. Mene pois ja anna minun +olla rauhassa. Mitä olen minä tehnyt, kun tuolla tavalla kiusaat ja +vakoilet?» + +Hänen silmänsä olivat kuin kauhusta levällään, ja toinen seisoi +toisella puolen tuolia ymmällään. Mikä tuota naista vaivasi, kun +pelkäsi häntä noin? Epäilikö hän olevan itsessään jonkin sellaisen +taudin, jonka parantumiseen hän ei uskonut? Tai tahtoiko hän vain +säästää itsensä siltä uutiselta, että hänessä piili se todella. Vai +oliko se vain jotakin muuta tilapäisempää, turhaa kainoutta? Kenties +vain jonkin alusvaatekappaleen ommel, joka oli ratkennut ja oli vielä +neulomatta. Vai jotakin paljon pahempaako, niinkuin spitaalitautisella +naisella, joka ei voi näyttää rakastajalleen taudin syömiä rintojaan +kuolemaantuomitun merkkinä! + +»Kuule, Liisa», hän sanoi rauhoittaen, »sinä pelkäät minua, vaikka +näen hyvin, että olet ollut sairas ja luultavasti olet vieläkin. Näen +myöskin, ettei sinua ole hoidettu tai se ei ainakaan ole auttanut +mitään. Mutta minä parannan sinut, vaikka karkaisit käsissäni kuin +pieni lapsi, sillä sinä et kestä kauan tuossa kunnossa. — Eikö niin, +Liisa?» + +Hän asetti langat uudelleen korviinsa, astui toisen luo ja pani kätensä +hänen olkapäälleen suojelevasti kuin hyvä setä. Mutta toinen peräytyi +yhä ja kuiskasi hätäisenä ja rukoilevana: + +»Erkki! Ymmärrätkö? Me emme saa... Minä en kestä sitä enää...» + +Miehen käsi valahti alas hänen olkapäältään: »Mitä — Liisa?» + +»Sitä, jotta sinä et saa koskea enää minuun.» Hän sanoi sen niin +nöyränä, anteeksi pyytävänä ja kärsivänä, että Erkki huomasi, ettei +tämä pelännyt häntä, vaan ainoastaan puolusti itseään, puristi +kouristuksenomaisesti avonaista kaulustaan kiinnemmäksi, katsoi miestä +rukoillen ja pudisti verkalleen päätään kuiskaten: »Ei, ei!» Nyt kaikki +valkeni suurempana kuin hän oli osannut aavistaakaan. Nainen, joka ei +kerran ollut pelännyt hänen kättään, niinkuin nyt spitaalitautisen +kosketusta — hän huomasikin itse olevansa nyt se spitaalitautinen, joka +saattoi tartuttaa — eikä ollut paennut hänen katsettaan, pelkäsi nyt +häntä lääkärinäkin koskettamasta ruumistaan. Ei, nainen ei sittenkään +pelännyt ruumistaan, vaan tahtoi vain säilyttää sielunsa ja oman +itsensä, jonka hän uskoi löytäneensä takaisin. — Nyt Erkki astui +kehottavana ja pyytävänä hänen viereensä ja puhui kuin ymmärtäväinen +opettaja erehtyneelle suosikkioppilaalleen: + +»Älä pelkää sitä, Liisa. Minäkään en tahdo, että se jatkuisi enää. Me +olemme nyt niinkuin silloin kerran alussa, muistatko? Kaikkihan on +nyt aivan toisin... Ja mehän voimme tietysti, mitä me tahdommekin. Ja +kaikki on niin hyvin jälleen...» + +»Ole hiljaa äläkä muistuta minulle siitä!» Liisa huusi kiivaana, mutta +vaipui sitten nojatuoliin ja painoi otsansa alas käsiinsä. Erkkikin +istui huokaisten toiselle puolelle huonetta häntä vastapäätä, ja nyt +hänessä ei ajatellut taas ihminen, tuttava eikä ystävä, vaan lääkäri. +Hän näki, mikä tuon naisen oli kuluttanut ja syönyt voimattomaksi, +hysteeriseksi ja araksi. Ei niinkään paljon sairaus, sehän oli ollut +lievää, vaan erotiikka, ensin liiaksi kuluttava ja tyydytetty, sitten +tyydyttämätön ja pidätetty, ylirasitetut henkiset ponnistelut ja +tuskat. Tuo kaikki yhden näkymättömän voiman, erotiikan seurauksena, +joka noiden toisten seuraamana voi tehdä ihmisestä mielipuolenkin, jos +tahtoo. »Hermot riekaleina», hän ajatteli, »tehdään kokonaan uudet.» Ja +ääneen hän virkkoi, rauhallisesti, mutta varmasti: + +»Me jätämme tutkimisen nyt, Liisa. Mutta vielä tänä iltana minä tulen +uudestaan silloin, kun äitisi on kotona. Meidän on parempi tutkia +sitten, kun hän on lähellä. Sano suoraan, saanko tulla!» + +»Kyllä, miks'ei», hän vastasi epävarmasti. + +»Ehkä on muutenkin parempi, että minä puhun äitisi kanssa. Sillä jos +sanonkin nyt jotakin vain sinulle, niin sinä et usko minua kuitenkaan. +Yksi ehto on, että sinä tottelet minua ja teet tarkoin, niinkuin minä +sanon. No, älä sentään pelkää, ei se silti ole mitään vaarallista! +Toiseksi sinä et mene toimeesi yhteen kuukauteen, vaan olet kauniisti +kotona ja lepäät...» + +»No sen ainakin voin helposti luvata», keskeytti Liisa puoleksi +nyyhkyttäen ja puoleksi nauraen. + +»Niin, niin. Puhun tosissani. Sinä et saa toistaiseksi tehdä mitään +muuta rasittavaa tai kuluttavaa kuin mitä käsken tai lupaan. Ymmärräks? +Ei mitään mammonantavoittelua. Kaikki yleensä sanovat, että potilaana +on hyvä ja hauska olla, kun niin paljon hemmotellaan. Mutta joskus +se ei ole helppoa juuri sen riivatun mammonan takia. Mutta sellaiset +asiathan aina järjestyvät. — Eijei, älä pelkää, en minä aio vaatia +sinulta suuria lääkärinlaskuja! — Tarkoitan vain, että siirrät tuon +kirjoituskoneesi ja paperisi nurkkaan etkä koskekaan niihin.» + +»Mutta miten sinä luulet...? Miten minä olisin ilman rah... työtä?» + +»Minä järjestän sinulle tarpeeksi työtä: paljon nukkumista, paljon +syömistä, aluksi varovaisesti auringonkylpyjä, myöhemmin vedessä +pulikoimista ja...» + +»Ei käy päinsä potilaan palkalla!» julkaisi toinen juttelusta +virkistyneenä sen salaisuutensa, jota hän oli koettanut peittää. + +»Juu-uh! — Minä olen jo ehtinyt ajatella senkin puolen. Jo äsken oli +minulla eräs ehdotus valmiina, mutta en oikein uskaltanut sitä esittää, +vaan ajattelin, että puhun vasta sitten illalla. — Se on tämä: minä +otin kuukausi sitten muutamien tuhansien lainan, kun luulin sitä +tarvitsevani. Mutta kun nyt sain viransijaisuuden ja viikon kuluttua +pääsen herrana kunnanlääkärinä vetämään tikkuja mummojen varpaista ja +kirjoittamaan totilaseja tukkipomoille, niin en tarvitse sitä lainaa +ja maksankin sen jo nyt takaisin, jos sinä et ota sitä suosiollisesti +käyttääksesi.» + +»Mitä minä siitä?» + +»Sittenpähän näet. Minä kyllä puhun asiasta äidillesi illalla. Lisäksi +minulla on kyllä paljon muita ehdotuksia, mutta ensin otan niistä +äitisi hyväksymisen, niinkuin sanoin, sillä sinä näyt ennakolta +päättäneen vastustaa minua kaikessa.» Hän nousi ja otti hattunsa, +mutta ei tarjonnut kättään hyvästiksi. »Voit miettiä asioita iltaan +saakka. Kyllä minulla on muutamia kahdenkeskisiä ehdotuksia sinulle +itsellesikin, mutta niistä en puhu mitään.» + +»Mutta jos en tottele teitä missään, tohtori?» + +»Kyl-lä!» hän huusi varmana eteisestä ja meni. Hän läksi juuri silloin +parhaiksi, kun huomasi Liisan jo rauhoittuvan ja alkavan hymyillä. +Jos hän olisi jäänyt hetkeksi, olisi heidän kai täytynyt uudelleen +kosketella vanhoja asioita, ja silloin olisi kaikki mennyt pilviseksi +ja kyyneleiseksi jälleen. Väsyttämättä toista hän oli saanut tämän +jo hiukan kuuntelemaan sanojaan, ja se aluksi riittikin. Eipä silti, +pitäisihän heidän vielä joskus puhua menneiden tapahtumienkin syistä ja +seurauksista, mutta ensin olisi nykyisyys saatava näyttämään tarpeeksi +valoisalta, ettei menneen katkeruuden heijastus jaksaisi sitä enää +himmentää. Ne asiat saisivat nyt olla rauhassa niin kauan kuin ne +tulisivat esille itsestään ja nostamatta. + +Liisa ei oikeastaan tarkoittanut, että Erkki olisi niin pian lähtenyt. +Hänellä tuntui olevan vielä jotakin sanottavaa. Hän huusi toisen +jälkeen eteiseen, mutta kun vastausta ei tullut, juoksi hän itse +sinne ja portaille, mutta mitään ei enää näkynyt, hän oli mennyt jo +portistakin. + +»Hullu mies! Mikä hänelle nyt tuli?» aprikoi Liisa kuin ihmeissään. + +Mutta Erkille ei ollut tullut mitään. Hän istui autossa ja katsoi +kelloa, ehtisikö vai eikö ajoissa nostamaan pankista ennen sen +sulkemista sen kymmenentuhatta, josta oli Liisalle puhunut. + +»Hullu mies, pelkäsikö hän minun iankaikkista ja typerää itkemistäni! +Mutta enhän minä häntä itkenyt.» + +Liisa seisoi nyt keittiön ikkunan ääressä katsellen pihalle, mutta +ei ajatellut mitään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hänen +vastarintansa oli murtunut ja mennyt hukkaan. Kummallinen käänne... +Puoli vuotta hän oli saanut ponnistella saadakseen ajatuksensa irti +Erkistä, mutta juuri nyt, kun hän oli alkanut tuntea vapautuneensa +niistä kivuistaan, tuli tämä itse. Sattuma vai mikä se oli, joka teki +hänen monien päivien ja unettomien öittensä tuskailut, pahoittelut ja +kyyneletkin tarpeettomiksi? + +Niin no, olihan oikeastaan kuitenkin käynyt kaikkein parhaiten. Eihän +hän ollut vihannut Erkkiä. Miksi heidän siis olisi pitänyt erota +niin väkivaltaisesti? Vaikka eihän oikeastaan olisi sen parempi, jos +he nytkin sopisivat näennäisen ystävyyden ennen toista eroajistaan. +Sitäkin varmasti tulisi aina häiritsemään muisto siitä, että he olivat +kerran olleet toisilleen kaikki kaikessa, mutta tuli oli sitten +sammunut ja he yhdessä koettaisivat löytää jotakin lämmintä tai +käyttökelpoista kylmistä poroista. Sekin olisi turhaa kaivelemista ja +valheellista itsensä ja toisen lohduttamista nokisilla hiilillä lämmön +asemesta. Siispä: ei mitään sopimuksia enää heidän välilleen... + +Mutta nyt? — Nyt heitä ei odottanut mikään ja kuitenkin kaikki. Edessä +tulisivat olemaan jonkinlaisen suloisen odotuksen päivät samoin kuin +ensiaikoina. Kaikkeen liittyisi hienon hieno jännitys, mitä tapahtuisi +tänään ja huomenna. Ja vaikka kaikki päivät olisivatkin aivan toistensa +kaltaisia, olisivat ne kuitenkin niin monivivahteisia. + +Nyt Liisa uskoi, että jos mies ja nainen ovat joskus korventaneet +parhaimmat tunteensa liiallisessa leimussa kirveleväksi käpryksi, +niin pitkän eron jälkeen, naisen kyynelten ja miehen katumuksen +voimalla ne voi saada jälleen yhtä ehjiksi ja tuoreiksi kuin ne olivat +syntyessäänkin. Olihan Jenny-rouvan hoivaama kukka tuossa kamarin +ikkunalla nyt kukkiessaan yhtä punainen ja kukat yhtä verentäysiä kuin +viime kesänäkin vaikka se olikin menettänyt kaikki lehtensä talvella ja +oli ollut vain kuiva ja katkeileva risu. + +Liisa harhaili ja pysähtyi seisomaan keskelle kamarin lattiaa, +miettimään ja muistelemaan, sillä hän oli aivankuin lähtenyt jotakin +hakemaan, mutta ei muistanut mitä. Huone oli ihmeen valoisa. Eihän +aurinko ollut paistanut sinne koskaan ennen, mutta nyt se paistoi? — +Ei, vaan se heijastui sinne vastapäisen kivimuurin ikkunoista — ja +ihmeellistä: valo oli heijastuessaankin aivan yhtä kirkas kuin jos se +olisi tullut suoraan. + + +2. + +Tauno tunsi itsensä melko tärkeäksi jättäessään asemalla tavaransa +säilytettäviksi ja kävellessään laiturille. Aina ennen, kun hän +oli iltaisin sattunut kävelemään täällä huvikseen puolituntisen, +oli hän tuntenut lievää joutilaisuutta. Hieman kadehtien hän oli +katsellut miesväen vapaata junaan menoa ja junasta tuloa, aivankuin +heillä olisi ollut aikaa ja varaa kulkea mihin halutti. Mutta tuon +hienon kateuden oli myöskin haihduttanut pieni huvi: katsella ja +kuvitella, että jos hänellä olisi rahaa yhtä paljon kuin tuolla tai +tuolla nahkalaukkuisella ja arvokkaalla herrasmiehellä, niin minkä +hän noista kulkevista naisista huolisi daamikseen, suosikikseen ja +helliteltäväkseen. Totisesti se nuori nainen saisi häneltä hemmotteluja +ja mitä kaikkea vain rahalla käsiinsä saisi. — Hän katseli kasvoista +kasvoihin ja vaatteista toisiin. Ja vain pari tai kolme sattui +tulemaan, joiden kulkua hän syrjästä ahmi katseillaan ajatellen, +miten ylevää olisi saada noin edustava nainen omiin nimiinsä, kulkea +hänen kanssaan kadulla, nousta häntä kädestä auttaen autosta ihmisten +katsellessa tai astua hänen rinnallaan jonkin suuren ravintolan +tanssiparketille syrjäisten naamojen kääntyessä heidän askeltensa +mukaan. — Tuo kaikki oli ollut vain kuvittelua silloin, mutta nyt hän +tunsi olevansa tasavertainen noiden miesten ja naisten kanssa. Hän +astuisi niiden kanssa samaan junaan ja hänellä oli nyt yhtä tärkeä +matka kuin heilläkin. + +Mutta niin tärkeä kuin hänen matkansa juuri tuolla junalla olikin, piti +hänen sattuneiden esteiden vuoksi lykätä se huomiseen ja neuvotella +ja järjestää sitä ennen muutamia tärkeitä asioita insinööri Vareisen +kanssa, jota hän nyt odotti luokseen neuvottelemaan. Ikävä vain, ettei +se mies tullut, vaikka hän oli odottanut jo puoli tuntia ja veturi +höyrysi sakeinta savuaan sen näköisenä kuin heti kiljahtaisi ja lähtisi. + +Silloin muistuivat Taunon kuvittelujen lomassa mieleen Jenny-rouvan +ankarat kasvot hänen matkalaukkua pakatessaan. Häntä kipaisi pieni +pelkokin, että äiti sittenkin tulisi jäljestä asemalle katsomaan +pojan lähtöä. Hän käveli eteishallin nurkkaan siltä varalta, jos +äiti itse tai Liisa tulisivat vakoilemaan, sillä junasta he eivät +häntä etsisikään. Koko ajan hän tarkkasi ovelle ja odotteli Vareista +haihduttamaan hänen jäämisestä johtuvaa pelkoaan ja huonoa omaatuntoaan. + +»Kah, lordi!» + +Kioskissa hänen selkänsä takana vilkutti silmiään tästä tapaamisesta +hyvin iloiseksi tullut neitonen, vetäen sormin mustaa pojantukkaansa +sileäksi. Hän oli Johanssonin Betty, joka vuorotteli toverinsa kanssa +täällä kioskissa päivällä ja lisäansioita saadakseen tarjoili illalla +ylimääräisenä siinä »Puisto»-kahvilassa, jonka vakinainen vieras Tauno +oli.. + +»Kuule, lordi. Ethän sinä mihinkään matkusta! Älä jätä meitä!» + +»En vielä tänään, mutta huomenna lähden viettämään kesää muutamaan +kartanoon. En päässyt vielä tänään, kun lupasin mennä erään toverini +kanssa huviajelulle merelle.» + +»Ai-ii! Suurenmoista! Minuako aiot pyytää mukaasi? — Oikeastaan voisin +lähteäkin, jos vain saisin Dagmarin vaihtamaan iltavuoroja kanssani. — +Kuule!» hän toimitti kertaakaan henkäisemättä välillä. »Mene meille, +Dagmar on nyt juuri kotona. Kysy jo valmiiksi, eikä hän suostuisi. +Mutta älä sano, mihin mennään, muuten Dagmar itse tahtoo mukaan.» + +»Jassoo, mukaanko? Se olisi kyllä hauskaa, mutta en oikein tiedä... +Mitä mahtanee toverini ajatella», koetti Tauno hienoksittain estellä. + +»Yksi mies taivutetaan. Odota minua meillä ja lähetä Dagmar tänne. +Tulen sitten itse kotiin pian. Ai, mutta kuule! Tai ei, mene nyt vain, +niin siellä tavataan!» + +Taunon mielessä hypähti jokin tasakäpälää. Nyt hän ei oikeastaan +olisi enää Vareisen tulosta välittänytkään. Ikävä vain, ettei hän +voinut naiselta kieltää mitään, vaikka tiesi, ettei Vareinen suostuisi +merimatkaan kuitenkaan. Koko se mies tuntui nyt jo tarpeettomalta — ja +siinähän hän juuri tulikin. + +Tauno heti selitti menevänsä erääseen boksiin lähelle rantaa ja +siellähän he voisivat illalla ennen lähtöä tavata. + +»Mitä sinä sinne?» kysyi toinen ynseänä. »Odota jossakin muualla, mene +vaikka kotiisi.» + +»No mutta ymmärräthän, etten voi näyttäytyä siellä, kun olen jo +matkalla Lampelaan! — Tule mukaan, niin minä esitän sinut sen boksin +emännälle!» + +Tauno esitti »insinööri» Vareisen ja Betty heti innostuneena selitti, +miten he Taunon kanssa olivat juuri päättäneet, että hänkin tulisi +mukaan huvimatkalle. Vareinen yritti näyttää totiselta, mutta toinen ei +antanut suunvuoroa, vaan pyysi, että »inshinööri» — ranskan ja suomen +sekaisesti ääntäen — että inshinööri tekisi hyvin ja menisi Taunon +kanssa heille siksi aikaa kuin hän pääsisi kotiin ja jouduttaisiin +lähtemään. Ja nainen hymyili Vareiselle aivankuin ei olisi hymyillyt +yhdellekään miehelle ennen häntä, että on niin hauska tutustua +inshinööriin, kun Tauno on teistä niin usein puhunut. + +»Mistä pirusta sinä tuon naisen löysit kiusaksi?» kysyi Vareinen +matkalla. + +»Älähän sano mitään, ennenkuin tutustut. Se on hauska daami!» + +»Mutta älyät kai, ettei hän voi tulla mukaan. Saat itse selittää nyt +asiat.» + +Mutta Tauno ei sitä oikein älynnyt. Hän ei ymmärtänyt, miks'ei +hauska nainen voisi tulla heidän mukaansa... Nyt hänelle ei matkan +tarkoitus tuntunutkaan olevan enää niin tärkeä, kun sille oli tullut +tummatukkainen, iloinen ja pirteä sivutarkoitus. — Mutta hän ei puhunut +Vareiselle mitään. Ei viitsinyt väitellä mielestään itsepäisen, +jäykän ja peräänantamattoman toverinsa kanssa, vaan toivoi asioiden +järjestyvän itsestään. Hän vain vei insinöörinsä sopimuksen mukaan +tyttöjen asuntoon, jossa juuri kasvojaan pesevä ja märkäkätinen Dagmar +otti heidät vastaan. + +Vareinen seisoi tikkuna, kädet selän takana, katsellen, kuinka +lordi heittäytyi tuttavalliseksi talon kanssa näyttääkseen ja +kehuskellakseen hänelle tyttötuttavuuksistaan. Eikä Dagmar-neiti, joka +teeskennellen nauraa kikatti jokaiselle tavulle yhtä paljon kuin hänen +asuntotoverinsa Betty oli tunkenut tavuja, näyttänyt laisinkaan pitävän +pahana pojan röyhkeän tuttavallista käytöstä. Hän vain nauroi omaa +peseytymistään, pörröisen tukkansa sukimista, tuolia keskellä lattiaa +ja sitä, että vieraat olisivat hyviä, istuisivat ja viihtyisivät tässä +vanhojenpiikojen talossa, hihhihhihhii... + +Mutta Taunolla oli hauskaa. + +»Kuule, etkö aio tarjota vieraillesi mitään? Anna nyt edes yksi pusu, +jos ryyppyä ei ole.» + +Ja toinen kikatti niin, ettei olisi voinut kieltää kumpaistakaan, jos +ei antaakaan. + +Vareinen mietti, ettei tuo nainen ainakaan ollut tehnyt maailmassa +mitään syntiä, sillä synnin esivalmistelut naurattaisivat häntä +varmaankin niin, että toinen lähtisi sitä ennen karkuun. + +Tauno nousi jo samassa kuin oli istuutunutkin ja näytellen hyvin +uteliasta kaula sojossa kurkisteli pöytälaatikkoihin, vaatekomeroon +ja pesuhuoneeseen. Sieltä hän toi, kasvot kappalaismaisen hurskaassa +ilmeessä, puolen litran vajaan pullon spriitä. + +»Älä, kuule, Tauno, älä juo sitä! Sinä et tiedä, mihin Betty sitä +käyttää!» + +»Bettykö? Käyttääkö hän tätä johonkin erikoiseen ruumiinosaan joissakin +sellaisissa erikoistapauksissa?» + +»Ei, kuule, sinä et saa! Minä sanon sen», ja hän kumartui kuiskaamaan, +»hän käyttää sitä ‒ kasvoihin, hihhihhhiii.» + +»Kasvoihin vain», hymähti toinen halveksien ja laittoi kuntoon +sekoituksen. + +Vareinen otti tarjouksen vastaan mielihyvin voidakseen ruveta paremmin +sietämään noita ihmisiä, saadakseen hieman lievitystä jännittyneille +ajatuksille ja lyhentääkseen siten päiväänsä lähemmäksi peloittavaa +iltaa. Hän tunnusti itselleen, että jos hänen jännittyneisyytensä ja +hermostuneisuutensa nousisi koko loppupäivän yhtä tasaisesti kuin +tähän asti, niin hän illalla, pahan paikan eteen tultua, vapisisi kuin +haavanlehti. Väliin tuo edessä oleva tämäniltainen tuntui houkuttelevan +kuin ihana synti, väliin taas tuntui kuin se olisi ollut viattoman +miehen murha. + +He istuivat tunnin. Vajaa pullo kului pohjilleen ja lasit tyhjenivät. +Vareinen tunsi olevansa jo lämmin, mutta pysyi yhä hiljaisena. Tauno +näytti olevan jo hutikassa tai ainakin teeskenteli sitä, lasketteli +muun lörpöttelyn lomassa ruokottomuuksia, mutta ei saanut Dagmaria +maistamaan lasistaan, vaikka olisi kuinka tyrkyttänyt ja opettanut +kuin koiranpentua. Tämä vain nauroi yhtä paljon kuin ennenkin, siirtyi +lähemmäksi Vareista ja sanoi hakevansa Vareiselta suojaa pikku pojan +kädenkoukistuksia ja lähentelyjä vastaan. Hän kysyi myöskin Taunolta, +että mitä Betty sanoisikaan, jos näkisi Taunon silittelevän toista. +Mutta Tauno ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt, mitä Betyllä voisi +olla siihen sanomista. Eihän hänellä ja Betyllä ollut välillään mitään +sen enempää kuin hänellä ja Dagmarillakaan, toisin sanoen ei mitään — +ainakaan hänen tietääkseen. Vareinen yritti olla kohtelias mutta olikin +kömpelö, ja muistaen tämäniltaisen matkansa tuli taas sanattomaksi +ja tuijotteli pitkin seiniä. Hän näki myöskin leposohvan rutistuneen +peitteen, kun joku oli siinä äsken nukkunut, tietysti Dagmar ennen +heidän tuloaan, sen päälle myttyrään jätetyn huovan sekä tyynyn, jossa +oli vielä kuoppa naisen pään jäljeltä. Se muistutti hänelle jostakin +— esikaupungin puutalossa keittiön nurkassa sairastaneesta naisesta, +jonka pään hän oli saanut nostaa syliinsä ja nähnyt hänen poskensa +kuopan hien ruskettamassa tyynynpäällisessä. Sen muistaminen teki hänet +yhä hiljaisemmaksi. + +»Onko sinua koskaan pussattu?» kysyi Tauno karkealla äänellä naiselta +yhtäkkiä kesken muun. + +Naisen hymy jähmettyi ja hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan katsoi +Vareiseen kuin lapsi vierastaen. + +»Hhsshh», hillitsi Vareinen Taunoa hienotunteisesti, »muista, että nyt +et ole kotonasi, vaan vieraana.» + +»Antakaa hänen puhua», asettuikin nainen Taunon puolelle kuin ei olisi +käsittänyt, mitä varten Vareinen oli niin sovinnainen. »Antakaa toki +pojan puhua, niin saattepa nähdä, että hän filosofoi erotiikasta. Tuo +poika oikeastaan ajattelee paljon, mutta tekee vähän. Annetaan hänen +ajatella, sillä eihän hän erotiikastakaan muuten välitä. Onhan hyvä, +että tulee tyydytetyksi — puhuen.» + +»Minä kysyin sinulta, nainen, onko sinua pussattu? Oletko tehnyt +syntiä?» tankkasi Tauno yhä. + +»No niin, sinä et kysynytkään, voisinko tehdä, vaan ainoastaan, olenko +tehnyt. Minun on niin helppo vastata: en», selitti Dagmar luonnollisena +ja nyt enää nauramatta. + +»Niinhän ne kaikki väittävät. Mutta todista. Näytä!» + +Vareinen näytti tuntevan siveellistä pahoinvointia, vaikka tämä +toiselta puolen tuntuikin hänestä niin houkuttelevalta. Mutta hän ei +voinut mitään sille, että joutui naisen katseen tavatessaan hämilleen +sen vuoksi, että tuo toinen oli aivan luonnollinen. Eikä hän muuten +käsittänyt ollenkaan naisen muutosta äskeisestä kikattavasta nyt +rohkeaksi. Hän ei tuota naista äsken sietänyt, nyt hän ei sitä +ymmärtänyt. Ihmetteli vain. + +»En näytäkään», puolustihe Dagmar. »Mutta koeta uskoa muuten. Vai +epäiletkö? Eikö riitä, kun minä vakuutan?» + +»Riittää. Minä uskoni Minä uskoni» Ja hän löi kolmannella kerralla +nyrkkinsä pöytään niin, että astiat tanssivat: »Minä uskon!» + +Vareinen kauhistui. Hän oli nyt ensimmäisen kerran nähnyt tuonkin +puolen Taunossa. Vai oliko hän vain juovuksissa? Mutta tuntui kuin +Tauno olisi joissakin asioissa ollut häntä aikaisempi. Eikä hän voinut +muuta kuin asettua humalaisen holhoojaksi: + +»Ole nyt helkkarissa hiljaa äläkä häpäise naisia!» + +»Ei hän niin pahaa tarkoita, poika parka. Ja eikö ole parempi olla +muutamissa asioissa rehellinen ja puhua vapaasti kuin salakavalasti +pyrkiä johonkin. Ettekö ymmärrä, hänhän vain filosofoi. Täytyyhän +hänenkin purkaa voimiaan johonkin, ja eikö ole hyvä, että se tapahtuu +noin viattomasti? Voisihan hän tehdä pahempaakin.» Ja Dagmar katsoi nyt +Vareiseen melkein paheksuvammin kuin Taunoon. + +Tämä näytti unohtuneen miettimään nyt jotakin ja sanoi sitten kuin +itselleen: »Vai ei ole pussattu! Ajattelin vain, että kun sinä +naurat noin paljon ja pidät suutasi auki, niin kukaan ei saa siihen +tilaisuutta.» + +Hän heittäytyi leposohvalle ja Vareinen näki nyt hänen päänsä siinä +samassa tyynynkuopassa, naisen posken kuopassa, kun Tauno itseään +ujutellen jatkoi: »Mutta vaikka ei olisikaan, niin minun viereeni +pääset nyt, jos — jos pidät suusi edelleen auki.» + +»Et sinä sitä niin tosissasi tahdokaan. Vaikka voisinhan kyllä +tullakin, sillä ethän sinä mitään tekisi kuitenkaan, puhut vain. Joku +muu suurempi lurjus ei puhuisi, mutta voisi sen sijaan...» + +Tuli hiljaisuus, sitten nainen ja Vareinen kuiskivat keskenään jotakin, +jota Tauno ei kuullut, mutta arveli sen koskevan itseään. + +»Me sitä Dagmarin kanssa ymmärrämme eri hyvin toisemme, niin helvetin +hyvin», vakuutteli hän. »Ei kukaan muu oikeastaan ymmärräkään minua. +Kotona ei kukaan. Ei Vareinenkaan. Hän luulee minua vain huonosti +kasvatetuksi nulikaksi, joka ei pysty mihinkään eikä tee mitään. Mutta +Vareinen ei ymmärrä sitä, että ihminen voi ajatellakin. — Ei minua +oikeastaan ymmärrä Bettykään. Hän vain rusikoi, mukiloi ja komentaa +minua eikä anna koskaan puhua niin vapaasti kuin tuo Dagmar. — Muuten, +Dagmar, minä annan sinulle kultaisen neuvon, kun istut siellä sohvalla: +älä mene niin lähelle Vareista. Sinä et tunne sitä miestä. Hän on +sellainen vanha ja luotettu heikkojen, orpojen ja leskien ritari. Hänen +erikoisalanaan ovatkin juuri yksinäiset naiset — niin, naiset, mutta ei +kai kuitenkaan lapset.» + +Luullen tuntevansa jotakin viittailuja Taunon omaan sisareen ja +tämänaamuiseen Vareinen kuohahti, sillä hän oli juuri sattunut +ajattelemaan itsensä ja Liisan välistä viimeistä kohtausta. Vai +tahtoiko tuo nulikka nälviä häntä siitä, että hänen yrityksensä +naismaailmassa olivat menneet aina myttyyn liiallisen äkkipikaisuutensa +tai sitten kömpelyytensä vuoksi Hän oli joskus puhellut Taunollekin +naisista iltaisin heidän loikoessaan valveilla sängyissään pimeässä +kamarissa. Tyhmyydessään hän oli paljastanut kuin luotetulle +ystävälle muutamat salaiset ja kaukaiset toiveensa ja myttyyn menneet +kokeiluyritykset. Ja nyt tuo poika uskalsi hutikassa pilkata häntä, +vieläpä naisen kuullen. Hän ei malttanut olla enää sanomatta: + +»Kuvitteletko tietäväsi jotakin vai mitä leuhkat? Minä en tietääkseni +ole tehnyt kenellekään mitään sellaista, josta voisi...» + +»Siinähän se vika juuri onkin, ettet ole tehnyt. Eihän siinä sitten +mitään luonnotonta olisikaan!» + +Katsoessaan naiseen Vareinen oli huomaavinaan salaisen ja pidätetyn +hymyn tämän huulilla, kun tämä käänsi päänsä toisaalle. Hän itse +kimmastui ja nousi pystyyn, ei tiennyt, mitä tehdä, mennäkö ja +pudistella poikaa vai juosta pellolle koko talosta. + +»Nyt te, hyvät vieraat, rupeatte riitelemään. Emäntä lähtee nyt ja +lähettää toisen tilalleen, joka saa paremmin pidetyksi kurissa teidät. +Puolen tunnin kuluttua Betty onkin jo täällä. Jaksakaa siis hyvin! — Ja +sinä Tauno», lisäsi hän kuin kahdenkesken sanoakseen Taunolle, vaikka +Vareinenkin sen tietysti kuuli: »Sinä älä kersku sillä, että tiedät +naisista niin paljon ja olet sen vuoksi heidän uskottunsa. Voivat +uskotutkin joskus pettää.» + +»Minä en petä sinua, sillä minä en himoitse ketään. Mutta tuo Var...» +vastasi toinen ja keskeytti äkkiä kuin aikoen asettua nukkumaan. »Mene +nyt vain ja lähetä Betty tilalle, kyllä minä siihenkin vaihtokauppaan +suostun. Vahinko vain, että hänen voiteensa juotiin.» Mutta muistaen +sitten matkarahansa ja samalla haluten päästä eroon Vareisen kostolta +hän hypähti pystyyn ja päätti: + +»Mutta minä haen tilalle!» + +Kun Dagmar-neiti oli vielä eteisessä, sai Vareinen kysytyksi Taunolta +heidän seistessään nokat vastakkain keskellä lattiaa: + +»Puhu suoraan äläkä viittaile: mitä kuvittelet tietäväsi?» + +»En kuvittele mitään. Mutta uskon kaikkea. Ja voihan sattua minkin, +että olenkin kotona silloin, kun minun luullaan olevan muualla.» + +Hän lähti, Vareinen koetti tarttua vielä hihasta kiinni, mutta toinen +pääsi ja läksi saattamaan naista. Vareinen jäi yksin ja tunsi kiukkua +siitä, että jotakin oli mennyt ja kenties oli menemässä hullusti. Mutta +hän ei myöskään ollut vielä tehnyt koskaan yhtään matkaa eikä tiennyt, +että taitavimmat miehet eivät juo, kun hakevat juotavaa muille. Tauno +tulikin ennen pitkää takaisin mukanaan toinen pullo, jota kehuskellen +hän koetti toisenkin saada unohtamaan sanaharkan. Mutta Vareinen +toikkasi jälleen: + +»Ala sanoa, mitä tiedät.» + +»Ei se mitään ollut», huitaisi toinen kädellään. + +»Olipas! Ja puhu pian!» kiivastui Vareinen tarttuen takin rintaan. +»Tuntuu kuin sinussa olisi salakuuntelijan vikaa.» + +Mutta Tauno koetti pehmeillä käsillään painaa alas toisen ranteita: + +»Ei se mitään. Muuten minä vain suotta. Juo tuo konjakki.» + +»Puhu äkkiä, muuten...» + +»Älä huuda! Kuulin vain tänä aamuna, kun te Liisan kanssa... Kuulin +vain, kun koetit valloitella, mutta touhusit aivan turhaan. Ja +turhaahan se tietysti olikin.» + +»Ole vaiti!» huusi Vareinen tyrkäten hänet retkahtaen istualleen ja +riipaisi sitten lasin pohjalle maistiaisiksi kaadetun konjakin. + +»Itsehän tuota tiukkasit sanomaan», valitti toinen kuin anteeksi +pyydellen ja koetti oikoa Vareisen nyrkkiensä välissä rutistamaa takin +rintamusta. + +Pitkän tovin kuluttua Vareinen puhui sovittavana ja näköjään hyvin +rauhallisena: + +»Sehän oli leikkiä Liisan kanssa, niinkuin luonnollisesti tajuat. +Minun tietääkseni ei kukaan mies voisi päästä pitämään Liisaa +nimikkoflammanaan.» + +»No, ei kaikki, mutta ehkä sentään joku.» + +»Valehtelet taas tapasi mukaan», koetti toinen ärsyttää häntä puhumaan. + +»Jos lie valetta. Eikähän tuo minulle kuulukaan. Minulla on omani ja +Liisalla omansa ja sillä hyvä.» + +Yritys ei onnistunut, ja lisäksi Tauno vain viittasi tietävänsä jotakin +ja sai toisen entistään uteliaammaksi. Hän loikoi nukahtamaisillaan +leposohvalla, kohottautui väliin vain sen verran, että sytytti +paperossinsa. Mutta sitten pää hervahti taas ja tupakka sammui. +Vareinen istui rentona ja kulmat kurtussa, sytyttäen aina uuden +paperossin entisen hehkusta, lipaisi vähän kieltään lasissa ja kuin +tyytymätön sonni puhaltaa tuhautteli savukkeensa hehkuvaa tuhkaa. Ja +tuo vihainen puhallus olikin ainoa, josta huomasi, ettei hän ollutkaan +niin levollinen kuin asennosta ja ilmeestä olisi arvannut. + +»Minun luullakseni Liisa ei ajattele ketään muuta uin itseään», jatkoi +hän taas, »enkä usko hänen osaajankaan kiintyä kehenkään niin paljoa, +että unohtaisi itsensä.» + +»Vähänkö tuo talvella itkeskeli sitä lääkärintaimea! Ensin kyhnyttivät +kulkea yhdessä alituiseen, mutta sitten tuli poru, ja koko maailma oli +hänen tiellään ja kiusanaan eivätkä muut ihmiset saaneet ympärillä edes +aivastaa.» + +»Minkä lääkärin?» + +»No, se oli semmoinen vain, mitäs sinä sillä tiedolla! Luki lääkäriksi. +Sellainen hiukan itsetietoinen mies, joka ei välittänyt langostaan, +hahhah! Kun se kävi meillä, niin lörpötteli vain akkain kanssa eikä +tarjonnut mulle edes yhtä reseptiä... Kun kadulla tuli vastaan, +nyhjäytti se vain hiukan silmäluomiaan merkiksi, että hänkin oli +olemassa. Sellainen mies, josta ei ole mitään sanomista.» + +»Olivatko he kauankin yhdessä?» + +»Vuoden, pari, kolme tai neljä. En katsonut allakasta. Yhdentekevää +sinulle ja minulle... Minua jo peloitti, että siitä paneutuu lankomies. +Ei sen kanssa olisi tullut toimeen, kun puhuikin vain aina jotakin +hepreaa ja kukoisti tiedoillaan, jotteivät sitä olisi kehdanneet +kuunnella raamatun viisaatkaan.» + +»Oletko varma, että heidän välinsä on nyt poikki?» + +»Varmasti. Vai oletko sitten nähnyt heitä? Ennen se mies hyppäsi joka +ilta hakemassa likkaa. Mutta mitäs sinä näistä tiedoista! Eiväthän ne +sinua kiinnosta...» + +— Vareinen mietti. Hän muisti Liisan sanoneen joskus hänelle: »Sinä +olet auttanut minua enemmän kuin arvaatkaan. Jos et olisi tuonut kukkia +etkä olisi istunut puhelemassa, niin olisin luultavasti sen ajan saanut +itkeä tämän maailman pahuutta. Mutta ikävä vain, jos väliin pyrkisi +tulemaan muutakin. Niistä sellaisista saa sitten joskus maksaa niin +helvetillisen hinnan.» — Ja hän, pöhkö, oli kuvitellut olevansa ainoa +mies koko Liisan maailmassa. Hän itse oli jo ensimmäisenä päivänä +pyrkinyt siihen, mihin nytkin. Mutta nyt hänelle alkoikin selvitä, että +hän oli koko ajan ollutkin vain uskollinen narri ja huvittaja... + +»Perhana!» hän kavahti pystyyn, heitti puoleksi palaneen savukkeensa +kuppiin, jotta porot pölähtivät, siemaisi lasinsa lopun ja aikoi lähteä +johonkin. »Naisia ei näy kannattavan sääliä», hän sanoi Taunolle, mutta +tämä taas ei vastannut mitään. Ja ovessa hän vielä uudelleen kääntyi ja +äsähti toiselle: + +»Minä menen nyt! Ja kuule — jos sinussa on miestä, niin tule viideltä +moottoriin. Mutta jos peloittaa tai jos naiset lellittelevät sinua, +niin pysy poissa ja pane akkain housut jalkaasi. Silloin menen yksin!» + +Mutta Tauno ei näyttänyt kuulevan mitään, ei ainakaan liikahtanut. Ovi +kuului jysähtävän kumeasti kiinni Vareisen takana. Ulkoa kuului muuten +tavallinen kaukainen kadun melu. Porokupissa kytevän paperossin savu +kiemurteli hauskoissa poimuissa ja ylhäällä oheni. Viimein tupakkakin +sammui. Huoneen liikkumattomaan ilmaan muodostui savusta miehen +korkeudelle verkalleen lainehtiva, sininen taso, kuin kevyt pilviverho. +Itsestään se aleni vähitellen melkein pöydän yläpuolelle, auki jääneen +pullon suun tasalle. Pöydälle jääneellä korkilla käveli pörrösiipinen +kärpänen auringonpaisteen ja korkista lähtevän tuoksun turruttamana. +Seinän takaa kuului soittoa ja käytävässä ramahteli hissin ovi ja +kuului sen unettava surina. + +Silloin kääntyi Tauno puoliunissaan toiselle kyljelleen ja jutteli +itsekseen: + +»Meni taas saamaan sivalluksen kynsilleen. Kummallisia ne naiset...» + +Mutta häntä oikeastaan huvitti enemmän kuin suretti se, että Vareinen +sai sormilleen. + + +3. + +Oli juuri se aika päivästä, jolloin vuorotyössä olevista toiset +pääsivät pois ja toiset tulivat tilalle ollakseen iltamyöhään saakka. +Liisa ei ollut Erkin lähdettyä katsonut kelloa, mutta arvasi sen olevan +kahden tienoissa, koskapa koko tämän pitkän puutalon joka puolella ovet +jysähtelivät ja pihalla kulki ihmisiä yhtenään edestakaisin. Heistä oli +suurin osa sen tehtaan väkeä, jonka savupiippu näkyi kamarin ikkunaan +vinottain vastapäisen kivimuurin kulman ohitse. + +Erkin mentyä ei Liisa pitkään aikaan tiennyt, mitä tehdä. Hän käveli +keittiöstä kamariin, katseli ikkunasta kadulle ja meni taas keittiön +ikkunaan, lieden viereen tai kirjoituskoneensa luo, siirtäen milloin +mitäkin esinettä, mikä tuntui olevan hänen askeltensa tiellä. + +Kaikki tuntui niin omituiselta. Käänne oli tapahtunut liian äkkiä: +tänä aamuna hän oli tuntenut tiensä niin selväksi, selvemmäksi +kuin pitkiin aikoihin, ja kaikki muukin elämä tuntui lipsahtavan +paikoilleen tavalliseen uomaansa. Mutta sitten tuli lääkäri — Liisa +ei tunnustanut, että sen oli tehnyt Erkki, vaan lääkäri —ja pyöräytti +kaiken jälleen kerran ympäri. Liisasta ei kyllä tuntunut laisinkaan +siltä kuin mitään olisi mennyt sekaisin. Ei, vaikka kaikki olikin +menossa aivan toiseen suuntaan kuin mitä hän oli päättänyt, oli kaikki +myöskin niin hyvässä järjestyksessä, että Liisa pelkäsi tulevansa +vastustelematta hyväksymään suunnanmuutoksen. Muuten hän olisikin +vaistomaisesti jarruttanut vastaan. Ja kun hän nyt mietti asiaa, täytyi +hänen samalla ihailla Erkkiä. Olipas siinä mies: aikoi yhdessä hetkessä +muuttaa kokonaisen perheen asiat aivan ylösalaisin kuin sivumennen +ja päähänpistosta. Sillä kaikki oli tosiaan käynyt nopeasti; Liisa +ei voinut epäilläkään, että Erkin olisi tarvinnut etukäteen harkita +suunnitelmiaan aivan yksityiskohtia myöten, ennenkuin hän esittäisi ne. + +Tarkkaan ajatellenhan Erkki ei ollut kylläkään vielä vaikuttanut +kehenkään muuhun kuin Liisaan, mutta Liisa tiesi hyvin olevansa +perheessään siksi tärkeä henkilö, että käänteet hänen asioissaan +vaikuttaisivat melkein yhtä paljon muihinkin. — Ja pian alkoi näkyäkin +merkkejä siitä, että jotakin oli tapahtunut. Hän vihelteli, hymyili, +meni peilin eteen ja katseli kuvaansa. Sitten hän huomasi hellalla +likaisten astioiden pinon, joka oli häntä kiusannut ja hävettänyt Erkin +käydessä. + +Hyvänen aika, mutta eikös se miekkonen luvannut tulla illalla +uudestaan! — Nyt tuli kiire. Hän ensin pesi astiat, kuivasi ja vei ne +kaappiin. Koko hella hermostutti häntä rumuudellaan. Hän etsi komerosta +vanhat ikkunaverhot, leikkasi niistä verhot hellansa eteen, silitti ne +ja pani paikoilleen. Keittiö muuttui jo siitä paljon paremmaksi. Kas +vain, kun hänkään ei ollut tullut tuota koskaan ajatelleeksi, vaikka +oli pitkät päivät joutunut katselemaan kaikkea. Hän kai oli aina +katsonut vain sisäänpäin eikä ollut laisinkaan huomannut ympäristöään. +Tai sitten ympäristö ja mielentila olivat riippuneet toisistaan. + +Hän meni eteiseen ja katseli. Se oli melkein pimeä, kun ainoastaan +oven toisella puolella olevasta pikku ikkunasta tuli valoa. Toinen +ikkuna oli peitetty, nurkkaan oli tehty vaatesuoja mustasta kankaasta, +joka pullotti liikoine sisällyksineen. Hän veti vaatteet alas, kantoi +koko pinon ullakolle, repi irti ikkunaa peittävän laudoituksen ja pani +verhonpätkän eteen. Ullakolta hän haki vaatenaulakon ja kiinnitti sen +paikoilleen seinään. Ennen se ei ollut mahtunut seinälle juuri sen +mustan verhon takia, vaan vaatteet ja hatut oli pidetty rautanauloissa. +Kamarista hän otti Vareisen sängyn viereisen pikkupöydän hattupöydäksi +ja seinältä peilin sen viereen. Ennen ei eteisessä ollut ollut +peiliäkään, vaan kukin oli saanut katsella itseään Vareisen kama rissa. +Kun hän vielä lakaisi ja luutusi eteisen ja keittiön lattiat, oli hän +valmis silmäämään kamariinkin. + +Siellä näytti kaikki olevan niin eriskummallisessa järjestyksessä, +että tähän saakka oli jokaisen pitänyt kulkea silmät sokeina, kun ei +ollut sitä huomannut. Molempien miesten sängyt olivat ainoalla eheällä +seinällä, piironki ikkunanpuoliseinällä ja sen sijaan sohva, pöytä ja +tuolit melkein uuninnurkassa. Näin ollen täytyi keskilattialla kulkevan +ihmisen pakostakin kompastua joko pöydänjalkaan tai Vareisen sängyn +alta kurkisteleviin saappaisiin. — Liisa kokosi Taunon sänkyvaatteet +ja vei ne ullakolle. Ja kun Vareinen oli sanonut olevansa poissa yön +ja muuttavansa jo huomisaamuna jonkun toverinsa luo, sai hänenkin +vuoteensa tehdä seuraa. Samoin itse sängyt, kappale kerrallaan, +kolisivat portaita ylös, ja Liisan sormia purivat niiden terävät +rautaiset päät ja päätä huimasi vetäessä ylös niiden raskaita pohjia. — +Sitten sai sohva askelen kerrallaan siirtyä sänkyjen entiselle paikalle +ja pöytä sen eteen. Mutta kun hän sen jälkeen kävi piirongin kimppuun, +alkoivat korvat jo surista, ohimosuonet jyskyttivät ja silmiä sumensi. +Hän ehti heittäytyä sohvalle, ennenkuin kaatui, ja tunsi niin suloisen +raukeuden koko ruumiissaan ja aivoissaan, että olisi voinut olla siinä +vaikka aina. Kaikki oli niin merkillisen kevyttä ja helppoa, koko +maailma tuntui etenevän ja hän sammui ja vajosi johonkin. + +»Pyörtyminen on itse asiassa suloista», tunsi hän ajattelevansa ja +antautui. + +Siinä puoliksi tajuissaan, mutta vastustelematta ja — estelemättä hän +makasi kauan. Aika oli kadonnut ja sai kadota, samoin ajatuksetkin. Hän +kyllä tiesi loikovansa siinä, mutta ei tiennyt, miten kauan oli ollut. +Sitten kuului heikkoa kolinaa ja askeleita. Mutta ne kaikki kuuluivat +toiseen maailmaan eivätkä liikuttaneet häntä. Sitten askelet kovenivat +ja häntä harmitti, kun ne rikkoivat korvien nukuttavan, urkumaisen +soinnin. Hänen katseensa piiriin ilmestyi jokin varjo ja Vareisen ääni +sanoi: + +»Maailma näkyy muuttuneen paljon viime tapaamisesta.» + +Hän ei viitsinyt edes avata silmiään kokonaan ja vielä vähemmin +vastata. Vasta kun hän luuli toisen kumartuneen ylitseen ja oli +tuntevinaan hengityksenkin kasvoillaan, ajatteli hän: »Niin on, ja +sehän tässä hauskaa onkin», mutta ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän +sanonut sen ääneenkin vai eikö. Hän vain käänsi kasvot seinään päin, +huokaisi pitkään ja vaipui taas ajatuksettomuuteen. + +Kadulla kävi sill'aikaa tavallinen ihmisten ja ajoneuvojen katrilli; +ne menivät ristiin toistensa ohi ja kadunkulmassa muodostivat hauskat, +limittäin toistensa poikki kulkevat neliön sivut. Kun aamusta iltaan +olisi ollut vielä musiikkia, satamiehinen hanuriorkesteri soittamassa, +olisi tuo katrilli, joka muuten tuntui liiankin raskaalta, joskus +vankikulkueelta, saattanut silloin olla niin hauskaa, että jokainen +olisi unohtanut muut ikävämmät asiansa ja mielellään ollut tanssissa +mukana. — Ikkunan ääressä seisoi Vareinen sitä katsellen ja edes +päätään huoneeseen päin kääntämättä lisäsi äskeiseen: + +»Vai on muuttunut... Ja saisiko tietää, kenen kunniaksi?» + +»Minun ja muiden», vastasi kuin unen keskeltä Liisa, kääntyi selälleen, +siristi silmiään ja totesi Vareisen tosiaan seisovan ikkunan ääressä. +Mutta se oli hänestä nyt niin sanomattoman yhdentekevää, hän vain +vetäisi helmojaan alemmaksi polviensa yli, pani jalkansa ristiin +toistensa päälle, kädet ylös päänsä taakse, painoi päänsä syvemmälle +tyynyyn ja sulki silmänsä. + +Tuo yhtäkaikkisuus, jota Vareinen ensin luuli keimailemiseksi, +vaikutti, ettei hän Liisaa katsellessaan tuntenut olevansa enää niin +varma, vaativa ja kiukkuinen kuin oli tullessaan päättänyt, mutta ei +kuitenkaan niin tilanteeseen tyytyvä, että olisi jättänyt asiansa +toimittamatta, kun oli kerran lähtenyt sitä varten. Hän myönsi, että +tuo nainen voisi saada hänet noilla vartalonsa viivoilla hulluksi, +kauniilla sanoillaan mykäksi ja silmillään sokeaksi, ja sen vuoksi hän +ehätti sanomaan itseäänkin rohkaistakseen: + +»Taidat siirtyä jälleen lääkärinhoitoon, kun käytit itseäsi välillä +koneremontissa?» + +»Juu. Tuohon jäivät lääkäriltä kojeetkin pöydälle», ynisi Liisa kuin +kiusaantuneena siitä, ettei hänen annettu nukkua rauhassa. Hän alkoi +sitten yht'äkkiä tuntea hikoavansa ja pyyhki märkää ja kiiltävää +otsaansa. Merkillisen kuuma oli tullutkin, vaatteetkin tuntuivat +loikoessa tarttuneen ihoon kiinni. »Mitenkähän kauan olen tässä +nukkunut?» hän kysyi ääneen itseltään. + +»Itsepähän tiedät, kuka sinut siihen jätti ja milloin», vastasi +Vareinen ja heitti hänen jalkoihinsa pöydältä ottamansa kiiltävän +kappaleen, jota hän ei ollut malttanut jättää katsomatta. Liisa +vaistosi toisen tarkoittaneen jotakin hävytöntä, muttei viitsinyt +edes vastata, vaikka tulisikin virkistyvänsä viiltävistä sanoista ja +polvessaan tuntemastaan kivusta. + +»Ja mitä perhanaa tämä kaikki hyödyttää», ajatteli Vareinen itsekseen, +vaikka ei voinutkaan vielä myöntää sitä tuon naisen edessä. Ja muistaen +pian olevansa työtönkin hänestä jo tuntui kuin hän olisi astunut aivan +vieraaseen, hänelle liian vieraaseen ympäristöön, koettanut kiipeillä +ylemmäksi kuin lupa oli ja saisi nyt kärsiä sen kiukuttavan häpeän että +asiat ottivat takapakkia. Hetkisen häntä vaivasi pelko, että kaikki +olisi parhainta jättää nyt sikseen ja livahtaa takaisin maalle kotiin +ja ansaita toistaiseksi leipänsä veljen maalla turvetta kääntäen. Ja +vasta sitten, kun joskus sattuisi tilaisuus, voisi taas yrittää täällä +uudestaan. — Edessä tuntui nyt olevan kuin suuri tilinteon hetki, +että hän oli vain Vareinen ja oli kuitenkin uskaltanut liian paljon, +että hänen olisi astuttava alastomana ja kaikkine virheineen noiden +ihmisten tuomittavaksi ja jätettävä sitten tuomarit nauramaan. Kaikki +oli niin merkillisen yksinäistäkin ja ihmiset pyrkivät katselemaan +häntä koko tämän päivän kuin menninkäistä, joka on uskaltanut puikahtaa +esille jumalan kirkkaassa valossa. Ja tuo nainen? — Hänkin aivan +näytti tietävän koko tämäniltaisen matkan ja etukäteen ilkkuvan sen +seurauksille. — Mutta tehköön niin ja ilkkukoon vielä jälkeenpäinkin. +Mikä on päätetty, se on päätetty ja pysyy! + +Hän meni piirongin luo, puhdisti taskunsa ja piirongin papereista, +repi ne ja poltti uunissa. Kaiken arvokkaan hän pani samaan laatikkoon +kuin ainaiseksi mennäkseen — kellon, ei, hän tarvitsi sen ja pani +takaisin taskuunsa, lompakon — samoin, helkkari, tottahan hän matkalla +rahaa tarvitsisi. Hän penkoi lompakkonsa muuten tyhjäksi, mutta +Liisa näki sinne pantavan ison tukun leveitä seteleitä — ne olivat +Vareisen säästörahat, jotka saisivat olla tänä iltana pelissä isolla +nakkilaudalla. + +Liisa luuli olevansa liikaa huoneessa, kun toinen järjesti +majanmuuttoaan, ja sen vuoksi nousi istualleen ja sanoi: + +»Suo anteeksi, olisin mennyt jo ennemmin pois, kun olisin huomannut +sinun järjestelevän muuttoasi...» + +»Makaa siinä vain», urahti mies tylysti, »saatpahan nyt nähdä senkin +ilon. Minä kyllä oikeastaan muutankin vasta huomenna, ja siihen on +vielä paljon aikaa, paljon enemmän kuin uskoisikaan.» — Olisihan tuokin +kaikki voinut jäädä sanomatta, mutta eihän tässä nyt kannattanut +haikaillakaan. + +Hän veti jostakin laatikosta pienen browningin, työnsi makasiinin +sisään, pani toisia täytettyjä puolen tusinaa taskunsa pohjalle, veti +patroonan piippuun, varmisti, hypisteli asetta, tunsi kuitenkin sen +kaiken olevan oikeastaan vain näyttelemistä omaksi lohdutukseksi ja +puheli selin Liisaan: + +»Minä en enää tiedä, mitä ajattelisin sinusta, nainen, mutta väliin +tuntuu kuin voisin ampua sinut. Mutta sitä en tee enkä päästä piruja +ilkkumaan. Väliin taas voisin heittää ryysynikin päältäni sinun +jalkojesi pehmikkeeksi. Ei kannata kuitenkaan sinun takiasi kumpaakaan: +ampumisesta ei olisi mitään hyötyä ja tiesi toppaamisesta saavat pitää +huolta ne samat, jotka muustakin.» + +Kun Liisa ei vastannut, jatkoi hän: + +»Vareinen jättää nyt sinut herran rauhaan ja rupeaa puuhaamaan jotakin +muuta tuottavampaa. Kun palvelee vain itseään, tietää saavansa parhaat +kiitokset siitä. Silloin ei tarvitse syyttää ketään, jos käykin +huonosti, eikä rasita ketään liialla hyvyydellä.» + +»Mutta hyvä ystävä», huohotti toinen makuultaan, »älä nyt viitsi +enää käännellä asioita tuolla tavalla! Minähän olen jo monta kertaa +vakuuttanut olevani kiitollinen siitä, kun olet muistanut minua niin +paljon. Samoin tietysti äitikin, että olet tiukkoina hetkinä ollut +kuin perheemme jäsen auttamassa meitä. Mutta sinä sotket keskenään +kaksi aivan eri asiaa etkä ole sitä ymmärtävinäsi. Enhän minä voi sille +mitään, etten voi olla mieliksesi siinä toisessa. Ymmärrät kai itsekin, +ettei mistään naimisiinmenosta tule mitään, jos jompikumpi sitoo +itsensä noin vain kuin aikansa kuluksi ja muun tekemisen puutteessa.» + +Jos Liisa ei olisi puhunut mitään, vaan olisi antanut Vareisen yksin +purkaa jo oikeastaan lauhtunutta sisuaan, olisi tämä pian vaiennutkin, +mutta nyt hän lämpeni taas jo Liisan ensimmäisistä sanoista, kääntyi +ympäri ja veti kasvoille valahtanutta tukkaansa: + +»Kun ei, niin ei, pidä jo suusi kiinni siitä! Mutta jos joskus toiste +joudut olemaan ilman vakituista heilaa, niin älä tule hakemaan +viransijaista kestään Vareisen pojasta! Saat sen väliajan tyydyttää +itseäsi jollakin muulla.» + +»Hävytön! Taas tuo sama syyte kuin tänäaamunakin! — Sinulle näyttää +olevan aivan turhaa huutaa, että olenko minä sinua etsinyt ja tarvinnut +sillä lailla kuin kuvittelet. Ja kun itse tuppauduit, niin enhän minä +käsittänyt niitä muutamia suutelemisia niin vakaviksi kiristyskeinoiksi +kuin ne nyt näyttävät tulleen, vaan päinvastoin olin huomaavinani, +että ne sinunkin mielestäsi olivat varsin mukiinmenevää leikkiä. Ja +muistatko myöskin, että sinä itse pyrit vielä johonkin muuhunkin, mutta +minä tein ja jumalan kiitos, että minulla on voimaa siihen ne aikeesi +aivan turhiksi, ja sinä olit suuttuvinasi siitäkin.» + +»Älä viitsi enää ärsyttää minua!» huusi mies tuntien keksiänsä +teatterimaisen käänteen ja suggeroivansa itsensä verisen vihaiseksi. +»Minähän sanoin, että voisin yhtä hyvin ampua sinut kuin...» hän +työnsi pistoolin taskuunsa, astui sohvan viereen, otti kiinni Liisan +molemmista käsistä ja veti hänet kevyesti kuin lapsen lattialle +seisomaan eteensä: + +»Sinä saat uskoa nyt, että voisin tehdä sinulle mitä vain, ilman että +tuntisin siitä sieluni lentävän iankaikkiseen helvettiin! Tahdotko, +että...» + +Vasta nyt Liisa huomasi miehen olevan humalassa, tuntiessaan — löyhkän +kasvoillaan. Mutta hän oli myöskin itse niin hervoton, ettei kyennyt +mihinkään muuhun kuin tuntemaan toisen ruumiin omaansa vasten. Sitten +äkkiä kuin käsittäen väärin naisen tahdottoman puolustelun Vareinen +painoi päänsä tämän poveen ja suuteli sitä vaatteitten läpi. Samassa +hän pyörähti taakkoineen ympäri, Liisa luuli pääsevänsä irti, mutta +olikin jo kiepahtanut sohvalle. Heikosti hän huusi jotakin tuntiessaan +raskaan painon rinnallaan ja miehen suutelevan kaulaa ja rintaa +huohottaen. Liisa ponnisteli, hänen pukunsa meni sekaisin ja siten teki +toisen yhä hullummaksi. Jokin värähti hänessä kuin viimeinen varoitus, +ja mies painoi huulensa hänen sukkansa yläpuolelta näkyvään paljaaseen +jalkaan. Sekin oli märkä hiestä ja hänen leukansa sänki pisti siihen. +Mutta nainen ei lyönyt eikä repinyt häntä, tarttui vain hiuksiin ja +päänahkaan, veti kasvot itseensä päin kuin päänahan irtoamisen uhalla +ja sanoi rauhallisena: + +»Älä viitsi!» + +Mies katsoi Liisaan kuin vieraaseen, tuijotti tämän hiestä likomärkiin +ja oudonvärisiin kasvoihin ja tunsi tämän vaatteetkin aivan märiksi +puristaessaan vyötäisiä. Liisa veti hänen päänahkaansa, Vareisen ote +heltisi, hän nousi ylös, tajusi toisen olevan kai sairaan ja sammalsi: +»Mitä?» + +»Mene tiehesi täältä!» huusi Liisa ylös kavahtaessaan ja olisi lyönyt +jollakin, ellei pahimmoilleen olisi ovikello soinut kerran ja kahdesti +kiivaana. Hän syöksyi keittiöön, löi oven kiinni, suori pukuaan ja +silitti pörröttynyttä tukkaansa. Painellessaan nenäliinalla kasvojaan +eteisessä hän säikähti ajatusta, että jos tulossa olisikin Erkki, niin +mitä siitä sitten syntyisikään. + +»Minä se vain olen», kuului oven takana sanovan isännöitsijä, joka oli +kuullut askelet eteisessä ja sitten epäröivän viipymisen. »Minä se vain +olen ja tulin katsomaan uudelleen, kun täällä oli tänä aamuna niin +hauskaa väkeä.» Hän hymyili ovenraossa ja astui eteiseen. »Ymmärtäähän +sen vähemmälläkin, miksi vanhatpojat parveilevat tällaisen talon +ympärillä.» + +Liisa, ajatukset vielä sekavana rykelmänä edellisessä kohtauksessa, +tunsi tuon iankaikkisen virren vanhoistapojista ja nuorista naisista +edottavan itseään ja oli huutamaisillaan kuin Vareiselle: »Asia +selväksi ja menkää sitten tiehenne!» mutta näki myöskin ystävällisen ja +sedällisen hymyn ja sai jurosti sanotuksi: »Isännöitsijä astuu sisään.» + +»Kiitos vain, mutta minä toimitan asiani tässä vain. Nykyajan henki +kai vaatii, että kahdenkeskisissäkään asioissa ei saa kursailla +eikä viipyä: soitetaan ovikelloa vain ja eteisessä kuiskaillaan ja +kosaistaan ja sitten lähdetään kultaliikkeeseen. — Tuota — eikö rouva +olekaan kotona?» + +»Soo-o! Vai rouvallekos te aioittekin», jaksoi Liisakin leperrellä +samaan tyyliin. + +»No, eipä väliä, vaikka tytärkin... Kun minä tänä aamuna unohdin +mainita teille, että tämä talo on nyt myyty.» + +»Vai niin. No, enhän minä aio kieltää kauppaa», naureskeli toinen. + +»Eiköhän vain? Se on surullisempi juttu kuin luulettekaan: tämä talo +tulee purettavaksi ja tilalle rakennetaan samanlainen paapelintorni +kuin tuonne vastapäätäkin. Ja mikä ikävintä, rupeavat ne rakentamaan +sitä uutta jo ennen syksyä, jotta saisivat sen valmiiksikin ennen +pakkasia. Jo kuukauden kuluttua ruvetaan tätä purkamaan.» + +»Jahah.» + +Mies katsoi ällistyneenä: »Jahah, jahah — totisesti kylmäverinen +nainen. Jää aivan ilman omaa syytään asunnottomaksi jumalan kirkkaan +taivaan alle eikä sano muuta kuin 'jahah'. — Oletteko te noin +urhoollinen vai muutatteko meiltä mielellänne? Noissa toisissa +asunnoissa on tämän uutisen jälkeen itkeä vollotettu ja minut on +haukuttu isoksi porsaaksi. Vaikka ymmärtäähän sen, jotta syytönhän minä +siihen olen. Mutta tietysti se on heistäkin toisekseen kamalaa, kun +uudesta asunnosta ei ole tietoakaan.» + +»En tiedä, onko se urhoollisuuttakaan. Elämä kovettaa, nähkääs, +isännöitsijä. Me olemme kyllä aikoneet joka tapauksessa muuttaa ennen +pitkää lähemmäksi keskikaupunkia. Kun minäkin kykenen tästä pian taas +töihin, niin ajattelimme, että jos tämän huoneiston saisi näin keskellä +vuotta vuokratuksi pois, niin muuttaisimme», kertoi Liisa kuin vanhaa +asiaa, vaikkei siitä oltu puhuttu koskaan mitään. Ei edes hän itse +ollut sitä juuri vielä ajatellutkaan ja sanat tulivat kuin itsestään, +niin luonnollisena valheena, ettei hän edes itse sitä huomannut. +Heidänhän oli ollut mahdotonta ajatella muuttoakaan, kun vielä tähän +päivään asti olivat tulotkin olleet tietämättömissä. + +Liisa nojasi kuumaa päätään keittiön oven pieleen ja pyyhki hikeä +kasvoiltaan. Se tuntui kuin hukuttavan hänet, mistä lie johtunutkin, ei +kylläkään äskeisestä kohtauksesta, vaan kenties pyörtymisen seurauksena. + +»Jassoo jassoo, sinnehän ne kaikki pyrkivät», jatkoi isännöitsijä +äskeiseen. »Olipa hyvä, ettei tämä muutto tuonutkaan teille +hankaluuksia. On niin hyvä olla, kun on yksi paikka, jossa ei tämän +uutisen jälkeen ruikuteta ja haukuta. Uskokaa pois, hyvää se tekee. — +Mutta kyllä te neiti olette vielä heikon näköinen! Ettei vain olisi +kuumetta, kun posket noin punoittavat?» + +Liisasta hetkisen tuntui kuin hän itse olisi ollut syypää kaikkeen +äskeiseen, kun oli viitsinyt olla niin välinpitämätön koko miehestä +ja edes samassa huoneessakin, että sellainen kohtaus oli päässyt +syntymäänkään. Häntä hävetti, että hänet oli saatu sotketuksi johonkin +sellaiseen — aivan niinkuin isännöitsijä muka olisi voinut sen lukea +hänen kasvoiltaan. Tyttö tunsi punastuvansa vieläkin enemmän. + +»Onko siitä tullut käydyksi lääkärissäkään?» + +»On toki, liikaakin.» + +»Kas, kas! Taidatte luulla, että lääkärithän ne ovatkin kaikkiin +vikoihin syypäät!» + +Liisa naurahti: »Jos nyt ei kaikkiin, niin ainakin osaan. Onhan toki +itsessäkin syytä.» Häntä huvitti tämä keskustelu niin, että tuli aivan +hyvä olla. Puhuttiinhan aivan kuin hänen salaisimmista ajatuksistaan. + +»Taitaahan lääkäreissäkin vikaa olla, mutta tekevät ne joskus +hyvääkin», myönsi ukko hyvästellen portailla. + +»Aivan oikein, tepäs arvasitte», huusi Liisa hänen jälkeensä ja veti +oven kiinni. + +Isännöitsijä meni myhäillen pihan poikki. Olihan hän aamullakin +muistanut tämän muuton, mutta kun oli nähnyt, mikä huoli heillä oli +jo vuokrasta, siihen kun ei näyttänyt tulleen rahoja, ei hän ollut +hennonut tehdä kahta huolta samalla kertaa, vaan oli tahallaan lykännyt +toisen iltapäivään. + +Liisa meni hymyillen keittiöön aikoen jatkaa keskeytynyttä +järjestelyään, mutta muistikin Vareisen jääneen sisälle ovikellon +soidessa. Nähdessään peilistä pörröttyneen tukkansa ja nyt entistään +kuumeisemmat kasvonsa hän tunsi jälleen kiukkua ajatuksesta, että +isännöitsijä kenties oli arvannut jotakin. Hänen kasvonsa olivat +totisesti nyt syyllisen näköiset, ja olivathan he tänä aamunakin olleet +Vareisen kanssa kahden koko huoneistossa isännöitsijän käydessä. Hän +tunsi vimmattua halua sanoa miehelle jotakin päin kasvoja, ottaa kaikki +luulot pois ja haukkua koko tollo, haukkua niin, että kiehuisi. Ja +ajatella vielä naimisiinmenoa tuollaisen kanssa — ohhoh! Tai kenties +siitä ei voisikaan muodostua mitään muuta kuin luvaton suhde. — +Tuollaisen miehen kanssa, joka oli kenties suurissa luuloissaan alkanut +pitää itseään moitteettomana herrasmiehenä silloin, kun täysi-ikäisenä +kaupunkiin muutettuaan oli ostanut elämänsä ensimmäisen yöpaidan ja +hammasharjan. + +Tulipunaisena, silmät leimuten ja kädet vavisten vaikka näennäisesti +rauhallisena hän avasi oven, pysähtyi kynnykselle ja sanoi: + +»Täälläkö sinä vielä oletkin? Sanoin jo äsken, että ala mennä! Tai sano +sitten, miten kauan viivyt täällä tavaroinesi, jotta osaan siksi aikaa +mennä muualle. Tahdon säilyä rauhassa kaikilta kokeiluilta.» + +»Uskalsitpa sinä ennen olla.» + +»Elukka! Ihmeellisiä nuo tämän talon miehet: toinen kuvitteli itse +mahdottomia itsestään ja uskoi ne tosiksi. Mutta siitä hullusta jo +päästiin. Nyt toinen alkaa kuvitella muista ja uskoo ne. Taidat tosiaan +luulla minua vaikka — vaikka — miksi ja luulet tietysti, että olet +minun kanssani tehnyt jotakin. Ja ainakin näyt aikovan näännyttää minut +siihen.» + +Vareinen seisoi häneen selin ikkunan vieressä kuivaillen yhä kasvojaan +nolona, vaikkei voinut sitä myöntää. Miten lie noin käynytkin, eihän +hän nyt ollut suorastaan sitäkään aikonut? Hullu tikki. Mutta minkäpä +hänkään voi sille, että tuo nainen oli niin ärsyttävä ja kiihoittava +— vartalo, liikkeet ja kaikki, niin että voi menettää järkensä. Mutta +pitäköön sen kaiken sitten omana syynänsäkin. — Ja päätään kääntämättä +hän virkkoi: + +»Ette te ole vielä päässeet yhdestäkään hullusta, älä ole +hyvilläsikään. Mutta toinen luultavasti lähtee omasta halustaankin. +— Vareisesta kyllä aina pääsette, kun vain pidätte huolen siitä +pienemmästä. Älä luule, että se mies missään on! Ja jos onkin, niin +vain tässä kaupungissa.» + +»Mitä?» + +»Vasta vajaa tunti sitten hän makasi humalassa jonkun husun luona eikä +ollut aikeissakaan lähteä mihinkään!» + +»Se on taaskin vale!» + +»Eikä ole. Näinhän sen itse!» + +Vareinen huomasi puhuneensa taas liikaa, mutta saakoon nyt tuonkin +vasten silmiä, jotta vähemmän häntä itseään haukkuu, kun on koiria +muualla lähempänäkin. Mutta Liisa astui hänen eteensä ja saneli: + +»Vai näit sen itse! Olitte samassa paikassa molemmat pyhimykset. Ja +tämä on nyt sinun tekeleitäsi, Vareinen. Ala koetakaan puhdistaa +enää itseäsi. Eikö sinun tajusi sanonut, että pojan piti matkustaa +kun kerran niin sanottiin. Ja sinä aivan ihmeellisen taitavasti näyt +pyrkivän järjestelemään tämän talon asioita. Sinun piti houkutella +Taunokin jäämään että voisit edes jollakin tehdä kiusaa. Ja kuule nyt +sinä kävelet tiukkaa vauhtia sinne ystäviesi luo ja lähetät Taunon +tänne tai junaan. Ymmärrätkö, hölmö? Ja jos ei niin käy, niin ei kestä +kauan, ennenkuin minä tulen poliisien kanssa jäljestä. Te molemmat +näytte olevan jo siinä tilassa, että oman turvallisuuden vuoksi on +parempi toimittaa teidät poliisin huomaan.» + +Ovi jälleen kumahti kiinni ja Liisa meni kuin haamu pakoon kiukun +kyyneleiden kihotessa silmiin. Vareinen tunsi tehneensä jotakin tyhmää: +oli tahtonut siirtää huomion itsestään toiseen ja saikin silmilleen +kaksinkertaisen kuuron. Peilin edessä kauluksiaan korjaillessaan hän +muisti myöskin sen, miten hän tänä aamuna oli seisonut juuri samassa +paikassa, tuntenut yhtäkkistä hellyyden- ja hyväntyönpuuskaa. Nyt se +vaikutti pienenä pistoksena tunnossa ja toi tappion synnyttämää harmia. +Aivojen läpi välähti kuin jotakin sellaistakin, että hän oli kaikesta +huolimatta pitänyt tuosta naisesta suorastaan pirullisen paljon, +että se teki aivan kipeää. Ja sen kipeän vuoksi, sen lievittämiseksi +tämä kaikki oli syntynytkin. Hän tunsi jotakin kateuden- ja +katkeruudentapaista, ettei ollut saanut aikaan mitään muuta, vaikka +oli tänä aamuna niin herttaisin toivein aloittanut päivänsä. Häntä +raivostutti, ettei hän ollut tyytynyt siihen samaan kuin ennenkin, +vaan oli pyrkinyt pitemmälle, ettei ollut pitänyt sormiaan irti koko +asiasta... + +Silloin tuli mieleen taas sekin paikka-asia, kerran taas... Nyt häntä +alkoivat nämä hullun-yritykset jo peloittaa. Oli koko päivän ollut niin +huono tuuri, ettei kannattaisi riskeerata enempää. Jos jättäisikin +koko yrityksen sikseen? Kaikki voisi vain pilautua, hän voisi joutua +veneineen kiinni ja vähäiset pennit sulaisivat siihen. Mies tulisi +pahasti prikatuksi ja ihmiset voisivat silloin päästä omahyväisinä +ilkkumaan: »Johan minä arvelin, ettei tuosta hyvää seuraa!» — Parasta +olisi tosiaan mennä maalle, ruveta rengiksi velimiehelle... + +Mutta jospa se onnistuisi! Ensin hän tulisi varoihinsa, sitten +rikkaaksi, ostaisi talon, auton ja muuta siihen tarvittavaa, olisi +jouten, ansaitsisi vuokrilla ja saisi sievän naisihmisen. Tilaisuus +olisi päästä niin rikkaaksi kuin haluttaisi, jos ei tyytyisi vähempään. +Silloin ei tarvitsisi kuulua laitakaupungin asujaimistoon, vaan saisi +elää kuin muutkin ihmiset. Silloin ei myöskään tarvitsisi kuulla +loukkauksia tällaisilta kuin tänään, noilta, jotka pitävät itseään +jollakin tavoin sivistyneempinä, vaikka ovat niin onnettoman köyhiä, +ja ovat ylpeitä ja koppavia nälkääkin nähdessään. — Jumaliste, siihen +toiseen joukkoon pitää päästä, jossa rahalla saa mitä haluaa ja jossa +haluaa vain sitä, mikä kelpaa! + +Vareinen punnitsi ja huomasi, että eteenpäin saattoi päästää vaikka +miten pitkälle, mutta taaksepäin ei kovinkaan paljoa. Voittamisen +mahdollisuudet olivat suuret, mutta tappion sittenkin pienet, vaikka +mitenkin hullusti kävisi. + +»Saakeli vie, yrittää täytyy!» + +Ja jokin tuntui lohduttavan niin, ettei hän tuntenut enää yhtään +noloksi itseään astellessaan keittiön halki, kun Liisa seisoi siellä +aivan sen näköisenä kuin olisi odottanut vain hänen menoaan ja +kyllästynyt viivyttelyyn. Mutta nytpähän hän jo meni, tulkoot vain +kaikki muut toimeen omillaan... + + +4. + +Vareinen ajatteli ensin mennä Taunon luo, mutta muuttikin sitten +mieltään ja kääntyi rantaan. Oli vielä tosin paljon aikaa viiteen, +mutta hänellä oli paljon valmistuksiakin sitä ennen: hän rasvaili +ja puhdisteli konetta, katsoi melkein jokaisen nappulan ja ruuvin, +että ne olivat paikoillaan ja kestivät, avasi kynttilät ja pani uudet +ja luotettavat tilalle, kantoi polttoainetta ja öljyä kaksi kertaa +sen määrän, mitä hän arveli matkalla kuluvan. Sillä mistäpä tiesi, +pääsisikö hän suorinta tietä takaisin kotiin vai saisiko ajella +ympäri saaristoa ja pakoilla jossakin luodon kupeessa vaikka kuinka +kauan. Akkumulaattorissa oli häkää tarpeeksi, ja pumppu, lamput +ja valonheittäjä toimivat hyvin. Mutta jos tuo kaikki sittenkin +pettäisi, olisi vielä mahdollista heittää lasti mereen ja soutaa vene +lähimpään saareen. Aikaa oli onneksi vaikka kokonainen viikko. Ainoa +viipymisen este oli vain auto, joka pitäisi toimittaa rannalta takaisin +korjauspajalle ennen aamua. + +Oli kuuma ja päässä tuntui jälkihumalan pakottava turtuminen ja +kaikenlaisten selvittelyjen ikävä jälkimaku. Hän riisui takkinsa, +veti paidanhihat ylös ja veneen laidan yli kurkottaen kasteli päänsä +kokonaan ja antoi valua vettä selkäänkin paidan alle. Se virkisti +hyvin. Tukkansa hän kampasi kiiltävän sileäksi ja jäi odotellen +istumaan veneen perään. + +Koko laituri oli täynnä puuhaa ja touhua. Laiva kulki ohi ja sai +kaikki moottorit, soutu- ja purjeveneet heilumaan tasaisesti +aivankuin ne olisivat kirjavissa puvuissa tanssineet yhteen jotakin +rytmillistä tanssia. Ihmisiä, miehiä valkoisissa paidoissaan ja +naisia kirkkaanvärisinä, kaikki kevyimmissä vaatteissaan, tuli ja +meni. Jossakin vierellä hurahti moottori käyntiin ja puhaltui ulos +pilttuustaan, toisaalla koetti purjevene, purjeet riippuen, mutta +laivan laineiden työntämänä, päästä omalle paikalleen rantaan. +Kauempana puhalsi iso, valkea laiva, ja kun se tuli lähemmäksi, oli +sen kansi väkeä kirjavanaan. Takana näkyi ilma korkeiden talojen +kattojen yllä väreilevän kuumuudesta, ja näytti kuin itse kattojenkin +ruskeat, punaiset ja harmaat pellit olisivat lainehtineet. Mereltä +tuli puuskittain hienoinen tuuli ja tuntui virkistävän päätä ja +ajavan kaiken harmin pois. Lähiympäristö oli melkein rasvatyyntä, +mutta kaukana, vanhan linnoituksen tuolla puolen saattoi olla hyväkin +aallokko. Ja voisihan tuonne taivaanrantaa kohden mennä niin kauaksi +kuin alkaisi tuulta vastaan virkeämmin ja raittiimmin. Kun hyvin +tarkasti katsoi uloimpiin saariin, saattoi nähdä, tai ainakin kuvitella +näkevänsä, valkoisten hyökyjen vierivän pitkin laakeata kalliorantaa — +jossakin tuolla hyvin kaukana, missä saarten vihreän metsän ja nurmen +alle kätkeytyvät pitkät ja yksitoikkoiset betonivallit ja näennäisistä +kallionpoukamista pistävät esiin pitkät putket ja niiden ammottavat +kidat. — Mutta eiväthän ne häntä nielisi... + +Vareinen katseli aavalle ja mietti, että kaikkein hauskinta olisi +sittenkin mennä aivan yksin ja juuri nyt. Silloin saisi olla hetkisen +rauhassa ja kääntää peräsintä mihin halutti. Tai vaikkapa ei menisikään +millekään asialle, niin voisihan käydä ajelemassa jossakin tuolla veden +ja taivaan yhtymäpaikoilla ja palata takaisin. Sen huvin nyt aina +saattoi järjestää itselleen, kun oli hyvä tilaisuus. + +Rannatonta ulappaa katsellessa tuntui äskeinen kiukku ja sappi kokonaan +katoavan. Oli niin kummallinen olo, että hän jo ajatteli: jos olisi +tänä aamuna tullut tänne katselemaan ja pohtimaan asioita ja sitten +vasta mennyt niitä toimittamaan ja järjestelemään, niin varmastikaan +ei olisi käynyt niin huonosti kuin nyt. — Hän veti esille merikartan, +vertaili sen saaria mereltä näkyviin, veti sormellaan pitkin väylää: +tuosta oli mentävä. + +Silloin hän sai uuden päähänpiston, heitti kartan kajuuttaan, avasi +hanat, väänsi vivut ja nykäisi koneen äkkiä käyntiin. — Lippu piti olla +— lippukin sai toki olla paikoillaan niin hauskasti lepattamassa! Mutta +ennenkuin hän ehti vielä päästää köysiä auki ja antaa veneen solua ulos +laiturista, kuului ääniä takaa, kolahdus, ja vene heilahti, kun Betty +hyppäsi siihen laiturilta ja aikoi auttaa heikkoa Taunoa veneeseen. + +»Minä en voi nyt ottaakaan teitä mukaani, vaan menen yksin», selitti +Vareinen heti toisille. + +»Mutta hyvä inshinööri, itsehän te pyysitte minuakin huviajelulle! Mitä +tämä nyt sitten merkitsee?» + +»Minäkö? En totisesti! Taunon kanssa kenties olette sopineet siitä, +mutta minä olen koko ajan kyllä tiennyt, etten minä voi ottaa teitä +mukaan, kun...» + +»Astukaa purkistoon!» komensi Tauno itseään ja olisi astunut laiturin +ja veneen väliin, jos nainen ei olisi auttanut. Mutta sittenkin hän +koetti olla sukkela ja selitti: »Tuo Vareinen on nyt vain juovuksissa +ja silloin se aina oikuttelee.» + +Mutta Vareinen epäsi rauhallisena, vaikka häntä suututtikin jo: »Sinä +ainakaan et lähde tuossa kunnossa mihinkään. Minulla on muutakin +tekemistä kuin pidellä sinua pystyssä. — Ja teitä, neiti, minä pyydän +kyllä varmasti joskus toiste mukaan. Sillä nyt minä en tiedä edes itse, +milloin voin tulla takaisin ja mitä tietä. Voin viipyä vaikka monta +päivää.» + +Hän valehteli hyvin kohteliaana ja hymyili. Mutta kun Tauno yritti +tarttua kiinni jo irroitettuun köyteen, meni hän tämän eteen ja sanoi +vasten kasvoja: + +»Viitsit pyrkiäkin miesten matkoille tuollaisena riepuna! Sitäpaitsi +minä kävin äsken kotona ja perheesi naisväki käski sinun tulla heti +sinne. Ja jos et mene, niin mammasi tulee hakemaan ja antaa piiskaa +karkaamisesta. Neiti Bettykään ei kykene pelastamaan sinua Jenny-mamman +kostolta nyt! Ja ala laputtaa, hahhahhaaah!» + +Moottori hurisi äkkiä kiihkeämpänä ja liukui pois toisten nenän edestä. +Vareinen silmäsi vielä taakseen, huiskutti Betylle kuin hyvitelläkseen +tätä ja tunsi tehneensä kuin suuren hyvätyön, kun oli jättänyt tuon +keskenkasvuisen ja pehmeän nulikan rannalle. Eihän siitä olisi mitään +apua ollutkaan ja nyt ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli +houkutellut tuota tahdotonta pentua. Toiset seisoivat yhä laiturilla +katsellen, miten vene eteni, pieneni ja sukelsi salmeen. + +»Mitä tuo mies meinasi», kysyi Betty silmät levällään ja ihmeissään, +kun hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että miehet noin +kylmäverisesti kietaisivat häneltä jotakin mielitekoja. »Viitsiikin +minulta — minulta», hän korosti toisen kerran, »kieltää pääsyn mukaan.» + +»Anna sen mennä», lohdutti toinen, vaikka häntä itseäänkin kaiveli +ajatellessa, että hänen hieno kuvitelmansa oli lyyhistynyt kasaan: +— mennä »insinööri» Vareisen kanssa huviajelulle ja järjestellä +liikeasioitakin, ennenkuin hän huomenna matkustaisi kesälomaansa +viettämään maalle. Häntä harmitti sekin, että Vareinen oli Betyn +kuullen irvistellyt hänelle: mammasi antaa selkään karkaamisesta. +Tarttuen Betyn käsivarteen hän koetti saada tämän pois koko laiturilta +ja tunsi kovaa halua halventaa koko Vareisen lurjus olemattomiin: + +»Ann' mennä, mokoman! Se on niin kummallinen mies, ettei sen perille +pääse.» Ja kun toinen ei edes kuunnellut häntä, tahtoi hän kateellisena +Vareiselle kiinnittää naisen huomion itseensä: »Mikä lie koko mies. +Omituinen ja sellainen ap-apnormi, mikä lienee. En oikein usko, että +hän on ihan oikea insinöörikään. Epäilen, ettei tuo matkakaan ole +oikea. Oli hyvä, ettei sinne menty. Olisi voitu joutua vaikka kiikkiin.» + +»Missä?» + +Ja Tauno ei voinut mitään sille kostonhalulle, jonka Vareinen oli +nostattanut hänessä: »Yksinkertainen! Tullimoottori tietysti ottaisi...» + +»Ahaa-aa!» hän venytti pitkään ja alkoi aavistaa tarkoituksen. Mutta +kääntyikin katsomaan totisena Taunoa silmiin, tarttui tätä olkavarresta +ja hampaat välähtivät kuin vihaisella koiralla: + +»Ja sinä olisit vienyt minut mukaan, vaikka tiesit koko jutun! +Luuletko, että minä olen viinankauppias, mitä? Ja mitä sinä itse olisit +tehnyt siellä mukana, kun tiesit koko tämän retken tarkoituksen? Etkö +kuullut, kun tuokin toinen pilkkasi sinua, ämmä? — Olitko osallinen +tässä yrityksessä? Sano pian taikka minä uitan ihmisten nähden sinut +tuossa altaassa.» + +»Kun minun piti tänään matkustaa maalle kesähuvilaan...» alkoi toinen +varmana itsepuolustuksien sarjan. + +»Älä valehtele!» + +»... piti erääseen kartanoon...» + +»Älä va-leh-te-le!» + +»No olkoon sitten vaikka saunakamari, kun et kuitenkaan usko.» + +»Sinä kerrot nyt, mutta et tapasi mukaan kuvittele mitään etkä kerro +satuja.» + +»Minun piti matkustaa, kun Vareinen pyysi, että jatsin huomiseen +ja menisin tänä iltana hänen mukanaan merelle, mutta nyt se lurjus +valehteli ja meni yksin, petti perhana!» + +»Pettiperh... Etkö käsitä, ettei sinua tarvittu tuolla matkalla, etkä +mene vastakaan — viinasaksaksi Pontikkalordi...!» + +»Älä huuda, ihmiset kuulevat! Minun piti matkustaa, ja nyt ne kotona +luulevat, että minä olen mennyt. Mutta tuolle äijälle minä kostan tämän +valheen, kun...» + +»Sinäkö, paitaressu? Ethän pysy omin voimin seisoallasikaan! Ovatko +pojun pöksyt märät?» + +Tauno sieti sen, että Betty haukkui ja pilkkasi häntä, mutta ei olisi +antanut toisten sitä kuulla: »Ole hiljaa!» hän kuiskasi aivan toisen +korvaan ja jokaisen kirjaimen erikseen. + +»Älä tule niin lähelle! Mutta kun sinä pelkäät ihmisiä, niin nyt +mennäänkin meille ja puhutaan siellä.» + +Hän otti Taunoa käsipuolesta ja läksi nopeasti kohti autopirssiä. Ja +Betyn ankaruudessa Tauno oli näkevinään nyt jotakin niin hellää ja +hauskaa, että olisi nauranut, jos olisi uskaltanut. Vaikka tuo nainen +sättikin häntä, tuntui se toisekseen vain hivelevän. Muuten ihmeellisiä +nuo naiset: kotona äiti haukkui, mutta piti kuitenkin hyvänä, Liisa +taas sätti vielä kovemmin kuin äiti ja Bettykin, mutta ei koskaan +pyrkinyt silittelemään jälkeenpäin, murjotti vaikka viikkokausia. +Betty haukkui kuin vimmattu, mutta taisi olla niinkuin äitikin, että +toisinaan kiittikin sentään ja piti muutenkin niin hyvää huolta. + +Autossa Betty alkoikin tenttiä uudestaan: + +»Minne sinun piti matkustaa?» + +»Lampelaan.» + +»Lampelaan, hassu! Tarkoitin: millä junalla? Mistä minä sinun Lampelasi +tiedän.» + +»Ensiksi Kouvolaan ja siitä Savoon.» + +»Jahah, joko selvenee! Tänä iltana lähtee vielä kaksi junaa. Ja katso, +että olet matkalla silloin.» + +»Mutta en minä nyt pääse...» + +»Pääset, kun on käsketty!» + +»Ei minulla ole niin paljon rahaa enää. Kulutin jo osan», tunnusti +toinen, vaikka se näyttikin tiukkaa tekevän. Mutta hänellä oli +hienoinen toivo saada Betyltä apua siinä. + +»Mene ja kerjää, niin tunnet luissasi, että olet jäänyt tahallasi +junasta ja juonut rahasi. — Kerjää aseman kioskillakin, niin minä annan +sinulle kaksikymmentäviisi penniä ja sylkäisen. Olisipa sekin totisesti +näky: tuollainen iso mies kerjäämässä pienipalkkaiselta tytöltä rahaa! +Sinusta se kai olisi varsin luonnollista...?» + +He tulivat takaisin Betyn asunnolle. Tauno oli saamastaan löylystä +jo niin selvennyt, että itse kykeni hyvin nousemaan portaat, lisäksi +vielä hyvin sanattomana. Tai kenties hän ei ollut äsken niin päissään +ollutkaan kuin oli itse kuvitellut. Betty taas oli kiukuissaan +siksi, että oli ainaisessa suulaudessaan mennyt tarjoutumaan väkisin +mukaan. Mutta häntä suututti myöskin tuo mies, kun se ei ollut +mitenkään estellyt ja olisipa ilman tunnonvaivoja vienytkin hänet +seikkailemaan. Ja juuri tuon miekkosen puheesta hän oli saanut selvän +vain huvimatkasta ja tuppautui. Tämän terveellisen keskustelun Taunon +kanssa hän arveli kyllä jo kerrakseen riittävän ja totesi syrjäsilmällä +ja salaa hymyillen, miten hyvän vaikutuksen se oli tehnyt. Hän kyllä +oli pelännyt, että poika suuttuisi, kääntäisi selkänsä ja astelisi +tiehensä, jolloin hänen hyvä saarnansa olisi mennyt aivan hukkaan. +Mutta eipäs! Miksi Tauno jäi ja kuunteli? Miksi hän ei mennyt? — Sitä +Betty ei osannut sanoa, mutta ajatteli, että jos hänellä olisi enemmän +aikaa ja he olisivat enemmän yhdessä, niin ei kestäisi kauan, ennenkuin +miehestä lähtisivät kaikki liiat luulot ja kuvittelut pois. + +He tulivat sisään, ja sanaakaan sanomatta Betty riisui Taunon takin +ja vei hänet itsensä leposohvalle nukkumaan. Tauno totteli, se tuntui +niin hyvältä, sillä kotona hänelle ei koskaan oltu tehty mitään +tämäntapaista. Sitten Betty siivosi paperossin jätteet pöydältä pois +ja vei pullot mennessään. Tauno surumielin katsoi niiden menoa ja +ajatteli koko päivän ikävää päättymistä: oli niin suurin toivein +puhuttu matkasta Vareisen kanssa, oli juhlittu koko keksintöä ja sitä +jännittävyyttä, mikä oli jo itse matkan ajatuksessakin. Tuskinpa +Tauno oli ehtinytkään vielä syventyä muuhun kuin jännittävyyteen, +muusta kaikesta viisi. Ja hukkaan olivat menneet kaikki hänen auliit +juhlanjärjestelynsä: Vareinen petti ja ilkkui... + +Betty olisi jättänyt toisen kiusaamisen jo sikseen, ellei huonetta +järjestellessään ja siivotessaan olisi muistanut erästä pientä +tapausta, joka hänen mielestään oli nyt samalla maksettava takaisin. + +Hänhän palveli iltaisin viimeiset tuntinsa »Puisto»-kahvilassa, +jossa Tauno aina maleksi. Siellä he olivat tutustuneetkin, ja heidän +ensitapaamisensa oli ollut hiukan ikävä. Ihme vain, että Betty oli +voinut antaa sen ilman muuta anteeksi ja koettanut unohtaa koko jutun. +— Silloin hänen oma palkkansa ei taitanut olla vielä yli kahdeksansadan +markan ja vaatteet olivat tietysti senmukaiset. Kahvilassa venyvät +puolihumalaiset ja tolkuttomat miehet olivat aina tehneet hänelle +tarjouksiaan nähtävästi siinä toivossa, että niihin voitaisiin +suostuakin, kun näytettiin niin onnettoman risaiselta ja köyhältä. +Mutta muutamat hän oli kuitenkin saanut nolatuksi perinpohjin ja nämä +tietysti panivat kaiken muistiinsa, koettaakseen joskus sopivassa +tilaisuudessa nolata hänet uudestaan, kun eivät voineet häntä häväistä. +Kerran he olivat keränneet kolehdin, taikka oikeastaan biljardissa +määräaikana voitettavat rahat koottiin ja aiottiin antaa »sille +mustatukkaiselle piialle, jolla on sarkahousut, kengät lintassa ja +jonka puseronaukosta kurkistaa likainen piikkopaita». Tuo hölmö, Tauno, +oli tietysti ryypyillä narrattu lähetystönä tuomaan rahat hänelle ja +ilmoittamaan niiden tarkoituksen. Tauno ei ollut edes nähnyt häntä +koskaan ennen ja sen vuoksi tuli. Mutta jouduttuaan Betyn eteen hän +olikin sanaton ja änkytti vain, että ne toiset sieltä huoneesta olivat +lähettäneet. Poika oli sen tien karannut takaisin sisähuoneeseen ja +oli vähällä saada selkäänsä, kun ei ollutkaan toimittanut asiaansa +täydellisesti. Betty itse oli sitten toisilta tarjoilijoilta saanut +kuulla koko jutun, oli luullut Taunon keksineen sen, vaikka tämä viime +hetkessä olikin jänistänyt, meni Taunon eteen ja haukkui hänet, minkä +itkultaan kykeni — hän oli silloin vielä niin koulaantumaton ja herkkä, +että saattoi itkeä sellaisestakin. Mutta joku usutti tuota juopunutta +nulikkaa ja tämä ei toisten nähden rohjennut olla heittämättä markkaa +hänen kaula-aukostaan sisään ja sanomatta: + +»Tuoss' on markka, mene ja pese paitasi!» + +Ja hän oli tämän jutun antanut anteeksi sen vuoksi, ettei tuo toinen +ollut siitä myöskään koskaan maininnut mitään, sillä se oli kai +hänestäkin liian viheliäinen tapaus muisteltavaksi. Mutta nyt se velka +oli maksettava — ei sen vuoksi, että se olisi häntä vaivannut, vaan sen +vuoksi, ettei tapaus enää uudistuisi jossakin toisaalla ja toiselle +ihmiselle. + +»Kuulepas, muistatko sinä vielä sen juomarahajutun 'Puistosta'? Mitä +sinä oikein ajattelit silloin? Luulit kai, että meidän leipämme +on niin helpossa, että me vain huviksemme kuuntelemme kaikkien +tyhjäntoimittajien häpäisyjä? Luuletko meidän istuvan vain näytteillä +kioskissa tai tarjoilevan kahviloissa ihmisten irvisteltävinä. Etkö +sinä käsitä, että se on meidän leipämme, ja jos me olisimme niin +rikkaita, että voisimme ostaa teidän mieleisenne ryysyt päällemme, niin +silloin emme enää olisi siellä teidän edessänne.» + +Kyynelet pusertuivat kuin varkain yht'äkkiä esiin ja hän niiskutti kuin +lapsi. Hän ei käsittänyt, miten voi itse noin hermostua itkemään, että +pilasi koko asian, vaikka oli tahtonut nujertaa toisen. Mutta miehellä +tuntui itkunniiskutuksen kuultuaan olevan paha olla, koskapa hän hyvin +välinpitämätöntä teeskennellen kääntyi seinään päin ja sanoi kuin +puoliunissaan: + +»Älä viitsi. Anna sen olla.» + +Tyttö käsitti väärin eikä ymmärtänyt sitä anteeksipyynnöksi, koskapa +kimmahti pystyyn huulet vavisten, takertui toisen kaulukseen ja veti +hänet istualleen sängyssä: + +»Kyllä minä sinulle näytän, ettet pilkkaa ihmisiä siitä, että he +tekevät työtä! Sinä häpäisit silloin kahvilanpiian, mutta letkottelet +täällä saman piian luona kuin mato. Mitä sinä täältä haet? Sitäkö minun +ihovoidetta juodaksesi, kun ei itselläsi ole rahaa ostaa ryyppyjä? +Olisit säästänyt edes sen markkasi... Vai sitä toistako haet, samaa, +mitä hyvät lähimmäisesi ostelivat minulta kahvilan portailla, kun +iltaisin viimeinkin kotiin pääsin? — Voi hyvä jumala, mies, minulta +ei tule mitään, ei sinulle eikä muille, vaan lennätte portaista kuin +kintaat — moisetkin köyhien auttajat!» + +Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut helvettiä, aivankuin hän +olisi pelännyt voivansa yhtäkkiä suudella toista sen sijaan, että +piiskasi. Mutta hän pakottautui kestämään loppuun asti, aivankuin tästä +hetkestä ja hänen kestävyydestään olisi riippunut kaikki. Ääni ensin +särähti ja petti alussa, mutta hän puri hammasta jatkaessaan: + +»Ja mikä sinä itse olet? Eräälle toiselle tytölle olit kertonut olevasi +ylioppilas, kahvilan laskuissa olit konttoristi ja minulle sinä ensin +näyttelit olevasi niin rikas, ettei sinun muka tarvitse mitään tehdä. +Äitisi kerroit olevan nimismiehen lesken, mutta hän on poliisin +leski ja myy torin laidassa jäätelöä ja hedelmiä ja ansaitsee siten +tupakkarahaa herra pojalleen. Minä tunnen sinun äitisi ja olen tuntenut +alusta lähtien, vaikk'et sitä luullut. Kuule, minä tunnen hänet ja olen +puhunut harva se ilta hänen kanssaan, kun menen kahvilaan.» + +Tuli pitkä hiljaisuus. Tauno makasi kasvot seinään päin ja tyttö istui +leposohvan reunalla hänen selkänsä takana ja pidätteli kyyneleitään. +Häntä alkoi jo hytisyttää ja siksi hän koetti rauhoittua ja tulla +levollisemmaksi, muuten hänkään ei olisi enää kestänyt, vaan olisi +voinut pian jäädä tappiolle, jos toinen olisi hyökännyt vuorostaan — +tai ei hyökännyt, vaan noussut ja kävellyt ovesta ulos. Betty muutti +äänensä paljon lempeämmäksi, tai lieneekö se muuttunut itsestään, +ja puoleksi rukoillen hän nuhteli nyt aivankuin lempeä mamma +lellikkilastaan: + +»Kuule, mitä varten sinä kuvittelet kaikkea tuolla tavalla? Kerro +minulle, miksi sinä esimerkiksi kuvittelet olevasi työssä, kun et +kuitenkaan tee muuta kuin vetelehdit? Uskotko sinä itse tosiaan olevasi +joku lordi, kun toiset ovat keksineet sen sinulle pilkatessaan? +Etkö huomaa, että kaikki jätkätkin nauravat sinulle ja sinun +työttömyydellesi, sillä he sentään ovat siinä sinusta edellä, että ovat +itse ansainneet ne markat, jotka he panevat menemäänkin. Milloin sinä +alat ymmärtää sen, että sinusta ei tule tuolla tavalla mitään?» + +Nainen tunsi nyt itsensä voittajaksi jo sen perusteella, että Tauno +oli kuunnellut eikä ollut mennyt. Betty huomasi hänen toisen poskensa, +josta vain osa korvan ympäriltä näkyi, olevan tulipunaisen. Hikipisara +lähti hänen tukastaan jostakin korvan tienoilta ja vieri leukaan +päin. Betty otti nenäliinansa ja pyyhki sen pois. Vaikka Taunosta ei +huomannut mitään muita elonmerkkejä kuin sen, että hän hengitti, mutta +ei edes huokaissut, taipui hänen kätensä hiljakseen sohvan päällystä +pitkin, ja tyttö pian huomasi sen etsineen hänen oman kätensä. + +»Sano nyt vuorostasi minulle», puhui Tauno hiljaa, harvakseen ja ääni +matalana, »miksi sinä sitten olet minun kanssani ja miks'et aja minua +ulos?» + +Betty aikoi vastata jotakin, mutta silloin hänenkin luontonsa petti +ja hän alkoi jälleen itkeä, tällä kertaa hellyydenpuuskasta eikä +loukkauksesta ja kiukusta. Hän puristi toisen kättä, mutta ei vastannut +kysymykseen, vaan sanoi yhtä hiljaa kuin toinenkin äsken: + +»Olenko minä ollut sinulle paha?» + +Mutta samassa hän huomasi heltyneensä taas liikaa ja kysyi uudestaan, +ääni paljon kylmempänä ja varmempana: + +»Miten paljon sinulta puuttuu matkarahaa? — Viisikymmentäkö? — Minä +annan sen sinulle lainaksi siksi aikaa.» + +Hän meni pöytälaatikolleen, veti sieltä kirjeiden ja paperien lomasta +pienen setelitukun ja työnsi Taunon liivintaskuun kuusikymmentä markkaa. + +Huoneessa oli hiljaista. Nainen istui vuoteen reunalla kuin odottaen, +että toinen olisi kääntänyt edes kasvonsa ja näyttänyt silmänsä. Hän +olisi nyt tällä hetkellä tahtonut katsoa niitä silmiä. Mutta kun hän +sai odottaa turhaan, täytyi hänen nousta ja kuiskata korvaan: + +»Minä menen nyt työhön. Kyllä — kyllä kai me joskus tapaamme vielä. +Ehkäpä sinä käyt täällä kaupungissa, syksyllä kenties... Voi hyvin.» + +Tauno ei voinut vastata mitään. Tyttö kuului kävelevän ovelle, pysähtyi +sinne ja hetkisen kuluttua tuli takaisin. Hän ei sanonut mitään, mutta +Tauno tunsi hänen kumartuvan ylitseen nähtävästi vain katsomaan. + +Sitten tyttö samassa jo nousi, aivan liian pian. Tauno olisi tahtonut +vielä sanoa jotakin, mutta liian myöhään. Ovi kumahti jo kiinni ja +hissi kuului surisevan. + + +5. + +Isännöitsijän ja Vareisen mentyä Liisa loikoi pitkät ajat kattoon +tuijottaen ja nähden siellä vain kolme kärpästä, jotka tanssivat, +laskeutuivat alas, ottivat vauhtia ja puskivat päänsä katon +pinttyneeseen ja halkeilleeseen maaliin. Kyllästyttyään siihen ne +siirtyivät lamppuun, pyörivät aikansa karusellia sen ympärillä, +kyllästyivät pian siihenkin ja lensivät kukin taholleen. Hyödytöntä +puuhaa... + +Vaikka yhtä hyödytöntähän tässä oli kaikki muukin. Miksi turhaan +vaivata päätään sellaisella, jota ei kuitenkaan saa ajatusten +vatkaamisella sen paremmaksi. Jokin hetkessä tekaistu hellittämätön +päätös, muutamat tinkimättömät sanat ja niitä seuraava teko paransivat +asiaa useinkin paljon enemmän kuin päivien ja viikkokausien pituiset +pohtimiset. Miksi kiusata itseään puoli vuotta jollakin ajatuksella, +kun heti silloin, kun lopulta luulee kaiken keksineensä, tulee tapaus, +joka tekee kuin pilkkaa kaikesta ja näyttää: vain noin yksinkertainen +on tämä elämä ja maailma eikä ollenkaan niin monimutkainen kuin minkä +aioit siitä tehdä. Miksi kärsiä puutetta ja laihduttaa itsensä pelkällä +keinojen miettimisellä, kun maailma on niin keskeneräinen ja rahaa +tuottavaa työtä siinä yllinkyllin. Niin, ja miksi maata kykenemättömänä +ja neuvottomana sängyssään tähän päivään asti, kun olisi voinut nousta +ylös jo eilen ja tehdä valmiiksi kaiken sen, mikä nyt on joutunut vasta +tänään. Miksi sietää jotakuta tunkeilijaa ja kiusaantua hänestä, kun +tänään on keksinyt oivallisen keinon eroon pääsemiseksi: osoittaa ovea. +Miksi nähdä silmiensä edessä vasten mielistä ihmistä ja tahdotonta, +velttoa luikertelijaa, kun on tilaisuus antaa hänelle kyyti. Ja jos +hän näyttäisi tahtovan ilmestyä takaisin, niin eikö ole helppo keino +kyydittää hänet uudelleen. + +Liisa ei ollut koskaan ennen heittäytynyt sattuman ja niin sanotun +kohtalon varaan. Ja nyt, juostuaan konttorista toiseen etsimässä +paikkaa ja työtä ja rukoilemassa omahyväisesti hymyileviä ja rykiviä +pikkusatraappeja, nyt sitten tuli kielto, ettei sinun, ihmisrukka, +ole lupa tehdä työtä laisinkaan. Pitkien vaivannäköjen jälkeen tulee +tilaisuus kuin itsestään ja puoliväkisin: Tässä saat nyt rahaa ja +huvia, ota ja maksa pois sitten, kun haluttaa! + +Liisa oli eiliseen saakka tuntenut olevansa kuin umpikujassa eikä +keksinyt mitään pääsykeinoa, vaikka kuinka vaivasi päätään. Ja nyt +oli niin helppo olla ajattelematta mitään. Kun hän tänään ensitöiksi +nauroi eilisille päätöksilleen, oli tie selvä taas ja oli luultavasti +ollutkin. Toisilleen aivan vieraat asiat ja tapahtumat olivat kuin +ketjussa keskenään. Niin oli ollut hänenkin itsepintainen työ- +ja rahahuolensa ja Erkin itsepintainen kellonsoittaminen heidän +ulko-ovellaan lääkärin kuulotorvi kainalossa. + +Erkki! — Liisa kavahti istualleen ja huomasi kellon olevan jo yli puoli +viiden. Hänellä oli työtä vielä paljon ja aikaa hirvittävän vähän. +Mutta kaikki oli saatava vielä kuntoon. — Hän tarttui jälleen käsiksi +huonekaluihin, sysi ne oikeille paikoilleen, tomutti ja pölisteli ja +silmäili sitten tyytyväisen näköisenä aikaansaannoksiaan, muutti vielä +jonkin kohdan, sitten keräsi omasta ja äitinsä käsilaukusta rahaa sen, +minkä niistä saattoi löytää, jysäytti ulko-oven kiinni ja helmat ja +avonainen takki tuulessa liehuen hävisi portista kadulle. + +Kampaajalla hän viipyi ainakin kokonaisen tunnin, istui ensin +kärsimättömänä vuoroaan odottaen ja sen saatuaan katseli hienon hieno +häpeä, epävarmuus ja toivonpuute mielessään jouhimaisen kankeita ja +kiiltäviä, ohimoilleen valuvia harjaksia, hiestä kiiltävää otsaansa, +nenän juureen ja silmien alle ilmestyneitä varjoja ja parransänkimäistä +niskaansa. Hän kuvitteli käsissäänkin tuntevansa happamen leivän, +kaalin ja sillin hajua ja pyyhkäisi niitä vaistomaisesti valkoiseen +kankaaseen. Kaula näytti kolmisärmäiseltä, olkapäissä kuumottivat luut +koholla ja käsivarret olivat niin laihtuneet, että kyynärpään nivel +näkyi paksuna kuin pyöreä luupallo. + +»Neiti on taitanut olla sairaana, kun ei ole näkynyt?» kysäisi entinen +ja vanha tuttava kampaajakin katsellen työmaataan. + +»Niin, eikö näytä vähän siltä — lohduttomalta», vastasi toinen ynseänä +peläten kaikkien parantelemisyritysten menevän hukkaan. + +Mutta kun tukka lyheni ja niska sileni, näytti Liisa jo hieman +iloisemmalta. Kun hiusten paksu jouhimaisuus ja rasvankiilto pestiin +pois, uskoi hän voivansa hyvin tavata Erkin vielä toisen kerran tänään. +Kun kasvojen kiilto hävisi ja sprii sai tuoksuville sekoituksineen +keltaisen ihon alta kuumottamaan jo terveempää punaistakin väriä, oli +hän jo tyytyväinen. + +»Kun neidin poskiin on sairastaessa tullut tuollaiset kuopat, niin +eiköhän muutettaisi kampausta hiukan toisenlaiseksi kuin ennen?» + +»Tehkää se.» + +Tukka alkoi lainehtia. Sen ympärille ilmestyi pienistä, irtonaisista +ja ohuemmista hiuksista valoa vasten hennon näköinen, vaalea ja pehmeä +utu. Sitä oli Erkki aina pitänyt niin hyvänä. — Jauhe teki kaulan +pyöreämmäksi ja kulmien varjot tasaisemmiksi. Silmien ympäristön +tummuus sai itse silmät näyttämään vain kirkkaammilta ja sinisemmiltä. + +»Kas noin! Eiköhän se ole nyt hyvä?» + +Mutta vielä hetkisen liikkuivat naisen kädet Liisan pään ympärillä +vikkelinä ja kuin taikoen. Näytti kuin hänellä olisi ollut edessään +muovailuteline ja sen päällä ihmisen pään kokoinen pino savea. Hän +viimeisteli vielä ihmisenpäätään, antoi sitten soikean peilin Liisan +käteen ja odotti kysyvänä. + +Liisa nousi, antoi hymyilevän katseensa viipyä kuvassa ja kierrätti +pientä peiliä niskansa taitse. Hän nyökkäsi naiselle tyytyväisenä ja +läksi. + + * * * * * + +»Kah, Liisa! Mistäs sinä nyt noin?» kysyi äiti jäätelökärryjensä takaa. +»Mihin olet menossa?» + +»Tulin sinua hakemaan. Arvelin, että sinua on niin harvoin tultu kesken +päivän pelastamaan työstä pois. — Katsos, viime näkemisestä on jo +tapahtunut niin paljon kaikenlaisia asioita, että tulin kertomaan niitä +välillä vähemmäksi, ennenkuin kerkiää tapahtua niin paljon, ettei niitä +kaikkia kerkiä luetella, kun jo unohtuvat.» + +»No?» katsoi äiti ihmeissään ja odottavana. Mitähän ikävää taas olikaan +mahtanut tapahtua. + +»En minä nyt tässä. Mutta etkö voi lähteä kotiin, niin jutellaan +sitten.» Hän alkoi ottaa äitinsä tavaroita ja latoa niitä kärryjen +kaappiin. Jenny-rouva katseli epäillen ja epäröiden. »Tule pois nyt +vain, niin saat kuulla hauskaa ja ikävääkin. Enemmän kuitenkin hauskaa.» + +Mutta vieläkään ei äiti näyttänyt jaksavan ymmärtää, miten oli voinut +tapahtua jotakin sellaista, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää päivänsä +kesken. Ja jos sittenkin oli jotakin tapahtunut, niin mikä saattoi +tuoda sellaisia yllätyksiä, että Liisa oli lähtenyt niitä asianalkaen +kertomaan. Hän katseli ensin ympäri toria ja huokaisi kuin siten +valmistautuen kuulemaan jotakin ikävää. Sitten hän katseli Liisaa, +tutki vaieten tämän kasvoja ja huomasi hänen käyneen kampaajallakin ja +valmistautuneen kuin juhlaan. Ja hän myöntyi lähtemään. + +Aurinko ei päässyt enää paistamaan torille ja puistikkoon, kurkisteli +läheisen talon kuparikaton reunasta ja valaisi vain viereisten talojen +yläkerrosten ikkunat, saaden ne välähtelemään kirkkaankeltaisina +kuvastimina, joista valo heijastui taas toisaalle ja valaisi siellä, +missä aurinkoa ei muuten näkynyt. Autopirssissä lojui kuin väsähtäneinä +pari vaunua ja samoin niiden penkeillä puolimakuulla ja hattu +silmillä kuljettajat. Puistikon penkeillä istui muutamia ihmisiä, +arvatenkin tietämättä, milloin lähteä ja mihin mennä. Torin halki +työnsi Jenny-rouva kumipyöräisiä, kiveykselläkin äänettömästi kulkevia +kärryjään Liisan astellessa vieressä vaiteliaana ja katsellessa +kesäillan rauhallista katukuvaa. Olihan lisäksi lauantai ja kaikki +liikkeet jo kiinni, siitä tuo äänettömyys ja ihmisten rauhallinen, +kiireetön kävely. + +»Päivällä meillä kävi Erkki — muistathan — tai oikeastaan hän +kävi jo aamulla, mutta minä en päästänyt häntä sisään. Hän tuli +päivällä uudestaan, kertoi nyt valmistuneensa ja menevänsä paikkaan +kunnanlääkäriksi.» + +Jenny-rouva ajatteli, että kovinpa kaukaa uutinen hipoi häntä ja ettei +nyt olisi oikeastaan tuon vuoksi kannattanut jättää iltaa kesken ja +lähteä kotiin. Liisaan se oli kai vaikuttanut paljonkin, koskapa hän +oli ehtinyt jo muuttua noin paljon kasvoiltaankin. Vaikka eipä silti, +hyvähän oli, että Liisa oli käynyt jättämässä pois kaikki sairautensa +jäljet. — Ja arvaten Erkin käymiseen liittyvän vielä jotakin muutakin +kerrottavaa Jenny-rouva kiirehti toista jatkamaan: + +»No mitä hän sanoi?» + +»Erkki oli hyvin entisensä näköinen. Oli kenties hiukan lihonut +ja tullut lääkärimäisemmäksi, miehekkäämmäksi. Hän tutki minua ja +kielsi kaiken työn, kirjoittamisenkin, ja määräsi lepäämään ainakin +kuukaudeksi.» + +No niin, eihän tuo nyt niin kovin iloista ollut, niinkuin Jenny-rouva +oli arvannutkin. Mutta hän koetti kuitenkin näyttää tyytyväiseltä +siksi, että Liisa itse oli hymyilevä. + +Sen jälkeen Liisa mainitsi, että heidän pitäisi lähiaikoina koettaa +saada pieni huoneisto jostakin kivitalosta keskemmältä kaupunkia ja +äiti voisi sitten jättää tämän kärryjen työntämisen ja myymisen jonkun +toisen tehtäväksi. + +»Mutta hyvä lapsi, miten me voimme ajatella muuttoa kalliimpaan, kun +tänään ei ollut millä maksaa huokeatakaan vuokraa?» + +»Mutta meidänhän on oikeastaan pakko muuttaa. Isännöitsijä kävi jo +ilmoittamassa, että ne alkavat pian purkaa koko taloamme.» + +Kärryt pysähtyivät. Äiti katsoi kummastuneena ja säikähtäneenä +tyttäreensä: + +»Hyvä isä! Taivasalleko me nyt?» + +»Autanko minä työntämään?» — Liisa tarttui aisaan. + +»Älä tule, kyllä minä jaksan.» + +Hän asteli harvakseen ja oli totinen. Liisa oli hajamielisen näköinen +ja pitkien selitysten ja monien katkeilemisten jälkeen muisti kertoa, +että Erkki oli tarjonnut heille kymmenentuhannen markan lainaa ja +tulisi piakkoin puhumaan siitä äidin kanssa — kun tyttären kanssa muka +oli turhaa neuvotella mistään. + +Jenny-rouva laski, kuinka kauan se raha riittäisi vuokriin, varsinkin +jos hän jättäisi myymisen ja tämän kärryjen työntämisen lopultakin +jonkun muun tehtäväksi, niinkuin Liisa oli sanonut, mutta huomasi, +ettei kestäisi kauan, ennenkuin hän saisi alkaa sen uudestaan taas. +Raskailtahan nämä tuntuivat kyllä työnnellä, mutta ainahan niistäkin +sentään jotakin sai. Vaikka eipä silti, ettei hän olisi jättänyt niitä +hyvinkin mielellään jonakin aamuna paikoilleen portaiden viereen ja +jäänyt itse kotiin. Siitä päivästä olisi tullutkin juhlapäivä, sillä +hän oli saanut työnnellä näitä jo tarpeeksi kauan. — Mutta Jenny-rouva +ei uskonut niin suureen hyvään, kun se hyvyys oli jo viipynyt näin +kauan. Sen vuoksi hän oli yhä varovainen ja tuntui edelleenkin +luottavan omiin — kärryihinsä. + +Kuin lohduttaakseen Liisa sanoi enempää miettimättä — ja huomasi sitten +sanansa viisaammiksi kuin oli luullutkaan: »Vuokraa keskikaupungilta +kioski tai useampia ja palkkaa niihin myyjät.» + +»Mutta hyvä lapsi, oletko sinä aivan tosissasi? Luuletko niiden +kymmenentuhannen riittävän kaikkeen tähän? Ja maksettavahan nekin +kerran on.» + +»Minähän saan siihen mennessä paikan ja maksan palkallani. Ja uutta +rahaa aina jostakin saa.» + +Hän ei huomannut itsekään, miten valoisana hän näki tänään kaiken. +Vielä tänä aamuna tosiaankin olivat vuokrarahat tietämättömissä ja +nyt hän ei epäillyt enää mitään. Hän oli saanut jo hyvää uskoa ja +itseluottamusta, joka oli jo ehtinyt sammua kokonaan. »Tervehtyvän se +jo näkyy», ajatteli itsekseen Jenny-rouva, »tuollainen se oli ennen +sairauttaankin.» Ja kun heille ei aikaisemmin ollut koskaan tullut +mitään kommelluksia sen johdosta, että olivat seuranneet Liisan +keksintöjä ja päähänpistoja, alkoi äiti jo nytkin hiukan peräytyä +omissa vaatimuksissaan ja uskoa, että kaipa kaikki kävisi hyvin nyt, +kuten oli käynyt aina ennenkin tuon tytön puuhatessa mielitekojensa +kanssa. + +He tulivat kotiin. + +Eteisessä äiti oudoksui sen valoisuutta ja vilkaisi peiliin kuin +tutkiakseen, oliko hän vielä se sama Jenny-rouva, joka oli tässä +seisonut päivällä lähtiessään. Kummallista, ettei hänkään ollut tullut +ajatelleeksi noita pieniä muutoksia... Mentyään keittiön halki kamariin +hän paheksuen kysyi Liisalta: + +»Mutta Vareinen? Luuletko Vareisen tyytyvän tuolilla nukkumaan?» + +»Itsehän sanoit Vareisen irti ja hän muuttaa jo huomenna pois. Yöksi +hän ei kuitenkaan tule tänne. Eikä tarvita!» + +»No ei nyt sentään olisi silti tarvinnut noin ehättää asioiden edelle», +murisi äiti vain jotakin sanoakseen, mutta muisti sitten, että +hänelläkin oli tässä vielä jotakin tehtävää: »Niin, sehän on totta. +Meidänhän piti maksaa se Vareisen velka. Tuhlasin kuitenkin jo osan +rahoista laskuun ja nyt pitää mennä puhumaan ja kysymään Niemiskältä, +jos hänellä olisi...» + +»Pysy nyt, hyvä ihminen, paikoillasi ja jätä se minun huolekseni!» + +»Mutta ethän sinä mitään tee Niemiskän luona...» + +»En minä sinne menekään.» + +Jopas osasi sotkea toisen puuhat... Hän oli aina ihaillut tyttärensä +rohkeita tuumia, suunnitelmia ja toimeliaisuutta, vaikk'ei ollutkaan +itse aivan samanlainen. Ylioppilaaksi päästyään ja paikan saatuaan +Liisa oli iltaisin, kotona päivänsä päätyttyä vain lukenut kieliä ja +harjoittanut pikakirjoitusta. Niinpä hän nyt lukikin ranskalaiset, +saksalaiset ja englantilaiset kirjat yhtä hyvin kuin suomalaisetkin. +Jenny-rouvasta, joka ei itse tiennyt niistä mitään, se oli jotakin +erikoista. — Sitten vain oli tullut se nuori mies ja vienyt aivan +kokonaan Liisan ajan ja itse tytönkin pois kotoa. Mutta eipä silti, +tarvitsihan Liisakin virkistystä, ja hyvä oli, kun vain pääsi ja +oli vielä niin kunnollinen toveri. — Kun Erkkiä ei ollut sitten +enää kuulunut, arvasi Jenny-rouva kysymättäkin hyvin, mistä Liisan +alakuloisuus, myöhemmin ärtyneisyys ja haluttomuus olivat johtuneet. Ja +pahaksi onneksi vielä samaan aikaan tuli sekin sairaus. + +Ja nyt tänään sitten! Hän hymyili salaa Liisan puuhille juuri tänään. +Ja omastakin mielestään hänen täytyi tunnustaa tämä lauantai-iltapäivä +jo pieneksi juhlaksi. Olihan jo jotakin oikein hyvin. Vaikkapa +ei vielä tänään voisikaan juhlia kaikkia Liisan äsken yksinänsä +tekemiä päätöksiä, niin olihan ainakin yksi syy: tytär oli päässyt +jo entiselleen ja kykenisi kohentamaan — varmasti — koko perheenkin, +— Mutta se Tauno-poika sitten? — No niin, olihan sitäkin huolta jo +vähennetty. Eiköhän sekin ajan oloon vielä järjestyisi. + +»Onpas täällä merkillisen valoisaa ja avaraa!» + +»Niin, kun tänne ei hävennyt pyytää enää ihmisiäkään sisälle... Mutta +ajatteles, miten väljää meillä kahdella nyt on liikkua?» + +Liisa mietti, puhuako mitään Taunosta ja särkeäkö äidin vaikeasti +saavutettu hyvä mieli. Ajatellen, että äiti saisi sen kuitenkin vielä +tietää ja kenties vielä sopimattomampanakin hetkenä, hän aloitti +varovaisesti: + +»Vareinen oli täällä ja lisäksi aivan sikana. Se mies ei ole taitanut +olla koko päivänä työssä, vaan juomassa vain.» + +»Niin, mikähän siihenkin niin yhtäkkiä meni? Ensin oli kuin kuvanmies, +mutta sitten muuttui. Jo monta päivää se on ollut hyvin omituinen. Ja +nyt oli humalassa? — Oli se vain hyvä, että Tauno saatiin pois maalle, +niin eivät ruvenneet yhdessä rylläämään. Eihän tästä olisi uskaltanut +liikkua kotoa enää mihinkään siinä pelossa, että poissa ollessa +tekevät koko talosta kapakan. — Mutta kyllä Taunostakin siellä maalla +nyt mies tulee, sen takaan. Ja heti, jos se vain ilmestyykin tänne +kotiin takaisin eikä aio ryhtyä muuhun kuin vetelehtimään, lähetän sen +sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan ja kirjoitan sinne, että +pitäkööt poikaa vain niin kovalla kuin ilkeävät. Sisu pois miehestä, +niin hyvä siitä vielä tulee.» + +Nyt olisi Liisan ollut niin hyvä kertoa kaikki, kun äiti itse aloitti. +Mutta hän ei hennonut sitä tehdä, ei totisesti hennonut, kun äiti +näkyi jättäneen koko huolehtimisen. Ehkäpä Liisa saisi Taunon vielä +jostakin käsiinsä ja veisi hänet vaikka käsipuolesta junaan, jos ei +ole mennyt vielä. Hän uskoi, ettei Tauno uskaltaisi tulla kotiin +näyttäytymään ainakaan lähiaikoina, niin kauan kuin rahat riittivät. +Sen parempi: silloin ei äidin tarvitsisi poikaa nähdäkään ja hän +kyllä saisi selville Taunon olinpaikan — ainakin Vareisen kautta — ja +voisi järjestää kaiken ilman, että äidin tarvitsisi pettyä varmassa +toivossaan, varsinkaan, kun asiaa ei enää nyt voinut korjata. Juuri +niin! + +Kaasuliekki sammui lopsahtaen, kun Liisa sulki hanan ja kantoi +sirisevät makkarat paistinpannussa pöydälle. + +»Ohhoh, jopa tuo väsyttääkin», huokaili äiti pöydän ääressä istuen. +»Paljonhan se tuo kello jo onkin. Taunokin on pian jo puolimatkassa +miehistymään. Ettei sillä raukalla vain liene nälkä? Mutta annoinhan +minä rahaa...» jatkoi äiti kuin äskeistä puhettaan. + +Ei, sitä ei voinut enää sanoa! Jollakin muulla tavalla saisivat asiat +nyt järjestyä jälleen. + +»Jaa, se Vareinen! Ei sitä olisi uskaltanut enää pitää talossa, kun se +sillä tavalla... Mene tiedä, mitä ilkeyksiänsä olisi vielä tehnyt...» + +Jenny-rouva muisti myöskin pienen ja punaisen kalvosimennapin, katsoi +tutkivana tyttäreensä, mutta ei keksinyt tästä mitään. Vareinen oli +päivällä, kun hän jätti napin takaisin — senkö kehvelistä johtuikin +mieleen tarjota sitä nappia takaisin — Vareinen oli ollut niin +tavallisen näköinen eikä yhtään ihmettelevä, että kai se nappi oli +joutunut sänkyyn jotakin muuta tietä. Vaatteitten joukossa kai... — +Ja niin Jenny-rouva tunsi voivansa rauhoittua siinäkin asiassa. Ja +vaikeatahan olisi mennä Liisasta uskomaankaan mitään sellaista. + +»Oli se vain hyvä, että läksin ajoissa pois kotiin», jatkoi hän +Liisalle, »täällä onkin vielä paljon siivottavaa huomiseksi. Jos +huomenna on kaunis ilma, niin aidan tehdäkin pitkän päivän siellä +torin kulmalla. Sunnuntaina on varsinkin iltapäivällä paljon ihmisiä +liikkeellä.» + +»Älä nyt pane täällä toimeen kovin perusteellista suursiivousta, kun +se lääkärikin taitaa pian tulla», koetti Liisa sanoa mahdollisimman +välinpitämättömästi eikä vain voinut sanoa Erkin nimeä. »Etkä sinä +sitäpaitsi huomenna lähde mihinkään kotoa. Ala nyt vain jo totuttautua +siihen ajatukseen, että myyt jäätelökirnusi ja kärrysi ja vuokraat sen +myyntipaikan jollekulle toiselle.» + +»Ehee-i! Ei ikinä. Olisi sillä sen puolesta jo vuokraajia ollutkin, +mutta ei sitä anneta pois.» + +»Missään tapauksessa sinä itse et mene sinne enää! Palkkaa joku +tyttönen tilallesi.» + +Liisan ääni oli niin tinkimätön ja varma, että Jenny-rouva alkoi +vähitellen uskoa hänen tarkoittavan täyttä totta. + +»Mitäs minä sitten teen?» kysyi hän neuvottomana kuin ei olisi +tietänyt, missä ja miten olla sen päivän jälkeen, kun ei olisi enää +torille menoa. + +»Ensin lepäilet muutaman viikon ja tarkastat vain kassan, kun tyttö +tuo sen illalla kotiin. Sitten alat hiljakseen pakkailla niitä +tavaroita, joita ei myydä huutokaupalla ennen majanmuuttoa. Puuttuvien +tilalle ostetaan toisessa paikassa uudet. Sitten opettelet olemaan +vaikka kaiken maailman kioskien omistaja etkä niiden myyjä — jos nyt +vielä niin välttämättä tahdot läärätä soodavesien kanssa ja laskea +appelsiinikiloja ja tupakkalaatikoita.» + +»Jaa», myönsi toinen epäröiden kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. +Huokaisi sitten kuitenkin kuin myönnytykseksi: »Olisihan se mukavaa +niinkin. Tuo sydänkin kun yhtenään tuntuu pyrkivän streikkaamaan, kun +saa seisoa pitkät päivät kuumassa ilmassa.» + +»Vai nii-in?» ajatteli itsekseen Liisa. »Etpä ole tuota ennen +maininnut. Mutta nyt se tuli hyvään aikaan.» Ja hän luuli keksineensä +nyt hyvän keinon, jolla varmasti saisi äidin pysymään tästä lähtien +torilta poissa, jos muut keinot eivät hyvinkään auttaisi. + +Hän avasi ikkunan. Liike kadulla oli jo niin hiljaista, ettei ollut +pelkoa pölystäkään, joka päivisin tunki sisään. Muutama harva auto, +kuin laumasta eksynyt eläin toisia hakien, kulki ohi. Kai maalle +sunnuntain viettoon meneviä... Pilven lonkare oli kai mennyt auringon +eteen, kun kaikki oli jo niin hämyisää. Ikkunasta valui sisään +kylmempi ilma, teki huoneet niin vilpoisiksi ja sai verhot laiskasti +huojahtelemaan vedosta. — Kesäiltainen suurkaupungin reuna — silläkin +oli oma rauhansa. + +»Kyllä se vain on merkillistä!» huokaisi taas Jenny-rouva. + +Mutta toinen ei kuunnellut, istui ajatuksissaan pää käsien nojassa +ja vasta kotvan kuluttua huomasi äidin sanoneen jotakin ja kysäisi +hajamielisenä: + +»Mitä?» + +»Jaa! Sitä vain, että kyllä tämä kaikki on kummallista.» Jenny-rouva +haukotteli pitkään ja nautiskellen. + + + + +ILTA + + +1. + +Auringonvalo oli vielä äskettäin hulmahdellut ylimpien pilvien +reunoilla, kun ne laiskanpyöreinä kumpuilivat eteenpäin alati muotoaan +muutellen. Nekin näyttivät jo laiskistuneen, ja jos jokin pilvenriekale +repisikin irti isosta emopilvestä, ei se viitsinyt taivaltaa yksin, +vaan tarttui kiinni toiseen ja suli pian siihen. + +Vähitellen tuli jo hämäräkin, sellainen pikkupiirteet peittävä sininen +usva, jolloin saattoi hyvin nähdä talon seinän harmaana silhuettina +kaukana kadun toisessa päässä, mutta ei kuitenkaan voinut enää +laskea sen ikkunoita, ne kun olivat sulautuneet yhdeksi viivaksi. Ja +kun katujen puolivalot syttyivät, näytti ikkunasta ulos katsoessa +yht'äkkiä tulevan paljon pimeämpi, aivankuin jossakin ylhäällä taivaan +kartanoissa olisi vedetty iso rullaverho alas. Toistui kallis, +kertaviikkoinen tunnelma: kun nyt lauantai-iltana hämärän tullen +vääntää valon huoneeseen ja vetää alas oman verhon ikkunan eteen, +tuntuu kuin elämä pysähtyisi niinkuin kello koko huomisen päivän yli +ja alkaisi käydä itsestään joskus maanantaiaamuna pikkuista ennen +heräämistä. — Nyt ei ollut kiirettä eikä huolta mistään, sai vain +hiljakseen laskea lorottaa vettä pesuhuoneen ammeeseen, koetella +kauan sen lämpimyyttä, pulikoida siinä, kääriä lopuksi pehmoisen +kaavun päälleen, kävellä lattiaa vasten niin leppoisesti lipsavissa +tohveleissa ja kadota jonnekin toiseen huoneeseen. + +Mutta ne, varsinkin nuoremmat ja levottomammat ihmiset, joilla vielä +iti mielessä pienoinen toivo hankkia puoliso, koti, lapset ja kaikki +muu, ne alkoivat kumautella ovia, mennä portaita alas kaksi askelta +kerrallaan, pysähtyä ulko-ovella hetkiseksi silmäämään, mennäkö tuonne- +vai tuonnepäin. Alkoi se päämärätön etsintä ja arvailu, josta ei tiedä, +minne vielä illan pitkään joutuu ja milloin tulee takaisin. Eikähän +tuota ole väliä tietääkään, kunhan vain on. + +Kun kaupunki alkoi virkistyä päivällisenjälkeisestä +ruokalevonhorroksestaan, tuli silloin äkkiä pimeä, aivan liiankin +pimeä näin kesäiseksi illaksi. Pohjoisen puolelta vyöryi kauaksi +kohonneen taivaan eteen ukkospilvi ja väläytteli jo jossakin kaukana +salamoitaan. Mutta niiden valot hukkuivat vielä paljon kirkkaampien +raitiovaunujohtojen kirpeänsinisiin välähdyksiin ja jyrinää ei +kuulunut autojen kiihtyvältä kehräämiseltä. Lämmin päivä alkoi muuttua +hiostavaksi ja kiihkeänkuumaksi illaksi. + +Hietalan Tauno-herrakin kai oli tuntenut päivänsä vielä vajanaiseksi, +kun oli lähtenyt Betyn asunnosta kaupungin halki »Puisto»-kahvilaa +kohti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin jokapäiväisen huoleton +kuin ennen, vaan saattoi melkein luulla hänenkin etsivän jotakin +omaa, pientä kipinäänsä — tai olikohan se oikea välähdys, niinkuin +rannalla seisova puu saa kirkkaan valonsa merellä kulkevan laivan +valonheittäjältä ja näyttää silloin ihmeellisemmältä kuin itse asiassa +onkaan. + +Tauno käveli kauan »Puiston» ikkunoiden alla, kurkisteli ylös ja koetti +punnita rohkeuttaan, mennäkö sisälle vai eikö. Nyt hänestä näyttivät +niin ihmeen oudoilta ne varjot, jotka kulkivat edestakaisin kahvilan +ikkunaverhoja pitkin. Ja hän itsekin tunsi olevansa täällä nyt kuin +vieras — tai entinen itsensä nurin käännettynä aivankuin rikkinäinen +palttoo, jonka sisälmyksiä ei hennoisi näyttää toiselle. Hän ei ollut +koskaan edes rahattomanakaan ollessaan tyytynyt kävelemään täällä, +vaan oli mennyt sisään, sillä jokuhan aina piti varmasti huolen lordin +annoksesta — ainakin kanisterin kantopalkkana. + +Ja sisään hän meni nytkin aivankuin pakoon ihmisten katseilta, kun tuo +kadunkulmassa pyörähtelevä poliisikin näytti hymyilevän pilkallisena +häneen silmätessään ja olisi muutenkin saattanut tulla uteliaaksi ja +kysäistä hänen edestakaisin kulkemisensa ja ylös tuijottelemisensa +syytä. Mutta hän ei mennytkään tapansa mukaan biljardiin ja kassan ohi +kulkiessaan sanonut kuluneita viisauksiaan, vaan ketään huomaamatta +ja kehenkään katsomatta etsi sivuhuoneesta muutaman tyhjän nurkan ja +istuutui sinne. + +Mutta Betty ei tullut, niinkuin hän oli luullut, vaan joku toinen: + +»Mitäs lordi tänään vierastaa, kun on noin nurkkaan painautunut?» + +»Käske Bettyä tänne», sanoi Tauno ynseänä ja koko ajan alas katsoen, +aivankuin ei olisi ollut tuntevinaan. + +»Katsos! Oletko saanut arpajaisvoiton, kun noin herroiksi...?» + +»Hae Betty tänne!» huusi Tauno kuin epäillen toisen kuuloa ja vieläkään +katsettaan pöydän kannesta nostamatta. + +»Kiitos. Ja tahtooko herra vielä muuta?» kysyi isorintainen +tarjoilijatar teeskennellyn nöyränä ja ojensi reunoistaan kuluneen ja +nurkistaan taittuneen ruokalistan hänen eteensä. + +»Lasi teetä ilman leipää.» + +»Mutta täällä sinä et rupea sekoittelemaan ihmisten nähden... Mene +muualle istumaan.» + +»Mene sinä hiiteen!» + +Toinen meni, ja kesti kauan, ennenkuin Betty tuli hitaasti, asteli +hänen pöytänsä viereen, seisoi siinä, hypisteli pöydältä ottamaansa +ruokalistaa kädessään ja naputteli sen kulmalla pöydänkanteen. + +»Mitä varten sinä et mennyt?» hän kysyi viimein hiljaa ja surullisesti. + +Toinen istui hiljaa, vastaamatta, katsomatta ja kuin ei olisi kuullut +tytön tuloakaan, mutta vain tietäen hänen olevan siinä — seisovan siinä +edessä kuin omatunto odottamassa tilintekoa. + +»Mitä varten sinä tulit tänne? — Vastaa nyt edes.» + +»Sitä varten, kun minä en voinut mennä.» + +Hietalan lordi oli nyt varmasti joutunut elämänsä tähän asti kovimpaan +tilintekoon ja hän kai itsekin tiesi sen, koskapa äänestäkin oli poissa +entinen, toista ihmistä eksyttävä varmuus ja jäljellä vain antautumista +ja tunnustamista tarkoittava voimaton alakuloisuus. Ja tuo tyttö +huomasi sen, koskapa hän ei näyttänyt olevan vihainen, vaan ainoastaan +totinen, ja jos he eivät olisi olleet täällä, niin hän olisi yhtä hyvin +voinut olla surullinenkin. Siksi hän kysyikin vielä yhtä lempeänä kuin +äskenkin: + +»Ja miks'et voinut mennä? Sinähän lupasit...» + +Tauno puristi kulmansa ryppyyn ja huulensa yhteen, kohotti sitten +päänsä ja katsoi rävähtämättä toista silmiin eikä edes ääni vavahtanut +sanoessa: »Siksi, etten voinut ottaa näitä sinun rahojasi, vaan läksin +tuomaan ne pois.» + +Samalla hän veti kätensä taskustaan, työnsi nyrkkinsä naisen kämmenen +sisään ja jätti sinne saman setelitukon, jonka oli häneltä saanutkin. +Ja nainen katsoi ymmärtämättä nyt yhtään tuota edessään olevaa miestä, +vaistoten vain, että tämä ei ollut nyt ihan tavallista, ja hänen +äänestään olisi voinut löytää monta eri vivahdusta iloa, hämmästystä, +ihmettelyä ja toivoa, kun hän sanoi: + +»Mutta Tauno!» + +Kun toinen oli hiljaa, kysyi hän uudestaan: »Tauno? — Minähän lainasin +nämä sinulle!» + +»Siksipä juuri. Ota ne pois.» + +Ja kun nainen oli tottunut kaikkein ensiksi aina epäilemään, ei hän +nytkään voinut olla kysymättä: + +»Oletko sitten saanut muualta?» + +»En mistään.» + +»Oletko ollut yksissä hankkeissa Vareisen tai jonkun muun kanssa?» + +»En ole ollut, tulin suoraan sinun kotoasi. Päätin odottaa sinua +siellä, mutta en voinut jäädä, kun Dagmar tuli kotiin.» + +»Vannotko, ettet ole ollut missään muualla?» + +»Pitääkö minun vielä sekin tehdä, ennen kuin minua uskotaan?» hymähti +toinen katkeran ivallisena hymyillen. + +»No odota minua sitten niin kauan kuin pääsen täältä pois», sanoi +nainen nyt kylmemmin, kääntyi ja meni. + +Ja kun Betty yhtenään joutui kulkemaan sen huoneen läpi, jossa Tauno +istui, ei hän kertaakaan edes katsonut Taunoon, vaan kulki ohi +toimekkaana ja totisena kuin mies ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ja +Taunon mielestä olikin parempi, ettei hän katsonut. + +»Vai Vareisen kanssa?» hymähti tämä vielä itsekseen halveksivana +kuin olisi tiennyt Vareisen par'aikaa istuvan kaulaansa myöten +likaviemäriaukossa. + +»Hei lordi!» tervehti joku biljardiin menevä arpihuulinen. »Kestävätkö +henkselisi vielä pari erää?» + +»Ei niistä ole ohjaksia aiottukaan», vastasi Tauno ja istui edelleen. + +»Tuo lordi on tänään kuin sammakon niellyt», huomautti se isorintainen +tarjoilijakin katsellen häntä kuin säälien. »Oletko saanut selkääsi sen +eilisen humalan ja tappelun takia vai saitko rukkaset?» + +»Antaa hänenkin nyt kantaa ristiään», ajatteli itsekseen Betty, joka +kuuli toisten sanat, muttei itse puhunut mitään. + +Mutta kun Tauno ei enää viitsinyt vastailla kenenkään huomautuksiin, +sai hän loppuajan istua rauhassa. + + * * * * * + +Mutta Betty ei ollut niin välinpitämätön kuin näytti. Häntä oli +liikuttanut kovasti, että Tauno oli lähtenyt tuomaan takaisin +hänen lainaamiaan rahoja. Vaikka hän ensin oli ollutkin pahoillaan +huomatessaan, ettei ollut voinut vaikuttaa Taunoon edes niin paljoa, +että olisi saanut tämän matkustamaan, näki hän nyt jo kuitenkin +päivällä antamansa opetuksen seuraukset. Ja Bettyä jo hiukan kadutti, +että oli pidellyt poikaparkaa niin kovakouraisesti. Mutta minkäpäs hän +sille voi. Hänen täytyi kestää vielä tämä ilta ja pysyä edelleen yhtä +lujana. Silloin voisi ehkä vielä jotakin toivoakin. + +Ja kuitenkin kuin rangaistusta lieventääkseen Betty ei voinut olla sivu +kulkiessaan sanomatta Taunolle ystävällisenä: + +»Heti päästään, odota vielä hetkinen. Mene tuohon kadunkulmaan, niin +siinä tavataan.» + +Vähän myöhemmin Tauno maksoi ja meni, heittäen kysyvän silmäyksen +kassan vierellä seisovalle ja rahojaan tilittävälle Betylle. Tämä +näkyi pistävän omat juomarahansa käsilaukkuunsa, nyökkäsi Taunolle +ja hymyili, ja niin Tauno astui keventyneenä portaita alas ja odotti +kadulla. + +Kun Betty joutui, astelivat he kaupungin reunalle päin, aivan +päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Sitä he eivät edes +huomanneet, sillä tuntui yhdentekevältä, mihin mentiin, kunhan vain +olisi keksinyt, miten lopettaa tämä ikävä tilanne. Betty oli sitäpaitsi +huomaavinaan, että Tauno oli jälleen hutikassa, mutta hän ei viitsinyt +mainita siitä, oli vain yhä pettyneempi ja arveli Taunon taas +valehdelleen, että oli muka tullut suoraan hänen asunnostaan. Tietysti +hän oli taas tavannut jonkun jalon toverinsa, saanut tältä ryypyt ja +lisäksi vielä rahoja, jotta pääsisi nyt Betyn edessä näyttelemään +parannukseen tullutta. + +»Sinä kai myönnät, että teit hyvin väärin, kun ensin lupasit lähteä +ja sitten kuitenkin ilmestyit minun eteeni kuin kerskuaksesi, että +uskalsit jäädä. — Jos et olisi tehnyt enää tätä, niin minä olisin +melkein jo uskonut sinut mieheksi. Ja kuitenkin sinä vain näyttelit +minulle äsken siellä meillä...» + +Betyn äskeinen heltymisenpuuska oli nyt jälleen mennyt ohi ajatellessa, +että poika siellä sohvalla maatessaan olikin kenties koko ajan salaa +vain irvistellyt hänelle, ja hän oli kaiken lisäksi vielä itkenyt tuon +lurjuksen takia! + +He olivat joutuneet kaupungin reunaan asumattomalle, korkealle +kalliolle ja pysähtyivät siihen Betty seisoi alempana ja Tauno kallion +huipulla, ja Betty näki hänet siinä kuin silhuettina juuri sytytettyjä +katulamppuja vasten. + +»Etkö voi vastata?» kysyi Betty uudestaan. + +Tauno ei katsonut häneen, vaan kaupunkiin, puhuessaan aivan hiljaa, +niin ettei sanoja tahtonut kuulua: + +»Ethän sinä kuitenkaan usko minua, puhuinpa mitä tahansa. Ja minähän jo +äsken sanoin, miksi en lähtenyt. Jos et sitä usko, niin en voi auttaa. +Silloin meillä ei ole täällä mitään tekemistäkään, vaan voimme mennä +pois.» + +»Me emme mene mihinkään, ennenkuin minä saan tietää, mikä sinä olet +miehiäsi. Me olemme täällä vaikka aamuun asti, mutta Tauno Hietalan on +sitä ennen näytettävä, kuka hän on. Vaikka minä olenkin vain kahvilan +piika, olen silti kunniastani kiinni pitävä ihminen, niinkuin kaikki +muutkin. Siksi tahdon tietää, kehen minä olen tähän asti koettanut +luottaa. Ja jos sinä et voi minulle näyttää olevasi mitään muuta kuin +pelkkä kapakkalordi, niin saat olla varma, että me emme tämän yön +jälkeen vaihda sanaakaan toisillemme. Ala puhua! Kerro ensiksi, miksi +söit lupauksesi tänään. Sitten saat kertoa kaiken muun jäljestä.» + +Tauno näytti haluavan puhua, mutta hänen oli vaikea alkaa. Kun tuo +toinen ei olisi tuolla tavalla kiristänyt, olisi hän omasta vapaasta +tahdostaan voinut sanoa paljonkin, mutta nyt hän ei totisesti keksinyt +mitään sanoja. Hän katsoi toisaalle ja huomasi vain, miten yht'äkkiä +alkoi tuulla. Irtonaista hiekkaa ja kuivia heinänkorsia pyyhälsi heidän +ohitseen ja vinha pyörre nostatti ne vähän kauempana ilmaan. Betyn +takin liepeet näkyivät lepattavan, hame kääriytyi tiukasti jalkojen +ympäri ja hän koetti, pitää niitä kiinni. Sitten Betty tuli aivan +toisen viereen ja tiukkasi yhä: + +»Ja miksi sinä tulit humalassa kahvilaan, vaikka minä piilotin pullon? +Se oli minun suljetussa laatikossani ja sinulla ei ole asiaa mennä +penkomaan sitä!» + +Hän tarttui Taunoa molemmin käsin takin rintamukseen ja puristi. +Poika näkyi pelkäävän nuttunsa rutistumista ja koetti vääntää Betyn +ranteita irti. Samaan aikaan välähti jo korkealla kallion yläpuolella +kirkas salama, valaisten heidätkin sinisenä välähdyksenä. Ja siinä +valossa Tauno näki Betyn silmät kahtena mustana pisteenä, niiden ilme +oli tiukka, melkeinpä hurja, aivankuin hän olisi tahtonut huutaa +rakastavansa, mutta olisi voinut samaan aikaan vaikka repiä toisen +kasvot riekaleiksi. + +Sadekuuro pyyhkäisi heidän ylitseen. Molempien kasvot valuivat vettä. +Betty heitti irti toisen rintamuksen ja pyyhkäisi päällystakkinsa +hihalla otsaansa kuivaksi. Tauno luuli heidän lähtevän pois ja astui +sen vuoksi kalliolta alemmaksi, mutta nainen ei liikahtanutkaan. Tämä +oli saanut hurjan halun kostaa: kun ei voinut itse muuten mitään, +tahtoi seisottaa tuota keikaria sateessa vaikka aamuun asti nähdäkseen, +miten kurjannäköinen hän silloin olisi. + +»Sinä et mene nyt mihinkään, kun minäkin tämän kestän! Sano pian, mistä +joit?» + +Ja likomärkänä, hihat käsivarsiin liimautuneina seisoi Tauno ja +tunnusti: + +»Panin sitä konjakkia omaan pulloon, ennenkuin sinä veit sen.» + +»Ja mitä varten rikoit sanasi etkä matkustanut?» + +»Siksi, etten voinut — hyvä isä, etkö ymmärrä — siksi, etten voinut +pitää sinun rahojasi! En ota niitä nyt enkä koskaan muulloinkaan yhtään +penniä. Kuulitko! Ja minä en ole ollut iltapäivällä kenenkään kanssa +enkä huoli kenenkään muunkaan rahoja.» + +»Älä taas valehtele!» + +»Jos et usko, niin tarkasta! Katso kerrankin kaikki niin tarkkaan, että +uskot ja minä saan viimeinkin mennä rauhassa! Tutki nyt! Riisunko nämä +märät ryysyni viimeiseen riepuun, jotta en peittele sinulta mitään?» + +Hän levitti kätensä kuin ollen valmis vaikka alastomana seisomaan tuon +naisen edessä, joka näkyi ottaneen määräkseen tänä yönä kiristää hänen +sielunsa nähtäväkseen. Ja siinä kädet ylhäällä seisoessaan, avopäin ja +tukka päähän liimautuneena, silmät avoimina ja hellittämättä naiseen +katsoen hän muistutti valojenheijastusta ja taivasta vasten elävää +ristiä. Sen huomasi nainenkin. Samaan aikaan taas välähti rikkinäinen +salama hänen takanaan. Näytti kuin se olisi leimahtanut Tauno Hietalan +sisältä ja hänen oma sielunsa olisi siinä riipaistu tuhansiksi +riekaleiksi. + +Betty hätkähti, tarttui toista ranteesta, painoi kädet alas ja veti +Taunon viereensä: + +»Tauno, minä uskon sinua ilmankin. Eihän minulla ole oikeutta riisua ja +raadella sinua. Jos sen tekisin, niin samaahan saisit vaatia sinäkin. +Mutta minä tahdoin tämän kaiken vain siksi, että — etkö ymmärrä minua — +että voisin sinuun luottaa, kun minä tahtoisin luottaa. Olihan kysymys +meidän vanhasta ja tulevasta ystävyydestämme tai sen kieltämisestä +Siksi...» + +Mutta toinen ei näyttänyt kuulevan häntä. + +»Tauno! Istu tuohon minun viereeni, niin puhutaan kiltisti. Puhutaan +sinusta. Koetetaan yhdessä ajatella keinoa, millä kaiken korjaisimme. +Sano, haluatko?» + +»Tee, mitä ikinä tahdot. Minä kestän vielä tämän yhden yön vaikka +missä! Anna kuulua, mitä maailma minun selkäni takana on ajatellut.» + +»Älä ole enää vihainen. — Sinä siis tahdot kuulla. — Hyvä! Ja uskon +tämän puhumisen olevan sinulle hyvää, sillä eihän kukaan muu ihminen +viitsisi sitä tehdä. Kukaan mies ei kehtaisi kuunnella, vaikka +tahtoisit joskus ripittäytyäkin, ja kotonasi ovat molemmat naiset niin +läheisiä sinulle, että sinä pelkäät puhua heille mitään. — Niin, eihän +meillä lapsiraukoilla taida olla ketään muita kuin toisemme...» + +Hänet valtasi taas melkeinpä tuskallinen hellyydenpuuska. Sitten hän +puhui ensin itsestään, työstään, köyhyydestään ja muusta. Sen jälkeen +hän siirtyi Taunoon ja tämä kuunteli levollisena, vaikka siellä täällä +tulikin vastaan jokin kipeä kohta ja paljastui jokin ikävä asia, jonka +hän oli luullut pysyneen salassa, jokin suuri valhe tai teko. Mutta +nainen puhui niin ymmärtämyksellä, paljastaen samalla oman itsensäkin +siinä sivussa ja tehden vertailuja heidän kahden välillä, niin ettei +Tauno voinut edes loukkaantua toisen rehellisistä sanoista. + +»Näin olen ajatellut asioita minä», Betty lopetti. »Ja niin niitä +katselee jokainen muukin, joka pitää itseään kunnollisena ihmisenä. +Jumalan kiitos sentään, että olen minäkin vielä jaksanut kestää +tällaisena, vaikka se on joskus vaikeaa ollutkin. Jos minulla ei +olisi ollut näin paljon sisua, olisin varmasti jo aikoja sitten +tarttunut johonkin ansaan ja olisin mennyttä. — Ja nyt tarvitaan +sisua sinussakin. Onhan tietysti äärettömän paljon ihmisiä, jotka +pitävät sinua aivan yhtä hyvänä kuin itsekin pidät ja olisivat +pitäneet minuakin kunnon naisena, jos olisin juuri heidän kanssansa +menettänytkin kunnianvähäiseni. Mutta nuo ihmiset ovatkin juuri se +sinun tavallinen seurasi, koko lauma sellaisia suuria ihmishämähäkkejä! +— Ja kun minä olen aina jaksanut varjella itseäni heidän +satamarkkasiltaan ja välttynyt tulemasta katunaiseksi, samaten on +sinunkin jaksettava nyt sanoa hyvästi ikuisiksi ajoiksi koko joukolle +ja kuljettava omin päin.» + +Tauno ajatteli koko tätä päivää. Siitä oli tosiaan tullut kummallinen. +Ennen ei koskaan ollut aivoilla tarpeeksi työtä ja hän oli itse saanut +keksiä ja kuvitella kaikenlaisia ajatuksia, että niitä pohtiessa +olisi aikakin kulunut. Nyt tuo nainen oli tänään koko päivän häntä +vain kiristänyt, soimannut ja kiittänyt niin, ettei hän voinut muuta +kuin noudattaa hänen tahtoaan ja kuunnella. Kotonaankin oli pauhannut +siitä markanrahasta niin kauan, että hän tunsi olevansa kuin pakotettu +viemään rahat takaisin. Ja nyt! — Tänä päivänä olivat asiat totisesti +selvinneet paljon ja pitkästä aikaa oli päivä, jolloin jotakin tapahtui +Ja tuo nainen istui tuossa hänen vierellään sitten tyytyväisenä kuin +kehräävä kissa! + +Ja kaiken tämän jälkeen Tauno tunsi itsensä niin ihmeellisen läheiseksi +tuon naisen kanssa, jonka kanssa hän ei tähän asti ollut koskaan +vakavissaan keskustellut. Nyt se tuntui olevan kuin puolet hänen +omista ajatuksistaan. Hänet valtasi jonkinlainen ystävyydenpuuska, +hän olisi tahtonut paljastaa itsensä vieläkin perusteellisemmin tuon +toisen nähtäväksi, mutta ei tiennyt miten. Hän olisi tahtonut sanoa +jotakin, millä osoittaa luottamustaan ja tunnustustaan, sillä Betty +oli ensimmäinen nainen, joka oli puhunut hänelle tuollaista. Ja hän +oli aina pitänyt tuota ja muitakin naisia joko sellaisina harakkoina, +joita on hauska hakkailla, taikka sellaisina itsetietoisina ja kuivina +itsekasvatuskokeilijoina niinkuin Liisa. Ja kun hän tahtoi, mutta ei +oikein tiennyt sanoa muuta hellempää Betylle, virkkoi hän kuin puoleksi +leikillään ja kärttäen: + +»Sinun suusi on nyt saanut soimata minua kyllikseen. Anna minä suutelen +sitä.» Ja hän kumartui katsomaan Betyn silmiä ja hymyili. Tämä +tunsi yhdentekeväksi, että voisi sen luvatakin, mutta ei yhä vielä +sitkeänä pysyen tahtonut antaa palkintoa, ennenkuin parannuskaan oli +täydellinen, ja sanoi: + +»Ei, ennenkuin sinusta on tullut mies. Tule sitten pyytämään uudelleen, +niin mietitään.» + +Ja kun hän ei ollut kovin vakavissaan pyytänytkään, ei kieltokaan ollut +pettymistä. He vain istuivat hiljaa, kun vesi rapisi kalliolle ja valui +sen kielekkeeltä liristen alas. + +»Mitä sinä nyt aiot tehdä?» kysyi Betty. + +»En tiedä. Minulla ei ole mitään työtä. Kai jään tähän ja odotan +päivännousua. Niin, huomennahan on sunnuntai... Kai minun täytyy +kuljeskella jossakin huominen päiväkin ja seuraava yö ja sitten +maanantaiaamuna pyrkiä johonkin», vastasi Tauno huomattavasti masentuen +ja neuvottomana niinkuin vain se, jolla ei ole edessään mitään. + +»Niin, kyllä sinun täytyy maanantaina yrittää jotakin», huokaisi +Bettykin. »Mutta ethän sinä voi siihen asti, poika parka, kuljeskella +täällä sateessa niinkuin juoksukoira. Minäkään en voi pyytää sinua +luokseni, kun Dagmar... Mutta etkö voi mennä kotiisi!» + +Taunoa puistatti vilu ajatellessa, että hänen pitäisi viipyä ulkona +maanantaihin asti, vaikka jo nyt palelsi, kun likomärät vaatteet +tarttuivat ihoon kiinni. Ja kotiin menoa ei kannattanut ajatella. + +»Ei. Enkä minä voisi tulla sinunkaan luoksesi. Anna minun jäädä tänne +vain...» + +»No, kyllähän me jollakin lailla neuvotelemme siihen asti... Poika +parka, kyllä maailma meitä koettelee, mutta ei välitetä! — Mutta nyt +sinulla on kylmä. Annahan minä lämmitän!» + +Hän avasi kostean takkinsa, veti toisen lähemmäksi itseään ja kietoi +takin toisen liepeen Taunon ympäri. Siinä he vilusta hytisten ja +toisiinsa kiinni painautuneina lämmittivät toisiaan ja silloin tällöin +pyyhkäisivät kasvonsa kuiviksi sadepisaroista. Heillä kahdella oli +nyt sellainen heidän elämänsä ensimmäinen yö, jolloin he unohtivat +olevansa mies ja nainen ja olivat pikemminkin kuin kaksi lasta, joita +elämä paleltaa ja jotka ovat joutuneet lainaamaan lämpöä toisiltaan — +luottavaisina ja hoivaavina ja toistensa suojaan kyyristyneinä. + + * * * * * + +Tähän samaan aikaan, kun ukkonen oli jo mennyt ohi ja jäljessä kulki +hienoinen sateenropina, istui Vareinen moottorin perässä, katseli +kaukaa näkyviä kaupungin valoja ja vielä kerran harmitteli koko +matkalle lähtöään. Mutta hän tiesi, että kun pääsisi noiden saarten +lomitse ja sen jälkeen vielä muutaman viidentoista minuutin matkan, +alkaisi hänen työpäivänsä vähitellen olla loppumassa. Ja joka kerran, +kun kaupungin valot tai linnoituksen betonivalleilta tulevat ja +rauhallisina siirtyilevät valonheittäjien suihkut alkoivat häntä +peloittaa, joka kerran hän silloin maistoi veneen penkille pistämästään +kaupanpäällispullostaan ja päätyi sitten yhä uudelleen laskemaan +tämänpäiväisiä tulojaan. Ensin niin paljon, sitten moottorinvuokra niin +paljon, ja jäljelle jäisi vielä kolmen tai neljän kuukauden palkka +entisiin tuloihin verrattuna. Ja tuo ajatus antoi rohkeutta. Oli vain +hyvä, että Taunokin oli jäänyt pois, kun hän oli muutenkin selvinnyt +niin hyvin. Oli hyvä, ettei ollut ketään ystäviä osakkaina. — Kyllähän +tässä kai jo selviäisi kunnolla rantaan, kun sade suojasi häntä +näkymästä ja kun moottorikin kävi niin hyvin ja tasaisesti. + +Pahin kohta oli kaupungin lähiseutu, kun sieltä pimeästä saattoi +yhtäkkiä ilmestyä tullivene aivan huomaamatta oman veneen viereen. +Mutta hyvin hän pääsi siitäkin pelosta. Kaupunki jäi jo taakse +vasemmalle, edessä näkyi tumma ranta, läheni, viimeiset minuutit olivat +pitkiä, mutta ranta läheni kuitenkin. Parin minuutin kuluttua voisi jo +vähentää vauhtiakin. + +— Ja auto? — Sitä ei näkynyt vielä, mutta se kai oli niin hyvin metsän +suojassa. + +Vareinen laski varovasti rantaan, pysäytti koneensa vasta sitten, kun +ensin huomasi rannalla puiden varjossa auton ja tien kaikin puolin +selväksi. Olisi tehnyt mieli huoahtaa hetkinen, mutta parempi kai oli +toimittaa ensin koko asia valmiiksi asti ja vasta sitten lepäillä. + +Hän nousi veneestä laiturille. Kas, kun jalat eivät totelleet! Ne +olivat ihan puutuneet pitkästä istumisesta ja lisäksi konjakki peijakas +oli noussut hiukan päähän, kun ei ollut sitä kylmässä oikein huomannut. +— Hän kopeloi ja sitoi veneen kiinni, että se pysyisi siinä paikoillaan +muutamia tunteja, ja irroitti johdot jottei kukaan olisi päässyt +venettä viemään. + +Hetkisen hän oikoi jäseniään, hymähti sitten tyytyväisenä kaikkeen, +heitti purjekankaan syrjään ja otti lastista ensimmäiset kantamukset +kumpaiseenkin käteensä. — Hyvinpä se mies oli asettanutkin auton! Ei +sitä huomaisi peijakaskaan! Ja siellä olivat jo ensimmäiset nyt... Sai +nähdä, sopisiko kaikki perään vai pitäisikö ottaa eteen loput taikka +sitten upottaa veteen piiloon ja tulla vielä uudelleen hakemaan. + +Hän toi vielä toisen kantamuksen ja arvioi, miten paljon perään oikein +mahtuisi. + +Silloin aivan vierestä — mitä helvettiä — aivan vierestä sanoi joku +rauhallisena: + +»Kanna nyt kaikki pian, että joudutaan lähtemään!» + +Ja siinä seisoi nyt se, jota Vareinen ei ollut osannut enää täällä +rannassa pelätä ja varoakaan: poliisi, joka varmuuden vuoksi vielä +valaisi hänen kasvojaan taskulampulla ja astui eteen. + +Vaistomaisesti Vareinen kopaisi takataskuaan, vaikka tiesikin sen +turhaksi. Metsästä näkyi tulevan useampiakin kasvoja. Silloin hänen +päähänsä välähti ainoa pelastuksen toivo: päästä moottoriin ja antaa +mennä! + +Mutta sekin toivo raukesi: + +»Et sinä veneellä enää karkaa!» + +Se oli totta, sielläkin seisoi jo mies, toisessa kädessään lamppu ja +toisessa pistooli. + +Ja lasti alkoi nyt siirtyä veneestä autoon hänen vaivannäkemättään. +Mutta hän itse oli tullut kummallisen hätäiseksi ja hermostuneeksi kuin +pahassa tulipalossa. Hän kulki edestakaisin laiturin ja auton väliä ja +silmäsi jokaista kantamusta, sitä työnnettäessä auton sisälle. Sitten +hän pysähtyi auton viereen seisomaan, kaivoi jostakin tupakoita, penkoi +hermostuneena taskujaan eikä löytänyt tulitikkulaatikkoaan, vaikka se +oli hänen kädessään. Ja kun hän ei saanut tupakkaansa tulta, heitti hän +jo kastuneen ja katkenneen savukkeensa menemään ja työnsi tikkulaatikon +takaisin taskuun. Sitten hän teki vielä sellaisen hullun tikin, että +sanoa päläytti jollekin sivilipukuiselle, joka piloillaan kysäisi +häneltä tavaran laatua: + +»Eikö tätä asiaa nyt voida enää järjestää? Eikö passaisi, että minä +maksaisin teille tänne ajamisen vaivat, veisin lastin tuonne keskelle +selkää ja valuttaisin kaiken aineen mereen?» + +Ja miehet hihkuivat sydämensä pohjasta ja irvistelivät, että miks'ei +hän tehnyt sitä jo äsken. Nyt se oli myöhäistä! No niin, Vareinen +myönsi sen nyt itsekin, että akkamaistahan oli tuollaista kysellä. +Mutta hän kun oli niin sekaisin, ettei ymmärtänyt muuta. Ja hän häpesi +miesten virnistelyä. + +Hetkisen kuin hyvänä lohdutuksena hän keksi etteihän tästä sentään +tarvinnut mennäkään linnaan vaan pääsi sentään rahalla irti. Niin +rahalla, mutta piru vie, siihenhän menivät nyt joka pennit! Ja jos joku +saisi vielä tietää... + +Lasti oli autossa ja Vareinen kuin ystävällisyydestä koetti vielä +hätäisenä autella sen järjestämisessä. Ja kuin anteeksi pyytäen noiden +miesten vaivoja hän aikoi selittää muutamalle ja siirteli tavaroita, +kun tämä tarttui takinkaulukseen ja mitään virkkamatta siirsi hänet +syrjään. Silloin hän taas palasi todellisuuteen. + +Ja niin lähdettiin. Matkalla hänessä heräsi pirullinen epäluulo, ja hän +kysäisi, kuka oli neuvonut poliisit rantaan ottamaan häntä kiinni. + +»Ehei, hyvä mies! Ei meitä ole kukaan neuvonut. Odoteltiin erästä +aivan toista miestä, mutta me tyydymme nyt aluksi teihinkin. Ehkäpä se +oikeakin tulee vielä ennen aamua...» + +Nuo miehet olivat ihmeen hiljaisia ja vakavia. Mutta kun häntä +halutti kovasti kysellä, tiedusteli hän arkana kuin pyytäen anteeksi +ensikertalaisuuttaan: + +»Paljonkohan tästä nyt saa lopuksi maksaa?» + +»Niin paljon kuin rahaa riittää. Ja saahan sen kuitata linnallakin», +vastasi yksi ja toiset hymähtelivät. + +Että hänen pitikin nyt sattua sen oikean miehen edelle! Tämä oli +totisesti ollut Vareiselle huonon tuurin päivä. Ja nyt hän siinä +autossa istuessa aivan lysähti kasaan, sillä hän oli saanut tätä lajia +jo enemmän kuin sisu kesti. Hän alkoi repiä omaa tukkaansa ja sitten +huomasi olevansa avopäin. Missä hänen hattunsa oli? — Hän kohottautui +istuimellaan, käänteli ja penkoessaan polki toisten jaloille. Ja kun +hattua ei löytynyt, alkoi hän valittaa ääneen. Mutta nuo miehet eivät +näkyneet ymmärtävän sellaista kuin pettäviä hermoja, koskapa joku +sipaisi häntä korvalle ja sanoi: + +»Istu alas äläkä ulise kuin koira!» + +Hän istui ja totteli, mutta voivotteli yhä: + +»Hattuni on hävinnyt!» + +Mutta kukaan ei auttanut häntä. Kaikki olivat yhtä kylmiä ja totisia +kuin ennenkin eivätkä ymmärtäneet hänen hätäänsä. Hän katsoi jokaista +erikseen kasvoihin, mutta ne tuijottivat vain eteenpäin niinkuin yhtä +Vareista ei olisi kyydissä ollutkaan. + +»Älkää ajako niin kovasti, etteivät jouset katkea», hän kielsi ohjaajaa. + +»Mitä se teihin kuuluu. Eihän tämä teidän ole», murahti toinen. + +Eikös tämä ollut korjauspajan auto? + +Ei ollut, sanottiin. Eivätkä nuo miehet näkyneet tietävän mitään +mistään korjauspajoista ja niiden autoista. + +Silloin Vareinen tunsi saaneensa kuin odottamattoman ilon: hän +oli voittanut auton hinnan! Nuo miehet eivät olleet ottaneetkaan +korjauspajan autoa ja hän säästyisi siltä häpeältä! + +Humala vai iloko lie noussut hänen päähänsä, mutta hänen tuli taas +niin kevyt olla. Hän höpötti yksinään, vaikka kukaan ei kuunnellutkaan +sekapäisen humalaisen juttuja. + +Eteen tuli jo leveä asfalttitie. Silloin Vareinen ei tahtonut enää +säästää vierasta autoa, vaan kompuroi taas seisoalleen ja hihkaisi +kuljettajalle: + +»Ann' mennä!» + +Mutta poliisin kalikka putosi hänen olkapäähänsä: + +»Istu alas!» + + +2. + +Liisa ja Erkki istuivat kahden. He eivät olleet ottaneet tulta vielä, +mutta huone ei ollut silti pimeä, kun katulampun valo häilähteli +kamarin seinällä edestakaisin samassa tahdissa kuin tuuli heilutti itse +lamppua. + +Jenny-rouva oli mennyt käymään Niemiskän luona. Oli lähtiessään +selittänyt olevan paljon asioita, vaikka Liisa aavisteli, ettei hänellä +kai sittenkään ollut muuta kuin kerrottava omia pikku-uutisiaan ja +udeltava niihin hiukan neuvoja, kun hän ei oikein tuntunut vielä +uskovan Liisan sanoihin tänä iltana. + +Liisalla ja Erkillä oli ollut pieni yhteinen salaliitto Jenny-rouvaa +vastaan. Kun tämä nimittäin ei ollut muuten luvannut jättää +torikärryjään seisomaan kellarinnurkkaan, oli Liisa kuiskaillut Erkille +ja saanut tämän vakuuttamaan, että Jenny-rouva oli pitkäaikaisessa +kuumassa seisoskelemisesta heikontanut vanhaa sydäntään, ja nyt olisi +muutamien kuukausien lepo välttämätön. Kärryt olisi myytävä pois ja +myyntipaikka vuokrattava toiselle. Ensin Jenny-rouva tenäsi vastaan, +mutta ei auttanut muu kuin Erkin varoittaa ankarasti tarttumasta enää +kärryjen aisoihin. Ja kaipa Jenny-rouva sitten alkoi jo uskoa, kun oli +lähtenyt Niemiskälle nähtävästi jo kaupittelemaan tälle omaa entistä +työtään ja työmaataan. Kun kauppa olisi tehty, aikoivat toiset vasta +sen jälkeen julistaa Jenny-rouvan täysin terveeksi. + +Erkki oli tutkinut myöskin Liisaa. Vaikka äiti oli ollutkin kotona, ei +Liisa ollut sittenkään aikonut päästää toista niin lähelle itseään. +Mutta silloin äiti suuttui, ja seurauksena oli, että hänen mentyään +keittiöön Liisa otti Erkin unohtaman kojeen piirongin päältä, riiputti +sen langoista pidellen Erkin käteen ja kuiskasi tälle: + +»Älä vaadi, että minun pitää näyttää sinulle ruumistani. Ymmärräthän, +että minä en voi...!» + +Toinen ymmärsi sen ja he kaksi luulivat nyt myöskin ymmärtävänsä +toisensa. Ja kun Erkki hiljalleen siirteli kojettaan puvun päällitse +Liisan solisluusta alaspäin, piti Liisa koko ajan toisen ranteesta +kiinni ja vapisi. Ja Erkki kuuli hänen sydämensä lyövän niin kiivaana, +että hyvin ymmärsi senkin, niiksi Liisa oli pelännyt häntä päivällä +niin kovasti, kun pelkäsi vielä nytkin, äidin ollessa läsnä. + +Mutta nyt oli Jenny-rouva mennyt, ja he istuivat kahden. Liisa oli +nojatuolissa pöydän toisella puolella ja Erkin savukkeen pää hehkui +sohvalta. Hänen sitä vetäessään valaisi se hetkisen hänen kasvojansa +ja osan pöytää ja sitten taas pimeni ja näkyi vain pienenä pisteenä. +Muuten oli huoneessa niin valoisaa, että juuri ja juuri saattoi +nähdä uunin edessä lattiassa hiilten siihen polttamat mustat jäljet +ja seinässä tapetin halkeaman. Erkki oli jo kauan katsellut niitä +ja odottanut, milloin he viimeinkin voisivat puhua siitä kaikesta +entisestä ja voisivatko he sopia jotakin tulevaisuuden varalta. Ja +Liisa oli koettanut arvailla, puhuisiko Erkki niistä mitään vain +menisikö kenties vain pois kuin unohtaen ne, menisi huomenna koko +kaupungista eikä palaisi enää takaisin. Hän jo hiljalleen alkoi +miettiä, mitä hänen pitäisi sanoa Erkille hyvästiksi, vai eikö mitään +tavallista kummempaa, mainitako jotakin entisestä tai tulevaisista vai +antaako toisen mennä, jos tahtoi. + +Mutta jospa Erkki tahtoisi jäädä? Miten hän silloin voisi ilmoittaa, +että heidän suhteensa oli nyt pakko katketa iäksi päiväksi? Vai oliko +parempi salata kaikki, ei puhua Erkille mitään ja jättää loppu sattuman +varaan? — Ei, hän ei voisi tunnustaa sitä! + +»Sinä näyt olevankin paljon terveempi, virkeämpi — no niin — ja +kauniimpi kuin mitä tänä aamuna ensin huomasinkaan», sanoi Erkki +harvakseen ja hiljaa, katsoen Liisaa silmiin ja nojaten päätään sohvan +selkämykseen. »Luulin sinun olevan paljon sairaamman ja uskoin jonkin +kivun vielä nipistävän sinua Mutta se näkyykin olevan vain jokin +henkinen kriisi joka on sinuun tehnyt kipeämpää kuin itse sairaus on +pitänyt sinua alakuloisena ja haluttomana, ja jos sellainen on ollut, +niin luultavasti tiedän senkin mikä sen on aiheuttanut. — Minä itse! — +Sano, olenko!» + +Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi, että oli voinut sanoa tuon kaiken noin +suoraan ja voi myöskin odottaa yhtä suoraa vastausta. Sillä nyt ei +toinen voisi sitä enää kiertää. + +»Olet.» + +Vielä äsken ei Liisa olisi voinut tuota sanoa, mutta nyt sekin tuntui +hänestä niin helpolta. + +»Ja luonnollisesti minä en voi auttaa sinua siinä millään tavalla? +Niinkö? Tekisin sen kyllä mielelläni, mutta olen koko päivän +ymmärtänyt, että mieluummin jätät kaiken itsesi parannettavaksi. — Minä +olisin tahtonut...» + +»Hyvä isä, tietääkö hän jo kaiken?» hätkähti Liisa ja päätteli +itsekseen, »pitääkö minun peittää kaikki? Mutta minä en voi sitä +kertoa, minä tahdon nyt edes tämän yhden onnellisen illan sen helvetin +jälkeen, tulkoonpa sitten huomenna jo mitä tahansa!» + +Ja ääneen hän lisäsi Erkille kuin haihduttaakseen tämän epäluulot: + +»Ei kannata huolehtia siitä enää. Luulen, että ne kaikki pikku murheet +alkavat jo eksyä. Kun minä pääsen tästä jälleen ihmisten joukkoon, +eivät murheraukat jaksa seurata mukana. Ja — niin — en luule niiden +pitävän sinunkaan seurastasi...» + +Liisa vilkaisi Erkkiä pari kertaa silmiin kuin peläten sanoneensa +jo liikaa, mutta Erkki ei ollut huomaavinaan mitään, vaikka hänen +sisällään ailahti jokin, kun nyt vihdoinkin voitaisiin purkaa ajatuksia +toisilleen ja päästäisiin turhasta toistensa vakoilemisesta. + +»Minusta on koko päivän tuntunut kuin näkisin sinut vasta tänään +ensimmäisen kerran», sanoi hän Liisalle. »Tuntuu kuin silloin — silloin +kerran — olisin nähnyt vain jonkun muun sinun näköisesi. Nyt sinä olet +aivan uusi.» + +»Juuri samaa minäkin ajattelin sinusta äsken. Vai onko se tämä +kummallinen päivä, joka muuttaa kaiken...» + +»Taikka tämä kummallisen rauhallinen ilta.» Erkki puhalsi savun +kieppumaan katulampun valojuovaan. »Tämä on koko kesän rauhallisin ilta. +Olen ollut usein ulkona milloin missäkin joukossa. Ja aina on ollut +yhtä hermostunut, kirkuva tunnelma. Ehkä olen itsekin silloin ollut +kärsimätön ja ärtyisä. Mutta joka kerta, kun siinä joukossa jotakin +sanoo, nousee sellainen huuto ja porina kuin työntäisi leikkuupuukon +liian huonosti kuoletettuun kohtaan. Ja jos ei sano mitään, vaan +tahtoo hetkisen olla omissa ajatuksissaan, niin silloin sitä pidetään +murjottamisena. Minä lähettäisin sellaiset ihmiset hullujenhuoneeseen — +tai niin no — muutamat naimisiin, ehkäpä siitä talttuisivat. Mutta nyt +sentään on kaikki niin rauhallista ja hiljaista.» + +»Niin minustakin. Ajatukseni ovat pitkästä aikaa pääsemäisillään +lepäämään. Olenhan usein ennenkin ollut yksin täällä kotona, mutta +silloin aina on minulla ollut — ollut ikävä...» + +Hän ei voinut katsoa Erkkiä silmiin tässä hämärässäkään, vaan painoi +päänsä alas. Liisa tunsi heltyvänsä. Teki niin hyvää pitkästä aikaa +puhua ja kuulla muitakin kuin lasten kirkunaa ikkunan alla, ihmisääniä +viereisistä asunnoista, astioiden kalinaa ja muuta. + +Erkki istui hiljaa ja mietti, miten nyt jatkaisi. Liisa oli nyt +hetkiseksi hervonnut äänettömästä vastarinnastaan ja hänellä olisi nyt +tilaisuus korjata kaikki, jos osaisi tehdä sen tarpeeksi varovasti, +jos osaisi puhua toista rauhoittavasti ja saisi toisenkin puhumaan. +Nyt tästä hetkestä tuntui riippuvan kaikki, hänen monien vuosien +ajatuksensa eteenpäin, miks'ei itse ikuisuuskin, supistettuna tähän +hetkeen. + +Liisakin näytti kuin odottavan sitä. Hyvä isä, jospa Liisa oli +sittenkin odottanut häneltä sitä koko päivän ja ainoastaan teeskenteli +kylmempää kuin oli ollutkaan. Ehkä Liisa ei itse ollut voinut...? + +Ja Erkki aloitti rauhallisena, hyvin rauhallisena ja muistelevana: + +»Sanoin äsken, että näen sinut vasta tänään ensimmäisen kerran. +Oikeastaan olen nähnyt sinut jo yhden kerran tätä ennen, mutta en +koskaan sen jälkeen, en ainakaan muista. Ja jos tuon yhden kerran +jälkeen jotkut muut meidän näköisemme ihmiset ovatkin olleet yhdessä ja +tehneet jotakin, niin emmehän me kaksi voi ottaa sitä vastattavaksemme. +Emmehän nuo tekijät olleet kuitenkaan sinä ja minä.» + +Hän pysähtyi kuin odottamaan, keskeyttäisikö Liisa taas hänet. Ei, +tämä vain katsoi häneen ja näytti olevan valmis kuuntelemaan. Liisan +mielestä Erkki näytti sittenkin muuttuneen paljon entisestään, nyt +sen huomasi parhaiten, juuri nyt. Silmät olivat tulleet totisemmiksi +ja ehkä surullisemmiksi. Koko mies oli tullut hillitymmäksi, +masennetummaksi. Sen sijaan, että hän oli ennen ollut helposti +leimahtava, oli hänessä nyt jotakin sammunutta, mietiskelevää. Ennen +hän oli ollut vilkas ja kiihkeä, mutta istui nyt rauhallisena ja katsoi +puhuessaan useimmiten toisaalle kuin puhui. Otsassa kulmakarvojen +välissä oli syventynyt se ryppy, jota hän oli silloin ennen hieronut +sileäksi ja sanonut pienten tyytymättömyyksien rypyksi. — Olikohan tuo +poika parka saanut paljonkin kärsiä...? ‒ Otsalla hiukset muodostivat +syvän lahden. Siitä lahdesta olivat hänen sormensa aina lähteneet +hänen sivellessään pojan päätä. — Miltähän mahtaisi tuntua pitää hänen +päätään taas sylissään, silittää sitä jälleen...? + +Erkki huomasi Liisan katselevan häntä kuin odottaen. Se merkitsi kai, +että hän saisi puhua. + +»Sanon sinulle, milloin näin sinut kerran ennen: + +»Muistatko sen lauantai-illan ja sunnuntain, kun ajoimme sinne +kalliosaarelle ulkomerelle. Koko saarella ei ollut silloin muuta elämää +kuin me kaksi. Ja juuri se — minusta oli niin hauskaa, kauheassa +itserakkaudessani tietysti asetinkin itseni silloin suojelijan-asemaan +ja tunsin arvoni kohoavan ajatellessa, että Jehova on luottanut sinut +minun hoivaani. Niin, ehkä se on totta, että nuorillakin miehillä +ovat omat setämäisyydenpuuskansa. Mutta sehän on sivuasia... — Yöksi +sinä menit nukkumaan veneen kajuuttaan ja minä telttaan kallion alle +puiden suojaan. Jo vähän ajan kuluttua sinä tulit kuitenkin ylös, kun +pelkäsit, että nukkuessasi laineet vievät veneen ja sinut tuuliajolle. +Silloin vaihdettiin vuoteita: sinä jäit telttaan ja minä kiikuin +veneen pohjalla kuin riivatun moista vauhtia remppaavassa lullassa +ja huomasin, että sellaisessa aallokossa oli mahdoton nukkua, ja +niin aioinkin nousta ja hakea itselleni maalta tyynen kallionkolon +vuoteekseni. Silloin tulit sinä sanomaan, ettet uskaltanut nukkua +teltassa, kun pelkäsit tuulen hajoittavan sen kasaan tai puiden +kaatuvan päällesi. Minä tulin luoksesi, peitin sinut ja koetin nukkua +vieressäsi. Ja minusta olikin silloin kaikki hyvin, sillä täytyy +tunnustaa, että yksin ollessani olin tuntenut jotakin peijakkaanmoista +orpoutta, mutta en uskaltanut edes pyytää päästä lähellesi. — Oli +vielä niin ahdastakin, että minun varpaani olivat kankaan raosta +teltan ulkopuolella, ja pelkäsin hiukan, että jokin peto tarttuu +niihin. Sinä nukuit heti ja minun käteni jäi sinun niskasi alle. En +uskaltanut liikahtaakaan, vaikka käteni puutui tunnottomaksi, kun +pelkäsin sinun heräävän. Ja nukkua en osannut, en totisesti, katsoin +vain sinua ja olin tyytyväinen. Aamuyöstä olisin paleltunut, ellet +sinä olisi nukkunut aivan minussa kiinni ja lämmittänyt tietämättäsi. +Kaksi kertaa heräsit: ensimmäisen kerran siihen kaameaan kellopoijun +kalkatukseen jossakin ulkoluodolla. Ensin vavahdit, aukaisit silmäsi +ja katsoit minuun kuin kummitukseen ja minä pelkäsin sinun säikähtävän +ja kirkaisevan. Mutta kai tunsitkin itsesi turvalliseksi, kun painoit +tyytyväisenä pääsi takaisin kainalooni. Ja minä tunsin itseni ylpeäksi. +Toisen kerran heräsit silloin, kun auringonpaiste varustautui +teltanraosta sisään. Mutta me painoimme päämme peitteen alle, ja vasta +silloin minä nukahdin ensimmäisen kerran.» + +Erkki pysähtyi ja hengähti. Liisa istui pää alhaalla, katsoi lattiaan, +oli saanut jostakin käteensä pienen punaisen kangasnapin ja hypisteli +sitä. + +»Se oli ihmeellinen yö, enkä usko enää toista sellaista tulevankaan», +jatkoi Erkki. »Vaikka sinä nukuitkin minun sylissäni, en olisi voinut +edes suudella sinua. Ja vaikka unissasi käänsitkin poskesi minun +huuliani vasten, tunsin vain niiden yötuulen viilentämän pinnan, +en mitään muuta. Ja vaikka päätäni kääntäen olisin nähnyt sinun +povesi vyötäisiä myöten, ei tullut mieleenikään mennä tyydyttämään +uteliaisuuttani sinun nukkuessasi. Ja kun sinä menit aamulla sinne +kallionkärkeen uimaan ja luulit seisovasi siellä yksin, näin minä +sinut siellä alastomana. Mutta en kuitenkaan nähnyt sinussa muuta kuin +aamuauringon kylmän paisteen ihollasi ja tunsin kuin tuulen kiertelevän +ruumistasi pitkin kuivatellen siitä pois suolaista merivettä. — Silloin +näin sinut ensimmäisen kerran. Sen jälkeenhän tapasimme usein — no +niin, ne tapaajat emme kai olleetkaan me kaksi, sinä ja minä, eikä +tapaaminenkaan ollut enää samaa. Ja vika kai olikin siinä, ettemme +jaksaneet enää katsoa toisiamme samalla lailla kuin silloin siellä +merellä, vaan näimme toisissamme naisen ja miehen — vain naisen ja +miehen emmekä sinua ja minua.» + +Hän pysähtyi taas. Liisa vaikeni yhä. Mutta hänen kätensä vapisivat +niin, että se pieni punainen kangasnappi putosi ja vieri lattialle. +Mutta se sai olla siellä missä oli, hän ei nostanut sitä enää ylös. Hän +ei itkenyt, mutta silmät olivat valahtaneet vettä täyteen. Erkki jatkoi +hiljaa ja katkonaisesti: + +»Ja kuitenkin piti kaiken käydä sitten niinkuin kävi...» + +»Se oli kai sitä niin sanottua elämää», huokaisi Liisa. »Ja miks'ei +olisi ollutkin! Eikähän meillä olisi syytä katua mitään, jos +lohduttaisimme itseämme tuolla elämä-fraasilla. Mutta...» hän nousi +äkkiä ja käveli ikkunan luo. »Mutta minä uskon, että kaiken voi +korjata, kaiken voi alkaa...» hänen äänensä petti ja hän pyyhkäisi +silmiään. + +»... niin kaiken voi alkaa uudelleen alusta! — Niinkö?» huusi Erkki ja +nousi myös. + +Liisa kääntyi, puri nenäliinan nurkkaa hampaittensa välissä ja kuiskasi +hiljaa: + +»Niin.» + +Tuli pitkä hiljaisuus. Ulkona oli sadekin lakannut, kadut vain +kiilsivät kosteina, kuin puhdistuneina. Huoneessa ei kuulunut muuta +kuin Liisan keventävä huokaus, vai lieköhän ollut Erkin. Ja keittiössä +kuului, miten vesijohdon hana vuoti ja siitä tippui harvakseen pisara +toisensa jälkeen lavoaarin pohjalle — aikamittaa sekin. + +Liisa seisoi lähellä Erkkiä pöydän vieressä ja katsoi tähän. + +»Uskotko sinäkin, että kaiken voi alkaa alusta jälleen? Ja voitko +kestää sinä, jos minä en kestäisikään?» + +»Varmasti.» + +»Ja me voimme alkaa elämän taas samanlaisena kuin silloin siellä +merellä, yhtä luottavaisina?» + +»Niin», myönsi nyt Erkki hiljaa puolestaan. + +Hän katseli ikkunaa, jossa vielä äskeisen sateen jäljeltä valui +vesiviiruja alas kiemurrellen. Vastapäisen talon eräässä ikkunassa +valo syttyi ja sammui samassa. Olisikohan joku katsonut vain kelloa? +Eteisen nurkassa tai lattian alla kuului hiljainen ja varovainen +hiiren nakerrus. Väliin se jyrsi kiivaammin, mutta pysähtyi sitten +taas kuuntelemaan. Viereisessä asunnossa itki lapsi ja yski sitten +laahaavasti ja tukehtuen. Onkohan sillä hinku, ajatteli Erkki. + +Liisa katsoi lampunvalon heiluntaa lattialla. Hänkin oli kuullut lapsen +äänen ja se sai hänet kuvittelemaan — ei, vaan hän melkein uskoi +näkevänsäkin, että lattialla, juuri tuossa valoläikän keskellä, istui +pellavatukkainen pieni poika, käänteli päätään, kurotteli viereltään +leikkikalujaan, nosti päätään ja katsoi Liisaan nauraen. Hän oli niin +herttainen, hiukset tuossa kalpeassa valossa aivan sädekehänä pään +ympärillä. Ja otsalla muodosti tukka kahden puolen samanlaisen lahden +kuin Erkilläkin oli. He olivat kolmisin tässä huoneessa ja olivat +asuneet täällä jo kauan. Ja nyt isä sanoi: + +»Minä kyllä aioin puhua sinulle jostakin vielä, Liisa. Ennenkuin lähden +pois täältä...» + +Liisa havahtui todellisuuteen ja melkein säikähti omaa kuvitelmaansa. +Hehän istuivatkin täällä Erkin kanssa kahden. Hän katsoi niin +kummallisena Erkkiin, että tämä keskeytti ja kysyi: + +»Miksi katsot noin? — Minä aioin ehdottaa sinulle suoraa päätä, että...» + +Silloin Liisa luuli aavistavansa, mitä Erkki aikoi sanoa, kavahti +pystyyn ja tarttui kuin rukoilevana tämän olkapäästä: + +»Ei! Älä puhu siitä. Voi hyvä Jumala, emmehän me voi!» + +Ja samassa hän purskahti hillittömään itkuun, puristi Erkkiä molemmin +käsin kuin estääkseen puhumasta ja painoi päänsä hänen syliinsä. + +»Mikä sinulle tuli, Liisa?» + +»Miksi me tapasimmekaan jälleen ja miksi me teimme sellaisia päätöksiä? +En voi salata sitä sinulta! Kaikkihan loppuu kuitenkin! Emmehän me voi +sille mitään...» + +»Mille emme voi? Kaikkihan vasta nyt alkaakin.» + +»Ei, minä en kestä enää kuitenkaan kauan, vaan kuolen pian. Olenhan jo +saanut oman kuolemantuomioni!» + +Erkki nosti hänen päänsä ylös, katsoi häntä ihmeissään silmiin, kuivasi +kosteata poskea ja kysyi säikähtyneenä: + +»Mitä sinä puhut? Mikä kuolema?» + +»Tiedäthän sinä itsekin hyvin, että minä olen kauhean sairas ja kuolen +varmasti pian.» + +»Ei, Liisa, nyt sinä hourit! Sinä olet vain niin väsynyt vielä. Eihän +sinua mikään vaivaa, kun vain hiukan lepäät.» + +Silloin Liisa nousi kiivaana ja melkein syytti Erkkiä: + +»Miksi sinäkin näyttelet minulle, vaikka itse juuri hyvin tiedät, +että minä en parane enää koskaan! Voi hyvä isä, miksi kaiken pitää +päättyä juuri näin! Ja sinäkin tulit varmasti vain sen vuoksi, että +lohduttaisit minua, antaisit minulle uutta elämisenhalua puhuessasi +niin kauniisti kaiken uudelleen aloittamisesta, vaikka hyvin tiedät, +ettemme me kuitenkaan näe toisiamme enää.» + +»Liisa! Nyt sinä puhut, mikä sinua vaivaa!» Hän huusi sen kiivaana +niinkuin toinenkin. + +»Kuolemantuomio — tiedän, että minussa on jokin vika, luultavasti +keuhkoissa, jo niin pitkällä, että en jaksa enää kauan. Ja miksi +sinäkin näyttelet minulle! Näinhän äsken kasvoistasi, että huomasit +kaiken, kun tutkit minua. Minä pelkäsin sen vuoksi sinua ja pelkään +nytkin. Tiesin, että meidän pitäisi sopia jostakin uudesta, mutta +kaikki on kuitenkin liian myöhäistä...» + +»Mutta rakas ihminen, eihän sinussa mitään ole!» + +Liisa katsoi häneen kuin hävyttömään valehtelijaan: + +»Uskallatko vannoa?» Ja hän samalla naurahti pilkallisena. + +»Minä vannon, että sinä tulet terveeksi. Usko vain minuun äläkä pelkää +mitään.» + +Liisasta oli ihmeellistä, niin ihmeellistä, ettei hän sitä uskonut. + +»Mutta mistä sitten johtuu, että minä yskin, iltaisin on kova kuume, +ja kun olen ylhäällä, niin väliin olen mennä tainnoksiin? Minussa +yksinkertaisesti on enää niin vähän elinvoimia, etteivät ne kestä +kauan.» + +Erkki naurahti keventyneenä, tarttui toista hartioiden ympäri, veti +viereensä istumaan, ja vakuuttaen, ei pilkaten, puheli toiselle +hymyillen: + +»Ei, tyttö kulta! Sillä kaikella on omat selityksensä, mutta sinä +olet käsittänyt itsesi aivan väärin. Ei ole kyllä ihme, että olet +saanut tuon epäluulon ja pelon, kun oireet ovat tuollaiset. Mutta se +johtuu vain sinun voimiesi puutteesta. — Kyllä me vielä eletään ja +virkistytään. Minä vien sinut jonnekin pois täältä!» + +»Kuule, älä puhu nyt mitään, anna minun ensin totuttautua siihen +ajatukseen, että... Se on minusta nyt niin uusi, etten oikein usko +siihen.» + +Hän naurahti ensin, mutta heti sen päälle purskahti itkuun ja nyyhkytti +kuin pieni lapsi. + +»Mutta Liisa! Miksi sinä nyt enää? Eikö nyt ole jo kaikki hyvin?» + +»Siksipä juuri. Minä en uskonut siihen enää... Pelkäsin itseäni ja +kaikkea muuta. Koetin salata ihmisiltä kaiken ja siksi kärsin niin +paljon. Voi hyvä mies, mitä kaikkea minä olen saanut kestää...!» + +Sitten hän nousi, astui lattialla kuin harhaillen edestakaisin, pyyhki +silmänsä kuiviksi ja koetti hymyillä: + +»Ei puhuta siitä enää. Eikä mistään muustakaan, ennenkuin kaikki on +kaukaisempaa. Kaikki tuo äskeinen sai itkettämään.» Hän astui pöydän +viereen, otti Erkin laatikosta savukkeen ja sanoi äkkiä: »Anna tulta.» + +Erkki kaivoi taskustaan sellaisen kiiltävän sytyttimen ja pyöräytti sen +rattaasta tulen. + +»Sinulla on yhä vielä tuo kaasukeittiö. Hankkisit tulitikkuja, ne ovat +paljon runollisempia.» + +Hän sai tulensa, pyöritteli savukettaan sormiensa välissä ja naurahti +taas urhoollisena: + +»Sanotaan, että me nuoret ihmiset olemme niin pintapuolisia... Se on +kyllä varsin hyvä asenne silloin, kun itku tuppaisi muuten kurkkuun.» +Hän puhalsi savua kattoa kohti. »Hyhhyh, kun tämä pintapuolisuus +on kitkerää ja menee silmiin!» Ja hän hieraisi savua silmistään +nyrkeillään kuin pieni lapsi unen jälkeä. + +»Heidän kummankin oli nyt niin hyvä olla, että he olisivat voineet +syleillä toisiaan. Liisa seisoi ikkunan vierellä katsellen ulos ja +heilutti katosta riippuvaa kukkakoria. Erkki tunsi jotakin samaa kuin +ensimmäistä kertaa humalassa ollessa: nauratti ja teki mieli saada +aikaan jokin kolttonen, särkeä jotakin, joka helisisi. Sitten Liisa +kääntyi ja sanoi nyt vakavana: + +»Sinä aioit äsken varmasti puhua siitä, että me kaksi ... Kuule, älä +pyydä minulta vielä nyt päätöksiä. Katsos, ymmärräthän, minä olen +juuri tänään saanut ensimmäisen kerran katsoa uudelleen maailmaan ja +alan uskoa hyvään. Tahtoisin niin mielelläni ensin totuttautua tähän +kaikkeen — ymmärrätkö — olla vähän aikaa vapaana! Vasta sitten...» + +Erkki nyökkäsi, mutta ei puhunut mitään. Hän ymmärsi niin sanomattoman +hyvin, tiesi Liisan koko maailman vielä niin hauraaksi, ettei tahtonut +sitä sanoillaan särkeä. + +Hetkisen kuluttua jatkoi taas Liisa, mutta kokonaan toisesta asiasta: + +»Sitähän minun piti äsken sanoa, että tämän puolen vuoden ajalla +olen oppinut erään hyvin suuren asian — Jos olisin kirjailija, niin +minä varoittaisin kaikkia nuoria naisia, minä huutaisin heille, että +älkää jumalan nimessä yrittäkö tutkia sitä niin sanottua elämää liian +varhain, sillä siitä tulee teille kallis ilo! Älkää missään nimessä +pyrkikö uteliaisuuttanne tyydyttääksenne kokemaan asioita syvemmälti +kuin mitä teille on tarpeellista. Sillä...» + +»... sillä jos mies puolestaan saa teidän kanssanne tyydytetyksi oman +uteliaisuutensa, niin se sama mies ei koskaan tule menemään teidän +kanssanne naimisiin, vaan jonkun toisen, joka ei ole utelias.» + +»Varmasti niin onkin», jatkoi Liisa. »Mutta minä aioin vain ensin +sanoa, että kun te saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi, huomaatte, +ettei se kaikki ollutkaan mitään. Ja jäljellä on vain jokin +tyhjyydentunne ja rakastamanne mies — poissa. Ja se, mitä sitten saa +maksaa tuosta uteliaisuudestaan, on tavallisesti enemmän kuin jaksaa +kestää: ensin huomaaminen, että on jäänyt yksin, ja sitten eroon +pääseminen tavaksi tulleesta tottumuksesta. Se kaikki voi joskus tuntua +kauheammalta kuin helvetti. Jos ette usko minua, niin kysykää nuorilta +leskiltä.» Hän vaikeni hetkeksi, heilautti taas kukan kiikkumaan ja +jatkoi Erkille hellempänä: »Tämä kaikkihan ei koske meitä enää. Me +voimme nyt olla jo iloisempiakin ja puhua muusta. Ja parempi olisi, jos +emme siitä puhuisi enää koskaan.» + +»Hyvä.» Sitten hänkin havahtui ja jatkoi: »Meidänhän piti puhua +muutamista käytännöllisistä seikoista. Ensiksikin», hän kaivoi +lompakostaan kirjekuoren, »tässä on se paljon puhuttu laina — +viidentuhannen postivekseli valmiina. Sen kuin menet pankkiin ja +nostat. Loput saat maanantaina tai silloin kuin haluat.» + +»Korko?» + +»Kymmenen.» + +»Maksettava takaisin?» + +»Kaksi kertaa vuodessa, touko- ja joulukuussa maksettava korot ja kerran +vuodessa lyhennettävä kymmenenneksellä. Mutta selvitä minulle, niin +minä hoidan sen edelleen.» + +»Jos tarvitset joskus, niin lainaan näistä sinulle.» + +»Kiitos, en tarvitse. Sanoinhan jo päivällä, että ensin menen +sijaiseksi kuntaan ja sillä ajalla koetan hankkia oman paikan. — Niin, +ja sitten toinen evästys sinulle: muista, että et ainakaan kuukauteen +tee mitään, mikä vivahtaakin työlle, vaan ainoastaan syöt minun +antamiani lääkkeitä, sillä hyvä.» + +»Mutta hyvänen aika», keskeytti Liisa hyväntuulisena, »sinähän komennat +kuin perhedespootti! Ethän sinä ole minun aviotyrannini!» + +»— vielä. Mutta siihen asti olen sinun lääkärisi ja lääkärinä en kärsi, +että minua vastustetaan niissä asioissa.» + +»Ymmärrän, tohtori.» + +»Ja sitten lopuksi: minä lähden huomisiltana pikajunalla Viipuriin, +sieltä edelleen Punkaharjulle ja Kolille, kaikkiaan viikoksi eli niin +pitkäksi ajaksi kuin työni alkaa. Ja nyt teen sinulle sen ehdotuksen, +josta päivällä mainitsin: tuletko mukaan?» + +»Mitä me siellä tekisimme?» + +»Parannetaan hermoja, yksinkertaisesti.» + +»No hyvä, niinkuin tohtori määrää.» + +»Ja kun me nyt emme kerta kaikkiaan voi mitään sille, että sinä olet +aivan sattumalta suunnitellut saman matkan kuin minä ja samalla +junalla, niin minä odotan sinua asemalla. — Mutta nyt näkyy olevan +jo niin myöhä, että sinun pitäisi viimeistään tunnin kuluttua olla +nukkumassa. Mutta tule kumminkin ulos. Minä ajelutan sinulle hiukan +unta. Otetaan auto ja mennään johonkin maalle päin. Katsohan ulos, on +niin raitis ilma sateen jälkeen—juuri sellainen kuin sinulle pitää.» + +He läksivät, mutta jo portailla tuli Jenny-rouva heitä vastaan. + +Ja hän oli iloisena huomaavinaan, että kaikki oli taas hyvin. + +Mutta hän jäi ihmeissään katsomaan heidän jälkeensä eikä ymmärtänyt +mitään, kun Liisa oli ohi mennessään puristanut häntä takin hihasta ja +suhahtanut hänen korvaansa: + +»Kuule, minulla ei ole mitään. Minä kestän vielä kauan.» + +»Mitähän se höpsii», hymähti itsekseen Jenny-rouva ja astui sisään, +mutta ei mennyt nukkumaan, vaikka riisuikin hameensa. Hän vain könötti +pöydän ääressä leukaansa kämmeniinsä nojaten ja päätti odottaa Liisaa +kotiin. Olisi niin paljon puhuttavaa... + +Mutta ennenkuin Liisa tuli, alkoi häntä nukuttaa. + +»Jaa-ah!» huokaisi hän ja haukotteli pitkään. + +Erkki oli ainoa, joka tiesi ja salasi nyt enemmän kuin muut: Liisa +oli sittenkin sairas eikä kestäisi kauan enää, vaikka Erkki olikin +vakuuttanut toista. Hän oli sen heti havainnut. Mutta toinen ei olisi +jaksanut kuulla totuutta, ja siksi hän vaikeni. + +Mutta nyt, kun hänellä oli edessään työ, hän kaikkein ensiksi +parantaisi ja tekisi elävän ihmisen tuosta kuolevasta, jonka tuhoon +juuri hän itse oli syypää. Hän onnistuisi varmasti eikä hellittäisi, +hän veisi tuon naisen takaisin elämään ja tekisi sen aivan salaa ja +kenenkään tietämättä kaiken sen korvauksena, mitä he kaksi olivat +kerran yhdessä tappaneet. Jumalan kiitos, että hän oli tullut näin +ajoissa! + +Nyt vasta he eläisivät! + + +3. + +Ennenkuin Liisa ehti kotiin, olikin jo myöhä, sillä he olivat ajaneet +vielä pitkän matkaa maalle, molemmat melkein koko ajan vaieten, Liisa +katsellen auton valoa maantien pinnassa ja Erkki katsellen Liisan +profiilia auton ikkunaa vasten. Vielä portillakin he seisoivat hetkisen +puhellen, sillä koko ajan oli tuntunut siltä kuin nyt ei olisi ollut yö +ja niinkuin sitä ei tulisikaan. + +Mikä lie satuttanut, että juuri, kun he aikoivat sanoa toisilleen +hyvästit, tuli hiljaa ajava auto pitkin tietä kaupunkiin päin ja +heidän kohdalleen päästyä huiskahti sieltä miehen käsi ja kuului kuin +humalaisen huuto: + +»Onneksi olkoon! Vareinen meni...!» Loppua ei kuulunut. + +»Kuka se oli?» kysyi Erkki, joka oli sattunut katsomaan autoon jo +ennenkuin se oli tullut heidän kohdalleen lampun alle. + +»En tiedä, mutta ääni oli aivan kuin meidän entisen vuokralaisemme — ja +oman nimensäkin...» + +»Mutta siinähän oli poliiseja!» + +»En ymmärrä. Olisiko — jos hän on tehnyt jotakin.» + +He erosivat. Liisan korviin oli jäänyt soimaan Vareisen särkynyt ääni +ja häntä kiusasi kädenvilkutus. Eteisen naulassa oli vielä sen miehen +päällystakkikin. — Mitähän hän oli mahtanut tehdä? — Ja vaikka Liisa +ajattelikin, etteihän hänellä ja kellään heistä ollut mitään tekemistä +Vareisen kanssa, niin tuntui kuitenkin niin kummalliselta, aivankuin +mies olisi joutunut pahan tapaturman uhriksi ja olisi melkein mennyttä. + +Hän hiipi hiljaa keittiön läpi, ettei herättäisi nukkuvaa Jenny-rouvaa. +Kamarin ovi aukesi ilman kolinaa, hän veti sen takanaan kiinni ja +sytytti valon. Mutta riisuutumista hän ei ajatellutkaan. Tänne +huoneeseenkin oli jäänyt niin kummallinen tunnelma kaikista tämän +pitkän päivän tapahtumista. Aivan kuin jokainen tapaus olisi vielä +pyrkinyt saamaan voiton toisesta, kilpailevasta, aivankuin huone olisi +ollut täynnä näkymättömiä aikeita, jotka pyrkivät päästä valtaan, saada +tämän kaiken, hänet ja koko perheen omakseen. + +Äiti oli laittanut sohvalle vuoteen. Se oli kuin juhlavuode, sillä nyt +se ei ensimmäisen kerran ollut enää sairasvuode, joka oli ollutkin auki +koko päivän. Lakanatkin olivat aivan uudet ja peite toinen, uudempi +ja parempi. Äiti oli kai senkin kantanut jostakin ullakon laatikosta, +koskapa se aivan tuoksui ulkoilmaa. Tuoli pöydän vieressä oli sen +näköinen kuin Erkki olisi juuri siitä noussut, ja porokupissa pöydällä +oli poroja ja pari savukkeenpätkää. Ja kun oikein tarkkaan katsoi, +luuli Liisa melkein näkevänsä toisesta vielä kohoavan hyvin hienon +sinisen viirun pystysuoraan ylös. Mutta sehän oli vain kuvittelua. + +Nyt alkoi huoneessa päästä Erkki voitolle. Se rauhoitti Liisaa ja hän +tunsikin kaiken nyt kodikkaammaksi. + +Hän meni ja sammutti lampun. Nyt olikin parempi näin, pimeässä. Hän +riisui ja avasi ikkunan kesken riisuutumistaan. Tuntui niin virkeältä +mennä aivan alastomana seisomaan ikkunaverhon taa, antaa ulkoilman +kulkea pitkin ihoa kuin hyväillen ja katsella lampunvalon häilähtelyä +vastapäisellä korkealla seinällä. Sielläkin olivat kaikki kuusi +ikkunariviä jo pimeinä. + +Kadulta kuului hiljaista muminaa ja Liisa painautui enemmän verhon taa +ja kääri punakukkaisen viitan suojakseen. Kuuluivat jo askeletkin ja +varjot näkyivät asfaltilla. Sitten kulkijat pysähtyivät kuiskaillen +juuri sen ikkunan alle, missä hän seisoi puolen metrin päässä, mutta +omassa suojassaan. + +»Minä en voi mennä, olenhan sen jo sanonut», kuului Taunon hiljainen ja +inttävä ääni. »Ne eivät siellä ymmärrä minua niin hyvin kuin sinä. Ja +vaikka minä selittäisin maanantaista lähtien olevani vaikka enkeli ja +tekeväni vaikka mitä, niin ne eivät usko sitä, vaan saan maanantaina +ja vielä iankaikkisesti kuulla haukuttavan ja pidettävän itseäni +vajalahjaisena ja mielipuolena.» + +Liisa puristi viittaansa tiukemmin rintansa ja avonaisen kaulansa +ympäri ja ajatteli jo, tarttuako tilanteesta kiinni ja sanoa ikkunasta +kylmästi, että Tauno tulisi kiivaasti kotiin ja vielä niin hiljaa, +ettei äiti heräisi. Mutta Taunon ilmestyminen ikkunan alle oli hänestä +niin odottamatonta, ettei hän ehtinyt keksiä sanoja. Ja samassa +kuuluikin ulkoa jo naisen kirkas ääni: + +»Omaa syytäsihän on ja tahallasihan olet antanut heille sen luulon. Ja +minun mielestäni sinä tekisit aivan oikein, jos menisit ja selvästi +korjaisit heidän huonon uskonsa sinuun ja saisit heidät uskomaan +itsestäsi kerran muutakin.» + +»Mitä pirua sinä minua koulutat tässä kadulla...? Eikö ole samaa, +vaikka asuisin tunkiolla! Miksi et anna minun mennä sinne, missä näen +parhaimmaksi olla?» + +Liisa ei nähnyt sitä, miten paheksuvana ja moittivana nainen katsoi, +mutta kuuli hänen äänensä: + +»Tauno! Minähän olen koko illan koettanut osoittaa, etten tahdo +muuta kuin hyvää sinulle! Mutta jos tahdot päästä rauhaan ja mennä +tunkiollesi, niin minä lähden juuri nyt. Mutta muista, että silloin ei +meillä kumpaisellakaan ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa ja +minä pidän sinua iankaikkisesta iankaikkiseen retkuna ja kadun vain +sitä, että olen hetkeäkään ollut sinun kanssasi ja pitänyt sinusta +niinkin paljon kuin pidän! — Päästänkö minä sinut rauhaan? — Menenkö?» + +Liisalta oli jäänyt ajatuskin sotkeutua enää heidän väliinsä. Tauno +näytti saaneen kovakouraisemman ja suurempivaltaisen hoitajan itselleen +kuin mitä he äidin kanssa yhteensäkään olisivat. — Liisa ajatteli mennä +herättämään äitiä ja kutsua kuulemaan ja näkemään, mutta muisti sitten, +ettei äiti edes tiennyt pojan olevan kaupungissa enää, vaan uskoi +jo päässeensä siinä asiassa huolta vähemmälle. Ei, antaa äidin olla +uskossaan, kai asia onnistuu muutenkin ja tulee yhtä hyväksi ilmankin. +Ja jos tulee hyväksi, niin saakoon äiti nauttia sen onnistumisen +ilon. — Ja niin Liisa näki ja kuuli aivan yksin veljensä ensimmäiset +sieluntaistelut. + +»Ei», sanoi Tauno hiljaa ja voimattomana, ja Liisa ulos kurkottaen näki +jo hänet, miten hän astui Betyn eteen ja aikoi tarttua tämän kädestä, +mutta tyttö vetäisi pois ja piti selkänsä takana. Silloin Tauno +hypisteli hänen takkinsa nappia ja katsoi alas. Viimein hän katsoi +silmiinkin ja puhui kovemmin: + +»Tyttö! Minä menen! Minä lähden sinne matkalle! Minulla ei ole rahaa +tarpeeksi, mutta minä lähden kuitenkin. Sekin on parempi kuin jäädä +tänne. Minä menen niin pitkälle kuin pääsen. Siellä joko ansaitsen +lisää rahaa tai kävelen.» + +Tyttö nyökkäsi hiljaa. + +»Tee se», sanoi hän. »Sinun on sitten joskus niin hyvä tulla takaisin.» + +He molemmat unohtuivat ajattelemaan, sillä nyt tuntui niin kummallisen +hyvältä olla, kun tuo kaikki oli sanottu. Liisasta näytti nyt niinkuin +heillä molemmilla olisi ollut vilu, kun he seisoivat vierekkäin, +mutta eivät katsoneet toisiinsa. Poika oli märkä ja tukka tuulen +hajoittamana. Tytöllä oli yllään sadetakki, joka näytti kiiltävän +kosteudesta. Liisan olisi tehnyt mieli sanoa tuolle vieraalle tytölle +jotakin hyvää, sillä hän oli vielä niin nuori ja kuitenkin noin vanha +ja hänen silmänsä olivat niin kirkkaat. + +»Minä vien maanantai-iltana äidillesi terveisiä, kun tapaan hänet torin +kulmassa», kuuli Liisa hänen sanovan Taunolle. + +Ja Tauno tiesi hyvin, mitä ne terveiset merkitsivät. + +»Kun minä tulen joskus takaisin», sanoi hän hiljaa ja katkonaisesti, +»kun minä tulen takaisin, niin oletko sinä vielä silloin täällä?» + +»Olen. Silloin saat tulla hakemaan sen...» + +Hän keskeytti, katsoi ympärilleen ja huomasi heidän seisovan vielä +siinä. + +»Tule, mennään pois. Saata minut kotiin ja odota sitten niin kauan kuin +ensimmäinen juna lähtee. Minä valvoisin sinun kanssasi ja kävelisin +mukanasi aamuun asti, mutta minun pitää jo kahdeksalta olla työssä +taas.» + +He menivät ja ääni ei kuulunut Liisalle enää kuin heikkona muminana. + +Liisa seisoi siinä kauan ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään. Aikakin +tuntui katoavan. Hän oli nyt yksin, mutta maailma oli kuitenkin +niin ihmeellisen lähellä ja hänen tavoitettavanaan, aivankuin häntä +odottamassa. + +Milloinkas hän olikaan tuntenut jotakin samantapaista kuin nyt? — +Aivan niin, sehän oli silloin neljännellä luokalla ollessa, kun hän +vietti kesänsä äitinsä vanhempien luona, ompeli sitä punakoristeista +pyyheliinanpeitettä ja alkoi löytää itsestänsä naisen. + +Mutta mitä ihmeen yhtäläisyyksiä voisi olla tällä hetkellä ja sillä +kesällä? Vai onko niin, että kun kaikki on kerran nähty eikä ole enää +mitään ihmeteltävää, niin suurten tapahtumien ja ristiriitojen jälkeen +voi palata takaisin lähtökohtaansa, saada takaisin lapsensielunsa ja +maailma taas näyttää aivan uudelta ja elämä kokemattomalta? + +Liisa havahtui mietteissään vasta tuntiessaan kylmää ja puistatusta. +Mutta tuo tuuli oli sittenkin niin rauhoittava. Hän nojasi otsansa +ikkunanpieleen ja huoahti kuin kiitoksena elämälle: + +»Erkki parka! Nyt vasta meillä on hyvä olla!» + +Hän ojentautui jälleen suoraksi kuin ottaakseen sylin täydeltä +viileyttä vastaan. Silloin paljas olkapää kosketti kukkivaan +»morsiushuntuun» ja siitä varisi kukkia, pieniä valkoisia tähtiä, +hänen hiuksiinsa, kaulalleen ja olkapäälleen. Sekö oli vastaus hänen +äskeiseen kysymykseensä, että lapsensielu oli jo silloin kauan sitten +mennyt, mutta että häntä kuitenkin odotti jokin muu — vieläkin uusi +ihme! + +— Liisa otti yhden kukan käteensä, katsoi sitä ihmetellen ja kuiskasi: + +»Ei, ei vielä!» + +Hän ymmärsi nyt, ettei vielä läheskään kaikki ollut mennyttä... + +Ja näytti kuin koillisen puolella olisi päivä jo kajastanut. Tai oliko +se vielä entisen heijastusta. Sillä tällaisina kesäisinä öinä on vaikea +tietää, milloin eilinen loppuu ja huominen alkaa. + +Mutta olihan nyt joka tapauksessa sunnuntai. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77649 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..f9c23b6 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77649 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77649) |