Initial commit of ebook 77649 filesHEADmain

4 files changed, 6162 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77649-0.txt b/77649-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..0d3c51e
--- /dev/null
+++ b/77649-0.txt
@@ -0,0 +1,6146 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77649 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+AAMUSTA ILTAAN
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+REINO RAUANHEIMO
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1930.
+
+
+
+
+AAMU
+
+
+1.
+
+Ei voinut sanoa tarkalleen, kuka Hietalan väestä ensiksi heräsi, sillä
+jo hyvin varhaisesta lähtien he olivat silloin tällöin havahdelleet,
+mutta kääntäneet kylkeä, vetäneet lattialle valuvaa peitteen kulmaa
+ylemmäksi kainaloon — selkäpuolen kuitenkin jäädessä paljaaksi — ja
+sitten torkahtaneet taas. Itse talo nimittäin oli pahimmalla paikalla,
+joten kaikenlaisia herättäjiä kulki sen ikkunoiden ohi jo varhaisesta
+aamuyöstä. Tai oikeammin niitä kulki aina, sillä toiset menivät vasta
+nukkumaan lopettaakseen eilisen, perjantain, kun toiset jo olivat
+heränneet lauantaihin. Hietalat nimittäin asuivat pahimmoilleen siinä
+risteyksessä, missä kaksi esikaupungeista ja maalta tulevaa isoa
+pääväylää kohtaavat toisensa laitakaupungin ensimmäisten kivitalojen
+ja tehtaan kohdalla. He asuivat keskimmäisessä huoneistossa siinä
+vanhassa, pienessä puutalossa, joka oli vielä pysynyt paikallaan,
+vaikka ympärille oli jo joka puolelle noussut korkeita kivimuureja. Ja
+näytti siltä kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin tuo puutalo
+saisi siirtyä pois tieltä, ennenkuin isommat rakennukset rutistaisivat
+sen väliinsä.
+
+Niinkuin sanottu, kulki heidän ikkunansa alitse kaikenlaisia
+herättelijöitä. Muutamat vasta valoisan aamun aikaan nukkumaan menneet
+nuoret miehet purkivat sisuaan nurkassa olevalle vesirännille. Mutta
+vaikka voimia olikin, eivät he saaneet sitä lyödyksi ruttuun, vaan
+rämähtelemään vain. Sitten ulvahti ohi ajava auto juuri ikkunan
+kohdalla huutaen tietä rämisevillä rattaillaan istuvalta maalaiselta,
+joka jo näin varhain ajoi lihakuormaansa tarkastuslaitokselle. Ohitse
+vyöryi jonkin liikkeen kuorma-auto, vieden kukkuralastillisen tavaraa
+maaseudun haarakauppaan. Pian sen jälkeen tulivat raitiovaunutkin, ja
+silloin oli kaikkien jo herättävä.
+
+Ensiksi kiepahti pystyyn keittiön sängyssä nukkuva äiti, Jenny-rouva,
+ja sipsutti ikkunaan katsomaan, millainen ilma oli ulkona. Hän oli
+kyllä kuullut yöllä pientä ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, peläten
+ilmojen taas kääntyvän rumiksi. Mutta vaikka maa olikin märkä, oli
+taivas kuitenkin kirkas. Vaikka näin ukkosen jälkeen ei kenties
+tulisikaan kovin kuuma päivä, ei onneksi sentään satanut, ja kauppa
+torilla kävisi taas hyvin.
+
+Hän asetti teeveden tulelle ja sen kuumetessa alkoi pukeutua, liikkuen
+koko ajan hiljaa, ettei toisessa sängyssä nukkuva tytär heräisi.
+Joka kerran hänen käydessään hellan luona kastuivat hänen jalkansa
+vesilätäkössä ja lattialle tuli kävellessä hauskoja, pieniä, lyhyitä ja
+leveitä jalkapohjan kuvia kaikkine varpaineen. Vesijohtoputken ruuvi
+oli nimittäin päässyt höltymään ja siitä öisin vuoti — ei tosin paljon,
+mutta kuitenkin sen verran, että joka aamu oli lattialla pieni lätäkkö,
+josta Jenny-rouva levitteli varpaittensa kuvia ympäri kulunutta
+korkkimattoa. Pukeuduttuaan hän suki hiuksiaan, huomasi kellon olevan
+jo paljon, meni kellariin, täytti valkoiset, kumipyöräiset torikärrynsä
+jäätelökuutioilla, soodapulloilla, hedelmillä ja tupakalla ja työnsi
+kärryt jo valmiiksi portaiden viereen odottamaan lähtöä. Takaisin
+sisään palatessaan hän eteisessä kompastui keskelle lattiaa jääneeseen
+jakkaraan ja sai kuhmun polvensa alapuolelle. »Kehno kaikkiaan! Minä
+poltan tuon mööpelin!» hän kimmastui, sysäten jakkaran nurkkaan, mutta
+leppyi kuitenkin heti nähdessään teeveden jo kiehuvan. Oikeastaan
+häntä ei suututtanutkaan niin paljon itse kuhmu ja kipu, vaan kolina,
+jonka hän luuli herättävän tytön unestaan. Ja tytön piti saada nukkua
+rauhassa, jotta viimeinkin virkistyisi ja voimistuisi.
+
+Teen juotuaan äiti hommautui lähtemään torille. Ovea sulkiessaan hän
+tahallisesti viivytteli, mietiskellen ja tarkkaan lukien moneen kertaan
+nimen Hietala. — Viime majanmuutossa oli oikea kilpi kadonnut ja nyt
+oli poika asemalla tai jossakin kahvilan eteisessä stanssannut nimen
+pieneen peltilevyyn ja lyönyt sen nupinauloilla koristukseksi oveen.
+
+Pistettyään avaimen piiloon seinän vuorilaudan ja kivijalan väliin
+äiti tarttui kärryjen aisaan ja lähti. On vaikea arvailla, mitä hän
+mahtoi ajatella, kun nuoret jäivät kaikessa rauhassa nukkumaan kotiin
+ja hän sai — ja oli saanut kymmenen vuoden ajan miehensä kuoltua — joka
+kesäaamu työnnellä torikärryjä. Mutta mitäpäs hän siitä tuumimaan,
+olihan hän jo tottunut. Ja jos jotakin tuumikin, niin kai vain sitä
+hienon hienoa toivonkipinää, että mitähän, jos hänen takaisin kotiin
+palatessaan asiat olisivat muuttuneetkin jollakin tavoin paremmiksi
+kuin eilen. Ehkäpä tytär saisi jostakin kunnollisen paikan ja
+pojanvetelys alkaisi itsestään miehistyä.
+
+Toisena heräsi Liisa, joka oli kyllä unen läpi kuullut äitinsä
+puuhailut ja menon, mutta oli nukahtanut sitten jälleen. Uudestaan
+hänet herätti paljaalla kaulalla ja rinnalla kävelevä kärpänen. Kun hän
+ajoi sen pois, potki se hetkisen kuluttua itseään taas irti tukasta ja
+oli mennä toiseen korvaan.
+
+Liisa istui hiukan äreänä sängyssä polvet pystyssä, kädet polvien
+ympärillä. Kun silmät eivät pysyneet auki, painoi hän päänsä polvien
+nojaan ja torkkui siinä. Mutta tyytyväisenä hänkin totesi puoliverhojen
+yläpuolelta näkyvän taivaan kirkkaaksi. Hyvä oli, tänään pitikin lähteä
+kiertelemään kaupungille!
+
+Hellan päällä teekannun nokassa näkyi vielä hienon hieno höyryjuova:
+siis kuumaa vielä. Hän nousi, yöpaita tuskin polviin ulottuen, hihat
+liian lyhyinä ja edestä napit poissa, niin ettei se pysynyt kiinni.
+Toinen käsi oli vielä nukkumisesta puutunut, mutta hän verrytteli sitä,
+otti kaapista kupin, kaatoi teetä, istuutui pöydän ääreen, veti verhot
+sivulle, niin että saattoi nähdä pihalle, ja alkoi hitaasti juoda
+teetään. Lievä, kesken unen heräämisestä johtunut ärtyneisyys alkoi
+sulaa, mutta tilalle tuli huoli.
+
+Tämän heidän keittiönsä ikkuna oli pihan puolella. Eivätkä koko talossa
+olleet ovetkaan kadun puolella, vaan eteisineen juuri pihan puolella,
+niinkuin pikkukaupunkienkin puutaloissa. Nyt näkyi jo viereisistäkin
+asunnoista tulevan väkeä, tehtaalaisia, jotka vielä unisina,
+silmäluomet nukkumisesta pöhöttyneinä ja raskaina, mutta kuitenkin
+tyytyväisen näköisinä katosivat leveästä portista kadulle. Kadulla
+olikin jo paljon väkeä liikkeellä. Ja juuri heidän porttinsa kohdalle
+oli ilmestynyt kadunkorjaajien savuava asfalttikattila.
+
+Niin menivät toiset, mutta Liisa oli jo puolen vuoden ajan jäänyt
+joka päivä kotiin muiden lähtiessä. Heti uudenvuoden jälkeen hän
+oli sairastunut, maannut jo välillä hyvinkin heikkona ja vasta nyt
+tällä kuulla alkanut jälleen voimistua. Mitään kipuja ei kyllä ollut
+enää pariin viikkoon, mutta voimat olivat niin poissa, että heti,
+kun vain nousi pystyyn, alkoi pyörryttää. Salaisesti Liisa alkoi jo
+pelätä, että pitkä sairaus ja heikkous olisivat kenties lyöneet vian
+jo hänen keuhkoihinsa. Hän pelkäsi sitä, mutta ei puhunut. Toista
+viikkoa, pahimman heikkouden mentyä, hän oli opetellut kävelemään,
+vähän kunakin päivänä. Äiti oli mukissut vastaan ja käskenyt nopeasti
+takaisin sänkyyn, mutta hän oli, oikein itsekään uskomatta, vakuuttanut
+heikkouden johtuvan vain siitä, kun oli niin kauan maannut pitkällään.
+Joka päivä hän oli kävellyt yhä kauemmin, pistäytynyt jo eilen
+ulkonakin, mutta tänään hän olisi ensi kerran koko päivän pystyssä,
+pukisi jo kerrankin kunnollisesti päälleen ja alkaisi tiedustella
+itselleen paikkaa.
+
+Jollakin merkillisellä tavalla hänet oli sairastuttuaan jätetty
+paikattakin: vaikka he nimenomaan olivat johtajan kanssa sopineet, että
+Liisa pääsisi tervehdyttyään takaisin, oli kai joku pikkusatraappi
+mennyt omin päin täyttämään paikan uudestaan vakinaisesti — tietysti
+jonkun henkilökohtaisen tuttavansa eduksi. Liisa ymmärsi nyt johtajan
+olevan pahassa ja ikävässä välikädessä eikä olisi kernaasti enää
+mennytkään selvittämään asiaa, jos vain olisi hiukankin mahdollisuuksia
+päästä johonkin muualle. Kun jaksaisi odottaa talveen asti, niin
+kyllä hän tietysti saisi työtä vaikka kuinka paljon. Mutta ainakin
+syyspuolelle oli saatava jokin tilapäinen työ, sittenhän voisi ruveta
+edelleen tiedustelemaan parempipalkkaistakin.
+
+Tämä hänen sairastumisensa oli tehnyt suurta vahinkoa koko perheen
+pienille tuloille. Se vähän, mitä hän oli saanut säästetyksi,
+oli mennyt hyvin pian. Äiti sai niin vähän kokoon jäätelöllään
+ja hedelmillään. Veli ei tuonut kotiin mitään, kun ei ollut
+mitä tuodakaan. Edellisen asunnon vuokrakin oli käynyt jo niin
+ylivoimaiseksi, että oli pitänyt kesken vuotta muuttaa tähän
+pienempään. Ja paljon muitakin oli äkkiä tulleen puutteen merkkejä,
+jotka Liisan työssä ollen eivät olisi tulleet kysymykseenkään: joskus
+saattoi ruokakin jäädä niin huokeaksi, ettei ollut muuta kuin kastaa
+hapanleipäpalaa sillipurkin pohjalle jääneessä maustevedessä ja tyytyä
+siihen. Äiti varsinkin oli ollut koko ajan huolestunut. Hän koetti
+kantaa laatikostaan tyttärensä vuoteen viereen edes hedelmiä, mutta
+tämä jätti ne aina syömättä, tietäen hyvin, miten kireällä äiti oli
+aina silloin, kun hedelmälasku oli maksettava kauppiaalle.
+
+Pieni, himmentynyt peili oli ikkunan pielessä. Ikkunasta tuleva vino
+valo veti uurteet Liisan nenän juureen. Ne olivat ilmestyneet siihen
+näiden viime kuukausien aikana. — Kun etusormi hiljaa kulki niitä
+pitkin, ajatteli hän kuin syrjästä itseään katsellen ja säälitellen:
+
+»Voi meitä, Erkki parka!»
+
+Nii-in. — Joka päivähän Liisa oli ajatellut ja tuskaillut sitä
+samaa. Puoli vuotta näkyi olevan nuorelle naiselle aivan liian lyhyt
+aika vieraantumiseksi, varsinkin kun ero Erkistä oli tullut niin
+väkivaltaisesti.
+
+Hän veti sormiaan liian pitkäksi kasvaneen, jouhimaiseksi oienneen ja
+rasvankiiltävän tukkansa läpi.
+
+»Niin niin, poika parka. Eihän meillä ollut helppoa silloin, mutta
+parempi ei totisesti ole nytkään!»
+
+Kuka oli Erkki? — Kirurgilla oleva kandidaatti, jonka Liisa oli
+tuntenut jo pari vuotta. Vasta viime kesänä he alkoivat olla enemmän
+yksissä, molemmat kaupungissa kesäänsä viettävät ihmisparat. Kun he
+hyvin täydensivät toistensa seuraa kesäisillä matkoilla, tottuivat
+he pian liiankin paljon siihen. Ja toistensa tapaaminen, mikä ennen
+oli ollut vain sunnuntainen huvi, tuli vähitellen jokapäiväiseksi
+tottumukseksi. Kaikki arki-illat kuluivat uiden, purjehtien tai
+kanoottia meloen. Silloin kaikki se, minkä tavallisissa oloissa
+vain tiesi, mutta jonka nyt uimatrikoot aavistellen paljastivat,
+lähensi heitä, vaikkakin hyvin huomaamatta ja luottamuksellisesti.
+Sunnuntaisin he saattoivat autobussissa kadota jonnekin maalle, milloin
+minnekin vaaran liepeelle. Ja kun he olivat silloin aina kahden,
+kuin kahden koko maailmassa, alkoi heidän yhdessäolonsa tuntua aivan
+luonnolliselta. Ja luonnollistahan se olikin, eikä ahdasmielisinkään
+olisi voinut syyttää heidän katselevan toisiaan miehenä ja naisena,
+vaan pelkästään kahtena ihmisenä, joilla myöskin oli täysi oikeus
+kuluttaa aurinkoiset lepopäivänsä parhaimmalla tavalla, vaikka he
+nyt sattumalta olivatkin mies ja nainen. Mutta sitähän, jumala
+paratkoon, ei ole saanut koskaan pitää esteenä, jos muuten katsottiin
+toistensa seuraa niin hauskaksi, että siinä saattoi viipyä kokonaisen
+sunnuntaipäivän.
+
+Mutta syksyllä, kun heidän piti viettää kaikki iltansa muiden ihmisten
+katseiden piirissä, tanssiaisissa ja ravintoloissa, alkoi kaikki tuntua
+ikävältä tuon kesäisen vapauden jälkeen, yhdessäolokin. He eivät oikein
+tunteneet viihtyvänsä missään muiden ihmisten joukossa. Ja joka kerran,
+kun tuo ikävä tapasi, heidän oli pakko paeta olemaan kahdenkesken. Ja
+mikä merkillistä, silloin he molemmat tunnustivat salaa itselleen,
+että ikävän syynä olikin juuri se, etteivät he saaneet olla rauhassa
+ja että he olivat kai silmittömästi rakastuneita. Nyt, kun heidän
+ympärillään ei ollut enää hiljainen metsä ja sen alla hietikkoranta,
+vaan ainoastaan vuokrahuoneen rumat seinät ja kalusto, joutuivat he
+sitä enemmän ja liian paljon huomaamaan toisiaan ja katsomaan liian
+syvälle toisen sisään. Ja niin tuli vähitellen eteen se, mitä Liisakin
+oli salaa pelännyt ja odottanut, mutta sitten itki, ja jota Erkki ensin
+piti vahvimpana siteenä heidän välillään, mutta huomasi myöhemmin
+ottaneensa sen jokapäiväiseksi oikeudekseen.
+
+Pitkä talvi alkoi ja jatkui, niinkuin oli alkanutkin. Nyt yhteiset
+illat päättyivät säännöllisesti jonkinlaiseen epämääräiseen
+turtumukseen, niinkuin aina liian nopeasti viilennettyjen tunteiden
+jälkeen. Yhä useammin tuli keskustelu naimisiinmenosta, ja varsinkin
+Liisa piti sitä silloin ainoana luonnollisena ja kuin itsestään selvänä
+päätöksenä heidän pitkäaikaiselle yhdessäololleen. Mutta vaikka Erkki
+olikin siitä viittaillut jo varhemmin, silloin, kun Liisa ei vielä
+puhunut mitään, ja vaikka tuntui siltä, että se todellakin olisi
+ainoa ja oikea ratkaisu, ei Erkki nyt puhunut siitä enää muulloin
+kuin tytön muistuttaessa asiasta huolestuneena — ja silloinkin vain
+lyhyesti. Ja vähitellen hän tuli yhä välinpitämättömämmäksi, joskus
+kiusaantuneeksikin ja sanoi silloin tavallisesti vain:
+
+»Niin, täytyyhän tässä siitäkin päättää. Mutta kun nuo peijakkaan
+työtkin ovat vielä kesken!»
+
+Pian sen jälkeen Erkki kertoi lukuaikanaan velkaantuneensa niin paljon,
+että hänen täytyisi ensin päästä käsiksi kunnollisiin tuloihin ja saada
+pois velat niskoiltaan, ennenkuin voisi ajatella naimisiinmenoa ja
+perhettä.
+
+»Ajattele nyt, Liisa! Minä voisin yhtäkkiä kuolla. Mihin sinä silloin
+joutuisit sadantuhannen markan velkojen kanssa, etenkin, jos olisi
+vielä lapsiakin?»
+
+»Minä kykenen joka päivä saamaan puoli tusinaa sellaisia paikkoja,
+joista maksetaan yli kaksituhatta kuussa. — Päätä, mitä tahdot, mutta
+tällaisenaan tämä ei saa jatkua!»
+
+Erkki tuntuikin murahtavan kuin myöntymykseksi, mutta ennen pitkää
+hänen enonsa, joka kuulemma oli Erkille lukurahat lainannut, oli
+sanonut, ettei sisarenpoika saisi päätäpahkaa ajatella perhettä,
+ennenkuin olisi itse valmis ja velka kuitattu ainakin puoleksi.
+Sillä jos niin kävisi enon kiellosta huolimatta, täytyisi enon saada
+alkuaikoina Erkin joka ainoa ansaitsema penni, ettei olisi sitä
+vaaraa, jotta velka kenties jäisikin kuittaamatta ja enon omat lapset
+joutuisivat siten kärsimään toisten tyhmyyden vuoksi.
+
+Mutta Liisa ei unohtanut asiaa silloin, kun näytti välttämättömältä
+muistuttaa Erkkiä siitä. Silloin astui Erkin työ etualalle: täytyihän
+hänen sentään ajatella työtäänkin ja eteenpäinmenoa eikä lurvailla aina
+iltojaan joutilaana. He voisivat tavata aivan hyvin harvemmin, silloin
+kuin Erkki päivällä soittaisi. — Ja soittihan hän, mutta ei aina
+silloin, kun Liisa olisi tahtonut ja toivonut, ja vain silloin, kun
+itse sattui olemaan sillä tuulella ja piti Liisan seuraa tarpeellisena.
+
+Suhde tuli yhä kierommaksi. Liisa oli tietysti huolissaan, mutta
+yhä antautuva ja uhrautuva, uskoen edelleenkin kaiken päättyvän
+hyvin. Erkki oli usein ärtyisä, selittäen syyksi liiallisen työn,
+lyhytsanainen, kuuma ja vaativa. Ja kun kaikki näin pingoittui,
+yhdessäolo tuli vain määräaikaisen tyydytyksen etsimiseksi ja entinen
+vapaa, huoleton olo toisen ajatusten vakoilemiseksi, silloin Liisa
+huomasi jo liian usein tuijottavansa yhteen paikkaan ja huokaavansa:
+»Voi hyvä isä, mitä minä teen!»
+
+Silloin hän katkaisi kaiken. Muutenhan se teki kipeää ja hän itsekin
+ihmetteli päätöksensä lujuutta, mutta omatunto kuitenkin rauhoittui.
+Erkki kyllä usein murisi puhelimessa, kun Liisa ei sanonut joutavansa
+tapaamaan, mutta näkyi sitten ymmärtävän Liisan kiellon tarkoituksen,
+alkoi uskoa hänen päätöksensä voimaan ja lukuisten turhien yritysten
+jälkeen nolostui asian käänteestä ja lakkasi soittamasta. Pian sen
+jälkeen Liisa sairastui, ja niin he katosivat kokonaan toisiltaan.
+
+»Erkki parka, ei meillä ole sen helpompaa nytkään!»
+
+Puoli vuotta näkyy olevan liian lyhyt aika nuorelle naiselle
+ensimmäisten kokemusten unohtamiseen...
+
+Sen Liisa myönsi vielä tänäkin aamuna, mutta kuitenkin juuri tänään
+hän ensimmäisen kerran uskoi senkin, että hän on pian pääsevä siitä
+muistosta ja että hän päästyään jälleen maailmaan ja elämään kykenee
+juurimaan itsestään pois kaiken sen ikävän muiston, millä kaunis ja
+herttainen kesä oli hukutettu ikävään talveen. Hänen ei tarvitsisi sitä
+ajatella enää; korkeintaan saattaisi Erkki omassa mielessään kerskua
+voittaneensa ja saaneensa hänet.
+
+Aluksi oli Liisalla ollut kova tuska vapautua pitkäaikaisesta
+tottumuksesta. Väliin se poltti tuskana, hän puristi kädet nyrkkiin
+rintojen päälle ja koetti pidättäytyä tarttumasta puhelimen
+kuulotorveen. Ja kun hän viimein huomasi voittaneensa kaiken ja
+voivansa vaikka alkaa kaiken yhtä kirkkaana ja huolettomana kuin ensi
+kerrallakin Erkin kanssa, silloin kääntyi sairaus kaikkein pahimmaksi
+ja sen mukana tuli uusi huoli: köyhyys. Hän pelkäsi, että Erkki
+voisi tulla joskus tapaamaan yllättäen, näkisi, missä oloissa perhe
+oli, ja sitten taas häviäisi pettyen tai päinvastaisessa tapauksessa
+tuntisi iloa, että kaikki oli päättynyt juuri siten. Hän pelkäsi Erkin
+hakevan entistä siroa, hyvin pukeutunutta ja edustavaa naistaan ja
+sitten näkevänkin vain esikaupungin kurjimmassa huoneistossa asuvan ja
+rikkinäisen ja pinttyneen peitteen alla, hiestä tummuneiden lakanain
+välissä makaavan keltaihoisen entisen tyydyttäjänsä. Silloin voisi
+tuo mieskin kenties tulla jonkinlaiseen katumukseen ja saattaisi kuin
+armonlahjana lähettää hänelle jälkeenpäin viisikymmentä markkaa entisen
+yhdessäolon muistoksi...
+
+Ei, sitä häpeää ei tulisi tapahtumaan! Hänen oli mitä pikimmin päästävä
+takaisin entiseen — ei loistavaan, mutta kuitenkin toisten veroiseen
+elämään, muutoin tässä iankaikkisesti surressa hänestä ei voisi
+tullakaan muuta kuin puolinälkäinen ja risainen riepu!
+
+Liisa pyörähti kiivaasti ympäri, kiskoi yöpaidan päältään ja alkoi
+pukeutua. Nyt ainakin oli varmaa, ettei hän hellittäisi, ennenkuin
+saisi työtä vaikka piikana ja sadan markan palkalla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kamarista kuului mutinaa. Siellä olivat siis jo hereillä Liisan
+nuorempi veli, kahdeksantoistavuotias Tauno, ja tämän toveri ja talon
+vuokralainen, monttööri Vareinen, jonka Tauno vieraille tavallisesti
+esitti insinöörinä. Tauno itse oli henkisesti heiveröinen ja juureton
+miehenalku. Hän oli hiellä ja tuskalla selvinnyt pari vuotta sitten
+viidennestä luokasta, mennyt sitten puotipöydän taa, muutellut ja
+heittelehtinyt paikasta toiseen pysymättä kiinni yhdessäkään. Suurimman
+osan aikaansa hän kuitenkin oli paikatta — niinkuin nytkin — syytellen
+aina jälkeenpäin esimiehiään puolueellisuudesta ja työtovereitaan
+etuilemisesta. Sen vuoksi hänen oli muka mahdoton olla siinä ja siinä
+paikassa. Mutta äiti ja Liisa alkoivat vähitellen havaita, ettei syy
+ollut siellä, vaan pojassa itsessään, joka oli mahdoton tarttumaan
+lujin ottein mihinkään työhön. Hän vain kulki ympäri, ties' missä
+sakissa, mutta omien puheittensa mukaan kuitenkin urheilukentällä.
+Melkein joka ilta hän kyllä kehui taas tehneensä kauppoja, milloin
+vaihtaen kellon, valokuvauskoneen, vanhan talvipalttoon tai sitten
+myyden ne kokonaan. Ja joskus hänellä saattoi olla jätteenä hiukan
+rahaakin. Tavallisesti juuri silloin, kun vuokran tai muitten
+suurten maksujen jälkeen äiti oli aivan pennitön, tuli Tauno illalla
+hieman tärkeänä äidin luo ja tosissaan selitti itseltään liikenevän
+parikymmentä markkaa. Samalla hän sanoi, että hänellä oli hiukan
+toiveita saada huomenna uusi paikka, joten hän pian voisi maksaa
+äidille enemmänkin ruuastaan ja asunnostaan. Äitiä kyllä liikutti tämä
+lapsellinen huolenpito, varsinkin kun Tauno muuten kohteli äitiään
+hyvin ja koetti lohdutella sillä huomisella. Mutta vähitellen äidin
+usko siihen huomiseen katosi ja usko koko poikaan itseensäkin. Ja kun
+hän alkoi viittailla pojalle varmemmista ja säännöllisemmistä tuloista
+kuin kellokaupoista, selitti poika aina yhtä valoisana, että hän
+kyllä hoitaisi vielä omat osakkeensa ja korvaisi kaiken kaksinverroin
+takaisin. Ja niin ei toinen voinut kovin ankarin sanoin moittia häntä
+toimettomuudesta, vaan toivoi vieläkin. Ja Tauno pysyi hyvänä: kotona
+ollessaan tarjoutui aina hakemaan puut, jopa lakaisemaan lattiatkin.
+Eikä ollut siis ihme, jos äiti Liisan hyökkäillessä usein puolusteli
+poikaansa ja selitti tämän olevan hyvän miehenalun, tosin kyllä
+heikkoluonteisen. Liisan mielipide oli taas se, ettei Taunossa ollut
+ainesta edes pahaan, jos ei hyväänkään. Hän oli yksinkertaisesti niin
+tarmoton, ettei hänestä — ikävä kyllä — saisi edes paholaista, kun ei
+saanut enkeliäkään tekemälläkään.
+
+Viikko sitten oli Tauno muutamana iltana kotiin saavuttuaan tuonut
+äidille parisataa markkaa, selittäen saaneensa väliaikaisen
+varastomiehen paikan jossakin ja ottaneensa jo viikon palkankin
+etukäteen. Sinä iltana oli tässä pienessä huoneistossa pieni
+toivonkipinä ja varsinkin sitä seuraavina päivinä, kun Tauno nousi
+aamuisin ylös muiden kanssa ja puuhakkaana läksi työhönsä.
+
+Mutta kuinka ollakaan, oli äiti eilen, perjantaina, mennyt
+»Puisto»-kahvilasta ostamaan tupakkaa, kun ne olivat äkkiä loppuneet
+hänen pikkukaupastaan. Eikös Tauno istunutkin siellä kaikessa rauhassa
+vieraiden jätkämiesten kanssa korttia pelaamassa ja nähtävästi vielä
+maistaneena. Ensin hän koetti livahtaa piiloon, mutta selittikin
+sitten, että varastossa olivat äkkiä työt loppuneet nyt kesken päivän.
+Ja vasta illalla, kun tavaraa tulisi lisää, heidän oli määrä tehdä
+sisään sama aika. — Mutta äidin epäluulo oli herännyt, hän haki
+puhelinluettelosta, kyseli ja tiedusteli Taunon mainitsemaa liikettä
+— ja loppujen lopuksi selvisi, ettei sellaista ollut koko Helsingissä
+olemassakaan, tuskinpa vain koko maailmassakaan. Ja »Puisto»-kahvilan
+tarjoilijattarelta äiti kuuli, että Tauno oli istunut siellä kaikki
+muutkin päivät eikä vain eilisen. — Koko eilispäivään ei miekkosta
+ollut näkynyt, jotta Jenny-rouva olisi voinut ruveta keskustelemaan
+paikka-asiasta. Poika oli tullut vasta puolenyön jälkeen kotiin yhdessä
+Vareisen, tämän heidän vuokralaisensa kanssa. Mutta tänään hän ei
+kyllä totisesti pakoilisi koko päivää, sen oli Jenny-rouva päättänyt
+itsekseen.
+
+Mutta asia oli niin, että Tauno oli istunut eilisen, kuten kaikki
+muutkin illat »Puistossa». Ja hänen ansionsa siellä olivat olleet
+samat kuin ennenkin: biljardissa hän voitti hieman, parille tuttavalle
+hän juoksi seuraavalta kadulta hakemassa puolikkaan kanisterin
+kummallekin, otti kymmenen markkaa hakupalkkaa, sillä se oli hänen
+taksansa, ja sai pari pientä ryyppyä kaupanpäällisiksi — sekin vanha
+tapa. Kun kahvilasta itsestään ei tarjoiltu sekoituksia, saattoi pojan
+päiväansio monesti tällä tavoin nousta useihin kymmeniin. Ainaisesta
+kahvilassa istumisestaan hän oli saanut tittelikseen kahvilalordi,
+vaikka häntä edessäpäin useimmiten sanottiinkin vain lordiksi. Ja kun
+kahvilanomistaja ei joko huomannut hänen välittäjäntointaan tai ei
+ollut sitä huomaavinaan, kun poika itse käyttäytyi siivosti ja piti
+aina yllä biljardia, ei omistaja tämän pienen edun takia tahtonutkaan
+ajaa häntä tiehensä.
+
+Mutta eilen illalla oli viimeinkin tullut pieni kahakka:
+biljardihuoneessa oli juotu liikaa, joku oli pelannut väärin ja
+Tauno oikoi sitä. Toinen kimmastui ja haukkui poikaa työttömäksi ja
+rahattomaksi kahvilan loiseksi, jolla ei ollut muuta hommaa kuin istua
+siellä ja pyrkiä kotivävyksi. Vareinenkin, tämä heidän vuokralaisensa,
+oli puuttunut asiaan, ja rähäkkä kasvoi niin suureksi, jotta kaikki
+piti ajaa pellolle. Siitä olivat Vareinen ja Tauno saaneet uuden
+suunnitelman, joka heidän piti toteuttaa lähipäivinä. Mutta vielä nyt
+aamullakaan he eivät tietäneet, että tuo heidän suunnitelmansa menisi
+myttyyn jo tänään.
+
+Niin. Vareisestä puhuminen talonväen rinnalla on kai oikeastaan turhaa,
+sillä hänhän oli vain vuokralainen. Mutta kun hän kerta kaikkiaan
+oli sotkeutunut paljon yhteen perheen asioiden kanssa — tai oli itse
+järjestänyt sotkeutumaan voi hänetkin vetää mukana niin kauan kuin
+hän talossa olisi. Vareinen oli ollut perheen tuttava jo ennen tänne
+muuttoaan: hän oli joskus käynyt Taunon vieraana. Sitten oli Tauno
+esittänyt hänet heille asumaankin, Vareisen omasta pyynnöstä. No,
+tilaa ei ollut juuri paljon, mutta tulot olivat tarpeen. Voisihan hän
+asua Taunon toverina kamarissa ja Liisa muuttaisi sairasvuoteineen
+keittiöön. Kun Liisan mieltä kysyttiin, pelkäsi tämä jo olevansa
+äidille muutenkin liian suureksi rasitukseksi ja mielihyvin
+muutti keittiöön, antaen siten puolestaan pienen mahdollisuuden
+vuokratuloihin, kun ei voinut muuten auttaa. Eikähän Vareisestä
+paljon vastusta ollutkaan: kun sai yösijan ja aamuteen, niin toi joka
+kuukausi välttämättömät satamarkkaset ja vieläpä auliisti lainasikin,
+kun tarvittiin. Mutta hänestä tuli perheelle oma kiusansa, ja tarina
+lyhykäisyydessään on tämä.
+
+Liisan sairauden alkuaikoina ilmestyi Vareisen pää usein kamarinoven
+rakoon ja hän kyseli Liisalta hermostuttamaan asti aina samaa: No
+kuinkas tänään jaksetaan? — Eikö sitä pian nousta jo pystyyn? —
+Eikös jo sopisi lähteä yhdessä tansseihin? — Liisa ensin vastaili
+lyhyesti, mutta ajan oloon he saattoivat jo naurahdellakin. Ja paremmin
+tutustuttua mies vaikuttikin paljon sivistyneemmältä kuin alku-ujouden
+jälkeen. Hän muuttui muutenkin joustavammaksi, Liisa alkoi sietää hänen
+välittömiä juttujaan ja tunsi Vareisen käynneissä jo vaihteluakin.
+Hänestä olikin jo hyvä, että jollakin oli aikaa puhua hänen kanssaan,
+sillä makaaminen koko päivän yksin koko huoneistossa sai hänet
+aina kiertelemään samoja asioita, useimmiten vain Erkkiä, ja Liisa
+pelkäsi turtuvansa muuten jo kokonaan. Joskus Vareisen pistäytyessä
+ilmestyi Liisan sängyn viereen pieni suklaalevy tai romaani — ei
+tosin parhain, mutta ajankuluksi hyvin kelpaava. Niinä kertoina ei
+Vareisen pää ollut ovenraossa, vaan hän unohtui istumaan Liisan sängyn
+reunalle. Ja se, mikä hänen puheessaan oli oudokseltaan tuntunut
+moukalta ja hiomattomuudelta, muuttui nyt tytön ajatuksissa rehdiksi
+kansanomaisuuden ja koristelemattomuuden tavoitteluksi, jopa joskus
+hauskaksi asenteeksikin.
+
+Ja puolessa vuodessa keritään paljon. Toinen voi muuttaa aika lailla
+mielipidettään lähimmäisestään, jolle on tullut pienen pieneen
+kiitollisuudenvelkaan ja jota odottaa aikansa ratoksi istumaan
+sairasvuoteen reunalle uusi romaani taskussa. Ja toinen voi päästä
+luotetuksi, kun puuhaa kotona kuin sairaanhoitajatar, juoksee
+ostoksilla ja apteekissa ja loppujen lopuksi ei suostu ottamaan oikein
+mielellään maksuakaan takaisin, vaan sanoo kuivasti: »Ei niillä nyt
+hätää, keritäänhän nuo sitten.»
+
+Ja vaikkei Liisa voinutkaan pitää Vareista minään lohduttajanaan
+Erkin jälkeen, auttoi tämä kuitenkin tietämättään edes hetkiseksi
+unohtamaan sen toisen. Ja vaikka Liisa hyväilyihin tottuneena kaipasi
+niitä ja hellyyttä ja hiljakseen taisteli kaipuutaan vastaan, ei hän
+myöskään tiennyt, oliko Vareinen oikea mies niitä antamaan. Mutta
+joka tapauksessa tämä kauniisti pyydettyään sai uskollisuutensa
+palkaksi pienet ja viattomat suukot, jotka myöhemmin otettiin jo
+luvatta ja ahnaammin. Jopa muutaman kerran, kun Vareinen oli istunut
+toisen vuoteen ääressä kokonaisen yksinäisen illan ja odotellut ja
+valmistellut tilaisuutta, pääsi hän suutelemaan tytön kaula-aukon
+sisään ja paljasta rintaakin. Sitä seuranneessa selvittelyssä Vareinen
+hymyillen lupasi vasta käyttäytyä paremmin ja viittaili jo ihastustaan,
+kunnes viikkojen mentyä ja hänen millään lailla rasittamatta Liisaa
+hyväilyillään kerran taas kuin sivumennen sanoi tätä pikku rouvakseen.
+No niin, asia muuttui yhä vakavammaksi, Liisa huomasi luottaneensa
+liikaa ja erehtyneensä, kun ei heti alunpitäen ollut katkaissut
+kaikkea — mutta mistäs hän saattoi aavistaa, että tuokaan mies ei
+jaksaisi pysyä ystävyydessä eikä käsittänyt, ettei hänellä mitään muita
+mahdollisuuksia ollutkaan — silloin Vareinen ei painanutkaan päätään
+hänen povelleen enää hymyillen, vaan janoten. Ja loppu oli selvä:
+
+»Meidän kahden täytyy mennä naimisiin, siinä ei auta mikään.»
+
+Lohduttaja ja huvittaja oli ruvennut vaatimaan palkkaa.
+
+»Mutta kuinka voit sellaista ajatella, enhän minä...»
+
+Ja mies suudellen esti toista jatkamasta pitemmälle.
+
+Lopulta asia alkoi Liisaa peloittaa niin paljon, että hän ehdotti
+äidille, jotta mies olisi sanottu irti huoneesta ja lähetetty asumaan
+turvallisemman välimatkan päähän. Mutta kun hän varoi sanomasta
+todellisia syitä, vaan ainoastaan tilanahtauden, vastasi äiti mitään
+aavistamatta:
+
+»No, koetetaan nyt sopia tällä tavoin niin kauan kuin sinä paranet ja
+saadaan lisätuloja. Niin kauan meidän täytyy kestää.»
+
+Ja niin Vareinen asui heillä edelleen. Liisa oli hieman peloissaan,
+muttei uskaltanut hiiskua siitä mitään, sillä silloin äiti ei olisi
+uskonut asiaa kuitenkaan niin viattomaksi kuin se itse asiassa oli.
+
+
+2.
+
+Juuri silloin, kun Liisa veti hamettaan korviensa yli, koputti Vareinen
+kamarin oveen ja aikoi avata sen saman tien, muttei päässytkään sisään.
+
+»Jokos se tyttölapsi on siellä ylhäällä, kun kuuluu niin kiukkuisia
+kolahduksia? Hyvää huomenta!»
+
+Ja Liisa koetti tehdä äänensä niin ystävälliseksi kuin osasi:
+
+»Huomenta. Kyllä minä tuon teen sinnekin. Odota vain hetkinen.»
+
+»Onko muorikin kotona?» tuntui Tauno kysyvän kuiskaten Vareiselta.
+
+Ei kuulunut oven taakse, mitä Vareinen vastasi, mutta ainakin hän
+kuului hirnuvan jotakin.
+
+»Voi hyvä jumala, kun tämä kaikki loppuisi!» huokasi itsekseen Liisa.
+
+Hän, jota sentään voi pitää jo sivistyneenä ihmisenä ja jonka palkkakin
+oli ollut suurempi kuin konsanaan tuon miehen ja noiden molempien
+yhteensäkin, sai olla nyt piikana, tarjoilla aamuteetä, herrojen
+mentyä tuulettaa huoneen, levitellä nukutut lakanat, taittaa lappeille
+yöpaidan ja kantaa pesuveden. Siihen olisi välttänyt joku muukin.
+
+Kun koputus uudistui, ei Liisa jaksanut olla enää ystävällinen
+vuokralaiselle:
+
+»Jopas on kerrankin kiire! Kyllä tämän nyt saatte.»
+
+Hän veti kammalla vaaleata tukkaansa, laittoi kuntoon tarjottimen,
+raotti ovea ja antoi teen toisen käteen.
+
+»Viisi minä teestä. Sinua itseäsi aioin tulla katsomaan», sanoi
+Vareinen lepytellen.
+
+»Katsele toisella kertaa», sanoi tytär ja vetäisi oven jälleen kiinni
+miehen älähtäessä ja sormien jäädessä rakoon.
+
+Mutta Vareinen tyytyi ja tuntui hyväntuulisena juttelevan Taunon
+kanssa. Ja mikäpäs oli ollessa! Tämän päivän hän oli valinnut siksi
+käänteen päiväksi, josta yhtä hyvin saattoi tulla juhlapäivä, mutta
+saattoi olla muutakin. Tänään hän tuntui tavallista enemmän sietävän
+Taunoakin, jota hän muulloin itsemielessään piti liiaksi aikamiestä
+elehtivänä pojannulkkina, joka ei mitään tiennyt, ei mitään osannut
+eikä tehnyt, mutta piti kuitenkin tarkan huolen housunsa prässistä.
+
+»Voisi siitä tulla mieskin, kun olisi vähän innostuneempi työhön»,
+ajatteli Vareinen. »Kun olisi perillä koneista, saattaisin hommata
+pojan harjoittelemaan korjauspajalle. Sehän nyt olisi tietysti minun
+velvollisuutenikin, kun asiat ovat kerran muutenkin näin läheisiksi
+tulleet. Mutta se vain on varmaa, jotta ensimmäisellä viikolla hän
+potkituttaa itsensä pois, kun ei ole oppinut minkäänlaista työnteon
+tahtia.»
+
+Ääneen hän sanoi:
+
+»Sinä sitä olet jo niin iso mies, että voisit ruveta eukkoa itsellesi
+hommaamaan. Ja johan noita olet tainnut katsoakin, koskapa sanoivat,
+että istut 'Puistossa' sen Betyn vuoksi. En tunne kyllä koko naista.»
+
+»Haist'! Jos noita nyt kerran pari puristaa, niin hetikö niitä pitäisi
+tähän kiusaksi haalia. Ota itse!»
+
+»No ei se mahtaisi hullummaksi ollakaan. Palkkakin on juuri
+sellainen, jotta hyvin saattaisi ajatella. — Mutta sinunkin pitäisi
+päästä tuhatlappusten nurkasta ensin kiinni ja saada semmoinen työ,
+jossa palkka nousee ja mies lihoo. Sillä kyllähän varmasti yksi ja
+toinen nainen olisi sinullekin valmis tulemaan — varsinkin juuri
+se yksi — mutta ovat ne naisetkin vain niin tarkkoja, etteivät ole
+tietävinäänkään niin kauan kuin ei näytä olevan tarpeeksi varoja.»
+
+»Pirustako niitä paikkoja otti?» tuhahti Tauno kärsimättömänä. »Joka
+paikassa vaativat kaiken maailman todistukset ja tokumentit, eikä niitä
+sittenkään saa muuten kuin tuttavuuskaupalla. Hitostako mulla niitä
+tuttavia...»
+
+»Koettaisit ensin harjoitella jossakin palkattomana.»
+
+»Palkattomana! Enhän minä sillä elä. Kun olen näin jouten, niin nytkin
+saan tupakkarahat. Palkattomassa työssä en saisi sitäkään.»
+
+»Et alussa, mutta kyllä ajanoloon.»
+
+»Nykyjään ei saa paikkaa eikä palkkaa keljuilematta muualla kuin
+viinankauppiaana.» Tauno heitti kiukkuisena pääharjan piirongin
+päälle. »Ja saakeli, kyllä minä vielä tuloja keksin, kunhan jaksatte
+odottaa ettekä jokainen tuppaudu neuvomaan. Eikä silloin tarvitse olla
+kenenkään renkinä. Muistatko, mitä eilen kotiin tullessa puhuttiin?
+Että kannattaisi ajaa yksi kunnollinen lasti kaupunkiin, jotta pääsisi
+edes vähäksi aikaa käsiksi rahoihin ja ihmisten kirjoihin.»
+
+Hän kiskaisi takkia päälleen, niin että hihan vuori kurahti halki.
+
+»Ryysytkin repeilevät käsiin ja uudet pitäisi saada.»
+
+»No, ei silti kannata hätäillä tässä maailmassa. Kaikki valkenee
+aikanaan», lohdutti Vareinen ja tarjosi tupakan. »Vai meinaat, että
+rahaa pitää tulla vaikka likistämällä. No niin. Mitähän — mahtaisikohan
+sinusta olla sellaiseen lastin ajoon, jos tosi tulisi?»
+
+»Sen saat nähdä. Eri kenkkua tämä. Sapettaa jo tässäkin asua, kun nuo
+naiset pyrkivät yhtenään jankuttamaan. Olen jo niin kyllästynyt, että
+teen rahaa vaikka sonnasta.»
+
+Hän sieppasi hattunsa naulasta, raaputti etusormensa kynnellä
+likaläikän sen lieristä ja katosi ulos. Vareinen jäi vihellellen
+kävelemään edestakaisin lattialla, veti tupakkaansa, karisti joka
+kerran pöydän ohi kulkiessaan poroa kuppiin ja puhalteli alituiseen
+hermostuneena savukkeensa päähän. Siitä saattoi aina huomata, milloin
+hän oli hermostunut. — Vai sellaisia se poika ajatteli! — Jos siitä
+olisi miestä edes lastin kuljetukseen, voisi hän, aivan syrjästä
+tietysti, osallistua siihen kenties hieman. Ei mitenkään muuten, mutta
+kun hänkin tarvitsi rahaa ja paljon, niin voisi hän koetteeksi lainata
+muutaman tuhannen.
+
+Vareinen seisahtui mietteissään peilin eteen, siveli kädenselällä vasta
+ajettua leuan alustaa ja kuunteli, mitä Liisa puuhasi keittiössä.
+Vuodettaan tuntui laittavan. Kuului, miten hän työnsi pukkisängyn
+kokoon ja kantoi sen eteisen nurkkaan, tuli takaisin, kompastui
+lattiaharjaan ja polkaisi peltisen rikkalapion päälle niin, jotta
+se rämähti. — Jassoo, vai on neiti jo niin parantunut, että kokoaa
+sänkynsä pois!
+
+Kadunkulmassa teuhasi pari poikasta avonaisen ikkunan alla. Raitiovaunu
+jyrisi ohi ja täristi ikkunoita. — Seinän takaa kuului lapsen itkua
+ja sitten naisen hyräilyä. Vareista hiukan harmitti, ettei kuullut,
+mitä Liisa puuhasi, kun kuului menevän eteiseen. Ettei vain lähtenyt
+kaupungille? Silloin häneltä menisi taas yksi tilaisuus ohi.
+
+Liisa puhdisteli hellaa, aikoen heti konttorien auettua lähteä pienelle
+kierrokselle kyselemään paikkaa. Välillä hänen piti käydä jälleen
+kotona laittamassa äidille aamiaista, kun tämä jättäisi myynnin vähäksi
+aikaa pienen tytön haltuun ja juoksisi itse kotiin. Sitten iltapäivällä
+Liisa voisi lähteä uudelleen, ja jos ei saisi mistään paikkaa, voisi
+ainakin vuokrata kirjoituskoneen ja ottaa puhtaaksikirjoittamista.
+Voisipahan hän silläkin tavalla saada vähän kokoon. Olihan hän nyt jo
+terve, täysin terve, vaikka hiukan hermostunut ja ärtyisä — sen hän
+myönsi itsekin. Mutta olihan syytäkin... Kaikki tuntui kuitenkin niin
+valoisalta ja lupaavalta, että hän uskoi juuri tästä päivästä kaiken
+kääntyvän entiseen hyvään uomaansa. Ne pienet murheet, mitä oli enää
+jäljellä, katoaisivat kyllä työssä aikanaan. — Äiti vain oli eilen
+maininnut jotakin, että hän tänään taas tarvitsisi pari tuhatta markkaa
+laskuihin. Kunpa hän voisi jollakin tavoin auttaa...
+
+Ovikello soi. Hän meni avaamaan, heittäen mennessään keittiöesiliinansa
+vaatenaulaan. Oven auettua teki niin hyvää vanha, tuttava sedän-ääni:
+
+»Tulinpa katsomaan teitä jo näin varhain. Nääs kun on saanut olla
+kuukauden näkemättä neitiä, niin silloin ei oikein tahdo jaksaa odottaa
+päivän valkenemistakaan, hehhehh!»
+
+Tämä sama »tulin katsomaan neitiä» ja »tulin katsomaan rouvaa» oli
+toistunut joka kuukausi, mutta tuntui, kummallista kyllä, aina melkein
+uudelta. Ja mies olisi varmasti tullutkin virkistyksenä, jos asia ei
+olisi ollut ikävä.
+
+»Hyvä ihme, vuokranmaksu!»
+
+»So so, ei nyt noin pidä säikkyä.»
+
+Liisa peräytyi yllätettynä ja hämmästyneenä eteisestä keittiöön asti
+isännöitsijän koko ajan seuratessa jäljessä ja lörpötellessä.
+
+»Ei nyt noin pidä pelätä! Enhän minä vallesmanni ole.»
+
+»Niin, mutta äiti meni torille ja en minä... Äiti varmasti unohti sen.»
+
+Ukko tuli vakavaksi, tapasi syrjäkädellä hattuaan tuolinkarmilta ja
+painoi päänsä alas kuin lohduttaessaan:
+
+»No ehtiipähän tuon. Ehkä sitten iltapäivällä?»
+
+Mutta Vareinen oli kuullut keskustelun kamariin, tuli nyt lompakko
+valmiina kädessä ja tarjoutui järjestämään maksun jo nyt, ettei
+tarvitsisi uudestaan vaivautua. Liisa kiusautui hänen ainaisesta
+lompakontarjoilemisestaan ja esteli, mutta turhaan. Ukko pyysi kirjaa,
+veti siihen kosmoskynällä roimasti alleviivatun nimensä, koko ajan
+leperrellen ja naureskellen Vareisen kanssa, näytti sitten aikovan
+sanoa jotakin, meni eteiseen ja kääntyi vielä:
+
+»Täällä teillä on aina niin hyvä käydä, kun ei ole koskaan riitaa.
+Sivistyneitä, sivistyneitä ihmisiä ja sopuisia», hyräili hän vielä
+ovessa.
+
+Mutta Liisalta jäi arvaamatta, miksi ukon oli aina niin hyvä käydä
+juuri heillä. Ja Vareisen avuliaisuus häntä kiukutti, sillä hän tiesi
+varsin hyvin, ettei se ollut pelkkää lähimmäisenrakkautta. Ja siitä
+oli nyt kerrankin tehtävä loppu! Jos he eivät itse kykenisi elämäänsä
+maksamaan, niin tuon miehen tilikirjoihinkaan sitä ei merkittäisi!
+
+»Mitä ihmettä sinä taas? Pidätkö meitä niin äärettömän köyhinä...?»
+
+»No no, kyllähän me pikku-Liisan kanssa asiat selvitetään»,
+vastasi toinen aivan tyynenä ja hymyillen, seistessään hajajaloin
+hellaneduspelliliä ja pitäen molempia peukaloitaan nahkatakkinsa
+rintataskuissa. Sitten hän käveli suu imelässä kureessa ikkunan
+viereen, katseli sivustapäin kiukusta punoittavaa Liisaa ja silmiään
+vilkuttaen oli olevinaan ujo kysäistessään:
+
+»Älä viitsi olla niin totinen... Eikö sinustakin olisi paljon parempi,
+että minä hoitaisin kaikki laskuasiat, ja eikö tosiaan olisi selvempää
+pistää meidän menomme ja tulomme yhteisille sarekkeille?»
+
+Ja kun Liisa ei vastannut mitään, luuli hän, ettei tämä ollut
+ymmärtänyt.
+
+»Tarkoitan vain, että meidän pitäisi...»
+
+»Älä viitsi toistaa sitä enää. Olen jo kerran sanonut, että...»
+
+»Olet. Oletpa totisesti, mutta minä toistan sen kyllä niin usein kuin
+tarvitsee.»
+
+Vareinen astui aivan Liisan viereen, seisoi hänen rinnallaan ja katseli
+kasvoja, kiertäen kätensä hänen harteittensa ympäri.
+
+»Niin, sinuun ei näy kyllä yksi sana auttavan», jatkoi mies. »Mutta
+myöskin tunnet minut väärin, jos luulet minun tähän tyytyvän.»
+
+»Kuinka sinä olet tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Enhän
+minä... Sitä vartenko luulet minun olleen kanssasi, jotta kaikki
+päättyisi tähän? Hyvä Jumala, teitä miehiä! Jos kaksi ihmistä vaihtaa
+muutaman sanan keskenään, niin pitääkö siitä iankaikkisesti jankuttaa
+naimisiinmenoa. Enkö minä alun pitäen koettanut estää kaikki meidän
+väliltämme, mutta sinä et itsepäisyydessäsi hellittänyt, ennenkuin sait
+minut niin väsymään itseesi, jotta minä rauhaan päästäkseni annoin
+sinun suudella itseäni. Ne suutelemiset sait vain itsepintaisuudestasi,
+et muusta syystä. Ja ne eivät tule ikinä sitomaan meitä mihinkään,
+ymmärrät kai itsekin, kun vain ajattelet.»
+
+»No, mutta hyvä lapsi, kuinka luulet tämän kaiken sitten päättyvän?
+Eikö ainoa keino tämän tilanteen selvittämiseksi ole juuri...»
+
+»Ei ole! Älä kiusaa minua nyt sillä! Minulla on muutakin murehdittavaa
+kuin...»
+
+»Mutta mitä luulet äitisi ajattelevan, jos hän tietäisi, etten minä ole
+pysynyt omalla puolellani, vaan hänen tyttärensä sängyssä...»
+
+»Minun sängyssäni et ole ikinä ollut etkä tulekaan! Ja mistä lähtien
+miehet ovat saaneet noin vahvan moraalin, että ovat alkaneet huolehtia
+ja varjella nuorten naisten mainetta? — Ja kuka sinua on pyytänyt
+kamaristasi tänne tulemaan? Mene pois siitä sitten!»
+
+»En minä mitään pahaa tee!»
+
+»Niin no, mitäs sitten?»
+
+He olivat kumpainenkin kauan hiljaa ja huokailivat molemmat omalla
+tahollaan, Liisa katsellen koko ajan ikkunasta ulos pihalle ja kadulle
+ja Vareinen odottaen jotakin käännettä, sitä, että Liisa sittenkin
+antautuisi. Mutta kun nainen seisoi yhä liikkumatta kuin kuvapatsas,
+nähtävästi odottaen vain hänen menoaan, meni Vareinen hänen selkänsä
+taa, laski toisen kätensä olkapäälle ja kuiskasi ääni muuttuneena, kuin
+lasta suostutellen:
+
+»Ei viitsitä riidellä. Koetetaan nyt sentään elää sovinnossa, vaikka
+Vareinen onkin niin mahdoton mies.»
+
+Ja samassa henkäyksessä hän tarttui naisen kaulaan yrittäen suudella.
+
+»Älä viitsi! Tuo tapa on nyt loppunut jo, kun se näkyy kuitenkin
+tuottavan niin kauheata riitaa. Mikä vimma sinulla on jo näin
+aamupäivällä suudella. En ole ennen tiennyt, että miehet ovat helliä
+muulloinkin kuin hämärissä.»
+
+Vareinen tunsi naisen sanoissa ja ivallisessa hymyssä jonkin
+tarkoituksen ja kiivastui:
+
+»Ohoh, jopas pomppasi! Mistäs tuo uusi tyyli? Ja sano nyt samalla
+sekin, mikä vika minussa on? Olenko mielestäsi niin sivistymätön ja
+moukka, jotta en kykene sinun rinnallesi?»
+
+»Luulisitko siitä kaikesta tulevan tosiaan jotakin autuasta? Miten
+voit ajatella, että minä rupeaisin sinun tuloillasi seisomaan lopun
+ikääni hellan ääressä ja keittämään velliä lapsikarjalle? Ja miten
+voit ajatella, että minä, joka koko elämäni ajan olen nähnyt tätä
+samaa keittiöelämää ja vasta nyt toivon siitä viimeinkin pääseväni,
+miten voit ajatella, että minä vielä vapaaehtoisesti tyytyisin siihen
+vastaisuudessakin, säästäisin aamiaisesta vaatteitten hintaa ja
+nukkuisin keittiön nurkassa, niinkuin nyt olen saanut tehdä. Etkö
+ymmärrä, että minä vapaana ollen kykenen ansaitsemaan yhtä paljon kuin
+muutkin ihmiset ja elämään yhtä hyvin kuin hekin, vaikka vain nyt tila
+päisesti olen ollut näin ja saanut olla sinunkin autettavanasi. — Mutta
+jätetään jo tämä kaikki! Minua väsyttää ja minä juuri sanoin, että on
+muutakin murehdittavaa kuin naimisiinmeno.»
+
+»No sano nyt sitten, mikä pikkuista huolettaa?»
+
+»Sanonko senkin? Velat, vuokrat, jokapäiväinen leipä! Luuletko minun
+tässä kaiken ikääni laiskottelevan? Toiseksi minua huolettavat ne
+ihmiset, jotka pitkäaikaisilla valmisteluilla koettavat päästä
+hyötymään jotakin. Et sinäkään ole ainoa laatujasi, joka koetat
+vähitellen kiristää rengasta, kunnes se on lukossa ja tarkoitus
+saavutettu. Ja silloin tavallisesti käykin niin, että — kaikki
+jätetäänkin sikseen.»
+
+»Jahah, näyt pitävän minua ensiksikin niin helkkarin varmana
+lurjuksena, etten pyri mihinkään muuhun kuin saamaan sen yhden. Sitten
+näyt vielä luulevan minua niin köyhäksi, etten kykene...»
+
+»En luule miksikään. Päinvastoin saan tietysti kiittää kaikesta
+avustasi ja teenkin sen ja korvaan vielä kaiken takaisin. Mutta olen
+puhunut nyt suoraan siitä syystä, että apusi ja ystävyytesi ei ole
+aina näyttänyt täysin vilpittömältä. Sillä sinä olet joka kerta apusi
+jälkeen tahtonut siitä heti korvauksenkin. Ja siihen sinä et minua saa!»
+
+Mutta nyt oli Vareinen ehtinyt jo suuttua, ja siihen hän Liisa oli
+pyrkinytkin. Hän tarttui Liisaa käsistä ja veti syliinsä:
+
+»Vai niin! Mutta tunnetko kuitenkin pysyväsi tässä?»
+
+»Päästä irrrti!»
+
+»Vai haaveilet sinä vain miljonäärejä ja prinssejä. Ja sitten näyttelet
+niille, ettei tällainen Vareinen muka ole koskaan sinua hyväillyt!
+Mutta minä näytän sinulle vielä jotakin, piru soikoon, ja suutelen,
+tahdopa tai et!»
+
+Ja hän teki sen.
+
+»Mene helv...!»
+
+Ja hän meni, oli samassa eteisessä, sieppasi hattunsa naulasta ja
+kumautti ulko-oven kiinni, niin että ovikello kilahti täräyksestä.
+Liisa lysähti istualleen pöydän ääreen, vavahteli kuin vilun
+puistattamana ja saneli vielä ääneen, vaikka tiesi toisen jo menneen:
+
+»Kaikki samanlaisia! Samanlaisia elukoita. Mutta kaikkea te ette
+sentään aina vie... Jotakin teistä oppiikin!»
+
+Koko hänen heräämisen jälkeen tuntemansa seesteisyys oli nyt poissa.
+— Tahdottiinko häneltä ottaa pois uskokin! Oliko Vareinen ollut vain
+sattuman lähettämä hämärtämään hänen ajatuksiaan, ettei hän jaksaisi
+enää kohota tästä mielentilastaan, vaan antautuisi ja tunnustaisi
+kuuluvansa tähän kaikkeen eikä jaksaisi muuhun pyrkiäkään, omaan
+maailmaansa ja vapauteensa? Silloin päästäisiin sanomaan, ettei Liisa
+Hietala jaksanut enää elää, vaan antoi vastoinkäymisille myöten ja
+katosi johonkin laitakaupungin keittiöön. — Siinä sitten olisi kaikkien
+hänen tähänastisten ponnistelujensa ja töittensä lopputulos. Ja hänestä
+voitaisiin sanoa samaa kuin eräästä hänen ylioppilastoveristaan, joka
+sai ennen aikojaan lapsen: itserakkaus häntä piti pystyssä ja nosti
+hänet kaupungin huomatuimpien naisten joukkoon, mutta erotiikka ja yksi
+ainoa yö hänet vetivät taas entiselle tasolle.
+
+Liisa hätkähti ajatellessaan toveriaan ja muistaessaan, että itsekin
+oli kerran tuominnut tuota tyttöä; hänelle itselleenhän olisi voinut
+käydä aivan samalla tavalla. Hänhän oli aikoinaan rikkonut aivan
+yhtä paljon, mutta sattuma oli ottanut hänen niskoiltaan pois kaiken
+muun vastuun, paitsi sielulliset tuskat. — Hänellä oli siis vielä
+mahdollisuus elää, kun ei ollut pakkoa sammua! — Ja hyvä isä, eihän
+hänessä ollutkaan nyt enää kysymys erotiikasta, vaan ainoastaan siitä,
+että hänen hyvä uskonsa aiottiin tukehduttaa jo ensimmäisenä päivänä.
+— Jospa olisi ollut edes yksi hyvä toveri. Mutta nehän olivat kai
+kaikki poissa nyt. Ja jos joku olisi ollutkin, niin heilläkin oli
+jokaisella niin paljon omia ajateltavia, ettei heillä olisi ollut
+aikaa niin paljoa, että hän olisi voinut heidän seurassaan ja heidän
+ilmapiirissään vahvistaa heikkoa uskoaan. — Ei, totisesti, hän kykenisi
+siihen muutenkin!
+
+Liisa hymähti, kohautti olkapäitään katkeran ivallisena hymyillen
+— itselleenkö vai muille — ja jäi tuijottamaan keittiön nurkkaan,
+tomuiseen pesukaappiin ja pyyheliinapeitteen punaisella langalla
+ommeltuihin lapsellisiin koristeisiin.
+
+Hän oli ollut vielä nuori tyttö, kai neljäsluokkalainen, ommellessaan
+tuota peitettä maalla äitinsä vanhempien kotona. Hän oli sinä kesänä
+ollut niin täynnä itsekasvatusta ja hyvien tekojen halua, että oli
+tuntenut itsensä kerrankin kaikin tavoin tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
+Kaikki oli ollut niin hyvää ja kaikkialla viihtyi, sillä hänellä
+oli juuri silloin eräs suuri tutkittava, oma itsensä, jossa näytti
+olevan niin paljon sellaista kummallista, mitä hän ei ollut ennen
+aavistanutkaan. Sinä kesänä hän oli ensimmäisen kerran juuri sinne
+maalle mennessään saanut yksin tehdä pitkän junamatkan ja tunsi siis
+olevansa vastuuntuntoinen aikaihminen. Heti maalle mentyään hän oli
+aloittanut tuon työn, tuon kirjomisen, näyttääkseen syksyllä kaupunkiin
+palattuaan äidille, miten hänkin jo kykeni aikaihmisen tehtäviin. Mutta
+kun hän syksyllä palasi takaisin, ei tuo työ tuntunut enää minkään
+arvoiselta ja hän luovutti sen melkein häpeillen käytettäväksi. Mutta
+ihme kyllä, äiti näkyi häntä sittenkin todella pitävän aikaihmisenä.
+Olihan hän kasvanut tai hänessä oli jotakin kasvanut, minkä saattoi
+silminkin havaita. Liisa kyllä aavisti silloin, mutta ei osannut
+selittää, että kehittyvä naisensielu alkoi hänessä taistella pikkutytön
+sielua vastaan. Ja sinä kesänä hän oli omasta sisästään löytänyt jonkin
+uuden maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Häntä
+hävetti ja hän punastui kuin pahantekijä, kun äiti siitä jossakin
+yhteydessä kysyi.
+
+Ja kaikki muukin kasvaa, vaatimuksetkin. Yksi vuosi tuntui vieneen
+hänet hyvin kauas. Seuraavana kesänä hän ei enää viihtynyt siellä eikä
+hänen mielestään ollut siellä mitään ihmeellistä, tuskinpa omassa
+itsessäänkään. Ei ollut tullut enää mitään uutta. Ja nyt hän ei enää
+varmasti tulisi toimeenkaan siellä vanhojen luona, partaisen ukon
+polvella istuen ja liikkaavan mummon vehnäskahvia juoden...
+
+Hän hieraisi kasvojaan kuin päästäkseen tämänaamuiseen vireeseen ja
+karkoittaakseen sen saman tunteen kuin veri olisi noussut päähän ja
+sumentaisi ajatukset ja mielialan. Hän avasi ikkunan, hengitti raitista
+aamuilmaa ja katseli talon pihalla ja portilla leikkiviä tenavia.
+
+Portilla käveli mies, tutki molempia portinpieliä kuin numeroa hakien
+ja kysyi lapsilta jotakin, astuen sen jälkeen pihaan, kulkien ovelta
+toiselle ja etsien niistä oikeata nimeä. Kun kulman lyhyemmällä sivulla
+ei näkynyt oikeata, kääntyi hän tänne pitemmälle ja vilkaisi pitkin
+koko varjoisaa ikkunariviä.
+
+»Hyvä jumala!» vavahti Liisa hypäten samassa seikalleen ja siirtyen
+verhon suojaan. »Erkki!»
+
+Liisa kuuli oman hätäisen kuiskauksensa, kuuli oman läähätyksensä ja
+oli varma, että toisenkin täytyi tietää, kuulla ja nähdä hänen seisovan
+juuri siinä verhon takana piilossa puoleksi paeten ja puoleksi valmiina
+huutamaan ilosta.
+
+Mitä Erkki haki? — Mitäkö, häntä tietysti! — Erkki tuli taas yhtä ovea
+lähemmäksi... Häntä tietysti! Mutta mitä varten? Yksinkertaisesti
+ikävästä, kaivattuaan nyt puoli vuotta, vaikk'ei ennen tullut toimeen
+vuorokauttakaan ilman Liisaa — niin, eikä hänkään ilman tuota toista.
+Ja hän, raakimus, saattoi nyt kysyä: mitä varten?
+
+Mutta miten hän tuli nyt vasta? Näin myöhään? Miksei hän tullut jo
+silloin, kun häntä kaikkein enimmin itkettiin ja odotettiin? — Ehkä
+Erkki tulikin nyt vain vahvistamaan eron kaikkien muodollisuuksien
+mukaan ja kenties pyytäisi Liisaa unohtamaan ja antamaan anteeksi
+ja pyytämään siunausta jotakin uutta suhdetta varten. Ei, näin
+myöhään hän ei tulisi enää korjaamaan mitään entistä, vaan ainoastaan
+parantamaan omia asioitaan tai puolustelemaan itseään. Vai ottamaanko?
+Tarvitsemaan? Viemään häntä vähitellen valtaansa niinkuin ennen? — »Ei,
+se ei saa tapahtua! Hyvä jumala, mitä minä teen?»
+
+Puuportaat kolahtivat askelista. Seurasi lyhyt tauko ja sitten kellon
+hiljainen ja arka kilahdus.
+
+»Minun täytyy kestää nyt tämä kerta, sitten on kaikki ohi», mietti
+Liisa. »Minun täytyy kestää nyt, muuten olen mennyttä!»
+
+Kello soi kiivaammin ja pitempään, se soi kuin kutsuen ja ikävöiden.
+
+»Jospa hän kuitenkin on etsinyt minua jo varhemmin ja nyt vasta
+löytänyt tämän uuden asunnon?»
+
+Olihan Erkki voinut hakea häntä vanhasta paikasta jo kauan sitten.
+Mennäkö? Voisihan hän laskea toisen sisään, mutta kohdella tätä kuin
+vierasta ja osoittaa, että tämä oli tullut turhaan, jos oli tullut vain
+sitä varten. — Mitä hänen tarvitsi seisottaa toista oven takana sisään
+päästämättä niinkuin ryöväriä tai murhaajaa, kun he kerran olivat
+kuitenkin olleet toisilleen kaikki kaikessa? Eihän hän ollut pakoillut
+ketään muutakaan sisään tulijaa, niin miksi nyt juuri tätä miestä? —
+Liisa silmäili ympärilleen, oliko kaikki niin kunnossa, että hänet
+saattaisi kutsua sisään. Liedellä oli pesemätön pata vettä puolillaan,
+lautasia ja lusikoita oli sen vieressä pesuvadissa, edessä pöydällä oli
+kaikki vielä aamuteen jäljeltä ja kamarin vuoteet vielä kokoamatta.
+
+Ei ei voinut! Erkki ei saanut nähdä tätä ahtautta ja ahtaudesta
+johtuvaa likaisuutta ja pölyttyneisyyttä, kaikkea tätä puutteen ja
+pienen asunnon keittiöelämää. Sillä jos Erkki oli tosiaan tullut
+korjaamaan kaiken entisen, tullut ikävän ajamana, niin silloinhan
+hän tulisi vielä kerran uudelleenkin tai he voisivat tavata jossakin
+muualla — ja tapaisivatkin varmasti.
+
+Kello soi viimeisen kerran ja kiivaana. Silloin Liisa vetäytyi
+vaistomaisesti kauemmas nurkkaan kuin suojaa hakien. Portaat taas
+natisivat askelista, Erkki oli siis jo menossa, kenties katseli
+ikkunaan ja sen verhojen suojaan. — Nyt Liisakin huomasi hätäisenä
+välähdyksenä sateen ja pölyn likaiset juovat lasissa ja mustuneet ja
+ryppyiset ikkunaverhot, kun tiesi Erkin niitä katselevan.
+
+Sitten oli kaikki hiljaista. Kauan aikaa Liisa oli piilossaan, arvellen
+Erkin yhä seisovan keskellä pihaa ja katselevan odotellen vuoroin oveen
+ja ikkunaan. — Mennäkö jäljestä ja huutaa? — Ei, ei ainakaan ennen kuin
+kaikki olisi jälleen kunnossa ja hän itse tuntisi kestävänsä, jos hänet
+silloin pantaisiin koetukselle.
+
+Viimein hän astui varovasti kurkistamaan verhon takaa. Hän luuli
+kerkiävänsä vielä näkemään, kuinka Erkki juuri portissa mennessään
+kääntyisi silmäämään taaksensa.
+
+Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, ei edes lapsia. — Eikö
+portaillakaan? — Ei.
+
+Hän tunsi olevansa kauhean yksin, vielä yksinäisempi kuin äsken ja koko
+maailman syrjäyttämä. Elämä tuntui menneen niin kauas, se entinen ihana
+elämä, johon tuo äskeinen mies oli hänet vienyt ja joka oli hemmotellut
+häntäkin hetkisen, mutta vain hetkisen, niinkuin lellikkilastaan. Mutta
+kun hän oli ollutkin tuhma, oli hän saanut jäädä taas yksin.
+
+Liisa istahti jakkaralle pöydän viereen, pani käsivartensa pöydän
+reunalle, nojasi otsansa nyrkkeihinsä ja itki.
+
+
+3.
+
+Kun Vareinen meni yhdeksältä korjauspajalle, oli häntä ja toista
+teknikkoa odottamassa yllättävä uutinen: heidät sanottiin irti työstä.
+— Mutta miehet eivät hätääntyneet siitä yhtään, vaan menivät johtajan
+luo keskustelemaan asiasta lähemmin ja kyselemään hiukan, mistä nuo
+tuollaiset terveiset johtuivat. Johtaja näytti hermostuneelta eikä
+näyttänyt ensin tahtovan antautua mihinkään puheisiin. Mutta kun
+miehet istuivat ja puhuivat, alkoi hänkin virkistyä, tarjosi sikarit
+molemmille ja kertoi: Heidän korjauspajansa oli joutunut pahaan
+rahakiipeliin ja ties' millä siitä selviääkään. Näyttää, niinkuin
+väkeä olisi liikaa, kun nimittäin vertaa keskenään pajan suuruutta ja
+kalustoa ja toiselta puolen palkkoja. Ja kun nyt tulee kysymys menojen
+vähentämisestä, täytyy silloin tietysti ensiksi ajatella palkkojen
+vähentämistä, sillä muuallahan täällä ei sanottavasti voisi säästää.
+Jos olisi edes kalustoa ja tilaa enemmän, jotta valmista työtäkin
+tulisi enemmän, silloin saisi hyvinkin olla koko nykyinen henkilökunta
+ja kai vähän lisääkin. Mutta milläs riivatulla sitä kalustoa ja
+lisärakennuksia...! Kun on kiipelissä entistenkin velkojen kanssa...
+Mutta kun vain olisi muutamia kymmeniä tuhansia lisää, niin hätä olisi
+kaukana.
+
+Johtaja kyllä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään syitä itse miehiä
+eikä heidän työtänsä vastaan. Ja hän voisi kyllä pitää heidät
+edelleenkin, mutta palkkoja pitäisi alentaa kautta linjan ja heille
+kahdellekaan ei voitaisi maksaa juuri paljon enemmän kuin miehillekään.
+Mutta kesken toivottomalta näyttävän puheensa hän kysäisi:
+
+»Eikö herroilla ole rahoja kiinnittää yritykseen? Suurennetaan sen
+sijaan itse pajaa eikä vähennetä miehiä! Herrathan varsin hyvin
+tietävät, jotta tämä paja kannattaa, kun sen vain saa tarpeeksi
+laajaksi ja miesten käsiin tarpeeksi hyvät välineet. Tehtäisiin
+niinkuin pieni osakeyhtiö...»
+
+Miehet katselivat toisiaan ensin kysyvinä, sitten vähän myhäillen
+ajatuksesta, että hekin olisivat silloin tämän pajan omistajia ja
+kulkisivat vastedes omissa töissään. Vanhempi teknikko, perheellinen
+mies, sanoi kannattavan ajatella asiaa, sillä päivänselväähän oli,
+etteivät rahat menisi hukkaan. Mutta kun hänellä ei nyt sattunut
+olemaan niin paljon varoja kuin pariakymmentätuhatta, pitäisi hänen
+ensin tiedustella niitä jostakin.
+
+Vareinen sanoi samaa ja aikoi miettiä.
+
+Heidän poistuessaan johtajan luota ei Vareinen tapansa mukaan
+kuitenkaan jaksanut olla tuskastumatta, vaan otti asian jo eron
+kannalta. Mutta toinen säilytti malttinsa ja rauhallisena arveli vain:
+
+»Nyt näkyy saavan lopettaa jo syömisen, kun loppui työkin. Parasta
+panna korkki kiinni, etteivät entiset haihdu.»
+
+»Jumaliste, kaikkia voi sattuakin. Ja juuri, kun minun piti ajatella...»
+
+»Akanottoako?»
+
+Vareinen ei vastannut, mutta puristi toista olkapäästä ja kysyi, vetäen
+huulensa ohuiksi:
+
+»Kuulehan, sinä puhuit kerran siitä moottoriveneestäsi. Ehdotit, että
+ajeltaisiin sillä hiukan... Mitäs nyt ajattelet asiasta? Vene seisoo
+rannassa joutilaana, vaikka isäntä on joutunut työttömäksi. Ja työn
+saaminen riippuu vain siitä, onko sinulla rahaa. —Tehdään rahaa!»
+
+»Jaa...?»
+
+»Minä menisin erään varman naapurin kanssa. Hän olisi vain laivapoikana
+eikä saisi tietysti paljoa. Minä hoitaisin veneen ja kaiken muun.
+Paljonko sovittaisiin veneen vuokrasta?»
+
+»Joudut kiinni ja sinne menee minun veneeni sitten.»
+
+»En joudu. Ja jos joudun, niin venehän saadaan takaisin. Seuraava
+huvimatka tuo taas veneen hinnan. Ja voinhan jättää sinulle pantiksi jo
+lähtiessä osan veneen hinnasta. Mulla on vähän pankissa...»
+
+»Jaa? Että se vuokrako? — Olisiko paljon, jos pantaisiin puolet
+voitosta? Tai vähennetään minun osuudestani sen sinun apulaisesi
+palkka. Jos tämä ensimmäinen matka onnistuu, niin toisella kerralla
+sovitaan minulle vain kolmannes.»
+
+He päättivät, että Vareinen menee Taunon kanssa moottorilla, toinen
+teknikko vie sillä aikaa yhden korjauspajan auton — heidän kun täytyi
+korjausten jälkeen niitä muutenkin koettaa — muutaman kymmenen
+kilometrin päähän kaupungista erään pienen laiturin luo ja jättää
+sen siihen. Toiset tuovat lastin, siirtävät sen autoon, ajavat auton
+kaupunkiin ja hakevat sitten uudelleen veneen pois. Toisella miehellä
+ei silloin olisi mitään muuta osuutta kuin auton vieminen sinne
+rannalle ja senkin Vareinen selittäisi omaksi syykseen. Jos vene tai
+auto joutuisi kiinni, ottaisi Vareinen koko satsin niskoilleen.
+
+Päätöksen johdosta Vareinen tuli niin hyvälle tuulelle, että hän jo
+meni takaisin johtajan luo ja pyysi päivän tai parin lomaa, sillä
+hänellä oli muka rahoja jo hiukan tiedossa ja hän hankkisi ne,
+ennenkuin lähtisi itse pois työstä.
+
+Viittätoista minuuttia myöhemmin hän käveli toria pitkin varmoin
+askelin kuin mies, joka tietää, mitä tekee. Hän ei ollut
+huomaavinaankaan asuntoemäntäänsä valkoisten kärryjen takaa
+puna-valkoraitaisen katoksen alta. Vasta kun hän oli antanut
+kiillottajapojan puhdistaa kenkänsä ja ruskeat nahkasäärystimensä, oli
+hän näkevinään lähellä seisovan rouvankin ja hymyili ystävällisenä:
+
+»Kansaa kuin messuilla. Ja kauppa käy, vai?»
+
+»Kosimaankos Vareinen on menossa, kun on noin sunnuntaitällissään
+keskellä kirkasta työpäivää eikä ole korjauspajalla?» leikitteli rouva.
+
+Vareinen silmäsi tutkivasti, tiesikö toinen jotakin, ja tuli äkkiä
+sanattomaksi. Vasta kun hän rouvan muun lepertelyn jälkeen uskoi, ettei
+tämä vielä aavistanut mitään Liisan ja hänen välisestään »kosinnasta»,
+alkoi hän rauhoittua ja kertoi lähteneensä hammaslääkäriin. Mutta
+mitään aavistamaton Jenny-rouva ei ollut uskovinaan, vaan puhui
+edelleen tytöistä. Vareinen olisi lähtenyt poiskin, mutta mieli teki
+myöskin onkia selville, oliko Liisa jo lörpötellyt ja häpäissyt hänet
+naureskellen tietysti takanapäin. Ja rouvakin näkyi katselevan häntä
+niin tutkivasti. Neuvottomuuttaan peittääkseen hän otti pullollisen
+juotavaa ja seisoi lasi kourassa katsomatta kertaakaan rouvaa silmiin
+— niinkuin hän ei yleensä koskaan muulloinkaan katsonut puhellessaan
+ketään silmiin. Kun pullo loppui ja hänen piti vetää lompakkonsa esille
+maksaakseen tuntui kuin hänen olisi pitänyt samalla hyvittää tuota
+epäilevää eukkoa jostakin eikä keksinyt siihen muuta neuvoa kuin sanoa:
+
+»Tuota noin, samalla voisin maksaa viime kuun vuokrankin, kun uusi
+näkyy jo alkaneen. Niin että sopiiko nyt samalla, vai?»
+
+»Eihän sillä, hyvänen aika! Meidänhän täytyy maksaa ensin toisinpäin.
+Hohhoi, eipä silti, rahaahan näkyisi vain tarvittavan aina yhä enemmän.»
+
+»Rouva ottaa nyt vain! Ne muut ehtii sitten selvitellä», lohdutti hän
+tapansa mukaan ja oli kiitollinen, että oli päässyt Jenny-rouvan kanssa
+taas näinkin läheisiin asioihin. »Minä maksan nyt kuitenkin tämän. Nämä
+kuut näkyvät vaihtuvankin niin usein, kun tilinteon päiviä on yhtenään.
+Näkyi isännöitsijä käyvän keräilemässä jo siellä kotonakin.»
+
+»Nyt jo? Hyvänen aika! Minä kun luulin, että se käy vasta iltapäivällä,
+enkä tiennyt jättää mitään kotiin. Mitenkähän Liisa nyt mahtoi
+selvitä...»
+
+»Hyvin», vastasi Vareinen, vaikka rouva olikin kysynyt kuin itseltään.
+»Kyllähän me Liisa-neidin kanssa yhdestä isännöitsijästä selvitään.»
+
+Rouva valitteli, että joko taaskin Vareinen oli saanut maksella heidän
+asioitaan. Vareinen oli tyytyväinen tähän käänteeseen. Nyt hänen ei
+enää tarvinnut pelätä rouvan tutkivaa katsetta, ja keskustelu oli
+muutenkin kääntynyt kuin itsestään Liisaan. Olisi hyvä tilaisuus jatkaa
+ja tutkia vähän asioita, mutta hän ei oikein tietänyt, mistä aloittaisi.
+
+Samaan aikaan mietti Jenny-rouva tapahtumasta kiitollisena, että
+Vareinen oli sattunut olemaan kotona eikä heidän tarvinnut tuntea
+häpeää tunnustaessaan, ettei ollut millä maksaa vuokraa. Sillä vaikka
+rouva sanoi luulleensa isännöitsijän tulevan vasta iltapäivällä,
+oli hän itse asiassa unohtanut vuokran kokonaan eikä hänellä olisi
+iltapäivälläkään ollut enempää kuin nytkään. Mutta hyvä, kun oli
+selvitty! Ja taisi olla hyvä mies tuo heidän vuokralaisensa, kun noin
+auliisti tarjoutui järjestämään asiat. Kiltinnäköinen oli muutenkin...
+Ja oli toki hyvä sekin, että he kykenivät järjestämään hänelle edes
+jonkinlaisen kodin, kun sai aina olla vieraissa, poika raukka! Ja sen
+takia kai se noin pyrkikin yhteen talonväen kanssa...
+
+»Liisa-neiti näkyy vain selvenneen kokonaan jo taudistaan, kun
+on tänään ensimmäistä kertaa ylhäällä», koetti Vareinen jatkaa
+keskustelua. »Terve tyttö jo. Mutta onhan tautien jälkeen aina
+sellaista pikkuvikaa. Vaikka eihän hänessä kai enää mitään, korkeintaan
+hermostunut hiukan.»
+
+»No se nyt ei ole ihmekään! Teki talvella työtä kuin hassu eikä edes
+iltoja pysynyt kotona, vaan sai joulunkin aikaan istua joka ilta vielä
+lisäksi pari tuntia. On se vain tarmokas tyttö, enkä minä tietäisi,
+miten kaikesta selviäisi, jos ei Liisaa olisi. — Joulun jälkeen sille
+näytti sitten jotakin tulleenkin, kun tyttöparka yhtäkkiä muuttui niin
+alakuloiseksi. Kai liikarasitusta. Nyt hän ei ajattele mitään muuta
+kuin paikansaamista ja tappaa sillä huolella itsensä. Vaikka onkin oma
+tyttö, niin kyllä minä vain sanon, jotta harvoja on niin tunnollisia ja
+tarmokkaita!»
+
+Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ääni yhtäkkiä petti liikutuksesta.
+Ja Jenny-rouvan kosteat silmät saivat Vareisenkin jollakin tavoin
+liikuttuneeksi. Hän tunsi kuin pistoksen: oliko hän kiusannut Liisaa
+liiaksi, kun ei ollut jättänyt rauhaan, vaikka toinen oli rukoillut ja
+valittanut saavansa muutenkin ajatella ja huolehtia liikaa. Hän oli
+yksinkertaisesti ollut hoksaamaton, mutta voisi kuitenkin jollakin
+parantaa asiaa vielä jälkeenpäin.
+
+Yht'äkkiä Vareista alkoi niin kummallisesti kuumottaa. Hän pyyhki hikeä
+otsalta ja sytytti savukkeen kuin poistaakseen pahanolontunteensa.
+Teki niin mieli puhua rouvan kanssa enemmänkin Liisasta, muttei
+oikein uskaltanut ilmitulon pelossa. Äskenkin se tuntui jo kuin
+syyttävän häntä Liisan puolesta. Jenny-rouva taas puolestaan seurasi
+Vareisen käden liikkeitä ajatellen haikeana poikaansa, joka ei ollut
+tyttären veroinen. Olisipa poika ollut edes tuonkin vieraan miehen
+kaltainen, niin ei olisi perheellä hädänpäiviä! Eipähän tuo yrittänyt
+koskaan renttuina, vaikka tosiaan olisi ollut syytä, kun sai asua
+keittiönkuvekamarissa eikä ollut mitään vertaista seuraa.
+
+Taas yritti Jenny-rouvan silmiin herahtaa kyynel, hänen
+tuntiessaan äidillistä hellyyttä tuota aivan vierasta, kalpeata ja
+ikävöivännäköistä miestä kohtaan.
+
+Hän tuijotti edelleen toisen käteen, näki takinhihan ja kalvosimet,
+jotka olivat kiinni punaisella kangasnapilla.
+
+Kas, kun hän ei ollut ennen huomannut tuollaista palloa juuri
+kalvosimennapiksi! Mihinkähän hän olikaan sen heittänyt...? Hänhän oli
+kerran löytänyt juuri samanlaisen napin ja miettinyt, mihin se mahtoi
+kuulua. Ja kun ei sitä keksinyt, oli heittänyt sen menemään. — Ei,
+mutta — hyvänen aika!
+
+Nyt hän sen muisti: hän oli kerran Liisan vuodetta korjatessaan ja
+lakanaa oikoessaan sattunut pudottamaan sen sänkyvaatteista lattialle
+ja arvaillen pyöritellyt sitä sormissaan.
+
+Mitä tietä saattoivat tuon miehen napit kantautua hänen tyttärensä
+sänkyyn!
+
+Jenny-rouva tunsi riipaisevaa epäluuloa, niin että poskilla kulki kuuma
+henkäys. Vai sillä lailla! Hän oli kyllä joskus ajatellut, että kotona
+Liisa makasi sängyssä ja viereisessä huoneessa oli vieras mies mutta
+hän ei ollut osannut epäilläkään, että Liisa antaisi tuolle miehelle
+mitään aihetta lähestyä sänkyään.
+
+Ja niin alkoi pieni mansikannäköinen kangaspallo Jenny-rouvan silmissä
+äkkiä muuttua synniksi.
+
+Silloin Vareinenkin viimein luuli keksineensä jatkon keskustelulle ja
+viattomana virkahti:
+
+»Sitä minä vain ihmettelen, ettei Liisa-neiti ole joutunut naimisiin.
+Onhan niin tavallista, että mitä kunnollisempi tyttö, sitä pikemmin
+vanhemmat hänet menettävät. Mutta Liisa-neiti kai ei vähässä kummassa
+jätä kotiaan.»
+
+Oliko tuo mies sittenkin vain lurjus vai oliko heillä Liisan kanssa
+jotakin vakavaa. Ja jos kerran jotakin oli, niin miksi hän sitten
+viitsi näytellä tässä toisen edessä ja killistellä taivaalle, aivankuin
+luulisi voivansa pettää hänet, Jenny-rouvan. — »Ei, minua sinä et
+petä», mietti äiti taisteluvalmiina. »Olen aina ajatellut, ettei siitä
+seuraa hyvä, kun tuollaisia talossa pidetään. Ja pitääkö tyttärenkin
+nyt vain köyhyyden takia joutua tuollaisten lähennettäväksi!»
+
+Kun Vareinen niin välttämättä oli halunnut johtaa keskustelun
+Liisaan ja kun Jenny-rouva myöskin tahtoi tietää, mitä Vareisella
+oli sydämellään Liisaa koskevaa, syntyi heidän välilleen seuraava
+keskustelu. Se tosin katkesi pari kertaa, kun rouva teki välillä
+appelsiinikauppoja, mutta jatkui kuitenkin katkenneesta paikasta.
+
+»Vai naimisiin!» ihmetteli rouva. »Onhan niitä taitanut kulkea miehiä
+meilläkin, salaa jos julkisestikin. Mutta ainakaan minä en ikinä usko,
+että Liisa on heitä erikoisemmin suosinut.»
+
+»Vai on käynyt! Mutta turhaanko?»
+
+»Mene tiedä, mitä ovat hakeneet. Nykyjään on niin paha luottaa
+kehenkään. Ja varsinkin miesten tarkoitukset kai lienevät moninaiset,
+ainakin he edessäpäin tuppautuvat olemaan niin laupiaita, jotta pahaa
+tekee, mutta annahan, kun silmä välttää!»
+
+»Onkohan Liisa-neiti kyennyt onnellisesti välttämään kotivävyksi
+tarjoutuvia?» kysäisi Vareinen naurahtaen ja luuli huvittavansa sillä
+tuskastuneen näköistä rouvaa.
+
+»En tiedä, mistäpä minä heitä tietäisin. Saatanhan minäkin lukea ne,
+jotka rehellisesti anoppia pelkäämättä talossa käyvät, mutta mistäpä
+kaikki ne tietäisin, jotka salaa kuljeskelevat, kun ei minulla ole
+aikaa istua kotona ja kyttäillä nurkissa.»
+
+Taaskin Vareinen naurahti, mutta se kuului hänestä itsestäänkin enemmän
+hevosen hörhötykseltä kuin naurulta.
+
+»Niin se on», jatkoi Jenny-rouva. »Muuta en tiedä, mutta sen sanon
+vieläkin kerran, että Liisa on kunnon tyttö. Ja ainoa toivoni on,
+etteivät myöskään muunlaiset miehet häiritse hänen rauhaansa. Liisa
+tietysti saa itse päättää seurastaan ja valita sen, niinkuin häntä
+itseään huvittaa, sillä enhän minä aiokaan käydä häntä holhoamaan.
+Mutta ajattelen vain, jotta Liisa parkakin on saanut jo ponnistella
+ja raataa tässä maailmassa niin paljon, että hänen oikeutensa olisi
+saada nähdä jo parempiakin päiviä. Sen vuoksi en jaksa uskoa enkä
+käsittääkään, että Liisa saisi joutua naimisiin kunnottoman kanssa
+sitten, kun hän joskus naimisiin menee. Ja varma asia on, että jos vain
+näen jonkun vähänkään kelvottomamman näköisen häntä katselevan, niin
+sille tulee autuas lähtö meidän talon portilta katua alas!»
+
+Vareinen ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ajatteli vain, voisiko tuo rouva
+pitää kunnottomana sitä, että hän oli joskus tullut mennyksi niinkin
+lähelle Liisaa, ettei olisi voinut tehdä sitä ainakaan Jenny-rouvan
+nähden — jos siinä nyt silti ei mitään pahaa ollutkaan! Ja hänen siinä
+punnitessa itseään ja omaatuntoaan tuntui siltä kuin hänen pitäisi nyt
+tehdä Liisalle ja vaikkapa tuolle rouvallekin jotakin hyvää, parantaa
+jotakin, ettei päästäisi sanomaan, jotta hän muka...
+
+Mutta silloin hän muisti taas oman kiireensäkin ja kysäisi:
+
+»Missähän — missähänpäin Tauno mahtaa nyt olla.»
+
+»En tiedä», vastasi rouva melkein töykeästi ja siirsi tyhjän pullon
+laatikkoon. »Kotona kai.» Mutta epäluuloisena hän kuitenkin peruutti
+heti äskeiset sanansa: »Ei se kotona ole. Missä lie lurvailemassa ja
+näyttelemässä parempaa kuin onkaan.»
+
+Jenny-rouva johtui ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Taunokin
+kenties oli joskus hiiviskellyt jonkun nuoren naisen sängyn ympärillä
+ja tiputellut sinne nappejaan jonkun toisen äitiparan kerättäviksi.
+Suuri epäluulo, kateus ja ihme pyörivät Jenny-rouvan mielessä. Hän
+tunsi kuin lievää mustasukkaisuutta lapsiaan kohtaan, vielä enemmän
+kenties kunnollista ja kilttiä Liisaa kohtaan, sillä hän ei ollut
+tullut oikeastaan vielä Liisaakaan ajatelleeksi niin aikaihmisenä, että
+tällä voisi olla joitakin senkaltaisia salaisuuksia tunnollaan. — Nyt
+nuo salaisuudet alkoivat painaa Jenny-rouvan mieltä yhtenä lisähuolena.
+Jospa hän nyt olisi niistä tiennyt edes sen, mitä tuo laupiaannäköinen
+mies mahdollisesti tiesi! Mutta niin vain näkyy olevan, että syrjäiset
+miehetkin tietävät omista tytöistä enemmän kuin itse äiti. — Hyvä
+isä, mitähän kaikkea voisivatkaan lapset salata, jos tahtoisivat —
+Liisakin...
+
+»Ei Tauno kotona ole, turha sinne on yrittääkään» koetti hän vielä
+vakuuttaa ja pitää tuon miehen kotoa poissa aivankuin suojellakseen
+siten Liisaa. »Liekö tuolla Liisaakaan... Kaupungille aikoi mennä.»
+
+»Kyllä Liisa sinne jäi», yritti Vareinen jatkaa.
+
+Mutta silloin Jenny-rouva luuli saaneensa jo ratkaisun, hänen
+kärsivällisyytensä loppui ja hän huusi Vareiselle kuin kuurolle:
+
+»Vai-i niin! No, itsepähän tuon paremmin tiedätte, kun myöhemmin kotoa
+läksitte.»
+
+Jos tuo mies olisi mennyt oikeaan aikaan työhönsä, niin mistä hän nyt
+enää olisi tiennyt, missä Liisa oli. Liekö lorvi edes käynytkään vielä
+verstaallaan...? — Nyt ei Jenny-rouva enää epäillyt, hän uskoi jo
+tuntevansa miehen.
+
+Vareinen olisi jo lähtenyt, muttei tiennyt, miten olisi sen tehnyt.
+Hän oli ensin huokaisevinaan kuin väsymyksestä ja kuumuudesta ja aikoi
+istuutua penkille, mutta keksikin sitten:
+
+»Jaa, tosiaan! Minunhan pitääkin joutua sinne lääkäriin.»
+
+Hän läksi ja rouva katseli hänen jälkeensä. Tietysti! Tietysti se mies
+kääntyi sinnepäin, missä lääkäreitä ei ole koskaan ollutkaan! — Ja hän
+näki vielä senkin, miten Vareinen seuraavassa kadunkulmassa kääntyi
+kotiin päin toista katua pitkin. Jenny-rouva pihisi kiukusta, kun hänen
+sanojaan ei näytty oikein uskottavan. Mutta hän totisesti sanoisi
+kaiken vielä selvemmin!
+
+Ostajat katsoivat hiukan ihmeissään, kun rouva kesken kaiken alkoi
+äkkiä pakata tavaroita takaisin laatikkoon, heitti saamansa markanrahat
+samantien muiden tavaroiden joukkoon ja pyyhkäisi kulmastaan kiukun
+nostattaman kyynelen.
+
+
+4.
+
+Liisa oli eteisessä vetämässä takkia päälleen lähteäkseen kaupungille
+tiedustelemaan paikkaa ja tunsi juuri sen takia olevansa kuin pienessä
+juhlahetkessä käsillä, kun Vareinen tuli kotiin kukkakimppuineen.
+Tämä vihelteli huolettomana — niin ainakin näytti — eikä ollut
+muistavinaankaan tämänaamuista. Tuliko hän pyytämään anteeksi? —
+Varmasti, sillä mitään muuta varten hän kai ei olisi lähtenyt kotiin
+kesken työajan, päätteli Liisa. Ja aivan oikein:
+
+»Päivää taas pitkästä aikaa, Liisa! Ostin sinulle tullessani kukkia
+näyttääkseni, ettei Vareisen poika ole niin tuhma kuin näyttää.»
+
+»Se nyt oli turhaa, mutta kiitos vain», sanoi Liisa kääntyen ja
+hymyillen toisen hyvänsuopaisuudenpuuskalle. Hän ei nyt ollut enää
+erikoisemman vihainen tuolle miehelle, jos ei juuri muutakaan. Mutta
+Vareisen viime lähdön jälkeen oli tapahtunut jotakin sentään niin
+paljon suurempaa, että sen alle kokonaan peittyi muutaman Vareisen viha
+ja sopu.
+
+»Sinä olet taitanut itkeä, tyttö? — Ei saa!»
+
+Hänen olisi tehnyt mieli edes hiukan taputtaa toisen poskea, sillä hän
+ei tullut ajatelleeksikaan sitä, että Liisa olisi voinut itkeä jostakin
+muustakin syystä kuin hänen takiaan. Liisa kääntyi itsekin peilistä
+kurkistamaan, näkyikö se tosiaankin hänen silmistään, pyyhkäisi
+nenäliinankulmalla silmänsä alustaa, ja tämä vasta saikin Vareisen
+helläksi:
+
+»Ei saa itkeskellä, tyttö! Ei se kannata. Miehet voivat tarkoittaa vain
+hyvää, mutta kuitenkin tuntuvat suurilta tohkeroilta ja käyttäytyvät
+kuin porsaat...»
+
+»Aivan niin», myönsi Liisakin hyväntuulisesti ja miestä silmiin
+katsoen. — Osasiko tuo tosiaan jo ottaa asian oikealta kannalta
+ja ymmärtää, ettei hänellä itsellään voinut olla tämän suurempia
+mahdollisuuksia ja ettei Liisa voinut menetellä toisin kuin oli tehnyt.
+
+»Hyvä, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme jälleen ymmärtää toisiamme
+hiukan», ilahtui Vareinen ja läimäytti naista selkään, kun ei muuten
+voinut osoittaa luottamustaan.
+
+»On hauska, että käsität minut nyt.» Hän etsi maljakkoa kukilleen.
+»Miehet ovat tavallisesti vaatimuksissaan liian jyrkkiä ja ehdottomia
+eivätkä ota huomioon, ettei nainen ole juuri siinä samassa vireessä
+kuin he. Ja silloin he leikkautuvat, kun heidän vaatimuksiinsa tai
+mielitekoihinsa ei suostuta ilman muuta.»
+
+»Mutta mistäs mies aina tietää tutkia kaiken niin tarkoin, ennenkuin
+uskaltaa lähestyä naista. Jos hän tahtoo vaikka suudella....»
+
+»... niin ottakoon ensin selvän, tahtooko sitä myöskin toinen.
+Ei mikään ole vastenmielisempää kuin vastenmielisten hyväilyjen
+karttaminen silloin, kun ei itse tunne mitään...»
+
+»Niin, tietysti», myönsi Vareinen ja tunsi outoutta, että heidän
+keskustelunsa Liisan kanssa oli nyt tullut näin läheiseksi, näin
+intiimiksi, jota se ei ollut vielä koskaan ollut. »Minä myönnän sen.
+Mutta eikö nainen sellaisena aikana voi rehellisesti ja ujostelematta
+kuiskata miehelle, jotta tämä osaisi pysyä kaukana?»
+
+Liisa katsoi kysyvänä. Kuiskata? — Nyt oli keskustelu mennyt johonkin
+muualle kuin mihin hän oli sitä tarkoittanut.
+
+»Kuiskata? Mitä varten? Ovatko miehet itse niin huomaamattomia,
+etteivät itse omin silmin näe, milloin nainen sietää jotakuta ihmistä
+tai milloin ei, milloin hän on täydessä vireessään tai milloin hänellä
+on jokin salainen kipu!»
+
+»Eivät tietenkään he näe. Mistä he sellaisia aavistaisivat. Mutta
+voisihan nainen aivan hiljaa kuiskata, että hän on — tuota — on hiukan
+sairas...»
+
+»Mitä sinä nyt sairaudesta? Voihan joku ihminen olla toisen mielestä
+vastenmielinen muulloinkin kuin sairaana!»
+
+»Mutta itsehän juuri sanoit», puolustelihe Vareinen, »itsehän juuri
+sanoit, ettei nainen voi sietää miesten liikaläheisyyttä silloin, kun
+on kipeä — tarkoitan niitä sellaisia tilapäisiä...»
+
+»Hyvä isä, mitä sinä nyt? Enhän minä niitä kipuja, vaan — etkö ymmärrä
+— sielullisia!»
+
+»Sielullisia kipuja? — Mutta ruumiistahan...»
+
+Liisasta tilanne oli traagillinen. Hänen täytyi äkkiä kohentaa
+kukkamaljakkoa, mutta se kaatui. Hän seisoi hetkisen neuvottomana
+ja mietti täydellistä umpikujaa. — Vareinen puolestaan koetti vielä
+pohtia keskustelun viimeistä käännettä, jota hän ei ollut ymmärtänyt
+laisinkaan. Hän oli jo uudelleen kysymäisillään Liisan viimeisiä
+sanoja, kun tämä äkkiä purskahti raikuvaan nauruun ja juoksi sen tien
+eteiseen ja ulos. Vareinen meni kamarin ikkunaan ihmettelemään ja näki
+Liisan menevän ikkunan alitse kaupungille ja vielä pitävän nenäliinaa
+suunsa edessä peittääkseen vastaan tulevilta naurunsa.
+
+Nyt Vareinen ei taas ymmärtänyt naisia. Ne osasivat olla niin
+kummallisen oikukkaita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Torin ohitse mennessään poikkesi Liisa äitinsä luokse.
+
+Tämä oli juuri käynyt kysymässä myyjätyttöä tilalleen, mutta kun ei
+ollut tavannut häntä kotoa, oli Jenny-rouva päättänyt tältä kerralta
+keskeyttää koko hyvän myymisen ja työntää kärryt kotiin. Sekin harmitti
+häntä, ja heti hän kysyikin Liisalta:
+
+»Tuliko Vareinen kotiin?»
+
+»Tuli juuri.»
+
+»Arvasinhan, jotta se ei ole enää oikealla tiellä. Täällä sanoi
+menevänsä hammaslääkäriin ja kuitenkin kyseli Taunoa. Sitten se läksi
+suoraan kotiin ja...»
+
+»No ei sillä ainakaan kotona mitään hammassärkyä ollut», Liisaa
+hymyilytti vielä miehen äskeinen ällistys.
+
+»Eivät näytä enää oikeilta ne puuhat! Ja Taunoa hän ei tarvitse. Kyllä
+minä niille kummallekin keksin vielä temput. — Kuule, mitä ajattelet,
+jos me sanottaisiin Vareinen ylös ja pidettäisiin itse se huone?»
+
+Äiti katsoi tutkivana tyttäreen, mitä tämä ajattelisi. Mutta toinen
+vastasi vain aivan tavallisesti:
+
+»Minähän olen siitä sanonut sinulle jo monta kertaa. Antakaa hänen vain
+mennä!»
+
+Hän saattoi äitiään jonkin matkaa kotiin päin. Rinteessä äiti pysähtyi
+ja katsoi vielä häneen:
+
+»Sinä näytät niin itkeneeltä. Mitä sinä olet itkenyt taas?»
+
+»Minä menen nyt hakemaan paikkaa, ehkäpä jostakin saan», vastasi toinen
+aivan toisesta asiasta, välttäen kysymyksen. Mitäpä äidin tarvitsi
+tietää Erkin käynnistä, kun siitä ei olisi kuitenkaan apua mihinkään
+päin. — Liisa kääntyi ja aikoi mennä.
+
+»No, ei sinun nyt niin kovasti tarvitse työtäsi ajatella, jotta sillä
+asialla itket itsesi uudelleen kipeäksi», lohdutteli äiti.
+
+Liisa meni, ja kun hän vielä kaukana katsoi taakseen, huomasi hän äidin
+seisovan yhä samalla paikalla rinteessä keskellä katua ja katselevan
+hänen jälkeensä. — Mitähän se nyt tuolla tavalla...?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt kesän tultua näytti kaupunki pienentyneen puolella, sen
+Liisa havaitsi ja tiesi vasta nyt. Ihmiset olivat maalla, toiset
+kaupunginviereisillä hiekkarannoilla, ja vain osa istui työn ääressä,
+niinkuin ennenkin, se osa, josta toisilla loma on vielä edessä ja
+joista muutamat eivät sellaista saisikaan, vaan saisivat kestää kesän
+kaupungissa, unohtaa sen kokonaan ja odottaa vain sen loppumista —
+niinkuin Liisakin. Kun joutuisi syksy, niin silloin olisi kaikilla
+jälleen yhtä hyvä olla.
+
+Liisa meni ensiksi ilmoituskonttoriin kysymään toispäivän lehdessä
+olleen paikkatiedustelunsa vastauksia. Oli kaksi: toinen isossa
+maatalossa kotiopettajan paikka leskimiehen kuudesluokkalaiselle
+pojalle, joka oli saanut ehdot saksassa ja ruotsissa. Pitäisi ottaa
+osaa taloustöihin ja antaa myöskin papalle keskustelutunteja ruotsissa.
+Pianonsoittotaito suotava. Valokuvaa pyydettiin. — Ei kiitos, ei ole
+vähä sentyylisestä enää, mietti Liisa ja rutisti kirjeen laukkuun.
+Toinen paikka oli kaupungissa eräässä kiinteistötoimistossa, mutta vain
+väliaikaisesti, kun vakinainen konekirjuri oli lomalla. Palkkaa niin
+mitättömän vähän, että Liisa laski saavansa kotitöilläänkin enemmän.
+
+Kun se saalis oli noin heikko, päätti hän lähteä umpimähkään kiertämään
+muutamiin suurimpiin liikkeisiin. Jos tänään ei sillä tavalla tarttuisi
+mitään, voisi hän jatkaa kiertoaan vaikka koko Helsingin läpeensä
+seuraavina päivinä. Ehkäpä sattuma antaisi sitten jotakin.
+
+Ensimmäinen oli matkatoimisto, sillä hän arveli siellä tarvittavan
+kieliniekkoja. Sen päriseviä puhelimia ja touhuavia ihmisiä
+ja kieltensekoitusta aikansa kuultuaan hän sai nähdä oven
+aukenevan pyhimpään. Pitkä, hoikka, englantilaisen näköinen mies,
+sivuharrastuksina kai autoilu ja lohenonginta. — Vai paikkaa! Ei ole.
+— Kirjeenvaihtajan, kone- tai pikakirjurin? — Jaahah, niinkö? Kielet?
+— Suomi, ruotsi, saksa, englanti ja hiukan ranskaa, luetteli Liisa. —
+Kas! Istukaa tuohon koneen ääreen, niin minä sanelen englanniksi.
+
+Kone, vaikkakin hieman outo, sirisi kuin niittokone kesähelteisellä
+niityllä. Ja mies saneli niin hajamielisenä kuin olisi ajatuksissa
+ollutkin jossakin siellä niittokoneen lähettyvillä rannassa onkivapa
+kädessä. Liuska täyttyi. — Kiitos. Tuossa yksi lyöntivirhe, tuossa
+toinen. Kas, peijakas, varsin hyvää jälkeä. Parempaa kuin luulinkaan.
+Ikävä vain, ettei paikka ole vapaa. Muuten ei mitään esteitä. Mutta jos
+se joskus vapautuu, niin mikä on neidin osoite?
+
+Jokseenkin epävarma ja pieni lohdutus. Liisa meni jätettyään nimensä ja
+osoitteensa tulevia aikoja varten.
+
+Seuraava oli mainostoimisto ja siellä johtajan poissa ollessa hänen
+tuoliaan täyttämässä nuori, liian kohtelias mies. Tämä katseli suu
+maireassa hymyssä toisen kasvoja, sitten vartaloa pitkin laskeutuen
+jalkoihin asti. Näytti aivan siltä kuin persoonallista tutustumista
+vastaan hänellä ei olisi ollut kerrassaan mitään, mutta paikka-asiassa
+hän ei kerta kaikkiaan voinut muuta kuin pudistaa päätään: ikävä kyllä,
+paikkaa ei ole.
+
+Maanmittaustoimiston johtaja oli rovastin näköinen ja hyvin juro.
+Katsoi alta kulmainsa ja vastasi toisen kyselyihin vain: jahah. —
+Kun Liisa vastausta odotettuaan uskalsi häiritä uudestaan samoilla
+sanoilla, oli lyhyt vastaus: »Ei ole» eikä senkään mukana tullut yhtään
+katseen vilaustakaan, vaan ainoastaan tiukka yskäisy kuin koiran
+murahdus.
+
+Turha vaiva! Nyt hän alkoi uskoa sen jo näin vähällä. Jossakin
+saatettiin olla kohteliaitakin, vieläpä neuvottiin paikkojakin, missä
+mahdollisesti saattaisi olla työtä — kun nyt kyseessä ei kerran ollut
+mikään harjoittelija, vaan pätevä — mutta työtä vain ei tullut.
+Toisaalla saatettiin ensin tenttiä koko entinen elämä suku, perhe,
+lapset, pelto ja karja, näytettiin olevan sangen epäluuloisia ja vasta
+sitten sanottiin, ettei heillä ollut kerrassaan mitään työtä.
+
+Liisa meni konekirjoituskoululle ja sai sieltä hetkisen odottamisen
+jälkeen laatikkoon pakatun koneen vuokratuksi. Puhtaaksikirjoittamista
+hän sai myöskin. Tosin sitä juuri tällä hetkellä oli vain vähän, mutta
+muutaman päivän kuluttua hän saisi hakea lisää. Liisa laski, että jos
+hän saisi päivässä kirjoitetuksi edes viisikin tuntia, ansaitsisi hän
+viitisenkymmentä markkaa. Häntä harmitti vain se, ettei ollut saanut
+noitakin töitä suoraan sen antajalta, vaan nyt veti konekirjoituskoulu
+osan hänen palkkiostaan itselleen, maksoi yksinkertaisesti vähemmän
+kuin itse otti työn antajalta. — Mutta mitäpäs siitä, olihan hänellä
+nyt joka tapauksessa työtä, nyt ei enää parin päivän kuluttua
+tarvitsisi pakoilla ja olla avaamatta ovea pienille laskuille. Hän
+voisi siinä sivussa helpottaa äidin kotihommia ja voisipa silloin
+tällöin pistäytyä jonnekin uimarannalle virkistymään, hakemaan
+ruokahalua ja opettelemaan katsomaan taas uudelleen elämää, sitä
+hyörinää, jota hän ei ollut saanut lähestyä keskitalvesta lähtien. Ja
+tuntui siltä kuin hän ei olisi vielä nytkään muuten voinut sitä tehdä,
+ellei olisi ollut tiedossa omia rahoja, sillä niin kauan olisi omatunto
+sen kieltänyt, kun kysymyksessä olisivat olleet äidin ansaitsemat.
+
+Hän kantoi laatikon portaita alas, irvisti, kun nuora tahtoi upota
+kämmeniin, mutta kantoi kuitenkin. Ulko-ovella tulvahti auringonvalo
+vasten kasvoja kuumana ja sokaisevana. Äsken hän ei ollut sitäkään
+huomannut muuna kuin kiusallisena hiottajana, mutta nyt se oli
+kuin ystävällisempää. Hän huoahti laatikon kantamisesta ja mietti,
+kannattaisiko koneenvuokrarahojen lopuilla kustantaa itselleen
+autokyyti kotiin vai tyytyäkö raitiovaunuun. Ei! Tuossa puiston takana
+oli autopirssi ja näin pitkän kitumisen jälkeen kannatti saada sen
+verran vauhdin- ja elämäntuntua. Hän käskisi ajaa kovasti ja antaisi
+tuulen sivellä kasvojaan, kaulaansa ja poveaan.
+
+Liisa kantoi laatikkoa poikki puistikon, mutta huomasi aurinkoisen
+penkin ja istahti sille. Hänen nojatessaan nyt tuohon omaan
+laatikkoonsa tuli mieleen äidinkin laatikko, kumipyöräinen ja
+kirjavakatoksinen. Ja häntä hymyilytti pakostakin, kun tiesi saaneensa
+nyt omansa.
+
+Puiston toista reunaa meni hattu kädessä hänen entinen johtajansa,
+suuryhtiön itsevaltias. Hänen mielensä teki mennä kysymään, miksi hänen
+sairastuessaan oli paikka ilman muuta annettu toiselle eikä odotettu
+hänen paranemistaan. Vai luulivatko he hänen kuolevan? Mutta turha
+ajatella koko asiaa enää, eikähän se ollut tuon miehen syykään. Ja
+sitäpaitsi koko liike, toverit ja työ tuntuivat jo niin kaukaisilta,
+että saivat olla rauhassa. Tuntui niin hyvältä ilman heitä, näinkin,
+ensi kertaa täysin huolettomana ja ajatuksettomana viime kesän jälkeen.
+
+Viime kesä? — Voi meitä poloisia, Erkki!
+
+Hänen tuli äkkiä niin paha istua, että hän nousi, otti jo laatikon
+käteensä, mutta hajamielisenä istuutui kuitenkin jälleen ja jäi
+tuijottamaan puiden yläpuolitse näkyviin ikkunoihin. Siellä juuri oli
+hänen entinen liikkeensä, ja hänen oma entinen ikkunansakin taisi
+näkyä. Sen edessä hän oli istunut. Ja kun iltaisin työ päättyi, oli
+Erkki ollut vastassa tuolla kulmauksessa.
+
+Oli ollut jo useita vuosia sitten juuri tämäntapainen helteinen
+päivä alkukesästä, kun hän oli kiivennyt ensimmäisen kerran tuonne
+ikkunoiden taakse portaita ylös. Suuri osa väkeä oli silloin lomalla,
+mutta kuitenkin oli kaikki niin hälisevää ja levotonta ja hänen
+mielestään tietysti outoa. — Hän oli saanut paikkansa vastapäätä erästä
+osastonjohtajaa samassa huoneessa tämän kanssa. Samana päivänä pari
+tuntia ennen Liisaa oli osastolle tullut vikkelä ja liukaskielinen
+asiapoikakin. Hänen sinne mentyään oli poika jo vanhempana opastanut
+hänelle yhtä ja toista. Mutta poika parka! Hänen suurin vikansa oli
+silloin hänen liukas kielensä. Ja ennen iltaa olivatkin hänen asiansa
+aivan yhtä huonosti kuin aamullakin ennen paikkaan tuloa. — Puhelin oli
+soinut ja vaikka Liisa oli aikonut siihen vastata, oli poika ennättänyt
+edelle ja alkanut hoitaa asioita. Kysyttiin johtajaa ja hän vastasi
+rehellisesti ja vilpittömästi, että tämä oli klosetissa. Siihen kai
+asiakas sillä kertaa tyytyikin. Mutta jo puoli tuntia myöhemmin tiesi
+pojan kuuluisan vastauksen johtaja ja hänen kauttaan puoli taloa.
+Nuorta miestä tietysti opastettiin ja hän ainakin lupasi vastaisuudessa
+olla enää selittämättä niin tarkoin esimiestensä askeleita.
+
+Vähän myöhemmin oli johtaja ja sillä kertaa Liisakin poissa huoneesta
+ja poika vastasi taaskin. Mutta nyt olikin johtaja itse mennyt
+viereisen huoneen puhelimesta koettamaan, oliko hänen nuhteillaan ollut
+mitään merkitystä. Siksipä hän kysyikin heti, että oliko johtaja nytkin
+vielä siellä samassa paikassa kuin aamupäivällä. »En tiedä», vastasi
+liikkeen uusi ja innokas vesa, »mutta eiköhän se liene siellä nytkin,
+kun ei ole näkynyt.»
+
+Seurasi uusi tutkinto ja uudet kysymykset. Mutta poika selitti, ettei
+hän ollut tällä kertaa muuta kuin vastannut toisen kysymykseen ja että
+hän siis oli viaton. Mutta toinen oli eri mieltä, ja huomisaamuna ei
+sitä nuorta miestä enää näkynyt.
+
+Muistellessaan elämänsä ensimmäistä leipätyöpäivää Liisa ei malttanut
+olla naurahtamatta. Vasta sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi
+toiselta penkiltä kummaksuvia katseita hänen yksinnaurunsa vuoksi.
+Hänen täytyi nousta ja lähteä kotiin.
+
+Mutta sille hän ei voinut mitään, että hänen oli nyt niin hyvä ja kevyt
+olla.
+
+
+5.
+
+Kun Tauno, Hietalan perheen aikamieslapsi, tuli kotiin hyvissä
+ajoin ennen aamiaista, huomasi hän heti portista käännyttyään äidin
+jäätelökärryt pihalla portaiden vieressä ja aavisti jotakin erikoista
+olevan tulossa. Eiväthän nuo kärryt olleet hänen muistaakseen
+ilmestyneet siihen takaisin koskaan ennen iltaa muulloin kuin
+suurimmilla sateilla. Tauno aikoikin nyt sen vuoksi kääntyä heti
+takaisin, mutta huomasi äidin keittiön ikkunan ääressä ja arvasi tämän
+jo nähneen hänet. Ja kun he eivät olleet nähneet toisiaan äidin kanssa
+sitten kuin eilen kahvilassa ja kun Tauno ei aavistanut mitään siitä,
+että äiti oli sen jälkeen tiedustellut hänen työpaikkaansa, piti hän
+nytkin kaikkein helpoimpana selittää, että oli taas pieni työtön aika
+päivällä, heidät oli sen vuoksi laskettu muutamaksi tunniksi vapaaksi,
+jotta tulisivat illalla ottamaan vapaatunnit takaisin.
+
+Hän soitti — oma avain kun oli pitänyt luovuttaa Vareiselle — ja pitkän
+ajan kuluttua tuli äiti avaamaan. Heidän kohtaamisensa yritti olla taas
+vilpitön:
+
+»Kah, mamma! Mikäs sinut on tähän aikaan päivästä kotiin ajanut?»
+
+»Olen tässä putsaillut ja korjaillut vaatteitasi. Siellä keittiön
+tuolilla on sininen pukusi, muuta se heti päällesi. Panin tuen
+housujenpolven sisäpuolelle, kun oli menemäisillään rikki, ja
+likaläikät hankasin tärpätillä pois. Paitasi ovat pinossa tuossa
+pöydällä ja sukkia saat mukaasi viisi paria. Pese itse sitten järvessä
+uudestaan, kun ne likaantuvat. Nenäliinoja tulee puoli tusinaa ja
+alushousut...»
+
+»No mutta mitä sinä? Mitä varten nämä kaikki...?» kysyi Tauno
+ihmeissään eikä voinut aavistaa muuta kuin että jotakin oli hullusti.
+
+»Ai niin, enkös minä muistanut sanoakaan! Sinähän matkustat nyt
+päiväjunalla kahden tunnin kuluttua minun vanhaan kotiini Lampelaan
+ukkisi ja mummosi luo kesälomaasi viettämään ja tulet vasta syksyllä
+takaisin. Kirjoittivat, että he välttämättä tarvitsevat sinua siellä...»
+
+Nyt Tauno yhä enemmän alkoi aavistaa, että jotakin oli kierossa. Mutta
+kun äiti ei kuitenkaan näyttänyt yhtään vihaiselta, ei hän pitänyt tätä
+lähtöä minään rangaistuksenakaan. Sillä silloin olisi muori sanellut
+suorat sanat. Sen vuoksi hän uskalsi viattomana ihmetellä:
+
+»Mutta mitä ihmettä minä siellä sitten teen?»
+
+»Virkistyt heinä- ja peltotöissä ja uit itsestäsi pois kaikki kaupungin
+pölyt ja taudinbasillit. Minä tulisin niin mielelläni mukaan, mutta
+kun ei näytä nyt kerta kaikkiaan pääsevän. Mieluumminhan minäkin
+olisin siellä kuin seisoisin tuolla kuumassa paisteessa pitkät päivät.
+Ja Liisankin mieli tuntui tekevän kovasti lähteä, mutta kun hänenkin
+täytyy ensin ratkaista se paikka-asia. Ja taitaa olla vielä niin
+heikkokin matkustamaan», valehteli äiti kasvot totisina ja ajatteli,
+ettei valehteleminen ole nyt hänelle mikään synti, kun on itse saanut
+vuosikaudet uskoa vain valheita.
+
+»Mutta hyvänen aika, enhän minä voi sinne lähteä mitään ilmoittamatta.
+Täytyyhän minun puhua...»
+
+Ja nyt äidille tuli vihdoinkin kokonaisen vuorokauden odottamisen
+jälkeen tilaisuus puhua siitä Taunon »paikasta»:
+
+»Jaa-ah! Enpä tosiaankaan muistanut sitä paikkaasi! Mutta lähde sinä
+nyt vain aivan rauhassa, niin minä käyn kyllä selittämässä siellä
+sinun liikkeessäsi, jotta kun oli niin kiireellinen matka. Nostanpahan
+samalla saatavasi, jos siellä jotakin on.»
+
+Tauno yritti hätääntyä, mutta arvasi, että nyt hänet voisi pelastaa
+vain huolettomaksi heittäytyminen:
+
+»No ei siitäkään kai mitään tule. Mutta voinpahan itse käydä puhumassa
+asemalle mennessäni. Toimitan samalla vähän muutakin, kun käskettiin. —
+Mutta eiköhän vain ole selvempi, että minä lähden vasta muutaman päivän
+perästä? En minä nyt näin yhtäkkiä...»
+
+»Sehän se juuri hauskaa onkin. Sinähän olet aina pitänyt liikkumisesta
+ja uuden näkemisestä. Nyt siihen on niin hyvä tilaisuus. — No mutta
+älä seiso siinä enää, hyvä lapsi! Sanoinhan, jotta juna lähtee kahden
+tunnin kuluttua, ja sitten meistä kahdesta tulee ero. Syö nyt ensin
+tuossa, paistoin makkaroitakin. Muuta sitten vaatteesi ja joudukin,
+jotta et myöhästy!»
+
+Tauno istuutui huokaisten pöydän ääreen eikä keksinyt, millä saada
+matkaa lykätyksi edes huomiseen. Silloin hänellä olisi aikaa miettiä
+keinoja sen lykkäämiseksi eteenkinpäin. Hän istui selkänojaan,
+ei syönyt, vaan työnsi jalkansa suoriksi pöydän alle, pani kädet
+housuntaskuihin ja koetti näyttää huolettomalta.
+
+»Ei. Ei siitä sittenkään tule mitään», hän huoahti toisen kerran
+aivankuin olisi yksin saanut päättää juuri näin.
+
+»Matkarahaako», joutui äiti taas väliin. »Siitä ei ole huolta. Tässä
+saat — mihinkäs se pussi nyt joutuikaan — tässä on matkoihin ja sitten
+saat vielä sata markkaa ylitse muihin menoihisi. Mutta älä pudota
+niitä, kun miesparalla ei ole vielä edes omaa lompakkoakaan.»
+
+»Onhan minulla ja hyvä onkin», vetäisi Tauno povitaskustaan uuden
+uutukaisen lompakon, asetellen setelit sinne huolellisesti. Saivathan
+olla mukana, vaikkapa matka siirtyisikin.
+
+»Mistäs sinä tuollaisen? Kas kun onkin hyvä lompakko! Maksoiko
+paljonkin?»
+
+Tauno ei ollut kuulevinaankaan. Hän päätti nyt, kun huomasi, ettei äiti
+mitään tietänyt, siirtyä puolustajasta hyökkääjäksi:
+
+»Mutta miksei minulle ole sitten aikaisemmin puhuttu tästä matkasta,
+jotta olisin voinut järjestää työni? Olisihan tuosta saattanut mainita
+edes tänä aamuna, jos ei ennen. Enhän minä nyt yhtäkkiä, älyätte kai
+sen itsekin...»
+
+»Voi hyvä lapsi, kun sinua on haettu koko aamu», valehteli äiti
+rohkeasti ja nautti tästä valehtelemiskilpailusta, sillä mitään
+aavistamaton poika paljasti hänelle lopultakin itsensä. Kyllä hän vielä
+ennen lähtöä puhuisi pojalle vähän tottakin, mutta nyt hän ei antaisi
+toiselle kunnollista suunvuoroa puolustella. »Kun kirje tuli vasta
+tänä aamuna lähdettyäsi! Liisa kävi soittamassa työpaikkaasi, muttei
+löytänyt puhelinluettelosta. Hän koetti etsiäkin, mutta poliisikaan ei
+tietänyt osoitetta.»
+
+»Enhän minä siellä ollutkaan, kun vasta illalla...»
+
+»No niinhän mekin arvelimme, jotta sinä kai olet vapaa samalla tavalla
+kuin eilenkin. Sitten Liisa kävi urheilukentällä, muttei löytänyt
+sieltä, vai liekö katsonut huonosti.»
+
+»Tuolla kaupungilla kävelin hiukan», pienensi poika itse rengasta, jota
+äiti oli juuri koettanut kiristää.
+
+»Näitkö muuten Vareista? Hänkin haki sinua. Minä kieltelin ensin vähän,
+mutta hän vain meni. Vareinen oli käynyt etsimässä sinua kaikista tämän
+puolen kahviloista. Oli käynyt 'Puistossakin' asti.»
+
+»No siellähän minä juuri olin! Miksei...?»
+
+»Sepäs kummallista. Kertoi istuneensa pitkät ajat siellä ja
+heittäneensä hakemisen. Mutta ehkä te olittekin eri huoneissa, ehkä
+Vareinen istui biljardissa...?»
+
+»Minähän olin juuri siellä», murahti Tauno.
+
+»Jahah, vai siellä», sanoi äiti jo kylmemmin löydettyään pojan
+olinpaikan. »Vai siellä. Sieltäkös sinä tuon lompakonkin sait?»
+
+»Voitin sen muutamalta maalaiselta, kun se ei osannut pelata yhtään.
+Ensin se mies hävisi rahansa muille ja sitten minulle vielä lompakon,
+kun koetti saada entisiään takaisin.»
+
+»Jassoo, vai niin. Siellä taitaa olla hauskaakin väkeä? Taitavat
+tarjota joskus ryypynkin, ne parhaimmat tuttavat? — No syöhän nyt
+sentään ja joudu, että kerkiät. — Sinä kyllä varmasti matkustat tänään,
+siitä ei kannata enää puhua! Ja minä taidan tulla asemalle saattamaan,
+jotta poju saa piletin ja löytää oikeaan junaan. Sattuu olemaan
+muitakin asioita kaupungille ja käyn sitten samalla siellä sinun
+liikkeessäsikin.»
+
+»Siellä nyt ei naisten tarvitse solkata minun asioissani», murahti
+poika vihaisena, että hänen työasioihinsa sotkeuduttiin. Vähän harmitti
+toisekseen, että oli tullut keksityksi koko juttu, jos sattuisivat
+naiset vielä saamaan selville ja nostaisivat rähäkän. Mutta äidin
+hyville mielin saattamiseksi oli pitänyt tekaista...
+
+Jenny-rouva olisi tahtonut poikansa viime sanojen jälkeen astua tämän
+eteen, tarttua kauluksesta ja antaa ympäri korvia. Hänen mielensä teki
+siepata herran oma kävelykeppi tuosta ovenpielestä, lyödä sillä vasten
+kasvoja ja huutaa kerrankin suunsa puhtaaksi, että tämä oli koira,
+kun oli ensin sepittänyt valheita todellisia teitään peittääkseen,
+ja sitten kaksinkertainen retku, kun kehtasi vielä jälkeenkinpäin
+luulla äitiään niin hölmöksi, että tämä iankaiken uskoisi valheita,
+vaikka olikin uskonut eiliseen ja tähän päivään asti. Hän oli nyt
+niin hämmästynyt näistä kahden päivän paljastuksista, etteivät edes
+kyynelet jaksaneet nousta hänen ihmetteleviin silmiinsä. Mutta hänen
+piti kestää nyt vielä vähän aikaa ja hillitä itsensä lopullisesta
+purkauksesta, että saisi pojan kunnollisesti junaan. Jos hän kestäisi
+nyt tämän kerran, muuttuisi kaikki silloin vähitellen hyväksi. Hän
+tunsi poikansa myöskin toiselta puolen: pahaan umpikujaan jouduttuaan
+tämä saattaisi yht'äkkiä nousta ja hävitä sen tien, niinkuin oli kerran
+kouluaikanaankin tehnyt kesken syönnin: noussut ja kadonnut kotoa
+kahdeksi päiväksi. Eikä vielä nytkään tiedetty, missä hän oli silloin
+ollut.
+
+Mutta surun, kiukun ja pettymyksen lomassa Jenny-rouva kuitenkin
+hienoksittain nautti siitä, että oli asettanut ansansa niin hyvin,
+jotta poika oli ilman suurempia tutkinnolta ja rähinöitä paljastanut
+itsensä kokonaan. Kun hänet saisi vain nyt mielisuosiolla junaan, niin
+mies siitä vielä kouluttaisiin!
+
+Niin, siellä maalla! Hänen kotinsa oli keskikokoinen maalaistalo ja
+vanhemmat totista, työteliästä ja ankaraa väkeä. Vanha ukko ja mummo
+olivat aikoinaan olleet lapsilleen niin ankaria, etteivät nämä vielä
+täysi-ikäisinäkään olleet omia herrojaan liikkumaan muiden kylän
+nuorten menoissa. Viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen ajettiin
+viideltä tai kuudelta aamulla ylös, olipa sade tai paiste. Ja työtä
+kesti iltaan niin myöhään, ettei tehnyt enää mielikään minnekään.
+Hänkin, Jenny-rouva, oli sieltä lähtenyt maailmalle kuin pakoon:
+Pitkien tuskailujen jälkeen hänet päästettiin talouskouluun, ja sen
+tien hän joutui maailmalle ja naimisiin. Ensin se oli hänellekin ollut
+suurta vapautta ja kotona vanhemmat katsoivat karsaasti, että hän oli
+lähtenyt työtä karkuun, mutta nyt myöhemmin miehensä kuoltua hän oli
+kyllä usein myöntänyt, että jos ei ollut helppoa kuokkia Lampelan
+peltoja, niin ei ollut sentään paljon helpompaa tämäkään. Mutta kun
+noille lapsille nyt vain kävisi hyvin, niin kylläpähän aina muusta
+selviäisi. Liisa kyllä näkyi perineen isovanhempiensa työsisua, mutta
+poika oli täysi taka-askel, ehkä liian väsyneen äidin heikko lapsi.
+
+Mutta nyt Jenny-rouva aikoi kirjoittaa veljelleen sinne maalle ja
+selittää kaiken. Vanhukset tuskin jaksaisivat enää pitää silmällä noin
+ovelaa kiemurtelijaa, mutta veljen aisoista ei mihinkään mentäisi. Hän
+selittäisi veljelleen aivan koristelematta ja häpeämättä, että poika
+vain vajehtii eikä kasva akaksikaan, jos ei ole kymmenkunta tuntia
+päivässä pellolla tai niityllä, niin että hän illalla työstä päästyään
+ja ruokaa haukattuaan kaatuu suoraan sänkyyn eikä mieluilekaan enää
+kylille hakemaan toisia samanlaisia tyhjäntoimittajia. Tuoreeltaan mies
+maatöihin, ja pysyköön siellä niin kauan kuin viisastuu.
+
+Nyt saivat loppua pojalta joutenolon päivät! Nyt tällä kellonlyömällä!
+Liian oli tullutkin olluksi löyhä, mutta kun se oli lapsena ollut niin
+heikko ja sairaalloinen, että oli yrittänyt aina tukehtua käsiin,
+jos oli aikonut piiskata. Mutta kun hänellä nyt riitti jo terveyttä
+vetelehtimään, niin sai yrittää toki muutakin. Ja jos voimat ja terveys
+eivät siellä Lampelassa riittäisi, vaan mies tukehtuisi, niin eihän
+tuosta näkyisi tulevan kunnon eläjää muutenkaan. Parempi katketa työn
+ääreen kuin istua loppuikänsä linnassa. Sillä linnareissua ne nuo
+tuollaiset valheet vain ennustaisivat.
+
+Jenny-rouva tunsi tehneensä päätöksen poikansa puolesta, ennen vaikka
+ruumisarkku kuin käsiraudat —ja tunsi kuin itselleen helpotusta. Hän
+hypähti taas istualtaan, meni eteiseen kuin peläten heltyvänsä jyrkästä
+kuolemantuomiostaan, veti kaapin päältä esille pölyttyneen, kulmistaan
+rikki kuluneen matkalaukun ja alkoi pakata siihen poikansa vaatteita ja
+tavaroita vihaisena — niinkuin Tauno syrjäsilmällä katsellessaan oli
+huomaavinaan.
+
+Aurinko alkoi paistaa keittiöön sisään. Oli juuri se hetki ennen
+puolta päivää, jolloin aurinko pääsi näkyviin heidän eteisensä kulman
+takaa, sitten kiersi hiukan aikaa keittiön hellankulmasta oven toiseen
+pieleen asti ja sitten taas katoaisi huomiseksi, kun viereinen korkea
+kivitalo tulisi tielle. Tuo kierros hellankulmasta ovelle asti kesti
+tavallisesti toista tuntia — tavallisesti — sillä sateisilla ilmoilla
+ei nähty muuta kuin vastapäinen harmaa kiviseinä.
+
+»Kas, kun tulee kirkas päivä», huokasi itsekseen Tauno, nousi syömästä
+ja kohotti paitansa riippuvia hihoja ylemmäksi. »On sääli lähteä juuri
+tällaisena päivänä matkalle!»
+
+Mutta äiti ei vastannut mitään. Poika näytti aikovan heittäytyä kamarin
+sohvalle pitkäkseen.
+
+Siiloin ilmestyi Liisa portista pihamaalle hikisenä ja tyytyväisenä
+laatikkoaan raahaten.
+
+»Mene edes auttamaan siitä, jos et pelkää menehtyväsi!» tuhahti äiti
+Taunolle, ja tämä mitään virkkamatta meni pihalle.
+
+Eteiseen tultuaan Liisa kyllä huomasi toisten kasvot hyvin totisiksi,
+mutta selitti äidilleen itse innostuneena:
+
+»Tässä nyt sitten on minun työkalulaatikkoni ja parin päivän eväät.
+Tosin ei parempaa kuin puhtaaksikirjoittamista, mutta lähipäivinä
+hankin jotakin jalompaakin: käännöstyötä. — Mutta mitäs sinä siihen
+vanhaan laukkuun ahdat?»
+
+»Pakkaan tässä erään toisen työkalulaatikkoa, kun mies lähtee
+maailmalle.»
+
+Liisa seisoi keittiön kynnyksellä kuivaillen nenäliinallaan hihattoman
+leninkinsä kainaloaukon sisältä ihoaan ja huokaillen hyväntuulisena:
+
+»On tämä elämä rasittavaa! Kun ensin saa hikoilla itsensä läpimäräksi
+työnhaussa, saa sitä jo paria päivää varten niin paljon, että on taas
+uudelleen läpimärkä. Vaikka luulen kyllä, ettei tuosta kahden päivän
+taakasta ole tänä iltana enää paljoakaan jäljellä.» Sitten hän astui
+veljensä eteen seisomaan hajajaloin niinkuin tämäkin: »Jahah, meidän
+herra taitaa matkustaa! Liikeasioita, vai?» kysäisi hän Vareisen
+äänellä.
+
+»Noo», virkkoi toinen välinpitämättömänä ja läksi pois. »On tässä vähän
+mietitty.»
+
+»Eipä tuossa ollut pitkiä miettimisiä, kun päätettiin vain!» lisäsi
+äiti tiukkana ja supisi eteisessä jotakin Liisan kanssa. Ja Tauno
+epäluuloisena oli varma, että naisten supina koski häntä. Mutta pian
+oli Liisa jälleen edessä ja kysäisi kuin pojan puolesta huolestuneena:
+
+»Kuulostaa kuin matkustaminen ei huvittaisi poikaa?»
+
+Hiukan ärtyneisyydestään lientyen, kun Liisa käytti pitkästä aikaa
+hyväilysanaa »poika», Tauno vastasi kuin apua odottaen:
+
+»Niin, kun tuntuu niin turhalta matkustaa juuri tällaisena hienona
+päivänä. Aivankuin ei saattaisi hyvin lykätä sateisempiin aikoihin ja
+nyt sen sijaan mennä vaikka uimaan.»
+
+»Sateisempiin aikoihin!» tuhahti taas Jenny-rouva kiivaana. »Tätä
+matkaa on lykätty jo kahdeksantoista vuotta liian paljon eikä siirretä
+enää tuntiakaan. Ja taitaa olla 'uintimatkoille' yhdentekevää, sataako
+vai paistaa. — Muuta pian paitasi siinä!»
+
+Tauno huomasi vastaansanomisen turhaksi; jokin muu pelastus oli
+keksittävä, jos mieli saada matkaa myöhästetyksi tunnillakaan. Sen
+vuoksi hän vaikeni. Liisa taas oli äidin äänensävystä tuntevinaan,
+että tässä esikaupungin keittiön ja kamarin huoneistossa oli tänään
+tapahtuva suursiivous — sellainen suursiivous ajatuksissa ja
+teoissa, joita on vain kerran tai pari kunkin ihmisen elämässä ja
+josta kulloinkin saa perhe aloittaa uuden lehden. Hänhän oli omalta
+kohdaltaan päättänyt tänä aamuna juuri samaa ja uskonut ainakin itse
+tänään aloittavansa kokonaan uuden ajanjakson. Mutta näytti kuin
+ketkään muutkaan eivät välttäisi sitä enää. Sen vuoksi hän olisi
+tahtonut nyt päästää hihkuvan hyvähuudon, mutt’ei uskaltanut puuttua
+asioihin, vaan vaikeni, kun äiti näytti suuttuneelta.
+
+Äiti taas oli tänään, kuten aina ennenkin, tullut siihen uskoon, että
+hänen tyttärestään ei voisi tullakaan mitään muuta kuin kelpo nainen,
+jos saisi olla vapaana omine ajatuksineen kelpo ympäristössä. Ja
+peläten, että toinen nyt heikkona sairautensa jälkeen voisi erehtyä
+johonkin, jota hän itsekin varmasti katuisi myöhemmin päästyään jälleen
+oikein ajattelemaan, katuisi — sitä peläten äiti päätti puhdistaa
+ympäristön, ettei mikään olisi estämässä tyttären hyvää uskoa ja hyviä
+ajatuksia. Niin, ja hänen pojastaan ei taitaisi tulla koskaan kelpo
+miestä, olipa hän vapaana millaisessa ympäristössä tahansa. Toisen
+ympäriltä täytyi kitkeä rikkaruohot pois peittämästä valoa ja toiselta
+täytyi vapauskin ottaa kokonaan pois ja istuttaa hänet sen jälkeen
+aivan uuteen paikkaan. — Siksi äiti oli nyt niin puuhaileva, tiesi
+kaiken tulevan hyväksi, jos saisi tehdä kaiken niinkuin halusi, ei
+sietänyt sen vuoksi vastaan sanomista ja vaikeni.
+
+Silloin alkoi kaikki näyttää Liisasta niin surullisen koomilliselta —
+oli sentään taivaan onni, ettei hänen tarvinnut olla noin holhottavana,
+ettei hänelle tarvinnut vetää valmiita housuja jalkaan niinkuin
+muutamalle urholle tuossa. Hän nautti, kun voi täydellä syyllä lyödä
+rintoihinsa kuin fariseus, että hänellä oli edessä elämä ja maailma,
+mutta tuo toinen lähetettiin piiloon. Eipä silti, ettei hänkin olisi
+ollut kerran holhouksen tarpeessa, mutta kukaan ei olisi osannut sitä
+silloin antaa. Ja hyvä oli, ettei hän tullut silloin kertoneeksi
+huoliaan kenellekään, kun näkyi ominkin voimin päässeen pystyyn taas.
+Olisi syntynyt vain kaikenlaisia väritettyjä juoruja hänestä ja nyt hän
+saisi ensi töikseen ruveta niitä lakaisemaan pois sen sijaan, että nyt
+oli kaikki valmista.
+
+Mutta jopas olivatkin talon asiat tänään riivatun hyvin, että
+pakostakin pyrki naurattamaan. Tästä taitaisi tulla vielä oikein
+juhlalauantai! Hän ei malttanut enää olla tekemättä pilaa koko
+perheestä:
+
+»Raakalaisia nuo tämän talon naiset! Ottavat miehiseltä mieheltäkin
+sisun pois, noin vain kesken toisen kiireellisten töitten, liimaavat
+postimerkin takapuoleen ja nostavat lapsen junaan...»
+
+»Ole hiljaa siinä äläkä viivästytä toista», kielteli äiti, vaikka
+hyväntuulisuus alkoi tarttua häneenkin. Mutta Liisan oli nyt mahdoton
+pysyä vaiti:
+
+»Kun nyt menet sinne Lampelaan, niin kerro terveisiä Sylvi-serkulle.»
+
+»Mille vietävän Sylville?» tokaisi Jenny-rouva.
+
+Liisa rypisti toista silmäluontaan äitiin katsoen, hymyili tälle, mutta
+puhui veljelleen ääni totisena:
+
+»No hyvänen aika! Meidän riivatun kaunis Sylvi-serkkummehan viettää
+aina kesänsä Lampelassa, ui siellä, ratsastaa, järjestää tanssiaisia
+ja johtaa koko seudun seuraelämää. Muuten kyllä kiltti ja kaunis
+tyttö, mutta taitaa olla yksi pieni vika: Sylvi on aina ollut niin
+huvittelunhaluinen.»
+
+»No onpahan edes yksi lohdutus», ajatteli itsekseen Tauno.
+
+Äiti ei ymmärtänyt, mihin Liisa valheellaan pyrki, sillä minkäänlaista
+Sylvi-serkkua ei ollut koskaan vielä syntynytkään, ja jos olisikin,
+niin hänen olisi hyvin vaikea ratsastella pienen maalaiskylän
+seuraelämässä — kaikkein vähimmin talossa, joka ei tuntenut eikä
+tunnustanut kuin yhden käskyn ja evankeliumin: »Painu työhön tai ole
+syömättä!» — No niin, puhukoon tyttö huvikseen, mitä haluaa!
+
+Mutta Taunon uteliaisuus oli jo herännyt:
+
+»Sylvi-serkku? Miks'ette ole koskaan ennen kertoneet mitään hänestä?
+Onko hän — tuota...?»
+
+»Tumma vai vaaleako? No, miltä kannalta asian ottaa. Sittenpähän näet,
+kun menet.»
+
+Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän kertoi olemattomia asioita,
+tehdäkseenkö vain pilaa vai edes tällä tavoinko helpottaakseen pojan
+lähtöä. Joka tapauksessa tämä näyttikin vähän ilahtuneen eikä voinut
+salata mielenkiintoaan Lampelaa kohtaan. Hän tuli jo ajatelleeksi, että
+rahaakin olisi pitänyt olla mukana enemmän kuin mitä äiti antoi. Mutta
+mistäpäs sitä nyt otti.
+
+Liisa oli yht'äkkiä alkanut tuntea taas väsymystä ja pyörrytystä, kai
+raskaan kirjoituskonelaatikon kuljettamisesta. Hän ei tahtonut näyttää
+äidilleen huonoa vointiaan, vaan heittäytyi keittiöön äitinsä vuoteelle
+kuin romaania lukeakseen, vaikka maailma alkoikin pyöriä ja hämärtyä
+niin, ettei lukemisesta tullut mitään. Mutta äiti puuhasi omalla
+tahollaan eikä huomannut häntä.
+
+Herätyskello kaapin päällä oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista,
+mutta Jenny-rouva tiesi, että se oli kymmenen minuuttia edellä.
+
+Vareinen näkyi myöskin kääntyvän portista pihaan ja tulevan kotiin.
+
+
+6.
+
+»Tauno hoi! Joko olet pukeutunut?» huusi Jenny-rouva keittiöstä
+suljetun oven läpi kamariin, jossa Vareinen ja Tauno tuntuivat
+keskustelevan ja väliin nauraa höräyttävän. — »Jahah, no tule sitten
+lopettamaan tänne, kun meillä Vareisen kanssa on vähän puhuttavaa.»
+
+Tauno tuntui murahtavan jotakin vaatteitaan kokoillen ja Vareinen
+kuiski innokkaana. »Ette te enää pitkään viisastele», ajatteli
+Jenny-rouva, »taisivatpa yhteiset naurunne viimeinkin loppua!» Tauno
+tuli kamarista, kädessään paita, hiha lattiaa pyyhkien, toisessa kaulus
+ja parranajovehkeet.
+
+»Ei miehellä vielä omaa paitaakaan päällä, mutta untuviaan jo ajaa»,
+ärsytti äiti häntä tahallaan, kun luuli miesten äsken hänelle
+naureskelleen. Hän näytti nyt olevan hirtehisen hyvällä tuulella,
+seisoi ensin kamarin kynnyksellä katsellen kumpaakin miestä kasvoihin
+ja sitten astui sisään, veti oven jäljessään kiinni ja hymyilevän
+voitonvarmana selitti Vareiselle:
+
+»On tullut pidetyksi tuota poikaa vähän kissan päivillä ja nyt pitää
+keskellä kaunista työpäivää ahtaa älyä aikamiehen kokoiseen lapseen.
+Mikäpä tietää, tuleeko tuosta tolkkua... Kukapa älysi aikaisemmin, että
+tuollainen venkale siitä venyy! Oli muka olevinaan niin kivulloinenkin.
+Mutta taisivatpa taudit olla vain selkäsaunan siirtämistä huomiseen
+tältä päivältä. Nyt ei näy enää kykenevänkään muuhun kuin
+valehtelemiseen ja kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kahviloita kuin
+juoksukoira. — Mutta pannaanpa nauha penin kaulaan! Hohhoijaa!»
+
+Liisa oli sängyllä torkkuessaan kuullut äidin sanat Vareisen
+kanssa keskustelemisesta ja näki oven suljettavan kuin konsanaan
+kahdenkeskisiä välienselvittelyjä varten. Nyt hän kohotti päätään ja
+koetti siepata edes yhden sanan päästäkseen selville, mistä äiti aikoi
+puhua Vareisen kanssa virkkamatta sitä ennen hänellekään mitään, vaikka
+he aina ennen olivat pohtineet ensin kunkin asian kahden. Mutta nyt ei
+äiti puhunut edes hänelle. Liisa erotti vain muutaman sanan ja kuuli
+äidin puhuvan Taunosta — no, eikö se sen kummempaa ollutkaan. Hän
+painoi päänsä jälleen alas ja koetti saada pahoinvointinsa ohi.
+
+Vareinen ei vastannut mitään Jenny-rouvan äskeiseen vuodatukseen.
+Hänen keskustelunsa Taunon kanssa oli katkennut niin äkkiä, että hän
+vielä nytkin ajatteli sitä ja kulmat kurtussa istui odotellen, että
+toinen puhuisi pian, kun oli kerran tullut häiritsemään. Sitäpaitsi
+hän huomasi asuntorouvansa tavallista varmemmasta ja vieraammasta
+käytöksestä jotakin uutta olevan tulossa ja oli hieman jännittynyt,
+millä lailla se koskisi häntä. — Ja olipa sanottavaa mitä tahansa,
+antaisi tulla nyt vain! — Vareinen sytytti savukkeensa uudelleen
+jotakin tehdäkseen ja katseli välinpitämättömänä ikkunasta ulos.
+
+»Tässä on tämä nappi», virkkoi rouva aivankuin he olisivat juurikään
+puhuneet napeista. »En muistanut sitä heti antaa, vaikka olisitte
+kenties tarvinnut.»
+
+Hän pani napin pöydälle, Vareinen kurottautui tuoliltaan nousematta
+ottamaan sen, käänteli välinpitämättömänä, vilkaisi sitten
+epäluuloisena rouvaan, mutt’ei huomannut tämän kasvoilla mitään
+erikoista, heitti sen sitten piirongin päälle ja sanoi:
+
+»Eihän tuolla väliä. Ostin toiset samanlaiset.»
+
+»Löysin sen keittiön sängystä», sanoi rouva yhtä rauhallisena sipaisten
+kämmenellään suoraksi pöytäliinaa.
+
+Seurasi pitkä, hiljainen paussi, ja Jenny-rouva oli huomaavinaan kuin
+nappi ei olisi tehnyt toiseen mitään vaikutusta.
+
+»Tuota noin», aloitti hän jälleen, mutta ääni tuntui hiukan epävarmalta
+hämilläolosta ja neuvottomuudesta, ja hän pysähtyikin siihen kuin
+ajatellakseen.
+
+»Jahah», kääntyi Vareinen äkkiä häneen päin kuin olisi ollut niin
+syvissä ajatuksissa, että vasta nyt ensimmäisen kerran huomasi rouvan.
+Hän itsekin nautti, että oli osannut sanoa sen niin kylmästi, sai
+toisen yhä enemmän hämilleen ja pääsi siten hallitsemaan tilannetta.
+Sillä jos Jenny-rouva olisi päässyt puhisemaan kiukuissaan, ei hän
+olisi voinut muuta kuin kuunnella.
+
+»Me kun olemme Liisan kanssa ajatelleet tässä... Kun tuo Tauno lähtee
+tästä nyt pois ja Liisa rupeaa tekemään töitä kotona ja tarvitsee
+enemmän tilaakin, niin sopisiko Vareisen hakea nyt kuukauden pitkään
+asuntoa toisaalta ja muuttaa sitten? Liisan pitäisi saada tämä kamari
+itselleen, jotta hän voisi tehdä töitään rauhassa. Ei voi oikein vaatia
+häntä käyttämään keittiötä työhuoneenaan, kun siellä ei ole rauhaakaan.»
+
+Kävihän se Jenny-rouvan mielestä jokseenkin hyvin, vaikka hän oli ensin
+tuntenut itsensä noloksi, kun oli tullut aikaisemmin olluksi niin
+tuttavallinen tuon kanssa.
+
+»No niin, minä kyselen toista asuntoa», kuuli hän Vareisen vastaavan
+päätään kääntämättä.
+
+»Tietysti meidän täytyy sitä ennen maksaa kaikki velat pois teille!
+Eikähän sillä muutollakaan muuten niin kiirettä olisi, mutta Liisa kun
+ei sitä ennen voi oikein tehdä mitään. — Sopisikohan kuitenkin parin
+viikon päästä, vai eikö Vareinen luule voivansa muuttaa ennenkuin
+kuukauden kuluttua? Niinhän se tietysti oikea sääntökin olisi.»
+
+»Sopii jo viikonkin kuluttua. Ehkäpä sopii jo huomennakin, kun vain
+ehtisin tavata erään toverini. Mutta tänään en vielä oikein kerkiäisi,
+kun on niin paljon muuta puuhaa eikä ole aikaa pakkailla ja siirrellä
+tavaroita toiseen paikkaan.»
+
+Toinen huokaisi helpotuksesta. Kaikki kävisi paremmin kuin hän oli
+osannut kuvitellakaan. Hän pääsisi tuosta vieraasta jo huomenna. Teki
+mieli hypähtää kävelemään helpotuksentunteesta, mutta hän virkkoikin
+vain niin kylmästi kuin osasi:
+
+»No niin, ellei Vareiselle olekaan muutosta sen suurempaa haittaa, niin
+olisi sitä parempi, kuta aikaisemmin, vaikkapa jo huomennakin. — Minä
+toimitan vielä tänä iltana kaikki vanhat velat kuitiksi. — Jaa-ah! Saa
+nähdä, mihin tässä oikein kerkiää, kun on kiirettäkin olevinaan. — No
+mitäs hammaslääkäri sanoi?»
+
+»Mikä hammas...?»
+
+»Niin että ottiko hammaslääkäri aamulla sen tuskahampaan pois?»
+
+»Kyllä. Taisi vähän paikkailla. — Mutta tehköönpä mitä tahansa.»
+
+Viimeisen Vareinen sanoi itselleen ja katsoi kelloaan. Jenny-rouva
+ymmärsi, että asiat oli puhuttu nyt selviksi, toisti vielä kuitenkin
+kuin kohteliaisuudesta jotakin äsken sanomaansa ja meni. Keittiössä
+hän ei ollut huomaavinaankaan lasten kysyviä ja tutkivia katseita,
+vaan alkoi hellan ääressä heti puuhata jotakin pesuvadin ja veden
+kanssa. Liisa kurkisti sängystä ja aikoi kysyä, mutta jätti sen
+kuitenkin tekemättä arvellen, että jos äiti tarkoitti sen hänenkin
+tiedettäväkseen, niin hän kertoisi sen vielä kuitenkin. Mutta jos
+aikoi pitää puheet omana salaisuutenaan, niin voisi utelemisesta vain
+suuttua eikä puhuisi mitään. Ja Liisa näki äitinsä posket punoittavina,
+suu meni itsestään väliin pieneen voitonriemuisen hymyn häiveeseen
+ja huulet pyrkivät liikahtelemaan, aivankuin hän olisi vielä puhunut
+jonkun kanssa. Sitten taas kulmat rypistyivät, huulet pysähtyivät
+ja saivat tiukan ilmeen. Tästä Liisa päätteli, että jotakin oli
+tapahtunut, mutta arvasi saavansa tietää sen kyllä aikanaan. Siksi hän
+vain huokaisi ja painoi päänsä tyynyyn, koettaen nukkua. Silloin kuului
+kamarin oven läpi Vareisen huuto:
+
+»Tauno!»
+
+»Tauno matkustaa nyt päiväjunalla eikä Taunolla ole aikaa puhella.
+Hänen täytyy laittaa tavaransa kuntoon», vastasi Jenny-rouva hiukan
+nuhtelevasti, ennenkuin Tauno oli ehtinyt tarttua ovenripaan.
+
+»Laittautukoon vaikka helkkariin», murahti itsekseen Vareinen tuosta
+uudenlaisesta kohtelusta kimmastuneena, mutta varoi, etteivät sanat
+kuuluneet Jenny-rouvalle asti. Hän olisi kyllä tahtonut tietää tarkoin
+irtisanomisen syyt, mutta ei uskaltanut niitä kysellä siinä pelossa,
+että rouva voisi sanoa hänelle koko mielensä puhtaaksi, kun sillä
+kerran näytti olevan jotakin sydämellään. Jos irtisanomisen syyt
+olisivat olleet toiset kuin mitä ne nyt luultavasti olivat, olisi niitä
+kai sopinut kysäistäkin...
+
+Ja Tauno laittautui kuntoon, kun käskettiin. Hän ajatteli nyt matkaa
+jo jonkinlaisena helpotuksenakin. Olisipahan siitä ainakin vaihtelua
+ja pääsisipähän kuulemasta naisten iankaikkista marinaa siitä, ettei
+hänellä ollut työtä. Ja nyt tuo jankutus tulisi tästä päivästä lähtien
+vain yhä pahemmaksi. Kenellä oli mikin harmi... Tauno oli kyllä
+koettanut tehdä parhaansa sovun ylläpitämiseksi talossa, oli ollut
+kumpaisellekin naiselle niin hyvä kuin oli osannut eikä ollut mennyt
+heidän silmilleen, niinkuin Liisa usein pyrki häntä pakkailemaan.
+Ja juuri siksi, ettei hän voinut olla kotona kuulemassa halveksivia
+hymähdyksiä ja ainaisia huomautuksia työstä, pysyi hän kaupungilla ja
+ryyppäsi, kun huvitti. Siellä häntä pidettiin yhtä hyvänä ihmisenä
+kuin muitakin. — Eipä silti, olihan äiti aina ollut siedettävä, mutta
+Liisa kai lopulta oli villinnyt hänetkin samalla tavalla haukkumaan ja
+viittailemaan. Mutta nytpähän he hänestä pääsisivät!
+
+Ja Taunon mielessä häilähti hämärä kuva Lampelasta, vaikk'ei hän ollut
+siellä koskaan käynytkään eikä tiennyt, millaista siellä oli. — Hän
+pukeutuisi aamulla niihin tummansinisiin housuihinsa ja tennispaitaan
+ja kävelisi pellolle, kumartaisi naisille ja nousisi jonkin koneen
+— niillä taitaa olla jonkinlaisia niittokoneita — nousisi jonkin
+koneen istuimelle ja ajaisi parivaljakkoa kuin vanhanajan kuninkaat
+sotavaunujaan. Eikä kestäisi kauan, ennenkuin sinne tulisi Sylvi-serkku
+vieraineen ja he menisivät rantaan loikomaan, uimaan ja valokuvaamaan.
+— Ja Tauno oli nyt kuulevinaan jo Sylvi-serkun naurunkin...
+
+»Silitäpäs, Liisa, nuo pojan alushousut», sanoi Jenny-rouva. »Minun
+täytyy juosta Laaksosella puhumassa siitä maksusta.»
+
+»Mistä maksusta?»
+
+»Vareinen muuttaa jo huomenna toiseen paikkaan asumaan ja sitä ennen
+meidän täytyy maksaa se velka.»
+
+»Muutt...» kavahti Liisa sängystä pystyyn ja seisoi keskellä lattiaa
+katsoen äitiinsä puoleksi ihmeissään, puoleksi valmiina iloissaan.
+
+»Hän muuttaa huomenna, johan sen kuulit! Minulla on kyllä hiukan rahaa,
+mutta kun se Laaksosen laskukin pitäisi maksaa. Minun mielestäni
+olisi selvempi ja parempi, että selvitettäisiin kaikki täysin kuntoon
+Vareisen kanssa. Eikö sinustakin? Pitäisi siis käydä kysymässä
+Laaksoselta, eikö hän voisi odottaa muutaman pari päivää.»
+
+»Pyykkää sinä vain housusi, kyllä minä Laaksosella käyn», tarjoutui
+Liisa heti auttamaan kuin kiirehtiäkseen puolestaan vuokralaisen
+lähtöä. Vaikka Laaksosella käyminen tavallisissa oloissa olisi
+saattanut tuntua aivan puhtaalta kerjäämiseltä — hän tunsi kauppiaan
+siksi hyvin — ei se nyt ollut laisinkaan vastenmielistä. Puoli vuotta
+sitten hän tuskin olisi lähtenyt sellaiselle matkalle — ilmoittamaan,
+ettei heillä ollut millä maksaa äidin torikauppaa varten otettuja
+tavaroita.
+
+»No niin, kyllähän sinäkin osaat puhua sen asian. Minä valmistelen
+nyt tämän sankarin matkalle. Ja kun hän on lähtenyt, menen sitten
+iltapäivällä taas myymään.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Liisa oli ennättänyt käydä jo kauppiaan luona, repiä kotona auki
+laatikkonsa laudat ja nostaa kirjoituskoneen keittiön pöydälle, jota
+tavallisesti käytettiin ruoka- ja pesupöytänä, sekä asettaa koko
+paperipinonsa viereiselle tuolille. Hän ei malttanut odottaa, että hän
+huomenna saisi koko kamarin käytettäväkseen, sillä hänen oli jo tänään
+saatava työt hyvään vauhtiin.
+
+Auringonläikkäkin lattialla oli päässyt jo melko lähelle eteisen
+kynnystä, kun äiti huomasi Taunon livahtaneen taas Vareisen luo. — Että
+sekään ei vain pysynyt poissa kamarista! — Ja vaikka junan lähtöön oli
+vielä melkein tunti, tahtoi hän itsekin päästä uskomaan, että matkasta
+tulisi tosiaan totta, ja kiusaantuneena katkaisi miesten neuvottelut:
+
+»Tauno! Nyt me lähdemme, ala joutua!»
+
+»Eihän nyt vielä. Mitä sinä hourit? Kellohan on...»
+
+»Se nyt on helkkari, ettei yksi sana kuulu!» huusi toinen suuttuneena
+vastaansanomisesta, vaikka itsekin tiesi lähdön liian aikaiseksi.
+
+Liisan mieleen välähti, että hän jäisikin nyt Vareisen kanssa kahden
+kotiin, kun äiti menisi saattamaan poikaa. — Ei-jei! Hän ei tahtoisi
+enää uudistaa tämänaamuisia kohtauksia, sillä nekään eivät tulisi enää
+varmasti olemaan yhtä viileitä kuin tänä aamuna eikä hän muutenkaan
+voisi niitä enää kärsiä.
+
+»Aiotko tosiaan mennä asemalle?» kysyi hän.
+
+»Tietysti. Menen katsomaan, jotta itsekin paremmin uskon pojan
+menneen. — Eikähän tiedä, miten pitkä aika kuluu, ennenkuin hänet taas
+näkeekään», huokaisi äiti aivankuin surullisena.
+
+Tytär ajatteli, että hänkin voisi lähteä mukaan paremmin kuin jäädä
+tähän odottelemaan kohtausten syntymistä. Mutta hän tunsi myöskin,
+ettei hänestä tällä hetkellä ollut kävelijäksi, vaan voisi yhtäkkiä
+tuupahtaa tiepuoleen.
+
+»Onko nyt niin välttämätöntä mennä? Pääseehän poika yksinäänkin.»
+
+»Ja miks'ei olisi? Saattaahan tuon nyt tehdä, vaikka päivä menisikin
+hukkaan.»
+
+»Älä viitsi! Katsos — olisi hauska, kun olisit nyt täällä!» rukoili jo
+toinen.
+
+Hänen äänenpainonsa kuulosti oudolta — Liisa ei ollut koskaan puhunut
+noin rukoilevasti muulloin kuin joskus sairaana ollessaan — ja Tauno
+vain silloin, kun hänellä oli huono omatunto — ja Jenny-rouva kääntyi
+ihmeissään kysymään:
+
+»Mitä nyt?»
+
+»En tiedä — mutta olisi parempi, kun et menisi. Minä en taida olla
+vieläkään aivan terve.»
+
+Äiti katseli kysyvänä tyttäreensä, jotta mistä nyt tuli tämä pelko,
+kun hän ei ollut sairaanakaan pyytänyt äitiä jäämään, vaan oli
+kuumeisenakin saanut olla päivänsä yksin. Hän seisoi keskellä keittiön
+lattiaa neuvottomana, toisessa kädessään eteisen naulasta ottamansa
+hattu ja toisella silitellen sen koristenauhaa. Vareinen tuntui
+yskäisevän kamarissa. Silloin äiti luuli tajuavansa jotakin ja kysyi:
+
+»Tuoko?»
+
+Tytär nyökkäsi sanaakaan virkkamatta. Merkillistä, miten he kaksi
+tänään ymmärsivät toisensa! Ei koko pitkä sairauskaan ja äidin tarkka
+huolenpito olleet tehneet heitä niin läheisiksi kuin tämä yksi ainoa
+lauantaiaamupäivä. — Mutta kun äiti katsoi toisaalle ja kääntyi pois,
+oli hänellä tavallinen arkinen ilmeensä ja äänenpainonsa, vaikk'ei hän
+äskeisestä lämmenneenä voinutkaan olla sanomatta, pieni hymyntapainen
+suupielessään:
+
+»Kun vain saataisiin nuo sammakot pois tästä kultakalojen lammikosta,
+niin meille tulisi väljät ja vapaat päivät.»
+
+Hän astui eteiseen, pani hatun päähänsä, otti takin toiselle
+käsivarrelleen, toiseen käteensä keittiön lattialta Taunon paketin,
+avasi kamarin oven ja sanoi pojalleen tinkimättömästi:
+
+»Nyt mentiin!»
+
+Miehet hyvästelivät, Vareinen sanoen tahallaan kuin naisia
+ärsyttääkseen jonkin puolirivon sutkauksen. »Hoida nyt elimesi»,
+vastasi siihen Tauno nauraen ja äitiinsä katsomatta, kävellen sitten
+tämän ohi eteiseen. Jenny-rouvaa kiukutti heidän suunsoittonsa —
+tahallinen mielenosoitus hänelle. Kun he Taunon kanssa menivät pihan
+poikki ja portista kadulle, eivät he puhuneet toisilleen sanaakaan,
+ja vasta hieman lauhduttuaan äiti tuli ajatelleeksi, että voisivathan
+he erota nyt riidattakin ja voisihan hänkin sanoa jotakin hyvää
+helpottaakseen pojan ensimmäistä kotoa lähtöä. Sillä tuo ensimmäinen
+lähtö ei tosiaan taida aina olla niin helppo, ennenkuin on jälleen
+päässyt yksikseen tutusta ympäristöstä ja päässyt matkan siunattuun
+alkuun. Mutta äiti huomasikin aivan väärän ja kireän äänenpainon
+sanoessaan:
+
+»Kenkäsi taitavat olla huonot. Minä ostan täältä sinulle saappaat ja
+lähetän postissa. Voit niitä sitten käyttää.»
+
+Hänhän oli tarkoittanut jotakin aivan muuta. Samoin poika aikoi
+vastata, ettei äidin tarvitsisi tuhlata varojaan hänen kenkiinsä, kun
+hän tulisi toimeen näinkin ja voisi joskus ansaita ne itse — mutta
+sanoikin vain:
+
+»En tarvitse. Ostan ne itse.»
+
+Sitten he eivät taas puhuneet mitään, ennenkuin äiti pysähtyi torin
+kulmassa ja tarjosi kättään:
+
+»No! — Minä käännynkin tästä. Taidat jaksaa kantaa itsekin nuo
+tavarat... On vielä niin paljon asioita toimitettavina, etten minä nyt
+oikein kerkiäisi asemalle. No — voi nyt hyvin ja kirjoita voinnistasi.»
+
+»Hei vain», vastasi toinen. Ja vain jotakin lisätäkseen — vaikk'ei
+asia liikuttanut häntä yhtään eikä tuntunut hänelle kuuluvankaan —
+sanoi vielä: »Kirjoittakaa tekin ja kertokaa kuulumiset, jos Liisa saa
+paikan.»
+
+He erosivat. Jenny-rouva kääntyi kotiin päin ja katseli torin reunalla
+olevaa puistokujaa. Siellä seisoivat vähän matkan päässä toisistaan
+valkoiset kärryt. Niiden kirjavat katokset, missä puna-, sini- tai
+vihreäraitaiset, näyttivät lehmuksien lomitse isoilta vihreän keskeltä
+loistavilta perhosilta. — Mutta Jenny-rouvan oma paikka oli tyhjä. —
+Hänen viereisensäkin paikka autopirssin puolella oli tyhjä. Heimosen
+muija kuuluu jo olevan niin huono, ettei jaksa tulla itse myymään, ja
+tyttö käy kärryineen vain silloin, kun sattuu huvittamaan. — Kas, nyt
+pitäisi ehtiä taas myymään, kun toinenkin oli poissa ja rivissä noin
+iso väli! Kauppa kävisi hyvin, varsinkin kun kaiken lisäksi oli vielä
+niin kuuma.
+
+Poikaansakin muistaen Jenny-rouva silmäsi taakseen. Mutta Taunohan oli
+heti heidän erottuaan kadonnut raitiovaunuun, oli nyt tällä hetkellä jo
+menossa kaupungin halki ja katseli syrjästä muuatta nuorta, notkeata ja
+auringon ruskeaksi paahtamaa naista, joka piti tennismailaa kädessään.
+Tuollainen ja juuri tuollainen varmasti olisi Sylvi-serkkukin
+Lampelassa! Ja Tauno imi koko raitiovaunumatkan naisen kuvaa mieleensä,
+voidakseen sitten Lampelassa verrata, oliko hän pettynyt odotuksessaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jenny-rouvan kotiin tultua oli Liisa jälleen noussut laittamaan töitään
+kuntoon. Vareinen oli kamaristaan lähtenyt, ottanut lähtiessään
+mukaansa sadetakin ja ilmoittanut tulevansa takaisin kenties vasta
+yöllä tai huomisaamuna. — Sepä hyvä, arveli äiti, meni kellariin ja toi
+sieltä Liisan konekirjoituspöydälle mehua ja kaksi appelsiinia.
+
+Olipa totisesti kuuma! Jenny-rouva oli kävelystä hionneena ottanut
+pesuvadin täyteen kylmää johtovettä ja mennyt komeroon valelemaan
+itseään vilpoisemmaksi. Liisan silmissä pyrkivät kirjaimet ja
+rivit tanssimaan, kun hän silmäili saamiensa papereiden tekstiä,
+tutustuakseen siihen, ennenkuin aloittaisi itse työn. Hän ei oikein
+itsekään tiennyt, väsyttikö häntä kuumuus vai heikkous. Mutta jotta
+äiti ei olisi huomannut hänen heikkouttaan ja ajanut häntä sänkyyn,
+huokaili hän:
+
+»Tuo aurinkokin ylvästelee täällä keittiössä niin, että silmät
+sokenevat.»
+
+»Röyhkeästi vain töllöttää ihmisten ikkunoista sisään eikä välitä,
+vaikka täällä oltaisiin paidatta», myönsi äiti nyt pesustaan tullen ja
+kuivaillen kainaloltaan.
+
+He tunsivat olevansa tyytyväisiä, että puoli päivää oli jo mennyt. Ja
+kukin talonväestä oli jo saanut tai varannut täksi ja lähipäiviksi omat
+tehtävänsä: Jenny-rouvalla ei tosin vielä ollut mitään uutta, sillä
+hänen huolensa oli vain saada rahaa, jotta voisi maksaa velkansa pois,
+Liisa oli puolen vuoden jälkeen saanut kurkistaa ensimmäisen kerran
+maailmaa ja puhdisteli aikansa kuluksi pölyistä kirjoituskonetta, joka
+oli saava hänet kokonaan lähipäiviksi, perheen nuorin oli lähtenyt
+maailmalle oppiakseen ihmisten ja miesten tapoja ja Vareinen — no
+niin, hänhän tosin oli vain vuokralainen — Vareinen suunnitteli, mistä
+kaikkein vähimmällä vaivalla voisi saada kaikkein enimmän rahaa.
+
+Jossakin kuului tehtaan pilli viheltävän kahtatoista.
+
+
+
+
+PÄIVÄ
+
+
+1.
+
+Se lyhyt aika, minkä aurinko päivällä paistoi Hietaloiden keittiöön,
+alkoi olla täysi. Ja nyt heidän jälkeensä saisivat viereisenkin
+keittiön asukkaat osansa vuorostaan, varmasti yhtä suuren, mutteivät
+myöskään suurempaa kuin ennen — aivankuin maitotingin, määräsuuruisen
+ja täsmällisesti. Liike kadun puolella oli kasvanut suurimpaan
+kolinaansa, joten tähän aikaan ei tavallisesti ketään huvittanut
+istua kamarissa. Sillä vaikka sen ikkuna olisi ollut kiinnikin, ei
+siellä olisi ollut sen hiljaisempaa kuin kadullakaan. Kuorma-autot
+täristivät seiniä ja lattiaa niin, että ikkunan edessä katosta
+rautalankakehyksissä riippuva pitkävartinen ja valkeakukkainen
+Jenny-rouvan suosikki heilui kehyksineen koko ajan kuin tuulessa. Ja
+kun ikkuna oli niin alhaalla, että ihmisten rinta ulottui sen penkin
+tasalle, vilkaisivat useimmat ohikulkijat siihen tai oikeamminkin omaan
+kuvaansa siinä. — Raitiovaunukaan ei koskaan unohtanut tehdä vuoroaan,
+vaan tuli joka viiden minuutin kuluttua yhtä varmasti kuin kuolema
+tulee kerran jokaisen ihmisen luo. Juuri kamarin ikkunan alla, missä
+myötämäki alkoi se joka kerran vingutti jarrujaan kuin kiroillen omaa
+kiirettään.
+
+Lapsetkin pihamaalta olivat kadonneet, kun tuuli painoi viereiseltä
+kadunkorjauspaikalta paksua asfaltinsavua juuri pihaan ja sisäänkin.
+Sen vuoksi oli Liisankin pitänyt sulkea ikkunansa istuessaan
+kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä. Hän olikin ehtinyt päästä jo
+hyvään vauhtiin ja työn lomassa, muuttaessaan puhdasta paperiliuskaa
+koneeseen, oli pistellyt jo poskeensa toisen appelsiinin.
+
+Sitten aurinko menikin piiloon, sen heijastus katosi koko
+uuninpuoleiselta seinältä ja punakankaiselta amppelilta ja kirkas
+läikkä oli tavoittanut oven toisen pielen. Äsken oli vasten kasvoja
+paistava kirkas, mutta kuitenkin herttaisen lämmin valo kyllä häirinnyt
+Liisan työtä, mutta hän oli vain tahallaan antanut sen sokaista silmät.
+Nyt kaikki näytti käyneen yhtäkkiä liiankin pimeäksi, niin ettei työ
+nytkään sujunut sen paremmin.
+
+»Kummallista, miten sumuista maailman pitää olla», hän huokaili
+itsekseen ja kohotti kätensä pään päälle pitkään venytellen. Kirjaimet
+ja rivit vieläkin pyörivät silmissä ja hän itsekin uskoi olevansa vielä
+heikko eikä vain auringon sokaisema. Mutta hän antoi maailman pyöriä
+yhtenä karusellina, tuntuipahan vain, niinkuin sekin olisi koroittanut
+tämän juhlalauantain humua.
+
+Silloin kello soi taas.
+
+Vareinenko? — Ei, hänellä oli omat avaimet.
+
+Laskuko? — Ei penniäkään rahaa kotona ja äiti poissa.
+
+Liisasta vain tuntui kuin se olisi ollut taas jotakin ikävää ja hän
+saisi taas selitellä ja koettaa esittää uskottavia verukkeita. Hän
+nousi tuoliltaan ja kurkisti verhon takaa, näki eteisen nurkan suojasta
+vain selän ja niskan.
+
+»Erkki!»
+
+Siis Erkki tuli sittenkin toisen kerran — kiristäjä, piru, joka ei
+jättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli jo kerran aikaisemmin jaksanut
+luopua tuosta miehestä ja toisen kerran tänä aamuna — vielä Erkin
+mentyäkin — oli itsekin uskonut voivansa ja jaksavansa päästä eroon ja
+hallita itsensä! Mikseivät ne antaneet hänen olla, kun hän itse kerran
+tahtoi sitä!
+
+Mutta miks'ei Erkki saattanut ajatella kaikkea samoin kuin hänkin nyt
+pitkän eron jälkeen? Eikö se kaikki ollut vain seurausta ja tottumusta
+liian paljosta yhdessäolosta? Ja kun ero sitten tuli, saattoi tietysti
+Erkki niinkuin hänkin katua ja myöntää, he olivat vaatineet liikaa ja
+tuhlanneet liikaa ja olivatkin alusta lähtien pyrkineet ja tahtoneet
+toisaalle, mutta kuitenkin päätyneet siihen.
+
+Erkki, mitä varten sinä tulit?
+
+Liisa vapisi, puristi molemmin käsin rintojaan ja aivankuin sai voimaa
+kivusta, kun kynnet upposivat lihaan. — Jos hän avaisi oven, niin
+alkaisiko kaikki uudelleen taas samanlaisena, kuumana, toisia ihmisiä
+pakoilevana, aina jälkeenpäin kaduttavana ja uudelleen tavatessa
+hävettävänä ja hämilleen saattavana? — Ei, se ei enää saisi jatkua,
+muutoin hän olisi mennyttä! Mutta jos Erkki vieläkin pyrkisi siihen,
+niin kestäisikö hän sitten lujana?
+
+»Kestänkö minä?» kuiskasi Liisa itselleen, meni eteisen suljetun oven
+luo ja puristi sen kahvaa kuin peläten ulomman oven aukeavan itsestään
+ja jonkun ihmissyöjän pääsevän sisään.
+
+Kello kilahti toisen kerran.
+
+»Miksi minua näin kiusataan? Siksikö, ettemme me voi...? Miksi me emme
+kestäisi! Ja miksi kaikki päättyisi juuri näin, toisiaan piileskellen?
+Miksi minun piti joutua kokemaan vielä tämäkin — meidän molempien?»
+
+Hän puristi nyt jo aukinaisen keittiön oven kahvaa. Vain kaksi askelta
+ja lautainen ulko-ovi olivat enää Erkin ja hänen välillään.
+
+»Minä en jaksa kärsiä tätäkään enää, tulkoonpa tapaamisesta sitten
+mitä tahansa! Erkki, enkö minä ole piru, kun tällä tavalla annan sinun
+odottaa vain oman itseni takia!» huusi hän ajatuksissaan.
+
+Hän seisoi jo keskellä eteisen lattiaa ja olisi jo ulottunut tarttumaan
+ulko-oven kahvaan. Hän hymyili niin anteeksianovana ja katuvana ovelle,
+aivankuin toisen olisi pitänyt oven läpikin tuntea hänen katseensa.
+
+Kello kilahti nyt vielä kerran ja kiivaana. Liisa tiesi, että se
+olisi nyt viimeinen kerta ja kenties ainiaaksi. Jos hän nyt jättäisi
+avaamatta oven, ei hänen tarvitsisi eikä hän saisi sitä enää koskaan
+avata tuolle miehelle, vaikka tahtoisikin.
+
+Silloin hänen päänsä nousi ja hän saneli itsekseen tavu tavulta: »Minä
+kestän ja minä myöskin avaan!» — Sitten hänen tuli niin hyvä olla, hän
+olisi voinut vaikka huutaa.
+
+Liisa tarttui oven kahvaan kuin huomaamattaan. Avain vääntyi. Ovi
+tuntui auenneen kuin itsestään ja hänen koskettamattaan. Ja kun se oli
+tuskin raoittunut ja kun hän oli heittäytymäisillään toisen syleilyyn
+ja huutamaisillaan — niin silloin hieman hämillinen ja Liisan mielestä
+niin sanomattoman kylmä ja välinpitämätön ääni sanoi:
+
+»Hyvää päivää, Liisa! Tulin katsomaan sinua, kun kuulin sinun olleen
+sairaana.»
+
+Liisan ilonhuuto soi vielä hänen sisällään, kun ulkokuori oli jo
+jähmettynyt ja hän kykeni äänen särähtämättä sanomaan: »Kah, Erkki!»
+vaikka aivan yhtä helposti olisi voinut kiljahtaa: »Voi Erkki!»
+
+»Niin, hyvää päivää. Hauska, että tulit katsomaan...»
+
+Ja iloisena, että oli sittenkin hillinnyt itsensä, hän jo silmäsi
+ympäri eteisen ja sanoi mahdollisimman arkisesti:
+
+»En tiedä, voinko pyytää sinua sisään, kun kaikki on niin sekaisin?»
+
+»Niinkö? No, mitäs se haittaa. Sinähän olet ollut sairaana etkä
+siivoojana. Mutta jos pidät parempana, niin mennään ulos kävelemään?»
+Sanoi toinen ja ihmetteli itsekseen, mitä varten hän oli vaivautunut
+ottamaan selville tuon naisen osoitteen ja käymään täällä, kun se ei
+ollut sama nainenkaan, jota hän oli hakenut, vaan aivan vieras ihminen.
+Mutta hän astui kuitenkin eteiseen kuin lähempää todetakseen, ettei
+tuo ollutkaan se Liisan katse, jonka hän oli ennen nähnyt, vaan jonkun
+potilaan, että hän tuon vieraan potilaan nähdessään oli huomannut siinä
+jotakin yhtäläisyyttä Liisan kanssa ja siitä johtunut ajattelemaan
+tuota Liisana. — Eivätkä nuo olleet Liisan kasvotkaan, entisen kauniin
+ja loistavan Liisan, vaan jonkun muun esikaupungin puurähjässä asuvan
+sairaan naisen, ihmisen, josta hänen nyt pitäisi tehdä terve ja elävä.
+Ja jos hän ei pystyisi tekemään terveeksi, niin silloin sanottaisiin
+tietysti, että hän oli tuon naisen tappanut...
+
+Silloin tuli Liisa ja kuin armahtaen hänet neuvottomuudestaan otti
+hatun ja kävelykepin, ja kun nauloissa ei näkynyt olevan tilaa niille,
+pani ne kainaloonsa ja hellästi harteista kädellään työntäen ohjasi
+hänet kamariin, pani hatun pöydälle, kepin ovenpieleen ja naurahti kuin
+poistaakseen kireän tunnelman.
+
+Silloin alkoi Erkistäkin täälläolo tuntua luonnollisemmalta ja hän jo
+kysäisi hajamielisenä:
+
+»Miten olet nyt voinut?»
+
+»Mutta mitä sinä...? Luuletko ihmisen voivan sairaanakin hyvin? Istu
+nyt tänne äläkä katsele ympärillesi! Sillä jos täällä on siivotonta,
+niin syy on siinä, ettei sinua ole odotettu tulevaksi.»
+
+Hän oli lisäämäisillään vielä »enää», mutta osasi ajoissa estää sen
+luiskahtamasta. Erkki istuutui ainoaan nojatuoliin, heitti jalkansa
+toisen polven päälle ja sanoi paljon kylmemmin ja virallisemmin kuin
+mitä hän oli tänne tullessaan osannut ajatellakaan:
+
+»Minä kuulin vasta pari päivää sitten sinun sairastaneen koko kevään.
+Olen lähdössä nyt lopultakin pois Helsingistä — ajatteles, nyt vasta
+voi sanoa olevansa niin valmis, että pääsee pois! Matkustan jo
+luultavasti huomenna, ja sittenhän minulla ei kai ole enää paljoakaan
+asiaa tänne. — Niin, eilen en ehtinyt vielä tulla katsomaan sinua,
+mutta tänään olen täällä jo toista kertaa. Minun oli yksinkertaisesti
+tultava, sillä tahdoin nähdä vointisi, ja minä olisin juossut täällä
+vaikka sata kertaa, ellen ennemmin olisi tavannut sinua!»
+
+»Olihan kauhean kiltisti tehty, että muistit tulla», sanoi Liisa ja
+itsekin tiesi sen sanovansa niin mahdollisimman naiivisti, että se
+olisi voinut nostaa toisen aivan yhtä hyvin raivoksi. Mutta Erkki ei
+ollut tietävinäänkään, vaan lisäsi rauhallisena:
+
+»Meillähän olisi oikeastaan hyvin paljon puhuttavaa — viime vuodesta.»
+
+»Niin, viime kesä oli tosiaan kaunis, mutta syksy ikävämpi — ja työtä
+paljon. Luulen, että tänä kesänä on ollut kylmempää.»
+
+»Talvella kyllä odottelin tietoa sinusta, mutta turhaan. Soitin
+sitten liikkeeseesi, mutta et ollut siellä. Myöhemmin sain tietää,
+että olit muuttanut liikkeestäsi pois, mutta sanallakaan he eivät
+maininneet, että sinä olitkin sairas. Sitten olit muuttanut asuntoa.
+Kyselin tuttavilta, mutta kun hekään eivät tienneet mitään, päätin
+vasta suurimman työtulvan mentyä ohi ryhtyä järjestelmällisesti
+työskentelemään tunnin päivässä sinut löytääkseni. En tehnyt sitä
+aikaisemmin senkään vuoksi, että nyt valmistuttuani saisin enemmän
+aikaa ja rauhaa tavata sinua.»
+
+»Yhden vuorokauden ajan? Matkustathan huomenna!»
+
+»Älähän kiirehdi asioiden edelle. Kerron vielä senkin. Mutta ensin
+tahtoisin vain tietää siitä viime syksyisestä...»
+
+»Sinusta kai on nyt hauska päästä viimeinkin Helsingistä pois, vai?»
+joudutti toinen väliin katkaisten lauseen kesken.
+
+Erkki katsahti kysyvänä toiseen ja huomasi teeskennellyn
+backfisch-ilmeen tämän kasvoilla. Hänen vilkkautensa katosi
+silmänräpäyksessä, sillä hän oli arvannut oikein. Pistäen juuri
+sytyttämänsä savukkeen kuppiin hän nousi ja astui keskelle lattiaa
+Liisan eteen:
+
+»Älä viitsi, Liisa!»
+
+»Ole hyvä ja istu», jatkoi toinen entiseen tapaansa.
+
+»En!» kuului lyhyesti. »Sinä et näy tahtovan, että minä puhuisin mitään
+vanhasta. Syytä en tiedä. Mutta olkoonpa mikä tahansa, voisit silti
+kuunnella sellaista, jonka vain minä tiedän, mutta sinä et. Mutta jos
+luulet, että meidän on parempi jättää kaikki asiat selvittämättä ja
+rempalleen, niin olkoon menneeksi! Silloin emme ainakaan voi riidellä.
+Puhutaan siis vain nykyisyydestä — vai onko parempi, että minä menen?»
+
+Liisa ei vastannut mitään. Toinen oli niin valmistautunut kaikkea
+tällaista vastaan, ettei terä voinut enää viiltää. Hetkisen turhaan
+odotettuaan kieltoa tai käskyä Erkki istuutui, oli tuokion hiljaa ja
+alkoi sitten uudelleen ja hillitymmin, katsellen koko ajan rehellisesti
+vastapäätään istuvaa naista, vaikka tämä viimeisen käänteen aikana oli
+menettänyt asenteensa ja painanut päänsä alas:
+
+»Kun me emme saa puhua enää vanhoina tuttavinakaan, niin sallitko, että
+olen lääkärisi? Jos en saa muuten kysyä sinulta mitään, niin voinko
+edes lääkärinä tiedustella vointiasi?»
+
+Liisa tunsi vain veren tulvivan päähänsä. Hän ei voinut millään lailla
+selittää itselleenkään oikukasta mielentilaansa: hän vain tahtoi
+repiä kirvelevästi ja tunsi vimmattua kiukkua kuin lapsi, jonka ei
+anneta lyödä pieniksi muruiksi omaa leikkikaluaan. Hän tunsi kyynelten
+yrittävän purkautua esille, yhtä paljon kiukun kuin jälleennäkemisen
+ilonkin kyynelet — ja niitä peittääkseen ja estääkseen hän nousi ja
+astui ikkunan luo selin mieheen. Hän olisi tahtonut tunnustaa, ettei
+hän itse voinut puhua mitään, kun vielä näkymätön itku salpasi kurkun,
+mutta ponnistettuaan sai vain kalseasti sanotuksi:
+
+»Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Puhu sinä.» Mies tunsi katumusta
+jyrkistä sanoistaan, joilla oli saanut toisen luopumaan asenteestaan,
+mutta myöskin hymyili ajatellessaan, että Liisa jätti sanomatta kaksi
+sanaa: »kun voit». Nyt hän tiesi, ettei ollut tullut turhaan ja ettei
+hänen tarvinnut lähteä, kun molemmat kuitenkin tarkoittivat jäämistä.
+Mutta ilmeisesti oli myöskin parempi, ettei hän puhuisi Liisalle
+mitään siitä, josta hän juuri oli aikonutkin ja jota varten hän oli
+tullut. Sillä jo tällä ajalla hän ehti huomata tytön hermostuneeksi,
+eikä tarvitsisi suurtakaan mielenliikutusta, ennenkuin Liisa olisi
+suorastaan hysteerinen. Käsien vapiseminen äsken hänen näennäisesti
+rauhallinen ollessaan ja suupielen pieni värähdys kesken hymyn olivat
+jo kielineet hänelle jotakin.
+
+Erkki hämmästyi kaiken sen havaittuaan ja todettuaan. Sillä nyt tuolla
+ikkunan ääressä ei enää seisonutkaan se nainen, jota hän niin usein oli
+päivisin, päästyään repimästä ilkeitä ruhjevammoja ja kuromasta kiinni
+pahoja puukonviiltoja, riisuessaan valkean takkinsa ja vetäessään
+toisen puvun päälleen, ajatellut pitkän iltansa ohjelmaa laatiessaan.
+Ja tuo ei ollut se sama, jota hän oli ajatellut istuessaan kotona
+paksujen ja rumakuvaisten tieteellisten kirjojensa keskellä, ei sama
+nainen ja ihminen, vaan tapaus, joka hänen piti selvittää, parantaa ja
+tehdä hänestä juuri se entinen Liisa! Mutta jos hän ei siihen pystyisi,
+niin ensiksikin hänen tunnonrauhansa olisi mennyttä ihmisenä ja
+toiseksi hän ei voisi itselleenkään tunnustaa olevansa lääkäri.
+
+»Kuule, voitko sanoa, kuka lääkäri sinua on hoitanut sairautesi ajan?»
+kysyi hän äkkiä.
+
+Liisa mainitsi epäröiden jonkun nimen, sillä häntä ei ollut
+varsinaisesti hoitanut kukaan. Se iankaikkinen köyhyys! — Ainoastaan
+äiti oli käynyt lääkärin luona puhumassa liikarasituksesta ja
+pyytämässä vahvistavia lääkkeitä. — Kun Erkki kysyi myöskin itse
+tautia, ei toinen voinut sanoa sen nimeä, vaan ainoastaan oireet, itse
+kivut ja seuraukset.
+
+»Kertoisitko minulle jotakin — miten nyt sanoisin — mielentiloistasi?
+Tunnetko itsesi joskus rajun iloiseksi, onko välillä suuria
+alakuloisuuden puuskia ja nukutko hyvin?»
+
+»Kyl-lä! Minä luulen, että olen hiukan hermostunut. Unta on iltaisin
+mahdoton saada. En voi sille mitään, että juuri, kun alan vaipua uneen,
+alkaa tuntua kuin olisin elävältä suljettu ruumisarkkuun ja tuskaisena
+koetan päästä siitä pois, ennenkuin tukehdun. Tuo toistuu joka kerran,
+kun yritän nukkua. Ja se on niin kiduttavaa, että pelkään koko sänkyä
+ja unta.
+
+»Se on hirveätä varmasti. Entä kuume iltaisin?»
+
+»Ei ole. Olen mitannut usein, kun ensin pelkäsin, että keuhkot... Mutta
+onneksi ei taida olla sitä pelkoa.»
+
+»Hyvä!» ajatteli itsekseen lääkäri ja piti jokseenkin selvänä: ensin
+äärimmilleen jännittyneet ja ärtyneet hermot, sitten nähtävästi
+vilustuminen ja lievä keuhkokuume, sen jälkeen pitkäaikainen yleinen
+heikkous ja pilalle menneet hermot — tai niinkuin maallikot sanoisivat:
+elämänhalun puute ja ärtyisyys.
+
+Mitä lääkkeitäkö? — Toinen ei voinut kertoa sitäkään, että rahanpuute
+oli estänyt sellaisia hankkimasta muulloin kuin vähän aikaa alussa.
+Tai oikeammin Liisa itse oli vaikenemisellaan estänyt äidin viemästä
+ainoita rahoja hänen takiansa lääkärille ja apteekkarille uskoen
+selviävänsä ilman lääkkeitä ajan parantamana. — »Lääkkeitäkö? — En minä
+oikein tiedä. — Jotakin ruskeata pullossa...»
+
+»Tuotkos ne pullot tänne?»
+
+»Mitä varten?»
+
+»Tahtoisin nähdä niitä. Sinut täytyy nyt heti saada voimistumaan,
+muuten siitä voisi hyvin helposti olla joitakin ikäviä ja vaarallisia
+jälkiseurauksia, pahempia kuin — kuin luuletkaan.»
+
+»Surettaisiko se sinua?» Ja hän nauroi niin herttaisen sydämellisesti,
+mutta kuuli sitten oman naurunsa ja häpesi sitä. Hänhän ei ollut
+tahtonut nauraa, vaan ainoastaan sanoa: »Älä pelkää, en minä enää
+kuole! Tästä aamusta lähtien olen päättänyt elää!» Ja kun Erkki
+toistamiseen pyysi lääkepulloja, sanoi hän vain: »Kun en tiedä, mihin
+lie viety jo.»
+
+»Vai niin», sanoi Erkki kuin tyytyen siihen selitykseen, mutta katsoi
+koko ajan toista kiinteästi kasvoihin, silmiin, rintaan ja käsiin
+— kaikkeen, mitä puku ei verhonnut, niin tarkkaan, että Liisa jo
+kiusaantui. Sitten hän silmäili huonetta: miehen takki tuolinkarmilla,
+nahkasäärystimet ja kengät sängyn alla, sängyn vieressä paljon tuhkaa
+ja savukkeenpätkiä. Ovi keittiöön oli auki, siellä oli pöydällä
+kirjoituskone pullon, appelsiininkuorien ja paperien välissä, tuoleilla
+papereita, nurkassa ja sängyssä vaatteita, naulassa iso esiliina ja
+Liisan oma hattu — hän muisti sen viime kesästä.
+
+»Teillä asuu joku vuokralainen?»
+
+»On, mutta ei hän tule kotiin, sen vuoksi nyt voimme...»
+
+»Sinullahan on velikin?»
+
+»Niin, mutta hän matkusti juuri äsken maalle.»
+
+»Kuinka äitisi jaksaa? — Herttainen täti! Me olimme niin hyvissä
+väleissä ja viihdyimme niin hyvin toistemme kanssa silloinkin, — kun
+sinä et ollut kotona.»
+
+»Kyllä hän hyvin jaksaa. Hän on — on työssä juuri nyt.»
+
+Vai niin, — ajatteli taas Erkki ja luuli vähitellen aavistavansa sen,
+miksi hän ei ollut päässyt tänä aamuna sisälle, vaikka oli kuullut
+liikettä, miksi häntä ei nyt aiottu pyytää istumaan, miksi täällä asui
+vuokralainen muutenkin liian ahtaassa huoneistossa, miksi lääkärinhoito
+oli ollut puutteellista. Ja hän koetti kysyä niin luonnollisesti kuin
+toverien kesken voi:
+
+»Ikäviä nämä tällaiset sairastelemiset jo senkin vuoksi, että työt
+joutuvat kärsimään ja monta hyvää suunnitelmaa menee hukkaan.
+Sinullekin tuotti tämä kaikki varmasti suurta hallaa, kun sait olla
+niin kauan ilman suurta tirehtöörinpalkkaasi?»
+
+»Kuule, mitä varten sinä tutkit ja tentit minua! Usko nyt: minussa ei
+ole mitään vikaa! Minä olen terve, niin äärettömän terve, hyvinvoipa
+ja kaunis ja rikas kuin tarvitseekin. Anna minun olla nyt rauhassa!
+Puhutaan jostakin muusta — sinusta.»
+
+»Puhutaan sitten minustakin», myönsi hän ja veti liivintaskustaan
+pienen laatikon, otti sieltä esille pienen, kiiltävän esineen kuin
+puuterirasian, josta läksi kaksi pitkää lankaa. Langanpäät hän pani
+korviinsa — ihme, miten lääkärin näköinen hän nyt olikin, välähti
+Liisan mielessä, sillä Liisa ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi
+Erkkiä lysoolinhajuisessa vastaanottohuoneessa ja valkea takki päällä
+kuin parturilla. — Niin Erkki astui nyt Liisan eteen aikoen pistää sen
+rasian hänen poveensa. Nainen nousi pystyyn, mutta toinen rauhoitti
+häntä ja silmäsi puvun rinta-aukkoon hymyillen varmaa hymyänsä. Silloin
+Liisa peräytyi tuolin taakse, katsoi silmät avonaisina ja kysyvinä,
+hämmästyneenä ja pelokkaana:
+
+»Ei! Erkki — ei!»
+
+»Mutta etkö ymmärrä, minähän aion tutkia sinut...»
+
+»Älä koske minuun! — Mitä sinä tuijotat minuun koko ajan kuin
+olisin tehnyt rikoksen? Älä katso minua. Mene pois ja anna minun
+olla rauhassa. Mitä olen minä tehnyt, kun tuolla tavalla kiusaat ja
+vakoilet?»
+
+Hänen silmänsä olivat kuin kauhusta levällään, ja toinen seisoi
+toisella puolen tuolia ymmällään. Mikä tuota naista vaivasi, kun
+pelkäsi häntä noin? Epäilikö hän olevan itsessään jonkin sellaisen
+taudin, jonka parantumiseen hän ei uskonut? Tai tahtoiko hän vain
+säästää itsensä siltä uutiselta, että hänessä piili se todella. Vai
+oliko se vain jotakin muuta tilapäisempää, turhaa kainoutta? Kenties
+vain jonkin alusvaatekappaleen ommel, joka oli ratkennut ja oli vielä
+neulomatta. Vai jotakin paljon pahempaako, niinkuin spitaalitautisella
+naisella, joka ei voi näyttää rakastajalleen taudin syömiä rintojaan
+kuolemaantuomitun merkkinä!
+
+»Kuule, Liisa», hän sanoi rauhoittaen, »sinä pelkäät minua, vaikka
+näen hyvin, että olet ollut sairas ja luultavasti olet vieläkin. Näen
+myöskin, ettei sinua ole hoidettu tai se ei ainakaan ole auttanut
+mitään. Mutta minä parannan sinut, vaikka karkaisit käsissäni kuin
+pieni lapsi, sillä sinä et kestä kauan tuossa kunnossa. — Eikö niin,
+Liisa?»
+
+Hän asetti langat uudelleen korviinsa, astui toisen luo ja pani kätensä
+hänen olkapäälleen suojelevasti kuin hyvä setä. Mutta toinen peräytyi
+yhä ja kuiskasi hätäisenä ja rukoilevana:
+
+»Erkki! Ymmärrätkö? Me emme saa... Minä en kestä sitä enää...»
+
+Miehen käsi valahti alas hänen olkapäältään: »Mitä — Liisa?»
+
+»Sitä, jotta sinä et saa koskea enää minuun.» Hän sanoi sen niin
+nöyränä, anteeksi pyytävänä ja kärsivänä, että Erkki huomasi, ettei
+tämä pelännyt häntä, vaan ainoastaan puolusti itseään, puristi
+kouristuksenomaisesti avonaista kaulustaan kiinnemmäksi, katsoi miestä
+rukoillen ja pudisti verkalleen päätään kuiskaten: »Ei, ei!» Nyt kaikki
+valkeni suurempana kuin hän oli osannut aavistaakaan. Nainen, joka ei
+kerran ollut pelännyt hänen kättään, niinkuin nyt spitaalitautisen
+kosketusta — hän huomasikin itse olevansa nyt se spitaalitautinen, joka
+saattoi tartuttaa — eikä ollut paennut hänen katsettaan, pelkäsi nyt
+häntä lääkärinäkin koskettamasta ruumistaan. Ei, nainen ei sittenkään
+pelännyt ruumistaan, vaan tahtoi vain säilyttää sielunsa ja oman
+itsensä, jonka hän uskoi löytäneensä takaisin. — Nyt Erkki astui
+kehottavana ja pyytävänä hänen viereensä ja puhui kuin ymmärtäväinen
+opettaja erehtyneelle suosikkioppilaalleen:
+
+»Älä pelkää sitä, Liisa. Minäkään en tahdo, että se jatkuisi enää. Me
+olemme nyt niinkuin silloin kerran alussa, muistatko? Kaikkihan on
+nyt aivan toisin... Ja mehän voimme tietysti, mitä me tahdommekin. Ja
+kaikki on niin hyvin jälleen...»
+
+»Ole hiljaa äläkä muistuta minulle siitä!» Liisa huusi kiivaana, mutta
+vaipui sitten nojatuoliin ja painoi otsansa alas käsiinsä. Erkkikin
+istui huokaisten toiselle puolelle huonetta häntä vastapäätä, ja nyt
+hänessä ei ajatellut taas ihminen, tuttava eikä ystävä, vaan lääkäri.
+Hän näki, mikä tuon naisen oli kuluttanut ja syönyt voimattomaksi,
+hysteeriseksi ja araksi. Ei niinkään paljon sairaus, sehän oli ollut
+lievää, vaan erotiikka, ensin liiaksi kuluttava ja tyydytetty, sitten
+tyydyttämätön ja pidätetty, ylirasitetut henkiset ponnistelut ja
+tuskat. Tuo kaikki yhden näkymättömän voiman, erotiikan seurauksena,
+joka noiden toisten seuraamana voi tehdä ihmisestä mielipuolenkin, jos
+tahtoo. »Hermot riekaleina», hän ajatteli, »tehdään kokonaan uudet.» Ja
+ääneen hän virkkoi, rauhallisesti, mutta varmasti:
+
+»Me jätämme tutkimisen nyt, Liisa. Mutta vielä tänä iltana minä tulen
+uudestaan silloin, kun äitisi on kotona. Meidän on parempi tutkia
+sitten, kun hän on lähellä. Sano suoraan, saanko tulla!»
+
+»Kyllä, miks'ei», hän vastasi epävarmasti.
+
+»Ehkä on muutenkin parempi, että minä puhun äitisi kanssa. Sillä jos
+sanonkin nyt jotakin vain sinulle, niin sinä et usko minua kuitenkaan.
+Yksi ehto on, että sinä tottelet minua ja teet tarkoin, niinkuin minä
+sanon. No, älä sentään pelkää, ei se silti ole mitään vaarallista!
+Toiseksi sinä et mene toimeesi yhteen kuukauteen, vaan olet kauniisti
+kotona ja lepäät...»
+
+»No sen ainakin voin helposti luvata», keskeytti Liisa puoleksi
+nyyhkyttäen ja puoleksi nauraen.
+
+»Niin, niin. Puhun tosissani. Sinä et saa toistaiseksi tehdä mitään
+muuta rasittavaa tai kuluttavaa kuin mitä käsken tai lupaan. Ymmärräks?
+Ei mitään mammonantavoittelua. Kaikki yleensä sanovat, että potilaana
+on hyvä ja hauska olla, kun niin paljon hemmotellaan. Mutta joskus
+se ei ole helppoa juuri sen riivatun mammonan takia. Mutta sellaiset
+asiathan aina järjestyvät. — Eijei, älä pelkää, en minä aio vaatia
+sinulta suuria lääkärinlaskuja! — Tarkoitan vain, että siirrät tuon
+kirjoituskoneesi ja paperisi nurkkaan etkä koskekaan niihin.»
+
+»Mutta miten sinä luulet...? Miten minä olisin ilman rah... työtä?»
+
+»Minä järjestän sinulle tarpeeksi työtä: paljon nukkumista, paljon
+syömistä, aluksi varovaisesti auringonkylpyjä, myöhemmin vedessä
+pulikoimista ja...»
+
+»Ei käy päinsä potilaan palkalla!» julkaisi toinen juttelusta
+virkistyneenä sen salaisuutensa, jota hän oli koettanut peittää.
+
+»Juu-uh! — Minä olen jo ehtinyt ajatella senkin puolen. Jo äsken oli
+minulla eräs ehdotus valmiina, mutta en oikein uskaltanut sitä esittää,
+vaan ajattelin, että puhun vasta sitten illalla. — Se on tämä: minä
+otin kuukausi sitten muutamien tuhansien lainan, kun luulin sitä
+tarvitsevani. Mutta kun nyt sain viransijaisuuden ja viikon kuluttua
+pääsen herrana kunnanlääkärinä vetämään tikkuja mummojen varpaista ja
+kirjoittamaan totilaseja tukkipomoille, niin en tarvitse sitä lainaa
+ja maksankin sen jo nyt takaisin, jos sinä et ota sitä suosiollisesti
+käyttääksesi.»
+
+»Mitä minä siitä?»
+
+»Sittenpähän näet. Minä kyllä puhun asiasta äidillesi illalla. Lisäksi
+minulla on kyllä paljon muita ehdotuksia, mutta ensin otan niistä
+äitisi hyväksymisen, niinkuin sanoin, sillä sinä näyt ennakolta
+päättäneen vastustaa minua kaikessa.» Hän nousi ja otti hattunsa,
+mutta ei tarjonnut kättään hyvästiksi. »Voit miettiä asioita iltaan
+saakka. Kyllä minulla on muutamia kahdenkeskisiä ehdotuksia sinulle
+itsellesikin, mutta niistä en puhu mitään.»
+
+»Mutta jos en tottele teitä missään, tohtori?»
+
+»Kyl-lä!» hän huusi varmana eteisestä ja meni. Hän läksi juuri silloin
+parhaiksi, kun huomasi Liisan jo rauhoittuvan ja alkavan hymyillä.
+Jos hän olisi jäänyt hetkeksi, olisi heidän kai täytynyt uudelleen
+kosketella vanhoja asioita, ja silloin olisi kaikki mennyt pilviseksi
+ja kyyneleiseksi jälleen. Väsyttämättä toista hän oli saanut tämän
+jo hiukan kuuntelemaan sanojaan, ja se aluksi riittikin. Eipä silti,
+pitäisihän heidän vielä joskus puhua menneiden tapahtumienkin syistä ja
+seurauksista, mutta ensin olisi nykyisyys saatava näyttämään tarpeeksi
+valoisalta, ettei menneen katkeruuden heijastus jaksaisi sitä enää
+himmentää. Ne asiat saisivat nyt olla rauhassa niin kauan kuin ne
+tulisivat esille itsestään ja nostamatta.
+
+Liisa ei oikeastaan tarkoittanut, että Erkki olisi niin pian lähtenyt.
+Hänellä tuntui olevan vielä jotakin sanottavaa. Hän huusi toisen
+jälkeen eteiseen, mutta kun vastausta ei tullut, juoksi hän itse
+sinne ja portaille, mutta mitään ei enää näkynyt, hän oli mennyt jo
+portistakin.
+
+»Hullu mies! Mikä hänelle nyt tuli?» aprikoi Liisa kuin ihmeissään.
+
+Mutta Erkille ei ollut tullut mitään. Hän istui autossa ja katsoi
+kelloa, ehtisikö vai eikö ajoissa nostamaan pankista ennen sen
+sulkemista sen kymmenentuhatta, josta oli Liisalle puhunut.
+
+»Hullu mies, pelkäsikö hän minun iankaikkista ja typerää itkemistäni!
+Mutta enhän minä häntä itkenyt.»
+
+Liisa seisoi nyt keittiön ikkunan ääressä katsellen pihalle, mutta
+ei ajatellut mitään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hänen
+vastarintansa oli murtunut ja mennyt hukkaan. Kummallinen käänne...
+Puoli vuotta hän oli saanut ponnistella saadakseen ajatuksensa irti
+Erkistä, mutta juuri nyt, kun hän oli alkanut tuntea vapautuneensa
+niistä kivuistaan, tuli tämä itse. Sattuma vai mikä se oli, joka teki
+hänen monien päivien ja unettomien öittensä tuskailut, pahoittelut ja
+kyyneletkin tarpeettomiksi?
+
+Niin no, olihan oikeastaan kuitenkin käynyt kaikkein parhaiten. Eihän
+hän ollut vihannut Erkkiä. Miksi heidän siis olisi pitänyt erota
+niin väkivaltaisesti? Vaikka eihän oikeastaan olisi sen parempi, jos
+he nytkin sopisivat näennäisen ystävyyden ennen toista eroajistaan.
+Sitäkin varmasti tulisi aina häiritsemään muisto siitä, että he olivat
+kerran olleet toisilleen kaikki kaikessa, mutta tuli oli sitten
+sammunut ja he yhdessä koettaisivat löytää jotakin lämmintä tai
+käyttökelpoista kylmistä poroista. Sekin olisi turhaa kaivelemista ja
+valheellista itsensä ja toisen lohduttamista nokisilla hiilillä lämmön
+asemesta. Siispä: ei mitään sopimuksia enää heidän välilleen...
+
+Mutta nyt? — Nyt heitä ei odottanut mikään ja kuitenkin kaikki. Edessä
+tulisivat olemaan jonkinlaisen suloisen odotuksen päivät samoin kuin
+ensiaikoina. Kaikkeen liittyisi hienon hieno jännitys, mitä tapahtuisi
+tänään ja huomenna. Ja vaikka kaikki päivät olisivatkin aivan toistensa
+kaltaisia, olisivat ne kuitenkin niin monivivahteisia.
+
+Nyt Liisa uskoi, että jos mies ja nainen ovat joskus korventaneet
+parhaimmat tunteensa liiallisessa leimussa kirveleväksi käpryksi,
+niin pitkän eron jälkeen, naisen kyynelten ja miehen katumuksen
+voimalla ne voi saada jälleen yhtä ehjiksi ja tuoreiksi kuin ne olivat
+syntyessäänkin. Olihan Jenny-rouvan hoivaama kukka tuossa kamarin
+ikkunalla nyt kukkiessaan yhtä punainen ja kukat yhtä verentäysiä kuin
+viime kesänäkin vaikka se olikin menettänyt kaikki lehtensä talvella ja
+oli ollut vain kuiva ja katkeileva risu.
+
+Liisa harhaili ja pysähtyi seisomaan keskelle kamarin lattiaa,
+miettimään ja muistelemaan, sillä hän oli aivankuin lähtenyt jotakin
+hakemaan, mutta ei muistanut mitä. Huone oli ihmeen valoisa. Eihän
+aurinko ollut paistanut sinne koskaan ennen, mutta nyt se paistoi? —
+Ei, vaan se heijastui sinne vastapäisen kivimuurin ikkunoista — ja
+ihmeellistä: valo oli heijastuessaankin aivan yhtä kirkas kuin jos se
+olisi tullut suoraan.
+
+
+2.
+
+Tauno tunsi itsensä melko tärkeäksi jättäessään asemalla tavaransa
+säilytettäviksi ja kävellessään laiturille. Aina ennen, kun hän
+oli iltaisin sattunut kävelemään täällä huvikseen puolituntisen,
+oli hän tuntenut lievää joutilaisuutta. Hieman kadehtien hän oli
+katsellut miesväen vapaata junaan menoa ja junasta tuloa, aivankuin
+heillä olisi ollut aikaa ja varaa kulkea mihin halutti. Mutta tuon
+hienon kateuden oli myöskin haihduttanut pieni huvi: katsella ja
+kuvitella, että jos hänellä olisi rahaa yhtä paljon kuin tuolla tai
+tuolla nahkalaukkuisella ja arvokkaalla herrasmiehellä, niin minkä
+hän noista kulkevista naisista huolisi daamikseen, suosikikseen ja
+helliteltäväkseen. Totisesti se nuori nainen saisi häneltä hemmotteluja
+ja mitä kaikkea vain rahalla käsiinsä saisi. — Hän katseli kasvoista
+kasvoihin ja vaatteista toisiin. Ja vain pari tai kolme sattui
+tulemaan, joiden kulkua hän syrjästä ahmi katseillaan ajatellen,
+miten ylevää olisi saada noin edustava nainen omiin nimiinsä, kulkea
+hänen kanssaan kadulla, nousta häntä kädestä auttaen autosta ihmisten
+katsellessa tai astua hänen rinnallaan jonkin suuren ravintolan
+tanssiparketille syrjäisten naamojen kääntyessä heidän askeltensa
+mukaan. — Tuo kaikki oli ollut vain kuvittelua silloin, mutta nyt hän
+tunsi olevansa tasavertainen noiden miesten ja naisten kanssa. Hän
+astuisi niiden kanssa samaan junaan ja hänellä oli nyt yhtä tärkeä
+matka kuin heilläkin.
+
+Mutta niin tärkeä kuin hänen matkansa juuri tuolla junalla olikin, piti
+hänen sattuneiden esteiden vuoksi lykätä se huomiseen ja neuvotella
+ja järjestää sitä ennen muutamia tärkeitä asioita insinööri Vareisen
+kanssa, jota hän nyt odotti luokseen neuvottelemaan. Ikävä vain, ettei
+se mies tullut, vaikka hän oli odottanut jo puoli tuntia ja veturi
+höyrysi sakeinta savuaan sen näköisenä kuin heti kiljahtaisi ja lähtisi.
+
+Silloin muistuivat Taunon kuvittelujen lomassa mieleen Jenny-rouvan
+ankarat kasvot hänen matkalaukkua pakatessaan. Häntä kipaisi pieni
+pelkokin, että äiti sittenkin tulisi jäljestä asemalle katsomaan
+pojan lähtöä. Hän käveli eteishallin nurkkaan siltä varalta, jos
+äiti itse tai Liisa tulisivat vakoilemaan, sillä junasta he eivät
+häntä etsisikään. Koko ajan hän tarkkasi ovelle ja odotteli Vareista
+haihduttamaan hänen jäämisestä johtuvaa pelkoaan ja huonoa omaatuntoaan.
+
+»Kah, lordi!»
+
+Kioskissa hänen selkänsä takana vilkutti silmiään tästä tapaamisesta
+hyvin iloiseksi tullut neitonen, vetäen sormin mustaa pojantukkaansa
+sileäksi. Hän oli Johanssonin Betty, joka vuorotteli toverinsa kanssa
+täällä kioskissa päivällä ja lisäansioita saadakseen tarjoili illalla
+ylimääräisenä siinä »Puisto»-kahvilassa, jonka vakinainen vieras Tauno
+oli..
+
+»Kuule, lordi. Ethän sinä mihinkään matkusta! Älä jätä meitä!»
+
+»En vielä tänään, mutta huomenna lähden viettämään kesää muutamaan
+kartanoon. En päässyt vielä tänään, kun lupasin mennä erään toverini
+kanssa huviajelulle merelle.»
+
+»Ai-ii! Suurenmoista! Minuako aiot pyytää mukaasi? — Oikeastaan voisin
+lähteäkin, jos vain saisin Dagmarin vaihtamaan iltavuoroja kanssani. —
+Kuule!» hän toimitti kertaakaan henkäisemättä välillä. »Mene meille,
+Dagmar on nyt juuri kotona. Kysy jo valmiiksi, eikä hän suostuisi.
+Mutta älä sano, mihin mennään, muuten Dagmar itse tahtoo mukaan.»
+
+»Jassoo, mukaanko? Se olisi kyllä hauskaa, mutta en oikein tiedä...
+Mitä mahtanee toverini ajatella», koetti Tauno hienoksittain estellä.
+
+»Yksi mies taivutetaan. Odota minua meillä ja lähetä Dagmar tänne.
+Tulen sitten itse kotiin pian. Ai, mutta kuule! Tai ei, mene nyt vain,
+niin siellä tavataan!»
+
+Taunon mielessä hypähti jokin tasakäpälää. Nyt hän ei oikeastaan
+olisi enää Vareisen tulosta välittänytkään. Ikävä vain, ettei hän
+voinut naiselta kieltää mitään, vaikka tiesi, ettei Vareinen suostuisi
+merimatkaan kuitenkaan. Koko se mies tuntui nyt jo tarpeettomalta — ja
+siinähän hän juuri tulikin.
+
+Tauno heti selitti menevänsä erääseen boksiin lähelle rantaa ja
+siellähän he voisivat illalla ennen lähtöä tavata.
+
+»Mitä sinä sinne?» kysyi toinen ynseänä. »Odota jossakin muualla, mene
+vaikka kotiisi.»
+
+»No mutta ymmärräthän, etten voi näyttäytyä siellä, kun olen jo
+matkalla Lampelaan! — Tule mukaan, niin minä esitän sinut sen boksin
+emännälle!»
+
+Tauno esitti »insinööri» Vareisen ja Betty heti innostuneena selitti,
+miten he Taunon kanssa olivat juuri päättäneet, että hänkin tulisi
+mukaan huvimatkalle. Vareinen yritti näyttää totiselta, mutta toinen ei
+antanut suunvuoroa, vaan pyysi, että »inshinööri» — ranskan ja suomen
+sekaisesti ääntäen — että inshinööri tekisi hyvin ja menisi Taunon
+kanssa heille siksi aikaa kuin hän pääsisi kotiin ja jouduttaisiin
+lähtemään. Ja nainen hymyili Vareiselle aivankuin ei olisi hymyillyt
+yhdellekään miehelle ennen häntä, että on niin hauska tutustua
+inshinööriin, kun Tauno on teistä niin usein puhunut.
+
+»Mistä pirusta sinä tuon naisen löysit kiusaksi?» kysyi Vareinen
+matkalla.
+
+»Älähän sano mitään, ennenkuin tutustut. Se on hauska daami!»
+
+»Mutta älyät kai, ettei hän voi tulla mukaan. Saat itse selittää nyt
+asiat.»
+
+Mutta Tauno ei sitä oikein älynnyt. Hän ei ymmärtänyt, miks'ei
+hauska nainen voisi tulla heidän mukaansa... Nyt hänelle ei matkan
+tarkoitus tuntunutkaan olevan enää niin tärkeä, kun sille oli tullut
+tummatukkainen, iloinen ja pirteä sivutarkoitus. — Mutta hän ei puhunut
+Vareiselle mitään. Ei viitsinyt väitellä mielestään itsepäisen,
+jäykän ja peräänantamattoman toverinsa kanssa, vaan toivoi asioiden
+järjestyvän itsestään. Hän vain vei insinöörinsä sopimuksen mukaan
+tyttöjen asuntoon, jossa juuri kasvojaan pesevä ja märkäkätinen Dagmar
+otti heidät vastaan.
+
+Vareinen seisoi tikkuna, kädet selän takana, katsellen, kuinka
+lordi heittäytyi tuttavalliseksi talon kanssa näyttääkseen ja
+kehuskellakseen hänelle tyttötuttavuuksistaan. Eikä Dagmar-neiti, joka
+teeskennellen nauraa kikatti jokaiselle tavulle yhtä paljon kuin hänen
+asuntotoverinsa Betty oli tunkenut tavuja, näyttänyt laisinkaan pitävän
+pahana pojan röyhkeän tuttavallista käytöstä. Hän vain nauroi omaa
+peseytymistään, pörröisen tukkansa sukimista, tuolia keskellä lattiaa
+ja sitä, että vieraat olisivat hyviä, istuisivat ja viihtyisivät tässä
+vanhojenpiikojen talossa, hihhihhihhii...
+
+Mutta Taunolla oli hauskaa.
+
+»Kuule, etkö aio tarjota vieraillesi mitään? Anna nyt edes yksi pusu,
+jos ryyppyä ei ole.»
+
+Ja toinen kikatti niin, ettei olisi voinut kieltää kumpaistakaan, jos
+ei antaakaan.
+
+Vareinen mietti, ettei tuo nainen ainakaan ollut tehnyt maailmassa
+mitään syntiä, sillä synnin esivalmistelut naurattaisivat häntä
+varmaankin niin, että toinen lähtisi sitä ennen karkuun.
+
+Tauno nousi jo samassa kuin oli istuutunutkin ja näytellen hyvin
+uteliasta kaula sojossa kurkisteli pöytälaatikkoihin, vaatekomeroon
+ja pesuhuoneeseen. Sieltä hän toi, kasvot kappalaismaisen hurskaassa
+ilmeessä, puolen litran vajaan pullon spriitä.
+
+»Älä, kuule, Tauno, älä juo sitä! Sinä et tiedä, mihin Betty sitä
+käyttää!»
+
+»Bettykö? Käyttääkö hän tätä johonkin erikoiseen ruumiinosaan joissakin
+sellaisissa erikoistapauksissa?»
+
+»Ei, kuule, sinä et saa! Minä sanon sen», ja hän kumartui kuiskaamaan,
+»hän käyttää sitä ‒ kasvoihin, hihhihhhiii.»
+
+»Kasvoihin vain», hymähti toinen halveksien ja laittoi kuntoon
+sekoituksen.
+
+Vareinen otti tarjouksen vastaan mielihyvin voidakseen ruveta paremmin
+sietämään noita ihmisiä, saadakseen hieman lievitystä jännittyneille
+ajatuksille ja lyhentääkseen siten päiväänsä lähemmäksi peloittavaa
+iltaa. Hän tunnusti itselleen, että jos hänen jännittyneisyytensä ja
+hermostuneisuutensa nousisi koko loppupäivän yhtä tasaisesti kuin
+tähän asti, niin hän illalla, pahan paikan eteen tultua, vapisisi kuin
+haavanlehti. Väliin tuo edessä oleva tämäniltainen tuntui houkuttelevan
+kuin ihana synti, väliin taas tuntui kuin se olisi ollut viattoman
+miehen murha.
+
+He istuivat tunnin. Vajaa pullo kului pohjilleen ja lasit tyhjenivät.
+Vareinen tunsi olevansa jo lämmin, mutta pysyi yhä hiljaisena. Tauno
+näytti olevan jo hutikassa tai ainakin teeskenteli sitä, lasketteli
+muun lörpöttelyn lomassa ruokottomuuksia, mutta ei saanut Dagmaria
+maistamaan lasistaan, vaikka olisi kuinka tyrkyttänyt ja opettanut
+kuin koiranpentua. Tämä vain nauroi yhtä paljon kuin ennenkin, siirtyi
+lähemmäksi Vareista ja sanoi hakevansa Vareiselta suojaa pikku pojan
+kädenkoukistuksia ja lähentelyjä vastaan. Hän kysyi myöskin Taunolta,
+että mitä Betty sanoisikaan, jos näkisi Taunon silittelevän toista.
+Mutta Tauno ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt, mitä Betyllä voisi
+olla siihen sanomista. Eihän hänellä ja Betyllä ollut välillään mitään
+sen enempää kuin hänellä ja Dagmarillakaan, toisin sanoen ei mitään —
+ainakaan hänen tietääkseen. Vareinen yritti olla kohtelias mutta olikin
+kömpelö, ja muistaen tämäniltaisen matkansa tuli taas sanattomaksi
+ja tuijotteli pitkin seiniä. Hän näki myöskin leposohvan rutistuneen
+peitteen, kun joku oli siinä äsken nukkunut, tietysti Dagmar ennen
+heidän tuloaan, sen päälle myttyrään jätetyn huovan sekä tyynyn, jossa
+oli vielä kuoppa naisen pään jäljeltä. Se muistutti hänelle jostakin
+— esikaupungin puutalossa keittiön nurkassa sairastaneesta naisesta,
+jonka pään hän oli saanut nostaa syliinsä ja nähnyt hänen poskensa
+kuopan hien ruskettamassa tyynynpäällisessä. Sen muistaminen teki hänet
+yhä hiljaisemmaksi.
+
+»Onko sinua koskaan pussattu?» kysyi Tauno karkealla äänellä naiselta
+yhtäkkiä kesken muun.
+
+Naisen hymy jähmettyi ja hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan katsoi
+Vareiseen kuin lapsi vierastaen.
+
+»Hhsshh», hillitsi Vareinen Taunoa hienotunteisesti, »muista, että nyt
+et ole kotonasi, vaan vieraana.»
+
+»Antakaa hänen puhua», asettuikin nainen Taunon puolelle kuin ei olisi
+käsittänyt, mitä varten Vareinen oli niin sovinnainen. »Antakaa toki
+pojan puhua, niin saattepa nähdä, että hän filosofoi erotiikasta. Tuo
+poika oikeastaan ajattelee paljon, mutta tekee vähän. Annetaan hänen
+ajatella, sillä eihän hän erotiikastakaan muuten välitä. Onhan hyvä,
+että tulee tyydytetyksi — puhuen.»
+
+»Minä kysyin sinulta, nainen, onko sinua pussattu? Oletko tehnyt
+syntiä?» tankkasi Tauno yhä.
+
+»No niin, sinä et kysynytkään, voisinko tehdä, vaan ainoastaan, olenko
+tehnyt. Minun on niin helppo vastata: en», selitti Dagmar luonnollisena
+ja nyt enää nauramatta.
+
+»Niinhän ne kaikki väittävät. Mutta todista. Näytä!»
+
+Vareinen näytti tuntevan siveellistä pahoinvointia, vaikka tämä
+toiselta puolen tuntuikin hänestä niin houkuttelevalta. Mutta hän ei
+voinut mitään sille, että joutui naisen katseen tavatessaan hämilleen
+sen vuoksi, että tuo toinen oli aivan luonnollinen. Eikä hän muuten
+käsittänyt ollenkaan naisen muutosta äskeisestä kikattavasta nyt
+rohkeaksi. Hän ei tuota naista äsken sietänyt, nyt hän ei sitä
+ymmärtänyt. Ihmetteli vain.
+
+»En näytäkään», puolustihe Dagmar. »Mutta koeta uskoa muuten. Vai
+epäiletkö? Eikö riitä, kun minä vakuutan?»
+
+»Riittää. Minä uskoni Minä uskoni» Ja hän löi kolmannella kerralla
+nyrkkinsä pöytään niin, että astiat tanssivat: »Minä uskon!»
+
+Vareinen kauhistui. Hän oli nyt ensimmäisen kerran nähnyt tuonkin
+puolen Taunossa. Vai oliko hän vain juovuksissa? Mutta tuntui kuin
+Tauno olisi joissakin asioissa ollut häntä aikaisempi. Eikä hän voinut
+muuta kuin asettua humalaisen holhoojaksi:
+
+»Ole nyt helkkarissa hiljaa äläkä häpäise naisia!»
+
+»Ei hän niin pahaa tarkoita, poika parka. Ja eikö ole parempi olla
+muutamissa asioissa rehellinen ja puhua vapaasti kuin salakavalasti
+pyrkiä johonkin. Ettekö ymmärrä, hänhän vain filosofoi. Täytyyhän
+hänenkin purkaa voimiaan johonkin, ja eikö ole hyvä, että se tapahtuu
+noin viattomasti? Voisihan hän tehdä pahempaakin.» Ja Dagmar katsoi nyt
+Vareiseen melkein paheksuvammin kuin Taunoon.
+
+Tämä näytti unohtuneen miettimään nyt jotakin ja sanoi sitten kuin
+itselleen: »Vai ei ole pussattu! Ajattelin vain, että kun sinä
+naurat noin paljon ja pidät suutasi auki, niin kukaan ei saa siihen
+tilaisuutta.»
+
+Hän heittäytyi leposohvalle ja Vareinen näki nyt hänen päänsä siinä
+samassa tyynynkuopassa, naisen posken kuopassa, kun Tauno itseään
+ujutellen jatkoi: »Mutta vaikka ei olisikaan, niin minun viereeni
+pääset nyt, jos — jos pidät suusi edelleen auki.»
+
+»Et sinä sitä niin tosissasi tahdokaan. Vaikka voisinhan kyllä
+tullakin, sillä ethän sinä mitään tekisi kuitenkaan, puhut vain. Joku
+muu suurempi lurjus ei puhuisi, mutta voisi sen sijaan...»
+
+Tuli hiljaisuus, sitten nainen ja Vareinen kuiskivat keskenään jotakin,
+jota Tauno ei kuullut, mutta arveli sen koskevan itseään.
+
+»Me sitä Dagmarin kanssa ymmärrämme eri hyvin toisemme, niin helvetin
+hyvin», vakuutteli hän. »Ei kukaan muu oikeastaan ymmärräkään minua.
+Kotona ei kukaan. Ei Vareinenkaan. Hän luulee minua vain huonosti
+kasvatetuksi nulikaksi, joka ei pysty mihinkään eikä tee mitään. Mutta
+Vareinen ei ymmärrä sitä, että ihminen voi ajatellakin. — Ei minua
+oikeastaan ymmärrä Bettykään. Hän vain rusikoi, mukiloi ja komentaa
+minua eikä anna koskaan puhua niin vapaasti kuin tuo Dagmar. — Muuten,
+Dagmar, minä annan sinulle kultaisen neuvon, kun istut siellä sohvalla:
+älä mene niin lähelle Vareista. Sinä et tunne sitä miestä. Hän on
+sellainen vanha ja luotettu heikkojen, orpojen ja leskien ritari. Hänen
+erikoisalanaan ovatkin juuri yksinäiset naiset — niin, naiset, mutta ei
+kai kuitenkaan lapset.»
+
+Luullen tuntevansa jotakin viittailuja Taunon omaan sisareen ja
+tämänaamuiseen Vareinen kuohahti, sillä hän oli juuri sattunut
+ajattelemaan itsensä ja Liisan välistä viimeistä kohtausta. Vai
+tahtoiko tuo nulikka nälviä häntä siitä, että hänen yrityksensä
+naismaailmassa olivat menneet aina myttyyn liiallisen äkkipikaisuutensa
+tai sitten kömpelyytensä vuoksi Hän oli joskus puhellut Taunollekin
+naisista iltaisin heidän loikoessaan valveilla sängyissään pimeässä
+kamarissa. Tyhmyydessään hän oli paljastanut kuin luotetulle
+ystävälle muutamat salaiset ja kaukaiset toiveensa ja myttyyn menneet
+kokeiluyritykset. Ja nyt tuo poika uskalsi hutikassa pilkata häntä,
+vieläpä naisen kuullen. Hän ei malttanut olla enää sanomatta:
+
+»Kuvitteletko tietäväsi jotakin vai mitä leuhkat? Minä en tietääkseni
+ole tehnyt kenellekään mitään sellaista, josta voisi...»
+
+»Siinähän se vika juuri onkin, ettet ole tehnyt. Eihän siinä sitten
+mitään luonnotonta olisikaan!»
+
+Katsoessaan naiseen Vareinen oli huomaavinaan salaisen ja pidätetyn
+hymyn tämän huulilla, kun tämä käänsi päänsä toisaalle. Hän itse
+kimmastui ja nousi pystyyn, ei tiennyt, mitä tehdä, mennäkö ja
+pudistella poikaa vai juosta pellolle koko talosta.
+
+»Nyt te, hyvät vieraat, rupeatte riitelemään. Emäntä lähtee nyt ja
+lähettää toisen tilalleen, joka saa paremmin pidetyksi kurissa teidät.
+Puolen tunnin kuluttua Betty onkin jo täällä. Jaksakaa siis hyvin! — Ja
+sinä Tauno», lisäsi hän kuin kahdenkesken sanoakseen Taunolle, vaikka
+Vareinenkin sen tietysti kuuli: »Sinä älä kersku sillä, että tiedät
+naisista niin paljon ja olet sen vuoksi heidän uskottunsa. Voivat
+uskotutkin joskus pettää.»
+
+»Minä en petä sinua, sillä minä en himoitse ketään. Mutta tuo Var...»
+vastasi toinen ja keskeytti äkkiä kuin aikoen asettua nukkumaan. »Mene
+nyt vain ja lähetä Betty tilalle, kyllä minä siihenkin vaihtokauppaan
+suostun. Vahinko vain, että hänen voiteensa juotiin.» Mutta muistaen
+sitten matkarahansa ja samalla haluten päästä eroon Vareisen kostolta
+hän hypähti pystyyn ja päätti:
+
+»Mutta minä haen tilalle!»
+
+Kun Dagmar-neiti oli vielä eteisessä, sai Vareinen kysytyksi Taunolta
+heidän seistessään nokat vastakkain keskellä lattiaa:
+
+»Puhu suoraan äläkä viittaile: mitä kuvittelet tietäväsi?»
+
+»En kuvittele mitään. Mutta uskon kaikkea. Ja voihan sattua minkin,
+että olenkin kotona silloin, kun minun luullaan olevan muualla.»
+
+Hän lähti, Vareinen koetti tarttua vielä hihasta kiinni, mutta toinen
+pääsi ja läksi saattamaan naista. Vareinen jäi yksin ja tunsi kiukkua
+siitä, että jotakin oli mennyt ja kenties oli menemässä hullusti. Mutta
+hän ei myöskään ollut vielä tehnyt koskaan yhtään matkaa eikä tiennyt,
+että taitavimmat miehet eivät juo, kun hakevat juotavaa muille. Tauno
+tulikin ennen pitkää takaisin mukanaan toinen pullo, jota kehuskellen
+hän koetti toisenkin saada unohtamaan sanaharkan. Mutta Vareinen
+toikkasi jälleen:
+
+»Ala sanoa, mitä tiedät.»
+
+»Ei se mitään ollut», huitaisi toinen kädellään.
+
+»Olipas! Ja puhu pian!» kiivastui Vareinen tarttuen takin rintaan.
+»Tuntuu kuin sinussa olisi salakuuntelijan vikaa.»
+
+Mutta Tauno koetti pehmeillä käsillään painaa alas toisen ranteita:
+
+»Ei se mitään. Muuten minä vain suotta. Juo tuo konjakki.»
+
+»Puhu äkkiä, muuten...»
+
+»Älä huuda! Kuulin vain tänä aamuna, kun te Liisan kanssa... Kuulin
+vain, kun koetit valloitella, mutta touhusit aivan turhaan. Ja
+turhaahan se tietysti olikin.»
+
+»Ole vaiti!» huusi Vareinen tyrkäten hänet retkahtaen istualleen ja
+riipaisi sitten lasin pohjalle maistiaisiksi kaadetun konjakin.
+
+»Itsehän tuota tiukkasit sanomaan», valitti toinen kuin anteeksi
+pyydellen ja koetti oikoa Vareisen nyrkkiensä välissä rutistamaa takin
+rintamusta.
+
+Pitkän tovin kuluttua Vareinen puhui sovittavana ja näköjään hyvin
+rauhallisena:
+
+»Sehän oli leikkiä Liisan kanssa, niinkuin luonnollisesti tajuat.
+Minun tietääkseni ei kukaan mies voisi päästä pitämään Liisaa
+nimikkoflammanaan.»
+
+»No, ei kaikki, mutta ehkä sentään joku.»
+
+»Valehtelet taas tapasi mukaan», koetti toinen ärsyttää häntä puhumaan.
+
+»Jos lie valetta. Eikähän tuo minulle kuulukaan. Minulla on omani ja
+Liisalla omansa ja sillä hyvä.»
+
+Yritys ei onnistunut, ja lisäksi Tauno vain viittasi tietävänsä jotakin
+ja sai toisen entistään uteliaammaksi. Hän loikoi nukahtamaisillaan
+leposohvalla, kohottautui väliin vain sen verran, että sytytti
+paperossinsa. Mutta sitten pää hervahti taas ja tupakka sammui.
+Vareinen istui rentona ja kulmat kurtussa, sytyttäen aina uuden
+paperossin entisen hehkusta, lipaisi vähän kieltään lasissa ja kuin
+tyytymätön sonni puhaltaa tuhautteli savukkeensa hehkuvaa tuhkaa. Ja
+tuo vihainen puhallus olikin ainoa, josta huomasi, ettei hän ollutkaan
+niin levollinen kuin asennosta ja ilmeestä olisi arvannut.
+
+»Minun luullakseni Liisa ei ajattele ketään muuta uin itseään», jatkoi
+hän taas, »enkä usko hänen osaajankaan kiintyä kehenkään niin paljoa,
+että unohtaisi itsensä.»
+
+»Vähänkö tuo talvella itkeskeli sitä lääkärintaimea! Ensin kyhnyttivät
+kulkea yhdessä alituiseen, mutta sitten tuli poru, ja koko maailma oli
+hänen tiellään ja kiusanaan eivätkä muut ihmiset saaneet ympärillä edes
+aivastaa.»
+
+»Minkä lääkärin?»
+
+»No, se oli semmoinen vain, mitäs sinä sillä tiedolla! Luki lääkäriksi.
+Sellainen hiukan itsetietoinen mies, joka ei välittänyt langostaan,
+hahhah! Kun se kävi meillä, niin lörpötteli vain akkain kanssa eikä
+tarjonnut mulle edes yhtä reseptiä... Kun kadulla tuli vastaan,
+nyhjäytti se vain hiukan silmäluomiaan merkiksi, että hänkin oli
+olemassa. Sellainen mies, josta ei ole mitään sanomista.»
+
+»Olivatko he kauankin yhdessä?»
+
+»Vuoden, pari, kolme tai neljä. En katsonut allakasta. Yhdentekevää
+sinulle ja minulle... Minua jo peloitti, että siitä paneutuu lankomies.
+Ei sen kanssa olisi tullut toimeen, kun puhuikin vain aina jotakin
+hepreaa ja kukoisti tiedoillaan, jotteivät sitä olisi kehdanneet
+kuunnella raamatun viisaatkaan.»
+
+»Oletko varma, että heidän välinsä on nyt poikki?»
+
+»Varmasti. Vai oletko sitten nähnyt heitä? Ennen se mies hyppäsi joka
+ilta hakemassa likkaa. Mutta mitäs sinä näistä tiedoista! Eiväthän ne
+sinua kiinnosta...»
+
+— Vareinen mietti. Hän muisti Liisan sanoneen joskus hänelle: »Sinä
+olet auttanut minua enemmän kuin arvaatkaan. Jos et olisi tuonut kukkia
+etkä olisi istunut puhelemassa, niin olisin luultavasti sen ajan saanut
+itkeä tämän maailman pahuutta. Mutta ikävä vain, jos väliin pyrkisi
+tulemaan muutakin. Niistä sellaisista saa sitten joskus maksaa niin
+helvetillisen hinnan.» — Ja hän, pöhkö, oli kuvitellut olevansa ainoa
+mies koko Liisan maailmassa. Hän itse oli jo ensimmäisenä päivänä
+pyrkinyt siihen, mihin nytkin. Mutta nyt hänelle alkoikin selvitä, että
+hän oli koko ajan ollutkin vain uskollinen narri ja huvittaja...
+
+»Perhana!» hän kavahti pystyyn, heitti puoleksi palaneen savukkeensa
+kuppiin, jotta porot pölähtivät, siemaisi lasinsa lopun ja aikoi lähteä
+johonkin. »Naisia ei näy kannattavan sääliä», hän sanoi Taunolle, mutta
+tämä taas ei vastannut mitään. Ja ovessa hän vielä uudelleen kääntyi ja
+äsähti toiselle:
+
+»Minä menen nyt! Ja kuule — jos sinussa on miestä, niin tule viideltä
+moottoriin. Mutta jos peloittaa tai jos naiset lellittelevät sinua,
+niin pysy poissa ja pane akkain housut jalkaasi. Silloin menen yksin!»
+
+Mutta Tauno ei näyttänyt kuulevan mitään, ei ainakaan liikahtanut. Ovi
+kuului jysähtävän kumeasti kiinni Vareisen takana. Ulkoa kuului muuten
+tavallinen kaukainen kadun melu. Porokupissa kytevän paperossin savu
+kiemurteli hauskoissa poimuissa ja ylhäällä oheni. Viimein tupakkakin
+sammui. Huoneen liikkumattomaan ilmaan muodostui savusta miehen
+korkeudelle verkalleen lainehtiva, sininen taso, kuin kevyt pilviverho.
+Itsestään se aleni vähitellen melkein pöydän yläpuolelle, auki jääneen
+pullon suun tasalle. Pöydälle jääneellä korkilla käveli pörrösiipinen
+kärpänen auringonpaisteen ja korkista lähtevän tuoksun turruttamana.
+Seinän takaa kuului soittoa ja käytävässä ramahteli hissin ovi ja
+kuului sen unettava surina.
+
+Silloin kääntyi Tauno puoliunissaan toiselle kyljelleen ja jutteli
+itsekseen:
+
+»Meni taas saamaan sivalluksen kynsilleen. Kummallisia ne naiset...»
+
+Mutta häntä oikeastaan huvitti enemmän kuin suretti se, että Vareinen
+sai sormilleen.
+
+
+3.
+
+Oli juuri se aika päivästä, jolloin vuorotyössä olevista toiset
+pääsivät pois ja toiset tulivat tilalle ollakseen iltamyöhään saakka.
+Liisa ei ollut Erkin lähdettyä katsonut kelloa, mutta arvasi sen olevan
+kahden tienoissa, koskapa koko tämän pitkän puutalon joka puolella ovet
+jysähtelivät ja pihalla kulki ihmisiä yhtenään edestakaisin. Heistä oli
+suurin osa sen tehtaan väkeä, jonka savupiippu näkyi kamarin ikkunaan
+vinottain vastapäisen kivimuurin kulman ohitse.
+
+Erkin mentyä ei Liisa pitkään aikaan tiennyt, mitä tehdä. Hän käveli
+keittiöstä kamariin, katseli ikkunasta kadulle ja meni taas keittiön
+ikkunaan, lieden viereen tai kirjoituskoneensa luo, siirtäen milloin
+mitäkin esinettä, mikä tuntui olevan hänen askeltensa tiellä.
+
+Kaikki tuntui niin omituiselta. Käänne oli tapahtunut liian äkkiä:
+tänä aamuna hän oli tuntenut tiensä niin selväksi, selvemmäksi
+kuin pitkiin aikoihin, ja kaikki muukin elämä tuntui lipsahtavan
+paikoilleen tavalliseen uomaansa. Mutta sitten tuli lääkäri — Liisa
+ei tunnustanut, että sen oli tehnyt Erkki, vaan lääkäri —ja pyöräytti
+kaiken jälleen kerran ympäri. Liisasta ei kyllä tuntunut laisinkaan
+siltä kuin mitään olisi mennyt sekaisin. Ei, vaikka kaikki olikin
+menossa aivan toiseen suuntaan kuin mitä hän oli päättänyt, oli kaikki
+myöskin niin hyvässä järjestyksessä, että Liisa pelkäsi tulevansa
+vastustelematta hyväksymään suunnanmuutoksen. Muuten hän olisikin
+vaistomaisesti jarruttanut vastaan. Ja kun hän nyt mietti asiaa, täytyi
+hänen samalla ihailla Erkkiä. Olipas siinä mies: aikoi yhdessä hetkessä
+muuttaa kokonaisen perheen asiat aivan ylösalaisin kuin sivumennen
+ja päähänpistosta. Sillä kaikki oli tosiaan käynyt nopeasti; Liisa
+ei voinut epäilläkään, että Erkin olisi tarvinnut etukäteen harkita
+suunnitelmiaan aivan yksityiskohtia myöten, ennenkuin hän esittäisi ne.
+
+Tarkkaan ajatellenhan Erkki ei ollut kylläkään vielä vaikuttanut
+kehenkään muuhun kuin Liisaan, mutta Liisa tiesi hyvin olevansa
+perheessään siksi tärkeä henkilö, että käänteet hänen asioissaan
+vaikuttaisivat melkein yhtä paljon muihinkin. — Ja pian alkoi näkyäkin
+merkkejä siitä, että jotakin oli tapahtunut. Hän vihelteli, hymyili,
+meni peilin eteen ja katseli kuvaansa. Sitten hän huomasi hellalla
+likaisten astioiden pinon, joka oli häntä kiusannut ja hävettänyt Erkin
+käydessä.
+
+Hyvänen aika, mutta eikös se miekkonen luvannut tulla illalla
+uudestaan! — Nyt tuli kiire. Hän ensin pesi astiat, kuivasi ja vei ne
+kaappiin. Koko hella hermostutti häntä rumuudellaan. Hän etsi komerosta
+vanhat ikkunaverhot, leikkasi niistä verhot hellansa eteen, silitti ne
+ja pani paikoilleen. Keittiö muuttui jo siitä paljon paremmaksi. Kas
+vain, kun hänkään ei ollut tullut tuota koskaan ajatelleeksi, vaikka
+oli pitkät päivät joutunut katselemaan kaikkea. Hän kai oli aina
+katsonut vain sisäänpäin eikä ollut laisinkaan huomannut ympäristöään.
+Tai sitten ympäristö ja mielentila olivat riippuneet toisistaan.
+
+Hän meni eteiseen ja katseli. Se oli melkein pimeä, kun ainoastaan
+oven toisella puolella olevasta pikku ikkunasta tuli valoa. Toinen
+ikkuna oli peitetty, nurkkaan oli tehty vaatesuoja mustasta kankaasta,
+joka pullotti liikoine sisällyksineen. Hän veti vaatteet alas, kantoi
+koko pinon ullakolle, repi irti ikkunaa peittävän laudoituksen ja pani
+verhonpätkän eteen. Ullakolta hän haki vaatenaulakon ja kiinnitti sen
+paikoilleen seinään. Ennen se ei ollut mahtunut seinälle juuri sen
+mustan verhon takia, vaan vaatteet ja hatut oli pidetty rautanauloissa.
+Kamarista hän otti Vareisen sängyn viereisen pikkupöydän hattupöydäksi
+ja seinältä peilin sen viereen. Ennen ei eteisessä ollut ollut
+peiliäkään, vaan kukin oli saanut katsella itseään Vareisen kama rissa.
+Kun hän vielä lakaisi ja luutusi eteisen ja keittiön lattiat, oli hän
+valmis silmäämään kamariinkin.
+
+Siellä näytti kaikki olevan niin eriskummallisessa järjestyksessä,
+että tähän saakka oli jokaisen pitänyt kulkea silmät sokeina, kun ei
+ollut sitä huomannut. Molempien miesten sängyt olivat ainoalla eheällä
+seinällä, piironki ikkunanpuoliseinällä ja sen sijaan sohva, pöytä ja
+tuolit melkein uuninnurkassa. Näin ollen täytyi keskilattialla kulkevan
+ihmisen pakostakin kompastua joko pöydänjalkaan tai Vareisen sängyn
+alta kurkisteleviin saappaisiin. — Liisa kokosi Taunon sänkyvaatteet
+ja vei ne ullakolle. Ja kun Vareinen oli sanonut olevansa poissa yön
+ja muuttavansa jo huomisaamuna jonkun toverinsa luo, sai hänenkin
+vuoteensa tehdä seuraa. Samoin itse sängyt, kappale kerrallaan,
+kolisivat portaita ylös, ja Liisan sormia purivat niiden terävät
+rautaiset päät ja päätä huimasi vetäessä ylös niiden raskaita pohjia. —
+Sitten sai sohva askelen kerrallaan siirtyä sänkyjen entiselle paikalle
+ja pöytä sen eteen. Mutta kun hän sen jälkeen kävi piirongin kimppuun,
+alkoivat korvat jo surista, ohimosuonet jyskyttivät ja silmiä sumensi.
+Hän ehti heittäytyä sohvalle, ennenkuin kaatui, ja tunsi niin suloisen
+raukeuden koko ruumiissaan ja aivoissaan, että olisi voinut olla siinä
+vaikka aina. Kaikki oli niin merkillisen kevyttä ja helppoa, koko
+maailma tuntui etenevän ja hän sammui ja vajosi johonkin.
+
+»Pyörtyminen on itse asiassa suloista», tunsi hän ajattelevansa ja
+antautui.
+
+Siinä puoliksi tajuissaan, mutta vastustelematta ja — estelemättä hän
+makasi kauan. Aika oli kadonnut ja sai kadota, samoin ajatuksetkin. Hän
+kyllä tiesi loikovansa siinä, mutta ei tiennyt, miten kauan oli ollut.
+Sitten kuului heikkoa kolinaa ja askeleita. Mutta ne kaikki kuuluivat
+toiseen maailmaan eivätkä liikuttaneet häntä. Sitten askelet kovenivat
+ja häntä harmitti, kun ne rikkoivat korvien nukuttavan, urkumaisen
+soinnin. Hänen katseensa piiriin ilmestyi jokin varjo ja Vareisen ääni
+sanoi:
+
+»Maailma näkyy muuttuneen paljon viime tapaamisesta.»
+
+Hän ei viitsinyt edes avata silmiään kokonaan ja vielä vähemmin
+vastata. Vasta kun hän luuli toisen kumartuneen ylitseen ja oli
+tuntevinaan hengityksenkin kasvoillaan, ajatteli hän: »Niin on, ja
+sehän tässä hauskaa onkin», mutta ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän
+sanonut sen ääneenkin vai eikö. Hän vain käänsi kasvot seinään päin,
+huokaisi pitkään ja vaipui taas ajatuksettomuuteen.
+
+Kadulla kävi sill'aikaa tavallinen ihmisten ja ajoneuvojen katrilli;
+ne menivät ristiin toistensa ohi ja kadunkulmassa muodostivat hauskat,
+limittäin toistensa poikki kulkevat neliön sivut. Kun aamusta iltaan
+olisi ollut vielä musiikkia, satamiehinen hanuriorkesteri soittamassa,
+olisi tuo katrilli, joka muuten tuntui liiankin raskaalta, joskus
+vankikulkueelta, saattanut silloin olla niin hauskaa, että jokainen
+olisi unohtanut muut ikävämmät asiansa ja mielellään ollut tanssissa
+mukana. — Ikkunan ääressä seisoi Vareinen sitä katsellen ja edes
+päätään huoneeseen päin kääntämättä lisäsi äskeiseen:
+
+»Vai on muuttunut... Ja saisiko tietää, kenen kunniaksi?»
+
+»Minun ja muiden», vastasi kuin unen keskeltä Liisa, kääntyi selälleen,
+siristi silmiään ja totesi Vareisen tosiaan seisovan ikkunan ääressä.
+Mutta se oli hänestä nyt niin sanomattoman yhdentekevää, hän vain
+vetäisi helmojaan alemmaksi polviensa yli, pani jalkansa ristiin
+toistensa päälle, kädet ylös päänsä taakse, painoi päänsä syvemmälle
+tyynyyn ja sulki silmänsä.
+
+Tuo yhtäkaikkisuus, jota Vareinen ensin luuli keimailemiseksi,
+vaikutti, ettei hän Liisaa katsellessaan tuntenut olevansa enää niin
+varma, vaativa ja kiukkuinen kuin oli tullessaan päättänyt, mutta ei
+kuitenkaan niin tilanteeseen tyytyvä, että olisi jättänyt asiansa
+toimittamatta, kun oli kerran lähtenyt sitä varten. Hän myönsi, että
+tuo nainen voisi saada hänet noilla vartalonsa viivoilla hulluksi,
+kauniilla sanoillaan mykäksi ja silmillään sokeaksi, ja sen vuoksi hän
+ehätti sanomaan itseäänkin rohkaistakseen:
+
+»Taidat siirtyä jälleen lääkärinhoitoon, kun käytit itseäsi välillä
+koneremontissa?»
+
+»Juu. Tuohon jäivät lääkäriltä kojeetkin pöydälle», ynisi Liisa kuin
+kiusaantuneena siitä, ettei hänen annettu nukkua rauhassa. Hän alkoi
+sitten yht'äkkiä tuntea hikoavansa ja pyyhki märkää ja kiiltävää
+otsaansa. Merkillisen kuuma oli tullutkin, vaatteetkin tuntuivat
+loikoessa tarttuneen ihoon kiinni. »Mitenkähän kauan olen tässä
+nukkunut?» hän kysyi ääneen itseltään.
+
+»Itsepähän tiedät, kuka sinut siihen jätti ja milloin», vastasi
+Vareinen ja heitti hänen jalkoihinsa pöydältä ottamansa kiiltävän
+kappaleen, jota hän ei ollut malttanut jättää katsomatta. Liisa
+vaistosi toisen tarkoittaneen jotakin hävytöntä, muttei viitsinyt
+edes vastata, vaikka tulisikin virkistyvänsä viiltävistä sanoista ja
+polvessaan tuntemastaan kivusta.
+
+»Ja mitä perhanaa tämä kaikki hyödyttää», ajatteli Vareinen itsekseen,
+vaikka ei voinutkaan vielä myöntää sitä tuon naisen edessä. Ja muistaen
+pian olevansa työtönkin hänestä jo tuntui kuin hän olisi astunut aivan
+vieraaseen, hänelle liian vieraaseen ympäristöön, koettanut kiipeillä
+ylemmäksi kuin lupa oli ja saisi nyt kärsiä sen kiukuttavan häpeän että
+asiat ottivat takapakkia. Hetkisen häntä vaivasi pelko, että kaikki
+olisi parhainta jättää nyt sikseen ja livahtaa takaisin maalle kotiin
+ja ansaita toistaiseksi leipänsä veljen maalla turvetta kääntäen. Ja
+vasta sitten, kun joskus sattuisi tilaisuus, voisi taas yrittää täällä
+uudestaan. — Edessä tuntui nyt olevan kuin suuri tilinteon hetki,
+että hän oli vain Vareinen ja oli kuitenkin uskaltanut liian paljon,
+että hänen olisi astuttava alastomana ja kaikkine virheineen noiden
+ihmisten tuomittavaksi ja jätettävä sitten tuomarit nauramaan. Kaikki
+oli niin merkillisen yksinäistäkin ja ihmiset pyrkivät katselemaan
+häntä koko tämän päivän kuin menninkäistä, joka on uskaltanut puikahtaa
+esille jumalan kirkkaassa valossa. Ja tuo nainen? — Hänkin aivan
+näytti tietävän koko tämäniltaisen matkan ja etukäteen ilkkuvan sen
+seurauksille. — Mutta tehköön niin ja ilkkukoon vielä jälkeenpäinkin.
+Mikä on päätetty, se on päätetty ja pysyy!
+
+Hän meni piirongin luo, puhdisti taskunsa ja piirongin papereista,
+repi ne ja poltti uunissa. Kaiken arvokkaan hän pani samaan laatikkoon
+kuin ainaiseksi mennäkseen — kellon, ei, hän tarvitsi sen ja pani
+takaisin taskuunsa, lompakon — samoin, helkkari, tottahan hän matkalla
+rahaa tarvitsisi. Hän penkoi lompakkonsa muuten tyhjäksi, mutta
+Liisa näki sinne pantavan ison tukun leveitä seteleitä — ne olivat
+Vareisen säästörahat, jotka saisivat olla tänä iltana pelissä isolla
+nakkilaudalla.
+
+Liisa luuli olevansa liikaa huoneessa, kun toinen järjesti
+majanmuuttoaan, ja sen vuoksi nousi istualleen ja sanoi:
+
+»Suo anteeksi, olisin mennyt jo ennemmin pois, kun olisin huomannut
+sinun järjestelevän muuttoasi...»
+
+»Makaa siinä vain», urahti mies tylysti, »saatpahan nyt nähdä senkin
+ilon. Minä kyllä oikeastaan muutankin vasta huomenna, ja siihen on
+vielä paljon aikaa, paljon enemmän kuin uskoisikaan.» — Olisihan tuokin
+kaikki voinut jäädä sanomatta, mutta eihän tässä nyt kannattanut
+haikaillakaan.
+
+Hän veti jostakin laatikosta pienen browningin, työnsi makasiinin
+sisään, pani toisia täytettyjä puolen tusinaa taskunsa pohjalle, veti
+patroonan piippuun, varmisti, hypisteli asetta, tunsi kuitenkin sen
+kaiken olevan oikeastaan vain näyttelemistä omaksi lohdutukseksi ja
+puheli selin Liisaan:
+
+»Minä en enää tiedä, mitä ajattelisin sinusta, nainen, mutta väliin
+tuntuu kuin voisin ampua sinut. Mutta sitä en tee enkä päästä piruja
+ilkkumaan. Väliin taas voisin heittää ryysynikin päältäni sinun
+jalkojesi pehmikkeeksi. Ei kannata kuitenkaan sinun takiasi kumpaakaan:
+ampumisesta ei olisi mitään hyötyä ja tiesi toppaamisesta saavat pitää
+huolta ne samat, jotka muustakin.»
+
+Kun Liisa ei vastannut, jatkoi hän:
+
+»Vareinen jättää nyt sinut herran rauhaan ja rupeaa puuhaamaan jotakin
+muuta tuottavampaa. Kun palvelee vain itseään, tietää saavansa parhaat
+kiitokset siitä. Silloin ei tarvitse syyttää ketään, jos käykin
+huonosti, eikä rasita ketään liialla hyvyydellä.»
+
+»Mutta hyvä ystävä», huohotti toinen makuultaan, »älä nyt viitsi
+enää käännellä asioita tuolla tavalla! Minähän olen jo monta kertaa
+vakuuttanut olevani kiitollinen siitä, kun olet muistanut minua niin
+paljon. Samoin tietysti äitikin, että olet tiukkoina hetkinä ollut
+kuin perheemme jäsen auttamassa meitä. Mutta sinä sotket keskenään
+kaksi aivan eri asiaa etkä ole sitä ymmärtävinäsi. Enhän minä voi sille
+mitään, etten voi olla mieliksesi siinä toisessa. Ymmärrät kai itsekin,
+ettei mistään naimisiinmenosta tule mitään, jos jompikumpi sitoo
+itsensä noin vain kuin aikansa kuluksi ja muun tekemisen puutteessa.»
+
+Jos Liisa ei olisi puhunut mitään, vaan olisi antanut Vareisen yksin
+purkaa jo oikeastaan lauhtunutta sisuaan, olisi tämä pian vaiennutkin,
+mutta nyt hän lämpeni taas jo Liisan ensimmäisistä sanoista, kääntyi
+ympäri ja veti kasvoille valahtanutta tukkaansa:
+
+»Kun ei, niin ei, pidä jo suusi kiinni siitä! Mutta jos joskus toiste
+joudut olemaan ilman vakituista heilaa, niin älä tule hakemaan
+viransijaista kestään Vareisen pojasta! Saat sen väliajan tyydyttää
+itseäsi jollakin muulla.»
+
+»Hävytön! Taas tuo sama syyte kuin tänäaamunakin! — Sinulle näyttää
+olevan aivan turhaa huutaa, että olenko minä sinua etsinyt ja tarvinnut
+sillä lailla kuin kuvittelet. Ja kun itse tuppauduit, niin enhän minä
+käsittänyt niitä muutamia suutelemisia niin vakaviksi kiristyskeinoiksi
+kuin ne nyt näyttävät tulleen, vaan päinvastoin olin huomaavinani,
+että ne sinunkin mielestäsi olivat varsin mukiinmenevää leikkiä. Ja
+muistatko myöskin, että sinä itse pyrit vielä johonkin muuhunkin, mutta
+minä tein ja jumalan kiitos, että minulla on voimaa siihen ne aikeesi
+aivan turhiksi, ja sinä olit suuttuvinasi siitäkin.»
+
+»Älä viitsi enää ärsyttää minua!» huusi mies tuntien keksiänsä
+teatterimaisen käänteen ja suggeroivansa itsensä verisen vihaiseksi.
+»Minähän sanoin, että voisin yhtä hyvin ampua sinut kuin...» hän
+työnsi pistoolin taskuunsa, astui sohvan viereen, otti kiinni Liisan
+molemmista käsistä ja veti hänet kevyesti kuin lapsen lattialle
+seisomaan eteensä:
+
+»Sinä saat uskoa nyt, että voisin tehdä sinulle mitä vain, ilman että
+tuntisin siitä sieluni lentävän iankaikkiseen helvettiin! Tahdotko,
+että...»
+
+Vasta nyt Liisa huomasi miehen olevan humalassa, tuntiessaan — löyhkän
+kasvoillaan. Mutta hän oli myöskin itse niin hervoton, ettei kyennyt
+mihinkään muuhun kuin tuntemaan toisen ruumiin omaansa vasten. Sitten
+äkkiä kuin käsittäen väärin naisen tahdottoman puolustelun Vareinen
+painoi päänsä tämän poveen ja suuteli sitä vaatteitten läpi. Samassa
+hän pyörähti taakkoineen ympäri, Liisa luuli pääsevänsä irti, mutta
+olikin jo kiepahtanut sohvalle. Heikosti hän huusi jotakin tuntiessaan
+raskaan painon rinnallaan ja miehen suutelevan kaulaa ja rintaa
+huohottaen. Liisa ponnisteli, hänen pukunsa meni sekaisin ja siten teki
+toisen yhä hullummaksi. Jokin värähti hänessä kuin viimeinen varoitus,
+ja mies painoi huulensa hänen sukkansa yläpuolelta näkyvään paljaaseen
+jalkaan. Sekin oli märkä hiestä ja hänen leukansa sänki pisti siihen.
+Mutta nainen ei lyönyt eikä repinyt häntä, tarttui vain hiuksiin ja
+päänahkaan, veti kasvot itseensä päin kuin päänahan irtoamisen uhalla
+ja sanoi rauhallisena:
+
+»Älä viitsi!»
+
+Mies katsoi Liisaan kuin vieraaseen, tuijotti tämän hiestä likomärkiin
+ja oudonvärisiin kasvoihin ja tunsi tämän vaatteetkin aivan märiksi
+puristaessaan vyötäisiä. Liisa veti hänen päänahkaansa, Vareisen ote
+heltisi, hän nousi ylös, tajusi toisen olevan kai sairaan ja sammalsi:
+»Mitä?»
+
+»Mene tiehesi täältä!» huusi Liisa ylös kavahtaessaan ja olisi lyönyt
+jollakin, ellei pahimmoilleen olisi ovikello soinut kerran ja kahdesti
+kiivaana. Hän syöksyi keittiöön, löi oven kiinni, suori pukuaan ja
+silitti pörröttynyttä tukkaansa. Painellessaan nenäliinalla kasvojaan
+eteisessä hän säikähti ajatusta, että jos tulossa olisikin Erkki, niin
+mitä siitä sitten syntyisikään.
+
+»Minä se vain olen», kuului oven takana sanovan isännöitsijä, joka oli
+kuullut askelet eteisessä ja sitten epäröivän viipymisen. »Minä se vain
+olen ja tulin katsomaan uudelleen, kun täällä oli tänä aamuna niin
+hauskaa väkeä.» Hän hymyili ovenraossa ja astui eteiseen. »Ymmärtäähän
+sen vähemmälläkin, miksi vanhatpojat parveilevat tällaisen talon
+ympärillä.»
+
+Liisa, ajatukset vielä sekavana rykelmänä edellisessä kohtauksessa,
+tunsi tuon iankaikkisen virren vanhoistapojista ja nuorista naisista
+edottavan itseään ja oli huutamaisillaan kuin Vareiselle: »Asia
+selväksi ja menkää sitten tiehenne!» mutta näki myöskin ystävällisen ja
+sedällisen hymyn ja sai jurosti sanotuksi: »Isännöitsijä astuu sisään.»
+
+»Kiitos vain, mutta minä toimitan asiani tässä vain. Nykyajan henki
+kai vaatii, että kahdenkeskisissäkään asioissa ei saa kursailla
+eikä viipyä: soitetaan ovikelloa vain ja eteisessä kuiskaillaan ja
+kosaistaan ja sitten lähdetään kultaliikkeeseen. — Tuota — eikö rouva
+olekaan kotona?»
+
+»Soo-o! Vai rouvallekos te aioittekin», jaksoi Liisakin leperrellä
+samaan tyyliin.
+
+»No, eipä väliä, vaikka tytärkin... Kun minä tänä aamuna unohdin
+mainita teille, että tämä talo on nyt myyty.»
+
+»Vai niin. No, enhän minä aio kieltää kauppaa», naureskeli toinen.
+
+»Eiköhän vain? Se on surullisempi juttu kuin luulettekaan: tämä talo
+tulee purettavaksi ja tilalle rakennetaan samanlainen paapelintorni
+kuin tuonne vastapäätäkin. Ja mikä ikävintä, rupeavat ne rakentamaan
+sitä uutta jo ennen syksyä, jotta saisivat sen valmiiksikin ennen
+pakkasia. Jo kuukauden kuluttua ruvetaan tätä purkamaan.»
+
+»Jahah.»
+
+Mies katsoi ällistyneenä: »Jahah, jahah — totisesti kylmäverinen
+nainen. Jää aivan ilman omaa syytään asunnottomaksi jumalan kirkkaan
+taivaan alle eikä sano muuta kuin 'jahah'. — Oletteko te noin
+urhoollinen vai muutatteko meiltä mielellänne? Noissa toisissa
+asunnoissa on tämän uutisen jälkeen itkeä vollotettu ja minut on
+haukuttu isoksi porsaaksi. Vaikka ymmärtäähän sen, jotta syytönhän minä
+siihen olen. Mutta tietysti se on heistäkin toisekseen kamalaa, kun
+uudesta asunnosta ei ole tietoakaan.»
+
+»En tiedä, onko se urhoollisuuttakaan. Elämä kovettaa, nähkääs,
+isännöitsijä. Me olemme kyllä aikoneet joka tapauksessa muuttaa ennen
+pitkää lähemmäksi keskikaupunkia. Kun minäkin kykenen tästä pian taas
+töihin, niin ajattelimme, että jos tämän huoneiston saisi näin keskellä
+vuotta vuokratuksi pois, niin muuttaisimme», kertoi Liisa kuin vanhaa
+asiaa, vaikkei siitä oltu puhuttu koskaan mitään. Ei edes hän itse
+ollut sitä juuri vielä ajatellutkaan ja sanat tulivat kuin itsestään,
+niin luonnollisena valheena, ettei hän edes itse sitä huomannut.
+Heidänhän oli ollut mahdotonta ajatella muuttoakaan, kun vielä tähän
+päivään asti olivat tulotkin olleet tietämättömissä.
+
+Liisa nojasi kuumaa päätään keittiön oven pieleen ja pyyhki hikeä
+kasvoiltaan. Se tuntui kuin hukuttavan hänet, mistä lie johtunutkin, ei
+kylläkään äskeisestä kohtauksesta, vaan kenties pyörtymisen seurauksena.
+
+»Jassoo jassoo, sinnehän ne kaikki pyrkivät», jatkoi isännöitsijä
+äskeiseen. »Olipa hyvä, ettei tämä muutto tuonutkaan teille
+hankaluuksia. On niin hyvä olla, kun on yksi paikka, jossa ei tämän
+uutisen jälkeen ruikuteta ja haukuta. Uskokaa pois, hyvää se tekee. —
+Mutta kyllä te neiti olette vielä heikon näköinen! Ettei vain olisi
+kuumetta, kun posket noin punoittavat?»
+
+Liisasta hetkisen tuntui kuin hän itse olisi ollut syypää kaikkeen
+äskeiseen, kun oli viitsinyt olla niin välinpitämätön koko miehestä
+ja edes samassa huoneessakin, että sellainen kohtaus oli päässyt
+syntymäänkään. Häntä hävetti, että hänet oli saatu sotketuksi johonkin
+sellaiseen — aivan niinkuin isännöitsijä muka olisi voinut sen lukea
+hänen kasvoiltaan. Tyttö tunsi punastuvansa vieläkin enemmän.
+
+»Onko siitä tullut käydyksi lääkärissäkään?»
+
+»On toki, liikaakin.»
+
+»Kas, kas! Taidatte luulla, että lääkärithän ne ovatkin kaikkiin
+vikoihin syypäät!»
+
+Liisa naurahti: »Jos nyt ei kaikkiin, niin ainakin osaan. Onhan toki
+itsessäkin syytä.» Häntä huvitti tämä keskustelu niin, että tuli aivan
+hyvä olla. Puhuttiinhan aivan kuin hänen salaisimmista ajatuksistaan.
+
+»Taitaahan lääkäreissäkin vikaa olla, mutta tekevät ne joskus
+hyvääkin», myönsi ukko hyvästellen portailla.
+
+»Aivan oikein, tepäs arvasitte», huusi Liisa hänen jälkeensä ja veti
+oven kiinni.
+
+Isännöitsijä meni myhäillen pihan poikki. Olihan hän aamullakin
+muistanut tämän muuton, mutta kun oli nähnyt, mikä huoli heillä oli
+jo vuokrasta, siihen kun ei näyttänyt tulleen rahoja, ei hän ollut
+hennonut tehdä kahta huolta samalla kertaa, vaan oli tahallaan lykännyt
+toisen iltapäivään.
+
+Liisa meni hymyillen keittiöön aikoen jatkaa keskeytynyttä
+järjestelyään, mutta muistikin Vareisen jääneen sisälle ovikellon
+soidessa. Nähdessään peilistä pörröttyneen tukkansa ja nyt entistään
+kuumeisemmat kasvonsa hän tunsi jälleen kiukkua ajatuksesta, että
+isännöitsijä kenties oli arvannut jotakin. Hänen kasvonsa olivat
+totisesti nyt syyllisen näköiset, ja olivathan he tänä aamunakin olleet
+Vareisen kanssa kahden koko huoneistossa isännöitsijän käydessä. Hän
+tunsi vimmattua halua sanoa miehelle jotakin päin kasvoja, ottaa kaikki
+luulot pois ja haukkua koko tollo, haukkua niin, että kiehuisi. Ja
+ajatella vielä naimisiinmenoa tuollaisen kanssa — ohhoh! Tai kenties
+siitä ei voisikaan muodostua mitään muuta kuin luvaton suhde. —
+Tuollaisen miehen kanssa, joka oli kenties suurissa luuloissaan alkanut
+pitää itseään moitteettomana herrasmiehenä silloin, kun täysi-ikäisenä
+kaupunkiin muutettuaan oli ostanut elämänsä ensimmäisen yöpaidan ja
+hammasharjan.
+
+Tulipunaisena, silmät leimuten ja kädet vavisten vaikka näennäisesti
+rauhallisena hän avasi oven, pysähtyi kynnykselle ja sanoi:
+
+»Täälläkö sinä vielä oletkin? Sanoin jo äsken, että ala mennä! Tai sano
+sitten, miten kauan viivyt täällä tavaroinesi, jotta osaan siksi aikaa
+mennä muualle. Tahdon säilyä rauhassa kaikilta kokeiluilta.»
+
+»Uskalsitpa sinä ennen olla.»
+
+»Elukka! Ihmeellisiä nuo tämän talon miehet: toinen kuvitteli itse
+mahdottomia itsestään ja uskoi ne tosiksi. Mutta siitä hullusta jo
+päästiin. Nyt toinen alkaa kuvitella muista ja uskoo ne. Taidat tosiaan
+luulla minua vaikka — vaikka — miksi ja luulet tietysti, että olet
+minun kanssani tehnyt jotakin. Ja ainakin näyt aikovan näännyttää minut
+siihen.»
+
+Vareinen seisoi häneen selin ikkunan vieressä kuivaillen yhä kasvojaan
+nolona, vaikkei voinut sitä myöntää. Miten lie noin käynytkin, eihän
+hän nyt ollut suorastaan sitäkään aikonut? Hullu tikki. Mutta minkäpä
+hänkään voi sille, että tuo nainen oli niin ärsyttävä ja kiihoittava
+— vartalo, liikkeet ja kaikki, niin että voi menettää järkensä. Mutta
+pitäköön sen kaiken sitten omana syynänsäkin. — Ja päätään kääntämättä
+hän virkkoi:
+
+»Ette te ole vielä päässeet yhdestäkään hullusta, älä ole
+hyvilläsikään. Mutta toinen luultavasti lähtee omasta halustaankin.
+— Vareisesta kyllä aina pääsette, kun vain pidätte huolen siitä
+pienemmästä. Älä luule, että se mies missään on! Ja jos onkin, niin
+vain tässä kaupungissa.»
+
+»Mitä?»
+
+»Vasta vajaa tunti sitten hän makasi humalassa jonkun husun luona eikä
+ollut aikeissakaan lähteä mihinkään!»
+
+»Se on taaskin vale!»
+
+»Eikä ole. Näinhän sen itse!»
+
+Vareinen huomasi puhuneensa taas liikaa, mutta saakoon nyt tuonkin
+vasten silmiä, jotta vähemmän häntä itseään haukkuu, kun on koiria
+muualla lähempänäkin. Mutta Liisa astui hänen eteensä ja saneli:
+
+»Vai näit sen itse! Olitte samassa paikassa molemmat pyhimykset. Ja
+tämä on nyt sinun tekeleitäsi, Vareinen. Ala koetakaan puhdistaa
+enää itseäsi. Eikö sinun tajusi sanonut, että pojan piti matkustaa
+kun kerran niin sanottiin. Ja sinä aivan ihmeellisen taitavasti näyt
+pyrkivän järjestelemään tämän talon asioita. Sinun piti houkutella
+Taunokin jäämään että voisit edes jollakin tehdä kiusaa. Ja kuule nyt
+sinä kävelet tiukkaa vauhtia sinne ystäviesi luo ja lähetät Taunon
+tänne tai junaan. Ymmärrätkö, hölmö? Ja jos ei niin käy, niin ei kestä
+kauan, ennenkuin minä tulen poliisien kanssa jäljestä. Te molemmat
+näytte olevan jo siinä tilassa, että oman turvallisuuden vuoksi on
+parempi toimittaa teidät poliisin huomaan.»
+
+Ovi jälleen kumahti kiinni ja Liisa meni kuin haamu pakoon kiukun
+kyyneleiden kihotessa silmiin. Vareinen tunsi tehneensä jotakin tyhmää:
+oli tahtonut siirtää huomion itsestään toiseen ja saikin silmilleen
+kaksinkertaisen kuuron. Peilin edessä kauluksiaan korjaillessaan hän
+muisti myöskin sen, miten hän tänä aamuna oli seisonut juuri samassa
+paikassa, tuntenut yhtäkkistä hellyyden- ja hyväntyönpuuskaa. Nyt se
+vaikutti pienenä pistoksena tunnossa ja toi tappion synnyttämää harmia.
+Aivojen läpi välähti kuin jotakin sellaistakin, että hän oli kaikesta
+huolimatta pitänyt tuosta naisesta suorastaan pirullisen paljon,
+että se teki aivan kipeää. Ja sen kipeän vuoksi, sen lievittämiseksi
+tämä kaikki oli syntynytkin. Hän tunsi jotakin kateuden- ja
+katkeruudentapaista, ettei ollut saanut aikaan mitään muuta, vaikka
+oli tänä aamuna niin herttaisin toivein aloittanut päivänsä. Häntä
+raivostutti, ettei hän ollut tyytynyt siihen samaan kuin ennenkin,
+vaan oli pyrkinyt pitemmälle, ettei ollut pitänyt sormiaan irti koko
+asiasta...
+
+Silloin tuli mieleen taas sekin paikka-asia, kerran taas... Nyt häntä
+alkoivat nämä hullun-yritykset jo peloittaa. Oli koko päivän ollut niin
+huono tuuri, ettei kannattaisi riskeerata enempää. Jos jättäisikin
+koko yrityksen sikseen? Kaikki voisi vain pilautua, hän voisi joutua
+veneineen kiinni ja vähäiset pennit sulaisivat siihen. Mies tulisi
+pahasti prikatuksi ja ihmiset voisivat silloin päästä omahyväisinä
+ilkkumaan: »Johan minä arvelin, ettei tuosta hyvää seuraa!» — Parasta
+olisi tosiaan mennä maalle, ruveta rengiksi velimiehelle...
+
+Mutta jospa se onnistuisi! Ensin hän tulisi varoihinsa, sitten
+rikkaaksi, ostaisi talon, auton ja muuta siihen tarvittavaa, olisi
+jouten, ansaitsisi vuokrilla ja saisi sievän naisihmisen. Tilaisuus
+olisi päästä niin rikkaaksi kuin haluttaisi, jos ei tyytyisi vähempään.
+Silloin ei tarvitsisi kuulua laitakaupungin asujaimistoon, vaan saisi
+elää kuin muutkin ihmiset. Silloin ei myöskään tarvitsisi kuulla
+loukkauksia tällaisilta kuin tänään, noilta, jotka pitävät itseään
+jollakin tavoin sivistyneempinä, vaikka ovat niin onnettoman köyhiä,
+ja ovat ylpeitä ja koppavia nälkääkin nähdessään. — Jumaliste, siihen
+toiseen joukkoon pitää päästä, jossa rahalla saa mitä haluaa ja jossa
+haluaa vain sitä, mikä kelpaa!
+
+Vareinen punnitsi ja huomasi, että eteenpäin saattoi päästää vaikka
+miten pitkälle, mutta taaksepäin ei kovinkaan paljoa. Voittamisen
+mahdollisuudet olivat suuret, mutta tappion sittenkin pienet, vaikka
+mitenkin hullusti kävisi.
+
+»Saakeli vie, yrittää täytyy!»
+
+Ja jokin tuntui lohduttavan niin, ettei hän tuntenut enää yhtään
+noloksi itseään astellessaan keittiön halki, kun Liisa seisoi siellä
+aivan sen näköisenä kuin olisi odottanut vain hänen menoaan ja
+kyllästynyt viivyttelyyn. Mutta nytpähän hän jo meni, tulkoot vain
+kaikki muut toimeen omillaan...
+
+
+4.
+
+Vareinen ajatteli ensin mennä Taunon luo, mutta muuttikin sitten
+mieltään ja kääntyi rantaan. Oli vielä tosin paljon aikaa viiteen,
+mutta hänellä oli paljon valmistuksiakin sitä ennen: hän rasvaili
+ja puhdisteli konetta, katsoi melkein jokaisen nappulan ja ruuvin,
+että ne olivat paikoillaan ja kestivät, avasi kynttilät ja pani uudet
+ja luotettavat tilalle, kantoi polttoainetta ja öljyä kaksi kertaa
+sen määrän, mitä hän arveli matkalla kuluvan. Sillä mistäpä tiesi,
+pääsisikö hän suorinta tietä takaisin kotiin vai saisiko ajella
+ympäri saaristoa ja pakoilla jossakin luodon kupeessa vaikka kuinka
+kauan. Akkumulaattorissa oli häkää tarpeeksi, ja pumppu, lamput
+ja valonheittäjä toimivat hyvin. Mutta jos tuo kaikki sittenkin
+pettäisi, olisi vielä mahdollista heittää lasti mereen ja soutaa vene
+lähimpään saareen. Aikaa oli onneksi vaikka kokonainen viikko. Ainoa
+viipymisen este oli vain auto, joka pitäisi toimittaa rannalta takaisin
+korjauspajalle ennen aamua.
+
+Oli kuuma ja päässä tuntui jälkihumalan pakottava turtuminen ja
+kaikenlaisten selvittelyjen ikävä jälkimaku. Hän riisui takkinsa,
+veti paidanhihat ylös ja veneen laidan yli kurkottaen kasteli päänsä
+kokonaan ja antoi valua vettä selkäänkin paidan alle. Se virkisti
+hyvin. Tukkansa hän kampasi kiiltävän sileäksi ja jäi odotellen
+istumaan veneen perään.
+
+Koko laituri oli täynnä puuhaa ja touhua. Laiva kulki ohi ja sai
+kaikki moottorit, soutu- ja purjeveneet heilumaan tasaisesti
+aivankuin ne olisivat kirjavissa puvuissa tanssineet yhteen jotakin
+rytmillistä tanssia. Ihmisiä, miehiä valkoisissa paidoissaan ja
+naisia kirkkaanvärisinä, kaikki kevyimmissä vaatteissaan, tuli ja
+meni. Jossakin vierellä hurahti moottori käyntiin ja puhaltui ulos
+pilttuustaan, toisaalla koetti purjevene, purjeet riippuen, mutta
+laivan laineiden työntämänä, päästä omalle paikalleen rantaan.
+Kauempana puhalsi iso, valkea laiva, ja kun se tuli lähemmäksi, oli
+sen kansi väkeä kirjavanaan. Takana näkyi ilma korkeiden talojen
+kattojen yllä väreilevän kuumuudesta, ja näytti kuin itse kattojenkin
+ruskeat, punaiset ja harmaat pellit olisivat lainehtineet. Mereltä
+tuli puuskittain hienoinen tuuli ja tuntui virkistävän päätä ja
+ajavan kaiken harmin pois. Lähiympäristö oli melkein rasvatyyntä,
+mutta kaukana, vanhan linnoituksen tuolla puolen saattoi olla hyväkin
+aallokko. Ja voisihan tuonne taivaanrantaa kohden mennä niin kauaksi
+kuin alkaisi tuulta vastaan virkeämmin ja raittiimmin. Kun hyvin
+tarkasti katsoi uloimpiin saariin, saattoi nähdä, tai ainakin kuvitella
+näkevänsä, valkoisten hyökyjen vierivän pitkin laakeata kalliorantaa —
+jossakin tuolla hyvin kaukana, missä saarten vihreän metsän ja nurmen
+alle kätkeytyvät pitkät ja yksitoikkoiset betonivallit ja näennäisistä
+kallionpoukamista pistävät esiin pitkät putket ja niiden ammottavat
+kidat. — Mutta eiväthän ne häntä nielisi...
+
+Vareinen katseli aavalle ja mietti, että kaikkein hauskinta olisi
+sittenkin mennä aivan yksin ja juuri nyt. Silloin saisi olla hetkisen
+rauhassa ja kääntää peräsintä mihin halutti. Tai vaikkapa ei menisikään
+millekään asialle, niin voisihan käydä ajelemassa jossakin tuolla veden
+ja taivaan yhtymäpaikoilla ja palata takaisin. Sen huvin nyt aina
+saattoi järjestää itselleen, kun oli hyvä tilaisuus.
+
+Rannatonta ulappaa katsellessa tuntui äskeinen kiukku ja sappi kokonaan
+katoavan. Oli niin kummallinen olo, että hän jo ajatteli: jos olisi
+tänä aamuna tullut tänne katselemaan ja pohtimaan asioita ja sitten
+vasta mennyt niitä toimittamaan ja järjestelemään, niin varmastikaan
+ei olisi käynyt niin huonosti kuin nyt. — Hän veti esille merikartan,
+vertaili sen saaria mereltä näkyviin, veti sormellaan pitkin väylää:
+tuosta oli mentävä.
+
+Silloin hän sai uuden päähänpiston, heitti kartan kajuuttaan, avasi
+hanat, väänsi vivut ja nykäisi koneen äkkiä käyntiin. — Lippu piti olla
+— lippukin sai toki olla paikoillaan niin hauskasti lepattamassa! Mutta
+ennenkuin hän ehti vielä päästää köysiä auki ja antaa veneen solua ulos
+laiturista, kuului ääniä takaa, kolahdus, ja vene heilahti, kun Betty
+hyppäsi siihen laiturilta ja aikoi auttaa heikkoa Taunoa veneeseen.
+
+»Minä en voi nyt ottaakaan teitä mukaani, vaan menen yksin», selitti
+Vareinen heti toisille.
+
+»Mutta hyvä inshinööri, itsehän te pyysitte minuakin huviajelulle! Mitä
+tämä nyt sitten merkitsee?»
+
+»Minäkö? En totisesti! Taunon kanssa kenties olette sopineet siitä,
+mutta minä olen koko ajan kyllä tiennyt, etten minä voi ottaa teitä
+mukaan, kun...»
+
+»Astukaa purkistoon!» komensi Tauno itseään ja olisi astunut laiturin
+ja veneen väliin, jos nainen ei olisi auttanut. Mutta sittenkin hän
+koetti olla sukkela ja selitti: »Tuo Vareinen on nyt vain juovuksissa
+ja silloin se aina oikuttelee.»
+
+Mutta Vareinen epäsi rauhallisena, vaikka häntä suututtikin jo: »Sinä
+ainakaan et lähde tuossa kunnossa mihinkään. Minulla on muutakin
+tekemistä kuin pidellä sinua pystyssä. — Ja teitä, neiti, minä pyydän
+kyllä varmasti joskus toiste mukaan. Sillä nyt minä en tiedä edes itse,
+milloin voin tulla takaisin ja mitä tietä. Voin viipyä vaikka monta
+päivää.»
+
+Hän valehteli hyvin kohteliaana ja hymyili. Mutta kun Tauno yritti
+tarttua kiinni jo irroitettuun köyteen, meni hän tämän eteen ja sanoi
+vasten kasvoja:
+
+»Viitsit pyrkiäkin miesten matkoille tuollaisena riepuna! Sitäpaitsi
+minä kävin äsken kotona ja perheesi naisväki käski sinun tulla heti
+sinne. Ja jos et mene, niin mammasi tulee hakemaan ja antaa piiskaa
+karkaamisesta. Neiti Bettykään ei kykene pelastamaan sinua Jenny-mamman
+kostolta nyt! Ja ala laputtaa, hahhahhaaah!»
+
+Moottori hurisi äkkiä kiihkeämpänä ja liukui pois toisten nenän edestä.
+Vareinen silmäsi vielä taakseen, huiskutti Betylle kuin hyvitelläkseen
+tätä ja tunsi tehneensä kuin suuren hyvätyön, kun oli jättänyt tuon
+keskenkasvuisen ja pehmeän nulikan rannalle. Eihän siitä olisi mitään
+apua ollutkaan ja nyt ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli
+houkutellut tuota tahdotonta pentua. Toiset seisoivat yhä laiturilla
+katsellen, miten vene eteni, pieneni ja sukelsi salmeen.
+
+»Mitä tuo mies meinasi», kysyi Betty silmät levällään ja ihmeissään,
+kun hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että miehet noin
+kylmäverisesti kietaisivat häneltä jotakin mielitekoja. »Viitsiikin
+minulta — minulta», hän korosti toisen kerran, »kieltää pääsyn mukaan.»
+
+»Anna sen mennä», lohdutti toinen, vaikka häntä itseäänkin kaiveli
+ajatellessa, että hänen hieno kuvitelmansa oli lyyhistynyt kasaan:
+— mennä »insinööri» Vareisen kanssa huviajelulle ja järjestellä
+liikeasioitakin, ennenkuin hän huomenna matkustaisi kesälomaansa
+viettämään maalle. Häntä harmitti sekin, että Vareinen oli Betyn
+kuullen irvistellyt hänelle: mammasi antaa selkään karkaamisesta.
+Tarttuen Betyn käsivarteen hän koetti saada tämän pois koko laiturilta
+ja tunsi kovaa halua halventaa koko Vareisen lurjus olemattomiin:
+
+»Ann' mennä, mokoman! Se on niin kummallinen mies, ettei sen perille
+pääse.» Ja kun toinen ei edes kuunnellut häntä, tahtoi hän kateellisena
+Vareiselle kiinnittää naisen huomion itseensä: »Mikä lie koko mies.
+Omituinen ja sellainen ap-apnormi, mikä lienee. En oikein usko, että
+hän on ihan oikea insinöörikään. Epäilen, ettei tuo matkakaan ole
+oikea. Oli hyvä, ettei sinne menty. Olisi voitu joutua vaikka kiikkiin.»
+
+»Missä?»
+
+Ja Tauno ei voinut mitään sille kostonhalulle, jonka Vareinen oli
+nostattanut hänessä: »Yksinkertainen! Tullimoottori tietysti ottaisi...»
+
+»Ahaa-aa!» hän venytti pitkään ja alkoi aavistaa tarkoituksen. Mutta
+kääntyikin katsomaan totisena Taunoa silmiin, tarttui tätä olkavarresta
+ja hampaat välähtivät kuin vihaisella koiralla:
+
+»Ja sinä olisit vienyt minut mukaan, vaikka tiesit koko jutun!
+Luuletko, että minä olen viinankauppias, mitä? Ja mitä sinä itse olisit
+tehnyt siellä mukana, kun tiesit koko tämän retken tarkoituksen? Etkö
+kuullut, kun tuokin toinen pilkkasi sinua, ämmä? — Olitko osallinen
+tässä yrityksessä? Sano pian taikka minä uitan ihmisten nähden sinut
+tuossa altaassa.»
+
+»Kun minun piti tänään matkustaa maalle kesähuvilaan...» alkoi toinen
+varmana itsepuolustuksien sarjan.
+
+»Älä valehtele!»
+
+»... piti erääseen kartanoon...»
+
+»Älä va-leh-te-le!»
+
+»No olkoon sitten vaikka saunakamari, kun et kuitenkaan usko.»
+
+»Sinä kerrot nyt, mutta et tapasi mukaan kuvittele mitään etkä kerro
+satuja.»
+
+»Minun piti matkustaa, kun Vareinen pyysi, että jatsin huomiseen
+ja menisin tänä iltana hänen mukanaan merelle, mutta nyt se lurjus
+valehteli ja meni yksin, petti perhana!»
+
+»Pettiperh... Etkö käsitä, ettei sinua tarvittu tuolla matkalla, etkä
+mene vastakaan — viinasaksaksi Pontikkalordi...!»
+
+»Älä huuda, ihmiset kuulevat! Minun piti matkustaa, ja nyt ne kotona
+luulevat, että minä olen mennyt. Mutta tuolle äijälle minä kostan tämän
+valheen, kun...»
+
+»Sinäkö, paitaressu? Ethän pysy omin voimin seisoallasikaan! Ovatko
+pojun pöksyt märät?»
+
+Tauno sieti sen, että Betty haukkui ja pilkkasi häntä, mutta ei olisi
+antanut toisten sitä kuulla: »Ole hiljaa!» hän kuiskasi aivan toisen
+korvaan ja jokaisen kirjaimen erikseen.
+
+»Älä tule niin lähelle! Mutta kun sinä pelkäät ihmisiä, niin nyt
+mennäänkin meille ja puhutaan siellä.»
+
+Hän otti Taunoa käsipuolesta ja läksi nopeasti kohti autopirssiä. Ja
+Betyn ankaruudessa Tauno oli näkevinään nyt jotakin niin hellää ja
+hauskaa, että olisi nauranut, jos olisi uskaltanut. Vaikka tuo nainen
+sättikin häntä, tuntui se toisekseen vain hivelevän. Muuten ihmeellisiä
+nuo naiset: kotona äiti haukkui, mutta piti kuitenkin hyvänä, Liisa
+taas sätti vielä kovemmin kuin äiti ja Bettykin, mutta ei koskaan
+pyrkinyt silittelemään jälkeenpäin, murjotti vaikka viikkokausia.
+Betty haukkui kuin vimmattu, mutta taisi olla niinkuin äitikin, että
+toisinaan kiittikin sentään ja piti muutenkin niin hyvää huolta.
+
+Autossa Betty alkoikin tenttiä uudestaan:
+
+»Minne sinun piti matkustaa?»
+
+»Lampelaan.»
+
+»Lampelaan, hassu! Tarkoitin: millä junalla? Mistä minä sinun Lampelasi
+tiedän.»
+
+»Ensiksi Kouvolaan ja siitä Savoon.»
+
+»Jahah, joko selvenee! Tänä iltana lähtee vielä kaksi junaa. Ja katso,
+että olet matkalla silloin.»
+
+»Mutta en minä nyt pääse...»
+
+»Pääset, kun on käsketty!»
+
+»Ei minulla ole niin paljon rahaa enää. Kulutin jo osan», tunnusti
+toinen, vaikka se näyttikin tiukkaa tekevän. Mutta hänellä oli
+hienoinen toivo saada Betyltä apua siinä.
+
+»Mene ja kerjää, niin tunnet luissasi, että olet jäänyt tahallasi
+junasta ja juonut rahasi. — Kerjää aseman kioskillakin, niin minä annan
+sinulle kaksikymmentäviisi penniä ja sylkäisen. Olisipa sekin totisesti
+näky: tuollainen iso mies kerjäämässä pienipalkkaiselta tytöltä rahaa!
+Sinusta se kai olisi varsin luonnollista...?»
+
+He tulivat takaisin Betyn asunnolle. Tauno oli saamastaan löylystä
+jo niin selvennyt, että itse kykeni hyvin nousemaan portaat, lisäksi
+vielä hyvin sanattomana. Tai kenties hän ei ollut äsken niin päissään
+ollutkaan kuin oli itse kuvitellut. Betty taas oli kiukuissaan
+siksi, että oli ainaisessa suulaudessaan mennyt tarjoutumaan väkisin
+mukaan. Mutta häntä suututti myöskin tuo mies, kun se ei ollut
+mitenkään estellyt ja olisipa ilman tunnonvaivoja vienytkin hänet
+seikkailemaan. Ja juuri tuon miekkosen puheesta hän oli saanut selvän
+vain huvimatkasta ja tuppautui. Tämän terveellisen keskustelun Taunon
+kanssa hän arveli kyllä jo kerrakseen riittävän ja totesi syrjäsilmällä
+ja salaa hymyillen, miten hyvän vaikutuksen se oli tehnyt. Hän kyllä
+oli pelännyt, että poika suuttuisi, kääntäisi selkänsä ja astelisi
+tiehensä, jolloin hänen hyvä saarnansa olisi mennyt aivan hukkaan.
+Mutta eipäs! Miksi Tauno jäi ja kuunteli? Miksi hän ei mennyt? — Sitä
+Betty ei osannut sanoa, mutta ajatteli, että jos hänellä olisi enemmän
+aikaa ja he olisivat enemmän yhdessä, niin ei kestäisi kauan, ennenkuin
+miehestä lähtisivät kaikki liiat luulot ja kuvittelut pois.
+
+He tulivat sisään, ja sanaakaan sanomatta Betty riisui Taunon takin
+ja vei hänet itsensä leposohvalle nukkumaan. Tauno totteli, se tuntui
+niin hyvältä, sillä kotona hänelle ei koskaan oltu tehty mitään
+tämäntapaista. Sitten Betty siivosi paperossin jätteet pöydältä pois
+ja vei pullot mennessään. Tauno surumielin katsoi niiden menoa ja
+ajatteli koko päivän ikävää päättymistä: oli niin suurin toivein
+puhuttu matkasta Vareisen kanssa, oli juhlittu koko keksintöä ja sitä
+jännittävyyttä, mikä oli jo itse matkan ajatuksessakin. Tuskinpa
+Tauno oli ehtinytkään vielä syventyä muuhun kuin jännittävyyteen,
+muusta kaikesta viisi. Ja hukkaan olivat menneet kaikki hänen auliit
+juhlanjärjestelynsä: Vareinen petti ja ilkkui...
+
+Betty olisi jättänyt toisen kiusaamisen jo sikseen, ellei huonetta
+järjestellessään ja siivotessaan olisi muistanut erästä pientä
+tapausta, joka hänen mielestään oli nyt samalla maksettava takaisin.
+
+Hänhän palveli iltaisin viimeiset tuntinsa »Puisto»-kahvilassa,
+jossa Tauno aina maleksi. Siellä he olivat tutustuneetkin, ja heidän
+ensitapaamisensa oli ollut hiukan ikävä. Ihme vain, että Betty oli
+voinut antaa sen ilman muuta anteeksi ja koettanut unohtaa koko jutun.
+— Silloin hänen oma palkkansa ei taitanut olla vielä yli kahdeksansadan
+markan ja vaatteet olivat tietysti senmukaiset. Kahvilassa venyvät
+puolihumalaiset ja tolkuttomat miehet olivat aina tehneet hänelle
+tarjouksiaan nähtävästi siinä toivossa, että niihin voitaisiin
+suostuakin, kun näytettiin niin onnettoman risaiselta ja köyhältä.
+Mutta muutamat hän oli kuitenkin saanut nolatuksi perinpohjin ja nämä
+tietysti panivat kaiken muistiinsa, koettaakseen joskus sopivassa
+tilaisuudessa nolata hänet uudestaan, kun eivät voineet häntä häväistä.
+Kerran he olivat keränneet kolehdin, taikka oikeastaan biljardissa
+määräaikana voitettavat rahat koottiin ja aiottiin antaa »sille
+mustatukkaiselle piialle, jolla on sarkahousut, kengät lintassa ja
+jonka puseronaukosta kurkistaa likainen piikkopaita». Tuo hölmö, Tauno,
+oli tietysti ryypyillä narrattu lähetystönä tuomaan rahat hänelle ja
+ilmoittamaan niiden tarkoituksen. Tauno ei ollut edes nähnyt häntä
+koskaan ennen ja sen vuoksi tuli. Mutta jouduttuaan Betyn eteen hän
+olikin sanaton ja änkytti vain, että ne toiset sieltä huoneesta olivat
+lähettäneet. Poika oli sen tien karannut takaisin sisähuoneeseen ja
+oli vähällä saada selkäänsä, kun ei ollutkaan toimittanut asiaansa
+täydellisesti. Betty itse oli sitten toisilta tarjoilijoilta saanut
+kuulla koko jutun, oli luullut Taunon keksineen sen, vaikka tämä viime
+hetkessä olikin jänistänyt, meni Taunon eteen ja haukkui hänet, minkä
+itkultaan kykeni — hän oli silloin vielä niin koulaantumaton ja herkkä,
+että saattoi itkeä sellaisestakin. Mutta joku usutti tuota juopunutta
+nulikkaa ja tämä ei toisten nähden rohjennut olla heittämättä markkaa
+hänen kaula-aukostaan sisään ja sanomatta:
+
+»Tuoss' on markka, mene ja pese paitasi!»
+
+Ja hän oli tämän jutun antanut anteeksi sen vuoksi, ettei tuo toinen
+ollut siitä myöskään koskaan maininnut mitään, sillä se oli kai
+hänestäkin liian viheliäinen tapaus muisteltavaksi. Mutta nyt se velka
+oli maksettava — ei sen vuoksi, että se olisi häntä vaivannut, vaan sen
+vuoksi, ettei tapaus enää uudistuisi jossakin toisaalla ja toiselle
+ihmiselle.
+
+»Kuulepas, muistatko sinä vielä sen juomarahajutun 'Puistosta'? Mitä
+sinä oikein ajattelit silloin? Luulit kai, että meidän leipämme
+on niin helpossa, että me vain huviksemme kuuntelemme kaikkien
+tyhjäntoimittajien häpäisyjä? Luuletko meidän istuvan vain näytteillä
+kioskissa tai tarjoilevan kahviloissa ihmisten irvisteltävinä. Etkö
+sinä käsitä, että se on meidän leipämme, ja jos me olisimme niin
+rikkaita, että voisimme ostaa teidän mieleisenne ryysyt päällemme, niin
+silloin emme enää olisi siellä teidän edessänne.»
+
+Kyynelet pusertuivat kuin varkain yht'äkkiä esiin ja hän niiskutti kuin
+lapsi. Hän ei käsittänyt, miten voi itse noin hermostua itkemään, että
+pilasi koko asian, vaikka oli tahtonut nujertaa toisen. Mutta miehellä
+tuntui itkunniiskutuksen kuultuaan olevan paha olla, koskapa hän hyvin
+välinpitämätöntä teeskennellen kääntyi seinään päin ja sanoi kuin
+puoliunissaan:
+
+»Älä viitsi. Anna sen olla.»
+
+Tyttö käsitti väärin eikä ymmärtänyt sitä anteeksipyynnöksi, koskapa
+kimmahti pystyyn huulet vavisten, takertui toisen kaulukseen ja veti
+hänet istualleen sängyssä:
+
+»Kyllä minä sinulle näytän, ettet pilkkaa ihmisiä siitä, että he
+tekevät työtä! Sinä häpäisit silloin kahvilanpiian, mutta letkottelet
+täällä saman piian luona kuin mato. Mitä sinä täältä haet? Sitäkö minun
+ihovoidetta juodaksesi, kun ei itselläsi ole rahaa ostaa ryyppyjä?
+Olisit säästänyt edes sen markkasi... Vai sitä toistako haet, samaa,
+mitä hyvät lähimmäisesi ostelivat minulta kahvilan portailla, kun
+iltaisin viimeinkin kotiin pääsin? — Voi hyvä jumala, mies, minulta
+ei tule mitään, ei sinulle eikä muille, vaan lennätte portaista kuin
+kintaat — moisetkin köyhien auttajat!»
+
+Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut helvettiä, aivankuin hän
+olisi pelännyt voivansa yhtäkkiä suudella toista sen sijaan, että
+piiskasi. Mutta hän pakottautui kestämään loppuun asti, aivankuin tästä
+hetkestä ja hänen kestävyydestään olisi riippunut kaikki. Ääni ensin
+särähti ja petti alussa, mutta hän puri hammasta jatkaessaan:
+
+»Ja mikä sinä itse olet? Eräälle toiselle tytölle olit kertonut olevasi
+ylioppilas, kahvilan laskuissa olit konttoristi ja minulle sinä ensin
+näyttelit olevasi niin rikas, ettei sinun muka tarvitse mitään tehdä.
+Äitisi kerroit olevan nimismiehen lesken, mutta hän on poliisin
+leski ja myy torin laidassa jäätelöä ja hedelmiä ja ansaitsee siten
+tupakkarahaa herra pojalleen. Minä tunnen sinun äitisi ja olen tuntenut
+alusta lähtien, vaikk'et sitä luullut. Kuule, minä tunnen hänet ja olen
+puhunut harva se ilta hänen kanssaan, kun menen kahvilaan.»
+
+Tuli pitkä hiljaisuus. Tauno makasi kasvot seinään päin ja tyttö istui
+leposohvan reunalla hänen selkänsä takana ja pidätteli kyyneleitään.
+Häntä alkoi jo hytisyttää ja siksi hän koetti rauhoittua ja tulla
+levollisemmaksi, muuten hänkään ei olisi enää kestänyt, vaan olisi
+voinut pian jäädä tappiolle, jos toinen olisi hyökännyt vuorostaan —
+tai ei hyökännyt, vaan noussut ja kävellyt ovesta ulos. Betty muutti
+äänensä paljon lempeämmäksi, tai lieneekö se muuttunut itsestään,
+ja puoleksi rukoillen hän nuhteli nyt aivankuin lempeä mamma
+lellikkilastaan:
+
+»Kuule, mitä varten sinä kuvittelet kaikkea tuolla tavalla? Kerro
+minulle, miksi sinä esimerkiksi kuvittelet olevasi työssä, kun et
+kuitenkaan tee muuta kuin vetelehdit? Uskotko sinä itse tosiaan olevasi
+joku lordi, kun toiset ovat keksineet sen sinulle pilkatessaan?
+Etkö huomaa, että kaikki jätkätkin nauravat sinulle ja sinun
+työttömyydellesi, sillä he sentään ovat siinä sinusta edellä, että ovat
+itse ansainneet ne markat, jotka he panevat menemäänkin. Milloin sinä
+alat ymmärtää sen, että sinusta ei tule tuolla tavalla mitään?»
+
+Nainen tunsi nyt itsensä voittajaksi jo sen perusteella, että Tauno
+oli kuunnellut eikä ollut mennyt. Betty huomasi hänen toisen poskensa,
+josta vain osa korvan ympäriltä näkyi, olevan tulipunaisen. Hikipisara
+lähti hänen tukastaan jostakin korvan tienoilta ja vieri leukaan
+päin. Betty otti nenäliinansa ja pyyhki sen pois. Vaikka Taunosta ei
+huomannut mitään muita elonmerkkejä kuin sen, että hän hengitti, mutta
+ei edes huokaissut, taipui hänen kätensä hiljakseen sohvan päällystä
+pitkin, ja tyttö pian huomasi sen etsineen hänen oman kätensä.
+
+»Sano nyt vuorostasi minulle», puhui Tauno hiljaa, harvakseen ja ääni
+matalana, »miksi sinä sitten olet minun kanssani ja miks'et aja minua
+ulos?»
+
+Betty aikoi vastata jotakin, mutta silloin hänenkin luontonsa petti
+ja hän alkoi jälleen itkeä, tällä kertaa hellyydenpuuskasta eikä
+loukkauksesta ja kiukusta. Hän puristi toisen kättä, mutta ei vastannut
+kysymykseen, vaan sanoi yhtä hiljaa kuin toinenkin äsken:
+
+»Olenko minä ollut sinulle paha?»
+
+Mutta samassa hän huomasi heltyneensä taas liikaa ja kysyi uudestaan,
+ääni paljon kylmempänä ja varmempana:
+
+»Miten paljon sinulta puuttuu matkarahaa? — Viisikymmentäkö? — Minä
+annan sen sinulle lainaksi siksi aikaa.»
+
+Hän meni pöytälaatikolleen, veti sieltä kirjeiden ja paperien lomasta
+pienen setelitukun ja työnsi Taunon liivintaskuun kuusikymmentä markkaa.
+
+Huoneessa oli hiljaista. Nainen istui vuoteen reunalla kuin odottaen,
+että toinen olisi kääntänyt edes kasvonsa ja näyttänyt silmänsä. Hän
+olisi nyt tällä hetkellä tahtonut katsoa niitä silmiä. Mutta kun hän
+sai odottaa turhaan, täytyi hänen nousta ja kuiskata korvaan:
+
+»Minä menen nyt työhön. Kyllä — kyllä kai me joskus tapaamme vielä.
+Ehkäpä sinä käyt täällä kaupungissa, syksyllä kenties... Voi hyvin.»
+
+Tauno ei voinut vastata mitään. Tyttö kuului kävelevän ovelle, pysähtyi
+sinne ja hetkisen kuluttua tuli takaisin. Hän ei sanonut mitään, mutta
+Tauno tunsi hänen kumartuvan ylitseen nähtävästi vain katsomaan.
+
+Sitten tyttö samassa jo nousi, aivan liian pian. Tauno olisi tahtonut
+vielä sanoa jotakin, mutta liian myöhään. Ovi kumahti jo kiinni ja
+hissi kuului surisevan.
+
+
+5.
+
+Isännöitsijän ja Vareisen mentyä Liisa loikoi pitkät ajat kattoon
+tuijottaen ja nähden siellä vain kolme kärpästä, jotka tanssivat,
+laskeutuivat alas, ottivat vauhtia ja puskivat päänsä katon
+pinttyneeseen ja halkeilleeseen maaliin. Kyllästyttyään siihen ne
+siirtyivät lamppuun, pyörivät aikansa karusellia sen ympärillä,
+kyllästyivät pian siihenkin ja lensivät kukin taholleen. Hyödytöntä
+puuhaa...
+
+Vaikka yhtä hyödytöntähän tässä oli kaikki muukin. Miksi turhaan
+vaivata päätään sellaisella, jota ei kuitenkaan saa ajatusten
+vatkaamisella sen paremmaksi. Jokin hetkessä tekaistu hellittämätön
+päätös, muutamat tinkimättömät sanat ja niitä seuraava teko paransivat
+asiaa useinkin paljon enemmän kuin päivien ja viikkokausien pituiset
+pohtimiset. Miksi kiusata itseään puoli vuotta jollakin ajatuksella,
+kun heti silloin, kun lopulta luulee kaiken keksineensä, tulee tapaus,
+joka tekee kuin pilkkaa kaikesta ja näyttää: vain noin yksinkertainen
+on tämä elämä ja maailma eikä ollenkaan niin monimutkainen kuin minkä
+aioit siitä tehdä. Miksi kärsiä puutetta ja laihduttaa itsensä pelkällä
+keinojen miettimisellä, kun maailma on niin keskeneräinen ja rahaa
+tuottavaa työtä siinä yllinkyllin. Niin, ja miksi maata kykenemättömänä
+ja neuvottomana sängyssään tähän päivään asti, kun olisi voinut nousta
+ylös jo eilen ja tehdä valmiiksi kaiken sen, mikä nyt on joutunut vasta
+tänään. Miksi sietää jotakuta tunkeilijaa ja kiusaantua hänestä, kun
+tänään on keksinyt oivallisen keinon eroon pääsemiseksi: osoittaa ovea.
+Miksi nähdä silmiensä edessä vasten mielistä ihmistä ja tahdotonta,
+velttoa luikertelijaa, kun on tilaisuus antaa hänelle kyyti. Ja jos
+hän näyttäisi tahtovan ilmestyä takaisin, niin eikö ole helppo keino
+kyydittää hänet uudelleen.
+
+Liisa ei ollut koskaan ennen heittäytynyt sattuman ja niin sanotun
+kohtalon varaan. Ja nyt, juostuaan konttorista toiseen etsimässä
+paikkaa ja työtä ja rukoilemassa omahyväisesti hymyileviä ja rykiviä
+pikkusatraappeja, nyt sitten tuli kielto, ettei sinun, ihmisrukka,
+ole lupa tehdä työtä laisinkaan. Pitkien vaivannäköjen jälkeen tulee
+tilaisuus kuin itsestään ja puoliväkisin: Tässä saat nyt rahaa ja
+huvia, ota ja maksa pois sitten, kun haluttaa!
+
+Liisa oli eiliseen saakka tuntenut olevansa kuin umpikujassa eikä
+keksinyt mitään pääsykeinoa, vaikka kuinka vaivasi päätään. Ja nyt
+oli niin helppo olla ajattelematta mitään. Kun hän tänään ensitöiksi
+nauroi eilisille päätöksilleen, oli tie selvä taas ja oli luultavasti
+ollutkin. Toisilleen aivan vieraat asiat ja tapahtumat olivat kuin
+ketjussa keskenään. Niin oli ollut hänenkin itsepintainen työ-
+ja rahahuolensa ja Erkin itsepintainen kellonsoittaminen heidän
+ulko-ovellaan lääkärin kuulotorvi kainalossa.
+
+Erkki! — Liisa kavahti istualleen ja huomasi kellon olevan jo yli puoli
+viiden. Hänellä oli työtä vielä paljon ja aikaa hirvittävän vähän.
+Mutta kaikki oli saatava vielä kuntoon. — Hän tarttui jälleen käsiksi
+huonekaluihin, sysi ne oikeille paikoilleen, tomutti ja pölisteli ja
+silmäili sitten tyytyväisen näköisenä aikaansaannoksiaan, muutti vielä
+jonkin kohdan, sitten keräsi omasta ja äitinsä käsilaukusta rahaa sen,
+minkä niistä saattoi löytää, jysäytti ulko-oven kiinni ja helmat ja
+avonainen takki tuulessa liehuen hävisi portista kadulle.
+
+Kampaajalla hän viipyi ainakin kokonaisen tunnin, istui ensin
+kärsimättömänä vuoroaan odottaen ja sen saatuaan katseli hienon hieno
+häpeä, epävarmuus ja toivonpuute mielessään jouhimaisen kankeita ja
+kiiltäviä, ohimoilleen valuvia harjaksia, hiestä kiiltävää otsaansa,
+nenän juureen ja silmien alle ilmestyneitä varjoja ja parransänkimäistä
+niskaansa. Hän kuvitteli käsissäänkin tuntevansa happamen leivän,
+kaalin ja sillin hajua ja pyyhkäisi niitä vaistomaisesti valkoiseen
+kankaaseen. Kaula näytti kolmisärmäiseltä, olkapäissä kuumottivat luut
+koholla ja käsivarret olivat niin laihtuneet, että kyynärpään nivel
+näkyi paksuna kuin pyöreä luupallo.
+
+»Neiti on taitanut olla sairaana, kun ei ole näkynyt?» kysäisi entinen
+ja vanha tuttava kampaajakin katsellen työmaataan.
+
+»Niin, eikö näytä vähän siltä — lohduttomalta», vastasi toinen ynseänä
+peläten kaikkien parantelemisyritysten menevän hukkaan.
+
+Mutta kun tukka lyheni ja niska sileni, näytti Liisa jo hieman
+iloisemmalta. Kun hiusten paksu jouhimaisuus ja rasvankiilto pestiin
+pois, uskoi hän voivansa hyvin tavata Erkin vielä toisen kerran tänään.
+Kun kasvojen kiilto hävisi ja sprii sai tuoksuville sekoituksineen
+keltaisen ihon alta kuumottamaan jo terveempää punaistakin väriä, oli
+hän jo tyytyväinen.
+
+»Kun neidin poskiin on sairastaessa tullut tuollaiset kuopat, niin
+eiköhän muutettaisi kampausta hiukan toisenlaiseksi kuin ennen?»
+
+»Tehkää se.»
+
+Tukka alkoi lainehtia. Sen ympärille ilmestyi pienistä, irtonaisista
+ja ohuemmista hiuksista valoa vasten hennon näköinen, vaalea ja pehmeä
+utu. Sitä oli Erkki aina pitänyt niin hyvänä. — Jauhe teki kaulan
+pyöreämmäksi ja kulmien varjot tasaisemmiksi. Silmien ympäristön
+tummuus sai itse silmät näyttämään vain kirkkaammilta ja sinisemmiltä.
+
+»Kas noin! Eiköhän se ole nyt hyvä?»
+
+Mutta vielä hetkisen liikkuivat naisen kädet Liisan pään ympärillä
+vikkelinä ja kuin taikoen. Näytti kuin hänellä olisi ollut edessään
+muovailuteline ja sen päällä ihmisen pään kokoinen pino savea. Hän
+viimeisteli vielä ihmisenpäätään, antoi sitten soikean peilin Liisan
+käteen ja odotti kysyvänä.
+
+Liisa nousi, antoi hymyilevän katseensa viipyä kuvassa ja kierrätti
+pientä peiliä niskansa taitse. Hän nyökkäsi naiselle tyytyväisenä ja
+läksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Kah, Liisa! Mistäs sinä nyt noin?» kysyi äiti jäätelökärryjensä takaa.
+»Mihin olet menossa?»
+
+»Tulin sinua hakemaan. Arvelin, että sinua on niin harvoin tultu kesken
+päivän pelastamaan työstä pois. — Katsos, viime näkemisestä on jo
+tapahtunut niin paljon kaikenlaisia asioita, että tulin kertomaan niitä
+välillä vähemmäksi, ennenkuin kerkiää tapahtua niin paljon, ettei niitä
+kaikkia kerkiä luetella, kun jo unohtuvat.»
+
+»No?» katsoi äiti ihmeissään ja odottavana. Mitähän ikävää taas olikaan
+mahtanut tapahtua.
+
+»En minä nyt tässä. Mutta etkö voi lähteä kotiin, niin jutellaan
+sitten.» Hän alkoi ottaa äitinsä tavaroita ja latoa niitä kärryjen
+kaappiin. Jenny-rouva katseli epäillen ja epäröiden. »Tule pois nyt
+vain, niin saat kuulla hauskaa ja ikävääkin. Enemmän kuitenkin hauskaa.»
+
+Mutta vieläkään ei äiti näyttänyt jaksavan ymmärtää, miten oli voinut
+tapahtua jotakin sellaista, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää päivänsä
+kesken. Ja jos sittenkin oli jotakin tapahtunut, niin mikä saattoi
+tuoda sellaisia yllätyksiä, että Liisa oli lähtenyt niitä asianalkaen
+kertomaan. Hän katseli ensin ympäri toria ja huokaisi kuin siten
+valmistautuen kuulemaan jotakin ikävää. Sitten hän katseli Liisaa,
+tutki vaieten tämän kasvoja ja huomasi hänen käyneen kampaajallakin ja
+valmistautuneen kuin juhlaan. Ja hän myöntyi lähtemään.
+
+Aurinko ei päässyt enää paistamaan torille ja puistikkoon, kurkisteli
+läheisen talon kuparikaton reunasta ja valaisi vain viereisten talojen
+yläkerrosten ikkunat, saaden ne välähtelemään kirkkaankeltaisina
+kuvastimina, joista valo heijastui taas toisaalle ja valaisi siellä,
+missä aurinkoa ei muuten näkynyt. Autopirssissä lojui kuin väsähtäneinä
+pari vaunua ja samoin niiden penkeillä puolimakuulla ja hattu
+silmillä kuljettajat. Puistikon penkeillä istui muutamia ihmisiä,
+arvatenkin tietämättä, milloin lähteä ja mihin mennä. Torin halki
+työnsi Jenny-rouva kumipyöräisiä, kiveykselläkin äänettömästi kulkevia
+kärryjään Liisan astellessa vieressä vaiteliaana ja katsellessa
+kesäillan rauhallista katukuvaa. Olihan lisäksi lauantai ja kaikki
+liikkeet jo kiinni, siitä tuo äänettömyys ja ihmisten rauhallinen,
+kiireetön kävely.
+
+»Päivällä meillä kävi Erkki — muistathan — tai oikeastaan hän
+kävi jo aamulla, mutta minä en päästänyt häntä sisään. Hän tuli
+päivällä uudestaan, kertoi nyt valmistuneensa ja menevänsä paikkaan
+kunnanlääkäriksi.»
+
+Jenny-rouva ajatteli, että kovinpa kaukaa uutinen hipoi häntä ja ettei
+nyt olisi oikeastaan tuon vuoksi kannattanut jättää iltaa kesken ja
+lähteä kotiin. Liisaan se oli kai vaikuttanut paljonkin, koskapa hän
+oli ehtinyt jo muuttua noin paljon kasvoiltaankin. Vaikka eipä silti,
+hyvähän oli, että Liisa oli käynyt jättämässä pois kaikki sairautensa
+jäljet. — Ja arvaten Erkin käymiseen liittyvän vielä jotakin muutakin
+kerrottavaa Jenny-rouva kiirehti toista jatkamaan:
+
+»No mitä hän sanoi?»
+
+»Erkki oli hyvin entisensä näköinen. Oli kenties hiukan lihonut
+ja tullut lääkärimäisemmäksi, miehekkäämmäksi. Hän tutki minua ja
+kielsi kaiken työn, kirjoittamisenkin, ja määräsi lepäämään ainakin
+kuukaudeksi.»
+
+No niin, eihän tuo nyt niin kovin iloista ollut, niinkuin Jenny-rouva
+oli arvannutkin. Mutta hän koetti kuitenkin näyttää tyytyväiseltä
+siksi, että Liisa itse oli hymyilevä.
+
+Sen jälkeen Liisa mainitsi, että heidän pitäisi lähiaikoina koettaa
+saada pieni huoneisto jostakin kivitalosta keskemmältä kaupunkia ja
+äiti voisi sitten jättää tämän kärryjen työntämisen ja myymisen jonkun
+toisen tehtäväksi.
+
+»Mutta hyvä lapsi, miten me voimme ajatella muuttoa kalliimpaan, kun
+tänään ei ollut millä maksaa huokeatakaan vuokraa?»
+
+»Mutta meidänhän on oikeastaan pakko muuttaa. Isännöitsijä kävi jo
+ilmoittamassa, että ne alkavat pian purkaa koko taloamme.»
+
+Kärryt pysähtyivät. Äiti katsoi kummastuneena ja säikähtäneenä
+tyttäreensä:
+
+»Hyvä isä! Taivasalleko me nyt?»
+
+»Autanko minä työntämään?» — Liisa tarttui aisaan.
+
+»Älä tule, kyllä minä jaksan.»
+
+Hän asteli harvakseen ja oli totinen. Liisa oli hajamielisen näköinen
+ja pitkien selitysten ja monien katkeilemisten jälkeen muisti kertoa,
+että Erkki oli tarjonnut heille kymmenentuhannen markan lainaa ja
+tulisi piakkoin puhumaan siitä äidin kanssa — kun tyttären kanssa muka
+oli turhaa neuvotella mistään.
+
+Jenny-rouva laski, kuinka kauan se raha riittäisi vuokriin, varsinkin
+jos hän jättäisi myymisen ja tämän kärryjen työntämisen lopultakin
+jonkun muun tehtäväksi, niinkuin Liisa oli sanonut, mutta huomasi,
+ettei kestäisi kauan, ennenkuin hän saisi alkaa sen uudestaan taas.
+Raskailtahan nämä tuntuivat kyllä työnnellä, mutta ainahan niistäkin
+sentään jotakin sai. Vaikka eipä silti, ettei hän olisi jättänyt niitä
+hyvinkin mielellään jonakin aamuna paikoilleen portaiden viereen ja
+jäänyt itse kotiin. Siitä päivästä olisi tullutkin juhlapäivä, sillä
+hän oli saanut työnnellä näitä jo tarpeeksi kauan. — Mutta Jenny-rouva
+ei uskonut niin suureen hyvään, kun se hyvyys oli jo viipynyt näin
+kauan. Sen vuoksi hän oli yhä varovainen ja tuntui edelleenkin
+luottavan omiin — kärryihinsä.
+
+Kuin lohduttaakseen Liisa sanoi enempää miettimättä — ja huomasi sitten
+sanansa viisaammiksi kuin oli luullutkaan: »Vuokraa keskikaupungilta
+kioski tai useampia ja palkkaa niihin myyjät.»
+
+»Mutta hyvä lapsi, oletko sinä aivan tosissasi? Luuletko niiden
+kymmenentuhannen riittävän kaikkeen tähän? Ja maksettavahan nekin
+kerran on.»
+
+»Minähän saan siihen mennessä paikan ja maksan palkallani. Ja uutta
+rahaa aina jostakin saa.»
+
+Hän ei huomannut itsekään, miten valoisana hän näki tänään kaiken.
+Vielä tänä aamuna tosiaankin olivat vuokrarahat tietämättömissä ja
+nyt hän ei epäillyt enää mitään. Hän oli saanut jo hyvää uskoa ja
+itseluottamusta, joka oli jo ehtinyt sammua kokonaan. »Tervehtyvän se
+jo näkyy», ajatteli itsekseen Jenny-rouva, »tuollainen se oli ennen
+sairauttaankin.» Ja kun heille ei aikaisemmin ollut koskaan tullut
+mitään kommelluksia sen johdosta, että olivat seuranneet Liisan
+keksintöjä ja päähänpistoja, alkoi äiti jo nytkin hiukan peräytyä
+omissa vaatimuksissaan ja uskoa, että kaipa kaikki kävisi hyvin nyt,
+kuten oli käynyt aina ennenkin tuon tytön puuhatessa mielitekojensa
+kanssa.
+
+He tulivat kotiin.
+
+Eteisessä äiti oudoksui sen valoisuutta ja vilkaisi peiliin kuin
+tutkiakseen, oliko hän vielä se sama Jenny-rouva, joka oli tässä
+seisonut päivällä lähtiessään. Kummallista, ettei hänkään ollut tullut
+ajatelleeksi noita pieniä muutoksia... Mentyään keittiön halki kamariin
+hän paheksuen kysyi Liisalta:
+
+»Mutta Vareinen? Luuletko Vareisen tyytyvän tuolilla nukkumaan?»
+
+»Itsehän sanoit Vareisen irti ja hän muuttaa jo huomenna pois. Yöksi
+hän ei kuitenkaan tule tänne. Eikä tarvita!»
+
+»No ei nyt sentään olisi silti tarvinnut noin ehättää asioiden edelle»,
+murisi äiti vain jotakin sanoakseen, mutta muisti sitten, että
+hänelläkin oli tässä vielä jotakin tehtävää: »Niin, sehän on totta.
+Meidänhän piti maksaa se Vareisen velka. Tuhlasin kuitenkin jo osan
+rahoista laskuun ja nyt pitää mennä puhumaan ja kysymään Niemiskältä,
+jos hänellä olisi...»
+
+»Pysy nyt, hyvä ihminen, paikoillasi ja jätä se minun huolekseni!»
+
+»Mutta ethän sinä mitään tee Niemiskän luona...»
+
+»En minä sinne menekään.»
+
+Jopas osasi sotkea toisen puuhat... Hän oli aina ihaillut tyttärensä
+rohkeita tuumia, suunnitelmia ja toimeliaisuutta, vaikk'ei ollutkaan
+itse aivan samanlainen. Ylioppilaaksi päästyään ja paikan saatuaan
+Liisa oli iltaisin, kotona päivänsä päätyttyä vain lukenut kieliä ja
+harjoittanut pikakirjoitusta. Niinpä hän nyt lukikin ranskalaiset,
+saksalaiset ja englantilaiset kirjat yhtä hyvin kuin suomalaisetkin.
+Jenny-rouvasta, joka ei itse tiennyt niistä mitään, se oli jotakin
+erikoista. — Sitten vain oli tullut se nuori mies ja vienyt aivan
+kokonaan Liisan ajan ja itse tytönkin pois kotoa. Mutta eipä silti,
+tarvitsihan Liisakin virkistystä, ja hyvä oli, kun vain pääsi ja
+oli vielä niin kunnollinen toveri. — Kun Erkkiä ei ollut sitten
+enää kuulunut, arvasi Jenny-rouva kysymättäkin hyvin, mistä Liisan
+alakuloisuus, myöhemmin ärtyneisyys ja haluttomuus olivat johtuneet. Ja
+pahaksi onneksi vielä samaan aikaan tuli sekin sairaus.
+
+Ja nyt tänään sitten! Hän hymyili salaa Liisan puuhille juuri tänään.
+Ja omastakin mielestään hänen täytyi tunnustaa tämä lauantai-iltapäivä
+jo pieneksi juhlaksi. Olihan jo jotakin oikein hyvin. Vaikkapa
+ei vielä tänään voisikaan juhlia kaikkia Liisan äsken yksinänsä
+tekemiä päätöksiä, niin olihan ainakin yksi syy: tytär oli päässyt
+jo entiselleen ja kykenisi kohentamaan — varmasti — koko perheenkin,
+— Mutta se Tauno-poika sitten? — No niin, olihan sitäkin huolta jo
+vähennetty. Eiköhän sekin ajan oloon vielä järjestyisi.
+
+»Onpas täällä merkillisen valoisaa ja avaraa!»
+
+»Niin, kun tänne ei hävennyt pyytää enää ihmisiäkään sisälle... Mutta
+ajatteles, miten väljää meillä kahdella nyt on liikkua?»
+
+Liisa mietti, puhuako mitään Taunosta ja särkeäkö äidin vaikeasti
+saavutettu hyvä mieli. Ajatellen, että äiti saisi sen kuitenkin vielä
+tietää ja kenties vielä sopimattomampanakin hetkenä, hän aloitti
+varovaisesti:
+
+»Vareinen oli täällä ja lisäksi aivan sikana. Se mies ei ole taitanut
+olla koko päivänä työssä, vaan juomassa vain.»
+
+»Niin, mikähän siihenkin niin yhtäkkiä meni? Ensin oli kuin kuvanmies,
+mutta sitten muuttui. Jo monta päivää se on ollut hyvin omituinen. Ja
+nyt oli humalassa? — Oli se vain hyvä, että Tauno saatiin pois maalle,
+niin eivät ruvenneet yhdessä rylläämään. Eihän tästä olisi uskaltanut
+liikkua kotoa enää mihinkään siinä pelossa, että poissa ollessa
+tekevät koko talosta kapakan. — Mutta kyllä Taunostakin siellä maalla
+nyt mies tulee, sen takaan. Ja heti, jos se vain ilmestyykin tänne
+kotiin takaisin eikä aio ryhtyä muuhun kuin vetelehtimään, lähetän sen
+sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan ja kirjoitan sinne, että
+pitäkööt poikaa vain niin kovalla kuin ilkeävät. Sisu pois miehestä,
+niin hyvä siitä vielä tulee.»
+
+Nyt olisi Liisan ollut niin hyvä kertoa kaikki, kun äiti itse aloitti.
+Mutta hän ei hennonut sitä tehdä, ei totisesti hennonut, kun äiti
+näkyi jättäneen koko huolehtimisen. Ehkäpä Liisa saisi Taunon vielä
+jostakin käsiinsä ja veisi hänet vaikka käsipuolesta junaan, jos ei
+ole mennyt vielä. Hän uskoi, ettei Tauno uskaltaisi tulla kotiin
+näyttäytymään ainakaan lähiaikoina, niin kauan kuin rahat riittivät.
+Sen parempi: silloin ei äidin tarvitsisi poikaa nähdäkään ja hän
+kyllä saisi selville Taunon olinpaikan — ainakin Vareisen kautta — ja
+voisi järjestää kaiken ilman, että äidin tarvitsisi pettyä varmassa
+toivossaan, varsinkaan, kun asiaa ei enää nyt voinut korjata. Juuri
+niin!
+
+Kaasuliekki sammui lopsahtaen, kun Liisa sulki hanan ja kantoi
+sirisevät makkarat paistinpannussa pöydälle.
+
+»Ohhoh, jopa tuo väsyttääkin», huokaili äiti pöydän ääressä istuen.
+»Paljonhan se tuo kello jo onkin. Taunokin on pian jo puolimatkassa
+miehistymään. Ettei sillä raukalla vain liene nälkä? Mutta annoinhan
+minä rahaa...» jatkoi äiti kuin äskeistä puhettaan.
+
+Ei, sitä ei voinut enää sanoa! Jollakin muulla tavalla saisivat asiat
+nyt järjestyä jälleen.
+
+»Jaa, se Vareinen! Ei sitä olisi uskaltanut enää pitää talossa, kun se
+sillä tavalla... Mene tiedä, mitä ilkeyksiänsä olisi vielä tehnyt...»
+
+Jenny-rouva muisti myöskin pienen ja punaisen kalvosimennapin, katsoi
+tutkivana tyttäreensä, mutta ei keksinyt tästä mitään. Vareinen oli
+päivällä, kun hän jätti napin takaisin — senkö kehvelistä johtuikin
+mieleen tarjota sitä nappia takaisin — Vareinen oli ollut niin
+tavallisen näköinen eikä yhtään ihmettelevä, että kai se nappi oli
+joutunut sänkyyn jotakin muuta tietä. Vaatteitten joukossa kai... —
+Ja niin Jenny-rouva tunsi voivansa rauhoittua siinäkin asiassa. Ja
+vaikeatahan olisi mennä Liisasta uskomaankaan mitään sellaista.
+
+»Oli se vain hyvä, että läksin ajoissa pois kotiin», jatkoi hän
+Liisalle, »täällä onkin vielä paljon siivottavaa huomiseksi. Jos
+huomenna on kaunis ilma, niin aidan tehdäkin pitkän päivän siellä
+torin kulmalla. Sunnuntaina on varsinkin iltapäivällä paljon ihmisiä
+liikkeellä.»
+
+»Älä nyt pane täällä toimeen kovin perusteellista suursiivousta, kun
+se lääkärikin taitaa pian tulla», koetti Liisa sanoa mahdollisimman
+välinpitämättömästi eikä vain voinut sanoa Erkin nimeä. »Etkä sinä
+sitäpaitsi huomenna lähde mihinkään kotoa. Ala nyt vain jo totuttautua
+siihen ajatukseen, että myyt jäätelökirnusi ja kärrysi ja vuokraat sen
+myyntipaikan jollekulle toiselle.»
+
+»Ehee-i! Ei ikinä. Olisi sillä sen puolesta jo vuokraajia ollutkin,
+mutta ei sitä anneta pois.»
+
+»Missään tapauksessa sinä itse et mene sinne enää! Palkkaa joku
+tyttönen tilallesi.»
+
+Liisan ääni oli niin tinkimätön ja varma, että Jenny-rouva alkoi
+vähitellen uskoa hänen tarkoittavan täyttä totta.
+
+»Mitäs minä sitten teen?» kysyi hän neuvottomana kuin ei olisi
+tietänyt, missä ja miten olla sen päivän jälkeen, kun ei olisi enää
+torille menoa.
+
+»Ensin lepäilet muutaman viikon ja tarkastat vain kassan, kun tyttö
+tuo sen illalla kotiin. Sitten alat hiljakseen pakkailla niitä
+tavaroita, joita ei myydä huutokaupalla ennen majanmuuttoa. Puuttuvien
+tilalle ostetaan toisessa paikassa uudet. Sitten opettelet olemaan
+vaikka kaiken maailman kioskien omistaja etkä niiden myyjä — jos nyt
+vielä niin välttämättä tahdot läärätä soodavesien kanssa ja laskea
+appelsiinikiloja ja tupakkalaatikoita.»
+
+»Jaa», myönsi toinen epäröiden kuin ei olisi ymmärtänyt mitään.
+Huokaisi sitten kuitenkin kuin myönnytykseksi: »Olisihan se mukavaa
+niinkin. Tuo sydänkin kun yhtenään tuntuu pyrkivän streikkaamaan, kun
+saa seisoa pitkät päivät kuumassa ilmassa.»
+
+»Vai nii-in?» ajatteli itsekseen Liisa. »Etpä ole tuota ennen
+maininnut. Mutta nyt se tuli hyvään aikaan.» Ja hän luuli keksineensä
+nyt hyvän keinon, jolla varmasti saisi äidin pysymään tästä lähtien
+torilta poissa, jos muut keinot eivät hyvinkään auttaisi.
+
+Hän avasi ikkunan. Liike kadulla oli jo niin hiljaista, ettei ollut
+pelkoa pölystäkään, joka päivisin tunki sisään. Muutama harva auto,
+kuin laumasta eksynyt eläin toisia hakien, kulki ohi. Kai maalle
+sunnuntain viettoon meneviä... Pilven lonkare oli kai mennyt auringon
+eteen, kun kaikki oli jo niin hämyisää. Ikkunasta valui sisään
+kylmempi ilma, teki huoneet niin vilpoisiksi ja sai verhot laiskasti
+huojahtelemaan vedosta. — Kesäiltainen suurkaupungin reuna — silläkin
+oli oma rauhansa.
+
+»Kyllä se vain on merkillistä!» huokaisi taas Jenny-rouva.
+
+Mutta toinen ei kuunnellut, istui ajatuksissaan pää käsien nojassa
+ja vasta kotvan kuluttua huomasi äidin sanoneen jotakin ja kysäisi
+hajamielisenä:
+
+»Mitä?»
+
+»Jaa! Sitä vain, että kyllä tämä kaikki on kummallista.» Jenny-rouva
+haukotteli pitkään ja nautiskellen.
+
+
+
+
+ILTA
+
+
+1.
+
+Auringonvalo oli vielä äskettäin hulmahdellut ylimpien pilvien
+reunoilla, kun ne laiskanpyöreinä kumpuilivat eteenpäin alati muotoaan
+muutellen. Nekin näyttivät jo laiskistuneen, ja jos jokin pilvenriekale
+repisikin irti isosta emopilvestä, ei se viitsinyt taivaltaa yksin,
+vaan tarttui kiinni toiseen ja suli pian siihen.
+
+Vähitellen tuli jo hämäräkin, sellainen pikkupiirteet peittävä sininen
+usva, jolloin saattoi hyvin nähdä talon seinän harmaana silhuettina
+kaukana kadun toisessa päässä, mutta ei kuitenkaan voinut enää
+laskea sen ikkunoita, ne kun olivat sulautuneet yhdeksi viivaksi. Ja
+kun katujen puolivalot syttyivät, näytti ikkunasta ulos katsoessa
+yht'äkkiä tulevan paljon pimeämpi, aivankuin jossakin ylhäällä taivaan
+kartanoissa olisi vedetty iso rullaverho alas. Toistui kallis,
+kertaviikkoinen tunnelma: kun nyt lauantai-iltana hämärän tullen
+vääntää valon huoneeseen ja vetää alas oman verhon ikkunan eteen,
+tuntuu kuin elämä pysähtyisi niinkuin kello koko huomisen päivän yli
+ja alkaisi käydä itsestään joskus maanantaiaamuna pikkuista ennen
+heräämistä. — Nyt ei ollut kiirettä eikä huolta mistään, sai vain
+hiljakseen laskea lorottaa vettä pesuhuoneen ammeeseen, koetella
+kauan sen lämpimyyttä, pulikoida siinä, kääriä lopuksi pehmoisen
+kaavun päälleen, kävellä lattiaa vasten niin leppoisesti lipsavissa
+tohveleissa ja kadota jonnekin toiseen huoneeseen.
+
+Mutta ne, varsinkin nuoremmat ja levottomammat ihmiset, joilla vielä
+iti mielessä pienoinen toivo hankkia puoliso, koti, lapset ja kaikki
+muu, ne alkoivat kumautella ovia, mennä portaita alas kaksi askelta
+kerrallaan, pysähtyä ulko-ovella hetkiseksi silmäämään, mennäkö tuonne-
+vai tuonnepäin. Alkoi se päämärätön etsintä ja arvailu, josta ei tiedä,
+minne vielä illan pitkään joutuu ja milloin tulee takaisin. Eikähän
+tuota ole väliä tietääkään, kunhan vain on.
+
+Kun kaupunki alkoi virkistyä päivällisenjälkeisestä
+ruokalevonhorroksestaan, tuli silloin äkkiä pimeä, aivan liiankin
+pimeä näin kesäiseksi illaksi. Pohjoisen puolelta vyöryi kauaksi
+kohonneen taivaan eteen ukkospilvi ja väläytteli jo jossakin kaukana
+salamoitaan. Mutta niiden valot hukkuivat vielä paljon kirkkaampien
+raitiovaunujohtojen kirpeänsinisiin välähdyksiin ja jyrinää ei
+kuulunut autojen kiihtyvältä kehräämiseltä. Lämmin päivä alkoi muuttua
+hiostavaksi ja kiihkeänkuumaksi illaksi.
+
+Hietalan Tauno-herrakin kai oli tuntenut päivänsä vielä vajanaiseksi,
+kun oli lähtenyt Betyn asunnosta kaupungin halki »Puisto»-kahvilaa
+kohti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin jokapäiväisen huoleton
+kuin ennen, vaan saattoi melkein luulla hänenkin etsivän jotakin
+omaa, pientä kipinäänsä — tai olikohan se oikea välähdys, niinkuin
+rannalla seisova puu saa kirkkaan valonsa merellä kulkevan laivan
+valonheittäjältä ja näyttää silloin ihmeellisemmältä kuin itse asiassa
+onkaan.
+
+Tauno käveli kauan »Puiston» ikkunoiden alla, kurkisteli ylös ja koetti
+punnita rohkeuttaan, mennäkö sisälle vai eikö. Nyt hänestä näyttivät
+niin ihmeen oudoilta ne varjot, jotka kulkivat edestakaisin kahvilan
+ikkunaverhoja pitkin. Ja hän itsekin tunsi olevansa täällä nyt kuin
+vieras — tai entinen itsensä nurin käännettynä aivankuin rikkinäinen
+palttoo, jonka sisälmyksiä ei hennoisi näyttää toiselle. Hän ei ollut
+koskaan edes rahattomanakaan ollessaan tyytynyt kävelemään täällä,
+vaan oli mennyt sisään, sillä jokuhan aina piti varmasti huolen lordin
+annoksesta — ainakin kanisterin kantopalkkana.
+
+Ja sisään hän meni nytkin aivankuin pakoon ihmisten katseilta, kun tuo
+kadunkulmassa pyörähtelevä poliisikin näytti hymyilevän pilkallisena
+häneen silmätessään ja olisi muutenkin saattanut tulla uteliaaksi ja
+kysäistä hänen edestakaisin kulkemisensa ja ylös tuijottelemisensa
+syytä. Mutta hän ei mennytkään tapansa mukaan biljardiin ja kassan ohi
+kulkiessaan sanonut kuluneita viisauksiaan, vaan ketään huomaamatta
+ja kehenkään katsomatta etsi sivuhuoneesta muutaman tyhjän nurkan ja
+istuutui sinne.
+
+Mutta Betty ei tullut, niinkuin hän oli luullut, vaan joku toinen:
+
+»Mitäs lordi tänään vierastaa, kun on noin nurkkaan painautunut?»
+
+»Käske Bettyä tänne», sanoi Tauno ynseänä ja koko ajan alas katsoen,
+aivankuin ei olisi ollut tuntevinaan.
+
+»Katsos! Oletko saanut arpajaisvoiton, kun noin herroiksi...?»
+
+»Hae Betty tänne!» huusi Tauno kuin epäillen toisen kuuloa ja vieläkään
+katsettaan pöydän kannesta nostamatta.
+
+»Kiitos. Ja tahtooko herra vielä muuta?» kysyi isorintainen
+tarjoilijatar teeskennellyn nöyränä ja ojensi reunoistaan kuluneen ja
+nurkistaan taittuneen ruokalistan hänen eteensä.
+
+»Lasi teetä ilman leipää.»
+
+»Mutta täällä sinä et rupea sekoittelemaan ihmisten nähden... Mene
+muualle istumaan.»
+
+»Mene sinä hiiteen!»
+
+Toinen meni, ja kesti kauan, ennenkuin Betty tuli hitaasti, asteli
+hänen pöytänsä viereen, seisoi siinä, hypisteli pöydältä ottamaansa
+ruokalistaa kädessään ja naputteli sen kulmalla pöydänkanteen.
+
+»Mitä varten sinä et mennyt?» hän kysyi viimein hiljaa ja surullisesti.
+
+Toinen istui hiljaa, vastaamatta, katsomatta ja kuin ei olisi kuullut
+tytön tuloakaan, mutta vain tietäen hänen olevan siinä — seisovan siinä
+edessä kuin omatunto odottamassa tilintekoa.
+
+»Mitä varten sinä tulit tänne? — Vastaa nyt edes.»
+
+»Sitä varten, kun minä en voinut mennä.»
+
+Hietalan lordi oli nyt varmasti joutunut elämänsä tähän asti kovimpaan
+tilintekoon ja hän kai itsekin tiesi sen, koskapa äänestäkin oli poissa
+entinen, toista ihmistä eksyttävä varmuus ja jäljellä vain antautumista
+ja tunnustamista tarkoittava voimaton alakuloisuus. Ja tuo tyttö
+huomasi sen, koskapa hän ei näyttänyt olevan vihainen, vaan ainoastaan
+totinen, ja jos he eivät olisi olleet täällä, niin hän olisi yhtä hyvin
+voinut olla surullinenkin. Siksi hän kysyikin vielä yhtä lempeänä kuin
+äskenkin:
+
+»Ja miks'et voinut mennä? Sinähän lupasit...»
+
+Tauno puristi kulmansa ryppyyn ja huulensa yhteen, kohotti sitten
+päänsä ja katsoi rävähtämättä toista silmiin eikä edes ääni vavahtanut
+sanoessa: »Siksi, etten voinut ottaa näitä sinun rahojasi, vaan läksin
+tuomaan ne pois.»
+
+Samalla hän veti kätensä taskustaan, työnsi nyrkkinsä naisen kämmenen
+sisään ja jätti sinne saman setelitukon, jonka oli häneltä saanutkin.
+Ja nainen katsoi ymmärtämättä nyt yhtään tuota edessään olevaa miestä,
+vaistoten vain, että tämä ei ollut nyt ihan tavallista, ja hänen
+äänestään olisi voinut löytää monta eri vivahdusta iloa, hämmästystä,
+ihmettelyä ja toivoa, kun hän sanoi:
+
+»Mutta Tauno!»
+
+Kun toinen oli hiljaa, kysyi hän uudestaan: »Tauno? — Minähän lainasin
+nämä sinulle!»
+
+»Siksipä juuri. Ota ne pois.»
+
+Ja kun nainen oli tottunut kaikkein ensiksi aina epäilemään, ei hän
+nytkään voinut olla kysymättä:
+
+»Oletko sitten saanut muualta?»
+
+»En mistään.»
+
+»Oletko ollut yksissä hankkeissa Vareisen tai jonkun muun kanssa?»
+
+»En ole ollut, tulin suoraan sinun kotoasi. Päätin odottaa sinua
+siellä, mutta en voinut jäädä, kun Dagmar tuli kotiin.»
+
+»Vannotko, ettet ole ollut missään muualla?»
+
+»Pitääkö minun vielä sekin tehdä, ennen kuin minua uskotaan?» hymähti
+toinen katkeran ivallisena hymyillen.
+
+»No odota minua sitten niin kauan kuin pääsen täältä pois», sanoi
+nainen nyt kylmemmin, kääntyi ja meni.
+
+Ja kun Betty yhtenään joutui kulkemaan sen huoneen läpi, jossa Tauno
+istui, ei hän kertaakaan edes katsonut Taunoon, vaan kulki ohi
+toimekkaana ja totisena kuin mies ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ja
+Taunon mielestä olikin parempi, ettei hän katsonut.
+
+»Vai Vareisen kanssa?» hymähti tämä vielä itsekseen halveksivana
+kuin olisi tiennyt Vareisen par'aikaa istuvan kaulaansa myöten
+likaviemäriaukossa.
+
+»Hei lordi!» tervehti joku biljardiin menevä arpihuulinen. »Kestävätkö
+henkselisi vielä pari erää?»
+
+»Ei niistä ole ohjaksia aiottukaan», vastasi Tauno ja istui edelleen.
+
+»Tuo lordi on tänään kuin sammakon niellyt», huomautti se isorintainen
+tarjoilijakin katsellen häntä kuin säälien. »Oletko saanut selkääsi sen
+eilisen humalan ja tappelun takia vai saitko rukkaset?»
+
+»Antaa hänenkin nyt kantaa ristiään», ajatteli itsekseen Betty, joka
+kuuli toisten sanat, muttei itse puhunut mitään.
+
+Mutta kun Tauno ei enää viitsinyt vastailla kenenkään huomautuksiin,
+sai hän loppuajan istua rauhassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta Betty ei ollut niin välinpitämätön kuin näytti. Häntä oli
+liikuttanut kovasti, että Tauno oli lähtenyt tuomaan takaisin
+hänen lainaamiaan rahoja. Vaikka hän ensin oli ollutkin pahoillaan
+huomatessaan, ettei ollut voinut vaikuttaa Taunoon edes niin paljoa,
+että olisi saanut tämän matkustamaan, näki hän nyt jo kuitenkin
+päivällä antamansa opetuksen seuraukset. Ja Bettyä jo hiukan kadutti,
+että oli pidellyt poikaparkaa niin kovakouraisesti. Mutta minkäpäs hän
+sille voi. Hänen täytyi kestää vielä tämä ilta ja pysyä edelleen yhtä
+lujana. Silloin voisi ehkä vielä jotakin toivoakin.
+
+Ja kuitenkin kuin rangaistusta lieventääkseen Betty ei voinut olla sivu
+kulkiessaan sanomatta Taunolle ystävällisenä:
+
+»Heti päästään, odota vielä hetkinen. Mene tuohon kadunkulmaan, niin
+siinä tavataan.»
+
+Vähän myöhemmin Tauno maksoi ja meni, heittäen kysyvän silmäyksen
+kassan vierellä seisovalle ja rahojaan tilittävälle Betylle. Tämä
+näkyi pistävän omat juomarahansa käsilaukkuunsa, nyökkäsi Taunolle
+ja hymyili, ja niin Tauno astui keventyneenä portaita alas ja odotti
+kadulla.
+
+Kun Betty joutui, astelivat he kaupungin reunalle päin, aivan
+päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Sitä he eivät edes
+huomanneet, sillä tuntui yhdentekevältä, mihin mentiin, kunhan vain
+olisi keksinyt, miten lopettaa tämä ikävä tilanne. Betty oli sitäpaitsi
+huomaavinaan, että Tauno oli jälleen hutikassa, mutta hän ei viitsinyt
+mainita siitä, oli vain yhä pettyneempi ja arveli Taunon taas
+valehdelleen, että oli muka tullut suoraan hänen asunnostaan. Tietysti
+hän oli taas tavannut jonkun jalon toverinsa, saanut tältä ryypyt ja
+lisäksi vielä rahoja, jotta pääsisi nyt Betyn edessä näyttelemään
+parannukseen tullutta.
+
+»Sinä kai myönnät, että teit hyvin väärin, kun ensin lupasit lähteä
+ja sitten kuitenkin ilmestyit minun eteeni kuin kerskuaksesi, että
+uskalsit jäädä. — Jos et olisi tehnyt enää tätä, niin minä olisin
+melkein jo uskonut sinut mieheksi. Ja kuitenkin sinä vain näyttelit
+minulle äsken siellä meillä...»
+
+Betyn äskeinen heltymisenpuuska oli nyt jälleen mennyt ohi ajatellessa,
+että poika siellä sohvalla maatessaan olikin kenties koko ajan salaa
+vain irvistellyt hänelle, ja hän oli kaiken lisäksi vielä itkenyt tuon
+lurjuksen takia!
+
+He olivat joutuneet kaupungin reunaan asumattomalle, korkealle
+kalliolle ja pysähtyivät siihen Betty seisoi alempana ja Tauno kallion
+huipulla, ja Betty näki hänet siinä kuin silhuettina juuri sytytettyjä
+katulamppuja vasten.
+
+»Etkö voi vastata?» kysyi Betty uudestaan.
+
+Tauno ei katsonut häneen, vaan kaupunkiin, puhuessaan aivan hiljaa,
+niin ettei sanoja tahtonut kuulua:
+
+»Ethän sinä kuitenkaan usko minua, puhuinpa mitä tahansa. Ja minähän jo
+äsken sanoin, miksi en lähtenyt. Jos et sitä usko, niin en voi auttaa.
+Silloin meillä ei ole täällä mitään tekemistäkään, vaan voimme mennä
+pois.»
+
+»Me emme mene mihinkään, ennenkuin minä saan tietää, mikä sinä olet
+miehiäsi. Me olemme täällä vaikka aamuun asti, mutta Tauno Hietalan on
+sitä ennen näytettävä, kuka hän on. Vaikka minä olenkin vain kahvilan
+piika, olen silti kunniastani kiinni pitävä ihminen, niinkuin kaikki
+muutkin. Siksi tahdon tietää, kehen minä olen tähän asti koettanut
+luottaa. Ja jos sinä et voi minulle näyttää olevasi mitään muuta kuin
+pelkkä kapakkalordi, niin saat olla varma, että me emme tämän yön
+jälkeen vaihda sanaakaan toisillemme. Ala puhua! Kerro ensiksi, miksi
+söit lupauksesi tänään. Sitten saat kertoa kaiken muun jäljestä.»
+
+Tauno näytti haluavan puhua, mutta hänen oli vaikea alkaa. Kun tuo
+toinen ei olisi tuolla tavalla kiristänyt, olisi hän omasta vapaasta
+tahdostaan voinut sanoa paljonkin, mutta nyt hän ei totisesti keksinyt
+mitään sanoja. Hän katsoi toisaalle ja huomasi vain, miten yht'äkkiä
+alkoi tuulla. Irtonaista hiekkaa ja kuivia heinänkorsia pyyhälsi heidän
+ohitseen ja vinha pyörre nostatti ne vähän kauempana ilmaan. Betyn
+takin liepeet näkyivät lepattavan, hame kääriytyi tiukasti jalkojen
+ympäri ja hän koetti, pitää niitä kiinni. Sitten Betty tuli aivan
+toisen viereen ja tiukkasi yhä:
+
+»Ja miksi sinä tulit humalassa kahvilaan, vaikka minä piilotin pullon?
+Se oli minun suljetussa laatikossani ja sinulla ei ole asiaa mennä
+penkomaan sitä!»
+
+Hän tarttui Taunoa molemmin käsin takin rintamukseen ja puristi.
+Poika näkyi pelkäävän nuttunsa rutistumista ja koetti vääntää Betyn
+ranteita irti. Samaan aikaan välähti jo korkealla kallion yläpuolella
+kirkas salama, valaisten heidätkin sinisenä välähdyksenä. Ja siinä
+valossa Tauno näki Betyn silmät kahtena mustana pisteenä, niiden ilme
+oli tiukka, melkeinpä hurja, aivankuin hän olisi tahtonut huutaa
+rakastavansa, mutta olisi voinut samaan aikaan vaikka repiä toisen
+kasvot riekaleiksi.
+
+Sadekuuro pyyhkäisi heidän ylitseen. Molempien kasvot valuivat vettä.
+Betty heitti irti toisen rintamuksen ja pyyhkäisi päällystakkinsa
+hihalla otsaansa kuivaksi. Tauno luuli heidän lähtevän pois ja astui
+sen vuoksi kalliolta alemmaksi, mutta nainen ei liikahtanutkaan. Tämä
+oli saanut hurjan halun kostaa: kun ei voinut itse muuten mitään,
+tahtoi seisottaa tuota keikaria sateessa vaikka aamuun asti nähdäkseen,
+miten kurjannäköinen hän silloin olisi.
+
+»Sinä et mene nyt mihinkään, kun minäkin tämän kestän! Sano pian, mistä
+joit?»
+
+Ja likomärkänä, hihat käsivarsiin liimautuneina seisoi Tauno ja
+tunnusti:
+
+»Panin sitä konjakkia omaan pulloon, ennenkuin sinä veit sen.»
+
+»Ja mitä varten rikoit sanasi etkä matkustanut?»
+
+»Siksi, etten voinut — hyvä isä, etkö ymmärrä — siksi, etten voinut
+pitää sinun rahojasi! En ota niitä nyt enkä koskaan muulloinkaan yhtään
+penniä. Kuulitko! Ja minä en ole ollut iltapäivällä kenenkään kanssa
+enkä huoli kenenkään muunkaan rahoja.»
+
+»Älä taas valehtele!»
+
+»Jos et usko, niin tarkasta! Katso kerrankin kaikki niin tarkkaan, että
+uskot ja minä saan viimeinkin mennä rauhassa! Tutki nyt! Riisunko nämä
+märät ryysyni viimeiseen riepuun, jotta en peittele sinulta mitään?»
+
+Hän levitti kätensä kuin ollen valmis vaikka alastomana seisomaan tuon
+naisen edessä, joka näkyi ottaneen määräkseen tänä yönä kiristää hänen
+sielunsa nähtäväkseen. Ja siinä kädet ylhäällä seisoessaan, avopäin ja
+tukka päähän liimautuneena, silmät avoimina ja hellittämättä naiseen
+katsoen hän muistutti valojenheijastusta ja taivasta vasten elävää
+ristiä. Sen huomasi nainenkin. Samaan aikaan taas välähti rikkinäinen
+salama hänen takanaan. Näytti kuin se olisi leimahtanut Tauno Hietalan
+sisältä ja hänen oma sielunsa olisi siinä riipaistu tuhansiksi
+riekaleiksi.
+
+Betty hätkähti, tarttui toista ranteesta, painoi kädet alas ja veti
+Taunon viereensä:
+
+»Tauno, minä uskon sinua ilmankin. Eihän minulla ole oikeutta riisua ja
+raadella sinua. Jos sen tekisin, niin samaahan saisit vaatia sinäkin.
+Mutta minä tahdoin tämän kaiken vain siksi, että — etkö ymmärrä minua —
+että voisin sinuun luottaa, kun minä tahtoisin luottaa. Olihan kysymys
+meidän vanhasta ja tulevasta ystävyydestämme tai sen kieltämisestä
+Siksi...»
+
+Mutta toinen ei näyttänyt kuulevan häntä.
+
+»Tauno! Istu tuohon minun viereeni, niin puhutaan kiltisti. Puhutaan
+sinusta. Koetetaan yhdessä ajatella keinoa, millä kaiken korjaisimme.
+Sano, haluatko?»
+
+»Tee, mitä ikinä tahdot. Minä kestän vielä tämän yhden yön vaikka
+missä! Anna kuulua, mitä maailma minun selkäni takana on ajatellut.»
+
+»Älä ole enää vihainen. — Sinä siis tahdot kuulla. — Hyvä! Ja uskon
+tämän puhumisen olevan sinulle hyvää, sillä eihän kukaan muu ihminen
+viitsisi sitä tehdä. Kukaan mies ei kehtaisi kuunnella, vaikka
+tahtoisit joskus ripittäytyäkin, ja kotonasi ovat molemmat naiset niin
+läheisiä sinulle, että sinä pelkäät puhua heille mitään. — Niin, eihän
+meillä lapsiraukoilla taida olla ketään muita kuin toisemme...»
+
+Hänet valtasi taas melkeinpä tuskallinen hellyydenpuuska. Sitten hän
+puhui ensin itsestään, työstään, köyhyydestään ja muusta. Sen jälkeen
+hän siirtyi Taunoon ja tämä kuunteli levollisena, vaikka siellä täällä
+tulikin vastaan jokin kipeä kohta ja paljastui jokin ikävä asia, jonka
+hän oli luullut pysyneen salassa, jokin suuri valhe tai teko. Mutta
+nainen puhui niin ymmärtämyksellä, paljastaen samalla oman itsensäkin
+siinä sivussa ja tehden vertailuja heidän kahden välillä, niin ettei
+Tauno voinut edes loukkaantua toisen rehellisistä sanoista.
+
+»Näin olen ajatellut asioita minä», Betty lopetti. »Ja niin niitä
+katselee jokainen muukin, joka pitää itseään kunnollisena ihmisenä.
+Jumalan kiitos sentään, että olen minäkin vielä jaksanut kestää
+tällaisena, vaikka se on joskus vaikeaa ollutkin. Jos minulla ei
+olisi ollut näin paljon sisua, olisin varmasti jo aikoja sitten
+tarttunut johonkin ansaan ja olisin mennyttä. — Ja nyt tarvitaan
+sisua sinussakin. Onhan tietysti äärettömän paljon ihmisiä, jotka
+pitävät sinua aivan yhtä hyvänä kuin itsekin pidät ja olisivat
+pitäneet minuakin kunnon naisena, jos olisin juuri heidän kanssansa
+menettänytkin kunnianvähäiseni. Mutta nuo ihmiset ovatkin juuri se
+sinun tavallinen seurasi, koko lauma sellaisia suuria ihmishämähäkkejä!
+— Ja kun minä olen aina jaksanut varjella itseäni heidän
+satamarkkasiltaan ja välttynyt tulemasta katunaiseksi, samaten on
+sinunkin jaksettava nyt sanoa hyvästi ikuisiksi ajoiksi koko joukolle
+ja kuljettava omin päin.»
+
+Tauno ajatteli koko tätä päivää. Siitä oli tosiaan tullut kummallinen.
+Ennen ei koskaan ollut aivoilla tarpeeksi työtä ja hän oli itse saanut
+keksiä ja kuvitella kaikenlaisia ajatuksia, että niitä pohtiessa
+olisi aikakin kulunut. Nyt tuo nainen oli tänään koko päivän häntä
+vain kiristänyt, soimannut ja kiittänyt niin, ettei hän voinut muuta
+kuin noudattaa hänen tahtoaan ja kuunnella. Kotonaankin oli pauhannut
+siitä markanrahasta niin kauan, että hän tunsi olevansa kuin pakotettu
+viemään rahat takaisin. Ja nyt! — Tänä päivänä olivat asiat totisesti
+selvinneet paljon ja pitkästä aikaa oli päivä, jolloin jotakin tapahtui
+Ja tuo nainen istui tuossa hänen vierellään sitten tyytyväisenä kuin
+kehräävä kissa!
+
+Ja kaiken tämän jälkeen Tauno tunsi itsensä niin ihmeellisen läheiseksi
+tuon naisen kanssa, jonka kanssa hän ei tähän asti ollut koskaan
+vakavissaan keskustellut. Nyt se tuntui olevan kuin puolet hänen
+omista ajatuksistaan. Hänet valtasi jonkinlainen ystävyydenpuuska,
+hän olisi tahtonut paljastaa itsensä vieläkin perusteellisemmin tuon
+toisen nähtäväksi, mutta ei tiennyt miten. Hän olisi tahtonut sanoa
+jotakin, millä osoittaa luottamustaan ja tunnustustaan, sillä Betty
+oli ensimmäinen nainen, joka oli puhunut hänelle tuollaista. Ja hän
+oli aina pitänyt tuota ja muitakin naisia joko sellaisina harakkoina,
+joita on hauska hakkailla, taikka sellaisina itsetietoisina ja kuivina
+itsekasvatuskokeilijoina niinkuin Liisa. Ja kun hän tahtoi, mutta ei
+oikein tiennyt sanoa muuta hellempää Betylle, virkkoi hän kuin puoleksi
+leikillään ja kärttäen:
+
+»Sinun suusi on nyt saanut soimata minua kyllikseen. Anna minä suutelen
+sitä.» Ja hän kumartui katsomaan Betyn silmiä ja hymyili. Tämä
+tunsi yhdentekeväksi, että voisi sen luvatakin, mutta ei yhä vielä
+sitkeänä pysyen tahtonut antaa palkintoa, ennenkuin parannuskaan oli
+täydellinen, ja sanoi:
+
+»Ei, ennenkuin sinusta on tullut mies. Tule sitten pyytämään uudelleen,
+niin mietitään.»
+
+Ja kun hän ei ollut kovin vakavissaan pyytänytkään, ei kieltokaan ollut
+pettymistä. He vain istuivat hiljaa, kun vesi rapisi kalliolle ja valui
+sen kielekkeeltä liristen alas.
+
+»Mitä sinä nyt aiot tehdä?» kysyi Betty.
+
+»En tiedä. Minulla ei ole mitään työtä. Kai jään tähän ja odotan
+päivännousua. Niin, huomennahan on sunnuntai... Kai minun täytyy
+kuljeskella jossakin huominen päiväkin ja seuraava yö ja sitten
+maanantaiaamuna pyrkiä johonkin», vastasi Tauno huomattavasti masentuen
+ja neuvottomana niinkuin vain se, jolla ei ole edessään mitään.
+
+»Niin, kyllä sinun täytyy maanantaina yrittää jotakin», huokaisi
+Bettykin. »Mutta ethän sinä voi siihen asti, poika parka, kuljeskella
+täällä sateessa niinkuin juoksukoira. Minäkään en voi pyytää sinua
+luokseni, kun Dagmar... Mutta etkö voi mennä kotiisi!»
+
+Taunoa puistatti vilu ajatellessa, että hänen pitäisi viipyä ulkona
+maanantaihin asti, vaikka jo nyt palelsi, kun likomärät vaatteet
+tarttuivat ihoon kiinni. Ja kotiin menoa ei kannattanut ajatella.
+
+»Ei. Enkä minä voisi tulla sinunkaan luoksesi. Anna minun jäädä tänne
+vain...»
+
+»No, kyllähän me jollakin lailla neuvotelemme siihen asti... Poika
+parka, kyllä maailma meitä koettelee, mutta ei välitetä! — Mutta nyt
+sinulla on kylmä. Annahan minä lämmitän!»
+
+Hän avasi kostean takkinsa, veti toisen lähemmäksi itseään ja kietoi
+takin toisen liepeen Taunon ympäri. Siinä he vilusta hytisten ja
+toisiinsa kiinni painautuneina lämmittivät toisiaan ja silloin tällöin
+pyyhkäisivät kasvonsa kuiviksi sadepisaroista. Heillä kahdella oli
+nyt sellainen heidän elämänsä ensimmäinen yö, jolloin he unohtivat
+olevansa mies ja nainen ja olivat pikemminkin kuin kaksi lasta, joita
+elämä paleltaa ja jotka ovat joutuneet lainaamaan lämpöä toisiltaan —
+luottavaisina ja hoivaavina ja toistensa suojaan kyyristyneinä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän samaan aikaan, kun ukkonen oli jo mennyt ohi ja jäljessä kulki
+hienoinen sateenropina, istui Vareinen moottorin perässä, katseli
+kaukaa näkyviä kaupungin valoja ja vielä kerran harmitteli koko
+matkalle lähtöään. Mutta hän tiesi, että kun pääsisi noiden saarten
+lomitse ja sen jälkeen vielä muutaman viidentoista minuutin matkan,
+alkaisi hänen työpäivänsä vähitellen olla loppumassa. Ja joka kerran,
+kun kaupungin valot tai linnoituksen betonivalleilta tulevat ja
+rauhallisina siirtyilevät valonheittäjien suihkut alkoivat häntä
+peloittaa, joka kerran hän silloin maistoi veneen penkille pistämästään
+kaupanpäällispullostaan ja päätyi sitten yhä uudelleen laskemaan
+tämänpäiväisiä tulojaan. Ensin niin paljon, sitten moottorinvuokra niin
+paljon, ja jäljelle jäisi vielä kolmen tai neljän kuukauden palkka
+entisiin tuloihin verrattuna. Ja tuo ajatus antoi rohkeutta. Oli vain
+hyvä, että Taunokin oli jäänyt pois, kun hän oli muutenkin selvinnyt
+niin hyvin. Oli hyvä, ettei ollut ketään ystäviä osakkaina. — Kyllähän
+tässä kai jo selviäisi kunnolla rantaan, kun sade suojasi häntä
+näkymästä ja kun moottorikin kävi niin hyvin ja tasaisesti.
+
+Pahin kohta oli kaupungin lähiseutu, kun sieltä pimeästä saattoi
+yhtäkkiä ilmestyä tullivene aivan huomaamatta oman veneen viereen.
+Mutta hyvin hän pääsi siitäkin pelosta. Kaupunki jäi jo taakse
+vasemmalle, edessä näkyi tumma ranta, läheni, viimeiset minuutit olivat
+pitkiä, mutta ranta läheni kuitenkin. Parin minuutin kuluttua voisi jo
+vähentää vauhtiakin.
+
+— Ja auto? — Sitä ei näkynyt vielä, mutta se kai oli niin hyvin metsän
+suojassa.
+
+Vareinen laski varovasti rantaan, pysäytti koneensa vasta sitten, kun
+ensin huomasi rannalla puiden varjossa auton ja tien kaikin puolin
+selväksi. Olisi tehnyt mieli huoahtaa hetkinen, mutta parempi kai oli
+toimittaa ensin koko asia valmiiksi asti ja vasta sitten lepäillä.
+
+Hän nousi veneestä laiturille. Kas, kun jalat eivät totelleet! Ne
+olivat ihan puutuneet pitkästä istumisesta ja lisäksi konjakki peijakas
+oli noussut hiukan päähän, kun ei ollut sitä kylmässä oikein huomannut.
+— Hän kopeloi ja sitoi veneen kiinni, että se pysyisi siinä paikoillaan
+muutamia tunteja, ja irroitti johdot jottei kukaan olisi päässyt
+venettä viemään.
+
+Hetkisen hän oikoi jäseniään, hymähti sitten tyytyväisenä kaikkeen,
+heitti purjekankaan syrjään ja otti lastista ensimmäiset kantamukset
+kumpaiseenkin käteensä. — Hyvinpä se mies oli asettanutkin auton! Ei
+sitä huomaisi peijakaskaan! Ja siellä olivat jo ensimmäiset nyt... Sai
+nähdä, sopisiko kaikki perään vai pitäisikö ottaa eteen loput taikka
+sitten upottaa veteen piiloon ja tulla vielä uudelleen hakemaan.
+
+Hän toi vielä toisen kantamuksen ja arvioi, miten paljon perään oikein
+mahtuisi.
+
+Silloin aivan vierestä — mitä helvettiä — aivan vierestä sanoi joku
+rauhallisena:
+
+»Kanna nyt kaikki pian, että joudutaan lähtemään!»
+
+Ja siinä seisoi nyt se, jota Vareinen ei ollut osannut enää täällä
+rannassa pelätä ja varoakaan: poliisi, joka varmuuden vuoksi vielä
+valaisi hänen kasvojaan taskulampulla ja astui eteen.
+
+Vaistomaisesti Vareinen kopaisi takataskuaan, vaikka tiesikin sen
+turhaksi. Metsästä näkyi tulevan useampiakin kasvoja. Silloin hänen
+päähänsä välähti ainoa pelastuksen toivo: päästä moottoriin ja antaa
+mennä!
+
+Mutta sekin toivo raukesi:
+
+»Et sinä veneellä enää karkaa!»
+
+Se oli totta, sielläkin seisoi jo mies, toisessa kädessään lamppu ja
+toisessa pistooli.
+
+Ja lasti alkoi nyt siirtyä veneestä autoon hänen vaivannäkemättään.
+Mutta hän itse oli tullut kummallisen hätäiseksi ja hermostuneeksi kuin
+pahassa tulipalossa. Hän kulki edestakaisin laiturin ja auton väliä ja
+silmäsi jokaista kantamusta, sitä työnnettäessä auton sisälle. Sitten
+hän pysähtyi auton viereen seisomaan, kaivoi jostakin tupakoita, penkoi
+hermostuneena taskujaan eikä löytänyt tulitikkulaatikkoaan, vaikka se
+oli hänen kädessään. Ja kun hän ei saanut tupakkaansa tulta, heitti hän
+jo kastuneen ja katkenneen savukkeensa menemään ja työnsi tikkulaatikon
+takaisin taskuun. Sitten hän teki vielä sellaisen hullun tikin, että
+sanoa päläytti jollekin sivilipukuiselle, joka piloillaan kysäisi
+häneltä tavaran laatua:
+
+»Eikö tätä asiaa nyt voida enää järjestää? Eikö passaisi, että minä
+maksaisin teille tänne ajamisen vaivat, veisin lastin tuonne keskelle
+selkää ja valuttaisin kaiken aineen mereen?»
+
+Ja miehet hihkuivat sydämensä pohjasta ja irvistelivät, että miks'ei
+hän tehnyt sitä jo äsken. Nyt se oli myöhäistä! No niin, Vareinen
+myönsi sen nyt itsekin, että akkamaistahan oli tuollaista kysellä.
+Mutta hän kun oli niin sekaisin, ettei ymmärtänyt muuta. Ja hän häpesi
+miesten virnistelyä.
+
+Hetkisen kuin hyvänä lohdutuksena hän keksi etteihän tästä sentään
+tarvinnut mennäkään linnaan vaan pääsi sentään rahalla irti. Niin
+rahalla, mutta piru vie, siihenhän menivät nyt joka pennit! Ja jos joku
+saisi vielä tietää...
+
+Lasti oli autossa ja Vareinen kuin ystävällisyydestä koetti vielä
+hätäisenä autella sen järjestämisessä. Ja kuin anteeksi pyytäen noiden
+miesten vaivoja hän aikoi selittää muutamalle ja siirteli tavaroita,
+kun tämä tarttui takinkaulukseen ja mitään virkkamatta siirsi hänet
+syrjään. Silloin hän taas palasi todellisuuteen.
+
+Ja niin lähdettiin. Matkalla hänessä heräsi pirullinen epäluulo, ja hän
+kysäisi, kuka oli neuvonut poliisit rantaan ottamaan häntä kiinni.
+
+»Ehei, hyvä mies! Ei meitä ole kukaan neuvonut. Odoteltiin erästä
+aivan toista miestä, mutta me tyydymme nyt aluksi teihinkin. Ehkäpä se
+oikeakin tulee vielä ennen aamua...»
+
+Nuo miehet olivat ihmeen hiljaisia ja vakavia. Mutta kun häntä
+halutti kovasti kysellä, tiedusteli hän arkana kuin pyytäen anteeksi
+ensikertalaisuuttaan:
+
+»Paljonkohan tästä nyt saa lopuksi maksaa?»
+
+»Niin paljon kuin rahaa riittää. Ja saahan sen kuitata linnallakin»,
+vastasi yksi ja toiset hymähtelivät.
+
+Että hänen pitikin nyt sattua sen oikean miehen edelle! Tämä oli
+totisesti ollut Vareiselle huonon tuurin päivä. Ja nyt hän siinä
+autossa istuessa aivan lysähti kasaan, sillä hän oli saanut tätä lajia
+jo enemmän kuin sisu kesti. Hän alkoi repiä omaa tukkaansa ja sitten
+huomasi olevansa avopäin. Missä hänen hattunsa oli? — Hän kohottautui
+istuimellaan, käänteli ja penkoessaan polki toisten jaloille. Ja kun
+hattua ei löytynyt, alkoi hän valittaa ääneen. Mutta nuo miehet eivät
+näkyneet ymmärtävän sellaista kuin pettäviä hermoja, koskapa joku
+sipaisi häntä korvalle ja sanoi:
+
+»Istu alas äläkä ulise kuin koira!»
+
+Hän istui ja totteli, mutta voivotteli yhä:
+
+»Hattuni on hävinnyt!»
+
+Mutta kukaan ei auttanut häntä. Kaikki olivat yhtä kylmiä ja totisia
+kuin ennenkin eivätkä ymmärtäneet hänen hätäänsä. Hän katsoi jokaista
+erikseen kasvoihin, mutta ne tuijottivat vain eteenpäin niinkuin yhtä
+Vareista ei olisi kyydissä ollutkaan.
+
+»Älkää ajako niin kovasti, etteivät jouset katkea», hän kielsi ohjaajaa.
+
+»Mitä se teihin kuuluu. Eihän tämä teidän ole», murahti toinen.
+
+Eikös tämä ollut korjauspajan auto?
+
+Ei ollut, sanottiin. Eivätkä nuo miehet näkyneet tietävän mitään
+mistään korjauspajoista ja niiden autoista.
+
+Silloin Vareinen tunsi saaneensa kuin odottamattoman ilon: hän
+oli voittanut auton hinnan! Nuo miehet eivät olleet ottaneetkaan
+korjauspajan autoa ja hän säästyisi siltä häpeältä!
+
+Humala vai iloko lie noussut hänen päähänsä, mutta hänen tuli taas
+niin kevyt olla. Hän höpötti yksinään, vaikka kukaan ei kuunnellutkaan
+sekapäisen humalaisen juttuja.
+
+Eteen tuli jo leveä asfalttitie. Silloin Vareinen ei tahtonut enää
+säästää vierasta autoa, vaan kompuroi taas seisoalleen ja hihkaisi
+kuljettajalle:
+
+»Ann' mennä!»
+
+Mutta poliisin kalikka putosi hänen olkapäähänsä:
+
+»Istu alas!»
+
+
+2.
+
+Liisa ja Erkki istuivat kahden. He eivät olleet ottaneet tulta vielä,
+mutta huone ei ollut silti pimeä, kun katulampun valo häilähteli
+kamarin seinällä edestakaisin samassa tahdissa kuin tuuli heilutti itse
+lamppua.
+
+Jenny-rouva oli mennyt käymään Niemiskän luona. Oli lähtiessään
+selittänyt olevan paljon asioita, vaikka Liisa aavisteli, ettei hänellä
+kai sittenkään ollut muuta kuin kerrottava omia pikku-uutisiaan ja
+udeltava niihin hiukan neuvoja, kun hän ei oikein tuntunut vielä
+uskovan Liisan sanoihin tänä iltana.
+
+Liisalla ja Erkillä oli ollut pieni yhteinen salaliitto Jenny-rouvaa
+vastaan. Kun tämä nimittäin ei ollut muuten luvannut jättää
+torikärryjään seisomaan kellarinnurkkaan, oli Liisa kuiskaillut Erkille
+ja saanut tämän vakuuttamaan, että Jenny-rouva oli pitkäaikaisessa
+kuumassa seisoskelemisesta heikontanut vanhaa sydäntään, ja nyt olisi
+muutamien kuukausien lepo välttämätön. Kärryt olisi myytävä pois ja
+myyntipaikka vuokrattava toiselle. Ensin Jenny-rouva tenäsi vastaan,
+mutta ei auttanut muu kuin Erkin varoittaa ankarasti tarttumasta enää
+kärryjen aisoihin. Ja kaipa Jenny-rouva sitten alkoi jo uskoa, kun oli
+lähtenyt Niemiskälle nähtävästi jo kaupittelemaan tälle omaa entistä
+työtään ja työmaataan. Kun kauppa olisi tehty, aikoivat toiset vasta
+sen jälkeen julistaa Jenny-rouvan täysin terveeksi.
+
+Erkki oli tutkinut myöskin Liisaa. Vaikka äiti oli ollutkin kotona, ei
+Liisa ollut sittenkään aikonut päästää toista niin lähelle itseään.
+Mutta silloin äiti suuttui, ja seurauksena oli, että hänen mentyään
+keittiöön Liisa otti Erkin unohtaman kojeen piirongin päältä, riiputti
+sen langoista pidellen Erkin käteen ja kuiskasi tälle:
+
+»Älä vaadi, että minun pitää näyttää sinulle ruumistani. Ymmärräthän,
+että minä en voi...!»
+
+Toinen ymmärsi sen ja he kaksi luulivat nyt myöskin ymmärtävänsä
+toisensa. Ja kun Erkki hiljalleen siirteli kojettaan puvun päällitse
+Liisan solisluusta alaspäin, piti Liisa koko ajan toisen ranteesta
+kiinni ja vapisi. Ja Erkki kuuli hänen sydämensä lyövän niin kiivaana,
+että hyvin ymmärsi senkin, niiksi Liisa oli pelännyt häntä päivällä
+niin kovasti, kun pelkäsi vielä nytkin, äidin ollessa läsnä.
+
+Mutta nyt oli Jenny-rouva mennyt, ja he istuivat kahden. Liisa oli
+nojatuolissa pöydän toisella puolella ja Erkin savukkeen pää hehkui
+sohvalta. Hänen sitä vetäessään valaisi se hetkisen hänen kasvojansa
+ja osan pöytää ja sitten taas pimeni ja näkyi vain pienenä pisteenä.
+Muuten oli huoneessa niin valoisaa, että juuri ja juuri saattoi
+nähdä uunin edessä lattiassa hiilten siihen polttamat mustat jäljet
+ja seinässä tapetin halkeaman. Erkki oli jo kauan katsellut niitä
+ja odottanut, milloin he viimeinkin voisivat puhua siitä kaikesta
+entisestä ja voisivatko he sopia jotakin tulevaisuuden varalta. Ja
+Liisa oli koettanut arvailla, puhuisiko Erkki niistä mitään vain
+menisikö kenties vain pois kuin unohtaen ne, menisi huomenna koko
+kaupungista eikä palaisi enää takaisin. Hän jo hiljalleen alkoi
+miettiä, mitä hänen pitäisi sanoa Erkille hyvästiksi, vai eikö mitään
+tavallista kummempaa, mainitako jotakin entisestä tai tulevaisista vai
+antaako toisen mennä, jos tahtoi.
+
+Mutta jospa Erkki tahtoisi jäädä? Miten hän silloin voisi ilmoittaa,
+että heidän suhteensa oli nyt pakko katketa iäksi päiväksi? Vai oliko
+parempi salata kaikki, ei puhua Erkille mitään ja jättää loppu sattuman
+varaan? — Ei, hän ei voisi tunnustaa sitä!
+
+»Sinä näyt olevankin paljon terveempi, virkeämpi — no niin — ja
+kauniimpi kuin mitä tänä aamuna ensin huomasinkaan», sanoi Erkki
+harvakseen ja hiljaa, katsoen Liisaa silmiin ja nojaten päätään sohvan
+selkämykseen. »Luulin sinun olevan paljon sairaamman ja uskoin jonkin
+kivun vielä nipistävän sinua Mutta se näkyykin olevan vain jokin
+henkinen kriisi joka on sinuun tehnyt kipeämpää kuin itse sairaus on
+pitänyt sinua alakuloisena ja haluttomana, ja jos sellainen on ollut,
+niin luultavasti tiedän senkin mikä sen on aiheuttanut. — Minä itse! —
+Sano, olenko!»
+
+Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi, että oli voinut sanoa tuon kaiken noin
+suoraan ja voi myöskin odottaa yhtä suoraa vastausta. Sillä nyt ei
+toinen voisi sitä enää kiertää.
+
+»Olet.»
+
+Vielä äsken ei Liisa olisi voinut tuota sanoa, mutta nyt sekin tuntui
+hänestä niin helpolta.
+
+»Ja luonnollisesti minä en voi auttaa sinua siinä millään tavalla?
+Niinkö? Tekisin sen kyllä mielelläni, mutta olen koko päivän
+ymmärtänyt, että mieluummin jätät kaiken itsesi parannettavaksi. — Minä
+olisin tahtonut...»
+
+»Hyvä isä, tietääkö hän jo kaiken?» hätkähti Liisa ja päätteli
+itsekseen, »pitääkö minun peittää kaikki? Mutta minä en voi sitä
+kertoa, minä tahdon nyt edes tämän yhden onnellisen illan sen helvetin
+jälkeen, tulkoonpa sitten huomenna jo mitä tahansa!»
+
+Ja ääneen hän lisäsi Erkille kuin haihduttaakseen tämän epäluulot:
+
+»Ei kannata huolehtia siitä enää. Luulen, että ne kaikki pikku murheet
+alkavat jo eksyä. Kun minä pääsen tästä jälleen ihmisten joukkoon,
+eivät murheraukat jaksa seurata mukana. Ja — niin — en luule niiden
+pitävän sinunkaan seurastasi...»
+
+Liisa vilkaisi Erkkiä pari kertaa silmiin kuin peläten sanoneensa
+jo liikaa, mutta Erkki ei ollut huomaavinaan mitään, vaikka hänen
+sisällään ailahti jokin, kun nyt vihdoinkin voitaisiin purkaa ajatuksia
+toisilleen ja päästäisiin turhasta toistensa vakoilemisesta.
+
+»Minusta on koko päivän tuntunut kuin näkisin sinut vasta tänään
+ensimmäisen kerran», sanoi hän Liisalle. »Tuntuu kuin silloin — silloin
+kerran — olisin nähnyt vain jonkun muun sinun näköisesi. Nyt sinä olet
+aivan uusi.»
+
+»Juuri samaa minäkin ajattelin sinusta äsken. Vai onko se tämä
+kummallinen päivä, joka muuttaa kaiken...»
+
+»Taikka tämä kummallisen rauhallinen ilta.» Erkki puhalsi savun
+kieppumaan katulampun valojuovaan. »Tämä on koko kesän rauhallisin ilta.
+Olen ollut usein ulkona milloin missäkin joukossa. Ja aina on ollut
+yhtä hermostunut, kirkuva tunnelma. Ehkä olen itsekin silloin ollut
+kärsimätön ja ärtyisä. Mutta joka kerta, kun siinä joukossa jotakin
+sanoo, nousee sellainen huuto ja porina kuin työntäisi leikkuupuukon
+liian huonosti kuoletettuun kohtaan. Ja jos ei sano mitään, vaan
+tahtoo hetkisen olla omissa ajatuksissaan, niin silloin sitä pidetään
+murjottamisena. Minä lähettäisin sellaiset ihmiset hullujenhuoneeseen —
+tai niin no — muutamat naimisiin, ehkäpä siitä talttuisivat. Mutta nyt
+sentään on kaikki niin rauhallista ja hiljaista.»
+
+»Niin minustakin. Ajatukseni ovat pitkästä aikaa pääsemäisillään
+lepäämään. Olenhan usein ennenkin ollut yksin täällä kotona, mutta
+silloin aina on minulla ollut — ollut ikävä...»
+
+Hän ei voinut katsoa Erkkiä silmiin tässä hämärässäkään, vaan painoi
+päänsä alas. Liisa tunsi heltyvänsä. Teki niin hyvää pitkästä aikaa
+puhua ja kuulla muitakin kuin lasten kirkunaa ikkunan alla, ihmisääniä
+viereisistä asunnoista, astioiden kalinaa ja muuta.
+
+Erkki istui hiljaa ja mietti, miten nyt jatkaisi. Liisa oli nyt
+hetkiseksi hervonnut äänettömästä vastarinnastaan ja hänellä olisi nyt
+tilaisuus korjata kaikki, jos osaisi tehdä sen tarpeeksi varovasti,
+jos osaisi puhua toista rauhoittavasti ja saisi toisenkin puhumaan.
+Nyt tästä hetkestä tuntui riippuvan kaikki, hänen monien vuosien
+ajatuksensa eteenpäin, miks'ei itse ikuisuuskin, supistettuna tähän
+hetkeen.
+
+Liisakin näytti kuin odottavan sitä. Hyvä isä, jospa Liisa oli
+sittenkin odottanut häneltä sitä koko päivän ja ainoastaan teeskenteli
+kylmempää kuin oli ollutkaan. Ehkä Liisa ei itse ollut voinut...?
+
+Ja Erkki aloitti rauhallisena, hyvin rauhallisena ja muistelevana:
+
+»Sanoin äsken, että näen sinut vasta tänään ensimmäisen kerran.
+Oikeastaan olen nähnyt sinut jo yhden kerran tätä ennen, mutta en
+koskaan sen jälkeen, en ainakaan muista. Ja jos tuon yhden kerran
+jälkeen jotkut muut meidän näköisemme ihmiset ovatkin olleet yhdessä ja
+tehneet jotakin, niin emmehän me kaksi voi ottaa sitä vastattavaksemme.
+Emmehän nuo tekijät olleet kuitenkaan sinä ja minä.»
+
+Hän pysähtyi kuin odottamaan, keskeyttäisikö Liisa taas hänet. Ei,
+tämä vain katsoi häneen ja näytti olevan valmis kuuntelemaan. Liisan
+mielestä Erkki näytti sittenkin muuttuneen paljon entisestään, nyt
+sen huomasi parhaiten, juuri nyt. Silmät olivat tulleet totisemmiksi
+ja ehkä surullisemmiksi. Koko mies oli tullut hillitymmäksi,
+masennetummaksi. Sen sijaan, että hän oli ennen ollut helposti
+leimahtava, oli hänessä nyt jotakin sammunutta, mietiskelevää. Ennen
+hän oli ollut vilkas ja kiihkeä, mutta istui nyt rauhallisena ja katsoi
+puhuessaan useimmiten toisaalle kuin puhui. Otsassa kulmakarvojen
+välissä oli syventynyt se ryppy, jota hän oli silloin ennen hieronut
+sileäksi ja sanonut pienten tyytymättömyyksien rypyksi. — Olikohan tuo
+poika parka saanut paljonkin kärsiä...? ‒ Otsalla hiukset muodostivat
+syvän lahden. Siitä lahdesta olivat hänen sormensa aina lähteneet
+hänen sivellessään pojan päätä. — Miltähän mahtaisi tuntua pitää hänen
+päätään taas sylissään, silittää sitä jälleen...?
+
+Erkki huomasi Liisan katselevan häntä kuin odottaen. Se merkitsi kai,
+että hän saisi puhua.
+
+»Sanon sinulle, milloin näin sinut kerran ennen:
+
+»Muistatko sen lauantai-illan ja sunnuntain, kun ajoimme sinne
+kalliosaarelle ulkomerelle. Koko saarella ei ollut silloin muuta elämää
+kuin me kaksi. Ja juuri se — minusta oli niin hauskaa, kauheassa
+itserakkaudessani tietysti asetinkin itseni silloin suojelijan-asemaan
+ja tunsin arvoni kohoavan ajatellessa, että Jehova on luottanut sinut
+minun hoivaani. Niin, ehkä se on totta, että nuorillakin miehillä
+ovat omat setämäisyydenpuuskansa. Mutta sehän on sivuasia... — Yöksi
+sinä menit nukkumaan veneen kajuuttaan ja minä telttaan kallion alle
+puiden suojaan. Jo vähän ajan kuluttua sinä tulit kuitenkin ylös, kun
+pelkäsit, että nukkuessasi laineet vievät veneen ja sinut tuuliajolle.
+Silloin vaihdettiin vuoteita: sinä jäit telttaan ja minä kiikuin
+veneen pohjalla kuin riivatun moista vauhtia remppaavassa lullassa
+ja huomasin, että sellaisessa aallokossa oli mahdoton nukkua, ja
+niin aioinkin nousta ja hakea itselleni maalta tyynen kallionkolon
+vuoteekseni. Silloin tulit sinä sanomaan, ettet uskaltanut nukkua
+teltassa, kun pelkäsit tuulen hajoittavan sen kasaan tai puiden
+kaatuvan päällesi. Minä tulin luoksesi, peitin sinut ja koetin nukkua
+vieressäsi. Ja minusta olikin silloin kaikki hyvin, sillä täytyy
+tunnustaa, että yksin ollessani olin tuntenut jotakin peijakkaanmoista
+orpoutta, mutta en uskaltanut edes pyytää päästä lähellesi. — Oli
+vielä niin ahdastakin, että minun varpaani olivat kankaan raosta
+teltan ulkopuolella, ja pelkäsin hiukan, että jokin peto tarttuu
+niihin. Sinä nukuit heti ja minun käteni jäi sinun niskasi alle. En
+uskaltanut liikahtaakaan, vaikka käteni puutui tunnottomaksi, kun
+pelkäsin sinun heräävän. Ja nukkua en osannut, en totisesti, katsoin
+vain sinua ja olin tyytyväinen. Aamuyöstä olisin paleltunut, ellet
+sinä olisi nukkunut aivan minussa kiinni ja lämmittänyt tietämättäsi.
+Kaksi kertaa heräsit: ensimmäisen kerran siihen kaameaan kellopoijun
+kalkatukseen jossakin ulkoluodolla. Ensin vavahdit, aukaisit silmäsi
+ja katsoit minuun kuin kummitukseen ja minä pelkäsin sinun säikähtävän
+ja kirkaisevan. Mutta kai tunsitkin itsesi turvalliseksi, kun painoit
+tyytyväisenä pääsi takaisin kainalooni. Ja minä tunsin itseni ylpeäksi.
+Toisen kerran heräsit silloin, kun auringonpaiste varustautui
+teltanraosta sisään. Mutta me painoimme päämme peitteen alle, ja vasta
+silloin minä nukahdin ensimmäisen kerran.»
+
+Erkki pysähtyi ja hengähti. Liisa istui pää alhaalla, katsoi lattiaan,
+oli saanut jostakin käteensä pienen punaisen kangasnapin ja hypisteli
+sitä.
+
+»Se oli ihmeellinen yö, enkä usko enää toista sellaista tulevankaan»,
+jatkoi Erkki. »Vaikka sinä nukuitkin minun sylissäni, en olisi voinut
+edes suudella sinua. Ja vaikka unissasi käänsitkin poskesi minun
+huuliani vasten, tunsin vain niiden yötuulen viilentämän pinnan,
+en mitään muuta. Ja vaikka päätäni kääntäen olisin nähnyt sinun
+povesi vyötäisiä myöten, ei tullut mieleenikään mennä tyydyttämään
+uteliaisuuttani sinun nukkuessasi. Ja kun sinä menit aamulla sinne
+kallionkärkeen uimaan ja luulit seisovasi siellä yksin, näin minä
+sinut siellä alastomana. Mutta en kuitenkaan nähnyt sinussa muuta kuin
+aamuauringon kylmän paisteen ihollasi ja tunsin kuin tuulen kiertelevän
+ruumistasi pitkin kuivatellen siitä pois suolaista merivettä. — Silloin
+näin sinut ensimmäisen kerran. Sen jälkeenhän tapasimme usein — no
+niin, ne tapaajat emme kai olleetkaan me kaksi, sinä ja minä, eikä
+tapaaminenkaan ollut enää samaa. Ja vika kai olikin siinä, ettemme
+jaksaneet enää katsoa toisiamme samalla lailla kuin silloin siellä
+merellä, vaan näimme toisissamme naisen ja miehen — vain naisen ja
+miehen emmekä sinua ja minua.»
+
+Hän pysähtyi taas. Liisa vaikeni yhä. Mutta hänen kätensä vapisivat
+niin, että se pieni punainen kangasnappi putosi ja vieri lattialle.
+Mutta se sai olla siellä missä oli, hän ei nostanut sitä enää ylös. Hän
+ei itkenyt, mutta silmät olivat valahtaneet vettä täyteen. Erkki jatkoi
+hiljaa ja katkonaisesti:
+
+»Ja kuitenkin piti kaiken käydä sitten niinkuin kävi...»
+
+»Se oli kai sitä niin sanottua elämää», huokaisi Liisa. »Ja miks'ei
+olisi ollutkin! Eikähän meillä olisi syytä katua mitään, jos
+lohduttaisimme itseämme tuolla elämä-fraasilla. Mutta...» hän nousi
+äkkiä ja käveli ikkunan luo. »Mutta minä uskon, että kaiken voi
+korjata, kaiken voi alkaa...» hänen äänensä petti ja hän pyyhkäisi
+silmiään.
+
+»... niin kaiken voi alkaa uudelleen alusta! — Niinkö?» huusi Erkki ja
+nousi myös.
+
+Liisa kääntyi, puri nenäliinan nurkkaa hampaittensa välissä ja kuiskasi
+hiljaa:
+
+»Niin.»
+
+Tuli pitkä hiljaisuus. Ulkona oli sadekin lakannut, kadut vain
+kiilsivät kosteina, kuin puhdistuneina. Huoneessa ei kuulunut muuta
+kuin Liisan keventävä huokaus, vai lieköhän ollut Erkin. Ja keittiössä
+kuului, miten vesijohdon hana vuoti ja siitä tippui harvakseen pisara
+toisensa jälkeen lavoaarin pohjalle — aikamittaa sekin.
+
+Liisa seisoi lähellä Erkkiä pöydän vieressä ja katsoi tähän.
+
+»Uskotko sinäkin, että kaiken voi alkaa alusta jälleen? Ja voitko
+kestää sinä, jos minä en kestäisikään?»
+
+»Varmasti.»
+
+»Ja me voimme alkaa elämän taas samanlaisena kuin silloin siellä
+merellä, yhtä luottavaisina?»
+
+»Niin», myönsi nyt Erkki hiljaa puolestaan.
+
+Hän katseli ikkunaa, jossa vielä äskeisen sateen jäljeltä valui
+vesiviiruja alas kiemurrellen. Vastapäisen talon eräässä ikkunassa
+valo syttyi ja sammui samassa. Olisikohan joku katsonut vain kelloa?
+Eteisen nurkassa tai lattian alla kuului hiljainen ja varovainen
+hiiren nakerrus. Väliin se jyrsi kiivaammin, mutta pysähtyi sitten
+taas kuuntelemaan. Viereisessä asunnossa itki lapsi ja yski sitten
+laahaavasti ja tukehtuen. Onkohan sillä hinku, ajatteli Erkki.
+
+Liisa katsoi lampunvalon heiluntaa lattialla. Hänkin oli kuullut lapsen
+äänen ja se sai hänet kuvittelemaan — ei, vaan hän melkein uskoi
+näkevänsäkin, että lattialla, juuri tuossa valoläikän keskellä, istui
+pellavatukkainen pieni poika, käänteli päätään, kurotteli viereltään
+leikkikalujaan, nosti päätään ja katsoi Liisaan nauraen. Hän oli niin
+herttainen, hiukset tuossa kalpeassa valossa aivan sädekehänä pään
+ympärillä. Ja otsalla muodosti tukka kahden puolen samanlaisen lahden
+kuin Erkilläkin oli. He olivat kolmisin tässä huoneessa ja olivat
+asuneet täällä jo kauan. Ja nyt isä sanoi:
+
+»Minä kyllä aioin puhua sinulle jostakin vielä, Liisa. Ennenkuin lähden
+pois täältä...»
+
+Liisa havahtui todellisuuteen ja melkein säikähti omaa kuvitelmaansa.
+Hehän istuivatkin täällä Erkin kanssa kahden. Hän katsoi niin
+kummallisena Erkkiin, että tämä keskeytti ja kysyi:
+
+»Miksi katsot noin? — Minä aioin ehdottaa sinulle suoraa päätä, että...»
+
+Silloin Liisa luuli aavistavansa, mitä Erkki aikoi sanoa, kavahti
+pystyyn ja tarttui kuin rukoilevana tämän olkapäästä:
+
+»Ei! Älä puhu siitä. Voi hyvä Jumala, emmehän me voi!»
+
+Ja samassa hän purskahti hillittömään itkuun, puristi Erkkiä molemmin
+käsin kuin estääkseen puhumasta ja painoi päänsä hänen syliinsä.
+
+»Mikä sinulle tuli, Liisa?»
+
+»Miksi me tapasimmekaan jälleen ja miksi me teimme sellaisia päätöksiä?
+En voi salata sitä sinulta! Kaikkihan loppuu kuitenkin! Emmehän me voi
+sille mitään...»
+
+»Mille emme voi? Kaikkihan vasta nyt alkaakin.»
+
+»Ei, minä en kestä enää kuitenkaan kauan, vaan kuolen pian. Olenhan jo
+saanut oman kuolemantuomioni!»
+
+Erkki nosti hänen päänsä ylös, katsoi häntä ihmeissään silmiin, kuivasi
+kosteata poskea ja kysyi säikähtyneenä:
+
+»Mitä sinä puhut? Mikä kuolema?»
+
+»Tiedäthän sinä itsekin hyvin, että minä olen kauhean sairas ja kuolen
+varmasti pian.»
+
+»Ei, Liisa, nyt sinä hourit! Sinä olet vain niin väsynyt vielä. Eihän
+sinua mikään vaivaa, kun vain hiukan lepäät.»
+
+Silloin Liisa nousi kiivaana ja melkein syytti Erkkiä:
+
+»Miksi sinäkin näyttelet minulle, vaikka itse juuri hyvin tiedät,
+että minä en parane enää koskaan! Voi hyvä isä, miksi kaiken pitää
+päättyä juuri näin! Ja sinäkin tulit varmasti vain sen vuoksi, että
+lohduttaisit minua, antaisit minulle uutta elämisenhalua puhuessasi
+niin kauniisti kaiken uudelleen aloittamisesta, vaikka hyvin tiedät,
+ettemme me kuitenkaan näe toisiamme enää.»
+
+»Liisa! Nyt sinä puhut, mikä sinua vaivaa!» Hän huusi sen kiivaana
+niinkuin toinenkin.
+
+»Kuolemantuomio — tiedän, että minussa on jokin vika, luultavasti
+keuhkoissa, jo niin pitkällä, että en jaksa enää kauan. Ja miksi
+sinäkin näyttelet minulle! Näinhän äsken kasvoistasi, että huomasit
+kaiken, kun tutkit minua. Minä pelkäsin sen vuoksi sinua ja pelkään
+nytkin. Tiesin, että meidän pitäisi sopia jostakin uudesta, mutta
+kaikki on kuitenkin liian myöhäistä...»
+
+»Mutta rakas ihminen, eihän sinussa mitään ole!»
+
+Liisa katsoi häneen kuin hävyttömään valehtelijaan:
+
+»Uskallatko vannoa?» Ja hän samalla naurahti pilkallisena.
+
+»Minä vannon, että sinä tulet terveeksi. Usko vain minuun äläkä pelkää
+mitään.»
+
+Liisasta oli ihmeellistä, niin ihmeellistä, ettei hän sitä uskonut.
+
+»Mutta mistä sitten johtuu, että minä yskin, iltaisin on kova kuume,
+ja kun olen ylhäällä, niin väliin olen mennä tainnoksiin? Minussa
+yksinkertaisesti on enää niin vähän elinvoimia, etteivät ne kestä
+kauan.»
+
+Erkki naurahti keventyneenä, tarttui toista hartioiden ympäri, veti
+viereensä istumaan, ja vakuuttaen, ei pilkaten, puheli toiselle
+hymyillen:
+
+»Ei, tyttö kulta! Sillä kaikella on omat selityksensä, mutta sinä
+olet käsittänyt itsesi aivan väärin. Ei ole kyllä ihme, että olet
+saanut tuon epäluulon ja pelon, kun oireet ovat tuollaiset. Mutta se
+johtuu vain sinun voimiesi puutteesta. — Kyllä me vielä eletään ja
+virkistytään. Minä vien sinut jonnekin pois täältä!»
+
+»Kuule, älä puhu nyt mitään, anna minun ensin totuttautua siihen
+ajatukseen, että... Se on minusta nyt niin uusi, etten oikein usko
+siihen.»
+
+Hän naurahti ensin, mutta heti sen päälle purskahti itkuun ja nyyhkytti
+kuin pieni lapsi.
+
+»Mutta Liisa! Miksi sinä nyt enää? Eikö nyt ole jo kaikki hyvin?»
+
+»Siksipä juuri. Minä en uskonut siihen enää... Pelkäsin itseäni ja
+kaikkea muuta. Koetin salata ihmisiltä kaiken ja siksi kärsin niin
+paljon. Voi hyvä mies, mitä kaikkea minä olen saanut kestää...!»
+
+Sitten hän nousi, astui lattialla kuin harhaillen edestakaisin, pyyhki
+silmänsä kuiviksi ja koetti hymyillä:
+
+»Ei puhuta siitä enää. Eikä mistään muustakaan, ennenkuin kaikki on
+kaukaisempaa. Kaikki tuo äskeinen sai itkettämään.» Hän astui pöydän
+viereen, otti Erkin laatikosta savukkeen ja sanoi äkkiä: »Anna tulta.»
+
+Erkki kaivoi taskustaan sellaisen kiiltävän sytyttimen ja pyöräytti sen
+rattaasta tulen.
+
+»Sinulla on yhä vielä tuo kaasukeittiö. Hankkisit tulitikkuja, ne ovat
+paljon runollisempia.»
+
+Hän sai tulensa, pyöritteli savukettaan sormiensa välissä ja naurahti
+taas urhoollisena:
+
+»Sanotaan, että me nuoret ihmiset olemme niin pintapuolisia... Se on
+kyllä varsin hyvä asenne silloin, kun itku tuppaisi muuten kurkkuun.»
+Hän puhalsi savua kattoa kohti. »Hyhhyh, kun tämä pintapuolisuus
+on kitkerää ja menee silmiin!» Ja hän hieraisi savua silmistään
+nyrkeillään kuin pieni lapsi unen jälkeä.
+
+»Heidän kummankin oli nyt niin hyvä olla, että he olisivat voineet
+syleillä toisiaan. Liisa seisoi ikkunan vierellä katsellen ulos ja
+heilutti katosta riippuvaa kukkakoria. Erkki tunsi jotakin samaa kuin
+ensimmäistä kertaa humalassa ollessa: nauratti ja teki mieli saada
+aikaan jokin kolttonen, särkeä jotakin, joka helisisi. Sitten Liisa
+kääntyi ja sanoi nyt vakavana:
+
+»Sinä aioit äsken varmasti puhua siitä, että me kaksi ... Kuule, älä
+pyydä minulta vielä nyt päätöksiä. Katsos, ymmärräthän, minä olen
+juuri tänään saanut ensimmäisen kerran katsoa uudelleen maailmaan ja
+alan uskoa hyvään. Tahtoisin niin mielelläni ensin totuttautua tähän
+kaikkeen — ymmärrätkö — olla vähän aikaa vapaana! Vasta sitten...»
+
+Erkki nyökkäsi, mutta ei puhunut mitään. Hän ymmärsi niin sanomattoman
+hyvin, tiesi Liisan koko maailman vielä niin hauraaksi, ettei tahtonut
+sitä sanoillaan särkeä.
+
+Hetkisen kuluttua jatkoi taas Liisa, mutta kokonaan toisesta asiasta:
+
+»Sitähän minun piti äsken sanoa, että tämän puolen vuoden ajalla
+olen oppinut erään hyvin suuren asian — Jos olisin kirjailija, niin
+minä varoittaisin kaikkia nuoria naisia, minä huutaisin heille, että
+älkää jumalan nimessä yrittäkö tutkia sitä niin sanottua elämää liian
+varhain, sillä siitä tulee teille kallis ilo! Älkää missään nimessä
+pyrkikö uteliaisuuttanne tyydyttääksenne kokemaan asioita syvemmälti
+kuin mitä teille on tarpeellista. Sillä...»
+
+»... sillä jos mies puolestaan saa teidän kanssanne tyydytetyksi oman
+uteliaisuutensa, niin se sama mies ei koskaan tule menemään teidän
+kanssanne naimisiin, vaan jonkun toisen, joka ei ole utelias.»
+
+»Varmasti niin onkin», jatkoi Liisa. »Mutta minä aioin vain ensin
+sanoa, että kun te saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi, huomaatte,
+ettei se kaikki ollutkaan mitään. Ja jäljellä on vain jokin
+tyhjyydentunne ja rakastamanne mies — poissa. Ja se, mitä sitten saa
+maksaa tuosta uteliaisuudestaan, on tavallisesti enemmän kuin jaksaa
+kestää: ensin huomaaminen, että on jäänyt yksin, ja sitten eroon
+pääseminen tavaksi tulleesta tottumuksesta. Se kaikki voi joskus tuntua
+kauheammalta kuin helvetti. Jos ette usko minua, niin kysykää nuorilta
+leskiltä.» Hän vaikeni hetkeksi, heilautti taas kukan kiikkumaan ja
+jatkoi Erkille hellempänä: »Tämä kaikkihan ei koske meitä enää. Me
+voimme nyt olla jo iloisempiakin ja puhua muusta. Ja parempi olisi, jos
+emme siitä puhuisi enää koskaan.»
+
+»Hyvä.» Sitten hänkin havahtui ja jatkoi: »Meidänhän piti puhua
+muutamista käytännöllisistä seikoista. Ensiksikin», hän kaivoi
+lompakostaan kirjekuoren, »tässä on se paljon puhuttu laina —
+viidentuhannen postivekseli valmiina. Sen kuin menet pankkiin ja
+nostat. Loput saat maanantaina tai silloin kuin haluat.»
+
+»Korko?»
+
+»Kymmenen.»
+
+»Maksettava takaisin?»
+
+»Kaksi kertaa vuodessa, touko- ja joulukuussa maksettava korot ja kerran
+vuodessa lyhennettävä kymmenenneksellä. Mutta selvitä minulle, niin
+minä hoidan sen edelleen.»
+
+»Jos tarvitset joskus, niin lainaan näistä sinulle.»
+
+»Kiitos, en tarvitse. Sanoinhan jo päivällä, että ensin menen
+sijaiseksi kuntaan ja sillä ajalla koetan hankkia oman paikan. — Niin,
+ja sitten toinen evästys sinulle: muista, että et ainakaan kuukauteen
+tee mitään, mikä vivahtaakin työlle, vaan ainoastaan syöt minun
+antamiani lääkkeitä, sillä hyvä.»
+
+»Mutta hyvänen aika», keskeytti Liisa hyväntuulisena, »sinähän komennat
+kuin perhedespootti! Ethän sinä ole minun aviotyrannini!»
+
+»— vielä. Mutta siihen asti olen sinun lääkärisi ja lääkärinä en kärsi,
+että minua vastustetaan niissä asioissa.»
+
+»Ymmärrän, tohtori.»
+
+»Ja sitten lopuksi: minä lähden huomisiltana pikajunalla Viipuriin,
+sieltä edelleen Punkaharjulle ja Kolille, kaikkiaan viikoksi eli niin
+pitkäksi ajaksi kuin työni alkaa. Ja nyt teen sinulle sen ehdotuksen,
+josta päivällä mainitsin: tuletko mukaan?»
+
+»Mitä me siellä tekisimme?»
+
+»Parannetaan hermoja, yksinkertaisesti.»
+
+»No hyvä, niinkuin tohtori määrää.»
+
+»Ja kun me nyt emme kerta kaikkiaan voi mitään sille, että sinä olet
+aivan sattumalta suunnitellut saman matkan kuin minä ja samalla
+junalla, niin minä odotan sinua asemalla. — Mutta nyt näkyy olevan
+jo niin myöhä, että sinun pitäisi viimeistään tunnin kuluttua olla
+nukkumassa. Mutta tule kumminkin ulos. Minä ajelutan sinulle hiukan
+unta. Otetaan auto ja mennään johonkin maalle päin. Katsohan ulos, on
+niin raitis ilma sateen jälkeen—juuri sellainen kuin sinulle pitää.»
+
+He läksivät, mutta jo portailla tuli Jenny-rouva heitä vastaan.
+
+Ja hän oli iloisena huomaavinaan, että kaikki oli taas hyvin.
+
+Mutta hän jäi ihmeissään katsomaan heidän jälkeensä eikä ymmärtänyt
+mitään, kun Liisa oli ohi mennessään puristanut häntä takin hihasta ja
+suhahtanut hänen korvaansa:
+
+»Kuule, minulla ei ole mitään. Minä kestän vielä kauan.»
+
+»Mitähän se höpsii», hymähti itsekseen Jenny-rouva ja astui sisään,
+mutta ei mennyt nukkumaan, vaikka riisuikin hameensa. Hän vain könötti
+pöydän ääressä leukaansa kämmeniinsä nojaten ja päätti odottaa Liisaa
+kotiin. Olisi niin paljon puhuttavaa...
+
+Mutta ennenkuin Liisa tuli, alkoi häntä nukuttaa.
+
+»Jaa-ah!» huokaisi hän ja haukotteli pitkään.
+
+Erkki oli ainoa, joka tiesi ja salasi nyt enemmän kuin muut: Liisa
+oli sittenkin sairas eikä kestäisi kauan enää, vaikka Erkki olikin
+vakuuttanut toista. Hän oli sen heti havainnut. Mutta toinen ei olisi
+jaksanut kuulla totuutta, ja siksi hän vaikeni.
+
+Mutta nyt, kun hänellä oli edessään työ, hän kaikkein ensiksi
+parantaisi ja tekisi elävän ihmisen tuosta kuolevasta, jonka tuhoon
+juuri hän itse oli syypää. Hän onnistuisi varmasti eikä hellittäisi,
+hän veisi tuon naisen takaisin elämään ja tekisi sen aivan salaa ja
+kenenkään tietämättä kaiken sen korvauksena, mitä he kaksi olivat
+kerran yhdessä tappaneet. Jumalan kiitos, että hän oli tullut näin
+ajoissa!
+
+Nyt vasta he eläisivät!
+
+
+3.
+
+Ennenkuin Liisa ehti kotiin, olikin jo myöhä, sillä he olivat ajaneet
+vielä pitkän matkaa maalle, molemmat melkein koko ajan vaieten, Liisa
+katsellen auton valoa maantien pinnassa ja Erkki katsellen Liisan
+profiilia auton ikkunaa vasten. Vielä portillakin he seisoivat hetkisen
+puhellen, sillä koko ajan oli tuntunut siltä kuin nyt ei olisi ollut yö
+ja niinkuin sitä ei tulisikaan.
+
+Mikä lie satuttanut, että juuri, kun he aikoivat sanoa toisilleen
+hyvästit, tuli hiljaa ajava auto pitkin tietä kaupunkiin päin ja
+heidän kohdalleen päästyä huiskahti sieltä miehen käsi ja kuului kuin
+humalaisen huuto:
+
+»Onneksi olkoon! Vareinen meni...!» Loppua ei kuulunut.
+
+»Kuka se oli?» kysyi Erkki, joka oli sattunut katsomaan autoon jo
+ennenkuin se oli tullut heidän kohdalleen lampun alle.
+
+»En tiedä, mutta ääni oli aivan kuin meidän entisen vuokralaisemme — ja
+oman nimensäkin...»
+
+»Mutta siinähän oli poliiseja!»
+
+»En ymmärrä. Olisiko — jos hän on tehnyt jotakin.»
+
+He erosivat. Liisan korviin oli jäänyt soimaan Vareisen särkynyt ääni
+ja häntä kiusasi kädenvilkutus. Eteisen naulassa oli vielä sen miehen
+päällystakkikin. — Mitähän hän oli mahtanut tehdä? — Ja vaikka Liisa
+ajattelikin, etteihän hänellä ja kellään heistä ollut mitään tekemistä
+Vareisen kanssa, niin tuntui kuitenkin niin kummalliselta, aivankuin
+mies olisi joutunut pahan tapaturman uhriksi ja olisi melkein mennyttä.
+
+Hän hiipi hiljaa keittiön läpi, ettei herättäisi nukkuvaa Jenny-rouvaa.
+Kamarin ovi aukesi ilman kolinaa, hän veti sen takanaan kiinni ja
+sytytti valon. Mutta riisuutumista hän ei ajatellutkaan. Tänne
+huoneeseenkin oli jäänyt niin kummallinen tunnelma kaikista tämän
+pitkän päivän tapahtumista. Aivan kuin jokainen tapaus olisi vielä
+pyrkinyt saamaan voiton toisesta, kilpailevasta, aivankuin huone olisi
+ollut täynnä näkymättömiä aikeita, jotka pyrkivät päästä valtaan, saada
+tämän kaiken, hänet ja koko perheen omakseen.
+
+Äiti oli laittanut sohvalle vuoteen. Se oli kuin juhlavuode, sillä nyt
+se ei ensimmäisen kerran ollut enää sairasvuode, joka oli ollutkin auki
+koko päivän. Lakanatkin olivat aivan uudet ja peite toinen, uudempi
+ja parempi. Äiti oli kai senkin kantanut jostakin ullakon laatikosta,
+koskapa se aivan tuoksui ulkoilmaa. Tuoli pöydän vieressä oli sen
+näköinen kuin Erkki olisi juuri siitä noussut, ja porokupissa pöydällä
+oli poroja ja pari savukkeenpätkää. Ja kun oikein tarkkaan katsoi,
+luuli Liisa melkein näkevänsä toisesta vielä kohoavan hyvin hienon
+sinisen viirun pystysuoraan ylös. Mutta sehän oli vain kuvittelua.
+
+Nyt alkoi huoneessa päästä Erkki voitolle. Se rauhoitti Liisaa ja hän
+tunsikin kaiken nyt kodikkaammaksi.
+
+Hän meni ja sammutti lampun. Nyt olikin parempi näin, pimeässä. Hän
+riisui ja avasi ikkunan kesken riisuutumistaan. Tuntui niin virkeältä
+mennä aivan alastomana seisomaan ikkunaverhon taa, antaa ulkoilman
+kulkea pitkin ihoa kuin hyväillen ja katsella lampunvalon häilähtelyä
+vastapäisellä korkealla seinällä. Sielläkin olivat kaikki kuusi
+ikkunariviä jo pimeinä.
+
+Kadulta kuului hiljaista muminaa ja Liisa painautui enemmän verhon taa
+ja kääri punakukkaisen viitan suojakseen. Kuuluivat jo askeletkin ja
+varjot näkyivät asfaltilla. Sitten kulkijat pysähtyivät kuiskaillen
+juuri sen ikkunan alle, missä hän seisoi puolen metrin päässä, mutta
+omassa suojassaan.
+
+»Minä en voi mennä, olenhan sen jo sanonut», kuului Taunon hiljainen ja
+inttävä ääni. »Ne eivät siellä ymmärrä minua niin hyvin kuin sinä. Ja
+vaikka minä selittäisin maanantaista lähtien olevani vaikka enkeli ja
+tekeväni vaikka mitä, niin ne eivät usko sitä, vaan saan maanantaina
+ja vielä iankaikkisesti kuulla haukuttavan ja pidettävän itseäni
+vajalahjaisena ja mielipuolena.»
+
+Liisa puristi viittaansa tiukemmin rintansa ja avonaisen kaulansa
+ympäri ja ajatteli jo, tarttuako tilanteesta kiinni ja sanoa ikkunasta
+kylmästi, että Tauno tulisi kiivaasti kotiin ja vielä niin hiljaa,
+ettei äiti heräisi. Mutta Taunon ilmestyminen ikkunan alle oli hänestä
+niin odottamatonta, ettei hän ehtinyt keksiä sanoja. Ja samassa
+kuuluikin ulkoa jo naisen kirkas ääni:
+
+»Omaa syytäsihän on ja tahallasihan olet antanut heille sen luulon. Ja
+minun mielestäni sinä tekisit aivan oikein, jos menisit ja selvästi
+korjaisit heidän huonon uskonsa sinuun ja saisit heidät uskomaan
+itsestäsi kerran muutakin.»
+
+»Mitä pirua sinä minua koulutat tässä kadulla...? Eikö ole samaa,
+vaikka asuisin tunkiolla! Miksi et anna minun mennä sinne, missä näen
+parhaimmaksi olla?»
+
+Liisa ei nähnyt sitä, miten paheksuvana ja moittivana nainen katsoi,
+mutta kuuli hänen äänensä:
+
+»Tauno! Minähän olen koko illan koettanut osoittaa, etten tahdo
+muuta kuin hyvää sinulle! Mutta jos tahdot päästä rauhaan ja mennä
+tunkiollesi, niin minä lähden juuri nyt. Mutta muista, että silloin ei
+meillä kumpaisellakaan ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa ja
+minä pidän sinua iankaikkisesta iankaikkiseen retkuna ja kadun vain
+sitä, että olen hetkeäkään ollut sinun kanssasi ja pitänyt sinusta
+niinkin paljon kuin pidän! — Päästänkö minä sinut rauhaan? — Menenkö?»
+
+Liisalta oli jäänyt ajatuskin sotkeutua enää heidän väliinsä. Tauno
+näytti saaneen kovakouraisemman ja suurempivaltaisen hoitajan itselleen
+kuin mitä he äidin kanssa yhteensäkään olisivat. — Liisa ajatteli mennä
+herättämään äitiä ja kutsua kuulemaan ja näkemään, mutta muisti sitten,
+ettei äiti edes tiennyt pojan olevan kaupungissa enää, vaan uskoi
+jo päässeensä siinä asiassa huolta vähemmälle. Ei, antaa äidin olla
+uskossaan, kai asia onnistuu muutenkin ja tulee yhtä hyväksi ilmankin.
+Ja jos tulee hyväksi, niin saakoon äiti nauttia sen onnistumisen
+ilon. — Ja niin Liisa näki ja kuuli aivan yksin veljensä ensimmäiset
+sieluntaistelut.
+
+»Ei», sanoi Tauno hiljaa ja voimattomana, ja Liisa ulos kurkottaen näki
+jo hänet, miten hän astui Betyn eteen ja aikoi tarttua tämän kädestä,
+mutta tyttö vetäisi pois ja piti selkänsä takana. Silloin Tauno
+hypisteli hänen takkinsa nappia ja katsoi alas. Viimein hän katsoi
+silmiinkin ja puhui kovemmin:
+
+»Tyttö! Minä menen! Minä lähden sinne matkalle! Minulla ei ole rahaa
+tarpeeksi, mutta minä lähden kuitenkin. Sekin on parempi kuin jäädä
+tänne. Minä menen niin pitkälle kuin pääsen. Siellä joko ansaitsen
+lisää rahaa tai kävelen.»
+
+Tyttö nyökkäsi hiljaa.
+
+»Tee se», sanoi hän. »Sinun on sitten joskus niin hyvä tulla takaisin.»
+
+He molemmat unohtuivat ajattelemaan, sillä nyt tuntui niin kummallisen
+hyvältä olla, kun tuo kaikki oli sanottu. Liisasta näytti nyt niinkuin
+heillä molemmilla olisi ollut vilu, kun he seisoivat vierekkäin,
+mutta eivät katsoneet toisiinsa. Poika oli märkä ja tukka tuulen
+hajoittamana. Tytöllä oli yllään sadetakki, joka näytti kiiltävän
+kosteudesta. Liisan olisi tehnyt mieli sanoa tuolle vieraalle tytölle
+jotakin hyvää, sillä hän oli vielä niin nuori ja kuitenkin noin vanha
+ja hänen silmänsä olivat niin kirkkaat.
+
+»Minä vien maanantai-iltana äidillesi terveisiä, kun tapaan hänet torin
+kulmassa», kuuli Liisa hänen sanovan Taunolle.
+
+Ja Tauno tiesi hyvin, mitä ne terveiset merkitsivät.
+
+»Kun minä tulen joskus takaisin», sanoi hän hiljaa ja katkonaisesti,
+»kun minä tulen takaisin, niin oletko sinä vielä silloin täällä?»
+
+»Olen. Silloin saat tulla hakemaan sen...»
+
+Hän keskeytti, katsoi ympärilleen ja huomasi heidän seisovan vielä
+siinä.
+
+»Tule, mennään pois. Saata minut kotiin ja odota sitten niin kauan kuin
+ensimmäinen juna lähtee. Minä valvoisin sinun kanssasi ja kävelisin
+mukanasi aamuun asti, mutta minun pitää jo kahdeksalta olla työssä
+taas.»
+
+He menivät ja ääni ei kuulunut Liisalle enää kuin heikkona muminana.
+
+Liisa seisoi siinä kauan ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään. Aikakin
+tuntui katoavan. Hän oli nyt yksin, mutta maailma oli kuitenkin
+niin ihmeellisen lähellä ja hänen tavoitettavanaan, aivankuin häntä
+odottamassa.
+
+Milloinkas hän olikaan tuntenut jotakin samantapaista kuin nyt? —
+Aivan niin, sehän oli silloin neljännellä luokalla ollessa, kun hän
+vietti kesänsä äitinsä vanhempien luona, ompeli sitä punakoristeista
+pyyheliinanpeitettä ja alkoi löytää itsestänsä naisen.
+
+Mutta mitä ihmeen yhtäläisyyksiä voisi olla tällä hetkellä ja sillä
+kesällä? Vai onko niin, että kun kaikki on kerran nähty eikä ole enää
+mitään ihmeteltävää, niin suurten tapahtumien ja ristiriitojen jälkeen
+voi palata takaisin lähtökohtaansa, saada takaisin lapsensielunsa ja
+maailma taas näyttää aivan uudelta ja elämä kokemattomalta?
+
+Liisa havahtui mietteissään vasta tuntiessaan kylmää ja puistatusta.
+Mutta tuo tuuli oli sittenkin niin rauhoittava. Hän nojasi otsansa
+ikkunanpieleen ja huoahti kuin kiitoksena elämälle:
+
+»Erkki parka! Nyt vasta meillä on hyvä olla!»
+
+Hän ojentautui jälleen suoraksi kuin ottaakseen sylin täydeltä
+viileyttä vastaan. Silloin paljas olkapää kosketti kukkivaan
+»morsiushuntuun» ja siitä varisi kukkia, pieniä valkoisia tähtiä,
+hänen hiuksiinsa, kaulalleen ja olkapäälleen. Sekö oli vastaus hänen
+äskeiseen kysymykseensä, että lapsensielu oli jo silloin kauan sitten
+mennyt, mutta että häntä kuitenkin odotti jokin muu — vieläkin uusi
+ihme!
+
+— Liisa otti yhden kukan käteensä, katsoi sitä ihmetellen ja kuiskasi:
+
+»Ei, ei vielä!»
+
+Hän ymmärsi nyt, ettei vielä läheskään kaikki ollut mennyttä...
+
+Ja näytti kuin koillisen puolella olisi päivä jo kajastanut. Tai oliko
+se vielä entisen heijastusta. Sillä tällaisina kesäisinä öinä on vaikea
+tietää, milloin eilinen loppuu ja huominen alkaa.
+
+Mutta olihan nyt joka tapauksessa sunnuntai.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77649 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..f9c23b6
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77649
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77649)