diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77639-0.txt | 1953 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 1969 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77639-0.txt b/77639-0.txt new file mode 100644 index 0000000..cd8730d --- /dev/null +++ b/77639-0.txt @@ -0,0 +1,1953 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77639 *** +language: Finnish + + + + +KUOLEMAN VOITTAJA + +Kirj. + +Franz Werfel + + +Saksankielestä ("Der Tod des Kleinbürgers") suomentanut + +Anna Leivo + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, +1928. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU + + +Huoneistoon kuuluu kamari, keittiö ja sivuhuone Josefstädter-kadun +talon neljännessä kerroksessa, kaupungin laidassa. Aviopari +Fiala nukkuu sivuhuoneessa, Klaralla, rouva Fialan sisarella, on +olkivuoteensa keittiössä, jossa tuskin olisikaan tilaa toiselle +vuoteelle, ja Franzl saa nukkua kamarissa vahakangassohvalla. Tämä +huone ei ole kadun, vaan avaranpuoleisen pihan puolella. Mutta +vaikkei tuo valoa levittävä piha juuri tuotakaan kunniaa nimelleen, +vakuuttavat kärsivällisemmät asukkaat, että sen satumaisessa syvyydessä +menestyy akasiapuu ja asuinhuoneet senvuoksi ovat tosin pimeitä, mutta +rauhallisia. Tänään muuten, kun raikas talvi täyttää kadut, on aurinko +pujahtanut sisään ja heittänyt seinälle pari hehkuvaa valokiehkuraa +juuri samalla hetkellä, jolloin herra Fiala astuu huoneeseen. + +Vuokralainen katselee huonettaan jokseenkin tyytyväisenä. Muiden +laita on huonommin. Kuinka moni saa maata suorastaan kadulla! Vieläpä +herrasväkeä, joka oli ollut paljoa ylempänä kuin hän: virkamiehiä +ja majureja! Mitä kaikkea näinä vuosina onkaan tapahtunut, kuka +sen ymmärtää?! Pitää vain kestää, muuta mahdollisuutta ei ole. Ja +onni on, että vielä kuusikymmentäneljävuotiaana saa olla jossakin +toimessa. Se on tosin vain puolenpäivän työtä, mutta liike vähentää +joka päivä henkilökuntaansa. — Jumalan kiitos, varastonhoitajan +palkka on liian pieni vähennettäväksi! — Kaikkihan käy vallan hyvin. +Kuusikymmentäneljävuotias ukko ja kuusikymmentäkaksivuotias eukko eivät +ole pahoin nälkäisiä. Klara-raukka ravitsee itsensä niissä taloissa, +joissa hän palvelee. Surettaa vain Franzlin kohtalo. + +Herra Fialan ajatuksenjuoksu, öin ja päivin sama, on päässyt +päätökseensä. Ja nyt hän ryhtyy tekemään samaa, mitä hän aina +tekee tullessaan kotiin ja astuttuaan kamariin. Ensiksi hän menee +piippupitimen luo. Hän koskettaa kädellään porsliinipesää. Koskaan +hän ei ole polttanut piippua eikä mitään muutakaan. Piippupidin on +lahja eräältä entiseltä esimieheltä, joka siten oli tahtonut vapauttaa +asuntonsa pahaenteisistä tupakka- ja koristekapineista. Herra Fiala +tuntee iloa koskettaessaan piipun kiilloitettua pintaa. Se tuntuu niin +arvokkaalta ja mieluisalta. Sivelevä käsi koskettaa parempia kauan +sitten unohtuneita aikoja. + +Piippupitimeltä ukko kääntyy akkunan ääressä olevaa pöytää kohti. Se +on näköjään ompelupöytä, jonka tarkoituksenmukaisuutta kaikenlaiset +rohkeat arkkitehtuuritemput hämmentävät. Niinpä päätyvät levyn neljä +reunaa neljäksi satueläimeksi, jotka ovat mursujen tai goottilaisten +delfiinien näköisiä. Mutta pöydällä ei ole ompelutarpeita, vaan +kirjoitussalkku ja sen vieressä imuri. Tähän imuriin nojautuu herra +Fiala kevyesti, ikäänkuin tästä sivistyneestä esineestä huokuisi +jotakin lohtua, joka häntä aina virvoittaa. + +Kahdesta nojatuolista ompelupöydän kummallakin puolella hän sensijaan +ei välitä. Sillä hän seisoo nyt ylpeänä astiakaappinsa edessä. _Sitä_ +hän ei ole luovuttanut muita tavaroita myytäessä. (Ennen oli Fialan +perheellä ollut neljä kalustettua huonetta, joista he antoivat kaksi +vuokralle.) Tuo kaappi on katselemisen arvoinen. Pylväineen, päineen, +torneineen se seisoo tuossa kuin linnoitus. Se on vielä rikkaan +sokerileipurintalon perua Kralowitzista, josta hän on tuonut vaimonsa. +Kellä on tämmöinen kalleus omanaan, se ei ole hukassa. Jos hän olisi +sen myynyt, olisi myynnistä hyvinkin karttunut pari miljoonaa kruunua +lisää. Mutta tahtoohan sitä sentään pysyä ihmisenä. Hänen entisen +asuntonsa myyminen oli tosin tuottanut kauniit rahat, Jumalan kiitos! + +Mutta kuka näinä aikoina voi luottaa rahaan? Niin tyhmä hän ei +ollut, että tyhmän vaimonsa neuvon mukaan olisi pannut rahansa +säästöpankkiin. Olihan hän saanut kokea, minkä arvoisia hänen kaksi +säästöpankkivastakirjaansa olivat! Jos viimeinenkin menisi hukkaan, +millaiseksi kääntyisi silloin tulevaisuus, kuinka kävisi vaimon, kuinka +Franzlin!? Marie joutuisi Lainzin köyhäintaloon, poika Steinhofin +laitokseen! Herra Fiala tietää sangen hyvin, mitä se merkitsee. Eivätkö +vanhemmat ihmiset aina ole kuiskailleet köyhäintalon kärsimyksistä? +Elämä kuuluu siellä olevan niin kauheata, että vanhat ihmiset hyppäävät +ikkunasta lopettaakseen itsensä! »Yötä päivää kulkevat ruumisvaunut +edestakaisin.» Vaikkapa nämä olisivatkin vain typeriä juoruja on +ja pysyy köyhäintalo häpeänä. Vanhemmilleen, jotka olivat olleet +kunniallisia ihmisiä ja omistaneet jotakin, hän ei tahtonut tuottaa +tämmöistä häpeää. Hän ei ole koskaan ollut kerjäläinen, ja hänellä on +aina ollut syömistä. Hänen perheensä ei saa päättää päiviään Lainzissa! + +Nyt on Fiala, rustottuneilla käsillään kalleutensa reunaa pyyhkäisten, +ajatuksissaan päässyt salaisuuteensa saakka. Herra Schlesinger on +näyttänyt hänelle tien, herra Schlesinger, »Tutelian» vakuutusasiamies, +entinen maanmies ja monivuotinen naapuri. Fialan tyytyväinen mieliala +johtuu siitä salaisuudesta, joka hänellä on Schlesingerin kera +yhteisesti. Tyytyväisyyteen on tosin sekaantunut hieman levottomuutta. +Mutta hänen päänsä on väsynyt ja pehminnyt, Schlesingerin suu sensijaan +liukas ja harjaantunut. Ja sitten, onko totisesti helppoa säilyttää +naisilta salaisuus? Schlesinger on ollut oikeassa: ei saa antaa +uskotella itselleen mitään! Pahinta naisissa on heidän epäluulonsa. + +Herra Fiala tempautuu irti kalleudestaan lopettaakseen tavanomaisen +kierroksen huoneessa siellä, missä hänen sydämensä paraiten viihtyy, +kun hän on yksin. + +Verrattain matalalla riippuu jättiläissuuruisten hyönteisten siipiä +muistuttavien, lasimaisen ruskeitten lehtien peittämien ikivanhojen +oksien ympäröimä ryhmäkuva. Kultakirjaimin on siihen painettu: »Herra +Karl Fialalle, valtiokonttorin virkamiehiltä, Wienissä 1910.» Tämä ei +ollut mikään tavallinen lahja, sillä esimiehet eivät suinkaan pitäneet +tapana antaa valokuvaansa alaisilleen. Onkohan useinkaan tapahtunut, +että nuo molemmat pahantuuliset hovineuvokset kärsivällisesti +hymyillen ja suopeasti ovat sellaista tarkoitusta varten luovuttaneet +kasvonsa valokuvattaviksi? Mutta tämä kunnianosoitus ei nyt huumaa +herra Fialaa. Tämän valokuvan kautta saamaansa hyvitykseenkin hän +kiinnittää tavallista vähemmän huomiota. Toimistopäällikkö Pech on +varmaan ollut syynä hänen ennenaikaiseen eläkkeelle joutumiseensa. Kuka +tietää, vaikkapa herra toimistopäällikkö silloin olisi halunnut omalle +suojatilleen hankkia paikan!? Viisikymmenvuotiaana siirtyy kuitenkin +vain pakosta eläkkeelle. Ja jos hän silloin tosiaankin olisi ollut +niin sairas, olisiko hän vielä tänään hengissä? Olisikohan lääkäri, +jonka luona hänen eilen Schlesingerin vaatimuksesta oli täytynyt käydä, +mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen julistanut hänet muuten terveeksi? +No, Jumala ties vaikkapa Pech, tuo häijy ihminen, suosikkeineen olisi +vaipunut syvemmälle kuin hän! + +Mutta nämä asiat vaivaavat tällä hetkellä perin vähän +jäähyväislahjakuvan katselijaa. Hän on syventynyt kiihkeästi +tarkastelemaan henkilöä, joka uhkeana ja mahtavana istuu molempien +laihojen hovineuvoksien välissä. Tällä henkilöllä yksin koko +kuvassa on päähine päässä, vieläpä suuri, hopeanauhoin koristettu +kolmikolkkahattu. Lisäksi hänellä on päällään paksut, nyöritetyt +turkit, jotka laajentavat hänen arvoaan kaksin-, kolminkertaisesti. +Turkin hihansuut ovat kultanauhoin reunustetut kuin kenraalilla. +Sitäpaitsi on paksuhansikkaisissa käsissä pitkä, musta sauva, jonka +päässä on hopeapallo. Kerta kaikkiaan muistuttaa tuo henkilö komeata +kuvaa eräästä toisesta ja kaikkeinkorkeimmasta henkilöstä, joka +noina ankarasti säännösteltyinä aikoina oli hallinnut maata. Oliko +moinen mies muka silloin sairas? Hän, joka rauhallisena ja arvokkaana +astui ovenvartija-aitiostaan esille valppaana täyttämään melkein +koko virastorakennuksen portin? Hän, jonka yksinäiseen korkeuteen +ohikulkevat koululapset vain arasti katsahtivat, hän, joka jo tunsi +tulleensa loukatuksi voimassaan ja kunniassaan, jos joku asiakas hänen +ollessaan virantoimituksessa häneltä kysyi porrasta, kerrosta tai +toimistoa? Hän, joka antoi tiedoituksensa jäisen jäykällä äänellä, +ensin tuskaisen säälivästi tarkasteltuaan kysyjää? + +Herra Fiala nauttii tämän mahdin jälkimausta. Hän ei ajattelekaan panna +kuvan edessä seisovaa kulunutta ihmistä minkäänlaiseen yhteyteen tuon +muinaisen loistoilmiön kanssa. Loistoilmiö ja nykyinen varastonhoitaja, +joka tutisee senaikaisessa paikatussa nutussa, ovat kaksi eri +ihmislajia. Samaa on vain se, että molemmilla olennoilla vielä on +samanlainen partakuosi! Mutta kuka uskaltaisi verrata virkapukuisen +tuuheata, itsetietoista keisaripartaa nöyriin harjastupsuihin oikealla +ja vasemmalla, jotka nyt ohuina ja harmaina riippuvat poskilta? + +Fiala itse vertailee kaikkein vähimmin. Hän vain katsoo herkeämättä. +Kuva on alttari. Siitä uhkuu voimaa ja iloa. Senpä vuoksi hän häpeääkin +itseään ja pelkää alati, että hänet yllätettäisiin alennustilassaan. +Tänäänkin ja nyt hän kääntyy arasti ympäri, nähdäkseen, ettei ovi +keittiöön äkkiä avautuisi. + +Ja nyt vasta hän huomaa, että hänen huoneessaan on tapahtunut +juhlallinen muutos. Sillä vahakangassohvan edessä oleva pöytä on +verhottu. Verhottu hienolla punaisella kahviliinalla. Lautasliinatkin +ovat paikoillaan ja kauniit, anopille, kralowitzilaiselle +sokerileipurille, kuuluneet kahvikupit otetut esille. + +»Missä ne naiset lienevätkään tuota liinaa piilotelleet?» + +Sentapainen kysymys on vähällä herätä Fialassa. Mutta se ei herääkään, +vaan mieluisain tunteiden pilvi, punerva kuin kahviliina, piirittää +hänet. Sellaistahan on aina ollut, sunnuntaisin, ennenkuin sota syttyi. +Mitä on siis tapahtunut? Nuo kupit, nuo lautasliinat, tuo pöytäliina +— sehän on ryhmäkuvassa esiintynyt miehen uudestisyntyminen kaikessa +turkiksilla reunustetussa voimassaan. Herra Fiala, yhäti ymmällä ja +rusopilvien piirittämänä, heittäytyy uskomattomana unelmain valtaan. +Salaisuus, sopimus, Schlesingerin aikaansaama ja lääkärin mahtisanalla +vahvistettu, kohottaa hetken leppoisaa mielialaa. Niinpä voi kuitenkin +toivoa säädyllistä loppua. Kaikki on paikallaan, vieläpä hieno +pöytäkalustokin. Sen siroudessa on säilytettynä mennyt aika, jolloin +hän terveenä ja suurena seisoi portilla, jolloin kaikki oli mukavaa +eikä kukaan ihminen tuntenut puutetta. Jumalan avulla voi kaikki vielä +tulla sellaiseksi kuin on ennen ollut. Köyhäinkoti ei enää luo varjoa +tielle, ja Franzlilla tulee aina olemaan niin paljon, ettei hänen +tarvitse joutua laitokseen. + + + + +TOINEN LUKU + + +Herra Fiala seisoo yhä miellyttäviin ajatuksiinsa vaipuneena, kun +hänen vaimonsa kahvitarjotinta kantaen ponnistautuu ovesta sisälle. +Hän hämmästyy nähdessään tämän tarjottimen, sillä ennen milloinkaan +käyttämättömien kahvi- ja kermakannujen lisäksi sillä on vadillinen +taidokkaita leivoksia, espanjalaisia tuulihattuja, piparpähkinöitä, +kakkuja ja vehnäsviipaleita. Tässä taidossa on rouva Fiala, +sokerileipurin tytär, mestari. Mutta ketä varten hän on tällä kertaa +taitoaan ponnistanut? Muuten hän leipoo vain silloin, kun hän tahtoo +osoittaa kiitollisuuttaan rikkaille naisille, joita hän tuntee ja jotka +hänelle silloin tällöin tekevät jonkin hyväntyön. Nyt rouva Fiala on +perin hämillään, koska hänen on jotakin sanottava ja koska hänestäkin +tämä juhlallinen välipala, josta hän on koko päivän iloinnut, tuntuu +kovin merkilliseltä. + +»No, Karl, nythän on sinun nimipäiväsi!» + +Mutta äkkiä näyttääkin aihe tuntuvan hänestä pätevältä, sillä hän +pudistaa itsekseen päätänsä. Moinen päähänpisto ja halu oli arvaamatta +saanut hänessä vallan. Onhan hänellä vielä hyviä liinavaatteita. Ja +mies kiusaa itseään, tulee aina surullisena kotiin. Koskaan hän ei mene +ulos, koskaan hän ei vaadi mitään. Hän ei polta, hän ei juo. Tuo kaikki +oli koskenut häneen tänään aamupäivällä. Täytyyhän ihmisellä joskus +olla iloakin, vaikka on vanhakin. Mutta kenties ei syynä ollut yksin +tämä ajatus. Kenties hänkin on luonut katseen ryhmäkuvaan ja löytänyt +siitä omansa. + +Herra Fiala ei vieläkään ole tointunut. Kuin unesta heränneenä hän +tuijottaa vaimoonsa. Mikä musta silkkipusero koristenappeineen tuo +on? Sekin on peräisin noilta ajoilta! Ja tekohampaatkin on vaimolla +suussaan; niitä hän ei muutoin enää käytä, koska ne ovat aikaa myöten +käyneet liian suuriksi. + +Nyt Fiala näkee elämänkumppaninsa aikoja unohtuneessa komeudessa. Hän +kuulee nimipäiväänsä vietettävän tänään. Karleja on tuhansittain. Ja +kaikki Karlet viettävät tätä päivää. Se täyttää hänet mieluisalla +ylpeydellä. Sillä koska muut Karlet juhlivat, saa hänkin vielä juhlia! +Salaisuus juolahtaa hänen mieleensä ja muuttuu heti unohduksissa +olleeksi polkaksi. Kömpelösti hän tavoittelee vanhaa tahtia, jonka +hän tuntee itsessään, ja koskettaa vaimon kuihtunutta vyötäröä ja +olkapäätä. Mutta suudelmaan saakka ei enää riitä. + +He istuvat nyt pöydän ääressä ja nauttivat. Kahvin pinnalla ui paksu +kuori. Hieman pidättyvästi uhrataan joka kupille kaksi sokeripalaa. +Huonekin yhtyy hetkeksi mielihyvän idylliin. Se lieventää valon +kuoppasilmäisen sairauden ja muuttaa köyhyyden hyvinvoivaksi +turtumukseksi, ikäänkuin pikimmältään tunnustaisi Karl Fialan ja +keisarillisen valtiokonttorin entisen turkispukuisen ovenvartijan +samaksi henkilöksi. + +Muutos kestää niin kauan kuin ei kumpikaan puhu mitään. Mutta +valitettavasti innostuu herra Fiala tekemään vilpittömän huomautuksen, +joka heti avaa arkipäivälle oven. + +»Jumalan kiitos, ettei Klara ole kotona!» + +Tosin tuntee rouva Fiala pelkoa sisartaan kohtaan ja niin kauan +kuin tätä asiaa ei otettu puheeksi, on hänkin iloinnut yksinolosta +ukkonsa kanssa, mutta nyt on hänet valitettavasti pakotettu ainaiseen +puolustusasentoon. Sillä Klara on kiistan aiheena puolisoiden välillä. +Herra Fialakin pelkää kälyään, öisin hän usein makaa valveillaan ja +tuntee kammoa viereisessä keittiössä nukkuvaa naista kohtaan. Onhan +Klara kaksi kertaa luuta kädessä uhannut häntä! Ja kun hän kerran +tulee vanhaksi ja heikoksi, lyö Klara varmasti, säälimättä! Hän ei +voi vapautua siitä kuvitelmasta, että käly kerran iskee luudantyvellä +suoraan häneen silmäänsä. Hän tuntee tarkalleen, kuinka silmä paisuu +ja kihelmöi, Samalla kun hänen vaimonsa purkaa tavallisia lieventäviä +syitään: että Klara muka on kaistapäinen, että palvelijatar-elämä on +hänet turmellut, että kaikki vanhatpiiat ovat eriskummaisia ja että +Klaralla sentään oikeastaan on hyvä sydän ja vielä paremmat työkädet. + +Herra Fiala karkoittaa mielestään tämän ikävän kohtalon, jota vastaan +ei enää voi mitään tehdä: + +»Missä Franzl on?» + +»Hän on puita hakemassa.» + +Silloin soi ovikello. Siellä on herra Schlesinger, vakuutusasiamies. +Hän tulee usein juttelemaan Fialan luokse. Sillä ensiksi hänkin on +kotoisin Kralowitzista, ja toiseksi hän asuu samassa porraskäytässä.. +Hän pysähtyy ovelle ja maiskauttaa muutamia kertoja kielellään, +ennenkuin esittää kysymyksensä, enemmän itselleen kuin vanhuksille: + +»Mitä on tekeillä?» + +Fiala hätkähtää vieraan saapumisesta. Hänen hieman tylsät siniset +silmänsä tuijottavat hämillään asiamiestä, jolla on tiedossaan hänen +omavaltainen salaisuutensa. Rouva Fiala sitävastoin ei voi tukahduttaa +emäntämäistä ylpeyttään, voidessaan asettaa tuntijan ja paremman +ihmisen eteen lautasliinat, hienon kaluston ja hyviä leivoksia. Hän +tuo uuden kupin, kaataa kahvia ja osoittaa vieraalle paikan, niinkuin +asiaan kuuluu. + +Mutta ennenkuin Schlesinger istuu, elehtii hän paljon puhuvasti +ilmeikkäällä päällään: + +»Tuosta sen näkee, missä raha asuu.» + +Hänelläkin on ikää jo viisikymmentä vuotta, päälaki kalju ja sileä +kuin kuvastin ja pienet ylähuuleen liimautuneet harmaat viikset. Hän +ei anna itsensä ränsistyä, vaan pysyy aina siistinä. Tyytyväisenä +hän tarkastelee tarjottua. Hänkin esiintyy rouva Fialan syntyperän +kuvassa. Wewerkan sokerileipuriperheen nimi on hänelle tuttu. Tosin +ulottuu kunnioitus tätä nimeä kohtaan vain niin pitkälle, että se voi +antaa aiheen mainita toisen, nimittäin hänen omansa. Aihe on hänellä +valmiina. Hän esittää melkein murheellisesti lausutun kysymyksen: + +»Olette kai tuntenut toiminimi Markus Schlesingerin Kralowitzissa, +torin varrella?» + +Rouva Fiala myöntää vilkkaasti. + +»Kutomateoksia, kappaletavaraa, kangastavaraa, herkkuja, etelän +hedelmiä, elintarpeita, tupakkaa. Tavaratalo jo silloin, vai kuinka! +Ilman isävainajaani olisi koko Kralowitz ympäristöineen kuollut. Eikö +niin?» + +Eukko ajattelee ihastuneena entisyyttään. + +»Oliko isäni arvossa pidetyin kauppias paikkakunnalla vai eikö? +Sanokaahan itse, rouva Fiala.» Rouva Fiala ei ole koskaan ollut toista +mieltä. Mutta Schlesinger alentaa äänensä vienoksi ja katkeraksi +säveleksi: + +»Ja nyt kysyn teiltä, rouva Fiala, eikö isäni ollut tyhmyri myydessään +tuon suuren liikkeen? Wieniin hänen piti muuttaa ja menettää rahansa +pörssissä!!» + +Herra Fiala voisi huomauttaa jotakin asiaan kuuluvaa. Hänellekin olisi +ehkä ollut parempi, ettei hän olisi muuttanut kotiseudultaan, Mutta +Schlesinger ehkäisee hänet. Hän ei tahdo tulla häirityksi selostaessaan +murhenäytelmäänsä: + +»Suuren varastoni edustalla voisin nyt seisoa torin varrella. Neljä +peililasiakkunaa ja niiden takana kaikki ensiluokkaisesti järjestettyä! +Siellä voisin seistä ja katsella torille. Kun ostajat tulevat, ei minun +tarvitse liikahtaa. Sitä varten on henkilökunta olemassa... Kylläpä +katsonkin nykyään kauniisti torille! Kun isävainajani oli vätys, olen +minä nyt loinen.» + +Schlesinger puraisee epätoivoissaan leveillä, harvoilla etuhampaillaan +pään poikki sikaarilta, imee sitä kiihkeästi joka puolelta ja sytyttää +sen: + +»Entä nykyinen toimeni! Tunkeutua aina uudelleen asiakkaan luo! Ja +asiakas on itsepäinen kuin myllärin aasi. Ihmiset luulevat, että +kuolema on huijausta. Miksi heidän pitäisi vakuuttaa henkensä? Oikeassa +he ovatkin.» + +Fiala luo häneen hämmästyneen katseen. Se saa herra Schlesingerin, +tyynnyttääkseen hänen epäluulonsa liikeasioita vastaan, iloisesti +naurahtaen huudahtamaan: + +»Niin, tämä meidän herra Fialamme! Hän kyllä on minun kanssani +onnistunut!» + +Mutta koska tämä huudahdus ei ole oikein selvä, lisää hän tapansa +mukaan odottamatta ja huokaisten: + +»Mieluummin olisin ruvennut valokuvaajaksi!» + +Kukaan ei kysy, miksi huokaava mieluummin olisi ruvennut +valokuvaajaksi. Hän itsekään ei antaudu sen enempiin selityksiin, +nousee vain tuoliltaan ja puhuu, kävellen samalla huoneessa +edestakaisin, levottomana töytäisten esineitä tai pyyhkäisten niitä +hihallaan: + +»Kuinka monta porrasta luulette minun päivässä nousevan? Kun illalla +kahdeksan aikaan astun kahvilaan, olen väsynyt, niin lopussa, etten +enää jaksa korttiin kajota. Lisäksi sietäisi teidän tietää, minkälaisen +palkkion saan. Ennen se ei ollut vaiva eikä mikään. Mutta nyt! +Monasti en kivun vuoksi voi vasenta kättäni liikuttaakaan. Ja joka +kymmenennellä askeleella minun täytyy pysähtyä, kun en enää jaksa +haukkoa ilmaa. Loinen minä olen ja vanha minä olen. Mitä vielä puuttuu?» + +Rouva Fiala sanoo vastaan ja laulaa ylistystä Schlesingerin +nuorekkuudelle. Mutta toinen jatkaa täyttä päätä: + +»Tiedättekö mitä, rouva Fiala? Viisikymmenvuotias mies on vanhempi +kuin seitsemänkymmenen ikäinen. Viidenkymmenen vuoden ikä, sen tunnen, +on vaarallinen. Teidän miehenne, hän on jo päässyt tuon vaarallisen +pisteen ohi. Jopa sadanteen ikävuoteensa saakka!» + +Lausuu näin ja kohottaa tervehtien ryyppylasia, jonka rouva Fiala on +hänelle sillä välin kaatanut. Sitten hän istuu ja huokaa: + +»Me juutalaiset tupakoimme liiaksi.» + +Mutta pian hän oikaisee: + +»Anteeksi! Minä en ole juutalainen, jos suvaitsette ottaa sen huomioon. +Minä olen antautunut Pyhälle Neitsyelle.» + +Schlesinger näkyy pelästyvän näistä sanoistaan. Hän käy hyvin +vakavaksi ja lysähtää kokoon. Mutta Fialat eivät ole ymmärtäneet hänen +vaarallista julkeuttaan, vaan tirkistelevät häneen. Sitten hän lausuu +äkillisen nöyryyden puuskassa lopuksi: + +»Niin! Menestymisen vuoksi on parempi niin!» + +Sitten hän vaikenee kuin aavistellen jotakin. Fiala on levoton, sillä +hänellä olisi asiamiehelle vielä tehtävänä monta kysymystä. Vaimo on +mennyt pois huoneesta, mutta sittenkään ei jää aikaa kysymysten tekoon, +sillä pian hän on taas tullut takaisin. Schlesingerin kralowitzilaiset +ylvästelyt ovat kiihoittaneet hänen ylvästelyhaluaan. Helposti voi +huomata, että vaimo on kaikessa hiljaisuudessa taas ottanut pois +tekohampaansa; mutta nyt hänellä on musta puulipas mukanaan. Hänen +kurttuiset sormensa penkovat hätäisesti sykkyrää samettinauhoja, +silkkijätteitä ja koristenyörejä ja kalisuttavat solkia ja särkyneitä +lasihelmiä. Mutta pääaarteet ovat perhelippaan pohjalla. Marie +Fialakaan ei ole maantieltä, ja hän voi näytellä muistoja Kralowitzistä +ja sukulaisistaan. Ja herra Schlesingerin täytyy ottaa käteensä +valokuva, mutta hän pysyy silloinkin ilmeisen kylmäkiskoisena ja +arvokkaan väsyneenä. Fialat, mies ja vaimo, ovat aina tunteneet +tarvetta kiinnittää kuviin elämänsä juhlalliset, valitettavasti niin +harvinaiset hetket. Heidän vaiheissaan on valokuvaustaidolla ylevä +merkitys. Miehellä on oma kuva-aarteensa, vaimolla samoin omansa, juuri +se, jota »Tutelian» edustaja nyt niin hermostuneesti ja kylmäkiskoisena +heiluttelee sinne tänne. Rouva Fiala selittää: + +»Vanhempaini hauta, katsokaahan, Kralowitzin hautausmaalla.» + +Tämä kabinettikokoa oleva kuva esittää tosiaankin hautapatsasta, +ja Schlesingerinkin hylkivän mielen on pakko myöntää, että se on +varakas hauta vakavien, kunnianarvoisien ketjujen ympäröimine upeine +ruohikkoineen. Kunnioittavasti hän nyökäyttää päätänsä ja sanoo +epätäsmälliseen tapaansa, joka aina verhoo sanat hämärään: + +»Päähautuumaalla voisitte katsella...» + +Mutta kuvassa näkyy vielä enemmän. Siinä nähdään itse rouva Fiala +upearöyhelöisessä puvussa, päässä sulkahattu riippuvine harsoineen. Hän +seisoo siinä samalla tavalla koristetun ja vielä korkeapovisen Klaran +ja Karlin välissä, joka hansikkaat kädessä ja jäykkä hattu päässä +tarjoaa hänelle käsivartensa. + +Tosin Schlesinger ajattelee itsekseen: »Onpa tuokin makua!», mutta +lausuu kuvasta hyväntahtoisesti kevyen ylistyksen. Äkkiä rouva Fiala +kirkaisee kuin huomaisi vasta ensi kerran sen häpeän ja pilkan, joka on +tullut hänen osakseen. Hänen äänensä ihan särkyy: + +»Senkin pojan lurjus!!» + +Eikä tosiaankaan voi olla häväistystä huomaamatta tai sitä puolustaa. +Eräs pojanvekarakin on samaan aikaan osunut Kralowitzin kirkkomaalle, +ja itseään ikuistavan perheen selän takana kauniin hautakiven takaa +hän näyttää valokuvaajalle kieltään ja ivallista irvistystään. Nyt ja +ikuisesti kuin kohtalo! + +Mitäpä herra Schlesinger muuta voi kuin omastakin puolestaan tuomita +tuota ilkeää katupoikaa ja pistää kuvan takaisin omistajansa +käteen? Rouva Fiala paukauttaa mustan lippaan äkkiä kiinni, sillä +ovelle on koputettu. Ei ole enää aikaa näyttää vieraalle kuvaa +kahdesta kauniista ja kevyesti puetusta veljentyttärestä, jotka ovat +varieteetanssijattarina saavuttaneet suurta mainetta ja viimeksi +palkatut Etelä-Amerikkaan. + +Tervehtimättä on Franzl astunut sisään, menee sivulleen katsomatta +vanhusten ohi keittiöön ja laskee siellä puutaakan hartioiltaan +jysähtämään lattialle. Franzliksi nimitetään pitkää, synkkää miekkosta, +jolla on ikää kolmekymmentäkaksi vuotta. Rouva Fiala väittää, että +pisamat ovat kaikkeen syynä. Franzl on näet kaatuvatautinen, jolla on +usein kohtauksia. Hän unohtaa, mitä hänelle on annettu tehtäväksi, eikä +senvuoksi kelpaa mihinkään toimeen, vaikka hän päiväkaudet kuljeskelee +hakemassa työtä. Kaikille eduksi vapaudutaan sellaisista olennoista +uskomalla heidät siihen määrättyjen, yleishyödyllisten laitosten +huostaan. Täytyy sanoa, että Franzlin äiti jo usein oli halukas +vetoamaan lapsensa puolesta julkisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän +oli muka kuullut, niin selitti hän sellaisten kohtausten sattuessa +miehelleen, että nyt, kun punaiset kaupunginisät hallitsivat +Steinhofissa, ruoka oli erinomaista, parempaa kuin mitä poika +kotona heidän luonaan voisi saada. Mutta silloin ei herra Fiala +ymmärrä leikkiä, silloin voi hän, hiljainen ja nöyryytetty, esiintyä +entisaikaisessa karskissa osassaan. Tänne tulee Franzlin jäädä. Niin +kauan kuin hän vielä hengittää, pitää hän huolta pojasta, kukaties +vielä kauemminkin! + +Sillä välin tarjoaa rouva Fiala pojalleen syömistä: + +»Haluatko jotakin, Franzl? Kahvia tai leivoksia?» + +Mutta Franzl tuijottaa äitiinsä vain äänettömänä, katse sammuneena +ikäänkuin tahtoisi sanoa: »Olenko sen ansainnut?» Sitten hän istuutuu +keittiön arkulle ja tuijottaa, kuten aina, alkavaan hämärään. Hämärän +mukana hiipii rouva Fialaan pelko. Nyt tulee Klara kotiin. Hän +kiidättää kahvikaluston keittiöön ja kätkee huolellisesti kupit ja +kannut. Kiireisin käsin hän käärii hienot liinat kokoon ja vie ne +sivuhuoneeseen. + +Herra Schlesingerinkin valtaa epämiellyttävä tunne. Franzlin +ilmestyminen tyrehdyttää aina hänen sanavuolautensa. Hän ei siedä nähdä +kärsimystä. Hän tuntee mieskohtaisesti loukkautuvansa, kun kuolema +ja sairaus tunkeutuvat hänen läheisyyteensä. Onhan hänen tehtävänsä +lopultakin vakuuttaa ihmisiä näitä luonnon tuhoja vastaan. Nopeasti hän +lausuu kiitoksensa ja sanoo hyvästi herra Fialalle. Mutta tämä seuraa +kiihtyneenä häntä eteiseen. Siellä hän nyt voi rauhoittuneena esittää +kysymyksensä, sillä hän pitää silmällä portaita, joita pitkin Klara voi +saapua. Hätäisesti hän kopeloi vakuutuskirjaa lompakostaan. + +»Onko siis hyvä näin ja kaikki kunnossa, herra Schlesinger?» + +Asiamies panee kaiken varalta aikansa palvelleet silmälasit nenälleen +ja vaihtaa persoonallisen äänensävyn viralliseen välikappaleeseen, +jonka avulla hän päivittäin tunkeutuu asiakkaiden luo: + +»Rakas herra Fiala! Vakuutusteknillisesti puhuaksemme te olette +voittanut päävoiton.» + +Ukko tarkkailee nopeata ja sanavalmista suuta. Hän saa ensin kuulla +pari hyvin opittua »vakuutusteknillistä» tieteellisyyttä. Sitten +Schlesinger ahtaa hänen päähänsä: + +»Olette käärinyt kokoon pari mitätöntä miljoonaa. Miljoonat ovat muuten +hyvät olemassa, mutta tuolla roskalla ei ole penninkään arvoa. Jos +olisitte tullut luokseni ja kysynyt: Schlesinger, pitääkö minun syödä +rahani? Mitä luulette, että olisin teille sanonut?» + +Fialan sameansiniset silmät odottivat jännittyneinä vastausta, jonka +hän olisi saanut sellaiseen kysymykseen. + +»Olisin sanonut teille: Syökää rahat! Sillä mitä tahtoisitte niillä +tehdä? Pannako pankkiin, tuo roska? Olisitte tosiaan lihonut jo +koroista! Mutta rakkaani, kaikki pankit tekevät nykyään vararikon. +Nykyään on aika, jolloin Jumalan suurimmat ihmiset lakkauttavat +maksunsa! Siis ensiksi ei teillä olisi ollut mitään hyötyä rahoista, ja +toiseksi olisitte ne menettänyt!» + +Tämä todistelu on täysin vakuuttanut herra Fialan. Hän luottaa siihen +ehdottomasti. + +»Vain ystävyydestä olen tuntenut harrastusta teitä kohtaan, Fiala! +Sillä teistä en ansaitse mitään. Jumala varjelkoon, saisinpa hävetä. +No niin, te olette parhaassa iässä, vielä reipas mies. Teillä ei ole +mitään, niinkuin sanotaan, mutta te voitte sillä elää. Oikein hyvin +elää. Senhän näkee. Tänään ja huomenna elätätte itsenne ja perheenne. +Miksi siis tahtoisitte syödä vaivaiset roponne taikka menettää ne +huonoihin korkoihin? Nyt käy kaikki hyvin, mutta entä sitten, hyvä +ystävä, kun ette enää pysty ahertamaan? Ja jos käy vielä huonommin...?» + +Vanha mies tuntee, että siinä on nähty hänen sisimpäänsä. Hän alkaa +kiihkeästi nyökkäillä Schlesingerin sanoihin. + +»Mikä silloin tulee eteen, herra Fiala? Mutta siitä olen jo pitänyt +huolta. Silloin tapahtuu ihme. Te ette ole ropojanne syönyt ettekä +menettänyt niitä pankissa tai säästökassassa. Olette maksanut +kohtalaisen vakuutusmaksun. Tutelia antaa omaisillenne, ei kymmentä tai +kahtakymmentä prosenttia korkoa, vaan kaksisataa, viisisataa, tuhat +prosenttia! Pääoman se antaa teille rovoistanne!!» + +Fialan kirkastus on täydellinen. Asiapaperi vapisee hänen kädessään. +Kankein kielin hän tahtoo vielä tehdä viimeiset tiedustelunsa: + +»Ja koska... maksetaan sitten... ne rahat?» + +Asiallisesti, sormeaan kostuttaen, Schlesinger alkaa selailla sopimusta. + +»Täällä sen täytyy olla mainittuna... Tässä... Ja sitoudumme, jos +kuolema tapahtuu täytettyjen viidenseitsemättä ikävuoden jälkeen...» + +Schlesinger kohottaa innostuneena katseensa paperista ja nauraa: + +»Nyt olette kuudenkymmenenneljän vanha ja elätte varmaan sadan +vuoden ikäiseksi. Ja täytettyänne kuusikymmentäviisi maksetaan +jo vakuutusrahat. Vuoden kestävä odotusaika on todellakin hyvin +kohtuullinen. Ylipäänsä! Auliita sopimuksia, sen saatte uskoa, tekee +nykyään vain Tutelia!» + +Portaitten kiemuroita nousevat laahaavat askeleet. Nopeasti pistää +Fiala sopimuksen taskuunsa ja häviää asuntoonsa. Herra Schlesinger +vetää syvään huokaisten asuntonsa avaimen taskustaan. + + + + +KOLMAS LUKU + + +Ensimmäiseksi, kotiin tultuaan, Klara riisuu kengät ja sukat jalasta. +Kenkiä säästääkseen hän liikkuu kotona periaatteellisesti vain paljain +jaloin. Hänen jalkansa ovat kuhmuiset ja kauhistuttavat. Mitkään +muut saapasnumerot eivät sovi näihin jalkoihin kuin sen muodottoman +hammaslääkärin, jonka luona hän palvelee. Klara saakin aina periä +jättimäisen miehen käyttämät saappaat. Hänen povensa, josta ei vain +hän, vaan myöskin vanhempi sisar kerran olivat olleet niin ylpeitä, on +kauan sitten kuihtunut ja vienyt mukanaan suurimman osan hänen päänsä +hiuksista. Klara ei milloinkaan luovu likaisesta pääliinastaan, joka +vinosti solmittuna kiertää hänen kaulaansa. Tämän liinan alla liikkuu +pitkillä, luisilla kasvoilla kaikki värit ja ilmeet. Ei kukaan osaa +vilkuilla niin herttaisen tekopyhästi kuin hän, kun isäntäväki tapaa +hänet pistämässä suuhunsa jotakin katetun pöydän herkkupaloista. Jos +jossakin niistä taloista, joissa hän palvelee, katoaa seteliraha tai +koriste-esine, ei kukaan niin kiihkeästi ja epätoivoisesti ryhdy niitä +etsimään kuin Klara. Ei kenelläkään myöskään ole niin salakavalia +raivonpurkauksia. + +Klara on kerta kaikkiaan senluontoinen. Hän ei säilytä sydämessään +suuria elämänhetkiä eikä niiden valokuvia. Hän ei kaipaa hienoja +pesuvaatteita eikä parempia tavaroita. Hänen suuren puuarkkunsa +sisältöä, jonka aarteisiin hän joskus viittailee, ei ole vuosikymmeniin +purettu. Hän ei milloinkaan tekisi sitä, mitä hänen Marie-sisarensa +tänään on tehnyt, salaisen kauneuden kaipuun puuskassa kattaessaan +miehelleen nimipäiväpöydän. Sitävastoin aavistelee Klara nyt jotakin +tavallisuudesta poikkeavaa ja nuuskii ja vilkuilee: + +»Mitä sinä tänään olet keittänyt? Kahviako?» + +Rouva Fiala on pahasti pelästynyt ja perin vähä-ääninen: + +»Mutta, Klarinka, teetä minä olen keittänyt, heikkoa teetä niinkuin +aina!» + +Epävarma vastaus herättää Klarassa vaarallisen vihanpuuskan. Hän +puristaa huulensa yhteen ja kohdistaa vihansa keittiöön. Kovalla +kolinalla hän heittelee esineitä nurkkiin. Hän tempaa liedeltä astioita +kuin raivoten erotellakseen oman osansa perheen osuudesta. Sisartansa +hän ei enää huomaakaan. Vihdoin hän avaa mukanaan tuomansa mytyn. +Sieltä ilmestyy esineitä, nimettömiä, sellaisia, joita muuten löytää +vain kaatopaikoista: kaksi kuivunutta omenaa, porsliinisirpaleita, +pari, tyhjää sardiinipurkkia, kynttilänpätkiä, savukekoteloita, +käärelankaa ja pääasiana vanha, risainen miehenpaita. Kiivaasti Klara +latoo saaliin komeroonsa, jota kukaan kuoleman uhalla ei saa lähestyä. +Päästäkseen taas sovintoon ja ilmaistakseen ihastuksensa rouva Fiala +kysyy näiden aarteiden alkuperää. Vanhapiika puhelee kipakasti: + +»Varastanut minä ne olen! Mitä? Olenko minä varas? Sanotko minua +varkaaksi, varkaaksi, kun saan lahjoja...» + +Hänen suunsa vääntyy väärään, silmät ja nenä käyvät punaisiksi ja +kosteiksi; hän päästelee lyhyitä ulvahduksia ja kyyneleitään pyyhkien +ja nenäänsä niistellen alkaa valittaa: Hän on muka joutunut pahain +ihmisten seuraan. Kauan hän ei enää sitä kestäisi. Kaipa hän jostakin +muualtakin makuupaikan löytäisi. Varas hän ei ole, mutta kaikkialla +varkaiden ympäröimänä. Tuhlurien ja ylellisten kanssa hänen pitää elää, +jotka salaa keittävät kahvia ja leipovat leivoksia, joita hänelle ei +anneta, mutta tarjotaan juutalaiselle. Näillä tuhlareilla ei enää ole +aavistustakaan elämästä. Mitään nämä ylellisyydessä eläjät eivät ole +oppineet näinä vuosina. Tyhmiä ihmisiä, tyhmiä tuhlareita, eivät tiedä, +minkä arvoisia tavarat ovat. Kun hän tuo lahjojaan kotiin, nauravat nuo +tyhmyrit. Sen hän saa siitä, että on säästäväinen ja tuntee hinnat... + +Rouva Fiala, joka hyvin tietää, ettei nyt voi mitään tehdä, hiipii +nöyrästi sivuhuoneeseen. + +Tuskin Klara huomaa olevansa yksin, kun hän jo hyökkää kätköihin, +joissa arvelee piilotettujen makupalojen olevan. Ensi yrityksellä +hän jo ne löytää. Kolme leivosta hän ottaa lautaselta, yhden jättää +jäljelle. Saaliinsa hän kätkee erääseen tavarakomeroaan kaunistavista +sardiinipurkeista. Siellä saavat nämäkin leivokset pilaantua, niinkuin +paljon muutakin. + +Mutta jotta ei kukaan tohtisi luoda epäluuloisia katseita häneen, +päättää hän tänään harjoittaa peloittavampaa diktatuuria kuin +tavallisesti. Siinä mielessä hän nostaa uuden melun: hänen arkkuunsa +on muka murtauduttu! Hetkisen kestäneen kimakan kiljunnan jälkeen +rouva Fiala on saanut itkijän rauhoittumaan, mutta ei vakuutetuksi. +Hän arkkuansa ovat saastaiset kädet koskettaneet. Sokeakin näkee sen +selvästi nuorista, joilla se on köytetty. + +Sillä välin istuu herra Fiala pimeässä huoneessa. Valoa ei sytytetä. +Valoa on vain aterian aikana ja nukkumaan mennessä. Ja mihinkäpä hän +nyt valoa tarvitseekaan? Ruusunpunaiset onnenpilvet leijailevat yhä +hänen päänsä ympärillä. Niin leppoisasti ne kietovat hänet vaippaansa, +että hän ei lainkaan enää kuule Klaran tavanomaista riitelemistä. +Samalla tavoin tuntee varmaankin se, joka on pelastunut kuoleman +vaarasta tai voittanut raskaan vaivan. Sillä Fiala tuntee todella +pelastuneensa taskussaan olevan asiakirjan avulla. Mikään peloittava +tulevaisuus ei enää uhkaa, eikä salakavala sattuma väijy joka portilla. +Lainzin sähköjuna kulkekoon vain rauhassa tietään. Sen kuljettajan ja +koneenkäyttäjän näkeminen ei enää sydänpohjia myöten häntä säikähdytä. +Turvattu toimeentulo niin monen kauhean vuoden jälkeen — suloisella +vetovoimalla se vetää hänet alas nojatuoliin ompelupöydän vieressä. + +Ihmiset! Kun asiaa ajattelee, hakevat he kuolemastakin hyötyä! Tällä +hetkellä välähtää Fialan mielessä hämmästys, melkeinpä kunnioitus +inhimillistä edistystä kohtaan. Franzlin ei tarvitse maata kadulla. +Franzlia ei suljeta Steinhofiin. Sehän on pääasia! Vieläkö muuta on +toivottavaa! Ei mitään!... Ja kuitenkin! Pieni mitättömyys, mutta +suloinen mitättömyys. Ryhmäkuva seinällä on käynyt näkymättömäksi. +Fiala ei voi enää nähdä itseään entisessä komeudessaan eikä myöskään +varattomia hovineuvoksia, joiden välissä hänen ihanuutensa rehentelee. + +Mutta erään toisen hän näkee nyt ihan selvästi, hänet, joka kerran +vei hänen paikkansa, ainoan vihollisensa, kaiken vihamielisyyden +yhteenvedon, hänet, toimistopäällikön, hänet, herra Pechin! Kunpa +herra Pech vain voisi olla todistajana, että vääryyttä kärsinyt +kunnollinen ihminen, jonka kuusikymmenvuotiaana täytyi kestää sota ja +nälkä, siitä huolimatta kunniallisesti kykenee päättämään päivänsä. +Tosin on toimistopäällikkö jo kauan ollut Lainzin asukkaana. Vielä +mahtavampia kuin hän, hovineuvoksia ja majureita, kulkee talvisin ilman +päällystakkia kalpeina ja arkoina taloissa kerjäämässä. Herra Fiala +voisi Marien ja Franzlin kanssa kävellä köyhäinkodin puiston läpi, +hitaasti sivuuttaen surkeana penkillä kyyröttävän herra Pechin, ja +viitata itseensä ja omaisiinsa: »Katsokaahan!» + +Niin onnentäyteinen kuin mielikuva onkin, keskeyttää senkin unelman +ulkoa eteisestä paraillaan kuuluva rähinä. Klara lyö pöytään +viimeisen valttinsa. Seitsemän paholaisen kaakattava ääni syyttää +toisia saman käytävän vuokralaisia siitä, että he ovat ryöstäneet +häneltä. Niinkuin vanhoissa taloissa on tavallista, täytyy useiden +vuokralaisten yhteisesti käyttää erästä tarpeellista paikkaa, joka +on asuntojen ulkopuolella käytävän päässä. Klara väittää, että hän +juuri sieltä löytämässään piilopaikassa aina pitää lipastaan, joka nyt +muka on varastettu. Ei mikään paikka talossa ollut turvattu varkaiden +käsiltä, ja senvuoksi hän oli valinnut juuri sen paikan. Monet äänet +nauravat ja säestävät Klaran kimakkaa diskanttia. Rauhaa rakentava +basso tiedustelee hiljakseen, mitä arvoesineitä tuo niin erikoisesti +talletettu ja nyttemmin varastettu lipas sisälsi. Klara huutaa: + +»Rauhanaikaista käärelankaa!» + +Silloin ratkeaa vaarallinen tilanne rajuun riemuun. Rouva Fiala +livahtaa huoneeseen puolisonsa luokse. Hän itse kestää valittamatta +kaikki Klaran aiheuttamat ikävyydet, mutta kun purkaus tapahtuu +käytävässä ihmisten joukossa, silloin hän häpeää sisarensa puolesta, +silloin hän tahtoisi mennä piiloon. Hän odottaa nyt, että mieskin +kälynsä vuoksi häntä toruisi. Onpa hän valmis hänen torumisiinsa +yhtymäänkin, olemaan kinastelematta ja myöntämään hänen olevan +oikeassa. Mutta mikä vaivaa Fialaa: hän ei toru, vaan lohduttaa +vaimoansa: + +»Älä hänestä välitä!» + +Hän nousee, seisoo ryhdikkäänä ja juhlallisena kuin nuorukainen, kuin +muinoin valtiokonttorin portinvartija. Hän levittää pimeässä paperin, +kuin lukeakseen jotakin vaimolleen, tarttuu hänen vanhaan käteensä, +ja vaiteliailta huulilta valuu sanoja, vaikka ne ovatkin ainoastaan +Schlesingerin sanoja. Hän ilmaisee nyt kaikki vaimolleen. Vakuutuksen +salaisuuden ja ihmeen. He molemmat ovat pelastettuja kaikiksi ajoiksi. +Hänen kuolemansa jälkeen maksetaan Marielle omaisuus, pääoma, +kaksisataa, viisisataa, tuhannen prosenttia vanhasta asunnosta ja +tarpeettomista huonekaluista saadun mitättömän summan sijaan. + +Tämä on todella juhla- ja nimipäivä. Eipä Marielta silloin puuttunut +syvempää aavistusta, kun hän levitti pöydälle punaisen kahviliinan. +Mutta nyt hän itkee. Hän itkee vähemmänkin suurissa tilaisuuksissa. +Mutta tämmöiset ilokyynelet ovat harvinaisia: + +»Rakas mieheni!» nyyhkyttää hän. + +Mutta jo hetken kuluttua Klaran sisar tekee läheisen kysymyksen: + +»Ja koska... maksetaan... ne rahat?» + +Hyvä vain, että nyt on pimeä. Mutta Fialan mielestä hänen vaimonsa +uteliaisuus on luonnollinen. Niinpä hän lausuu ulkomuistista: + +»Jos kuolema sattuu täytettyjen viidenseitsemättä vuoden kuluttua...» + +Ja itsetietoisena kuin täysivaltainen testamentintekijä hän komentaa: + +»Franzl, kuuletkos, jää tänne! Franzl ei joudu pois kotoa!» + +Franzl on paennut tätinsä huutoa. Hän seisoo portin edustalla ja +katselee tylsänä katua ja kaupunkia, joka nukkavieruna ja pitkän +kärsimyksen rasittamana, huonosti valaistuna, vaipuu yön helmaan. +Epäystävällisesti ja terävästi kilahtavat raitiovaunujen kellot. Wienin +sisäosiin menevät vaunut ovat tyhjiä, palaavat tupatentäysi. Franzl +on väsynyt. Kaiken päivää hän on kierrellyt työttömien tiedonanto- ja +paikanvälitystoimistojen vaiheilla. Hän tietää kaiken kuljeskelunsa +olevan järjetöntä, mitään työtä hän ei löydä. Mutta hän kuluttaa +sillä aikaa, pitkää, pahaa aikaa. Vaihteessa, josta vaunut kääntyvät +laitakaupungille, kiljahtaa eräs vaunu kuin kidutettu eläin. Silloin +värähtää Franziinkin heikkomielisten aivojen läpi raju kouristus. +Kysymykset, kauheat peruskysymykset pyrkivät ilmoille! Mutta voimat +eivät riitä edes muovailemaan kysymyksiä, edes siihen kysymykseen, +minkätähden hänen täytyy elää! Miesparan valtaa halu juosta +laitakaupungin läpi kaupungin ulkopuolelle, ja edelleen, juosta, yhä +juosta ulos yöhön, kunnes ruumis hengetönnä luhistuu maahan. + +Mutta yrmeänä Franzl hiipii vain takaisin kotiin. Liian hyvin hän +tuntee tuon kirotun vapaudenhalun, joka aina ennustaa taudinkohtausta. + + + + +NELJÄS LUKU + + +Aikaa oli kulunut, oltiin jo marraskuussa! Mitään ei ollut tuon +nimipäivän jälkeen tapahtunut, mikä olisi ollut niin arvokasta muistiin +merkittäväksi kuin rouva Fialan miehellensä valmistama salainen ja +juhlallinen välipala. + +Joka ilta Klara palasi kotiin suuttuneena kuten aina. Kerta kerralta +kasvoi hänen taitonsa panna maailma ja ihmiset yhä uudelleen +syytteeseen. Vielä maailman lopun hetkelläkin hän varmaan esittää +laskunsa, ja kukapa tietää, suoriudutaanko siitä. Mutta hänen sisarensa +oli aikoja sitten sopinut hänen kanssaan ja taisteli hänen puolestaan +jokaista vastaan. Herra Fiala taas seisoi päivät pääksytysten kello +kahdeksasta aamulla kello kahteen iltapäivällä liikkeensä vetoisessa +varastohuoneessa ja merkitsi tahraiseen päiväkirjaan lähtevät ja +palautetut tavarat. Kun hän sitten palasi kotiin huoneeseensa, alkoi +tavanmukainen kiertokulku, joka päättyi ryhmäkuvan luona. Franzlkaan +ei ollut vielä jättänyt järjetöntä paikanhakuaan, joka aina päättyi +siihen, että hän kysymykseen: Oletteko terve? jätti vastaamatta. +Hämärän tultua hän istui ehdottomasti arkullaan keittiössä. + +Vain Schlesinger oli eräänä päivänä kadonnut, ei tiedetty minne. + +Kukaan ei voinut havaita herra Fialassa muutosta. Ei kukaan hänen +työtovereistaan, ei kukaan vieras, saatikka talon asukkaat. Vain +Franzl oli kerran pari silmäillyt tarkkaavasti isäänsä. Hänessä ei +ollutkaan mitään erikoista huomattavaa, ellei mahdollisesti lisääntyvää +harvasanaisuutta — useina päivinä hän ei ylimalkaan puhunut mitään — ja +hänen ryhdissään ilmenevää oudon jäykkää päättäväisyyttä. Mutta kenties +Franzlilla oli ollut syynsä silmätä ukkoa kerran pari tarkkaavasti. Oli +marraskuu. Ja niin kuin tämän kuukauden eräänä aamupäivänä maalla lähin +talo — ei kahdenkymmenenkään askeleen päässä — oli sankan harmaan sumun +takia muuttunut epäselväksi ja hävinnyt näkyvistä, samoin olivat herra +Fialan kasvot jonkin harmaan sumun hämärtämät ja peittämät. + +Silloin tapahtui, että eräänä iltapäivänä naiset eivät olleet kotona. +Ja mitäpä olikaan rouva Marie Fialalla ja neiti Klara Wewerkalla +pyhäinmiestenpäivänä kotona tekemistä? Molempien sisarten sydämet eivät +oikein myöntäneet juhlapäiviksi joulua, pääsiäistä, Vapahtajan ruumiin +päivää taikka helluntaita. Vain pyhäinmiestenpäivä oli riemupäivä. +Valitettavasti ei heillä Wienissä ollut ainoatakaan omaisen hautaa, +jonka olisivat voineet Simmeringin kentällä koristaa kukilla ja +kynttilöillä. Niin suuri kuin tämä puute olikin, ei se estänyt näitä +kahta juhlan aikaisena aamupäivänä saapumasta Wienin jättiläiskalmiston +portille. + +Pelkkä ajokin raitiotiellä vaikutti tänään toisin ja kiihdyttävämmin +kuin muulloin: kaikissa täyteen ahdetun vaunun osissa heilui kuin +näytteille pantuina prameilevia seppeleitä. Takaa, kauniisti kehystäen +numeron ja valonheittäjän, loisti jättiläisseppele valkeita astereita +hämmästyneitä jalankulkijoita kohti. Näistä rikkaiden loistavista +uhreista vainajille halpoihin ikivihreistä lehdistä ja kestävistä +tekokukista solmittuihin seppeleisiin asti esiintyi kukkivien +uhrilahjojen kaikkia mahdollisia vivahduksia. Itse vaunun sisällä +levitti kuolinkasvisto sietämätöntä tuoksua. Sillä hautakukkien +tuoksu on niin paksu ja tuntuva, koska ne ovat imeneet itseensä +lahoavaisuutta, jota ne selvästi tahtovat salata. + +Mutta toinenkin haju ahdisti ahtaan tilan täriseviä seiniä ja +ikkunoita. Tämä haju lähti huonosta mustasta kankaasta, joka oli +läpeensä kastunut monilla hautakäynneillä, ummehtuneista hatuista, +harsoista, kudoksista, suruesineistä, jotka oli säilytetty +kuolemantapauksesta toiseen ummehtuneisiin arkkuihin sullottuina; ja +kaikkia näitä tuoksuja voimakkaampana nuhan, yskän, kurkkutaudin ja +katarrin lemu. + +Marie Fialan ja Klaran kiihtynyttä odotukseniloa ei voinut mikään +häiritä. Hehän rakastivat kaikkinaista tungosta. Joukkokokoontumiset +lupasivat aina hurjia näytelmiä. Ja keskuskirkkomaan edustalla +tarjosi tori jättimäisen joukkonäytelmän. Loppumattomissa jonoissa +rämisivät, kilisivät, kirkuivat punaiset raitiovaunut paikalle, +tekivät käännöksen ja rämisivät, kilisivät, kirkuivat loppumattomissa +jonoissa tyhjinä jälleen takaisin päin. Ratsastavat vahdit koettivat +turhaan ohjata joukon epäsäännöllistä virtaa uomiinsa. Itsepäisenä +ja mielettömänä kuin alkuaine, jommoinen se onkin, se yhä uudelleen +pauhasi tukkeutuneita sisäänkäytäviä kohti. Liikennepoliisikaan, jolle +kunta nimenomaan oli pystyttänyt tornin, ei voinut muuta tehdä kuin +juhlallisilla merkinannoilla hämmentää neuvottomia ajoneuvoja. + +Aitauksen takana seisoi tiheä rivistö sairasvaunuja. Kuolleitten +vuosimarkkinoilla, runsaasti kävijöitä saavilla sielujen syysmessuilla, +on kaikki suurenmoista, ja yhdelle ja toiselle heikolle raukalle taisi +siellä sattua tapaturma, niin että hän seuraavalla kerralla ei enää +löytänytkään itseään juhlijain joukosta, vaan juhlittavien parista maan +alla. + +Sisarukset olivat Klaran terävien kyynärpäiden ja armottomien +polkimien ansiosta pian tunkeutuneet portista hautuumaalle. He +raivasivat itselleen tien kuolleitten hienostokäytävää pitkin, +varakkaiden hautakammioiden ylpeilevän esikartanon läpi, astuivat +hetkeksi kirkkoon, nopeasti pirskoittaakseen päälleen pyhää vettä, +tehdäkseen ristinmerkin ja niiatakseen Jumalalle, vaelsivat kahisevien, +lakastuneiden lehtien päällitse puistokujilla ja pyrkivät kauas +eteenpäin, sinne, missä hautuumaa levisi kenttämäisenä sumussa ja +missä nuoret puut eivät vielä olleet paljoa korkeammat kuin ristien +ja hautalaattojen tiheät joukkorivit. Siellä he toivoivat tapaavansa +tuttavia, toisia Böömistä kotoisin olevia eukkoja, joiden luo he +halusivat tehdä vierailun. + +Sillä kaikilla pikkuihmisillä oli tänään vastaanotto. He tekivät +toistensa luona suuren kuolinkierron. Pingoitetun hymyilevässä +seurustelusävyssä. Tervehdyksiä vaihtaen astuttiin tutun perheen +pyhitetylle alueelle. Mielellään ja usein teki kävijä kohteliaan +huomautuksen: »Hyvin hän tuossa makaa!» ja sitten kaikki kumarsivat +hartaasti ja kohteliaasti, luodakseen silmäyksen ruohoneliöön, joka +heidän mielestään ei kätkenyt mitään kammottavaa. Myöskin kakkuja ja +liikkiösämpylöitä jaeltiin vierasvaraisesti ja yhteisestä pullosta +tarjoiltiin kiertomaljoja. Hautapaikan emäntä hymyili ihastuksissaan, +niinkuin olisi kiitetty hänen pöytäänsä ja antimiaan. Hän siveli +keveästi kukkalaitetta kädellään, nyppäsi hieman nauhoista ja asetti +lamput suoraan, antaakseen kaikelle lopullisen kuosin. + +Mutta kaikki odottivat vain suurta hetkeä. Ja pian se tuli, suuri +hetki. Usva kävi kahvinruskeaksi ja jähmeäksi, niin että sitä olisi +voinut pureskella. Ja kuiskivain kumpujen yllä syttyivät vähitellen. +yksi eräältään, himmeät lamput ja kynttilät, lukemattomat, syvyyden +salaperäinen ilotulitus, hellän mystillinen juhlavalaistus, ryömien +pitkin maata, kaivoslamppuja louhoksen aukolla, turhamielisten +muistojen virvatulia, lepattaen syksyn sumussa. + + * * * * * + +Jotenkin samaan aikaan istui herra Fiala kotona keittiössä ja joi +mietoa teetä, jonka Franzl tällä kertaa oli valmistanut. Fialalla oli +kuppi polvillaan, ja hän murenteli hiljalleen uneksien leipäpalaa +sokerittomaan nesteeseen. Ateria kesti kauan, eikä isä enempää kuin +poikakaan puhunut sanaakaan. + +Silloin kuului äkkiä Fialan ääni outona ja kovakaikuisena kuin käsky: + +»Franzl, mene yleiseen sairaalaan. Juokse Wotawan luo, joka kuuluu +hallintooni Tiedäthän! Kysy, onko vapaata vuodetta. Mutta juokse, että +pääset pian takaisin... ennenkuin naiset tulevat.» + +Franzl ei koskaan ollut saanut isältään mitään tehtävää suorittaakseen. +Hän ei pyytänyt pojalta mitään. Ei mitään asialla käyntiä eikä apua. +Mutta tällä kertaa hän oli käskenyt lyhyesti ja melkein tylysti. Mutta +Franzl ei lainkaan hämmästynyt. Näytti siltä kuin hän jo kauan olisi +odottanut tätä tai jotakin tämäntapaista käskyä. Näytti kuin isän +käskysanat laukaisisivat kolkon jännityksen, joka heidän välillään +vallitsi, toisi ilmi ennen lausumattoman, vapauttaisi hautovan. +Kaatuvatautinen otti viittansa ja lähti, hyvästiä heittämättä, taakseen +katsomatta. + +Mutta Fiala sytytti uudella tavalla lujittunein käsin kynttilän — saiko +hän tänään olla niin rohkea? — ja meni viereiseen huoneeseen. Tällä +kertaa hän kieltäytyi kiertokulusta, ei kohottanut kynttilää ihaillen +katseltua entisen voima-aikansa kuvaa kohti, vaan istuutui sohvapöydän +ääreen ja veti mukanaan tuomansa kalenterin taskustaan. Varovasti +hän repäisi lehden toisensa jälkeen koskemattomasta lehtiöstä, +huolellisesti syventyen jokaiseen päivään ja sen mustaan tai punaiseen +numeroon kuin nämä paksusti painetut päivämäärät olisivat tuoneet +mitäkin ihmeellisiä ja tärkeitä tapauksia hänen elämäänsä. Niin hän +saapui vähitellen marraskuun juhlaan, jota kuluva päivä osoitti. + +Mutta nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään revittävää, kävivät hänen +kätensä yhä hitaammiksi; hänen silmänsä tuijottivat useita minuutteja +jokaista uutta päivää, joka avautui musta- tai punanumeroisena +almanakassa. Lehden kääntäminen kävi hänelle sivu sivulta vaikeammaksi, +kuin hänen täytyisi paperipalan mukana kääntää kaikki ajan vaiva ja +taakka. Eipä ollut helppo tällä tavalla, yhä vitkastellen, ehtiä +joulukuun viimeiseen päivään. Mutta se saavutettiin kuin raskas +matkanpää. Lopuksi herra Fiala otti vielä muutamia kuluvan vuoden +alkupäiviä ja liitti ne, tuntemattomasta syystä, lehtiökalenteriin +vuoden lopun jälkeen. + +Paljon aikaa oli tähän kulunut, ja lähtevä ehti tuskin enää pistää +pieneen vanhaan käsilaukkuun muutamia matkatavaroita, kun Franzl palasi +ja ilmoitti, että herra Wotawa, Fialan tuttava, oli tavattavissa. + +He menivät kuuluvin askelin portaita alas ja tulivat kadulle. Poika +kääntyi raitiovaunujen pysähdyspaikalle päin. Isä ei välittänyt +ajamisesta, vaan lähti mieluummin jalkaisin, astuen vinhaa vauhtia, +jota hän huolellisesti piti samana selkärangan yhä pysyessä jäykkänä. +Nyt hän alkoi jopa puhuakin, yhtä ja toista, mihin katu antoi +aihetta, mutta ei sanaakaan asiaankuuluvaa, ei sanaakaan sairaudesta, +sairaalasta, mahdollisista seurauksista ja toimenpiteistä. Vieläpä +äidille annettavan tiedonannonkin hän jätti sillensä. Franzl ei +myöskään kysynyt mitään isän vointiin kuuluvaa. Keskustelu koski sitä, +että 175:es linja tänään sai tulla toimeen vain kahdella lisävaunulla +kolmen asemasta, koska kaikki liikenevät vaunut oli ohjattu +päähautuumaan linjalle. Se kosketteli myös revittyä katukiveystä, tien +lyhentämistä, sitä kysymystä, olivatko kaupat tällä hetkellä auki. Kun +molemmat sivuuttivat erään myymälän, pyysi Fiala, että Franzl ostaisi +hänelle »Kronen-Zeitungin», ja Franzl osti sen. Mutta isä ei ollut +odottanut, vaan astui nopeasti ja tasaisesti eteenpäin kuin hänellä +olisi hätä tai hän ei lainkaan voisi pysähtyä. + +Pian he olivat Alser-kadulla. He menivät sairaala-alueen pihojen +läpi. Eräässä kansliassa he tapasivat herra Wotawan, joka oli entinen +virkatoveri valtiokonttorista. Hän tarkasteli Fialaa epäilevin silmin: + +»Tulette paikalle kuin husaari ja tahdotte päästä sairaalaan. Hyvä +ystävä, nykyään tahtoisivat kaikki ihmiset korvaukseksi nuhasta +luonamme kolmen viikon täyshoidon ensiluokkaisen ravintojärjestelmän +mukaan. Mikä teitä sitten vaivaa?... Helpoksi ei tämä asia käy. No, +saammepa nähdä. Tulkaa mukaan!» + +Herra Wotawan mahti auttoi sentään jonkun verran. Vastaanottokansliassa +merkittiin Fialan nimi sairaalan luetteloon. Vastaanottokaavake oli +täytettävä. Virkailija kysyi syntymäpäivää ja vuosilukua. Samalla hän +teki pahantuulisen huomautuksen, että vanhat ihmiset eivät tavallisesti +tiedä syntymänsä päivää ja vuotta. Mutta siinä asiassa hän oli herra +Fialasta perusteellisesti erehtynyt. Metallilta kajahtavalla, vieraalla +äänellä Fiala teki ilmoituksensa ja toisti ne käskemättä, jotta ei +mitään erehdystä tapahtuisi: + +»Syntynyt viidentenä päivänä tammikuuta 1860 Kralowitzissa Böömissä. +Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisestä asunut Wienissä. Nyt Itävallan +kansalainen. Katolinen.» + +Ankarana hän katseli kirjurin kättä: »Viidentenä päivänä tammikuuta». + +Tämän toimituksen jälkeen vietiin potilas lääkärin virkahuoneeseen, +jossa hänen vastaanottamisensa piti ratkaistaman. Virantoimituksessa +oleva lääkäri oli hyvin nuori mies, joka palveli ensimmäistä vuottaan +sairaalassa. Nuorimpana apulaisena hän oli, kuten itse sitä nimitti, +»juhlapäivystäjä»; sattui näet niin, että aina kun vapaapäivä +viittoili, ohjasi sattuma työjaon valitsemaan hänet. + +Herra tohtori Burgstaller makasi sohvalla, tupakanruskettama käsi +sammuneine savukkeilleen pitkälle ojennettuna, ja nukkui. Kiusallisen +aavistuksen johdosta, että yöllä mahdollisesti usein tulisi häirityksi, +hän oli paraillaan »keräämässä unta varastoon». + +Fiala astui hänen eteensä samoin kuin sotilaana kolmekymmentä +vuotta sitten rykmentinlääkärin eteen, pää pystyssä ja käsivarret +housunsaumalla. Herra tohtori Burgstallerin saattoivat sellaiset +kohtaukset hämille. Epävarmana hän kierteli miehen ympärillä. +Rauhallista lääkärin kylmäkiskoisuutta ei hänessä vielä ollut. Hän näki +Fialassa yhden niistä vanhoista vekkuleista, jotka usein pilkkaavat +hänen arvovaltaansa. Mahdollista halveksimista estääkseen hän tiuskasi: + +»Mikä nyt on? Mitä te tahdotte? Mikä teillä on? Mikä teitä vaivaa?» + +Fiala mutisi jotakin ja näytti rintaansa. Tohtori komensi: + +»Riisuutukaa!» + +Mutta kun hän heti huomasi, että taudin määritteleminen on vaarallisen +uskallettua, peruutti hän. + +»Pitäkää vaatteet päällänne!» + +Mutta jotakin lääketieteellistä täytyi nyt tapahtua. Senvuoksi +Burgstaller tarttui Fialan valtimoon. Vanhan miehen valtimo tuntui, jos +nuori mies voi kelloonsa luottaa, ylenmäärin kiihtyneeltä. Hän päätti +siis, synkästi silmäten häiritsijään, täyttää edelleen velvollisuuttaan +ja pisti kuumemittarin Fialan kainaloon. + +Odotusaikana hän teki potilaalle tuimia kysymyksiä, joiden piti +saattaa huoneeseen kerääntynyt joutilas henkilökunta huomaamaan hänen +ylemmyytensä ja lääketieteellinen päättelykykynsä ja kunnioittamaan +sitä. Fiala vastaili tasaisesti ja kuuluvasti, osoittaen samaa jäykkää +päättäväisyyttä, joka oli jonkun aikaa ilmennyt hänen olemuksessaan. + +Vihdoin Burgstaller piti kuumemittaria lampun alla. Silloin hänen +kasvonsa saivat äkkiä ihan lapsekkaan tarkkaavaisen ilmeen. + +»Mies! Teillähän on 39,3 astetta kuumetta!!» + +Ja nyt vasta oikeastaan alkaakin kertomuksemme eräästä kuolemasta. +Sillä emme olisi uskaltaneet kuljettaa lukijaa niin synkkään ja +kylmäkiskoiseen maailmaan, ellei tapauksellamme olisi erikoisuuttaan. + + + + +VIIDES LUKU + + +Vasta samana hetkenä, jolloin Fiala kosketti valkoista vuodetta +eräässä sisätautien sairaalan ummehtuneessa salissa, näyttivät hänen +ruumiinsa vaikeat sairaudet puhkeavan esille, eikä niitä ollutkaan +vähän. Vuode kai oli ne loihtinut ilmi, tuo kapea, valkoiseksi lakattu +metallikapine, joka ei ole vuode, missä levätään, nukutaan, uneksitaan, +rakastetaan, vaan näppärän niukka koje sairaanaoloa varten. Ihmeellistä +vain oli, että ihminen, jolla oli tämmöiset vaivat ruumiissaan, oli +voinut viikkomääriä pysytellä pystyssä, hoitaa tointansa ja niin +perusteellisesti salata omaisiltaan ruumiinsa todellisen tilan. Jo +alussa keksittiin useita taudinilmiöitä, ja musta taulu hänen päänsä +yläpuolella oli tiheämmin töhritty liitukirjoituksella kuin kenenkään +muun tässä salissa. + +Sittenkun rouva Fiala oli selvinnyt ensi säikähdyksestään, valtasi +hänet vakava suuttumus puolisoonsa senvuoksi, ettei hän itse ollut +huomannut ukkonsa olleen jo niin kauan sairaana. Kun joku syytti häntä +huolimattomuudesta, kasvoi tuo suuttumus hänessä. Sulkeutunut ja +salaperäinen oli Karl aina ollut. Ja sennäköinen hän oli kuin ei osaisi +laskea kolmeen. Kuka heitä ymmärtää? Noita miehiä! Klara tuki häntä +parhaansa mukaan tässä hänen vihassaan. Hänen mielestään oli selvää, +että vuoteessa makaamisen, kuumeen, kotoa pakenemisen taakse kätkeytyi +viekas tarkoitus, harkittu omanvoitonpyynti, hyvinmietitty suunnitelma, +jotakin arvokasta talteen pantavaksi. Kukapa muuten lähtisi ilman +mitään neuvottelua kotoa ja asettuisi sairaalaan? Lisäksi mies, joka +vielä äskettäin on ollut terve kuin elämä itse. + +Rouva Fialakin oli sitä mieltä, että hän ahtaudesta ja köyhyydestä +huolimatta voisi kotona hoitaa miestään paremmin. Hänen suuttumuksensa +kohdistui nyt sairaalaan. Olihan yltympäri tunnettua, että lääkärit +ylioppilaita opettaakseen eivät ensinkään halua parantaa yleisten +sairaalain potilaita, vaan päinvastoin huolellisesti kehittelevät +tauteja uhrien ruumiissa voidakseen ne sitten sievästi esittää +oppilaille. + +Ensi aikoina Fiala yhä edelleen osoitti päättäväistä kärsivällisyyttä. +Hän ei ollut kuihtuneemman näköinen kuin pyhäinmiestenpäivänä. +Hiljaisena ja melkein jännittyneenä hän lepäsi vuoteellaan kuin +hiljaisuus olisi jonkinlaista työtä, jota täytyi suorittaa tarkasti. +Kun oli väittämätöntä, nousi hän myös aterioiksi. Sinivalkeassa +mekossaan hän istui sitten pöydän ääressä muiden »liikkuvaisten» kanssa +ja söi hitaasti lujalla tahdonponnistuksella annoksensa viimeiseen +lusikalliseen asti. + +Joka päivä tuli hänen vaimonsa luvallisena aikana tervehtimään häntä. +Hän katseli eukkoaan ystävällisesti ja hajamielisesti. Joka päivä +toi vaimo jotakin uutta teetä tai jotakin keitettä torilaukussaan, +jonka hän salaa kuljetti turhan pelokkaana hoitajien ohi huoneeseen. +Nämä juomatkin, laitakaupunkien keittiöissä valmistetut taikaseokset, +tyhjensi Fiala kuuliaisesti. + +Usein tuli Klara sisarensa mukana. Mutta hän ei tyytynyt lietsomaan +murhetta langon vuoteen vieressä, vaan ulkokultaisen makeana alkoi +kääntää päätänsä sinne tänne, kohota tavantakaa istualta, kunnes ei +enää voinut pidättää itseään, vaan nousi mennäkseen puhuttelemaan muita +sairaita. Asiallisuutta teeskennellen hän astui varpaillaan lähemmäksi, +ja hänen haikea hymynsä oli tarkoitettu ilmaisemaan hänen tietävän +enemmän ja päässeen asioista täysin selville, mikä taas yllytti kaikki +paljastetut hänen ympärillään yhteiseen salaliittoon. Ja hyvin pian +hän tunsi ja tiesi joukon häpeällisiä tapauksia. Hän oli nähnyt, +että hoitajat joivat parhaan osan iltapäiväkahvista ja sekoittivat +jäännökseen vettä. Hän oli pitänyt silmällä toisia hoitajia, jotka +jakoivat keskenään sairaskakut. Ylihoitajan hän oli tavannut lyömässä +erästä potilasta ja pian senjälkeen käytävässä suutelemassa sievää +sisarta. + +»En tahdo sanoa mitään. En ole mitään nähnyt. En mitään! Mitä se minuun +kuuluu?!» + +Niin tämä vakoilijatar vakuutteli, samalla kun sähisevä kieli uskoi +kauhistuneille korville kiusallisia paljastuksia. + +Tiedetään, että Klara ei voinut sietää minkään tavaran hukkaantuvan +hyödyttömänä ja hänen kätköihinsä joutumatta. Kerran hänen täytyi +täällä kestää kauan vaikeita vaivoja. Hänen edessään oli tarjotin, +jolla oli ruuanjätteitä. Eräälle lautaselle oli jäänyt jonkun +sairasraukan ateria koskemattomaksi. Vanhapiika sai käyttää kaiken +sotataitonsa, keinotellaksensa lihapalan ja kolme kylmää perunaa +hameensa taskuun. Fiala oli sen huomannut, mutta katseli sitä vain +rauhallisesti, sillä hän keräsi nyt voimia toista taistelua varten. + +Noin marraskuun lopulle pysyi tilanne tällaisena. Kuume nousi ja +laski vuorotellen. Mutta sitten tuli molemminpuolinen keuhkotulehdus. +Niinkuin kaksi tiikerikissaa ne nujersivat miehen. Hän oli hukassa. +Lääkärit olivat loppuun asti käsitelleet tätä potilasta ja määräsivät +hänet siirrettäväksi erääseen toiseen sairashuoneeseen. + +Rouva Fiala kutsuttiin ylilääkärin toimistohuoneeseen. Professori istui +kirjoituspöytänsä ääressä. Ensimmäinen apulaislääkäri seisoi hänen +vieressään. Äkäisenä piirteli sairaalan esimies allekirjoituksiaan. Hän +murahti apulaislääkärille: + +»Omaisiako?» + +»Fialan rouva, herra professori! Numero kolmessa...» + +Ylilääkäri teki kirjoitustuolillaan puoliympyrän ja tarkasteli rouva +Fialaa. + +»Niin, hyvä rouva...» + +Silloin hän näki eukon alaleuan olevan nöyrästä, jopa matelevasta +kauhusta riipuksissa. Hän — vieläkin kaunis mies — tunsi ruumiillista +pahoinvointia katsellessaan vanhojen akkojen naamoja. Ja hän kääntyi +taas pöytäänsä päin, viitaten apulaislääkärille: + +»Puhukaa te!» + +Apulaislääkäri hymyili. Sitten hän korjasi ilmeensä tyvenen raukeaksi: + +»Hyvä rouva! Teidän tulee pysyä tyynenä. Tietysti on tehty kaikki +tarpeellinen ja mahdollinen ja tehdään vastakin. Kahdeksan, korkeintaan +kymmenen päivää täytyy miesraukan vielä kärsiä. Olkaa varma, mitään ei +laiminlyödä. Mutta tyynenä teidän tulee pysyä, kuten sanottu...» + +Vanhus tuijotti herraan. Yhä vielä riippui hänen alaleukansa nöyrän, +jopa matelevan kauhun lamauttamana. + +Kun apulaislääkäri ei käsittänyt, mitä vielä oli tehtävä, ojensi hän +eukolle kätensä: + +»Hyvästi!» + +Pitkästi, kunnioittavasti uikuttaen rouva Fiala mateli ovelle. Mutta +ulkopuolella hänen tuskansa yltyi ulvonnaksi. + +Jokaisella sairaalaosastolla on pari pienempää huonetta muutamine +vuoteineen, jotka ovat määrätyt kuoleville. Kuolevat erotetaan +kernaasti muista potilaista. Sellaiseen huoneeseen kantoivat hoitajat +herra Fialan. Siellä oli neljä vuodetta kuolemaan vihittyjen +käytettävinä. Yksi niistä oli tyhjä. Toisessa makasi, tuskin +pieluksista erottuen, nuorehko, tiedottomalta näyttävä mies. Mutta +lähimmässä vuoteessa, vastatulleen vieressä, makasi — niin oli Jumala +säätänyt — herra Schlesinger. + +Asiamies oli ollut oikeassa: »Juutalaiset tupakoivat liiaksi!» Mutta +tupakanpoltto ei suinkaan ollut yksin syynä hänen huonoon, raukenevaan +sydämeensä, elinlihaksen rappeutumiseen, turmeltuneisiin verisuoniin. +Hän oli huomannut loppunsa lähenevän, kun vasen käsivarsi oli käynyt +yhä hervottomammaksi ja tuskaisemmaksi. Pikemmin olivat syypäitä ne +monet portaat, jotka johtivat asiakkaitten luo. Mutta hyvä Jumala, +täytyihän monen ihmisen kuolla viidenkymmenen ikäisenä! Kenties oli +syynä ahnas levottomuus, hätä, kouristuksentapainen kiihko aina olla +liikkeellä, aina matkalla, vaikkapa vain sen verran, että sai astua +toiselta jalalta toiselle. Lempo tietäköön, mikä aina on kuoleman syynä! + +Ei herra Fiala enempää kuin herra Schlesingerkään hämmästynyt +tapaamisesta täällä. Tuskin he vaihtoivat edes tervehdystä. Ja sitten +lepäsivät vierekkäin vakuuttaja ja vakuutettu. Ja hiukan etäämpänä +kolmas. Kaikilla kolmella oli se tunne, että he syöksyivät eteenpäin +laivassa tai autossa, ja he antautuivat innokkaina vauhdin vietäviksi. + +Mutta kun terve astuu huoneeseen ja näkee nuo kolmet ruskeankeltaiset, +käpristyneet kasvot ja kuulee tämän kolminkertaisen hengityksen, työtä +täynnä olevan hengityksen, luulee hän äkkiä ymmärtävänsä noiden kolmen +neulovan jotakin. Niin, heidän hengityksensä on kuin lanka, paksu, +rasvainen lanka; he kaivavat neulan kovaan kankaaseen ja vetävät langan +kahisevan, kirskuvan kankaan läpi. Niin he neulovat kuolemaansa. Ja +tämä kuolema on paita tai säkki, kudottu karkeimmasta, halvimmasta +näkymättömyyden kankaasta. Tuntikausia he neulovat, väsymättä, +tasaisesti. + +Vain Schlesinger keskeytti silloin tällöin työnsä. Lukuunottamatta +»Neue Freie Presseniä», joka säännöllisesti joka päivä tuotiin +hänelle, oli hänen yöpöydällään vielä kolme kirjaa. Näistä oli +kaksi kiihoittavia romaaneja lainakirjastosta, kolmas suurikokoinen +painos Heinen runoja kultareunaisena ja kuvitettuna, jommoisina ne +vuosikymmeniä sitten olivat suuresti suosittuja. Tämä nide sisälsi +Schlesingerin nuoruudenmuistot. Se oli kerran esittänyt rukouskirjojen +ohella hänen vanhempiensa kirjastoa pienessä böömiläiskaupungissa. + +Hän tarttui milloin sanomalehteen, milloin kirjoihin, mutta ei jaksanut +lukea. Niinpä hän laski kaikki taas pois käsistään, vain tuon raskaan +niteen täynnä runoja hän antoi pitemmän aikaa levätä peitteellään. + +Silloin äkkiä aukeni ovi, ja muhkean hoitajan ohjaamana ilmestyi +kynnykselle hyvin pieni nainen, joka varmaankin oli ikivanha. +Niin pieni oli eukko, että hänen kädessään retuuttamansa kulunut +samettilaukku melkein laahasi maata. Schlesinger liikahti. Hän oli +tuntenut äitinsä. Hoitaja opasti kääpiömäisen vanhuksen varovasti +vuoteen viereen ja työnsi hänelle tuolin. Kului minuutteja ennenkuin +lausuttiin sanaakaan. Vihdoin kuului ohut, melkein lapsellinen ääni +laulavasti sanovan: + +»Lapseni! En näe minkä näköinen sinä olet!» + +Ja jälleen loputon pysähdys, ennenkuin poika lausui tervehdyksensä. + +»Pikku äiti, mitä uutta kuuluu?» + +»Mitäpä uutta nyt kuuluisi?» + +Kysyvällä vastauksella suoriutuu laulava ääni kaikista kysymyksistä, +jotka koskevat maailman asioita. + +Sitten rouva Schlesinger hypisteli kiihtyneenä laukkuaan: + +»Onko sinulla myös hyvä ruoka, lapseni?» + +Vihdoinkin sulku aukeni, ja avuttomat, mustien liinaisten +puolikäsineiden verhoamat kädet vetivät pienen käärön esille: + +»Ennen söit niin mielelläsi leivoksia. Olen tuonut sinulle leivoksia.» + +Poika ei vastannut mitään. Pitkiä minuutteja hiljaisuutta. + +»Lapseni, sinun pitää syödä! Syö, lapseni!» + +Mutta nyt tuli vuoteelta melkein valittava ääni: + +»Voinko sitten syödä, äiti?» + +»Sinun täytyy syödä, syöminen tuo terveyttä!» + +Lapsenäänen kaiku kuului hetken. Sitten levisi hiljaisuus uudelleen, +ja vain kuolevain hengitys työskenteli uutterasti. Mutta äkkiä tarttui +Schlesinger runoniteeseen ja antoi sen äitinsä käteen: + +»Pikku äiti, näetkö? Tämä on vielä Kralowitzista.» + +Ja silloin tapahtui jotakin selittämätöntä ja kammottavaa. Eukko +tunnusteli kirjaa joka taholta, alkoi epäselvästi puhua itsekseen, +liukui äkkiä alas tuoliltaan, ja hänen näyttäessään vielä kurjemmalta, +viallisemmalta, jopa pienemmältä nyt kuin istuallaan alkoi lapsenääni +pikkuviisaasti kuin koulussa lausua: + + »Olen pikku prinsessa Ilse, + koti mulla on Ilsenstein. + Sua lemmin mä, armas kulta, + tule luokseni, omaksein.» + +Ympäristö, sairaus, kuolema, kaikki oli olematonta. Ylpeänä ja +riemastuneena sanahelinästä äiti katsoi eteensä. Mutta se ei riittänyt. +Kolmannesta vuoteesta, tuolta, missä tuntematon hengitti uutterasti, +hirnui nyt terävä, järjetön nauru, helvetillisen huvin nauru, joka +muuttui vinkunaksi ja vihdoin valitushuudoksi. Ikäloppu oli sitä +mieltä, että tämä nauru vaati häneltä vielä muita säkeitä, mutta muuta +ei johtunut hänen mieleensä kuin böömilämen lastenloru, jonka hän nyt +lausui vakavasti: + + »Katsos, kuinka kelvoton + Meidän pikku poika on.» + +Hän istuutui taas. Ja uudelleen alkoi loputon äänettömyys. Ja näytti +siltä kuin Schlesingerin äiti nyt myös ottaisi osaa kuolevien miesten +hengitystyöhön. Kun paksu hoitaja nouti hänet, oli jo hyvin pimeä. +Mutta silloin hän sanoi: + +»Lapseni! Nyt näen, että olet hyvin huonon näköinen!» + + * * * * * + +Näky oli hävinnyt. Kuumehoureiset luulivat taas ajavansa armottomassa +pikakulkuneuvossa jyriseviä katuja ja siltoja pitkin. Ja pistos +pistokselta, hengenveto hengenvedolta he neuloivat näkymättömän +kuolemansa säkkiä. + +Vielä ei hämärä ollut huoneesta väistynyt, kun eräs ääni jälleen +häiritsi hiljaisuutta, keskeytti kiireisen menon ja työn. Mutta tällä +kertaa se oli Fialan ääni, eikä se kaikunut lainkaan kuumeiselta +ja sekavalta, vaan hyvin selvältä, hyvin järjelliseltä. Tämä ääni +puhutteli herra Schlesingeriä, ja sen täytyi useita kertoja toistaa +huutonsa, ennenkuin puhuteltu kavahti hereille ja vääristynyt +naama kääntyi Fialaan päin. Sopimattomaan aikaan oli ääni noutanut +hänet syvyydestä, hänen etsiessään, ei yhdeksästä synnytyksestä +mieleltään heikontunutta vanhusta, vaan äitiään. Mutta maanmiehestä +ja kuolintoverista se oli yhdentekevää. Hän ei edes katsonut +Schlesingeriin, vaan muovaili ankarasti ja harkitusti kysymyksensä kuin +pöytäkirjaa varten. Eikä hänen peitteellään ollut runokirjaa, vaan +seinäkalenteri: + +»Ja jos kuolema sattuu ennen täytettyjä kuuttakymmentäviittä vuotta, +mitä saavat omaiset silloin?» + +Nämä sanat olivat todellakin lainopillisen mietiskelyn hedelmä, +jota monien päivien aikana oli kypsytetty kuumeessa ja tuskissa. +Mutta herra Schlesingerissä ne loihtivat sellaisen raivohulluuden, +ettei hän terveenä ollessaan ollut moista koskaan kokenut. Hän nousi +istualle, mitä hän heikkoutensa vuoksi ei muuten olisi jaksanut, +heitti pois peitteen ja polvistui vuoteessaan. Hänen silmänsä +pullistuivat ulos päästä, ja hänen hampaansa kalisivat vihasta. +Sillä tuossa naapurivuoteessa ei maannut oikeastaan herra Fiala, +vaan sellainen kurja raukka kuin hän itsekin, siinä makasi hänen +hukkaantunut elämänsä, epäonnistuminen, ummehtunut asunto, josta hän +itse ei milloinkaan ollut pelastunut, siinä makasi kurjuus, kahleet, +järjettömyys, jokapäiväinen tunkkaisuus! Ja humaltuneena tästä vihasta, +intohimoisesta kostonhalusta, tuntematta enää sanojaan hän huusi: + +»Täyttäkää... täyttäkää... kuudeskymmenesviides ikävuotenne! +Päinvastaisessa tapauksessa käy huonosti, nuolette näppiänne! Vaikka +rukoilisitte Rothschildia ja Jumalaa... niin pelkkä tyhjä jää käteenne!» + +Mutta nyt Schlesinger vierähti takaisin ja alkoi hiljaa vaikeroida, +itkeä ja huutaa apua. Hoitaja tuli. Lääkäri tuli. Ruiske sai +itkunpuuskan taukoamaan. Hetken perästä hän neuloi taas, mutta nyt +hyvin nopein pistoin näkymätöntä säkkiänsä. + +Mutta Fiala ei ommellut. Yhä edelleen hänellä oli kalenteri polvillaan. +Kuumeen ja hajoamisen kauhistuttaviksi vääristämät ukonkasvot +tuijottivat, mutta nyt jo ylevästi, kattolamppuihin. Kulmakarvain +välissä kiristyi selvästi valtava uurre, synkkä tahdon merkki, jota +hänen terveytensä päivinä ei ollut milloinkaan havaittu. + + + + +KUUDES LUKU + + +Ihme tapahtui senjälkeen kun Fialalle jo oli annettu kuolinsakramentti. +Hän oli ottanut sen vastaan täydessä tajussa, kuitenkin kylmän +asiallisesti kuin lääkkeen, vaikkapa taivaallisen. Yöllä senjälkeen +näytti kuolinkamppailu alkavan, ja vastuunalainen lääkäri antoi +määräyksen, että hänen piti antaa kuolla rauhassa. Seuraavaan +keskipäivään asti ehkä kestäisi, kunnes tulisi loppu. Nyt oli toinen +joulukuun viikko. Fiala jätettiin rauhaan, ja aamupäivätarkastuksellaan +professori ei luonut kuolevaan enää katsettakaan. + +Päivällisaterian jälkeen hoitaja meni vihdoin huoneeseen katsomaan, +voitaisiinko noutaa apulaislääkäri toteamaan kuolema. Mies ei pitänyt +sellaisista kiusoista ja oli päättänyt määräyksen mukaan toimittaa — +ruumiin niin pian kuin mahdollista niskoiltaan. + +Todellakin hän astui kymmentä minuuttia myöhemmin apulaislääkärin +huoneeseen, mutta ilmoitti, että potilas ei ollut kuollut, vaan istui +omin neuvoin vuoteessa ja oli kuuluvalla äänellä pyytänyt maitoa. +Lääkäri suuttui aika lailla kuolevan uppiniskaisuudesta. Tietenkin +sattui monesti erehdyksiä aikamäärissä. Mutta mielihyvää ei sellainen +luonnon epätäsmällisyys kuitenkaan voinut herättää. Apulaislääkäri oli +sennäköinen kuin korkea virkamies, joka on jonkun asiaa käsitellessään +tehnyt itsensä syypääksi muotovirheeseen ja sitten esiintyy huolettoman +torjuvasti, jottei osoittaisi minkäänlaista hämmennystä. Hänestä tuntui +kuin ei ainoastaan lääketiedettä, vaan suorastaan lääkärin arvovaltaa +olisi häväisty. + +Tietysti hän ei tavannut kuolevaa istumassa vuoteessa, — siitä oli +hoitaja varmaan nähnyt unta — mutta hänen täytyi myöntää, että selvä +ääni pyysi maitoa. Hän mukautui heti uuteen tilanteeseen. Tosin oli +harvinainen tapaus, että niin iäkäs ihminen tahtoi uudelleen palata +ihan Hadeksen porttien edustalta, mutta siitä syystä se olikin +erikoinen tapaus, ja »tapauksesta» voi loukattu arvovalta saada myös +korvausta. + +Tohtori — vain sivumennen mainittakoon, että hänellä oli edessään +loistava virkaura ja toivo päästä vuoden kuluttua dosentiksi — antoi +murahtelevalla äänellä kaikenlaisia rohkaisevia kehoituksia ja reipasta +lohdutusta, kuten hän muuten kohteli vain yksityispotilaitaan. +Hän totesi, että hengitys, sydämentoiminta, ruumiinvoimia, joskin +hajoamisen äärimmäisellä rajalla, kuitenkin vielä oli jäljellä, ja että +päällepäätteeksi silmäterät vielä tarkasti vastasivat kiihoittimiin, ja +kieli puhui, ettei aistimuksia siis vielä voitu pitää hämmentyneinä. +Tulevassa dosentissa heräsi miellyttävä uteliaisuus, tieteellinen +pelihimo, ja samalla kun hän merkitsi paperille melkein intohimoisesti +kaikenlaisia lievitys-, vahvistus-, virkistys- ja kiihoitusaineita ja +niiden ohjeita, risteili hänen päässänsä omituisia ajatuksia julkaista +tätä tapausta koskevia tutkimuksia. Hän oli nuori, ja hänen mielessään +olivat kirjallinen ja käytännöllinen kunnianhimo vielä tasapainossa. + +Seuraavan viikon aikana näytti todellakin kuin viisaiden ruiskeiden, +vahvistus- ja ravitsemismenetelmien avulla kuolemaan tuomitun elämää +voitaisiin pitentää, vieläpä pelastaakin hänen henkensä, kun hänen +tautinsa tunnusmerkitkin näyttivät heikkenevän. Harhaluulo päättyi +siihen, että muutamia päiviä ennen joulua ilmaantui yleinen myrkytys: +verenmyrkytys ja sykkivän sydämen lahoaminen. + +Ja nyt tuli Fialan elimistöstä todellinen »tapaus», joka herätti +suorastaan kummeksivaa huomiota. Sillä vieläkään hän ei kuollut. + +Päivästä päivään kasvoi lääkärien harrastus, ja joka aamu julkaistiin +käytävillä tiedoituksia, ikäänkuin kuoleman kanssa taistelevana ei +olisi herra Fiala, vaan joku tämän maan sankari. Yksityiskohtiakin +kuunneltiin mitä hartaimmin ja kerrottiin edelleen: + +Potilas kuului suurimpiakin tuskia kärsiessään kieltäytyvän ottamasta +morfiinia. Niinä hetkinä, jolloin hänen tajuntansa oli hämmentynyt, +hän pyrki ylös vuoteesta ja näytti etsivän jotakin. Ravinnosta hän +ei koskaan kieltäytynyt, vaikka hänen sisustansa nykyisin oli vain +pelkkänä haavana ja kuohuvana mätäpesänä. Näihin tosiasioihin sekoittui +luonnollisesti myös taruja, jotka hoitohenkilökunnassa herättivät +erikoista vastakaikua. He väittivät tuolla kurjimmalla olevan Herkuleen +voimat. Eräältä hoitajattarelta hänen sanottiin melkein musertaneen +nivelen luurankokätensä puristuksella, ja hoitajatar itse muka voi sen +koska tahansa todistaa. + +Herra Wotawan, joka oli niin monta vuotta tuntenut tämän potilaan, +täytyi tuon tuostakin pudistaa päätään: + +»Ihme ja kumma: Tohvelisankari! On aina pelännyt naisiansa! Eikä halua +kuolla!» + +Mutta palava ja lahoava liha makasi tietämättä maineestaan, +kuolinkamppailun museoesineenä. Mielellään olisivat sääliväiset ihmiset +antaneet hänelle, mitä puuttui. Mutta tajuttomassakin tilassa hän +huitoi ympärilleen tuntiessaan morfiiniruiskun lähellään. + +Aamupäivän kuluessa ei tämän museoesineen huone ottanut tyhjentyäkseen. +Uteliaita, sairaalaveljiä, lääkäreitä tuli ja meni. Professorejakin +kävi siellä ylioppilaineen, koettaen määritellä tätä erikoislaatuista +kuolemankamppailua. Myöskään mielisairaslääkärit eivät jääneet +tulematta vilkaisemaan Fialaa, todetakseen, eikö hänen houraileva +suunsa toisi mitään käyttökelpoista ilmi niin vitkaan kuolevan sielun +syvimmistä pimennoista. Tässähän saatiin katsella kuolemaa ikäänkuin +ajan suurennuslasilla. + +Siihen aikaan oli yliopiston opettajana eräs vanha herra, +skandinavilainen, nimeltä Cornelius Caldevin, hyvin suosittu ja +paljon käytetty sydäntautien erikoislääkäri. Hänen tapansa oli antaa +potilailleen käsittämätöntä rohkeutta, riippumatta siitä, oliko +heidän tilansa hyvä vai huono. Tämä rohkaiseva kyky oli Caldevinissa +varmaankin sielunhoidollinen lahja. Sillä todellisuudessa hän oli +lääketieteen alalle joutunut jumaluusoppinut, ja tämä lannistettu +jumaluusoppinut alkoi esiintyä iän mukana. Virkatoverit hymyilivät +hänen jonkinlaista mielenylennystä ja hurskautta vihjaaville +puheilleen, ikäänkuin hän olisi tekopyhä. Mutta hän oli taitava +taudinmäärittelijä, erikoiskyky alallansa ja tuloksellinen tutkija, +mitä kokenein lääkäri, niin että kernaasti annettiin anteeksi hänen +»epätieteelliset» sivuhuomautuksensa. + +Myös Caldevin tuli muutamien ylioppilaiden kera Fialan vuoteen ääreen. +Ja tavallista kauniimpi oli hänen eleensä, kun hän laski kätensä +viheliäisen miehen otsalle, jolta hän nosti sen vasta lähtiessään. +Hän puhelikin hiljaa, melkein kuiskaten, vaikka tässä huoneessa +oli yleisenä tapana puhella äänekkäästi, koska ei luultu huoneessa +olevankaan kuulevia korvia. + +Näin puheli Caldevin, sikäli kuin hänen sanojansa saattoi erottaa, +sillä hän ei ainoastaan kuiskannut, vaan hän puhui epäselvästi ja +katkonaisesti: + +»Katsokaahan nyt... hyvät herrat Katsokaahan nyt tätä sydäntä!» + +Ja hän kuunteli valtasuonta: + +»Hyvä, se toimii vielä... Vähän vielä toimii... Hyvät ystävät... +Ihmissydän ... Se ei ole vain... No niin... Anatominen sydän... Toimiva +elin... Kone, niinkuin olemme oppineet... Kampeen kiinnitetty elämä, +riippumaton tahdosta... ja niin edespäin... Hyvät herrat... Meissä on +jotakin... mikä on sydämen kuningas.» + +»Herttakuningas!» + +Muuan julkea ääni ylioppilaiden joukosta oli sepustanut tämän +sukkeluuden. Vanha herra vaikeni äkkiä nolostuneena. Lisäksi hän oli +kohdannut tuon toimeliaan apulaislääkärin katseen. Se hämmensi häntä +eikä hän enää voinut sanoa sanaakaan. + +Mutta apulaislääkäri tunsi selittämätöntä raivoa ja sähisi itsekseen: + +»Pölkkypää.» + +Samaan aikaan astui kaksi nuorta miestä portista Alser-kadulle: ne +olivat tohtori Burgstaller, sama, joka pyhäinmiestenpäivänä oli ottanut +Fialan vastaan sairaalaan, ja hänen kurssitoverinsa tohtori Kapper. He +päättivät mennä tavalliseen kahvilaansa. Kapper maistoi pari kulausta +tilaamastaan maidosta: + +»Inhoittava juttu tuon kuolemattoman tapaus!» + +Burgstaller oli yhtä mieltä toverinsa kanssa. Toisetkaan ihmiset +eivät kuolleet tiedekunnan käskystä. Kapper tunsi tulleensa väärin +ymmärretyksi: + +»Kuuleppas! Minä tarkoitan jotakin muuta. Katsohan oikeata köyhälistöä +kuoleman hetkellä. Se on yksinkertaisesti ylentävää. Heillä ei +ole pelkoa eikä mitään vaatimuksia. Asia on loppuun käsitelty. +He ovat alistuvia, tyytyväisiä, rauhallisia. Kaikki proletaarit +kuolevat samalla lailla. Vain poroporvarit kuolevat kukin tavallaan. +Pienimmätkin. Kullakin poroporvarilla on oma tapansa haluta välttää +kuolemaa. Se johtuu siitä, että hän pelkää kadottavansa elämän +mukana jotakin muutakin. Pankkitilin, rasvaisen säästökassakirjan, +arvossapidetyn nimen, tai huojuvan sohvan! Sanalla sanoen: Porvari on +se, jolla on jokin salaisuus...» + +Kapper katsoi hämmästyneenä ja riemuissaan eteensä. Hänen oli +onnistunut lausua hämärä, mutta sattuva mietelmä. Burgstaller siemaisi +toisen konjakkilasinsa, ennenkuin huomautti: + +»Huomio, Kapper! Sinä joudut politiikan pyörteisiin, mutta +ryhtyisimmekö riitelemään jo kello yhdeltätoista?» + +»Se ei ole lainkaan poliittista!» + +»Sitten se on kirjallista! Ja siitä minä en ymmärrä mitään.» + +Selitykseksi mainittakoon, että nuori tohtori Kapper oli +julkaissut useita kynänsä tuotteita radikaalis-kaunotaiteellisissa +aikakauskirjoissa. Loistavatyylisiä, hyvin sorvattuja ajatustuotteita. +Burgstaller katsoi ystävällisesti häntä silmiin lausuessaan: + +»Ystäväni, sinähän puhut jo kuoleman moraalista! Minä puolestani olen +tähän mennessä havainnut, että todella vastahakoisesti kuolee vain yksi +ihmislaji. Tahdotko tietää, mikä? Te juutalaiset!» + +Kapper katsoi maitoonsa. Hänellä ei nyt ollut halua tarttua tähän +puheenaiheeseen. Ja mitähän Burgstaller siitä ymmärsikään. Eipä silti, +että hän, Kapper, olisi halunnut väistyä! Se ei ollut hänen tapaistaan! +Hän oli merkinnyt kaikki kirjoittamansa oikealla etunimellään »Jonas», +vaikka väännös »Josefiksi» oli kyllin helppo. Välinpitämättömästi hän +siis sivuutti Burgstallerin hyökkäyksen ja alkoi kertoa siitä, mikä oli +tarttunut hänen mieleensä: + +»Eilen olin itse kymmenen minuutin verran sen Fialan luona. Minun on +tehnyt mieleni tarkata tätä tapausta. Pikku poroporvari! Ei mitään +muuta kuin ummehtunut pieni poroporvari! Mutta pään hän on saanut. +Michelangelo, ajattelen, ja että pienimmätkin poroporvarit tässä +tilanteessa käyvät 'plastillisiksi'. Silloin hän, luonnollisesti +houreissaan, alkaa puhua. Ja mitä hän sanoo! Ihan jäykistyin, +kunniasanallani!» + +Burgstaller joi kolmannen konjakkinsa. + +»Näin hän sanoi: "Se on täytetty! En voi vannoa, kuuluiko se oikeastaan +'täytetty' vai 'täyttynyt' vai 'täyttymys'." Samapa se, mutta sata +kertaa hän korisi: 'Se on täytetty!'» + +Silloin Burgstaller iski suuttuneena kämmenellään pöytään: + +»Akka, pidä jo suusi! En tahdo kuunnella sisarten juoruja enkä +hoitajain satuja! Minä tahdon rauhaa! En tahdo tänään enää kuulla +mitään tuosta kauheasta sairaalasta. Katsohan mieluummin ulos!» + +Ja todellakin! Kadulla vilisi elämä... Ei lumi eikä loka estänyt +liikennettä. Ja elämä oli pukeutunut satojen polviin saakka paljaiden +naissäärien muotoon, joiden uhkean lämpimässä sävelessä Burgstaller +väräjävin huulin riippui kiinni. Hänen ei tullut mieleensäkään +puhuessaan kääntää tästä näystä päätänsä: + +»Mitä sinä teet tänä iltana?» + +»Minäkö? Tänä iltana? Kuinka niin?» Burgstaller kurkisteli yhä +ikkunasta. + +»Mies! Oletko hullu? Onhan nyt Sylvesterin päivä! Terve, voitto ja +kosto! Huomenna en ole juhlapäivystäjänä, Kapper! Tiedätkö mitä? Tule +mukaan tänä iltana!» + +Mutta tohtori Kapper loi kopeana ja synkkänä silmänsä maahan: + +»En voi. Minun pitää tehdä työtä.» + + * * * * * + +Näinä päivinä rouva Fiala mielellään pakeni keittiönsä yksinäisyyttä. +Hän kävi naapurien luona, istui talonmiehen vaimon luona, ja mitä +enemmän hän sai sääliä osaksensa, sitä enemmän hän itki. Kaikille hän +kertoi kauheista elämyksistä, jotka öin päivin kohtasivat häntä. Kerran +oli hänen miehensä hattu katsellut häntä ikäänkuin hurjin silmin. +Toisen kerran oli ukon takki riippunut paikallaan liikkumattomana ja +tyhjänä, mutta äkkiä muutti nuhteleva takki muotoaan, ja hän oli mennyt +tainnoksiin. Ja vainaja oli myöskin »ilmestynyt» hänelle. + +Tästä näkee, että pitkän ja merkillisen kuolinkamppailun vielä +kestäessä rouva Fiala luuli miehensä jo kuolleen. Toisin ajoin hän +katseli pilkallisesti ihmisiä ja huusi riehaantuneena, että saataisiin +vielä nähdä, että hänen ukkonsa hyvinkin voisi parantua ja tehdä koko +ilkeälle maailmalle kepposet. Mutta millainen hänen mielialansa olikin, +hän itki, itki koneellisesti ja säännöllisesti. + +Vähemmän säännöllisiä ja ajan kuluessa yhä harvinaisempia olivat hänen +sairaskäyntinsä. Eihän hän voinut auttaa, matka oli pitkä, hän vanha, +raitiovaunussa ajo kallis; ruuan viemisessä ei ollut mitään järkeä, ja +ennen kaikkea, miehen näkeminen järkytti häntä niin syvästi, että hän +itse joka kerta surusta sairastui. + +Kolmesta omaisesta siis vain Franzl vietti yöt päivät sairaalassa. +Alussa oli tahdottu ajaa hänet pois, mutta hän ymmärsi tehdä itsensä +hyödylliseksi, ja niin ottivat hoitajat, kun tultiin tarkastamaan, +hänet suojelukseensa. + +Oli onni, että Fialan palkka maksettiin edelleen ja liike omasta +aloitteestaan oli lähettänyt lahjana kolme miljoonaa. Vanha rouva +käytti ajatuksissaan jo osan noista rahoista hautajaiskuluihin. Sillä +olihan selvää, että hänen miehelleen kuului kaunis kolmannen luokan +hautaus ja että hänen hautansa ajan vaikeuksista huolimatta oli +merkittävä. + +Ikävä kyllä olivat rouva Fialan henkiset kyvyt yhtä lyhytnäköiset +kuin hänen silmänsä pitkänäköiset ja lukemiseen mahdottomat. Nyt, kun +hän eli yksinään Klaran kanssa, kun hänen ei enää tarvinnut puolustaa +sisartaan, nyt kasvoi hänessä sanomaton pelko ja avuton viha Klaraa +kohtaan: sillä sen hän ainakin tajusi, että hän nyt oli turvatonna +ainaiseksi joutunut tuon ilkimyksen valtaan. + +Tähän saakka hän ei vielä ollut paljastanut Klaralle salaisuutta. Mutta +niin vaikea oli saada selvää konekirjoituksesta, niin vaikea ymmärtää +»Tutelian» moniehtoista kieltä. Tuntikausia hän istui keittiössä +tavailemassa. Mutta kuinka hän nykikin silmälasejaan ja puhdisteli +niitä esiliinalla, ajatuksettomana hämärsi kirjoitus hänen silmissään. +Klara oli nuorempi, ja hänellä oli paremmat silmät ja parempi pää. +»Hänhän on aina hyvin oppinut ja laskenut, se viisas!» Mutta juuri +tässä viisaudessa oli vaara. Rouva Fiala taisteli vielä hetken +itsenäisyytensä puolesta. Mutta päivästä päivään kävi Klaran ylivoima +vastustamattomammaksi, kun hän tuli kotiin, sinkautti saalismyttynsä +nurkkaan, kiersi ympäri keittiötä kuin paholainen, raivoisana +kurkisteli patoihin, totesi varkauksia ja laatikkoihin murtoja ja pani +toimeen häliseviä kohtauksia käytävässä. + +Eräänä iltana rouva Fiala ei enää jaksanut kestää epävarmuutta ja +salaisuutta. Ja hän näytti sisarelleen vakuutuskirjan. Klara meni +asunnon ovelle ja piti paperia porraskäytävän valossa. Vinossa, melkein +korvalla roikkui hänen likaisen päähuivinsa solmu, hänen silmänsä +vilkkuivat, nenä tuhisi, ja suussa näkyi himokas kieli. Hän luki +asiakirjan kahteen ja kolmeen kertaan, sitten pisti sen taskuunsa: + +»Minä menen heti näyttämään tätä herra tohtorilleni!» + +Rouva Fiala kävi epäluuloiseksi: + +»Mitä sinä tarkoitat, Klarinka?» + +Mutta Klarinka nauroi ja oli kiihdyksissään vähällä paiskata paperin +vasten sisarensa silmiä: + +»Tuossa on! Luuletko, että minä tahdon pitää sinun roskaasi! Ethän +kuitenkaan saa siitä mitään!» + +Marie Fialan ääni alkoi nöyrästi väristä: + +»Mitä sinä sanot? Minkätähden en saa mitään?» + +Mutta Klara ei salannut ilkeää iloaan: + +»Koska siinä niin sanotaan! Jos Karl kuolee ennen tammikuun viidettä +päivää, et saa mitään...» + +Klara oli olevinaan syvästi loukkaantunut pistäessään asiakirjan +uudelleen taskuunsa: + +»Ainoastaan sentähden, että olen kunnon ihminen, ainoastaan sentähden, +että olen hyvä, menen nyt herra tohtorini luo.» + +Rouva Fiala palasi keittiöön. Hän istuutui arkulle, missä Franzl +tavallisesti istui, ja koetti saada ajatuksen, tämän uuden ajatuksen +päästä kiinni. Noin puolen tunnin perästä häämöitti jotakin hänen +harmaassa sielussaan. Kuin sähkövirta kävi kauhu hänen ruumiinsa läpi, +niin voimakkaana, että hän tunsi metallin makua kielellään. Se oli +ensimmäinen ja ainoa kauhun tunne Jumalaa kohtaan, mitä hän eläessään +sai kokea. + +Jotakin hirvittävää tapahtui. Sitä ei voinut ajatellakaan. Hänen +miehensä, joka jo kauan oli maannut kuolleena, ei kuollutkaan. +Vakuutuksen vuoksi hän pakotti itsensä elämään. Hänen tähtensä, joka jo +kauan sitten oli hänet hyljännyt ja menettänyt! + +Rouva Fiala kömpi pystyyn, päästeli järjettömiä kirkaisuja ja +sellaisena kuin oli, ilman päällysvaatetta, juoksi ulos talviseen +ilmaan. Talonmies tuijotti hänen jälkeensä. + + + + +SEITSEMÄS LUKU + + +Mutta Fiala seisoo lujana ja rautaisena portilla, vaakunaportillaan. +Kenenkään muun kuin itsensä tähden hän ei siinä seiso. Portti on leveä +ja korkea. Hän täyttää sen. Valtavan lämpimänä kietoo painava turkki +häntä. Hänen kolmikolkkansa hipoo portinpäällyskaarta. Sauvalla hänen +kädessään on suuri voima. Tässä on hänen odotettava. Kuka on käskyn +antanut, ei hän enää muista. Mutta käsky on käsky. Ja mitä ei ole +täytetty, se on täytettävä. Ihanaa on olla käskynalaisena. Ihanaa +omistaa tehtävä. Keittiössä naisten joukossa käy vanhaksi. Fiala ei ole +vanha eikä väsynyt. Reipas ja iloinen hän on kuin nuori karhu. + +Viideltä hänet vapautetaan. Sillä kellonlyönnillä tulee vapautus. +Kirkontornin kello leimuaa, ja kuin arpapelissä juoksevat mustat ja +punaiset tuntinumerot näkyville. Nopeasti perättäin, kärsimättöminä +ne hypähtävät esille: kaksitoista ja seitsemäntoista, kahdeksan ja +satakaksikymmentäkuusi. Tuhansia tunteja julistaa siten kello, vain +viidettä tuntia ei. + +Fiala tuntee haltioituneena velvollisuutensa: olla vartijana, antamatta +houkutella itseään pois! Ei kenenkään! Olla vartijana, päästämättä +ketään sisään! Niin kuuluu käsky. Taivas tietää, mitä ylhäällä +istuntosalissa neuvotellaan. Herra ylijohtajan hän on jo päästänyt +menemään. Silloin tulee herra Pech: + +»Siirtykää sivuun, Fiala!»... »Tämä on minun paikkani!»... »Täytyyhän +minun päästä virkaani»... »Onko teillä kulkulupaa?»... »Minähän kuulun +virastoon!» ... »Se ei lainkaan kuulu minuun. Käsky on käsky!»... + +Ja yhä uudelleen tulee Pech, joskus yksin, joskus mukanaan pieni poika, +jonka hän tahtoo keinotella portin läpi. Mutta Fiala on paikallaan. +Pech vetää guldenin taskustaan, pyöreän hopeaguldenin. Fiaiaa ei +lahjota. Vain omansa, omansa hän tahtoo saada, palkkansa, ja sillä +hyvä! Kellosta hyppivät esille tunnit, mustat ja punaiset. Kuin uimarit +ne näyttäytyvät ylhäällä ponnahduslaudalla heittäytyäkseen virtaan. +Ja katu kulkee ohi rientoineen, jotka hän tuntee alusta asti. Arkoina +silmäilevät ohikulkevat koululaiset hänen mahtiansa. Mutta hänen +ilmeensä pysyy liikkumattomana. Irvinaamat eivät ole häntä varten. He +tahtovat häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan. Kalistelevat luistimillaan, +kierittelevät pieniä palloja edellään. Vähät siitä! Hän ei kiinnitä +mitään huomiota tyttöihin, jotka pujahtavat ihan läheltä hänen +ohitseen, jopa kuiskailevat hänelle. Sen hän jo tuntee. Se ei kutita +eikä kiusaa häntä. Kaikki aikanaan! + +Vaikeaksi vain käy, vaikeaksi, kun rykmentti marssii ohi: keisarillinen +jalkaväkirykmentti n:o 11, harmaat takinkäänteet. »Pataljoona se—i—s!» +Itse eversti Swoboda kohottautuen satulassa, nostaa paljastetun miekan +komennukseen. Hänellä on kuusenoksia päähineessään. Kaikki kaksoisrivit +ovat täynnä kuusenoksia. Sitten kaikuu huuto pitkin katua: »Joukkueen +johtaja Fiala!» Mutta Fiala ei huuda: »Täällä!» Hän tietää: hän ei saa +ilmoittautua. Ja yhä jatkuvasti kaikuu huuto: »Joukkueenjohtaja Fiala!» +Rykmentin soittokunta järjestyy. He soittavat kunniamarssia, soittavat +»O du mein Österreich». + +Fiala tuntee muulin, joka vetää suurta rumpua. Soittokunta lähtee +liikkeelle. Miehet heiluttavat ja kääntelevät soittokoneita tahdissa. +Ja komppanian rivit heiluvat ja kääntyvät marssiastunnassa, auringon +kirkkaasti paistaessa. Viittojen kahistessa he marssivat tiehensä. +Ampumaradalle, manöövereille, kenties myös vain huvittelemaan. + +Monet ystävänsä hän on siinä joukossa hyvin tuntenut. Tällä kertaa +hän ei saa heidän kanssaan hullutella: ei pelata korttia, ei mennä +tanssiin, ei oluen ääressä viettää yötä. Hänen täytyy seisoa ja yhä +seisoa portillaan. He ovat jo kaukana poissa. Ja jäljellä on vain +yltyvä musiikin tahti! Hän tuntee sykähdyksiä lihassaan ja veressään. + +Mutta usein on myöskin yö. Yhä uudelleen on yö. Silloin tunnit, +punaisina ja mustina, eivät enää hypi kirkontornin kellosta, eikä +kirkon tornikaan ole paikallaan. Mutta kaikkien ovien eteen pitkin +katua on pantu tuhka-astioita. Tuhkaa on siroiteltu kaikkialle. + +Fiala on vahdissa. Raskaana, kamalan tuskallisena painaa käsky hänen +sydäntään. Hän seisoo paksussa turkissa kuin pohjattomassa tynnyrissä, +joka pitää häntä pystyssä. Kultaiset kalunat ovat sammuneet. Hattu, +turkki ja puku peittävät ja verhoavat hänet kuin suru. Franzl tulee +torilaukkua kantaen. Franzl on pieni kuoppaposkinen lapsi, raajarikko, +hänen poikansa. Sentähden hänen täytyykin tehdä pikku raajarikon +hyväksi jotakin kauheaa. + +Hänen täytyy aina juoda kaikki tee, jonka poika tuo hänelle mustassa +torilaukussa. Mutta se ei ole lämmintä teetä, vaan kiehuvaa, ei +ei, se on sinervää tulta, sokeritonta tulta, jonka hän, ei yhdellä +siemauksella, vaan kulaus kulaukselta nielaisee. Ja spriiliekit alkavat +nuoleskella, kuluttaa hänen ruumiinsa sisäseiniä. Mutta ulkoseinä, iho, +pysyy kylmänä. Jos hän nyt voisi sulkea silmänsä, ei hän tietäisi enää +mistään. Mutta hänenhän täytyy tietää, jatkuvasti tietää, niin kauan +kuin vapautusta ei kuulu. Eikö hän ollut kyllin usein vartiomiehenä +yhdeksännessätoista rykmentissä? Ja nyt tuntuu hänestä kuin hänelle +olisi määrätty rangaistus huonon palveluksen, huonon elämän tähden. +Porttiarestilla hänen täytyy ne sovittaa. Kuka onkaan antanut sen +käskyn? Mutta ajatteleminenkin on kiellettyä. Sillä ken ajattelee, +nukahtaa. + +Taas seisoo Pech hänen vieressään: »En ymmärrä teitä, Fiala! +Heittäytykää vain pitkällenne! Kohta on kaikki kunnossa. Sehän on +niin helppoa!» Hänestä se ei ole lainkaan helppoa. Ilmettäkään hän ei +saa värähdyttää kuullessaan moista huolimattomuutta ja kiihoitusta. +Parempi sitten on katsella tuhkanharmaalle kadulle. Siellä tulee esille +ahdistava näky. + +Hän näkee tuomiorovasti Kabrhelin, kotiseutunsa papin. Hän on lihava +ja ontuu. Kabrhel kantaa kuin pyhässä juhlakulkueessa Herran ruumista +hopeisessa loistoarkussa. Kaksi kappalaista astuu hänen rinnallaan. +Mutta etunenässä astelee opettaja Subak, kirkkolippu korkealla kädessä. +Ja loppupäässä pari hurskasta, joilla on maalaisvaatteet. Fiala +katsoo tahallaan syrjään. Häntä peloittaa näiden korkeahattuisten +ja hopeanappisten olentojen näkeminen, ikäänkuin nämä vanhat +talonpojat olisivat isällisen uhkaavassa suhteessa häneen ja hänen +rangaistukseensa. Mutta kulkueessa on myös hurskaita eläimiä taimpana. +Isännöitsijän mustat härät ja lehmät, jotka Fiala hyvin tuntee. + +Nyt tuomiorovasti kääntyy porttiin päin: »Polvistukaa!» käskee hän. +Ja kulkue polvistuu kadulle. Härät ja lehmätkin polvistuvat hartaina. +Silloin kunnianarvoisa Kabrhel kohottaa pyhäinjäännöksen tottelematonta +rippilasta kohti, ja hänen äänensä värisee: »Polvistukaa kaikki!» Mutta +Fiala, niin kernaasti kuin hän sen tekisikin, ei saa polvistua. Hän +tietää: Vielä täytyy tapahtua, mitä ei ole täytetty. Voi, suuren synnin +hän on tehnyt, kun ei ole toisten kanssa polvistunut. Senvuoksi julkeat +eläimet rankaisevatkin häntä. Vihaisimpia ovat hanhet, jotka äkkiä +sadoittain vaapertavat kylälammikostaan, tunkeilevat hänen jalkojensa +ympärillä ja kiukkuisina papattavat hänelle. Hän tietää, kuinka +vaarallisia nämä kiihtyneet pedot ovat. Kenties hän juoksisi tiehensä, +jos voisi liikuttaa jalkojaan. + +Mutta silloin alkaa katu kohista ja muuttuu hänen kotiseutunsa +virraksi. Hän tuntee tarkasti pensaat, onkimispaikat, uimarannat, +ravustamispaikat. Mutta minkätähden toinen ranta on nyt niin kaukana? +Se ei häntä hämmästytä. Pitäisikö sitten Tonavan olla Praterspitzin +luona kapeampi? Ihanalta tuntuu, että sen pienet laineet ajautuvat +hänen portilleen asti. Mutta joki ei tarkoita hänelle hyvää. Kalarutto +on puhjennut. Tuhansia haukia, karppeja ja vielä suurempia kaloja ui +veden pinnalla suomuksettomine, inhoittavine mahoineen. Haaskojen haju +tunkeutuu maailman läpi pilviin asti. Silloin alkaa koeteltu rukoilla +Jumalaa: + +»Rakas Jumala! Seison tässä, koska minua on käsketty. En siitä syystä, +että itselleni jotakin haluaisin, seiso tässä, en palkan tähden. Olen +kuitenkin lapsesta asti toivonut omaa pientä kotia. (Mutta puutarhassa +pitää olla auringonkukkia.) Taloa et minulle kaiketi lahjoita. Mitään +iloa en saane. Voi, minkätähden täytyy minun niin paljon kärsiä, minun, +Fialan, eikä kenenkään muun!?» + +Fiala on aikoja sitten tiennyt, että oikealla hetkellä lausuttu +harras rukous aina auttaa. Hän on tehnyt hyvin rukoillessaan. Sillä +nyt lankeaa sumu. Ystävällinen syyssumu verhoo niin sakeana paljaat +lämpimät pellot, että perunanuotioita ei voi nähdä, ainoastaan +haistella. Ja ystävällinen sumu tunkeutuu myöskin kohtalonportille +rauhoittamaan portinvartijan sielua. Sillä mitään hän ei enää näe +ympärillään. Suurena ja yksinäisenä hän saa nyt seistä ja kestää +Jumalan näkymättömässä maailmassa. Hänen kuulapäinen keppinsä tukee +häntä, hänen jäykkä turkkinsa pitää häntä pystyssä. Mitään ei enää +tarvitse tapahtua. Kun hän vielä muistaisi laulun, jonkin vanhan +böömiläisen laulun, laulaisi hän sen, sillä mieluista on seistä sumussa +ja mullantuoksussa, suloista on seisten maata avaruudessa. Silloin +häntä alkaa nukuttaa. Silloin hän sulkee silmänsä... + +Mutta niin ei ollut sallittu. Häntä huudetaan. »Fiala!» luulee hän +kuulevansa, mutta se kaikuu »Tutelia!» Rikoksesta tavatun kauhu +viiltää hänen lävitseen! »Käskystä!» Ja hän repäisee silmänsä auki. +Kirkontornin kello on poissa. Pyöreän reiän läpi näkyy kappale punaista +taivasta. Kaikkialta kuuluu torventoitotuksia. Manööverit lopetetaan +iltarummun viimeisillä lyönneillä. Ja hurja töminä lähenee. Hän tuntee +tuon hullunkurisen majesteetillisen töminän, juhlallisen kulun, joka +vyöryy Schönbrunnista Mariahilfer-katua pitkin. Etunenässä poliiseja +ratsain, sitten henkikaarti ja heidän keskellään kimovaljakon vetämät +hovivaunut kullattuine pyörineen ja lyhtyineen. Kansallishymni pauhaa +lippujen huumaamassa ilmassa. Vihreä höyhenviuhka heiluu kaukaa +ystävällisesti. Fiala tietää, että vapautus lähenee jyristen. Nyt on +pidettävä varansa, astuttava oikealla hetkellä esiin ja huudettava +ensimmäiselle tapaamalleen päällikölle: + +»Ilmoitan kunnioittavimmin, kuolema tullut!» + +Hänelle osoitetaan sitten paikkansa kultaisessa kulkueessa, joka kiitää +katujen läpi. + +Aika onkin jo täpärällä. Sumu on muuttunut. Se vallitsee eteisessä +paksuna savuna, hehkun ja liekkien puhkomana. Mutta kuka tukkii +paruillaan tien? Kadun tulee olla vapaa. Täällä ei siedetä mitään +sulkua. Hänen ja lähenevän, ihanan, välillä täytyy olla vapaa ura. +Mutta joukko tanssii hänen ympärillään. Se tahtoo työntää vapautetun +takaisin savuavalle portille, jonne hän ei enää kuulu. Ja nyt hän näkee +joukon. Silloin kuohahtaa koko hänen olemuksensa vihaan ja epätoivoon. +Sata Marieta ja viisisataa Klaraa tunkee häntä takaisin vankilaan, +missä hän kuitenkin on kestänyt loppuun asti ja kauan sitten voittanut. +Kaikki Mariet kantavat kädessään seppelettä ja itkevät. Kaikki Klarat +heittävät ilkeitä luutia hänen kasvoihinsa. He koettavat salaa sitoa +hänen käsiään rauhanaikaisella käärelangalla. Noidat ovat syypäitä. +Aina ne ovat sulkeneet hänet sisälle. Nyt, kun vapautus jymisee yhä +lähempänä, nytkin ne tahtovat ruikuttaen ja kiroillen sulkea häneltä +tien. Mutta Jumalan kiitos hänen käsivartensa on taas vahva, ja hänen +sauvansa kuula säihkyy... + + * * * * * + +Rouva Fiala istuu kyyristyneenä tuolilla ja tuijottaa kauhistuttavaan +kuolemaan, joka ei tahdo tulla. Väkisin piti viimeisinä päivinä +illan tultua raastaa tämä kirkuva huoneesta. Nyt ei Fiala enää +pitkiin aikoihin ole ollut mikään »tapaus». Tämäkin kiihoke on +menettänyt voimansa. Jokin sydänlihas on vahvempi, toinen heikompi, ja +hevosluonnot ovat harvinaisia, mutteivät silti likimainkaan ihmeitä. +Vaimo tuijottaa liikkumatta peitteen alaista lahoavaa läjää, joka +kiihtyneesti hengittäen makaa omassa visvassaan, kenenkään häntä +puhdistamatta. Mutta pieluksella lepää keltainen pää, kirkkoisän +jättiläisotsa. Vaimo ei enää tunne tätä vierasta päätä. Joskus värähtää +kärsivä ja koettaa liikkua. Kädet koettavat mennä pieluksen alle ja +jalat liikkua peitteen alla. + +Klara on astunut sisään ja alkaa pitää kivettyneelle sisarelle +tuomiosaarnaa: hänen pitäisi nyt vihdoin mennä kotiin, istuminen ja +katseleminen ei mitään hyödytä. Joka kolmen minuutin päästä ilmestyy +Franzl ovelle. Hänen silmänsä ulkonevat päästä, ikäänkuin hänen +täytyisi pakottaa itseään voidakseen katsoa isäänsä. Äkkiä, puheensa +lomassa, Klara korottaa tapansa mukaan äänensä kimakaksi. Silloin +näyttää kuin olento, jonka nimi on Fiala, heräisi. Suuriksi levinneet +silmät tuijottavat naisiin, eivätkä ne ole enää vieraat silmät. Ruumis +nousee pystyyn vuoteessa, ja mahdottomalla voimanponnistuksella tulevat +harmaakarvaiset kepit esille peitteen alta ja koettavat sankarillisesti +saavuttaa lattian. Ja nyt, työntäen kurkustaan voitonhuudon, seisoo +pystyyn nousseena paikallaan hurja jättiläinen, joka kohottaa hämähäkin +kaltaisia käsivarsiaan kuin iskuun. Tömisevä askel luonnistuu vielä, +sitten lyyhistyy olento kokoon, luuläjä. + +Tässä loppuu kertomus pikkuporvari Karl Fialan kuolemasta. Kaksi päivää +maalinsa ohi hän oli ehtinyt kuin hyvä juoksija. Sillä nyt oli jo +seitsemäs tammikuuta. Viipymättä toimittivat hoitajat, sittenkun oli +kiireesti todettu kuolema, ruumiin siihen paikkaan, johon se kuului, +kuin saastan, joka on liian kauan ollut tiellä. + +Kun leski ei enää nähnyt vieraita kasvoja, voi hän onnekseen taas +itkeä. Kuolinvuode oli nyt tyhjä. Klara, joka niin usein oli huomannut, +että kärsivän käsi etsi jotakin pieluksen alta, ja joka, ellei uni +häntä uskotellut, oli näkevinään kerran kultarahan pistävän esiin, +astui nyt, itkeä hyrskien, kuin sattumalta vuoteen luo. Ääneen +valittaen ja tuskasta värisevin sormin hän alkoi silitellä tyhjää +pielusta. Silloin hän äkkiä tunsi etsiviin niveliinsä tartuttavan +rautaisin kourin. Hän kuohahti: »Sinä kirottu poika! Enhän tahdo +sinulta mitään ottaa! Marinka! Ole varuillasi!» + +Franzl kohotti äänettömänä pielusta ja pisti molemmat arvottomat +esineet taskuunsa. Ne olivat tyhjä kalenterilehtiö ja tietymättömiin +kadonneen univormun tahrainen kaluna. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77639 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..6e16e96 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77639 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77639) |