Update for 76763HEADmain

4 files changed, 4205 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/76763-0.txt b/76763-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..2109e54
--- /dev/null
+++ b/76763-0.txt
@@ -0,0 +1,4189 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76763 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+LASISEINÄ
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+SIGNE STENBÄCK
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1929.
+
+
+
+
+I.
+
+
+— _Anno Domini_ 1910. —
+
+Alppilaakso on heräämäisillään. Virran vesi kuohuu ja pauhaa siltojen
+alla. Raikkaana se huuhtelee rannan kiviä, mutta suvantopaikoissa
+nousee jo kylmän vihreä värisointu pinnalle. Yöllisen rajuilman jäljet
+unohtuvat päivän koittaessa.
+
+Pilvenuntuvat hyväilevät ohimennen rinteitä ja huippuja. Ne kiitävät,
+kiitävät nousten, laskien syvyyksien yllä, ikäänkuin yläilmoissa kävisi
+ankara näkymätön aallokko.
+
+Pfarr-kirkon kellot soivat. On aamumessun aika.
+
+Pyhän Johannan luostarin heikosti kellertävät rakennusryhmät kohoavat
+tummaa alppiseinää vasten vakavan jykevinä kaupungin etelärinteellä.
+Suuri kirkko suippokaarineen toisella. Ja ne puhuvat lakkaamatta, nämä
+vanhat muurit — varsinkin näin varhaisina aamuhetkinä, jolloin pyhäkkö
+lähettää kutsunsa yli laakson. Silloin aukenee luostarin pääportti ja
+joukko hiljaisia nunnia astuu ulos; heidän pukunsa on valkea ja musta.
+Pitkät, poimutetut hameet kahisevat tasaisesti, ja sileän hunnun alla
+ovat silmät alasluodut — melkein elottomat.
+
+He kulkevat äänettöminä, kädet ristissä rinnalla. Heitä on vanhoja ja
+nuoria, kumaraselkäisiä ja sorearyhtisiä. Heidän yllänsä aukeaa taivaan
+pohjaton sini, ja kiurujen riemu hukkuu vähitellen suurten kellojen
+mahtavaan soittoon, mutta he kulkevat kuurojen tavoin eteenpäin, yhä
+eteenpäin, kunnes kirkon kaariovi sulkeutuu heidän jälkeensä, ja he
+häviävät kuin suuret linnut holvien vilpoisaan varjoon.
+
+Sisar Felicia astuu joukon etunenässä. Hän on kookas ja hento, hienojen
+silmäluomien läpi kuultaa sininen suoniverkko ja lapsekas suu on
+päättävästi suljettu. Hän kulkee arvokkaasti, nöyrä alistuvaisuus joka
+liikkeessä; mutta hän hengittää intohimoisesti suloista aamuilmaa
+keuhkoihinsa. Se on tullut hänelle tavaksi, elinehdoksi näinä aamuina
+pitkien, tuskallisten öitten jälkeen, jolloin niin useasti sairaat
+luostarin parantolassa ovat hänen apuunsa turvanneet.
+
+Sisar Felicia huokailee kuulumattomasti. He ovat tulleet ikivanhan
+roomalaissillan kohdalle, ja siellä hänen katseensa äkkiä kääntyy
+pohjoiseen päin. Kirkas välke syttyy hänen silmiinsä. Hänen sydämensä
+tervehtii huoletonta virtaa, jonka lähteet pulppuilevat juuri hänen
+lapsuuskotinsa lähettyvillä.
+
+Miten mielellään nuori nunna pysähtyisikään hetkiseksi noita rakkaita
+kuohuja katselemaan! Mutta hän tietää, että kaikki tällainen olisi
+sääntöjä vastaan, ja hän jatkaa nurkumatta matkaansa kirkkoa kohti.
+
+Sisar Felicia lukee Avensa hartaasti ja moneen kertaan. Se on varmin
+keino rauhan saavuttamiseksi, sen hän tietää, mutta ihmeekseen hänen
+tällä kertaa on myönnettävä, että jokin outo levottomuus yhä kasvaa
+sielun syvyydessä. Kasvaa ja raatelee!
+
+Kaupunki heidän ympärillään nukkuu. Sisar Felicia huoahtaa
+keventyneenä huomatessaan, että pitkä rantakäytävä tällä haavaa lepää
+autiona ja puhtaana noista kirjavista tyhjäntoimittajista, jotka
+myöhemmin täyttävät sen heleillä nauruillaan ja vieraitten kielten
+soinnahduksilla. Niin, tännehän he tulvivat kaikilta maailman ääriltä,
+nuo oudot päivänkorennot! Mitä he hakevat? Terveyttä turmeltuneille
+ruumiilleen! — Nuori nunna pudistaa päätään. Hän, Felicia, tietää mitä
+he tarvitsisivat mutta karttavat. Rauhaa, rauhaa, hän mumisee hiljaa
+melkein suljetuin huulin. Ja rauhaa hän itsekin juuri nyt kaipaa.
+
+Polttava tuska rinnassa hän muistaa aikaa, jolloin tietoisuus omasta
+pyhästä kutsumuksesta oli välkkynyt kuin pohjaton, kirkas lähteensilmä
+hänen sielussaan. Nyt se oli sumentunut. Eikä hän ripissäkään ollut
+saanut lohdutusta pitkään aikaan. —
+
+Kalpeat posket ovat äkkiä lehahtaneet punaisiksi ja rinta nousee ja
+laskee. »Oo, pyhä Äiti!» hän toistaa toistamistaan. »Auta minua,
+armahda minua kurjaa!»
+
+Kuin unenhorteessa hän lankeaa polvilleen marmorisen vihkivesiastian
+ääreen, kastaa polttavat sormenpäänsä ja ristii kasvonsa itkien.
+Hiljainen soitto täyttää kirkon, jonka hämärässä pyhä savu leijailee
+sinertävänä ja läpikuultavana kuin aamuinen usva vuorilla.
+
+Sisar Felicia yrittää rukoilla.
+
+Ennen hänen aina on ollut helppo vapautua huolista ja murheista
+sävelien soidessa hänen ympärillään. Nyt on päinvastoin. Kaikki koskee.
+Hän katselee ihmetellen nuorta noviisia, joka polvistuu hänen oikealla
+puolellaan. Miten on mahdollista, että nuoren tytön kasvot voivat
+loistaa tuolla tavalla! Sisar Felicia huomaa pienen, kostean kiharan
+neitosen ohimolla. Se on tumma ja kiiltävä, ja häntä puistattaa,
+sillä hänen omat, leikatut hiuksensa tulevat äkkiä hänen mieleensä
+painajaisunen tavoin.
+
+»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» kuuluu vanhan papin lempeä ääni. Niin,
+mistä hän kiittäisi?
+
+Hiki helmeilee sisar Felician otsalla suurina karpaloina.
+
+Kaukaisesta menneisyydestä lähenevät häntä lohdutuksen henget.
+Hän näkee pienen kotinsa, oman kylänsä valkean kirkon punaisine
+torneilleen. On pyhä ja suuret juhlat. He ovat jo varhaisesta
+aamusta saakka rukoilleet pyhältä Äidiltä apua eräälle pienelle,
+kultahapsiselle lapselle, joka istuu kirkkain silmin äitinsä vieressä
+kuorin lähettyvillä. He ovat pyytäneet ihmeen tapahtumista, ja se on
+tapahtunut.
+
+Sisar Felicia sulkee silmänsä, hän tahtoo vaipua tuohon muistoon koko
+sielullaan, sillä olihan tuo lapsukainen ollut hän itse. Olihan hän
+silloin omassa, hennossa ruumiissaan tuntenut parannuksen voimien
+liikkuneen, ja uupuneet jalat tottelivat hänen käskyjään jälleen.
+»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» oli pappi silloinkin sanonut.
+
+Mutta äiti oli luvannut lapsensa Jumalalle — nunnaksi pyhän Johannan
+luostariin.
+
+Kaikki olivat suuresti iloinneet, ihmeestä oli kerrottu pitkin laaksoa,
+jopa kaukana vieraissa kylissäkin, — isä yksin oli itkenyt painaen
+päivänpaahtamat kasvonsa lapsukaisen kullanhohtaviin hiuksiin kuin
+armoa anoen. Mutta sen päivän jälkeen tyttönen tiesi, että hän oli
+toisenlainen kuin muut. Hänelle puhuttiin paljon »ihmeestä», kunnes
+hän kuvitteli oman sydämensä valkoiseksi temppeliksi, jossa tuo muisto
+leijaili kuin hopeahohteinen kyyhky holvikaton harjalla, josta sen
+lempeät helmisilmät katselivat häntä pyhän savun läpi. —
+
+Mielenrauha palaa hiljalleen sisar Felician sieluun näitä aikoja
+muistellessa —. Hän voi jälleen kiittää ja ylistää. Kiittää elämästä,
+jonka hän on pyhittänyt yksin Jumalalle ja rakkaudentyölle, kiittää
+luostarikammionsa viileästä yksinäisyydestä ja oman ruumiinsa
+koskemattomuudesta ja, yli kaiken, kiittää siitä hetkestä, joka niin
+tyyten erotti hänet maailmasta! Sillä — maailma on paha — siitä hän oli
+vakuutettu.
+
+»Siunatut olkoot vuorilla sanansaattajan askelet, jotka julistavat
+rauhaa!» Papin ääni tunkeutuu hänen sydämensä sisimpään. Sisar Felician
+katse muuttuu samalla hätäiseksi. Sanansaattaja — kuka hän on, ja
+minkälainen? Nuori nainen on kauan kuvitellut häntä ruskeaihoiseksi
+mieheksi, mutta hänen kasvonsa, ovat aina jääneet häneltä kuin sumuun.
+Nyt hän näkee ne. Hänellä on sinertävän musta tukka ja voimakkaat
+käsivarret, tuuheat kiharansa hulmuilevat hänen astuessaan vuoren
+rinnettä pitkin heitä kohti, eikä silmissä näkynyt muuta kuin nuoren
+ihmisolennon aamuista riemua. Sisar Felicia on jälleen kylmien
+väreitten vallassa. Onhan hän nähnyt kaiken tämän ennen, kauan, kauan
+sitten!
+
+Kotikylän vanha, jykevä linna muistuu hänen mieleensä, ja Franz, ainoa
+poika, hymyilee hänelle kuin kerran helluntaikarnevaaleissa, jolloin
+hän oli kantanut pientä, sairasta tyttöä olallaan läpi riemuitsevan
+kaupungin ja kutsunut häntä »Untuvaisekseen». Ramezin Franz!
+
+Tukahdutettu huuto puristautuu suljettujen huulien välitse. Hän on
+kaatumaisillaan suulleen mosaiikkilattialle, mutta näkymätön voima
+pitää häntä pystyssä, ja hän rukoilee kuin kuolemantuskassa:
+
+»Pyhä Neitsyt, armahda minua, syntistä!»
+
+Ja voimat kasvavat kellojen soidessa.
+
+He ovat taas matkalla kotiin päin, pyhän Johannan luostarin nunnat.
+Aamumessu on lopussa.
+
+Sisar Felician posket ovat punaisia läikkiä täynnä. Tällä kertaa hän ei
+seisahdu sillalle, eikä hän anna muistoilleen valtaa. Ei, ei! Työ häntä
+odottaa!
+
+Hän pakenee ajatuksissaan sairaittansa luokse. Miten paljon huoletonta
+elämää, heistä uhkuukaan, vaikka jokainen tietää, että puolet heistä
+jo on tuomittu kuolemaan! Hän tuntee säälinsekaista kiintymystä heitä
+kaikkia kohtaan — paitsi tätä yhtä, tätä viimeiseksi saapunutta. Eikä
+hän jaksanut kamppailla vastaankaan. Heidän välillään oli heti alusta
+syntynyt kuuma, sanaton taistelu.
+
+Sairas oli nainen kaukaisesta maasta, Pohjolasta, oli isä Jacobus,
+lääkäri, ilmoittanut surumielisesti. Hän ei yskinyt, mutta verensyöksy
+voi millä hetkellä tahansa lopettaa hänen elämänsä. Tumma tukka
+aaltoili hänen pieluksellaan, ja voimakkaat, pitkät sormet näyttivät
+levottomilta. Olisi voinut luulla häntä etelämaalaiseksi, ellei
+iho olisi ollut niin vaalea ja hänen kielenkäyttönsä niin outo.
+Uupuneena sairas oli vaipunut horroksentapaiseen uneen heti päästyänsä
+vuoteeseen, ja ihmetellen sisar Felicia oli todennut, että kasvot
+muuttuivat lapsellisen pehmeiksi hänen nukkuessaan.
+
+Mies istui hänen luonansa iltaan saakka. Hän oli jo valkohapsinen,
+olisi voinut uskoa isäkseen.
+
+Angeluksen aikaan sairas heräsi. Hän hymyili ja katseli ympärilleen.
+Mutta kun sisar Anna, noviisi, kysyi, saivatko he aukaista ovet nunnien
+laulaessa, pudisti hän päätään.
+
+»Ei kiitoksia! On parempi näin.»
+
+Ja hartaat sävelet tunkeutuivat kuin anteeksi pyytäen suljettujen ovien
+läpi.
+
+Mies istuu silmät ummessa. Hän kuuntelee ja vaimo katselee häntä
+uteliaasti.
+
+»Eero!»
+
+»Haluatko jotakin?» vastaus on säikähdystä täynnä.
+
+»En, en kerrassaan mitään.» Hän viittoilee kädellään, ja mies siirtyy
+lähemmäs.
+
+»Onko tuo laulu sinusta kaunis?»
+
+»Ei. En voi sanoa. — Mutta se on harras.»
+
+»Mistäs tiedät?»
+
+»Tunnen sen.»
+
+Veitikka vilahtaa äkkiä sairaan silmissä.
+
+»Tunnet! Sinä viisas ja järkevä Eero Orjatmaa, poikakoulun rehtori ja
+logiikan opettaja, vakuutan sinulle, että kuvittelet. On niin helppo
+kuvitella istuessa noin sairaan vaimonsa vuoteen ääressä — luostarissa
+— Angelus-aikana.»
+
+Eero ei vastaa. Laulu heikkenee.
+
+»Kuulehan, jospa minä nyt jaksaisin hyräillä »Kuljin minä kesäyöllä —
+yksin» — olisi se yhtä harras. Etkö usko?
+
+Äänettömyys jatkuu. Sairas nousee äkkiä istumaan.
+
+»Luuletko, että minä koskaan enää voin laulaa?» hän kuiskaa kiihkeästi.
+»Mitä lääkärit arvelevat?»
+
+»Eipä juuri mitään uutta, lapsukainen. Isä Jacobus on sanaton mies,
+mutta etevä. Häneen voit luottaa.»
+
+»Minä en tahdo kuolla! Kuuletko, Eero, minä en tahdo. Olen saanut elää
+niin vähäisen vasta. Otit minut liian nuorena. Oletko koskaan ajatellut
+sitä?»
+
+Mies on noussut. Hänen pitkä, kulmikas vartalonsa näyttää melkein
+jättiläismäiseltä avonaisessa ikkunassa. Sairas tietää, että hän takoo
+hermostuneesti ruutua. Kiihkeästi vaimo painaa huulensa valokuvaan,
+joka on hänen yöpöydällään.
+
+»Pikku tyttöni, pikku tyttöni!» hän vaikeroi.
+
+»Ritva!» Miehen ääni rukoilee. »Koeta tyyntyä, muuten viimeinenkin
+toivo sammuu! Kevät lähestyy, — ihmeitä voi joskus tapahtua.»
+
+Sisar Anna ilmestyy oveen. Hän huomauttaa ystävällisesti, että olisi
+parasta, jos sairas nyt saisi jäädä yksin. Ja mies lähtee.
+
+»Monta päivää en voi viipyä, pieni Ritva.
+
+Ymmärräthän — kouluni.»
+
+»Ymmärrän.»
+
+Kaikki on hiljaista.
+
+Käytävästä kuuluu silloin tällöin askeleita.
+
+Ritva ei jaksa sytyttää valoa. Hän ei sitä kaipaakaan, vaan makaa
+selällään katsellen etelän ihmeelliseen, mustaan yöhön. Verhot
+liikkuvat, jokin perhonen eksyy huoneeseen, lepattaa hänen kasvojensa
+yllä ja häviää jälleen. Kaukaisia säveliä kuuluu boulevardilta,
+sieltä, missä terveet vaeltavat. Kumma jännitys valtaa hänet. Mitä
+orkesteri nyt esittää? Wagneria! Hän puree alahuulensa verille Siellä
+ihmisvilinässä, värien ja tuoksujen sekasorrossa, siellä hänen täytyy
+saada olla mukana kerran. Hän ei tahdo kuolla! Ei!
+
+Ovi avautuu ja huoneeseen virtaa kirkas valo. Kynnyksellä seisoo mies,
+iloinen hymy silmissä. Hän tervehtii, mutta Ritva jää tuijottamaan.
+
+»Olen Franz Haller, alilääkäri muuten.»
+
+Hänen takanaan seisoo sisar Felicia kristallinen hedelmämaljakko
+kädessä. Kuulumattomasti hän liukuu lattian yli, asettaa oranssit
+pöydälle, peittää sairaan olkapäät huolellisesti ja toivottaa hyvää
+yötä. Silloin Ritva huomaa, että hän tuskin on vastannut tohtorin
+tervehdykseen.
+
+»Olen Ritva Orjatmaa — Suomesta», hän sanoo.
+
+»Aion tulla terveeksi täällä.»
+
+»Aikomuksenne on hyvä. Koetamme auttaa teitä.»
+
+Iltatuuli tuo mukanaan muutamia säveliä kaupungilta päin.
+
+»Voitteko sanoa minulle, tohtori Haller, Wagneriako he soittavat?»
+
+»Kyllä. Tannhäuser, ellen erehdy.»
+
+Huomaamattomasti hän tutkii valtimoa ja lähtee.
+
+Ritva Orjatmaa jää kuuntelemaan hänelle outoja ääniä, jotka tulvivat
+sisään suuresta pimeydestä. Kaikki on hänelle uutta, kaikki väsyttää.
+
+Lopuksi hän sulkee silmänsä. Luomet polttavat, mutta hän on jo tottunut
+siihen. Ajatukset siirtyvät raukeina kaukaiseen kotimaahan, sinne,
+missä vielä talvi paukkuu nurkissa ja lumi narisee jalkojen alla.
+
+»Lea ja Taru», hän kuiskaa. Heidän pienet kaksoisensa! Niin, nyt kai
+hekin jo nukkuvat. Inkeri-täti on käynyt sanomassa hyvää yötä, he ovat
+jutelleet kuiskutellen päivän tapahtumista — ja viimeksi — äidistä!
+Lealta on päässyt pieni itkunpätkä, mutta Taru on viisas ja järkevä
+kuten aina. Ja sitten Nukku-Matti on soudellut heitä unten saarille.
+
+Ritva tietää, että Lea uinuu ylen kauniisti valkoiset sormet ristissä
+posken alla, mutta Tarun vuoteesta kuuluu levotonta liikettä. Hän
+kääntyy ja heittelehtii, kunnes vuodevaatteet, tummat kiharat ja
+puoliavoin suu muistuttavat jonkun modernistin asetelmaa. Silloin hän
+nukkuu.
+
+He ovat jo viisitoistavuotiaat, Eeron ja Ritvan kaksoiset.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Sisar Felician astunta on siro, pitkä puku aaltoilee pehmeästi hänen
+vartalonsa ympärillä, mutta Ritva pelkää pitkien sormien kosketusta,
+sillä kädet ovat kovat ja sydämettömät. Ne vetävät armottomasti
+raskaat kiharat hänen kuumeisilta kasvoiltansa ja paljastavat otsan
+niin, että sairaan silmät näyttävät eksyneiltä ja turvattomilta. Ritva
+koettaa alistua, hän on liian väsynyt vastustamaan, mutta toivoo joka
+aamu kiihkeästi, että sisar Anna, noviisi, tulisi auttamaan häntä
+pukeutumisessa. Ja usein se tapahtuukin. Silloin koko päivä muuttuu
+valoisaksi.
+
+Sisar Annalla on lapsen kasvot ja neitseellisesti pyöristynyt
+povi. Hänen hillitty naurunsa on vielä nuori ja terve, ja pienet
+»ah»-huutonsa saavat Ritvan muistamaan omia villivarsojaan rupattavine
+huulineen.
+
+»Miksi rupesitte nunnaksi?» kysyi sairas eräänä hiljaisena iltahetkenä
+ennen maatamenoa. »Kertokaa!»
+
+Nunna punehtui vienosti. »Minä haluan pois maailmasta.»
+
+Ritva hymyili. »Maailmaa ette tunne ettekä elämää, lapsi.»
+
+Uteliaan hämmingin vallassa nuori nainen vilkaisi ympärilleen, mutta
+vanhempi jatkoi:
+
+»Voin vakuuttaa, että kerran kadutte kyyneliin asti. Oletteko koskaan
+tullut ajatelleeksi, että — maailma on kaunis ja elämä rikas ja ihana?»
+
+»Maailmassa ei palvella Jumalaa, — ja minä tahdon olla yksin Hänelle
+kuuliainen.»
+
+Ritvaa ihmetytti äänen vakava sointi.
+
+»Sen voi tehdä hyvin monella tavalla. — Tulkaa äidiksi, synnyttäkää
+maailmaan terveitä, suloisia lapsia. Sekin voi joskus olla Jumalan
+palvelemista.»
+
+Nuori sisar Anna hyvästeli hätäisesti ja poistui huoneesta paeten.
+
+Sen illan jälkeen sisar Felicia yksin toimitti työt Ritvan luona —
+mutta kun noviisin ja sairaan katseet kohtasivat toisensa avarassa
+hallissa, syttyi iloinen hymy molempien kasvoihin.
+
+Ritva heikkeni päivä päivältä. Hänen korvissansa kohisi ja soi
+lakkaamatta, kunnes hänen väsyneet silmänsä sulkeutuivat unen
+horteeseen ja ajatukset yksin elivät ja liikkuivat. Helppo oli silloin
+siirtyä paikasta toiseen, kevyttä unohtautua häiriintymättä muistojen
+yrttitarhoihin, joitten portit aukenivat kuin itsestään. Silloin
+tällöin hän heräsi isä Jacobuksen ystävälliseen puhutteluun tai tohtori
+Hallerin rohkaiseviin sanoihin, mutta vaipui pian taas samaan tilaan ja
+soljui pois.
+
+Mutta Ritva ei tuntenut tuskia. Hän oli onnellinen. Vallattomat
+tuulet huipuilla ja rehevien rotkojen syvyyksissä sujahtivat usein
+vilvoittavina hänen huoneeseensa. Silloin hän näki unta merestä,
+lapsuuskotinsa kesäisestä ulapasta.
+
+»Paasi polttaa, äiti!» hän kuiskasi.
+
+»Käännä kylkeä, kultakutri!» kuului äidin vastaus. »Paasi on juuri
+sinua varten, pieni. Sinun täytyy paahtua, muuttua ruskeaksi, ennenkuin
+syksy saapuu.»
+
+Äidin ääni helähti hopeankirkkaana rannalta päin; hän istui siellä
+suurella, punaisenruskealla kivellä seuraten lapsensa leikkiä
+auringonpaisteessa. Ja aallot lauloivat. Niin, siinä hän todellakin
+oli, hänen oma, jumaloitu »kesä-äitinsä», joka melkein aina käytti
+tummia pukuja kotona, mutta joka pitkin talvea suurella lavalla muuttui
+kuin saduissa milloin sinipiiaksi, milloin perhoseksi — milloin
+ylvääksi prinsessaksi! Mutta kesäisin hän oli ja eli vain pikku
+tyttöänsä varten. Silloin hän oli voikukka-äiti, aallokko-kuningatar
+tai sorea säde-kaunokki! Mutta, kerran, kun äiti kirkkaana
+sunnuntaiaamuna oli noussut polkua pitkin rannalta päin, oli isä äkkiä
+tempaissut hänet syliinsä niin rajusti, että kaikki näkinkengät olivat
+karisseet hänen esiliinastaan maahan, ja sanonut: »Kesävirteni sinä
+olet, Anne, ymmärrätkö, olet elämäni syvin kiitoslaulu!» Tuota ei
+pieni Ritva silloin ollut lainkaan ymmärtänyt, vaan hän oli hämillään
+piiloutunut kuistin suojaan.
+
+Myöhemmin nuo sanat usein kaikuivat hänen mielessään.
+
+»Paasi polttaa!» Ritva toisti heikosti, aukaisi silmänsä ja tunsi
+suuren, viileän käden kosketuksen otsallaan. Herätessään hän huomasi
+tohtori Hallerin vuoteensa ääressä, mutta tuokion kuluttua hän vaipui
+jälleen uneen.
+
+Oi, noita kotirannan aaltoja! Hänen ruskeat jalkansa loiskuttavat
+kirkkaita vesihelmiä ilmaan — miljoonittain, miljoonittain!
+
+Samassa kuuluu askeleita. Äiti juoksee hänen luoksensa.
+
+»Ritva, tulehan tänne!»
+
+Ja lapsi tottelee.
+
+Silloin äiti asettaa hänen eteensä kokonaisen kantamuksen pehmeätä,
+tummaa savea.
+
+»No, nytpä löysinkin, näetkö? Tuolla kaukana suon reunalla sitä on.
+Mutta tämä riittää aluksi, eikö totta? Älä vain tuo kuistille äläkä
+huoneisiin, lapsi kulta! Täällä rannalla voit muovailla miten paljon
+haluat.»
+
+Riemu on suuri, ja hennot sormet puristavat esille sadun ihmeitä kesän
+kuluessa. Pian ovat nukkekaapin hyllyt saviukkeleita ja kummia elukoita
+täynnä. Jokaisella on oma tarinansa, mutta kun niitä lopuksi on tullut
+liian monta, sattuu, että pieni taiteilija joutuu ymmälle. Jokin jää
+jutun ulkopuolelle ja Ritva kovistaa: »Sano heti paikalla, ken olet,
+taikka viskaan sinut mereen!»
+
+Lapsi kasvoi, tuli neidoksi.
+
+Mutta elämä jäi hänelle vieraaksi, unelmien harso peitti sen häneltä
+sinertävän autereen tavoin. Tyttöseurassa hän vaikeni, poikien parissa
+hän avautui ja oli luonnollinen. Hänen muovailutaidostaan puhuttiin
+paljon, mutta itse hän ei pitänyt sitä minään. Äidin taide oli hänestä
+jotakin paljon, paljon suurempaa. Hänen esiintyessään oopperassa
+Ritva istui aition nurkassa kuin lumottuna, joskus vuodattaen tuskan
+kyyneleitä, toisinaan autuas hymy huulillansa tietäen, että hän, juuri
+hän, oli ihanan Aune Talaan pieni tyttö. Ja tuo tietoisuus täytti hänet
+sanomattomalla riemulla.
+
+Äiti opetti lapselleen plastiikkaa. Illalla, isän istuessa huoneessaan
+suurten kirjojensa ääressä, he tanssivat yhden ainoan kynttilän
+valaistuksessa hiljan-hiljaa, ja nuori varsi taipui harmaassa mekossa
+kuin keväinen virpi. Tukka kostui, ja äiti irroitti palmikot, jotta
+raskaat kiharat riippuivat valtoimina pitkin hentoja olkapäitä.
+Sellaisten hetkien jälkeen ilmestyi aina Ritvan saviolentoihin enemmän
+kauneutta ja linjoihin sanatonta, kuumaa kaipuuta.
+
+»Mitäpä, jos tuosta lapsesta tehtäisiin — kuvanveistäjä?» kysyi eräänä
+iltana Eero Orjatmaa, isän ystävä, teepöydässä. Hän oli koko iltapäivän
+tuntijan silmin tarkastellut tytön töitä.
+
+Ritva katsoi isään. Tämän ilme ei kertonut mitään, hän oli uudelleen
+vaipunut lehtensä lukemiseen, mutta äidin poskille leimahti tumma puna.
+
+»Mahdottomia sinä puhut, Eero», hän sanoi. »Tiedäthän, että olemme
+köyhiä.»
+
+Silloin lapsikin punehtui. Se tuntui pahalta. Mutta Eero nauroi.
+
+»On tapahtunut kummempia maailmassa. Ritvan on päästävä
+taidekeskukseen, jossa hän oppii tekemään työtä. Lahjoja riittää kyllä.»
+
+Syntyi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Tyttönen poistui omaan suojaansa
+kuin pahantekijä. Ihmetellen hän katseli pitkiä, voimakkaita sormiaan,
+kunnes kuumat kyynelet täyttivät hänen silmänsä ja sydän pamppaili
+oudon tuskaisesti.
+
+»Olemmehan köyhiä.» Niin oli äiti sanonut, mutta sanat kuuluivat
+vierailta tytön korvissa, sillä hän ei koskaan ollut sitä ajatellut.
+Olihan heillä oma kotinsa kaupungissa ja oma, suloinen kesämökkinsä!
+Isä opetti kieliä koulussa, jossa Eero Orjatmaa oli rehtorina — ja
+äiti, oma äiti, lauloi oopperassa. Köyhät olivat ne, jotka käyttivät
+likaisia vaatteita ja rumia sanoja! Ritvan seitsemäntoista-vuotias
+sydän teki vastarintaa. Ei, ei, hän ei tahtonut lähteä pois! Hän oli
+aivan suunniltaan kauhusta. Eikä Eero koskaan, koskaan enää saisi nähdä
+hänen savitöitänsä eikä päättää, hänen tulevaisuuden kohtalostaan
+mitään!
+
+Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut nuori puu, valkoinen, kesäinen
+koivu, joka väkivallalla riistettiin irti juurineen kotirannastaan.
+Häneen koski, ja häntä hirvitti ajatus, että juuri Eerolla oli voimia
+suorittaa tämä työ.
+
+— Oi Seine-virran kauneutta! Oi valkoisten siltojen iki-ihanaa
+kaupunkia! — — Sinne Ritva kuitenkin joutui. Kahden vuoden ankaran työn
+jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Suomeen isän kuolinvuoteelle.
+
+Pieni, kalpea äiti otti hänet vastaan kuumalla hellyydellä. Hän oli jo
+vuosi sitten lopettanut oopperatyönsä. Ja Ritva ymmärsi, että he nyt
+todella olivat köyhät.
+
+Isä katsoi häneen sammuvin silmin. Hänen viimeiset sanansa olivat:
+»Muista, rakkaani, että Eero on ollut meille kaikki kaikessa näinä
+raskaina vuosina! Muista olla hänelle — kiitollinen.»
+
+Eero Orjatmaa oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha saadessansa Ritva
+Talaan omakseen. Hän oli suuren, uskonnollisen suvun viimeinen miehinen
+jäsen, suvun, joka silloin oli niin runsaasti siunattuna iäkkäillä
+hyväntekeväisyysyhdistysten johtohenkilöillä, vanhoilla neidoilla,
+jotka vetivät tukkansa niin siveän sileiksi pääkallonsa yli, että
+viaton kesäkärpänen auttamattomasti siinä liukastui, tädeillä, joitten
+mielestä Ritva oli korukapine, hyönteinen, tuhoperhonen suorastaan.
+
+Mutta järkevä Eero oli huumaantunut ja onnellinen. Hän oli aina ollut
+selvä myötätuulten mies.
+
+Nuori Ritva voihki hänen luisevassa sylissään. Hän huusi ääneen köyhän
+ystävänsä nimeä tuolla kaukana Seine-virran rannoilla, mutta mies
+hymähti.
+
+»Olet lapsellinen, pieni vaimoni — et käsitä lainkaan omaa parastasi.
+Mutta sehän kuuluu taiteellisuuteen!»
+
+Kuolemanpelon vallassa hän kulki huoneesta huoneeseen upeassa kodissaan
+Kalliosaarella, tuntikausia hän istui toimetonna kädet helmassa
+avarassa ateljeessaan. Siihen aikaan hän vihasi kuihtunutta pikku
+äitiäänkin, joka ei ollut yrittänytkään häntä auttaa. Häntä raivostutti.
+
+Tyynnyttyänsä kauhustaan Ritva huomasi odottavansa lasta, ja hän tuli
+järkiinsä jälleen.
+
+Eero Orjatmaa oli nuortunut. Hän käveli reippaasti hyräillen ja sulki
+puutarhaporttinsa itsetietoisen varmasti. Koulupojat hyötyivät suuresti
+rehtorin onnesta, ja he silmäsivät nuorta Ritvaa, joka niin ilmeisesti
+oli saanut heidän rehtorinsa suvaitsevaksi ja ystävälliseksi.
+
+Suvun tädit kutoivat pikku vaatteita. Niitä ilmestyi tusinoittain. Ja
+tuojat olivat tärkeän näköiset, jutellen puoliääneen tulevasta suuresta
+tapahtumasta. Miten paljon he tiesivätkään. Nuori äiti ihmetteli, ettei
+hänen oma emonsa koskaan ollut kertonut hänelle moisia salaisuuksia.
+Inkeri-täti oli kaikesta päättäen viisain, mutta häntä Ritva pelkäsi
+monien kysymysten vuoksi, jotka aina niin helposti lipuivat hänen
+kieleltään. Ymmärsikö Eeron vaimo, mikä onni häntä odotti?
+
+»En tiedä — tuskia minä ensin odotan.»
+
+Vanha neito nakkasi niskojaan.
+
+»Tuskia! — Vielä mitä! Niin puhtaan miehen vaimo pääsee paljon
+vähemmällä. Eikö Ritva ollut sitä kuullut?»
+
+»Ei.»
+
+»Synnytys voi muodostua vallan tuskattomaksi moraalisesti
+virheettömille ihmisille.»
+
+Ritva poistuu. Häntä pyörryttää — ja inhoittaa. Hän katselee
+pingoittunutta, nuorta ruumistaan polttavin silmin.
+
+»Oi, Herra Jumala!» hän huokailee, »auta, etten oppisi vihaamaan tätä
+näkymätöntä olentoa, joka painaa, painaa — joka tekee vartaloni rumaksi
+ja salpaa minulta hengen!»
+
+Ritva oli pienestä pitäen pelännyt ruumiillisia tuskia.
+
+Ja he syntyivät maailmaan, kaksoiset, Lea ja Taru. Kului päiviä,
+ennenkuin nuori äiti jaksoi heitä katsella, mutta kun hän ensimmäisen
+kerran tietoisesti näki pienet, punaiset lapsenhuulet rinnoillaan, itki
+hän hiljaa ja kauan.
+
+Ritva Orjatmaasta oli tullut äiti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Angelus-kellot soivat. Pfarr-kirkko aloittaa, sitten seuraavat Pyhän
+Yrjänän syvä malmisoitto ja rinnekylien pyhäkköjen heleät vastaukset.
+Viimeiseksi kumajavat ilmassa Caterina-kirkon kaukaiset soinnahdukset.
+
+Ritva herää siihen, että kylmä kääre on asetettu hänen otsalleen
+tohtori Hallerin antaessa morfiiniruiskeen. Hän on nyt selvänä.
+
+»Miksi?» hän kysyy lääkäriltä.
+
+»Siksi, että saisitte rauhaa. Tahdotteko, että sähkötämme miehellenne?»
+
+Sairas miettii.
+
+»En. — Tehkää se vasta sitten. — Sitten — ymmärrättekö?»
+
+
+
+
+III.
+
+
+Mutta tämä — sitten — muodostuikin vallan toisenlaiseksi kuin Ritva
+Orjatmaa odotti.
+
+Paraneminen alkoi vähitellen kevään edistyessä. Kuume pakeni, ja
+helluntai-aamuna avattiin ovet suurelle parvekkeelle. Aurinko häikäisi.
+Ilma oli kirkas kuin lasi, tuoksuja täynnä.
+
+Ritva huomasi rakastavansa elämää kiihkeästi jälleen, koko olennollaan,
+ja hän katseli ympärilleen kuin syvästä unesta vasta herännyt ihminen.
+
+Pieni poika leikki puistossa hänen parvekkeensa lähettyvillä.
+Hänen sinertävän mustat kiharansa hulmusivat villeinä ruskeitten
+poskien kehyksenä, ja iloiset sanat tuntuivat Ritvan korvissa linnun
+liverryksiltä. Varjossa lepäsi nuori äiti suuren akaasia-puun alla. Hän
+seurasi lapsensa liikkeitä hiljaa hymyillen.
+
+»Kuka hän on?» Ritva kysyi sisar Felicialta, joka istui hänen luonaan
+ommellen hienon hienoa alttarivaatetta luostarin kirkkoa varten.
+Puhuteltu ei katsahtanut ylös työstään.
+
+»Itävaltalaisen upseerin vainio. Hän on ollut täällä hyvin kauan.»
+
+»Ja hän paranee?» Ritva jatkoi melkein uhmaten.
+
+Sisar Felicia pudisti päätään.
+
+»Ei. Valitettavasti ei.»
+
+»Mistä tiedätte sen niin varmasti? Voitte erehtyä. Hän on niin nuori.»
+
+Nunna katsahti nopeasti Ritvaan.
+
+»Juuri siksi! — Mutta hän ei millään tavoin ole säälittävä. Hän on
+täydellisesti alistunut.»
+
+»Mutta tuo suloinen lapsihan on hänen!» Hiljaisuus oli pitkä.
+
+»Siksi äidin viimeiset hetket ovatkin noin kauniita.»
+
+Sisar Felician silmät säteilivät, mutta Ritvan sydän kuohahti.
+
+»Te ette käsitä elämää, te naimattomat!»
+
+»Ehkä. — Olen vain syvästi vakuuttunut siitä, että nuoren äidin suuri
+alistuvaisuus on Jumalalle otollisempi kuin ihmisten uppiniskainen
+vastarinta.»
+
+Ritva jäi kuuntelemaan sisar Felician ääntä. Hän piti siitä. Se oli
+pehmeä ja kaunis, se oli jo useasti saanut hänet antamaan anteeksi
+sanojen pohjattoman kylmyyden ja hänen olentonsa luotaan työntävän
+sävyn. Näkymätön muuri oli heti alusta noussut heidän välilleen, eikä
+kumpikaan heistä yrittänyt sitä poistaa. He väistyivät molemmat, eikä
+Ritvan katse voinut olla seuraamatta sisar Feliciaa. Hänen kauneutensa
+hämmästytti. Miten oivallinen malli hän olisikaan, kunhan vain nuo
+moninkertaiset hunnut ja raskaat, kahisevat vaatteet saisi poistetuiksi!
+
+Ritva muisti pientä välikohtausta samana aamuna.
+
+Isä Jacobus oli juuri tutkinut hänen rintaansa, kun Ritvan katse sattui
+sisar Feliciaan, joka — kasvot lumivalkoisina ja nöyrinä — nojasi
+poskensa tohtori Hallerin olkaa vasten silmät suljettuina. Tuokio oli
+lyhyt — mutta huomattuaan sairaan hämmästyksen oli nunna punastuen
+kääntynyt oveen päin ja poistunut huoneesta vanhan lääkärin seurassa.
+Tohtori Haller jäi istumaan hänen luokseen kuin ennen.
+
+Äänettömyys kiusasi Ritvaa.
+
+»Te olette ehkä vanhat tuttavat?» hän lopuksi sanoi.
+
+»Kyllä.» Vastaus oli huoleton, mutta katse hieman hermostunut. »Sisar
+Felician isä on viinitarhuri meillä — Ramezin tilalla. Tyttö on muuten
+ollut kuvankaunis jo pienestä pitäen, vaalea kuin Michel Angelon
+enkelit — mutta hän oli rampa lapsena. Jokin hysteerinen halvaus. Mutta
+hän parani — ja tuli nunnaksi. Pyhimys hänessä on kaikesta päättäen
+kasvamassa.»
+
+»Älkää te, hyvä tohtori, estäkö kehityksen juoksua!» sanoi Ritva
+hymähtäen.
+
+Tohtori katseli häntä liikkumatta. »En, en tietenkään. Mutta hänessä
+on jokin ihmeellinen hurma. Siitä en pääse. Ja elämänhurmio on ainoa,
+joka pitää meidät pystyssä. En päästä käsistäni tippaakaan sen maljan
+helmeilevästä nesteestä — olkoon antaja vaikka itse Pyhä Neitsyt!»
+
+Sanat eivät tuntuneet pahoilta nuoren, terveen ihmisen huulilla, mutta
+Ritva vaikeni. Hän tuli pakostakin ajatelleeksi omaa elämäänsä — omia
+kuolleita vuosiaan, ja häntä värisytti sormiin asti.
+
+»Teitä viluttaa, hyvä rouva,» huomautti nuori mies hätäisesti peittäen
+sairaan purppuranpunaisella huovalla. »Kuumehan on poissa.»
+
+»On, on. Minua ei vaivaa mikään. Muuan ajatus vain ahdisti.»
+
+»Siitä teidän on päästävä, jos kerran haluatte elää! Antakaa kuolleiden
+haudata kuolleensa! Menneet ajat eivät palaa. Eläkää eteenpäin!»
+
+Ritva jäi katselemaan tohtori Hallerin käsiä. Ne olivat suuret ja
+jäntevät, sormet pitkät ja ruskeat. Leuka, joka nojasi niihin, tuntui
+kumman voimakkaalta, alahuuli oli hieman ulkoneva.
+
+»Te olette siis Ramezin Franz! Ainoa poika?» kysyi Ritva. »Sisar
+Felicia on joskus kertonut kodistanne — vanhasta linnasta vuoren
+rinteellä.»
+
+Tohtori nauroi hilpeästi. »Niin olen. Mutta pyhä nunnamme tietää hyvin
+vähän. Ramezin historia on sangen vanha ja salaperäinen. Tämän maan
+ylhäiset — herttuat ja muut — jättivät paljon jälkiä laaksoihimme.
+Hurskaat rakennuttivat pyhäkköjä — elostelijat lahjoittivat
+»luonnollisia» poikia ja tyttäriä joukoittain. Ja he kantavat kaikki
+vanhojen sukujen tunnusmerkit — kuten minä alahuulessani.» He nauroivat
+molemmat.
+
+»Te ette ainakaan aio pystyttää kirkkoja, huomaan!»
+
+»En. Olen ylen onnellinen siitä, että saan elää aikana, jolloin on
+luvallista olla — vain ihminen!»
+
+Hän käveli edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän jäi seisomaan Ritvan
+vuoteen jalkopäähän, nojasi siihen ja sanoi:
+
+»Ehkä tiedätte, että Ramezin vanha linna on rakennettu aivan vuoren
+rinteelle? Sen ihanat viiniviljelykset ovat usein joutuneet sulamaveden
+ja laviinien uhriksi. Aivan puistomme ulkopuolella on syvä, rosoinen
+joenuoma, joka kesäisin ammottaa kuivana kuin kuolleen pedon kita,
+mutta keväisin täyttyy myllertävillä kuohuilla. Joskus se nousee yli
+äyräittensä. Ja voi meitä silloin!»
+
+Hän tuijotti pitkään ulos ikkunasta etelään päin.
+
+»Ei ole vuoristolaisen helppo elää ja uskoa — rajuilman aikana, tulvien
+tuhokausina! Silloin kirkkojemme kellot soivat. Mutta taivas on musta
+ja armoton. — Ja päivän valjetessa kiitämme viiniviljelyksiemme
+rippeistä, kaikesta siitä, mikä on meille jäänyt jäljelle. Hurskaat
+pystyttävät pyhäinkuvia kotiensa ulkopuolelle toivoen, että he ensi
+kerralla säästyisivät.»
+
+Surumielinen hymy oli levinnyt hänen nuorille kasvoilleen. Ritva
+kuunteli henkeään pidättäen. Hän jatkoi:
+
+»Meilläkin Ramezissa on kaksi tuollaista muistomerkkiä. Mutta ne ovat
+aina minusta edustaneet kahta eri maailmaa. Molemmin puolin jokiuomaa
+ne seisovat. Toinen esittää pyhää madonnaa Kristus-lapsi sylissään.
+Se on kerrassaan kaunis, puhdas ja hieno — puuveistokseksi. Sen
+alla luemme sanat: »Tämä pystytettiin erään pienen viattoman lapsen
+pelastumisen muistoksi.» — Sisar Felician suku on sen lahjoittanut.
+Sitä vastapäätä upeilee toinen — kallisarvoisempi ja ehdottomasti
+rumempi. Purppuraan ja kultaan puettu pyhimys tuijottaa meihin kirkkain
+silmin, joissa ei koskaan ole kuvastunut rakkauden häiventäkään.
+Mutta ukolla on yllään muurattu katto ja jalkojensa juurella kukkivia
+eternellejä. Jalustaan on kaiverrettu sanat: »Oo, pyhä Nicolas, varjele
+meitä veden vaarasta!» — Katsokaa, asukkaat tahtovat suojelusta
+viinitarhoilleen. Jokapäiväinen leipä on kyseessä! Mutta tulvat ja
+laviinit riehuvat niinkuin ennenkin. Meiltä ihmisiltä kysytään vain
+taitoa pelastautua — tai alistua, jos vaaditaan.»
+
+Franz Hallerin otsa oli kostea. Hän pyyhki keveästi kiiltävät helmet
+ohimoiltaan. Äkkiä hän sanoi:
+
+»Kuulkaa, Ritva-rouva, teidän on kerran tultava kanssani Rameziin.
+Pianhan te pääsette pystyyn. — Olette terve jälleen. Taiteilijalle
+siellä kyllä on paljon mielenkiintoista — uskoisin.»
+
+Ritva ojensi hänelle kätensä. »Kiitän. Tulen mielelläni.»
+
+Tuntui niin oudon tyhjältä tohtori Hallerin poistuttua huoneesta.
+Nyt Ritvaa todellakin palelsi. Palelsi niin rajusti, että hampaat
+kalisivat, ja hän kaipasi tuon syvän äänen soinnahduksia tuskallisesti.
+Jokin tuntematon voima ailahti hänen sisimmässänsä, ailahti ja koski.
+
+»Antakaa kuolleitten haudata kuolleensa!» nuori mies oli sanonut, ja
+hän oli ollut oikeassa.
+
+Ritva painoi poskensa pielukseen. Hänen kuolleet vuotensa, hänen
+nuoruutensa, minne ne olivat hävinneet? Ja hänen ja Eeron ainoa, pieni
+poika? Tummakiharainen, kaunis ja voimakasrakenteinen pikku mies, hän,
+joka hengetönnä saapui maailmaan! Ei, hän ei tahdo, ei jaksa muistaa.
+Paeten itseään Ritva loi katseensa huoneensa ainoaan taideteokseen.
+Se oli Ristiinnaulittu, mutta kärsimys oli esitetty niin raa'alla
+voimalla, että hän kauhistuneena kääntyi pois. Samalla koko suoja
+täyttyi heikosti sinipunertavalla valolla. Ritva nousi istumaan.
+Silloin hän näki lumihuippujen hohtavan, liekehtivän kuin polttavan
+tulen vallassa. Tummanviolettina peittivät illan varjot laakson
+pohjaa, rotkot ammottivat mustina vuorten kyljissä, mutta ylhäällä
+paloivat kylmänvihreät glaciärit tuhansin värivivahduksin äänettömissä
+korkeuksissaan.
+
+Ilta hämärtyi nopeasti. Tuli yö. Sisar Felicia kävi ohimennen hänen
+luonaan, mutta huomattuansa Ritvan silmien ilmeen, hän pysähtyi kysyen:
+
+»Mitä nyt? Haluatteko jotakin?»
+
+»En.» — Hoitaja meni lähemmäs.
+
+Ritva nojautui samalla nunnan rintaan äänettömästi itkien. Sisar
+Felicia hyväili hellästi hänen olkapäitään, mutta hänen suuret
+sinisilmänsä pysyivät kylminä ja hiljaisina. Hän oli tottunut
+vaikenemaan ja kielen synnit olivat hänelle tuntemattomat.
+
+Sinä yönä Ritva valvoi.
+
+Hän muisti, että yöpöydällä hänen vieressään oli kotoa kirje, joka oli
+jäänyt aukaisematta. Kylmin sormin hän kosketti sitä kuin anteeksi
+pyytäen — koettaen selittää itselleen, ettei hän voinut siihen mitään.
+Eeron kirjeet olivat aina samanlaiset. Hän iloitsi vilpittömällä
+tavallaan vaimonsa paranemisesta, mutta lausui samalla toivomuksensa,
+että hän jäisi etelään kesän yli, ehkäpä jouluun saakka. Silloin
+kaikki olisi varmempaa, kuumekohtaukset poissa j.n.e. Muuten heillä,
+Kalliosaarella, oli kaikin puolin hyvä. Inkeri-sisko hoiti kotia ja
+tyttäriä ensiluokkaisesti. Hengellinen vaikutus, joka hänestä lähti,
+oli ollut nuorille sydämille erittäin terveellinen, Eeron mielestä. He
+kun juuri kävivät rippikouluakin!
+
+Ritva hätkähti. Kaikki tuo oli hänelle uutta ja vierasta. Kylmyys uhkui
+joka sanasta. Hänen pienet villivarsansa, Lea, kauniine kasvoineen ja
+Taru, rakas, tumma Taru, joka itse ei osannut vähääkään piirtää, mutta
+aina oli ollut valmis tarjoutumaan malliksi äidille! Rippikoulua? Mitä
+vielä?
+
+Äidin sydäntä vihloi. Hän muisti menneitä aikoja. Valkoisessa huoneessa
+hän näki kaksi vuodetta ja pieluksilla kaksi pientä päätä. Itse hän
+istui matalalla jakkaralla niiden välissä kuunnellen Lea-tyttösen
+lyyrillistä ääntä hänen lukiessaan:
+
+»Hetkinä illan hiljaisen, tulen luoksesi, Isäni taivainen, ilot, huolet
+tuoden sulle.»
+
+Mutta kun Tarun vuoro tuli, kuuluivat sanat:
+
+»Levolle lasken, Luojani, armias, ole suojani!»
+
+Ritvan lasten jumalankaipuu oli välittömässä yhteydessä sen rakkauden
+kanssa, joka yhdisti heidät suureen luontoon — ja heidän äitinsä
+taiteeseen. Paljon sanoja he eivät kaivanneet eivätkä liioin virsien
+veisuuta, mutta kun myrsky raivosi ja meri vaahtona ulisi heidän
+kotinsa rantamilla, silloin Taru risti kätensä ja rukoili ääneen:
+»Herra, varjele kaikkia niitä, jotka tänä iltana ovat vaarassa!»
+Ja Lean silmistä putoili karpalonsuuruisia kyyneleitä. Rajuilma
+oli hänestä sekä kaunis että peloittava. Ritva vääntelee sormiaan
+muistellessaan, miten monta kertaa hän oli muovaillut tyttösten hentoja
+vartaloita pehmeään saveen! — Eräs ilta johtuu hänen mieleensä.
+Kaksoiset olivat silloin seitsemän vuoden ikäiset, äiti asui heidän
+luonansa Kalliosaarella.
+
+Pikku äiti, miten paljon — tahi miten vähän hän oli nähnyt ja
+käsittänyt siitä sanattomasta yksinäisyydestä, johon hän oli saattanut
+tyttärensä pakottamalla hänet menemään Eeron kanssa naimisiin — Eeron,
+vanhan miehen! Ensimmäisen vastarinnan jälkeen Ritva oli vaiennut,
+mutta hän oli kauan luullut vihaavansa äitiään. Ja hän oli paennut
+työnsä helmaan. — Oi, hänen oman maailmansa hiljaisuutta! Hänen
+ateljeensa! Ritva hyväilee ajatuksissaan joka esinettä hellin käsin —
+nostelee peitteet puolivalmiitten töitten yltä. — »Äiti, äiti» — hän
+kuiskaa. »Miten varovaisesti sinä silloin aukaisitkaan oveni — juuri
+sinä iltana! Miten kaunis hymysi olikaan sanoessasi: »löysin aivan
+sattumalta entisen plastiikkapukusi, Ritva. Siitä on vuosia, kun sitä
+käytit. — Tyttöset nukkuvat, Eero on opettajainkokouksessa lyseolla.
+Tule salonkiin, lapsi! Minä soitan hieman Gluckia — ja sinä — sinä
+tanssit! Tule!»
+
+Ja Ritva totteli hymähtäen.
+
+Yksi ainoa kynttilä paloi flyygelin kannella. Ritvan sydän takoi.
+Kuulumattomin askelin ja pehmein liikkein hän seurasi musiikin nousua
+entisen rajattoman onnen vallassa. Rytmi muuttui linjoiksi, soinnut
+väreiksi. Häipyneet olivat hänen kuolleet vuotensa, ja pieni, hento
+äiti oli taas kaunis, laulava Aune Talas.
+
+Ritva heräsi todellisuuteen siitä, että kaksi yöpukuista pikku olentoa
+seisoi ihmetellen ovensuussa. »Äiti, äiti, sinä olet niin ohut kuin
+ilma!» Taru värisi innostuksesta. Ritva suuteli heitä.
+
+»Me tulemme mukaan, me osaamme kyllä. Isoäiti on usein soittanut meille
+ja me olemme tanssineet.» Lea oli varma asiastaan.
+
+»Tulkaa, tulkaa, lapsukaiset!» Ritva nauraa.
+
+»Mutta heittäkää toki pois nuo pitkät yöpuvut! Te kompastutte niihin.»
+
+Ja valkoiset paidat jäävät kynnykselle kuin kaksi pientä lumikinosta
+vihreätä mattoa vastaan, kuin talven jätteet kevään tullen. — Isoäiti
+soittaa.
+
+He tanssivat kaikki kolme. Kynttilän liekki lepattaa.
+
+Miten suloiset lapset ovatkaan tässä valaistuksessa!
+
+Äidin silmät kyyneltyvät. Nuo valkoiset ihmisolennot notkeudessaan ovat
+taideteoksia sormenpäitä myöten, eikä herkkä rytmillinen kauneuskaan
+heidän liikkeissään ole opittua, ei, perittyä kaikki on, Luojan antimia!
+
+Juuri ennenkuin kynttilä on palanut loppuun, kuuluu Eeron ääni hallista.
+
+»Ritva!» hänen äänensä on käheä ja hänen huulensa verettömät. »Oletteko
+kaikki hulluja? Vanha äitikin!» Ja hän ottaa molemmat lapsensa
+syliinsä. Lea huudahtaa heikosti, mutta seuraavassa tuokiossa he ovat
+vuoteissaan ja peitetyt leukaan saakka.
+
+Ritva jää tuijottamaan heidän jälkeensä, sitten hän pakenee äitinsä
+huoneeseen. Siellä hän kyyristyy kokoon sängyn jalkopäähän säikähtynyt
+ilme silmissään. Lapsien suojasta kuuluu Eeron ääni. Hän lukee harvaan
+Herran rukouksen, mutta Ritva peittää korvansa. »Hän on kauhea,
+kauhea!» hän kuiskaa lakkaamatta.
+
+Avuttomasti vanha äiti häntä hyväilee. »Tule toki järkiisi, lapsi,
+eihän tämä mikään kuoleman synti ollut.»
+
+Vähitellen Ritva tyyntyi. Kyyneltensä läpi hän katselee äitiään
+ja kysyy arvaamatta: »Kuulehan, — sano minulle, oliko jokin
+onnettomuus tapahtunut, kun sinä tulit — isäni vaimoksi? Sinähän olit
+tulemaisillasi kuuluisuudeksi.»
+
+Äiti kalpenee, mutta hänen silmänsä säteilivät.
+
+»Onnettomuusko? — Niin, siksi ihmiset sitä kutsuvat. — Minä en. —
+Muista — sinä olet rakkauden hedelmä!»
+
+Ritva syöksyi pystyyn. Suorana hän seisoi äitinsä edessä. Kädet
+puristautuivat nyrkkiin.
+
+»Ja minulle sinä soit — Eeron!»
+
+Äiti ei liikahtanut.
+
+»Tiesin, ettet olisi voinut kestää köyhyyttä! Sinulla on lapsesi ja
+taiteesi lohdutuksenasi!»
+
+Tytär poistui sanaa sanomatta huoneesta.
+
+Hallissa Eero odotti. Ritvan kädet riippuivat hervottomina sivuilla,
+hän nojautui seinään, mutta Eero nosti hänet syliinsä ja kantoi
+hänet pois. Miehen kuuma hengitys poltti hänen ohimoaan, mutta hän
+oli kuin kuollut. Jostakin kaukaa hän kuuli sanat: »Muista, että
+lapsemme kuuluvat myöskin minulle!» Eero puhui änkyttäen. »Minulle —
+vaikka heissäkin ehkä liikkuu hiukan tuota kirottua verta, joka sinun
+suonissasi palaa. — Sinä olet vielä kuin nuori, kaunis puu, Ritva!
+Mutta hyvä niinkin. Taivut, taivut — säästyt ehkä siten taittumisesta.»
+
+Muutamia viikkoja sen illan jälkeen vanha äiti sairastui ja kuoli.
+Eeron vanhin sisar, Inkeri, muutti silloin heidän kotiinsa, sillä koko
+suku oli yhtä mieltä siitä, että Ritva tarvitsi häntä, varsinkin nyt,
+kun hän monen vuoden jälkeen odotti lasta.
+
+Paras vierashuone pantiin kuntoon vanhaa neitiä varten, ja Ritva
+iloitsi siitä, että se oli kylliksi kaukana hänen ateljeestään, josta
+kalkutus olisi häirinnyt ja saanut aikaan ikävyyksiä. Sillä Inkeri
+vihasi Ritvan marmoritöitä koko sydämestään, epäjumalien palvelukseksi
+kutsui, mutta omalla puolellaan hän piti omia kokouksiaan lauluineen ja
+puheineen, ja ketterät, vanhat sormet kutoivat lakkaamatta ihastuttavia
+villasukkia pakanalähetyksen hyväksi.
+
+»Voi, miten suloista», huudahti kerran Lea päivällispöydässä, »jos
+kerran saisin nähdä sinun mustat pikku neekerisi taapertelevan noissa
+harmaissa töppösissä Saharan kuumassa hiekassa!» Ritva oli yrittänyt
+saada tytön vaikenemaan, mutta epäonnistui täydellisesti, ja koko
+pöytäkunta — paitsi Eero ja Inkeri — purskahti suureen nauruun.
+Heillä oli vieraita. Illalla Taru selitti pikkuviisaasti äidilleen:
+»Inkeri-täti ei pidä sinusta ollenkaan! Katso, maailmassa on kaksi eri
+lajia ihmisiä, hyviä ja huonoja. Hän sanoi, että hänestä tuntuu niin
+ikävältä, ettet sinä kuulu hyviin.»
+
+Ritva suuteli lavertelevat huulet mykiksi, mutta lapsen sanat olivat
+koskeneet kipeästi. Sydän, jonka alla uusi elämä sykki, oli yksinäinen
+ja surua täynnä, se kamppaili olemassaolonsa puolesta sellaisena kuin
+oli, mutta taistelu tuli joskus ylivoimaiseksi.
+
+Odottava äiti upottautui työhönsä ja unelmiensa siniaaltoihin.
+Kaleviksi hän kutsui lapsensa siitä päivästä saakka, jolloin hän tunsi
+sen ensimmäisiä, heikkoja liikehtimisiä povessaan, sillä hän oli
+varmasti tietävinään, että hän saisi pojan. Siihen aikaan hän joskus
+kaipasi Eeron hellyyttä kyyneliin asti. Hän olisi tahtonut olla pieni
+ja onnellinen tuon suuren, vanhan miehen rinnalla, hän oli kuolemaan
+asti väsynyt kaikkeen vastarintaan ja loppumattomaan puolustautumiseen,
+mutta Eeron läheisyydessä sanat jäykistyivät ja kuolivat.
+
+Tuli kevät. Jäät lähtivät ja meri aaltoili jälleen vapaana Kalliosaaren
+ympärillä.
+
+Ritva oli viimeistellyt erästä suurta korkokuvaa. Ateljeen ikkunoista
+kuului kiurujen laulu, mutta hän ei jaksanut iloita siitä kuin ennen.
+Hänen povessaan oli tullut niin oudon hiljaista. Uupuneena hän
+heittäytyi Eeron syliin. Häntä peloitti ja värisytti.
+
+»Ole minulle hyvä», hän pyyteli. »Ole hyvä ja lämmin, vaikka se olisi
+sinulle vastenmielistäkin! En jaksa enää. — Luulen, että pojumme on
+kuollut.»
+
+Mies katsoi avuttomasti vaimoonsa. »Ei, ei — sinä olet vain liian
+heikko — liian rasittunut. En ole pitänyt työstäsi tähän aikaan. Olisit
+pysynyt levossa».
+
+»En ole voinut, Eero!» —
+
+Ritva oli ollut oikeassa. Pikku Kalevi tuli heidän luokseen kuolleena.
+
+Eikä äiti sen jälkeen voimistunut. Oliko hän sittenkin katkennut
+sydänjuuria myöten?
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Oi, vuoriston soreata, tummaa kansaa! Te, jotka arvokkaina kannatte
+kauniita, kirkasvärisiä pukujanne ja tervehditte vastaantulijaa
+vakavilla sanoillanne »Grüss Gott!», teihin ei voi kyllästyä kuin
+komean konserttisalin hienoon yleisöön. Varmoin, hitain askelin te
+astelette jyrkkiä rinnepolkujanne pitkin ja murteenne on voimakas ja
+sointuva.
+
+Ritva Orjatmaa oli parannuttuaan helposti tutustunut alppikaupunkiin
+ja sen tapoihin, mutta pitkillä kävelyillään hän ei enää suunnannut
+askeleitaan suuria boulevardeja kohti eikä liioin tuntenut tuota
+polttavaa halua upottautua ihmisvilinään kuin ensi aikoina pyhän
+Johannan luostarin sairaalassa. Ei, hänen kaipuunsa veti hänet muuanne!
+Vanhojen kirkkojen viileään hämärään ja maaseutukylien syvään rauhaan!
+Tunkeutuivathan nytkin ulkoilmakonserttien sävelet aaltoilevina hänen
+huoneeseensa, mutta ne eivät enää houkutelleet, eivät puhuneet hänelle
+mitään. Ne kuuluivat vain ympäristöön. Kirkkaina aamuhetkinä he
+kulkivat, sisar Anna ja hän, ihmeellisillä löytöretkillä. Ja he olivat
+onnelliset kuin kaksi lasta.
+
+Hieno puna nousi nuoren noviisin poskille Ritvan kertoessa hänelle
+kaukaisesta kotimaastaan ja lapsistaan. »En käsitä», hän kerran mumisi.
+»En voi käsittää, että teillä on suuria tyttäriä. Te olette itse vielä
+niin nuori.» Ritva hämmästyi. »Olen vain niin kiitollinen siitä, että
+vielä saan elää, kiitollinen elämän suuresta lahjasta. Ymmärrättekö?»
+
+Sisar Anna katseli häntä kysyvästi. »Te olette ehkä yksi noita harvoja
+onnellisia?» hän vastasi epävarmasti hymyillen.
+
+»En tiedä.» Ritva käänsi puheen toisaanne. »Olen hyvin iloinen
+siitäkin, että te taas saatte olla luonani, rakas sisar Anna. Riippuuko
+tämä yksinomaan sisar Felician pahoinvoinnista? Siinä tapauksessa
+soisin sen kestävän kauan.» Puhuja nauroi keveästi.
+
+Nuori nainen katsahti häneen moittivasti ja surullisena.
+
+»Me — kaikki muut — rukoilemme, että ylihoitajamme pian tulisi
+entiselleen», hän vastasi lyhyesti.
+
+»Mutta, mikä häntä vaivaa?»
+
+»Sitä ei tiedä edes isä Jacobuskaan. Mutta jotakin vakavaa se on, sillä
+äiti abbedissa on usein käynyt hänen luonansa ja vanha sisar Cordula
+valvoo hänen kammiossansa öisin. Luulen, että hänellä on taisteluja, ja
+luulen myöskin, että ne raatelevat pahimmin sellaisia, joista kerran
+tulee pyhimyksiä.»
+
+Ritva siveli hänen poskeaan surumielisesti. »Voi, lapsi, onko teidän
+kaikkien mahdoton ymmärtää, että sisar Felicia on ihminen — ja nuori?»
+
+He olivat tulleet pyhän Yrjänän kirkon edustalle. Tuuheissa
+seetripuissa peipposet livertelivät. Sisältä kuului hiljainen soitto.
+He pysähtyivät. Sisar Anna aukaisi suuren oven. Se oli mahtava ja
+tumma — saranat ja kädensija taidokkaasti koristellut. Pyhäkön viileys
+hyväili Ritvan polttavia ohimoita. Hän jäi seisomaan hiukan syrjään
+sisar Annan polvistuessa vihkivesialtaan ääreen. Särmikäs, monivärinen
+valojuova lankesi ikkunamaalauksien läpi yli kuorin, jossa valkoiset
+liljat, narsissit ja siniset gentianat lemusivat. Alttarin edessä
+seisoi kaksi nuorta ihmistä, mies ja nainen matkapuvuissa, mutta pappi
+loisti täydessä ornaatissaan. Oli vihkimätilaisuus. — Voimakas tunnelma
+valtasi Ritvan, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, mutta noviisi
+astui tottuneesti hänen viereensä jääden kuuntelemaan hengen miehen
+sanoja. Tuska pakotti Ritvan rintaa. — »Oi, mitä te lupaattekaan,
+te ihmislapset!» hänen sielunsa voihki. »Mitä? Uskollisuutta koko
+elämän ajaksi? Rakkautta? Mitä te tiedätte lemmestä, joka poroksi
+polttaa, antautumisesta, joka armotta suistaa kadotukseen, tai
+aukaisee ihmissydämille taivaan portit!» Häntä puistatti. Kaikki oli
+jälleen hiljaista. Silloin parvekkeelta kuului Wagnerin iki-ihana
+»Pyhiinvaeltajain kuoro» sovitettuna sellolle ja uruille. Ritva
+hengähti syvään, vapautuneesti. Hänen katseensa oli sattunut erääseen
+pikkutyttöön, joka polvistuneena rukousjakkarallaan opetteli tekemään
+pyhää ristinmerkkiä. Kätönen oli hyvin ruskea ja sangen pieni,
+mutta isä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, johti joka liikkeen
+äänettömästi kuiskaten »Avensa» — ja lapsosen silmät säteilivät
+onnesta. Hän oli mukana!
+
+Ritva katseli heitä lakkaamatta loppuun asti.
+
+Hänen itkunsa oli tauonnut. Ehkä, ehkä sittenkin oli olemassa onnea
+maailmassa — hiljaisten hetkien syvää autuutta? »Lapsi», hän kuiskasi,
+»lapsi, kenties olet sinäkin sovittanut paljon, paljon lyhyessä
+elämässäsi!»
+
+He kulkivat kotimatkan hiljaa, molemmat omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
+
+Tohtori Haller seisoi Ritvan parvekkeen ovessa. Hän oli kärsimättömän
+näköinen. »No, vihdoinkin! Kylläpä vaelluksenne kesti kauan tänään!
+Missä olitte?»
+
+»Pyhän Yrjänän kirkossa.»
+
+Ritvan musta silkkivaippa käsivarrellaan tohtori huomautti lyhyesti:
+
+»Kirkoissamme on usein kylmää. Olette kovin ohuesti puettu. Olkaa
+varuillanne!» Hänen katseensa solui Ritvan vartaloa pitkin. Sisar
+Anna jätti hyvästit, ja he astuivat huoneeseen. Ritva nojautui
+silmänräpäykseksi ovenpieleen, häntä pyörrytti, sielläkin ihmeellinen
+kukkaistuoksu tulvi odottamatta häntä vastaan. Pöydällä, säkenöivässä
+kristallimaljakossa, oli tummanpunaisia ruusuja. »Oi!» Hän painoi
+poskensa niihin.
+
+»Ne ovat Ramezista. Isälläni on yksi ainoa intohimo — nyt enää. Ja se
+on sangen miellyttävä. Hän viljelee viiniä — ja ruusuja.»
+
+He hymyilivät toisilleen.
+
+»Miten hyvä olittekaan ajatellessanne minua!» Ritva suuteli vasta
+auennutta kukkaa. Tohtori pudisti päätään. »Oikeastaan ne ovat isältä»,
+selitti hän harvaan. »Minulla olisi muuten pyyntö teille, Ritva-rouva.»
+
+»Ja se kuuluu?»
+
+»Tahdotteko tänään lähteä kanssani Rameziin noin puolen päivän aikaan?
+Vanha Stefan on silloin täällä vaunuineen — ehditte hyvin levätä
+parisen tuntia ennen matkaa. Isä odottaa päivälliselle.»
+
+»Miten hauskaa! Kiitän! Te puhuitte vaunuista, tohtori Haller.
+Kaksivaljakko, niinhän?»
+
+»Niin.» Tohtori nyökkäsi.
+
+Ovelle koputettiin. Sisar Felician silmät katselivat heitä molempia
+kotvan aikaa. Ne näyttivät säikähtyneiltä, mutta muuttuivat pian
+rauhallisiksi jälleen. Hän ojensi Ritvalle kirjeen.
+
+»Kotoa kai?» hän hymähti kauniisti.
+
+»Kyllä. — Mutta oletteko terve taas, sisar Felicia?»
+
+Ritva laski kirjeen pöydälle.
+
+»Olen — samoin kuin te, rouva Orjatmaa.»
+
+»Ette kuitenkaan pääse minusta vielä moneen viikkoon. Omaiseni
+toivovat, että vielä jäisin tänne».
+
+»Olen heidän kanssaan samaa mieltä», tohtori Haller kuiskasi
+poistuessansa. »Lukekaa rauhassa kotoiset uutisenne! Mutta — puolen
+päivän aikana odotan teitä.»
+
+Yksin jäätyänsä Ritva pujahti pehmeään aamuviittaansa ja heittäytyi
+parvekevuoteelleen sydän jyskyttäen oudon ilon ja odotuksen vallassa.
+Puku oli paksua, tiilenväristä silkkiä, väljä ja itämaalaisesti
+koristeltu loistavin kukkakiehkuroin. Oi, miten syvästi hän oli
+vihannut sen kauneutta sairaana ollessaan! Nyt se tuntui ihmeen
+suloiselta. Hyväilyn tavoin se kosketti hänen olentoaan, sulki hänet
+kuin pitkään syleilyyn.
+
+Ritva huomasi vasta nyt, miten ruskeiksi hänen kätensä olivat tulleet.
+— Ruusut tuoksuivat. Suuren, valkoisen kirjeen rauhalliset kirjaimet
+katselivat häntä syyttävinä. Ei, ei, hän ei jaksanut lukea sitä
+nyt! Kuumeisesti hän kätki sen pöytälaatikkoonsa. Hän tahtoi olla
+onnellinen, omalla tavallaan, onnellinen — vaikkapa tämän ainoan kerran
+eläessänsä!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ritva pukeutuu vitkaan. Hän hyräilee hiljaa katsellessansa
+yksinkertaista tummanvihreätä pukuaan, jonka ainoana koristeena on
+pieni ruusu kiinnitettynä rintaan miekanmuotoisella soljella.
+
+Puiston puolelta kuuluu kavioitten kapsetta. Satuahan tämä on, vanhaa,
+kaunista satua! Ohimennen Ritva muistaa vastasaapunutta kirjettä
+mieheltään ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi. Tämä on jo toinen, joka
+jää laatikkoon — aukaisemattomana. Hän syöksyy kirjoituspöytänsä luo
+kuin pakeneva, mutta viime tingassa hän kääntyy oveen päin. Ei, hyvä
+Jumala, ei! Hän ei jaksa nyt, juuri nyt!
+
+Sillä kumma muutos on tapahtunut Ritvan sielussa. Kotoiset äänet ovat
+siellä vaikenemassa, kaipuu entisiin oloihin jäätymässä. Lapsetkin!
+Nehän olivat myös pyytäneet äitiään jäämään etelään, jäämään yli kesän,
+yli syksyn — ehkä ensi kevääseen saakka! Olisi ollut helpompi alistua,
+jos yksi heistä olisi kertonut, miten tyhjältä koti tuntui ilman häntä,
+miten hiljaisiksi heidän iltansa olivat muuttuneet! Hän oli hakenut
+joka kirjeestä tämän tapaista sanaa, mutta suotta.
+
+Silloin hän oli huutanut tuskasta, rukoillut itsellensä kuolemaa. Nyt
+hän eli kuin herpaantunut, väistyen entisten muistojensa teiltä kauas,
+hyvin kauas pois. Hän vaipui nykyisten elämystensä helmaan kuin väsynyt
+lapsi.
+
+He kulkevat äänettömästi jutellen pitkän käytävän läpi. Nuori tohtori
+sädehtii ilosta. Isä Jacobus huiskuttaa heille iloisesti portailta.
+
+»Teet oikein, Franz! Vuoristoilma on ihana tähän aikaan vuodesta.
+Terveisiä isällesi!»
+
+Ajoneuvot ovat vanhanaikaisen komeat pehmeine, vaaleanruskeine
+samettisisustuksineen, ja Stefan on pistänyt kaksi tuuheaa
+villiruusukimppua hevosten länkiin. Hänellä on valkoinen parta ja
+ilakoivat silmät ryppyisessä naamassaan.
+
+Ennen lähtöä Ritva äkkiä katsahtaa luostariin päin. Hän näkee
+arvaamatta sisar Felician kasvot eräässä ikkunassa. Ne ovat jäykät ja
+ilmeettömät, mutta katseesta leimahtaa äkkiä häntä vastaan rajaton
+viha. Ritva lyyhistyy kokoon vaunun nurkkaan.
+
+»Mitä tuo merkitsee, tohtori? Sanokaa!»
+
+Franz Haller ei liikahda. »Ei mitään, josta kannattaa puhua. Nyt on
+olemassa vain te ja minä, Stefan ja kaksivaljakko, isä ja rakas,
+vanha Ramezin linna! Niinhän? Ei mitään, ei mitään muuta! Kuuletteko,
+Ritva-rouva?»
+
+Vastaantulijat hymyilevät heille ja hevosten koristuksille.
+
+»Voiko ilo olla niin suuri, että se tekee ihmisen sydämettömäksi?»
+sanoo Ritva hetken kuluttua muistaen sisar Feliciaa. Hän silitteli
+silkinhienoa pantterinpoikasennahkaa, jonka Franz oli levittänyt heidän
+polviensa ylitse.
+
+»En tiedä. Mutta sen tiedän varmasti, että onni voi joskus tuntua niin
+pohjattomalta, että tulee sääli kaikkia, kaikkia ihmisiä.»
+
+Tie kiemurteli hitaasti kohoten vuorille päin. Kadut ja laakso jäivät
+vähitellen heidän taaksensa punakattoisine rakennusrykelmineen,
+ja tumman muratin peittämät muurit sulautuivat ympäristön syvään
+vehreyteen kuin pehmeät varjot. Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa.
+Valkoisia, morsiushunnunkaltaisia läikkiä kaikkialla! Mutta vakavat,
+vaiteliaat sypressit nostivat suippolatvansa melkein mustina taivasta
+kohti. Ritva siirtyi istumaan tohtori Halleria vastapäätä.
+
+»No, miksi niin?» Franz ihmetteli.
+
+»Tahdon kerran nähdä kaikkea tuota ylhäältä päin. Vuorenrinteitä olen
+jo kauan, kauan katsellut.»
+
+»Niin, kuuluttehan te niihin, jotka eivät voi elää menneitä
+muistelematta. Se voi joskus tappaa.» Ääni oli matala. Ritva ei kuullut
+viimeisiä sanoja. Hän ojensi molemmat kätensä laaksoa kohti. Musta
+viitta liukui alas hartioilta.
+
+»Oi, miten rakastan tuota maailman kolkkaa!»
+
+»Miksi?»
+
+»Siksi, että kaikki siellä on minulle niin uutta ja kuitenkin niin
+sanomattoman tuttua. Siksi, että siellä olen löytänyt niin paljon, jota
+kutsun täydelliseksi kauneudeksi.»
+
+»Minulle se on vanhaa ja kulunutta. Mutta voitte ehkä silti olla
+oikeassa.» Franz Haller rypisti kulmiaan.
+
+Ritva virkkoi kuin itsekseen:
+
+»Olin niin väsynyt tullessani tänne — uupunut ja lohduton. Mutta
+kaikki on sittenkin kääntynyt hyväksi. Opin jälleen hengittämään —
+henkisestikin. Ja onneksi olin kadottanut luonteeni hyökkääväisyyden
+kokonaan. Hiljaisuudessa näin uusia näkyjä, uusia linjoja ympärilläni,
+yksinäisyydessäni opin käsittämään, että ne ihmiset, jotka kerran näitä
+pyhäkköjä rakennuttivat, olivat hartaammassa yhteydessä Korkeimman
+kanssa kuin me. Ääriviivojen nousu on puhunut minulle lakkaamatta,
+ja värien hillitty sopusointu on muuttunut ikuisiksi akordeiksi
+sielussani. Minusta on tullut palvoja, minusta — kapinoivasta
+etsijästä!»
+
+»Älkää toki antako vain ihmisille kunniaa esimerkiksi vanhojen
+freskojemme ihanuudesta! Aika on ollut mukana uutterana avustajana. Se
+patinoi hurmaavasti, mutta se jää samoin kuin moni muu suuri mestari —
+kiitoksemme ulkopuolelle», tohtori selitti hymyillen.
+
+He jäivät tuokioksi omiin ajatuksiinsa vaipuneina, uneksien, kunnes
+Ritva istuutui jälleen entiselle paikalleen. Heidän eteensä avautuivat
+Ramezin valtavat viinitarhat, ja linnan ruskehtavat muurit häämöittivät
+akaasioitten lomitse. Kumeasti kaikui hevosten kavioitten kapse
+hämärässä porttiholvissa, mahtava haukunta kuului pihalta. He olivat
+perillä.
+
+»Don José!» Franz kutsui. »Tuon kaukaisen vieraan taloon. Sanohan
+tervetulleeksi!»
+
+Suuri, musta koira katsoi Ritvaa tutkivasti häntää heilutellen. Hetken
+mietittyään se vakavana sieppasi tulijan käsineet suuhunsa ja kantoi ne
+portaita ylös.
+
+»Kamaripalvelija, kuten huomaatte, hyvä rouva!» nauroi tohtori Haller
+avatessaan oven eteishalliin. »Tervetuloa Rameziin!»
+
+Hän suuteli Ritvan sormenpäitä. Raudanharmaat seinät oli värikkäillä
+taideteoksilla koristettu ja kivilattian peittivät tummat matot.
+
+»Täällä pohjakerroksessa on hiukan modernisoitua, jotta me, nykyajan
+ihmiset, voisimme viihtyä ja elää. Entiset linnansalit löydätte tuolla
+ylhäällä. — Mutta vien teidät ensin isäni luokse.»
+
+Immanuel Haller, Ramezin linnan hallitsija, oli poikansa täydellinen
+vastakohta. Hänen valtava otsansa oli hieman ulkoneva; ja suuret
+silmät olivat syvät. Vanhan herran liikkeet tuntuivat väsähtäneiltä,
+mutta selkä pysyi suorana. Ainoastaan äänen sointi oli sama kuin
+Franzin. Herttainen hymy levisi säteinä yli otsan ja ohimoiden hänen
+tervehtiessään Ritvaa salongin ovessa.
+
+»Olette ensimmäinen suomalainen, joka astuu vanhan kotimme kynnyksen
+yli minun aikanani. Tervetuloa!»
+
+Ritva katsoi kysyvästi Franziin.
+
+»Niin», tämä selitti. »Isäni on elänyt hyvin eristettynä näinä viime
+vuosina. Äitini kuoli varhain, olin silloin aivan pieni.»
+
+Muratin peittämä parveke oli vilpoisa keskipäivän helteessäkin ja
+jääkylmä Ramezin viini tuntui suloisen virvoittavalta.
+
+»Terveydeksenne!» isäntä lausui sydämellisesti. »Maljanne, hyvä rouva!
+Ja kaukaisen, kauniin maanne malja!»
+
+Ritvan katse sumeni hetkiseksi. Maa, kotimaa, oliko hänelläkin jossakin
+etäisyydessä jotakin sellaista? Lehti tuulessa hän oli, lehti tuulessa!
+Hän sulki silmänsä, mutta kaksi polttavaa pisaraa pusertui esille
+vasten hänen tahtoaan.
+
+Immanuel Haller luuli ymmärtävänsä vieraansa liikutuksen ja sanoi
+hellävaroen:
+
+»Koti-ikävä on vastustamaton. Minäkin kuulun niihin, jotka eivät ikinä
+jaksaisi irtaantua.»
+
+Ritvan sydän oli tulvillaan kiitollisuutta. Hän hymyili kuin lapsi,
+joka oli päässyt ilmaisemasta suurta salaisuutta aikuisille, hän
+tiesi, että vanha herra oli käsittänyt hänet väärin, mutta hän ei
+tuntenut pienintäkään tarvetta esiintyä oikeassa valossa — sellaisena
+kuin hän oli. Tämähän oli satua, unhotusta, lepoa helteisellä tiellä!
+Kukkaistuoksua!
+
+Yläkerrassa tunnelma muuttui synkemmäksi. Harmailla kiviseinillä
+riippui teräsaseita ja suunnattomia haarniskoita, kypäriä ja
+jättiläismiekkoja, mutta Immanuel Haller oli oivallinen esittäjä.
+Kuin ohimennen hän mainitsi vuosilukuja ja historiallisia tapahtumia,
+mutta sitä runsaammin hän kertoeli pieniä tapahtumia eri aikakausilta,
+episodeja kauan sitten sammuneitten ihmisten elämästä. Vanhat
+muotokuvat saivat eloa, aseet kalahtivat ritarisalissa ja linnanrouvan
+huoneesta kuului kätkyen hiljaista soudattelua.
+
+»Miten pienet ja hennot olivatkaan jalat, jotka näillä
+mosaiikkilattioilla kerran astelivat ohuissa silkkikengissään!»
+huudahti Ritva.
+
+»Ja miten raskaat askelet!» jatkoi vanha herra. »Miten suuren pelon
+ahdistamina nuoret sydämet useasti jyskyttivät himmeästi valaistuissa
+sivuhuoneissa miesten melutessa hurjissa juomingeissa ritarisalissa!»
+Eräässä nurkkauksessa pieni liekki lepatteli miniatyyrimaalauksen alla.
+Immanuel Haller kulki vitkain askelin sen ohi, mutta Franz kuiskasi
+Ritvalle puoliääneen: »Äitini kuva.» Nuori nainen katseli heitä
+merensinisine silmineen, joissa suuri suru majaili, mutta Ritva ei
+uskaltanut pysähtyä. Outo tunne pakotti hänet eteenpäin.
+
+Vanha herra oli aukaissut oven entiseen musiikkisaliin.
+Puhallussoittimet olivat Ritvalle tuntemattomat, mutta vanha, siro
+spinetti, jonka kannella tumma viola d'amour, neljätoistakielinen
+viulu, lepäsi, tuntui niin suloisen lempeältä, että hän melkein
+tietämättään painoi sen kellastuneita koskettimia ja sai vastaukseksi
+heleän akordin, lasikirkkaan soinnun, joka väreilevänä täytti koko
+huoneen. Ritva hätkähti, katseli ympärilleen anteeksi pyytäen, mutta
+huudahti hiljaa:
+
+»Sehän on vireessä — aivan puhdas! Miten se on mahdollista?»
+
+Franz nauroi iloisesti:
+
+»Täällä on tehty työtä jonkin aikaa. Eilen se valmistui. Toivoimme isän
+kanssa — että te soittaisitte.»
+
+Äskeinen kiitollisuus tulvi jälleen Ritvan sieluun, hän olisi tahtonut
+polvistua, nyyhkyttää, mutta hän ei voinut. Kalpeana hän istuutui ja
+selaili vapisevin sormin vanhoja nuotteja, jotka Franzin isä asetti
+hänen eteensä. Ne olivat kaikki kivipainoa, paperi kovaa ja helposti
+murtuvaa.
+
+»Tartini!» innostui linnan herra. »Tämä on kaunis. Saatte nähdä,
+selviydymme hyvin, te ja minä. Tunnen sen. Koettakaamme!»
+
+Hän veti tuolinsa hyvin lähelle Ritvan instrumenttia, painoi
+soittimensa rinnalle ja alkoi. Hiljainen adagio kaikui vienosti
+hänen ympärillään, ja hän seurasi kuin unessa. Miten helposti ne
+painuivatkaan nuo kellastuneet koskettimet! Soinnut syttyivät ja
+sammuivat kuin virvatulet, syttyivät ja sammuivat lakkaamatta.
+
+He ovat lopettaneet.
+
+Vanha herra suutelee Ritvan kättä.
+
+»Kiitän teitä!» hän toistaa moneen kertaan. »Ramezin muurit ovat
+jälleen heränneet kuuntelemaan. Ne ovat uinailleet niin kauan, kauan.»
+
+Franz seisoo holvi-ikkunassa. Hän on kalpea ja kiihtynyt.
+
+»Nyt vien teidät puistoon ja jokirantaan. Tahdon näyttää teille entiset
+leikkipaikkani.»
+
+Käytävässä hän äkkiä sulkee Ritvalta tien. Suurena ja voimakkaana hän
+puhuu:
+
+»En tiedä, kiitinkö teitä? Nyt sen teen!» Ja hän hyväilee kuumin käsin
+Ritvan suortuvia. »Meillä on ollut niin hiljaista Ramezin suojissa.
+Aurinko on noussut ja painunut vuorten taa, mutta me, me olemme olleet
+vangitut ja kuolleet siitä saakka, kun äiti meni pois.»
+
+Ritva loittonee vitkaan.
+
+»Oi, pelkäättekö minua, sanokaa, Ritva-rouva!»
+
+»En.»
+
+»Minulle ette saa valehdella! Sydämenne lepattaa kuin pikku linnun.»
+
+»Minä en pelkää. Muuta en voi sanoa.»
+
+Franzin kädet vaipuvat, hänen katseensa tyyntyy. He kulkevat
+käsikädessä käytäviä pitkin, hedelmäpuitten valkoiset ja heikosti
+punertavat lehdet leijailevat ilmassa. Viinin viljelyksillä
+työskentelee miehiä ja naisia. He kääntävät maan kevyillä lapioilla,
+ja Ritva muistaa oman maansa kivikkopeltoja, höyryäviä hevosia ja
+puolialastomia kyntäjiä.
+
+»Miten toisenlaista täällä kaikki on!» hän virkkaa.
+
+»Kaipaatteko pois?» Franzin äänessä piilee tuskan huuto, ja Ritva
+vastaa jälleen:
+
+»En, en!»
+
+He ovat saapuneet jokiuomaan. Pienoinen puro kiemurtelee sen pohjalla,
+muuten rannat ovat kuivat ja jyrkät. Laakso näyttää niin kaukaiselta,
+varjot tummenevat ja vuorten rotkot aukeavat iltavalaistuksessa.
+Rinteet eivät enää muodosta yksinomaan pehmeitä viivoja ja vihannoivia
+kukkuloita, ei, vaan siellä täällä ammottaa pohjaton kuilu
+mustansinisenä.
+
+Ritva puristaa kädessään kosteata maata. Äkkiä hän huudahtaa:
+
+»Savea! Tohtori Haller, tämähän on savea!»
+
+»Niin on. Ja muualla sitä ei olekaan koko Ramezin alueella.»
+
+Ritva ei kuuntele, vaan on asettunut polvilleen litteän kiven ääreen,
+jolle hän nostaa pehmeätä, tummaa savea paljain käsin. Hänen poskensa
+punoittavat.
+
+»Istukaa hetkinen aivan noin, tohtori, saan profiilinne valmiiksi
+tuokiossa — kunhan vain maltatte istua.»
+
+Franz Haller tarkastaa häntä hymyillen. Tässä tilanteessa Ritva on
+hänelle uusi ja ihmeellinen. Silmät säteilevät, sormet tuntuvat
+voimakkailta, kiharat putoilevat hänen ohimoittensa yli ja herkkä suu
+on puoliavoin kuin ankaran juoksun jälkeen.
+
+»Tohtori!» hän sanoo riemuiten. »Minä osaan jälleen muovailla,
+ymmärrättekö, mitä tämä minulle merkitsee?»
+
+»Ehkä.»
+
+Ja kohokuva syntyy, mutta kun Franz työn loputtua lähestyy kiveä,
+huudahtaa hän hämmästyksestä. Harmaasta savesta on kuin ihmeen kautta
+noussut muinaisajan kilpajuoksua, alaston nuorukainen, joka kamppailee
+näkymätöntä estettä vastaan, joka syöksyy eteenpäin, eteenpäin. Pään ja
+kasvojen muoto on hänen, mutta liikunto on jostakin muualta.
+
+Ritva pyyhkii hitaasti sormensa akaasianlehteen. Hän vapisee
+väsymyksestä.
+
+»En voi siihen mitään», hän vihdoin selittää. »Näin teidät tuollaisena.
+— Olen nähnyt teidät ennen monta, monta kertaa luodessani jotakin
+uutta, mutta tunsin teidät vasta nyt.»
+
+Franz nojautuu vuorenseinää vasten. Epäröivästi hän virkkaa:
+
+»En käsitä.»
+
+Suuri suru väreilee Ritvan suun seutuvilla. »Ymmärrän teitä, tohtori.
+Luovassa työssä on ihmissielu aina yksin, oi, niin pohjattomasti yksin.
+Mutta — näyt ovat meille valkoisten voimien lahjoja. Minkä tänään olen
+tehnyt, on heijastus näkyjeni maailmasta.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Stefan», sanoo Franz paluumatkalla vanhalle palvelijalle. »Ajahan
+tänä iltana ensin kaupungin ympäri! Tahdon näyttää vieraallemme pyhän
+Johannan luostarin kuun valaistuksessa.»
+
+Vanhus nyökkää.
+
+Yö on pimeä. Kaukainen jyminä kuuluu pohjoisesta päin.
+
+»Mitä se on?» Ritva kysyy.
+
+»Rajuilma vuoristossa», Franz vastaa. »Mutta se loittonee.»
+
+Yö on viileän kostea ja pimeä. Tohtori Haller peittää Ritvan melkein
+kokonaan lämpöisiin turkiksiin ja Ritva kiittää pienin, pehmein sanoin.
+Tie viettää hiljalleen laaksoa kohti, kaupungin valot syttyvät ja
+kirkkojen kellot soivat.
+
+Franz Haller vetää ohuen hansikkaan Ritvan kädestä ja painaa otsansa
+siihen. Se on polttavan kuuma.
+
+»Kertokaa minulle näyistänne», hän pyytelee.
+
+»Paljon tahdotte minulta. En ole siitä puhunut kenenkään kanssa. Unten
+tähtivyö on särkyvä ja hauras!»
+
+He ovat kauan ääneti. Vihdoin Ritva jatkaa varovaisesti, hapuillen ja
+peloissaan:
+
+»Olen jo monta vuotta ennenkuin sairastuin tehnyt työtä erään suuren
+korkokuvan aikaansaamiseksi. Lopullisesti tahtoisin nähdä sen
+valkoisessa marmorissa — mutta tuskin se valmistuu koskaan.»
+
+»Miksi?»
+
+»Siksi, että näkemykseni muuttuvat, siksi, että itse sorrun, mutta
+aiheeni elää.»
+
+Ritvan rinta nousee ja laskee, sydän takoo haljetakseen.
+
+»Itkettekö?»
+
+»En.» Hänen äänensä on jälleen luja. »_Lasiseinäksi_ olen kutsunut
+aiheeni. Se voisi yhtä hyvin olla elämän valhe, mutta minulle se on
+ilmestynyt lasiseinänä, läpikuultavana, lävitsepääsemättömänä esteenä
+elämän tiellä, näkymättömänä hirviönä, joka riistää meiltä todelliset
+kasvamisen ja juurtumisen mahdollisuudet. Useasti se kohtaa meidät
+moraalisena vakaumuksena, joskus köyhyytenä, mutta kamalimpana —
+uskonnollisuutena. Ja silloin se varmasti kiduttaa kuolemaan saakka.»
+
+»On pyrittävä läpi, Ritva-rouva, läpi, kuuletteko?»
+
+»Kyllä! Mutta verta vuotavin sydämin — rampana ehkä.»
+
+»Vaikka niinkin.»
+
+Ritva vetää hiljalleen kätensä syliinsä, häntä paleltaa ja hänen
+huulensa värisevät tuskasta.
+
+»Ymmärrättekö nyt, etten koskaan voi saada työtäni valmiiksi, tohtori
+Haller? Ainakaan en, ennenkuin itse olen vapautunut!»
+
+»Mikä riemu, kun kerran kuulette sirpaleitten soittoa ympärillänne!
+Mikä pohjaton autuus!» Franz kuiskaa.
+
+»Pelkään, että se tapahtuu vasta elämäni Angelus-aikana.»
+
+Kuu hopeoi pyhän Chaterinan kirkon torneja ja kimmeltää yli virran
+kuohujen laakson pohjassa. Kaupunki on vilkkuvia valoja täynnään.
+
+Tohtori Haller osoittaa vanhaa katedralia ja sanoo hyvin hiljaa nojaten
+poskensa Ritvan poskeen:
+
+»Tuolla — juuri tuolla on moni ihmis-parka vuodattanut kyyneliä
+pyhän Neitsyen edessä, tehnyt lupauksia, nöyrtynyt, kamppaillut.
+Mutta sanokaa minulle, mikä häntä jälleen odottaa, kun suuri ovi on
+sulkeutunut hänen jälkeensä!»
+
+»Elämä, ja elämän jano ja kaipuu.»
+
+»Juuri niin.»
+
+Ja Ritva odottaa, odottaa kauhistuneena, sillä hän tuntee, että hän on
+suistumassa tuntemattomaan syvyyteen. Mutta Franz Haller sulkee hänet
+pitkään syleilyyn.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Ritva heräsi varhain hiljaiseen lauluun. Nunnat olivat palanneet
+aamumessusta ja pitivät lyhyen hartaushetken sairaille käytävässä.
+Ovi hänen huoneeseensa oli suljettu, mutta tietämättään hän herkisti
+kuntoaan äärimmilleen. Tällä kertaa hän tahtoi olla mukana, tahtoi
+sulautua noihin puoleksi tuntemattomiin sanoihin, joita lausuivat
+viattomat huulet. Hän risti kätensä rinnoille, makasi liikkumatta,
+kunnes kaikki hiljeni ja ihmisaskelet loittonivat hänen luotaan.
+
+Silloin hän aukaisi silmänsä syöksyen istumaan vuoteessaan. Aurinkoa,
+aurinkoa kaikkialla! Oliko hän todellakin illalla unohtanut peittää
+ikkunansa tummilla verhoilla? Yöllä? — Yö oli ollut niin pimeä, niin
+lyhyt. Hänen elämänsä kaunein ja ihmeellisin yö!
+
+Ritva elää uudelleen menneen päivän satua. Hän vaipuu ihmetellen
+Ramezin loistovaunujen helmaan, hän kuulee vanhan Immanuel-herran
+puhdasta soittoa ja tuntee spinetin viileät koskettimet sormiensa
+alla, mutta kaikkialla hän näkee Franzin silmät. Ja hän muistaa, miten
+kiihkeästi hän oli toivonut voivansa soljua pois elämästä tuon nuoren,
+voimakkaan ihmisolennon syleilyssä, tuossa polttavassa onnen hurmiossa.
+Mutta pyhän Johannan luostarin jykevä portti erotti heidät jälleen. Sen
+saranat kääntyivät äänettömästi.
+
+Puutarhasta kuuluu pikkulintujen siipien suhinaa. Joku kutsuu niitä
+hellin sanoin. Ritva menee parvekkeelle. Sisar Felicia seisoo keskellä
+aurinkoista luostarinpihaa käsivarret ojennettuina kirjava peipposliuta
+ympärillään. Ne visertävät herkeämättä iloisesti nokkien nunnan
+tarjoamia leivänmurusia. Valkoinen päähine liikkuu hiljaa tuulessa,
+hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat. He tervehtivät hymyillen, mutta
+katseitten väliin nousee heti harmaa harso. Ritva vetäytyy sanaa
+sanomatta huoneeseensa. Ovesta hän katselee pyhää sisarta ja säälien
+hän mumisee:
+
+»Oi, me emme vihaa toisiamme, ei — me rakastamme vain häntä liian,
+liian paljon!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Keron kirjeet ovat hänen sylissään. Toinen on saapunut jo viikko
+sitten, toinen eilen. Ritva tuijottaa niihin kuin sokea ymmärtämättä,
+että nämä rauhalliset, varmoin ottein präntätyt sanat ovat hänelle.
+Hänen huulensa liikkuvat, hän lukee:
+
+Rakas vaimoni!
+
+Kirjeesi ovat muuttuneet sähkösanoman tapaisiksi, mutta kiitän
+niistä sittenkin, sillä pidän nykyistä mielentilaasi tervehtymisen
+merkkinä. Ja se on pääasia. Olemme myös iloinneet taipuvaisuudestasi.
+Ethän enää koskaan puhu koti-ikävästä. Nähtävästi on järkesi päässyt
+tunteittesi herraksi, ja sekin on hyvä enne. Isä Jacobus on sinuun
+sangen tyytyväinen kirjeestänsä päättäen. Olen ajatellut, että voisit
+ehkä kesäksi siirtyä jonnekin alppikylpylään, jos laakso käy liian
+helteiseksi ja lääkärisi sallii. Mutta älä ollenkaan ajattele tulevia
+päiviä, ennenkuin olet terve ja reipas jälleen. Muista se!
+
+Elämä sujuu täällä kotona kuin ennen. Lyseon pojat kunnostautuivat
+tänä keväänä. Ajattele, kaksi vain sai reput, ja heitä oli yli
+kolmekymmentä! Saavutus!
+
+Lea ja Taru pääsivät kuudennelle luokalle — viimeksi mainittu vallan
+loistavasti. Molemmat ovat kasvaneet ja kehittyneet paljon. Kuulen
+usein heidän huoneestaan pientä, kiihkeätä kiistaa, mutta muita kohtaan
+he aina esiintyvät yhtenä sieluna. Lea on kaunis ja selkärangaton,
+Tarusta on vaikeata päästä selville. Hän on liian suljettu.
+
+Inkeri-tädin kanssa sattuu silloin tällöin yhteentörmäyksiä, joissa
+Taru aina on taipumaton, mutta Lea sovittava ja pehmeä, onneksi meille
+kaikille.
+
+Kalliosaarelta olisi paljonkin uutta kerrottavaa. Vasta tullut nuori
+kirkkoherramme, Antero Aalto, on nykyjään huvilayhdyskuntamme keskeisin
+piste. Eikä suotta. Hän on sivistynyt ja lahjakas sekä oivallinen
+puhuja. Kuolleet sielut ovat saaneet eloa. Täytyy ihmetellä, miten
+paljon tuollainen kaunis intoilija saa aikaan — vähässä ajassa.
+Asetuin ensin, tapani mukaan, arvostelevalle kannalle, mutta minun
+on myönnettävä, että minäkin, vanha mies, hiljalleen siirryn hänen
+puolelleen, sillä hänellä _on_ todellakin jotakin sanomista ihmisille.
+Ja minä kuuntelen. Mutta kotikokouksissa en ole ollut mukana, Inkerin
+suureksi suruksi. Hän saa tyytyä Leaan ja Taruun, minä tyydyn kirkkoon.
+
+Niin, kirkosta puhuen! Kalliosaaren naiset tekevät kuumeisesti
+työtä sen kaunistamiseksi — eikä suinkaan mitään pahaa siitä, mutta
+sattuipa täällä kotona eräänä iltana pieni välikohtaus, joka minua
+suuresti huvitti. Inkerin henkiystävä ja harras uskonsisar, pyylevä
+neiti Eveliina Holm, hän, joka opettaa piirustusta yhteiskoulussamme
+(ja on ollut Pariisissa joskus unelmavuosinaan) puhui lavealti ja
+asiantuntijana värisommittelusta alttarin ja saarnatuolin takana.
+Ihmettelin sanatulvan runsautta ja kuulijoitten suopeutta. Kaikki
+olivat kuin yksi sydän. Mutta sitten tunnelma äkkiä särkyi. »Minähän
+puhun taustasta — ymmärrättekö, rakkaan kirkkoherramme taustasta,
+ja meidän on välttämättä muistettava hänen vaaleata olentoaan
+sekä laulaessa että saarnatessa. Minä ehdottaisin jotakin ihanan
+purppuranhohteista, — jotakin aivan erikoisen lämmintä, Eedenin
+yrttitarhaa muistuttavaa. Siinä ympäristössä hän pääsisi oikeuksiinsa.
+Käsitättekö?» — Seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten Inkeri paiskasi
+kätensä yhteen kauhistuneena:
+
+»Herra varjelkoon jokaista sinun mielikuvituksestasi! Se menee
+vallan liian pitkälle!» — Ja kokous hajoitettiin herkullisen kahvin
+jälkeen. Mutta kirkkomme on saanut hiljaisen, ruskehtavan sisustuksen.
+Lasimaalauksiakin syntyy, kunhan odotamme, ja Eveliina Holm saa tyytyä.
+Inkeri oli oikeassa. Kirkkoherramme ei ole mikään hempeä enkeli,
+ääntäkin hänellä riittää kuin tuomiopasuunalla.
+
+Kesä lähenee. Teemme ehkä, tytöt ja minä, jonkin retken pohjoiseen
+päin. Jalkapatikassa.
+
+Rakas Ritva, ajattelen sinua joka päivä, ja iloitsen siitä, että ehkä
+vielä tulet terveeksi.
+
+Tytöt ja Inkeri lähettävät terveisensä.
+
+Sinun Eerosi.
+
+Kysyit jotakin ateljeestäsi. En muista juuri nyt, mitä se oli. Voin
+vain kertoa, että se on ja pysyy suljettuna sinun poissa ollessasi.
+Siellä on niin paljon helposti särkyvää. Joskus olen löytänyt Tarun
+sieltä. Varsinkin iltaisin, kun hän luulee olevansa yksin. Hän istuu
+kokoonkyyristyneenä ikkunakomerossa jalat allansa — tummana ja hentona.
+Miksi hän niin tekee, en ymmärrä. Eihän tyttönen piirräkään! Enkä
+toivoisi lapsestani taiteilijaa.
+
+Sama.
+
+Ritva peittää silmänsä käsillään. Ne ovat jääkylmät.
+
+»Taru!» hän vaikeroi. »Pieni, tumma, yksinäinen tyttöni!»
+
+Miksi he eivät kirjoita — lapset? Luultavasti hän ei koskaan ole sitä
+pyytänytkään! Hän on luisunut pois, pois. Ja minne hän onkaan joutunut?
+
+Samassa Ritva muistaa entisiä kävelyretkiään Eeron kanssa, silloin
+kun lapset vielä olivat pienet. Lea oli aina nurkunut, mutta Taru
+oli astellut rohkeasti pitkän isänsä rinnalla, kunnes oli nääntyä
+väsymyksestä. Mutta siitä on nyt niin pitkä aika. Ritva tuntee vieläkin
+pienen, kuuman lapsenjalan käsissään. Voi, jospa vain osaisivat
+varustautua matkaa varten oikein hyvin, jotta jaksaisivat! Suuret tytöt!
+
+Ritva Orjatmaa valittaa hiljan hiljaa koko ajan. Ja konemaisesti hän
+aukaisee toisen kirjeen.
+
+Pieni Ritva!
+
+En ole kuullut sinulta mitään, mutta se ei estä minua kirjoittamasta.
+Toivon kuitenkin, että kaikki on hyvin.
+
+Meillä on ollut vähän myrskyistä täällä, ja sinä tiedät, miten syvästi
+minä rakastan rauhaa kodissani! Nyt on kait pahin ohitse. Ainakin
+siltä näyttää kirjoittaessani sinulle. Tarusta ei voi olla täysin
+varma, sen olen jo kauan nähnyt, mutta hänen äskeinen puuskansa oli
+meille kaikille yllätys. Ajattele, Ritva, hän ilmoitti eräänä iltana
+teepöydässä tahtovansa välttämättä syksyllä näyttämöopistoon! Oletko
+kummempia kuullut? Tuo hiljainen, sulkeutunut lapsi! Inkeri-täti oli
+täydellisesti suunniltaan, hän itki ja puhui sekä kaunista että —
+rumaa, mutta tyttö ei horjahtanut. Säkenöi kuin talvinen pakkastaivas.
+Lea pisaroi ja lupasi kiltisti lähteä talouskouluun. Loppujen lopuksi
+täti vetosi kirkkoherraamme, hänen äänensä kävi pateettiseksi pehmeten
+ihmeellisellä tavalla. Eikö Taru lainkaan enää muistanut menneen kevään
+kauniita kokouksia? Eikö: — Muisti kyllä, mutta ne eivät kuulune tähän.
+— Eivätkö? Täti huojui nojatuolissaan. Eikö Tarun nuoreen mieleen
+ollut jäänyt mitään jälkiä hänen julistuksestaan? Oli, ja eniten juuri
+se, että me kaikki näyttelemme. Ero on vain siinä, että uusi pappi
+näyttelee hyvin. Sen Tarukin tahtoi oppia — mutta taiteena, ymmärsikö
+täti? Inkerin kasvot olivat tuhkanharmaat, hän katsoi apua anoen minuun.
+
+»En voi hänelle mitään, sisko. Lapsi on tavallaan oikeassa.» Silloin
+tunsin kaksi hyvin ohutta käsivartta kaulallani. »Oi, isä, en olisi
+odottanut tuota! Kiitos, kiitos!» Ravistin itseni irti. Olin pahemmassa
+kuin pulassa. »Enhän ole mitään sanonut», yritin. »Et, et — mutta et
+ole kivittänytkään.» Lapsi oli kaunis tuota sanoessa. »En ole antanut
+minkään näköistä suostumusta uusille, tuumillesi, sen kai ymmärrät.»
+
+»Kyllä isä. Mutta minä voin odottaa. Äitihän tulee pian kotiin. Silloin
+kaikki muuttuu.»
+
+Hän oli äkkiä tullut niin nöyräksi ja pieneksi. Koetin olla hänelle
+hyvä, mutta olen jo vanha ja kömpelö, särkyvät kämmenissäni —
+tuollaiset olennot!
+
+Inkeri oli hävinnyt huoneeseensa. Siellä olivat häntä odottamassa
+Eveliina Holm, neiti Margareta v. Wahren, kirjailijatar Annikki
+Vuori-Kaarnesalo ja kirkkoherran äiti. Puheensorina oli hillitty sinä
+iltana, sisar kai purki sydämensä ystävilleen ja he, vuorostaan,
+auttoivat häntä esittämään asiansa suurelle Jumalalle. Miten
+monimutkaista, eikö totta?
+
+Kellon käydessä kahtatoista kuului huoneesta ystävien laulu. Se oli
+haurasta ja epäpuhdasta — vanhojen ihmisten vanhoja ääniä. »Viel' on
+si-jaa-a!»
+
+Tytöt nukkuivat jo silloin.
+
+Kaikki on jälleen järjestyksessä kodissamme.
+
+Lea ja Taru puhuvat ihastuksella retkestämme, ja Inkerille he ovat
+kilttejä ja huomaavaisia. Onneksi!
+
+Kirjoita, rakkaani, jos jaksat!
+
+Eerosi.
+
+Äitikin tulee pian kotiin — äitikin tulee pian kotiin! Sanat soivat
+lakkaamatta Ritvan korvissa, mutta ne saivat aikaan raatelevaa tuskaa.
+Taru-lapsi, olet jo tietoinen omasta lasiseinästäsi, mutta en voisi
+sinua auttaa, en tällaisena kuin nyt olen. Taistelutoverina vain
+sinulle käteni ojentaisin, ja olisimme jälleen yksin — molemmat.
+
+Ritvaa väsytti.
+
+»Minulla on teille uusi ehdotus, rouva Orjatmaa!» virkkoi isä Jacobus
+samana iltana. »Toivon, että hyväksytte sen.»
+
+Hän odotti suotta vastausta ja jatkoi rauhallisesti:
+
+»Tarvitsette tällä haavaa ilmanmuutosta vähäksi aikaa. Monte Ivignan
+rinteellä on kaunis, pieni parantola vartavasten toipilaille. Siellä
+voisitte »juoda aurinkoa» syksyyn saakka. Viininkorjuun aikana olette
+jälleen tervetullut pyhän Johannan luostariin. Silloin alkaa täällä
+laaksossamme ihmeellinen syksy, joka taiteilijalle tarjoaa paljon,
+paljon uutta.»
+
+Ritva katsoo kauas yli lumihuippujen.
+
+»Kiitoksia, isä Jacobus! Olette minulle niin hyvä ja ystävällinen —
+mutta luulen, että minun on matkustettava kotiin piakkoin.»
+
+Vanha lääkäri ravistaa päätään. »Ei, ei missään tapauksessa! Rintanne
+voi vielä tuottaa yllätyksiä. Vakuutan, että tulette viihtymään
+Fülgenhüttenillä. Ja sitäpaitsi tohtori Haller usein tulee käymään
+luonanne. Hän on tottunut alppivaeltaja.»
+
+Ritvan otsa kalpeni. Korvissa soi.
+
+»Miettikää, rouva Orjatmaa, iltaan. Silloin päätämme.»
+
+Hän vilkutti iloisesti ovesta.
+
+Pöytään tuotiin uusi kirje. Ja hän luki:
+
+Rakas, oma vaimoni!
+
+Vietimme äsken Lean ja Tarun syntymäpäivää. Täyttäväthän tytöt
+kuusitoista vuotta. Pikku Ritva-äiti, sinulla on jo suuria lapsia!
+Kummallista! Olin vähän ymmällä, sillä olethan sinä aina ennen pitänyt
+huolta perhejuhlista, mutta Inkeri tuli minulle avuksi. Unohtumaton
+ilta siitä tulikin, ja syvät jäljet se jätti jokaisen sieluun. Jospa
+olisit ollut mukana! Inkeri oli pyytänyt luoksemme paljon ystäviä —
+sekä vanhoja että nuoria, mutta — en tiedä, olisitko sinä pitänyt
+salongistamme siinä kunnossa, kuin se nyt on. Suuri, punainen matto
+on viety ullakolle, samoin ryijyt. Ne olivat hänestä kovin ylellisen
+näköiset, mutta voithan sinä muuttaa kaikki, kun olet kotona jälleen.
+Huone onkin nyt hyvin avaran näköinen, kun tuolit on siirretty seiniä
+pitkin. Siihen sopii paljon ihmisiä. Aino-taulu on myöskin poissa.
+— En tiedä missä. — Kirkkoherra Aalto aloitti illan laulamalla
+muutamia, v. Kothenin lauluja, ja Lea säesti oikein hyvin. Milloin
+hän on harjoitellut, sitä en tiedä, sillä minähän olen niin paljon
+poissa. Tunsin itseni ensin kutsuvieraaksi — omassa kodissamme, mutta
+se haihtui tuntien vieriessä. Totesin sen mielihyvällä. Miten outo
+olikaan ilmapiiri, joka silloin meidät ympäröi! Ymmärsin, että Inkeri
+oli sen luonut, ja koetin mukautua hänen tähtensä, kunnes ihmeekseni
+onnistuin. Löysin itseni hartaasti kuuntelemasta Margareta v. Wahrenin
+kertomuksia slummi-työstä Lontoon West-Endissä. Hän on oleskellut
+siellä vuosikausia. Vilkaisin vain silloin tällöin tyttösiimme, joille
+tämä puoli elämää varmaankin oli uusi ja peloittava. Mutta heidän
+kasvoistaan en voinut lukea mitään.
+
+Seurasi sitten neiti Vuori-Kaarnesalon hyökkäykset nykyajan taidetta
+vastaan. Hänen kiihkeyttään vaimensi hiukan kirkkoherran äiti,
+joka puhui suloisen lempeästi muotojen sielusta taikka jostakin
+sen tapaisesta. Hän on kuin hiljainen iltatuuli, hän vaikuttaa
+sovittavasti, sillä hän oli ennen kaikkea — viisas.
+
+Lopuksi pappimme puhui Vapahtajasta, joka uhrasi nuoruutensa
+kärsimyksen alttarilla ja miehuutensa voimat ihmiskunnan
+pelastamiseksi. Hänet kruunattiin, mutta orjantappuroilla — hänen
+valtaistuimensa oli kirottu ristinpuu! »Sen annoin minä sinulle, mitä
+annat sinä minulle?»
+
+Sanat täyttivät salimme kuin urkujen soitto.
+
+Mitä sitten seurasi, en voi johdonmukaisesti kertoa. Tiedän vain,
+että monen moni kokoontui hänen ympärilleen, että polvet notkistuivat
+Näkymättömän Herran eteen ja suuri mullistus tapahtui ihmissydämissä.
+
+Ritva, älä hätäänny, älä tuomitse! Sanat voivat tätä hetkeä kuvata yhtä
+vähän kuin sielujen kuiluja koskaan voidaan mitata.
+
+Voin vielä nytkin nähdä Lea-tyttömme polvistuneena keskellä salia. Hän
+oli niin vaalea ja puhdas, niin kovin nuori. »Annan sydämeni Herralle»,
+hän kuiskasi. Mutta Taru lankesi polvilleen kuin raskas, liian raskas
+taakka hartioillaan. »Minä hukun!» hän voihki. »Minä hukun!»
+
+Enempää ei ole kertomista. En tahdo arvostella. Elämä on suuri ja
+vaaroja täynnä. Luulen, että lapsemme nyt ovat tallella.
+
+Jää hyvästi, Ritva!
+
+Eerosi.
+
+Ritva työnsi kirjeet luotaan. Hänen kätensä vapisivat, hänen katseensa
+oli tyhjä. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala!» hän hoki kuin kuolemantuskissa.
+
+Kun isä Jacobus illalla pistäytyi hänen huoneeseensa, sanoi Ritva
+tyynesti:
+
+»Kiitän teitä, rakas tohtori, minä lähden mielelläni huomenna
+Fülgenhütteniin!»
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Kapea alppipolku nousee, kiemurtelee kuin harmaa käärme, hukkuu
+hetkiseksi sakeaan metsään ja pilkistää jälleen esille jollakin
+aukealla puoliauenneitten gentianojen keskeltä. Tie on epätasainen,
+suuria kiviä täynnä. Ritva katselee kiitollisena raskaita
+vuoristokenkiään, jotka nyt ensi kerran ovat hänen jaloissaan. Hänellä
+on pehmeä, ruskehtava puku ja hän kulkee avopäin, mutta tukka on
+sittenkin kostea, eivätkä soljet paljonkaan auta, kiharat riippuvat
+tuuheina kasvojen ympärillä.
+
+Tuuli on viileä ja ilma kevyt hengittää. Voisi kävellä maailman
+ääreen asti! Hänen edellään astuu Joachim Zorzi — vanha Joachim,
+Fülgenhüttenin entinen isäntä, joka jo aikoja sitten on jättänyt
+parantolansa poikansa ja tyttärensä haltuun ja nyt elää hiljaisia
+vuosiaan pienessä ullakkokamarissaan, kuljettaa vieraita kaukaa ja
+läheltä kotiseutunsa eksyttävillä teillä, vieläpä tekee vaarallisia
+retkiäkin Monte Ivignan huippuja kohti. Niistä hän kuitenkin aina puhuu
+hyvin vaatimattomasti ja ilman suuria eleitä.
+
+Joachim Zorzi on ketterästi asettanut vieraan matkatamineet selkäänsä,
+jotta Ritvalle on jäänyt vain Franz Hallerin ruusut kannettaviksi.
+Se on suunnaton kimppu, jonka hän painaa rintaansa vasten, niin että
+terävät piikit viiltävät haavoja ihoon. Ne kirvelevät, mutta hän juo
+kuin huumaantunut kukkien tuoksua koko olennollaan.
+
+»Valkoiset kirsikkapuut kukkivat tähän aikaan tuolla ylhäällä.
+Tarvitsette väriäkin!» hän oli sanonut. »Näkemiin!» — »Näkemiin!»
+
+Kaipuuko poltti Ritvan rintaa? Jo nyt? Pakoako tämä oli, siirtymistä
+pois oloista, jotka kävivät hänelle mahdottomiksi? Jospa olisi jaksanut
+polttaa sillat takanaan perinpohjin ja armotta! Mutta tahtoakaan ei
+riittänyt, ei ainakaan tänään. Ja kotiin hän ei voinut lähteä. Ritvan
+kädet puristautuvat nyrkkiin. Mitä he olivat tehneetkään, kaikki nuo
+mielettömät pappispalvojat Kalliosaarella! Nuo vanhat naiset, joitten
+sielujen pohjalla tyydyttämätön eroottisuus vielä ailahti, vaikka sitä
+kutsuttiinkin toisella nimellä. He olivat aukaisseet hänen kotinsa ovet
+kultaiselle valheelle, joka riisti häneltä lapsetkin. Ja Eero, hän ei
+tahtonut tuomita, oli ollut helpompi esiintyä katselijana. Näytelmähän
+oli ollut liikuttavia kohtia täynnä, ja loppujen lopuksi olivat
+heidän lapsensa nyt suojattuina — tallella! — Niin hänellekin kerran
+oli sanottu, ja valhe oli nielaissut hänet kitaansa. — Entä Tarun
+taiteellinen jano? Syntien joukkoon siirrettiin, ja hänen lapsestaan
+tehtiin henkisesti rampa.
+
+Ritva ei enää näe polun kauneutta, hän tuntee vain, että se nousee,
+nousee joka askelelta, että hänen polvensa vapisevat ja hikipisarat
+virtaavat hänen kasvojensa ylitse ja tekevät hänet sokeaksi. Hän saa
+lievän yskänkohtauksen. Vuorissa kaikuu kumeasti.
+
+»Antakaa anteeksi!» kuuluu Joachim Zorzin ääni ylempänä. »Kuljitte
+ensin niin ripeästi, unohdin, että ehkä olette sairas vielä.»
+
+Ritva pakottaa itsensä hymyilemään. »Olkaa huoleti vain, väsyttää
+hiukkasen, mutta voinhan tottua kuten muut.»
+
+Ukko nyökkää ystävällisesti koettaen kaikin tavoin parantaa äskeistä
+erehdystään.
+
+»Näytätte niin terveeltä ja koska ette kysynyt mitään, otaksuin,
+että kulku oli teille pääasia. Kysyvien ihmisten kanssa matka tulee
+pitkäksi.»
+
+Tie kulkee hiljaisen metsälammen rantaa pitkin. Sen pinta on musta,
+valkoisia lumpeita täynnä.
+
+Ritvan poskesta tippuu pari pisaraa verta, ruusun oka on siihen
+sattunut, ja vanha Joachim kastelee ruudukkaan nenäliinansa veteen
+pyyhkien huolellisesti vieraansa pientä haavaa. Hän on kuin hellä isä.
+
+»Minullakin on tytär Fülgenhüttenillä, Rose nimeltään. Olette ehkä
+yhtä vanhoja, mutta hän on suuri ja tanakka. Vuoristolaisnaiset ovat
+ylipäänsä sellaiset. Saavat aikaisin tottua kantamaan raskaitakin
+taakkoja laaksoista, ja kunnollisia teitä meillä ei ole kaikkialla.»
+
+Tuokion kuluttua hän jatkaa: »Mistä olette kotoisin?»
+
+»Pohjolasta. Kaukana täältä. Minun maani on tuhansien järvien maa.»
+
+Joachim Zorzi tulee lähemmäs.
+
+»Onko se lähellä Liettuaa?»
+
+»Ei aivan.»
+
+Ukko vaikenee, mutta sanat pyrkivät väkisin esille. Hän hengittää
+hätäisesti. »Meillä oli monta kesää peräkkäin eräs liettualainen paroni
+luonamme. Hänkin tarvitsi nähtävästi vuoristoilmaa. Mutta hän viihtyi
+ehkä liiankin hyvin. Nyt hän ei enää palaa.»
+
+»Miksi?»
+
+Ritva olisi mieluimmin ollut puhumatta, mutta vanhus odotti häneltä
+osanottoa, sen hän tunsi ja koetti riistäytyä irti omasta tuskastaan.
+
+»Miksi? — Siitä olisi paljon kertomista. — Rose synnytti hänelle pojan.
+Hän oli silloin kukkeimmillaan.»
+
+Joachim suoristautui äkkiä. »Niin, ei enempää siitä. Se oli kai hänen
+kohtalonsa. Sen kynsistä ei pääse kukaan. Mutta, pyydän teitä, hyvä
+rouva, kutsukaa tytärtäni vain Roseksi. Luulen, että se on hänelle
+helpompi, silloin hänen ei tarvitse mitään selittää. Vanha isä on hänet
+etukäteen esittänyt.»
+
+»Kyllä! Ymmärrän.» Ritva puhuu melkein äänettömästi, hän on
+purskahtamaisillaan itkuun. Hyvä Jumala, eikö hän enää edes jaksa ottaa
+osaa toisen ihmisen suruun!
+
+Mies nousee miettivänä. Virallinen hymy huulillaan hän osoittaa
+lammikon toista rantaa.
+
+»Katsokaa, hyvä rouva, tuolta kulkee oikotie Monte Ivignoon, vieraat
+käyttävät sitä ani harvoin. Se on liian synkkä, mutta sillä on se etu,
+että pääsee perille — ilman ohjaajaakin.»
+
+Samalla hän nostaa molemmat kätensä suulleen ja joikuilee metsään päin
+syvällä, pehmeällä äänellä »Rose, Rose!» Sanat toistuvat, helähtävät
+heidän ympärillään joka puolelta, liitelevät valkoisten lumpeitten yllä
+ja piiloutuvat jälleen harmaitten vuorten rotkoihin. Ja hiljaisuus
+palajaa.
+
+»Miten komeata!» Ritva yhä kuuntelee. Hänkin olisi tahtonut kajauttaa
+yhden ainoan nimen yli tuon uinuvan, mustan pinnan, mutta hän tietää,
+että siitä olisi tullut tuskanhuuto ja hän vaikenee visusti.
+
+»Joachim Zorzi, mitä sanoittekaan äsken — kohtalosta? Tehän olette
+vanha ja viisas.»
+
+Mies jatkaa kulkuaan.
+
+»Taisin puhua liikoja — puuta heinää.»
+
+»Ette ollenkaan!» Ritva hätääntyy.
+
+»Tarkoitin ehkä onnettomia. Onnelliset ja suojatut eivät heitä ymmärrä.»
+
+Vanhus oli vähitellen luisunut pois hänen lähettyviltään. Suuri
+yksinäisyys levisi heidän ylitsensä.
+
+Askeleita, askeleita vain. Jokin kivi vierii rinnettä alas, kaukainen
+kello soi.
+
+Tie nousee, nousee.
+
+Auringonlaskun aikana he ovat perillä. Fülgenhütten pilkistää äkkiä
+esille kuin valkoinen satu, sankka kuusimetsä taustanaan ja vihreä
+alppiniitty etualalla. Villit kirsikkapuut kukkivat.
+
+Joachim Zorzi joikuilee uudelleen, ja iloinen naisääni vastaa.
+
+Ritvan huone on aivan katon rajalla. Kuin linnunpesä.
+
+Rose ottaa hiljaisella ihastuksella uuden tulokkaan ruusut käsiinsä
+asettaaksensa ne avaraan maljakkoon.
+
+»Oh, rouva!» hän sanoo. »Hän, joka antoi teille tällaisen lahjan, hän
+rakastaa teitä suuresti.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Alppiniitty on kirkkaansinisten gentianojen peitossa, pääskyset
+risteilevät visertäen ilmassa ja suuret puut humisevat kevättuulessa.
+Häikäisevän valkoinen lumikerros loistaa Monte Ivignon rinteillä.
+Sillä vuoristossa on kevät, kirkas, viileä kevät silloin, kun kesäiset
+helteet uuvuttavat laakson asukkaita. Ritvan retket pitenevät päivä
+päivältä. Eniten hän kulkee yksin, lasten kirjeet selkärepussaan ja yhä
+kasvava koti-ikävä sydämessään. Miten suloiset he ovatkaan nyt, kun he
+omasta aloitteestaan puhuivat äidilleen! Uskonnollisiin asioihin Ritva
+ei kajoa, ja hienotunteisesti tytötkin viimein jättävät sen aiheen
+kokonaan. Siitä äiti on kyyneliin asti kiitollinen. Mutta hän tuntee
+samalla, että tämä rauha on alusta pitäen määrätty särkymään, että
+jokin suuri mullistus kerran heitä odottaa.
+
+Ritva uneksii jälleen työstään voimien karttuessa,
+marmorikorkokuvastaan, joka tilattiin häneltä pari vuotta sitten
+kotikaupungin taidekoulun aulaa varten. Nyt hän on varma siitä, että
+se kerran valmistuu, mutta tällaisena, kun hän sen nyt näkee, on se
+hänelle kokonaan uusi. Näitä kamppailevia ihmissieluja on ilmestynyt
+hänen tielleen niin lukemattomia! Kunhan vain jaksaisi luoda ne juuri
+sellaisina, kuin hän ne kohtaa — ilman turhia kaunistuksia! Meisselien
+ja vasarain kalkatus! — — Hänen oman työhuoneensa ilma, jossa
+näkymättömät voimat liikkuvat, valkoiset auttajat hänet ympäröivät,
+tuo tiivistetty maailma, jossa hänen voimakkaimmat näkynsä saavat
+eloa! Yksi ainoa lause Tarun viime kirjeessä oli saanut kaiken tuon
+todellisuudeksi jälleen, muutamat sanat vain olivat riistää hänet
+uuden, valtavan elämyksen hurmiosta, johon Franz Hallerin rakkaus oli
+hänet upottanut.
+
+»Äiti, tiedätkö, kotikoivumme ovat hiirenkorvasilla!»
+
+Kotikoivut, heleän sininen taivas, muuttolinnut. Kottaraisten laulu!
+Valoisat yöt!
+
+»Rose, aion tänään viipyä poissa koko päivän», ilmoitti Ritva eräänä
+varhaisena aamuna emännälleen astuessansa ulos hallista. »Vaellan
+Ivignoon päin tuota metsätietä. Tiedättehän?»
+
+»Yksinkö?» Rose ihmetteli.
+
+»Niin. Isänne sanoi, ettei voi eksyä, varsinkaan kun en yritäkään
+huipulle.»
+
+»Mutta varustautukaa joka tapauksessa. Kengät ja sauva ovat
+välttämättömät. Jos tahdotte ehtiä takaisin ennen auringonlaskua, on
+teidän käännyttävä suuren jäätikön alapuolella.»
+
+He joikuilevat toisilleen — Rose kirsikkapuutarhasta, Ritva veräjältä,
+sitten metsä heidät erottaa. Ruskea jänis loikkii tien yli suoraan
+tiheään pensaikkoon ja outo petolintu kirkuu jonkin puun latvassa.
+Äänet katkeavat kummasti, heikko kaiku toistaa lintuemon särähtäviä,
+huutoja pakottaen metsässä liikkujat ihmettelemään, mikä on hätänä.
+Käki yksin jatkaa omaa lauluaan. Pullistunein rinnoin se kukkuu männyn
+oksalla sill'aikaa, kun naaras ahkerasti hakee sopivia pikkulinnun
+pesiä munilleen. Ja seudun neidot laskevat sormillaan taikalintusen
+ennustukset sydämen takoessa vallattomasti kuumassa odotuksessa. On
+kevät.
+
+Ritva kulkee punaisen mökin ohi. Pihalla isäntä valjastaa
+suuria vetohärkiään kuorman eteen. Voimakkaat eläimet hohtavat
+hopeankarvaisina auringonpaisteessa.
+
+»Grüss' Gott!» Ritva tervehtii ja ukko vastaa jurosti, mutta ovessa
+seisoo nuori äiti lapsi sylissään, hänen hymynsä on yhtä valoisa kuin
+keväinen aamu. »Grüss' Gott!»
+
+Hänen päivänpaahtamat kasvonsa ja ylevä ryhtinsä muistuttavat suuresti
+Rosea, Fülgenhüttenin soreata emäntää. Noin hänkin kerran kotinsa
+ovesta on laskenut käen kukunnat nuorten toiveitten aikana. Milloin,
+milloin? — Ihmeitäkö hän pyysi, aarteista unelmoi?
+
+»Tämä on pikku poikani», hän oli sanonut eräänä iltana Ritvalle
+vetäessään esille pienen kuvan taskustaan. »Hän on luostarikoulussa
+alhaalla kaupungissa.»
+
+Lapsi oli kaitaposkinen ja kaunis.
+
+»Loma-aikoina hän kai on täällä?»
+
+»Kyllä, kyllä! Silloin hän palajaa kuin muuttolintu. Pieni Giovanni
+Zorzi Fülgenhütteniltä ei viihdy laaksossa. Hän on vuoristolapsi.»
+
+»Giovanni Zorzi, sanoitteko niin? Hän voisi yhtä hyvin olla Jean von
+Liewen.»
+
+Rosen katse suurenee.
+
+»Voisi? Hän on Jean von Liewen. Lapseni on isänsä poika, minä olin vain
+maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon. Mutta, saatte nähdä, kunhan
+aika kuluu ja poikani kunnostautuu, silloin köyhästä satuprinssistäni
+tulee suuren Jean von Liewenin perillinen.»
+
+Ulkona kukkui silloin ensimmäinen käki, ja Rose kuunteli hajamielisenä.
+
+»En, en! Minä en laske enää!»
+
+Ritva nyökkäsi. He hymyilivät arasti.
+
+»Siitä voisi tulla niin monta, monta vuotta.» Hän poistui suorana
+huoneesta. Fülgenhüttenin Rose oli oppinut odottamaan — mutta
+sortumatta. Ritva seurasi häntä nälkäisin katsein. Olet minua paljon,
+paljon rikkaampi, hänen sielunsa valitti. Olin vain maa, jossa hänen
+sydämensä puhkesi eloon, Giovannin äiti oli sanonut pohjaton palvonta
+silmissään. Vain maa, keväisten voimien täyttämä syvyys! Outo kaipuu
+kouristi Ritvan rintaa — lemmen, antautumisen autuus oli hänelle
+vieras, eikä hän sitä koskaan ollut kokenut, ja hän oli synnyttänyt
+maailmaan lapsia, joita orpous vaani kehdosta saakka. Virvatulten
+tavoin heidän elonliekkinsä olivat syttyneet hänen povessaan. Vailla
+riemua, vailla unten utuista auerta.
+
+Hiljainen metsälampi lepäsi Ritvan edessä tänään vallan toisenlaisena
+kuin viikko sitten. Sen kiiltävä pinta oli opaalinvihreä,
+ja rantakalliot leikkasivat siihen sysimustat varjonsa kuin
+jättiläissiveltimellä. Oikullinen tuulenvilakka särki silloin tällöin
+kuvat tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne palasivat uudestaan, yhä
+uudestaan jokin särmikäs, purppuranhohteinen läikkä helmassaan päivän
+kirkastuessa. Kaikki eli.
+
+Kirjava lintu solui äänettömästi yli veden. Smaragdinvärinen pää
+liikkui levottomasti ja valkoinen kaula säkenöi aamuvalaistuksessa.
+Pitkä, tumma houkutusääni täytti ilman, kunnes pienen puolison
+ruskehtava haamu ilmestyi näköpiiriin. Silloin juova laajeni ja häipyi
+lumpeenkukkien suojaan.
+
+Vuorenonkaloitten yrtit tekivät urpuja — suuria ja voimakkaita. Oli
+kevät.
+
+Ritva kulkee hyräillen vuorenpolkua pitkin. Oman maansa lauluja hän
+laulaa — merestä ja ikisalojen ihmeistä. Mutta kaiken takana on
+sittenkin Franz, hän ei voi sille mitään. Kerron sinulle kodistani,
+hän ajattelee, kaipuustani kerran kuiskaan, ja sinä ymmärrät paremmin
+kuin kukaan muu! Katkesiko jotakin hänen sielussansa, viritettiinkö
+näkymätön kannel joutsenlaulua varten?
+
+Hän oli joutunut kielekkeelle, josta nouseva tie paikoittain selvästi
+näkyi. Mitä nyt? Eikö hän ollutkaan yksin? Kulkiko siellä toinenkin
+vaeltaja samaa päämäärää kohti kuin hän? Sauvan iskut kuuluvat yhä
+selvemmin, tulija on mies. — Ritva nojautuu vuorenseinään, häntä
+huimaa. Puro vaahtoilee hänen jalkojensa juurella, ja suuri krusifiksi
+levittää hänen ylitsensä suojaavat käsivartensa. Hän uskaltaa tuskin
+hengittää.
+
+»Ritva, Ritva!» Kaiku vastaa, mutta kutsuttu pysyy äänettömänä, huulet
+suljettuina.
+
+»Ritva, Ritva!» Hän peittää silmänsä käsillään, mutta huomaa samassa,
+että nuori ihmisolento syöksyy puron reunalle, tekee ristinmerkin ja
+juo kuin uupunut metsäkauris — pitkään, pitkään. Heidän katseensa
+kohtaavat toisensa, ja Ritva lysähtää polvilleen hänen viereensä.
+»Franz!» Miehen silmät nauravat. Hän huuhtelee kasvonsa ja käsivartensa
+vedellä ja heittäytyy selälleen sammalikolle.
+
+»Täytyi viimein kutsua teitä nimeltänne. En voinut muuta, olin lopen
+uupunut, ja te loittonitte yhä. Tiesin, että saisin teidät sillä
+tavalla pysähtymään. Luulen melkein, että se nimi tänään ensimmäisen
+kerran kaikuu vuoristossamme.»
+
+Ritva katselee häntä herkeämättä saman tunteen vallassa kuin Ramezissa,
+jolloin hänen kuvansa syntyi saveen. He ovat eläneet tämän hetken
+ennen, samat sanat he ovat lausuneet toisilleen, mutta milloin? Franzin
+käsivarret ovat kuparinruskeat, ja otsa, jossa hieno suoni tykyttää,
+on kaareva ja korkea. Kuin muinaisajan kreikkalaisella. Ritva on koko
+ajan istunut kädet ristissä helmassaan. Äkkiä Franz painaa ne rintaansa
+vasten.
+
+»Puhukaa minulle! Mitä ajattelette?»
+
+»Vain sitä, että tulitte!»
+
+Tohtorin kaulalle nousee tumma puna. Hän nojautuu kyynärpäähän.
+
+»En jaksanut enää. Koko sairaalassa en nähnyt enää muuta — kuin yhden
+huoneen. Pyysin lomaa.»
+
+Ritvan käsi vavahtaa. Franz Haller työntää sen hellästi luotaan. Hän
+rukoilee:
+
+»Älkää hätääntykö! Ette saa minua pelätä! — Kertokaa vain, mitä juuri
+silloin ajattelitte, kun nimenne kaikui korvissanne!»
+
+»Kotimaatani, sen äärettömiä rantoja — — —»
+
+Franz nostaa hänet seisomaan, kietoo toisen käsivartensa hänen olkainsa
+ympärille, toisella hän osoittaa vajoavia metsämaisemia heidän allansa
+ja lumen peittämiä huippuja taivaanrannalla. Hän puhuu harvaan.
+
+»Täälläkin näette kappaleen ikuisuutta, mittaamattomia ääriviivoja.
+Eikö riitä? Mitä pyydätte lisää?»
+
+»Onnea!»
+
+»Sitä ei saa pyytää, se on otettava vastaan silloin, kun se kolkuttaa
+ovelle. — Ja sellaisenaan! Kuuletteko?»
+
+»Mutta jos on sokea, jos kutsuu sitä — väärällä nimellä?»
+
+»Silloin se pakenee, särkyy kuin kupla.»
+
+Kaikki aaltoilee, ohut, läpikuultava ilma, veren laulu. He kulkevat
+käsi kädessä — vaieten.
+
+Metsät ja niityt ovat jääneet heidän taaksensa, samoin pehmeä sammal.
+Harmaat vuoret heidät ympäröivät joka puolelta, ja kaukana häämöittää
+suuri jäätikkö vihertävässä usvassa. Ilma yhä viilenee.
+
+Franz iskee äkkiä kallion kylkeä sauvallaan. Suuria ja pieniä
+sirpaleita lentelee tielle. Ne ovat helposti murenevia — haurasta
+laatua.
+
+»Ei sen kovempaa», tohtori miettii. »Mutta kestää sittenkin!»
+
+Vuorimuodostumat muuttuvat jylhiksi, satumaisen hirvittäviksi.
+Kaukainen kohina lähestyy heitä. Franz Haller vetää Ritvan luoksensa.
+
+»Älkää pelästykö. Ilma on niin kuulas, kaukaisetkin äänet tuntuvat
+täällä hyvin läheisiltä.»
+
+Varjot alkavat tummeta. »Katselkaa, ystäväni, tätä suurta ihmettä!
+Kuvitelkaa, että nämä salaperäiset, kylmät rykelmät kerran, miljoonia
+vuosia sitten, ovat liikkuneet, hohtaneet kuumuudessa, temmeltäneet
+sisäisten voimien pakottamina hurjassa kamppailussa! Mutta ne ovat
+jäähtyneet hiljan hiljaa, muodostaneet kuoren, jonka huipulla ikuinen
+jää asustaa, pukeutuneet pehmeään sammalviittaan ja piiloutuneet
+suojelevan metsän helmaan, laaksoissa ne viimein ovat tarjonneet
+ihmisille povensa rikkautta, hopeapurojen välkkyvää kauneutta. Ja
+vienosti kukkivia yrttejä.»
+
+Kohina yhä lähenee. Franz painaa poskensa Ritvan kaulaa vasten.
+
+»Ystäväni, yksinkö olisitte vaeltanut tänne saakka? Yksinkö?»
+
+»Ehkä.»
+
+»Olemme kylliksi yksin, me kaksi, vaikka olemme yhdessäkin», hän
+kuiskaa.
+
+He painautuvat toisiinsa kuin kaksi lintua. Jyrkänteellä, jossa
+he seisovat, sulavat heidän varjonsa yhdeksi, mustansiniseksi
+satuolennoksi.
+
+Jyminä kasvaa pauhinaksi, johon kaikki muut äänet auttamattomasti
+hukkuvat. Franz osoittaa jäätikön pohjoista rinnettä. Siellä on
+osa irtaantunut päävirrasta luoden itselleen oman uoman syöksyen
+ukkosenjyrinällä kuilujen yli, temmaten mukaansa uusia jäämassoja,
+pirstoutuen lopuksi kimmeltäviksi kristalleiksi tai harmaaksi
+lumisohjuksi.
+
+»Kevät!» Franzin ääni tuntuu niin kaukaiselta, vaikka hän puhuu Ritvan
+korvaan. »Nyt kellot laaksossa soivat.»
+
+Vähitellen hiljenee jymy. He voivat taas kuulla toistensa sanat.
+Ritva on hyvin kalpea, hänen huulensa vapisevat. Franz sivelee hänen
+hiuksensa kostealta otsalta. »Puhu minulle!»
+
+»Tahtoisin kuolla!»
+
+Mies pudistaa päätään.
+
+»Ette! Minäkin tahdon elää! On vain niin, että kuulemme kuoleman
+siipien suhinan selvimmin silloin, kun itse elämä on ottanut meidät
+kokonaan valtoihinsa.»
+
+Varjot pitenevät, he kääntyvät jälleen laaksoa kohti. Kulkevat jälleen
+käsitysten, hiljaa puhellen.
+
+»Te kaipaatte pois», Franz virkkaa, »ja käsitän sen hyvin, sillä —
+kaipaan itse.»
+
+»Te?»
+
+»Niin, minä! Kaipaan elämään, todelliseen, suureen elämään. Olen jäänyt
+sen ulkopuolelle — tietämättäni. Kodissani, työssäni olen liiaksi
+suojattuna, siellä on kaikki valmista. Jos täytän velvollisuuteni, en
+tarvitse muuta. Mutta jossakin — kaukana täältä, kutsuu ja soi! — Ramez
+— ja vanha, hyvä isäni, säälin heitä, mutta minun täytyy päästä pois.»
+
+»Entä työnne?»
+
+»Työtä on kaikkialla. — Jos olisin ruvennut viininviljelijäksi, en
+olisi koskaan kuullut tätä kutsua, en, olisin sulautunut yhteen
+ympäristöni kanssa, olisin ehkä rakennuttanut pyhäkköjäkin. Nyt on
+toisin. Olen tulemaisillani ihmiseksi. Sen tuskan kestettyäni, jonka te
+toitte elämääni.»
+
+Ritva puristaa hänen kättään. »Minä?» Hänen katseensa sumenee.
+
+»Te! Heräsin, mutta taistelemaan.»
+
+Hän kumartuu syvään vanhan krusifiksin edessä hitaasti tehden
+ristinmerkin suunsa ja rintansa ylitse.
+
+»Me emme ole valmiita vielä — kumpainenkaan, se teidän pitäisi tietää,
+tehän olette kuvanveistäjä.»
+
+Fülgenhüttenin Rose joikuilee iloisesti heille kotinsa kuistilta. Hän
+on ollut heistä levoton.
+
+Vielä oli viikkoja, onnentäyttämiä päiviä viininkorjuun aikaan!
+
+
+
+
+VII.
+
+
+»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.»
+Ritva näkee unta, ihmeellistä, pitkää unta. Hän ojentaa käsivartensa
+tyhjyyttä kohti. Hän on yksin. Pyhän Johannan luostarin kellertävät
+muurit ympäröivät hänet jälleen.
+
+On syksy. Väriloisteinen, toiveitten täyttymisen kausi. Kuu paistaa
+suoraan Ritvan huoneeseen, sen välke on kuin puhdasta kultaa
+mustansinisessä yössä, mutta nukkujan kasvot ovat kalmankalpeat.
+
+Hän on kantavinaan kypsiä hedelmiä helmassaan kaukaista kuurnaa kohti.
+On ankara vastatuuli, käpristyneet lehdet pieksävät häntä kasvoihin,
+tie nousee, mutta hän ei saa levähtää. Näännyttää. Taakka suurenee. On
+muitakin ahertajia, ja hän puhuttelee heitä, mutta he kiiruhtavat hänen
+ohitsensa kuollut katse silmissään. Kaikki he vaikenevat.
+
+»Vaeltajat, ihmiset!» hän rukoilee. »Auttakaa minua!», mutta he
+loittonevat. Polvet koskettavat maata. Hän kuulee äänen, joka häntä
+kutsuu.
+
+»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.»
+— Vaikenee.
+
+»Sinäkin? Ihmisen poika, sinä puhtain maan lapsista!»
+
+»Minä!»
+
+Silloin taakka katoaa, ja suuren Mestarin vaipan liepeet koskettavat
+hänen ristiin liitettyjä sormiaan, joista tihkuu verta. Kuumia
+pisaroita.
+
+»En ole koskaan huutanut sinua avukseni.» Ritva yrittää paeta, mutta ei
+voi.
+
+»Omat voimasi ovat riittäneet.»
+
+»Et ole tuskiani lievittänyt!»
+
+»Olet itse ollut kärsimystesi herra!»
+
+Hän herää.
+
+Kaikki on ennallaan, kello tikittää, yö musta. Unennäkönsä hän on
+unohtanut, ainoa, joka on jäänyt jäljelle, on kylmä tuska. Hän tuntee
+sen väristyksiä koko ruumiissaan — sydämeen saakka, ja hän painaa
+huuliansa käsillään, jotta jaksaisi olla valittamatta. Tämä epätoivon
+kuilu oli auennut hänen eteensä jo Fülgenhüttenillä öisin, yksinäisinä
+hetkinä, jotka olivat seuranneet kuuman onnen päiviä. Ritva pelkäsi
+huoneensa äänettömyyttä kuin vihollista. Rosen askelet olivat silloin
+useasti pelastaneet hänet. Varovaisesti hän aukaisi oven, istuutui
+hiljaa hänen viereensä puhuen rauhoittavasti kuin sisar Anna. Ero oli
+vain siinä, että Rosen sanoissa piili murheellisen ystävän suru. Hän
+tunsi elämän!
+
+»Olen teistä levoton», hän sanoi. »Te ette nuku juuri milloinkaan.»
+
+Ritva hymyili surullisesti.
+
+»Mistä sen tiedätte?»
+
+»Tunnen sen. Huoneessanne ei ole rauhaa.» Hän virkkoi kuin anteeksi
+pyytäen.
+
+»Mutta minähän olen jaksanut tehdä työtäkin täällä ollessani.» Ritva
+puhui vältellen. »Kaksi kohokuvaa, ja tussisilhuetteja joukoittain.
+Sehän on saavutus!»
+
+Rose nyökkäsi. »Aiheenne selvenee, mutta voimanne vähenevät päivä
+päivältä. Näen sen sanomattannekin.»
+
+Hän ei koskaan yritä lähemmäs, mutta Ritva tietää, että hän on
+käsittänyt kaiken. Siunatut olkoot kädet, jotka lohduttavat, huulet,
+jotka eivät kysele!
+
+Ero Rosesta ja hänen isästään oli ollut raskas.
+
+Ritva makaa liikkumatta pimeydessä. Hän muistelee viininkorjuun juhlaa
+Ramezissa. Väriä ja kauneutta kaikkialla! Miten painavat olivatkaan
+vanhat tinapikarit, miten helmeilevä rypäleitten veri! Suuret salit
+olivat kutsuvieraita täynnä, ja puistossa kisaili alustalaisten kirjava
+joukko.
+
+He soittivat jälleen, Immanuel-herra ja Ritva, puheensorina muuttui
+kuiskeeksi, hiljaisuudeksi heidän ympärillään, sävelet yksin puhuivat
+omaa kieltään.
+
+»Tänään en voisi lähteä kodistani», Franz kuiskasi Ritvalle.
+
+»Huomenna olette vahvempi.»
+
+Tohtori nyökkäsi myöntävästi, mutta isän silmät olivat vakavat.
+
+»Niin — poikanihan jättää meidät piakkoin! Mutta hän palaa varmasti!
+Samoin ovat kaikki Ramezin miehet tehneet. Koti ei hellitä otettaan.»
+Hän puhuu yksinomaan Ritvalle: »Ja — tehän jäätte vielä pyhän Johannan
+luostariin vähäksi aikaa? Se ilahduttaa minua suuresti.»
+
+Siitä on jo kulunut viikkoja. Ritva huomaa itkevänsä — tuollaista
+lohdutonta itkua, joka muistuttaa kuolettavasti haavoittuneen eläimen
+valitusta.
+
+Hän oli seisonut parvekkeellaan, kun Franz viimeisen kerran oli tullut
+hänen luoksensa. Vaieten hän sulki Ritvan syliinsä, ja hän piiloutui
+ystävänsä luona kuin hätääntynyt, viluinen lapsi. Tuli ilta, mutta hän
+ei saanut rauhaa. Hitaasti hän kääriytyi vaippaansa ja lähti ulos.
+
+»Herra, jos olet olemassa, auta minua!» hän toistaa toistamistaan.
+»Auta minua!»
+
+Ohikulkijat katselevat häntä kysyvästi, kiiruhtavat eteenpäin unohtaen
+hänet jälleen. Hän on vain varjo, joka hetkiseksi tummentaa heidän
+polkunsa — ja haihtuu.
+
+Pyhän Yrjänän kalmiston muurit ovat keltaisten köynnösruusujen
+peittämät. Ne nousevat juuri niin korkealle, että kaupungin silhuetti
+jää ulkopuolelle, ainoastaan alppien huiput tulevat näkyviin. Valkoiset
+marmoriristit vartioivat sen rauhaa, jokin punainen kukka palaa kuin
+tulenlieska Ristiinnaulitun jalkojen juurella.
+
+Miten raskaalta tuntuukaan portti sinä iltana, miten kylmältä
+kädensija! Väristen Ritva istuutuu vanhan temppelin hämärään. Hän
+tahtoo levätä, unohtaa — — kuunnella tuntemattomien ihmisten askeleita
+mosaiikkikäytävillä, yksinäisten rukoilijoitten hiljaisia huokauksia
+pyhäin kuvien edessä. Niitä tulee ja menee lakkaamatta.
+
+Kynttilät lepattavat.
+
+Kaukana kuorin lähellä mies polvistuu. Ritva ei näe muuta kuin
+hänen kätensä, sillä alttarin valo lankeaa niihin, mutta vähitellen
+vartalokin erottuu hämärästä, pää vaipuu yhä syvemmälle ja rukousnauhan
+helmet helisevät hauraasti. He ovat kahden.
+
+Silloin kuuluu raju nyyhkytys, ja Ritva kiiruhtaa horjuen ovea kohti.
+Kylmät syystähdet tuikkivat, tornin suuri kello soi. Jokainen kumahdus
+koskee kuin isku hänen sydämeensä, ja hän nojautuu avutonna tummaan
+krusifiksiin tallaten tietämättään kukat sen lähettyvillä.
+
+Ovi aukenee, mies astuu ulos. He jäävät tuijottamaan toisiinsa, tulija
+levittää käsivartensa Ritvaa kohti, mutta kääntyy samassa paeten pois.
+Yksin jäänyt painautuu ristiin kuin hukkuva.
+
+»Franz!»
+
+Portin luota kuuluu: »Ritva!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Sisar Cordula, tekö?»
+
+Vanha yöhoitaja hymyilee hänelle ovensuusta. »Yö on niin pimeä, ulkona
+myrskyää. Tahdotteko valoa?»
+
+»Kiitoksia!»
+
+Hän sytyttää kynttilän huoneen perällä Ristiinnaulitun eteen.
+
+»Ne sädehtivät, nuo kultaiset kirjaimet, rakas sisar! En ole niihin
+ennen kiinnittänyt huomiota. Kääntäkää ne minulle!»
+
+Nunna lukee matalalla äänellä:
+
+»Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohi? Nähkää ja
+katsokaa, onko tuskaa sellaista, kuin minun tuskani on?»
+
+Ritva ummistaa silmänsä. Kun hän jälleen herää todellisuuteen, on hän
+yksin. Aamu valkenee.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Franz Haller, kotkanpoikanen, on jättänyt pesänsä ja kotoiset vuorensa,
+paennut rakkauttaan. Hän on joutunut kauas pois — suurkaupungin elämän
+pyörteisiin. Hänen uljaat siipensä ovat olleet riipuksissa, nuori
+sielu herpaantunut, mutta ihmisiltä se on jäänyt salaan. Ei ole ketään
+kuuntelemassa levottoman sydämen lyöntejä, ja hän iloitsee siitä.
+Virran viemänä, yksi miljoonista!
+
+Ritvalle hän kirjoittaa eräänä yönä:
+
+»Orvokki!
+
+Sattui kerran, pienenä ollessani, että talvi yllätti meidät ennen
+aikojaan. Herätessäni aamulla oli maa lumen peitossa, puistomme tiet
+ummessa, pensaat ja puut kietoutuneet pehmeään pumpulivaippaan.
+Riemuitsin, sillä tiesin, että isä Benedict, kotiopettajani, antaisi
+minulle lupaa sen päivän oppitunneista. Juoksin ulos. Tunnen vielä
+tänään, miten kylmä ilma kutkutti sieraimiani ja lumi suli vedeksi
+kourissani. Suuri valkeus häikäisi silmiä, jotta koski.
+
+»Isä Benedict!» huusin parvekkeelle päin, jossa opettajani seisoi.
+»Luuletteko, että taivaassakin on tällaisia kisakenttiä?»
+
+»Vielä valkoisempiakin, poikaseni!» Epäilin, katselin ympärilleni.
+Silloin huomasin tumman pilkun keskellä lumikenttää. Se oli yksinäinen,
+musta orvokki, kyyneltynyt ihmiskatse, joka pyysi ja rukoili, joka
+värisi kylmyydestä. Tallustin sen luokse. En tahtonut leikkiä enää.
+Puhuin sille: »Miten olet jäänyt tänne vallan yksin, orvokki? Olisit
+nukkunut pois silloin, kun kaikki muut kukat menivät levolle. Et olisi
+jäänyt palelemaan ja kuolemaan.» Nostin lumet sen varresta, pengoin
+mustan, märän maan sen juurilta kiihtynein, punertavin sormin, ja
+puhalsin käsiini, jotta ne pysyisivät lämpöisinä.
+
+Vein nuokkuvan aarteeni huoneeseeni. Ja siellä se kukki minulle kauan,
+kauan. — Kasvoin mieheksi.
+
+Näin saman näyn uudelleen astuessani ensimmäisen kerran huoneeseenne.
+Musta orvokkini makasi siellä ihmishahmossa, värisi tuskassa — ja
+tahtoi elää. Tiesin sen heti, vaikka puhuittekin joskus kuolemasta ja
+sammumisesta. Ja te paranitte! — Mutta minun täytyi jättää teidät yksin.
+
+Tahtoisin kiittää teitä, mutta en voi, antaudun vain suuren kohtalon
+huomaan tietäen, että kerran saan palata jälleen luoksenne ihmisenä,
+sellaisena kuin olen. Milloin? Sitä en tiedä. Mutta tahdon kasvaa,
+kasvaa.
+
+Aukaisen ikkunani. On yö, mutta taivas vailla tähtiä. Asun suuren
+kivirakennuksen ylimmäisessä kerroksessa, siksipä ihmisvirran kohina
+kuluunkin niin kaukaiselta ja vieraalta korvissani. Tiedän vain, että
+jossakin siellä alhaalla liikkuu ja elää. Näyteikkunoiden räikeät valot
+rikkovat pimeyden, autot toitottavat, kaikki kuohuu tuossa syvyydessä,
+jossa naurut ja hätähuudot sekoittuvat toisiinsa kuin vaahtoisat aallot
+myrskyöin.
+
+Teen työtä sairaalassa, jossa puhutaan yksinomaan »tapauksista» ja
+numeroista. Numero neljä on ja pysyy numero neljänä! Ihmiskasvot vain
+muuttuvat, saapuvat ja poistuvat, toiset elämään takaisin, toiset
+suureen lepoon.
+
+Orvokki, käyttehän te joskus Ramezissa, isäni luona? Tiedän, että hän
+odottaa.
+
+Ihmeellistä, puhuessani teidän kanssanne lapsuusaikani palajaa, olen
+jälleen Ramezin Franz, jolle vanha isä Benedict opettaa tähtien ratoja
+ja suuren luonnon ikuisia ihmeitä, äiditön poikanen, jolle Ursula-neito
+maatapanon aikana kertoo suloisesta, rakastetusta linnanrouvasta
+vuodattaen vuolaita kyyneliä. Sillä -juuri hän, jota vakava isäni
+jumaloi, oli kerran, tulvan aikana, hukkunut aaltoihin aivan puistomme
+läheisyydessä. Olisin minäkin mielelläni surrut ja kaivannut häntä,
+mutta se oli minulle mahdotonta, sillä en voinut häntä muistaa. Paljon
+muutakin minulle kerrottiin, satua ja totta, ja sanat setvisivät
+vuosien kuluessa. Sekin asia, että eräs vieras kerjäläismunkki siihen
+aikaan oli oleskellut Ramezissa. Hän oli ollut suuri muusikko ja
+taidemaalari — oli pannut kappelimme frescot kuntoon — mutta hänestä ei
+saatu koskaan puhua isäni ollessa läsnä. Ja minä olin vaiti.
+
+(Aamulla.) Päivä paistaa. Ramezin Franz on jälleen muuttanut hahmoa.
+Työni odottaa, sairaala, jossa olen vain ulkomaalainen lääkäri,
+joka jatkaa tutkimuksiaan. Ei mitään muuta. Sain juuri kirjeen isä
+Jacobucselta. Se huolestuttaa minua, sillä hän kertoo, että olette
+heikompi, kuumeen kourissa. Orvokkini, tiedättehän, että tahtoisin olla
+luonanne! Mutta on sittenkin parempi, etten tule.
+
+Jääkää hyvästi!
+
+Olette elämäni sydän, kaipuuni syvä pohjavirta.
+
+Ystävä.»
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Pakastaa. On kirkas aamu joulukuun alkupuolella. Itämeri aaltoilee
+tummanvihertävänä. Lokit seuraavat pitkin siivenlyönnein laivaa, joka
+pyrkii pohjoista kohti.
+
+Ritva on melkein yksin kannella. Yö on ollut myrskyisä, siksipä
+voimakas, tasainen aamutuuli tuntuukin niin suloiselta.
+
+»Jospa saisin olla valkoinen lintu avaruudessa, jolla olisi oikeus
+seurata teitä kaukaiseen kotimaahanne! Mutta nykyhetkenä en ole mitään.
+Rohkeuteni on pettänyt. Olen kuin kuollut, joka makaa haudassaan
+ahtaassa, mustassa kirstussa, kuollut, joka ei saa rauhaa vain siksi,
+että maan yrtit itävät tuolla ylhäällä auringon paisteessa, siksi,
+että ihmiset yhä vielä kulkevat hänen ylitsensä, tallaten hänen
+leposijaansa jalkojensa alle, siksi, että nuori elämä yhä vielä nyyhkii
+ja riemuitsee maailmassa, josta hän on poispyyhitty ainaiseksi.» Niin
+oli Franz Haller kirjoittanut ennen hänen lähtöänsä, mutta sanat,
+joilla Ritva oli koettanut lohduttaa, olivat olleet sangen tyhjät. Hän
+vastasi niihin: »Minulle ei saa puhua alistumisesta, se merkitsisi
+minunlaiselleni pelkkää sielullista laiskuutta. Ja siihen en tahdo
+vajota, en ainakaan vielä tänään. Huomisesta en vastaa.»
+
+Kotkanpoikanen, kotkanpoikanen. Ritva ajattelee nuorta ystäväänsä
+vallan uudella tavalla heidän eronsa jälkeen. Äidinhellyydeksikö tuo
+mullistava tunne olikin muuttumassa? Hän ei jaksanut eritellä.
+
+Ihmisiä alkaa ilmestyä kannelle, mutta Ritva iloitsee
+yksinäisyydestään. Hän ei tunne ketään, ei kuule yhtäkään tuttua
+ääntä. Lokit kirkuvat. Aikovatkohan tulla Suomeen saakka? Ehkä
+ovatkin kotimaan rantamien omia lintuja. Lämmin aalto täyttää rinnan.
+Niin, onhan hänkin nyt matkalla kotiin monien kuukausien jälkeen,
+jotka tuntuvat vuosilta. Ja muutamien viikkojen kuluttua on — joulu!
+Ihmissydänten juhla, marttyyrilapsen suuri pyhä. Betlehemin tähden yö,
+jonka loiste himmentyen oli kätkeytynyt vuosien epäilysten varjoon. Oi,
+jospa olisi jäljellä pisara lapsuusajan vilpittömästä uskosta!
+
+Liikehtiminen kannella vilkastuu, kuuluu kovaäänistä puhelua.
+Heitä on iso joukko — naisia ja miehiä, kaikesta päättäen jokin
+retkikunta palaamassa kotimaahan. Ritvasta tuntuu meluava keskustelu
+vastenmieliseltä, hänen mennyt, hiljainen eristymisensä nousee kuin
+muuri hänen ja touhuavien ihmisten välille. Ja hän toivoo kiihkeästi
+voivansa vaipua omiin mietteihinsä jälleen.
+
+Silloin häntä puhutellaan. Ääni on reipas ja ystävällinen.
+
+»Ritva Orjatmaa! Mikä yllätys! Ja sinä olet nyt terve?»
+
+Säikähtyneenä Ritva kääntyy ojentaen kätensä puhujalle. Hän
+on lehahtanut punaiseksi. Margareta v. Wahren katselee häntä
+arvostelevasti heidän tervehtiessänsä. Sitten hän jatkaa:
+
+»Sinä kylläkään et ole vahvan näköinen, mutta toivotaan sittenkin
+parasta.» Hän osoittaa varmalla kädenliikkellä joukkoaan.
+
+»Olen ollut ohjaajana ja neuvonantajana parisen viikkoa ulkomailla.
+Yhteiskunnallinen työ on saanut paljon uutta virikettä ja tässä näet
+nuoria, terveitä voimia, joilta odotan paljon. Varsinkin siksi, että
+teemme kaikki Jumalan nimessä, olemme Hänen työkentällään.»
+
+Ritva vaikenee neuvottomana, hän ei keksi mitään sanomista.
+
+Margareta v. Wahren selittelee suojaavasti:
+
+»Lapsi on kansan tulevaisuus. Me tutkimme lasten terveydenhoitoa
+todenteolla. Siitä riippuu niin paljon.»
+
+»Tietenkin.» Ritva virkkaa ylimalkaisesti tuntien itsensä kovin
+kömpelöksi. Retkikunnan katseet piinaavat häntä. Siihen keskustelu
+hänen puolestaan olisi saanut tauota, mutta toinen ei hellitä.
+
+»Kodissasi Kalliosaarella on tapahtunut paljon sinun poissaollessasi.
+Tottakai sen tiedät?»
+
+»Kyllä.» Ritva torjuu.
+
+»Toivon, että iloitset siitä, hyvä ystävä! Ajattelehan suloisia
+tyttäriäsi, niin nuoria ja kuitenkin selvillä elämän tiestä, Jumalan
+tahdon suuruudesta!»
+
+Ritvan katse polttaa äkkiä hänen huuliaan, ja hän mykistyy.
+
+»Oih! Ei nyt puhuta siitä, en jaksa kajota tuohon näin vieraitten
+ihmisten ympäröimänä.»
+
+Margareta nousee, yrittää hymyillä, mutta hänen poskensa hehkuvat.
+Tuokion kuluttua Ritva on jätetty rauhaan. Hän uskaltaa jälleen
+hengittää, sulkeutua itseensä, mutta seuraten matkan päästä entisen
+koulutoverinsa eleitä hänen puhuessaan joukolleen, hän ei voi olla
+muistelematta kaukaista aikaa, jolloin Margareta v. Wahren niin
+äkkiä ilmestyi hänen elämäänsä. Miten komealta oli näyttänytkään tuo
+valkoinen kivihuvila, joka punaisine tiilikattoineen oli noussut
+toiselle puolelle katua aivan hänen lapsuuskotiansa vastapäätä! Ylevänä
+se katseli ympäristön vaatimattomia asuntoja ja pieniä puutarhoja,
+joissa auringonkukat ja kirjavat begooniat loistivat. Ja siellä
+suuressa rakennuksessa asui vain neljä ihmistä, äiti, isä, pieni tyttö
+ja vanha, ankaran näköinen Sanna, joka hiukan ontui. Hän oli oikeastaan
+ainoa liikkuva piste uudessa talossa, sillä hän se oli, joka kovisti
+talonmiestä pitämään portit kerjäläisiltä suljettuna, hän otti vastaan
+postinkantajat ja sen sellaiset. Talon hallitsijoista ei siihen aikaan
+vielä näkynyt paljonkaan. Mutta eräänä aamuna eräs tyttönen seisoi
+Ritvan kodin punaisen portin luona suuri laukku kädessä.
+
+»Asutko sinä täällä?» hän kyseli hyvin kirkkaalla äänellä.
+
+»Asun.» Pientä Ritvaa oikein puistatti, tämä oli suuri hetki hänen
+elämässänsä.
+
+»Tuo on minun kotini», toinen ilmoitti katsellen uutta taloa toisella
+puolella katua.
+
+»Tiedän sen. Olen nähnyt sinut joskus ikkunoissa.»
+
+Vieras osoittaa pihamaan kukkasia valkoisella kädellään.
+
+»Tehän asutte kuin maalla!»
+
+Ritva ei käsitä, mitä toinen tarkoittaa, mutta vastaa nauraen:
+
+»Samoin te. Katu vain meidät erottaa,»
+
+Tyttönen pudistaa itsepintaisesti päätään:
+
+»Ei, tämä on meidän kaupunkikotimme. Kesät vietämme maatilallamme.»
+
+Ritva innostuu sanomattomasti.
+
+»Oi, niin mekin! Meillä on mökki saaristossa.»
+
+»Vai on.» Ääni on kylmä, keskustelu loppuu tuokioksi. Sitten hän kysyy:
+
+»Mikä sinun niinesi on?»
+
+»Ritva. — Ritva Talas!»
+
+»Kumma nimi. Minä taas olen Margareta von Wahren.»
+
+Hätääntyneenä Ritva utelee:
+
+»Miksi minun nimeni on — kumma? Minä olen suomalainen.» Ääni pettää
+arveluttavasti.
+
+Vieras nyökkää hyväksyen:
+
+»Niin, minäkin olen suomalaistunut.»
+
+Sitä Ritva ei lainkaan ymmärtänyt, mutta sanojen outous hänen
+maailmassansa teki, että pieni toveri näytti satumaisen viisaalta.
+
+»Joko nyt lähdetään kouluun?» hän kysyy ujosti. Ja he ottavat toisiaan
+kädestä — alkaen juhlallisesti ensimmäistä, yhteistä matkaansa. He ovat
+niin erilaisia kuin kaksi ihmistainta saattaa olla.
+
+Pikku Margaretan kasvot ovat läpikuultavan valkoiset, hienolle iholle
+eivät kesän teerenpisamat eksy, ja vaalea tukka riippuu paksuissa
+palmikoissa selässä. Niiden siistit ruusukkeet eivät koskaan hellitä
+otettaan kuten Ritvan heleän punainen nauha, joka niin helposti luisuu
+pois — jättäen mustat hiukset valloilleen.
+
+»Sinun poskesi ovat kuin kaksi punaista kesäomenaa», Margareta ilmoitti
+eräänä päivänä kotimatkalla uudelle ystävälleen.
+
+»Miten kiltisti sanottu!» Ritva riemastui, mutta toinen jäähdytti hänet
+kokonaan sanomalla:
+
+»Älä uskokaan, että tuo oli mikään komplimangi!»
+
+»Mitä se on?»
+
+Toveri nauroi katketakseen:
+
+»Sinä olet metka tyttö. Aina sinä vain kyselet ja kyselet.»
+
+»Saa kysyä — kun ei tiedä.»
+
+»Minä en juuri koskaan sitä tee!»
+
+»Vai niin. Sitten kai sinä tiedät kaikki.»
+
+»Melkein.»
+
+Ja hän oli oikeassa. Paljon hän tiesi ja oli kuullut, tuo pieni
+ihmislapsi, mutta asiat, joista hän kertoi, olivat kokonaan Ritvalle
+tuntemattomat, siksi kuuntelija jäikin ulkopuolelle ihmettelemään.
+Kaikesta huolimatta Ritva ihaili häntä suuresti uskaltamatta kuitenkaan
+sanallakaan koskettaa omia elämyksiään.
+
+»Tiedätkö, minusta on useasti ollut kuvia maan lehdissä?» Margareta
+yritti puhua suurten tavoin.
+
+»Eihän? Miksi?» Ritva oli taas pelkkänä korvana.
+
+»Siksi, että olen saanut mallikasvatuksen.»
+
+»Mitä se on?»
+
+»Jopa sinä jaksatkin kysyä! Se merkitsee vain sitä, että minun äitini
+tietää paremmin kuin muut äidit, miten annetaan auringonkylpyjä
+lapsille. Ja minä saan seistä ihka-alastomana rannalla, ja minut
+kuvataan, ja äiti kirjoittaa tekstin, ja sitten muut saavat oppia
+tekemään samoin. Ymmärrätkö?»
+
+»Vähän.»
+
+»Uh, vaivaista! Sinä olet väsyttävä.»
+
+»Kuinka niin?»
+
+»Ole vaiti!» Margareta suuttui.
+
+Mutta ennen erkanemista hän tekee vielä valtavan yrityksen
+valaistaksensa tuon typerän olennon mieltä.
+
+»Äitini on myös hyvin usein lehdissä. Hän on malliäiti. Hän tietää,
+miten sellaiset lapsenhousut leikataan, jotka eivät kiristä eivätkä
+irriteeraa pintaa, siksi hän saa niitä kuvilla demonstreerata. — Ja
+sitäpaitsi hän tuntee sormenpäillään, mikä on oikeata porsliinia,
+mikä väärää. Se on tärkeätä juuri nyt, suuren matkimisen aikakautena.
+Ymmärrätkö?»
+
+»En.»
+
+Silloin puhujan ääni väräjää mielenliikutuksesta.
+
+»Äitini kahvipöytä on kulkenut läpi Euroopan. Sen kaltaista ei juuri
+missään ole.»
+
+»Oh-oo! Onko se nyt kotona teillä taas?»
+
+Margareta räpäyttelee silmiään.
+
+»Kotona se on ollutkin koko ajan. Hanhi, puhunhan minä kuvista!»
+
+Nyt Ritva suoristautuu.
+
+»Onpa minunkin äidistäni sellaisia otettu — ja monta.»
+
+»Missä?»
+
+»Oopperassa!»
+
+He seisovat vastakkain tuijottaen toistensa silmiin kuin kaksi
+kukonpoikaa.
+
+»Oopperassa? Siinä komelianttipesässä!»
+
+»Mitä se sitten on?»
+
+»Se on — ooppera.»
+
+He eroavat kiukuissaan, mutta aidan takaa kuuluu Margareta kysyvän:
+
+»Mitä äitisi siellä tekee? Onko hän brimatonna edes?»
+
+»Hän on — tähti!»
+
+Sen jälkeen he olivat vihoissaan toisilleen pitkät ajat.
+
+Mutta Ritva kaipasi toveriaan koko sydämestään. Siksipä hänen riemunsa
+oli niin rajaton, kun he taas yhdessä lähtivät kouluun ja käsikädessä
+palasivat kotiin. Margaretan suuri varmuus vaikutti rauhoittavasti
+hänen levottomaan olentoonsa, ja hän tunsi sen. Äidilleen Ritva oli
+luvannut olla suuttumatta ystäväänsä koskaan enää. Oli kulunut viikkoja
+ilman yhteentörmäyksiä, he olivat eläneet sulassa sovussa. Mutta
+ukkospilvi nousi pian uudelleen heidän taivaalleen, ja siitä tuli
+kohtalokas hetki.
+
+»Tiedätkö, että meillä on mallitalo maalla?» Margareta alkoi.
+
+»Mitä se on?» — Sama kysymys.
+
+»Selitän. Se on sellainen ylen kaunis ja ensiluokkainen paikka, jonne
+ihmiset tulevat joukoittain katselemaan ja oppimaan pitkin vuotta. Kun
+he sitten ovat syöneet ja juoneet ja sanoneet: »ihmeellistä» taikka
+»saavuttamatonta» ja sen sellaista, silloin on retkeily onnellisesti
+päättynyt. Ja meillä on rauhaa.»
+
+»Vai niin.»
+
+»Katso, meillä on monta sellaista joka kesä.»
+
+»Vai niin!»
+
+He olivat ehtineet koulun portille, kun Ritvan katse äkkiä kirkastui.
+
+»Voi, nyt minäkin ymmärrän koko asian! Meilläkin saaristossa on joskus
+tuollaisia retkeilyjä. Kurjet! Tiedäthän, kurjet! Ne eivät koskaan
+tule lähemmäs kuin suurelle suoniitylle. Mutta sielläpä heillä vasta
+onkin eri hauskaa. He astelevat edestakaisin pehmein, huojuvin askelin,
+nokkivat lakkaamatta toisiaan ja kirkuvat: »kur-kii, kur-kii! — Ja
+sitten ne matkustavat. Keväisin pohjoiseen päin, syksyllä etelään.»
+
+Ritvan ääni oli noussut ja laskenut kertomuksen mukaan. Suurin elein
+hän oli matkinut lintujen lentoa, mutta Margareta oli ollut häpeissään
+ja onneton.
+
+»Älä viitsi, kuule! He katselevat sinua, Ritva.»
+
+»Ketkä?»
+
+»Hyi, kaikki! Etkö näe?»
+
+Toverit piirittivät heidät joka puolelta, mutta he eivät tehneet
+pilkkaa, ei, he vaativat vain pikku Ritvaa kertomaan paljon enemmän
+kesäkotinsa satulinnuista. Ja sitä ei tarvittu pyytää kahta kertaa.
+
+Mutta siitä päivästä ilmestyi halkeama muuriin. Se laajeni armotta.
+
+Vaieten he kulkivat yhdessä, Ritva sulki kotiporttinsa helpotuksesta
+huoaten, ja onneksi suru jäi sen ulkopuolelle.
+
+Kotona hän oli onnellinen.
+
+Iltaisin isä luki heille, siellä elettiin loppumatonta satua, siellä
+hän sai tanssia, äidin säestäessä, taikka kuunnella äidin laulua, joka
+kantoi hänet pois unelmien saarelle hopeasiivin.
+
+Vielä kerran he joutuivat taisteluun, Margareta v. Wahren ja hän,
+ennenkuin heidän lapsuudenystävyytensä satulinna muuttui raunioiksi.
+
+»Olet aina liian koreasti puettu.»
+
+Ritva säpsähti ja kysyi kauhistuneena:
+
+»Kenelle sinä puhut?»
+
+»Sinulle. — Ja minun äitini ei voi kärsiä sinua.»
+
+»Miksi?»
+
+»En tiedä. Taikka tiedän kyllä. Vanhempani eivät jaksa sietää sinun
+äitiäsi. Nyt sen tiedät.»
+
+Ritva huudahti kuin olisi lyönti sattunut häneen, käänsi selkänsä
+Margaretalle ja alkoi juosta. Eikä pysähtynyt ennen kuin kotinsa
+kynnyksellä. Koski, koski! Mutta hän päätti olla puhumatta asiasta
+sanaakaan omaisilleen. Ja hän pui nyrkkiä.
+
+Illalla hän ei voinut nukkua. Sydän takoi. — Äiti oli vielä ylhäällä.
+Hyvin hiljaa Ritva kuiskasi:
+
+»Huuletko, että Margaretalla on aivan 'oikeat' vanhemmat?»
+
+»Tietysti, lapsi. Miten sinä nyt sellaisia aprikoit?»
+
+»Katso, kun hän saa hopeamarkkoja siitä, että hän kattaa pöydän.
+Sellaista annetaan vain vieraille ihmisille.»
+
+»No, unohda pois se asia! Ei äiti voi muuta sanoa. Hyvää yötä!»
+
+Hän yritti nukkua, mutta sydän oli pakahtua, ja melkein kirkuen hän
+huusi:
+
+»Äiti, rakas, pikku äiti — miksi Margaretan vanhemmat eivät voi sietää
+sinua? Miksi?»
+
+Äiti lysähti kasaan matalalle tuolille Ritvan viereen, mutta hän
+hymyili valoisasti:
+
+»Rakkaani, se on kokonaan n.k. makuasia. Toiset pitävät mustasta,
+toiset valkoisesta, on ihmisiä, joille punainen väri on kauhistus. Ja
+Maija-Stiinamme esimerkiksi pitää paljon enemmän paksuista kanoistamme
+kuin laululinnuista kesämökkimme puutarhassa. Kanat antavat munia,
+ilman niitä on vaikeata tulla toimeen, mutta voi elää — ilman
+lauluakin! — — Koeta nyt nukkua, rakas lapsi!»
+
+Keskellä yötä Ritva herää. Äidin huoneessa tuli palaa, mutta, mitä hän
+kuulee? Nyyhkytyksiä? Äitikö itki? Hän aukaisee hiljaa oven, siristää
+silmänsä valoa kohti ja hiipii varpaillaan äidin luo. Ritvan omat,
+pienet sukat ovat parsittuina hänen helmassaan, ja kaunis koulupuku
+riippuu tuolin selkänojalla, uusi, valkoinen pitsi kaula-aukossa. Mutta
+äiti itkee! Nyyhkyttää! Lapsi on jäykkänä kauhusta, kunnes hänen omat
+kyynelensä rupeavat vuotamaan. Se helpottaa.
+
+Äiti suutelee häntä hellästi: »Hiljaa, hiljaa, pikku Ritva! Emme saa
+herättää isää!» Hän puhuu rauhoittaen. Mutta tyttönen on kuuro, hän
+painautuu äitiinsä pohjattomassa surussa, sillä hän tietää, että
+Margaretan sanoilla ja äidin kyynelillä on jokin salainen yhteys, josta
+hän ei pääse selville.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He kulkivat omia teitään monta, monta vuotta, Ritva Talas ja Margareta
+von Wahren.
+
+Miten kauas muistot olivat hänet vieneetkään! Kaukana häämöttää Suomen
+ranta! Lokkiparvi tihenee.
+
+Margareta seisoo varmana kannella — suuren retkikuntansa ympäröimänä.
+Puhetta riittää yhä.
+
+Ritva hymyilee itsekseen.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Könni-kello Ritvan ateljeessa oli ihmeissään mutta sangen iloinen.
+Se oli kauan katsellut talvista aurinkoa, joka paistoi huoneeseen
+heittäen kultasäteitään kimpuittain seinien pinnalle paljastaen
+hienon lukinverkon siellä täällä, sytyttäen tanssivia liekkejä
+purppuranpunaisiin verhoihin. Kello oli juttutuulella, sillä nuoret
+askelet, jotka kiireisesti liikkuivat suojassa, olivat saaneet hänen
+mielensä leppoisaksi ja lempeäksi kaikkia kohtaan. Joko nyt loppuisi
+pyhä hiljaisuus? Enteet näyttivät ainakin myönteisiltä. Yhä punaisemmin
+hohti taivaan kilo, ja vanha kello mumisi:
+
+»Olet suuri mestari, sinä valonantaja — iästäsi huolimatta!»
+
+Iloiset säteet säkenöivät vanhan kellon ylitse. Kiitokseksi se
+kajahdutti muutamia hitaita lyöntejä niin mahtavasti, että rinta
+rasahti. Tarun tumma katse kohtasi hänet, siinä oli odotusta ja pienen
+pieni hymyn häivä väräytteli suupieltä. Tyttö oli aina rakastanut tuota
+vakavaa vanhusta äidin työhuoneen nurkassa.
+
+»Jopa keveästi heletät, piika hienohelma», kello kuiskasi.
+»Maija-Stiinan kanssa olimme usein sotajalalla. Hänellä oli tapana
+töytäistä minua ylenkatseellisesti. Olin hänen mielestänsä ruma, mutta
+hän ymmärsi kuitenkin, että kuuluimme molemmat samaan perheeseen, siksi
+vihamielisyydet eivät koskaan käyneet sietämättömiksi. Ja hän piti
+minua kunnossa, veti oikealla ajalla — joskus oikein hellin käsin. —
+Mutta sinun vertaistasi ei ole, tyttöseni! Kerron sinulle salaisuuden;
+sinulla on sukusi silmät.»
+
+Taru aukaisi kaapin oven. Sisäosa oli ajan tummentama, luodit heiluivat
+hiljaa, vaikk'ei hän niihin ollut kajonnutkaan. Hän poisti hellävaroen
+tomun rosoisista nurkista ja huomasi samassa puuhun kaiverrettuja
+kirjoituksia, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Nimiä, nimiä vain,
+vuosilukuja, tähtiä ja ristejä. Viimeiseksi isoisän ja vanhan-äidin! Ne
+hän tunsi. Äidin käsialakin oli hänelle sangen tuttu, mutta syntymä- ja
+kuolinmerkit olivat toisenlaiset kuin muut. Synkkää mustuutta ei niissä
+ollut, ei, kullalla äiti oli ne koristanut. Taru istuutui lattialle
+vanhan kellon eteen nojaten leukansa käsiin. »Puhu, sinä uskollinen
+ystävä!» hän pyyteli silitellen kaapin kovia sivuja. Ja hiljainen
+työhuone täyttyi kuiskeilla, joita vain hän kuuli:
+
+»Vietre piikasein!» kello tikitti. »Säälin sinua ja koko kaunista
+sukukuntaasi. Olette kuin maan yrtit, synnytte kukkiaksenne,
+kukoistatte, kuihdutte ja joudutte kerran Tuonen virran aaltoihin.
+Mutta aikanne on niin lyhyt, ehditte tuskin kasvaa täyteen mittaanne,
+kun jo armoton sammuttaja astuu eteenne, sulkee teiltä tien ja osoittaa
+minulle lähdön hetkeä. Silloin vanha sydämeni vavahtaa — ja vaikenee.
+
+Olenpa nähnyt heitä monen monta — sukusi suuria ja pieniä — kaukana
+täältä, Pohjanmaan tasangolla. Synnytyshetket on merkitty pintaani,
+olen nähnyt keväisen onnen hipovan morsianten huntuja, olen kuullut
+ihmisriemun ja surun aaltoilua ympärilläni, mutta kaikki on vain ollut
+liian lyhyttä. Kerran minäkin olen toivonut osaavani itkeä. Se oli
+silloin, kun äitisi isä vei minut pois sukutalonsa vieraspirtistä
+ja toi minut tänne — suurkaupungin vilinään. Pirstoutuneena olisin
+tahtonut saapua perille — mutta minä kestin vasten tahtoanikin. Kutsuin
+ryöstäjäni herjaksi, vaikka häntä rakastin. Päätin pahasti kostaa,
+löin vääriä lyöntejä pitkät ajat, mutta toinnuttuani ensi kauhustani
+huomasin vanhan toverin samassa suojassa. Nurkkakaappi tuolla! Ja
+vihani suli. Kun aurinko aamulla sattui kaapin kanteen, koin uuden
+yllätyksen. Vieraspirtin komea tinakynttilänjalka seisoi siellä kuten
+ennen. Meitä oli siis kolme, ja kolme on pyhä luku!»
+
+Taru yhäti sormeili tähtiä ja ristejä.
+
+»Kenen vuoro nyt seuraa?»
+
+»Ei sitä tiedä muu kuin Yksi. Ei ole hyvä kysyä, täytyy odottaa ja
+elää.»
+
+»Mutta — ellei jaksa.»
+
+»Ovathan muutkin jaksaneet, tarkoitan sukusi unennäkijät, soittajat ja
+savenvalajat. Ethän ole heitä heikompi, tumma tiuku? Taikka pelkäätkö
+elonillan terhentä — jo nyt?»
+
+»En, en!»
+
+Vanha kello tikitti rauhallisesti.
+
+Taru nousi. Hän palasi työhönsä. Syvä, hidas katse solui lopuksi
+jokaisen esineen ylitse, niin, hän oli nyt valmis, enempää hän ei
+voinut tehdä, mutta onnelliseksi hän siitä huolimatta ei tuntenut
+itseänsä. — Uusi järjestys vaivasi häntä. Äidin työhuone, äidin oma
+valtakunta! Se uhkui kauneutta, mutta miksi kaikki taideteokset niin
+armottomasti oli siirretty pois heidän salongistaan? Sitä lapsi ei
+jaksanut käsittää. Eikä hän pitänyt isän katseesta, kun tämä selitti,
+etteivät nämä alastomat olennot enää sopineet paikkaan, johon tästä
+lähtien nuoria ja vanhoja kokoontui hengellisiin kokouksiin. Tarua
+puistatti, eikä hänellä ollut mitään sanomista isän kysyessä, eikö noin
+iso tyttö jo tietänyt olevansa — täysikasvuinen.
+
+Täydessä valaistuksessa korkealla jalustalla oli Ritvan viimeinen
+marmoriveistos: »Tyttö ja sammakko.»
+
+Miten hyvin Taru muisti jokaista hetkeä, pikku seikkoja myöten, jolloin
+se valmistui! Tuntikausia hän oli saanut olla polvillaan soittamassa
+pajupilliä suurelle sammakolle, joka kuunteli koko rumalla olennollaan.
+Eikä hän siihen koskaan väsynyt, sillä äidin sadut olivat mukana, äidin
+hyräily soi hänen korvissaan. »Tein minä pillin pajupuusta — toki
+vain pajupuusta», he lauloivat yhdessä, ja sitten seurasi kertomus
+kuninkaanpojasta, joka niin useasti elämän taipaleella tulee meitä
+vastaan halpaan viittaan puettuna, köyhyyden naamio kasvoillaan, mutta
+kruunu kätkettynä pukunsa poimuihin. — Kaksi polttavaa kyyneltä vieri
+Tarun poskea pitkin. Oi, hän muisti niin selvästi, että isäkin oli
+pitänyt äidin ja hänen satutytöstään! Mutta nyt oli kaikki muuttunut —
+kuin taikaiskulla.
+
+Lean askelet kuuluivat käytävästä, ja Taru kuivasi kiireesti silmänsä,
+otti punaiset tulppaanit ikkunalaudalta ja siirsi ne verhon taakse,
+jossa äidillä oli makuusuojansa.
+
+»No, vieläkö sinä tuolla hääräät? Minäkin tarvitsisin apua.»
+
+Lean posket punoittavat, valkoinen liina on sirosti solmittuna korvan
+juurelle. Hän on terve ja kukkea kuin kesäinen ruusu, mutta suuresta
+vauhdikkuudestaan huolimatta hän tarvitsee aina apua, varsinkin
+Tarun taholta. Ja sisar toimii hiljaa ja tuloksellisesti. Lea korjaa
+kiitokset. Eikä kukaan sitä huomaa, kaikki ovat siihen tottuneet. Vanha
+Maija-Stiina oli ollut ainoa, joka teki tenää, mutta nyt hänkin on
+poissa, ja Toinille, joka nyt täyttää vanhuksen sijan, on Lea-tyttönen
+täydellinen ilmestys. Palvominen on järkähtämätön. Taru jää varjoon.
+
+Lea lyö kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä avattuansa oven. »Sinä
+olet tehnyt ihmeitä! Ateljee on kuin taidenäyttely!»
+
+Tarun suu on katkera hänen sanoessansa:
+
+»Mutta, mitä sinä luulet äidin sanovan tästä?»
+
+»En tiedä. En ole sitä ajatellut. Totta kai hänen on pakko myöntää,
+että on parasta — juuri näin, uskovaisessa perheessä.»
+
+Viimeiset sanat pyrkivät väkinäisesti huulien yli, mutta sointi on
+sellainen, että vieras luulisi hänen puhuvan armaastaan.
+
+Taru poistuu huoneesta, sulkee oven ja sanoo synkästi:
+
+»Täällä on tehty rikos, usko minua, saamme tätä vielä katua.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Koko ilma on hienoja lumikristalleja täynnä, niitä kimmeltää
+kaikkialla, ne laskeutuvat hunnun tavoin talvisen auringon eteen ja
+peittävät maan hiljan-hiljaa.
+
+»Rasahtaa jalkojen alla», sanoo Ritva Eerolle heidän lähestyessänsä
+kotiaan.
+
+»Niin, tulee pakkasia», Eero nyökkää. Kaksi suoraa, sinertävää
+savupatsasta nousee ilmaan, joku raoittaa kuistin ovea.
+
+»Koti!» Ritva puristaa miehensä käsivartta, mutta Eero ei vastaa. Hän
+on niin kauan odottanut tätä hetkeä — ja nyt, kun se on tullut, on hän
+väsynyt, väsynyt ja — vanha.
+
+Vaimo katselee häntä sivulta.
+
+»Olet kovin muuttunut, Eero!»
+
+Mies suoristautuu, mutta painuu pian taas etukumaraan.
+
+»Niin sinäkin», hän sanoo keveästi.
+
+Portailla Ritva äkkiä pysähtyy, hän vapisee, sydän takoo. Eero tarjoaa
+hänelle kätensä.
+
+»Peloittaa», Ritva mumisee. Eero ei sitä kuule, vaan kysyy:
+
+»Mitä sanoit?»
+
+»Peloittaa!»
+
+»Mikä? Olethan sinä nyt kotona!»
+
+»Niin olen — mutta sittenkin!»
+
+»Saamme ehkä aloittaa elämämme — uudestaan.»
+
+Ritva riistäytyy irti ja juoksee sisään.
+
+»Lapsukaiset, lapsukaiset!» hän riemuitsee lakkaamatta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivällispöytä on katettu neljälle. »Missä Inkeri on?» äiti kysyy
+hymähtäen.
+
+»Heillä on ompeluseura neiti Holmin luona tänään. On niin paljon
+tehtävää näin joulun edellä», Eero selittää.
+
+»Sepä hauskaa! Kiltisti tehty muuten, että jätti meitä varten nämä
+ensimmäiset tunnit.» Ritva puhuu vallattomasti, mutta Toinin kasvot
+häviävät samassa ovensuusta.
+
+»Entä — Maija-Stiina?»
+
+Eero rykäisee vaivautuneena:
+
+»Hän elelee nykyjään kotipuolessaan.»
+
+»Elelee? Eikö hän enää palaa? Tuliko hän sairaaksi?»
+
+»Ei. Mutta sattui muita ikävyyksiä. Inkeri ei pitänyt hänestä, ja
+olihan Maija-Stiina jo vanha.»
+
+Ritva puree huuliaan.
+
+»Hän oli ainoa perintö — jonka kotoani toin sinun taloosi, Eero», hän
+lausuu äänettömästi.
+
+Tuokion vaiettuaan Eero virkkaa:
+
+»En tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Siksi en kirjoittanut. Nuori
+Toini sopii meille erittäin hyvin. Hän on kääntynyt — hänkin.»
+
+Keskustelu ei enää suju, Tarun kasvot ovat kalpeat. Hän ei syö juuri
+mitään. Polttavin silmin hän katselee äitiään, jonka ruskea iho näyttää
+niin ohuelta ja läpikuultavalta. Hän voisi langeta polvilleen hänen
+eteensä pyytääksensä anteeksi, anteeksi.
+
+Sanaa sanomatta he nousevat aterialta.
+
+Tuli räiskyy iloisesti salin uunissa, kruunun kynttilät on sytytetty.
+Iso huone kylpee valossa, mutta Ritva seisoo flyygelin luona kuin
+sokaistuna — kuin unessakävijä.
+
+»Mitä kaikki tämä merkitsee, lapset? Selittäkää, äiti ei ymmärrä yhtään
+mitään!» Kaikki on hiljaa.
+
+Keisariajantyylinen tumma kalusto on aiheettomasti siirretty nurkkaan,
+ja sen takana seisoo kipsinen jäljennös Thorvaldsenin Kristuksesta
+ojennetuin käsivarsin. Asetelma olisi voinut olla kaunis, mutta
+juuri nuo käsivarret rikkovat kaikki linjat taustan värikkäissä
+lintu-maalauksissa.
+
+»Tuohan on räikeä rikos.» Ritva huohottaa suunniltansa hämmästyksestä.
+»Että saatoitkin, Eero!»
+
+Mutta mies ei kuule häntä, hän on vetäytynyt omaan huoneeseensa.
+Horjuvin askelin Ritva poistuu. Ateljeen ovi on auki. Hento tytönvarjo
+liikkuu huoneessa.
+
+»Taru!» äiti kutsuu. »Taru!»
+
+Seitsemän kellertävää kynttilää palaa vanhassa tinajalustassa, niiden
+valo on lempeä kuin äidin silmäin loiste. »Tyttö ja sammakko»,
+suuren korkokuvan alkuvaiheet paljastettuina, »Vanha kellonsoittaja»
+pronssissa, »Äidin ilo», koiratutkielma — kaikki ne kuiskaavat hänelle
+oman tarinansa, seinien etsauksia myöten.
+
+Ritva vetää Tarun luokseen, hyväilee hänen tukkaansa ja suutelee kylmiä
+sormia, jotka väsyneinä lepäävät hänen polvillaan.
+
+»Miten kauniisti olet äitiä, ajatellut, lapsukainen! Kiitos, kiitos!»
+
+»Olen kaivannut sinua niin — paljon! Olen ollut yksin.» Hän puhuu
+katkonaisesti ja hyvin hiljaa hiipien yhä lähemmäksi äitiään, kunnes
+hän piiloittaa päänsä Ritvan helmaan.
+
+»Olethan ajatellut minua — usein?»
+
+»Olen, rakkaani!» — Mutta sanat kuolevat Ritvan huulilla pitkään
+nyyhkytykseen. Taru nostaa päänsä, silmät kysyvinä, ja äiti sulkee ne
+kädellään. »Pyhäköissä muistin sinua, lapsi.»
+
+»Olisit muistanut silloin, kun etelän kevät puhkesi kukkaan, kun yrtit
+tuoksuivat.»
+
+»Miksi juuri silloin?»
+
+»Siksi, että maan kasveilla on juuret, jotka elävät, mutta temppelien
+ruusut on tuomittu kuolemaan.»
+
+Ritva kuuntelee kummastuneena nuoren äänen uusia sointuja.
+
+Niin he istuivat, tunnit vierivät, äiti on unohtanut kotiintulonsa
+yllätykset kokonaan. Kynttilät ovat palaneet melkein loppuun, kun Lea
+kutsuu heidät teelle.
+
+Inkeri on kotona. Hiukan hermostuneesti hän toivottaa kälynsä
+tervetulleeksi kotiin. Ritva kiittää.
+
+»Näin aivan vilahdukselta Margareta v. Wahrenin. Sanoi olleensa
+matkatoverinasi.»
+
+»Niin, me tapasimme laivalla. Hänellä oli oma joukkonsa.»
+
+Myöhemmin syntyi outo levottomuus Ritvan kertoessa Etelästä, suuresta
+jäätiköstä ja Fülgenhüttenin asukkaista. Hän tunsi selvästi, että
+jokainen sana arvosteltiin, että jokainen kuvaus joutui kultavaa'alle,
+ja hän oli jo sanonut hyvää yötä, kun Eero, vilkaistuansa kelloon,
+virkkoi:
+
+»Meillä on ollut tapana laulaa yhdessä iltaisin. Tahdotko olla mukana?»
+
+Ritva nyökkäsi, mutta salonkiin tultua tuska kouristi hänen kurkkuaan
+kuin peto. Hän vaipui hervottomana nojatuoliin ja — odotti.
+Kaunissointuinen ehtoovirsi tulvi suurena ja rauhoittavana häntä
+vastaan. — Lea-tyttökö soitti? Ritva katsoi lapseensa ihmetellen. Saven
+kaltainen olet, ihmislapsi, näkymättömän valajan kädessä, hän mumisi.
+Tytöt lauloivat ensi nuoruusajan herkkyydellä, antaumuksella, josta
+itse eivät olleet tietoisia, ja Ritva oli äkkiä näkevinään oman äitinsä
+kasvot, Aune Talaan katse kohtasi hänet. »Kuule, äiti, miten pikku
+tyttömme laulavat! Puhtaan puhtaasti! Kiitos, äiti, siitä!»
+
+Hän on hyrskähtämäisillään itkuun, mutta kaukainen ääni puhutteli häntä
+hellin, lohduttavin sanoin: »Heillä on säveliä veressään, säveliä ja
+rytmiä, kuten meillä kaikilla. Ja heillä on nyt kevät herkeimmillään.»
+
+Huone täyttyi heikolla valolla. Ritva ei tietänyt, mistä se tuli, mutta
+hän näki sen tiivistyvän jokaisen henkilön ympärille sädekehän tapaan.
+Voimakkaammin aaltoilivat värivivahdukset Tarun lähettyvillä. »Jos
+olen sokea, aukaise silmäni näkemään!» Ritvan yksinäinen sydän rukoili
+omalla tavallaan.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Yksinäisyys oli hukuttaa hänet. Eristäytyminen pyhän Johannan
+luostarissa tuntui tähän verrattuna kauniilta unennäöltä. Hän kaipasi
+sisar Annan läheisyyttä, ja sisar Felician tyylipuhtaat piirteet
+johtuivat useasti hänen mieleensä. Muistot soivat silloin tällöin
+malmikellojen tavoin, mutta äänet loittonivat ja kuolivat. Ritva jäi
+tuijottamaan tyhjyyteen.
+
+He olivat kaikki yksin, Eeron ja Ritvan kodissa — paitsi Inkeri, joka
+tiesi olevansa sangen tärkeä osa sitä valtavaa pyörää, joka tätä nykyä
+vieri yli seudun valmistaaksensa Jumalalle tien ihmisten sydämiin.
+Voimalla ja väkevyydellä sen kulku kävi. Kuka ehti ajatella niitä,
+jotka uupuneina olivat sattuneet takertumaan valtatien liejuun,
+taikka heitä onnettomia, joilta puuttui alistumisen taito, eivätkä
+tahtoneet valehdella! Heidät muserrettiin, jotta tie selviäisi. Ja
+koko joukko vastakääntyneitä ja vanhoja kristittyjä muuttui ajan oloon
+homogeeniseksi massaksi, jossa ei voitu erottaa yksilöitä toisistaan.
+Heidän palvontansa oli samanlaista, heidän riemunhuudahduksensa
+kaikuivat aina samalla tavalla, ja jos joku erosi muista, sanottiin
+häntä — luopioksi. Tässä lakkaamattomassa työssä tullaksensa »yhdeksi»
+heidän korvansa herkistyivät, jokainen soraääni tuli kuuluville ja sen
+aikaansaaja joutui heti rukouskokousten puheenaiheeksi. Näissä illoissa
+tutkittiin ihmisten sydämet ja munaskuut, eikä kukaan päässyt pakoon.
+
+Miten perinpohjin he tunsivatkaan lähimmäisensä, nämä sielujen
+parantajat! Ritva kammosi heitä, ja heidän kodissaan pidettyjen
+kokousten ajaksi hän vetäytyi ateljeehensä saadakseen pysyä rauhassa.
+
+Hän ajatteli herkeämättä taiteellista työtään, ja kun ihmiset
+kyselivät, milloin suuri korkokuva valmistuisi, hän vastasi: ensi
+syksynä, vaikka hänen omat epäilyksensä saivat hänet vavahtamaan.
+Sisäinen jännitys kasvoi päivä päivältä, ainoat lepohetkensä hän vietti
+Franz Hallerin kirjeiden ääressä. Niitä tuli runsaasti, ja Ritva oli
+tulvillaan kiitollisuutta.
+
+Joulu läheni.
+
+Tuli suloisia iltahetkiä, jolloin entinen kodintuntu jälleen astui
+kynnyksen yli ja odotuksen lapsensilmät kurkistivat ovenraosta. Mutta
+ne pakenivat aina kuin häveten omaa vaatimattomuuttaan. Kaikilla oli
+nyt niin paljon muuta ajattelemista, syvempiä ongelmia ratkaistavina —
+kuin pienien joululahjojen valmistaminen ja runojen sepustaminen. Ritva
+yksin kokosi helmansa täyteen halpoja antimia, joissa hänen sydämensä
+kaipuu piili. Kahden Tarun kanssa he puhelivat entiseen tapaan, mutta
+perheen ollessa koolla hänkin luisui pois, ja äiti oli yksin. Kaikki
+olivat Ritvaa voimakkaammat.
+
+Kalliosaaren teillä vilisi nuorta väkeä, tyttöjä ja poikia, jotka
+olivat olleet joulukuusen haussa, ja vastaantulija totesi, että
+pienten puu aina oli sen kodin kaltainen, johon se oli aiottu. Rikkaan
+kauppiaan reessä lojui mahtava kuusi puhuen avarista suojista ja
+suunnattomista makeismääristä, ja Eveliina Holmille vietiin kumma otus,
+harvaoksainen nälkätaituri, jonka köyhyys kätkettiin aaltoileviin
+»enkelinsuortuviin» ja kullalla kirjailtujen silkkinauhojen alle.
+Pappilan vanha renki kantoi olallaan komean kuusen latvaosan, jossa
+riippui ruskehtavia käpyjä. Hän tervehti Ritvaa ohimennen siirtäen
+karvalakkinsa toiselle korvalle saaden vastaukseksi: »Miten kaunis puu!»
+
+»Otin sen suuresta aukeasta. Se on kasvanut auringossa, siksi onkin
+näin tuuhea ja tasainen. Hyvää joulua, rouva Orjatmaa!»
+
+»Kiitoksia, samaten.»
+
+Pakkanen oli muuttumassa suojaksi, satoi suuria lumihiutaleita.
+Ritva oli joutunut kukkulalle, josta aava, jäätynyt meri näkyi. Tuon
+loppumattoman pinnan hiljaisuus teki hyvää, viihdytti kuin vanha,
+yksitoikkoinen tuutulaulu. Kasvot kääntyneinä ylöspäin hän antoi
+nuoskalumen peittää poskensa kylmillä suudelmillaan, sulaen kirkkaiksi
+kyynelkarpaloiksi. Hän luuli olevansa yksin, mutta erehtyi, sillä
+rinteet olivat pienokaisia täynnä. Ne vierittivät palloja, piehtaroivat
+maassa, heidän ilonsa oli rajaton. Ritvan suupielet vetäytyvät hymyyn,
+ja hänkin tarttui märkään lumeen, kopristi käsiään, kunnes tanakka
+joulu-ukko oli syntynyt. »Enemmän, enemmän!» lapset pyytelivät pienet,
+punaiset nenät kosteina ja silmät suurina ihastuksesta. »Me tuomme
+kyllä lunta sinulle!» Ja pian Ritva oli työssä. Auttajat vierittivät
+pallonsa tällä kertaa rinnettä ylös, tallasivat leveän tien hänen
+ympärilleen, koko kukkula oli kuin muurahaiskeko, jonka keskeltä
+ihmeellinen satuolento kohosi.
+
+»Kuka hän on? Kerro!» lapset kovistivat. »Arvatkaa! Se on hauskempi!»
+Ja pienet otsat menivät ryppyyn sulasta miettimisestä.
+
+Lyhyt talvipäivä kallistui ehtooseen päin, kun Ritva lopetti
+muovailunsa. Sormet olivat punaiset, kynsiä viilsi, mutta ilakoivat
+ihmislapset olivat saaneet hänen mielensä keventymään. Onnentapainen
+tunne ailahti sydämessä.
+
+»Partaniekka sopisi joulu-tontuksi, mutta ei hän sitä ole», poikanen
+mietti vakavana. Hän puhui kuin kuninkaasta. »Hänellä on soitin
+polvillaan!» toinen huudahti. »Minäpä tiedän. Se on Väinämöinen!»
+
+Ritva nyökkäsi. »Iki-laulaja, tiedättekö mitään hänestä?»
+
+Kyllä lapset tiesivät — puhuivat melkein kaikki yht'aikaa.
+
+Hämärtyi, he erkanivat hiljalleen, mutta Ritva kääntyi vielä kerran
+kukkulan alla katsomaan taakseen. Yksinäinen soittaja-vanhus näytti
+mustalta tummenevaa taivasta vasten.
+
+Satoi lunta, suuren suuria hiutaleita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli jouluaamu. Ulkoa kuului kulkusten kilinää ja iloisia ihmisääniä.
+Kaikki kiiruhtivat kirkkoon.
+
+Ritva oli jäänyt kotiin, sillä hän tahtoi viettää aamun itsekseen,
+jotta pääsisi eroon illan jännityksestä, joka yhäti piti hänet
+kourissaan. Hän katseli ateljeensä ikkunasta jäätynyttä lahdelmaa,
+jonka yli reet liukuivat Kalliosaarta kohti. Rannoilla tulet
+vilkkuivat, hän seurasi niitä silmillään taivaanrantaan asti. Siellä
+kaukainen majakkavalo salamoi.
+
+Ritvan sylissä on suuria, täyteen ahdettuja paperiarkkeja. Hän lukee:
+
+»Tämänhän pitäisi olla joulutervehdyksen tapainen, mutta en ole
+ollenkaan varma siitä, joutuuko se perille määräpäiväksi. Jos niin
+sattuisi, lukekaa se jäätyänne yksin suurena juhlayönä. Olen silloin
+luonanne — kaikkineni. Kuulitteko, Orvokki, mitä sanoin? En tule
+kulunein rauhantoivotuksin, se olisi valheellista, sillä rauhaa
+emme voi kenellekään antaa. Se on kamppailun tulos, kaikki muu on
+velttoutta. Ja — mehän olemme kesken taistelua — molemmat. Jos teitä
+uuvuttaa, toivoisin teille hiljaisen unhotuksen hetken, sellaisen,
+jonka niin moneen kertaan elimme kellojen soidessa alppilaaksossamme.
+Ja sen jälkeen — uusia voimia!
+
+»On ollut kovin vaikeata pysyä harkitsevana tiedemiehenä, joka
+ponnistelee väitöskirjansa kimpussa — näin ennen joulua. Kaikki
+häiritsee. Yksi ainoa tuskanvoihkaisu on ollut kylliksi ajaaksensa
+minut ulos ihmisvilinään koko illaksi. Ja työni on jäänyt sikseen. Olen
+kuljeksinut ulkona kuin kaikki muut, yrittäen sulautua tähän soraäänien
+inhoittavaan sinfoniaan, mutta muistot Ramezin vanhasta linnasta, —
+isästä ja — teistä, ovat panneet minut epäonnistumaan. Kiitänkö siitä?
+Joskus huomaan ihmisvilinässä tutut kasvot, mutta tervehdittyäni
+muuttuvat ne jälleen ventovieraiksi. Voitteko sanoa minulle, miksi?
+Olen itse ajatellut, että kaikki riippuu siitä, että päämäärämme
+ovat niin tyyten erilaiset. En ole vielä voinut hakea tyydytystä
+katujen pimennoista, joissa rakkauden irvikuva katselee meitä viekkain
+käärmeensilmin, mutta ehkä opin, jos sekin kuuluu elämään. Sillä itse
+elämäähän minä etsin. Joskus pelkään pahasti, että sanani paisuvat
+liian suuriksi, ehkä olenkin vain ulkona mustassa tähtiyössä hakeakseni
+käsiini Ramezin Franzin lapsensielun, sellaisena kuin se minua pakeni
+kerran — tuskan hetkenä.
+
+»Niin, minähän en lähde kotiin jouluksi. Liitän tähän kirjeeseen pienen
+tervehdyksen isältäni. Hän ei tiennyt osoitetta.»
+
+Nimikortti putosi pöydälle. Käsiala oli ohutta ja hienoa.
+
+»Rakas rouva Orjatmaa! Sytytän pyhänä iltana, yhden ainoan kynttilän
+vanhan spinetin kannelle. Sen valo sattuu suureen tinakrusifiksiin,
+jota te rakastitte. Ajattelen teitä! Ystävänne
+
+Immanuel Haller.»
+
+Kyynelet kihosivat Ritvan silmiin. Hetken kuluttua hän jatkoi
+lukemistaan.
+
+»Orvokki!
+
+Luulin, että kirjeeni olisi loppunut tuohon, mutta lisään vielä
+muutaman sanan.
+
+Lasiseinä, lasiseinä! Näettekö nyt, miten se teidät ympäröi joka
+puolelta? Ihmisten sanoissa, yksinäisyydessänne, ja eniten kaikesta
+tuossa ahtaassa uskonnollisuudessa, joka jättää teidät kuolemaan
+nälkään ja janoon. Murtakaa se, teidän on päästävä läpi!
+
+Minulla oli ystävä täällä, lääkäri kuten minä, mutta minua paljon
+vanhempi. Igor Surgin, venäläinen. Hänen perheensä eli Algierissä,
+muuta en tiedä, paitsi sen, että hän soitti mestarillisesti selloa.
+Hänen ranskankielensä herätti minussa ensimmäisestä hetkestä,
+mielenkiintoa, ja meistä tuli ystäviä. Hän ei koskaan puhunut
+itsestään, mutta uskoin kuitenkin ymmärtäneeni hänet sangen hyvin.
+Igor Surgin oli valoisin ihminen, jonka eläessäni olen tavannut. Hänen
+hillitty naurunsa jäi korviini kaikumaan pitkät ajat. — Pari päivää
+sitten vietimme jälleen iltamme yhdessä huoneessani. Hänellä oli
+sellonsa mukanansa, me olimme hieman soitelleet. Näin hänen katseensa
+paksun savupilven läpi, hän hymyili kirkkaasti, sillä olin puhunut
+hänelle Ramezista -— ja teistä. »Kuulehan», Igor virkkoi, »käytät sanaa
+sielu liian usein, varsinkin kun kerran tulet huomaamaan, ettei sitä
+olekaan olemassa.»
+
+En vastannut, mutta hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa:
+
+»Sielu — sielu? Kaikki, mitä me kutsumme sillä nimellä, on sirpaleita,
+ulkonaisten kiihotinten tulosta, jonka juuret löydämme fyysillisessä
+olemuksessamme, ruumiimme soluissa yksinkertaisesti.»
+
+Istuin pianoni ääressä, omat ajatukseni pyrkivät kauas pois, siksi en
+tahtonut jatkaa erittelyä sen pitemmälle, mutta ystäväni ääni muuttui
+odottamattani vakavaksi.
+
+»On anteeksiantamatonta puhua niin paljon siitä, josta emme tiedä
+mitään. Olisi parempi — elää! Ymmärrätkö, tehdä jokaisesta elämyksestä
+taideteos, jonka kauneus yhäti kasvaa, kunnes se vie meidät siihen
+hetkeen asti, jolloin sirpaleet meissä tulevat kokonaisuudeksi,
+kaipuumme kyynelet sulavat yhteen, täyttäen onnemme pikarin ääriä
+myöten. Ja sellainen hetki odottaa meitä!»
+
+»Kenen tahdosta?»
+
+»Kohtalon!»
+
+»Eikö Jumalan?»
+
+»Ei. Häntä en tunne.»
+
+»Entä — alkujen alku?»
+
+Igorin katse kirkastui:
+
+»On parempi sanoa — en tiedä — kuin — Jumala loi. Ehtii pitemmälle,
+usko minua.»
+
+»Entä — oma minämme?»
+
+»Löydän sen kerran juuri tuona hetkenä, josta puhuin, mutta se voi
+joskus piillä syvyyden syvyydessä kuin päärly simpukan kuoreen
+kätkettynä.»
+
+»Ja minun täytyy siis vajota, ennen kuin se on minun?»
+
+»Ken tietää! Ehkä pääset vähemmälläkin.»
+
+Hän kosketteli koko ajan pehmeästi sellonsa kieliä.
+
+Olimme jo hyvästelleet, kun hän päättävänä kääntyi takaisin huoneeseen.
+
+»Franz, minulla oli sinulle jotakin sanomista.
+
+Olen pitkin iltaa soittanut preludioita, mutta asia on jäänyt sikseen.
+Nyt sinun täytyy kuulla se!»
+
+Hän käveli edestakaisin huoneessani.
+
+»Tahdotko tehdä minulle palveluksen?»
+
+»Kyllä. Sen tiedät.»
+
+»Olen pyytänyt sinulle luvan olla läsnä eräässä aivoleikkauksessa
+lähipäivinä.»
+
+»Mikä on potilaan nimi?»
+
+»Igor Surgin.»
+
+»Sinä?»
+
+»Niin. Ja elämäni on kyseessä.»
+
+»Oletko tietänyt siitä, kauan?»
+
+»Noin vuoden ajan. Se on kasvi. Voisi jatkua näinkin, mutta en jaksa
+enää ilman morfiinia. Enkä sellaiseen rupea.»
+
+Hän oli taas entisellään, ääni tyven ja leikkisä.
+
+»Sinähän tiedät, mikä minua odottaa?»
+
+En ehtinyt vastata, hän oli poissa. Kuulin hänen hyräilevän portaissa.
+
+Tänään se tapahtui.
+
+Hän meni pois hiljaa ja tuskattomasti. Kumarruin hänen ylitsensä, mutta
+hän ei nähnyt minua. »Äiti!» hän kuiskasi. »Äiti.»
+
+Igor Surginin sello on vielä huoneessani.
+
+Hyvää yötä, Orvokki!
+
+_Ystävä_.
+
+<tb>
+
+Jouluaamun tähdet olivat valjenneet, Suoja oli ohi, ja pakkanen alkoi
+piirtää siroja kukkasia ikkunanruutuihin.
+
+Ritvaa paleli. Ateljee oli armottoman kylmä, hän aukaisi oven
+ruokasaliin ja meni uudestaan vuoteeseen lämmetäksensä.
+
+Puheensorinaa kuului eteisestä. Kirkossakävijät palasivat kotiin. Ritva
+makasi silmät ummessa, puoleksi unenhorteessa, mutta Inkerin ääni
+sai hänet heräämään jälleen. Hän puhui Toinin kanssa tämän kattaessa
+aamiaispöytää.
+
+»Sinulla, joka vielä olet nuori uskossa, on tärkeätä oppia tuntemaan
+ero henkien välillä, Ilman sitä taitoa ei pääse pitkälle totuuden
+tiellä. Kuulitko, mitä kirkkoherramme sanoi tänään?»
+
+»Kyllä.»
+
+»Katso, meidän täytyy tietää, kenen kanssa seurustelemme elämässä.»
+
+»Siinä ei kysytä paljonkaan taitoa.»
+
+»Voi, lapsi, miten vähän tunnet maailmaa! Mustaa ja valkoista on
+sekoitettu hyvin eksyttävästi esimerkiksi juuri tässä kodissa, jossa
+palvelet.»
+
+»En ole huomannut sellaista.»
+
+»Ei kukaan sitä vaadikaan. Minä vain autan sinua. Isäntäsi, rehtori,
+on syvä hengen mies. Jumala on saanut ohjata häntä kirkkaudesta
+kirkkauteen suurten kärsimysten kautta. Minähän olen seurannut
+veljeni kehityksen kulkua lapsuudesta saakka. Hän on kristitty sanan
+parhaimmassa merkityksessä.»
+
+»Saanko nyt lähteä, minulla olisi työtä keittiössä?»
+
+»Et vielä. — Veljeni ainoana suruna on ollut — hänen vaimonsa.»
+
+»Niin, sairautta on aina raskasta kantaa.» Toini on vakava, levoton.
+
+»En tarkoittanut sitä. Hän on vailla uskoa — siinä suurin taakka.»
+
+»Saanko nyt lähteä, hyvä neiti?»
+
+»Kyllä, kyllä! Pyytäisin vain, että sinäkin auttaisit meitä kantamaan
+rouvaa rukouksen siivillä Herran eteen.»
+
+Tyttö hävisi keittiöön. Ruokasalista kuuluivat Inkerin syvät huokaukset.
+
+Ritvaa kylmi.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+»Lähdette meitä pakoon, rouva Orjatmaa?» kuului kirkkoherran ääni.
+
+He seisovat eteishallissa eräänä kirkkaana kevätiltana, Ritva
+menossa tavanmukaiselle kävelylleen auringonlaskun aikana — pastori
+Aalto vasta saapuneena johtamaan rukouskokousta heidän kodissaan. —
+Ritva on kalpea. Toini auttaa turkin rouvansa ylle, tämä hymähtää
+sielunpaimenelle:
+
+»En tee sitä lainkaan mielenosoituksellisesti, vakuutan sen. Minun on
+vain mahdoton pysyä sisällä näin kauniina iltana. Pian hanki kantaa!
+Oletteko huomannut sitä?»
+
+»Olen. Mutta enhän ole urheilija.»
+
+»Ihme kyllä!»
+
+Kirkkoherra on komea miehentyyppi, vaalea ja voimakas, tavallisia
+ihmisiä päätä korkeampi.
+
+»Toivotan teille oikein hyvää iltaa.»
+
+»Samoin.»
+
+Ritva sulkee keventyneenä oven taaksensa, sillä keskustelut Antero
+Aallon ja hänen välillään saavat aina taistelun muodon — hiljaisesta
+sävystään huolimatta. Eikä hän pidä tämän tapaisesta voimainmittelystä
+— miehen kanssa.
+
+Hän kulkee rantatietä pitkin, navakka tuuli salpaa häneltä hengen,
+mutta hänen mielensä uhkuu sisäistä iloa, kiitollisuutta siitä,
+että jälleen voi tehdä työtä. Sillä — hänen suuri kohokuvansa on
+valmistumaisillaan paljon ennemmin, kuin hän oli uskaltanut toivoa.
+Kipsiluonnos on päätetty, hän odottaa vain marmorityön alkua.
+
+Tämä sisäisten näkemysten voimakausi on tullut hänen ylitsensä kuin
+lahja, puhjennut kukkaan kuin kylmän kevään ensi vuokko lumen ja jään
+keskeltä. Hänen kaipuunsa, hänen syvin vakaumuksensa on »Lasiseinän»,
+kamppailevissa olennoissa saanut näkyvän muodon.
+
+»Olen melkein onnellinen», hän kuiskaa itsekseen, kuvitellen
+mielessänsä aikaa, joka kerran on koittava heille kaikille, suurta
+sovituksen hetkeä, jolloin Eero ja lapset näkisivät hänen sydämensä
+sellaisena kuin se oli. Silloin kylmä tuomitseminen kaikkoaisi, eikä
+kukaan enää vaatisi häneltä sellaista, mitä hänellä ei ollut.
+
+Puut humisivat. Kaukainen kevät lähestyy, sulamisen aika, jäittenlähtö!
+Taivaanranta liekehtii, metsänreuna hohtaa veripunaisena, mutta
+jäälakeus lepää syvässä unessa hänen edessänsä. On vielä pitkä aika
+vapautumisen hetkeen, jolloin aurinko on voittanut. Jaksaakohan odottaa?
+
+Ritva on kävellyt ripeästi, mutta äkkiä hänen on pakko pysähtyä
+levätäksensä. Rintaan koskee. Ruumiillinen tuska panee hänen sydämensä
+jyskyttämään, silmissä mustenee. Mutta hän nousee heti rajattomaan
+vastarintaan. Ei, ei, hän tahtoo pysyä pystyssä! Hengittäen
+varovaisesti hän kääntyy kotiin päin, mutta kylmä hiki kostuttaa hänen
+ohimojaan lakkaamatta.
+
+Kauas kaikuu virrenveisuu hänen kodistaan. Yksi salonginikkunoista on
+avattuna, ja Ritva näkee ohimennen hikisiä ihmiskasvoja pitkin seiniä.
+Häntä huimaa ajatellessansa ilmaa tuossa huoneessa. Sanat »autuuden
+tie» sattuvat hänen korviinsa hänen astuessansa kuistille ja syvä vako
+ilmestyy silmien väliin, mutta hän hymähtää muistellessansa Franz
+Hallerin sanoja:
+
+»Uskon, että terve, nuori pakana, joka aamuisin kumartaa aurinkoa
+ja taivaan valkoisia voimia, on lähempänä Jumalaa kuin nykyajan
+intoilijat, jotka kovakouraisesti tarttuvat jumaluuteen, joka alati
+pakenee.»
+
+Kokous on loppumaisillaan. Ainoastaan sisäinen rengas, johon kotiväki
+kuuluu, on jäänyt jäljelle. Jokin tärkeä asia sydämellänsä he alkavat
+uudestaan rukoilla. Joka sana kuuluu Ritvan huoneeseen. Inkerin ääni on
+terävä kuin nuoli.
+
+»Sinun puoleesi käännymme, sinä kaikkinäkevä. Tiedät, mitä anomme.
+Auta, että tämän kodin äitikin pian pääsisi irti ketjuista, jotka
+kytkevät hänet syntiin ja maailmaan! Anna hänen nähdä sinun kiivaat
+kasvosi taiteensa tuomitsijana. Saastaa ja turhuutta ovat hänen työnsä.
+Ne eivät ylistä sinua! Armahda meitä! — »
+
+»Amen.»
+
+Lastenkin äänet yhtyvät siihen.
+
+»Auta, ettei mikään turmelisi nuoria kukkasia sinun tarhassasi, Herra!
+Aamen.» Kirkkoherra lopettaa.
+
+Ritva seisoo ovessa. Hän on kalmankalpea, mutta silmät palavat,
+sillä hän on vilahdukselta nähnyt papin katseen, joka kiihkeästi on
+takertunut Lean huuliin.
+
+»Sinä valkeaksi sivuttu hauta!»
+
+Huoneessa olijat syöksyvät kauhistuneina ylös.
+
+— Ritva on poissa. He tuijottavat avuttomina toisiinsa.
+
+»Suuri on pahuuden valta.» Inkeri lausuu sen hyvästellessänsä
+kirkkoherraa, mutta he katselevat seiniä aroin silmäyksin.
+
+Ritvan korvissa kohisee. Kuumeisen veren aallot polttavat hänen
+pintaansa. Hän luulee lopun lähenevän ja toimii mielipuolen voimin.
+
+»Jos on lähdettävä — lähden kaikkineni, kaikkineni», hän hokee. Ja
+vasara iskee, sirpaleita lentää ja musertuu tomuksi.
+
+»Lasiseinä, lasiseinä, jopa katoat — kerrankin!» hän iloitsee
+nähdessänsä vuosien työn hävitettynä. »Jos on lähdettävä — otan teidät
+mukaani! Korjaan yksin unelmieni sadon!»
+
+Kero seisoo hänen takanaan:
+
+»Ritva!» Ääni katkesi.
+
+Silloin Ritva käpristyi kokoon ja kaatui suulleen. Verivirta pusertui
+esille hänen huuliensa välitse.
+
+»Lähden kaikkineni!» hän vielä kerran toisti.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Akaasiat kukkivat. Ne ojentavat kyhmyiset oksansa yli muurin, pudottaen
+silloin tällöin jonkin lehden tienviereen, peittävät pienen puutarhan
+pehmeään varjoonsa. Rungot ovat mahtavat. Niiden onkaloissa pikkulinnut
+pesivät. Toiset saapuvat, toiset lähtevät, visertelyä riittää niin
+kauan kuin aurinko lämmittää rinteitä ja laaksoja.
+
+Jos aukaiset mustan rautaportin, joudut kapealle polulle, joka vie
+sinut kukkasryhmien läpi valkoisen huvilan kuistille. Rakennuksella on
+korkea tiilikatto ja vihreät ikkunaluukut, jotka harvoin suljetaan,
+sillä hän, joka elää siellä, rakastaa yli kaiken taivaan tähtiä ja
+vuorenhuippujen loistetta.
+
+On kulunut vuosia siitä päivästä, jolloin Ritva Orjatmaa
+kuolemansairaana toisen kerran tuotiin Pyhän Johannan luostariin.
+Kamppailu oli ollut kova, mutta suuri sammuttaja oli viimein väistynyt
+elämän tieltä. Alppiseutua Ritva ei kuitenkaan jättänyt, ja juurtuminen
+uuteen maahan kävi hiljaa ja huomaamatta. Hänen väsynyt sielunsa eli
+ensi aikoina kuin horteessa, siltä puuttui voimia riistäytyä irti.
+Ainoa tietoinen tunne oli rajaton kiitollisuus niitä kohtaan, jotka
+osoittivat hänelle hyvyyttä. Hän kiitti auringosta ja ilmasta, jota oli
+niin helppo hengittää, hän kiitti, kun laakson kellot soivat.
+
+Mutta Ritva pysyi kauan, hyvin kauan siipirikkona.
+
+Vasta muutettuansa omaan, pieneen kotiinsa alppirinteellä hän toipui.
+Hänen mustat suortuvansa olivat silloin hopeanhohteiset, ja entinen,
+kevyt astunta oli käynyt verkkaiseksi.
+
+— Akaasiat kukkivat. Ritva on yksin puutarhassaan, liljat ovat
+auenneet. Kirjavat perhoset lentävät lepattaen kosteitten kupujen
+suojaan ja palaavat jälleen siivet raskaina kullanhohtoisesta
+siitepölystä. Mehiläiset surisevat. Korkealla ilmassa kurkien musta
+aura loittonee pohjoista kohti. Ritva seuraa heitä suru silmissään.
+Kurki-i-i! riemunhuudot heikkenevät. Hieno aamuauer on peittänyt linnut
+hunnullaan.
+
+»Näittekö, Rose?» hän kysyjä naiselta, joka aukaisee portin. »Kotini
+linnut palaavat Pohjolaan.»
+
+»Niitä on monta tänä vuonna», hän vastaa suudellen Ritvan kättä.
+
+»Oi, tervetuloa, tervetuloa!»
+
+Fülgenhüttenin emäntä on kuin kotonaan ystävänsä suojissa. Pehmein
+liikkein hän riisuu pitkäripsuisen hartiahuivinsa yltään ja syvästi
+kumartuen hän laskee kimpun alppiruusuja suuren krusifiksin eteen,
+joka kohoaa työhuoneen sinistä päätyseinää vasten. Se on Ritvan ainoa
+marmoriveistos nykyjään.
+
+»Olen niin iloinen tuon synnystä», Rose puhuu puoliääneen. »Varmasti
+kaunein koko seudullamme», hän lisää sydämellisesti, mutta Ritva
+kääntää puheen toisaanne, sillä hänestä tuntuu, kuin olisi juuri
+krusifiksin aikaansaaminen vienyt häneltä viimeiset voimat.
+
+Pieni, tumma Angelica, Ritvan ainoa seuralainen, tuo virvokkeita,
+oransseja ja valkoviiniä.
+
+»Ramezista?» Rose kysyy.
+
+»Niin on. Vanha Stefan tuo useasti tämäntapaisia tervehdyksiä
+Immanuel-herralta.» He nyökkäävät hiljaa toisilleen.
+
+»Kertokaa jotakin, Rose!» Ritva pyytää. »Tahdon niin mielelläni kuulla
+ääntänne juuri nyt. Nuo linnut saivat minut surulliseksi.»
+
+Vieraan otsa kirkastuu.
+
+»Tärkeintä, mitä voin sanoa, koskee Giovanniani. Ajatelkaa, hän pääsee
+syksyllä kouluun, hänestä tulee tähtitieteilijä.»
+
+Ritva katselee kummastuneena puhujaan, jonka huulet ovat kalvenneet.
+
+»Miten vanha hän on, poikanne?»
+
+»Kuusitoista täyttänyt.»
+
+»Entä — nimensä?»
+
+»Hän on nyt Jean v. Riewen. Ymmärrättekö, hänen isänsä on hänet
+tunnustanut omakseen!»
+
+Ateljeessa kuuluu vain Rosen hiljaista itkua.
+
+»Olen odottanut niin kauan, on ollut helpompi kantaa suruani. Ilo on
+viedä minulta hengen.»
+
+Ritva hyväilee hänen ruskeita käsiään. Niistä virtaa ihmeellinen lepo.
+Lopuksi hän virkkaa:
+
+»Olen teitä niin paljon köyhempi, Rose. Olen usein kerjäläisenä
+kolkuttanut sydämesi ovea, mutta almuja et ole minulle tarjonnut, et,
+kuninkaallisia lahjoja olet antanut minulle yltäkylläisyydestäsi.»
+
+Roselle nämä sanat eivät olleet uusia, mutta herkällä vaistollaan hän
+vetäytyi syrjään piiloutuen toisen murheen varjoon, joka ehkä oli hänen
+omaa suruansa suurempi.
+
+»Tehän olette — äiti!» hän puhui varovasti.
+
+»En — nyt enää. Kaikki on mennyttä, tiedätte sen.»
+
+»Mutta teillä on aikaa. Odotus voi kerran loppua.»
+
+Ritva pudistaa päätään.
+
+»Ei — sillä tavalla. Minua ei tarvita siellä.»
+
+Rosen suuri äidinkatse loistaa Ritvaa vastaan:
+
+»Luulen sittenkin, että teidän kerran on palattava juuri sinne, mistä
+olette paennut, rakkaani.»
+
+»Tiedän, että kuolen silloin.»
+
+»Surun laita on samanlainen kuin — onnenkin. Se on otettava vastaan
+sellaisenaan. — Jos väistyy — se muuttuu hirviöksi.»
+
+Ritva siunaa ääntä, joka puhuu hänelle, korvia, jotka häntä väsymättä
+kuuntelevat, ja hän kertoo uudestaan elämänsä pitkää satua silmät
+ummessa, nojaten päänsä Rosen rintaan. — Niin, Eeronhan Rose tunsi, ja
+Taru-tyttö oli hänelle rakas. He olivat tavanneet jo vuosia sitten,
+silloin, kun he yhdessä kamppailivat kuoleman kanssa Ritvan puolesta.
+Mutta kaikki oli nyt toisin. — Hirvittävä sota raateli maat, jotka
+erottivat hänet omaisistaan, hän oli saanut jäädä sairaana etelään. Ja
+aika oli vierinyt. Hiljaisuus piteni, sanat lyhenivät, kunnes kaikki
+herkesivät puhumasta hänen kotiintulostaan. On parempi näin, oli Eeron
+tapana kirjoittaa. Häntä väsytti — ja hän oli oikeassa. On parempi
+näin. Mutta kahleet painoivat Ritvaa, ja hän oli liian ylpeä — puhumaan
+vapautumisesta. Eero ei olisi voinut sitä käsittää.
+
+Seuraa pitkä hiljaisuus, sitten Ritva jatkaa. »Isä on niin vanha
+ja uupunut», oli Taru kirjoittanut. »Hän elää nyt yksinomaan
+kirjojensa maailmassa.» Kertoja hymyili — jokaisella sielulla on
+oma piilopirttinsä. — Leasta oli tullut Antero Aallon vaimo. Miten
+reippaasti ja käytännöllisesti hän oli toiminutkaan järjestäessänsä
+lapsuuskotinsa pappilaksi, ja miten auliisti hän oli luovuttanut
+kirjaston isälle ja ateljeen Tarulle. Ja Taru oli ollut kiitollinen,
+sillä hän rakasti hiljaisuutta kuten isä — yli kaiken. Hän tutki
+vanhoja kieliä.
+
+— On parempi näin, uskoiko Rosekin sen?
+
+Kuuntelija pudisti suruisesti päätään. Olihan hän niin monta kertaa
+sanonut, mitä uskoi, mitä toivoi.
+
+Ritva vääntelee käsiään.
+
+»Mutta — kotkanpoikani, kotkanpoikani, mitä sanoitte hänestä?»
+
+»Hän ei palaja, ennenkuin hän täydellä oikeudella saa periä omansa.
+Tunnen Ramezin miehet.»
+
+Portti aukenee, käytävältä kuuluu askeleita. Vanha Stefan seisoo
+kynnyksellä syli täynnä maidonvalkoisia neilikoita. Hänen ryppyiset
+kasvonsa ovat vakavat.
+
+»Ette koskaan saavu tyhjin käsin», Ritva lausuu tervehtiessänsä.
+
+Ukko ojentaa hänelle kirjeen.
+
+»Immanuel-herra pyytää vastausta.»
+
+Hän kirjoittaa:
+
+»Poikani on odottamatta määrätty rintamalääkäriksi. Saapuu kotiin
+pariksi päiväksi jonkin ajan kuluttua. Tulkaa, rakas ystävä, luokseni
+huomenna.
+
+Tarvitsen teitä.
+
+Teidän Immanuel Haller.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Ajakaa, Stefan, kaupungin ympäri niinkuin silloin, muistatteko?»
+
+»Kyllä, Franz-herra!»
+
+He ovat laskeutumassa laaksoa kohti Ramezin linnasta Ritvan kanssa. On
+viimeinen yö ennen tohtori Hallerin lähtöä rintamalle.
+
+Hän pitää Ritvan kättä omassaan, joka on suuri ja lämmin. Valot
+vilkkuvat.
+
+»Katso, Orvokki, kaikkea tätä olen kaivannut läpi vuosien villiin
+tuskaan saakka. Huippuja ja rinteitä, omaa kieltäni ja pyhäkköjemme
+rauhaa. Isä on ollut oikeassa, koti ei ole hellittänyt otettaan.»
+
+Ajaessansa kaupungin poikakoulun ohi Franz kertoo nauraen:
+
+»Tuossa olen kerran antanut itselleni raippoja siitä, että olin
+menehtyä koti-ikävään. Olin olevinani miehinen mies, mutta sain
+kuumetta — ja minut lähetettiin Rameziin pariksi viikoksi. Kuritus oli
+siis kuitenkin välillisenä apuna hädässäni.»
+
+He ovat nyt tulleet pyhän Johannan luostarin pääportin edustalle. Vanha
+munkki on juuri astumassa sisään, mutta kääntyy äkkiä ohikulkijoita
+kohti.
+
+»Franz Haller? Eikö niin?»
+
+»Kyllä, isä Jacobus.»
+
+»Ja huomenna sinä siis lähdet?»
+
+»Niin on määrä.»
+
+Vanhus nostaa oikean kätensä.
+
+»Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi.»
+
+He jatkavat matkaansa, mutta Ritva on kyyristynyt kokoon vaunun
+nurkkaan.
+
+»Orvokki, älä lennä luotani kuin pelästynyt lintu?»
+
+»Muistot! Ymmärrätkö?»
+
+»Tahtoisitko elää niitä vailla?»
+
+»En!»
+
+Ritvan kodin ikkunoissa palaa tuli. Pieni Angelica odottaa.
+
+»Nyt voit lähteä kotiinpäin jälleen, Stefan! Kuljemme jalkaisin
+lopputien. Tunnin perästä on oltava kasarmilla. Näkemiin siis!»
+
+Ukko ojentaa molemmat kätensä Franzille kyynelten virratessa pitkin
+ryppyisiä poskia.
+
+»Jumala teitä varjelkoon!» hän toistaa moneen kertaan. He nousevat
+hiljaa rinnettä, ylös käsi kädessä kuin kerran ennen suuren jäätikön
+luona Ivignan huipun varjossa.
+
+Portilla he pysähtyvät.
+
+»Käännynkö?» Franzin ääni vavahtaa.
+
+»Et!»
+
+Tien hiekka rasahtaa heidän jalkojensa alla. Kun Ritva on aukaissut
+oven, he seisahtuvat uudelleen. Franz painaa sen äänettömästi kiinni.
+»En tule sisään!»
+
+Ritva katsoo häneen pitkään.
+
+»Herra Jumala, en voi! Mutta tulen takaisin kerran, Orvokki. Oletko
+sinä silloin — valmis?»
+
+»Olen.»
+
+Franz seisoo kalpeana kuun valossa. Ritva tekee kylmin sormin
+ristinmerkin hänen rintansa ylitse.
+
+Mies hätkähtää:
+
+»Vihitkö minut kuolemaan, Orvokki?»
+
+»En, vihin sinut kerran elämän suureen juhlaan.»
+
+Riemuiten Franz nostaa hänet syliinsä ja kantaa hänet portaita ylös,
+mutta kiiruhtaa jälleen paeten pois.
+
+Ritva jää kuuntelemaan hänen askeltensa kaiuntaa, joka loittonee ja
+lähenee sitä mukaa, kuin tie kiemurtelee laaksoon päin.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Rintama oli siirretty lähemmä laaksoa. Sairaalat ja luostarit
+olivat haavoittuneita täynnään, ja ihmisten mielet vapisivat pelon
+kourissa. Vanhukset yksin pysyivät rauhallisina. He seisoskelivat
+pienissä ryhmissä torilla, puhelivat kuiskaten temppelin käytävissä
+ja tarinoivat menneitten aikojen elämyksistä. Nykypolvi oli saanut
+kasvaa suojattuna, siksi he kammoksuivat sodan melskettä, mutta seudun
+vanhimmat muistivat vallan toisia oloja, vuosia, jolloin vihollinen
+tallasi heidän viiniviljelyksensä jalkojensa alle ja poltti kylät
+poroksi. Siis, kiittäkööt vielä jokaisesta rauhan päivästä! Ja kauas
+kaikukoon kellojen soitto!
+
+Sisar Felicia, sisar Felicia, sinä, joka niin hiljaisena kuljet
+joukkoinesi messuihin, kenen käskystä olet ypöyksin ulkona tänä kauhun
+yönä? Sormesi eivät ole ristiinliitettyinä rinnoillasi, päähineesi
+vuotaa vettä, ja sadepisarat pieksävät kalpeat kasvosi turvoksiin.
+Etkö tunne, miten armottomasti myrsky riipoo vaippasi poimuja ja kylmä
+yö ulvoo ympärilläsi? Etkö muista, miten eksyttävästi tie kiemurtelee
+Ritva Orjatmaan kotiin saakka? Ja sinä ponnistelet pimeydessä, sillä
+lyhtysi on sammunut, ja sinä olet viskannut sen luotasi vuorenrinnettä
+alas. Mitä huulesi mumisevat? _Ave Maria — gratia plena, ora pro
+nobis!_ Pitemmälle et ehdi, sillä kätesi kolkuttavat jo mustaa
+rautaporttia ja pieni Angelica-tyttö seisoo edessäsi hätääntyneenä
+kysyen:
+
+»Pyhä sisar, tekö? Ja yksin?»
+
+Mutta sinä työnnät hänet tieltäsi juostessasi rakennusta kohti. Sinä et
+tunne sääliä, etkä liioin pelkää, sillä sanomasi on suuri ja tärkeä.
+Ramezin Franz kuolee!
+
+Vavisten Ritva katselee tulijaa.
+
+»Viestintuojanako saavut, sisar Felicia?»
+
+»Franz Haller on tullut kotiin — vihdoinkin, mutta hän ei ehtinyt tänne
+asti. Hänen tiensä päättyy tuohon.» Nunna osoittaa luostaria. Ritva
+tuijottaa mielettömästi eteensä.
+
+»Mitä sanoittekaan?»
+
+»Franz Haller kuolee tänä yönä. Hän on saanut sakramentit, mutta hän
+kysyy teitä. Hän odottaa. Tulkaa!» — Pieni Angelica itkee ääneen, mutta
+kumpikaan ei häntä näe, he häviävät kuin varjot mustaan yöhön.
+
+Myrsky on yltynyt niin, että heidän on mahdoton tarkkaan kuulla
+toistensa ääniä, mutta Ritva kuulee kylliksi, hän saa tietää koko
+totuuden. Franz Haller oli tuotu luostariin edellisenä päivänä
+käsivarret ammuttuina murskaksi. Nyt oli kaikki toivotonta, kuume teki
+tehtävänsä.
+
+»Kotkanpoikani, kotkanpoikani, ovatko siipesi katkenneet?» Ritva kuulee
+kaukaa myrskyn läpi kellojen soivan. Hän laskee tarkkaan lyöntejä
+ikäänkuin elämä ja kuolema riippuisivat siitä, jaksoiko hän laskea
+oikein. Nunna puhuu hänen korvaansa:
+
+»Luostarin kappelissa soitetaan — hänelle.»
+
+Kynttilät palavat Franzin huoneessa, joka on pyhän voitelun tuoksua
+täynnä. Isä Jacobus ja priori poistuvat Ritvan astuessa sisään, mutta
+sisar Anna ja vanha isä polvistuvat vuoteen ääressä, he eivät liikahda.
+
+Kuolevan katse on suuri ja musta kuin pohjaton lähde.
+
+Tulijan lähestyessä silmät saavat eloa, hän kuiskaa: »Ritva, Orvokkini!
+Vihdoinkin!»
+
+Ritva painaa huulensa hänen huulilleen, ne ovat vielä lämpöiset,
+ja hän tietää, että tämä hetki solmii heidät yhteen ajaksi ja
+iankaikkisuudeksi. Hän nojaa päätään Franzin pielukseen ja kuulee
+sanat: »Minä tulin kotiin, mutta en voi enää sinua kantaa. Minun on
+lähdettävä, ja sinä jäät yksin vähäksi aikaa.» Hän hengittää syvään ja
+rauhallisesti, ääni yhä heikkenee:
+
+»Puhuin sinun kanssasi kerran helmestä — simpukasta — syvyydestä.
+— Olen käynyt sen läpi — olen nähnyt lasiseinän katoavan, sulavan
+kärsimysten liekeissä. Ritva — Orvokkini! — —»
+
+Hän sammuu aamun koittaessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vuosi on kulunut.
+
+Pyhän Yrjänän kalmistossa on hiljainen juhla päättynyt. Kansa poistuu
+ryhmittäin kellojen soidessa, mutta moni kyyneltynyt katse kääntyy
+portissa niihin, jotka ovat jääneet kahden jäljelle. Immanuel Haller,
+Ramezin linnanherra ja Ritva Orjatmaa tervehtivät heitä kaikkia
+silmillään.
+
+Miten äänettömästi he puhuvatkaan toisilleen, nämä kaksi ihmistä! Se on
+tullut heille tavaksi tänä kuluneena vuonna, jolloin vanhus tuntikausia
+on istunut Ritvan työhuoneessa seuraten hänen marmorikorkokuvansa
+valmistumista, joka tänään oli paljastettu Pyhän Yrjänän kappelin
+seinällä. Franz Hallerin uurna on kätketty sen alle.
+
+He ovat puhuneet hiljaa, ikäänkuin heidän rakkaansa olisi nukkunut
+heidän lähettyvillään, mutta näissä kuiskeissa Ritva on saanut
+paljastaa sielunsa sisimmän ensimmäisen kerran eläessänsä. Hän on
+saanut kertoa unelmistaan, lasiseinästään, joka tuskassa syntyi
+ja — hävitettiin. Ja Franzin korkokuva oli noussut kuin uusi
+elämäntunnustus hänen sydämensä kätketyimmistä kammioista. Poissa
+olivat nyt kamppailevat ihmisolennot, poissa kuolemaan asti uupuneet
+ahertajat, poissa haavoitetut rinnat ja huulet, jotka uhmailivat. Sillä
+heidän silmänsä olivat auenneet näkemään Hänet, jonka käsissä maat ja
+taivaat lepäävät, kuoleman kukistajan! Hänet, joka yksin voi sulattaa
+lasiseinän aukaistaksensa maan vaeltajille tien suureen elämään.
+
+Vanha isä katselee korkokuvaa kaipuunsa silmillä. Hän näkee etualalla
+ristin ja hänet, joka ruusuilla koristaa kylmää maata ja kärsimysten
+symbolia, mutta kauempana kohoaa uusi olento, jonka kasvoista säteilee
+ikuinen rauha, sillä hän on nähnyt kaivattunsa sielun liitelevän
+Jumalan luo. Lapsensydämen suuri Isä häämöttää pilvien lomitse yhtä
+todellisena kuin aikana, jolloin uskoimme hänen laskevan taivaan tähdet.
+
+He tekevät lähtöä.
+
+»Franz», sanoo vanha herra matalalla äänellä. »Franz.» Ja Ritva vaipuu
+polvilleen hänen eteensä.
+
+»Siunaatteko minua, Immanuel Haller?» hän kysyy harvaan.
+
+Isä tekee pyhän ristinmerkin hänen päänsä ylitse.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76763 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..6f3a513
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76763
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/76763)