diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 76657-0.txt | 10637 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 10653 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/76657-0.txt b/76657-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a0dc280 --- /dev/null +++ b/76657-0.txt @@ -0,0 +1,10637 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76657 *** + +language: Finnish + + + + +NUPPU + +Romaani + + +Kirj. + +NEIL MUNRO + + +Englanninkielestä suomensi + +Väinö Jaakkola + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Kirja, +1923. + + + + +I LUKU. + + +Kaupungin kirkonkello kumahteli halki talviaamun pimeyden omituisin +pikku nykäyksin ja pysähdyksin, Ihan kuin Rellu-Wully Oliver, +kellonsoittaja, olisi pitänyt hauskaa edellisenä iltana. Hilpeä +uudenvuoden kellonsoitto; lystikäs, kupsahtava, virmapäinen +kellonsoitto; se ei kumissut minään kaameana hälyytyksenä, ei minään +juhlallisina muistutuksina, joita kellotapuleista tavallisesti +kajahtelee, saaden huviveikot alakuloisina ajattelemaan täyttämättömiä +tehtäviä, päivien ja vuosien lyhyyttä ja hauskan seuran hajaantumista, +vaan iloisena laulunpätkänä — »pium, paum, pim-ja-pom, pimu, paum pim, +hik, pim-pom», tartuttaen jokaiseen kuulijaan jonkinlaisen hupsun +iloisuuden. Pikkukaupunki kääntyi pieluksillaan, veti jalkansa pois +vuodepullojen välistä, jotka illalla olivat olleet kuumat, mutta +nyt muuttuneet kylmiksi kiviksi, hieroi silmiään ja oivalsi tuosta +kellonsoitosta, että nyt oli alkanut kaikkein hupsuin käsissä olevista +hupsun iloisista päivistä. Se kietoi koko kaupunkiyhteiskunnan ilon +lumoukseen; se kutkutteli heitä jo heidän mukavissa vuoteissaan. +»Rellu-Wully on lavalla!» sanoivat ihmiset ja nousivat joutuisasti +ylös, juosten vetämään syrjään ikkunaverhoja ja varjostimia katsoakseen +ulos pimeään, mistä he näkivät vain paksun lumen peitossa olevat +ikkunalaudat. Lapset kyyristyivät peittojansa alle ja puhelivat +toisilleen kuiskaten, ettei nyt ollutkaan puuroaamu, ei, eikä +sunnuntaikaan, vaan oli aamiaiseksi murokaakkua, liikkiötä ja munia; +ja katso! kaunis, raikuva rummutus, suruton kuin tulisten, rajujen +nuorukaisten herätyssoitto, alkoi kajahdella etäiseltä sivukadulta. +Asianajaja Dycen talon takana puhkesi kukko, joka varmaankin oli nuori +ja innokas, kiekumaan ihan haljetakseen; ja postitalon tallin luona +lauloi mies, joka toimitti hevosiansa suojaan tuotuaan aamupostin +myrskyistä yötä myöten kaukaiselta rautatieasemalta, näin kuuluvaa +laulua: + + »Yks' neitonen kaunis seisoi + kotiporttinsa pielessä; + tulo uljaiden husaareiden + oli neidolla mielessä. + Ne saapuivat korskuvin ratsuin + ja valjahin välkkyvin, + ja neitosen armas sulho + oli joukosta uljahin.» + +»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten +säikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi +uudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä +sikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon +yläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä, +Kate MacNeill?» + +Alakerroksen luolamaisesta pimeydestä ei tullut mitään vastausta. + +Hän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä +taloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui +ihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa +useimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä +suuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta +lapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa +— joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja +appelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä +ihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi +— kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän +valaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli +mitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei +vielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista. +Montako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain +sanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän +olisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto, +joka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta, +tarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli +tapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä +hyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen, +hänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän +oli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä +edelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana +kajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään +ja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien +»kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn +ajamina purevasta pohjoisesta. + +Mutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli +pyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden +soiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat +muotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan +matalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain +kanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka +oli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien +tunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun +sävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta +hämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta +hän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen +muka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä +hän oli nuori ja voimakas. + +»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään +päänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään. + +»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen +ikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa +viimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut +säikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa +hiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että +oli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.» + +»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä +kädestä. + +»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin +suloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö, +hiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän +pudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi +ollut munavispilä. + +»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet +kelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se +olisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja +ihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin +tavallisesti.» + +»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko +minua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?» + +»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en +olisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti +Dyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta, +armahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin +somaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.» + +»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin +tohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen +sellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö, +ikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin +taata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla +tai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla. + +»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce, +katsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen. + +»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän +taivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan +tulisi; aioin vain —» + +»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää +tänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani +varten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.» + +»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle +hämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan +Chikaguusta.» + +»Ja Chicago on Amerikassa, Kate», sanoi emäntä. + +»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun +koulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin +ja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan! +Juuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos +minulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —» + +Tämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan, +ennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä +aamuaskareissaan. + +Ja vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen +tavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään +päivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen +rattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä +uudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli +tuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen, +ja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja +takakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena +ja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen +kimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat +ylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan +viinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio +rumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin +suuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna, +ja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta +liikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi +jymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet +kaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen +äitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja +naiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä, +uskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa +oli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa. +Pitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi +pientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä, +kuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja +Venetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja? +Ei mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita +uudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja, +puoli pennyä kappale!» + +Puodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi +tarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat, +sillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä +iltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita +korppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa +pojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä +maalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A. +MacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos +tarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain +markkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa. + +Neiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin +yön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille +kuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen +ruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan +karmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna, +posket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki +viisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä +englanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle +— vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli +aina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen +housunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden +alle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä +palaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille, +suokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin +hänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt +hiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli +tullutkin. + +Liian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen +Rellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen +Taggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä +juuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi +täydellinen. + +Kaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön +jälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce. + +Ja nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee +sitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä. + +»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi +ylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen +ja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota +juomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista. + +»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen +sormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista +vähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko +ajan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa; +tänään se oli + + »Vaeltajalle väsyneelle, + tähti rauhan, loistaos», + +hyrälltynä tosin vähemmän soinnukkaasti, mutta suurella +vakaumuksella. Hän oli pitkä, laiha, kasvoiltaan sileäksi ajeltu, +yli viisikymmenvuotias mies, jolla oli hienopiirteinen, pitkä nenä, +punoittavat posket, terävät, harmaat silmät ja runsaasti väljyyttä +vaatteissaan, taskut niin avarat ja avoimet, ettei ollut suinkaan ihme, +että niin monet ihmiset koettivat, niin sanoakseni, pistää kouransa +niihin. Ja pukeuduttuaan hän teki lystikkään teon, vetäen esiin +eräästä taskustaan kapineen, jota meidän paikkakunnallamme sanotaan +karutsapyssyksi, ja ummistettuaan toisen silmänsä ja tähdättyään +aseella ja näpsäytettyään kumia useaan kertaan hämmästyttävän vakavasti +hän meni portaita ylös ullakkokamariin ja laski sen ikkunan edessä +olevalle pöydälle, pannen mukaan tekstatun paperilapun, johon hän +kirjoitti: + + »UUDENVUODEN-LAHJAKSI. + KILTILLE POJALLE + SEDÄLTÄ, + JOKA EI PIDÄ KISSOISTA.» + +Hän katseli ympäri pientä huonetta, joka näytti hyvin valoisalta ja +iloiselta, sillä sen ikkuna antoi itäpuolella olevaan puutarhaan +sekä laaksoon päin, missä valtamaantie suikerteli. »Ihmeellistä! +ihmeellistä!» sanoi hän itsekseen. »He ovat ottaneet tehdäkseen +tästä jotakin vallan erikoista. Hyvin sievää kylläkin, mutta pikku +hiukkasen neitimäistä. Eloisa poika soisi mieluummin vähemmän rimpsuja +ympärilleen.» + +Ei todellakaan ollut juuri mitään eloisasta pojasta muistuttavaa +tuossa ullakkokamarissa verhoreunaisine, sinipunervakukkaisine +pukeutumispöytineen, musliinihuntuisine, punasolmukkeisine +peileineen, lintuhäkkiä muistuttavine, katoksella ja vihreillä +harsopalttinauutimilla varusteltuine vuoteineen, kainoille potpourri- +ja lavendelituoksuineen. Tummanpunaisella villalangalla kirjailtu, +kehystetty raamatunlause, Bell Dycen käsialaa niiltä ajoilta, jolloin +hän oli ollut neiti Mushet'in alkeiskoulussa, riippui uuninreunuksen +yläpuolella, esittäen kaikille katselijoille kehoituksen: + + »VALVOKAA JA RUKOILKAA.» + +Herra Dyce työnsi molemmat kätensä housuntaskuihin, taivuttautui +hiukan ja pullistui jonkinlaisesta hiljaisesta naurusta. »Ihmisen +koko velvollisuus, Bell Dycen mukaan», sanoi hän, »'Valvokaa ja +rukoilkaa'; mutta eivät ne siellä Chicagossa ainakaan tarvitse tuota +läksyä alinomaa silmäinsä edessä, sen takaan. Siellä juuri sitä oikein +valvotaankin, kertomuksista päättäen, kuinka lieneekin rukoilemisen +laita. 'Valvokaa ja rukoilkaa' — hm! Sen pitäisi kuulua: 'Valvokaa +tai rukoilkaa' — onhan selvää, etteivät molemmat sovi yht'aikaa +sellaisena kuin maailma nyt on; yhtä hyvin voisi vaatia ihmistä syömään +hernerokkaa ja viheltämään polskaa samalla kertaa.» + +Hän hyräili »Rauhan tähteä» — sillä se sävelmä, jolla hän +aloitti aamun, kesti hänellä tavallisesti koko sen päivän — ja +seisoi keskilattialla katsellen huvitettuna Chicagosta tulevalle +veljenpojalleen valmistetun huoneen neitimäistä koristelua, kun ullakon +portaille astuttiin kevyesti ja naisen ääni huusi: »Dan! Dan Dyce! +Halloo!» Hän ei vastannut. + +Huutaja uudisti huutonsa noustuaan vielä pari askelmaa ylemmäksi, mutta +sittenkään hän ei vastannut. Hän pujahti vuoteen toisen uudinpuoliskon +taakse. + + + + +II LUKU. + + +Alison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi, +huolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät +naiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti +huoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä +kaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin +astunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi +kävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä +_Kulta-Aarre_ [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa, +joka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle +huomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän +kääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin +ne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin +ilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen +niitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne +voineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce +järjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa, +kudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen +Bell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää +noista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa; +mitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja +Brysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä +hän ainakaan ei ollut oppinut. + +Hänen lahjansa olivat järjestelijän, sanoi Bell. + +Sipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen +uudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen +vilkaisun _Kulta-Aarteen_ sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut +ja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja +hänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan +paperilappuun. + +Hän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua +kuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei +enää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se +oli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska +pärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen +nauraa luikertaen. + +»En ottanut lukuun yskääni», sanoi hän huohottaen. + +»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta +tosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?» + +Dan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa +ja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt +estää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän. +»Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen +hän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas +ojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona +puvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen. +»Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!» + +»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin +oli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa. + +»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet +oivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on +yhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.» + +»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin», +keskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja +arvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon +suoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä +mukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet +koskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina +hienotunteisesti vaiti. + +»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku +tuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät; +merkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä +ihmettä jää pojalle järjestettäväksi?» + +»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen +kumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle +sedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa +saada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.» + +»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu +ihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa +olekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista +leikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi +vaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia +seuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla +rauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin +kaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran +poika, joten tiedän.» + +»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan +olemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen +edesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa +heitellä kissoja kivillä.» + +»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää +lystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään +oikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita +Rodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan +vielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian +lyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja +jos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta +minun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä +urheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus +tulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse +koskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että +chicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.» + +»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta +sinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen +kaulaansa ja suudellen häntä. + +»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli +punastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään +meidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin +nurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja: +»Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen, +kunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti +hänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan. + +Itsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö +kuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin +enemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden +ja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille +pöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät. + +Ja nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä, +ja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki, +että Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan +kuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes +emäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut +saarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi +käydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan +konjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta +hameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei +Kate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle +omaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle. + +Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten +tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan +päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä +on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien +ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten +ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin +välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä; +lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen +appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully +Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia, +jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä +soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää, +jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo +epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi +mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo +soittanut sitä. + +»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä +yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja +molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi +— sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo +äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun +mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät +kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä +myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko +ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin +ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin +minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että +lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi +kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä +uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti. + +Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan +ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta +— sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja +takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut +yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin +omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja +sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä +soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan +kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä +hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin +ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu, +ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu, +poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.» + +Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului +Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate +tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen +säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman +hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä. + +»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan +kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet. +»Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi +suuren säkkipillin sisällä.» + +Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut +hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta +ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään +— mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen +umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi +äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun +pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate, +mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä +itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen +kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle +haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan +unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo: + + »'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle + Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin + huostassa. Pip, pip! Molyneux'.» + +»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?» + +»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin +lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista +ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli +Williamista?» + +»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole +koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen +minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä +aamuna.» + +»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle +armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään +gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo +pojan kotiin tätiensä luo.» + +»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies. + +»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?» +sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette +tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa +punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin +milloin mieli tekee ihan helposti?» + +»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies +hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta. + +»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein +käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä +kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita +junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen +lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan +puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa +uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä +päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen +arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.» + +»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse +pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on +virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista +virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät +häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi +seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.» + +Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen +ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies +riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä +suuttuneena. + +»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut +aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä +kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon +Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi +loppu.» + +»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai +että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin +ovat eri paria.» + +»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä; +postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole +kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan +tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin +homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.» + +Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä +kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa. + +Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen; +sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa. + +»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista +ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!» + +»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa +pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen +mukanaan, kuten lupasi?» + +Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin +kourassaan. + +»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä. + +»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'» +voihki itkevä sisar. + + + + +III LUKU. + + +»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie, +valahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan +päättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta. +Herkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja +jonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo +ihastuttava Molyneux.» + +Herra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on +yhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n +lähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien +kanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu +Maryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne +hevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia, +Bell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei +tarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.» +S +»Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi +maaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja +mielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa +saisin hänet käsiini!» + +Ruokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä +plebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan +läskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan +liukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva +karttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina +ja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi +hän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen +sivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin +viheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi +Ailie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili. +Bell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään +kiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut +mitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi +nähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen +olennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti +huvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä +miesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten +ammattitoveriensa joukossa. + +»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan +vateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei +ole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.» + +Herra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden +jauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita +molemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan +Dyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin +olemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta +ja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota +Molyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää +herra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia +ahnain käsin. + +»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut +sinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta +sellaista.» + +»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista, +mitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina +harhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä +miehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole +ainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en +voi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon, +jollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin +olin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin +oivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin +tuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat +velvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.» + +»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän +on viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista +eikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan +pelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä, +sillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi +peloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty +ihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän +on vain amerikkalainen!» + +Ailie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi, +ja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian +lystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä +ja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä +kurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan. + +»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien +hänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin +asioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti +Mushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen +sinua.» + +»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi +Bell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä +kohtaamaa vastaanottoa. + +»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce +ilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota +suurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä +hyvä kuin rahaa taskussa.» + +Bell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä +hänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili +huolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden. +»Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen +päätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä, +YLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi +pyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo +amerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä +harjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja +palvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.» + +»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?» +sanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon +nuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti +herra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä +hyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin +hänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä +pois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane +Porterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin +itse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli +hauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu, +kukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja +olettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me +tarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja +revolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä +hänet selvästi silmäini edessä.» + +»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta +vavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan. + +»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että +hän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki +kaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!» + +»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen +munan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki +yhdysvaltain presidentiltä. + +Ailie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa +aivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve +pohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes +sata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et +kummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.» + +»Luopio!» sanoi Bell, pudistaen hänelle lusikkaa. + +»Nurkkakuntalainen!» sinkautti Ailie vastaan, pudistaen Bellille +kahvelia. + + Vaeltajalle väsyneelle, + tähti rauhan, loistaos — + +Lapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän +veljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti +ja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel +ja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän +poloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te +molemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle, +kun saatte hänet käsiinne.» + +»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää», +sanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä +viikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja +kosteana lumesta.» + +»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja +maukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon +saman kaavan mukaan vuosikymmentä.» + +»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu +ollenkaan minun alaani.» + +Ailie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti, +ikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä +osittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä +latinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan, +ja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava +häntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta +olisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni. +Toivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi +sietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —» + +»Pöhköiksi», ehdotti Bell. + +»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi +puoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee +vähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta +ainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja +hyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —» + +»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä +kerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään, +joka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana +Chicagossa. + +»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen +iloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee +isäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka +— vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan +amerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat +typerän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja +viisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen +hyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat +antaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi +heistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa +äiti.» + +Dan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen +silloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät. + +»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on +'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin +kuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta, +sillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista, +joiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun +pitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin +vihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani, +jos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.» + +Bellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla +englantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä +kuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että +köyhille kuten Ailie. + +»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee +toisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori +Macleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun, +joka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan, +millä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin +leveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin +kuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on +arvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en +ole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain +eläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen +ikään.» + +»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi +katsottava, ettei hän vain ole aasi.» + +»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi, +katsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti +Skotlannin viisaampana miehenä. + +»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä +— etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät +ole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten +useimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi +suhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka +on hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.» + +»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein, +että hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit, +silloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut +sitä tarpeeksi pian.» + +»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi +pakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä, +mitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas +olikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin +kaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja +pystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä +alku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka +näyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää +mahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä +kokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.» + +»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen +veli!» + +»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En +ole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla, +vaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä +on hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä +minä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen +poika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta, +minkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en +päässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani +iltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja +panin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka +ei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois. +Huomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla +ristiriidassa —» + +»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman +Williamista», sanoi Bell. + +»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että +Jumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce +koetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi +rukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen +huomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo +riivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä +kuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie; +pelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä +olemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme +esineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että +kannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee, +niin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään +arvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni +keskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja +onnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat +nurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala +heitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan +ja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän +mielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.» + +»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa», +sanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä +on. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi +öisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu — +syntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti +Mintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin +typerää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.» + +»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole», +sanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin +sen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali +sanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies +vietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin +sanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän +itkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea +opetus.'» + +»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli +tervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle +kaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien +kallisarvoisessa _Punchissa_. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin, +ikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira +mitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään +koira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä, +töpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt +muulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä +korvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun +sijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo +ennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata +rahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen, +olisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja +lapsettomat miehet tuntevat koiria. + +»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään +amerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen +veljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta; +mutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen +teatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on +jotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet +säädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.» + +»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan +pojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina +niin hienon ja siistin näköisiä.» + +»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce. +»Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä +taskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi +pennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti +tuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden +varalta. + +»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli +omalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä +tahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.» + +»Kiltin!» sanoi Dan Dyce. + +»Kiltin!» huusi Ailie. + +Kop-kop-kop-kop-kop-kop! + +Pääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen, +ja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin. +Kun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun +paukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto, +mutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen +vieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän +asemastaan tai hienoudestaan. + +»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä +häntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen +olkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän +hurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra +armahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän +tempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan. + +»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä +henkäyksellä. + +»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä. +»Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?» + +»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen +käsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään +pienen tytön. + + + + +IV LUKU. + + +Kaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen +orpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen. +Kolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira +hänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen +esiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta, +kohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin +silmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen +tuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti +hämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän +sitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän +hänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja +vilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen, +leuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty. +Turkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen +lahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten, +antoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta +johti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin. + +Koira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti +päästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen +jalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa +ilmaista olevansa lystituulella. + +Ilosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti +koiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen +karvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu, +sessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea +muuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei +pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.» + +»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen +hätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet +jaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan +kasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy +olla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole +Rellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.» + +»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja +ahmien pienokaista silmillään. + +»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran +nuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja +tällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän +kohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa, +vaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä, +koska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia. + +»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä +on opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen +päällysvaatteitaan. + +»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku +vieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.» + +»Siunatkoon! Tunnetko sinä kellonsoittajan?» huudahti Bell Dyce. + +»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet +sitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta. +Minäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt. +Hän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei +osannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn +ja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin +hänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan, +ja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi +vielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, +ennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli +niin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli +hänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät, +Wully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla +tuulella. + +»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen +hullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja +pisti kiiruusti kumilingon taskuunsa. + +Kun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä +nopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin +puolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin +puoleksi sisällä ovesta. + +»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni +nimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta +vanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se — +se — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne +ovat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että +ehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja +seuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja +pani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on! +— ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu +siellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein +lujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut +millänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin, +ettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi, +miltä minusta itsestäni tuntui.» + +Hän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin +sattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen +eriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä +olivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi +käsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota +Molyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!» + +»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän +hänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi +ujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä +ehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni, +mutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas +ja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta +en minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut +Maryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja +kyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh, +kuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?» + +»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma», +sanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi. + +»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut +peitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän: +'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa +näet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.' +Minä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä +näin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen +menevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin +häntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän +oli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan, +ja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän +minä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut +kotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa +rupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä +olin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä +enempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin +että. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin +väsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta, +minä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan +ovatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja +toi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin +joutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli +pehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei +hän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.» + +»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku +lirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?» + +»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen +huomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt +eivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan +mene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän +alle saatuaan luun. + +»Eikö sinua peloittanut merellä?» toisti Bell. + +»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa, +nähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos +on _hyvin_ myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen +kapteeniin.'» + +»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran +tervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä +skotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta. +Ja kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista, +joka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän +parissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan +nuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu! +Lapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu +kaiken ikänsä. + +»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava +huomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?» + +»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce +hiukan hämillään. + +»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva +Molyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on? +Skotlantilainen terrierikö?» + +»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse +asiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on +uudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki; +todellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi +mosailkkikoiraksi.» + +»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä, +ymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän +onnellisena olemisesta, pidättekö te?» + +»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien +silmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy +minua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on +minulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka +huumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä +palkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.» + +»Etkö leikkinyt sunnuntaisin Chicagossa?» kysyi Ailie. + +»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen +ainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen +kuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme +kirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät. +Me käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag., +presbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja +saarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.» + +»Lennox-parka!» huudahti Ailie tunteikkaasti. + +»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä +potki.» + +Dan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne +puhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi +niiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin +kasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi +jonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä +hänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut +kauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet +kihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi. +Hänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla +suloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit +olisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään +ja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta +omituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja +Kate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä +tekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka +oli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan +välinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin +makupaloille. + +»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen +lapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —» + +»Jim», huomautti Lennox. + +»Kyllä jimittäisin hänet, jos saisin hänet käsiini! Tuo +Molyneux-ihminen ei maininnut ainoassakaan pienessä +kitupiikki-kirjeessään, olitko sinä poika vai tyttö, ja me luulimme +että Lennox oli varmasti poika, ja koko ajan me olemme odottaneet +poikaa.» + +»Tosiaan!» sanoi lapsukainen, venyttäen sanaa mitä huvittavimmalla +tavalla, muistona Molyneux'stä. »Minä olen aina ollut tyttö, niin kauas +taaksepäin kuin voin muistaa. Ei kukaan ole antanut minulle koskaan +tilaisuutta olla poika. Luulen, ettei minulla ole ollut vaatteita +siihen osaan, ja siksi minut työnnettiin vain esiin mitenkuten +tytönvaatteissa. Tahtoisitteko mieluummin, että olisin poika?» + +»Emme hituakaan! Meillä on jo yksi poika talossa, ja hän on oikea +murheenkappale», sanoi täti, katsahtaen Daniin päin. »Olimme juuri +päättäneet pukea sinut kiltiin, kun kolkutuksesi kuului ovelta. Ainakin +minä olin päättänyt, nuo toiset ovat niin jäykkäniskaisia. Ja Herra +siunatkoon, tyttö! missä sinun matkatavarasi ovat? Et suinkaan ole +tullut koko matkaa Chicagosta tänne ilman muuta kuin mitä ylläsi on?» + +»Te tulette kutkumaan kuoliaiksi, kun näette matka-arkkuni!» +sanoi Lennox. »Minulla on vaatteita läjittäin ja kuusi nukkea. Ne +tulevat kaikki tyyni kyytivaunuissa. Tahtoivat minuakin odottamaan +kyytivaunuja, mutta postimies, joka kutsui minua varoitukseksi, sanoi, +että hänen piti saada matkustaja onnentuojaksi uudenvuodenpäivänä, ja +minulla oli kiire päästä kotiin miten vain.» + +»Kotiin!» Kun lapsi sanoi tämän, ryöpsähtivät molemmat tädit hänen +kimppuunsa kuin hyökyaalto ja kantoivat hänet koirineen päivineen +yläkertaan hänen huoneeseensa. Hän oli miltei sokeana unen tarpeesta. +He hyörivät hänen ympärillään nopein sormin, virkeinä kuin mehiläiset, +riisuen hänet nukkumaan. Hän polvistui hetkiseksi ja sanoi yhteen +hengenvetoon: + +»Jumala-siunatkoon-isää-ja-äitiä-ja-Jimmiä-ja-rouva-Molyneux'tä-ja +-tätejäni-Skotlannissa-ja-Dan-setää-ja-kaikkia-ihmisiä-hyvää-yötä.» + +Ja vaipui uneen päivänpaisteisessa huoneessaan niin pian kuin hänen +päänsä oli pieluksella. + +»Hän rukoili isänsä ja äitinsä puolesta», kuiskasi Bell, Tellu +sylissään, heidän seisoessaan vuoteen vieressä. »Ei ole — ei ole +aivan presbyteriläistä rukoilla vainajien puolesta; se on hyvin +amerikkalaista, voisipa kerrassaan kutsua sitä paavilliseksi.» + +Ailien kasvot kävivät punoittaviksi, mutta hän ei virkkanut mitään. + +»Ja tiedätkö mitä?» sanoi Bell häpeillen, »minä teen itsekin niin; usko +pois, minä teen itsekin niin. Minä rukoilen usein isän ja äidin ja +Williamin puolesta.» + +»Niin teen minäkin», tunnusti Ailie, selvästi keventyneenä. »Pelkään, +että olen huono presbyteriläinen, sillä en ole koskaan tiennyt, että +siinä olisi mitään väärää.» + +Alhaalla arkihuoneessa Dan Dyce seisoi katsellen talviseen puutarhaan, +hyräillen tyytyväisenä: + + »Vaeltajalle väsyneelle, + tähti rauhan, loistaos.» + + + + +V LUKU. + + +Hänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui +kotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei +käy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa +vastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja +kaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä +rautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja +onnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja +vapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä +liesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin +ensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä, +jolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja +villihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden +puutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja +kuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat +mielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa, +haarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa +kotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka +panitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja +tiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan, +synkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään +kiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen, +ehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja +on hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa +puhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin +kirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla +sisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa +maailmassa. + +Hän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen +valkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset +pitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset +luolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan +yläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton, +ja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi +aina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen. + +»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen +poveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että. +Näetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla, +mikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun +molempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.» + +Hän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui +vikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen +Bell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat +niskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi +lapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi +ja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan +tuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen. + +»Oi sentään! enkö minä ole häijy tyttö, kun nukkua nuuhotan kuin pökkö +kolossaan koko päivän? Teidän kellonne on seisahtunut, Dan-setä.» + +Herra Dyce näytti hyvin syylliseltä ja ryki, hieroen leukaansa. +»Sinullapa on huomaava silmä», sanoi hän. »Tosiaankin, se on +seisahtunut. Kappas vain!» ja hänen Bell-sisarensa näkyi selvästi +nauttivan jostakin huvittavasta salaisuudesta. + +»Setäsi on aina vähän viiripäinen, kultaseni», sanoi hän. + +»Mieluummin olenkin viiripäinen kuin synkkämielinen», tokaisi Dan Dyce +vastaan, pudistaen silmälasejaan. + +»On omituinen seikka, että kellot meidän eteisessämme ja +arkihuoneessamme aina seisahtuvat uudenvuodenpäivänä, Lennox.» + +»Nuppu, olkaa hyvä ja sanokaa Nuppu», pyysi lapsukainen. »Ei kukaan +kutsu minua koskaan Lennoxiksi, paitsi kun olen tehnyt jotakin pahaa ja +olen meikein saamaisillani vitsaa.» + +»Hyvä on, Nuppu siis. Tähän kelloon tulee jokin vika jokaisena +uudenvuodenpäivänä, sillä tämä setäsi tässä haluaa, etteivät vieraat, +jotka silloin meillä käyvät, tietäisi aikaa ja viipyisivät senvuoksi +kauemmin.» + +»Loruja!» sanoi Dan-setä, joka oli pitänyt tätä omana erikoisena +hauskuus-reseptinään eikä luullut toisten lainkaan keksineen sitä. + +»Sinä olet tullut vieraanvaraiseen kaupunkiin, Nuppu», sanoi Ailie. +»Tuolla kadun toisella puolen on seurailoisia vanhoja herroja, jotka +ovat lähettäneet valtuustolle anomuksen, että ravintola ja kapakka +suljettaisiin iltapäiväksi. He sanovat sen tarkoittavan raittiuden +edistämistä, mutta todellisuudessa he tekevät sen pakottaakseen +seurailoiset tuttavansa tulemaan heidän luokseen.» + +»Minäkin allekirjoitin sen», tunnusti herra Dyce, »ja olen kuitenkin +vain puolittain seurailoinen. Minä en kersku; voisin olla enemmänkin +seurailoinen, jollen saisi siitä niin helposti päänsärkyä. Mikäpä on +hauskempaa kuin talo täynnä väkeä ja hulinaa? Oiva roihuvalkea, hyvä +valaistus ja tuttuja loppumattomiin! Onnellisin aika, mikä minulla on +eläessäni ollut, oli silloin kuin taitoin sääreni; niin paljon ihmisiä +kävi meillä, että oli ihan kuin kokonainen kuukausi uudenvuodenpäiviä. +Minulla on synnynnäinen seurankaipuu. Äidillä oli sellainen taikausko, +että jos veitsi tai lusikka putosi lattialle pöydältä, niin se merkitsi +vierasta, ja minulla oli tapana pudotella niitä tusinoittain. Mutta +hyväinen aika! siinähän on lapsi nukke sylissä, ja mistä ihmeestä hän +on sen saanut?» + +Nukke toisessa ja koira toisessa kainalossa Nuppu nauroi vasten hänen +naamaansa ujon ovelasti. + +»Oh, te lystikäs mies!» huudahti hän. »Taidattepa hyvinkin tietää, kuka +pani Alibelin pielukselleni. Olisinhan voinut sanoa jo edeltäpäin, että +te olette nukkemies; huomasin teidän hypistelevän kolikoita housujenne +taskussa samalla tavoin kuin papalla oli tapana, kun hän näki sellaisen +kiltin sievän pikku tytön kuin minä esimerkiksi, ja hän oli nukkisin +mies koko Chicagossa. Oh, oli kassapäiviä, jolloin suorastaan satoi +nukkia.» + +»Se oli William, aivan varmaan», sanoi herra Dyce. »Ei ole tarpeen +sinun näyttää meille syntymämerkkiäsi. Se oli varmasti William. Jospa +se olisikin jäänyt vain nukkiin!» + +»Hänen nimensä on Alibel, molempien tätiensä mukaan», sanoi lapsi. + +»Kas vain!» sanoi herra Dyce. »Jos olisin arvannut, että aioit +kunnioittaa heitä sillä tavalla, olisin tehnyt siitä kaksoset. Mutta +katsos, minä en tiennyt; se oli arkaluontoinen asia jo sellaisenaankin. +En ollut oikein varma, nukkeko vai — vai — säiliökynä olisi soveliaampi +lahja kymmenvuotiaalle chicagolaiselle veljentyttärelle, ja minä päätin +yrittää nukella. Toivon, että se sopii.» + +»Niinkuin sädekehä! Se on kerrassaan suloinen!» sanoi haltioitunut +neitonen, pelastaen yhden sen raajan Tellun kidasta. + +Kaupungille levisi tieto, että Dycein taloon oli tullut ihmeellinen +amerikkalainen lapsi, joka puhui kuin pappi; uutinen oli osaksi +postinkuljettajan ja Wully Oliverin, mutta suurimmalta osaltaan Katen +levittämä, joka siitä hetkestä asti kuin Lennox oli viety pois hänen +läheisyydestään ja pantu nukkumaan, oli asustanut ikkunakehyksellä, +antamatta kenenkään kulkea ohi siltä puolen katua ilmoittamatta tälle +tapahtumasta. + +»Oletteko koskaan kuullut mokomaa! Ei enemmän kuin parin vaaksan +mittainen, ja tullut koko matkan ypö yksinään kyytivaunuilla +Chikaguusta — se on Amerikassa. Kyllä tässä talossa nyt tulee ahtaammat +ajat, sen minä sanon, kun on tuo veli Williamin lapsi.» + +Mikäli aamupäivä kului pitemmälle, sikäli muuttuivat Katen uutiset +hämmästyttävämmiksi: tulokkaalle kuvattiin suuri joukko piirteitä, +joiden mokomaa ei kaupungissa ollut ikinä ennen nähty. Esimerkiksi +(niin vakuutti Kate) hän osasi matkia Wully Oliveria niin, että +melkein näki partaa hänen poskillaan ja tunsi viinan hajua. Häntä +luultiin alussa pojaksi, mutta se oli vain niitten chikaguulaisten +tietämättömyyttä, sillä tyttö oli todella tyttö, ja hänellä oli +arkuittain tytönvaattelta tulossa kyytivaunuissa. + +Dycein ulkomaalainen oli niin suuri hälynumero, että se häiritsi +soittokunnan iltapäiväparaatin loistoa, vaikka John Taggart oli +erinomaisen uljas, kävellen ihan korkojensa takasyrjillä, nenä +taivaalla ja rumpupalikat huitoen ja piirrellen ilmaa yläpuolella +pään, niin että katsojia alkoi huimata. Sen sijaan että olisivat +seuranneet soittokuntaa siihen saakka, kunnes sen ohjelmisto äkkiä +loppui viittä minuuttia vailla kaksitoista Maggie Whiten, viini- +ja väkijuomakauppiaan, ovella, vetelehtivät monet kadulla toivossa +saada nähdä amerikkalaista. He luulivat voivansa tuntea hänet heti +ihonväristä, jonka jotkut sanoivat olevan keltaisen, toisten taas +väittäessä sitä ruskeaksi. Muutamat maltittomammat ja etuoikeutetummat +pistäytyivät rohkeasti Dycen taloon lausumaan uudenvuodenonnittelujaan +ja katsomaan ihmeolentoa oikein omasta takaa. + +Amerikkalainen tarkkasi heitä. + +Hän tarkkasi tuomarinrouvaa, joka oli niin päättäväisen ystävällinen, +niin ihastunut kaikkeen, mitä Dyceläiset vain sanoivat, tekivät tai +omistivat, ja ainoastaan viisi kertaa rohkeni vihjata, että muitakin +oli olemassa, mainitsemalla »lady Anne-kultaa, joka on niin kiltti, +niin yksinkertainen, niin koruton, niin rakastettava». + +Neiti Mintoa karmosiininpunaisine viittoineen, joka syrjäytti sisaret +ja suuntasi huomionsa heidän veljeensä, nauraen sydämellisesti +kaikille hänen pienille leikinlaskuilleen jo ennenkuin ne olivat +puolivalmiitkaan, tai katsoen häneen suurin, lempein, sulavin silmin ja +huulet raollaan, minkä hänen peilinsä oli ilmoittanut hänelle hurmaavan +näköiseksi. Sisaret hymyilivät toisilleen hänen mentyään ja katsoivat +koomillisesti Daniin, mutta tuo miesparka ei nähnyt mitään, paitsi että +Mary Minto oli hyvän joukon lihavampi kuin ennen. + +Tohtorin kahta sisarta, jotka hiljan maalta tulleina esiintyivät +ihmeen luontevasti niin kauan kuin keskustelu liikkui naapureissa, +mutta joutuivat äänettömän kauhun valtaan sen kohotessa henkilöistä +aatteisiin, kuten se kerran oli tehnyt, kun lady Anne oli kysynyt +heiltä, mitä he pitivät opettavasta runoudesta, ja toinen heistä sanoi +olevansa siihen erittäin ihastunut ja sitten menetti tajuntansa. + +Pankkimiestä, kassanhoitajaa, joka oli toivottomasti rakastunut +Ailie'iin, kuten saattoi selvästi nähdä siitä, kuinka hartaasti hän +omisti huomionsa Bellille. + +Herra Dycen entistä syrjäänvetäytynyttä liikekumppania herra Clelandia, +joka haisi ryytineilikalta eikä huolinut teestä. + +P. & A. MacGlashania, joka oli poikennut taloon nimenomaan saadakseen +tietää, tunsiko vierasmaalainen hänen Albert-veljeään, joka, kuten hän +sanoi, oli »Jossakin-villessä Manitobassa». + +Pormestaria ja hänen rouvaansa, jotka olivat hyvin vanhoja ja +taputtivat toisiaan silloinkuin luulivat, ettei kukaan heitä huomannut. + +Lempeitä, ystävällisiä, yksinkertaisia, tyytyväisiä ja onnellisia +äskennaineita rouvia. + +Toisia naisia, jotka halasivat sellaisiksi tulla. + +Niin, Nuppu tarkkasi heitä kaikkia. He eivät arvanneet aavistaakaan, +kuinka suuresti he häntä huvittivat ryyppiessään sirosti teetään tai +viiniään tai inkiväärijuomaansa — naiset nimittäin — tai rykivät vähän +liian keinotekoisesti maistellessaan uudenvuoden-maljojaan — miehet +nimittäin. + +»Pikku tuhma typykkä hän on — sellainen vain pikku tuhma typykkä!» +sanoi pormestari ulos päästyään, ja toistaiseksi siihen sisältyi kaikki +tyyni. + +Rouvat eivät voineet rientää kotiin kyllin joutuin katsoakseen, eikö +heillä ollut jotakin vaatteen jäännöstä, josta olisi voinut tehdä +jollekin heidän omalle lapselleen samanlaisen sievän puvun kuin Dycen +veljentyttärellä oli. »Pankaa merkille minun sanani» sanoivat he; +»tuo lapsi joutuu heillä turmioon. Hän on isänsä kuva, ja hän meni ja +nai köyhän teatterinäyttelijän ja oli toistakymmentä vuotta poissa +Skotlannista eikä kertaakaan kirjoittanut kotiin riviäkään.» + +Niin monet ihmiset tulivat käymään talossa, selvästi ilman muuta syytä +kuin saadakseen nähdä uuden tulokkaan, että Ailie vihdoin päätti, +tyydyttää kaikki viemällä hänet ulos kävelemään. Omituista oli, että +ihmiset kadulla osoittivat välinpitämättömyyttä tai sokeutta. Nuppu +ei olisi nähnyt heissä mitään sen suurempaa mielenkiinnon merkkiä +häntä kohtaan kuin ohikulkijan kiireisen vilkaisun; ei yksikään +astunta hidastunut osoitukseksi siitä, että tilaisuus olisi käytetty +hyväksi mahdollisimman tarkoin. Joitakin naisia oli ollut ikkunoissa +kun hän tuli ulos talosta astellen rohkeasti Ailie-tädin rinnalla +kädet muhvissaan ja valppaat mustat silmät pilkistellen hilkan +turkisreunuksen alta; mutta nuo naiset vetivät heti kiireesti päänsä +sisään. Ailie, joka tunsi kotikaupunkinsa, tiesi, että ikkunaverhojen +takaa heitä tähysteltiin tiukasti. Hän hymyili itsekseen kävellessään +kainosti katua pitkin. + +»Tunnetko mitään, Nuppu?» kysyi hän. + +Nuppu ei luonnollisesti käsittänyt kysymystä. + +»Sinun pitäisi tuntea jotakin selässäsi; minun selkäpiitäni kutkuttaa +satojen silmien tähystely.» + +»Kyllä tiedän», sanoi hämmästyttävä lapsi. »He luulevat, ettemme me +huomaa, mutta kyllä kai Jumala näkee heidät», ja kuitenkaan ei hän +ilmeisesti ollut itse kertaakaan vilkaissut ikkunoihin eikä katsahtanut +taakseen nähdäkseen ohikulkijoin tuijottavan olkapäittensä yli hänen +tätiinsä ja häneen. + +Hetken verran Ailie tunsi pelkoa. Hän rakasti suuresti nopeaa +huomiokykyä, mutta hän tunsi, että se oli luonnonlahja, joka +veljentyttäressä saattoi ilmetä liian varhain. + +»Kuinka ihmeessä sinä sen tiesit, Nuppu?» kysyi hän. + +»Minä vain arvasin, että he tekevät niin», sanoi Nuppu, »koska minäkin +tekisin juuri samoin, jos näkisin pienen skotlantilaistytön kävelemässä +Chicagon Rantakatua pitkin. Onko se hirveän sivistymätöntä, Ailie-täti?» + +»Niin sanotaan, niin sanotaan», sanoi täti, katsoen suoraan eteenpäin +olkapäät taaksevedettyinä ja silmät kiinteästi yhteen pisteeseen +suunnattuina, ohimot punoittaen. »Mutta pelkään, ettemme voi sitä +auttaa. Se on sopimatonta — silloin kuin toinen näkee sen. Minä näen, +että sinä olet oikea Dyce, Nuppu. Muut ihmiset, jotka eivät ole Dycejä, +jäävät vaille paljoa hauskaa. He ovat varmaan hyvin kyllästyneitä +toisiinsa. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta +tulee oikein hyvät ystävät — sinusta ja minusta ja Bell-tädistä ja +Dan-sedästä.» + +»Ja mosaiikkikoirasta», lisäsi Nuppu lämpimästi. »Minä rakastan tuota +koirakultaa niin kovasti, että — että voisin syödä sen. Se on mitä +somin koira! Kas, siinähän se onkin!» Ja tosiaankin se oli Tellu, joka +heittelehti heitä kohti ihastuksissaan, pelkkänä myttynä takkuista +villaa ja kiihkeää haukuntaa, karattuaan vankeudesta Katen keittiöstä +kiipeämällä hänen hartioillensa ja hyppäämällä ulos ikkunakehyksen yli. + + + + +VI LUKU. + + +»Minä olen kuullut teistä ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä pap— isältä», +sanoi Nuppu heidän kävellessään takaisin kotia kohti. Hän oli oppinut +jo esimerkistä, kuinka paljon lämpimämmältä »isä» kajahti kuin se sana, +jota hän oli Amerikassa käyttänyt. »Hän istui niin mielellään ylhäällä +iltaisin ja puheli teistä kaikista. Mutta Katelle en oikein löydä +sijaa: hän ei koskaan maininnut Katea.» + +»Oh, hän on uusi tulokas», selitti Ailie. »Kate on palvelustyttö, +tiedäthän, hän tuli meille kauan sen jälkeen kuin isä lähti kotoa, +mutta hän on ollut meillä nyt viisi vuotta, ja se aika on kyllä +riittävä tekemään hänet perheen jäseneksi.» + +»Hyvä isä! Viisi vuotta! Eipä hän sitten ole mikään muuttohullu, vai +mitä? Olette varmaan kiinnittäneet hänet nupinauloilla», sanoi Nuppu. +»Chicagossa ei saadakaan palvelijoita pysymään vanhoissa rakkaissa +paikoissaan sillä tavalla; ne juoksevat ihan hikipäässä talosta +toiseen, ihan kuin palloleikissä. Mutta hänhän onkin melko — melko +leveä tyttö, eikö totta? Hän ei voisi juosta kovin kovaa; siksi hän +pysyy paikoillaan.» + +Ailie hymyili. »Vai niin, vai sellaista siellä Chicagossakin on? +Olet varmaankin ollut monta kertaa arkihuoneessa iltapäiväteellä, +kun sinulla on tilanne selvillä jo noin hyvin. Nuo Chicagon +rouvat taisivat, luulen ma, jäähdyttää teetään itkemällä siihen +palvelija-surkeuttaan? Siinäkin on yksi anglosaksilainen yhdysside.» + +»Rouva Jim sanoi, että järkevät tytöt, jotka voivat pysyä paikoillaan +tarpeeksi kauan jäähtyäkseen viime muuton palavasta, alkoivat käydä +niin harvinaisiksi, että niitä sai pyydystää pyssy kourassa. Ei +tietystikään todella, ymmärrättehän; se oli vain rouva Jimin sanantapa.» + +»Ymmärrän», sanoi Alison, kykenemättä peittämään iloisuuttaan. »Sinä +näytät itsekin omaksuneen sellaisen sanantavan.» + +»Puhunko minä katukieltä?» kysyi lapsi, vilkaisten nopeasti ylös ja +punastuen. »Isä teroitti, etten minä saisi puhua katukieltä enkä +pitää purukumia suussani; hän sanoi, että niitä kumpaakaan ei kukaan +oikea lady tekisi vanhassa maassa ja että minusta piti tulla arvokas +ja moitteeton englantilainen. Te olette varmaan hyvin pahastunut, +Ailie-täti?» + +»Oh, en», sanoi Ailie iloisesti; »en ole koskaan eläessäni +ollut pahastunut, vaikka minua itseäni sanotaan usein +pahennusta-herättäväksi. Olen vain vähäisen hämmästyksissäni +englanninkielen mahdollisuuksista. Olen tuskin kuullut sinun käyttävän +vielä ainoatakaan katukielen sanaa, ja kuitenkaan sinä et juuri sano +lausettakaan, jossa ei olisi jotakin uutuutta. Se muistuttaa Katen +ensimmäistä lampaanpäälientä: kaikki sen ainekset olivat meille +entisestään tutut, paitsi sarvet, ja ne me tunsimme muualta.» + +»Sitten ei ole mitään hätää», sanoi Nuppu rauhoittuneena. »Mutta +rouva Jimillä oli lystikkäitä sanontatapoja, ja minuun on varmaan +tarttunut niitä hänestä. Minä en voi sille mitään — minuun tarttuu +kaikki helposti. Minullahan on ollut tulirokkokin kaksi kertaa! Ja +minuun on tarttunut hänen liioittelutapansa: usein minä liioittelen +hirveästi ja sanon kirjoittaneeni kaikki Shakespearen teokset, vaikka +en todellisuudessa olekaan niitä kirjoittanut, ymmärrättehän. Rouva +Jim ei tarkoittanut, että hänen täytyi pyydystää palvelustyttöä pyssy +kourassa; hän tarkoitti vain, että niitä oli yhä vaikeampi saada ja +kaikkein vaikeinta pitää sittenkuin oli saanut.» + +»Tiedän», sanoi Alison. »Se on vanha brittiläinen tarina; saat kuulla +sen moneen kertaan vierailtamme, jos elät ja terveenä olet. Mutta +meillä on hyvä onni Katemme suhteen; me näytämme tyydyttävän häntä +täydellisesti, tai ainakin hän tulee aikaan meidän kanssamme. Kun hän +tuntee, ettei hän voi enää kauempaa tulla aikaan meidän kanssamme, +käy hän aamulehden kimppuun etsiäkseen ilmoituksia, joissa halutaan +palvelukseen slsäkköjä ja taloudenhoitajia 50 punnan vuosipalkalla, ja +päättää lähettää hakemuksen heti paikalla, muttei voi koskaan löytää +sopivaa kynänterää, ennenkuin saamme hänet nauramaan. Se palvelija +Dycen talossa, joka nauraa, on mennyttä kalua. Sinä tulet pitämään +Katestä, Nuppu. Mekin pidämme hänestä; ja olen pannut merkille, että +jos pidät ihmisistä, niin he tavallisesti pitävät vuorostaan sinusta.» + +»Siitäpä olen iloinen!» sanoi Nuppu ihastuksissaan. »Jos minä mitään +olen tässä matoisessa maailmassa, niin olen pitäjä.» + +He olivat saapuneet kotiovelle näkemättä pienintäkään merkkiä siltä, +että kaupunki tunsi heitä kohtaan mielenkiintoa, mutta niin pian +kuin he olivat sisällä, olivat sadat kielet liikkeessä pohtien pikku +amerikkalaisen ulkonäköä? Ailie riisui Nupun palttoon ja hilkan ja +työnsi hänet keittiöön, kuiskaten hänelle, että hänen oli tehtävä +tuttavuutta Katen kanssa eikä unohdettava kehua hänen kaakkujaan, +ja juoksi sitten yläkertaan mieluisin tuntein, ikäänkuin hänelle +henkilökohtaisesti olisi tapahtunut jokin hyvä asia. Oli niin suloista +tietää, että veli Williamin lapsi oli kaikkea muuta kuin pöhkö. + +Nuppu seisoi hetkisen keittiössä kainostellen, sillä ei pidä otaksua, +että häneltä olisi puuttunut lapsellista ujoutta. Kate, joka paahtoi +leipää lieden ääressä, kääntyi ympäri ja tunsi hänkin itsensä vähän +hämmentyneeksi, mutta hymyili hänelle sellaista herttaisen leveää +hymyä, että se vastustamatta karkoitti lapsesta kaiken vierauden +tunteen. »Tule vain sisään, kultaseni, ja haukkaa maistinpalaa», sanoi +Kate. Sillä tavalla tervehtivät vierastaan Colonsayn saarelaiset — nuo +koruttomat ihmiset! + +Ilta hämärtyi, untuvaisten lumihöytyjen alkaessa jälleen tanssinsa. +Rellu-Wully sytytteli katulyhtyjä. Hän kulki tikapuut kainalossaan +lyhdyltä lyhdylle, perässään lapsia, jotka lauloivat: + + »Lamppuvaari, länkisääri! + Lamppuvaari, länkisääri!» + +mihin Rellu-Wully jankkasi vastaan: »Kyllä tunnen teidät hyvinkin, koko +roikan; ainakin tunnen pojat. Odottakaahan, kunnes tapaan äitinne!» +Neiti Minton myymälä oli auki, ja häpeilevän näköisiä nuorukaisia meni +sisään ostamaan valkoisia naisten hansikkaita, sillä hansikkailla +nuoret miehet täällä kutsuivat parinsa uudenvuoden-tanssiaisiin, ja +tänä iltana vinkui Samsonin viulu kapakkatuvassa. Pitkät vuokratalot, +jotka olivat laakeita ja korkeita kuin kalliontöyryt ja rakennetut +kestämään ikuisiin aikoihin, ruhottivat ensin hämärässä tummanharmaina +ja alkoivat sitten loistaa kaikin ikkunoin, ja porraskäytävistä ja +porttiholveista virtaili ylen iloisia ääniä. Vastasytytetyt puu- +ja hiilivalkeat tupruttivat pilven näiden asumusten yläpuolelle, +teekattilat tanssivat ja lauloivat. Tuhansia seikkoja tapahtui kadulla, +mutta kerrankin hillitsi Colonsayn tyttö mielenkiintonsa ikkunaan. +»Sanopas, minkä sinä sanoitkaan nimesi olevan?» kysyi hän. + +»Minä olen neiti Lennox Brenton Dyce», sanoi Nuppu sirosti, »mutta +neidillä ei ole paljon merkitystä ennenkuin tulen niin vanhaksi että +saan kammata tukkani ylös.» + +»Olet varmaankin väsyksissä matkustettuasi niin pitkälti. Koko matkan +Chikaguusta tänne!» + +»Chicagosta», huomautti Nuppu kohteliaasti. + +»Aivan niin! Chicago tai Chikaguu, se riippuu siitä miten sen tavaa», +sanoi Kate kerkeästi. »Minut on opetettu sanomaan sitä Chikaguuksi. On +siinä matkaa tultavaksi uudenvuodenpäivänä! Eikö sinua peloittanut? +Otapas yksi näitä ruskeita korppuja. Ja kuinkas Amerikassa jaksetaan?» + +Hän teki tämän kysymyksen niin hellän huolekkaasti, ettei Nuppu nähnyt +siinä mitään hullunkurista, vaan vastasi vakavasti: + +»Kiitos, hyvin vain. Oletteko ollut siellä?» + +»Minäkö?» huusi Kate, povensa kohoillessa jo pelkästä ajatuksestakin. +Sitten hänen ylämaalainen turhamaisuutensa tuli hänen avukseen. »En», +sanoi hän, »en ole ollut varsinaisesti noin sanoakseni kokonaan siellä, +mutta minulla oli serkku, joka lähti matkalle, aikoen Austraaliaan ja +pääsi Paisley'iin saakka. Se taitaa olla iso paikka, se Amerikka? Pane +voita sen päälle.» + +»Amerikan Yhdysvallat rajoittuivat idässä Atlantin valtamereen, +lännessä Tyyneen mereen, etelässä Meksikoon ja Meksikonlahteen ja +pohjoisessa mielivaltaiseen rajaviivaan, jota kutsutaan Kanadaksi. +New Yorkin valtio yksinään on yhtä iso kuin Englanti», lateli Nuppu +liukkaasti, tuttua läksyä toistaen. + +»Onpas se iso!» huusi Kate. »Ota toinenkin ruskea korppu. Ei +Skotlantikaan ole pienuudella pilattu; siellä on Glasgow ja Oban, ja +Colonsay ja Stornoway. Ei taida Amerikassa olla mäkiä?» + +»Ei ole mäkiä, vuoria vain», sanoi Nuppu. »Päävuoristot ovat +Kalliovuoret ja Alleghanyt. Ne ovat miltei maailman suurimmat +vuoristot.» + +»Koska tässä tuli suurista puhe, niin katsopas, kuinka suuren +kannullisen maitoa me saamme täällä yhdellä pennyllä», sanoi Kate, +näyttäen kannua — se oli hänen kansallisylpeytensä viimeinen varustus. + +Lapsi katsoi kannua ja loi sitten silmänsä ovelasti tyttöön. + +»Ei siinä ole yhden pennyn edestä», sanoi hän terävästi, »siinä on +kahden pennyn edestä.» + +»Varjelkoon! kuinka sinä sen tiesit?» sanoi Kate ylen ällistyneenä. + +»Koska sinä kerskaat. Luuletko, etten tiedä, milloin joku kerskaa?» +sanoi Nuppu. »Ja kun kerskataan jostakin paikasta tai mistä hyvänsä, +niin liioitellaan kaikki noin kahdenkertaiseksi.» + +»Sinä et ole miellyttävä», sanoi Kate, työntäen maitokannun kiiruusti +takaisin keittiö pöydälle. »Pane vain säästämättä voita korpullesi. +Amerikassa sanotaan olevan kovasti rahaa. Lienee kai siinä perää, vai +mitä?» + +»Jo toki, jokaisella on siellä rahaa vaikka viskellä sillä varpusia», +sanoi Nuppu, matkien hiukan Jim Molyneux'n äänenpainoa samalla kuin +käytti hänen mielilausettaan. + +»Niillä on liian vähän tekemistä; sitäpaitsi se on julmaa. Mutta tiedä, +että täälläkin on kovasti rahaa; sedälläsi on sitä vaikka kuinka +paljon. Hän tahtoi lähteä Amerikkaan noutamaan sinua kotiin, kun hän +kuuli — kun hän kuuli —. Eikö sinun haluttaisi ottaa vielä yksi korppu? +Ei se tee sinulle mitään pahaa.» + +»Kyllä tiedän», sanoi Nuppu vakavana — »kun hän kuuli isäni kuolleen.» + +»Me colonsaylaiset voimme toisinaan olla hyvin tyhmiä», sanoi Kate +katuvaisesti. »Minun olisi pitänyt pysyä vaiti isästäsi. Ota kaksi +korppua, kultaseni; tai ehkä haluat mieluummin muroleivosta. Niin, hän +aikoi lähteä siinä paikassa — vaikka se olisi maksanut punnan, niin +uskon — mutta muutti mielensä, kun kuuli sen Molyneux'n tuovan sinut.» + +Tellu kyyhötti lapsen helmassa, sai osansa korpuista ja haukkui lisää: + + »Sä Tellu oot niin lämmin, + mä rakastan sua, + ja jos en sua härnää, + et pure sä mua», + +sanoi Nuppu, upottaen päänsä Tellun harjavilloihin. + +»Herra hallitkoon! teitkö itse tuon, vai oliko se sinulla vain +ulkomuistissa?» + +»Tein sen juuri nyt», sanoi Nuppu kylmäverisesti. »Etkö tiennyt että +minä osaan runoilla? Voi, sinä kurja, katoava sieluparka, minä olen +oikea pikku — pikku lirkkunen runoilemaan! Pääni hölskyy täynnä runoja, +ja minä pudottelen niitä kuin laudalta. Kuulehan tätäkin: + + »'Suurten miesten työt ja toimet + meille esikuvan antaa, + kuinka kautta aikain voimme + jäljet jättää ajan santaan.' + +»Minä pyöräyttelen niitä noin vain. Luulen, että minun täytyy nousta +huomenna ylös virkkuna ja varhain viimeistelemään tätä hieman. +Tavallisesti niistä ei tule hyviä ensi yrityksellä, ja silloin ei auta +muu kuin käydä ne läpi uudestaan alusta alkaen ja lisätä hyvä sinne ja +tänne. Se on taidetta, sanoo Jim. Hän tunsi taiteilijan, joka saatuaan +taulun valmiiksi, niin että kaikki tyyni oli siitä ihan selvänä, sanoi: +'Nyt taiteen puolta!' ja suttasi sen yltäpäältä kovalla pensselillä.» +»Hyvä ihme, mitä kaikkea sinä tiedät!» huudahti Kate. »Sinä olet etevä +— kamalan etevä! Kuinka vanha olet?» + +»Minä synnyin suunnilleen yksitoista vuotta sitten», sanoi Nuppu, +ikäänkuin olisi ollut satavuotias. + +Asia on nyt niin, ettei ole viisasta sanoa Lennox Dycen laiselle +lapselle, että hän on etevä, vaikka ei juuri sovikaan odottaa +colonsaylaisen tytön sitä tietävän. Britannian mantereelle astumiseensa +saakka ei Nupulla ollut mitään aihetta luulla itseään miksikään +tavallisuudesta poikkeavaksi. Jim Molyneux ja hänen vaimonsa, joilla +ei ollut omia lapsia eikä lapsituntemusta, paitsi niitä pikkuvanhoja, +jotka näyttelevät teattereissa, olivat kohdelleet häntä vain hiukan +heitä itseään nuorempana henkilönä eivätkä olleet nähneet mitään +ihmeellistä hänen terävä-älyisyydessään, joka on varsin tavallista +Amerikan nuoressa polvessa. Mutta nyt oli Nuppu ollut Maryfieldin +asemalta setänsä ovelle asti »varoitus» vilpittömästi ihailevalle +postikuskille, jonkunlainen satuprinsessa Rellu-Wully Oliverille ja +hänen vaimolleen, tätien hämmästys oli ollut vain puoleksi peiteltyä, +ja tässä näyttäytyi nyt palvelustyttö julki-ihastuksen vallassa! +Kymmenvuotiaan turhamaisuus heräsi; ensi kerran eläessään hän tunsi +ehdotonta ylemmyyden tunnetta. + +»Minä olin hyvin urhoollinen, kun tulin koko tämän matkan laivassa +kymmenen vuoden vanhana», aloitti hän. + +»Minäkin tulin kerran Obaniin höyrylaivassa», sanoi Kate, »mutta eihän +se ollut mitään, kun minä tunsin suuren joukon toisista matkustajista. +Ajatella, että sinä tulit Amerikasta asti! Etkö tuntenut itseäsi +yksinäiseksi?» + +»Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi», sanoi Nuppu, joka itse asiassa +ei ollut kokenut ainoatakaan ikävää hetkeä koko Atlantin-matkalla. +»Minähän jätin syntymämaani, saamatta kukaties koskaan enää nähdä +sen rantoja silmilläni, ja olin matkalla kaukaiseen maahan, josta +en tiennyt yhtään mitään. Jätin kaikki rakkaat nuoret ystäväni ja +kauniin rouva Molyneux'n ja hänen uskollisen Dodo-koiransa ja —» Tässä +hän puristi kyyneleen silmistään ja pysähtyi miettimään vieläkin +liikuttavampia seikkoja. + +»Pikku tipu-poloiseni!» sanoi Kate huolestuneena. »Älä itke, niin ostan +sinulle jotakin.» + +»Enkä minä tiennyt millainen setä ja millaisia tätejä täällä oli — +olivatko he julmia ja häijyjä vai eivätkö, tai huolisivatko he minusta +vai eivätkö? Pikku tytöillä on melkein aina julmia setiä ja tätejä — +sen voit nähdä kirjoista.» + +»Siinä kohdassa sinä olit hirmuisen typerä», sanoi Kate painokkaasti. +»Varmasti olisi kuka hyvänsä tiennyt kertoa sinulle, millaisia herra +Dyce ja hänen sisarensa ovat.» + +»Ja sitten oli niin myrskyistä», jatkoi Nuppu joutuisasti, etsien +liikuttavampia asianhaaroja. »Minä tein runon siitäkin — pyöräytin yks +kaks; ensimmäinen värssy kuului näin: + + 'Ylös pärskyen lainehet lakkapäät + löi kolkkoon kalliorantaan —' + +mutta minä olen unohtanut loput paitsi: + + '— he saapuvat sinne kuolemaan + pois lauhoilta lapsuusmailtaan.' + +Aallot olivat vuoren korkuiset ja vyöryivät yli laivan, ja —» + +»Hyväinen aika, silloinhan sinä kastuit läpimäräksi!» sanoi Kate, +pannen kätensä Nupun olkapäälle koettaakseen, oliko hän vieläkään +kuiva. Rehelliset kyyneleet olivat hänen silmissään, kun hän ajatteli +tuollaisia tuskallisia asioita. + +»Vihdoin laiva tärskähti karille», jatkoi Nuppu, »jolloin kapteeni +köytti minut mastoon ja sitten — ja sitten — niin, sitten me +rauhallisina odotimme loppua», sanoi Nuppu, keksimättä enää jatkoa +merelliseen murhenäytelmään. + +Katen kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskiaan pitkin, kun tämä +kuva nuoren ihmisen hädänalaisesta tilasta loihdittiin hänen silmäinsä +eteen. »Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika! pikku tipu-raukkani!» +nyyhkytti hän. »Kuinka sääli minun on sinua!» + +»Nuppuni Nuppu hoi!» kuului Ailie-tädin ääni eteishallista, mutta Nuppu +oli niin hurmaantunut kuvitelmiensa vaikutukseen, ettei hän piitannut +siltä mitään, ja Katen pää oli kiedottuna esiliinaan. + +»Älä itke, Kate; minä en itkisi, jos olisin sinun sijassasi», virkkoi +Nuppu viimein viihdytellen. »Jospa se ei olekaan totta.» + +»Minä itken, kun mieleni tekee», intti Kate. »Oh, ajatella sinua tuossa +kauheassa haaksirikossa! Johan siinä on kylliksi peloittamaan kenen +hyvänsä matkustamasta mihinkään. Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika!» +ja hän itki vuolaammin kuin konsanaan. + +»Älä itke», sanoi Nuppu jälleen. »On typerää vetistellä noin. Oi, suuri +Saahan kuningatar! minähän tein vain jekkua sinusta: laivalla oli niin +tyyntä kuin maitovankkureissa.» + +Kate veti esiliinan pois kasvoiltaan ja tuijotti häneen. Hänen +tarkoituksensa oli vain puoleksi selvä, mutta oli huojentavaa tietää, +etteivät asiat olleet olleetkaan aivan niin huonosti kuin hän ensin +kuvaili. »Pieni itku tekee ihmiselle hyvää toisinaan», sanoi hän +filosoofisesti, pyyhkien silmiään. + +»Samaa minäkin sanon», myönsi Nuppu. »Siksipä minä kerroinkin sinulle +kaiken tuon. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta +tulee hyvät ystävät.» Hän lausui tämän jäljitellen ilmielävästi +Alisonin äänenpainoa ja puhetapaa, joka oli lausunut samat sanat +hänelle itselleen, ja kääntyi kiireesti ja hämillään ympäri kuullessaan +naurua takaansa, huomaten että hänen tätinsä oli kuullut jo näin +varhain matkittavan itseään. + + + + +VII LUKU. + + +Jos näyttelijä Molyneux teki väärin lähettäessään tämän kymmenvuotiaan +lapsen Skotlannin-matkalleen ilman saattajaa, niin kuinka paljon +pahemmin hän rikkoikaan siinä, ettei lähettänyt minkäänlaista vihjausta +hänen luonteenlaadustaan Dycen perheelle? Lapsi oli kuin se nimetön +matkalaukku, jonka George Jordon löysi eräänä päivänä majatalon ovelta, +ja sanoen: »Ei mikään vedä perheessä vertoja säästäväisyydelle», vei +sen heti kotiinsa, vaikeroidakseen sitten yli viikon ajan, ettei +hänellä ollut avainta, millä saada se auki. Lennox Brenton Dyce +olisi myöskin tarvinnut avaimen, mutta Molyneux, postikorttien ja +yleensä lyhyiden ja arvoituksentapaisten viestien mies, ei ollut +lainkaan ajatellut sitä, joten niiltä ihmisiltä, joiden joukkoon +lapsonen joutui, meni muutama päivä lukon auki rassaamiseen. Tuolla +toimituksella oli kieltämättä hauskuutensa, mutta se johtui siitä, että +Dycet olivat Dycejä; jos he olisivat olleet monia muita ihmisiä, olisi +lapsi pysynyt salaisuutena vuosikaudet ja ajan mittaan tullut kokonaan +pilatuksi. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut tuhansina eri naisina +— sankarittarina, hyvinä ja pahoina, keijukaisina, ruhtinattarina, +kerjäläisinä, neitoina, äiteinä, ujoina ja rohkeina, rumina tai +kauniina, nuorina tai vanhoina, aina sen mukaan kuin viikon kappale +vaati — sanalla sanoen näyttelijätär. Ja nyt hän oli kuollut ja +kuopattu, kirkkaan ramppivalon hohde ei enää heijastunut hänen ylleen, +musiikki ja hyvähuudot olivat vaienneet. Mutta ei kuitenkaan kaikki +ollut kuollut ja kuopattu, sillä osa hänestä eli hänen lapsessaan. + +Nuppu oli synnynnäinen matkija. Sanon teille tämän heti, koska hänessä +tulee ilmenemään niin monia epäjohdonmukaisuuksia, että tulisin muuten +näyttämään järjettömältä esittäessäni hänen olemustaan kappaleena +todellista elämää. Hän ei jäljitellyt yksistään ihmisten ääntä ja +esiintymistä, vaan heidän ajatustapojaankin, niin että hän pitkän aikaa +— aina siihen käännekohtaan saakka, jolloin hän muuttui löytäessään +itsensä — oli sen henkilön kaikua ja heijastusta, jonka kanssa hän +viimeksi oli puhunut. Hän lainasi ajatustapoja ja eleitä, kuten hän +myöhemmin lainasi Buntain-mummon pitsiliinaa ja myssyä. Hän saattoi +esittää kaikkia ihmisiä, paitsi suoranaisesti tylsiä ja pahoja — mutta +vain vähän aikaa kerrallaan kussakin tapauksessa; jonkun ajan kuluttua +hän oli jälleen oma itsensä. + +Ja niin sattui, että hän esiintyi päivän tai pari käyttäen Rellu-Wully +Oliverin lauseparsia ja puhetapaa tai hämmästytti tätejään +jäljittelemällä tiedottomasti Katen ylämaalaismurretta, hänen »Hyväinen +aikaansa» ja »Armahtakoon» ja »Voi pikku tipuseni!» + +Riehakkaat uudenvuodenpäivät menivät ohi — nuo huolettoman ilottelun +päivät, jotka olivat ainoastaan alkuna Nupun iloisille päiville, jotka +kestävät meille kaikillekin vuosia, jos hyvä onni sattuu. Kaupunki +asettui tavalliseen uomaansa; koulut avautuivat loppiaismaanantaina, +ja Nupun piti mennä — ei latinakouluun lopultakaan, vaan Kyyhkysten +alkeiskouluun. Malttakaa vähän, niin koht'ikään kerron teille +Kyyhkysistä. + +Bell oli kauhistunut huomatessaan, että tuon kymmenvuotiaan lapsen +tietopuolinen kasvatus oli nähtävästi aivan uskomattomassa määrässä +laiminlyöty. + +»Tottakai sinä kävit jonkinlaista koulua siellä Amerikassa?» oli hän +sanonut jo sangen pian, toivomatta suuriakaan, mutta valmiina kuulemaan +jostakin nurkkakoulusta, huolimatta kaikesta mitä sanomalehdissä +puhuttiin Yalen ja Harvardin yliopistoista ja sen sellaisista. + +»En, en ole koskaan ollut koulussa; minun piti juuri mennä, kun +isä kuoli», sanoi Nuppu, istuen sohvalla Ailien viitat kiedottuna +hartioilleen, tuntien itsensä erinomaisen suureksi ja kauniiksi ja +vanhaksi. + +»Mitä! Sanotko todellakin, ettei sinua ole pantu kouluun?» huudahti +täti niin tyrmistyneenä, että lapsi aivan ihastui ällistyttämis- ja +hämmästyttämisvoimaansa. »Siinä sinun Amerikkasi! Kymmenen vuoden +vanha eikä vielä aapinen selvillä! — no, eipä voi odottaakaan +parempaa neekerien, lynkkaajien ja presidenttien pakanallisesta +maasta. Minä olin paras ompelija ja tavaaja neiti Mushet'in koulussa +paljon ennen kuin olin täyttänyt kymmenen vuotta. Tyttöseni, tiedä +nyt, että olet tullut siihen maahan, jossa sinä saat kasvatuksen! +Me tahdomme, että sinä saat sen kaikkein parasta lajia, ranskat ja +saksat, ja käsiala kuin kuparipiirros; on ihan nautinto nähdä häntä +vanhan kirjoituspulpetin ääressä kyhäämässä kirjoitelmia, aivan kuin +jokapäiväistä asiaa. Se käy häneltä kuin siivillä pyyhkien! Uskallanpa +sanoa, että jos Dan-sedästä aika jättäisi, niin Ailie voisi jatkaa +liikettä, paitsi elatus- ja takavarikkojuttuja. Eipä mokomampaa! +Kymmenen vuoden vanha eikä tunne aakkosia!» + +»Mutta tunnenhan minä», sanoi Nuppu vilkkaasti. »Opettelin aakkoset +teatteri-ilmoituksista. Ja sitten rouva Molyneux antoi minun koettaa +lukea Jimin sanomalehtiarvosteluja. Hän luki ne ensimmäiseksi joka +aamu sängyssä istuallaan aamiaista syödessään ja sanoi: 'Ajatteles! +eikös hän ollut mainio?' ja sitten hän itki pikkuisen siksi, etteivät +johtajat tehneet koskaan oikeutta Jimille, he kun olivat kaikki +halpamaisia ja kateellisia hänelle. Sitten hän pirskutti hajuvettä +kasvoilleen ja söi korpun. Ja maan parhaat sanomalehdet sanoivat, että +kellarimestarin osan toisessa näytöksessä esitti onnistuneesti hra Jim +Molyneux; tai muiden muassa olivat hienoja tyyppejä J. Molyneux, Ralph +Devereux ja O.G. Tarpoll.» + +»En tiedä, mistä sinä puhut, pikku lirkku-raukkani; mutta se on kaikki +tyhjää lorua», sanoi Bell-täti. »Osaatko tavata?» + +»Jolleivät sanat ole liian pitkiä tai sellaisia typeriä, joissa on 'ei' +tai 'ie' ja niistä pitää arvata», sanoi Nuppu. + +»Tavaa _cat_.» + +Nuppu töllötti häneen epäuskoisena. + +»Tavaa cat», toisti täti. + +»K-a-t-t», sanoi Nuppu (oh, häijy Nuppu!). + +»Armahtakoon!» huusi Bell, kohottaen kauhistuneena kätensä ilmaan. +»Mars huomenna alkeiskouluun. Enpä ihmettelisi, vaikket osaisi +sanaakaan Lyhyestä katkismuksesta. Ehkä siellä ei olekaan mitään +sellaista siinä kauheassa pakanamaassa, josta olet tullut?» + +Nuppu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ikinä kuullutkaan +Lyhyestä katkismuksesta. + +»Voi laiminlyöty lapsiparkani», sanoi täti surkutellen, »siinä sinä +istut pimeydessä ilman mitään synnintuntoa ja mielenvaivaa, ja voisit +kuolla vaikka huomispäivänä! Pane mieleesi, että 'Ihmisen päätarkoitus +on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti'. Sano se.» + +»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä +iankaikkisesti», toisti Nuppu kuuliaisesti, samalla nuotilla ja yhtä +juhlallisen näköisenä kuin tätinsäkin. + +»Oletko koskaan kuullut Robert Brucesta, hänestä, joka katseli +hämähäkkejä?» + +Tästäkin tuo häijy Nuppu väitti olevansa tietämätön. + +»Hän oli tämän maan pelastaja», sanoi Bell. »Muista se!» + +»Mutta täti, minä luulin, että se oli Yrjö Washington», sanoi Nuppu +hämmästyneenä. »Luulen, että jos etsitte oikeaa pientä tyhmeliiniä, +niin se taidan olla minä.» + +»Me puhumme Skotlannista», sanoi Bell ankarasti. »Hän pelasti +Skotlannin. Se maksoi kyllä vaivani Osaatko laskentoa?» + +»En osaa», sanoi Nuppu pontevasti. »Minä vihaan sitä.» + +Bell-täti ei virkkanut sanaakaan enempää; hän oli liian huolissaan +noin peittelemättömästä tietämättömyydestä ja meni ulos arkihuoneesta +Ailie'a etsimään. Nuppu unohti olevansa kaunis ja pitkä ja vanha Ailien +viitassa; hän toisteli itsekseen »Ihmisen päätarkoitusta» Bell-tädin +juhlallisella nuotilla ja painoi lujasti muistiinsa sen tosiasian, +että Robert Bruce eikä Yrjö Washington oli maansa pelastaja ja katseli +hämähäkkejä. + +Ailie oli ulkona, joten hänen sisarensa ei löytänyt korvaa, mihin +vuodattaa vaikerruksiaan lapsen laiminlyödystä kasvatuksesta, ennenkuin +Dan Dyce tuli sisään hyräillen päivän sävelmää — »Ilta ihanainen» — +vaihtaakseen hattunsa toiseen, joka paremmin soveltui piirioikeuden +istuntoon. Hän oli etsimässä parasta hattuaan vaatesäiliöstä, jota +hänen oli tapana kutsua »hurskauskaapiksi», koska siinä olivat +ripustettuina hänen sunnuntaivaatteensa, kun Bell huolestuneena +ilmoitti hänelle, ettei lapsi osannut edes tavata yksinkertaisinta +sanaa. + +»Pötyä! Sitä minä en usko», sanoi Dan Dyce. »Se olisi kovin vähän +meidän Williamimme kaltaista.» + +»Se on totta — minä tutkin häntä itse!» sanoi Bell. »Hän ei ole koskaan +ollut koulussa; eikö se ole kerrassaan surkeaa?» + +»Hm!» sanoi Dan Dyce; »se riippuu siitä, millä tavalla asiaa katsoo, +Bell.» + +»Hän ei osaa sanaakaan katkismuksesta eikä tunne Robert Brucen nimeä ja +sanoo vihaavansa laskentoa.» + +»Vihaavansa laskentoa!» toisti Dan Dyce, merkillisesti ilahtuen; »sehän +kuulostaa toivorikkaalta; se muistuttaa minua itseäni. Sitäpaitsi se +on ihan veli Williamin kaltaista. Hänen laskutapansa oli tällainen: +'Yksi punta ja kymmenen shillinkiä taskussani, kaksi puntaa, jotka olen +velkaa jollekin, ja kymmenen shillinkiä, jotka saan huomenna — siis +on minulla yhteensä viisi puntaa; mitä ostaisin nyt sinulle? Pahinta +on laskennossa se, ettei se jätä mitään mielikuvitukselle. Kaksi ynnä +kaksi on neljä, ja sillä hyvä; ei ole mitään tilaa hauskuudelle eikä +mielikuvitukselle, niinkuin olisi, jos kaksi ynnä kaksi kulkisivat +kuherrellen pimeässä ja vaihtaisivat parinsa tapaturmassa.» + +»Tahtoisin, että menisit sisään ja puhuisit hänelle», sanoi Bell, yhä +huolissaan, »ja sanoisit hänelle, kuinka paljon hänellä on opittavaa.» + +»Kuinka, minäkö!» huusi Dan-setä nauraen. »Se on huonosti soveltuva +tehtävä minun laiselleni ihmiselle, jonka kaikki tiedot ovat pikku +paikkulolssa. Minulla on itsellänikin paljon opittavaa, Bell; minun on +ponnisteltava yhtä mittaa estääkseni tapaamiani ihmisiä saamasta ilmi +sitä.» + +Mutta hän meni sentään sisään hyräillen, Bell perässään, ja tapasi +lapsen yhä opettelemassa »Ihmisen päätarkoitusta», niin uppoutuneena +tehtäväänsä, ettei edes kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi hänen taakseen +ja pani kätensä hänen silmilleen. + +»Arvaa kuka», sanoi hän kimeällä falsettiäänellä. + +»Se on Robert Bruce», sanoi Nuppu liikahtamatta. + +»Ei — väärin — väärin! — arvaa uudestaan», sanoi setä, möristen kuin +Bumburrifex-jättiläinen. + +»En mainitse mitään nimiä», sanoi Nuppu, »mutta se muistuttaa mitä +suurimmassa määrin Dan-setää.» + +Dan Dyce asettui seisomaan hänen eteensä ja otti vakavan naaman. »Mitä +minä kuulen, neiti Lennox Dyce», sanoi hän, »pienestä tytöstä, joka +ei tiedä isoa joukkoa asioita, jotka kilttien pikku tyttöjen pitäisi +tietää?» + +»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä +iankaikkisesti», toisti Nuppu miettivästi. »Olen oppinut sen aivan +hyvin, mutta mitä se merkitsee?» + +»Mitäkö se merkitsee?» sanoi Dan Dyce hieman hölmistyen. »Sano sinä se +hänelle, Bell; mitä se merkitsee? Minun ei sovi myöhästyä oikeudesta.» + +»Sinä olet paljon etevämpi kuin minä», sanoi Bell. »Sano se hänelle +itse.» + +»Se merkitsee», sanoi asianajaja Dan Dyce, istahtaen sohvaan +veljentyttärensä viereen, »että ihminen on itsessään varsin viheliäinen +olento, ei puupenninkään arvoinen, vaikka hän on taipuvainen luulemaan, +että koko maailma on luotu hänen mielinouteikseen. Parhaimmillaankin +hän on vain soitin — tuhatkielinen kannel, jonka sointuja Jumala +kallistuu kuuntelemaan joutohetkinään. Hän loi tuon kanteleen — +ihmisen sydämen ja mielen — eräänä onnellisena hetkenään. Siinä on +kieliä kaikenlaisia, eheitä ja katkenneita, hölliä ja kireitä; paras, +mitä voimme tehdä, on pitää ne hyvin viritettyinä ja väräjävinä +iloksi Jumalalle, joka rakastaa kaunista soitantoa ja on pannut +itse tähdetkin laulamaan siitä päivästä alkaen, jolloin hän pani ne +hyrräämään avaruuteen. Kunnioittaminen on ihmettelemistä ja ihailua, +ja joka säilyttää sydämensä ihmettelevänä ja nöyränä ja silmänsä +ihailevana, se ihminen on erinomaisen mieluisa Jumalalle. Laula, +tyttöseni, laula, laula, laula sisässäsi, vaikka olisit tyhjä kuin +tynnyri. Jumala tietää, ettei minulla ole paljon ääntä, mutta minä olen +täynnä kauniimpia lauluja kuin mitä koskaan on ruostuneesta kurkustani +kuuluville tullut. Olla aina kiitollinen ja iloinen siitä, etteivät +asiat ole pahemmin, on hyvä laulu aamun alkajaisiksi.» + +»Ah, mutta synti, Dan, synti!» sanoi Bell huoaten, sillä häntä peloitti +aina oma hilpeämielisyytensä. »Me voimme tulla liian iloisiksi.» + +»Niinkö sanot?» huudahti Dan, kääntyen sisareensa päin liekehtivin +kasvoin. »Kautta korkean taivaan, ei! Synti olisi voinut olla ikuinen; +jokainen inhoittava ajatus olisi voinut pysyä mielessämme alati yöt +ja päivät siitä hetkestä lähtien, jolloin se siinä syntyi; tekemämme +varkaus voisi pitää ikuisesti kätemme naapurimme arkussa niinkuin +loukussa; puukko, jolla iskemme, olisi voinut pitää meidät iskemässä +iankaikkisesti. Mutta ei — Jumala on hyvä! tulee uni ja puhdas aamu, ja +aamu on Kristus, ja jokainen ajan tuokio on uusi parannuksen tilaisuus. +Synti ei ole ikuinen, vaan ikuisia ovat vanhurskaus ja rauha. Iloisia! +Me emme voi olla liian iloisia, silloinkuin meillä on perintömme.» + +Hän pysähtyi äkkiä sisarensa vilkaisun varoittamana ja kääntyi +katsomaan veljentyttärensä kasvoihin, huomaten niillä hämmennystä. Tuo +mielentila, joka ei usein ilmennyt Dan Dycessä, jätti hänet yhdessä +välähdyksessä, ja hän nauroi ja pani käsivartensa hänen ympärilleen. + +»Toivon, että olet koko joukon viisastunut saarnastani, Nuppu», sanoi +hän. »Voin nähdä, että sinulla on ämmänneuloja pahemmin kuin pastori +Fraserin saarnan aikana Rantapuiston varrella. Mikä on amerikkalainen +sana lorulle — tyhmille puheille?» + +»Kuumaa ilmaa», sanoi Nuppu siekailematta. + +»Hyvä!» sanoi Dan Dyce, hykertäen kämmeniään. »Se mitä olen tässä +sanonut, voi sinusta tuntua vain kuumalta ilmalta, mutta minä tarkoitan +täyttä totta. Sinä et osaa Lyhyttä katkismusta; samantekevää; +pelkään, että siinä on koko joukko, jota en osaa itsekään; mutta +se sisältyy kaikki tyyni tuohon ensimmäiseen vastaukseen 'Ihmisen +päätarkoituksesta'. Lukeminen ja kirjoittaminen ja muut sellaiset ovat +vähemmän tärkeitä, mutta en tahdo kieltää, etteivät ne olisi näppäriä +ja käteviä. Et ole Dyce, jollet opi niitä varsin huokeasti.» + +Hän suuteli lasta ja nousi iloisena lähteäkseen. »No niin», sanoi hän, +»nyt on lain vuoro, koska olemme suoriutuneet evankeliumista. Minä olen +omaisuudensiirtoja suorittava lakimies — vaikket sinä tiedä, mitä se +merkitsee — joten pyydän sinua muistamaan minua rukoillessasi.» + +Bell meni eteiseen hänen perässään, jättäen Nupun omituiseen +mielentilaan, sillä »Ihmisen päätarkoitus» ja Brucen hämähäkki ja sana +»iloisuus» myllersivät hänen sisässään ylivallasta kiistellen. + +»Vähänpä apua minä sain sinulta, Dan!» sanoi Bell veljelleen. »Ethän +edes koettanut kysellä häneltä kertomataulua.» + +»Paljonko tekee seitsemän kertaa yhdeksän?» kysyi Dan Dyce häneltä, +sormet ulko-oven kahvalla, silmät pahankurisen ilkamoivina. + +Bell punastui ja nauroi ja työnsi häntä olkapäästä. »Mene tiehesi +siitä!» sanoi hän. »Tiedäthän hyvin, etten koskaan ole voinut muistaa +seitsemän-kertoja!» + +»Ei yksikään Dyce ole sitä koskaan voinut», sanoi Dan — »paitsi Ailie. +Anna hänen panna toimeen kokeet tuon pikku olennon kanssa. Jos hän ei +kykene tavaamaan yksinkertaisinta sanaa kymmenvuotiaana, tulee hänestä +hämmästyttävä nainen kaksikymmenvuotiaana.» + +Jutun loppu oli se, että Ailie-täti kotiin tultuaan ja Bellin +ilmoituksen kuultuaan pistäytyi kadun toiselle puolen Rodgerin puotiin +ja teki ostoksen. Rientäessään takaisin ostoksineen avopäin kylmässä +tihkusateessa, joka sai hänen ihmeellisen tukkansa jalokivillä +välkkymään, tunsi hän tulleensa itsekin ihan kuin lapseksi jälleen. +Pankin kassamies näki hänet asunnostaan, kun hän riensi kadun poikki +säteilevin silmin ja innokkain huulin, ruusut poskillaan, ja oli varma, +tuo narrimainen mies! että hän oli käynyt ostamassa uuden romaanin +tai elikä kaunisteaineen, koska Rodgerin puodissa myydään kirjoja, +hajuvesiä ja voiteita. Hän ihanoitti hiljaisen kadun sekunnin ajaksi +— poloiseksi pikku sekunniksi, ja sitten aurinko laski kassamiehelle. +Kolkuttimen kolahdus oveen, kun Ailie-neiti sulki sen jälkeensä, iski +hänen sydämeensä. Voitte arvata, hyvät naiset, jos mielenne tekee, +että kirjan lopussa pankkimies menee naimisiin Ailien kanssa, mutta +siinä te erehdytte; Ailie ei ajatellut ollenkaan koko miestä — hänellä +oli tärkeämpää tehtävää; hän riensi avaamaan kultaporttia pienelle +veljentyttärelleen. + +»Olen tuonut sinulle jotakin ihmeellistä», sanoi hän lapsukaiselle — +»parempaa kuin nuket, parempaa kuin minun viittanikin, parempaa kuin +mikään muu; arvaapas, mitä se on.» + +Nuppu rypisti silmäkulmiaan. »Oi sentään!» huokasi hän, »me voimme +olla liian iloisia! Ja minun tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka +olisin tyhjä kuin tynnyri, ja Robert Bruce on maansa pelastaja.» Hän +asteli lattian poikki laahustaen perässään Allien viittaa, jäljitellen +hassusti Bellin ravakkaa liikehtimistä. Mutta niin innostunut kuin hän +olikin näyttelemiseensä, koetti hän samalla saada vilkaistuksi, mitä +hänen tätinsä piilotti. + +»Ei sinun tarvitse koettaa nähdä sitä», sanoi Ailie hymyillen, +salaisuus povellaan. »Sinun pitää arvata rehellisesti.» + +»Parempaa kuin nuket ja makeiset; oi, hyväinen aika!» sanoi Nuppu. +»Kunhan se ei vain olisi Lyhyt katkismus», päätteli hän niin vakavan +näköisenä, että hänen tätinsä nauroi. + +»Ei se ole katkismus», sanoi Ailie; »koeta uudelleen. Oi, mutta et sinä +voi sitä koskaan arvata! Se on avain.» + +»Avain?» toisti Nuppu, selvästi pettyneenä. + +»Kultainen avain», sanoi hänen tätinsä. + +»Mihin!» kysyi Nuppu. + +Ailie istuutui lattialle ja veti lapsen syliinsä. Hän teki sen tavalla, +joka sai hänet näyttämään nuorelta tyttöletukalta; toden totta, olisipa +ollut erinomaista, jos pankkimies vain olisi sen nähnyt! »Kultainen +avain», toisti hän hellästi Nupun korvaan. »Avain puutarhaan — +ihanimpaan puutarhaan, jossa on kukkia, jotka kestävät ympäri vuoden. +Niitä saa poimia poimimasta päästyäänkin, eivätkä ne kuitenkaan yhtään +vähene. Parempia kuin hajuherneet! Mutta siinä ei vielä ole kaikki, +siellä tulee pidettäväksi suuret puutarhajuhlat —» + +»Oi! Minä varmaan panen parhaat koreat vaatteet ylleni», sanoi Nuppu. +»Ja sen hatun, jossa on punaiset nauhat.» Sitten hänen kasvonsa +muuttuivat säikähtyneiksi. »Mutta, Ailie-täti, eihän voi pitää +puutarhajuhlaa tähän aikaan vuodesta», ja hän katsoi ikkunaan, jonka +ruutuja pitkin sade valui parhaallaan. + +»Tämä puutarhajuhla jatkuu yhtä mittaa», sanoi Ailie. »Kuka välittää +ilmasta? Hyvin vanhat ihmiset vain; emme sinä ja minä. Minä esitän +sinut monille hauskoille ihmisille — Di Vernon'ille ja — oletko ehkä +sattunut kuulemaan Di Vernon-nimisestä naisesta, Nuppu?» + +»En tuntisi häntä, vaikka hänet tarjottaisiin minulle lautasella +persiljalla reunustettuna», tokaisi Nuppu. + +»— Di Vernon'ille siis, ja Effie Deans'ille ja Pikku Nellille ja +Markiisittarelle; ja Richard Swiveller'ille ja Tom Pinch'ille ja +Cranford'in väelle ja Julia Capulet'ille —» + +»Hän kuuluu varmaankin johonkin hienoon sukuun», sanoi Nuppu. »Minusta +tuntuu kuin olisin kuullut hänestä.» + +»Ja herra Falstaffille — hän on sellainen paha mies, mutta hauska myös! +Ja Rosalindalle.» + +»Rosalindalle!» huusi Nuppu. »Tarkoitatko Rosalindaa näytelmässä 'Miten +haluatte'?» + +Ailie tuijotti häneen hämmästyneenä. »Sinä ällistyttävä lapsi!» sanoi +hän, »kuka on kertonut sinulle näytelmästä 'Miten haluatte'?» + +»Ei kukaan ole kertonut minulle; minä luin vain hänestä, silloin kuin +Jim opetteli painija Charlesin osaa, jota hän näytteli kuutena iltana +peräkkäin Waldorfissa.» + +»Luit!» huudahti hänen tätinsä. »Tarkoitat kai, että hän tahi rouva +Molyneux luki sinulle.» + +»Enkä, minä luin itse», sanoi Nuppu. + + »'Maanpako-kumppanit ja ystävät, + Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp' + On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö + Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?'» + +Hän heitti Ailie-tädin viitan toisen olkapäänsä yli, asetti esiin +naurettavan pikku säären teatterimaiseen tapaan ja teki Jim Molyneux'n +eleitä. + +»Minä luulin, ettet sinä osannut lukea», sanoi Ailie. »Sinä pikku +petturi! Sinähän panit Bell-tädin luulemaan, ettet osaisi edes tavata +yksinkertaisinta sanaa.» + +»Oi, Saaban kuningatar! Luuliko hän minun olevan tosissani?» huudahti +Nuppu. »Minähän olin vain olevinani. Minulla on taipumus olla hyvin +usein olevinani; Katelle olen uskotellut, että kirjoitan teoksia. Minä +osaan lukea mitä hyvänsä; olen lukenut niin suuria kirjoja, että on +ihan pyörryttänyt. Sinäkin varmaan vain uskottelit tuosta puutarhasta, +eikä sinulla olekaan mitään avainta, mutta samantekevää; en minä potki.» + +Ailie pisti kätensä poveensa ja veti esiin kahdenpennyn aapisen, jonka +hän oli ostanut avaimeksi kirjallisuuden ihmetarhaan — pienen, ohuen +harmaapaperikantisen aapisen, jollaisesta hän itse oli saanut ensi +opetuksensa. Hän piti sitä ylhäällä etusormensa ja peukalonsa välissä, +jotta Nuppu saattoi lukea kannesta sen nimen. Nuppu ymmärsi heti ja +nauroi, mutta hiukan hämillään tällä kertaa. + +»Olen hirveän pahoillani, Ailie-täti», sanoi hän. »Oli häijyä olla +olevinaan sillä lailla ja tuottaa teille niin paljon vaivaa. Isä ei +olisi pitänyt siitä.» + +»Oh, en minä potki», sanoi Ailie, lainaten hänen oman lauseensa +hälventääkseen häneltä kaiken levottomuuden Ailieen. »Olen päinvastoin +hyvin iloinen, ettet ole niin takapajulla kuin Bell-täti kuvitteli. +Siis pidät kirjoista! Suurenmoista! Ja vielä Shakespearestä! No, mistä +sinä kaikkein enimmän pidät?» + +»Runoista», sanoi Nuppu. »Varsinkin sellaisista, joita en ymmärrä +kuin vain likimain melkein. En viitsi pysähtyä leikittelemään liian +helppojen runojen kanssa; heti kun joku runo on minulle kokonaan tuttu +eikä siinä ole enää mitään sen enempää miettimistä, niin — niin tekee +mieleni eteenpäin. Minä teen itsekin runoja.» + +»Todellako?» sanoi Ailie tuikehtivin silmin. + +»Jonkunlaisia runoja», sanoi Nuppu. »Ei niin hyviä kuin 'Miten +haluatte' — ei likimainkaan niin hyviä tietenkään! Minulla on jos +kuinka paljon oikeaa, ihan oikeaa runoutta sisässäni, mutta se takertuu +kiinni käänteissä, ja sitten saan käsiini jonkun toisen tekemiä paloja, +jotka sopivat, ja toivon että olisin ollut näppärä ja sanonut ne +ensiksi. Toisinaan olen todellinen Winifred Wallace.» + +»Winifred Wallace?» virkkoi Ailie-täti kysyvästi. + +»Winifred Wallace», toisti Nuppu vakavasti. »Se olen minä. Se on minun +— se on minun runoilijanimeni. 'Nuppu Dyce' ei kelpaisi mihinkään +aikakauskirjoissa; se ei ole tarpeeksi kilahtava.» + +»Siunatkoon, lapsi, et suinkaan tarkoita sanoa, että kirjoitat runoja +aikakauskirjoihin?» sanoi hämmästynyt täti. + +»En», sanoi Nuppu, »mutta on varsin luultavaa, että tulen sen tekemään +sittenkuin olen kyllin vanha pitääkseni rillejä. Siinä tapauksessa +nimittäin, etten mene näyttämölle.» + +»Näyttämölle!» huudahti Ailie, hurjan levottomuuden täyttämänä. + +»Niin», sanoi lapsi. »Rouva Molyneux sanoi, että minä olen synnynnäinen +näyttelijätär.» + +»Niinköhän, niinköhän», sanoi Ailie-täti tuijottaen tyhjyyteen. + + + + +VIII LUKU. + + +Daniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa +kadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka +järjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut +toinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta +Cleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet +ja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman +määrän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui +tottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin +kuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa +muussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla +koskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät +Colin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin +hetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &. +Dycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat +ihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen +käteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä +syrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen +jokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin +saattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta +kannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut +omaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi +liikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi. + +»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja +ryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland. + +»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten +hän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa +kainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin +suhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen +skotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme +kaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka +ilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja +ojennushalua.» + +»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan +valmiina. + +Dan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken +verran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne +tietävät sen aina!» + +»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen +sormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on +esiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan, +tulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.» + +Colin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista, +sanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on +arvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla +töykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin +sinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on +maininnut juonnista.» + +»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen +tynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.» + +Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt +totilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä +kertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle, +mutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka +menestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen +vaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan +asiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen, +että Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan. +Kaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia +torinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli +huumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan +asianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli +kauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti», +sanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa), +»että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.» + +Bell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt +laittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.» + +»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä, +vaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat +Valenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan +Malabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen, +että minä suorastaan piehtaroin rahoissa.» + +Hän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa +kasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän +— »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka +kiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan +Sananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla +nöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!» + +»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?» +sanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.» + +»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi +viisasta —» + +»Eikä Dycen-tapaistakaan», sanoi Ailie neiti. + +»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat +tarpeessa.» + +»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän +tykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin +säätänyt.» + +»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin +tahdon minä ruveta almunjakajaksesi.» + +»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma. +Huolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he +juovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin +siveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi +kuin kymmenesosa pennyn leipää.» + +»Ah, kuinka köyhiä nuo poloiset sentään ovat!» huokasi Bell-neiti. + +»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää +huolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva +on joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään +alttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan +lainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja +maksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.» + +»Kunnollinen mies, jolla on vaimo ja seitsemän lasta», sanoi Bell. + +»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule +uudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia +sanoja laittaessani hänet lähtemään.» + +»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat +ihan erinomaiset.» + +Dan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois +liiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä +hyräillen: »On onnellinen maa.» + +»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi +Bell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut +tuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin +hammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.» + +Ailie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä, +Bell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi +harhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa +neiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän +puhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan +osakseni ensi kerran eläessäni.» + +»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell +kiihkeästi ja hyvillään. + +»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille +vastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne +olisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja +seuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän, +että naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin +miehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.» + +»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat +ihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa. +Toivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti. +»Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?» + +Ailie nauroi — kummallinen sisar tuo; hän vain nauroi. + +Kuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja +Risteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä, +päivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut +kahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä +hänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden +leiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut +torvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen +tai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää +harppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina +päivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän +tai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään +muutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten +kunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti. +Hänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen, +antaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja +kastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin +tervehdyssanaa. + +Hän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella, +jona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa, +kun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori +käsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata +näpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa. + +»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta +ja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista +vaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti +Baxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen +ansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.» + +»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä +aina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä +kerran.» + +»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette +kauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?» + +»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää +sinnittelee.» + +»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna +luottamuksensa Jumalaan.» + +»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän +voi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut +ihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä +siunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan. +Minulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten +kanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?» + +»Aivan kuin Jean Macrae», sanoi herra Dyce, valmistuen jatkamaan +matkaansa. + +»Ja minkäs näköinen Jean Macrae oli?» + +»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään +edelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni +Tärkeyden kanssa. + +»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien +nahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin +jäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä, +jonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan +peräisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä. + +»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna +tai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä +käsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään. + +»Puhutaan», sanoi hän, »että tohtori on ahtaissa asioissa.» + +»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen +tilaisuus auttaa häntä.» + +»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut +minulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'» + +»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut +ihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä. + +Katua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua, +ja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että +kohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa, +ei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he +olisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin +sivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää, +aina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään +ja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli +jo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He +kohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan +mennä hätäisen kiireesti ohitse. + +Hän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta +Lennoxiin nähden. + +»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä, +ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä. + +»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana +ottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan +tyylikkäitä koristuksia. + +»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja +ihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina +ympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän +sydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä. +Neiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli +kohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä +säikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te +olette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti. + +»Aloitimme jälleen tänään», kuhersi neiti Jean. + +»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun +uurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —» + +Hän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa +ja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan +laajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään +lentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä +hiukan vielä. + +»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä +arvelette hänestä?» + +Kauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä +huomaamatta. + +»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti +punoen käsilaukkunsa nauhoja. + +»Erikoisen mielenkiintoinen ja — ja arvaamaton olento», sanoi neiti +Amelia. + +»Jokseenkin älykäs, vai mitä?» sanoi Dan Dyce. + +»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä — +vai miten, Amelia?» + +»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen +nenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen +uhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että +hän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan +tietää?» + +»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt +kasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista +tulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla +iäti samoja runon-rallatuksia.» + +»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta; +kiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle, +hän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin +ja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä. + +»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä +kauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään. + +»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui +kovasti. + +»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on +omituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa. + +»— vilpitön», ehdotti neiti Jean. + +»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin», +sanoi neiti Amelia. + +»Ja niin teräväpäinenkin», lisäsi neiti Jean. + +»Yliluonnollisen!» kuhersi neiti Amelia. + +»Niin miellyttävä ääntämistapa», sanoi neiti Jean. + +»Kuin sointuketju soljuvainen», lausuili neiti Amelia. + +»Mutta —» epäröi neiti Jean. + +»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten +syntyi pitkä vaitiolo. + +»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan +uudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti. + +Ailie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen +puhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän, +enemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti. + +»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole +varma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka +Nuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?» + +»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu +turmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun +valtaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen +koulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!» + +Dan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään +iloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat +eivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla +asiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene +takaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.» + + + + +IX LUKU. + + +Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota. +Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun +nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla +sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti +olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin +kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa +kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten +kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin +ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen, +jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään, +omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän, +pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti, +koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit +suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että +oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten +skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre. + +Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja +sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa +heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta, +panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana +ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka +kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa +oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti +avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön +ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen +tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta +mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi +ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä, +sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän +ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan +hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin +ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat +orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen +kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen +joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin, +että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään +peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut +musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja +sääli heitä. + +»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti +hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku +lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin +arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja +ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan +epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa, +ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.» + +»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin +omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia; +mutta ehkäpä hän paranee.» + +»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti, +nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan, +ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei +hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata, +että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä, +niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään +periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista +väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään +niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät +toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli +kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox +hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka +ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille, +vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.» + +»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan. + +»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti. + +»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme», +jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa +helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään. + +»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän +keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä +hän on aluksi ujo —» + +»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista +iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu +hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää +siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen +tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta +itsenäisyyttä.» + +Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään +molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi +ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma. + +»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja +harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa +yllä. + +Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen +niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä +laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta +kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten +pikkukapineiden paljoudella. + +»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla +poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä +oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten +hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa +hermo.» + +Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan +ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät +Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet. + +»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun +hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin, +ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin +ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen +nypläystyöhönsä. + +Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun. +Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut +varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen +jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti +ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat +Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa +siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän +koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta +tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin. +Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään; +Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti! +— hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona +ikkunasta, katselemassa hänkin. + +Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista +tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen +latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui +sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle. +Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat +tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja +ojensi kätensä. + +»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin +he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta +hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena +takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan. + +»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin, +tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen. + +»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut. +Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen +Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se +saattaisi olla Percy.» + +Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli +kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella. + +»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat +istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa +paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.» + +Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana +yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon +aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin +hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon +rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi +päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän +varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen +äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän +lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa; +kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen +ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta +niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä +lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä, +kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat +samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä +heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen +ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä +saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla +valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat +vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi +muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki +sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle. + +Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella, +sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän +kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat +varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen +käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä +koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi +hän rohkeasti: + +»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä +iankaikkisesti.» + +»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli +siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat +erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta +esityksestä. + +»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli +sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa, +laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia +ja iloisia aamuisin kaikesta.» + +Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut +koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa +hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin +hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki. + +»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle +on tuo opetettu?» + +»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.» + +»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän +meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina +neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen. + +Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä +maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista, +olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta +kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja +siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate. + +»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean. + +»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen +vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa +paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle +Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus +pani kovasti hämilleen. + +»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti +Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.» + +»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja +minä halusin puhua Percylle.» + +»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua», +huudahti huolestunut Amelia-neiti. + +»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole +oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen +tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?» + +Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa +vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta +pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat +äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset +oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä +huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan +moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen +alaisina. + +Kerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan. + +Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken +ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki +vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään +olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux +ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin +määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja +nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa +harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan +kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään. + +»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he +jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä +menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?» + +Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä +lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen, +joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn +menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä. + +»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan +ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun +täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin +kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa +kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He +osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä, +ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —» + +»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan», +selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan, +siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan +u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan +erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.» + +»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi +Amelia-neiti henkeään haukkoen. + +»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella +äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista +oppilaista alkoivat tirskua. + +»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?» + +»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein: +'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.» + +»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan +hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on +'Herralle kauhistus'.» + +»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen +muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin +— ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton +englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.» + +Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat +kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan +vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja +hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat +kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa. +Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja +sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen +muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt +siirrymme runouteen ja lukemiseen.» + +Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja +lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä +lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain +hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen +vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on +musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja +tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä, +että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään +selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti +kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka +hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä +teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että: + + »Yks paha oikku useasti + parahimmankin turmeli; + oi' Liisu kiltti laps, mut häntä + yks' paha oikku rumensi», + +hän purskahti nauramaan. + +»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat +tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset +reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot +tekevät. Siitä puuttuu heijausta.» + +»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti. + +»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin +väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo +kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli +hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen. + +»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää +tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen +itseni jo ihan voimattomaksi.» + +Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen +kuin määrä oli. + +Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?» +huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä +oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.» +»Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana +eteisessä; »lastentarha se vain on.» + +Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin. +»Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä, +vai mitä?» + +»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä +kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit +eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja +panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan +kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua. +He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä +tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä +ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos +minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat +pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan +lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös +ja lähdin kävelemään.» + +Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa +ymmällään. + +»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti. + +»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja +vähän voitaleipää.» + +Ja niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa. + + + + +X LUKU. + + +Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen +liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa +tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja +lasketaan: + + »Suutari, + nikkari, + sotamies, + kippari, + iso-rikas, + kerjäläinen, + juomari, + varas.» + +Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen +henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto +on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin +nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme +ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen, +autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.» + +»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää, +sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä +asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti +teissä.» + +Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään +arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia +ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos +minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on +joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä, +että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä, +joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä +parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani +ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien +eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin +tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita, +sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys. +I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan +ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa +»Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus +huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan +heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään +tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin +vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa +konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja. + +Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen +perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle. +Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi +kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan +tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin +pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan +hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme +voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan +— villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne +houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja +kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain +suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti +sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme +hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa. + +Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli +ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli +luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän +tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten, +villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä +ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui, +kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle +joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja +Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin +hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä +jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia. + +Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi +pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti +joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan +kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei +pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain +Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako! +Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon +pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän +ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin. +Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein +aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen +olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos +Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian +kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook, +kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen +haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen, +joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli +sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa +vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan +jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta, +että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti +oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu +Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena. +Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran +aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus +täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä +vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet +vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu +Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta +aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden +aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan +rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti +häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen, +sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut +ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet, +vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja +miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset! +Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton +outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon +asukkaiden herättäjän. + +Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja +pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille +unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia; +hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä, +tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan +suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa +tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja +huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen +povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan. + +Toisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo, +joka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten +itse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä +vain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla, +tiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi +tytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin +saat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla +on tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.» + +Hän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi +asiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja +velvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus +kyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään +samoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja +siivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka +odottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää, +ennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut +vain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan? +Nuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan +lady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää; +esimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi +pystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli +kehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa +laittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen +kehittävää vartalolle. + +Nuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat +mustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman +kynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen +töistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi +ne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa. + +Surkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli +Bellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut +arvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että +Amerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut +samaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi +sellaistakin mikä oli skotlantilaista. + +Jimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat +jonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia. + +Bell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla +perin etevä! + +Toisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä +pelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään. +Minulla on kello saappaissani ja rahat suussani.» + +Nuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi +hänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja +eteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja +uuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon +asioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli +Herran rukous latinaksi. _Pater noster qui es in coelis_ — tämä ynnä +joku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei +kaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan +päässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous +englanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan, +tuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen +alkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä +kodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä, +lauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai +Torwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli +sellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary +Morison'in» tapaisen laulun. + +»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden +juurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!» + +»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä +vieressä, ja setä nauroi. + +»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista +aloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on +varmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit, +kuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla, +meidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan +saakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan +uskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.» + +»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu. +»Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka +hampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen +muulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään +Caledonialaiselle klubille.» + +»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi +jos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.» + +»Bell-täti on kai oikea väärentämätön skotlantilainen!» + +»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen, +että pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.» + +Ja sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun +tieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin +lukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen +jälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin +maailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat +paikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella, +kartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia +itselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He +tekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä +paikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla +aavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa. +Ei näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä +etevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he +matkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat +matkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien +arvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka +turmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät +suuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia, +ilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun +he elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa +Bengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen +vedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan +avoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan +liian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause. +Hän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin +kartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa. + +Luulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta +eipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle +omaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa +haltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään, +ja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien +metsässä tai Prosperon saarella. + +Heidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he +olivat onnelliset. + + + + +XI LUKU. + + +Mutta Dycet eivät koskaan oikein tienneet, kuinka suuri ja vakava +tehtävä oli heille uskottu William-veljensä tyttären hoivaamisessa, +ennenkuin he näkivät sen eräänä maaliskuun iltana kahdentoista +pennyn-kynttilän valossa. + +Lennox oli tullut sähköllä valaistusta maailmasta, ja viikkomääriksi +riitti hänelle ihmettelyn ja huvin aihetta Daniel Dycen talouden +paraffiinilampuissa. Hän oli varma, että ne olivat maailman vanhimmat +valoneuvot — Aladdin-valot, jotka heijastuivat muinoin jalokiviluolien +seinille — kunnes Kate tuona mainittuna iltana tuli keittiöön +loppuviikon ostokset mukanaan. Oli myrskyinen vuodenaika — suurien +tuulien aika; ikkunoissa vaikeroi, savupiipuissa nyyhkytti, ja katua +vitsoi vihmasade. Bell, Ailie ja heidän veljensä istuivat arkihuoneessa +äänettöminä, pelaten korttia puumiehen kanssa, ja Nuppu kyyrötti +Tellu helmassaan vaatteenkuivaustelineen takana keittiölieden ääressä +Shakespeare-nidos kädessä, lukien miltei henkeään pidätellen suurta, +verratonta Macbethia. + +»Varjelkoon, millainen ilma!» sanoi Kate. »Kattotiilet ja piipunhatut +lentävät yhtenä tuiskeena! Varmaan ne ovat nyt ne päivänkarkausmyrskyt. +Luulin, joka silmänräpäys viimeisen hetkeni tulleen. Oh, kaupungit, +kaupungit! Odotahan kunnes pääsen takaisin Colonsayhin, en pidäkään +kiirettä sieltä lähdöllä, sen saat uskoa.» + +Hän heitti käärön keittiöpöydälle ja käänsi tuleen päin pyöreät ja +punoittavat kasvonsa, joilla puhdas, vilvoittava sadevesi valui; tukka +oli takkuisena ohimolla ja silmät säikkyivät nuoruuden ja seikkailun +hohdetta — sillä toden sanoaksemme hän oli keimaillut ovella jonkun +aikaa, sateesta huolimatta, jonkun ihailijan kanssa. + +Nuppu oli sitä lajia lapsia, joiden sormet syyhyvät avaamattomien +kääröjen läsnäollessa — yks kaks oli nuora aukaistu ostoskäärön +ympäriltä. + +»Kynttilöitä!» huusi hän. »Se on verratonta! Olen nähnyt niitä +ikkunoissa. Mitä kummaa aiot tehdä kynttilöillä? Yksi, kaksi, kolme, +neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, +yksitoista, kaksitoista — oo Laura, emmekö me ole suurenmoisia!» + +»Mitäpä me niillä muuta teemme kuin poltamme?» sanoi Kate. »Me käytämme +niitä pesutuvassa», ja sitten hän vaipui tuolille. »Herra armahtakoon, +minä ihan kuolen!» huudahti hän eri äänilajissa, ja Nuppu katsahti +taakseen ja näki Katen kasvojen äkkiä käyneen hyvin kalpeiksi. + +»Oi, hyväinen aika! mikä sinulla on?» kysyi hän, suurin, viattomin, +huolestunein silmin. + +»Kipuja!» voihki Kate. »Kipuja sisällä ja päällä joka paikassa, ja +puistatuksia pitkin selkärankaa. Oh, se on niin tuskallista kipua, +varsinkin silloin kuin se on paha! Mutta älä — älä puhu sanaakaan +emännälle; en minä vielä niin huono ole, ja ehkäpä se tulee paremmaksi.» + +»Koeta särkypulveria», suositteli Nuppu. »Ja jos minä olisin sinun +sijassasi, niin ottaisin heti paikalla ja lukisin rukouksen. Anna mennä +nyt heti, niin minä en kuuntele.» + +»Särkypulveria! — mitä ihmettä se särkypulveri on? En ole koskaan +kuullutkaan sellaisesta. Ja ainoa rukous, jonka osaan, on 'Isä meidän' +gaelinkielellä, eikä siinä ole mitään selkärangan kivuista. Ei, ei! +Parasta olisi ottaa ruokalusikallinen jotakin kolmasti päivässä, +samoinkuin silloin kuin tohtori laittoi minut reilaan Colonsayssa. +Ehkäpä se on vain vilustumista, mutta ooh! minä olen niin suruissani, +niin suruissani!» ja värin palatessa vähitellen poskille Kate itki +hiljaa itsekseen, huojutellen ruumistaan keittiötuolilla. Näillä +omituisilla hysteerisillä kohtauksilla hän toisinaan sai maksaa +ylimielisyytensä poikien kanssa. + +»Minä tiedän, mikä sinua vaivaa», sanoi Nuppu rivakasti, rouva +Molyneux'n tapaan. »Sinulla on värveet. Siunatkoon sentään, sinua +poloista raukkaa! Minä saan itsekin värveet, kun on tällainen ilta ja +minä olen yksinäni. Värveet eivät ole hiukkaakaan hengenvaarallisia; +ne voi ajaa pois häärimällä työssä tai rummuttamalla vanhaa pianoa tai +lukemalla kertomusta tai leikkimällä olevansa joku toinen — — Kas, +tosiaan, luulenpa, että voisinkin parantaa sinut tuossa tuokiossa +näillä kahdellatoista kynttilällä, paljon paremmin kuin jos työntäisit +lääkkeitä sisääsi.» + +»En ole ikipäivänä syönyt ainoatakaan kynttilää», sanoi Kate, +»puhumattakaan kahdestatoista, ja ennen kuolisin.» + +»Pöllö!» huudahti Nuppu. »Puheestasi päättäen luulisi sinua +nälistyneeksi eskimoksi. Enhän tahdokaan sinua syömään kynttilöitä. +Odotahan hetkinen.» Hän juoksi kevyesti yläkertaan ja viipyi poissa +kymmenen minuuttia. + +Katen kasvot saivat värinsä takaisin; hän unohti värveensä sen +odottavan mielentilan vaikutuksesta, jonka lapsi oli herättänyt. »Mutta +onpas se etevä, tuo lapsi!» sanoi hän itsekseen, pyyhkien sadepisaroita +ja kyyneliä kasvoiltaan ja alkaen nakerrella korppua. »Hän tietää yhtä +paljon kuin kaksi pappia, eikä ole silti yhtään ylpeä. Kyllä hän vielä +joskus tekee jotakin villittyä.» + +Kun Nuppu palasi takaisin, hämmästytti hän palvelustyttöä ulkonäöllään, +sillä hän oli pukeutunut, ensi kertaa Skotlannissa ollessaan, pitkään, +ohueen, runsaspoimuiseen tanssipukuun, jossa eräs varieteelaulajatar, +rouva Molyneux'n tuttavia, oli opettanut hänet tanssimaan. + +»Eikös tämä ole sievä?» sanoi hän, sulkien keittiönoven, ja hänen +kasvoillaan oli hehku ja liikkeissään ilme, joka sai hänet Katen +silmissä näyttämään pieneltä naiselta. »Eikös tämä ole kiva? Älä seiso +siinä kuin henkimenossa, vaan auta minua sytyttämään nämä kynttilät +ramppivaloiksi. Tiesinhän, että nämä vanhat kynttilät kelpaisivat +johonkin, heti kun ensi kerran näin ne; ne muistuttivat minulle +jotakin, jota en oikein voinut muistaa — tekivät minut ikäänkuin +iloiseksi, näetkös, aivan niinkuin olisin ollut teatteriin lähdössä. Ne +ovat vain kynttilöitä, mutta niistä saa kaksitoista valoa yhtaikaa, ja +nyt saat nähdä hauskaa.» + +»Mitä kummaa sinä nyt aiot tehdä, tyttö?» kysyi Kate. + +»Aion esittää Suurenmoisen Huviohjelman; aion olla Nykyajan +Suurin Näyttämökykyjen Kokoomus, joka on parhaillaan kiertueella +Keski-Lännen valtioissa. Olen mademoiselle Winifred Wallace, New +Yorkin Madison-Square-teatterista, esiintyen täällä ehdottomasti vain +yhtenä ainoana iltana. Olen koko seurue johtajineen, soittokuntineen +ja kukkakimpunheittäjä poikineen. Hih! En olekaan niitä vähäisimpiä; +sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua siinä vaivaisine värveinesi ja +tuntea niiden sulavan pois. Sytyttäkäämme ramppivalot.» + +Keittiön hyllyllä oli rivi vanhoja messinkisiä makuuhuoneen +kynttiläjalkoja, joita nyttemmin harvoin käytettiin Dycen taloudessa, +vaikka niiden kiilto oli Bell-neidin sydämenauvo. Lapsi kokosi +helmansa, hyppäsi tuolille, ja otti ne alas Katen auttaessa. Hän pisti +kynttilän kuhunkin ja järjesti ne puolipiiriin lattialle, sytytti +sitten kynttilät ja asettui niiden taakse. + +»Sammuta lamppu!» sanoi hän Katelle, teatterin tavallisella +murhenäytelmä-äänellä. + +»Vai niin, mutta sitä minä en tee», sanoi palvelustyttö. »Jos +Bell-tätisi tulee sisään, niin — niin hän nylkee minut elävältä, kun +annan sinun tehdä tuollaisia ilveitä hänen kynttilöillään. Sitäpaitsi +sinä teet pian jotakin villittyä, jotakin hurjaa, ja minulla täytyy +olla lamppu takanani, muuten menen järjiltäni.» + +»Ihminen, sammuta lamppu!» toisti Nuppu, tähdäten käskevästi +sormellaan, ja vavisten Kate väänsi alas seinälampun ja puhalsi +sen lasiin juuri sillä tavalla, josta Bell-neiti oli häntä aina +varoittanut. Hän hämmästyi sitä äkkimuutosta, minkä valon sammuttaminen +sai aikaan — hän tunsi ikäänkuin jotakin epäjumalista ja noiduttua +noissa hänen keittiönsä lattialla kaaressa lekottelevissa liekeissä, +joita jokaista rapisevasta ikkunasta käyvä veto puhalsi sisäänpäin. + +»Jos se on jotakin noituutta, joka sinulla on mielessä, niin et saa», +sanoi Kate lujasti. »En ole koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista +sen jälkeen kuin se Pennylandin ämmä loihti kirouksen Colonsayn +kauppiaan päälle, ja hänellä ei ollut kuin seitsemän kynttilää. Rakas +_kulta-Lennox_, älä tee mitään villittyä, älä jatka sitä, sillä minua +peloittaa niin että menen ihan sekaisin. Minä — minä taidan olla jo +parempi; haukkasin vähän korppua; olen tosiaankin selvästi parempi; se +oli vain vilustumisesta — ja kun se muudan poika tuolla ulkona koetti +suudella minua.» + +Nuppu ei ollut tietääkseenkään hänen puheistaan, vaan nosti hameensa +liepeet ylös kädet ojolla ja alkoi liidellä viimeistä tanssia, minkä +oli oppinut varieteetaiteilijattarelta, hyräillen hiljaa itsekseen +siihen sopivaa säveltä. Kynttilät valaisivat lämpimästi hänen +kaulaansa, korviaan, ylös suunnattuja sieraimiaan; hänen otsansa oli +ylhäällä varjossa. Ensin hän kohosi varpailleen ja hipsutteli jalkojaan +lattiapaasilla, sitten taivutti ja kaarratti pikku vartaloaan, joka +näytti leijuvan ilmassa. Valkoiset silkkipoimut leyhyivät hänen yllään +ja ympärillään kuin siivet, joiden sulkien huiske ei synnyttänyt ääntä, +tai kiertyivät kuin merisimpukan poimut, kohoten karehtivina hänen +nilkoistaan ja paisuen laajoiksi, rengasmaisiksi aalloiksi hänen päänsä +yläpuolella, näytellen häntä vilahduksitta, kuin jotakin saturantamien +vaahdosta syntynyttä, myrskytuulia hallitsevaa keijukaista. Ah, kuinka +monta kertaa näinkään hänen tanssivan juuri samalla tavalla iloisina +lapsuuspäivinään, ennenkuin viisauden ja harkinnan jäähdyttävä henkäys +puhalsi hänen tielleen; hän oli ruumiiton intohimo, toteutunut haave, +onnekas aamuajatus, auer, kukkien tuoksu, sillä hänen pukunsa oli +säilytetty lavendelissa. Hän oli kevään keijunen, sellaisena kuin +olen tuntenut hänet ammoin metsiköissä tai nähnyt kuvissa tai kuullut +lauluissa; hän oli hurmaus, hän oli unelma. + +Koira murahti hämmästyksestä ja laskeutui sitten pitkälleen +liesimatolle, kuono käpälien välissä, silmät tähdättyinä Nuppuun. »Et +saa», sanoi Kate surkeana. »En ainakaan kestä sitä kauan, sillä ei +ole kaunista pitää tuollaista peliä kristityssä talossa. Minä en ole +koskaan eläessäni tehnyt tuollaista.» + +»Jokaisen liikkeen tulee olla taulu», sanoi lapsi tanssien yhä +edelleen, tuulen möyrytessä ulkona bassoa hänen hiljaiseen hyräilyynsä. +Hänen venyvät laskoksensa liehuivat korkealla, kunnes hän näytti ihmeen +suurelta ja Katen mielikuvituksessa olisi ylettynyt koskettamaan +matalaan kattoon; sitten hän vaipui, vaipui, vaipui, kunnes hänen +otsansa kosketti lattiaan ja hän oli kuin lakastunut kukkanen, jonka +terälehtiä tuuli ei enää häilytä, jonka lehvillä sadepisarat eivät +enää kiiltele. Oli kuin hän olisi kuihtunut ja kuollut siihen, ja +Kate päästi pienen kirkaisun, joka kantautui kortinpelaajien korviin +arkihuoneeseen. + +»Hss! mikä ääni se oli?» sanoi Ailie, kohottaen päätään. + +»Kukaties se oli Kate, joka tömisti keittiön lattian poikki +gaelinkielellä», sanoi Dan Dyce, työntäen silmälasit otsalleen. + +»Tuuli vain, ei mitään muuta», sanoi Bell. »Minkä sanoittekaan olevan +valtin?» — sillä sellainen hän oli pelatessaan. + +»Ei se ollut tuulen ääntä, se oli huuto; ihan varmasti kuulin +huudon. Eihän vain lapsukaiselle ole mitään tapahtunut», sanoi Ailie +tykyttävin sydämin, viskasi korttinsa pöydälle ja meni ulos. Hän palasi +melkein samassa takaisin, kasvot ilmaisten kiihtymystä, ääni vaatien +hiljaisuutta. + +»Ei ihmeellisempää!» sanoi hän. »Tulkaahan tännepäin, hyvät ihmiset, +välikköön.» + +He nousivat ja seurasivat häntä. Välikkö oli pilkkoisen pimeä. +Sen puoliavoimesta keittiöön vievästä ovesta he näkivät lapsensa +kynttilöiden puolipiirissä, vaikkei tämä voinut nähdä heitä, enempää +kuin Katekään, jonka tuoli oli toisaalle. He seisoivat ääneti katsellen +omituista näytöstä, kukin erilaisin tuntein, mutta kaikki lumoutuneina, +sillä he kuuluivat rauhalliseen, vanhaan, puolimaalaiseen maailmaan, +joka elää alati todellisuuksien parissa ja harvoin näkee intohimoja +jäljiteltävän. + +Nuppu oli noussut, tumma tukkansa näyttäen luonnottoman mustalta hänen +otsallaan, ja tanssinsa lopetettuaan hän seisoi kääntyneenä koiraan +ja palvelustyttöön päin, ainoaan yleisöön, jonka läsnäolosta hän oli +tietoinen. + +»Mitä vielä!» sanoi Kate, tuntien helpotusta, kun kaikki näytti nyt +olevan ohi. »Tuo ei nyt ollut paljon mitään tanssiksi; olisitpa nähnyt +tanssittavan Gillie-Callum'ia Colonsayssa! Siellä on muudan niin väkevä +tanssija, että lankut alla katkeavat.» + +Nuppu katsoi häneen, eikä kuitenkaan aivan häneen, vaan hänen +lävitseen, palavin silmin. + +»Hyst!» sanoi hän vavisten. »Etkö kuule mitään?» ja samalla hetkellä +kuului korkealta kaupungin yläpuolelta villihanhien raakuntaa. + +»Muka nyt jotakin, hanhet vain!» sanoi Kate, jonka veri oli +silmänräpäykseksi jähmettynyt. Sade pieksi katua kuin luudalla, +katuojat lorisivat, ikkunaluukut kolkkuivat, korkealla talojen +yläpuolella kuului lentävien hanhien huuto. + +»Oo, vaiti, ihminen, vaiti!» rukoili lapsi, kädet korvillaan, +kyyristäen itseään. + +»Hanhiahan ne vain ovat. Kuinka sinä säikäytit minua!» sanoi +palvelustyttö jälleen. + +»Ei, ei», sanoi Nuppu. + + »Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi: + 'Herätkää! Macbeth unen murhaa!' — unen, + Tuon viattoman, joka huolten vyhdet + Sekavat suorii... + Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen, + Tuon luonnon toisen atrian + ja parhaan Elämän juhlaruoan —» + +»Mitä sinä tarkoitat?» huusi Kate. + +»'Herätkää!' huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja +senvuoks ei Cawdor unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.» + +Lapsi täytti jokaisen lauseen jäljitellyllä intohimolla; hän oli +nähnyt näyteltävän tuon osan. Hänen esityksensä ei tosin ollut mikään +suurenmoinen. Jotkut sanat lausuttiin omituisesti silpoutuneina; mutta +hän oli vain lapsi, ja hänellä oli enemmän kuin tavallinen lapsen +hallitsema määrä intohimoa — hänellä oli tunnetta, hänellä oli sydäntä. + +»En voi katsella sinua!» huudahti Kate. »Sinä et ole miellyttävä, mutta +oi! sinä olet — sinä olet majesteetillinen! Mitään tuollaista ei ollut +koskaan saarilla.» + +Pimeässä välikössä Bell itki hiljaa itsekseen, tuntien jollakintavoin +synnilliseksi tuon näyttelemisen lauantai-iltana; hänen veljensä +piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Ailie tunsi epämääräistä +levottomuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, mikä vivahti kateuteen ja +häpeään. + +»Olkaa hyvä ja kootkaa kukkakimput», sanoi lapsi, istuutuen lattialle +polvet pystyssä hameen poimujen alla. »Ovatko värveet nyt poissa?» + +»Se teki minulle melko lailla hyvää, tuo tanssiminen», sanoi Kate. +»Sepititkö sinä itse nuo sanat Macbethista ja unesta?» + +»Sepitin», sanoi Nuppu, mutta katui sitten. »En vainkaan», hän lisäsi +kiireesti, »minä narrasin; hyvä Jumala, anna minulle vilpitön kieli. Ne +on tehnyt Shakespeare — vanha Will-kulta!» + +»Olen varma, etten ole koskaan ennen eläessäni kuullut siitä miehestä; +mutta hän on varmasti ollut paha mies.» + +»Oi, Kate, sinä olet viaton kuin vastasyntynyt vasikka», sanoi Nuppu. +»Hän oli Suuri! Hän syntyi Stradford-on-Avonissa köyhänä poikana ja +meni Lontooseen ja piteli hevosia teatterin ovella ja kirjoitti sitten +näytelmiä niin suurenmoisia, että vain parhaat näyttelijät voivat +niitä esittää. Hän oli — hän oli suuri ei vain yhden aikakauden, vaan +kaikkien aikojen silmissä.» + +Hän oli lainannut lauseet samoinkuin esitystavankin Ailie-tädin +luennoista, joka hymyili itsekseen välikön pimeydessä kuullessaan +itseään noin liukkaasti toistettavan. + +»Oi, minusta olisi ihanaa näytellä Rosalindaa», jatkoi lapsi. +»Minusta olisi ihanaa näytellä kaikkia. Sittenkuin minusta tulee iso +ihminen ja oikea Winifred Wallace, kierrän ympäri maailmaa ja ajan +pois värveet ihmisistä juuri niinkuin ajoin sinustakin, Kate, ja he +rakastavat minua; ja minä panen heidät oikein hyvälle tuulelle, ja +toisinaan itkemään — siltä sekin on kaunista. En lepää koskaan, vaan +kierrän yhä ja yhä vain; ja joka paikassa ihmiset tulevat tuntemaan +minut — pienissä syrjäkaupungeissakin, missä tavallisesti eivät +käy mitkään oikeat seurueet, ainoastaan neekeri-ilveilijät, sillä +juuri sellaisilla seuduilla värveet ovat pahimmat tarttumaan. Minä +menen sinne ja näyttelen ilmaiseksi, ainoastaan näyttääkseni heille, +millainen kultainen sielu Rosalinda oli. Minä tahtoisin kasvaa joutuin, +joutuin! Minä tahtoisin tulla suureksi kuin Ailie-täti, ja suloiseksi +kuin herttainen Ailie-täti, ja eteväksi kuin kultainen, kultainen +Ailie-täti.» + +»Onhan hän iso kyllä ja komea kyllä, ja eteväkin kyllä joissakin +asioissa», sanoi palvelustyttö; »mutta osaako hän ommella niinkuin +sisarensa? — sanopas se!» + +»Ommella!» huudahti lapsi kulmat rypyssä. »Minä _vihaan_ ompelemista. +Luulen, että Ailie-täti on samanlainen kuin minäkin ja tuntee +pahoinvointia aloittaessaan palletta ja nähdessään kuinka pitkä se on, +ja on mentävä koko matka loppuun asti pienillä pistoilla.» + +»Totta, se on ihan totta», kuiskasi Ailie välikössä, ja hän vapisi. Hän +kertoi minulle myöhemmin miltä hänestä tuntui — kuinka hän silloin oli +vakuutettu siitä, että häneltä olivat otolliset vuodet menneet ohi, ne +kultaiset vuodet, jotka olivat kuluneet tuossa pikkukaupungissa ilman +että hänellä oli ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen niiden tarjoamia +mahdollisuuksia. Hän kertoi minulle siinä paikassa tehneensä päätöksen, +että ainakin tämä lapsi saisi vapaasti kehittyä. + +Nuppu hivuttautui ramppivalojensa kehän päähän ja puhalsi kynttilät +sammuksiin yksitellen. Viimeisen hän jätti palamaan hiukan pitemmäksi +aikaa ja lattialla kyyhöttäen tuijotti sen liekkiin suurin, haaveksivin +silmin, ikäänkuin olisi lukenut siitä jotakin. + +»Se on nyt lopussa», kuiskasi Dan Dyce sisarilleen, ja pannen kätensä +heidän hartioilleen johti heidät takaisin arkihuoneeseen. + + + + +XII LUKU. + + +Hän oli oikullinen, hän oli kiihkeä, toisinaan rajukin. Hän ei ollut +sitä lajia, jota Kyyhkysten koulussa olisi voitu sanoa hyväksi +lapseksi, sillä kaikki hänen syntinsä olivat julki nähtävillä, eikä hän +tuntenut pelkoa eikä häijyä viekkautta; hänen sielunsa oli täysin avoin +kaikille paitsi Katelle, ja siinäkin oli vikana kunnon Katen typeryys. +Mutta usein täytyi Bell-neidin vaikeroida rikkomuksia, jotka itsessään +olivat melkein viattomia, mutta kuitenkin niin kamalan sopimattomia +kristitylle lapselle, kuten silloin kuin Nuppu vietti yhden iltapuolen +teltassa mustalaislasten kanssa, vaihtoi vaatteita heidän kanssaan +voidakseen paremmin näytellä mustalaisen osaa, ja nosti metelin, kun +ei saanut lupaa tuoda heitä luokseen teelle. Tai kun hän kysyi lady +Annelta tämän ollessa Dycellä myyjäislahjojen keruulla, oliko häntä +milloinkaan kosittu. Oli Jumalan onni, että lady Annea oli kosittu +juuri sillä viikolla, ja hän oli ylen mielissään saadessaan sanoa sen +ja ilmoittaa antaneensa myöntävän vastauksen. + +»Siis te olette päässyt huolesta», sanoi Nuppu vakavasti. »Tätä meidän +Kateämme ei vielä ole kosittu, vaikka minä luulen hänen olevan alamäen +puolella kolmeakymmentä. On varmaan kauheaa olla niin vanha — niin +vanha kuin sammalkanto, eikä minkäänlaista kavaljeeria rakastamassa. +Sen täytyy olla tuskallista.» + +Lady Anne katsahti Dycen sisaruksiin, ja lapsi huomasi sen ja punastui. + +»Oh, Bell-täti!» sanoi hän nopeasti. »Bell-tädillä oli joukoittain +kavaljeereja, jotka kaikki olivat kuolemaisillaan halusta naida hänet, +mutta hän näytti heille kylmää kylkeä ja sanoi, että hänen täytyi pysyä +Dan-sedän luona. Siinä hän teki hyvin jalosti, niinhän?» + +»Niin kylläkin!» myönsi lady Anne kovasti häpeissään. + +»Ja Ailie-täti ei ole alamäen puolella kolmeakymmentä», jatkoi Nuppu, +tahtoen antaa täyden hyvityksen. »Hän on vielä niin nuori, että hän +rakastaa nukkeja.» + +Bell otti ojentaakseen häntä tästä kamalasta käyttäytymisestä. »Sinä +olet ihan hirveä, Lennox», sanoi hän ensimmäisessä soveliaassa +tilaisuudessa. »Sinun kaltaisesi lapsen ei pidä puhua kavaljeereista ja +rakastamisista ja kosimisista ja muista sellaisista typeryyksistä — se +on suorastaan naurettavaa.» + +»Hyväinen aika, minä luulin että rakkaus on suurinta ja jalointa mitä +on!» huudahti Nuppu kovasti hämmästyneenä. »Siitähän puhutaan kaikissa +kirjoissa, niissä tuskin puhutaan mistään muusta, paitsi kun joku on +murhattu ja lukija tietää, että murhaaja on se ainoa henkilö, jota ei +epäile. Ihan totta, täti, minä luulin että se on suurinta ja jalointa!» + +»Niin se onkin, kultaseni», sanoi Ailie. »On hyvin vähän mitään muuta +koko maailmassa, paitsi — paitsi lapset», ja hän sulki veljentyttärensä +syliinsä. »Se on suurinta ja jalointa; se on tehnyt lady Annen +kauniimmaksi kuin hän on koskaan ennen elämässään ollut, se on tehnyt +hänet älykkäämmäksi, nöyremmäksi, lempeämmäksi, ystävällisemmäksi. +Jumala häntä siunatkoon, minä toivon että hän tulisi onnelliseksi.» + +»Mutta se oli hyvin väärin tehty; sinä tahallasi narrasit, kun puhuit +siitä, että minulla muka on ollut joukoittain kosijoita aikoinani», +sanoi Bell-täti. »Ethän sinä tiennyt, onko minulla ollut vai ei.» + +Nuppu katsoi häneen ja näki punoituksen hänen kasvoillaan. »Minun +mielestäni», sanoi hän, »on kavaljeerien silloin täytynyt olla hyvin +tyhmiä. Mutta luulen, että on sentään ollut yksi, Bell-täti, vaikka +sinä olet unohtanut hänet kokonaan.» Ja silloin Bell-täti riensi +kiireesti pois huoneesta sillä tekosyyllä, että kuuli muka padan +kuohuvan yli, ja Ailie kertoi matalalla äänellä veljentyttärelleen +tarinan Bellin sulhasesta, joka oli hukkunut syvälle Intianmereen. + +Monta päivää senjälkeen lapsi oli erittäin hellä vanhemmalle tädilleen +ja teki kapteeni James Murray-vainajasta loistavan silosäkeisen runon, +jota Bell ei saanut koskaan nähdä, mutta jonka Ailie talletti aarteena. +Monta päivää hän oli enkelimäisen hyvä. Hänen kiivastuksensa eivät +koskaan kohonneet kiehumapisteeseen. Hänen kapinansa paloivat loppuun +hänen povessaan. Uljaasti hän ponnisteli jakolaskun ja kieliopin +kimpussa, joita hän inhosi; säyseästi hän otti vastaan moitteita +tahrautuneista vihoista ja hävettävän väärinkirjoitetuista sanoista +Dan-sedän lukuhuoneessa. Tuo rakkaus, jota hän oli pitänyt pelkkänä +huvina, ikäänkuin ostoksilla-käyntinä Chicagossa, sai jollakin tavoin +uuden muodon hänen sielussaan — siitä tuli arvokas ja juhlallinen +asia, samantapainen kuin Dan-sedän raamatunselitykset, kun hän +hartaushetkillä arkihuoneessa sunnuntai-illoin vei kuulijakuntansa +erämaan läpi luvattuun maahan, ja autiolla kadulla kajahteli +pormestarin avoimesta akkunasta kuuluva kotoinen virrenveisuu. Hän ei +voinut arvata — kuinka lapsi olisi voinutkaan? — että rakkautta on +monenlaista. Hän luuli, että oli vain yhtä rakkautta koko maailmassa +— samaa, jota hän tunsi useampiin asioihin — iloa ja mielihyvää +asioista sellaisina kuin ne olivat. Ja kuitenkin hän toisinaan kirjoja +lukiessaan näki välähdyksiä rakkauden hirmusta ja mahdista, kuten +Othellon ja Amy Robsartin tarinoista, ja alkoi toivoa että hänellä +itselläänkin olisi rakastaja. Hän ajatteli ensin Dan-setää; mutta +setä ei voinut koskaan olla vakava eikä hän ollut koskaan kuullut +hänen huokaavan — hänestä puuttui kaukaisuutta, salaperäisyyttä. Hän +kaipasi rakastajaa, joka ajaisi lumivalkoisella ratsulla, prinssiä, +jonka kauneus voittaisi kaikki muut, kuten Ailie-tädin vanhoissa +skotlantilaisissa lauluissa; eikä hän voinut kuvitella Dan-setää +silmälaseineen ratsastamassa minkäänlaisella ratsulla, vaikka hänestä +tuntuikin, että olisi mieluista, jos Dan-setä olisi hänen luonaan +silloin kuin oikea prinssikin olisi. + +Pidättekö epätodennäköisenä, että tällä lapsella oli tuollaisia +haaveita? Ah, silloin ette ole hänen lajiaan, tahi olette unohtanut. +Hän ei unohtanut sitä koskaan. Monet kerrat myöhempinä vuosina hän +kertoi minulle, kuinka hän ullakkokamarissaan, Tellun kyyhöttäessä +hänen jalkojensa juuressa, loihti esiin tuon lumivalkoisella ratsulla +ratsastavan nuorukaisen, ei niin paljon tämän itsensä tähden, +vaan siksi että hän voisi näytellä rakastetun osaa. Ja noissa +haaveissaan hän oli pitkä ja solakka, joskus ylpeä, halveksiva, +haavoittaen poloista prinssiä tuimin sanoin ja kylmin katsein; +tai oli hän hiljainen ja kaihoava, purkaen sydämensä tunteet +huokauksiksi katsellessaan haaveprinssinsä lemmenlahjoja, makeisia +ja P. & A. MacGlashan'in pennyn-torttuja. Hän käyskenteli hänen +kanssaan lumotuissa puutarhoissa; he purjehtivat illoin yli tyynien, +kuutamoisten merien, ja hän soitti luuttua. Hän ei tiennyt, minkä +näköinen luuttu oli; mutta se oli lemmen soitin ja sillä oli hyväilevä +ääni, niinkuin alttohuilulla kaupungin soittokunnassa. + +Mutta tietystikään ei mikään satuprinssi tullut kosimaan Daniel Dycen +pientä veljentytärtä, vaikka seudulla olikin miehiä — elähtäneitä +ja kaljupäitä, naimisissa-olevien tytärten isiä — jotka koettivat +ostaa häneltä suukkosia kuuspennysillä ja makeisilla, ja vihdoin hän +sai ikäänkuin toisen puolesta tuntea lemmen iloja hoitelemalla Katen +asioita. + +Katella oli monta kosiskelijaa — siinähän onkin hänen säätyistensä +lohtu. He pitivät hänestä siksi, että hän oli iloinen ja pullea, +hymyili hivelevästi ja puhui pehmeällä gaelinkieleen vivahtavalla +korostuksella, joka oikealla tavalla ja oikealla ajalla käytettynä on +mitä tehokkain sydämien murtaja. Hän kiersi ne kaikki pikkusormensa +ympäri, ja Nuppu tuli pian huomaamaan tämän sekä älyämään, ettei +Kate ollut vielä likimainkaan alamäen puolella kolmeakymmentä. Mutta +Katenäkin oli haaveensa — hän haaveili jostakin utuisesta toiveittensa +nuorukaisesta, jolla oli lyhyt, kähärä tukka, messinkinappinen nuttu +ja joka lemahti suloisesti tervalta — ollen jossakin toimessa jollakin +huvipurrella. Hän oli varustanut hänet nimellä Charles. Hän loi hänet +piirteistä, jotka olivat peräisin laitureilla vilahdukselta nähdyistä +merimiehistä ja halpahintaisista vihkoromaaneista. + +Eräänä arki-iltana, kun Nuppu tuli keittiöön, tapasi hän Katen +pyhävaatteissaan taistelemassa pärskyvän kynän kanssa. + +»Onko sinullakin kirjoitusharjoituksia?» kysyi lapsi. »Sinä paha Kate! +tuossahan on kauhea tahra. Hieno nainen ei tee tahroja.» + +»Ei se ole minun syyni, se on tuon riivatun kynän syy, ja sitäpaitsi +minä en ole hieno nainen», sanoi Kate, nuolaisten viimeistä tahraa +kielellään ja irvistäen. »Millä tavalla sinä tavaat 'weather'?» + +»W-e-t-h-e-r», sanoi Nuppu. »Ainakin luulen, että se on niin; mutta +taitaa olla parasta, että juoksen kysymään Ailie-tädiltä — hän on ihan +mestari tavaamaan.» + +»Vai niin, mutta sitä sinä et saa tehdä», huusi Kate hätääntyneenä +ja punastuen. »Sitä et saa tehdä, Lennox, sillä — minä kirjoitan +Charlesille.» + +»Rakkauskirjettä! Oh, jopas sain sinut kiinni täysine lastillesi!» +huudahti Nuppu ihastuksissaan. »Mutta mitä sinä teet noilla +pyhävaatteillasi?» + +»Minun tekee mieleni panna pyhävaatteet ylleni, kun kirjoitan +Charlesille», sanoi Kate hiukan hämillään. »Onko se sinusta jollakin +lailla hupsua?» + +»Ei ollenkaan hupsua, se on oikein hieno keksintö; juuri niin minäkin +teen, kun kirjoitan rakkauskirjeitä, sillä se saa minut tuntemaan +itseni jollakin tavoin suuremmaksi. Ihan samoin on runoilemisen laita; +minä en suorastaan voi tehdä kunnollista runoa, jollei minulla ole +sievä puku ylläni ja puhtaat kädet.» + +»_Sinäkö_ kirjoitat rakkauskirjeitä!» sanoi Kate hämmästyneenä. + +»Niin, sinä vaivainen sieluparka!» vastasi Nuppu. »Eikä siinä ole +mitään ulvomista. Olen kirjoittanut kymmenittäin rakkauskirjeitä +pysähtymättä hengähtämäänkään. Seis, seis!» keskeytti hän itsensä, ja +huoahti pienen sisällisen rukouksen. »Tarkoitan, että kirjoitan niitä — +olen kirjoittavinani niitä — mielikuvituksissani.» Mutta tämä rajoitus +ei muuttanut asiaa Katen käsityksissä. + +»Silloinpa sinun pitäisi auttaa minua tämän kirjoittamisessa», sanoi +hän epätoivoisena. »Kaikki kauniit sanat ovat niin vaikeita tavata, ja +tämä kynä on niin kehno.» + +»Kaikki kynät ovat kehnoja; ne ovat kaikki riivattuja», sanoi Nuppu +pitkäaikaisen kokemuksen nojalla. »Mutta hyvin mielelläni autan sinua +tuon kirjeen kirjoittamisessa. Annahan kun katson — uhhuh! tämä on +kauhean huonoa, Kate. En saa siitä selvää juuri ollenkaan.» + +»Kyllä varmasti en saa siitä selvää itsekään», sanoi Kate surullisena. + +»Miten ihmeessä luulet sitten Charlesin saavan siitä selvän?» kysyi +Nuppu. + +»Oh, hän on parempi kirjamies kuin minä», sanoi Kate levollisesti. +»Mutta voisithan sinä kirjoittaa tämän minun puolestasi.» + +Nuppu pesi kätensä, veti tuolin keittiöpöydän eteen, heitti tukkansa +taaksepäin silmiltään ja ryhtyi innokkaasti rakkauskirjeenkirjoittajan +virkaan. »Mitä minä sanon hänelle?» kysyi hän. + +»Rakas, rakas Charles», sanoi Kate, ollen selvillä ainakin niin +pitkälle. + +»Armahin Charlesini», paransi Nuppu, ja se pantiin paperille sanelijan +suostumuksella. + +»Minä voin hyvin ja minulla on paljon hommaa», esitti Kate mietittyään. +»Ilmat ovat täällä erinomaiset tällä haavaa, ja se on hyvä asia, kun +maamiehet tekevät heinää.» + +Nuppu ojentautui suoraksi tuolillaan ja töllötti häneen hämmästyneenä. +»Oletko varma, että tämä on Charlesille?» kysyi hän. »Voisithan yhtä +hyvin kutsua häntä Maijuksi ja puhua vaatteista. Hyväinen aika, +täytyyhän sinun toki sanoa hänelle, kuinka kovasti rakastat häntä.» + +»Oh, en oikein mielelläni tahtoisi», sanoi Kate hämillään. »Se +kuulostaa niin — julkealta ja häpeämättömältä, englanniksi sanottuna +ja paperille kirjoitettuna. Mutta tee niinkuin tahdot; kirjoita mitä +haluat, niin minä kastan sinulle kynää.» + +Nuppu ei siekaillut käyttämästä tilaisuutta. Puoli tuntia hän istui +keittiöpöydän ääressä ja etsi päänsä puhki soveliaita sanoja Katen +hellien tunteiden ilmaisemiseksi. Kerran pari Kate kysyi, mitä hän +kirjoitti, mutta ei saanut muuta vastausta kuin: »Älä huolehdi, Kate. +Tästä syntyy jotakin.» Kirjeessä oli tahroja ja raaputuksia, mutta +jotenkin tämän näköinen oli epistola valmiina: + + »Armahin Charlesini! Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni sinulle + tietää, kuinka kovasti todella rakastan sinua. Oi Charles-kulta, sinä + olet sydämeni ilo. Minä ajattelen sinua niin usein, usein, että ihan + sydäntäni viiltää. Täällä on ihana ilma tällä haavaa. Nyt kerron + sinulle kilpakisoista. Ne pidettiin eräässä läheisessä puistossa + perjantaina ja niissä oli seitsemäntoista kaunista tanssia. Siellä + tanssittiin ihan katketakseen. Yksi heistä oli ylhäinen nuorukainen. + Hän oli oikeutta myöten prinssi, lumottu seitsemäksi vuodeksi. Kun + hän tanssi, niin katso, hän oli kaikkien katsojain ihastus. Voi + poloista poikaa! Kun sanon voi poloista, niin tarkoitan, että oli + niin surullista olla niin lumottu nuoruutensa kukoistuksessa. Hän + katsoi minuun niin kaihoisasti tanssiessaan, ja minä olin niin + iloinen. Oli ihan kuin olisin nähnyt taivaan. Rakas Charles, nyt + kerron sinulle itsestäni. Olen useimmiten täynnä hyvyyttä, sillä + Jumala rakastaa hyviä ihmisiä. Mutta toisinaan en ole hyvä, ja minä + olen niin kiukkuinen kuin villisika, jolloin minun täytyy rukoilla + että muuttuisin paremmaksi. Se tanssija-nuorukainen rakastaa minua + todella ihan kuollakseen. Hän suuteli kättäni ja nousi nopeasti + uljaalle ratsulleen ja ajoi pois hurjaa laukkaa. Ah, tosi rakkauden + tie ei ole koskaan ollut tasainen. Ehkä hän katuu vieraan maan + kentällä. Rakkahin Charles — armahimpani — minun on nyt kerrottava + sinulle, että minua koulutetaan oikeaan asemaani elämässä. Minä opin + maantietoa ja kirjoitusta oikeiden pilkkujen kanssa, ja jakolaskua ja + konjunktiivejä, joita inhoan. Mutta opettajani, suloinen lady nimeltä + miss Alison Dyce, sanoo että ne ovat kaikki todella sivistäviä. + Oi minä ikävöin, ikävöin, eikä hän tule. Tämä tarkoittaa sinua, + Charles-kulta, oma armaani. — Sydän-lemmittysi + + Kate MacNeill.» + +»Onko se hyvä?» kysyi Nuppu huolekkaasti. + +»Kyllä, ainakin se menee mukiin mainiosti», sanoi Kate sillä +ylämaalais-kohteliaisuudella, joka on usein niin epäedullista +liikeasioissa. »Siinä ei ole paljoa hänestä itsestään, mutta oh! kyllä +se menee mukiin. Se on niin soma kirje kuin konsaan olen nähnyt: rivit +menevät kaikki niin suoraan.» + +»Mutta siinä on tahroja», sanoi Nuppu pahoitellen. »Ei saisi olla +tahroja oikeassa rakkauskirjeessä.» + +»Mitä vielä! Pane vain risti jokaisen viereen ja kirjoita: 'Tämä +on suukkonen'», sanoi Kate, jolla varmaan oli jonkunverran entistä +kokemusta. »Sinä et muistanut kysyä häneltä, miten hänen terveytensä +laita on tällä haavaa.» + +Nuppu täydensi kirjeen ohjeiden mukaan. »Nyt kotelo», sanoi hän. + +»Minä kirjoitan itse osoitteen», sanoi Kate hämmentyneenä. »Hän luulisi +varmasti, että joku toinen on sen lukenut, jos ei osoite olisi minun +käsialallani» — merkillinen tekosyy, jonka järjettömyys jäi lapselta +huomaamatta. Niinpä Kate pisti kirjeen pyhäpukunsa poveen sydäntään +vasten, missä ainoa Charles toistaiseksi asui. Ajattelen toisinaan, +että siihen paikkaan meidän kaikkien tulisi sijoittaa ja tallettaa +rakkauskirjeemme, sillä asianomainen poika ja neito ovat, sellaisina +kuin me pakostakin heidät kuvittelemme, yhtä olemattomat kuin +Kate-paran Charles. + +Kului kaksi päivää. Monta kertaa noina kahtena päivänä tuli Nuppu +innokkaana kysymään, eikö Charlesilta ollut vielä tullut vastausta. +Joka kerta Colonsayn tyttö punastui ja sanoi alakuloisena, ettei ollut +tullut yhtä ainoata kynäpiirrosta. »Hän on kai merellä», selitti hän +vihdoin, »ja kaukana postitoimistosta. Odotahan, kunnes hän pääsee +lähelle postitoimistoa; saatpa nähdä silloin, kuinka hienon kirjeen +minä saan.» + +»En tiennyt hänen olevan merimiehen», sanoi Nuppu, »Luulin hänen olevan +ylämaalaisen päällikön tai ritarin, tai jotakin sinnepäin. Jos olisin +tiennyt hänen olevan merimiehen, olisin tehnyt kirjeestä toisenlaisen. +Olisin ladannut sen suuta myöten täyteen roskailmaa ja sanonut, kuinka +huolissani ja murheissani minä olin — nimittäin sinä, Kate — kun +viruin öisin valveilla ajatellen häntä kuohuvilla aalloilla. Onko hän +kapteeni?» + +»On», sanoi Kate epäröimättä. »Täysi kapteeni kesäaikaan. Talvella +hän oleskelee kotona ja auttaa äitiään maatöissä. Ei hisahdustakaan +tädeillesi Charlesista, Lennox-kulta», lisäsi hän huolissaan. »He ovat +— he ovat niin tuiki tarkkoja!» + +»Minun mielestäni sinä et ole ollenkaan tosi uskollinen rakastaja», +sanoi Nuppu, muistellen monia kohtauksia keittiön ikkunassa ja +pihaovella. »Ajattelehan, kuinka sinä pidät silmäpeliä postinkantajan +ja teurastajan rengin ja tuhkaherran kanssa. Mitähän Charles sanoisi?» + +»Vielä mitä! Minähän vehtaan heidän kanssaan vain ajankuluksi», selitti +Kate. »Se on vain huvitusta. Kun menen naimisiin, teen sen oman mieleni +mukaan, ja se mies, jonka tahdon ottaa, on Charles.» + +»Mikä hänen laivansa nimi on?» kysyi lapsi. + +_»Hyvä Toivo»_, sanoi Kate, joka oli tuntenut sen nimisen purren +Colonsayssa. »Kaunis laiva, kaksi keltaista savupiippua ja liput +mastonnokissa.» + +»Sehän on hienoa ja komeaa!» sanoi Nuppu. »Laivalla New-Yorkista +tullessamme oli herra, joka rakasti minua ihan kuollakseen ja tuppasi +minut täyteen makeisia. Hän ei ollut kapteeni, mutta hänellä oli +kultakaluunoita joka paikassa ja hänen nimensä oli George Sibley +Puukhollari. Hän lupasi naida minut sittenkuin tulisin kuuluisaksi, +mutta minä luulen, että herra G. S. Puukhollari unohtaa minut +mielestään.» + +»Sellainen tapa niillä on kaikilla», sanoi Kate. + +»En ole sitten millänikään», sanoi Nuppu. »Ei mitään hätää minulla; +minä en potki.» + +<tb> + +Seuraavana päivänä tarjoiltiin aamiaista Dycellä varsin +huolimattomasti, sillä Katellä oli hurja halu päästä lukemaan kirjettä, +jonka posti oli tuonut, ja kun hän avasi sen, oli Nuppu hänen olkansa +takana, kuinkas muuten. Se kuului näin: + +/# »Rakkakin Kate! Minä rakastan sinua vilpittömästi ja ajattelen sinua +melkein aina. Jumalan kiitos me pelastuimme kaikki. Nyt minä kerron +sinulle haaksirikosta. Aallot vyöryivät vuorten korkuisina, ja meillä +oli lastina mausteita ja ryytejä Jaavasta kartan vasemmalla kädellä +Austraaliaan mennessä. Kun merirosvolaiva ajoi meitä takaa, upposi +laivamme kaikkine miehineen. Mutta me rakensimme lautan ja purjehdimme +päivän toisensa jälkeen, kunnes meidän täytyi vetää arpaa siitä kuka +joisi verta. Juuri sillä hetkellä muudan merimiehistä huusi: 'Purje! +Purje!' ja purje tosiaankin oli näkyvissä. Ja nyt minä kerron sinulle +Napolista. Siellä on hirmuisen mahtava vuori eli keila, joka oksentaa +kaameita liekkejä ja laavaa. Kerran muinoin se oksensi ihan umpeen +Pomppei-nimisen kaupungin, joka on siellä vielä tänä päivänä. Napolin +lahti on kaunein koko maailmassa sen nimi on kultainen sarvi. Rakkahin +Katariina, minä olen usein mastossa yöllä. Siellä on kylmää ja huojuvaa +ja ooh kuinka tuuli ulvoo, mutta minä soitan kelloa ja sanon että +kaikki on hyvin ja salonkilaiset tulevat siitä niin iloisiksi. Meillä +oli viisi salamatkustajaa. Yksi niistä oli kaunis vaaleatukkainen +lapsi Liverpoolista, hänet oli ajettu kotoa pois. Mutta eräs hyvä ja +kaunis rouva, joka kuuluu etevimpiin uus-englantilaisiin sukuihin, +aikoo ottaa hänet kasvatikseen ja tehdä hänet ainoaksi perillisekseen. +Kuinka kauniina ja uljaana hän seisoi, kuin olisi hän syntynyt myrskyjä +hallitsemaan. Odotan ikävällä kirjettä sinulta, Katriina-kultaseni. +Kirjoita pian uskolliselle rakastajallesi kuolemaan asti. Charles.» #/ + +Kate lukea junnisti läpi tämän merkillisen epistolan perin ihmeissään. +»Kuka ihmeessä tämän on lähettänyt?» kysyi hän Nupulta. + +»Charles tietysti, sinä hölmö», sanoi Nuppu ihmetellen, kuinka voi olla +epäilystäkään siitä seikasta. »Enkö minä — emmekö me kirjoittaneet +hänelle joku päivä sitten? Tietysti hänen oli velvollisuus vastata +kirjeeseen, vai mitä?» + +»Tietysti», sanoi Kate, hyvin tietoisena siitä, että tuo kirje oli +vielä postiin viemättä, »mutta — mutta hän ei sano mikä Charles hän on, +pelkkä Charles vain. Onhan melko hupsua, ettei pane nimeään; sehän voi +olla kuka hyvänsä. Se voi olla minun Charlesini, taikka Charles Maclean +Oronsaysta — miten kummalla voin tietää, kumpi se on heistä?» + +»Se on jompikumpi», sanoi Nuppu. »Tunnetko Charles Macleanin?» +»Tunnenpa hyvinkin», sanoi tyttö. »Hän kulkee merillä, ja me olimme +hyvät tutut.» + +»Kosiko hän sinua?» kysyi Nuppu. + +»No, ei hän nyt suorastaan kosinut», myönsi Kate, »mutta me kävelimme +toisinaan kirkkomaalla yhdessä sunnuntaisin, ja tiedäthän itse, mitä +se merkitsee siellä Colonsayssa. Minä panen talteen tämän kirjeen +ja ajattelen sitä. Se on hauskin kirje minkä olen koskaan saanut ja +täynnä tietoja. Se on Charles Macleanilta, siitä olen varma, mutta ei +hänellä ollut tapana kutsua minua Katariinaksi — hän sanoi vain Kate ja +hänen naamansa punoitti niinkuin mikä ikään. Ajattele, että hän upposi +kaikkine miehineen! ihan sydämeeni koskee hänen puolestaan», ja siinä +paikassa siirsi tyttö hellät tunteensa oman mielikuvituksensa hämärästä +nuorukaisesta oronsaylaiseen meripoikaan Charles Macleaniin. + +»Totta kai autat minua kirjoittamaan hänelle vastauksen tänä iltana», +sanoi hän. + +»Kyllä toki, ilolla», sanoi lapsi väsyneesti. Mutta kun tuli se hetki, +jolloin Rellu-Wully soitti iltakelloaan ja varikset palasivat raakkuen +koteihinsa metsän suuriin puihin, ei hänellä ollut mitään tajua +elämälle eikä rakkaudelle. + + + + +XIII LUKU. + + +Rellu-Wully soitti huomenkelloja vain lyhyeen ja varovaisesti, huulet +tiukasti yhteennuristettuina ja hengittäen syvään nenän kantta, +ikäänkuin olisi siten voinut vaimentaa niiden kovaa mäikyntää. +Kerran ennen hän oli soittanut yhtä hellävaroin — silloinkuin kreivi +teki kuolemaa, ja kellonsoittaja, epävarmana taidostaan soittaa +hetken tultua oikein kuolinkelloja, asiaankuuluvilla puolen minuutin +väliajoilla, häiritsi kaupunkia ja kauhistutti linnaa ryhtymällä +harjoittelemaan keskellä talviyötä. Mutta ei ole säälivää sielua +malmikelloilla, jotka riippuvat ihmisten yläpuolella korkeissa +torneissa, ja niinpä tämäkin, vaikka sitä kuinka sievästi olisi +heilautellut, mäikkyi vain yhtä synkin kumahduksin. + +»Oh, hitto sinut periköön!» sanoi Rellu-Wully, hikoillen harmista. +»Ei ikinä ole nähty älyttömämpää kelloa! Tuollainen mötkylä kölpiö! +Ei sinuun tehoa kiellot eikä pyynnöt!» ja hän kiskaisi kiukkuisesti +kellonnuoraa, niin että se katketen rätkähti hänen korvilleen, ja meni +sitten kirkosta aurinkoiselle, aamuhiljaiselle kadulle, missä elämä ja +päivän hyörinä olivat pysähdyksissä. + +Todellakin se oli älytön ja armoton kello, joka herätti ihmiset vaivaan +ja murheeseen. Tohtori Brash ja Ailie, istuessaan raskain silmäluomin +ullakkokamarin vuoteen vieressä, värähtivät sen kuullessaan ja +katsahtivat pelolla ja odotuksella nukkuvaan lapseen. + +Nuppu heitteli päätään hiukan puolelta toiselle pieluksella, mutisten +jotakin kuivettuneilla huulillaan ja värähdyttäen silmäluomiaan — siinä +kaikki. Hänen ja sen ikuisen tajuttomuuden välillä, missä maailma +kaikkine eläjineen kiitää huimaavaa kiertokulkuaan, ei näyttänyt +olevan enempää kuin ohut kaistale silkkipaperia; tuntui siltä kuin +vieno aamutuulahdus olisi voinut sammuttaa sen lepattavan liekin, joka +muinoin oli iloinen Lennox Dyce. Ailie-tädin sydäntä pusersi ääneksi +pyrkivä tuska; hänen silmiään kirveli pidätettyjen kyynelten karvaus, +mutta hän puri hampaansa yhteen voidakseen yhä edelleen olla tohtorin +luottamuksen veroinen. + +Tohtori näki sen ja ojentaen kätensä pusersi hänen olkapäätään — +lihava, vanhanaikainen mies, vuosiltaankin jo vanha, jonka poskiparta +kiersi leuan alitse kuin kaulaliina, mutta joka Ailielle oli kaunis +kuin prinssi, sillä hänessä oli nyt koko hänen toivonsa. »Minua +sanotaan agnostikoksi — vieläpä ateistiksikin, kuulemma, toisinaan», +sanoi hän heidän yhdessä valvoessaan; »ja tosiaan tuntuukin minusta +toisinaan mahdottomalta saada käsitystä siitä, mikä on mekanismin +takana, mutta — hm! — erinomainen lapsi, hieno lapsi; hänet luotiin +joksikin — hm! Sellainen älykkyys ja lahjakkuus — hm! — sellainen +henkevyys — hm! — se ei varmastikaan ole ikinä alkuisin aivopoimujen +harmaasta aineesta.» Ja erään kerran oli pappi tullut taloon (ihmiset +kadulla olivat hurjana kiihkosta saada nähdä hänen menevän sisään!) +ja ehdottanut arasti rukousta. »Rukousta!» sanoi tohtori Brash, +»tämän lapsen luona, joka on vielä täydessä tajussaan! Ihminen, +mitä Herran nimessä me sitten teemme tässä, tämä — hm! — rakas, +hyvä nainen ja minä, muuta kuin huohotamme palavassa, unettomassa, +äänettömässä rukouksessa? Luuletteko, että oikean rukouksen tulee olla +virallinen? Ei ole pisaraakaan ainetta rohtolan pullossa, missä ei +olisi sekoitettuna toivoa ja uskoa ja — hm! — rukousta. Hitto vie, hyvä +herra!» + +Hän ojensi kätensä ja pusersi Ailie-neitiä olkapäästä eikä sanonut +sanaakaan. Oi, tohtorit! tohtorit! Terveinä ja reippaina ollessamme +voimme nähdä heidän vajavuutensa ja hymyillä heille, mutta kuinka +toisin on silloin, kun yölamppu palaa lääkepullojen keskellä! + +Oli kahdeksas päivä siitä, kun Kate savenkarvaisin kasvoin ja +ylöskäärityin hihoin, kyynärpäät vielä taikinassa sellaisena kuin +hän oli lähtenyt leipomispöydän äärestä, oli syöksynyt tohtorin +työhuoneeseen huutaen: »Tohtori, tohtori! teidän pitää tulla heti +kiiruusti lapsen luo!» Tohtori oli rientänyt niin sananmukaisesti +tuulen siivillä kuin lihava mies tohvelit jalassa suinkin voi, ja +tavannut hämmentyneen perheen kuumeisen lapsen ympärillä. + +»Kas, kas, tyttöseni», sanoi hän, nyhjäisten häntä kevyesti leuan +alta. »Mikäs uusi oikku tämä on, että ollaan olevinaan sairas? Tai +jollei se ole kujeilua, niin olen varma, että se on tullut MacGlashanin +mantelikaramelleistä.» + +»Se on noista puutarhan onnettomista villiomenista; ihan varmaan se on +tullut villiomenista, tohtori», sanoi Bell-neiti, näyttäen kymmentä +vuotta tavallistaan vanhemmalta. + +»Hm! Tuskinpa», sanoi tohtori Brash totisempana, sormi valtimolla. + +»Sen täytyy tulla niistä», sanoi Bell, surkeana häätyessään luopumaan +ainoasta toivostaan. »Etkö syönyt niitä hiukan eilen, kultaseni, sen +jälkeen kuin olin sanonut, ettet saisi millään muotoa koskea niihin?» + +»En», sanoi Nuppu, hengittäen kuumeisesti ja vaivalloisesti. + +»Voi, miksi et? miksi et? silloin se olisi voinut tulla omenista», +sanoi Bell-neiti. »Sinun ei olisi pitänyt välittää minun sanoistani; +minä olen aina niin komentavainen.» + +»Etpähän ole», sanoi Nuppu hymyillen vaisusti. + +»Olenpahan; se on tunnettu asia, eikä sinun tarvitse sitä kieltää», +sanoi hänen tätinsä. »Minä olen kauhean komentavainen sinulle.» + +»No, minä — minä en potki», sanoi Nuppu. Se oli viimeinen iloinen sana, +minkä hän lausui moniin päiviin. + +Rellu-Wully ei ollut kauan ainoa ihminen päivänpaisteisella kadulla +sinä aamuna. Naiset tulivat ulos harvinaisen varhain niinimattojaan +puistelemaan mukamas; mutta ensi työkseen he katsoivat Daniel Dycen +talon kadunpuolisivulle jonkunlaisella kauhunsekaisella pelolla, ettei +vain sen ikkunaverhot olisi kaikki alhaalla ja Daniel Dycen vanha +nahkahansikas poissa kolkuttimen päältä. »Oletteko kuullut miten hän +tänään voi?» kysyivät he kellonsoittajalta. + +»En risahdustakaan!» sanoi tämä. »Näin kyllä Katen lakaisemassa hänen +kynnystään, mutta enhän voinut kysyä häneltä. Se on tuo minun kirottu +ammattini; toivoisinpa sydämestäni, että olisivat panneet toisen miehen +haudankaivajaksi.» + +»Olkaa tuossa hautoinenne!» sanoivat naiset. »Kuka tässä niistä on +puhunut?» + +Kellonsoittaja seisoi katuojan reunalla ja katseli Daniel Dycen talon +elotonta julkisivua alakuloisin katsein. »Täydellinen varoitus!» sanoi +hän, »sellainen hän oli — täydellinen varoitus! Hän kutsui minua herra +Relluksi ja kysyi minulta aina miten jalkojeni laita oli.» + +»Vaivaako sitten jokin teidän jalkojanne?» kysyi muudan naisista. + +»Toisinaan heikkous», sanoi Rellu-Wully, sillä hän ei ollut tekopyhä +»Hänen setänsä sanoi minulle kerran, että se on sitä lajia heikkoutta +jota pidetään pukkien varassa Maggie Whiten puodissa. Mutta hän ei +sitä ymmärrä — se lapsukainen; hän on niin hieno! hän luuli sitä +jonkunlaiseksi leiniksi. Minussa ei ole koskaan ollut leiniä — minulla +ei ole koskaan ollut varaa siihen, paha kyllä.» + +Hän lähti murheellisena kävelemään katua pitkin noutaakseen harjansa +ja työntökärrynsä, sillä hän oli aamusoiton ja aamiaisajan välillä +kaupungin puhtaanapitolaitos. Myöhemmin — puoleenpäivään saakka — +hän oli satamamestari, ajellen punakauluksinen takki yllään lokkeja +satamavajojen katoilta ja poikia rantaluiskalta, mistä he saattoivat +pudota veteen ja hukkua; iltapäivisin hänellä oli huollettavanaan +puoli tusinaa eri virkatoimia, joista, paikkakunnan terveellisessä +ilmastossa, haudankaivaminen esiintyi harvimmin. Tänä aamuna hän +lakaisi uutterasti ja pitkään Daniel Dycen talon edustaa. Työmiehet, +mennessään haukotellen työpaikkoihinsa metsiin ja puutarhoihin, +kentille ja vajoihin, katsoivat vaimennettuun kolkuttimeen ja +kysäisivät asiaintilaa; heidän vaimonsa, tehden vähän myöhemmin asiaa +kaivolle, pysähtyivät hekin, laskivat maahan vesisankonsa ja lausuivat +mietteitään talon sisäpuolella vallitsevasta asiaintilasta. Savu +nousi useammasta piipusta Dycen talossa. »Tuo savu tulee arkihuoneen +takasta», sanoi Rellu-Wully. »Se merkitsee aamiaista. Hauska Dan syö +aina vankan aamiaisen, kuulemma; minusta on hauska nähdä miestä, jolla +on se lahja, vaikkei minulla itselläni ole sitä koskaan ollut; se on +hyvä merkki hänen eilisillastaan.» + +Kirjeenkantaja Peter tulla lönkytti hetken perästä kirjeineen katua +pitkin, huutaa hoilaten porttikäytävissä, tavallista haluttomampana +kiipeämään ylös pitkiä portaita, sillä hänellä oli kiire joutuakseen +Dycelle. Ikkuna ei vetänyt häntä puoleensa tänä aamuna, eipä ollut +vetänyt viikkokauteenkaan, sen jälkeen kuin Kate ei enää lekottanut +ikkunankehykseen nojaten, kadotettuaan kaiken mielenkiinnon +ulkomaailmaan. Hän kulki varpaisillaan laakakivillä lasketun +porttikäytävän poikki pihaovelle ja koputti kevyesti. + +»Millainen hänen vointinsa tänä aamuna on?» kysyi postimies karheasti +kuiskaten, koettaen hillitä ääntään parhaalla mahdollisella tavalla, ja +innossaan hän miltei sai oikaistuksi silmänsäkin suoraan. + +»Hän on saanut käänteen! — hän on saanut käänteen!» sanoi Kate +haltioituneena. »Neiti Dyce kävi juuri äsken alhaalla ja sanoi, että +hänen kuumeensa oli laskenut. Tohtori mittaa sitä aina lämpömittarilla +ja on niin äkeissään sille, että pudistelee sitä yhtenään. Mutta +nyt hän on sentään parempi. Toivoisin, että Ailie-neiti tulisi alas +haukkaamaan jotakin; muuten hän kuolee nälkään.» + +»Sepä on mainiota! Totta vieköön, se on suurenmoista!» sanoi postimies +niin ihastuksissaan, että lähti kävelemään tanssiaskelilla eikä olisi +muistanut lainkaan antaa kirjeitä Katelle, jollei tämä olisi huutanut +häntä takaisin. + +Rellu-Wully istui työntökärryjen aisalla odottaen postimiehen paluuta +Dycen talosta. »Miten hän voi?» kysyi hän, ja Peterin harhaileva +silmä tähyili kaikkiin ilmansuuntiin. Hän olisi halunnut pitää tämän +herkkupalan omanaan, saadakseen nautinnon jaella sitä ympäri kaupunkia +kirjeittensä ohella. Jos hän antaisi sen Rellu-Wullylle tällä asteella, +olisi se hyvän onnen poisviskaamista. Daniel Dyce oli sanonut, että +ainoa tapa, millä sai salaisuuden säilymään kaupungissa, oli lähettää +Wully aisakelloineen julistamaan sitä ympäri kaupunkia julkisena +kuuluttajana. Kun Rellu-Wully luki kuulutusta, oli mahdotonta ymmärtää +sanaakaan siitä mitä hän sanoi ensimmäisen »Kuulutus!»-sanan jälkeen, +mutta epävirallisesti hän oli ihmeen ketterä levittämään uutisia. +»Miten hän voi?» kysyi hän toistamiseen, nähtyään postinkantajan +epäröivän. + +»Jos lupaatte pysyä kaupungin yläpäässä ja antaa minun kulkea rauhassa +toiseen päähän, niin sanon», sanoi Peter, ja niin sovittiinkin. + +Mutta kauan he eivät saaneet pitää yksinään kaikkea kunniaa tämän +hyvän uutisen levittämisestä. Tohtori Brash tuli ulos Dycen talosta +ensi kerran kahteen päivään, kovin sisäänpainunein silmin ja kipeästi +parranajon tarpeessa, ja älyttöminkin saattoi nähdä, että hänellä oli +entinen huoleton käyntinsä ynnä kukkanen pahoin rypistyneen takkinsa +rintapielessä. Ailie oli pannut sen siihen vapisevin sormin; hän olisi +voinut vaikka suudellakin häntä päällisiksi, jollei olisi ollut sitä +mahdollisuutta, että tohtori olisi pitänyt häntäkin vain tavallisena +naishupakkona. Myöhemmin sinkoutui Tellu hurjana ulos ovesta, isäntänsä +kohta perässään. Daniel Dycen nähdessään katu ilahtui; tämä oli ensi +kerta kun häntä oli nähty viikkokauteen. Kaupungeissa, jotka ovat +kyllin pieniä, on meillä se hyvitys, että joskin meidän on yhdessä +murehdittava monia seikkoja, niin kelpo miehen henkilökohtainen ilo +haltioittaa meitä kaikkia. + +»Olen kuullut, että hän on parempi, herra Dyce», sanoi P. & A. +MacGlashan, pyyhkien käsiään esiliinaansa valmiina ottamaan vastaan +lämpimän kädenpuristuksen mieheltä, joka, kuten olisi luullut hänen +tietävän, ei ollut lämpimän puristuksen miehiä. + +»Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» sanoi herra Dyce. »Tiesitte kai, että +hän oli jo aika pitkällä?» + +»Kyllä — me tavallaan kadehdimme. Mutta me tiesimme, ettei siinä ollut +mitään vaaraa — se olisi ollut naurettavaa!» sanoi P. & A. MacGlashan +ja meni puotiinsa kiireissään mutta samalla ylentynein mielin, valitsi +suuren tertun mustia viinirypäleitä ja lähetti puotipoikansa viemään +niitä ynnä hänen terveisiään neiti Lennox Dycelle, asianajaja Daniel +Dycen luona. + +Neiti Minto jumaloi miestä niin suuresti, ettei hän voinut näyttäytyä +hänelle sellaisella hetkellä; sillä hän tiesi, että häneltä olisi +päässyt itku, ja itkettyneet kasvot eivät somistaneet häntä, ja siksipä +hän vetäytyi sisään Kappa-Varastonsa ovelta ja katseli ikkunasta hänen +ohimenoaan. Hän näki hänessä sellaista, mitä hän ei ollut koskaan +ennen nähnyt — sillä pukuunsa nähden Daniel Dyce oli aina siisti ja +huolellinen — hän näki sellaisen naisen terävillä silmillä, joka katsoo +miestä, jota hän haluaisi hoivailla, että hänen hattunsa oli tomuinen +ja kengät huononlaisessa kiillossa. Enemmän kuin kaikki sen viikon +aikana Dycen talosta tihkuneet uutiset valaisi tämä seikka hänelle +siellä vallitsevaa asiaintilaa. + +»Tkst! tkst! tkst!» maiskutti hän itsekseen; »kolme naisihmistä +talossa, ja lyövät hänet kokonaan laimin!» hän meni perähuoneeseen, +minne oli koottu ainekset hänen suurta vuotuista sekalaismyyntiään +varten, jolloin yhdeksän pennyn tavaroita myytiin seitsemällä +ja puolella, ja haki esiin laatikon, joka oli joskus tuottanut +tavattoman ihastuksen Lennoxille ja muille lapsille, jotka saivat +etuoikeuden käydä katselemassa »neiti Minton perällä», kuten he +sanoivat. Laatikossa oli nukke nimeltä Grace, suuri, roteva ja +särkymätön puulapsi, joka oli ottanut osaa neiti Minton kohtaloihin +hänen nuoruudessaan ja jota vuodet olivat kohdelleet lempeämmin kuin +viimeksimainittua, koska se ei saanut ryppyjä kasvoihinsa ajatellessaan +kilpailuhuolia muotitavara- ja naispukimoliikkeen alalla, vaan uinaili +päivänsä untuvasilkki- ja samettityynyillä. Grace oli puettu kuin +kuningatar — jos kuningattaret ovat puetut koreisiin, käsin-ommeltuihin +jäännöstilkkuihin; se oli niin kauan ollut osana neiti Minton elämästä, +että naispukimoliikkeen harjoittajan alkuperäinen aikomus alkoi horjua. +Mutta hän ajatteli, kuinka onnellinen Daniel Dyce varmaan oli sinä +päivänä, ja pakkasi nuken kiiruusti laatikkoon ja lähti itse viemään +sitä Lennox Dycelle. + +Hänen kolkuttaessaan kevyesti katuovelle irtautui kolkuttimeen kääritty +vanha hansikas hänen käteensä — se oli enne! Hän vilkaisi pitkin +katua kumpaankin suuntaan nähdäkseen, huomasiko kukaan, ja pisti sen +taskuunsa syyllisen näköisenä. Hän ei ollut nuori, ei ainakaan enää +hehkeimmässä iässään, mutta kyllin nuori sentään tehdäkseen sellaista +onnekseen ja siksi että hän piti niin paljon Daniel Dycestä. Hänen +rohkeutensa petti kuitenkin, niin että kun Kate tuli ovelle, ojensi hän +tälle ensimmäiseksi hansikkaan. + +»Se lähti irti», sanoi hän. »Toivon sen merkitsevän, ettei sitä enää +tarvita. Ja tässä on pikkuinen lahja Lennox-neidille, Kate; antakaa +se hänelle ja sanokaa minulta terveisiä. Olen kuullut, että hän on +parempi.» + +»Sitä ei _uskoisi_!» sanoi Kate. »Jumalan kiitos, kyllä hän nyt pian on +taas entisellään!» + +Daniel Dyce ei olisi välittänyt rahtuakaan sinä aamuna, vaikka olisi +tavannutkin kirjurinsa pelaamassa arpapeliä tai vaikkapa hyppimässä +sammakkoa pulpeteillaan. Hän hyräili, mitä virttä lie hyräillyt, +katsellessaan pöydälleen kasautuneita asiakirjoja — nahkakantisia +kirjojaan ja tummia, lakeerattuja asiakirjakoteloita, joita oli huoneen +seinustat täynnään. + +»Kaikkityyni ennallaan, ja liike jatkuu vanhaa latuaan!» sanoi hän +kirjurilleen. »Herra nähköön, kuinka epätoivoisen itsepintainen +maalima! Tiedättekö, minä luulin, että kaikkityyni olisi seisahtunut. +Ei, vaan tarkemmin ajatellen, minusta tuntui useimmiten, että kaikki +tämä oli unta.» + +»Ei ainakaan Menzies'in ja Kilblane'n riitajuttu», sanoi kirjuri, käsi +paksulla asiakirjaviholla, sillä hän oli iloinen sielu ja tunsi Daniel +Dycen mielenlaadun. + +»Eipä tietenkään», sanoi asianajaja. »Kyllä kai se riitajuttu +jatkuu vielä tovin, luulen ma. Ja kaikki viiden punnan aidasta! +Kiittäkäämme tähtiämme te ja minä, Alexander, ettei Menzies'illä eikä +Kilblanellä ole kummallakaan kotonaan sairaita lapsia, sillä silloin +he ymmärtäisivät, kuinka vähän heidän vaivaiset aitansa merkitsevät, +ja meidän palkkiolaskumme kutistuisi mitättömiin heidän kohdaltaan!» +Hän sysäsi paperit syrjään kärsimättömällä eleellä. »Roskaa!» sanoi +hän. »Mitä kamalaa roskaa! En voi rähjätä niiden kanssa — en tänään. +Ne eivät merkitse minulle enempää kuin kuivanut lehti. Ja viime +viikolla niihin sisältyi miltei kaikki. Olette kai kuullut, että lapsen +sairaudessa on tapahtunut käänne!» + +»Olenpa toki!» sanoi Alexander. »Eikä se ole kenellekään ollut +mieluisempi uutinen!» + +»Kiitos, Alick. Kuinka kotona jaksetaan?» + +»Erinomaisesti», sanoi kirjuri. + +»Malttakaas — seitsemänhän niitä on, eikö niin? Suuri vastuunalaisuus.» + +»Ei pahakaan, niin kauan kuin terveyttä riittää», sanoi Alexander. + +»Niinpä niin, niinpä niin», sanoi Daniel Dyce. »Eihän tässä maailmassa +ihminen tarvitse muuta kuin terveyttä — ja vähän enemmän rahaa. +Ajattelin juuri —» Hän keskeytti lauseensa, hyräili tahdin verran +jotakin säveltä ja räpytti silmiään nenälasiensa takaa. »Olette kai +lukenut Dickensiä?» kysyi hän. + +»Kyllä tunsin hänen teoksiaan nuorena ollessani», sanoi Alexander, +ikäänkuin sellainen, joka tunnustaa nuorena olleensa pallosilla. »Ne +eivät olleet pahoja.» + +»Aivan niin! No niin, tiedättekö, että mieleeni juolahti juuri-ikään +ajatus, joka liian selvästi johtuu siitä, että olen lukenut Dickensiä +viikko sitten, senpävuoksi hillitsen itseni ja säästän aikeeni toiseen +kertaan, jolloin Dickens ei ole määrääjänä.» + +Hän palasi varhain kotiin sinä päivänä, helpottaakseen Ailie'a tämän +sairaanhoitaja-tehtävässä, kuten hän itselleen uskotteli, mutta +todellisuudessa saadakseen omiksi mielihyvikseen katsella elämää +silmissä, joita eilen verhosi hämäryys. Uusi, tuore, terveellinen +ilma tuntui täyttävän koko talon. Nuppu makasi korkeilla pieluksilla, +neiti Minton Grace asetettuna pystyyn polviaan vasten, ja huone oli +täynnä kukkien tuoksua, joita oli tullut uhkea kimppu pankkimiehen +puutarhasta. Bell oli nuortunut jälleen ihmeellisesti, ja Ailien +silmäkulmien välistä olivat hävinneet ne kaksi tummaa juovaa, jotka +olivat siihen ilmestyneet silloinkuin tohtori Brash oli lausahtanut +hänen korvaansa kauhean keuhkokuume-sanan. Mutta tohtori Brash oli +voittanut sen! Oi, jospa hän olisi osannut kutoa hänelle talviliivin! + +Lapsi ojensi kätensä sedälleen, ja tämä suuteli häntä kämmenelle, +uskaltamatta edes vielä koskettaa huulillaan hänen poskeaan, peläten +saavansa jälleen tuntea sen kuluttavan sisäisen liekin kuuman +henkäyksen, joka oli täyttänyt hänet tuskallisella ahdistuksella. + +»No», sanoi hän reippaasti, »kuinkas meidän armomme terveys tänään +on? Jesses sentään! Millaisen kauniin, suuren, vöyreen pienokaisen +olet saanut; Alibel-raukan nenä vääntyy varmaan sijoiltaan.» + +»Eihän sillä olekaan nenää», sanoi Nuppu heikosti vielä uudella, +ohuella ja harjaantumattomalla äänellään, kääntyessään yhä +vähentymätöntä hellyyttä ilmaisevin silmäyksin katselemaan vanhaa +nukkeaan, joka pahasti ruhjoutunein kasvoin ja vajavaisin jäsenin +makasi tyynyllä hänen vieressään. + +»Saappaan peukalo ja kintaan kantapää!» sanoi Daniel Dyce. »Daniel +Dycen talossa! Bell ja Ailie, siinä on teille esimerkki!» + + + + +XIV LUKU. + + +Myrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli +siunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta, +mikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen +elostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän +ja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä, +tuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja +kaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On +parempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel +Dycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän +kuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä. +Hän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet +poskensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli +omenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle, +joka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista +kylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen +uljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla; +puutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä +harjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat +päitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma +oli suuri ja kaunis kuten ainakin. + +»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu +ihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna +pölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta, +joiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot +Intian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän +skotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä +karumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan +sellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät +ravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat +nähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on +vertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle +pahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä +esimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän +on ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä +palvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse +kääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen +nenällään.» + +»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole +kuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan +mehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään +Tellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun. + +»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi +Bell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi +se olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä +ole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala +olisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin +portista.» + +»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun +laiselle syntisraukalle», sanoi lapsi. + +Dan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan, +vaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän +tunnustuksen. + +»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen +kevytmieliseksi.» + +»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on +johdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi +pidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä +johdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole +vielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit +minun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan, +kun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime +viikon.» + +»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell, +koettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa +kutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen +saavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla +niinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin, +että syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet +korjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti +kääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'» + +»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen +häntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan +epäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta +tunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että +maailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.» + +»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa +heidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan +kultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa: +'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!» + +»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä +vakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän +hänelle kuin minulle.» + +»Paransiko hän minut?» kysyi lapsi. + +»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman +häntä.» + +»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan +varmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.» + +»Mitä?» huudahti setä tuikeasti. + +»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden +häneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä, +ja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En +ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti, +jollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että +minun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja +lausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta +ajattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni +kiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa +teille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun +oli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän +sinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän, +minkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin +narrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin +olin saanut sen sanotuksi teille.» + +»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on +kovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta +meidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.» + +Bell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi +pois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän, +»enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena +ollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—» + +»Kenelle?» kysyi Bell-täti. + +»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu +tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille +itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen +hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta, +vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti +innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään +sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut, +enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi +kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin +läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi +puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki +täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä +mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren' +johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin +Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.» + +»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti. +»Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei +tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme +laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit +märkänä sisään?» + +»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut +kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona, +ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa +narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin +pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani +Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin +vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?» + +»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä, +muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille. + +»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi +murheellisena. + +»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun +puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta +on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän +itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki. + +»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan +vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa. + +»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —» + +Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä +lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen +kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan +lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä +tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei +näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla. +Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan +aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä: + + »Kasta, kasta kukkiasi, + pitkävartisia, + kaikki oomme neitoja + ja kaikki kuolevia.» + +Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet +herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se +miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen +sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää +myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin +lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu, +kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan +keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja +kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka +surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina, +kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu! + +»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään +hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi +ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa. + +»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän. + +»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni +kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin +sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat. +Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen +palatessaan takaisin.» + +»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö +hämmästyksissään. + +»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se +koski?» + +Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce, +neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua +hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.» + +»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce +päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla +selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!» + +»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä +keneltä se on.» + +»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin +Lennoxilta», sanoi Bell-neiti. + +»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö +olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän +Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun +tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja +veti esiin toisen valekirjeen. + +Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen +yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle. +»Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun +kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä +pikku veitikkaa!» + +»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena. +»Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä; +ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta +syntiä.» + +»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on +saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko +kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä +pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on +kertomataidetta, se on romaania.» + +»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko +romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen +iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi +poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen +sielullaan. Hän suree sitä nyt.» + +»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten +ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti +nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen +tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana. + +»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä +minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin +mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä +olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani +päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä +surkuteltavan arkipäiväistä — + + »'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin, + oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.' + +Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille. +Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin, +että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä, +että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen +maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.» + +»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä +ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se +hyvin, hyvin suuri synti?» + +»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin +rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma +sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin +kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän +vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on +Lennox Dyce.» + +»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen +kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon! +Oletko ihan, _ihan_ varma, ettei se ollut narraamista?» + +»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti, +heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan +tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu +meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina +hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi +hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli +ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu +— kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä +erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista +punaa.» + +Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän +toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän +saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa +'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.» + +»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa; +sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän +kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.» + +»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta +aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että +minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.» + +»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen +läpi keittiöön. + +»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti. +»Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä, +jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.» + +»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään +vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna +ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat +nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää, +ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut +turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut +Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa +laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka +iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!» + +»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri +kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?» + +»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä +— minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin +vain eksyttää.» + +»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu. + +»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja +lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se +kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla +opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta +että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska — +koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla, +kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka +paljon ristejä!» + +Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän _on_ kultainen!» +sanoi hän. + + + + +XV LUKU. + + +Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi +pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja +lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn +alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle +röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset +eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin +puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita +turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka +säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman +veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön +kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat +salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat +verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen +piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa +valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat +makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden +lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia, +vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta +muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat +vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa +kotoa poissa liikeasioillaan. + + »Oletteko kihloissa?» + »Tähyilen parast'aikaa.» + Ero tekee tunteet hellemmiksi.» + »Olette iloinen petturi.» + »Sydämeni on teidän.» + Miten on jalkaraukkojenne laita?» + +Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua, +tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin +pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa +vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu. + +Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin +hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten +miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis +tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan +se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule +montakaan karamellia saamaan.» + +Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä +syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista, +mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli +siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin, +tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen +kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun +ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies +muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia +pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos +porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi. +Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä +koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän +koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin +arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä +tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka! +Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui +noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen +takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja +sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi +rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset +olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia +kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti +kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen +johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin +käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni +ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin. + +Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja +kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla +kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko +joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan +väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä. +Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi, +että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä +voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri +tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet +kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä +oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän +ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei +tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat +pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota +käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut +tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto +oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista +— ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa +ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän +viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo +oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan +silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään +puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi +leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän +ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen +nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut +käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli +aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä +ylempänä minä itseni pidän.» + +Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili +hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään, +mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan +iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan +katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä +tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua +heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee, +täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse +sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?» + +Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi +nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli +siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta. +»Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän. + +»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla +oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika! +Minä olen syvästi loukattu.» + +»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi», +sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta +kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi +eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän +talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.» + +»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi +Kate. + +Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa +palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli +menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret +siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen +synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä +puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan +ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay +tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia, +käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien, +naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta +serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset +koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että +Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan. + +Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti +vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti +oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta, +ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan, +oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli +laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava. +Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä +viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä? +C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa +huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman! + +Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista +kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena +innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan +yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli +pestannut tämän lapsen opettajakseen. + +Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se +joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen +täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja +terve. + +»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt, +suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen +istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi +jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet +yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee +heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä +ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää +kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos +tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä, +millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine +MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä +jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen +pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon +kirjoittaisit sen muistiin?» + +»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate. + +»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä, +sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän +sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti +puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi +suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on +viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in +koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen +kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.» + +»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen +hirveän iloinen Charlesista!» + +»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka +sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä +olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että +sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on +terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki +eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki +mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka +luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin +huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin +ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi +sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka +hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.» + +»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen. + +»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää +vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se +on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua, +mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä +seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein +kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin +en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne, +jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista +kertaa kahteentoista asti.» + +»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta +minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille +siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.» + +»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä +sitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä +muuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä +olen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa, +ja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten +keuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano- +tai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja +puhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta +sanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa +teoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan +naura täydellä suulla.» + +»Hyvät ihmiset!» sanoi Kate. + +»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa +ollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.» + +»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se +on kovin vaivalloista.» + +»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa +niin.» + +»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi +tulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi +jalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno +sunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua, +Nuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän +haukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun +alkuluennon mielenkiintoisuudesta. + +Jonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa +lukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka +on tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen, +istuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin +omituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei +tullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja +lapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen. + +»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän +surkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!» + + + + +XVI LUKU. + + +»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan +kuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä +ikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin +kalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli +paljon enemmän hauskaa.» + +Niinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti +esiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön +jalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan; +laulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään +tuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten, +että ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö, +mutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä +herrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta +työihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat +lauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia +jalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli +kaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin +monta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä +kartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta +satamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen +Lennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa. + +Lukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli +ehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa +painostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa. +Vieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva +ei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin +suurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin +tavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää +raikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena. +Rauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat +raskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti, +savupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja, +missä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan +peitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan +nähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! — +ah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten +hän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän +oli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä +asioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota +hän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti, +miltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä, +oli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla +ulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin +Hampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli +kuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen +tervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä +monikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista +satamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista +tavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus +pelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia. + +»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista +vaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän +silmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan. + +Mutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman +merkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden +naisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun +hänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi +mielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden +kanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki +mieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien +jyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä +ajatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt +mitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa +ahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan +kiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan, +uneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti +ja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet +sen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen +villihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman +peilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin +aihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella, +tuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään +tuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka +hän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän +nykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa +kaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen +mielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta +maailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti +lapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä +pieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja +haltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja +uljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka +hänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili +millaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut +sellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan +— häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja +tyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja! + +Niin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku +puuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi +lapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä +samalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään. +Toisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen +siirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka +ikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta +Ailie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä +mielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko +meidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta +maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin +päivänä lähdettävä tuolle maantielle.» + +»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu, +Ailie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin +tekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa +muuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä; +meillä on ollut kyllin surua hänen isästään.» + +»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi +Ailie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella. + +»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole +mikään pöhkö.» + +»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en +valita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, — +vaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät', +Amerikan asuttajat —» + +»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole +yhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus +pääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania +nauratti. + +»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei +Nuppuakaan olisi olemassa?» + +»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä, +että ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä +kunnon ihmistä.» + +»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki +mahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa +mielellään vastaan ylijäämän.» + +»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni», +sanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään +lapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen +äitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä +elatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia; +nauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —» + +»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi +Ailie vakavasti. + +»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan +ammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä +sydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin +joksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme +— se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se +pelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla +yksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään +maksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän +itki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja +ajatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi +Maryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen — +sinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa +muovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä +ajattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan, +jotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein +poissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin +laita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.» + +Ei tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun +elämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina +Rellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja +riennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään, +soitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea +aika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei +oikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa +puoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen +alas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle, +tahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt +ja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa, +seisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia +varpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä +lokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät +maalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä +muistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen, +joka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin +runsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt +yhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten +maanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George +Jordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan +kuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta +valveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui, +kahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän +vain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat +nukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate +pursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä +kadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen +mukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja +hänen äänensä oli kuin univirsi. + +Eräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina +laumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa +puutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien +kuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle +teepöytään miltei kyynelissä. + +»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä +vaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.» + +»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri +ajattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen. +Jotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi +hienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on +päällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs +sitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä +niin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän +on lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei +hän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi +kuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.» + +»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä +nauraa kukersi. + +»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon, +typykkäni?» + +»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi! +kunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!» + +»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa», +myönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin +herttaisen skotlantilaista.» + +»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä +odotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä +haarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana +puhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi +tehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia +enkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt +yhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä +linnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.» + +»Millaiseksi sitten todella luulit Skotlantia?» kysyi Ailie. + +»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi +suurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja +kruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan +taisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa». + +»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi +hänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti, +emmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää, +Bell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven +'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi +taisteluita joka päivä —» + +»Mikä verenhimoinen lapsi!» sanoi Ailie-neiti. + +»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu +selittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa +— ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut +kai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten +luulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia +ja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein +reima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi +metsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin +siihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan +kuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja +vastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet +kiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä +lemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset +tärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi +olla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui +nukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista; +Skotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo +kovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat +ulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet +ammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole +ketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja +karmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti +on kuollut kuin tukki.» + +»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina +puolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat +Skotlannista.» + +»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä +terävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en +vähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat +olonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja +näkevät tuon tien.» + +»Tien?» sanoi Dan-setä. »Minkä tien?» + +»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka +se nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu +tulemaan mukaansa ja koettamaan.» + +»Koettamaan mitä?» kysyi Dan-setä uteliaasti. + +»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja +arvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta +minun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu, +että minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin +aina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin +tekemisen arvoista.» + +Dan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista +ja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta. + +»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän, +»johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin +itse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin +armoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on +selvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin +vilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi +tehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?» + +»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku +hautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli +pysyä pelimannin mukana.» + +»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se +johtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni. +Mutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää, +pitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla +rannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa +myymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.» + +Nuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen +periaate?» kysyi hän. + +»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja +muualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin +siivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa +merkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.» + +»Tosi kristitty ihminen!» sanoi Bell-neiti. + +»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi +joskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna +on minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä +oikeuteen.» + +»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei +vastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan. + + + + +XVII LUKU + + +Olipa iloa muutamia päiviä sen jälkeen Dycen keittiössä, kun +postinkantaja Peter tunteittensa karvautta ilmaisevalla tuhahduksella +ojensi ikkunasta Katelle paketin, joka näöstään päättäen oli tullut +vierailta mailta. »En tiedä keneltä se on, eikä tarvitse luulla, että +kysyisin», sanoi hän; »mutta yksin tuon kapineen postimerkkeihin on +varmasti mennyt sievät rahat.» + +»Vai niin!» sanoi Kate niskojaan keikauttaen. »Teille lienee hauska +tietää, että hänellä on hyvin varaa siihen!» ja Kate haisteli pakettia, +josta lemahti väkeviä ja outoja tuoksuja. + +»Ei nyt tarvis ihan nenälleni hypätä», sanoi postinkantaja; »minähän +vain huomautin. Mikä — mikä se mies on ammatiltaan?» + +»Kauppamatkustaja, myy rautatietunneleita», sutkautti Colonsayn +tyttö ja sulki ikkunan niin että paukahti, ryhtyen repimään auki +pakettia hurjana jännityksestä ja löytäen siitä pullon Väärentämätöntä +Riika-Palsamia — ihmeellistä merimiesten haavalääkettä! — toisen +Fiorida-vettä sekä hopeamedaljongin ynnä kirjelipun, jossa Charles +vakuutti hänen lähettämänsä runon todella suurenmoiseksi sekä +toivotti hänelle edelleen onnellisia syntymäpäiviä. Kuten monien +Charlesin kirjeiden nykyjään, kävi sen tarkoitus osittain yli hänen +ymmärryksensä, kunnes hän sai Nupulta kuulla, millaiseen kirjeeseen +tämä oli vastaus — sillä Nuppu oli niin suuresti hurmaantunut tuohon +vaeltavaan merimieheen, että lähetti tälle joskus kirjeitä, joita +Kate ei saanut edes nähdä. Sinä päivänä tuoksuivat aamiaisvehkeet +Florida-vedeltä, sillä Kate oli huuhdellut itsensä ylt'yleensä tällä +tuoksuaineella, ja Bell-neiti oli varma, että hän oli taaskin pessyt +astiat hajusaippualla, kuten tytön tapa oli ollut silloin kuin hän +vasta Colonsaysta tulleena oli siinä luulossa, ettei mikään muu kuin +ruskea Windsor-saippua ollut kyllin hyvää Buntain-mummon teekalustolle, +jota käytettiin sunnuntaisin. Mutta Nuppu älysi merkeistä, että +oli tullut uutisia meriltä, ja hän riensi keittiöön niin pian kuin +ehti, sillä oli lauantaipäivä, jolloin Dycen akatemialla ei ollut +oppitunteja. Oi kuinka hellästi hän ja Kate hyväilivät pulloja, +haistelivat innokkaasti niiden sisältöä ja pitelivät vuorotellen +medaljonkia! Siitä vain Kate oli pahoillaan, ettei hänellä ollut +välitöntä tarvetta Riika-palsamin käyttöön; mutta Nuppu oli häntä +innokkaampi — hän pisti varovasti neulalla kämmeneensä ja pani haavaan +tuota väärentämätöntä palsamia. »Oi, kuinka kovasti hän rakastaa minua +— meitä, piti sanomani!» — huudahti hän, ahmien innokkaasti Charlesin +kirjettä. + +»Mitä sanoit hänelle viime kirjeessä?» kysyi Kate. »Hän puhuu tässä +jostakin runosta ja syntymäpäivästä.» + +Nuppu tunnusti, että hän oli tehnyt Charlesille runon hänen +rakastetulta Kateltään, ja toivoen saavansa makeislahjan, kertonut +hänelle syntymäpäivänsä olevan maanantaina. »Mutta palsami on minulle +todella ihan yhtä mieluista», sanoi hän; »se on kerrassaan suloista; +kuinka se kirvelee!» + +»Eihän nyt ole ollenkaan minun syntymäpäiväni», sanoi Kate. »Minun +syntymäpäiväni on aina syyskuun toisena sunnuntaina. Minä olen syntynyt +samaan aikaan kuin lady Anne — joko kaksi viikkoa ennen tai kaksi +viikkoa jälkeen. En muista tarkasti kummin se oli, ja tuskinpa hänkään +sitä muistaa.» + +»Ei ei, mutta minunpa syntymäpäiväni on maanantaina», sanoi Nuppu, »ja +kun me nyt kerran rakastamme häntä näin niinkuin yhdestä tuumin, niin +arvelin sen olevan samantekevää.» + +»Niinhän se onkin; en sanonutkaan sitä moittiakseni», sanoi Kate. »Ja +nyt meidän on lähetettävä hänelle jotakin vastalahjaksi. Mitä sinä +suosittaisit?» + +He tuumivat monia merimiehelle soveltuvia lahjoja — öljykangashattuja, +raamattu-merkkejä, villaisia kaulahuiveja, paperiveitsiä, +kravattineuloja, käsineitä ja kaulaliinoja. Nuppu oli varma, ettei +mikään ihastuttaisi häntä niin suuresti kuin kirja autiosta saaresta, +mutta Kate sanoi että ei, piippu sopisi parhaiten — puinen piippu, +jossa oli hopeahelat; sellainen, juuri sovelias, oli rouva Wrightin +Italialaisessa myymälässä. + +»Mikä on italialainen myymälä?» kysyi lapsi. + +»Sitä en osaa sanoa», vastasi Kate, »jollei ehkä hänen miehensä ollut +italialainen, ennenkuin kuoli häneltä pois. Hänen kilvessään ei ole +mitään muuta kuin 'italialainen myymälä'. Hän myy tavaroitaan melkein +mistä hinnasta ostaja vain haluaa, koska raamattu sanoo, ettei sovi +tinkiä kaupanteossa.» + +»_Minä_ tiedän», sanoi Nuppu. »Se on samaa kuin hoitaa liikettä fi— +fi— filantrooppisten periaatteiden mukaan. Minusta olisi hauskaa nähdä +miten sellaista tehdään. Minä juoksen ostamaan rouva Wrightiltä sen +piipun, Kate.» + +Hän lähti asialleen rannan puolelle kaupunkia, kirkon taakse; ja +aamupäivän tunnit kuluivat ja päivällisaika oli kohta käsissä; +eikä vielä näkynyt merkkiä hänen paluustaan. Kate olisi kadottanut +kärsivällisyytensä ja lähtenyt häntä etsimään, mutta hän näki +ikkunastaan niin paljon mielenkiintoista, että hän unohti kokonaan +asiallaolijan. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui kirkon +tuolla puolen. Rellu-Wully tiesi mitä se oli, mutta ei luonnollisesti +antanut sitä tietää, sillä hän oli liikkeellä julkisena kuuluttajana, +ravistaen kaupungin tiedonhalun hereille kelloaan helistämällä ja +huutaen: »Kuulutus!» niin tärkeän näköisenä kuin olisi hänellä ollut +varattuna jokin tärisyttävä uutinen; mutta lukuunottamatta joitakin +salaperäisiä sanoja »pohjimmaisista hinnoista», jotka hän sopotti +kädessään olevasta paperista, ei siinä ilmennyt mitään, mikä olisi +erottanut tämän kuulutuksen muista tavallisista, joissa puhuttiin +laiturilla myytävistä silleistä tai John Turnerin kulmassa kaupan +olevista ruukkutavaroista. »Mitä te kuulutatte?» kysyttiin häneltä, +mutta kun hän oli siinä uskossa, että hänen äänensä oli selkeä kuin +konserttilaulajan, ei hän alentunut vastaamaan. Vasta sittenkuin joku +katsoi hänen olkansa yli ja luki itse paperista, tuli selville että +»mullistavaksi» kutsuttu alennusmyynti oli käynnissä Italialaisessa +myymälässä. Puoli kaupunkia meni heti katsomaan, mitä tuolla kunnon +eukolla nyt oli tekeillä. Kate näki heidän rientävän rantaan päin, ja +takaisin palatessaan he nauroivat. »Mikäs kometia siellä on?» kysyi hän +eräältä ohikulkijalta. + +»Alennusmyynti Hurskaan lesken kaupassa», sanottiin hänelle. +»Hän on pannut syrjään Spurgeonin saarnat ja hankkinut itselleen +kaupanteon käsikirjan ja opettelee nyt pitämään Italialaista myymälää +skotlantilaiseen malliin.» + +Kate olisi lähtenyt paikalla itse katsomaan tätä ihmettä, mutta hänen +patansa oli kiehumaisillaan, ja samassa tuli emäntäkin portaita alas +huutaen: »Lennox, Lennox!» Katen mieli synkkeni. Hän oli unohtanut +Lennoxin, ja miten hän saattaisi selittää hänen poissaolonsa niin +tarkalle emännälle? Mutta tällä hetkellä hän säästyikin selityksiltä, +sillä Tellun haukunta täytti kadun ja herra Dyce tuli eteiseen nauraen. + +»Oletpas sinä iloinen!» sanoi hänen sisarensa auttaessaan palttoota +hänen päältään. »Mikä sinua nyt naurattaa?» + +»Lystikkäin asia mitä voi kuvitella», sanoi Dan Dyce. »Olin juuri +ikään puheissa kapteeni Tärkeyden kanssa, joka on kauhean raivoissaan +erään kirjeen vuoksi, jonka joku poika on tuonut hänelle rouva +Wrightiltä. Kapteeni on niitä ihmisiä, jotka kehuvat maksavansa ensi +tilassa, mutta eivät koskaan etsi tuota tilaisuutta. Hän näyttää +olevan velkaa rouva Wrightille yhtä paljon kuin paikkakunnan muillekin +kauppiaille, mutta ei ollut siitä millänsäkään, tuo rouva kun on niin +hyvänahkainen. Tämä kirje oli saanut hänet liikkeelle. Hän näytti sitä +minulle ja huomautti, että se sisälsi herjauksen tai uhkauksen, josta +saattoi nostaa oikeusjutun, mutta minä vakuutin hänelle, etten olisi +itsekään osannut kirjoittaa sen asiallisemmin. Siinä sanottiin, että +jollei hän maksaisi heti, niin voisi helposti tapahtua jotakin, mikä +hämmästyttäisi häntä valtavasti.» + +»Varjelkoon! Sehän ei ole ollenkaan lesken tapaista. Hän on varmaan +menemässä suunniltaan epätoivosta.» + +»Tuon kirjeen sanamuoto se huvitti minua», sanoi Dan Dyce, mennessään +saliin yhä naureskellen — »'voi helposti tapahtua jotakin, joka +saa teidät valtavasti hämmästymään' — se vihjaa niin kamaliin +mahdollisuuksiin. Ja se tulee täyttämäänkin tarkoituksensa, sillä +kapteeni on lähtenyt maksamaan velkaansa leskelle, ollen varma siitä, +että se merkitsee häväistysjuttua.» + +Kate käytti tilaisuutta juostakseen hakemaan asiantoimittajaansa kirkon +toiselta puolen. »Tänne päin, joka hyviä kauppoja haluaa!» huusivat +jotkut nuorukaiset Italialaisesta myymälästä palatessaan, tahi: »Hei, +olette hukannut askeleeni» — mikä osoittaa kuinka pikkukaupungissakin +osataan pitää hauskaa — mutta Kate ei virkkanut muuta kuin »roskat!» +harmistuneena itsekseen, samalla kuin koetti henkeään pidättämällä +estää kasvojaan käymästä punaisiksi. + +Hurskaan lesken puoti kärsi nimikilvestään, joka oli »aivan liian +suuri tehtäväänsä, niinkuin nuohooja, joka tarttui kiinni mummon +savupiippuun», kuten Daniel Dyce sanoi. Kilpi oli aikoinaan kuulunut +P. & A:lle, mutta P. & A:n kelpo rouva kyllästyi kuulemaan miestänsä +haukuttavan italialaiseksi, ja niin se palasi maalarille, joka maksoi +sillä osan velkaansa rouva Wrightille. Tämä oli jo pitkät ajat katunut +tuota saalistaan, sillä hän tunsi sen sielussaan maailmalliseksi +turhuudeksi — vähemmän yleisön silmään pistävä kilpi olisi paremmin +sopinut hänelle itselleen ja hänen kahdelle ujolle pikku ikkunalleen, +joissa kärpäspaperit, korurihkama, makeiset, savukkeet, maalaismunat +ynnä sydämelliset kutsut Pilgrimi-lähetyksen Bethel-talolle joka +perjantai illaksi kello kahdeksan (jos Jumala suo) — pitivät +toisilleen sekalaista ja tomuista seuraa. Siivo, hurskas leski, mutta +ah! niin vailla kaikkea pelastavaa älyn oveluutta, Pilgrimi-iähetys +oli se, jota varten hän varsinaisesti eli, ja hänen puotinsa oli +risti, jota hän kantoi. Mutta tänään sitä tuskin tunsi entisestään: +ikkunoista oli niiden vanhennut sisältö riistetty pois, ja toinen oli +täytetty ruusuposkisilla omenakasoilla, toinen pähkinöillä, jotka +viekoittelevana putouksena ryöppysivät huolettoman tuhlaavaisesti +kumotusta tynnyristä. Kummassakin ikkunassa oli suuri käsin tekstattu +ilmoitus; toisessa luettiin: + +»KEKRI-ILTA! NOUSE JA LOISTA!» + +ja toisessa: + +»TEE SE NYT!» + +mitä, se jätettiin lukijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Koko +aamupäivän oli puodissa virrannut ostajia, jotka palasivat sieltä +mukanaan muutakin kuin pähkinöitä tai omenia, suuresti ihmetellen +Hurskaan leskessä tapahtunutta muutosta, hän kun kehui tavaroitaan +ihan tavallisten syntisten lailla. Pienoilla ja verhoilla varustetun +aition takana, jossa hänen otaksuttiin pitävän kirjojaan ja rukoilevan +koko kaupunkikunnan puolesta, näytti nyt olevan jokin salaperäinen +kiihoke, sillä kun huonot maksajat tänään tahtoivat ostaa jotakin +velaksi ja hän oli jo myöntymäisillään, pujahti hän aitioon ja tuli +kohta takaisin teräksenlujana, väittäen, että jokaisessa »mullistavassa +alennusmyynnissä» myytiin vain käteisellä. Hän helpotti kyllä, mutta +vain omaan hintaansa eikä ostajan tinkimään, kuten ennen tavallisesti. +Terveyssuola — hienommista hedelmistä uutettu, vilvoittava, virkistävä, +vahvistava lääkesuola (vaikka se muistuttikin tuttua Rochellen suolaa, +johon on lisätty vähän sokeria ja viinikiveä) — oli halvennettu +puolella pennyllä, alle ostohinnan, kuten käsinkirjoitettu ilmoitus +myymäläpöydällä vakuutti. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hänen kannatti +myydä alle ostohinnan, näytti hän hämmästyneeltä ja säikähtyneeltä, +kunnes oli pujahtanut tuokioksi verhon taakse, jonka jälkeen hän +ilmoitti sen johtuvan suuresta myynnistä; hänen ei kannattanut myydä +terveyssuolaa alle ostohinnan, jollei hän myynyt sitä tavattoman suuria +määriä. + +Wardin Verratonta Kiilloituspastaako haluttiin? — ikävä kyllä (pujahdus +verhon taakse) se oli nyt häneltä aivan lopussa. Viime aikoina sillä +oli ollut niin suuri kysyntä, että hän oli väsynyt tilaamaan sitä joka +toinen viikko tukuttain. Niin, Wardin pasta häneltä oli lopussa, mutta +(taaskin pujahdus verhottuun aitioon) eikö saisi olla tätä erinomaista +vasikansorkkahyytelöä, joka on saanut mitä parhaat arvolauseet +ko-konessööreiltä? Mitä ne konessöörit olivat? Konessöörit (jälleen +tiedusteluretki verhon taakse) ovat niitä rikkaita ihmisiä, jotka +voivat niellä mitä hyvänsä. + +»Minäpä sanon, mitä siinä on», sanoi räätäli; »vihdoinkin olen sen +älynnyt! Hänellä on tuolla verhon takana kirja; olen nähnyt sen ennen +— Vähittäiskauppiaan Opas — ja hän puikkii verhon taakse katsoakseen +siitä, mitä hänen on sanottava ostajilleen. Siitä hän on saanut nuokin +ikkunalaitteet ja 'Tee se nyt!'-lauseet.» + +Mutta hän oli väärässä — kerrassaan väärässä, sillä kun Kate tuli +puotiin kysyen: »Oletteko nähnyt Lennox-neitiä, rouva Wright? Lähetin +hänet tänne asialle monta tuntia sitten», tuli Lennox itse uutimien +takaa aitiosta ja sanoi: »Hei, Kate, terve tavattua! Mitä voimme tehdä +hyväksesi tänään?» + +»Varjelkoon, kyllä nyt saat saparollesi!» sanoi Kate. »Sinua odotetaan +päivälliselle.» + +»Olin juuri lähdössä kotiin», sanoi Nuppu mennen ovea kohti. + +»Lapsikultani, lapsikultani, pikku enkelini!» huusi Hurskaan leski +aikoen suudella häntä, mutta Nuppu torjui sen. + +»Ei tänään, jos suvaitsette; olen monta mailia liian suuri +suudeltavaksi tänään», sanoi hän ja marssi juhlallisesti ulos +italialaisesta myymälästä. + +»Mitä kummaa sinä teit näin kauan poissa kotoa?» kysyi Kate. »Oliko +sinulla jotakin toimitettavaa?» + +»Suoritin maksua Charlesin piipusta», sanoi lapsi, antaen takaisin sen +ostoon saamansa rahat. »Tuo rouva Wright on mitä suloisin ihminen, +mutta kyllä hän, poloinen, on liikeasioissa ihan pikku lapsi! Kun +pyysin ostaa piipun, oli hän niin mielissään, että tahtoi antaa sen +minulle ilmaiseksi, koska olin herra Dycen veljentytär. Hän sanoi, että +Dan-setä on Jumalan mies, joka on pelastanut hänet vararikosta useammin +kuin kerran, ja piippu oli sentään aika vanha kapine, joka oli ollut +ikkunassa siitä saakka kuin hän tuli kääntymykseen ja lakkasi pitämästä +koristuksia vaatteissaan. Luulisi melkein, että hänen mieltänsä +kirvelee, kun ihmiset tulevat hänen puotiinsa tuhlaamaan rahaa; hänet +on varmaankin kasvatettu vapaaruokalassa. Minä sanoin, että ottaisin +piipun ilmaiseksi, jos hän kaupanpäällisiksi suostuisi pieneen leikkiin +minun kanssani. 'Millaiseen leikkiin?' kysyi hän — oi, hän on niin +herttainen ihminen! — ja minä sanoin, että olin ihan kuolemaisillani +halusta pitää oikeaa kauppaa, ja että näyttäisin hänelle Chicagon +mallia. Ja usko pois, minä tein sen, Kate MacNeill!» + +Hän tuli sisään yht'aikaa liemen kanssa, mutta mitään ei kysytty +ennenkuin setä oli lukenut ruokasiunauksen; sitten, ennenkuin +lusikkaakaan oli liikutettu, sanoi Bell-täti: »Lapseni, lapseni, missä +ihmeessä sinä olet ollut?» + +»Olen pitänyt puotia rouva Wrightille», sanoi Nuppu. + +»Tsk! tsk! sinä olet auttamaton!» huusi täti. »Tuollainen lapsi +pitämässä puotia!» + +»Kaunis kauppiaspari, leski ja sinä! Kumpi teistä laski vaihtorahat?» +sanoi Dan-setä. »Kerropas meille kaikki.» + +»No niin, minulla oli oikein hauskaa», sanoi Nuppu. »Kestäisi teeaikaan +asti, jos kertoisin ihan tarkalleen, kuinka hauska päivä minulla on +ollut, mutta tahdon hoputtaa ja luoda vain yleiskuvan. Kun sinä, +Dan-setä, sanoit hänen hoitavan liikettään fil— filantrooppisten +periaatteiden mukaan, teki minun mieleni nähdä millaista se oli, ja +minä menin sinne Katen asialle ja tarjouduin auttamaan. Hän myönsi +itsekin, ettei hän ollut maan parhaita liikkeenhoitajia eikä näyttänyt +siitä suuriakaan rikastuvan, mutta sanoi, että Luojan kiitos hänellä +oli terveyden kallis lahja. Minä olin ensimmäinen ostaja minkä hän oli +saanut nähdä koko aamuna, paitsi erästä miestä, joka pyysi rikkomaan +puolikruunusen, eikä hänellä ollutkaan puolikruunusta mukanaan, vaan +lupasi maksaa sen sitten kuin ei toiste enää tulisi. Rouva Wright sanoi +luulevansa varmasti, että liikkeessä tapahtuisi käänne, ja minä sanoin +luulevani, että se kääntyisi pikemmin, jos — jos — jos hän itsekin +vähän lykkäisi sitä. Ja hän sanoi, että siinä oli varmasti jotakin +järkeä, ja lausui toivovansa, että kuuluin kristittyjen seurakuntaan, +Minä sanoin kuuluvani, ja siihen hän huudahti: 'Halleluja!' Kaikissa +muissa suhteissa hän oli ihan täysikelpoinen; hän katsoi minuun silmät +pyöreinä ja teki juoksujalkaa kaiken mitä minä käskin. Ensin hän +otti pois kaiken vanhan ruuhkan ikkunoista ja täytti ne pähkinöillä +ja omenilla kekri-iltaa varten, niin etteivät Skotlannin ikkunat +luullakseni ole olleet sen näköisiä milloinkaan maailman alusta +lukien. 'Ihmisistä tämä on varmaan ikäänkuin hupsua', sanoi hän +vähän peloissaan, 'ei mitkään muut ikkunat koko paikkakunnalla ole +sellaisia.' 'Eipä tietenkään', sanoin minä, 'ja sepä se juuri pistääkin +ohikulkijan silmään,' Jim Molyneux sanoi, että myymälän ikkuna oli +kuin näytelmäilmoite, se tarvitsi vetonaulan — nykäisyn — iskulauseen. +Sitten minä koetin muistella niitä sukkeluuksia, joita Chicagon +puotikauppiaat painattavat ikkunoihinsa, mutt'en voinut muistaa muuta +kuin: 'Housuja, kaksi dollaria lahkeelta, istumapaikat ilmaiseksi', +mutta rouva sanoi, ettei hänellä ollut myytävänä housuja. Sitten +muistin nähneeni joitakin sieviä pikku kortteja, joihin oli painettu: +'Nouse ja loista!' ja: 'Tee se nyt!' ja minä käskin hänen piirtää nuo +sanat suuresti ja selvästi ja panin ne ikkunaan. Hän tahtoi tietää mitä +ne merkitsivät, ja minä sanoin, etten osaisi sanoa sitä alkuunkaan, +mutta ne panisivat ihmiset ihmettelemään ja tulemaan puotiin saadakseen +sen selville, ja silloin olisi hänen käytettävä tilaisuutta myydäkseen +heille jotakin ja näpättävä heiltä rahat ennenkuin he pötkivät +tiehensä. Oi, täti, kylläpä minä kerron!» ja tässä Nuppu pysähtyi +miltei hengästyneenä ja hiukan häpeissään. + +»Kerro, kerro!» huudahti Ailie. + +»No niin, minä menin pieneen konttoriaitioon, jossa leskellä oli +kassakirjansa, hirveästi koirankorvainen, ja pinkka saarnakirjoja +ja läjittäin kirjasia siitä, kuinka on tehtävä toisille samoin kuin +pitäisi itselle tehdä, ja kuinka on annettava köyhille ja lainattava +Herralle. Hän luki niistä kappaleita minulle ja sanoi ihmettelevänsä +toisinaan, oliko kapteeni Brodie liian köyhä maksaakseen puolentoista +vuoden tupakat, mutta hän ei halunnut ahdistaa kapteenia, koska tämä +oli ollut Intiassa ja taistellut maansa puolesta. Hän sanoi, että hänen +pitäisi kai taas kirjoittaa hänelle ja pyytää saatavansa, kun vain +tietäisi, miten sovittaisi sanansa niin, että se olisi kristillistä +ja kohteliasta ja hienotunteista, mutta tekisi kuitenkin kapteenille +selväksi, että hän tarvitsi nuo rahat oikein kipeästi. Minä sanoin +tietäväni sanat, jotka sopisivat ihan erinomaisesti, ja minä sanelin ne +hänelle —» + +»Minä näin tuon kirjeen», sanoi Dan-setä, ja hänen silmänsä vilkkuivat +lasien takaa. »Se oli nerontuote — kerrohan eteenpäin!» + +»Sitten alkoi ihmisiä tulla ostamaan pähkinöitä ja omenia, ja he +kysyivät mitä 'Nouse ja loista' ja 'Tee se nyt' merkitsivät. Hän sanoi, +että ne olivat viestejä Herran enkeliltä — minua kaiketi hän lienee +tarkoittanut — vaikka, taivas nähköön, minussa ei ole paljonkaan +enkeliä — vai onko, Bell-täti? Sitten ihmiset menivät pois vähän +pöllähtäneen näköisinä ja tulivat hetken perästä takaisin ja kyselivät +hintoja. Hän sanoi, ettei hän ollut ihan varma, mutta arveli, että noin +yksi shillinki, tai ehkä yhdeksän pennyä, koska heillä oli suuri perhe, +ja sitten he pyysivät saada velaksi, ja hän antoi heille perään niin +että minä ihan raivostuin. Kun väki oli mennyt pois, annoin minä hänen +kuulla suorat sanat ja tein hänelle selväksi, että fil-filantrooppiset +periaatteet olivat suuri erehdys pienessä italiaisessa myymälässä, +ja että hänen tuli antaa ostajilleen tilaisuus tehdä toisille samoin +kuin he tahtoisivat itselleen tehtävän. Hän katsoi minuun silmät +vielä pyöreämpinä ja sanoi, että ihan varmasti minä olin sallimuksen +lähettämä, ja että olin ehkä oikeassa, sillä hän ei ollut koskaan +ennen katsonut asiaa siltä kannalta. Tämän jälkeen hän reipastui +ihmeellisesti. Panin hänet lähettämään herra Reilun tiukukelloineen +kaupungille lukemaan kuulutusta, jossa sanottiin, että kaikkea mitä +tarvitsette on saatavana rouva Wrightillä pohjimmaisiin hintoihin; ja +kun ihmiset sen jälkeen tulivat puotiin ja tahtoivat saada mikä mitäkin +ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi, niin hän puikahti aitioon, +missä minä nyt pidin asuntoa, ja kysyi minulta mitä hänen kullakin +kertaa oli sanottava, ja sitten kipaisi takaisin ostajien luo terävänä +kuin nupinaula ja näytti heille, ettei hänen kanssaan tarvinnut +leikitellä. Hän sanoi ansainneensa enemmän rahaa tänä päivänä, minun +leikkiessäni chicagolaista kaupanpitoa, kuin hän ansaitsisi viikossa +omalla tavallaan. Oi, minähän puhun ja puhun ja puhun, ja liemeni on +jäähtynyt ihan kylmäksi!» + +»Niin minunkin», sanoi Dan-setä hätkähtäen. + +»Ja minun!» sanoi Ailie-täti hymyillen. + +»Ja minunkin, totisesti!» huusi Bell-neiti helähtäen nauruun, +johon kaikki muutkin yhtyivät, kunnes Tellu korotti äänensä pannen +vastalauseen. + + + + +XVIII LUKU. + + +Niin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista +kaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä +seurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni +kykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen +kanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan +tapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista +ikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat +jossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset +Skotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen +kokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä, +kaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä +ja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän +kuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien +raakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman +kaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi +— toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku +meren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta. +Viimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä +hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan, +mihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti +selvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön +veret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi +tahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun +ilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä +tai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia +ja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja. +Tarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen +nakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä +ympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan, +joitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai +yhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan, +kuutamokelmeään puutarhaan. + +Sinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi +Rellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan +itselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen +valaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda. +Suurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden +sulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset +kattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan +taivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu +katseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa +Dan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat +ikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan +matkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka +pimeässä ovenkamanan perusteella. + +Kirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John +Taggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää +jymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena +korviin. + +»Mitä se on, täti?» kysyi Nuppu. + +»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa +huulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut +kekritontuista, Nuppu?» + +Nuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen +isänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän +tarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin +omenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan +olevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia +ja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään, +sillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen +ja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan. + +»Sellaisena olen sitä pitänyt», sanoi täti. + +»Sitten se kai on jumalaton», sanoi lapsi surumielisesti. »Olisin +toivonut, että pitäisitte kekriä aivan täällä kotona, jollei se olisi +kovin pahaa. Tuo leski teki minulle oikein paljon hyvää, kun hän +osoitti minulle, kuinka monet iloiset asiat ovat täynnä syntiä. Hän +tiesi ne kaikki! Luulen, että hän oli oppinut ne kirjasistaan. Niin, +hän teki minulle oikein paljon hyvää; minä — minä melkein toivon, etten +olisi tavannut tuota leskeä.» + +»Tunnetko olevasi paha silloinkuin olet iloinen?» kysyi Ailie-neiti. + +»Hyväillen aika! en rahtuakaan!» sanoi Nuppu. »Tunnen olevani ihan +kukkuroillani hyvyyttä, kun olen iloinen, mutta se johtuu nuoruudestani +ja viattomuudestani. Niin se leski sanoi, ja kyllä kai hänen sanansa +pitävät kutinsa.» + +»Kuitenkin, tiedätkös, kultaseni, minä kuitenkin uskaltaisin olla +hiukan iloinen silloin tällöin», sanoi Ailie-täti. »Kenpä tietää? Tuo +leski, niin kunnioitettava kuin hän onkin, on skotlantilaiseen tapaan +sanottuna vanha ämmä, ja myönnetäänhän yleisesti, että vanhoilla +ämmillä, olivatpa he kumpaa sukupuolta hyvänsä, ei ole yksinoikeutta +viisauteen. Jos tarvitset hurskasta ohjausta, Nuppu, niin en tiedä +mistä voisit saada parempaa kuin Bell-tädiltä; ja hän on kerrassaan +hullaantunut kekriin ja kekritonttuihin. Hetken kuluttua saat nähdä +tontut, ja — ja — no niin, odotahan, niin saamme tietää mitä muuta on +nähtävänä. Kunpa Dan-setäsi nyt vain joutuisi!» + +Katu oli aivan tyhjä, mutta sen autiutta ei voinut nähdä, ennenkuin +pilvet hetkiseksi ajautuivat pois kuun edestä, joka kellui tapulin +takana. Silloin pitkät, harmaat rakennusjonot kadun toisella puolen +tulivat näkyviin epätodellisina ja kelmeinä, niiden räystäät ja +savupiiput loivat sysimustia varjoja ja punavaloiset ikkunat kävivät +yhtäkkiä himmeiksi. Niiden yläpuolella kohosi jyhkeä kirkko kuin itse +isäntävarjo, ja kaikki — valkeiksi sivutut seinät, keltaisina kuultavat +ikkunat, kimmeltävä pakkanen ja autio katu oli kuin unelmanäkyä. Sitten +pilvet peittivät jälleen kuun, ja pimeys oli sakea kuin seinä. Mutta +pimeän laskeutuessa kadulle tuntui kumea rummutuksen ääni lähenevän, ja +kadun päästä, tuulenpuoleisesta kulmasta, missä Dan-sedän toimisto oli, +ilmestyi pieniä kuita, punertavia, kullankellertäviä ja kummallisesti +viiruteltuja. Ne riensivät talolta talolle, milloin ryhmittyen +linnunradoiksi, milloin hajaantuen kukin yksikseen häilyen aavemaisina +valopalloina. Hetkisen Nuppu katseli niitä hämmästyneenä, sitten hän +kirkaisi ilosta. + +»Lyhtyjä! lyhtyjä! Katso lyhtyjä, täti! Tämäkö on kekri?» + +»Ainakin osa siitä», sanoi täti. »Nuo ovat kekritonttuja +naurislyhtyineen. Ne kulkevat taloissa laulamassa; hetken kuluttua +saamme kuulla heidän lauluaan.» + +»Voi, kuinka minunkin tekee mieli tuollaista lyhtyä! Jos saisin +heiluttaa tuollaista lyhtyä, niin tuntisin olevani kuin majakka tai +kuin Vapauden patsas New-Yorkissa. Ottaisin mieluummin naurislyhdyn +kuin laivanlastin nukkeja.» + +»Eikö sinulla ole koskaan ollut sellaista?» + +»Ei», sanoi Nuppu surullisena. »Et voi kuvitellakaan, millainen +mitätön, köyhä paikka Chicago on — ei kerrassaan mitään paitsi +tavallinen sähkövalo!» Ja Ailie-neiti hymyili jälleen itsekseen +iloisesti, kuten sellainen, jolla on mieluisa salaisuus tiedossaan. +»Kunpa se minun velimieheni tulisi pian», sanoi hän, ja samassa +Dan-setä tulikin pimeästä heidän eteensä lystikkään hämillinen ilme +naamassaan ja kädessä sytyttämätön naurislyhty. + +»Kas tässä, Nuppu», sanoi hän, »ota tämä pian, ennenkuin joku +tyhmyri näkee sen minulla ja luulee sen olevan itseäni varten. +Tiedän, että minua pidetään jo ennestäänkin tarpeeksi hupsuna, ja +jos seudulle leviää tieto, että Daniel Dyce on kulkenut kekri-iltana +ympäri kaupunkia naurislyhtyä kantaen, niin luulisivat ihmiset minun +menettäneen pääni kaksinkertaisessa mielessä, ja se olisi kovin paha +liikeasiain vuoksi.» + +»Setä!» huusi lapsi haltioissaan. »Sinä olet suloisin, herttaisin mies +koko maailmassa!» + +»Totta kai», sanoi setä. »Minä olin hyvin ihailtu nuoremmilla +päivilläni. Mutta tässä tapauksessa et saa syyttää minua. Minä pesen +käteni kaikesta vastuusta. Sain määräyksen tuon kapineen hankkimiseen +Bell-tädiltäsi.» + +»Hyväinen aika, eikö se ole sukkela! Sinäkö sen olet tehnyt?» kysyi +Nuppu, katsellen lyhdyn kömpelösti kaiverrettua ulkopintaa ihastuneena, +ja setä pani nauraen silmälasit päähänsä katsoakseen itsekin. + +»En», sanoi hän, »vaikka olen kyllä aikoinani tehnyt joitakin +sellaisia. Siihen ei tarvita muuta kuin veitsi tai simpukankuori ja +annos raparperimikstuuraa aamulla.» + +»Mitävarten se raparperimikstuura on tarpeen?» + +»Naurislyhtyä tehtäessä syödään koko nauriin sisus», sanoi Dan Dyce. +»Ehkä olisin tehnyt tämänkin itse, jollei minusta olisi vastenmielistä +jättää sisusta haaskioon, ja tuo raparperimikstuura peloittaa minua. +Ostin lyhdyn eräältä pojalta tuolla kadun päässä, joka oli kovin +kalpean ja pahoinvoivan näköinen ja näytti tulevan epäilyttävän +iloiseksi päästessään lyhdystään. Luulen, että hänellä alkaa olla +raparperimikstuuran aika käsissä.» + +Nuppu tuskin kuunteli, niin innostunut hän oli lahjastaan. Hän tarttui +keittiön ovenripaan ja huomasi sen salvatuksi sisäpuolelta. »Kate, +Kate!» huusi hän. »Päästä minut sisään sytyttämään lyhtyäni!» + +Katen kuuttiin liikkuvan huoneessa ja omituista hihittävää ääntä myös +kuului, muttei mitään vastausta. + +»Avaa ovi — pian, pian!» huusi Nuppu uudelleen, ja tällä kertaa +Bell-täti virkkoi keittiössä: + +»Niin, avaa, Kate; emmeköhän olekin valmiit.» + +Keittiön ovi avattiin, ja Nupun silmien eteen ilmestyi näytelmä, joka +oli sitä hämmästyttävämpi ja ihastuttavampi kun valmistukset oli kaiken +päivää pidetty huolellisesti salassa. Kymmenkunta lasta, jotka oli +salavihkaa tuotu sisään pihaoven kautta, istui vesisaavin ympärillä, +missä uiskenteli omenia, ja he odottivat vain hänen saapumistaan +aloittaakseen hauskan leikkinsä. + +Oi, kuinka onnellinen tunti sitten seurasi! Mutta siihen ei vielä +sisältynyt se kaikkein vaikuttavin hetki, johon ajatukseni kiertyivät. +Se ei ollut naurun säestämä saavista urkinta, ei sormusten ja nappien, +sormustimien, pikkuruisten nukkien ja hopearahojen löytäminen Katen +keittämästä perunapöperö-kasasta; ei sitä seurannut illallinenkaan +eikä pähkinöiden parittain paahtaminen pesänristikolla, mikä synnytti +haavemaisen muinais-ajan- ja ballaadikirjan-tunnelman. Nuppu piti +näistä kaikista; hänen hurmionsa nousi huippuunsa, kun tontut astuivat +huoneeseen noetuin kasvoin, puettuina kuin naamiaisia varten, jokainen +rummuttaen tynnyrinvanteeseen pingotettua lampaannahkaa. Hän ei ollut +koskaan ennen tullut näkemään, kuinka iloinen sielu asui Bell-tädissä, +tuossa tavallisesti niin hillityssä naisessa, joka käyttäytyi +vakavasti, ikäänkuin todeten, että hänen tanssipäivänsä olivat ohi ja +että hänen oli aika muistaa vuosiensa määrää. Tänä iltana Bell-neiti +voitti iloisuudessa Ailienkin, johti leikkejä avarassa keittiössä, +sutkautteli lystillisyyksiä ja piti seuraa sellaisessa ilon remakassa, +että Ailie huudahti lopulta: »Bell, minä luulen, että sinä olet +loihdittu!» + +»Tosiaankin, taidatpa olla oikeassa», myönsi Bell, vaipuen väsyneenä +tuolille. »Minun iälläni se on hupsua; en ole nauranut näin paljon sen +jälkeen kuin olin Barbara Mushetin koulussa.» + +Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä tehnyt tätä iltaa lapsukaiselle +muistettavaksi, vaan vasta sen jälkeen seurannut puolituntinen. +Hän ei tyytynyt ennenkuin sai sytyttää lyhtynsä ja saattaa toisia +lapsia kotiin. Kate lähti hänen mukaansa, ja tuo onnellinen seurue +kulki katua pitkin, kunkin erotessa joukosta oman kotinsa ovella, +kunnes viimeinenkin oli poissa, ja sitten Nuppu ja Kate lähtivät +paluumatkalle. Mutta Katellä oli mielessään tuuma, jota hän oli +hautonut koko illan sen jälkeen kuin oli paahtanut keittiön pesässä +kaksi pähkinää itselleen ja Charlesille ja nähnyt niiden suostuvan +palamaan yhdessä aivan sopuisasti. Niin pitkälle oli kaikki hyvin, +mutta hän halusi lisää vakuutusta lempensä lopullisesta voitosta. +Ilmeni, että sivukadun varrella asui tietäjäeukko, joka tunsi loitsuja +ja taikoja, ennusti teekupista ja korteista ja osasi selittää unia. +Varsinkin kekritaioissa hän oli etevä, ja Nupunkin piti saada nähdä +hänet, se ei veisi minuuttiakaan. + +Lyhdyn valossa he löysivät tien povaajaeukon ovelle, ja huonosti +oli kohtalo tuota tulkkiansa suosinut, koska hän asui viheliäisessä +hökkelissä, minne palvelustyttöhupakot tulivat iltaisin tirskuen ja +peläten saadakseen tietää, mitä tulevaisuudella oli heille varattuna. +Nuppu seisoi lattialla oman lyhtynsä valopiirissä ja katseli, kun eukko +pudotti munanvalkuaisen vesilasiin. Tuohon valkuaislönttiin, joka +muodosti joitakin epäselviä, häilyviä kuvioita, hän sitten tähysteli ja +sanoi näkevänsä siinä laivanmastoja ja vilkasliikkeisen sataman, ja se +merkitsi merimiestä aviopuolisoksi. + +»Enkös sitä tiennytkin!» huudahti Kate riemukkaasti; mutta siihen +eivät menot vielä loppuneet, sillä eukko käski hänen ryypätä vähän +tuosta lasista, nielemättä, ja mennä ääneti ulos pimeään, kunnes +kuulisi miehen ristimänimen, ja se oli silloin tuon merimiespuolison +nimi. Kate ryyppäsi kohtalon lasista ja meni Nupun kanssa pimeälle +syrjäkadulle. Silloin tuli Nupulle se suloinen, hurja, taikatenhoinen +tunne, jota hän nykyjään oli alkanut houkutella mieleensä milloin +vain voi, ruokkien sillä mielikuvitustaan. Lyhty loi vain himmeän +valaistuksen syrjäkadulle, jota pitkin he riensivät. Niin alkeellisilta +ja harmailta, iänikuisilta ja kuolleilta näyttivät kahtapuolta +kyyhöttävät talot suljettuine ikkunaluukkuineen, että Nupusta tuntui +kuin olisi hän taikaiskulla tullut kuoreen, joka oli yhtä tyhjä ja +eloton kuin haarniska linnan hallissa. Hetken perästä Kate sanattomana +pysähtyi kadunkulmaan kuuntelemaan. Vähään aikaan ei kuulunut mitään +inhimillistä lähtöä olevaa ääntä, mutta sitten kantautui yläkaupungllta +päin äänten muminaa, jota kohti Kate painalsi juoksemaan äkkiä kuin +käsketty. Nuppu painoi perässä, mutta ei niin nopeasti, sillä hänen +oli suojeltava lyhtyään tuulelta. Hän jäi jälkeen tässä kilpajuoksussa +kohtalon äänen tavoittamiseksi; askelten ääni hänen edellään häipyi +etäisyyteen ja hänen lyhtynsä sammui, ja siinä hän seisoi ensi kertaa +yksinään pimeässä Skotlannissa — Skotlannissa, missä noidat vielä +tekivät taikojaan! Kauhu, jota oli suloista muistella seuraavana +aamuna ja jonka muistoa hän helli kaiken ikänsä, valtasi hänet, ja hän +tunsi että kaikki, mitä ballaadikirjassa sanottiin, oli totta! Yhden +sanan hän kirkaisi, niin että se kaikui kimeästi pitkin katua — se oli +Charlesin nimi, ja Kate sen kuultuaan nielaisi ja palasi takaisin. + +»Arvasin, että se palauttaisi sinut», läähätti Nuppu. »Minua peloitti +niin, että minun täytyi sanoa se, vaikka se luultavasti merkitseekin +sitä, että olen menettänyt toivon saada hänet miehekseni.» + +»Siunatkoon! sinä sitä hoksaat!» sanoi kiitollinen Kate. + + + + +XIX LUKU. + + +Kevät saapui ja kevään elpyminen. Puut, pensaat ja kukkaset tunsivat +uuden mahlan virtailevan. Hän kasvoi silloin puutarhassa, tuo +lapsonen — vanhassa skotlantilaisessa puutarhassa, jonka kaupungin +muurien kulmake erotti syrjäiseksi, suojaiseksi sopeksi. Dycen väki +rakasti suuresti puutarhaansa viettäen siellä monet tunnit, ja siitä +varmaankin johtui, että he olivat niin terveen iloisia eivätkä antaneet +skotlantilaisen aavemielen liian usein tai liian kauan masentaa hyvää +tuultaan, vaan ottivat toivon oppia vuodenaikojen vaihtelusta, jotka +antavat meille kauneutta ja lakastumista vaihtumattomassa vuorokulussa. + +»Se on sellainen aika», oli Ailien tapana sanoa keväästä, »jolloin +mieleen hiipii suloinen tunne, että haluttaisi istahtaa ja katsoa, kun +toiset tekevät työtä.» + +»Tarvitsee laittaa ruohikonniittokone teroitettavaksi; naapurit voivat +tarvita sitä milloin hyvänsä», sanoi hänen veljensä Dan. + +He katselivat vihreiden varsien puhkeamista keltanarsisseihin, jotka +ennen pitkää alkaisivat vilkuttaa kultaviirejään. + +Ja Rellu-Wully, silloinkuin hän ei ollut keiloja soittamassa tai +katuja lakaisemassa tai maleksimassa laiturilla pitääkseen lukua +laivoista, joita ei koskaan tullut, sillä ne vierailivat vain lähempänä +maailman valtaväyliä sijaitsevissa satamissa, missä ihmiset kokoavat +rikkauksia ja menettävät paljon viatonta huvitusta, työskenteli — +kuten hän itse sanoi — Dycen puutarhassa. Hän ei kylläkään ollut +mikään etevä puutarhuri, sillä se joka on etevä monipuolisuudessa, +jää pakostakin vaille täydellisyyttä millään erikoisalalla, niin että +huonoimmat palkat maailman markkinoilla koituvat pystyvien miesten +osaksi. Mutta pystyväisyys antaa palkinnon itsessään, tuoden mukanaan +viihdyttävän omavaraisuuden tunteen, joten meidän ei tarvitse olla +paheillamme Wullyn vuoksi. Kuten hän itse sanoi, hän »täytti miehen +paikan» yksinkertaisessa, koruttomassa puutarhanhoidossa, vaikka +toden sanoaksemme hän näytti luulevan täyttävänsä sen parhaiten +istumalla käsikärryjensä aisalla poltellen mietteliäänä piippuaan ja +katsellen, kuinka iloiset kevättunnit vierivät ohi tuottaen kuuden +pennyn kustannuksen kukin sille asianajajalle, joka oli hänet palkannut +työhönsä. + +Nuppu liittyi usein hänen seuraansa käsikärryjen aisoille ja kuunteli +vakavana hänen puheitaan, ajatellen, että mies, joka puuhasi niin +monissa erilaisissa ja mielenkiintoisissa töissä päivän mittaan, oli +tavallista viisaampi ja lahjakkaampi. Entisinä ja voimakkaampina +vuosinaan oli Wully ollut sotamies, ja hänen hoidellessaan kukkia +nykyisin, asustivat hänen ajatuksensa usein ristiriitaisesti etäisillä +ja kaamean erilaisilla näyttämöillä, missä hän oli kaivannut vierasta +multaa kaatuneiden toveriensa hautaamiseksi. + +»Kertokaa taas Inkermanin taistelusta, herra Reilu», sanoi Nuppu, »niin +minä ajan linnut pois tulpaanipenkiltä.» + +»Kyllä kerron, tyttöseni!» vastasi Wully, täyttäen jälleen piippunsa +iloisena saadessaan tekosyyn levätäkseen keveästä raadannastaan, joka +käsitti penkkien haravoimisen ja lintujen karkottamisen nokkimasta +orastavien tulpaaninlehtien kärkiä. »Nuo linnut ne ovat vasta +kiusankappaleita! Niitä vilisee täällä puutarhassa kuin Vilkkilässä +kissoja! Herra tiennee, mitä niistäkin hyötyä lähtenee, ei muuta +kuin tirskuttavat ja tirskuttavat... Hush! tiehenne siitä paikalla, +tahi saatte nähdä, kun lähden jälkeenne! — Niinpä niin, Inkermanin +taistelusta. Se oli pitkä päivä, sen voit uskoa, neljännestä yli +kuudesta puoli viiteen; miestä kaatui kuin heinää kaiken aikaa; minulla +oli kantapää kamalasti hierautunut, eikä suupalaakaan minkäännäköistä +vatsassani. Ilkeä, kostea päivä, sataa tuhuutteli. Me olimme niin +mustia kuin — niin mustia kuin — kuin —» + +»Niin mustia kuin helvetin ruhtinaan liivit», täydensi Nuppu. +»Jatkakaa! Minä muistan sananne täsmälleen.» + +»Sanoin sen vain yhden kerran», sanoi Wully, säikähtyneenä Nupun +nopeasta oppimiskyvystä. »Eikä se ole ollenkaan sovelias sinua +kaltaisesi sanottavaksi; se on vain renttumaisen hulttioimen sana.» + +»Niin, kyllä minä olen kelvoton! En sano sitä enää toiste», lupasi +lapsi. »Ei teidän tarvitse näyttää niin juhlalliselta kuin viimeinen +valtti. Jatkakaa, jatkakaa!» + +»Niin mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä ja ruudista; meillä +oli ne Minié-pyssyt, näes. Ja ryssät olivat juuri niinkuin tuolla +tunkion ja kylmänlavan välissä, ja me hyökkäsimme heitä kohti — +niinkuin tuolta Rodgerin talon tiilikaton ylitse. Me olimme raskaassa +divisioonassa, ja minä tapoin ensimmäisen mieheni, mistä itse tiesin, +jokseenkin tuon keltaisen krookuksen kohdalla. Miesparka! Minulla ei +ollut mitään vihaa häntä kohtaan, sen takaan; mutta meidän kummankin +pyssy oli lataamaton, kun tulimme toisiamme vastaan, ja siinä oli lähtö +joko hänen tai minun.» + +Hän pysähtyi ja pusersi suutaan tiukkaan, niin että huulet aivan +katosivat niiden ympärille kokoutuviin ryppyihin, ja hänen silmissään +oli omituinen kiilto. + +»Jatkakaa!» huudahti Nuppu, vetäen henkeään kaamean odotuksen vallassa. +»Te annoitte hänelle — te annoitte hänelle —» + +»Minä annoin hänelle — olen sanonut sinulle jo ennen, mitä annoin +hänelle. Pitääkö minun sanoa se uudelleen!» + +»Pitää», sanoi Nuppu, »sillä se on teidän huippukohtanne.» + +»Minä annoin hänelle — minä annoin hänelle — _painetista_!» huusi +puutarhuri, tehden äkkiä peloittavan, hurjan huitaisun käsivarsillaan, +ja sitten — oi, houkka Wully Oliver! — alkoi itkeä, tai ainakin +pusertaa itkua. Sillä Nuppu oli opettanut hänet ajattelemaan, mitä +kaikkea tuohon hurjaan pajunetin survaisuun sisältyi — valoisan, +uljaan elämän sammuminen, äidin saattaminen lapsettomaksi tai lapsen +isättömäksi jossakin venäläisessä kodissa. + +Kun Bell, toimellinen emäntä, katsahtaessaan säiliökamarin ikkunasta +näki surkeasti tuhlattavan aikaa, josta maksettiin kaksitoista +puolpennyä tunnilta, tuli hän ulos ja lähetti lapsen läksyjensä +ääreen, mutta sittenkään ei tuo omituinen puutarhuri pitänyt kiirettä +työhön ryhtymisellä, sillä hän tiesi keinon, millä sai neiti Dycenkin +juuttumaan pakinoihin, vaikkei hän istunutkaan hänen kärryjensä aisalle. + +»Ihmeellinen lapsi tuo!» aloitti Wully. »Merkillinen kerrassaan! +Hänessä näkee erotuksen joka päivä. Hän kasvaa kuin pajun virpi, ja +häneltä häviää vähitellen tuo kamala amerikkalaismurre, joka hänellä +oli puheissaan ensin tullessaan. Hän puhuu yhtä kaunista englantia kuin +te tai minä, kun vain niikseen ottaa.» + +»Pelkään, ettei se olisi hänelle kovin vaikeaakaan, Willy», sanoi +Bell-neiti. »Hän on aina osannut puhua millä tavalla on mieli tehnyt, +ja tietäkääs, kun ensi kerran kuulimme hänen ääntään, oli hänellä +ilmetyn elävästi juuri sama puhetapa kuin teillä uudenvuoden-aamuna, +nikotusta myöten. Toivon, että pidätte vaaria siitä, mitä sanotte +hänelle. Tuo lapsi painaa mieleensä kaikki kuulemansa niin vikkelästi +ja hän on niin viaton, että on tuskin hyvä antaa hänen kuunnella paljon +sellaisen henkilön puheita, joka on ollut sotamiehenä, — ei sillä, +että minä moittisin sotamiehiä, Willy, Luoja siunatkoon heitä kaikkia +Skotlannin puolesta, nuoria niinkuin vanhojakin!» + +»Ei ainuttakaan sopimatonta sanaa minulta, neiti Dyce», huudahti +Wully painokkaasti. »Kerran vain pääsi suustani helvetti, ja siitä +olisin voinut purra kieleni poikki. Me kuulimme, nähkääs, koko joukon +helvettejä siellä Sevastopolin ympärillä: se ei ollut mikään herra +Siivosen sunnuntaikoulu. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, että Wully +Oliver opettaisi huonoja sanoja niin hienolle neidille kuin tuo lapsi +on. Jospa lienen kuinkakin tyhmä silloin kuin ryyppy on sisässäni, niin +toivoakseni olen kuitenkin aina täysi gentlemanni.» + +»Kyllä toki, sitä en ole koskaan epäillytkään», sanoi Bell-neiti. +»Mutta tiedättehän, että haluaisimme niin hartaasti hänen oppivan vain +sellaista, mikä on jaloa ja kaunista ja puhdasta. Kun olette saanut +haravoiduksi tämän penkin — hyväinen aika! tässä minä pidätän teitä +käymästä siihen käsiksi — niin onkin teidän jo aika mennä kotiin +päivälliselle. Viekää tästä kimppu raparperia emännällenne.» + +»Kiitos, kiitos rouva», sanoi Rellu-Wully, »mutta, totta puhuakseni, +me olemme vähän niinkuin väsyneet raparperiin. Minä saan sitä +leivisköittäin joka ainoalta tilkulta, missä työskentelen. Toivoisin, +että ihmisillä olisi yhtä viljalti luumuja tai mansikoita.» + +Bell nauroi. »Se on hyväntahtoisuuden yrtti», sanoi hän. »Kaikella on +aina tarkoituksensa luonnossa, ja raparperi on tarkoitettu pitämään +anteliaisuuttamme vireessä.» + +Ja tähän tapaan tuo Bell-hupakko pidätti Wullyä pakinoimassa, juuri +niinkuin tämä halusikin, kunnes herra Dyce itse, nähdessään hopeisia +tuntejansa väärinkäyteltävän, tuli puutarhaan, lähetti sisarensa +sisään ja katsoi että hänen puutarhurinsa ansaitsisi edes pienen osan +palkastaan. + +»Julma mies naisten perään, tuo William!» oli kaikki mitä asianajajan +tarvitsi sanoa. »Oli vähän puhetta, että tälle puutarhalle olisi +tehtävä jotakin, mutta kas, älkää silti antako savujenne mennä hukkaan!» + +Silloin saattoi nähdä Rellu-Wullyn uutterana. + +Missäs Nuppu oli silloin? Läksyjensäkö ääressä? Ei, ei, siitä saatte +olla varma; vaan keittiössä Colonsayn Katen luona esittämässä tälle +veristä kertomusta Inkermanin taistelusta. Nupun kertomana se oli +paljon hienompi ja liikuttavampi tarina kuin tullessaan Rellu-Wullyn +huulilta. Wullyltä Nuppu sai vain käsivarsien huitaisun, jolla +painetti survaistiin maaliinsa, huulten yhteenpusertamisen ihan kuin +ne olisi nyörillä kiristetty, silmänräpäyksen elävän leimun ja hänen +leveän skotlantilaismurteensa. Wullyltä saamaansa runkoon hän lisäsi +mielikuvitusta ja draamallisuutta. + +»Mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä;... joko hänen tai +minun;... annoin hänelle,... annoin hänelle;... suljin silmäni ja +sanoin: 'Jumala, anna anteeksi' ja annoin hänelle painetista!» + +Katen esiliina lennähti tällöin peittämään hänen silmiään, sillä hän +näki edessään koko tuon verisen näytelmän. »Siitä minä olen iloinen», +sanoi hän, »että minun sulhaseni on merimies. En saisi unen rahtua +silmiini yöllä heidän painettiensa ajattelemiselta, jos hän olisi +sotamies. Ja siitäpä johtuu mieleeni, tyttöseni, että on jo enemmän +kuin viikko siitä kuin lähetimme pojalle kirjeen. Onko sinulla nyt +aikaa istahtaa kirjoittamaan joku raapaisu Hampuriin Elben varrella — +harjoittaa rautamalmin tuontia?» + +Ja Nupulla oli aikaa, ja niin hän istahti ja kirjoitti hellan kirjeen +Charles Macleanille Oronsaysta. Hän kertoi olevansa pahoillaan, mutta +täytyvänsä tunnustaa, että oli kerran lahjoittanut sydämensä eräälle +Venäjän armeijan upseerille, joka, surullista kyllä! sai surmansa +veritanterella. Hänen viimeiset sanansa, elonkipinänsä vähitellen +sammuessa, olivat — — + +»Mitkähän olisivat erään venäläisen upseerin viimeiset sanat, joka +rakasti sinua?» kysyi Nuppu, pureskellen neuvottomana kynäänsä. + +»No, mitä hyvänsä! — 'parhaat terveiseni Katelle'», sanoi Kate, joka +tähän mennessä oli oppinut, että Charles piti eniten niistä kirjeistä, +joissa Nuppu antoi mielikuvituksensa vapaimmin liitää. + +»En oikein usko sitä», sanoi Nuppu. »Se kuulostaisi aivan liian +tyyneltä parhaillaan kuolevan miehen suusta.» Mutta hän pani nuo sanat +paperille siitä huolimatta, tuntien kohtuulliseksi, että Katelläkin +oli jotakin sanottavaa niissä kirjeissä, joita hänen nimessään +kirjoitettiin. + +Tämä oli se kirje, jossa he antoivat Charlesille vihjauksen, että lady +Annen huvipurteen oltiin vailla kapteenia. + +Ja yhä edelleen Katen koulutus edistyi hiljalleen, kuten voitte nähdä +siitä, mitä hän tiesi Hampurista, vaikka hän ei vielä ollutkaan +niin pitkällä, että olisi kirjoittanut itse rakkauskirjeensä. Hän +saattoi istua iltaisin tuntikausia vallan säyseästi, kudelmaa +kutoen, keittiössä, kuunnellen lapsen lukemista. Pariakymmentä +eri kirjaa oli hänelle koetettu Ailie-tädin neuvojen mukaan (joka +tunsi tämän Dycen Alemman Akatemian salaisuuden), mutta ainoakaan +niistä ei tehonnut oppilaaseen puoleksikaan niin paljon kuin hänen +vanhat suositut vihkoromaaninsa, kunnes he eräänä onnellisena +päivänä osuivat »Pickwick-klubin» tarinoihin. Kate ihastui suuresti +»Pickwickiläisiin». Niiden lystikkyydet, jotka oli esitetty Colonsayssa +kokonaan tuntemattomalla kielellä, menivät melkein kaikki yli hänen +ymmärryksensä. Mutta »sitä herra Pickwick-poloista!» huudahti hän +jokaisen ikävän kommelluksen kohdatessa; »pikku äijäparkaa!» ja kirjan +ihmiset olivat hänelle yhtä todellisia kuin jos hän olisi tuntenut +heidät kaikki Colonsayssa. Jos Dickens olisi tiennyt, mitä omituisia +tunteita hänen harhaileva sankarinsa herätti tämän ylämaalaisen +palvelustytön mielessä, olisi hän suuresti ihmetellyt. + +Sillä aikaa kuin Nuppu opetti Kateä sinä kevännä, tuumi Bell-neiti +ryhtyä itse harjoittamaan Nuppua järkevään taloudenhoitoon. Lapsi +kasvoi yhtä nopeasti mieleltään kuin ruumiiltaankin; joka päivä hän +näytti ajautuvan kauemmaksi kotiliedestä siihen maailmaan, jolta +hänen tätinsä tahtoi hänet varjella — maailmaan, jonka oven avasivat +selko selälleen kirjat, Ailie-tädin myötätunnon taika-avain ja hänen +oma henkensä. Senvuoksi Bell päätti lujasti mielessään houkutella +hänet kotitalouden hiljaiseen taiteeseen, joka häntä itseään oli +aina viehättänyt. Hän ryhtyi puuhaan perin ovelasti, antaen Nupun +leikkiä vuoteidentekoa ja pölynpyyhkimistä porraskaiteista ja salin +korulistoista — kiekuroita, reikiä ja soppia täynnään olevista +paikoista, joita Katen lainen kehittymätön siistijä on aina taipuvainen +käsittelemään pintapuolisesti ylimalkaisella pyyhkäisyllä, joka vain +työntää lian syvempään. Nuppu ei lyönyt laimin pienintäkään nurkkaa +eikä syvintäkään sopukkaa; kaiken mitä teki hän teki huolellisesti, +suureksi iloksi tädilleen, joka käsitti sen varmaksi merkiksi siitä, +että Luoja oli määrännyt hänet kelpo perheenemännäksi. Mutta lapsi +väsyi pian vuoteidentekoon ja pölynpyyhkimiseen, samoin kuin oli +väsynyt liinanpäärmäämiseen. Ja kun Bell valitti tätä laimentumista, +sanoi Ailie: »Ethän voi vaatia, että jokaisella olisi samat lahjat +kuin sinulla itselläsi on. Nyt kun hän on osoittanut kykenevänsä +puhdistamaan kunnollisesti porraskaiteen, ei pidä häntä niin kovin +moittia, jos hän kadottaakin mielenkiintonsa siihen. Lapsi on nero, +Bell, ja hänen luonteiselleen henkilölle käy huokeasti suoritettava työ +helposti halveksittavaksi. Kunnia on juuri vaikeuksien voittamisessa, +siinä että pääsee pitemmälle, aina ja aina pitemmälle», ja Ailien +kasvot hehkuivat jonkinlaisesta sisäisestä tulesta. + +Tuohon puheeseen Bell ei lausunut mitään. Hän piti sitä tavallisina +Ailien höpinöinä. Mutta Daniel Dyce, joka kuuli sen, tuli äkkiä +vakavaksi. + +»Luuletko sen olevan neroutta vai varhaiskypsyyttä?» kysyi hän. + +»Ne ovat hyvin suureksi osaksi samaa», sanoi Ailie. »Jos voisin olla +uudelleen sama lapsi kuin kerran olin; jos voisin edes muistella —» Hän +pysähtyi puheessaan ja hymyili. »Millaista turhamaisuutta!» sanoi hän. +»Millaista itserakkautta! Jos voisin olla sama lapsi kuin olin kerran, +niin olisin varmaankin hyvin tavallinen lapsi lopultakin, ja esiliinani +olisivat yhtä tuhruiset kuin silloinkin. Mutta minulla on se käsitys, +että Lennoxia ei ole tarkoitettukaan tekemään vuoteita, pölyyttämään +kaiteita tai istumaan kainosti kuuntelemassa kahvipöytäjuttuja +kyläkaivosta ja rippisunnuntaihatuista. Tuollaiset toimet eivät ole +millään tavoin alentavia niille naisille, jotka ovat tarkoitetut +niitä tekemään ja jotka tekevät ne hyvin; mutta me emme kaikki voi +olla kärsivällisiä Marttoja. Tiedän sen, koska olen itse rehellisesti +koettanut parhaani.» + +»Tuota sanoessasi teet varmaan pilkkaa minusta», sanoi Bell hieman +syytetyn näköisenä. + +»En ajatellut sinua», sanoi Ailie huolestuneena. »Ja jos olisinkin +ajatellut ja tehnyt pilkkaa, niin olisin pilkannut juuri sitä mitä +rakastan. Nuo toiset asiat ne tekevät minut juhlalliseksi. Sinun tiesi, +Bell, on aina ollut selvänä edessäsi — siinä suhteessa olet ollut +onnellinen ihminen. Neroilla, sellaisilla kuin tämä lapsi, on tie +sekava ja täynnä vaaroja.» + +»Onko hänen annettava siis ajautua omaa tietään?» + +»Me saimme hänet kymmenen vuotta liian myöhään estääksemme sitä», +sanoi Ailie-neiti lujasti ja katsoi Dan-veljeensä apua etsien. Dan +piti Tellua sylissään, silitellen sen takkuista selkää, ja kuunteli +väittelyä tuikahtelevin silmin, hyräillen jotakin laulunsäveltä. + +»Te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä, kuten Colin +Clelandin oli tapana sanoa ollessaan ryyppysillä henkilöiden kanssa, +jotka väittelivät keskenään», sanoi asianajaja. »Mutta minä en ole +niin teräväpäinen kuin Colin Cleland, enkä voi tiukua kilistäen +tilata välittävää ratkaisua. Sen kuitenkin sanon, että lapsi on minun +mielestäni onnellinen, jos hän on jotakin muuta kuin nero. Jos minulla +olisi poika, olisi pysyvänä rukouksenani, että hän pysyisi tavallisella +tasolla. Vuorenhuipuilla on yksinäistä, ja nero näyttää yleensä +esiintyvän yhdessä huonon vatsan tai heikkojen keuhkojen kanssa, ja +maksaa kamalan hinnan jokaisesta haltioitumisen hetkestä!» + +»Shakespeare!» huomautti Ailie-neiti. + +»Ja Robert Burns!» sanoi Bell. »Paitsi mitä naisiin, pulloon ja +hummaukseen tulee... Harhaanjohdettu poikapoloinen! hän oli sellainen +kuin ihmiset, joiden keskuudessa hän eli. Ja entäs sitten Walter +Scott, parhain ja jaloin mies, mitä Luoja koskaan on Skotlannille +lahjoittanut; hän ei ollut koskaan vuorenhuipulla, paitsi milloin hän +tahtoi viedä sinne joukon ihmisiä mukanaan.» + +Daniel Dyce puhdisti silmälasejaan ja naurahteli. »Hm», sanoi hän, +»myönnän että poikkeuksia on. Mutta ojennapa minulle tohvelini, Bell; +minä vetoan edelleen Colin Clelandiin — te olette kumpikin oikeassa ja +kumpikin väärässä.» + +Bell-neiti tuohtui tästä niin, että lähti heti keittiöön aloittaakseen +keittokurssin veljentyttärellensä. + + + + +XX LUKU. + + +»Katerin!» sanoi hän astuen keittiöön tukku sanomalehtileikkeleitä +kädessään, ja hänen äänensä kuullessaan Katen kasvot vaalenivat. + +»Minä vakuutan, etten ole särkenyt yhtään esinettä koko päivänä!» +huudahti hän puolustautuen, sillä hän oli tottunut tuohon viralliseen +puhuttelutapaan joka kerta kun jokin tapaturma oli sattunut +posliiniastioiden joukossa. + +»Enhän ole syyttänytkään sinua», sanoi Bell-neiti. »Siunatkoon, kyllä +paha omatunto mahtaa olla kamala asia! Aioin antaa sinulle — ja ehkä +Lennoxillekin, jos hän siitä piittaa — muutaman tunnin opetusta +keittotaidossa. Se on tarpeen joka talossa, missä on vähänkään +perhettä. Tiedäthän millaisia miehet ovat!» + +»Jo hyvinkin!» sanoi Kate. »Niillä on aina mielessä, mitä ahtaisivat +sisuksiinsa, noilla ahnailla piruilla! — suokaa anteeksi, mutta se ei +ole kirosana gaelinkielellä.» + +»Ei ole kuin yksi piru millään kielellä, Kate», sanoi Bell-neiti. +»Ja olen iloinen voidessani ajatella, että se on useammin typerällä +kielellämme kuin sydämessämme. Olen aina aikonut antaa sinulle +keittokirjan.» + +»Keittokirjan!» huudahti tyttö. »Colonsayssa näin monet kerrat +keittokirjan; pastorinrouvalla oli sellainen, ja sitä lainattiin +kaikkiin häihin. Mutta ei siitä koskaan meille paljon hyötyä ollut, kun +siinä kaikki alkoi tällä tavalla: 'Ota puhdas kulho', tai 'Leikkele +hienoksi kananpaistin jäännökset', eikä kumpaakaan ollut aina käsillä +siellä Colonsayn saarella.» + +Bell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava +kasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja +makeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita +saattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos +sellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän +oli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta +oli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne +pikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa +olivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän +keräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan +löytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin +yhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen +yksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan +Ailie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki +herkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne +siellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan +ne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi: +»Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä +olla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen +terveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka +päivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen +ruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat +jossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä, +jotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista, +vanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin, +takkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti +Bellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa +hänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa, +mutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen +muuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan, +säilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen. +»En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen», +huomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun +sanoa, Bell-neiti.» + +»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen +hämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että +sinulla on nälkä.» + +»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos +Kaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.» + +Bell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa +vielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun +ymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen +opetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään. +Hänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle +kolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja +katso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut! + +Bell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie +on ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen +kuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja +pidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen +neiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua +ja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' — +ei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että +tiedät sen.» + +Nuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti +arkihuoneeseen. + +»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus. +Mutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi +hetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti +sanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. _Minun_ +neitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät +kerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte +minulle, kumpi on oikein, lady Anne?» + +»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi +lady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen +ympärille. + +»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee. +»Ja kaikki ovat niin iloissaan.» + +»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on +erinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki +on maailman herttaisinta ja ystävällisintä.» + +»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla +juuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se +varmaan johtuu siitä, että te olette... Oh, aioin sanoa jotakin teistä, +mutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on! +Toivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?» + +»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —» +hän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana. + +»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan +herttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko +kasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa +minulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun +nousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta +kuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?» + +»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta +kertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen +sisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin +— ennenkuin hiljan.» + +»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille +satua Walesin jättiläisistä?» + +»Ei», sanoi lady Anne, pudistaen juhlallisesti päätään. + +»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää, +ettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin +suurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on. +Te ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä +siellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja +ladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne +tultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia. +Mutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa +kenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita. +Arvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä, +jos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa: +'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee +aina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen +somista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan +kuninkaallisia.» + +»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia +kodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia +kuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan +maasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.» + +»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on +vain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta +kuin ennakkoreklaamin hoitaja.» + +»Ennakkoreklaamin hoitaja?» sanoi lady Anne ymmällä. + +»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi +Jim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.» + +»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen +lähemmäksi itseään. + +»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen, +samoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin. +Minun haluttaisi ihan _hurjasti_ olla itsekin ylhäinen lady, se olisi +niin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa +satumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään +ole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai +mahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on +— se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se +on romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen +armonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden. +Toivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina +osata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa +lakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.» + +»Vakuutan sinulle, että teen sen», vastasi hänen armonsa. + +»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa +olla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa +sellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady; +Ailie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun +vakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen +istuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti +Tellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä +siitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en +inhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja +vaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas, +tapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai +Bell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi, +taasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä +tiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne +on toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän +tietää kaiken.» + +»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa, +»sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä +merimiehestä.» + +»Merimiehestä!» huudahti Nuppu, ja hänessä heräsi hurja otaksuma. + +»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi +neiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.» + +»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä, +ja minä — minä olen tuo suosittaja.» + +»Sinäkö?» + +»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan, +että te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että +jos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän +on, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja +minä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa +olettekin tullut tapaamaan minua!» + +Lady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet +ihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle +viran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää +palkkaa.» + +»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti. +»Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä +rahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä, +kuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen, +moneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana +jostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne +kuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja +purjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki +miellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret, +ruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä +sanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi +lasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin +pystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan +maan.» + +»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla +innostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.» + +»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän +välillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty. +Katellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa. +Minä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin +onnellinen.» + +Bell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja +juoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä, +sillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi +hän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista +kunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että +Ailie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan +humoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En +ole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein, +»mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.» + +Hänen tullessaan arkihuoneeseen oli vieras lähtemäisillään. + +»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini +tällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella +hänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.» + +»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen +katseen hämmästyttävään veljentyttäreensä. + +»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu +kaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin +purjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi +puheilleni.» + +Tällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja +syöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista. + +»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen +järjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!» + +Palvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu +tanssi mukana. + + + + +XXI LUKU. + + +Liian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät. +Kate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi +pari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi +alkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän +oli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta. +Vanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki, +kuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan +samassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että +kesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä +leivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta +sen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan +mielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja +Colonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja +he vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet +mitään. + + »Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas, + yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.» + +Nuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön +ikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä +Katelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian +mukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot +tuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä +kirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen +keskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli +luonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa +reipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja +niitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen +»Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat +liikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa. + +Ja sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen +kokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä +tietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus, +juuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa +itse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet +ilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta +vartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi +hänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa. + +Lady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla +talvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon +alapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina +jonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John +Taggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen +olutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista +joukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina. + +Nuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä +tietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja +viisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty. + +Vesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä +pehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka +piirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset +sanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana +parta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka +kajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu +seisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä +sittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle, +ihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet +siinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan +laskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta. + +»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja +toinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa +merillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.» + +»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan +mukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen +Charles?» + +»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka +takaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee +joka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin +kaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut +saman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni +on kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi +hän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on +Charles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta +puhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan +jonkunverran punehtuessa. + +»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä, +teitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon +hartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä +ole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä +olen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin +ja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa. +Hän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän +tulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?» + +»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun +tämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle. + +»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette +käynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan +koko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki +nuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää +ja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein +tuoksuvat köydeltä.» + +»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole +hätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja, +joissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.» + +»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin +sydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi, +nähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.» + +»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan, +kaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria +dagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen +Italiaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.» + +»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut +Amerikassa?» + +»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles +painokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria +päivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan +matosia Amerikassa.» + +»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista +odotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että +sen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa. + +»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko +sitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.» + +»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä +— minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko +minun — taputtaa sitä?» + +»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun +päästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli +kohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun +taputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen +hänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady +Annen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan +pintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti. + +»Oletko ollut siellä?» kysyi kapteeni uudelleen. + +»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka», +ja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja — +isästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja +rouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden +muisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja +lausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas +vieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan +merimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu +katsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet +rakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi +hän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan +nykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni +Charles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.» + +Kapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!» +sanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.» + +»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte +uskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei +vaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole +mitään pitkällistä.» + +»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi +jonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän +itse kertoi siitä minulle kirjeissään.» + +Nuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen +kirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä. +Hänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus +silloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen +harhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle +joitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina +ja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle +kahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin +luonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa. + +»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt, +jouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa. +»Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman +heikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään +vahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.» + +»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi +Charles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä +ja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.» + +»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti +Nuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä +pyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa +summia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen +hienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.» + +Kapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän +syrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein +huomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä +ei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena +ominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei +saavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus +kaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina +tuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että +Charleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko +sitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään. + +»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate +on tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä +siihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.» + +»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen +hänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria +miehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät +kasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties +väsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän +sijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen +tarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin +teidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä +levottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat +herättäneet. + +»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta +ja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan! +Ja suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä +sellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.» + +»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate +sanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen, +ja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen, +kapteeni Charles.» + +»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi +merenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana. + +»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu +antoi hänelle — antoi hänelle _painetista_. Siinä ei kuitenkaan ollut +todellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän +vähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.» + +»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole +työläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän +polvella istumisesta.» + +Nuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa +hän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä. + +»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa. +»Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen +tapaista, jonka tunsin Colonsayssa.» + +Nuppu näki, että täyden tunnustuksen hetki oli tullut. + +»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon +sanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace +-niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä +toimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu, +ja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan +täytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen +takia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita +jonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja +järkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista +Oronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa +muuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin, +että te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä; +mutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja +venäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred +Wallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan +näyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti +teitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra +Charles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla +olettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.» + +»Kuka se Winifred Wallace on?» kysyi hämmästynyt merimies. + +»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu +katuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni. +Winifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä +ollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi, +niin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?» + +»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En +ole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani, +että prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.» + +»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta +niin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta. + +»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut +mitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne +olleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin +kunniallisesti kasvatettu.» + +»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette +varmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.» + +»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän +ei huoli minusta.» + +»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä +velhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi +naimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan, +jos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo +saada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme +puntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa +lattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois. +Olisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen +kanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä +pahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän +on vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa. +Olisitte hurjan pahoillanne.» + +»Olisinkohan?» + +»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää +hopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin +se on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja +että jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on +ihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta +toisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene +naimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.» + +Merimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan +liian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet +vaarallinen tyttö.» + +»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä +yhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä +miestä itseeni takertumaan.» + +»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi», +sanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista +gaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?» + +»Tietysti rakastan!» sanoi Nuppu, hykertäen Tellua. + +»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat +Katen kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.» + +Sitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja +pikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun +esittämä tapa oli kekseliäin. + + + + +XXII LUKU. + + +Kun Kate sinä iltapäivänä sai kuulla, että hänen hetkensä oli tullut +ja että hänen oli huomenna kohdattava kohtalon määräämä merimiehensä, +vaipui hän tuolille, heitti esiliinan päänsä yli ja itki ja nauroi +kamalasti vuorotellen — tilapäisen hermoheikkouden vallassa, +joka johtui puolittain pelosta ja puolittain liian suuresta ja +odottamattomasta autuudesta. + +»Taivas armahtakoon!» huudahti hän. »Nyt hän saa ilmi kaikkityynni, +millainen typerys minä olen. Kaikki opintoni on mennyt päästäni tipo +tiehensä; olen varma, etten osaa tavata sanaakaan oikein. En muista +edes yhdeksättä käskyä, puhumattakaan selityksestä, ja kieliopista en +muista hölynpölyä, en vaikka siihen paikkaan kuolisin. Oo, Lennox, nyt +me saamme rangaistuksen! Oletko ihan varma, että hän sanoi huomenna?» + +Nuppu tuijotti häneen halveksivasti ja polki jalkaansa. + +»Lopeta tuo, Kate MacNeill!» komensi hän. »Sinun ei pidä olla noin +typerä. Hän pelkää sinua yhtä paljon kuin sinä voit pelätä häntä. Hän +olisi tullut tänne jo perjantaina ennen aamumaitoa, jollei hän olisi +luullut, että sinä ahdistaisit hänet nurkkaan ja rupeisit häneltä +kyselemään muinaisen Kreikan ja Rooman historiaa. Näyttää siltä kuin +rakkaus tekisi muutamat ihmiset idiooteiksi. Herran tähden! Minut se +toki, suureksi ilokseni, jättää aina rauhalliseksi kuin pannukakku.» + +»Onko — onko — hän kauhean hienon ja hyvinpuetun näköinen?» kysyi +Colonsayn tyttö, otsa huolestuneilla poimuilla. »Onko hän — onko hän +yhtä kaunis kuin sanoin hänen olevan?» + +»Hän oli kaikkea mitä sanoit — paitsi sitä gaeliläistä. Kyllä +tiesinkin, ettei hän voinut näyttää niin pahalta kuin se kuului, mitä +sanoit hänen silmistään. En — en ole koskaan nähnyt komeampaa miestä. +Jos olisin tiennyt täydelleen, kuinka uljaan näköinen hän oli, olisin +lähettänyt hänelle kuormittain runoja.» Silloin Kate taas voivotti, +huojutteli ruumistaan tuolilla surkeasti ja vannoi, ettei hän ikinä +kehtaisi mennä Charlesin silmäin eteen ennenkuin oli saanut uuden +pukunsa ompelijalta. + +»Hän luulee, että olen sivistynyt ja aivan hieno ihminen», sanoi hän, +»vaikka olen ihan sama silkka Kate kuin Colonsayssakin, ja hän on oikea +kapteeni! Se oli kaikki sinun syytäsi, noine kuvittelukirjeinesi. +Oo, Lennox Dyce, luulen että vihaan sinua — lainaapa minulle vähän +nenäliinaasi; omani on ihan märkänä itkemisestä.» + +»Jos et olisi niin iso ja kiivastuminen ei olisi synti, niin +ravistelisin sinua!» sanoi Nuppu ojentaen nenäliinansa. »Olit ihan +menehtymäisilläsi merimiehen mieliteosta, etkä olisi ikinä saanut +sellaista käsiisi, jos en minä olisi kirjoittanut noita kirjeitä. +Ja nyt, kun koko maan suloisin merimies tuodaan kynnyksellesi, et +ymmärrä antaa arvoa etuuksillesi ja olla kiitollisella sydämellä, vaan +käännyt haukkua nalkuttamaan minua. Sanon sinulle, Kate MacNeill, +että merimiehet ovat julman harvassa ja tiukassa tällaisella pienellä +paikkakunnalla eikä niitä ole niinkään helppo saada nokaistuksi, ja sen +sijaan että istut siinä nokea nenälläsi ja tulvanmerkit silmäkulmillasi +voivottelemassa, olisi sinun paras nousta ja loistaa, tai muuten joku, +jolla on järkensä tallella, sieppaa hänet. Tekisin sen itse, jos se ei +olisi kunniatonta sinua kohtaan.» + +»Oh, jospa saisin opetella vielä viikon tai pari maantiedettä!» sanoi +Kate valittavasti. + +Nupun täytyi nauraa — hän ei voinut sille mitään; ja mitä enemmän hän +nauroi, sitä murheellisemmiksi kävivät palvelijan kasvot. + +»Minusta näyttää», sanoi Nuppu, »että minun täytyy hoitaa tämä +rakkausjuttu alusta loppuun; sinä et ymmärrä siitä vähintäkään. +Kuulithan, Kate, kun sanoin sinulle, että Charles pelkää sinua enemmän +kuin sinä häntä. Hän luuli sinun olevan niin oppineen, että pidät +rillejä ja seisot tikkusuorana puhuen runomitassa kaiken aikaa, ja +minun täytyi kertoa hänelle, että jokainen helisevä kohta noissa +kirjeissä oli minun kirjoittamani.» + +»Sittenhän se on vielä pahemmin!» huusi palvelija onnettomampana kuin +koskaan. »Hän luulee, etten osaa itse kirjoittaakaan, vaikka minä osaan +kirjoittaa kuin tuulispää, kun vain annat minulle kunnollisen kynän +etkä häiritse minua.» + +»Turha pelko!» sanoi Nuppu. »Se asia on selvitetty. Sanoin hänelle, +että olit niin kiinni taloustoimissa, ettet ehtinyt, ja arvatakseni +Charles tarvitseekin enemmän taloudenhoitajaa kuin koulumatamia. Oli +miten oli, hän on niin rakastunut sinuun, että naisi sinut, vaikka +olisit kuuromykkä. Hän on ihan ylösalaisin, ja sinun velvollisuutesi +järkevänä tyttönä on olla salaamatta häneltä, että sinäkin pidät +hänestä jonkunverran.» + +»Enhän tiedä mitä sanoa hänelle», sanoi Kate, »ja hän kun on aina ollut +niin viisas. En olisi ymmärtänyt hänen puheistaan puoliakaan, jollen +olisi nähnyt hänen silmiään.» + +»No, hän tietää kyllä mitä sanoa sinulle, luulen ma, jolleivät +kaikki merkit petä. Ei Charles niin ujo ole — kuhertelussa hän +on kuin kotonaan, ja minullekin hän heitteli koreita silmäyksiä +ilman esittelyjä. Sinun puheistasi voisi luulla, että hän on +kouluntarkastaja, vaikkei hän ole muuta kuin ihan tavallinen rakastaja, +joka muistelee niitä onnellisia päiviä, joita vietitte Colonsayssa. +Jos minä olisin sinun sijassasi, en uskottelisi olevani muuta kuin +mitä todella olen; olisin aivan luonnollinen; niin juuri olisin, sillä +luonnollisuus on tepsivin keino taivaan alla saada ihmiset rakastamaan +itseään. Älä ole olevinasi mikään, ole vain ihan sama Kate MacNelll +hänelle kuin olet minulle. Kuuntelet vain häntä ja silloin tällöin +katsot häneen, etkä ajattele tämän taivaallista muuta kuin kuinka +kaunis hän on, ja hän on niin hyvillä mielin ja tyytyväinen, ettei kysy +sinulta pienimmänkään sanan tavaamista.» + +»Tyytyväinenkö!» huudahti Kate vakaumuksella. »Johan nyt! Kyllä tunnen +hänet hyvin! Hän tahtoo suudella minua, niin varmasti kuin Jumala on +taivaassa — suo anteeksi.» + +»Luulen, että tuo on sellaista, mitä sinun ei pitäisi sanoa minulle», +sanoi Nuppu kovasti punastuen. + +»Mutta minähän pyysin anteeksi», sanoi Kate. + +»En tarkoita sitä, että Jumala on taivaassa, sehän on oikein — +niinhän Hän onkin, missäs me muutoin olisimme? — minä tarkoitin sitä +suutelemista. Olen kyllä tarpeeksi vanha rakkauteen, mutta en ole +tarpeeksi vanha, että sinun sopisi puhua minulle suutelemisesta. +Luulen, että Ailie-täti ei soisi sinun puhuvan minulle sellaisesta, ja +Bell-täti, hän olisi raivoissaan — se oli liian kehittynyttä.» + +»Mihin aikaan minun on hänet tavattava?» kysyi Kate. + +»Aamulla. Jos menet puutarhaan juuri aamiaisen jälkeen ja vihellät, +niin hän katsoo muurin yli.» + +»Aamulla!» huusi palvelija kauhistuen. »En mitenkään voi kohdata häntä +aamulla. Onko koskaan kuultukaan sellaista? Nyt sinä olet mennyt ja +pilannut kaikki! Voisin tuskin pitää kaiken järkeni tallella, vaikka +olisi vain hämärä.» + +Nuppu huokasi toivottomana. »Oh, sinä et ymmärrä, Kate», sanoi hän. +»Hänkin tahtoi kohtausta illaksi, mutta minä sanoin, että ettehän te +olleet mikään kurja huuhkainpari, ja paras aika mihin hyvänsä on aamu. +Dan-setä sanoo, että ensimmäinen puolituntia aamulla vastaa kolmea +tuntia muuhun aikaan päivästä, sillä kun on lukenut aamurukouksensa ja +ottanut hyvän kylvyn ja saanut leukansa ajelluksi ja kengät jalkaansa +— ei tohveleita eikä laahustavia aamunuttuja — niin Jumalan rauha — +ja — ja voiman ja vanhurskauden varmuus laskeutuu ihmisen ylle, niin +että hän voi — voi — voi käydä käsiksi vaikka villikissoihin. Itse +tunnen itseni niin rivakaksi ja urhoolliseksi aamulla, että voisin +hyppiä vuorilla niinkuin vuohi. Sen suorastaan täytyy tapahtua aamulla, +Kate MacNeill. Silloin sinä näytät kaikkein parhaimmalta, jos vain +viitsit nähdä vähän vaivaa etkä vain hotaise kiireen kaupalla, ja +minä vaadin välttämättömästi, että sinun on ensi kerran nähtävä hänet +puutarhan muurin yli. Se on ainoa tapa, millä voimme järjestää asian +romanttisesti, kun ei meillä ole parveketta. Sinä menet ulos ja seisot +kukkivan kirsikkapuun kohdalla, käsivarrella kori, jossa on kukkia ja +persiljaa, ja kun hän pilkistää muurin takaa ja näkee sinut siinä kuin +taulussa, niin usko pois, hän tulee kutkumaan kuoliaaksi. Sillä tavalla +Shakespeare sen järjestäisi, ja hän osasi.» + +»Minä en paljoa perusta koko Shakespearestä», sanoi Kate. »Sekin Jaako!» + +»Jagoa kai tarkoitat. No, mitä hänestä?» + +»Niin ilkeä; ihan täynnä valheita!» + +»Pyh!» sanoi Nuppu. »Hän oli vain vaikutelman vuoksi. Ei ole tietysti +milloinkaan todella ollut niin halpamaista, ilkeää ihmistä kuin +tuo Jago — se olisi mahdotonta — vaan Shakespeare teki hänet juuri +sellaiseksi, jotta me pitäisimme kilteistä ihmisistä sitä enemmän +ajatellessamme, millaisia he olisivat voineet olla, jos Jumala olisi +mennyt pois ja jättänyt kaikki.» + +Sinä iltana Kate meni nukkumaan kahdeksalta. Turhaan kaupunki +kutsui häntä — iloinen jalkojen kapse katukäytävältä ja tiukuniekka +pillinsoittaja Risteykseltä, ja hän tiesi, kuinka katu loisti +myöhäänvalaistuine puodinikkunoineen ja kuinka juovuttava oli +lauantai-illan ilma pimeässä, mutta lausuttuaan isämeitänsä +gaelinkielellä ja: »Nyt minä panen nukkumaan» englanninkielellä, veti +hän peitteen päänsä yli ja ajatteli tulevaa päivää ilolla ja pelolla, +kunnes nukkui. + +Niin pian kuin Bell-neiti oli aamulla mennyt yläkertaan vuoteita +korjaamaan, minkä tehtävän hän otti aina omaksi huolekseen +sunnuntaisin säästääkseen palvelijaa liian paljolta synniltä, ja Ailie +jokaviikkoiselle lukuhetkelleen sairaan Duncan Gillin luo, riensi +Nuppu keittiöön valmistamaan Kateä kohtaukseen. Ei ikimaailmassa ole +aamiaisastioita vikkelämmin pesty ja pyyhitty kuin tuo innokas pari +tänään. Ja niin pian kuin se oli tehty, lennätti Kate arkkunsa kannen +auki ja sukelsi pää edellä sunnuntaihepeniensä sekaan. + +»Mitä tuo on?» kysyi Nuppu. »Aiotko panna yllesi koreata, vai mitä?» +Sillä arkusta tuli esiin sininen puku, hellästi hypisteltynä. + +»Aionpa tietenkin», sanoi Kate. »Minun on pantava joko tämä tai kirjava +pumpulileninkini, ja pumpulileningissä ei lainkaan sovi mennä — mennä +kapteenia tapaamaan; hänhän odottaa minun olevan todella hienostunut.» + +»Minä luulen, että hän pitäisi pumpulileningistä enemmän», sanoi Nuppu +vakavasti. »Tuo sininen puku on hyvin sievä — mutta se ikäänkuin ei +ole sinua itseäsi; tiedätkö, minusta se on kuin Ailie-tätiä alhaalta +vyötäisiin asti ja pankinjohtajan keittäjätärtä pitseineen siitä +ylöspäin, eikä se tee sinua vähääkään hienostuneeksi. Hienostuneeksi +ei ihmistä tee se, mitä hän panee päälleen, vaan se on sellaista mitä +ei voi riisua yltään. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka suloiselta +sinä näytät tuossa pumpulipuvussa, Kate, myssy päässä ja esiliina +edessä. Sinä näytät niissä somemmalta kuin jos ylläsi olisi kaikkein +viimeisin muoti. Minun tekisi itsenikin mieli mennä naimisiin kanssasi, +jos olisin kapteeni ja näkisin sinut noin puettuna; mutta jos sinulla +olisi ylläsi sunnuntaipukusi, niin — niin purisin huultani ja menisin +kotiin kysymään neuvoa äidiltäni.» + +Kate pani pois sinisen puvun, jonkunverran vastahakoisesti, mutta +hän oli tähän mennessä oppinut, että joissakin asioissa Nupulla oli +parempi arvostelukyky kuin hänellä. Hän pesi ja pyyhki kasvojaan kunnes +ne loistivat kuin kiilloitettu omena, pani yllensä Nupun valitseman +hilkan ja liehunauhaisen esiliinan, ja oli juuri ottamaisillaan kelpo +ryöpsäyksen Florida-vettä, kun hänen käteensä tartuttiin torjuvasti. + +»Minä en panisi hajuvettä», sanoi Nuppu. »Pidän kyllä hajuvedestä +ja Florida-veteen olen aivan hullaantunut, mutta Ailie-täti sanoo, +että puhtaan veden, auringonpaisteen ja ilman tuoksu on suloisinta +mitä ihmisellä voi olla ympärillään, ja kaikki muu on tympeää kuin +kiinanpulveri.» + +»Mutta hän odottaa Florida-vettä», sanoi Kate, »kun hän on itse +lähettänyt sen minulle.» + +»Se ei merkitse huihaita», sanoi Nuppu. »Voit ripustaa kaulaasi +medaljonkimme, niin se miellyttää häntä.» + +Kate meni tykyttävin sydämin säiliökamarin läpi puutarhaan, kori +käsivarrellaan, ja hän oli miellyttävä ja uhkuva nähdä. Nupun olisi +tehnyt mieli katsoa, mutta hienotunteisuus esti häntä siitä, ja hän +seisoi keittiön ikkunan edessä katsellen päättäväisesti kadulle. +Portaita alakertaan laskeutuessaan Daniel Dyce hyräili psalmia; ulkona +oli luukut puotien ikkunoissa, aamuvirren sävelet kantautuivat leipurin +avoimista ikkunoista. Joitakin ihmisiä kulki ohi pyhävaatteissaan, +astellen harvakseen, erotukseksi muiden päivien maallisesta kiireestä. +Pian alkaisivat kirkonkellot soittaa sunnuntaikouluun, ja Nupun +täytyi olla valmiina. Sen muistaessaan valtasi hänet jonkinlainen +jumalattomuuden tunne — maailmalliset kohtaukset puutarhoissa +sunnuntaina eivät olleet sellaista, mitä Bell-täti juuri hyväksyisi. +Jokohan he olivat nähneet toisensa? Miltähän Charles näytti? Mitähän +Kate sanoi? + +»Varjelkoon!» huudahti Kate syöksähtäen keittiöön säiliöhuoneesta. +»Sanoitko sinä, että minun piti viheltää?» + +»Tietysti», sanoi Nuppu, mutta näytti samassa kauhistuvan. »Oi, Kate», +sanoi hän kuiskaten, »minä olin niin innostunut tämän pahan maailman +turhuuksiin, etten yhtään muistanut, että nyt on sunnuntai. Tietysti et +voi viheltää sunnuntaina.» + +»Sitähän minä juuri itsekin ajattelin», sanoi Kate hiukan hiljennetyllä +äänellä. »Mutta arvelin, että kysyisin sinulta. Eihän sen tarvitsisi +olla mitään nuottia, mutta — mutta tietysti se olisi kauhean +jumalatonta — sillä neiti Dyce varmaankin kuulisi sen, ja hän on niin +tarkka.» + +»Ei, et sinä saa viheltää; et millään ehdolla», sanoi Nuppu. »Se +olisi hirmuisen jumalatonta. Mutta mitähän, jos heittäisit kiven? Ei +mitään päänkokoista, ymmärräthän, vaan sievän, pienen pikkuruisen +sunnuntainupulan? Saattaisithan heittää sillä vaikka Rodgerin kissoja, +ja se olisi tarpeellinen ja hyvä työ, sillä nuo kissat ovat oikea +lintujen surma.» + +»Mutta siellä ei ole yhtään kissaa», selitti Kate. + +»Sama se», sanoi Nuppu. »Voithan heittää kiven muurin yli varoitukseksi +niille, etteivät tule sissimään meidän puutarhaamme; toisella puolen on +varmasti joku juuri muurille hyppäämäisillään. Ja jos Charles sattuu +olemaan siellä, niin minkäs sinä sille voit?» Ja Kate palasi puutarhaan. + +Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului naurua. Kymmenen minuuttia +Nuppu odotti uteliaisuuden tuskissa, jotka viimein kävivät hänelle +ylivoimaisiksi, ja rohkaisten mielensä hän kurkisti säiliöhuoneen +ikkunasta — ja näki Charlesin jäljestävän mielitiettyään nurmikentän +ja karviaismarjapensaiden välistä käytävää pitkin. Kate pyrki +keittiöpyhättöönsä hehkuvin kasvoin ja kaikki nauhat liehuen, mutta +joutui kiinni ennenkuin ehti sisälle. + +»Sanoinhan sen!» läähätti hän sisään tullessaan. »Emme olleet puhuneet +kahtakymmentä sanaa, kun hän jo tahtoi suudella minua.» + +»No, senkö vuoksi sinä juoksit?» kysyi Nuppu hämmästyen. + +»Ni-iin», sanoi Kate. + +»Eipä se sitten tainnut ollakaan juuri rohkaisevaa Charlesille.» + +»Niin, mutta — mutta minä en juossutkaan voimaini takaa», sanoi Kate. + + + + +XXIII LUKU. + + +Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa! + +Maailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison +ensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta +parhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi +lainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan +käden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja +älykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen. + +Olen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin +ja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin +vuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli +tunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet +samoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli +heidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi +tukahdutettujen nuorten mielien raikkauden. + +Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa! + +Niin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi +maalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan +halki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot +tömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse, +solisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai +metsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja +on ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on +vasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna +pahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä. + +Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa! + +Palaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen +unelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa +takaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka +jokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan. + +<tb> + +Kyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka +istui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen +nyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille +kyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella +ja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan +vahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri +he ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja +pahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä +toisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He +olivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa — +ensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli +onnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin, +maisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja +puhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä) +ja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä +eräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina +oli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh +»tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen +kirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in +saarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden +korventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen +voitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja +rahojeni kulutuksesta. + +Mutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta +— sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella +oleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian +käsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron +vieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi, +niin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni +miltei väristyksellä. + +»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen +entisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin. + +»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin +pienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean +iso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei +voimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman +tuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä +se näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain +syntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.» + +»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa. +»Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina +olemaan mitä täydellisin opettaja —» + +»Kaikkien hyveiden esikuva.» + +»Ja kaupunki on niin kauhean juoruinen!» + +»Niin on», sanoi Amelia-neiti. »Se tuulahtaa aina — skandaalilta.» + +»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti +huoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua, +huomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän +kummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä +ajattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa +arvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin +pelkurimaiselta.» + +»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen +ison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se +kammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon +pienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että +häntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän +sanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni +hyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.» + +Vielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun +yli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä +se on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti. +»Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian +usein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä +halua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa +hän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli. + +»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen +täytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti +saavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä +seudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa, +maleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin +päin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä, +että hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni +tekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne +liikkuisivat vilkkaammin.» + +Jean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin +liian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä +ritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen +puhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja +vartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi +näkemällä. + +»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi +Amelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on +yhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin +nopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista. +Meidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin +luontehikkaita.» + +»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen +puolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut, +että tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot +jo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi +joutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin +hitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.» + +»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti, +joka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista +Edinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.» + +»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän +oli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette +arvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle +uutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton +ja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että +olen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion +mennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.» + +»Surusaaton?» toisti Amelia-neiti hämmästyneenä, ja mies nauroi jälleen. + +»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua, +koska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä +sähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin +lähdin Edinburghista aamulla.» + +»Mekin olemme juuri tulossa Edinburghista», heläytti Jean-neiti +joukkoon. + +»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa +selustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen. +Varsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista +muusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta, +kun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta +olen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti! +se on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään, +ennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli +kuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin +olin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa; +toisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että +minun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen +Englannin kuningattaren kanssa.» + +»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi +Amelia-neiti. + +»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone, +jossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli +tuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen +potkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä +koko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli +täydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa, +lapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn +loppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät +johtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet +nuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän +hetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun +tappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja +Elisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli +hyvän levätin Walter Raleigh'lta.» + +Hän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia, +joita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan +lukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen +henkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli +nähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun, +heidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että +se katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki +hajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri +silloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön +erikoiseksi ratoksi. + +»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat +aivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku +opettajattaren omaisuutta. + +Käärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko +inhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka! + +Näin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään. +He eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin +raa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten +ihmissilmälle valtamaantiellä. + +»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä +teidän puoleltanne.» + +»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille +enemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin +iltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin. + +»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun +vaunut lähtivät jatkamaan matkaansa. + +Neiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan. +»Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja +tuntematon hymyili. + +»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen +mieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa, +että kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren +kanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni +kukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän +olisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi +sattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut +kysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole +nähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon +vartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä, +kun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu +käytännöstä Berliinin rauhassa.» + +Amelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään +käyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että +meidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan +ohkainen, vallan pienoinen.» + +»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa +sanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä +eivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte +voineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua +kevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.» + +»Tuota samaahan sinäkin sanoit», kuiskasi Amelia-neiti sisarelleen. + +»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia +välikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain +varaläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja +edessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.» + +»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille, +eikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä. + +»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka +olette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.» + +»Ehkä — ehkä emme tulekaan käyttämään sitä», sanoi Jean-neiti. + +»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme +olisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi +niin erilaisia kuin entiset.» + +»Tuota ovat ihmiset tainneet hokea jo hyvän aikaa», sanoi +amerikkalainen. »Lapset eivät ole koskaan olleet samanlaisia kuin +entiset. Luulen, että Luonto-emo sylkäisee kouriinsa ja ottaa uuden +puhdin joka lapselle eikä pyöräytä koskaan kahta samanlaista. Siksipä +juuri onkin hauskaa istua ja katsella niiden versomista. Ja ne ovat +varsin arkoja kukkasia! Eivät siedä paljon käpälöimistä; tulee vain +antaa niille suojaa, kun ilma on kylmä, tuki, johon voivat nojata, +jos ovat honteloita ja tuuli on kova, ja katsoa että höystö on +oikeata lajia. Kehittyykö niistä mallikuvien kaltaisia vai ainoastaan +rikkaruohoja, riippuu kylväjästä.» + +»Voi, te ette ymmärrä, kuinka kapinallisia ne saattavat olla!» huusi +Amelia-neiti tunteikkaasti. »Eivät ne kunnioita vanhempiaan niinkuin +ennen; he käyvät röyhkeiksi ja itsenäisiksi.» + +»Riippuu arvatenkin vanhemmista. Te täällä Euroopassa näytätte +ajattelevan, että lapset tulevat maailmaan vain aikaihmisten huviksi ja +tekevät mitä käsketään ajattelematta mitään. Amerikassa katsotaan asiaa +toisin: lapset ovat tuntuvasti tärkeämmät kuin heidän vanhempansa, +eikä tuosta käsityksestä ole vahinkoa kummillekaan, mikäli minä voin +ymmärtää. Mitä noihin kapinoitsijoihinne tulee, niin tahtoisin rakastaa +niitä; kapinallisuus on niinkuin märkänäppy; se on parempi puhjenneena +kuin salaa hautumassa.» + +»Ta-ran-ta-raa!» Torventoitotus keskeytti heidän keskustelunsa. +Postivaunut tulivat ulos metsästä ja kiitivät myötämäkeä ja kaartaen +holvin alitse pysähtyivät majatalon edustalle. + +Amerikkalainen auttoi naiset alas, otti hatun päästään, sanoi heille +hyvästi ja kääntyi puhumaan ystävälleen ajurille, kun käsi laskeutui +hänen hihalleen ja pienen koiran saattama lapsi katsoi häntä silmiin. + +»Jim! Hyväillen aika, Jim Molyneux!» riemuitsi Nuppu. + + + + +XXIV LUKU. + + +Ainoastaan pari päivää viipyi maailma (turkiskaulukseen puettuna) +parissamme, mutta kohtalokas oli sen käynti sille perhekunnalle, jonka +vieraaksi Molyneux saapui. Oli ikäänkuin tulva-aalto olisi pyyhkäissyt +talon yli, huomautti Bell hänen mentyään. Mitään ulkonaista erotusta +ei voinut huomata; huonekalut olivat yhä niinkuin ennenkin, samoissa +paikoissa kuin ne olivat olleet Bellin äidin kuollessa, mutta kuitenkin +tuntui kaikkialla näkymättömän, tuskallisen haaksirikon jäljet. Tuo +omituinen Molyneux muutti kaikkein oleellisimman, itse ilmapiiriin, +ja messinkikolkuttimella varustettu talo ei koskaan enää voinut +palata ihan entiselleen. Ei ole minun keksintöäni, että näennäisesti +vähäpätöisimmätkin asiat näyttelevät valtavia osia kohtalon vaiheissa. + +Vieläpä itse kaupunkikin muuttui jollakin tavoin hiukan sen kohtalon +oikun johdosta, joka toi siihen tuon amerikkalaisen näyttelijän. Että +hän oli amerikkalainen ja lisäksi näyttelijä, varmisti jo etukäteen +hänen vaikutuksensa suuruuden, koska tuossa yhdistelmässä oli paljon +sitä salaperäistä, puoleksi peloittavaa, puoleksi ylhäistä, mikä +liittyi meidän yksinkertaisiin käsityksiimme suuremmasta maailmasta. +Jos hän olisi ollut pelkästään amerikkalainen, olisi se antanut +hänelle ihmeen ja romanttisuuden lumon useimpien meidän silmissä, +jotka jo Amerikan nimenkin nähdessämme, vaikkapa vain leikkuukoneessa +tai säilykerasiassa, saamme sellaisen mahtavuuden tunnelman, jota +Lontoon pauhina ei pysty herättämään. Mutta olla lisäksi näyttelijä! — +ansaita kevyesti leipänsä matkinnalla suurissa teattereissa sellaisten +ihmisten edessä, jotka ovat koonneet rahaa — Herra ties miten! — ja +menestyneet. Vähän syntinen elinkeino tosin, myönnämme me, sillä +on epäilyksiä siitä, voiko teatterinäyttelijä, jonka pitää maalata +kasvojaan ja työskennellä yömyöhällä kaasuvalossa, lopulta tulla +osalliseksi pelastuksesta — syntinen, mutta kuitenkin — kuitenkin +niin omituinen ja älykäs elinkeino! Eipä kumma, että katselimme herra +Molyneux'tä samanlaisella mielenkiinnolla, jonka suurkaupungit varaavat +satavaimoisille shaaheille ja kuninkaallisille maankiertäjille. +Sitäpaitsi, ottakaa huomioon, millä tavoin Nuppu oli valmistanut +hänelle tietä! — vain lapsi, mutta sellainen lapsi, joka oli jo +osoittanut, kuinka ihmeellinen täytyi olla sen maan, joka oli niellyt +älykkäitä miehiä sellaisia kuin William Dyce ja P. & A. MacGlashan'in +veli. Eikö hän ollut yhdellä ainoalla havainto-opetusnäytteellä +Hurskaan lesken kaupassa mullistanut paikkakunnan liiketavat, niin +että kaikissa myymälöissä ihmiset nyt yhtenään ostelivat sellaista, +mitä he eivät vähääkään tarvinneet, ja itse Hurskaan leskikin +vaivautui pesemään ikkunansa joka viikko, tuhlaten siten aikaa, +jonka olisi voinut omistaa lähetykselle? Eikö hän ollut osoittanut, +että korkea-arvoiset ladytkin olivat lopultakin vain ihmisiä eivätkä +puraisseet, vaikka kohteliaasti laski leikkiäkin heidän kanssaan? Eikö +hän ollut tehnyt lopun Colonsayn tytön keveästä liehunnasta ja antanut +hänelle koulutuksen, joka teki hänet kelvolliseksi kosimaan kapteenia? +Ja lopuksi, eikö hän ollut pelkän esimerkin voimalla saattanut +sunnuntaikoulutoveriensa mykän ja änkyttävän ujouden näyttämään +typerältä ja jokapäiväisillä kävelyillään ja keskusteluillaan +herättänyt heissä uuden tutkimahaluisen ja itsenäisen hengen, joka ei +ollut kovinkaan vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja jota ainoastaan +Kyyhkyskoulun pienet opettajakaksoset saattoivat erehtyä käsittämään +kapinallisuudeksi, joka vaati käyttämään patukkaa? + +Herra Molyneux ei ehkä sitä aavistanutkaan, mutta hän oli leijona +noina muutamina päivinä, jotka hän vietti erämaahan vetäytyneenä, +kuten hän sanoi. Neiti Minto järjesti ikkunansa erikoisesti hänen +arvostelevaa silmäänsä varten, ja P. & A. MacGlashan laittoi puotinsa +edustan näyttämään laivalaiturilta sälyttäen siihen pinoittain tyhjiä +pakkalaatikoita, kukoistavan ulkomaan- ja siirtomaakaupan osoitukseksi. +Eräänä aamuna Rellu-Wully soitti kelloa jo puoli kuusi osoittaakseen +kuinka ratki valppaita me olimme; ja soittokunta marssi kerran katua +pitkin soittaen uutta sävelmää »Lähtö Filadelfiaan», näyttääkseen, +että mitä iloisuuteen tuli, emme me, vaikka pienikin olimme, olleet +pahoinkaan jäljessä New-Yorkista. + +Mutta Jim Molyneux, kävellessään katua edestakaisin Lennox ja koira +oppainaan, tähysteli hattunsa partaan alta ja kokosi kaikki näkemänsä +mielessään sanoihin »Sammalkylä» ja »Seittikaupunki». + +Bell otti hänet lämpimään suosioonsa heti alunpitäen; niin moni +seikka puhui hänen edukseen. Ensiksikin hän oli ulkoasultaan hienon +huoliteltu, vaikkakaan ei keikarimainen, hän ei ollut mikään +pitkätukkainen, kuten Bell oli otaksunut, ja hänellä oli suora katse +ja raikas hipiä, jonka yksinkertaiset maalaisnaiset helposti ottivat +todistukseksi sisäisestäkin puhtaudesta. Bell antoi anteeksi hänen +huonomaineisen puolensa — näyttelijän — koska Williamkin oli ollut +näyttelijä ja oli sentään opettanut lapsensa rukoilemaan, ja oli +taipuvainen sivuuttamaan amerikkalaisuudenkin, katsoen siihen että +Williamin vaimo oli ollut saman onnettomuuden uhri. Mutta voi, minkä +iskun hän sai, kun hän purki vieraan matkalaukkua ja huomasi tärkeimmän +puuttuvan! + +»Missä on raamattunne, herra Molyneux?» kysyi hän juhlallisesti. »Sitä +ei ole teidän matkalaukussanne!» + +Jälleen puhui Molyneux'n eduksi se, että hän punastui, vaikkakin +tekosyy, jonka hän häätyi esittämään, oli heikko. + +»Oi voi sentään!» sanoi Bell pudistaen päätään surunvoittoisesti +hymyillen. »Ja kun olette niin yhtenään matkoilla! Jos minä olisin +vaimonne, niin kyllä opettaisin teidät! Mutta ehkäpä Amerikassa ei +tarvitakaan jalkain kynttilää ja valkeutta tiellä.» + +He istuivat puhelemassa ensimmäisen illallisensa jälkeen, joksi +isänmaallinen Bell oli valmistanut lihahakkelusta, josta hänen +veljensä Molyneux'lle valaistukseksi selitti, että sen otaksuttiin +olevan tehty keitetyistä säkkipilleistä. Nuppu oli mennyt nukkumaan +ullakkokamariinsa, ja Molyneux kertoi, miten hänen oli suorastaan pakko +tulla. + +»Olen ensi kertaa Skotlannissa», sanoi hän; »ja kun 'Rautakoura' ei +jaksanut vetää puoleensa vanhan Edinan mielenkiintoa ja esitykset +keskeytettiin, en ollut siitä niinkään pahoillani kuin olisin voinut, +koska se antoi minulle tilaisuuden tulla tänne tytöntypykkää katsomaan. +Livistän sakista pariksi päiväksi, sanoin johtajalle, kun näimme +joutuneemme sivuraiteelle, ja hän sanoi että hyvä on, hän sähköttää +minulle sittenkuin saa tehdyksi esiintymissopimuksen, ja niin minä +livistin ja runnasin itseni perille asti käyttäen apunani Amerikan +kieltä ja vähän Skotlantia lisäksi — tartunnan voimasta.» + +»Meillä on vain yksi moite tulonne johdosta — se, ettei se ole +tapahtunut aikaisemmin», sanoi Daniel Dyce. + +»Ja minä olen varsin iloinen, että tulin, vaikkapa vain nähdäkseni +millaista kunniaa Nuppu tuottaa skotlantilaiselle kasvatukselle. +Chicago on maailman erinomaisin kaupunki — paikka paikoin; Amerikka on, +kuten heinäkuun 4 päivän puhujamme täsmällisesti määrittelevät, Jumalan +oma maa, ja sitten Johanna d'Arc'in ei ole ollut parempaa tai urheampaa +naista kuin rouva Molyneux. Mutta asemamme ei ollut sellainen, että +olisimme voineet ympäröidä Nuppua kaikella sillä, mitä hän saisi +vakinaisessa kodissa. Me teimme parhaamme, mutta mehän emme niin +sanoakseni asu Michigan Avenuen varrella, ja rouva Molyneux on hyvä ja +kultainen tyttö, mutta hän ei ole päässyt oikein kunnolla kotiutumaan. +Siitä, millainen Nupun isä oli, arvelimme, että terveellisin paikka +hänelle olisi se, mistä hänen isänsä oli tullut, ja vaikka jouduimmekin +molemmat jonkunverran univelkaan ajatellessamme hänen menettämistään, +niin nyt täällä ollessani ja hänet nähdessäni olen iloinen siitä, sillä +vaimoni ja minä olemme varsin suuressa määrin irtolaisia Englannissa, +samoinkuin olimme Yhdysvalloissakin.» + +»Ammattinne on vaativaista, herra Molyneux», sanoi Dan Dyce. »Se lienee +hyvin suuresti samanlaista kaikissa maissa?» + +»Se ei ole niin kovaa kuin kivenlouhiminen eikä niin mutkikasta kuin +valtiomiehenä olo», sanoi herra Molyneux iloisesti, »mutta ihminen +ehtii siinä varsin vanhaksi ennenkuin lakkaa toivomasta puhkeavansa +hyvin suureksi valtiksi. Minulla itsellänikin on yhä vielä se käsitys, +että vaikkei minusta todennäköisesti tulekaan mitään Boothia tai Henry +Irvingiä, niin voisin tehdä suuria teatterinjohtajana. Jos minulla +olisi miljonääri selkänojanani ja yksi vahva tähti, kuvittelisin +voivani raivata leveän ladun englantilaisen draamallisen näyttämön +halki. Tiedättehän, että Emersonimme sanoi: 'Kytkekää vankkurinne +tähteen!' Luulen, että jos saisin hyvän tähden suitsitetuksi, niin +valjastaisin yksityisen loistovaunun ja höyrypurren hänen peräänsä +ennenkuin hän ehtisi korvaansa vilauttaa. Kukapa nyt vankkureista +huolisi?» + +»Vankkureilla on hyvin turvallista matkustaa», huomautti Dan Dyce, +vilkuttaen silmälasiensa läpi. + +»Niin on ruumisvaunuillakin», tokaisi herra Molyneux. »Ei kukaan, joka +kerrankaan on matkustanut ruumisvaunuilla, ole koskaan valittanut +niissä iloluunsa nyrjähtäneen tai naurusuonensa venähtäneen, mutta +ne ovat valtavan hidas kulkuneuvo eläville ihmisille. Se onkin ainoa +seikka, mikä minusta näyttää vaivaavan tätä somaa pientä brittiläistä +kuningaskuntaa; se on sievä ja tuulahtaa, kuten kyytivaunujen +koulumatami sanoisi, rakkaalta, ammoin kuolleelta menneisyydeltä, +ja se on urhea, mutta se pitää miltei aina jarrut laskettuina eikä +anna tähdellensä tilaisuutta hölkyttää. Otaksun, että se on hieno, +väririkas ja ystävällinen maa sille, joka syntyy siinä rikkaana, +ja sangen rauhallinen ja yksinäinen maa sille, joka kuolee siinä +köyhänä; mutta ajakaahan kymmenen pennyn edestä raitiovaunulla Charing +Crossin asemalta, niin olette Tuutilullan maassa ja linnut pesivät +ja visertelevät parrassanne. Elämä on lyhyt; se suo ihmiselle aikaa +kuluttaa ainoastaan yhden silmäparin, kaksi hammaskertaa ja yhden +maineen, ja minä tahdon elää siitä joka ainoan tunnin, jona en ole ilmi +kuollut.» + +Syntyi hiljaisuus tuon vanhan talon salissa, joka sukupolvien +vaihtuessa oli suojannut hyvin erilaisia ihanteita, ja kaupungin +yllä raikuivat villihanhien huudot. Tuo huone mataline kattoineen, +pienine ikkunoineen, himmeän vihreine seinäpapereineen, kadun melulta +suojaavine uutimineen ja kuusikymmentä vuotta sitten kuolleen +Buntain-mummon aikuisine jykevine mahonkihuonekaluilleen huokui +alati niille, jotka sen parhaiten tunsivat, syvää rauhan henkeä, +jota ei toisinaan löydä kirkostakaan. He tunsivat olevansa siinä +kuin pyhäkössä, turvassa ulkomaailman kiihkoilta ja myrskyiltä, +levottomuuksilta ja pettymyksiltä. Pöydän yläpuolella riippuvan +varjostetun lampun valossa se näyttäytyi siinä olijoille sen +tapaisena kuin kaikkein tutuin ympäristömme meille esiintyy joissakin +ratkaisutilanteissa — rakkaamman näköisenä kuin milloinkaan ennen. +Bellistä, jota tuon näyttelijän julistaman evankeliumin henki loukkasi, +tuntui kuin olisi koko huone huutanut soimausta pyhyyden herjauksesta. +Vieläpä Ailiekin, joka sydämessään kannatti, joskin vähemmällä +innostuksella, vieraan osoittamaa toimintaa uhkuvan elämän palvontaa, +tunsi jonkunlaista sorasävyä. Danista tuntui hetkisen siltä kuin olisi +hän kuunnellut miehen myövän käkikelloja huutokaupalla, hautakivi +puhujalavanaan. + +»Herra Molyneux», virkkoi hän, »tuo puheenne muistuttaa mieleeni +Maggie Whiten miehen. Kun hän vielä eli, hän piti kapakkaa, ja +talvi-iltoina, kun vanha ystäväni Colin Cleland ja hänen seuraveikkonsa +istuivat sisäsalissa iloisessa lampunvalossa ja roihuavan takkavalkean +loisteessa, väitellen niin innokkaasti oikeasta herätyksestä, että +se nukutti heidän innokkaan ja hyödyllisen harrastuksensa Johnnyn +totiin, oli hänen tapana tulla sisään hytisten ikäänkuin kylmästä, +takin kaulus pystyyn nostettuna, ja sanoa: 'Kolkko ilma tuolla ulkona! +Pimeä kuin sysi ja kylmä kuin rikkaan almu! Onni sillä, joka saa +istua tulen ääressä.' Ja hän herätti heissä niin elävän vaikutelman +senhetkisen asemansa hyvyydestä, että he tilasivat uudet lasit ja +lykkäsivät lähtönsä tuonnemmaksi, vaikka ulkona ei ilma itse asiassa +ollut mitenkään tavallista kummempi. Minussa herää samanlainen tunne +tätä syntymäpaikkaani ja sen vanhanaikaisuutta ja kiireettömyyttä +kohtaan, kun kuulen teidän — ilman mitään Johnny Whiten salajuonta — +kuvailevan meille, ei ulkomaailman pimeyttä ja kylmyyttä, vaan jotakin, +mikä minulle viidenkymmenenviiden ikäisenä on joka tapauksessa ihan +yhtä vähän puoleensavetävää. Suonette anteeksi, jos, kuvaannollisesti +puhuen, tilaan uudet lasit. Elämä on lyhyt, kuten sanotte, mutta en +luule sen näyttävän sen pitemmältä, jos rientää juoksujalkaa sen +hetkien läpi, sen sijaan että astelisi pikkuhiljaa, leväten silloin +tällöin tiepuolessa hyvän tuttavan kanssa ja katsellen toisten +ohikulkua.» + +»Viidenkymmenenviiden ikäisenä», sanoi Molyneux mukautuvasti, +»ajattelen minäkin ehkä siten, mutta nyt voin katsoa asioita vain +kolmenkymmenenkahden vuoden kannalta. Meidän on kaikkien liikuttava +alussa, herra Dyce. Tämä johtaa mieleeni pienen keskustelun, joka +minulla oli tänään Nupun kanssa. Se lapsi kasvaa, herra Dyce — on +kasvanut monella tavoin. Hän on tuskin enää mikään lapsi.» + +»Pyh! Hän ei ole mitään muuta!» huudahti Bell-neiti, aavistaen +jotakin epämieluista. »Kun minä olin hänen iässään, istuin vielä +kanavaompelukseni ääressä Barbara Mushetin koulussa.» + +»Joka tapauksessa hän on kasvanut. Ja minusta näyttää, että hän alkaisi +tarvita hiukan uusia kokemuksia. Arvelen teidän aikovan lähettää +hänet johonkin Edinburghin kouluun saamaan viimeisen vernissasivelyn +kasvatukseensa?» + +»Mistä olette saanut sen päähänne! Itsekö hän sitä teille esitti?» +kysyi herra Dyce nopeasti, kallistaen päätään ristikuulustelutapaansa. + +»Itse kyllä tavallaan — tietämättään», sanoi Molyneux. »Mikäli +ymmärrän, ei tämä lapsi juuri ensi tilassa esitä kenellekään haluavansa +erota ihmisistä, joita hän rakastaa niin suuresti kuin teitä. Mutta +jos hänessä on jokin heikkous, niin se on se, ettei hän osaa salata +ajatuksiaan, enkä ollut ollut kahtakymmentä minuuttiakaan hänen +seurassaan, ennenkuin huomasin, että vaelluskuume vaivasi häntä sangen +pahasti. Luulen, että perinnöllinen taipumus tuohon tautiin ja hyvä +sydän olivat ainoat, mitä hänen isänsä ja äitinsä jättivät hänelle +perinnöksi, ja toimetonna aikaileminen ja menneistä muistoista eläminen +ei kuulu hänen heikkouksiinsa. Pari kolme vuotta asuntokoulun areenalla +panisi hattulyhteen tuon tytön luonteenkehitykseen, sen minä tiedän +vaimostani, vaikka hän oli vain puolitoista vuotta. Jos hän olisi +ollut kauemmin, olisi hän tainnut tulla niin viisaaksi, ettei olisi +mennyt naimisiin minun kanssani. Nupulla on miltei kaikkea, mitä +kuolevainen ihminen täällä tarvitsee, luulen ma — rakkautta kasoittain, +lämmin, kostea maaperä ja kaikkea muuta sellaista, mutta hän tarvitsee +karaistumista, ja ihmiskukkasen karaistumiseksi ei ole mitään parempaa +kuin kolmivuotinen oppilaitos, missä ympäristön henki on viileämpi kuin +kotona.» + +Bell-neiti kalpeni — isku oli tullut! Dan katsoi häneen hieman säälien, +sillä hän tiesi Bellin kauan pelolla odottaneen sitä. + +»Niinköhän!» sanoi Bell. »Minä puolestani en näe sellaista +tarpeelliseksi vielä pitkään aikaan. Miten sinä, Ailie?» Mutta Ailie ei +vastannut, ja se riitti ilmaisemaan, mitä hän ajatteli. + +»Tiedän, miltä tuntuu alussa ajatus hänen kotoa poistumisestaan», +jatkoi Molyneux, haluten viivyttelemättä saada esitetyksi asian, +johon hän ei juuri tuntenut erikoista mieltymystä. »Hyväinen aika, +muistanhan, miltä se tuntui vaimostani: hän itki kuin keruubit ja +seraafit; sanoi, että kaikki päivänpaiste riistettiin hänen elämästään; +ja kun minä sanoin: 'Millicent Molyneux, entä ukkeli?' niin hän sanoi +vain: 'Tiehesi!' ja pusersi esiin pari tuskankouristusta. Edinburgh ei +sentään ole niin kovin kaukana, jotta teidän tarvitsisi tuntea itseänne +onnettomiksi, jos Nuppu menisi sinne kouluun.» + +»Epäterveellinen paikka, huurteita ja kamalia itätuulia», sanoi Bell. + +»No, eihän se kylläkään ole Tyynenmeren-rinnettä, mitä ilmastoon +tulee», myönsi Molyneux. + +»Ei, mutta kaunein kaupunki se on koko maailmassa siitä huolimatta», +huudahti Bell niin virkeästi, että se puhdisti ilman ja sai hänen +sisarensa ja veljensä hymyilemään, sillä Molyneux oli tietämättään +koskettanut hänen kansallisylpeytensä herkimpään sydänsopukkaan. + +»Oletteko varma, ettette ole erehtynyt, ja että hän haluaa mennä +kouluun?» kysyi Dan Dyce. + +»Epäilettekö sitä itse?» kysyi Molyneux viekkaasti. + +»En», sanoi Dan Dyce, »minä tiedän sen varsin hyvin, mutta — mutta en +usko sitä», ja hän hymyili omalle paradoksilleen. + +»Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.» + +»Silloin hän menee!» sanoi asianajaja lujasti, ikäänkuin taakka +olisi pudonnut hänen sydämeltään, ja omituista kyllä, hänen sisarensa +eivät esittäneet vastaväitteitä. »Teidän ei pidä kuvitella, herra +Molyneux», jatkoi hän, »ettemme ole ajatelleet tätä ennen. Se ei ole +moneen kuukauteen ollut poissa mielestämme, kuten voidaan nähdä siitä +tosiseikasta, ettemme ole koskaan maininneet sitä, ollen vastahakoisia +ottamaan askelta, joka tulee tekemään oloissamme melkoisen muutoksen. +Ei silti, että pelkäisimme kuolevamme ikävään hänen poissaollessaan, +sillä me olemme kaikki filosoofeja ja meillä on yllinkyllin askarrusta +niin ajatuksillemme kuin toimintahalullemmekin, ja vaikka te ehkä +pidättekin meitä täkäläisiä vähän ruostuneina, on meillä täällä +paljon huvia keskenämme. Hän menee — niinpä niin, tietysti hän menee +— menihän Ailiekin — eikä hän siitä paljonkaan huonontunut. Olen +itsekin viettänyt jonkun aikaa etelässä, ja ainoa vahinko, mitä se +tuntuu minulle tehneen, oli se, että se sai minut pitämään ehkä liian +suuressa arvossa pohjoista synnyinseutuani. Mausta kaikki riippuu, +herra Molyneux, ja te voitte huomauttaa, jos haluatte, että minä olen +samanlainen kuin se entinen skotlantilainen, josta pienet, kovat ja +happamet omenat olivat mieluisimpia. Eihän omenista kai liene mitään +raamatullista ohjetta, vai miten, Bell? Ja eri maita ja niiden eri +paikkoja koskevat arvostelut ovat enimmäkseen subjektiivisia asioita, +kuten kauneuden arvostaminen riippumatta sen hyödyllisyydestä —.» + +»Oh, siinä sinä nyt taas olet metafysiikkoinesi, Dan», huudahti Bell, +»ja minun ja Ailien tehtävänä on valmistaa lapsi Edinburghiin. Hänellä +ei ole tilkkuakaan, mitä panna ylleen.» + +Molyneux tuijotti häneen; äänensävyssä ilmeni niin vähän vastustusta +ehdotusta kohtaan; ja nähdessään hänet niin ällistyneenä hymyilivät +toiset kolme. + +»Se on meidän tapaistamme!» sanoi Dan Dyce. »Me olemme sitkeitä ja +vastahakoisia tekemään päätöstä mistään, mikä sisältää muutoksen, ja +salaamme itseltämme niin kauan kuin voimme sen välttämättömyyden, mutta +kun kerran olemme tehneet ratkaisun, on ihan ihmeellistä, kuinka meille +tulee hoppu.» + + + + +XXV LUKU. + + +Bell piti amerikkalaisesta vieraastaan, kuten sanottu, melkoisesti, +koska hän hänestä näki, mistä oli lähtöisin joku osa Nupun +humoristisuutta ja enin osa siitä hullunkurisesta kielestä (vaikka +tavallaan älykkäästäkin, täytyi hänen myöntää), jolla se ilmaistiin. +Se oli toisenlaista humoristisuutta kuin Danin, jonka leikillisyyden +hän sanoi muistuttavan luonteeltaan pihlajanmarjahilloa, ollen kirpeää +ja makeaa niin taitavasti yhdistettynä, että se miellytti jokaista +suuta ja sisälsi jonkunverran tuon vuoristopuun luontaista raittiutta. +Molyneux'n leikillisyys oli toisen makuista; se muistutti hänestä +ryytineilikkaa, ollen vierasmaalaista, sisältäen kiihoketta yhtä hyvin +kuin maustettakin. Mutta molemmissa noissa lystillisissä miehissä +oli sitä tärkeintä, jota hän ei milloinkaan ollut ottamatta huomioon +— vilpitöntä luottamusta Luojan ymmärrykseen, hyvään tarkoitukseen +ja kykyyn sekä valmiutta alistumaan naurun esineeksi yhtä hyvin kuin +löytämään naurun aihetta toisista. Hän piti miehestä, mutta kuitenkin +kaikitenkin oli miltei iloinen, kun sähkösanoma tuli Edinburghista +ja hän palasi takaisin liittyäkseen seurueeseensa. Tuo helpotuksen +tunne ei aiheutunut mistään vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan siitä +ajatuksesta, että kun Nupun lähtö nyt oli päätetty, oli talossa niin +paljon tehtävää, että miehet olivat siinä vain vastuksiksi. + +Herra Molyneux viihtyi niin hyvin heidän seurassaan, että lähtö +tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja hän lausui halveksumisensa +sellaisen rautatielle matkustamistavan johdosta, joka vei kaksi tuntia +yhdeksäntoista mailin matkalla, mutta Bell, joka tahtoi puolustaa +maansa kyytivaunujakin, sanoi hänelle, että hän puhui joutavia — että +sen suurempi nopeus oli suorastaan Kaitselmuksen kiusaamista. Molyneux +sanoi kiittävänsä Luojaa, ettei Sandy Hook'in tuolla puolen ollut +mitään Kaitselmusta kiusattavana, ja tuntevansa naudanlihakuninkaita, +jotka kiidättivät itseään maiseman halki mailin vauhdilla minuutissa. +Tuo tosiseikka ei herättänyt mitään ihailua Bellissä; hän ihmetteli +harhaanjohdettuja kurjia, jotka syöksyivät niin päätä pahkaa hengestään +piittaamatta, ja niin paljon rahaakin kun heillä oli. + +Ennen lähtöään Molyneux teki vierailun Kyyhkyskouluun sanoakseen +hyvästit pikku opettajattarille. Hän hörppi teetä, josta hän toi +esiin parhaat kehumisensa, vaikka saikin suuremman tyydytyksen siitä +luottamuksesta, jota kaksoset hänelle osoittivat kertomalla hänen +lausuntonsa siitä hävettävästä esineestä tehneen heihin niin syvän +vaikutuksen, että he olivat lahjoittaneet sen partaveitsenhiaisimeksi +eräälle George Jordonille. + +»Mainiosti tehty!» huudahti Molyneux ihastuneena. »Mutta olisin +itsekin pitänyt jonkunverran tuosta patukasta, sillä vaimoni on perin +innokas harvinaisuuksien keräilijä. Hänellä on arkihuone täynnään +intiaani-esineitä — päänahkapuukkoja, tomahawkeja ja muita raakamaista +kapistuksia — ja varhais-brittiläinen patukka kutkuttaisi hänet +kuoliaaksi.» + +Niin, hän oli mennyt — ajomiehen torvi oli tuskin lakannut kaikumasta +holvikaaren edustalla, kun Bell-neiti oli täydessä touhussa +valmistamassa Nupun elämänmuutosta. + +Mihin kouluun hänen olisi mentävä Edinburghissa? Ailie tiesi; parempaa +ei ollut kuin se, jossa hän itse oli käynyt. + +Milloin se avattiin? Ailie tiesi: kahden viikon perästä. + +Mitä hän sitten varsinaisesti tarvitsisi? Ailie tiesi senkin: hänellä +oli kirjoituspöytänsä laatikossa jo valmiiksi laadittu luettelo +tarvittavista varustuksista. + +»Minusta näyttää», sanoi Bell epäluuloisesti, »että sinä olet hurjan +hyvin selvillä kaikesta, mikä koskee tätä äkillistä tarvetta. Kuinka +kauan se on ollut mielessäsi?» + +»Ainakin vuoden päivät», vastasi Ailie rohkeasti. »Kuinkas kauan se on +ollut sinun mielessäsi?» + +»Hm!» sanoi Bell. »Melkein yhtä kauan, mutta minä karkoitin sen aina +ajatuksistani. Ja — ja nyt kun asia en päätetty, Ailie Dyce, niin +toivon ettet seiso siihen koko päiväksi siitä väittelemään, kun kerran +on niin paljon tehtävää.» + +Varmasti ei ole koskaan yksikään toinen talo ollut niin täynnä +tuoksinaa, touhua ja kuumeista levottomuutta kuin tämä talo oli +seuraavien kahden viikon aikana. Sekä ylempi että alempi Dycen +kotiopisto otti lupaa; Katen kasvatus pysähtyi äkkiä kuin hengen +salpaus kauhealle Popocatapetl-nimiselle vuorelle, ja hän sanoi +piittaavansa siitä viisi, koska kapteeni Maclean (ei enää Charles +muille kuin kapteenille itselleen ja Nupulle tuttavallisempina hetkinä) +sanoi, että tärkein, mitä merimiehen vaimolta vaadittiin, oli terveys, +toivo ja reipas luonto, ynnä muutamia hyvinmunivia kanoja. Neiti Minto +puuhasi Nupun juhlallisimpien vaatekertojen kimpussa, juoksennellen +ulos ja sisään naapuritalonsa ovesta mittanauhoja olkapäillään ja +suu täynnä nuppineuloja ja törmäillen pahki asianajajaan tämän +eteisessä suureksi mielipahakseen. Ja Bell oli ottanut taloon +ompelijattaren, Lizbeth Ann'in, auttamaan häntä ja Ailie'a muiden +varustusten valmistamisessa. Mercatorin kartta nurpotti laiminlyötynä +seinällä herra Dycen lukuhuoneessa, jossa virui hujan hajan +harsinlankoja, hulpiosuikaleita ja vuoritilkkuja, niin että se näytti +ihan räätälinverstaalta, ja Nuppu ja Tellu leikkivät sen lattialla +tyytyväisinä kuten ainakin lapset ja koirat, jotka eivät löydä täyttä +viihtymystä perin siisteissä ja hyvin järjestetyissä huoneissa. Katekin +kutsuttiin sisään auttamaan näissä kiireisissä toimituksissa — he +sanoivat sitä Nupun kapioitten valmistamiseksi. Puutarhassa linnut +livertelivät ja visertelivät, mutta paljon suloisemmalta kuului naisten +korvissa saksien lipsutus ja ompelukoneen surina; neulaa käyttelevät +kädet liikkuivat edestakaisin niinkuin viulunjouset orkesterissa, ja +verka- ja liinakankaista kasvoi vaatekappaleita, joiden moninaisuus +huumasi niiden tulevaa kantajaa. Luulen, että Daniel Dyce eli siihen +aikaan yksinkertaisesti, saaden jokseenkin hät'hätäisiä päivällisiä, +mutta tuntien hänet hyvin olen varma, ettei hän ollut siitä +millänsäkään, koska hänen osansa tässä suuressa seikkailussa oli olla +kirjevaihdossa Edinburghin kanssa ja valmistaa siellä tietä nuoren +seikkailijattaren kaupunkiin samoamiselle. + +Hän pilkisti usein sisään räätäliverstaan ovesta ollessaan lähdössä +toimistoonsa, jolloin Ailia huusi: »Pois, mies! Tämä on naisten +valtakunta!» + +»Sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon», sanoi Bell-neiti purren +lankaa niin innokkaasti kuin koko hänen sukupuolensa, jonka tuota intoa +nähdessäni aina kuvittelen joskus muinoin eläneen pumpulilla — »sinä +olet yhtä paha kuin Geordie Jordon: et voi nähdä avaimenreikää ilman, +että vesi kihahtaa silmääsi.» + +Jos olisi todella ollutkin kysymys Nupun kapioista, eivät +kaupunkilaiset olisi voineet osoittaa sen suurempaa mielenkiintoa. +Tuttuja tuli joka päivä katsomaan, miten asiat edistyivät, suositellen +vahvempaa vuoria tai yhtä koristenauhaa lisäksi. Tulipa itse lady +Annekin eräänä iltapäivänä katsomaan kapioita, ollen, kuten hän +viekkaasti huomautti, huvitettu sellaisista omien yksityisluontoisten +syittensä takia sekä epätietoinen keskenään kilpailevien +norsunluunvärin tai puhtaan valkoisen etevämmyydestä. Niin hän sanoi, +mutta epäilemättä hän oikeastaan tuli vakuuttaakseen Nupulle, että +hänen kapteeninsa oli erinomaisen onnistunut. + +»Minä arvasinkin sen!» sanoi Nuppu tyytyväisenä. »Se mies on niin +kaunis ja hyvä, että hän kelpaa vaikka taivaan valtakuntaan.» + +»Ja sinä myös, veitikka», sanoi lady Anne siepaten hänet syliinsä ilman +vähääkään kankeutta, suureksi hämmästykseksi Lizbeth Ann'ille, joka +luuli, etteivät ylhäiset henkilöt olleet lainkaan sellaisia — että +heillä ei kai ollut sellaiseen sopivat käsivarret. »Niin, sinä myös, +veitikka!» sanoi lady Anne. + +»Ei, en minä ole», sanoi lapsi. »Tai ainakin vain toisinaan. +Enimmäkseen minä olen ihan kelvoton, mutta toisekseen minä kyllä +melkein aina koetan tulla paremmaksi, ja se se luullakseni onkin +pääasia.» + +»Ja sinä aiot nyt jättää meidät», sanoi lady Anne, jolloin tapahtui +omituinen seikka, sillä tuo iloinen lapsi, joka oli saamaisillaan +hartaimman toiveensa täytetyksi ja niin paljon ihania vaatteita, +purskahti, itkuun ja juoksi ulos huoneesta piiloutuakseen ylös +ullakkokamariinsa, jonka ikkunat olivat maantielle päin, joka näytti +nyt niin vastenmieliseltä hänen kyyneltensä läpi. Lady Anne lähti pois +pahoilla mielin, mutta Bell sanoi ikäänkuin riemuiten: + +»Olenhan sitä aina sanonut sinulle, Ailie — Williamin sydän!» + +Mutta Nupun kyynelet olivat ohimeneviä; pian hän palasi takaisin +tilkkujen sekaan, missä Ailie polki reippaasti ompelukonetta ja lauloi +sellaisia iloisia lauluja, jotka yksinomaan soveltuvat polkemisen +tahtiin, todistaen siten, että koneiden aikakausi on iloinen +aikakausi, jos meillä on hyvän musiikkikorvan onni. Ja Nuppu, vaikka +väsyikin niin pian pallistamiseen, saattoi auttaa toisella tavoin +noita ompelutalkoita, sillä hän saattoi istua kyyröttää Dan-sedän +nojatuolissa ja lukea Pickwickiä toisille, kunnes Colonsayn tyttö olisi +halusta tahtonut tarttua tukkaan sitä Bardellin ämmää ja ravistella +häntä, kun kehtasi olla niin hävytön pikku Pickwick-raukalle. Tahi +sitten Nuppu tanssi varietee-taiteilijattaren opettamia tansseja tai +alkoi Ailien pyynnöstä (Bellin vähän epäröidessä) lausua kappaleita +»Hamletista» tai »Macbethista», kunnes Lizbeth Ann näki aaveita ja sai +ihan hermonsa järkytetyiksi, eikä silloin auttanut muu kuin iloiset +kupposet teetä koko sakille. Toden totta, sen myönnän, jokseenkin +jokapäiväistä joukkoa! Toivoisin melkein kertomukseni vuoksi, että +he olisivat hienompia, söisivät päivällistä kello puoli kahdeksan ja +keskustelisivat hiljaisin, hillityin äänin Bachista ja Botticellista. + +Mutta ah! — onnellisia päiviä ne olivat — ainakin mitä kaikkiin +ulkonaisiin oireisiin tulee; olisipa tosiaan voinut luulla olevan +kysymyksen oikeista morsiusvarusteista eikä valmistuksista neidon ja +maailman vihkiäisiin. Kuinka usein myöhempinä vuosina, kun Winifred +Wallace luki minulle omaa ylistystään sanomalehdistä, hän pysähtyikään +huokaistakseen ja kertoakseen, kuinka, hän kerran oli todella +onnellinen — onnellinen sydämen pohjaa myöten, tuntiessaan neljän +naisen äänettömän ylistyksen maalaiskamarissa, kun maailma oli vielä +kaikkineen hänen edessään ja hänen sydämensä oli nuori! + + + + +XXVI LUKU. + + +Uurastaessaan siten hurjasti rakkauden käskemänä, joka kaikissa +toimissaan hellimänsä nuorison hyväksi häätyy aina kaivamaan oman +ilonsa hautaa, saattoi Bell ajoittain unohtaa, että Nupun oleskelun +päivät heidän keskuudessaan olivat luetut. Jos hän olisi pysähdyttänyt +neulansa ja saksensa hetkiseksi ja antautunut ajattelemaan sitä +tyhjyyttä, joka seuraisi parin viikon perästä, ja kaikkia sitten +seuraavia kuukausia ja vuosia, niin olisivat hänen voimansa murtuneet. +Tietäen tämän vartioi Ailie häntä huolekkaasti ja piti neulontaa +reippaassa käynnissä, ihan kuin he olisivat tehneet työtä henkensä +pitimiksi jossakin tehtaassa, ja häntä peloitti ajatella sisarensa +epätoivoista tilaa sittenkuin se viimeinen nappi, josta sotajoukot +puhuvat, olisi paikoillaan. + +Mutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti +kaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään +turhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli +jäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan, +että ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli +hyvästien heittäminen. + +»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen +nimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen +arvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin +tuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty +noutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin +tuoden ainoastaan yhden — ja se oli W. + +»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell. +»Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän. + +»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin +kerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä +kuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.» + +Enempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan +hyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin +hän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan +ja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja +he lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä. +Saadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa +tätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi; +mutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin. + +»Hm!» sanoi hän tutkittuaan häntä. »Elimistönne on pahasti rempallaan.» + +»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen +vaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria. +»Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa +tai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät +mainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin +umpisuoli.» + +»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean +ymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, _minä_ sanon. Murehtiminen +on tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni +tilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka +useimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa +kuin hänen pillerlnsä. + +»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei +minulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko +elinaikani.» + +»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! — +armo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa +viikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.» + +»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se +on jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin +iloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja +juuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!» + +»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se +kerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs +varten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä +jälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä. +Kaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!» + +»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka +aina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä +siinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien +skotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita. + +Tohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet +huolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja +hän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä +rukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen +ollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen +tullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan +lyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti +hän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä +yritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on +vaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen, +joka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen +— ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia +on, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin +vaikeaa.» + +Nuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa +oli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista +liiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän +oli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa +koko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista +hauskuuksista. + +Mutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa +Bell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa +skotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään +ajatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras +asuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa +sen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä +pikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin +risahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman +kauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä +huolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka +hänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa +iloisuutta. + +»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin, +niin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?» + +»Ei mikään, rakas Bell-täti», sanoi Nuppu hämmästyneenä. + +»Älä koetakaan uskotella! Mitä tohtori sanoi?» + +»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä +koetan tehdä parhaani —» + +»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä +naama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.» + +Mutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui +huoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia +— Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa +saavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet +taskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän +huolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa +vakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona +hänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen +evankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan, +joka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja +kytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa. + +»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle +tuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden +huumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan +tukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen +viittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin +tuoda paarit. + +»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet +itseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on +sinun kristillinen alistuvaisuutesi?» + +»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja +kristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.» + +»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta +melua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.» + +»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän +minun kuolevan?» + +»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin. +Enhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista. +Olet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole +edes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu +toivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja, +kuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.» + +Bell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina +iloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.» + +»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa; +ainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen +tänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut +on estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta +sitävarten.» + +»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on +matka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän +ja sanoi: + +»Kun ei vain sittenkin olisi Brisbaneen?» + +»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi, +joka parhaallaan puhuu kuolemisesta. + +»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta. +Hän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs +matkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen +ma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen', +vastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen +paljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti +Brisbanessa ja tiedän.'» + +Bell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!» +sanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä +maailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.» + +»Ei olekaan, jos ihmiset sattuvat olemaan Dycejä», sanoi Dan. + +»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä +sinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan +tai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.» + +»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti. +»En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan +oudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä +mitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi, +jos hän rupeisi kuihtumaan.» + +»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti +Dan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan +ole alkanut.» + +»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi +Bell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on +saagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen +häviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän +voisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.» + +Dan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen +äänettömyyteen. + +»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi +Bell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!» + +»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät +niin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti +viekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan +pelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin +pitkälle. + +»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell. +»Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu +sellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama +pikku tyttö!» + +»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan. +»Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle +sanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin +puolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen +alta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että +Ailie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa +luota ilkun välke silmissään. + +Makuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään +tunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta. +Parikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen +hoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko +Rel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla, +Ailien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta. + +»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään +shetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää +päivässä?» + +Ukko katsoi ikkunaan ja pani hitaasti piipun taskuunsa. + +»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en +ole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.» + + + + +XXVII LUKU. + + +Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien +ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli +hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja +laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden +sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi +olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata +häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi +pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa +ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin +kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta, +mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi — +esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri +nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti +panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen +siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten +ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille +— niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta. +Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt +siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa +ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan +myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein +surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden. + +»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä +muu kuin ihka viimeisin?» + +Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä +paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina, +joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten +kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja +jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi +hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa +ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa +joka aamu ja lukea rukoukset. + +»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi +puristaa silmät kiinni koko ajan.» + +»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun +mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen +kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa +kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun +ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki +palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin +häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi. +Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä +kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat +ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä +otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi +Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt +varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa +maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee +kunnioittaa?» + +»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi +Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?» + +Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat, +jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet +niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet +näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä +on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin +käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina +liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille +pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin +kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla +ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään. +Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu. +Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin +— sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi +palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni, +ihailen sinua.» + +»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien +varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun. + +»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä, +ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että +jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen +sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli +Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä', +ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan +kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse +annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli +oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan, +Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi +skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu +olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.» + +»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää +kuulla sinun jaarittelevan.» + +»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli. +»Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne, +Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen +ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa +skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla +vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.» + +»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja +lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä +vain! Sinähän vain jaarittelet.» + +»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän +tekee sinusta vain pilaa.» + +»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.» + +Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan, +kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä +olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen +säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen +keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä +suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden +viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle +sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia +aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan, +Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa +Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta +tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille, +että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa +vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana +taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen +kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan +uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän +käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille, +jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät +ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla +tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista +ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa? + +»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu. + +»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin +koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät +sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin. +Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan +urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin +mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi +vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.» + +Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo +viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully +olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja +ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana +ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin +pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti +Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta +pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun +kylpylakanaan asti. + +»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi, +meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin — +muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.» + +»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä. + +»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi +shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.» + +»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun +täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin +varten.» Ja hän teki niin. + +Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei, +en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta +vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät +kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka +saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden +kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin +heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa. +Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä +ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja +sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti +äänensä valitukseen. + +<tb> + +Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se +oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan +vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden, +kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei +ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus +häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista. +Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi +laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta +sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman +roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana +kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin +kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset +ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti, +tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan +täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää +aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä +iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö +hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan +taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt +lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa? + +Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle +kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän +kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus +täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden +suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti +sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja. + +Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija +— olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt +mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin +usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti +tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten +valtoihin? + +Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna +ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota +velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka +oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen +täytyi kutsua veljeään. + +»Mikä on asia?» kysyi Dan. + +»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.» + +Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja +ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään +merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa. + + + + +XXVIII LUKU. + + +Kaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen +muun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt +päivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä +johtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi +ehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on +vain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi +viikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta +kuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan, +näyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi +häntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen +kolehtikolmipennysistään olivat kuluneet. + +Oli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket +punaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen +helisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan +erilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen +edinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä +saadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen +tuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön. + +Minusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin +maailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa +katsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä +muutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia +ylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin +alhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa, +jota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka +kasvatus maksoi suunnattomia summia. + +Hänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta +tällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi +tuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn +kellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle — +käskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan, +kaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän +käsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja +muurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna +suurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat, +niin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello, +John Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit +ikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa, +harmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat +ja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla +tajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki +yhdessä summassa »näpsäksi». + +»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen +aika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona +et sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in +neitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen +kirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.» + +»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä +kuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia +(ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan +monista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista. + +»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti. +»Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen +erikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen +ilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi, +millä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani +'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa +sanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut +määritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen +viritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten +— kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on +asuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa +paikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden, +silloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa +tarttua.» + +»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen; +»ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella +sitä käyttävän.» + +»Kuka on Macintosh?» kysyi Ailie. + +»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti +Nuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta. +Hän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti +viikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko +Skotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja +kaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.» + +»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin +erittäin — erittäin näpsä.» + +»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa, +kanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin +pikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan +seitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä +päivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen +myssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin +untuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva +Molyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat, +kädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin +hän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi +—» + +Nuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa, +näytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu +oli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti. + +»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan +erittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta +selässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun +aikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä +pääasiana oli koruompelu ja katkismus.» + +»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu. +»Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen +ylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein +olemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko +ansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole +aavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä +lapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä +huoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää +olkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, +ja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman +kouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo, +että ne ovat sitte _qua non_ ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle +nuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin +rappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja +esittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti +Macintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan +voi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän +sanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien +yhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän +ei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. _Hän_ vasta on +skotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit +tavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin +kissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta +hän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi +ja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne +ovat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.» + +»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän +on varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina +samoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki +niin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä +voi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.» + +»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin — +silloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän +tulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun' +henkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja +kun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen +niin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi, +herra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra +Laurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä +skotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus +hän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti +Macintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi +spinetti.» + +»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha +neiti Skotlannin murretta?» + +»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on +vihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.» + +»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen. +»Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa. +Käytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee +samaten.» + +»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki +nuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita +tai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen +sanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen +on halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita +hänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa +milloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien +niiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän +häviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa +kuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset +ja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä +on kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu +niin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle +mieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita +vanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana +Kirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla +heille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen +asioita, _niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!_' +'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin +minä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa +Skotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä +haluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja +silloin minun täytyisi pitää heistä.'» + +»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin +sinun kaksoisoliosil» + +»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi +järkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.» + +»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu +painokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —» + +»Siihen voi mennä aikaa, kultaseni.» + +»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän +paikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka +perin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa, +josta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa. +Luulen, että Macintosh —» + +»Neiti Macintosh, kultaseni», sanoi Bell nuhtelevasti, ja tyttö +punastui. + +»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän +olisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän +hänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että +unohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi +jäädä tänne ainaiseksi.» + +»Etkö sinä voisi?» kysyi Ailie-täti viekkaasti. + +Nuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän. +»Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä, +ja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja +kellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin +talossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei _olla_ täällä, niin kovasti +minä sitä ajattelen; mutta — mutta —» + +Hän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin +kasvoilla. + +»Mutta mitä?» kysyi viimeksimainittu terävästi. + +»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi +rakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua +täältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos +jäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.» + +»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin +minä.» + +»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi +inhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista; +ja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä +puoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä, +missä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden +mukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä +omaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja» + +Bell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään +pudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin. + +»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä +itse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä +ajattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa +on kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt +Chicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois +korvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan +ole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei +matalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään, +jolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu. +Ymmärrätkö sen, Nuppu?» + +Nuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se +kuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan +sinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä +yksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa +naurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että +Dan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen. + +»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna +vanhempien ihmisten ajatella puolestasi.» + + + + +XXIX LUKU. + + +Sekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme +sellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell +teki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä +ne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo +lakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka +olisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti +lukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen +maanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja, +jolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen +hurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät +korvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja +Peter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan +keittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään, +uhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän +tiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön +onnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin +me kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä +kauheimpia sanomia. + +Nupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri +senvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti +ajaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret +olivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin +postivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden +vuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen +vaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli +Lennox Dycen käsialaa? + +»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana +sanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah, +noita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi +itse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut +yksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi +Dycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan +puutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan +kysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan +olevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä +parasta tuoksinaa. + +»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce, +»täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos +vapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!» + +»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin +varmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun +taksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten +vapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi +sitä erottaa.» + +»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi +asianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti: + +»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi +sylkäistä koko jutulle.» + +Kuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin +tullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon +vanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta +kohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin +jokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan, +painivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi +tuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen +liikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän +päätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa +opettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen +vuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan, +ja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä. + +Silloin, erään pääsiäisloman aikana, saapui Macintosh. + +Bell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä +kävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi +oikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin +virkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka, +kuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen +enemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan +hän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan, +joka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei +vastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään, +kun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut. +Ollen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin +hämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten +ohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset +silmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä +tahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se +oli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen +nähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi +että naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine, +jollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen. + +»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli +kunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen, +joka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista +myssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli +varmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa. +»Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja +itseltään ja odotti selitystä. + +»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka +selvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa, +ja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni +luoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa +toimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa +jotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.» + +»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään +hämmästystään. + +»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen +silkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni +ole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään +kirjurin apua asioittensa järjestämiseen!» + +»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on +minulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi +puhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua +hänen eriskummallisuutensa johdosta. + +Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle +anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä +olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni +kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä +he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa +Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta +ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen +verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään. + +»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten +soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja +kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja +hartiahuivien aikakauden kanssa. + +»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni. +Olen — olen Toivon Liitossa.» + +Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen +hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän. +»Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.» + +»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin +koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli +tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että +minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi +ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini +juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'. +Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin +kiivaita!» + +Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen +veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan +kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas +puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra +Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä +uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten +tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani +pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet +naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta, +sillä sukuni on aina ollut parooneja.» + +»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää +omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan. + +»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni +tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei +hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on +sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen, +ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin +pahenee.» + +»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin +viisastuu, neiti...» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin, +jonka toinen jätti huomioonottamatta. + +»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää», +sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin +asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten +erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla +Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen +luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten +neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut +hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti +ole koskaan enää ollut entisensä sitten... Mutta kas, olen poikennut +pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin +Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen +omistajaksi?» + +»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta +ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki +naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi _jus mariti_, +kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen +omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään _communio bonorumia_ — omaisuuden +yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.» + +»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?» + +»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne _ad perpetuam +remanentiam_, ollen sukuperintö.» + +»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten +minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken +latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että +asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.» + +»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus +vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. _Ad +perpetuam remanentiam_ merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.» + +»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia +myötäjäisinäni.» + +»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin +kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta +maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole +oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne +koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.» + +»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala +hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin +ensiksi?» + +»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne +perijäksi.» + +»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin +kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen, +samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja +peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi +pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat +jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman +vieraan. + +»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut +kuulleeksi nimeä.» + +»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti +paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja +olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä +seuduin.» + +Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin +kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta, +rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta, +pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta +myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin +silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko. + +»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni +johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen +muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen +näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen +vaatimukset. + +»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi +poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen +pysähdyttäen hänet. + +»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy +olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista +omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin +selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa, +neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle +tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.» + +»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista +tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne +oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.» + +»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh +alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa, +eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin +pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta +mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!» + +Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista +menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat +nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi +heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha +Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä +anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja +heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta +eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen +täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat +tutun soinnun vieraan naurussa. + +Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän. +»Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään +vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn +veljentyttärensä nauravalta naamalta. + +»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti. + +»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun +metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?» + +Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin +kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän. + +»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin +— sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on +maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin +pelkää!» + +»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu. + +»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon +syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan +vasta huomenna.» + +»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on +puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain +tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut, +Dan-setä?» + +»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi, +mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä +väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.» + + + + +XXX LUKU. + + +»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista +asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus +muutenkin palautettu. + +»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin +niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä +minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin +Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa +teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että +leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin +lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella +hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen +huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä +ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka +kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän, +ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin +te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui +niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin +heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen +väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa, +että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä +ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen +Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten +tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En +odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut +niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen +— se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut +samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota +juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa +neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin +sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö +mitä on, Dan-setä?» + +»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi +tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne +molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?» + +»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin, +paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui +että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta +sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta +naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa +eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi +häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä +tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen +Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän +koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi +erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on +vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni +tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin +että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs, +jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja +keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja +povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja +käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.» + +Nuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään. + +»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena», +sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.» + +»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se +muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon +kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!» + +Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet +todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan, +olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen +taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se +tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa; +hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen +omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin +mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla +hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin. +Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia +niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin +miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden +luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat +ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki +ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen +muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät +naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista, +mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti +hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten +kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan +lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät. + +Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä +lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa +keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta +hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät +koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen +väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua +vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli +Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän +tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja +niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja +persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain +nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia. + +Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti +Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin +hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia +kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin. + +Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia; +petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä +kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu +kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin +ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa» +ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme +lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja +lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo +pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan +takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa +alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat, +hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän +puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan. + +Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle — +ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi +saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki +ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana, +niinkuin ilmassa keijuen. + +»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen +liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?» + +»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen +olento!» + +Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa +neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili +mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille +veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia +kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan. +He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen +maljaan vesilasilla. + +»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa +tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella +eleellä. + +»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash +Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan +lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä. + +Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka +näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä. + +»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari. + +»Mitkä niin?» kysyi Macintosh. + +»Skotlannin oikeudet.» + +»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh +vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi +kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän +pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me +olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti +ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia +engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on +ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän +pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin +yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa +hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa +näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän +katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka +on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla, +ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki +yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai +skotlantilaisia. + +»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä +keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys, +sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan +oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa, +ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään. + +»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä +olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä +ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen +kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja +hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash. +Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla. + +»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän +vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä +olento.» + +»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen. +»Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka +kun astui huoneeseen.» + +Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä +kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon +väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän +tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä +ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja +epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan +hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt, +ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta. + +»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta +kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun +täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan +tanssikumppanin.» + +»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että +olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti +luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori +Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana +seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka +tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä +kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö +todellakaan tunne minua?» + +»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä. +»Lennox-neiti!» + +»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko +kenellekään muulle.» + +»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni +naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa, +mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa +uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun +alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa +— sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!» + +»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu, +yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa. + +»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta +yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.» + +»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin +yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani, +tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.» + +»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta +entäs Bell-täti?» + +»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa +ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä +pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen +asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi +uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi +häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika +suurta mielipahaa.» + +»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette +turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.» + +Palattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman +joukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että +herrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen +kanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä +tapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä +pois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka +mahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin. +Hänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta +hauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja +peläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle +tyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä +hänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa +harjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä, +jotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi +pysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein +huvitetuimpia kuulijoita. + +Neiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa +himmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi +hän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita +puita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma +hyvästä varallisuudesta, neiti Minto.» + +Neiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta +asianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea. + +»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?» +vihjaisi pormestari, se tuhma mies! + +»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa. +»Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.» + +»En voi erottaa hänen päätänsä», sanoi pormestarinna. + +»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta +mikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?» + +»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla +hänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?» + +»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja +laivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies +kannella.» + +»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet +meidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen +juuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän +ei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä +puheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää. + +Pyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja +tarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä +kuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus +olisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin +kokonaan yleisen harhaluulon vallassa. + +»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!» +»Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin +asianajajana, syntieni rangaistukseksi.» + +»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan +vanhoja vaikeuksia.» + +»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko +muistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos, +minä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään +niin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.» + +»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma +mies! + +»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se +oikea», sanoi Macintosh. + +»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen +kätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh +tunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi +hänen epäsäännölliselle elämälleen. + +»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash, +huomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain +arvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän +elämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.» + +Kaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen +taidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois +hansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja. + +»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin +seikkailurikasta, neiti Macintosh.» + +»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen. +»Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää +huoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette +tulevaisuudestani.» + +Tohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan. +huvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi +salaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä. + +»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika +terve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi +sanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni +hiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja +epäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm — +harvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan +— hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön, +neiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!» + +Seurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle +olennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta +hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien +toistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He +saivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä, +mutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän +palatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa. + + + + +XXXI LUKU. + + +Onneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin +aikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva +talo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian +kallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä +asuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen +olevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli +tusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen +ikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla +miellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen +menon mukaan voi enää olla pitkä. + +Kapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus +Colonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä +kaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren» +kauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että +lady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat +viipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa, +kääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön, +mutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää +hyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen +ripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu +jumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa +kristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.» + +»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli +saanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä, +mikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta +pyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.» + +Nupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä +kirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että +vaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti +Amelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko +kävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan +kuvastaessa luonteita. + +»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!» +väitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen +niin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene +naimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin +mainio tilaisuus näyttää tyyliä.» + +»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki +joskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin +paavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?» + +Jollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa +häissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet +ja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei +hän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin +tekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle +ja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli +edeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan, +kun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja +oranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin +olla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta +morsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä +itselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota +takana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta +edellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla +hänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen +osaa. + +»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin +soodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään! +reipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin +muista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä, +että yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?» + +»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi +hituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä +käsilläni?» + +»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat; +ei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet +— missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä +ole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata +tällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt +pappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi +ja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun +syntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan +rouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen +kanssaan —» + +Morsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa. +Nuppu joutui epätoivoon. + +»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta +kuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran +että täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu +tai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja +kastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi +suudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään +hautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole; +lukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.» + +»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan +osannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla +tavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa +mennä naimisiin kenenkään kanssa.» + +»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella +niin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret +huultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää +se siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten +tulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet +siitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne, +Minnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä +sormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean +ja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate! +älä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso, +näin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä, +luottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi. + +»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate +toivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita +Popakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en +osaa tehdä noita kaikkia oikein?» + +»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin +kuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle +naamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja +humisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki +vihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun +tarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi, +näetkös, katsojain vuoksi.» + +»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin +en ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä, +jota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa. +Sano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun +tehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?» + +»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On +varmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä +olisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin +Jumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan +pappia.» + +Mutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun +hän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin +loistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa +sellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?» +kysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman +viehättävältä. + +»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule +näyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.» + +»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se +on mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen +mielestään sinä olet täydellinen.» + +»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei +ole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja +minä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.» + +Nuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta +hänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa +Katen täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä +harhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva. + +»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa +täytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne +juoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei +pidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä. +Jos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle, +että hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi. +Kun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja +naisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava +sopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle +paikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa +kuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin +ne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen +kodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun +muistaa, niin kaikki käy hyvin.» + +»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate. +»Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.» + +Kyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä +lähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän +tuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki +vanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien +ostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois +murheensa Dycen keittiön lattiakivillä. + +Hienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin +niiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää +mainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot +kiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen. +Sulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne +katua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne +vaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman +ympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi. +»Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan — +vaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta, +joka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin! + +Hienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka; +avoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja +naurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella +aivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli +kuparilantteja heidän joukkoonsa. + +Jo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän +makasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön +remua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli +seuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi +tulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma +on epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen +ennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä; +ensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen +onnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja +kyyneleet tulivat hänelle silmiin. + +Kiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta +odottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen. + +Ainoa vastaus oli tytön vuoteesta kuuluva nyyhkytys. + +»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä +tulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla, +kun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi! +sydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin +monet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se +annoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.» +Hän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen +kelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin. + + + + +XXXII LUKU. + + +Tarvittiin kaksi palvelijaa täyttämään Katen paikkaa Dycen taloudessa +— toinen yksinkertaista perunain keittämistä varten ja toinen hänelle +hurskaaksi ilmapiiriksi, kuten asianajaja väitti, ja heidän taloon +tuloaan seurasi ikävä ja epäkodikas aika. Lopussa olivat nyt Lennoxin +keittiöillat, hän kun oli kasvatuksensa päättänyt nuori neiti ja +hänen ystävänsä oli poissa; hänen täytyi istua salissa rummuttamassa +lauluja Buntain-mummon aikuisella pianolla, leimuavan sydämensä +tyynnyttämiseksi. Oli kuin taivaan sanoma, kun eräänä päivänä tuli +Lontoosta kirje, jossa rouva Molyneux kutsui hänet ja toisen tädeistä +luokseen pääsiäisen pyhiksi. + +»Olenpa tosiaankin iloinen päästessäni vapaaksi teistä molemmista +viikon tai parin ajaksi», sanoi Bell Nupulle ja Ailielle. »Kevätsiivous +kahden tyttötyllerön kanssa — vaikka ovathan he kilttejä ja yrittäviä +tyttöjä — tulee sukkelammin suoritetuksi, kun saamme puuhata omassa +vapaudessamme.» + +Säteilevät kasvot; ja tiukasti hillitty suu ilmaisivat Lennoxin +tunteiden laadun. Ailie ei virkkanut mitään, vaan ihmetteli kuinka +hilpeänä ja sokeana hänen sisarensa aina astui sille viettävälle +tielle, joka välttämättömyyden voimalla johti hänet eron ja kaipauksen +kadotukseen. + +»Suuri matka!» sanoi Dan-setä. »Sehän onkin sopiva loppu sinun +vallattomuusvuosillesi, Lennox. Ylhäällä linnassa on kattoistuimilla +varustetut vaunut, jotka ovat kuljettaneet kreiviä hänen +suurmatkallaan, vaikka istuinpeite on nyt mitä surullisimmin +haalistunut. Olen usein tuuminut, mahtaako hänen ylhäisyytensä istahtaa +niihin salavihkaa joskus, kun ei kukaan ole katsomassa, ja kiivetä +Alpeille tai huristaa jälleen Italian kaupunkien läpi, kun kuski Jones +on teetään juomassa. Niin voisin ainakin minä tehdä, jos olisin tehnyt +tuollaisen suurmatkan ja vaununi olisivat vielä tallella.» + +»Etkö todellakaan tarvitse meitä?» kysyi Ailie-täti sisareltaan, +puolittain toivoen, puolittain peläten, että kevätsiivous saisi +huvimatkan lykkäytymään, mutta Bell väitti että nyt jos koskaan oli +aika, varsinkin kun Lennoxin pukukin oli uusi. + +<tb> + +Oi, Lontoo, Lontoo! seireenikaupunki! kuinka se lumosi tyttömme! +Sen ajurien tiuvut helisivät kuin sadussa; iltain saapuessa +syttyivät tuhannet loihditut kuut ja tähdet. Pitkät kadut säihkyvine +jalokivi-ikkunoineen, temppelien tornit ylhäällä hämyssä, ja +juhlalliset, maalaispuita ympäröivät aukiot; väen vilinä, +hedelmäkojujen tuoksu, kukkien hehku, aamujen hopeinen harmaus, +lukemattomat, vuosien huurteen paartamat muistomerkit, kavioitten +jyrinä loputtomilla teillä, ja valtavien puistojen hiljaisuus — Nuppu +makasi öisin valveilla niitä ajatellen. + +Jim Molyneux oli tarttunut seireeniä kurkusta; hän rakasti sitä +ja kiristi siltä itselleen toimeentulon. Ensin se oli tuntunut +hänestä liian vanhalta, liian rauhalliselta, hitaalta ja arvokkaalta +verrattuna hänen omaan Chicagoonsa, eikä sillä näyttänyt olevan sijaa +muukalaiselle; nyt hän oli tullut huomaamaan, että sitä saattoi +häikäistä, että kovalla äänellä, rohkealla naamalla ja hyvän räätälin +avulla saattoi kiristää siitä kunnioitusta ja kultaa. Hänestä +oli tullut esikaupunkiteatterin johtaja, missä permantopaikoilla +syötiin appelsiineja ja näytelmänä oli useimmiten »Isän kirous» tai +muuta sellaista; mutta kerran päivässä hän käveli keskikaupungilla +olevien Thalian temppelien sivu ja voihkien niiden huonoa johtoa +suunnitteli itselleen pian koittavaa tulevaisuutta klassillisina +marmori-julkisivuineen ja herttuattarineen, jotka tekisivät hänelle +reklaamia joka ilta seisoen riveissä katukäytävällä vaunujaan +odotellen. Grove Lanellä, jonka varrella hän asui herneenvihreässä +talossa, jota koristi yhdeksän riviä salkopapuja ja muutama rykelmä +sipulikasveja niiden takana, hänen tulonsa saattoi erottaa jo +kaukaa hänen sirosta käynnistään ja päivänpaisteen välkkeestä hänen +hatussaan. Lisäksi oli hänellä vielä yksi menestyksen salaisuus — +raittius. »Whisky ja sooda», sanoi hän, »se se vaivaa poikia ja +tekee heidät unisiksi kuin vanha ukkokissa. Hyviä poikia, herttaisia +poikia, käyttäytyvät aina kuin kauan-kadoksissa-ollutta veljeä +kohtaan, mutta ovat kovin taipuvaisia ottamaan lievityslääkettä +tuolle ammoinlauhtuneelle tunteelle jo keskellä päivää. Kun heillä +on lukinverkkoja pienissä kimmeltävissä kupooleissaan, olen minä +täynnä kevätsointuja ja iloinen vanha Englanti hymyilee vastaani. +Ymmärrättekö! Minun ei tarvitse edes kahmaista; ei tarvitse muuta kuin +näyttää ansiokkaalta, ja kolikoita työntyy sisään luukun täydeltä; niin +ne aina työntyvät miehelle, joka näyttää käteiseltä rahalta ja jonka +murkinana eivät ole napsut ja neilikat.» + +»Jim-pojuseni», sanoi tällöin hänen vaimonsa, »luulen että sinun olisi +parasta panna jäitä tai muuta jäähdyttävää itsekunnioitus-kyhmyllesi» +— mutta hän piti ylpeänä jalokiviä, jotka olivat hänen miehensä +luottavaisuuden ja uutteruuden palkintoja. + +Kun Nuppu ja Ailie muistelivat kotia näinä päivinä, muistelivat +he sitä vain niinkuin kuvaa, tai niinkuin lukua jossakin vanhassa +kirjassa. Ainoastaan heidän rukouksissaan olivat Dan ja Bell todellisia +henkilöitä, ja kaukainen pikku kaupunki ei ollut enää vain puupiirros, +vaan todellinen paikka, jonka läpi puhalsivat metsän ja meren +henkäykset. Bell kirjoitti heille vesi- ja raesateista ja sumuisista +ilmoista; Grove Lanen puutarhoissa tuoksuivat keltanarsissit, ja +kaupunki välkkyi ainaisessa auringonpaisteessa. Joka päivä he +palasivat herneenvihreään taloon merkillisiltä seikkailuilta ja +olivat, Molyneux'n sanojen mukaan, sen näköisiä kuin olisivat juuri +tulleet maalta ja puolenkymmenen teatterin parhaat paikat olisivat +heidän käytettävissään. »Liian paljon teatteria kertakaikkiaan!» +kirjoitti Bell kerran moittivasti. »Joko olette käyneet kuulemassa sitä +City-kirkon saarnamiestä?» + +Molyneux'n omassa teatterissa oli laulunäytelmien ja operettien pitkään +sarjaan tullut keskeytys. Hän iloitsi hiljaisessa mielessään siitä, +että saattoi kahdelle niin hienoaistiselle naiselle kuin Ailielle +ja hänen veljentyttärelleen tarjota kappaleen oikeaa laillista +juurta — »Kuningas Juhanan» — vaikka Camberwellin kaupunginosa ei +luultavasti saisikaan Shakespeare-viikkoa kovin hyötyisäksi hänen +kassalleen. Ailien ja Nupun oli määrä mennä sitä katsomaan tiistaina; +ja Nuppu istui illalla lukemassa »Kuningas Juhanan» näyttämöpainosta, +kunnes jokainen henkilö kävi eläväksi hänen mielikuvituksessaan ja +herneenvihreän talon takana oleva pieni rautainen parveke muuttui +Angers'n sakaraharjaiseksi muuriksi, jonka sivuportille tulivat +ranskalaisten airuet. + +He istuivat arkihuoneessa, hämmästyksellä kuunnellen hänen +vuorosanojaan: + + »Nyt, Angers'n miehet, portit selälleen + Arthurille, Bretagnen herttualle! + Hän tänään Ranskan avull' itkun valtaan + Englannin äidit saatti, joiden pojat + nyt hajan lepää hurmetanterella.» + +tahi: + + »mieheni; nuor' Arthur poikani, + ja hän on poissa!» + +»Bravo, Nuppu!» huusi Molyneux ihastuneena. »Hyväinen aika, jos olisin +teatterinjohtaja, maksaisin sinulle niin suuren palkan kuin kehtaisit +mainita. Eikö hän ole kerrassaan suurenmoinen, Millicent? Uskokaa +minua, Ailie-neiti, hän työntää varjoon Maude Adamsin ja lähettää Ellen +Terryn takimmaisille seisomapaikoille. Tyttöseni, sinun ei tarvitse +opetella muuta kuin liikehtimistä. Ei pidä seisoa kahta minuuttia +yhdessä kohti näyttämöllä, vaan liikkua melkein joka lauseella.» + +»En tiedä», sanoi Nuppu epäröiden. »Minkätähden ihmisten pitäisi olla +aina levottomia näyttämöllä? Eiväthän he todellisessa elämässäkään +aina ole. Minä tahtoisin seisoa niinkuin vuori — _sinähän_ tiedät, +Ailie-täti, ne vanhat vuoret siellä kotona! — ja näyttää niin — niin — +niin pelottavalta, että yleisö kirkaisisi, jos liikkuisin, aivan kuin +jos aikoisin kaatua heidän päälleen.» + +»Sellainenko tunne sinulla on?» kysyi Jim Molyneux, uteliaana +tähystellen häntä. + +»Niin, sellaiselta minusta tuntuu», sanoi Nuppu, »silloinkuin runouden +henki on minut vallannut. Minusta tuntuu kuin olisin kokonaan leimuavia +sanoja ja silmiä.» + +»Lapsi, sinä olet kovin nuori!» sanoi rouva Molyneux. + +»Niin», sanoi Nuppu, »siitä kai se tulee. Vähitellen tulen ehkä +muuttumaan samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset.» + +Jim Molyneux löi kämmenensä pöytään. »Kautta Jupiterin!» huusi hän. +»Minä en pitäisi kiirettä muitten laiseksi tulemisella. Siihenhän +jokainen vietävän idiootti Englannissa pyrkii, ja sinä olet juuri +oikealla paikalla siinä missä olet. Se on suoraa puhetta, eikä mitään +muuta! Minä puolestani myönnän suosivani jonkunverran jalkaliikuntoa +näyttämöllä — yleensä onkin siinä miltei kaikki elämä, mitä sillä +saa nähdä — mutta ihmisen, joka osaa näytellä päällään, ei tarvitse +kuluttaa paljon anturanahkaa. Tyttöseni —» Hän pysähtyi sekunniksi, +puhjeten sitten kysymään: »Mitä pitäisit pienestä osasta tässä +'Kuningas Juhanassa'?» + +Leimahdus kävi tytön kasvojen yli, ja sitten hän kävi tavattoman +kalpeaksi. »Oi!» huudahti hän. »Oi, Jim Molyneux, älä ole niin julma!» + +»Tarkoitan totta», sanoi Molyneux, »ja voisin järjestää sen, sillä +Arthurin osa on eräällä, joka on sairas ja joka varmaan häätyisi +luopumaan parin päivän perästä, jos hänellä vain olisi varamies — ja +jos minä... Luuletko osaavasi näytellä pojan osaa? Arthurissa ei ole +paljon opittavaa, mutta tuo sinun pikku vuorosanasi Angers'n edustalla +panee minut ajattelemaan, että voisit saada tuon osan kohoamaan esiin +siksi paljon, että se pistäisi tuntijan silmään. Sallisittehan sen, +Ailie-neiti? Se olisi kovin hauskaa. Hän oppisi säkeet tunnissa tai +parissa, ja katsottuaan kappaletta parina iltana olisi hän selvillä +koko asiasta. Älkää nyt potkiko, Ailie-neiti; suokaa nyt meille tämä +pikku huvi!» + +Ailien sydän tykytti. Ratkaiseva hetki oli käsissä — hän tiesi sen — +mitä hänen oli tehtävä? Hän oli jo kauan aavistanut jotakin tällaista +hetkeä ja kamppaillut usein selvittääkseen kysymystä, oliko, tuon +hetken tultua, maailman saatava hänen Nuppunsa hänen nousematta +taisteluun Bellin ja yksinkertaisen, eristetyn skotlantilaiskodin +oikeuksien puolesta. Niin kauan kuin ratkaisun hetki oli vain +aavistettavissa, ei hän voinut päästä selvyyteen; hänen omat hurjat +tyttöaikuiset kaipuunsa, jotka olivat muistuneet hänen mieleensä +eräänä iltana keittiön kynttilöiden valossa, eivät olleet lakanneet +puoltamasta vapautta — vapautta ja liikkuma-alaa, joista hän itse +oli jo vuosia sitten luopunut —; nyt kuului voimakkaana hänen pienen +vanhemman sisarensa ääni ja Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka illoin +kutsui vaatimattomia ihmisiä kotiin. + +»Vain tämä kerta!» pyyteli herra Molyneux, ymmärtäen hänen empimisensä. +Nupun kasvoilla oli sanaton pyyntö. + +Niin, »vain tämä kerta!» — eihän siinä mitään pahaa ollut, mutta +Ailie tiesi aloittamisen vaaran. Eikä se tässä tapauksessa olisi enää +aloittamistakaan; alku oli tapahtunut jo vuosia sitten — jo ennen +ensimmäisen uudenvuoden-aamun matkimisesityksiä, ennen kahdentoista +kynttilän iltaa tai Macintoshin näyttelemistä; lapsi oli ajautunut +eteenpäin kuin lastu virrassa. + +»Itse en todellakaan olisi siitä millänikään», sanoi Ailie vihdoin, +»mutta luulen, että Bell-täti tuskin pitäisi siitä.» + +»Ei, jos hän tietäisi minun aikovan tehdä sen», virkkoi Lennox +vilkkaasti; »mutta asian kerran tapahduttua hän olisi siitä mielissään +— ainakin hän nauraisi sille samalla lailla kuin silloin, kun kerroimme +hänelle, että olin ollut Buntain-mummoksi puettuna tanssiaisissa.» + +Will Oliverin iltakellon ääni häipyi pois Ailien mielestä, Bellin +kasvot himmenivät; sensijaan hän kuuli Nupun kirkkaan, nuoren äänen +näyttämöltä ja istui hurmautuneen yleisön joukossa. »Jos te sitä niin +hartaasti haluatte, niin —» virkkoi hän, ja teko oli tehty! + +Hän ei katunut sitä, kun Nupun esiintymisilta tuli ja hänen +veljentyttärensä kovaonnisena nuorena Bretagnen herttuana tervehti +dauphinia kaupungin porttien edustalla; hän riemuitsi siitä +luonnollisesta ivasta, joka ilmeni kohtauksessa häntä kiduttamaan +tulleen Hubertin kanssa, mutta hän miltei katui sitä, kun Molyneux, +saatettuaan heidät kotiin selittämättömän äänettömänä, puhkesi +vihdoinkin kiihkeästi ylistämään löytöään, kohta kun Nuppu oli jättänyt +heidät mennäkseen nukkumaan. + +»Olen pidätellyt itseäni, niin vaikeata kuin se on ollutkin», sanoi +Molyneux, »koska en tahtonut turmella tyttösen unta tai pöyhistyttää +häntä liiaksi, mutta tahdon sanoa sinulle, Millicent, ja teille, +Ailie-neiti, että olen löytänyt tähteni! No, eihän hän ole näkyvissä! +Hän oli koko tämäniltaisessa näyttelijäjoukossa ainoa, joka ei tiennyt +olevansa Camberwellissä; hän oli keskellä keskiaikaista Ranskaa alusta +loppuun, ja kun hänet nostettiin ylös kuolleena neljännen näytöksen +lopussa, oli hän niin kivikylmä ja jäykkä osansa ajattelemisesta, +että se sai seurueen säikähtymään. Luulen, Ailie-neiti, että tulette +menettämään tuon tytön!» + + + + +XXXIII LUKU. + + +Oli kostea marraskuun ilta. Hevosten kavioitten kapsuessa kiiltäviin +katuihin ajoi Dan Dyce, Bell ja Ailie mukanaan, Molyneux'n uudesta +hienosta kodista hänen entisten unelmiensa temppeliin — ylvääseen +Imperial-teatteriin. He istuivat äänettöminä vaunujen pimeydessä, ja +äänettöminä he soluivat ihmisvirrassa teatterin eteishalliin, sekautuen +huonosti soveltuvana osana sen loisteliaaseen maailmaan — äänekkäisiin, +omahyväisiin miehiin, joista Bellin silmiin kuvastui jonkinlainen +väsähtäneen ivallisuuden henki, naisiin, jotka olivat suloiset Jumalan +armosta tai joilla oli kalmankalpeat kasvot, vahanpunaiset huulet ja +vilhuvat, syrjäkareiset katseet. Muudan niistä irroitti heidän editseen +kulkiessaan avaran turkisviittansa hartioiltaan äkillisellä liikkeellä, +ja kun se hitaasti solui alas hänen marmoriselkäänsä pitkin, näytti +se uhkaavan täydellistä alastomuutta, niin että Bell haukkoi ilmaa ja +tarttui sisarensa käsivarteen. + +»Katsokaa!» virkkoi Ailie innokkaasti. Heidän edessään oli Desdemonaksi +puetun naisen muotokuva. Kasvoista saattoi aavistaa, että ne joskus +voivat olla lapsekkaat ja kirkkaat, mutta ne oli kuvattu levottomuuden +ja säikähdyksen hetkellä, ja suuret mustat silmät kuvastivat jotakin +kauheata aavistusta, raollaan olevat huulet ilmaisivat sielun mykkää +huutoa. + +»Mikä se on? Kuka se on?» kysyi Bell, seisahtuen kuvan eteen pelokkaan +hämmästyneenä. + +»Se on Nuppu», sanoi Ailie, tuntien samalla ylpeyttä ja surua — +minkävuoksi, sitä hän ei tiennyt. »Siinähän on nimi — 'Winifred +Wallace'.» + +Bell väänteli käsiään saalinsa suojassa ja seisoi hämmästyksissään, +koettaen etsiä tuttuja piirteitä. + +»Menkäämme sisään», sanoi Dan lempeästi, välittämättä, alati +maltillisena, tungeksivasta ihmisjoukosta, arvaten surullisena +sisarensa mielen. + +»Niin, niin, menkäämme pois tästä tungoksesta», sanoi Ailiekin +mutta pieni nainen viipyi lumottuna kuvan edessä. Hänen ympärillään +kuohuivat kahisevien vaatteiden aallot niinkuin hyökylaineet kotoisella +rantamalla; tuoksut leyhähtelivät; ihmisäänet puhuivat englantia, +vaikkakin miltei muukalaisella korostuksella, mutta kaikki soljui +ohi kiinnittämättä hänen huomiotaan, sen jälkeen kuin hän äkillisenä +ilmestyksenä näki edessään sen, mitä hänen veljensä lapsesta, hänen +silmäterästään, oli tullut. Huvituksen etsijöitä, terveellisten huolten +tappajia, tyhjäntoimittajamaailman vaahtoa pyörteili hänen ympärillään +lörpötellen, nauraen, luoden uteliaita tai halveksivia silmäyksiä hänen +harmaisiin, lempeihin kasvoihinsa, hänen vaatimattomaan muotoonsa, +hänen yksinkertaisiin pyhävaatteisiinsa; koko hänen sydämensä täytti +palava avunrukous tuon lapsen puolesta, joka oli liian nopeasti tullut +naiseksi ja kulkeutunut pois kodin pyhäköstä. + +»Me suljemme tässä tietä, Bell, Mennään sisään», sanoi Ailie jälleen, +tarttuen lempeästi häntä käsivarteen. + +»Niin», sanoi Dan. »Ei nyt ole hautojen katselun aika; ei tämä ole +kirkkomaa, Bell. Näethän, että monet pyrkivät sisään.» + +»Oi, Lennox, Lennox!» huudahti Bell, välittämättä ympärillä olevista +oudoista ihmisistä. »Veljeni lapsi; toivoisin — oi, toivoisin, että +olisit kotona! Jumala suokoon sinulle armoa ja viisautta — 'silloin +käyt tietäsi turvassa eikä jalkasi kompastu. Maata pannessasi et +pelkää; niin, sinä panet maata ja unesi on suloinen.'» + +He menivät sisään, Molyneux'n heille varaamaan aitioon, missä he +tapasivat hänen vaimonsa vaalimassa suunnatonta kukkakimppua, +kauttaaltaan lumivalkeita kukkia. »Suurenmoinen huone!» kertoi hän +heille. »Kaikki, jotka vain jotakin ovat, ja aivan eturinnassa. +Puolisataa arvostelijaa, kaksi oikeaa kreivi von'ia, koko joukko +bentsiinivaunuväkeä, jotka eivät koskaan jää pois ensi-illasta. Tuolla +ovat heidän rouvansa, poloiset raukat! välkkyen kuin jalokivikaupan +näyteikkunat. Hyväinen aika, kyllä Nupullemme tulee onnellinen ilta!» + +He istuivat ja katselivat jonkun aikaa äänettöminä edessään olevaa +näytelmää, mikä niin viehätti sellaista mieltä, joka oli tottunut +väkijoukoista, valosta, lämmöstä ja hilpeydestä etsimään onnekkaimpia +mielleyhtymiään, mutta mistä puuttui niin kokonaan se suuri ikuinen +rauha ja sopusointu, jotka tapaa ulkona maaseudulla. Käärmeensilmiä +jalokivien särmissä naisten povella; päitä, jotka kähertäjän taidolla +oli tehty luonnottomiksi ja kuitenkin tavallaan kauniiksi ja +houkutteleviksi; paljaita ja valkeita, kiillottamiksi puuteroituja +olkapäitä, ja toisia, jotka punehtuivat ikäänkuin Eevan äkillinen +ymmärtäminen olisi elänyt läpi sukupolvien. Sileitä, ajeltuja naamoja, +valkeita rintamuksia, teatterikiikareita, kukkia, viuhkoja, äänten +sorinaa, ja kaiken yllä suunnattoman sähkökruunun loiste. + +Bell näki ensi kertaa teatterin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli +moite ja sääli. »'Hän katsoi kaupunkia ja itki!'» sanoi hän. »Oi, +Ailie, kunpa se olisi ohi ja me olisimme kotona!» + +»Kaikki tulleet näkemään Winifred Wallacea!» sanoi rouva Molyneux. +»Ajatelkaa sitä, neiti Dyce — teidän rakasta veljentytärtänne. Kuinka +ylpeä ja onnellinen hän tulee olemaan!» + +Bell huokasi. »Ainakin hän on saanut oman tahtonsa läpi, ja minä olen +tyhmä vanha maalaiseukko, jolla oli toisenlaiset suunnitelmat.» + +Dan ei sanonut mitään. Ailiekin odotti äänettömänä, kuumeisen +jännityksen vallassa. Silloin virittivät viulut äkkiä sävelen. Se +tuntui ainoalta viisaalta ja järkevältä asialta koko tuossa surisevassa +ja kuhisevassa koreitten hyönteisten hyörinässä. Se antoi ilmauksen +ihmisen kaipuulle jalompaan ja parempaan maailmaan; ja siinä oli myös +muistoja ja kyyneleitä. Aitiossa istuville henkilöille se tuntui +kertovan Nupun tarinan — alkaen tyynin, sydämellisin sävelkuluin, +päättyen torven räikyntään ja rummun jymähtelyyn. Ja sitten valot +sammuivat ja esirippu nousi ja näkyviin tuli katu Venetsiassa. + +Alkukohtaukset olivat mykkiä ja tyhjiä, kun Nuppu ei niissä esiintynyt; +näytelmä oli heille sisällyksetön, kunnes hän astui hitaasti +neuvoshuoneeseen, missä senaattorit istuivat, arkuuden ja rohkeuden +taistellessa hänen liikkeissään ja ilmeissään. + +»Ei, ei; ei se ole Nuppu», kuiskasi Bell. »Ei se ole meidän tyttömme; +tämä on liian pitkä ja — ja liian tyyni. Pelkään, ettei hän lopultakaan +ole uskaltanut, tai että hänet on huomattu sopimattomaksi.» + +Ailie kurottui eteenpäin väristen, ahmien silmillään. »Se ei ole +kukaan muu», sanoi hän. »Rakas Nuppu, meidän Nuppumme! tuo kahden +vuoden harjoitus on ehkä tehnyt hänet jonkunverran erilaiseksi, mutta +hänen hymynsä ei ole muuttunut. Oi, minä olen niin ylpeä ja niin varma +hänestä! Hyss!» + + ».'.. On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä. + Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän, + ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo + elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni + olette herra, sillä tyttärenne + min' olen. Mutta täss' on puolisoni.» + +Desdemonan ensimmäinen vuorosana rikkoi huoneessa syntyneen +hiljaisuuden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, he näkivät hänen povensa +nopeaan kohoilevan, he kuulivat hänen äänensä värähtelevän tuokion +verran, tuon nyt täyteläistyneen ja ihmeellisen äänen, joka soi kuin +hopeakello. Siihen aitioon, jossa hän tiesi ystäviensä istuvan, antoi +hän katseensa liitää sekunnin ajaksi lausuessaan noita alkusäkeitä, +joissa oli niin paljon kaksinkertaista sisältöä — ei Desdemonana, vaan +rakastavana ja omapäisenä lapsena, joka pyysi anteeksi, mutta pysyi +kuitenkin itsepintaisesti päätöksessään. + +Ailie tunsi helpotusta ja onnea ja ylpeyttä; Dan piti katselmuskirjaa +vanhemman sisarensa ennakkoluuloista ja omasta filosofiastaan. Bell +istui kyynelten vallassa, jotka eivät olleet Shakespearen vaikutusta. +Kun hän jälleen kykeni näkemään näyttämön himmentymättömin silmin, oli +Desdemona poistumassa maurin kanssa. + +»Hyvät ihmiset», sanoi rouva Molyneux, »Desdemonana hän on ainokainen! +Ja Jim oli oikeassa. Se on tuhat vertaa suuremman vaivan arvoinen, kuin +mitä hän on Nupun vuoksi nähnyt. Hän sanoi kaiken aikaa, että Nuppu +tulisi häikäisemään ihmiset, ja minä luulen, että hänen menestyksensä +on nyt taattu, ja se takaa menestyksen myös tälle talolle. Tunnen +itseni niin ylpeäksi ja onnelliseksi, että suutelisin teitä ihan suoraa +päätä, herra Dyce, jollei se panisi kukkakimppuani epäjärjestykseen.» + +»Musta mies!» sanoi Bell pahoitellen. »Tiedän tietysti, että se on vain +maalia, mutta — mutta en ole koskaan tavannut häntä; en tiedä edes +hänen nimeänsä.» + +Tuntui siltä kuin ei näytelmässä olisi ollut mitään muuta +kuin Desdemonan sanat ja teot. Joka esiintulolla hän tuli +itseensäluottavammaksi, pani osaan syvempää tunnetta, löysi uutta +merkitystä ajan kuluttamista sanoista. Jopa Bellkin alkoi kadottaa omaa +yksityismielipidettään, unohtaa, ettei se ollut muuta kuin synnillinen +näytelmä, ja tuntea jonkunverran sääliä Othelloa kohtaan; mutta kun +konnuuden verkko lopullisesti sulki Desdemonan otteeseensa, kävi +jännitys sietämättömäksi. + +»Oh, en voi kestää sitä enää kauempaa!» huudahti hän, kun Lennoxin +ääni värähteli hänen laulaessaan ennen viimeistä hyvää-yötään, ja näin +sanoessaan hän sysäsi tuolinsa aition varjoisaan perukkaan, peittäen +korvansa sormillaan. Hän ei nähnyt enempää, ei kuullut enempää, +ennenkuin yleisö nousi seisomaan jyrisevin suosionosoituksin, jotka +paisuivat ja vaimenivat ja paisuivat jälleen, ikäänkuin voimatta +koskaan lakata. Silloin hän uskalsi katsoa ja näki vapisevan Desdemonan +aivan yksinään verhon edessä kumartamassa. + +»Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Minkätähden he huutavat +hänelle tuolla tavoin?» kysyi hän tyrmistyneenä. + +»Hyväinen aika, ettekö näe, että he ovat hulluina!» sanoi rouva +Molyneux. + +»Oi voi! ja minä kun luulin hänen onnistuneen mainiosti.» + +»Ilosta hulluina, tarkoitan. Hän on temmannut heidät jalkainsa juureen, +ja lyönpä vetoa, että Jim Molyneux seisoo käsillään tuon esiripun +takana ja huiskuttaa jalkojaan. Ei taida minun tarvita tuhlata tätä +kukkakimppua tytölle, joka on sennäköinen kuin aamuhetki Covent +Gardenissa.» + +Molyneux syöksyi aitioon hurjan kiihtymyksen vihurina. »Tulkaa tänne, +tulkaa tänne heti, hän tahtoo tavata teitä», huudahti hän ja johti +heidät mutkitellen näyttämön taitse Nupun pukuhuoneeseen. + +Nuppu seisoi ovella hiljaa itkien; hän katsoi heihin — vakavaan, +vanhaan setään, Ailie'iin, joka pystyi ymmärtämään, pikku Bell-tätiin — +ja Bell-tädin syliin hän heittäytyi! + + + + +XXXIV LUKU. + + +»Koko Lontoon puheenaiheena! Ei edes kaunis lady Anne vedä hänelle +vertoja!» sanoi Will Oliver kynsien korvantaustojaan. »Eikös se ole +ihan villittyä? Mutta sen vakuutan teille, että rahaa siitä lähtee, +sillä ne sikäläiset ovat valmiit maksamaan runsaasti huvituksestaan.» + +»Oletko varma», sanoi P. & A., »ettei se ole tykkänään joku muu nainen? +Sanomissahan puhutaan Wallace-nimisestä.» + +Saippualaatikolla istuva kellonsoittaja löi reiteensä ja sanoi: +»Uskokaa minua; minä kuulin jo aika päiviä sitten Kate MacNeilliltä, +että hänen taiteilijanimensä tulisi olemaan Wallace — Winifred Wallace +— ja tuossa se on painettuna. Tra-traketienne, traketiennet ne ovat sen +tiatterihomman pääväkeä; olen nähnyt niitä näyttelyteltoissa — hurjia +naisia!» + +Pormestari, joka oli juuri astunut P. & A:han ostamaan +sunnuntaimakeisiaan, hymyili suvaitsevaisesti ja ojensi +nuuskarasiaansa. »Nuppu Dyce», sanoi hän, »ei luultavasti matkusta +koskaan tänne sirkusseurueessa tekemään surmanhyppyä kolmasti illassa +kuudenpennyn istumasijoille. Pelkään, että olemme nähneet hänestä +viimeisen vilauksen, jollemme kustanna itsellemme rahaa ja vaatteita +käydäksemme Lontoon teattereissa.» + +»Onko se siis todella hän?» kysyi kauppias. + +»Siinä voitte uskoa Wullyn sanaan», sanoi pormestari, »ja minä puhuin +juuri hänen setänsä kanssa. Hänen elämäkertansa on tämänaamuisessa +lehdessä, ja minä olen virallisena päänä kaupungissa, joka on tullut +kuuluisaksi neron kotikaupunkina.» + +Rellu-Wully lähti ulos maleksimaan pitkin katua kirkkaiden +puodinikkunain valossa, joiden edessä lapset leikkivät »Tuo minun» +-leikkiä, valiten itselleen aarteita pelkästään niiden korean näön +vuoksi, samoinkuin useimmat meistäkin, joiden pitäisi ymmärtää +paremmin. Hän tapasi George Jordonin. »Geordie», sanoi hän, »oletkos +kuullut uusimpia? Sinun pitäisi olla Lontoossa; siellä ovat +omituisuudet arvossa», ja hämäräkäsitteiden George kääntyi lähteäkseen +kulkemaan Lontoon-tietä. Ravintolasta tuli Colin Cleland kiireisenä, +kädessään asiallisen näköinen käärö repaleisia asiakirjoja, jotka +olivat hänen ainaisena tekosyynään siellä oloon. + +»Winifred Wallace — suuri näyttelijätär! On se tuo elämä kummallista, +sen mukaan miltä kantilta sitä katsoo. Lontoossa sitä nyt on hälinää, +herra Cleland! Muutti nimensä Wallaceksi, kun oli kunniallisten +siivo-ihmisten lapsia. Me tiedämme, mutta emme hiiskahdakaan.» + +»Emme sanaakaan!» sanoi Colin Cleland koomillisesti. »Ehkäpä hän +siitä vielä korjautuu ja asia painuu unohduksiin. Oletteko siinä +käsityksessä, että kuuluisuus on sellaista, jota pitää hävetä? Sanon +teille, että hän on kunniaksi meille kaikille.» + +»Herra hyvästi siunatkoon! Niinkö sanotte?» kysyi Will Oliver. »Jos +minä olisin näyttelijätär, niin en kehtaisi enää näyttää naamaani +paikkakunnalla. Me odotettiin kaikki jotakin parempaa tuosta +pikkuisesta — hän oli niin merkillinen! Minähän itse, niin sanoakseni, +ikäänkuin keksin hänet; panin hänet piruuksien alkuun, antamalla hänen +soittaa uudenvuoden-kelloa. Senjälkeen hän aina kutsui minua herra +Relluksi ja kyseli ystävällisesti jalkaini vointia. Hän oli aina täysin +hieno ja sivistynyt.» + +Neiti Minton puodissa oli kiirettä: siellä joku poika hyvin punaisena +kysyi jäännöstilkkuja, joiden olisi oikeutta myöten pitänyt seurata +hänen äitinsä päällystakkia, ja Duffin neidit olivat ostamassa +harsovaatetta. + +»Nuoresta Lennox Dycestähän kuuluu hämmästyttäviä uutisia», huomautti +neiti Minto. »Sehän on aiheuttanut voisipa sanoa mylläkän. Ei yhtään +viikkolehteä ole saatavissa rahalla eikä rakkaudella.» + +»Hän olikin aina perin omituinen», sanoi Jean-neiti. + +»Eriskummallinen», kuhersi Amelia-neiti — se oli hänen viimeisin +laatusanansa. + +»Huomasin tosiaan, että hänessä oli jotakin erityistä, ihan ensi +päivänä jolloin näin hänet», sanoi kappaompelija. »Sellaiset silmät, +neiti Duff! Ja millainen suloinen ja luottava ilme! Olen niin iloissani +siitä, että ihmiset siellä Lontoossa ovat mieltyneet häneen; niistä +ei koskaan tiedä mennä takuuseen. Mietin juuri uutta puseromallia, +tehostaakseni mielestäni miellyttävällä tavalla tuon suuren tapahtuman +merkitystä — Winifred-Wallace-malliksi aion sen ristiä. Muistattehan +sen älykkään herra Molyneux'n?» + +»Luulen, ettemme koskaan oikein ymmärtäneet Lennox-neitiä», sanoi Jean +neiti. »Mutta me harrastamme nyt erikoisesti kaunolukua.» + +»Ei silti että toivoisimme tulevamme suuriksi näyttelijöiksi», selitti +Amelia-neiti. »Voihan vaatimattomampikin elämänala tarjota onnea.» + +»Voi kyllä todellakin», tunnusti neiti Minto. »Minä en ole +koskaan ajatellutkaan teatteria; minun lahjani ovat aina +suuntautuneet pukuompeluun, ja te ette voi uskoa millaista +tyydytystä tunnen nähdessäni oman valmistamani puvun naisen yllä, +joka saa sen esiintymään edukseen. Meillä on kaikilla oma pieni +taiteellisuuden-murumme, ja se antaa ihmeellisen lohdutuksen. Mutta +minä olen hyvin iloinen tuon tytön edistymisestä, herra Dycen — ja +tietysti hänen sisartensakin vuoksi. Ailie-neiti on haltioissaan, +seitsemännessä taivaassa, ja hänen sisarensakin näyttää olevan varsin +mielissään. 'Te saatte kulkea pää pystyssä tänään', sanoin hänelle, kun +hän meni ohi postiasemalta palatessaan iltapäivällä.» + +»Ja mitä hän sanoi siihen?» tiedusti Jean-neiti uteliaana. + +»Tiedättehän neiti Dycen! Hän hymyili ja sanoi: 'Mutta sydän nöyränä; +sehän on Dycein tunnuslause.'» + +Tohtori pani pois sanomalehden, luettuaan suuren uutisen useampaan +kertaan erikoisella tyydytyksellä, mikä hämmästytti hänen sisariaan, +jotka eivät voineet pitää kovinkaan suurenmoisena sellaista +elämänlaatua, jossa sai nähdä nimensä joka seinällä ja arkihuoneensa +kuvan joka toisen viikon kuvalehdessä. Vedettyään saappaat jalkaansa +lähti tohtori kävelemään ja pistäytyi asianajajan taloon. + +»Totta vie! Lontoolaisilla niillä on onni», sanoi hän astuessaan +sisään. »Tekisipä mieleni olla itse siellä näkemässä tuota ihmeellistä +Desdemonaa. Mitäs piditte huvimatkastanne, Bell-neiti?» + +»En huonoakaan», sanoi Bell, pannen esille kortit. »Mutta varjelkoon, +miten typerällä tavalla ne leipovat leipänsä siellä Englannissa! — +paksu kuori ylt'yleensä, vaikka myönnän kyliä, että sisusta on varsin +miellyttävää.» + +»Hm!» sanoi tohtori Brash. »Olen nähnyt skotlantilaisia ihmisiä, jotka +ovat hiukan samanlaisia. Hän on lyönyt itsensä läpi, huomaan; hän on +luonut itselleen nimen.» + +»Niin minulle sanotaan», vastasi Bell, »mutta minä toivon, ettei se +muuttaisi hänen luonnettaan.» + +»Hänellä oli neroa alun alkaen», sanoi Daniel Dyce, jakaen pakan +pelaajille. + +»Hänellä oli vielä parempaa», sanoi Ailie-neiti, »hänellä oli +rakkautta.» Ja yli kaupungin helähti iltakello. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76657 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..63b287a --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76657 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/76657) |