Update for 76577HEADmain

4 files changed, 3026 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/76577-0.txt b/76577-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..a0c7b5d
--- /dev/null
+++ b/76577-0.txt
@@ -0,0 +1,3010 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76577 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+MAAILMAN TOINEN PUOLI
+
+Kuvauksia
+
+
+Kirj.
+
+HEIKKI VÄLISALMI
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
+1929.
+
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+I.
+
+Vapaus ja vapaus.
+Lakkautuspalkalla.
+Hullu nainen.
+Maailman toinen puoli.
+
+II.
+
+Ihmeelliset ovat kohtalon tiet.
+Siperian joulu.
+Kun sanoma vallankumouksesta saapui Siperiaan.
+
+III.
+
+Ihminen — maailma.
+Sydänsuvi — sydänten suvi.
+
+IV.
+
+Pormestarin Jorri.
+Kohtalon suosikki.
+Iso rymä.
+Monni.
+Ratkaiseva askel.
+
+V.
+
+Runoilijan herääminen.
+
+
+
+
+
+VAPAUS JA VAPAUS
+
+
+Valkoinen ja punainen viha olivat purskahtaneet toisiaan vastaan
+pohjoisessa kaupungissa.
+
+Tämä oli säilynyt sodan hävitykseltä toista sataa vuotta, mutta nyt
+leimusi osa kaupunkia liekeissä, ja tummia haamuja ryömi yön himmeästi
+tuikkivissa kinoksissa kohti kaupungin laitaa. Ne hukkuivat väliin
+näkymättömiin pehmeän lumen syliin, mutta silloin sieltä hangesta
+sävähteli äkäisiä tulia ja lähti valittavasti ulvovia luoteja
+kaupunkiin, jonka etumaisten talojen suojassa kyyhötti toisia tummia
+haamuja myöskin välähdyttäen kiukkuisia leimauksia.
+
+Valkoinen viha oli tulossa kaupunkiin, jota punainen viha puolusti.
+Tämä oli ihmeellistä taistelua: hyökkääjä ei tietänyt, vaikka hänen
+lähettämänsä luoti olisi tunkeutunut hänen omaan asuntoonsa ja
+surmannut siellä rakkaimman maan päällä, eikä puolustaja ajatellut,
+oliko mahdollisesti hänen oma veljensä tuolla kinoksissa, jonne hän
+laukauksensa suuntasi.
+
+Valkoinen viha oli voimakkaampi, koska se yhä läheni kaupunkia,
+hitaasti tosin, mutta varmasti. Onnistunut valmistava tykkituli oli
+sytyttänyt osan kaupunkia, ja hätääntyneet naiset ja lapset juoksivat
+palavista taloista tulelta säilyneitten talojen kellareihin, väristen
+pelosta kuka hyökkääjien, kuka puolustajien vuoksi.
+
+Kaksi vihaa taisteli vastakkain, ne hävittivät toinen toistaan — ja
+kumpikin omaansa.
+
+Mutta jossakin kaupungin kulmassa oli suuri valkoinen talo, jonka
+katolla liehui punainen risti. Se oli sairaala, joka ei ollut vielä
+ennen milloinkaan saanut sellaisia potilaita, kuin tänä onnettomuuden
+ja ison vihan yönä. Sinne oli ennen tuotu sisällisesti kituvia ihmisiä,
+tavallisessa työssä tapaturman uhriksi joutuneita tahi korkeintaan
+pienessä keskinäisessä tappelussa haavoittuneita, hetkellisen
+mieskohtaisen vihanpurkauksen murjomia. Mutta nyt sinne tuotiin
+kansalaisvihan kaatamia ja ruhjomia. Tämä rauhallinen sairashuone eli
+olemassaolonsa hirveintä yötä.
+
+Se oli kuitenkin puolueeton alue, jolla huolehdittiin yhtäläisesti
+molempien vihojen raatelemista ihmisistä, sillä siellä ei enää
+oikeastaan olisi saanutkaan olla vihaa. Viha on terveen ihmisen tunne;
+sairaan ja kuoleman kanssa kamppailevan mielestä se tavallisesti
+sulaa. Suurilla sotatantereilla on monesti nähty äskeisten vihollisten
+kuolevan sylitysten.
+
+Mutta veljessodassa on viha paljon julmempaa. Se ei aina sammu edes
+kuolemankaan edessä. Sinne sairaalaan tuotiin punaisen vihan puolelta
+mies, jolta luoti oli reväissyt leuan riekaleiksi ja vioittanut
+joitakin tärkeimpiä elimiä. Hän viittasi heikolla liikkeellä
+punanauhaisen sanitäärin luokseen ja sihisi jostakin veristen
+rentaleittensa seasta:
+
+— Pääsevätkö ne p—leet lävitse?... ja siihen hän pian kuoli verta
+purskuvaan kiroukseensa.
+
+Sinne kannettiin paareilla kohmettunut mies, joka miten kuten liekään
+maannut hengissä, ennen kuin sanitäärit pääsivät hänen luokseen.
+Hänellä oli haava päässä ja kivääri kädessä, sillä sitä ei oltu
+voitu luotituiskussa irroittaa kangistuneista hyppysistä. Kun se nyt
+nyhtäistiin pois, kahmaisi hän oman nyrkkinsä suuhunsa, ja kähisi.
+
+— Puren kurkkusi poikki, isänmaan petturi! Hän raateli oman jäsenensä
+verille, heittelehti muutamia hetkiä kuumehoureissa ja hiutui
+olemattomuuteen.
+
+Niin tuotiin edelleen sairaalaan silvottuja miehiä, kummankin vihan
+runtelemia. Useat heistä kuolivat kohta sen saman vihan vallassa,
+jota olivat viimeiset terveet hetkensä hehkuneet. Toiset jäivät sinne
+näkemään kuumeen ihmeellisiä kuvia, vannomaan ja sadattelemaan, vähin
+valittamaankin, kunnes tuoni korjasi heidät selkeää hetkeä suomatta,
+tahi he myöhemmin taistelun jo aikoja sitten siinä kaupungissa tauottua
+siirtyivät elävään elämään ehkä talttuneina, ehkä salaisesti kantaen
+rinnassaan yhä entistä vihaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sitten kannettiin sisälle yht'aikaa kaksi nuorukaista, joilla oli eri
+leirien merkit. Kumpikin oli tuupertunut hankeen luoti rinnassaan.
+Olivatko ehkä saaneet toisiltaan nämä kansalaistaistelun antimet?
+
+Vaikka he olivat molemmat kasvoiltaan valkeita kuin palttina, sykki
+elämä heidän suonissaan vielä niin rajusti, ettei rinnassa vihlova
+tuska ollut jaksanut heidän tajuaan sumentaa.
+
+Hellät naiskädet antoivat nuorukaisille tilanteen vaatiman ensimmäisen
+hoidon, ja sitten heidät asetettiin rinnakkain lepäämään — ei kaiketi
+ollut tilaa muuten, eikä täällä juuri enää luokiteltu ihmisiä eri
+puolille.
+
+Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan rintamalla käänsi hetken
+kuluttua kasvonsa varovasti toiseen päin ja kuiskasi hiljaa:
+
+— Kuka sinä olet?
+
+Toinen käänsi niinikään päätään vierustoveriaan kohti ja vastasi:
+
+— Työmies tuolta tehtaasta...
+
+— Minkä takia sinä taistelit?
+
+— Vapauden puolesta...
+
+Toisen hennoille, melkein lapsellisille piirteille värähti omituinen
+ilme. Hän oli hetken vaiti ja äännähti sitten kuin kummastuneena:
+
+— Niin minäkin...
+
+Tuokiot liukuivat iäisyyteen, ja jokainen niistä vei mennessään
+kahdesta nuoresta rinnasta pisaran elämänvoimaa. Ne rinnat oli äsken
+ammuttu rikki tuolla ulkona, kahden vihan välisessä taistelussa, mutta
+niissä paloi vielä elämisen tahto.
+
+Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan puolella, tunsi joutuneensa
+jonkin selittämättömän eteen, johon ei kuitenkaan saanut pysähtyä, vaan
+josta oli päästävä pois. Hän tahtoi vielä selventää omaa ajatustaan
+toiselle:
+
+— Minä kamppailin kansani vapauden puolesta.
+
+Toinen vastasi välittömästi ja niin varmasti kuin yhä lisääntyvältä
+heikkoudeltaan jaksoi:
+
+— Niin minäkin.
+
+Molempien nuorukaisten palttinaposkille alkaa levitä väriä. Se tietää
+kuumeen kohoamista, jota väkeväkään elämäntahto ei voi ajanpitkään
+estää. Joku palveleva sisar kulkee ohitse, korjaa jotakin kummankin
+särkyneen rinnan päällä ja jatkaa sitten kulkuaan kehoitettuaan
+kumpaakin pysymään levollisena.
+
+Mutta hän, joka oli ollut valkoisen vihan puolella, ei pääse siitä
+selvittämättömästä. Hänen sieluunsa nousee hätä, ja hän tuntee olevansa
+kuin tuomarin edessä. Hän kysyy vielä:
+
+— Kumpiko meistä sitten oli oikeassa?
+
+Toisenkin kasvoille on kehittynyt punaisia läikkiä. Nuori elämä käy
+epätoivoista kamppailua vihan luodin levittämää kuumeen myrkkyä
+vastaan. Hän vastaa kuitenkin vielä aivan selvästi:
+
+— Kumpikin, sikäli kuin lienemme oman rehellisen käsityksemme mukaan
+taisteluun lähteneet.
+
+Valkoisen vihan haavoittunut soturi tuntee hädän paisuvan sielussaan.
+Hänen täytyy edelleen kysyä:
+
+— Eikö vapaus ole kaikille sama?
+
+— Ei.
+
+Sitten voittaa kuume elämäntahdon.
+
+Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan riveissä, sanoo näkevänsä
+vapaan kansan, joka harrastaa tieteitä ja taiteita ja jonka keskuudessa
+kaikkinainen hengenelämä kukoistaa.
+
+Toinen, punaisen vihan mies, rakentaa kuumeunissaan konetta, joka
+on vapauttava kaikki työn raskauttamat, nostava muiden koneiden ja
+isänmaan kamaran orjat elämäniloon ja ihmisyyden kunniaan.
+
+Ulkona leimahtelee ikkunoihin punainen kajastus. Siellä yhteinen
+kansalaisviha polttaa kaupunkia.
+
+Sisällä sairaalassa liitelee kaksi rehellistä sielua pois ajallisesta
+ruumiista.
+
+
+
+
+LAKKAUTUSPALKALLA
+
+
+Kyllä oli, kyllä oli eläjä sekin mies.
+
+Katsoit häntä, ja mieleesi astui ajatus: Näkisipä Herra Jumala nyt
+tämän kuvansa, niin eiköhän häneltä heltymyksen kyynel herahtaisi
+silmäkulmaan?
+
+Miehen vartalo oli hintelä ja kapea. Se muistutti vesikelkan jalasta
+tai ehkä myös luokin paininta, jota on pikkuisen toisesta päästä
+oikaistu, ja sitten siihen päähän pistetty tapin nenään huomattavan
+kulmikkaaksi vuoltu möhkäle — pistetty huolimattomasti ja tarkemmin
+sovittamatta, jotta kunhan hänessä on. Sellainen kapea ja väärä oli
+tämä jumalankuva. Muodoton ja surkastunut ruumis, ja jos sitä katseli
+alastomana, huomasi sydämen läpättävän ihan pinnassa, ja sen kuvainen
+kuulsi keltaisen ihon läpi kuin puristettu nyrkki. Se sydän ikään kuin
+halusi pompahtaa pois vaivaisesta rinnasta väljempään oloon, mutta ei
+jaksanut ja tyytyi ahdistavaan vankilaansa. Kulmikkaat kasvot olivat
+vanhan miehen, mutta niillä asui alituinen lapsen ilme.
+
+Lapsihan hän olikin, täydellinen lapsi — sekä kooltaan että mieleltään,
+vaikka hänellä lienee ollut ikää jo hyvän matkaa neljättäkymmentä.
+Vielä lapsekkaammaksi hänet oikeastaan teki se ehdoton miehekkyys, jota
+hän yritteli osoittaa. Tietysti jossakin hänen sielunsa syvyydessä
+piili vaistomainen tunne siitä, että hän on alempana toisia, terveitä
+ja rotevia miehiä, joiden tasalle hän ei millään keinolla voi päästä.
+Olisiko samasta tunnosta johtunut, että hän usein kotonaan äyski
+vanhalle ja sairaalle äidilleen? Tälle uskalsi, tälle iän painamalle
+äidille näyttää miehuuttaan, eikähän hän, poloinen, muualla uskaltanut.
+Kotioloissa ilmaistuun huonotuulisuuteen saattoi myös sisältyä hiukan
+katkeruutta äitiä kohtaan, jotta miksis minut synnytit tällaiseksi
+luokin painimeksi. Niin, kukapa sen tarkoin tietää; vaivaisten hermojen
+elämä on erilaista kuin muiden, terveiden. Heidän sielunsa on kuin
+kirja, johon painaessa on jäänyt vaikeasti luettavia kohtia.
+
+Sellainen kirja hän oli ja hänen nimensä taisi olla Matti. Tietysti
+hänellä oli sukunimikin, mutta sitä ei juuri kuultu. Sellainen on
+näet terveen ihmisen komeutta; raajarikkoa ja raihnaista kutsutaan
+ristimänimellä kuten lasta.
+
+Tosiaankin: kaikki puhuivat hänestä säälien, ja kaikki koettivat aina
+jollakin tavoin auttaa häntä. Ei niin kuin autetaan täysikasvuista,
+satunnaiseen pulaan joutunutta miestä, vaan pikemminkin kuin kerjäävää
+lasta, jolle annetaan tavallinen kerjurille suotu apu: leivän kannikka
+käteen ja pari-kolme totunnaisesti hyvää sanaa.
+
+Hänelle, Matille, ei tosin ojennettu leivän palasta aivan sanan
+mukaisesti, vaan tavallaan vertauskuvallisesti: hänet otettiin työhön —
+ei niin paljon työn kuin auttamisen vuoksi. Matti paran töitä, pieniä
+näperryksiä, kirjoituspuuhia, ei kukaan pitänyt oikein minään.
+
+Luultavasti Matti vaistosi senkin, että nämä työt olivat tarkoitetut
+armopaloiksi, koskapa hän ei milloinkaan tuntenut erikoisempaa
+kiitollisuutta työnantajiaan kohtaan, minkä vuoksi monet herkät
+ihmiset, jotka vaativat nöyryyttä jokaisesta lantista, jonka usein
+yltäkylläisyydestään tarvitsevalle antavat, sanoivatkin, että
+auttaisihan sitä, mutta kun se on ynseä eikä osaa edes kiittää
+hyväntekijäänsä.
+
+Tällä tavoin onneton rampa osittain menetti niiden hyvien ja laupiaiden
+ihmisten suosion, jotka eivät juuri koskaan aja pyytävää oveltaan
+ilman almua. Hänen ystävikseen jäivät pääasiassa vain yhteiskunnan
+yksinkertaiset ja vähäväkiset, jotka eivät osanneet olla kylliksi
+hienotunteisia, vaatiakseen syvää kumarrusta siitä, että olivat
+lohkaisseet palasen muutenkin pienestä leivästään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sitten tuli paha aika koko maahan ja siihen kaupunkiin, jossa tämä
+Matti vietti elonpäiviään. Se tuli kuin äkillinen vihuri, myrskytuuli,
+jonka alta ei ehdi pois. Eikä Mattikaan ehtinyt, tahi — kuka tietää —
+ehkä hän ei halunnutkaan.
+
+Se myrsky on vielä niin lähellä, ettei kynämies oikein tahdo osata
+sitä kosketella, mutta onneksi se on hyvällä puolella, koskapahan
+on kestetty. Tässä nyt ei yritetäkään kuvata itseään sitä myrskyä,
+vaan katsellaan lyhimmittäin, miten sen humussa kävi tälle Matille,
+joka oli, kuten tunnettua, vaivainen ja rujo, ei pystynyt mihinkään
+kovempaan työhön, eleli tavallaan antipaloista, eikä osannut olla
+kiitollinen hyväntekijöilleen.
+
+Mattihan oli kirjoitusmies; ei ensiluokkainen, vaan kuitenkin hyvin
+kykeni täyttämään valmiin lomakkeen, josta enemmän kuin toinen puoli
+on valmiiksi painettua. Ja lomakkeenkin täyttäjää tarvitaan sekä
+järjestetyssä yhteiskunnassa että sekasortoisessa; sitä paitsi Matti
+oli joutessaan, työttöminä päivinään — aivan kuin jonkin suuremman
+tehtävän varalta — harjoittanut itselleen koukeroisen nimikirjoituksen,
+joka paperin alla aina teki määrätyn vaikutuksen. Näiden mainittavien
+ominaisuuksiensa vuoksi hän pääsi kirjuriksi erääseen kansliaan, jonka
+tehtävänä oli antaa matkalupia epävarmana aikana pienestä kaupungista
+asioilleen lähteville n.s. porvareille.
+
+Matti oli tässä kirjamiehen toimessaan erittäin visu, jopa jossakin
+määrin tiukkakin. Lupalappu ei häneltä lähtenyt noin vain hyvällä
+katseella, vaan piti hänelle antaa tarkat tiedot matkan tarkoituksesta
+ja vaikuttimista, kuten hyvä tapa sellaisina poikkeuksellisina ja
+levottomina aikoina vaati. Matkatodistuksen tarvitsijat olivat sitä
+samaa väkeä, jolle Matti ei ollut osannut olla kiitollinen silloin, kun
+hän tuonnoisina aikoina oli saanut siltä pientä ansiota. Olisikohan hän
+nyt ollut vähän olevinaan, kun hänelle oli suotu oikea virka, joka aina
+nostaa miehen luontoa? Olisikohan hän tahtonut näyttää, että tällainen
+minä olen ja tällaiseen pystyn, kun vain pystymään pannaan, enkä
+minä nyt enää ole teidän armoillanne? Olisikohan — sitä nyt ei osaa
+tarkalleen sanoa. Ehkä tämä oli vain asianmukaista tarkkuutta, tämä
+Matin hiukan vaativa käytös. Kuitenkaan ei ole voitu todeta, että Matti
+olisi joltakin matkaluvan evännyt.
+
+Se nyt oli se Matin toimi tai virka, oikeastaan ainoa pätevämpi hänen
+elämässään, ja sekin loppui verraten lyhyeen.
+
+Tuuliaispää meni ohitse ja nieli pyörteisiinsä Matin, kuten niin monta
+tuhatta muutakin paljon väkevämpää ja elämäntahtoisempaa miestä.
+Se tuhosi toisia siihen paikkaan ja toisia taas siirteli sivumpaan
+tavallisesta vapaasta elämästä.
+
+Matkalupiakin ruvettiin järjestelemään muuta tietä ja muiden miesten
+toimesta, joten Mattia ei enää tarvittu. Hän oli hoitanut tointaan
+melkein leipäpalkoilla, eikä näitä hänen luontaisetujaan nytkään
+riistetty, vaan pantiin hänet nauttimaan niitä yksilöllistä vapautta
+huomattavasti rajoittavaan paikkaan, minkä lisäksi olkoon mainittu,
+että siinä paikassa ei asukkaita erityisesti hemmoteltu.
+
+Niin, se Matin virka oli uusien määrääjien tahdosta arvioitu siksi
+korkeaksi, että sen hoitajalle katsottiin tarpeelliseksi säätää
+elinkautinen eläke, joka tosin myöhemmin muutettiin kahdeksan vuoden
+lakkautuspalkaksi.
+
+Matti oli ennen suurta myrskyä ollut vain pienen yhteiskunnan
+erikoisuus, joita niissä aina on ja jotka vain erittäin suppeitten
+olojen vuoksi huomataan. Sen jälkeen hänestä oli poikkeuksellisen ajan
+takia tullut melkein kuin johtava henkilö, mutta sekin asema oli pian
+muuttunut.
+
+Sitten tämä tarina alkaa loppuakin.
+
+Tämä luokin painimen muotoinen mies ei rasittanut nuorta, vasta
+vapaussotansa käynyttä tasavaltaa edes täyttä lakkautuspalkan
+määräaikaa, eikä hän silloinkaan tahtonut olla jouten, vaan haki ja
+pääsi kirjuriksi asuintalonsa kansliaan.
+
+Täällä hän oikeastaan sai hoitaa vanhaa virkaansa, sitä ainutta,
+joka oli ollut Matin muita toimia pätevämpi: hän kirjoitteli
+matkatodistuksia edelleenkin, vieläpä hyvin lukuisasti, mutta tällä
+kertaa vain sellaisille, jotka eivät tarvinneet edestakaista lupaa,
+koska heidät siirrettiin suuriin yhteishautoihin.
+
+Vajaan kahden vuoden kuluttua Matti itsekin lähti samalle matkalle.
+Kuka lienee hänelle kirjoittanut matkatodistuksen?
+
+
+
+
+HULLU NAINEN
+
+
+Vaivaistalosta on karannut hullu nainen.
+
+Häntä oli pidetty yksinäisessä kopissa, mutta kun maaseudun
+ihanteellisissa oloissa, joita muutamat kaupunkilaiskirjailijat ovat
+niin kauniisti kuvailleet, on paljon mielipuolia, ja hoitolan hurjien
+osasto oli äärimmilleen täyttynyt, oli hänet pitänyt päästää yhteiseen
+huoneeseen, ja siitä hän oli eräänä aamuna poistunut.
+
+Hullujen hoitajatar oli ollut edellisenä iltana jossakin iltamassa ja
+sieltä palattuaan nukkunut kauan, ja sinä aikana se hullu nainen oli
+lähtenyt lipettiin.
+
+— Voi, voi sentään, on niittenkin kanssa tekemistä, päivitteli
+johtajatar, — mistä heitä tänne tuppautuneeksi.
+
+— Sanokaas muuta, lisäsi osaston hoitajatar, — ja maaseudun kansalla
+kun ei pitäisi olla mitään päätä kääntäviä murheita.
+
+Sitten haettiin vaivaistalon renki, selitettiin hänelle asia ja
+sanottiin, että olisihan tässä muutakin tekemistä, ja eihän tuosta
+siitäkään naisesta olisi kenellekään vahinkoa, vaikka sille tielleen
+jäisi, vaan kai sitä on lähdettävä etsimään, ettei köyhäinhoidon
+esimies pääse rähisemään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illan hämärtyessä nähdään erään kylän laidassa paljaspäinen nainen,
+joka ihmisiä, havaittuaan äkkiä painuu metsään. Se nähdään useammasta
+talosta, ja jokaisessa outo tapaus synnyttää mielipiteiden vaihtoa.
+
+— Tuo ei ole oikeilla jäljillä, eikä meilläkään taida olla edes säppiä
+porstuan ovessa. Kyllä pitää sulkea täksi yöksi ovet...
+
+— Lieköhän tuo akka vaivaistalon hurjia... jos se vielä tulee ja
+tappaa... onkohan meillä edes pyssyn panoksia kotona?...
+
+— Kyllä käy tämä aika levottomaksi... Ei nyt enää uskalla pitää oviaan
+auki yön seutuna.
+
+Näin jutellaan taloissa, jotka vielä täällä syrjäkylällä ovat
+säilyttäneet aihetta ulkomaalaisten kertomuksiin, että Suomessa ei
+milloinkaan suljeta ovia yöksi. Nyt niiden vakaisen rauhan on häirinnyt
+vaivaistalosta karannut hullu nainen.
+
+Mutta kylä peltojen aidan takana hoitolan siniseen mekkoon puettu
+paljaspäinen nainen juoksee kuin henkensä edestä. Kiukkuiset itikat
+polttavat hänen sääriään kuin viholaiset, oksat raapivat kasvoja
+niin, että kipu on vähällä puristaa huudon hänen suustaan, mutta hän
+kiristää pääsemäisillään olevan äänen hampaittensa taakse ja juoksee.
+Puolihämärässä metsässä jalka tarttuu milloin mihinkin, kaatuneeseen
+puuhun tai mättääseen; nainen tuupertuu maahan, mutta nousee jälleen
+ylös ja juoksee...
+
+Vihdoin hän kyyristyy mäen laiteelle katajapensaan juureen. Piikit
+pistelevät hänen hipiäänsä, veri pirahtelee kaulasta ja kasvoista, ja
+voihkaisu on aivan lähellä, mutta hän ei uskalla päästää sitä irti,
+sillä hän pelkää ihmisiä.
+
+Hänen aivoissaan on hulluuden kaaos, mutta mielipuolillakin on
+omat ajatuksensa, vaikka ne ovat toisenlaisia kuin niin sanottujen
+viisaitten. Niitä on myöskin vähemmän, mutta ne ovat paljon totisempia.
+
+Tämän hullun naisen silmissä välähtelee kauhu, ihmiskauhu.
+
+Kylien laitoja kiertäessään hän tunsi sydämensä kiertyvän pelosta
+kokoon, ja vielä äsken tänne metsään juostessaan hän vaistosi olevansa
+kuin takaa-ajettu, vaikka kukaan ei lähtenyt hänen jälkeensä, vaan
+kukin alkoi ajatella omaa turvallisuuttaan. Ihmiset siis pelkäsivät
+häntä, samoin kuin hänkin ihmisiä.
+
+Ja tuskin vielä nytkään, täällä metsän kaukaisessa suojassa, hän osaa
+tyyntyä, sillä hän on tottunut siihen, että ihmiset hakevat hänet
+kaikkialta, ja kuljettavat hänet johonkin toisten ihmisten luo, joita
+hän kammoaa.
+
+Sitten tihenee hämärä, ja sadat metsän äänet, joihin ei sekoitu yhtään
+ihmisen äännähdystä, hiljenevät, kunnes lopulta läpi mustan metsän
+kuuluu vain tuulen tasainen hengitys.
+
+Silloin vasta astuu hullun naisen sieluun rauha, koska hän tietää,
+että niin sanottu viisas ihminen pelkää pimeyttä, joka oikeastaan
+täällä metsän povessa on luotettavin turva. Ja tämä ihmispelko hullu on
+varmasti onnellinen...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta kylässä valvovat ihmiset, viisaat ihmiset, unetta vuoteillaan. He
+pelkäävät vaivaistalolta karannutta hullua naista. Vaimot kyyristyvät
+miestensä kainaloon, ja miehet uskottelevat olevansa rohkeita, vaikka
+heidän mielissään kiertää ajatus: paninkohan minä sentään porstuan oven
+tarpeeksi lujasti kiinni? Ja ullakon sängyssä kieriskelee muutaman
+talon uljas, vasta sotapalveluksesta palannut poika panostettu pyssy
+vierellään. Hänelle on kokonainen vuosi opetettu urhoollisuutta, ja hän
+toteuttaa sitä nyt käytännössä, sillä metsään on juossut vaivaistalolta
+karannut hullu nainen.
+
+Se hullu nainen nukkuu nyt niin rauhallisesti kuin viattomuus. Hän ei
+enää pimeässä pelkää lainkaan ihmisiä.
+
+Mutta ihmiset pelkäävät häntä, ja pelkäävät pimeääkin. Lienevätkö
+hekään oikein viisaita?
+
+
+
+
+MAAILMAN TOINEN PUOLI
+
+
+Hänen nimensä oli Ieri.
+
+Oikeastaan se oli Eerikki, mutta kansa harvoin jättää nimet aivan
+kohdalleen, joten tästä nuoresta miehestä tuli ennen pitkää Ieri.
+
+Nimi oli hänen äitinsä antama. Virallisesti hänellä oli ollutkin vain
+äiti, sillä isä oli solunut tukkilautan mukana jonnekin eteläisempiin
+seutuihin.
+
+Äiti, nuori palvelijatar, oli monet vuodet säilyttänyt arkussaan pientä
+painokuvaa, joka esitti Eerikki kuningasta ja Kaarina Maununtytärtä. Se
+kuva oli ollut hänen aarteensa, jota hän huolellisesti hoiti ja johonka
+hän melkein jokaisen myöhäisen työpäivän päätyttyä kurkisti. Hän ei
+koskaan ollut saanut tarkemmin tietää, ketä nuo henkilöt olivat, mutta
+ne olivat hänen mielestään niin kauniita, ja siksi siitä kuvasta oli
+tullut myöskin hänen ainoa unelmansa. Piikatytöllä ei voi monta unelmaa
+ollakaan, ne kun tavallisesti tulevat niin kalliiksi. Ja oikeastaan
+tämä yksikin unelma oli maalaispalvelijattarelle tullut maksamaan
+kokonaisen elämän, sillä hän oli yhden uittovälin tärkeästi ja
+täydellisesti elettyään, kannettuaan sitten äitiyttä luonnon määräämän
+ajan ja poikalapsen synnytettyään, juossut jokeen.
+
+Hän oli tuskin ehtinyt määrätä nimen pojalleen, kun lähtö oli
+tullut. Kukaan ei oikein voinut ymmärtää, mikä piian mielen niin oli
+myrryttänyt. Eihän tämä nyt ensi kertaa tapahtunut, että yksinäinen
+nainen lapsen sai. Vai olisiko nuori äiti huomannut, että Eerikin ja
+Kaarina Maununtyttären tarina oli lopullisesti pilalla, kun poika ei
+ollut terve?
+
+Niin nyt kuitenkin tämä hiljaisesti ja vaivaisesti potkiva Eerikki jäi
+yksin maailmaan, ja muutaman vuoden perästä hänestä tuli Ieri, jolla
+nimellä hänet sitten tunnettiin halki verraten lyhyen elämänsä.
+
+Poika joutui jo pienestä pitäen huudolle, viereksi renkien kanssa
+milloin minkin tuvan nurkissa, sai välistä luudan varvusta iän
+ja pituuden mukana tasaisesti kehittyvän kyttyrän alle, mutta ei
+sittenkään oppinut kunnolliselle työlle. Ieristä oli tullut niitä
+ihmisiä, joiden järki ja ruumis ovat yhtä heikkoja. Ei hänessä tosin
+pitänyt olla mitään perintävikaa, sillä äiti oli ollut nuori ja terve,
+ja voimiltaan vauraaltahan tuo sekin tukkilainen oli näyttänyt, vaikka
+mikäpä ne liikkuvat souvarit toisekseen tietää, jos mitä salaisia
+vikoja ruumiissaan ja veressään kuljettanevat. Ja lie äitikin kukaties
+sisällään suurtakin surua kantanut, kun oli näin käynyt nuorella iällä.
+
+Mistäpä sen nyt selvän otti, mutta kovin Ieri oli kaitaluinen,
+ja kyttyrä kasvoi kuin pyramiidin pienoiskuva selkään, ja rinnan
+puolelle muodostui niinikään sellainen pyöreä koroitus. Hänen kasvonsa
+rakentuivat vähän kaasunaamaria muistuttaviksi, kummallisesti
+huipentuviksi, joista suu aukeni suurena ja ammottavana kuin vanhan
+epäjumalan kita. Kooltaankin hän jäi säännöllisesti kasvavaa poikaa
+matalammaksi, joten tuntui jokseenkin todellisuuteen perustuvalta hänen
+viimeisen huutoisäntänsä sana: »Mitä tuommoisellakaan maailmassa tekee;
+parasta olisi pistää se rukkaseen ja heittää veden valtakuntaan äitinsä
+perään.»
+
+Mutta sitten Ieri, joka jo kävi toisen kymmenensä loppupuolikasta,
+joutui pitäjän vasta perustettuun hoitolaan. Siellä hänet sijoitettiin
+hourujen puolelle, vaikka hän ei ollut mikään hullu, vaan ainoastaan
+sellainen väppelö, joka ei olemisellaan häirinnyt ketään. Hän ei
+haastellut järjettömiä, joshan ei oikeata järkeäkään. Hän vastaili
+niukasti hoitajattaren harvoihin kysymyksiin ja istui enimmäkseen
+ikkunan vieressä katsellen johonkin olemattomaan, sillä hourulan
+ikkunasta oli näköalaa vain läheisen tallin seinään. Ehkä hänelläkin
+oli unelmansa, jonka hän näki siinäkin, missä toinen, järjeltään
+terveempi, ei erottanut muuta kuin punamullalla vedeltyjä, hiukan
+halkeilleita hirsiä. Näkeehän sen toki unelman pimeässäkin, eikä hänen
+äidilläänkään aina ollut valoa, kun hän katseli Eerikkiänsä ja Kaarina
+Maununtytärtänsä.
+
+Pyhäaamuisin Ieri lähti kylälle ja sanoi hoitajattarelle:
+
+— Nyt minä taas menen maailman toiselle puolelle.
+
+Kylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun
+perskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa
+tuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista
+eläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa
+eläkevaarilta, joka ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin
+perskoja imemään ja jonka kanssa hän makasi kaksi vuotta samassa
+vuoteessa? Sivulliset sanoivat heistä silloin, että nuo ukot taitavat
+olla samanikäisiä ja niillä näkyy olevan samat tavatkin.
+
+Kirkonkylä, Ierin maailman toinen puoli, hallitsi punaiseksi,
+vihreäksi ja keltaiseksi maalattuna soukan lahdensuikelon perukkaa.
+Se oli nuori ja kaino, sekaisesti rakennettu, eikä sillä ollut
+vielä edes taajaväkiseksi yhteiskunnaksi paisumisen unelmia. Mutta
+Ierille, joka oli syntynyt syrjäisen virran rantatalossa ja sitten
+kulkenut koko pienen ikänsä huutolaisena saloseudun harmaahirsisissä,
+ikävissä rakennuksissa, tämä kirkonkylä oli alituisten toivojen ja
+halujen määränpää. Sitä paitsi vallesmanni ja lääkäri, jälkimmäinen
+tosin joistakin Ierille käsittämättömistä terveydellisistä vaaroista
+varoitellen, antoivat puolen peukalon mittaisia sikarin pätkiä, jotka
+Ieri korjasi ja vei ystävälleen ja suosijalleen Raatikkalan vanhalle
+eläkevaarille ensin piipulla poltettaviksi. Sen jälkeen niistä vasta
+tuli sopiva tyydyke hänen elämänsä ainoalle intohimolle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siinä nyt talsii hiljan sataneen nuoskalumen peitossa olevaa maantietä
+pitkin pikkuinen kyttyrä mies, jolla näyttää olevan kaasunaamari
+päässä. Varsinkin kauempaa katsojasta siltä näyttää, mutta lähemmäksi
+tultua havaitsee kyllä, että on sillä oikeat silmät, vaikka ne
+ovat niin suuret ja pyöreät, kosteana loistona palavat. Kauempaa
+katsoen tämä mies myöskin muistuttaa aseman kantajaa, joka hilaa
+kahta matkalaukkua, toista selkänsä ja toista rintansa päällä. Ja
+oikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on
+riiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä
+kantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että
+ne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi
+työ niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja
+kulku edistyy hitaasti.
+
+Mutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella
+virkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:
+
+— Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen
+vallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät
+Raatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit...
+
+Näin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää
+vain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä
+vaativaksi voimaksi.
+
+Ja Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa
+mitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa
+kulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai
+pakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana
+päässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee
+vilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää,
+ruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun
+kahvin perään.
+
+Tiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän poikia, jotka
+huutelevat:
+
+— Kah, Ieri, hepäs tuosta natsa ja karista huuleesi; kyllä se piipun
+kahvista käy...
+
+Mutta Ieri ei näe heitä, yhtä vähän kuin hän näkee talvella lumen
+painon raskauttamia honkia, keväällä hänen askelensa vieressä solisevaa
+puroa, kesällä vihreyttään värisevää lehteä ja syksyllä menneitä
+muistojaan levottomasti lepattavaa haapaa. Hän ei näe eikä kuule, vaan
+rientää eteenpäin kuin kohtaloaan tavoittaakseen.
+
+Siinä olisi yksinäisellä, enimmäkseen vastaantulijattomalla tiellä
+aikaa vatvoa muistojaan ja kerrata elämänsä tapahtumia, jos olisi mitä
+vatvoa ja kerrata. Mutta mistäpä sitä Ierillä, jonka elämässä ei ole
+tapahtunut muuta kuin vaivainen syntyminen, yhtä vaivainen vaellus
+huutolaisena vieraiden, milloin tylympien, milloin leppoisempien
+ihmisten nurkissa, ja sitten hoitola, hourujen puoli, yhteinen huone,
+jossa saavat kuljeskella hiljaiset hullut ja lyhytjärkiset.
+
+Sen lisäksi hänellä on tämä maailman toinen puoli, joka alkaa
+kirkonkylän punaiseksi maalatulta veräjältä — ainoa, minkä Ieri
+vaelluksellaan huomaa ja tajuaa eräänlaisena rajapyykkinä — ja päättyy
+Raatikkalaan, reunataloon, jossa on mukavaa, Ierille hyvätuulisesti
+hymyilevää väkeä ja se vanha tuttu, piippua ahnaasti polttava ja
+vaivaiselle pojalle auliisti perskoja tarjoava eläkevaari.
+
+Tässäpä nyt punainen veräjä onkin. Se on näin talvella selkosen
+selällään, ja sen kesällä omituisesti kiljaiseva portti on nostettu
+aitoviereen. Siitä on nyt helppo käydä sisälle vähävoimaisen nuoren
+miehen.
+
+Ja tuossa on vallesmanniin; siihen Ieri poikkeaa.
+
+Piika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää
+hänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin
+kehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut, Ieri
+tunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on
+kiire jatkamaan matkaansa.
+
+— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja
+juttelisit! sanoo piika.
+
+Ierin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa olla
+hymyä — tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin, menee kuin
+kohtaloansa hakemaan.
+
+Seuraavansa pysähdyspaikassaan hän tapaa tohtorin itsensä.
+
+— Joko se Ieri taas...? sanoo tämä. — Minnekäs nyt on matka?
+
+Tälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mieluummin kuin monille
+muille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä
+ääni:
+
+— Mihinkäpä minä... haen vain sitä samaa.
+
+Hän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa
+vielä jutella.
+
+— Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon...
+
+Kaasunaamarin sisältä ynisee:
+
+En minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan
+laitaan...
+
+Ja hän menee, hirmuisella kiireellä; himoko vain niin polttanee hänen
+sielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä
+Ieri.
+
+Kirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja
+tietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki
+pysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori
+kansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan
+menijän perään, mutta mitä tämä siitä... Kukaan ei oikein jaksa uskoa,
+että sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset
+tajuakaan toistensa himoja — eivätkä omiaankaan.
+
+Raatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin
+henkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo
+ei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja
+ojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin
+ja selvemmin kuin muille. Hän sanoo:
+
+— Tulin taas... He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; panen
+vähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.
+
+— Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. —
+Kovasti on lääpästyksissään.
+
+Hän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.
+
+— Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.
+
+Siihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle
+työnnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu
+parahiksi selälleen. Kohta kuuluu vain epätasaisesti nytkähtelevä
+kuorsaus, ja nukkujan leveä suu longistuu rehtevän avoimeksi.
+
+Vähän ajan perästä vääntäytyy tupaan leveäharteinen tukkilainen, joka
+on viikolla tullut taloon ja nyt viettää ensimmäistä pyhähumalaansa.
+Hän aikoo panna piippuun, mutta huomaa sen olevan entisiä perskoja
+täynnä ja alkaa kaivaa niitä pois. Kopistettuaan kahvit kouraansa hän
+havaitsee nukkuvan pojan, tarkastelee tätä pitkään ja sanoo:
+
+— Eikös tuo ole juuri se sama poika, joka kuuluu niin tykkäävän piipun
+kahvista. Ota nyt kerrankin himoosi...
+
+Ja samassa hän kaataa kourallisen perskoja Ierin rentonaan auki
+ammottavaan suuhun.
+
+Poika riipaisee kourauksen kuorsauksen mukana jonnekin väärään
+kurkkuun, sitten muutaman kerran tukahdutetusti yskäisee, mutta menee
+pian mustansiniseksi ja lakkaa hengittämästä.
+
+— So, so, soso, — äännähtelee humalikas tukkilainen, — mitenkäs tässä
+nyt kävi?
+
+Eläkevaari on tapauksen huomattuaan kömpinyt nurkastaan. Hän katsoo
+hengetöntä poikaa ja katsoo tukkilaista; sanoo sitten kirahtelevalla
+vanhanmiehen äänellä:
+
+— Niin se kävi... himossa siittämäsi pojan himoonsa tapoit.
+
+
+
+
+IHMEELLISET OVAT KOHTALON TIET
+
+
+Tämä tapahtui alun kolmattakymmentä vuotta sitten.
+
+Nuori suomalainen mies istui Varsovan asemalla odottaen Pietarin junan
+lähtöä. Hänen korvissaan karahteli ja sihahteli pitkiä puolalaisia
+kerakeyhtymiä, joihin hyvin usein sekautui leveämpiä ja tavallaan
+laulavampia venäläisiä äänteitä. Tämä kaupunki, Varsova, oli
+alkanut kammottaa nuorta miestä. Hänet oli aamulla vangittu eräästä
+ravintolasta aamiaisensa äärestä, viety jollekin poliisiasemalle,
+istutettu siellä monta tuntia puulaatikon päällä, sitten tutkittu,
+näytetty valokuvaa ja väitetty häntä sen esittämäksi henkilöksi,
+joksikin etsityksi vallankumoukselliseksi, ja vasta pitkien
+selittelyjen perästä uskottu, että hän olikin aivan toinen mies.
+Sitten oli kuivasti valitettu erehdystä ja käsketty hänen mennä.
+Kuulustelijat siellä poliisiasemalla olivat puhuneet venättä, mutta
+heidän suussaan kerakkeet olivat sorahtaneet puolaksi. Ne olivat olleet
+noita raadollisia olioita, jotka palvelivat vierasta sortajaa omaa
+isänmaatansa vastaan.
+
+Suomalainen odotti nyt lähtöä tästä synkästä pesästä — Pietariin
+ja kotimaahan. Sieraimiin pisti kirpeä venäläinen haju, pitkin
+odotushuoneiden ja ravintolan lattioita virui sekalaisesti puettuja
+ihmisiä, joilla kaikilla oli kalpeat, väsyneet kasvot. He lojuivat
+suurten myttykasojen välissä, ikään kuin edeltäkäsin kyllästyneinä
+matkaan, joka heidän oli aloitettava.
+
+Nuori suomalainen matkamies koetti löytää katseelleen kiinnekohtaa
+tästä elämänväsymyksen kyllästämästä paikasta. Kaksi sinipukuista
+santarmia asteli edestakaisin, hekin tympeentyneen ja happamen
+näköisinä. Vain joskus, kun sisälle sattui tulemaan vilkkaampi ja
+hälisevämpi joukko, heidän huomionsa kiintyi siihen, mutta havaittuaan,
+että se jäi ravintolapöydän ääreen ottamaan iltaryyppyjään, jatkoivat
+he jälleen entistä yksitoikkoista vaellustaan.
+
+Sitten ilmestyi vastapäiselle penkille omituinen ryhmä. Siinä oli
+kummallisen jolsakasvoinen nainen ja hänen ympärillään kolme miestä.
+Viimeksi mainitut eivät olleet millään tavoin erikoisempia: tavallista
+venäläistä tai puolalaista tahi puolalaisvenäläistä apashityyppiä.
+Mutta nainen oli huomiota herättävä. Hän ei oikein tuntunut sopivan
+pukimiinsa, nyki milloin vyötäröään, milloin kaulaansa, aivan kuin
+vaatteet olisivat häntä ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat rumat ja
+ilkeät. Niiden päälle oli tosin vedetty harso, mutta senkin alta
+saattoi erottaa ulkonevat poskiluut, matalan otsan ja veltosti alaspäin
+venähtäneen leuan.
+
+Joutilaana istuvan huomio kääntyy usein esineihin ja ihmisiin, joissa
+oikeastaan ei ole mitään erikoista mielenkiintoa. Varsinkin matkoilla
+seurataan usein joittenkin kanssamatkustajien pienimpiäkin liikkeitä
+ja eleitä ikään kuin odottaen, että tuosta kohta tulee jotakin
+jännittävää ja tärkeää. Näin saattaa mennä loppuun pitkäkin matka,
+eikä mitään sen kummempaa ole havaittu. Suomalainen jäi nyt seuraamaan
+tätä neliapilasta, oikeastaan tarkoituksettomana ja ajatuksettomana,
+mutta kiinnitti sillä tavoin puoleensa toistenkin huomion. Ryhmä
+näytti vilkastuvan hänen tähtensä. Se rupesi puhelemaan kovemmin,
+ja naisen ääni kuului ylimpänä. Se jollakin tavalla vihlaisi korvaa
+ja juuttui sinne ainaiseksi. Useinhan sattuu, että jokin ääni tai
+ulkomuoto painautuu ihmisen tajuntaan lähtemättömästi. Se ääni oli
+omituinen: jotakin kimakkaa piipitystä, joka ei ollut oikeastaan miehen
+eikä naisen ääntä, vaan siltä väliltä; sillä tavalla me tavallisesti
+kuvittelemme eunukkien puhuvan.
+
+Junan lähtöaika läheni, oli vähitellen aika rientää paikkaa
+valloittamaan, mikä ei koskaan makuulippua omaamattomalle Venäjän
+pitkänmatkan junan matkustajalle ole ollut helppo tehtävä.
+Suomalainen oli tilannut jotakin ravintolasta ja veti nyt esiin
+lompakkonsa maksaakseen. Lompakko oli paksu möhkäle, ei tosin
+rahalliselta sisällykseltään, joka tarkasti laskien olisi riittänyt
+pieneen pysähdykseen Pietarissa ja sitten matkaan Suomeen, vaan
+pääasiassa siksi, että se oli jäänyt siivoamatta erinäisistä pienistä
+matkamuistoista, joita oli kertynyt Unkarista ja Itävallasta,
+suomalaisen matkan päätemaista. Lompakkoa käsitellessään suomalainen
+veti puoleensa tavallista kiinteämmän katseen puheena olevan seurueen
+taholta, jonka kesken syntyi levotonta liikehtimistä ja suhinaa. Naisen
+hunnutetuille kasvoille levittäytyi irvistys, joka kai oli tarkoitettu
+hymyksi, ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti suomalaiseen
+päin. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä tietävinäänkään vaan kiirehti
+asemasillalle tunkeilevaan joukkoon.
+
+Venäläisten junien valaistus oli siihen aikaan jokseenkin alkuperäinen.
+Toisen luokan vaunuissa paloi tavallisesti lyhtyyn pistetty kynttilä
+kummassakin päässä, joten pitkän vaunun keskusta oli pimeä kuin ryssän
+helvetti. Miten lienee suomalainen vahingossa astunut makuuvaunuun,
+johon hänellä ei ollut oikeutta, eikä sen käytävässä ollut valoa muuta
+kuin minkä asemasillan lyhdyt sinne heijastivat.
+
+Tuskin matkamies oli astunut vaunun käytävään ja huomannut
+erehdyksensä, minkä vuoksi hän aikoi heti kääntyä takaisin, kun
+hänet painettiin lujasti seinää vasten, kaiken varalta tiukasti
+napitettu päällystakki reväistiin auki, ja vieras käsi tunkeutui hänen
+povitaskuunsa. Suomalaisen molemmissa käsissä oli matkalaukku, joten
+mikään puolustus, vieläpä selvää ylivoimaa vastaan, ei voinut tulla
+kysymykseen, jos se näin nopean ja tottuneen tarkastuksen aikana
+ylipäätäänkään olisi ollut mahdollista.
+
+Himmeästä valosta huolimatta suomalainen kerkesi nähdä, että häntä
+seinään painamassa oli ainakin kaksi miestä ja taskussa käynyt oli
+nainen sama nainen, joka äsken ravintolassa oli piipittänyt ja jonka
+silmät niin omituisesti olivat välähtäneet.
+
+Tietysti tuli paikalle suomalaisen häivytyksen johdosta poliiseja ja
+santarmeja, mutta heidän tutkimuksensa rajoittui pääasiassa ryöstetyn
+nimen ja osoitteen selville saamiseen. Oikeastaan suomalainen sai olla
+kiitollinen, ettei hänen matkaansa siirretty toiseen päivään tarkemman
+kuulustelun takia. Kun asianomainen ei kuitenkaan erikoisemmin
+painostanut tutkinnon tärkeyttä, sallittiin hänen lähteä, eväänään
+sellainen lohdutus, että he kyllä lähettävät lompakon takaisin
+annetulla osoitteella, kunhan se löytyy.
+
+Muuta evästä suomalaisella ei ollutkaan puolentoista vuorokauden
+matkalle, sillä hänellä ei ollut enää rahaa. Kuponkilippu oli vain
+säilynyt, koska se oli tapaturman sattuessa toisessa taskussa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli mennyt jokseenkin tasan seitsemän vuotta.
+
+Suomalainen ei ollut saanut takaisin lompakkoaan, mutta hänellä oli
+kyllä sinä aikana ollut muita lompakkoja — ja välistä rahaakin, miten
+milloinkin oli sattunut. Tällä hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut
+kumpaakaan, sälä ne olivat jääneet Pietarin siirtovankilaan, ja hän
+itse oli valtiollisena vankina matkalla Siperian karkoitusmaille. Hän
+oli juuri ehtinyt pitkän ja raskaan etappimatkan jälkeen Tomskiin ja
+eräänä joulukuun päivänä hänet tyrkättiin lääninvankilan keskikokoiseen
+koppiin, jossa jo ennen häntä oli neljäneljättä miestä.
+
+Tämä miesseura edusti hyvin monta kansallisuutta, melkein kaikkea,
+mitä laajan Venäjän alueelta suuren sodan ensimmäisinä kuukausina oli
+ehditty kerätä. Kaikki he tietysti olivat valtakunnalle vaarallisia,
+mikä milläkin tavalla. Kuka oli hautonut mielessään järjestelmän
+kumoamista ja koettanut aatettaan tarjota lähimmäisilleenkin, kuka
+oli varastanut joltakin jotakin, kunhan se vain ei ollut valtion
+omaisuutta, sillä kruununvarkaita ei lähetetty Siperiaan, vaan heitä
+ylennettiin virassa; kuka oli urkkija tai saksalaisystävällinen —
+mikäpähän mitäkin.
+
+Siinä kopissa vietettiin hiljaisia päiviä, joina metsästettiin täitä
+ja keskusteltiin, sikäli kuin keskinäistä luottamusta syntyi, maailman
+tapahtumista, joista ei tiedetty muuta kuin huikeita otaksumia,
+siivekkäitä kuin ainakin paksun muurin ja kalterien taakse eristettyjen
+valtakuntaan tunkeutunut huhu.
+
+Ja yöt nukuttiin levottomasti, syöpäläisten käsissä ja tiukkaan
+sullottuina, viimeksi tullut lähinnä yhteistä ämpäriä, jota siivoimmin
+voisi nimittää mukavuuslaitokseksi ja josta kopin ylikansoituksen
+vuoksi aina aamuyöstä lähti liukumaan nukkujia kohti ilkeä, kiemurainen
+viiva kuin limainen käärme.
+
+Suomalainen oli viimeksi tullut ja loikoi yötään tämän käärmeen
+alituisen uhkan alaisena, kokeillen unetta ja aikansa kuluksi, millä
+kyljellä olisi pehmeämpää, ja koska kumpikaan kylki ei tuntunut käyvän
+höyhenpatjasta, rupesi hän tarkkailemaan ulkopuolisia ilmiöitä.
+
+Kuka siinä kuorsasi kuitenkin, mikä mitenkin hiljaisesti valitteli,
+joku nyyhkytti, toinen ähkyi ja äsähteli itsekseen — tavallisia, ennen
+kuultuja ääniä. Mutta sitten korva tavoitti jotakin harvinaisempaa.
+
+Jossakin nurkassa joku puhui ihmeellisesti vikisten. Toiset — niitä
+saattoi olla kaksi — murahtivat väliin muutaman sanan, pysyen kuitenkin
+enimmäkseen kuuntelijoina. Kieli kuulosti olevan puolaa, jota
+suomalainen ei ymmärtänyt. Mutta tuo ääni se ei ollut oikein miehen
+eikä naisen, vaan siltä väliltä. Puhuja oli kuitenkin mies, sillä
+Venäjän vankiloissa ei toki ollut yhteiskoppeja.
+
+Ääni piipitti niin kauan, että suomalainen lopulta nukkui, kääntäen
+väsyneesti selkänsä viereen madelleelle niljakalle käärmeelle.
+
+Sitten kului päiviä ja öitä, ja suomalainen kuuli usein saman vinkuvan
+äänen. Hän näki myöskin äänen haltijan. Tämä oli vartaloltaan solakka,
+hiukan naisellinen, samoin kuin käytökseltäänkin. Kasvot olivat
+pitkulaiset, rumat ja ilkeät, ja leuka omituisesti venähtänyt. Mutta
+ennen kaikkea ääni viilteli pahasti, tunkeutui jonnekin syvälle
+suomalaisen olemukseen ja ikäänkuin herätti sieltä jonkin muiston.
+Suomalaisen mieleen johtui, että noin mahtavat eunukit puhua.
+
+Suomalainen oli kaksi viikkoa samassa kopissa joukeamuotoisen,
+naisellisen henkilön kanssa, ja tämä rupesi häntä suorastaan
+vaivaamaan. Kaikkein inhoittavin hän oli yrittäessään hymyillä, mikä
+tapahtui varsin usein. Silloin hänen naamansa kiertyi vastenmieliseen
+irvistykseen.
+
+Sitten suomalainen lähetettiin lopulliseen karkoituspaikkaansa, joka
+oli puolen kuudettasadan virstan päässä Tomskista. Samassa matkueessa
+oli yksikolmatta henkeä, yhtenä se samainen visertäjä.
+
+Kulkue kierteli Ob-joen lumista uomaa räiskyvässä pakkasessa, jossa
+rekitoverien oli kiinteästi nojauduttava toisiinsa yhdistääkseen
+vähäiseksi laskevan ruumiin lämmön. Jo toisena päivänä suomalainen
+tapasi eunukin kyljestään; heistä oli tullut rekikumppalit. Tämä
+visersi innokkaasti murteellista saksaa josta kuitenkin sai selvän. Hän
+oli avomielinen ja luottavainen, puheli kursailematta entisyydestään.
+Hänelle nähtävästi tuli, kuten joskus ihmiselle sattuu, vastustamaton
+halu haastaa tuntemattomallekin entisyydestään ja ammatistaan. Hän
+sanoi olevansa varsovalainen varas, joka nyt oli kiinni ainakin
+kymmenennen kerran. Venäjän lakien mukaan ei kuitenkaan pidetty lukua
+siitä, kuinka monennen kerran kukin varas joutui kiikkiin, ja niin
+hän oli aina selvinnyt verraten vähällä. Nyt hänet kuitenkin oli
+karkoitettu. Varsova oli näet sotatoimien läheistä aluetta, eikä siellä
+ollut aikaa tarkemmin lajitella rikollisia. Olivat karkoittaneet pois
+tieltään. Tämä onnettomuus oli johtunut hyvin haljusta syystä: miehen
+erikoisalana oli ollut kuljeskella naiseksi pukeutuneena, ja niin hän
+oli lähtenyt kadulta erään humalaisen upseerin asuntoon, poistuen
+sieltä myöhemmin toisen nukkuessa mukanaan upseerin kello ja rahat.
+
+Nyt suomalaiselle valkeni. Tämä oli se sama vikisijä, jonka hän
+oli tavannut Varsovan asemalla seitsemän vuotta sitten ja joka
+eräiden toisten avustamana oli käynyt kutsumattomana vieraana hänen
+povitaskussaan.
+
+Ihmeelliset ovat kohtalon tiet! Siinä he nyt lämmittivät toisiaan
+samassa reslassa ja ajaa kihnuttivat kohti kaukaista Siperian soppea —
+seitsemän vuoden perästä.
+
+Reen jalas natisi pakkasen puremaa raidetta vasten, hevosjono solui
+hiljaisesti heitteistä tietä, ja suomalainen mietti mielessään, että
+me ollaan nyt täällä samanlaisia, yhtä voimattomia, yhtä vieraita,
+yhtä hyviä tai pahoja — miten vain ottaa; tuskin tuolle kehtaa sanoa,
+että me oikeastaan on tavattu ennenkin hiukan toisenlaisissa oloissa.
+Mitä se hyödyttäisi: tuo ei ole varmaankaan pitänyt kirjaa uhreistaan,
+eikähän hän nyt harjoita ammattiaan. Hän on nyt karkoitettu, hänkin,
+Siperian vanki, yhtä ikävissään ja yksinään. Jos joskus sitten
+myöhemmin, kun kuitenkin samalle paikkakunnalle joudutaan ja siedä
+tavataan, leikillään huomauttaisikin, kun se mahdollisesti oppii
+ymmärtämään leikkiä.
+
+He eivät kuitenkaan tavanneet. Tai oikeastaan kylläkin, mutta
+sellaisissa olosuhteissa, joissa kaikki sanominen ja huomauttaminen
+oli mahdotonta. Varas joutui ensin johonkin toiseen kylään. Sieltä
+hän kyllä noin vuoden perästä tuli samalle paikkakunnalle kuin
+suomalainenkin, mutta kävi naiseksi puettuna ja vietti häitä jonkun
+Jurij Ivanovitshin kanssa.
+
+Hänet siirrettiin Tomskin hourujen hoitolaan.
+
+
+
+
+SIPERIAN JOULU
+
+
+Hevosjono luikerteli halki Siperian lumisten maisemien. Tie kulki
+välistä joen jäätä omituisin kaarroin, kuten meillä Suomessakin.
+Nähtävästi Siperian pienet, mutta erinomaisen jäntevät hevoset
+rakastivat samanlaista kaariviivaa kuin heidän suomalaiset
+heimolaisensa, jotka myöskin jokaisen ensi lumen aikana joutuvat
+piirtämään tulevien viittateiden pohjan.
+
+Toisinaan taas tie nousi matalaan pensaikkoon joen rannalle ja seurasi
+sellaista alakuloista ja tuiskun täyttämää ryteikköä virstamääriä.
+Joskus myöskin hevosjono puikahti laajalle arolle, jolla pyörähteli
+yksinäisiä tuulispäitä, nostaen lunta omituisina lieriöinä korkeutta
+kohti.
+
+Juuri näillä aroilla ja noissa tuiskun lunta täyteen läjäämissä
+pensaikoissa tuntui asuvan se Siperian henki, joka on juurtunut
+meikäläisen mieleen mummojen kertomuksista ja joistakin lapsena
+nähdyistä painokuvista. Täällä saattoi helposti mielikuvassaan nähdä
+susilauman laukkaavan läähättäen ja kielet ulkona madon lailla
+kiemurtelevaa hevosjonoa kohti, ja mielikuvitus voi edelleen aukaista
+pensaikon lumivuoreen hirmuisen onkalon, johon koko jata näkymättömäksi
+livahti.
+
+Tämä oli sitä Siperian talvea, jossa hevosjono luikerteli kuin
+ikuisuutta kohti synnyttämättä juuri mitään muuta ääntä kuin silloin
+tällöin reen jalaksen kirahduksen pakkasen puremaa tietä vasten. Ja
+sekin kuului kuin haavoittuneen suden ulvaisu.
+
+Tässä hevosjonossa eivät näet kulkuset kilkattaneet, eikä siinä
+aisakello pompottanut malmista tervehdystään maisemille, kuten Suomen
+talvisilla metsäteillä tavallisesti tapahtuu. Tämä ei ollutkaan
+mikään iloinen ja asiantouhuisa matkue, vaan kauas Siperian korpiin
+karkoitettujen hiljainen saatto.
+
+Hevosjonon suursiipisissä liistereissä kyyhötti vangin halatteihin
+ja muihin kummallisiin pukimiin käärittyjä miehiä, kaikkiaan joukon
+kolmattakymmentä, joista aina välistä joitakuita, kukin vuorollaan,
+hyppäsi reen jälkeen hölkyttämään tahdissa hevosten kanssa,
+taistellakseen siten liian navakasti päälle käyvää yletöntä pakkasta
+vastaan. Juoksijan piti siinä paljastaa lakin ja mahdollisesti
+kaulahuivin avulla peitetty naamansa, johon tulipalopakkanen pisti
+kuin ampiainen, aiheuttaen myöskin ampiaisen puremaa muistuttavan
+pöhötyksen. Mutta tällaisia pistoksia täytyi kestää, koska ruumiin
+yleislämmön säilyttäminen oli sittenkin tärkeintä.
+
+Niin juosta lönkötti reen perässä vanheneva lääkäri, jolla oli oma
+turkkinsa ja komea lakkinsa ja joka sen vuoksi vaikutti kuin joltakin
+päälliköltä, vaikka hän oli hiljainen ja syrjässä pysyvä mies,
+eikä puhunut muuta kuin minkä toisia kohtalotovereitaan neuvoskeli
+parantamaan matkalla saatuja pieniä vammoja ilman lääkkeitä. Niin
+pinkaisi nuori poika, vasta kaksikymmentä täyttänyt, joka kuitenkin jo
+siihen ikäänsä oli kerinnyt tulla niin vaaralliseksi tsaarilliselle
+hallitukselle, että hänet oli lähetettävä jäähtymään Siperian jäiseen
+korpeen. Samoin työmiehiä ja keskiluokan jäseniä, jotka kaikki olivat
+jollakin tavoin toimineet vallitsevaa järjestelmää vastaan ja saaneet
+jättää kotinsa ja työmaansa. Ja siellä pisteli vangin halatissaan
+suomalainen venäläisen väkivallan vihollinen, ainoa sen rotuinen tässä
+pienessä, mutta monista kansallisuuksista kokoonpannussa joukkueessa.
+
+Mato luikersi eteenpäin ja joskus kuului vain tuppeloista tuhahdettu
+äännähdys, joka ei tarkoittanut olla mitään, eikä sitä lausuttukaan
+kenellekään. Vain hyvin harvoin tie poikkesi pieneen yksinäiseen
+metsätylvästeeseen, jonka hupussa kyyhöttäjä tunsi siitä, että
+aroviiman vihellys yht'äkkiä lakkasi. Silloin suomalainen siirsi vangin
+halatin kaulusta syrjään silmiltään ja huomasi jotakin sekametsää,
+jonka keskeltä vilahti muuan koivun runko, mutta sekin oli harmaa ja
+ikäänkuin mustajuovainen, eikä puhtaan valkea kuin kotipuolen solakka
+koivu.
+
+Sitten Siperian talvipäivän lyhyt valkeus painui pimeäksi illaksi.
+
+Ja silloin reet alkoivat mukavasti nytkähdellä ja sieltä täältä kuului
+tiukkaan käärittyjen myttyjen sisästä heikosti toivova: Kylä, kylä!
+
+Siinä todellakin lähestyttiin kylää. Sen oli antanut ilmi käärityille
+miehille nytkähtely, joka syntyi rekien liukumisesta joka kylän
+raiteilla katteena lojuvien jäätyneitten hevosen pallojen ylitse.
+
+Pieniin hökkeleihin, jotka käsittivät ihmisten asunnon, navetan
+ja tallin tapaisen ynnä vielä kenties muitakin ulkohuoneita
+samassa ryhmässä, vetäytyy huurun mukana kummallisia kääröjä, noin
+puolikymmentä kuhunkin. Näitä vieraita ei ihmetellä, sillä niitä on
+kulkenut tästä jonkin verran joka talvi kymmenen vuoden aikana, ja
+varsinkin tänä talvena kauttakulku on ollut tavallista vilkkaampi.
+
+Siperian talonpoika pitää näitä pakollisia kulkijoita pikemminkin
+ystävinään: eivät varasta, eivätkä tee muuta pahaa; jos valtiollisia
+lienevät, niin olkoot kuin kotonaan. Ei hän tsaaria tiedä muuta kuin
+kuvista; lienevät nämä sen vihollisia, ka olkoot, eivät ne talonpojalle
+pahaa tahdo.
+
+Enempää hän ei ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää, osatakseen
+ottaa kalan joesta ja sen Tomskiin kuljettaakseen tarvikkeen
+vastineeksi.
+
+Suomalainen on eräiden onnettomuustoveriensa kanssa kurkistellut
+ovesta ja toisesta, mutta joka paikassa on jo ollut muita, nopeampia
+otteiltaan, yön viettoa varten varustautumassa. Vihdoin hän löytää
+majan, jossa on vain neljä miestä; sinne otetaan luvun täytöksi.
+
+Tämä on samanlainen kuin kaikki muutkin siperialaisten kylien majat;
+hiukan suomalaisen pirtin malliin, mutta ahdas, pimeä ja matala.
+Venäläinen uuni, suomalaisen kaimansa sukua, nurkassa, penkkejä,
+raheja ja makuulavitsoita. Perhettä monenlaista: tuo ryssänpartainen
+on tietysti perheen isä, keskikokoinen, kulmikas kasvoiltaan, joiden
+väriä on vaikea erottaa parran takaa, harmaasilmäinen, paremmin vahva
+rakenteeltaan. Vaimo häärii uunin luona samovaarin kanssa, romuluinen,
+ennen aikojaan vanhentunut, kirjavaan venäläiseen tapaan puettu nainen.
+Sitten lapsia, täysikasvuisesta tytöstä alkaen pieneen paraan, kuusi
+lie kaikkiaan.
+
+Näillä Ihmisillä tuskin kellään on suurempaa vaatimusta elämältä
+kuin heidän välittömillä naapureillaan, lehmillä ja hevosilla, joita
+jokaisella siperialaisella talonpojalla on paljon, koska ne eivät
+täällä kalpaa erikoista hoitoa. Heidän kasvoistaan ja liikkeistään
+voi korkeintaan lukea tylsän tuijotuksen: antakaa meidän olla ja elää
+näissä oloissamme, sallikaa meidän pitää nuo Tomskista ostetut keisarin
+ja keisarinnan painokuvat ja mahdollisesti käärepapereina tänne
+joutuneet sotalaivoja ja muita meille yhtä käsittämättömiä asioita
+esittävät likaiset ja rutistuneet riekaleet tuolla seinällä. Siinä
+meille on maailmaa tarpeeksi, siinä ja meidän jokapäiväisessä köyhässä
+raatamisessamme niukan elämän ylläpidoksi.
+
+Eikä kukaan näistä satunnaisista vieraista haluakaan heitä häiritä.
+He valmistautuvat käymään puolinälkäisinä lattialle levottomalle
+levolleen, kootakseen, jos mahdollista, voimia seuraavan päivän
+kamppailua varten.
+
+Mutta siperialaisen perheen päämies sanoo:
+
+− Ka, tsaijua juonette tässä yhdessä meidän kanssamme. Eikös nyt ala
+joulu?
+
+Oikeauskoiset vieraat katsovat toisiinsa pitkään kuin kysyen: Näinkö
+tämä on joulun alkua, aattoiltaa; miten ihminen meneekään sekaisin
+vankikyydissä, etapilla?
+
+Kunkin kasvoille häilähtää hetkeksi ikään kuin jonkin mieleen johtuneen
+muiston kuvastus, silmät näyttävät katsovan jonnekin kauemmaksi, mutta
+pian he astuvat yhteen pöytään perheen vanhinten kanssa. Suomalaisen
+joulu on mennyt jo aikaisemmin vankilassa, yksin, muistojen parissa;
+hän seuraa kuitenkin mukana.
+
+Siinä istuu nyt aluksi ihmeellisen vaitelias seurue. Siperialainen
+perhe tuskin milloinkaan puhuu muuta kuin mikä tarpeellista on, ja
+tässähän ei ole enää mitään puhumista. Vieraat on käsketty juomaan
+tsaijua, tämän talon ainoaa tarjottavaa, ja siihen asia on loppunut.
+Talonväki tuntuu kuitenkin odottavan, että vieraat puhuisivat.
+Näilläkin ihmisillä on jokin vaistomainen halu kuulla uutisia siitä
+maailmasta, josta heillä ei ole paljon minkäänlaista käsitystä, sikäli
+kuin näet ovat useamman polven siperialaisia.
+
+Ja miten ollakaan, vähitellen venäläisten karkoitettujen suu sulaa
+ja sydän herkistyy. He jokainen puhuvat jotakin joulusta, jolla
+on heille merkitystä, vaikka he ovat järjestelmän vastustajia ja
+vallankumouksellisia. Siperialaiset eivät taida paljon siitä puheesta
+ymmärtää, mutta he kuuntelevat kuitenkin mielellään. Kenties jossakin
+heidän sisimmässään värähtää kaukainen käsitys siitä, että tämä heidän
+elämänsä on tylsää ja eläimellistä.
+
+Sitten yhtäkkiä talon isäntä kiinnittää katseensa hiljaiseen
+suomalaiseen ja kysyy: — Ka, miks et sinä puhu, herra, onko surua?
+
+Joku venäläinen rientää vastaamaan.
+
+— Häneltä huonosti kieli luonnistuu, ei ole meikäläinen, Suomesta
+kotoisin on.
+
+Isäntä oikein kääntyy paremmin katsomaan suomalaista. Hän vilkastuu
+huomattavasti.
+
+— Oo, tiedän, tiedän, Suomen tiedän. Minun isänikin sieltä oli tullut,
+suomalainen oli...
+
+Suomalainen sävähtää. Omaa rotua... tuoko mies... ja entä tuo kirjavan
+likainen nainen ja lapset...?
+
+— Mikä teidän nimenne on? suomalainen kysyy.
+
+— Ka, Mihailov, mitä nimestä... isällä jokin toinen nimi oli, mutta
+täällä olivat muuttaneet, vai lie jo matkalla muutettu. Oli jotakin
+sopimatonta, lain vastaista tehnyt kotipuolessaan, Suomessa siellä,
+siksi oli tänne lähetetty...
+
+— Osaatteko te suomea?
+
+— Ka, mistä minä, äiti täkäläisiä oli, aina venättä haastoi, ei täällä
+muuta kuultukaan... minkä isä joskus jotakin outoa lauloi, pysähtyi
+työssään, tuijotti jonnekin ja lauloi jotakin meille käsittämätöntä.
+Muistan hänet tuolla halkoja pienimässä... yht'äkkiä laulun alkoi
+ja tuijottamaan rupesi, mutta kun huomasi meidän muiden katselevan,
+sellaisella voimalla kirveensä iski, että halkesi vahva halkotukki.
+
+— Oletteko te oikeauskoinen?
+
+− Kuinkas sitten? Olen toki oikeauskoinen. Äiti oli täkäläisiä,
+oikeauskoisia. Isästä tuota ei tiennyt, mikä oli... lie sillä vaikka
+oma jumalansa ollut. Niin sanoi, että ei minua teidän loruillanne
+hautaan lueta — ja niin se kerran keväisenä yönä virtaan hiihti,
+vahingossako lie vai tahallaan... ja sille tielleen jäi, ei edes
+ruumiina ole takaisin tullut.
+
+Siperialainen isäntä tuntui mielellään kertovan isästään, mutta
+hänellä, omasta rodustaan niin pian luiskahtaneella, ei ehkä ole
+tarpeeksi kertomista suuresta yksinäisestä taistelijasta, joka eli
+täällä vieraitten keskellä omaa elämäänsä, ollen mielellään jättämättä
+muistoja itsestään.
+
+Eikä suomalainen haluakaan kuulla enempää. Hän siirtyy uunin viereen
+lattialle pitkäkseen, mutta hänen silmäänsä ei tule uni pitkään aikaan.
+Hänen mielessään on tiukasti katsova mies, joka halkaisee yhdellä
+iskulla halkotukin, ja valkoisesta joesta keväisessä kuutamossa
+sinisenä häilähtelevä virtapaikka, jota kohti mies hiihtää kuin
+pelastusta hakemaan...
+
+Pirtti sammuu hiljaiseksi ja siperialainen jouluyö hiipii varpaillaan
+nukkuvan väen ohi.
+
+
+
+
+KUN SANOMA VALLANKUMOUKSESTA SAAPUI SIPERIAAN
+
+
+Siperian sydämessä, keskellä melkein rannatonta aroa kyyhötti pahainen
+kaupunki. Se oli kuin suuri, leveäselkäinen sammakko, joka oli
+väsyneenä lysähtänyt siihen lakeuden keskelle, ja nyt koetti vain
+hätäisesti torjua vinhan tuulen kasaamaa lunta milloin minkin raajansa
+päältä.
+
+Kuka hänelle lie ja mistä hyvästä, sille rykelmälle, kaupungin nimen
+antanut? No, olihan sillä kaupungin viralliset laitokset, upraavat
+ja muut, ja kokoontuihan siellä tuolloin tällöin piirioikeus, joka
+enimmäkseen käsitteli hirveitä murhajuttuja ja jonka syyttäjä,
+kääntynyt muhamettilainen, tattari, kävi päälle kuin ampiainen, aivan
+kuin hän olisi tahtonut kostaa kaikki heimonsa kärsimät vääryydet
+venäläiselle väestölle. Tämä kaikki siellä oli, mutta ei kaupungin
+henkeä eikä ryhtiä, joista esimerkiksi pienimmänkin kotoisen kaupungin
+tuntee.
+
+Ja kauppaporvareita siellä oli. He kettivät köyhältä kanssaihmiseltään
+nahkankin päältä, ja kerran, kun Siperian rataa rakennettiin, he olivat
+olleet ylpeitä ja kieltäytyneet vakiintuneen tavan mukaisesti antamasta
+linjaa vetäneille insinööreille lahjusta, minkä vuoksi viimeksimainitut
+olivat sitten vitaisseet ratasuunnan hieman kieroon, toistakymmentä
+virstaa sivuun kaupungista. Ja niin se oli jäänyt sinne omaan oloonsa,
+Jumalan ja radan seljän taakse, se sammakko-kaupunki, omatekoisine
+laitoksineen ja oikeuskäsityksineen.
+
+Silloin, kun tässä kerrottava asia tapahtui, asui siinä pahaisessa
+kaupungissa muutamia karkoitettuja, niiden joukossa kaksi valtiollista,
+suomalainen ja saksalainen. Saksalainen oli majaillut siellä jo sodan
+alusta asti, mutta suomalainen oli terveydellisistä syistä siirretty
+sinne vasta noin kolme kuukautta aikaisemmin. Terveydellisistä
+syistä — maailman vihoviimeiseen kolkkaan, jossa oikea siperialainen
+pyrynnujakka tuskin ennätti luoda umpeen n.s. kaduille heitettyjä
+likavesiä ja muita jätteitä.
+
+Ne kaksi miestä, suomalainen ja saksalainen, istuivat päivät pitkät
+vuorotellen kummankin murjussa ja tutkivat myöhään ja epävarmasti
+saapuvien sanomalehtien mukaan sotatilannetta. He iloitsivat kumpikin
+yhtä sydämellisesti »Pyhän Venäjän» ilmeisistä vastoinkäymisistä. Kun
+nyt rusentaisivat sen kehnon lopultakin!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sitten kuului eräänä päivänä kummia. Se oli maaliskuinen päivä;
+aurinko koetti lämmittää, mutta ei jaksanut, ja aroviima louskutteli
+pahanenteisesti ikkunan luukkuja. Suomalainen kyyrötti majassaan,
+katsellen mitään ajattelematta hiljaa murenevaa hiillosta, kun
+saksalainen syöksyi sisään lehden palanen kädessään.
+
+— Siinä se nyt on! Siinä se nyt on! Matkustaja tuli äsken ja toi tämän
+lehden kappaleen... Vallankumous, tsaari jo vangittu...
+
+— Älkää lörpötelkö...
+
+— Hyvä Jumala, lukekaa!
+
+Suomalainen otti lehden käteensä välinpitämättömänä, vastenhakoisesti.
+Mutta pian hän unohti ympäristön, vieraan, ja ahmi rivejä kuin
+nälkäinen, joka syö melkein tukehtuakseen, ennen kuin rauhoittuu ja
+alkaa tuntea edes ruokansa maun.
+
+Uskooko kuka, että kaksi aikuista miestä, molemmat kovia kokeneita,
+karaistuneita ja jokseenkin mihin hyvänsä tottuneita, voi hypellä
+piirileikkiä kuullessaan sortovallan kukistuneen? Se on uskottava,
+sillä näiden miesten mielessä oli lähes kolmena vuotena elänyt vain
+yksi ainoa toive: kunpa ne sen rusentaisivat!
+
+Nyt se oli rusennettu, järjestelmä, jonka alla kansat olivat
+huokailleet, maan oma kansa ehkä kaikkein enimmän.
+
+Ja parhaaseen iloon saapuu siihen Praskovja Osipovna, suomalaisen
+emäntä, jonka kanssa hän ei ole monta sanaa vaihtanut. Mutta nyt on
+tunnelma sellainen, että täytyy puhua, täytyy sanoa vanhalle eukolle,
+että hänkin on nyt sitten vapaa, täysiarvoinen kansalainen, tsaari on
+vangittu...
+
+Mitä haastelet? Tsaari vangittu... Järjiltäsi olet... Kuka hänet voisi
+vangita? Jumala on, Kristus on, Neitsyt Maaria on, mutta ne eivät
+vangitse tsaaria. Tsaari on Jumalan sijainen maan päällä. Kuka sitten
+hallitseisi, jollei tsaaria olisi?
+
+— Duuma hallitsee toistaiseksi, sitten tulee jotakin muuta... J
+
+− Mikä on duuma...? Tsaari vain on ja hallitsee...
+
+— Duuma on eduskunta, se hallitsee nyt; duuma, parlaament, ymmärrättekö?
+
+— Ja kuka tsaarin sieppasi... Jumalan asettaman...?
+
+— Vallankumous... revoluutsia...
+
+— Mikä se sellainen...? Tsaari on ja hallitsee, Jumala on, ja Kristus
+on, Neitsyt Maaria...
+
+— Siinä nyt olet, vapaa Venäjän kansa. Sinäkö olet tehnyt
+vallankumouksen? Sinäkö pudistit niskaltasi ikeen, ja tarvitsitko sinä
+vapautusta?
+
+Praskovja Osipovna menee matkaansa ja päivittelee:
+
+— Hulluksi tuli... tsaari vangittu, sanoo... Tsaari on... Jumala...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Piirivartia kulkee kierrostaan, astuu suomalaisen murjuun. Hänellekin
+näytetään lehden kappale. Hän on toki lukutaitoinen, tavallaan.
+Tavailee uutisen, sanoo:
+
+— Paha perii kirjoittajat, jumalallista järjestystä vastaan nousevat...
+A, mikäs se muka se duuma on? Näkyvät siitä välistä kirjoittavan... en
+ole lukenut... Mutta tsaari on ja pysyy, vallankumoukselliset pannaan
+linnaan... Mitähän pristav sanoisi, jos tämän näkisi...? Äreä mies
+on, voisi suuttua... Uskaltaneeko hänelle edes kertoa... jos vielä
+teidätkin kiinni panee, hiljaiset miehet... Hävittäkää mokoma lehti...
+ilkeyksiä puhuu...
+
+Lähtee ja kummallisen sotamiehen hajun jälkeensä jättää. Virkavallan
+edustaja, kuinkas muuten, tietysti herraansa puolustaa, vaikkei
+asioista ymmärrä yhtään mitään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Suomalainen ja saksalainen eivät saa enää sijojaan kotosalla. Täytyy
+lähteä ulos, upraavaa kuulemaan, mitä siellä tiedetään asiasta. Kyllä
+se totta on, siitä ei voi olla epäilystäkään, sillä eiväthän ankaran
+sensuurin alaiset lehdet uskaltaisi noin kirjoittaa, ellei jo Siperian
+suuremmissa keskuksissa oltaisi täysin selvillä tapahtumista. Mutta
+upraavaan on mentävä kuulemaan, mitä siellä sanotaan; jos tästä
+vihdoinkin alkaisi päästä kotimaata kohti. Sellainen ajatus kytee
+suomalaisen mielessä.
+
+Portilla tulee vastaan Afanasij Pavlovitsh, posteljooni, joka reessä
+seisten kuin huijari ajaa ympäri pientä kaupunkia ja jakaa postin
+niukkoja tuomisia. Hän on tavallisesti päissään, eikä koskaan itse osaa
+lukea osotteita, vaan antaa kussakin talossa tarkastaa koko laukkunsa.
+Sillä tavalla hän joutuu monesti asiattomasti käymään. Hänellä on
+suomalaiselle tämän kotimaan lehtiä, mutta eihän niissä, Herra
+nähköön, vielä ole mitään näistä uusista tapahtumista. Pitää sentään
+posteljoonillekin mainita...
+
+— Vallankumous on tullut... tsaari vankina...
+
+Miehen pullea ja punakka naama vetäytyy soikeaksi.
+
+— Mikä tullut...? Leikkisä mies olette, herra. Älkää sentään huiputtako
+vanhaa postikonia! Tsaari armeijoja johtaa, kohta voitto saadaan.
+Saksan kanssa kuuluu jo pian rauhan tekevän. Preussilainen on vain
+vastahangassa. Siitä kuuluu olevan riesa... Tsaari vangittu... Leikkiä
+viskoo vanhalle miehelle...
+
+Ja posteljooni lähtee jälleen ajaa nytkyttelemään seuraavaan taloon,
+johon on vain puolisataa metriä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Upraavassa istuu laiha, nälkiintyneen ryövärin näköinen, parrakas
+mies pöydän takana. Pöydällä on joskus ollut vihreä verka, mutta nyt
+se muistuttaa jotakin karttaa, jolla haalistunut vihreä merkitsee
+hedelmällistä tasankoa ja rikkeimistä paistava pöytä vuoristoa.
+Miehellä on edessään teelasi ja suupielessä ammoin jo poltetun
+savukkeen pätkä.
+
+— Joko tänne on tullut tietoja suurista tapahtumista Pietarissa?
+kysyvät tulijat mieheltä, joka on kaupunginhallituksen sihteeri.
+
+— Mistä tapahtumista?
+
+— Vallankumouksesta, tsaarin vangitsemisesta...
+
+— Vallankumouksesta, vatkaa mies hitaasti... Muuten, en tiedä, kysykää
+Ivan Petrovitshilta, kaupunginpäältä, hän on tuolla toisessa huoneessa.
+
+Ivan Petrovitsh, arvoisa kaupunginpää, on pönäkkä ja hyvätuulinen ukko.
+Hänellä on aina pieni hymyn häivä kasvoilla. Hän ei koskaan naura
+äänekkäästi, vaan se hymy ei liioin katoa hänen naamastaan, tuskin
+hävinnee nukkuessakaan. Hän koettaa olla karkotetuillekin kohtelias.
+
+— No, herra kaupunginpää, joko on tullut sähkösanomia...?
+
+— On, on tullut, ainahan niitä tulee, kiirehtii kaupunginpää
+selittämään — tulee kuvernööriltä, ja tulee Pietaristakin... Hän luulee
+sanoneensa sukkeluuden ja hymy hiukan leviää.
+
+— Tarkoitamme vallankumouksesta...
+
+— Vallankumouksesta, kuka sen tekee?
+
+— Kansa on tehnyt Venäjällä, duuma on vallankumouksen puolella, tsaari
+vangittu...
+
+— So, so, pojat, teillä on täällä Siperiassa vapaampi puhevalta kuin
+kotipaikoillanne, mutta ei täälläkään saa mahdottomia leksotella.
+
+Saksalainen vetää sanomalehden kappaleen taskustaan.
+
+— Tässä kerrotaan.
+
+Kaupunginpään kasvoilta yritti jo hymynhäive hävitä, mutta nyt se
+palaa takaisin. Hän lukee ja myhäilee, myhäilee ja lukee. Hänestä tämä
+tällainen on nähtävästi jotakin ennenkuulumattoman hauskaa. Mutta
+sitten hän muistaa olevansa virkamies, jonka ei sovi nähdä mitään
+huvittavaa mokomassa vallankumouksellisessa jutussa.
+
+— Mistä te tämän olette saaneet? Minä en tahdo teille mitään pahaa,
+mutta jos pristav tai ispravnikka näkisivät. Tämä on kaiketikin jokin
+maanalainen julkaisu.
+
+— Ei ole, se on omskilainen lehti...
+
+— No, no, ei mikään julkinen lehti tämmöistä... Mutta kylläpä on
+sentään koomillista: tsaari vangittu... Häntä pakkaa naurattamaan,
+mutta hän koettaa olla vakava.
+
+Sitten astuu sisään joku upraavan jäsen, jolle kaupunginpää ojentaa
+lehden sanoen:
+
+— Lukekaa tekin, kollega, kaikkea sitä painatetaan.
+
+Toinen tuntuu olevan vielä hyvätuulisempi kuin kaupunginpää. Hän lukee
+kiireesti ja purskahtaa sitten nauramaan röhöäänellä, oikein vatsaansa
+pidellen.
+
+— Tsaari, Venäjän keisari, vangittu... jopa nyt jotakin, hohottaa hän.
+— Ja duuma... jos se rekkuloi, niin se hajoitetaan... Tämäpä on...
+
+Ryövärinkuva tulee etuhuoneesta, lukee hänkin uutisen ja puhkeaa
+kuivaan, melkein ilkeään nauruun.
+
+Sitten tulee muita upraavan jäseniä, kaikki tutustuvat lehteen... Ja
+kaikki nauravat. Koko huone hyllyy ja hytkyy, ja välillä kuuluu aina
+huudahduksia:
+
+— Duuma vangitsee tsaarin... Onko kummempaa kuultu...! Kuka
+sitten hallitseisi... Eihän maa voi olla ilman hallitsijaa... Vai
+vallankumous...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Juuri parhaimpaan rähäkkään saapuu lennätinkonttorin kantaja — iso,
+asevelvollisuuttaan tämän toimen nojalla pakoileva miehen rumilas —
+tuoden sähkösanoman.
+
+— Kuuluu olevan tärkeitä tietoja, hän sanoa jorauttaa laiskasti.
+
+Ivan Petrovitsh, kaupunginpää, ottaa sähkösanoman ja syventyy sitä
+lukemaan. Hänen suunsa ympäriltä nauru katoaa kokonaan. Sähkösanoma
+näkyy olevan pitkänpuoleinen.
+
+— Hyvänen aika, mutisee lukija, — tämähän on tuota samaa, jota oli
+lehdessä... Onko nyt koko maailma mennyt ylösalaisin...?
+
+— Mitä, Ivan Petrovitsh, onko huonoja uutisia? kysyy joku upraavan
+jäsen.
+
+— Lukekaa itse!
+
+Upraavan jäsen lukee, ikään kuin kalpenee ja jää miettiväksi. Sitten
+hän antaa sähkösanoman toiselle, joka taas lukee ja käy totiseksi.
+Lopulta sen saa käsiinsä myös se rosvonkuva, joka sähkösanoman
+luettuaan melkein sähähtää suomalaiselle ja saksalaiselle:
+
+— Siinä se nyt teille on... vallankumous...
+
+Sähkösanoma joutuu lopulta suomalaisenkin eteen. Hän lukee siitä saman,
+mitä on jo ollut omskilaisessa lehdessä. Muutamia sanoja on pitkällä
+matkalla pudonnut pois, mutta sisältö on sentään aivan selvä, ja alla
+on duuman puheenjohtajan nimi.
+
+Korkea raati, upraava, joka nyt on melkein kokonaisuudessaan koolla, on
+hyvin epätietoinen, mitä tehdä. Lopuksi kaupunginpää Ivan Petrovitsh
+sanoo:
+
+— Meidän täytyy harkita tätä asiaa... Ankarasti harkita... Ei mitään
+saa tehdä summamutikassa, ei vallankumoustakaan.
+
+Kaupungin upraava jää harkitsemaan, onko sen oltava
+vallankumouksellinen vai ei, mutta suomalainen painuu kohta pois koko
+paikkakunnalta. Hänen ei tarvitse harkita. Hän tietää muutenkin, mitä
+on tehtävä.
+
+
+
+
+IHMINEN — MAAILMA
+
+
+Oletko huomannut, että aurinko on ajanut esiin kultaisilla
+voittovaunuilla sinisestä riemuportista ja että sen sankarikaari on
+niin varma ja valloittava?
+
+Tietysti sinä sen olet nähnyt. Sillä tämä ilmiö on niin vanha kuin maa,
+ja kuitenkin, se joka kerta uutuudellaan häikäisee.
+
+Niin maa, se on ihmeellistä ihmeellisempi äiti, joka vuosi synnyttävä
+uuden elämän, eikä se kuitenkaan koskaan vanhene. — Tai ehkä vanhenee,
+mutta syntyy itse jälleen synnyttäessään.
+
+Tämä on kevättä. Ei vielä kevään kevättä, lupauksen täyttymistä, vaan
+kuitenkin enemmän kuin aavistus ja suurempi kuin toivo.
+
+Ja toivokin on jo puolet elämää, onnen kaunis kaksoissisar.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oletko tuntenut, että sinun otsaasi polttaa, kasvojasi kuumentaa ja
+että sinun sieraimiisi pistää kummallinen kirpeys, jonka syytä sinä et
+ehkä tajua?
+
+Katso: Sinäkin heräät joka kevät uudestaan, synnyt, kasvat ja nouset
+kukoistukseen, ja siksi elämän poltto kiertää otsallasi, kuumuus kulkee
+kasvojasi pitkin ja sieraimiasi kirpaisee elävä henki.
+
+Sinähän olet auringon ja maan lapsi, niitten siittämä, synnyttämä ja
+sytyttämä, Sinussa asuu osa niiden voittoa ja jälleenheräämistä.
+
+Ja sinullahan on pääsiäinen, oma pääsinpäiväsi, jonka mukana seuraa
+suuri ja korkea sanoma lohdutuksesta ja lunastuksesta.
+
+Pitkäperjantai on raskas ja masentava; se kuuluisi oikeastaan jonnekin
+kaukaiseen painostavaan hämärään, sillä se muistuttaa Golgathaa, ristiä
+ja riutumista.
+
+Se on menneisyyttä. Muistoa, jota ei kannata ajatella, sillä sen ylitse
+on eletty, ja nyt on tullut pääsinpäivä.
+
+Nyt alkaa tarina riemusta ja onnesta, joille on tehtävä tiet tasaisiksi
+ja portit avoimiksi.
+
+Sinuun, meihin kaikkiin, yksilöstä yksilöön, sydämestä sydämeen,
+sielusta sieluun.
+
+Sillä me olemme kaikki samojen vanhempien, auringon ja maan, lapsia, me
+olemme ihmisiä.
+
+Ihminen!
+
+Jos sinä olet isäsi, siittäjäsi auringon kaltainen, niin sinä astut
+esiin voittajana, sankarina, joka osaa loistaa ja hymyillä.
+
+Ja jos sinä äitiisi, maahan, tullut olet, niin sinä taidat alati syntyä
+uudestaan — ja synnyttää.
+
+Sinä osaat taidon olla itse riemua täynnä ja sytyttää riemua jokaiseen
+rintaan, joka sinua lähenee.
+
+Eikä silloin kukaan pysykään sinusta kaukana, sillä onnella ei ole
+välimatkaa, eikä antava sydän rakenna muureja, vaan siltoja, joita
+myöten on helppo tulla.
+
+Ihminen!
+
+Et sinä ole tomua ja tuhkaa, vaan suurta syntyä, sydäntä ja sielua,
+joilla sinä maailmaa hallitset — jos vain itse tahdot.
+
+Sillä sinähän se juuri olet maailma!
+
+
+
+
+SYDÄNSUVI — SYDÄNTEN SUVI
+
+
+Maan ylle on vuotanut suvinen sade kuin Herran siunaus.
+
+Ja katso: kaikkialta kohahtaa kuin huokaus, joka uhoaa riemua ja
+autuutta. Sillä ei läheskään jokainen huokaus lähde murheellisesta
+sydämestä, vaan tietää se usein onnen täyttymystä ja elämän
+yltäkylläisyyttä.
+
+Missä on nyt se tomu, josta ihmisen sanotaan tulleen ja joksi hänen
+pitäisi muuttuman? Nythän on olemassa vain suuri maa, joka ei edes
+muista tuonneista martouttaan, vaan toteuttaa elämän pakottavaa lakia,
+ja ikuinen luonto, joka raskaitten hankien allakaan tuskin on toipunut
+siittämisen houreesta. Ja sen luonnon herra ja valtias on ihminen.
+
+Ei siis olekaan tomua ja mitättömyyttä, vaan synnyttämisen iloa,
+kasvamisen onnea ja täyttymyksen himoa.
+
+Pääsiäisen lunastus, helluntain pyhänhengen vuodatus ja juhannuksen
+uudestikastaminen lankeavat jokaisen osaksi. Kukaan ei jää niitä ilman
+muuta kuin omasta pahasta tahdostaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Katso aurinkoa, joka on alkanut ratansa alhaalta, herättäen halua ja
+toiveita, noussut yhä ylemmäksi luoden voimaa ja vakavuutta, kunnes se
+on kiivennyt kaarroksensa korkeimmalle kohdalle ja täyttänyt työnsä,
+minkä jälkeen se vasta uskaltaa ajatella aikaisempaa maillensa menoa.
+Katso maata, joka on ojentanut utareensa jokaiselle elämän mehua
+anovalle eikä ole hyljännyt yhtään syntymän lahjan saanutta!
+
+Olisi väärin nimittää näitä ihmeellisiä avuja uhrautumiseksi ja
+itsensä unhoittamiseksi, koska auringon ja maan tekoja on ohjannut
+lainalaisuus, joka on paljon painavampi kuin uhrautuminen tai itsensä
+unhoittaminen. Se, joka uhraa itsensä, ei aina auta toista, koska
+uhrautuminenkin saattaa olla itsekästä, ja itsensä unhoittaminen voi
+olla joskus suoranaista vääryyttä, koska silloin helposti unohtaa
+myöskin oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Eikä niin ole ajatellut
+se lainsäätäjä, joka on määrännyt elämän alkamisen, kehittymisen ja
+täyteläiseksi tulemisen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Katso: luonnonvoimat pyhittävät omia tarkoituksiaan ja tehtäviään,
+mutta kuka uskaltaisi sanoa niitä itsekkäiksi ja tylyiksi? Ja juuri
+omaa kohtaloaan täyttäessään ne palvelevat parhaiten toisiaan ja
+—ihmistä, kaiken luonnon herraa ja valtiasta.
+
+Näin syntyy yksilöllisestä elämän huoltamisen tahdosta yhteistahto,
+joka on kaikkein korkein ja pätevin voima. Ja yhdestä sydämestä
+laajenee yhteissydän, joka kykenee rakastamaan kaikkea ja kaikkia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt on maan ja auringon yhteiselämä kehittymässä kypsyyteensä: maa
+pursuaa oman tarkoituksensa raivossa kiireellä hedelmäänsä, ja aurinko
+syöksee korkeimmalta kaarrokseltaan koko tulensa sen sydämeen.
+
+Tämä on nyt rakkauden täyttymystä, suuren ja rajattoman
+yhteisrakkauden. Tämä on kasteenliitto, joka uudistuu jok'ainoa
+ajast’aika juuri sen takia, että elämän tarkoituksen ja
+yhteistuntemisen voima virkeänä pysyisi.
+
+Tämä on ihmiselle, luonnon herralle, merkkinä ja muistutuksena hänen
+oman, korkean tarkoituksensa pyhittämisestä, joka samalla on oikean
+lähimmäisen rakkauden velvoittavin vaatimus.
+
+Tämä on sydänsuvea ja sydänten suvea, jolloin jokainen silmä näkee
+ja jokainen korva kuulee rakkaudenkäskyn, joka on suurin kaikista.
+Se käsky on ollut alati kirjoitettuna itsensä elämän katekismukseen,
+vaikka sitä harvat ovat taitaneet oikein lukea. Muutenhan he olisivat
+ottaneet itselleen rakkauden uskon ja kasteen.
+
+Mehän olemme kaikki Johannes Kastajoita, mutta meidän ei tarvitse
+kulkea kamelinkarvaviitassa eikä mennä korpeen itseämme kiduttamaan,
+sillä meitä varten on varattu elämisen riemu ja onni, jotka odottavat
+valmiina kättemme ulottuvilla.
+
+Ja jos me rakkaudella kätemme ojennamme, niin voimme saada sykimme koko
+maailman.
+
+
+
+
+PORMESTARIN JORRI
+
+AAMUTUNNELMA PIENESTÄ KAUPUNGISTA
+
+
+No, jo se oli parahdus, voi yhden kerran!
+
+Kello taisi olla vasta siinä puoli seitsemän tienoilla aamulla. Pienen
+kaupungin kaduilla oli hiljaista, niillä ikään kuin aamurauha peilaili
+itseään. Alkusyksyn aurinko oli ehtinyt parahiksi niin korkealle, että
+sen säteet yrittivät tunkeutua rakennusten itäpuolisten ikkunoiden
+verhojen lävitse. Se oli kuitenkin enimmäkseen turhaa vaivaa, sillä
+herrasväen talojen ikkunat olivat peitetyt paksuilla uutimilla, joihin
+aamuauringon ystävällinen tervehdys sammui. Vain jonkin matalan majan
+ikkunasta säde pujahti sisälle iloisena ja leikkisänä, kareili hetken
+nukkuvan piltin poskipäillä, ja siirtyi sitten katselemaan, missä
+kunnossa hella oli. Voi voi, olihan siinä muistuttamista, sillä koskapa
+köyhä näin arkisena aikana kerkiää jälkiänsä korjaamaan.
+
+Kaduilla ei näkynyt muuta liikkujaa kuin yksinäinen ajuri, joka
+aamujunalta kyydin saatuaan ja sen suoritettuaan lönkytteli käymäjalkaa
+asemapaikalleen. Sekä miestä että hevosta elähdytti nähtävästi yhteinen
+toivo päästä vielä hetkiseksi jatkamaan kesken jäänyttä aamu-untaan.
+Hyvän tunnin saisi vielä pirsissä torkkua, ennen kuin tarvitsisi edes
+ajatellakaan kyytiä. Kyllähän tämän kaupungin tavat tiedettiin. Ne
+tunsivat sekä ajuri että hevonen monien vuosien kokemuksesta. Täällä he
+molemmat olivat syntyneet ja kasvaneet sekä sittemmin yhteistä ammattia
+harjoittaneet.
+
+Muutamista piipuista nousta piiperteli savu tyyneen avaruuteen,
+kohosi pienenä kohtisuorana pillinä, kuten kahvisavu ainakin. Se
+lähti työmiesten, käsityöläisten ja hyvin vaatimattomien herrasväkien
+asunnoista, joissa siis jo päivän elämä hiljakseen alkoi.
+
+Ja silloin juuri se parahdus leikkasi tätä aamuhiljaista kaupunkia. Sen
+kaiku vielä palasi jostakin, sitten oli tuokion tauko, kunnes yhtäkkiä
+seurasi toinen parahdus, ja sen jälkeen suoraa huutoa kuin olisi henkeä
+viety joltakin.
+
+Erään talon ikkuna lennähti auki ja siitä pisti pörröinen naisen pää.
+
+— Herra Jumala, mitä on tapahtunut? huudahti se pää hätääntyneenä. —
+Kuka täällä parkuu?
+
+Melkein samaan aikaan avautui kadun toisella puolella ikkuna, josta
+niinikään näyttäytyi naisen pää, kapea, joukeamuotoinen. Sen pään
+päällä oli tukka niin sileä kuin nuoltu, ja kasvojen johdolla olisi
+ollut vaikeaa sanoa, ovatko ne miehen vai naisen, mutta ääni oli
+pikemmin naisen:
+
+— Voi, hyväinen aika, mikä huuto se tuo on?
+
+Sitten avattiin yhä useampia ikkunoita. Kohta niitä oli auki koko
+kadun mitan, kummaltakin puolelta. Tämä oli niin sanottua hienoston
+kaupunginosaa, ja arvoisat rouvat olisivat epäilemättä lojuneet vielä
+hyvin kauan vuoteillaan, ellei olisi sattunut mokomaa hirveätä kunnon
+ihmisten rauhan häirintää.
+
+Siinä nyt oli koolla hyvä joukko kaupungin hienojen rouvien
+päitä, toisin sanoen melkein kaikkien niiden parempien perheiden
+valtijattaret, jotka asuivat pienen kaupungin tällä laidalla. Siinä
+riippuivat puolikyljistään kadulla pankinjohtajan, parin muun johtajan,
+rahatoimikamarin kamreerin, lyseon rehtorin, hotellin omistajan,
+kaupungin enimmän käytetyn asianajajan, vasta kauppaneuvokseksi
+leivotun kauppiaan, pastorin ja kaupunginlääkärin ynnä nahkuri- ja
+vaatturimestarien paremmat puolikkaat, joista kahta viimeksimainittua
+ei oikeastaan luettu säätyläisiin, koska heitä ei vielä kertaakaan oltu
+kutsuttu pormestarille, vaikka heidän miehensä olivat ostaneet talot
+tältä herrasväen kadulta. — Toinen puoli säätyläisiä, niiden joukossa
+pormestari ja raatimies, asui eräällä toisella hienoston kadulla
+kaupungin vastakkaisessa laidassa.
+
+— Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut, ihanhan tuo on kuin pienen
+lapsen huutoa, aloitti pankinjohtajan rouva mielipiteiden vaihdon. Hän
+oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, vanhemmalla puolella
+ikäänsä, mutta punakka ja kasvoilla terve ilme. Hän oli saanut paljon
+lapsia, eikä hänen elämässään ollut tarvinnut juuri muuta tehdäkään.
+
+Kahden muun johtajan rouvat olivat nousukkaita, eivätkä he osanneet
+tällaiseen hienompaan keskusteluun sanoa muuta kuin: »Kyllä se on
+sentään kauheata!»
+
+Rahatoimikamarin kamreerin rouva oli ulkonäöltään kuin vauraan
+osuusmeijerin meijerska, mutta hän valitti alituisesti vähäverisyyttä
+ja koetti joka kevät tehdä miehelleen uskottavaksi, että hänen
+täytyi välttämättä päästä kylpemään, mikä toive ei kuitenkaan vielä
+toistaiseksi ollut toteutunut. Hän oli harjoittanut kasvoilleen
+ylhäisen kärsivän ilmeen, jonka hän niille nytkin, varhaisesta hetkestä
+huolimatta, oli ehtinyt järjestää. Hän huudahti mahdollisimman
+vähäverisellä ja huonolla äänellä:
+
+— Voi sentään, kuka kunnoton on tähän aikaan laskenut lapsensa
+ulkosalle?
+
+Lyseon rehtorin rouva oli vuosien kuluessa yrittänyt oppia mieheltään
+pedagogista täsmällisyyttä. Hän käsitti ennen kaikkea rauhan
+häiritsemisen sopimattomuuden ja sanoi kuivasti:
+
+— Kun ei nyt enää yölläkään saa rauhaa...
+
+Hotellin omistajan rouva oli vähällä sanoa: »Kieltäkää siltä tarjoilu»,
+mutta huomasi sitten, ettei se sopinut, ja huusi:
+
+— Kieltäkää sitä kiljumasta!
+
+Muiden rouvien mielipiteistä ei enää voinut saada selkoa,
+sillä keskustelu oli muodostunut ylen vilkkaaksi. Ainoastaan
+kaupunginlääkärin rouva, jolla oli hellä sydän, juoksi miehensä
+luokse, herätti hänet ja pyysi kiireesti pukeutumaan, sillä jossakin
+lähiseudulla oli varmaan sattunut kauhea onnettomuus, jonka johdosta
+tarvittiin lääkärin apua.
+
+Kun keskustelu ikkunasta ikkunaan oli juuri vilkkaimmillaan, nilkutti
+pieni lappalaiskoiran perukka esiin nurkan takaa kolmella jalalla ja
+surkeasti ulvoen.
+
+Mielipiteitten vaihto sai järkiperäisen suunnan vasta nyt, kun sen aihe
+tuli näkyviin.
+
+— Oi-joi, pentu rukka, mikä sille on tullut?
+
+— Sitä on varmaankin purrut toinen koira jalkaan.
+
+— Eikö kellään ole päällään, että menisi auttamaan?
+
+— Kenenkähän se on?
+
+— Kyllä on sydämmetöntä jättää tuolla tavalla koiransa ulos
+revittäväksi.
+
+— Voi, pienokaista! Pitäisi ihan suuret koirat pitää kiinni, etteivät
+pääsisi pienempiään repimään.
+
+— Vaikeata on niitä isoja koiria hallita, mutta ei saisi noin pientä
+laskea omin nokkinsa ulos.
+
+Tämän sanoi kaupunginlääkärin rouva, koska hänen miehellään oli suuri
+ajokoira.
+
+Sen jälkeen lausuttiin selvästi, yksimielisesti ja vakuuttavasti
+paheksuminen kovasydämiselle pennun omistajalle, ja ihmeteltiin, kuka
+se mahtoi olla, kun koiraa ei kukaan tuntenut. Yleisenä mielipiteenä
+oli, ettei ainakaan sivistynyt ihminen laske tuollaista pientä
+luontokappaletta yksinään ulos.
+
+Tapahtuma olisi kenties jäänyt arvoitukseksi, tai ainakin olisi sen
+pohdinta, täytynyt jättää johonkin toiseen tilaisuuteen, jollei kadulle
+olisi ilmestynyt huutokaupanpitäjä, vahtimestari ja lihakauppias Alfons
+Latvanen, joka oli menossa torille. Tämä Latvanen oli kaupungin kaikki
+kaikessa, hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet.
+
+Latvanen ja koira tapasivat toisensa juuri kulmauksessa. Edellämainittu
+taputti reiteensä ja kutsui koiraa luokseen. Se vilkaisi Latvaseen ja
+lähestyi sitten tuttavallisesti. Saatuaan keveän silityksen se unohti
+kipunsa ja heilutti häntäänsä.
+
+— Kenenkä koira se on? kuului monesta ikkunasta yht'aikaa.
+
+— Tämä on pormestarin Jorri. Se tuotiin eilen huvilalta, jossa se on
+ollut jo moniaan viikon.
+
+Jokaisessa ikkunassa hymyiltiin leppeästi ja niistä alkoi sadella
+ystävällisiä lauseita.
+
+— Vai pormestarin? Kas, kun me ei tunnettu.
+
+— Se on tietysti vasta kesällä otettu...
+
+— Kyllä sen näkee, että se on paremmasta perheestä, kun on niin hyvin
+hoidettu.
+
+— Minkä takia isoja hurttia pidetään ulkona raatelemassa pieniä?
+
+— Se on tietysti, raukka, päässyt huomaamatta ulos. Noita pentuja on
+niin työlästä pitää silmällä.
+
+— Aivan niin. Vaikka meidänkin Sakua vartioidaan, pääsee se sittenkin
+joskus yksinään ulos.
+
+— Latvanen on nyt niin hyvä ja vie sen heti pormestarille, etteivät
+huolestu, ja sanoo samalla paljon terveisiä.
+
+Aamullinen kohtaus oli selvitetty. Latvanen otti koiran syliinsä ja
+lähti pormestarille päin. Ikkunat sulkeutuivat ja kadulle palasi
+ainakin toistaiseksi entinen rauha.
+
+
+
+
+KOHTALON SUOSIKKI
+
+
+Kuka olisi uskonut, että Möykyn kylän suutarista, Hiskias Optatus
+Liehtosesta, kerran tulisi yhteiskunnan napa?
+
+Niin, kuka olisi uskonut silloin, kun hän vielä istui reikäisellä
+rummullaan ja ompeli kirotun huonosti vettä pitäviä lapikkaita
+kyläkunnalle? Hän ei silloin ollut tavallista suutaria kummempi.
+Olipahan vain sellainen laihan kalsakka mies, hiukan kuuru
+hartioistaan, kuten suutarin on oltavakin, jotta kykenee
+sopusuhtaisesti kaartumaan neuloksensa ylitse. Filosofi ja järkimies
+tämä Liehtonen kyllä oli, kuten koko suutarien ammattikunta, mutta
+eihän lähimainkaan kaikista filosofeista ja järkimiehistä tule
+yhteiskunnan napoja. Eikä suutari Hiskias Optatus Liehtonen edes
+hapotellut eduskuntaankaan.
+
+Sen sijaan hänellä oli kirjallisia harrastuksia, sillä hän oli lukenut
+moneen otteeseen Aleksis Kiven »Seitsemän veljestä» ja kertoili sen
+perusteella rumpunsa ympärillä istuskeleville kyläläisille ihmeellisiä
+juttuja. Tarinansa päätteeksi hänellä oli usein tapana sanoa:
+
+— Sinä, Leksi, uneksit saapasnahkatornista ja kuolit sen juurelle
+nälkään, mutta minä laitan, jos Herra elämän päiviä suo, sinulle vielä
+patsaan valmiista saappaista.
+
+Ja silloin hän katsoi pitkään ja vakuuttavasti seinällä olevaan Aleksis
+Kiven hiukan pölyyttyneeseen kuvaan.
+
+Sellaisia se suutari puheli, mutta kyläläiset niille puheille vain
+naurahtelivat, sillä he olivat leikin tuntevaa väkeä. He eivät
+tietäneet, että tässä oli tosi kysymyksessä ja että korkeampi voima,
+itse kohtalo eli kaitselmus, oli ottanut suutari Liehtosen suurten
+siipiensä suojaan.
+
+Ja niin Liehtonen eräänä kauniina päivänä jätti koko Möykyn kylän
+pienine leikkisine ihmisineen ja ylen vaatimattomine harrastuksineen.
+
+Möykkyläiset silloin kovasti ihmettelivät, jotta mikähän siihen Hiski
+Liehtoseen oikein meni, kun otapahan ja lähde tuntemattomille teille ja
+suuren maailman hälinään, vaikka tässä omassa kylässäkin hyvin toimeen
+tuli.
+
+Mutta se korkeampi voima, kohtalo, oli vihjaissut suutari Hiskias
+Optatus Liehtoselle, että kun sinä kerran olet oikea suutari koko
+olemukseltasi, niin mene sinä siihen kaupunkiin, jota suutarien
+kaupungiksi sanotaan ja jossa näppärälle ammattimiehelle aina on
+tie auki taivasta myöten. Mitä tästä lapikasparien neulomisesta ja
+puolipohjien paukuttamisesta kykymiehen työksi, voihan niitä kenkiä
+lyödä kokoon rossissa, ja sittenpä on ihme, jollei sinun järjelläsi
+maailmassa pärjää, kun siinä on pärjätty pienemmälläkin ja vielä tehty
+rahaa kasaan. Sinussahan asuu luomisen henki, oikea henki, joka ei
+ole täällä Möykyssäkään tavoitellut ikuisuutta lapikaspareihin, mikä
+ei olekaan tämänkaltaisen luomisen tarkoitus. Sinä olet sielultasi ja
+luonteeltasi tehtailija.
+
+Hiski Liehtonen kuuli tämän kohtalon kutsun, lähti suutarien
+valtakuntaan ja päätti tulla suureksi suutariksi.
+
+Harvoin kohtalo sentään keikauttaa hyvänkään suosikkinsa oikopäätä
+yhteiskunnan kukkuloille. Se ensin vähän tarkastelee miestä puolelta
+ja toiselta, tarkastelee ja antaa sen hankkia kokemuksia, joita paitsi
+ei maailman silmissä tulla miksikään. Kohtalo pani Hiski Liehtosenkin
+alkamaan pienestä. Se suhahti suutarin korvaan:
+
+— Etköhän sinä voisi käyttää apunasi tuota muijaasi, Anna-Kaisaa? Se on
+kyllä hiukan heiveröisen näköinen, mutta jaksaisi se sinua pikku töissä
+auttaa, ja kun ei teidän taloutennekaan ole tämän suurempi: kaksi
+puoskaa ja nekin jo omin avuin tallustelevia... Eikä se Anna-Kaisa enää
+enempää saakaan; se on jo siinä suhteessa tehnyt tekemisensä.
+
+Tietysti Hiski Liehtonen otti neuvon onkeensa. Siinä on näet suutarin
+työssäkin monenlaista pientä kaputusta ja naputusta, johon akkainen
+ihminenkin pystyy. Niin suutari Liehtonen alkoi kapsutella eukkonsa
+kanssa saapasta ja patiinaa, milloinhan mitäkin, ja kun kymmenenkin
+paria kertyi, kiikutti hän ne eräälle kenkäkauppiaalle, jonka tavara
+oli tunnetusti halvinta siinä kaupungissa. Pahat kielet kertoivat,
+että se oli tunnetusti huonointakin, mutta vähänkös ne pahat kielet
+pauhaavat, ja mitä se sitä paitsi Liehtoseen kuului kenenkään tavara.
+
+Kauppias rupesi sanomaan Hiski Liehtosta mestariksi ja samalla
+arvonimellä häntä kunnioitettiin asuintalossaanko.
+
+Kun liikesuhteet näin oli saatu solmituksi ja vakinaiselle kannalle,
+alkoi eukko käydä näillä kauppa-asioilla. Hänestä tuli niinmuodoin
+mestari Liehtosen liikekumppali ja kauppamatkustaja.
+
+Pian päästiin niin pitkälle, että Hiskias Optatus Liehtonen otti
+itselleen miehisen apulaisen, toisenkin, osti käsikärrit, joilla
+eukko-kauppamatkustaja kuljetti valmista tavaraa markkinoille, ja
+maalautti huoneensa kulmaan kilven:
+
+      Kenkätehdas
+    _H.O. Liehtonen_.
+
+Mutta sitten kohtalo taas kerran puheli mestarille:
+
+— Tokko sinä olet huomannut, että tuo sinun Anna-Kaisasi ei ole oikein
+terve? Usko pois, että sillä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, koska
+sitä kalvaa salainen tauti, jota nyt vielä ei lääkärikään löydä. Mutta
+sillä on sellainen, ja se kuolee siihen. Tämä on tietysti sinulle
+surullinen asia, sillä Anna-Kaisa on ollut hyvä elämäntoveri, mutta
+minkäpä sille mahtaa. Se on tehnyt sinulle, tämä eukkosi, monta hyvää
+palvelusta. Voisihan se vielä tehdä yhden kuolemallaankin. Panepahan
+se henkivakuutukseen, niin saat piakkoisin liikepääomaa. Ja pane
+tukevanpuoleisesta summasta!
+
+Tehtailija H.O. Liehtosen sydäntä vähän nipisti, kun hän katseli
+Anna-Kaisan tomeria liiketoimisia ja ajatteli, että vai jo siitäkin
+aika jättää, mutta hän oli oppinut antamaan arvoa kohtalon
+kehoituksille, ja niin vakuutti hän muijansa kolmestakymmenestä
+tuhannesta markasta, mikä siihen aikaan oli hyvä summa näin
+tehtailijankin puolisosta.
+
+No, toteenhan se käin kohtalon sana. Lieneekö Liehtonen kolme kertaa
+kerinnyt suorittaa vakuutusmaksun, kun eukko jo oli kyönänä. Se kuoli
+kuumetautiin keväällä, siinä jäitten lähdön aikaan, ja saatettiin
+kaipauksella hautaan, ollen kuolemasta ynnä maahanpanijaisista
+sanomalehdessäkin tietää annettu yhteensä kolmen markan ilmoituksella.
+
+Mutta selvää voittoa siitä eukosta tehtailija Liehtoselle jäi niin
+suuri summa, että hän sillä sai tyhjän tontin ja sille oikean tehtaan.
+Kansa, jolla ei ollut tietoa kohtalon ohjauksesta, ihmetteli tätä
+onnellista sattumaa ja sanoi:
+
+— Niin se toisia luonnistaa. Liehtonenkin teki tehtaan akkansa
+nahkasta. Taitaa saada siitä vielä kenkiäkin monta paria.
+
+Kansan sanantapa on joskus karkea, varsinkin jos se kadehtii toisen
+onnea. Tästä alkaen ruvettiin mestari Liehtosta sanomaan aivan
+yleisesti tehtailijaksi.
+
+Sen jälkeen on tehtailija Liehtosen polku ollut kuin ruusuilla
+kukitettua, kuten runoilija sanoisi, Ystävällinen kohtalo, jonka
+neuvokkia H.O. Liehtonen aina on noudattanut, ei ole milloinkaan
+antanut hänelle väärää osviittaa, kuten se, sen pahempi, usein antaa
+muille.
+
+Kun suuri naapurimaa, jonka helmoissa meidän maamme silloin vielä
+epäitsenäisenä oleili, joutui suureen sotaan ja tarvitsi armeijaansa
+varten paljon saappaita, tuli suuria tilauksia tehtailija Liehtosen
+suoritettavaksi. Hän tuskin olisi uskaltanut mennä siihen kauppaan,
+mutta kohtalo sanoi:
+
+— Oletko sinä, Liehtonen, hassu? Pane sinä tarpeet tuntosi mukaan,
+kyllä virkaryssä hinnan maksaa, kun muistat sitä voidella. Kaikkienhan
+tässä täytyy elää.
+
+Liehtonen muisti voidella, ja tämä saapaskauppa tuotti hänelle sodan
+aikana miljoonia, ja lienee se isänmaan itsenäistyttyä laskettu
+Liehtoselle kansalaisansioksikin, koska hän ehkä saappaillaan oli
+auttanut Venäjän armeijan häviötä ja Suomen vapautumista sortajastaan.
+Isänmaan vapauttaminen oli laajakantoinen tehtävä, jossa kansalaiset
+voivat antaa apuaan monilla eri tavoilla.
+
+Kiitollinen valtiovalta antoi tehtailija Liehtoselle hänen suurten
+ansioittensa johdosta kauppaneuvoksen arvonimen.
+
+Hän on nyt yleisesti arvossa pidetty, huomattu kansalainen,
+yhteiskunnan napa, jonka ympäri pyörii koko maan taloudellisen
+elämän ratas. Kunnian ja maineen sädekehä kimmeltää hänen otsallaan.
+Hänen tontilleen on kohonnut hirmuinen tehdasrakennus, joka täysin
+arvokkaasti edustaa valtakunnan teollisuutta. Se pieni, akan nahkasta
+tehty paja on sentään saanut armon jäädä paikoilleen, sillä sitä
+tarvitaan kehityksen valtavuuden mittapuuna sekä osoituksena ihmisneron
+ja tarmon aikaansaannoksista. Se on järjestetty museoksi, johon on
+koottu pari kaikkia muita tehtaan valmisteita, paitsi niitä saappaita,
+jotka olivat avustaneet Suomen itsenäistymistä. Ne ovat taitaneet
+sieltä unohtua, korvaamattomaksi historialliseksi menetykseksi.
+
+Kauppaneuvos Liehtonen ei nyt enää kaipaa kohtalon neuvoa. Hän tulee
+jo omillaan toimeen. Ehkä hän, ilman kohtalon osoitusta, pitää
+vielä huolen siitäkin, että hänen Möykyn kylässä antamansa lupaus
+saapaspatsaan pystyttämisestä puutteeseen kuolleelle runoilijalle tulee
+aikanaan täytetyksi.
+
+
+
+ISO RYMÄ
+
+TARINA VANHASTAPOJASTA
+
+
+Ei ole totisesti koiraa karvoihin katsomista, eikä hullua hynttyihin.
+Kuka olisi uskonut Muuraismäen Mikostakaan, että se oli naisiin menevä?
+
+Sellainen kuiva miehen kääkkä, jolla on aina housut puolitangossa,
+ikään kuin ne olisi syntymästä siihen lupsautettu ja noiduttu koko
+elämän ajaksi samalle paikalle, ja ijiltäänkin jo hyvän joukon yli
+leikkiveristen vuosien. Ja sitten kun sillä vielä oli se vatsanpuolikin
+niin kehnoa tekoa, ettei se pitänyt sisällään mitään rasvaisempia
+ruokia. Niin, eipä paljon kannata puhua siitä Mikon sisäkunnasta, mutta
+olipahan vain, vaivattavalla, omat kotkotuksensa ja pyrkimyksensä
+naisväen pariin.
+
+Mene tiedä, miten kauan se käppyrä lie kulkea jyystänyt Tallusjärven
+takana. Muuraismäessä ei oltu tiedetty asiasta mitään, se kun oli,
+Mikko, sellainen viekas ketale, ihan kuin kaimansa Repolainen. Se osasi
+vatkata langat sekalutta ja peittää jälkensä niin, jotta mikä hänestä
+selvän otti.
+
+Mutta käypä se viisaskin vipuun, minkä tämä Mikkokin. Mistä lienevät
+renkipojat saaneet vihiä, jotta sen asiat eivät ole ihan kohdallaan.
+Sillä on mitä lie matkoja järven toiselle puolen. Ja lopuksi oli
+näitten renkipoikien toimenpiteiden kautta tullut selvitetyksi, että
+se miilusti yökaudet Talluksen toisella rannalla Hussolan talossa,
+jossa se kävi riijuulla. Pärtty vainaan lesken aitassa. Kun nyt kesä
+oli painumassa syksyyn päin ja yöt pimenivät oli sen iili tullut kahta
+hullummaksi.
+
+Ja ne renkipojat, halavatut, päättivät, että tehdäänpä nyt Mikolle
+pieni kepponen, kun se ensi kerran lähtee yöjalkamatkoilleen.
+
+Kauankos sitä tarvitsi odottaa! Kun kerran rupeaa ihmistä siltä
+paikalta panemaan, jotta on lähdettävä, niin sehän lähtee joksikin
+sassiin.
+
+Oli syyskuun alkua, lämmintä vielä, vaikka pimeä laskeutui tavallisen
+aikaiseen. Talonväki oli lauantai-illan kunniaksi kylpenyt ja teki
+levolle menoa. Mutta renkipojat, kaksi parahiksi mieheksi saapaa
+nallikkaa, panivat merkille, että Mikolla riitti taas tällä kertaa
+kaikenlaista käpsehtimistä, vaikka se muuten oli aina ensimmäisenä
+uunilla kipeätä ja ronklaavaa mahaansa painamassa. Mutta annahan olla,
+tänä iltana ei Mikon maha tarvitsekaan hoitoa; nyt on muu miehen
+mielessä.
+
+Molemmat renkipojat putkahtivat huomaamatta tuvasta pihalle.
+
+Muuraismäestä oli Talluksen rantaan ravakka kilometri, mutta kauankopa
+sellainen taipale kesti nuorten pojanviikarien anturan alla. Vaikka on
+kokonaisen viikon töitä puskenut, ja lepokin tuntuisi hyvälle, mutta
+kun on muut konstit tekeillä, niin ei niitä askeleita lasketa.
+
+Näkyi olleen jo edeltäkäsin suunniteltu, tämä poikien homma,
+heidän siinä juuri tien suussa olevalla Muuraismäen nuottikodalla
+puuhaillessaan, koska se kävi niin kätevästi. Eivät ne edes
+jutelleetkaan keskenään, minkä vähän nauraa kihahtehvatt ja toisilleen
+tavantakaa silmää iskeä nirauttivat. Se oli sellaista uteliasta ja
+odottavaa tirskahtelemista, jotta saahan nähdä, miten tässä ottaa ja
+käy sen sulhasmiehen, tahi mikä tuo lienee, väjökki.
+
+Hetkisen nuottikodalla hääräiltyään pojat putkahtivat puskan taakse
+piiloon.
+
+Kohtapuoleen alkoi louhikkoiselta tieltä kuulua jalankapsetta,
+ähkimistä, puhkamista, ja vähin hiljaista kiroamistakin, kun kulkijan
+jalka lipesi kiveltä ja aiheutti hänelle tuontuostakin pienen
+tahtomattoman pysähdyksen.
+
+Mikkohan se sieltä vääntäytyi, kukas muu. Eihän niitä tähän vuorokauden
+aikaan ja vielä lauantai-iltana yleensä tännepäin kulkijoita ollut.
+
+Se työnsi köysiveneen vesille ja lähti soutaa luikuttelemaan yli järven
+Hussolaa kohti.
+
+Kylläpäs nyt Mikolle soutu kelpaa, tuumivat viikarit puskansa takana,
+vaikka se aina ruikuttaa, kun on työhön lähtö. Taitaa siinä olla miehen
+mieli kovin höpläkällään; ja mitä, eikö se peijuoni pistä lauluksikin.
+Hiljaa hyrisee, mutta jotakin laulun nuottia se on. Katsopahan tätä,
+hyväkästä! Mutta odotahan, taitaa siinä aikaa pikkuisen vierähtää,
+ennen kuin perille pääset!
+
+Mikko oli edennyt jo useampia kymmeniä metrejä rannasta, kun hänen
+mieleensä johtui, jotta pitäisi tässä vetää vielä henkisavutkin.
+Väleenhän tämä taival tästä Hussolaan katkeaa; olisiko tuo paljon
+päälle kilometrin, ja riittääpä sitä aikaa aamunkoittoon tämän
+aikuisena yönä.
+
+Mikko antaa veneen lipua omalla vauhdillaan järven rasvatyyntä pintaa
+ja rupeaa täyttämään piipun nykeröään.
+
+Mutta silloin jutkahtaa vene yhtäkkiä kuin kiveen ja seisahtuu.
+
+No, mikä hemmetti! Eihän tällä paikalla pitäisi kiveä olla. Kyllä
+Mikko toki pimeässäkin nämä vedet tuntee, kun on niitä pienestä pojan
+naskalista soutanut ahvenheinikkoja onkipaikoiksi hakiessaan, ja
+sitten varttuneempana köysivenettä nuotta-apajille kiskonut, tätäkin
+samaa venettä jo kuinka monet keväät ja syksyt. Mutta seisoo se nyt,
+vene, ei tikahdakaan, vaikka sillä oikeuden mukaan olisi vielä vauhtia
+äskeisistä tuimista vedoista... Mikäs tässä nyt riivaa?
+
+Mikko laskee viereensä äsken sytyttämänsä piipun ja vetäisee airoilla
+pari kertaa oikein voimainsa takaa.
+
+Lähtihän se... Taisi vain muuten kuvailla, mitä lie kuvaillut, herkässä
+mielessä...
+
+Pitkälle hän ei kuitenkaan pääse, kun taas rupeaa kiikastamaan.
+
+Se tule ja puserra, nyt se menee taaksepäin... Sitä ei tietysti näe
+säkkipimeässä yössä, mutta totta tuon nyt tuollaisen asian vanha
+soutumies tunteekin. Tämäpä nyt vasta!... Eipä Mikolle ennen ole
+mokomaa sattunut, vaikka hän ei ensi kertaa kulje tätäkään väliä...
+
+Mikko kiskoo suu irvessä: sekös juupeli tässä on, jotta vene lipuu
+taaksepäin, vaikka mies on airoissa ja soutaa hiki hatussa?
+
+Nyt se on mennyt niin pitkälle, että Mikon silmissä näyttää häämöttävän
+nuottikota.
+
+Jopa jotakin!
+
+Ahah, nyt se lähti taas, hyvää kyytiä meneekin. Mikon mieleen ailahtaa
+jälleen ajatus, jotta ei tainnutkaan olla siinä mitään, miten lie
+hänestä vain tuntunut niin somalta. No, tällä kyydillä ei viivytä
+kauan, kun ollaan Hussolan rannassa. Onkin saattanut jo Riittastiina,
+Pärtyn pullea leski, ikävällä odottaa. Tänä iltanahan se oli puhe...
+
+Nyt on ihme! Taas toppasi... Ja takaisin menee kuin villitty... Tämä ei
+ole enää laita peliä, nyt on vainolainen matkassa.
+
+Miten pitkältä lieneekään vene huilahtanut taaksepäin, ennen kuin
+jälleen läksi liukumaan Hussolaa kohti. Ja sitä peliään se piti, kunnes
+vihdoin nakkausi kokonaan seisomaan: ei mennyt enää nuottikodalle päin,
+mutta ei eteenkäänkäsin, vaikka häntä olisi miten riuhtonut.
+
+Mikkoa alkoi pelottaa... Tämä on ihan varmaan itsensä sen päämestarin
+konsteja... Hiki kihosi soutajan joka jäsenestä... Herranen aika,
+jokohan tämä on muistutus siitä, että synnin polkuja kulkee mies...
+Lauantai-ilta, eikä Mikolla ollut edes aikomustakaan huomenna kirkkoon
+lähteä. Oli ajatellut vetäytyä uunin päälle pitkälleen; siellä olisi
+ollut suloista loikoa pois yötinen väsymyksensä.
+
+Mikko soutaa, soutaa, mutta ei hievahda paikaltaan kirottu paatti...
+
+Syntiä, syntiä taitaa olla tämä yöjalassa käynti, vaikka tätä ovat
+harjoittaneet esi-isätkin ammoisista ajoista, ja tällä keinolla se on
+akka enimmäkseen otettu Mikonkin sukuun.
+
+Jaa, mutta meinaakos se tämä Mikko ottaa?
+
+Se on, tuota, semmoista pataa... jotta sitä ei ole tullut loppuun asti
+ajatelluksi...
+
+Soutumies irroittaa kätensä airoista ja lepää se häntä jaksakoon
+riehkaista yhtäpainoa.
+
+Jaa, niin jotta ottaako se Riittastiina?... Onhan se pehmeä naisihminen
+ja Mikon veriin sopiva, ja luulisi sen luontuvan muutenkin... mutta
+ihankohan pitäisi ottaa akka, vakituinen vaimo?...
+
+Mikon mieleen välähtää, että mitähän jos lukisi rukouksen, niin eiköhän
+tuo rymä laskisi venettä liikkeelle?... Mutta mistäs sen luet, kun ei
+ole edes kirjaa matkassa, eikähän niitä mikä ulkoa... Pahuus kun ei nyt
+johdu mieleen sopivaa virttä. »Kaikk' kaataa, tempaa kuolema», sitä
+muistaisi hän pari värssyä, mutta eihän se käy tähän tilaisuuteen...
+
+Ja yhä vain kolkuttaa jossakin miehen sisällä: Mitäs sinä meinaat,
+Mikko! Yhäkö sinä vain kuljet synnin ja himojesi polkua, vaikka sinua
+näin vakavasti varoitetaan?... Etkö sinä ole aikonutkaan naida sitä
+Pärtty vainaan leskeä, jonka aitassa puurrat?
+
+No, naipi hänet sitten, myöntelee Mikko oman sisäisen äänensä
+kysymykseen... Nain, no... joko lähtee vene liikkeelle?
+
+Mutta eihän se lähtenyt. Seisoi kuin naulassa.
+
+Mitähän sille vielä pitäisi luvata?... Menen kirkkoon huomenna. Joka
+pyhä tästä lähtien käyn; istun koko toimituksen ajan alusta loppuun,
+enkä yksinomaan kuulutuksia kuuntelemassa, kuten tähän asti... Ja
+ripille menen...
+
+Mikko on jo niin uupunut, että kädet tuskin jaksavat airoja pidellä.
+Miten kauan hän hekään tässä vuohkannut? Välillä levännyt ja sitten
+taas koettanut vetää kuin henkensä edestä.
+
+Ei näy auttavan mikään, tuumii hän viimein itsekseen, ei ole suotu
+minun tänä yönä päästä sen lesken aittaan.
+
+Kun hän kerran oli vakiintunut siihen ajatukseen, ei ollut muuta neuvoa
+kuin käänny takaisin Muuraismäen nuottikodalle.
+
+Menehtyneenä hän istahti parrun päälle, lopen nääntyneenä ja
+alakuloisena. Sitä paitsi väikkyi hänen mielessään yhä omituinen
+pelko; aivan halutti painaa silmät kiinni. Tässä sieluntilassa hän
+ei uskaltanut lähteä kotiinkaan. Se häntä pimeätä louhikkopolkua
+kompuroinee, kerkiääpä tuota sittenkin, kun päivä alkaa pilkoittaa.
+
+Ensimmäisen kajastuksen ilmestyttyä itäiselle taivaan rannalle Mikko
+huomasi, että nuotan köysi oli vedessä. Katsellessaan tarkemmin tätä
+ilmiötä hän näki, että sen toinen pää oli kiinni köysiveneen tapissa ja
+toinen oli sidottu nuottikodan pylvääseen.
+
+Pojat juuttaat, äänsi Mikko itsekseen, ne ne aikansa kiskoivat köydestä
+takaisin päin, mutta sitten kaiketi väsyivät ja sitoivat tuon toisen
+pään pylvääseen. Hyvä sentään, etteivät olleet kuulemassa, mitä
+Mikko luullessaan paholaisen kanssa taistelevansa ja Jumalan apuun
+turvatessaan tuli luvanneeksi.
+
+Niin, sellaisen kolttosen pojat olivat tehneet Mikolle. Rantaan
+tultuaan he olivat vuolleet köysiveneeseen uuden tapin ja pistäneet sen
+valmiiksi paikalleen, jotta se oli siinä kuin edelliseltä soutajalta
+unohtuneena. Eihän se nyt tosin aivan samannäköinen ollut kuin
+entinen, mutta mikäpä sen muodon pimeässä olisi erottanut. Uusi tappi
+oli samalla niin pitkä, että se ulottui hyvän matkaa veneen pohjan
+alapuolellekin, ja siihen osaan pojat olivat kiinnittäneet lujasti
+nuotan köyden.
+
+Ja Mikko, onneton, kun luuli, jotta itse iso rymä se hänen kanssaan
+rillaa, eikä laske Hussolaan vaikka mikä olisi.
+
+Ei ole tarkemmin tiedossa, kävikö Mikko myöhemmin Pärtyn lesken
+aitassa, mutta ainakaan ei siitä leskestä tullut emäntää Muuraismäen
+Mikolle, vaan kuoli hän kunniallisena vanhanapoikana joskus sitten, kun
+ikä loppui.
+
+
+
+
+MONNI
+
+
+Ei sitä oikein kukaan ymmärrä tuonkaan Jussi Haataisen elämää. Siellä
+se asuu kaukana kylistä Rasvangin saaressa selkäveden rannalla, ja
+turaa niitten pyydystensä ja pyssynsä kanssa, mutta ei vain kuonnu
+oikeaan tavallisen maatiaisen ihmisen työhön.
+
+Kyllä kansa tietää, ettei sillä ole peukalo keskellä kämmentä eikä
+pää päreestä, ja se tekee vaikka kivinavetan, jos kerran tehtäväkseen
+ottaa, ja olisi siitä kouluja käymällä voinnut tulla mikä hyviinsä
+arkitähti tai iisnyöri tahi akronohvi, mutta se mikä lie vouhetuinen,
+kun ei sille työ kelpaa.
+
+Ihmiset sanovat, ettei siinä muu ole kuin laiskuus, sillä sille nyt
+ovat isäntämiehetkin koettaneet tarjota jos minkälaista työtä ja
+ansiota, mutta ei sitä vain ole tahdottu saada sieltä saareltaan
+minnekään lähtemään.
+
+Ja niin riittää kansalla selvän tekoa tästä Haatais-Jussista, joka on
+niin etevä mies, mutta eipähän, pahuus, tahdo käyttää niitä taitojaan.
+
+Käyhän se joskus kirkolla kalan ja metsänriistan kaupalla ja
+puotiasioillaan, ja on niin vilkas ja juttelias mies, mutta kun kerran
+Pärttyläinen oli saanut sen kivijalan tekoon, niin jo ensimmäisen
+viikon mentyä oli käynyt hiljaiseksi ja vakavaksi, jotta oli ihan
+isännän pitänyt kysyä, että vaivaako sitä Jussia mikä.
+
+Mikäpähän sitä, mutta kun se vain ei totu niihin mantereen oloihin
+eikä tavallisiin töihin. Jos sinne sen saarelle vieras menee, niin se
+on iloinen kuin mikähän ja jos järvelle matkassaan saa, niin ei siltä
+juttu lopu.
+
+Ihmiset välistä tätä Jussia surkuttelevatkin kun se on niin yksinään
+siellä saarellaan. Jos vaikka mikä vahinko sattuisi, niin ei ole
+auttajaa, sillä ei suinkaan sen koiran rakista apua ole.
+
+Mutta älkää säälitelkö Jussia, te manterelaiset, ei sillä ole mitään
+hätää, vaan se elää tyytyväisenä omaa elämäänsä, ehkä täydellisempää
+kuin te.
+
+Mitäpähän Haatais-Jussi ihmisistä, joilla on hänen mielestään
+kaikenlaista turhaa puuhaa ja touhua. Jussia vetää kalaan ja metsälle.
+Kun vain keväinen aurinko on ehtinyt pikkuisen sulaa ojien suuhun
+liottaa, niin jo Jussi on siellä rysineen päivää paistattelemaan
+tullutta haukea hakemassa. Sitten myöhemmin se kantaa rojottaa
+kutukuumeessaan rysään menneitä lahnoja kontilliset kirkonkylään, ja
+pennosia lähtee, eikä tarvitse olla kenenkään käskettävänä. Sitten
+kesällä se puurtaa illat aamut saarten väliä ja luotojenkylkiä
+verkkojensa kanssa, ja niin se on kätevä niissä hommissaan, ettei se
+edes kenenkään apua tarvitse. Mutta käistämällä sen ei kalaa ota,
+vaikka se on yleensä maalaisten tapa. Omia menojaan sen on kalankin
+pyydykseen mentävä, ei sitä saa säikytellä, eikä väkivallalla ottaa;
+sellainen on Jussin pyyntiohje. Sen sijaan se asettuu usein heinikon
+rintaan ongelle, kun tietää isojen körmyniskojen ahventen siinä peliään
+pitävän. Ne kun ovat, ahvenen torilaat, leikkisällä päällä, niin on
+syöntikin näpäkimmällään, eikä siihen ole pienillä sorriaisilla,
+enemmän kuin sären vekkuleillakaan, silloin tulemista. No, sillä
+lailla sitä pysyy särpimessä, ja kirkonkylän herroillekin riittää
+tuontuostakin kontillinen tuoretta kalaa keskellä kesän hellettä.
+
+Elokuun puolivälissä sitten alkaa sorsastaminen, syyskuussa juostaan
+»Turvan» kanssa metsojen ja töyrien perässä, ja paukautetaan joskus
+jäniskin, halkihuuli kekkuli, kun se sattuu ammatissaan monipuolisen
+»Turvan» eteen joutumaan. Kun lehti putoaa puusta, hakee Jussi Pekka
+veljensä ajomieheksi, nostaa töyrenkuvat koivuun, laittaa kojun,
+ja tipahtaapa taaskin metsän kukertajia Jussin ja vähän muittenkin
+tarpeeksi.
+
+Mutta ei tämä Jussi Haatainen kalastusta ja metsästystä harjoita
+ainoastaan ammatin vuoksi, ei toki. Kyllä kai sitä miehinen mies
+sentään sen verran jotakin vestelisi, että itselleen leivän keräisi,
+jos vain siitä puhe olisi. Mutta sillä on tuolla luonnossa kulkemisella
+Jussille mikä lie muu viehätyksensä. Ei siinä saalis suuria merkitse,
+sillä kerrankopa sitä sattuu, jotta erämies tyhjänä palaa. Sinne vain
+kuitenkin aina vetää Jussia luontoon kuin nuorukaista rakastetun
+tytön aitan polulle. Ihan siellä tuntuu metsässä kuin joka puu
+puhuisi ja joka kanto katselisi, ja jokainen polku kuin väkisin
+hilaisi eteenpäin. Ja kun lammikoita ja lahdenpohjia sorsamatkoillaan
+kiertelee, niin kasvoja raapaiseva virpikin kuin pumpulilla pyyhkäisee,
+vaikka jälestäpäin toisinaan huomaakin siihen verinaarmun jääneen.
+Ja kun sitten hiukan väsyneenä mättäälle istuu, piippuun panee
+ja savukiehkuroitten jälkiä tyynessä ilmassa seuratessaan näkee
+solakoitten petäjien välistä korkean sinen, ja alempaa kukkulan
+juurelta kummallisissa väreissä peilailevan järven, niin ihmeen
+terveeltä ja avaralta tuntuu rinta, ja siinä ikään kuin uskovaiseksi
+tulee ja ajattelee, että minä en kuole koskaan, en ainakaan sielulta ja
+sisimmältä.
+
+Ja mitä kaikkea kertookaan tälle Jussille järvi, kirkasvetinen ja
+taivaita kuvasteleva? Se alkaa tarinansa jo ensimmäisestä keväisestä
+railosta, ja sitten sitä piisaa seuraavaan jääkahleeseen asti. Kun
+rysinesi sulalle ojansuulle saavut, niin ihan pitää käsiesi varaan
+vatsallesi kumartua katsomaan, joko siellä vedessä mennä pirittää
+niitä punaisia pisteitä tahi onko muuta pientä liikkeellä. Ja kun
+järvi sitten kokonaan sulaa, vie se mielen kauas pohjamutiinsa, jossa
+asustavat monnit, isot venkaleet. Niitä ei saa pyydykseensä kuin kerran
+vuosisadassa, mutta jos hyvinkin sattusi Jussin kohdalle sellainen
+ihme ja onni. Kuuluu Mertalan Paavo, nyt jo kuollut kummallinen ukon
+käriläs, joka ei lainkaan kotonaan viihtynyt eikä maanviljelyksestään
+huolehtinut, vaan kalasaunassa Virmaan saaressa asui, Onkisyvästä pari
+monnia saaneen, pienenpuoleista tosin, mutta oikeaa rotua. — Niin, niin
+omituisen kiehtova on järvi. Sen parista ei malta olla poissa tämä
+Jussi, saipa häntä sitten kalaakin jos ikään. Siinä se istuu veneensä
+perässä, sepän esiliina edessä, verkkojansa kokien, piippuvääräänsä
+poltellen ja katsellen syvyyksiin ikään kuin odottaen, että sieltä se
+nousee kerran sellainen kummitus, joka voi vain vesien tuntemattomissa
+syvyyksissä asustaa. Ja vaikka se ei koskaan nousisikaan, niin Jussi
+tietää sen siellä olevan ja sitä vartoo...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta kerran sitten Jussi Haatainen luuli jo saavansa sen syvän veden
+ihmeen.
+
+Hän piti syksyllä muikunverkkoja Varisluodon ja Lehtosaaren välillä, ja
+se oli tuulisena aikana niin tukalaa puuhaa, ettei Jussinkaan kätevyys
+yksinään riittänyt, vaan oli haettava veli Pekka avuksi.
+
+Kerran riepoitteli myrsky veljesten verkot minne lie riepoitellut veden
+valtakunnan ihan syvimpään sopukkaan, ja mikä ne sieltä otti, kun jata
+oli pahannenäksi katkennut.
+
+Kun sitten herranilma hiukan tyyntyi, lähtivät veljekset verkkoja
+haraamaan. Pienen kuusen latva katkaistiin haraksi, pistettiin uistimen
+tukeva siima naruksi ja sitten soudeltiin edestakaisin syvyyksiä.
+
+— Annahan olla, Pekka, eläpähän soutele, nyt se jytkähti, sanoi Jussi
+juuri syvimmällä kohdalla koomin niin kuin vähän Varisluodon puolella.
+
+Pekka jätti kohta soudun, sen kuin vähän holtaili venettä, ettei se
+päässyt vielä jonkin verran puhaltelevan tuulen mukaan lyöttäytymään.
+
+— Mutta ei tämä olekaan verkko, jatkoi Jussi, — tämä kovin mukavasti
+jutuuttaa; senköhän täytinen siihen nyt juuttui?
+
+Jussilla oli ihan täysi työ pidellessään kiinni siimasta, jonka
+toisessa päässä jokin nyhti ja tempoi.
+
+— Ole vaiti, mikä siinä muu; jollei lie hara pohjakarahkaan mihin
+kiinni käynyt. Tuntuuko se antavan perään?
+
+Antaa se, mutta se peijuoni potkii ja sätkii. Ja mitäpähän se verkko
+sätkyttelisi... Kyllä se nyt antaa sen kummansa, vetehinen. Annapahan
+takaisin, Pekka, löysätä pitää, se vetää tuonne Varisluotoon päin...
+Hellää, kah, etkö sinä kuule!
+
+Pekka otti asian leikiksi. Mitä vetkotellee joutavia taas, velimies, se
+kun on sellainen iankaikkinen mikä liekään ihan toisenlainen kuin muut
+ihmiset.
+
+Mutta sitten tuntui kuin itsestään vetävän venettä Varisluotoon
+päin, ja silloin Pekkakin alkoi uskoa, ettei tässä ollakaan minkään
+tavallisen kanssa tekemisissä.
+
+— Näetkös nyt, tenäsi Jussi, — kun et sinä, onneton milloinkaan
+tottele. Se on nyt se syvän veden ihme... monni... mikä lie. Ole nyt
+siivolla ja tottele, sen metkuja on seurattava vakaasti; ei sitä
+väkisellä saa.
+
+Silloin kävi Pekka totiseksi. Se oli tuo veli aina puhunut siitä
+ihmeestään, mutta hän oli pitänyt asiaa leikkinä, jonninjoutavana
+juttuna. Se hänen tiennee, vaikka liekin niitä monneja ja muita veden
+valtakunnassa, se kun on niin suuri ja salattu.
+
+— Nyt se tuntuu taas tulevan tännepäin. Pidähän venettä kohdallaan,
+niin minä lapan hiljalleen tuota siimaa kelalle. Älä ole milläsikään.
+Pekka, nyt otetaan se kumma veneeseen, olkoonpa hän minkälainen peto
+tahansa.
+
+Pekka tunsi hikipisaroita kihoavan otsalleen, ja paitakin oli jo kiinni
+selässä. Hän ajatteli mielessään, että kaikkeen sitä pitää joutuakin.
+Lähtikin tuon hullun kanssa kalaan; olisi vain istunut suutarin
+rummullaan kotimökillä, niin ei olisi tarvinnut onkia monneja ja muita
+veden petoja.
+
+Sitten hän kuitenkin kuin lohdutuksekseen muisti, että siellähän on
+vain hara järvessä, eikä siihen tartu mikään kala... johan nyt, kuusen
+käkkyrään. Mutta veli ehätti taasen puhumaan ja viemään senkin lohdun.
+
+— Kyllä siellä nyt ihan varmaan on se itse, sillä ei suinkaan
+tavallinen kala kuusen latvaan tartu.
+
+Pekan kädet alkoivat vapista. Veli komenteli milloin soutamaan, milloin
+huopaamaan, mutta hän ei osannut enää kunnolla kumpaakaan. Ja sitten se
+puistatus levisi yli koko ruumiin, kun hän näki, miten peto yht'äkkiä
+kiskaisi monta syltä siimaa Jussin kelalta.
+
+— Viskaa koko kela sen perään, antaa paholaisen viedä. Ei ruveta
+reistaamaan sen kanssa, jos vielä minkä tekee, koetti Pekka neuvoa
+veljeään. Mutta jopahan se siitä välitti. Oli niin tuohduksissaan kuin
+olisi sielun autuus kysymyksessä. Veteli siimaa väliin itseensä päin,
+väliin taas laski menemään, kun se kummitus siellä toisessa päässä
+pyyhältelihe taaksepäin.
+
+— Vai viskaa... kela. Kun on koko ikänsä odottanut ja katsellut, ja nyt
+pitäisi viskata, kun se kumma on siiman päässä, äsähteli veli ja kelasi
+taas siimaa.
+
+— Kaikkeen, kaikkeen sitä pitää joutua, mutisi Pekka, — kun et sinä,
+ruokoton, välitä Jumalan etkä ihmisten laeista...
+
+— Holtaa sinä venettä, kyllä minä ne lait tiedän, ja luonnon lait
+myöskin, mutta sinä et ymmärrä muuta kuin niitä lapikkaan pohjia...
+Katsohan, nyt se tulla jollottaa kuin itsestään. Ei tätä siimaa ole
+enää paljoakaan ulkona. Kohta se nähdään...,
+
+Vähän ajan päästä nousi kuusen karrukka pinnalle — ja sen viereen jokin
+musta.
+
+Silloin Jussi muisti, että hänellä oli pyssy keskituhdolla. Se oli aina
+siinä näin syksyllä kalamatkoilla, sillä kuka sen tiesi, missä tapaisi
+sorsan tahi vaikka töyren rantapuussa, niin napsauttaisi hänet sieltä
+alas.
+
+— Ole nyt hiljaa, eläkä täryytä venettä, niin minä ammun tuota
+mustuaista, paha sitä muutenkaan on veneeseen saada.
+
+— Elä jumalaton tee sellaista riettautta, ruikutti kokonaan pehmennyt
+Pekka, — tästä vielä paha perii.
+
+Jussi jo tähtäsi. Hän oli tarkka ampuja, mutta eihän siinä tahtonut
+saada pyssyä hallituksi, kun veljeä puistatti kuin horkassa, ja koko
+vene tärisi. Vihdoin hän kuitenkin laukaisi.
+
+Veden pinnalle kellahti suuri hopeainen möhkäle. Jussi peruutti
+melaisin veneen sen luokse. Pekasta ei ollut mitään apua, se vain
+tärisi ja oli vielä peittänyt silmät käsillään.
+
+— Eihän tämä ole kuin lohi, peijakas...
+
+Jussin äänessä kuului kuin pettymys. Mutta Pekka oli vironnut ja
+katseli suurella ihastuksella saalis a.
+
+— Sekö se olikin. Miks'et sitä ennen sanonut?
+
+Jussi oli sen päivää vallan sanatonna. Hän ei vieläkään ollut saanut
+sitä syvän veden ihmettä, monnia...
+
+Verkon haraajat olivat köyttäneet uistimenkin siiman mukana kuusen
+käkkyrään ja tämä komea, kahdeksan kilon painoinen järvilohi oli
+tavoittanut uistimen koreata sulkaa ja takertunut siinä pyydykseen.
+
+Mutta Jussi Haatainen odottaa vielä sitä ihmettään. Mahdollisesti hän
+odotuksensa kanssa kuoleekin... mutta toisakseen... kuka tietää, ehkä
+hän vielä näkee sen kumman ihan näillä silkoisilla silmillään.
+
+
+
+
+RATKAISEVA ASKEL
+
+
+Kyllä nyt asia oli sillä tolalla, jotta Kustaava Kasurisen oli otettava
+ratkaiseva askel.
+
+Eihän siihen mitään pakkoa olisi ollut, sillä siivosti ja
+nuhteettomastihan Kustaava oli tätä maallista polkuaan vaeltanut, eikä
+hänelle mitään vahinkoa ollut tapahtunut, niin jotta sen takia olisi
+tarvinnut, mutta muuten oli ruvennut panemaan siltä paikalta, että nyt
+lupsahtaa kiinni se kauppa, naimisen kauppa näet, jos kerran yleensä
+milloinkaan on lupsahtaakseen.
+
+Kustaava oli nyt ihan varma, että hän oli löytänyt sen miehen, jonka
+kylkiluusta hänet oli vestetty, ja kun kerran näin oli tapahtunut,
+niin ei enää saanut virastella. Se ylkämies oli Uatu eli Aatami
+Kääriäinen, ilmanaikojaan itsellinen, kuten tämä Kustaavakin. Se mistä
+lie hiljan tullut Virmaan takaa se Uatu, mutta eipähän se miestä
+pahenna. Semmoinen se oli vain Kääriäinen, mutta kun kerran oli kätevä
+työmies, niin mikäpähän siinä; ei suinkaan tämä Kustaavakaan ollut
+muuta kuin tavallinen työihminen, vaikka olikin jo isomman aikaa asunut
+kirkonkylän laidassa, Viinamäellä.
+
+Hölisiväthän ne silloin, kun Uatu kirkonkylälle ojatyöhön ilmestyi,
+jottei muka sen järki ollut kaikkein vinkeintä tekoa, mutta niine
+järkineenpä tuo oli jo viisiinkymmeniin päässyt, eikä ollut tiettävästi
+vielä siihen ikäänsä naisväkeen hömpsähtänyt, niin jotta olipahan
+vain kiusaukset kestänyt ja omillaan toimeen tullut. Ja mitäpähän
+tämän työihmisen järjellä on niin väliäkään, vaikka se vähän paakkuina
+kulkeekin, kunhan hintin verran liikkeellä on.
+
+Ja olipahan sitä Kustaavalla, omasta mielestään, järjenpuoltakin ihan
+tarpeeksi kahden työstään elävän ihmisen huusholliin, semminkin kun
+eivät kumpikaan olleet enää ihan penikkaiässä. Vähäkuuloiseksihan ne
+hokivat tätä Kustaavaa, ja kyllä kai siinä perää olikin, koska se usein
+pakkasi toisten puheen aikana siirtämään sivuun huivia oikean korvan
+päältä.
+
+Kylällä ei kukaan tietänyt, minkälaiset alkuvalmistukset Kustaavalla
+oli ollut tähän tärkeään ja ratkaisevaan askeleeseen. Eipä heitä oltu
+juuri nähty yksissä Uatun kanssa, eikä valittu sulhasmies yleensä
+haastellut muistakaan asioistaan syrjäisten kanssa — siitä tuo lie
+sen järjeltään mynnähtäneen maineenkin saanut. Kustaavalle kyllä oli
+puheenlahjaa suotu, mutta sekin vain höklyytti muita asioita, eikä
+ollut tietävinäänkään tästä ratkaisevasta askelesta, vaikka oli sen
+ihan tuossa paikassa astumaisillaan.
+
+Julkiseksi tämä asia tuli vasta ihan viimeisessä nipukassa, jolloin se
+lähti jo kulkemaan paremmin virallisia teitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muuanna kesäisenä perjantai-iltana Kustaava Kasurinen tuli kylässä ja
+koko pitäjässä tunnetun kellosepän ja valokuvan tekijän Särkän Taavetin
+luo sen näköisenä, jotta nyt tässä on kysymys vähän korkeammasta kuin
+kellon korjuusta tahi vaikkapa valokuvankin ottamisesta. Sitä paitsi ei
+Kustaava ollut milloinkaan liikkunutkaan sellaisilla asioilla, jotka
+koskivat Taavetin ammattialaa. Hänen nenänsä, joka oli ihmeellisen
+liikkuvaa lajia, nujusi tällä kertaa tavallistakin enemmän ylös, alas
+ja kupeelle kummallekin. Siitä nenän liikunnasta sen jo näki, jotta
+tosi oli kysymyksessä. Sitä paitsi Kustaava siirsi heti huivin oikean
+korvansa päältä sivuun, mikä myöskin merkitsi, jotta tässä nyt tulee
+talonväen kanssa puhetta suurista asioista.
+
+Hyvän päivän tulija sanoa hökäisi nopeasti kuin henkensä hädässä ja
+sitten pyytämättä istui ihan Taavetin mestaripöydän ääreen, mikä
+niinikään oli tavallisuudesta poikkeavaa, sillä ennen käydessään oli
+Kustaava toki tyytynyt istumaan ovensuupenkillä.
+
+Sitten se pyöritteli tovin peukaloitaan, kuten on tapana monellakin
+akkaisella ihmisellä silloin, kun sisuksissa kangertaa jokin syvälle
+käypä ja mutkallinen kysymys. Ja se nenä sitten oli semmoisessa
+villissä, jotta olisi sen luullut kimpoavan pois vakinaiselta
+paikaltaan.
+
+Lopuksi Kustaava hiveli kämmenpohjallaan oikeata polveaan ja sai
+sanoiksi:
+
+Jos tää mestari tykkää pahaa, niin minä olisin häntä pyytänyt niin kuin
+puhemieheksi...
+
+Mestari Taavetti hämmästyi: no, johan nyt; eihän jutusta ollut kuulunut
+höykösen pölähtävää, ja kylläpä ne tavallisesti naima-asiat oli kylällä
+etukäteen vatupassattu. Mutta eihän nyt toki sopinut kieltäytyäkään.
+
+− Mikapahan siinä. No, kenenkäs kanssa tämä Kustaava nyt sitten aikoo
+sen askelen ottaa?
+
+Ka, sen Kääriäis-Uatun, vaivattavan, sen kanssahan tässä olisi niin
+kuin meininki.
+
+— No, onkos se Uatu suostuvainen?
+
+En minä tuolta ole kylläkään kysynyt, mutta mitäpähän sillä
+vastaankaan. Akanhan tuo sekin, onneton, tarvitsisi, ja johan sillä
+on semmoinen ikäkin, kaipa sitä on minunkin lopulta mentävä siihen
+aviosäätyyn, jos kerran mieli...
+
+— Pitäisi olla kuitenkin sen Uatun täällä, jotta voitaisiin asia
+järjestää molempien läsnäollessa... Se on niin paha, jos tulee
+peräpuheita, ja pitäähän sen kuitenkin rovastilassa olla mukana.
+
+— No, hyvänen aika, totta kaiketi sen siellä... Minä tuon, minä tuon
+sen huomenna. Minä vain näin ajoissa tältä mestarilta, jotta jos niin
+kuin suostuu...
+
+Kun lupa oli saatu, lähti Kustaava vihkaisemaan omalle mökilleen,
+ja mestari Taavetti katseli naureskellen hänen jälkeensä, jotta
+mikähän tästäkin tulee — eipä ole hän ennen tällaisellekaan parille
+puhemieheksi sattunut. Jotta näet akanpuoli käy pyytämässä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä jo aamusta Kustaava Kasurinen livahti mestari
+Taavetin mökkiin ja alkoi taas tolkuttaa sitä eilistä asiaansa. Nytkään
+sillä ei ollut mukanaan sulhasta, mutta kertoi sen kohta tulevan. Se on
+vain niin hidas, raukka, etteihän se menevän ihmisen kannoilla pysy.
+
+Taavetti mestarin aviopuoliso Iita oli juuri ostanut puodista
+miehelleen paitakangasta ja levitteli sitä nyt sillä meiningillä, jotta
+jos hänestä rupeaa leikkaamaan niitä paitoja. Kustaavakin kiirehti
+katselemaan kangasta, hypisteli sitä näppiensä välissä ja kehua retosti
+jotta siitäpä syntyy mestarille oikein pyhäpaitoja. Ja sen nenä
+kitruili taas niin, ettei näyttänyt ollenkaan pysyvän kohdallaan.
+
+— Kaiketi minunkin on mestarille tehtävä se puhemiehen paita?
+Mitenkähän muuten? — touhusi Kustaava. — Jos minäkin ostaisin tätä
+samaa kangasta, niin tulisipahan mestarille yksi lisää.
+
+— Tokkopa tuota tätä — epäili mestarin Iita — tämä on niin
+hinnoissaankin. Kelpaa sille huonommastakin kankaasta.
+
+— Mikä sitä nyt kovin huonosta, mestarismiehelle, ja jos vielä hyväkin
+tästä liitosta heitäksen, niin pitäähän se nyt toki olla kunnollinen
+puhemiehen palkka... Vaikka köyhiä ihmisiähän tässä ollaan... Jos minä
+tekisinkin sujauttaisin housut, niin menisi vähemmän kangasta. Passaa
+kait se niinkin tälle puhemiehelle ja mestarille?
+
+— Jopa tokiinsa, passaa hyvinkin — myönsi Taavetti myhähdellen, —
+housut kuin housut. Kaikkeahan sitä talossa tarvitaan.
+
+Hän otti vähän kuin leikin kannalta koko tämän naima-asian. Ne eivät
+kumpikaan, enemmän morsian kuin sulhanenkaan, olleet järkensä puolesta
+kaikkein vahvimpia, vaikka toisakseen: minkäpä sille naimiselle taitaa,
+kun se kerran siltä kohdalta ottaa tätäkin yksinkertaista ihmistä...
+
+No, tulihan siihen lopulta sekin sulhanen. Semmoinen leikkotukkainen
+ukon-turilas, silmät kuin purasimella pistetyt, vähän karvoja
+ympärillä, iso nenän möykky keskellä naamaa ja kasvot jo huomattavasti
+kurtussa. Sellainen sulhanen, ei se nähtävästi lapsuuttaan eukkoa ota.
+
+Kustaavalle tuli kiire. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että menee
+vielä tämä saalis läpi käsien, jos kauan virkailee. Se hökelsi:
+
+— No, tässähän tämä nyt on Uatu. Nyt ei muuta kuin mestari panee nutun
+päälleen ja lähdetään käymään rovastilassa. Sillähän se asia selviää.
+
+Sulhasella näytti olevan jotakin kielen alla. Se koetti öristä:
+
+— Tuota... minä tälle Kustaavalle... piti tuota huohmauttaa...
+
+— Kyllä sinä kerkiät huohmauttaa, elä nyt ykise siinä, vaan ala
+laputtaa taipaleelle. Vai etkö sinä muka akkaa tarvitse, ilmanaikojaan
+ikänsä nuhjottaja?...
+
+— Tuota... kyllä... mutta...
+
+— No, ala kävellä vain niine muttinesi... Mestarikin on jo valmis...
+Ja astukin nyt rohnakasti, jotta pysyt völjyssä; tämä on tärkeä asia.
+Ja muistakin rovastilassa, jottet rupea mökeltämään muuta kuin mitä
+sinulta kysytään!
+
+Pyrynä Kustaava lähti painaltamaan. Mestarikaan ei pysynyt kunnolla
+hänen perässään, puhumattakaan sulhasesta, joka tuli perille vasta, kun
+Kustaava jo oli rovastin kansliassa.
+
+Särkän Taavetti esitti asian rovastille. Tämä kyhni jotakin kirjojensa
+kanssa, sitten katsoi pitkään sulhaseen ja kysyi:
+
+— Oletko sinä, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen, sitten vakaasti
+päättänyt ottaa kuulutuksen tämän Kustaava Rietuntytär Kasurisen kanssa?
+
+Kustaavan nenä vitruili taas sitä omaa vitruilemistaan. Hän kerkesi
+siinä välillä vilkaista Uatuun, mutta eihän se, köriläs, tietysti
+mitään virkkanut; olla äjötti siinä vain kuin ei asia olisi kuulunut
+häneen sen siunattua. Senpä tautta Kustaava sanoa sukaisikin:
+
+— Totta kait se sen on harkinnut ja tuumannut, kun kerran on tänne
+tullut. Ei suinkaan se muuten olisi minun kanssani pappiloihin
+lähtenyt. Niin jotta rovasti on niin hyvä ja pistää sinne kirjaan vain.
+
+— Jaa, mutta kyllä minun on kuultava suostumus sulhasen omasta suusta.
+
+— Tuota... se tämä Kustaava... — yritti Uatu sopottaa väliin, mutta
+Kustaava ehätti taas liukkaasti:
+
+— Kuuleehan sen rovasti, jotta sitähän se meinaa sanoa, mutta kun se
+on, raukka, sellainen vätökäs...
+
+− Kustaava ei nyt keskeytä, vaan antaa Aatamin itsensä sanoa. Mitenkäs
+se sitten on sen naima-asian kanssa, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen?
+
+— Tuota... sitähän minä... jos ei rovasti pahaa tykkää... jotta sitä
+naimisen asiaahan minä oikeastaan... tuota... tiijustamaan... kun minun
+ei ole tullut käydyksi ripillä pitkään aikaan, jotta... tuota... jos
+mm kuin passaisi rovastin puolelta ottaa ehtoolliselle ensi pyhänä...
+ja jos sitten seuraavana rovastille miten soveltuisi... tuota... niin
+minä vaikka antaisin sitten kuuluttaa itseni siihen Vilikko Viätäisen
+leskeen... tuota Tiina-Kaisaan...
+
+Kustaavan nenä lakkasi vipeltämästä. Puhemies, Särkän Taavetti, kääntyi
+seinään päin; se taisi siellä nauraa hörähtää, ja rovastinkin toinen
+suupieli näytti nousevan tavallista ylemmäksi. Hän ei nähtävästi ihan
+paikalla ollut valmis puhumaan, mutta Kustaava oli tapansa mukaan:
+
+— Mitä se, onneton päästään paleltunut, nyt höpöttää? Mitä se
+tähän Vilikko Viätäisen leskeä sotkee? Ei suinkaan se sen kanssa
+kuulutuksille?
+
+— Kyllä... tuota... jos rovastille vain... tuota... sen ripillä käynnin
+puolesta...
+
+— Mitä sinä, halavattava, sitten minun kanssani tänne tokelsit?
+
+— Tuota... ei siinä kerinnyt ennen sanoa... ja kun... tuota... oli sitä
+asian tapaistakin tänne...
+
+-— Tphyi kolmasti minä sinun asiallesi, kutale! Jotta ilkiätkin
+kunniallista ihmistä...
+
+Ja sitten siinä taisi Kustaava Kasurisen suusta luiskahtaa muutamia
+pappilan pyhyydelle hiukan sopimattomia sanoja, mutta onneksi hän
+lausui niistä suurimman osan vasta kanslian oven ulkopuolella.
+
+Sellainen se oli Kustaava Kasurisen ratkaiseva askel, joka lopulta
+jäikin ottamatta. Uatu Kääriäinen sellaisen kyllä myöhemmin otti, mutta
+sehän on aivan eri asia.
+
+
+
+
+RUNOILIJAN HERÄÄMINEN
+
+RUNOTON TAPAUS
+
+
+Runoilija, jonka pää ja sielu olivat suunnattomasti väsyneet, nukkui
+sikeästi Kukan päivän iltana 1929 ja heräsi vastaavan päivän aamuna
+2229.
+
+Hän oli nukkunut pieneen huoneeseen matkustajakoti »Sampolassa», jossa
+hän viimeisinä aikoina oli asustanut, ja havahtui järkähtämättömässä
+pimeässä. Hetken valveilla olon jälkeen silmien näkövoima tavallisesti
+terästyy, ja ihminen alkaa pimeästäkin erottaa erinäisiä esineitä,
+mutta tähän pimeyteen ei tuntunut pystyvän mikään.
+
+»Eipä tämän talon uutimia ennen ole saatu noin tiiviisti tuketuksi»,
+ajatteli runoilija ja koetti nousta vuoteestaan.
+
+Mutta hän ei päässyt mihinkään. Peite ei noussut, vaan päinvastoin
+painoi hänet kuin jousilla takaisin vuoteen pohjiin.
+
+Runoilija makasi selällään. Hän koetti kääntyä vasemmalle kyljelleen,
+ja se kävikin päinsä. Silloin tuskin huomaamaton valojuova vuoteen
+laidalla sattui hänen silmiinsä. Se ilmensi rivin koskettimia.
+
+Vaikka runoilija tunsi selvästi olevansa valveillaan, epäili hän
+jotakin aistien harhaa, jollainen voi sattua varsinkin runoilijoille.
+Hän painoi molemmat kätensä lujasti vuoteen laitoihin ja yritti
+uudelleen nousta. Vasemman käden sormet painoivat silloin sattumalta
+useampia koskettimia...
+
+Huone muuttui äkkiä valoisaksi ja esitti piirteensä sikäli kuin sillä
+voi sanoa olevan joitakin piirteitä koska runoilijan katse kohtasi vain
+eräänlaisin syvennyskuvioin koristellut seinät. Sen lisäksi avautui
+peräseinästä parhaillaan pienenpuoleinen pöytä tuoleineen.
+
+Samalla runoilija tunsi, että jostakin vuoteen uumenista lämmin suihku
+lähti virtaamaan hänen ruumistaan ja kasvojaan pitkin. Se sitten
+yhä kylmeni ja kylmeni, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi, muuttuen
+suloisesti hiveleväksi pyyhkeeksi. Sen jälkeen vuode avautui, ja
+runoilija keikkosi siitä kuin pontimella.
+
+Silloin vastakkainen seinä repesi ja siitä paljastui komero, josta
+jonkin äänettömän laitteen avulla täydellinen miehen vaatekerta lähti
+nopeasti liikkumaan, seisahtuen aivan vuoteen viereen, joten runoilijan
+ei tarvinnut muuta kuin sujauttaa siihen alaston ruumiinsa. Puku oli
+ihmeellisen mukava ja käytännöllinen, siihen sisältyivät sekä alus-
+että päällysvaatteet.
+
+Tuskin runoilija oli päässyt pukimiinsa, kun ovi lennähti sivulle ja
+muuan mieshenkilö astui huoneeseen. Hän muistutti hotellin palvelijaa,
+mutta hänen pukunsa oli huomattavasti vähemmän koristeltu kuin
+hotellien palveluskunnan ja yhtä käytännöllinen kuin runoilijan juuri
+päällensä saama verho.
+
+— Mitä varten te soititte? Oliko siihen jokin pakottava syy? Totta kai
+te tunnette koneiston?
+
+— Minkä koneiston? Runoilija oli ymmällä.
+
+— Tosiaankin, te olette numero 16,732! Suokaa anteeksi, minä en
+muistanut. Oletteko te nyt lopullisesti herännyt?
+
+— Luulisinpä kyllä... mutta mitä tämä kaikki oikein merkitsee?
+
+— Sitä, että te olette nukkunut kolmesataa vuotta. Monet sukupolvet
+ovat teitä hoidelleet. Meidän lääketieteemme olisi kyllä voinut
+herättää teidät aikaisemminkin, mutta ei ole tahdottu tehdä sitä,
+koska on arveltu olevan hauskaa nähdä, miten te suhtaudutte oloihin
+herättyänne luonnollisella tavalla... No, miltä teistä nyt tuntuu? Te
+olette painanut koskettimia, nähtävästi useampia yht'aikaa...
+
+— Olen taitanut, mutta mitä ne merkitsevät?
+
+— Suihkun te olette saanut. Te ette olisi päässytkään vuoteestanne
+ilman sitä. Makuutila on laitettu eräästä kumiseoksesta, joka on
+kastumatonta. Jokaisen täytyy ennen nousuaan ottaa suihku, joka samalla
+pesee sekä ruumiin että kasvot, sillä vasta sen perästä nousee peite
+pois. Vaatteet te olette saanut tuosta automaattisesti avautuvasta
+ja sulkeutuvasta seinäkomerosta. Mutta mitä ihmettä te olette tehnyt
+pöydällä? Sitä ei nykyään juuri tarvita, numero 16,732...
+
+— Numero... Ovatko kaikki ihmiset numeroituja? kysyi runoilija arasti.
+Hänelle alkoi nyt vähitellen selvitä, että hän todellakin oli joutunut
+tulevaisuuden yhteiskuntaan, jolle hän ennen joskus oli ylistystä
+laulanut. Eikä runoilija saa pitkäksi aikaa joutua hämilleen mistään
+uudesta asiasta, koska hän on mielikuvituksen rajattoman maailman
+valtias, ja siinä maailmassa liikutaan alituisesti uusien asiain
+parissa.
+
+− Kaikki ovat numeroituja, vastasi toinen. Nimihän merkitsee
+henkilöllistä tuntomerkkiä, ja numero on sellaiseksi soveltuvampi.
+Nimet ovat historiaa.
+
+— Onko teillä siis kuitenkin historiaa?
+
+− Niin, mikäli siksi voi sanoa vanhojen rakennusten kulmakivien alta
+löytyneitä laatikoita papereineen, esineineen ja nykyisin aivan
+tarpeettomine rahoineen. Meillähän ei ole enää mitään rahaa. Mutta
+palataksemme asiaan: teistä taitaa tuntua hiukan oudolta... Te kai
+painoitte koskettimia vahingossa, koskapa te minutkin hätyytitte. Niin,
+nämä koskettimet ovat myös numerojärjestyksessä. Kukaan ihminen ei enää
+tarvitse toisen apua. Kaikki järjestetään näillä. Katsokaahan...
+
+Toinen alkoi selittää:
+
+— Numero yksi on aamupesu, kaksi vaatteet, kolme vuoteen siirtäminen
+seinään, neljä huonekalut, pöytä ja tuoli, muuta ei tarvitakaan, viisi
+minulle satunnaisia tarpeita varten, kuusi ruoka-annos aamiaiseksi
+ennen työhön lähtöä, sama illalla, seitsemän ilma-auto, joka tulee
+kerrokseen ovenne eteen j.n.e.
+
+— Tuleeko auto tänne sisälle?
+
+— Totta kai. Mutta se ei ole sellainen, jokaisella te lienette
+aikananne ajellut. Tämä liitelee ilmassa keveästi kuin perhonen —
+mikäli minä perhosta osaan kuvitella. Se on meille kaupunkilaisille
+vain teoreettinen käsite, eikä maailmassa ole enää juuri muuta kuin
+kaupunkeja.
+
+− Entä meri, missä on meri? Onko tästä näköala merelle? Minä rakastan
+merta!
+
+— Meri... meri kyllä on. Tämä kaupunki sijaitsee meren rannalla, mutta
+monikaan meistä tämän pään asukkaista ei ole sitä nähnyt. Merelle on
+niin pitkä matka... ja sitä paitsi, mehän liikumme ilmassa, mitä me
+merellä teemme!
+
+— Mutta on kai toki näköala... ikkunasta?
+
+— Näköala, mikä se on? Ja mikä on ikkuna? Sellaisesta minä en muista
+edes lukeneeni.
+
+— Ikkuna on valon välittäjä. Mistä te saatte valoa?
+
+— Seinästä luonnollisesti... ja koskettimesta numero kahdeksan.
+
+— Ettekö sitten koskaan näe aurinkoa?
+
+Nyt oli jo alkanut puhua runoilijan sydän, joka aina oli rakastanut
+luonnon suuria voimia.
+
+— Aurinkoa... vastasi toinen... emme me juuri näe sitä itseään, mutta
+sen valoa käytetään päivisin sähkön säästämiseksi. Tässä huoneessa
+on parhaillaan auringon valo, mutta se on annettu jalostettuna,
+säännösteltynä.
+
+— Hyvänen aika, ei aurinkoa! Miten te ihmiset tulette toimeen. Ja
+oletteko te edes ihmisiä?
+
+— Kyllä. Ihmisiksi meitä vielä kutsutaan — yleisnimellä. Ja me tulemme
+toimeen vallan mainiosti. Ettekö huomaa, miten kaikki hoidetaan
+koskettimilla? Tämähän on niin luontevaa. Minä en suorastaan ymmärrä,
+miten te ennen olette voineet elää niin vaatimattomissa oloissa. Tehän
+ajoitte junilla. Kyllä ne ovat mahtaneet olla kauheita kummituksia. Ja
+entä teidän autonne, jotka ryömivät maata pitkin. Teidän lentokoneenne
+putoilivat ilmasta. Kuinka on voinut olla sellainenkin aika. Maata
+pitkin ja...
+
+— Maa, maa! Minä rakastan myöskin maata, se on minun sieluni! Mikä
+vuodenaika nyt on?
+
+— Vuodenaika? Sellaista nimitystä me emme käytä. Mutta meidän
+ajanlaskumme lienee sama kuin teidänkin on ollut. Nyt on toukokuun
+kolmastoista.
+
+− Siis kevät, kevät! Sydämen uudestisyntymisen ja suuren intohimon
+riemu. Kevät ja maa! Eikö teillä ole kevättä ja eikö teillä ole maata?
+
+— Ei. Kevättä me emme tunne, eikä tässä kaupungissa ole enää maata. On
+vain talo numero se ja se ja asukas numero se ja se. Te olette kuullut
+numeronne, se on muuten vaatteissanne, jotta teidät tunnettaisiin, jos
+sattuisi jokin onnettomuus.
+
+— Sattuuko täällä onnettomuuksia?
+
+— Kyllä, ilmaliikenteessä — poliisin valppaudesta huolimatta.
+
+Runoilija jäi ajatuksiinsa. Runoilijalle ei mikään ole outoa ja
+ihmeellistä, mutta hänen tarvitsee sentään ajatellakin.
+
+Toinen odotti kärsivällisesti. Hän kyllä huomautti, että hän on
+valvojana tässä talossa, eikä hänellä olisi aikaa jäädä jonkun asukkaan
+luo niin kauaksi, mutta tässähän on kysymyksessä poikkeustapaus, joten
+hän siis voi olla käytettävissä kauemminkin.
+
+Runoilijan mielessä välähteli lukuisia kysymyksiä, jotka kaikki
+olisivat vaatineet vastausta, mutta hänestä oli hiukan sopimatonta
+niitä esittää. Vihdoin yksi pulpahti esille melkein sattumalta:
+
+— Miten minä saan toimeentuloni tässä yhteiskunnassa?
+
+— Siinä suhteessa ei ole mitään vaikeuksia. Yhteiskunta pitää huolen
+meistä kaikista.
+
+Ilo ailahti runoilijan sydämessä. Vihdoinkin! Ennen runoilija oli
+saanut turhaan odottaa apua yhteiskunnalta. Hän oli siis ollut oikeassa
+laulaeessaan tulevaisuuden ylistystä. Nyt lopultakin nerojen asema on
+järjestetty.
+
+Toinen huomasi runoilijan muuttuneen ilmeen ja kiiruhti lisäämään:
+
+— Teidän on ilmoittauduttava yhteishyvän valiokunnalle. Se kyllä antaa
+teille tehtävänne.
+
+— Minulla on tehtävä, huusi runoilija riemastuneena. Minä olen
+runoilija!
+
+— Vai niin... Toisen ääni soinnahti kylmästi tai ainakin
+epätietoisesti... Mutta onko teillä riittävästi teknillisiä tietoja ja
+taitoja. Ja sopivatko teidän tietonne nykyaikaan?
+
+— Mutta minähän sanoin, että olen runoilija!
+
+— Aivan oikein. Meillä sanotaan keksijöitä ja eteviä teknillisiä
+toimihenkilöitä runoilijoiksi.
+
+Runoilija tyrmistyi. Hänen ilonsa oli tiessään. Hän änkytti:
+
+— Mutta kirjallisuus, runous, on kai teillä runoutta?
+
+— On, on, suurta runoutta, suurta runoutta, ihmeellisiä laitoksia ja
+vielä ihmeellisimpiä suunnitelmia. Kyllä te saatte nähdä! Nyt on juuri
+valmistunut suunnitelma kolmen tunnin ilmamatkasta Lontooseen, ja
+sieltä me jatkamme nopeammin kuin muut New Yorkiin, ympäri maailman.
+Siitä tulee runo, joka valloittaa koko maapallon.
+
+Runoilija murtui, hän voihkaisi tuskasta.
+
+Oletteko ehkä sairas? Silloin me painamme kosketinta numero...
+
+— Ei, ei, älkää painako!
+
+— Ehkä sitten haluatte ilma-autonne? Minä voin tulla mukaan
+aluksi. Muuten te ette kyllä tarvitse erikoista ohjaajaa, sehän on
+automaattinen.
+
+— Minä olen nähnyt ja kuullut tarpeekseni, vaikeroi runoilija, minä en
+halua enempää. Minä tahdon nyt kuolla, antakaa minulle revolveri.
+
+— Tarkoitatte luullakseni jotakin ampuma-asetta. Sellaisia ei ole enää
+koko tässä maanosassa muuta kuin yksi suuri tulikita jossakin Berlinin
+lähistöllä. Sitä käytetään vain silloin, jos jostakin päin uhataan
+maailmanrauhaa.
+
+— Antakaa sitten nuora, minä menen hirteen.
+
+— Mikä on nuora?...
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76577 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..7145393
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #76577
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/76577)