Initial commitHEADmain

4 files changed, 8376 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75963-0.txt b/75963-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..5c7472d
--- /dev/null
+++ b/75963-0.txt
@@ -0,0 +1,8359 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75963 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KIRKONKELLO
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+Maila Talvio
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström osakeyhtiö,
+1922.
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Vaari ja pojanpoika.
+Vuosia myöhemmin.
+Tyhjä sija.
+Sukupolvien kaipaus.
+
+
+
+
+VAARI JA POJANPOIKA
+
+
+Mitä ne ovat ne sellaiset oudot tuntemiset, joita muutamille ihmisille
+annetaan ennen erinäisiä ratkaisevia tapahtumia? Ovatko ne kotoisin
+toisesta maailmasta? Saattaako ihminen aavistaa kuolemansa, vaikkeivät
+mitkään sellaiset sanansaattajat kuin sairaus tai ruumiin riutuminen
+sitä hänelle ilmoita? Pelimanni-Janne, vanhempi niinsanotuista
+»Lehtisen pojista» oli niitä, joille annettiin sellaisia tuntemisia
+— tunsiko hän nytkin, juuri kun naakansa hänen ympärillään remusi
+rennointa iloaan, että jotain oli tulossa? Hän laski viulun käsistään
+niin että tämä kallis omatekoinen soittokone voihkaisi kolahtaessaan
+pöytää vasten, seisoi ääneti, sokeat silmät liikkumattomina, ja tapaili
+kädellään jotain ilmasta. Ohi tanssivat parit alkoivat huudella
+hänelle, että jokos Janne väsyi, täytyy ottaa ryyppy että virkistyy.
+Ja missäs se on Tapani, herätköön jo humalastaan ja tulkoon soittamaan
+avuksi, soittakoot Lehtisen pojat taas yhdessä, että kuuluu paremmin.
+
+Oli todella sellainen meno ja melu, ettei siinä tavallinen viulu olisi
+merkinnyt paljon muuta kuin hyttysen ääni. Pelimanni-Jannen viulu toki
+oli täälläkin kaikunut kuin pasuuna. Mutta nyt se vaikeni ja kuului
+vain sadan hengen poljenta ihka uusiin lattiapalkkeihin, ja kolmannen
+hääpäivän hoilotus.
+
+Ison-Hiedan pappa ei ollut mikään kitupiikki, tottakai hän musiikin
+jaksoi kustantaa, koska oli puolessa vuodessa puhaltanut tähän
+keskelle metsiään tämän taion, joka oli kuin linna, niin että ihmiset
+ulkopitäjistäkin olivat käyneet sitä katsomassa, kun se vasta oli
+rakennuksen alla. Ison-Hiedan pappa oli saanut itse kruununvoudin
+tyttären ja näitä häitä varten oli tämä muhkea rakennus tehty, ostettu
+kahden hevosen vedettävät vaunut ja puhkaistu tie isolle maantielle.
+Tältä metsäkulmalta oli aina kuljettu vesitse, talvella yli jään,
+kesäisin kirkkoveneellä, mutta pappa katsoi, ettei kruununvoudin
+tytärtä sopinut kuljetella kirkkoveneessä alhaisemman kansan keskellä
+ja mitenkäs hänen tuttavansakaan saattoivat tulla Isoon-Hietaan
+tervehtimään nuorta paria, jollei ollut kunniallista tietä. Tie oli
+siis tehty, kymmenkunta virstaa puhkaistu halki soiden ja metsien.
+Tietä ei oltu mitattu ja pappa pienensi mielellään matkaa minkä
+taisi, jottei Kreeta-Karoliinasta tuntuisi pelottavalta joutua kovin
+kauas ihmisten ilmoilta. Mutta Kreeta-Karoliina olikin toisenlainen
+tyttö kuin muut herrasneidit ja lasikaappityttäret. Hän vastasi
+sulhaselleen, että mitä pitempi, sitä parempi! Ja pappa oli hyvillään
+ja tunnusti silloin ylpeästi, että taisi tulla vedettyä toistakymmentä
+virstaa auki tätä Notkon kappeliseurakuntaa, mutta tänne tulee
+pian laivakulku, ostetaan oma laiva, jahka tässä ehditään. Silloin
+ei tarvitse nuoren rouvan muuta kuin rantaan sipsuttaa ja siitä
+astua lakatulle kajuutanlattialle. Ja sen laivan nimeksi pannaan
+»Kreeta-Karoliina». Eipä pannakaan kuin »Nauru» oli morsian siihen
+huutanut. Pappa oli siitäkin ollut hyvillään ja selittänyt, että
+sitä se tuleekin olemaan elämä Isossa-Hiedassa: naurua ja iloa ja
+pitoja. Metsä maksaa, kyllä Kaapo Iso-Hieta tukkiasiat tuntee. Ovat
+ihmiset ruvenneet kutsumaan häntä pilkkanimillä, kun on vähän ottanut
+kasvaakseen tuota vatsaa. Mutta se on loppu nyt, nyt ei enää sanotakaan
+»papaksi» eikä »Tukki-Kaapoksi», vaan se on »herra Kaapo Iso-Hieta»
+ja joka ei niin sano, niin se viedään tuomarin pöydän eteen. Totta
+ihmiset nyt saa pysymään kurissa kun on appena itse kruununvouti. Eikös
+niin, Kreeta-Karoliina, että saa sitä vähän vatsaakin olla, kun on
+muuten miehessä mittaa? Taipuvainen oli Kreeta-Karoliina siihenkin,
+vaikka olikin kruununvoudin tytär. Antaa vatsan kasvaa vaan, mitä
+isompi, sitä parempi, hän sanoi ja nauroi. Jos oli Ison-Hiedan pappa
+vähän jo ikäihminen, niin ei olisi Kreeta-Karoliinaakaan uskonut
+kahdeksantoistavuotiaaksi, hän oli puheissaan kuin mies, osasi
+kirotakin joukkoon ja ryypynkin otti. Ihmisillä oli tässäkin omat
+puheensa, saiko niiltä suuta tukkoon! Tukki-Kaapo oli sylkäissyt
+puheet kuullessaan ja sanonut, että hän niistä välittää vähät.
+Kreeta-Karoliina on niin hänen mallisensa ihminen, että hän sen
+ottaa, vaikka hänellä ennen olisi ollut kymmenen miestä. Ja yhdestä
+miehestä vain puhuttiin ja se oli lisäksi parooni, tai hänen isoäitinsä
+oikeastaan oli paronessa, mutta poikaakin sanottiin parooniksi. Ja
+nyt oli tämä poika-parooni naimisissa vertaisensa naisen kanssa ja
+perillinenkin heillä jo oli, niin ettei siitä joukosta enää ollut
+vaaraa. Kruununvouti itse se Isolle-Hiedalle sanoi, että ottaa
+vain tytön siitä kuihtumasta, hänelle, kruununvoudille, varttuu
+kasvattityttärestä, Aliinasta, emännöitsijä. Voi yhtäkaikki ihmisten
+pahuutta: siitäkin Aliinasta sanoivat, että se oli kruununvoudin oma
+lapsi, jonka rouva-vainaja oli kristillisessä rakkaudessaan ottanut
+kotiinsa kasvatettavaksi Kreeta-Karoliinan rinnalla. Kirkonkirjoissa
+oli Aliina piika Miinan tyttö ja kun kruununvoudin rouva kuoli,
+niin joutui Aliina palvelijan asemaan ja pesi ja lakaisi lattiat,
+joilla Kreeta-Karoliina ja hänen isänsä astelivat. Paroonille —
+tai oikeastaan hänen isoäidilleen — ei kuitenkaan kruununvoudin
+tytär kelvannut, se piti olla aatelisneito. Ja vaikka parooni niin
+rakasti Laarin tytärtä, että hän yökaudet kuljeskeli maantiellä
+tytön ikkunoiden ohitse, niin isoäidin tahdon alle oli taipuminen ja
+vertainen oli otettava. Kreeta-Karoliina oli itkenyt aikansa ja rupesi
+sitten nauramaan. Ja niin pantiin Flyktin Matti kiireesti kutomaan
+myötäjäisliinaksia Kreeta-Karoliinaa varten, jotta hän olisi valmiina,
+kun häntä alettaisiin tulla pyytämään. Sakleenin maisteri häntä kyllä
+kierteli, mutta maisterilla ei ollut muuta kuin velkoja. Sen ymmärsi
+mies-raukka itsekin ja teki sitten työtä ryyppy-ystävänsä Tukki-Kaapon
+hyväksi. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Kreeta-Karoliina hyväksyi
+Ison-Hiedan rikkaan papan ja nauroi vastaukseksi kaikkeen, mitä hänelle
+ehdotettiin. Ja niin valmistettiin niitä suurellisia häitä, joihin
+sitten molemmat Lehtisen pojat kutsuttiin soittamaan.
+
+Ei ollut, totisesti, mikään kitupiikki Ison-Hiedan pappa. Ruistynnöri
+oli luvattu veljille kummallekin häämusiikista. Tapanille ei se olisi
+ollut tulevaa, ei missään suhteessa, Tapani oli näkevä ja hän piti
+kauppaakin — ja mitäpä se hänen soittonsakaan oli! Mutta Jannelle,
+sokealle oli ruistynnöri kaikin puolin tuleva. Tämä ruistynnöri oli
+saanut hänet suostumaan kauppoihin, joihin ei hän muuten ryhtynyt:
+soittamaan yhdessä veljensä kanssa. Tällaisiin häihin ei Tapania
+toki ennen koskaan oltu pyydetty — Janne taas oli ennenkin viety
+herrashuoneisiin ja herraskemuihin. Itse nuoren paroonin mamma-vainaja
+oli monet kerrat tahtonut häntä uudenvuodenkutsuihinsa, vaikkei sieltä
+suinkaan puuttunut pianoja eikä posetiiveja. Ruistynnörin takia oli
+Janne seisonut Tapanin vieressä pöydän takana ja kuunnellut veljensä
+ostopelin pahaa vingutusta. Kyynäräkeppi se sopi Tapanin käteen, mutta
+ei viulun käyrä. Siinä sitä täytyi hillitä luontoaan, ettei antanut
+kauppiasta korville. Jollei olisi ollut pikku Matti ruokittavana, niin
+vähät olisi välittänyt koko ruistynnöristä. Mutta pikku Matti söi
+niinkuin aikaihminen, reikäleipä vain meni syömäkerralla että helähti,
+ei olisi uskonut niin pienen pojan saavan sitä sisäänsä mahtumaan,
+mutta sellaisiksi ne tulevat nälällä ruokitut lapset. Ja tämähän oli
+ollut huudolla niin pienestä lähtien. Matin tähden täytyi Jannen
+ajatella ruistynnöriä. Ja nyt kuitenkin tuli yhtäkkiä sellainen kohta,
+että piti laskea käsistään viulu ja kuunnella.
+
+Pois häntä tahdottiin lähtemään.
+
+Lattialla polkevat parit huusivat huutamistaan, että mikäs nyt?
+Musiikkia, musiikkia! Sokea seisoi ääneti, liikkumattomat silmät
+tuijottaen siihen kohtaan, missä tomupatsas auringossa oli alkanut
+elää. Mitä hän siinä kuuntelikaan? Kukonlauluako? Aurinko teki nousua —
+kuunteliko hän tomun ääntelyä auringonpaisteessa? Tomuhiukkaset olivat
+suuret ja vilkkaat, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin pyrkimys, ja
+sokean silmät katselivat niihin, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin.
+Yhtäkkiä haroi Janne käteensä haarikan, jonka tytöt olivat koristaneet
+puolanvarsiseppeleellä, puhalsi syrjään pinnalla uiskentelevat
+humalanpäät ja joi niin syvältä, että olisi luullut hänen aikovan juoda
+pohjaan jotakin muutakin kuin makean hääjuoman. Sitten hän yhtäkkiä
+rupesi puhumaan sivulleen, aivan kuin siinä olisi ollut joku. Ei ketään
+siinä kuitenkaan ollut. Pikku Matti, sokean saattajapoika makasi
+syvässä unessa nurkassa, kahdella tuolilla, jotka hän oli yhdistänyt
+lavitsakseen.
+
+Janne ei ollut sairas eikä hän ollut pahasti humalassakaan, päinvastoin
+hän oli selvin mies häätalossa tällä huomenhetkellä. Mutta häneen oli
+iskenyt se levottomuus, joka hänet silloin tällöin saavutti ja vaati
+lähtemään liikkeelle — minne, se ilmoitettiin hänelle vasta myöhemmin.
+Levottomuus tulikin tällä kertaa niin voimakkaana, että Janne luuli
+jonkun tuupanneen häntä kylkeen. Sille juuri hän puhui, kysyi kuka
+siinä oli ja sanoi vihdoin vihastuneena, että pääsee hän siitä
+vähemmälläkin, ei ole tarvis tulla häntä tönimään, ja minne tästä nyt
+on sellainen hätä. Samassa hän huomasi, ettei hänen vierellään ketään
+ollut ja silloin hän ymmärsi, kuka häntä vaati lähtemään: se se oli,
+jota ei käynyt vastustaminen.
+
+— Soitan minä sentään nämä häät loppuun, sanoi hän.
+
+Se ei ollut siihen tyytyväinen, ja Janne piti yhä puoliaan:
+
+— Tämä on vasta kolmas päivä ja kuudeksi on pappa elikkä Tukki-Kaapo
+elikkä herra Iso-Hieta käskenyt. Ja koko tynnöri rukiita on luvattu ja
+tuo Matti ei eläkään vähällä.
+
+Mutta silloin ei Näkymätön antanut yhtään merkkiä, oli vain ihan
+hiljaa, eikä kuitenkaan poiskaan lähtenyt. Ja tämä hiljaisuus oli
+niinkuin korven hiljaisuus, kun tuulen kohinan tuskin erottaa.
+
+Silloin Jannen tuli kylmä olla ja hän käsitti, että ruistynnöri on
+jätettävä ja hän haroi käteensä sauvan, joka uskollisesti oli seurannut
+häntä viime kymmenen vuoden ajan. Mutta samassa häntä alkoi harmittaa
+tämä tällainen kiire ja se, että Tapanin ostoviulu täällä nyt saisi
+yksinään vinkua kruununvoudin tyttären häissä. No niin, soittakoon
+sitten Tapani, koska kerran kutsuttiin Lehtisen pojat molemmat, sekä
+näkevä että sokea, koska pantiin molemmat yhteen luokkaan ja luvattiin
+molemmille ruistynnöri. Ison-Hiedan pappa oli selittänyt, ettei yksi
+pelimanni olisi jaksanut tanssittaa kahtasataa vierasta, vaikka hän
+olisi ollut enkeli itse taivaan pasuunakuorosta. Jumalaton mies oli
+Ison-Hiedan pappa, ei hän väliä pitänyt, milloin sekoitti maalliset
+ja taivaalliset asiat. Tietenkin se oli mielistelyä tällä kerralla,
+hän pelkäsi, ettei Janne tulisi. Ja samassa hän sen ruistynnörin
+siihen veti. Ilman tätä sokeaa ei täällä Notkossa kuitenkaan yksiäkään
+parempia häitä oltu juotu, Paalajärvelle asti häntä kuljetettiin. Mutta
+koska kerran Ison-Hiedan pappa ei ollut tehnyt mitään eroa Lehtisen
+poikain välillä, niin pitäkööt nyt soittajanaan Tapanin, näkevän
+veljeksistä!
+
+Mikä piru hänen keppiinsä oli kajonnut niin että käteen tuli
+rautapiikkinen puoli. Täällä kävikin sellainen jumalaton meno, ettei
+tietänyt pääsisikö ehjin raajoin läpi. Mitä tämä hääväki enää soitolla
+— osasivatpa ne jokainen hoilottaa. Mutta soittakoon nyt Tapani, joka
+näkee. Soittakoon, soittakoon!
+
+Ja näkee ja näkee. Näkee sen minkä silmä käsittää, mutta ei mitään
+muuta. Ja kuulee sen, minkä luonnollinen korva erottaa. Ei mitään
+kutsua sille koskaan tule: lähde, lähde, heti paikalla, vie se ja se
+sana, lähde varoittamaan sitä ja sitä.
+
+Piru sentään, jos saisikin vaikkapa edes puolen ruistynnörin. Ei ole
+mikään kitupiikki herra Kaapo Iso-Hieta. Totta hän puolen palkan
+maksaa, koska puoli työkin on suoritettu.
+
+No nyt häntä taasen nykäistiin. Mikähän sanoma tässä olikaan
+kysymyksessä? Aivan samassa hetkessä, jolloin sokea rupesi tinkimään
+itselleen soittajapalkkaansa, löi hänen korviinsa taasen sellainen
+hiljaisuus, että hän oli kuin Paalajärven yksinäisellä hautausmaalla
+isänsä ja äitinsä luona.
+
+— Herra siunaa, taitaa tietää kuolemaani, sanoi Janne itsekseen ja
+alkoi tehdä tietä nurkkaan pojanpoikansa luo, joka tällä haavaa oli
+hänen saattajanaan.
+
+Matti ei herännytkään ensi kolistelusta. Juhlaruuasta ja juomasta
+uupuneena nukkui hän syvää unta, huolimatta siitä, että humalaiset
+töytäsivät häntä vasten ja nuoret pojat kurillaan vetelivät häntä
+käsistä ja jaloista. Eikö liene tuntenut vaarinsa keppiä, vai lieneekö
+junkkari piruuttaan tekeytynyt puupölkyksi. Ei niin millään häntä
+saanut heräämään. Siinä oli jo niin paljon pahanhengen kylvöä tuossa
+kymmenvuotisessa pojassa. Paras oli kulullakin ollessa, pidellä häntä
+kiinni hihasta tai takinliepeestä. Ykskaks hän lensi lintujen perässä
+eikä hänen ääntään erottanut lintujen äänestä. Ja jos rintasokeri
+oli lopussa vaarin taskusta, niin ei Mattia tahtonut saada millään
+tottelemaan.
+
+Sokea oli löytänyt käteensä saattajapoikansa jalan ja kulki sitä myöten
+olkapäihin asti. Siinä hän rytyytti poikaa ja huusi hänen korvansa
+juuressa.
+
+— Herää ylös, junkkari, nyt on helvetin kiire. Vai keppiäkö tahdot —
+ahah, joko tuntui. Älä siitä nukukaan uudelleen, vedän alas housusi
+ja silloin tiedät että tulee. Vai toiselle kyljelle sinä kääntyisit.
+Tiedätkös sinä, junkkari, että nyt on tulipalo ja minä jätän sinut
+tänne palamaan. Tule sinä vain täällä mustaksi kekäleeksi, nyt minä
+lähden — aijai kun onkin jo kuuma... täysi helvetti...
+
+Hänen korvaansa oli tunkenut ääni, joka ärsytti hänen kiukkunsa
+äärimmilleen. Se oli pieni vaivainen ääni keskellä melua, mutta se
+vihloi hänen ruumiissaan kuin tulipalo-pakkanen: Tapanin, hänen
+veljensä ostoviulun sääskenkitinä. Vaikkei Janne mitään nähnyt,
+niin hän tunsi, että Tapani nyt seisoi hänen paikallaan ja soitti
+kahdellesadalle hengelle Ison-Hiedan uudessa salissa, joka oli kuin
+kirkko. Jannen ruumiissa kierteli sydän käärmeenä, pistellen ja purren
+joka haaralle. Onneksi oli Matti siinä, ja hän löi ja iski poikaa,
+vaikka poika jo oli jaloillaan ja huusi ja parkui. Yhtäkkiä näkyi
+Jannen vanha sauva yläpuolella koko hääkansan päiden ja sokean heleä
+ääni tunki joka soppeen häätaloa:
+
+— Helvetistäkö se hantelsmanni tuotiin kyynärkepillään hieromaan sitä
+kapaturskaa. Hiero, hiero että saat ruistynnörisi, senkin näkevä täi.
+
+Samassa hän tunsi tungoksen kasvavan ympärillään, melun lainehtivan
+sinne päin ja pelästyi että Matti lähtisi karkuun.
+
+— Junkkari! sanoi hän pojalle ja ehti parahiksi käydä kiinni hänen
+olkapäähänsä.
+
+Ja läpi räyhäävän ihmisjoukon teki itkevä poika tietä sokealle, joka
+toisessa kainalossaan suojeli viuluaan.
+
+Ne huutelivat hänen ympärillään, että menköön pelimanni vain vähäksi
+aikaa lepäämään ja tulkoon pian taas takaisin. Toiset sanoivat, ettei
+Tapanin viulu yksinään miltään maistu, yhdessä pitää Lehtisen poikain
+soittaa. Toiset nauroivat, että kapaturska ja kyynärkeppi ne juuri
+ovat omiaan soittamaan Tukki-Kaapon häissä — tällaiset häät eivät ole
+sitä eikä tätä, täällä on sekaisin herraa ja talonpoikaa ja sulhanen
+tekeytyy hyväksi molempien kanssa eikä morsianta kuulu mistään. Missä
+on morsian, onko nähty hänen tanssivan — sulhanen jo äsken lähetteli
+pientä Aliinaa häntä etsimään. Olihan morsian tanssinut, mitä turhia
+taas puhuttiin! Silkkiklänningissään hän oli välähdellyt salissa kuin
+perhonen. Olikohan siinä sitten perää, että kruununvoudin tytär oli
+vaatinut ennen vihillemenoa sellaisen testamentin, että hän kaikki
+perii, jos sattuisi Tukki-Kaapo kuolemaan ennen? Puhuttiin ja puhuttiin
+— kuka niistä kaikista puheista tiesi. Ei silti, että saattoivathan
+ne tosiakin olla. Ei suinkaan nyt kaunis kruununvoudin tytär ottanut
+Tukki-pappaa paitsi hänen rahojensa takia. Ja keitäs sukulaisia papalla
+sitten oli? Pappa tuli tänne tukkilautan mukana eikähän tukkilautoille
+isää ja äitiä oteta. Niin että mikseikäs Kreeta-Karoliina olisi
+sellaista testamenttia teettänytkin. Jahkahan tästä rupeaa papan kanssa
+elämään, niin kyllä siitä palkan tarvitsee. Ja aina niitä rikkaalle
+sukulaisia ilmaantuu. Ovathan ne sukua Korven ja Laattalan pojat, jotka
+pappa on tilannut tänne ja puettanut mustaan verkaan. Kyllä Tukki-pappa
+sen on oivaltanut, että sukulaisia pitää olla hänenkin puolellaan ja
+kai jokainen sukulaisia löytää sieltä likempää Aatamia ja Eevaa. Niin
+että viisaasti teki morsian. Puheet menivät poikki kuin veitsellä
+katkaisten, kun vasta mainitut sulhasen sukulaiset ilmaantuivat
+joukkoon. Korven poikapa käyttäytyikin kuin asiaankuuluva ainakin ja
+huusi heti, että tie auki pelimannille. Lienevätkö miehet kuulleet
+keskustelun, koska Laattala kiersi kätensä Korven kaulaan ja sanoi,
+että suku on sukua ja kyllä testamentit rikki saa, kun sukulaisuuden
+toteen näyttää. Korpi, joka oli vähemmän humalassa, väisti hänen
+kätensä, otti itkevän Matin syliinsä ja talutti toisella kädellään
+Pelimanni-Jannea. Lehtisen Tapani seisoi pöydällä soittamassa, koko
+hääkansa lauloi ja polki lattiaa, ovensuussa katselivat sulhanen
+ja kruununvouti. Mutta vastanousseen auringon valossa tanssi tomu
+ihmisilon yläpuolella ja ulkona kiekui kukko. Ei ollut muissa
+huoneissa ja eteisessä suinkaan parempi liikkua. Täällä makasi ihmisiä
+päällekkäin ja sylikkäin. Eivät ne heränneet, vaikka niihin kompasteli.
+
+Portaiden edessä päästi Korven isäntä pienen Matin sylistään, mutta
+johdatti heidät molemmat tuparakennuksen eteen asti, keskelle saaveja,
+tynnörejä ja ämpärejä, missä liha-, lanttu-, peruna- ja rusinaläjät
+tuoksuivat ja missä piiat valkeissa esiliinoissaan lakkaamatta
+hääräsivät. Porstuanperäkamariin sopi pelimannin mennä virkistymään.
+
+Sokea otti vastaan kevätaamun kaikilla niillä aistimilla, mitä hänelle
+oli jätetty. Hän tunsi kuusen olevan kukassa jossain aivan likellä ja
+koivunlehvien tihkuvan pihkaa kauempana. Siitä kauempana oli tuomi ja
+rukiinoras. Samalta suunnalta tuli kukonlaulu ja toisella puolen taloa
+tuntui suuren metsän läheisyys. Kaste ja auringonpaiste asettuivat
+yhtaikaa kasvoille ja käsille. Kaikkein tutuinta oli lintujen laulu,
+se teki mielen väkisinkin niin hyväksi, ettei muuta halunnut kuin
+lyyskähtää siihen paikkaan ja kuunnella. Uuden puun haju kuitenkin
+herätti ikäänkuin olisi kuullut kirveen iskuja. Värit, joita ei
+enää nähnyt ja joita tahto koetti säilyttää mielessä, kirvelivät
+kuolleissa silmissä ja silmien yläpuolella eriskummaisen hohtavina ja
+väkevinä patoutumina, välähdellen läpi pään milloin vaaleina, milloin
+tummina, milloin sakeina pehmoisina hahtuvina, milloin kevyinä kuin
+ilma. Värilaineet tulivat kuumana heleänä vihreytenä, tai raskaana
+sinipunana, keltaisena, joka oli jääkylmää, mustana, joka unetti. Värit
+temmelsivät päässä etsien silmiä, se teki yhtä haavaa hyvää ja kipeää
+ja ennen kaikkea se herätti kaipauksen, halun huutaa, tai itkeä, tai
+juosta, tai lentää.
+
+Saattajapoika, joka vihdoinkin oli saanut unet silmistään, näki täällä
+yhdellä haavaa enemmän portaita, tikapuita, vintin- ja kellarinluukkuja
+kuin hän elämässään oli nähnyt ja päätti, että tänään hän menee
+toisten poikain kanssa vaikka mikä olisi. Eilen he olivat juosseet
+torniin, jossa ei vielä ollut ikkunoita, mutta kruununvouti itse oli
+käskenyt sieltä pois. He olivat piiloittautuneet huvihuoneeseen pöydän
+alle. Katossa oli linnun pesä, se jäi vielä sinne, kuinka monta munaa
+lienee ollut, ja mikä lienee ollut lintu, joka teki pesän ihka uuteen
+rakennukseen. Koko tämä pihamaa oli täynnä uusia rakennuksia, joiden
+hirsistä tippui pihkaa. Mäessä oli hyvin syvä kaivo, siitä meni tie
+rantaan, hevoset olivat haassa mäen alla, siellä oli paljon hevosia,
+toiset pojat olivat ratsastaneet niiden selässä hakaan. Tänään Mattikin
+menee, hän menee vaikka mikä olisi. Mitähän pensaita ne olivat, joissa
+oli ihka punaiset varret. Nuo tuolla ikkunan alla olivat ruusuja. Hän
+menee tänään rantaan, pojat lupasivat kaikki lähteä, rantaan on kaksi
+virstaa. Hän riisuu uudet saappaat jalastaan. Hän menee, hän ei tottele
+vaaria, vaari on paha.
+
+Mikäs se oli?
+
+Jokin lauloi tai soitti jossakin lähellä. Mutta se ei ollut ihmisen
+ääni eikä linnun ääni eikä viulu. Pieni Matti unohti kaiken, mikä
+äsken oli vanginnut hänen huomionsa, ja kuunteli. Ei koskaan hän ollut
+kuullut mitään näin kaunista — urut kirkossa kyllä, mutta tämä oli
+vielä kauniimpaa. Soitto tuli pienestä vanhasta rakennuksesta. Jalat
+alkoivat heti viedä poikaa soittoa kohden. Sävel oli niin surullinen
+että itketti. Matti ei käsittänyt mikä se oli, joka noin soitti. Oliko
+täälläkin urut? Yhtäkkiä puhaltui hän täyteen juoksuun saadakseen
+nopeasti nähdä ihmeen, mutta ei minnekään hän päässyt, vaari oli
+tarttunut käsivarteen.
+
+Vaari naurahti ja molemmat kuuntelivat.
+
+— Minä menen katsomaan, sanoi poika ja yritti riistää itsensä irti.
+
+— Etkä mene, sanoi vaari. — Kuulet tähänkin.
+
+— Mikä se on?
+
+— Arvaappas nyt.
+
+— Urut?
+
+— Ei. Uruissa on sellaiset piiput, joissa ääni pihisee niinkuin
+huilussa. Mutta tässä on kielet. Tämä on piano. Piano se on. Nuoren
+paroonin mamma Paalajärvellä se se soitti pianoa. Niin hänen kätensä
+pauhasivat ylös ja alas, että oli kuin myrsky olisi käynyt — ei tämä
+soita sillä tavalla, ei sinne päinkään.
+
+— Minä menen katsomaan. Antakaa nyt mennä.
+
+— Kyllä sinä sen vielä ehdit nähdä. Meillä on kiire, meidän pitää
+lähteä ennenkuin ehtivät kieltämään.
+
+Matti oli niin pahalla tuulella, että hän juoksutti vaaria alas mäkeä.
+Siinä vaari pysäytti hänet kaikella voimallaan ja ravisti häntä.
+Poika rupesi taas itkemään, ja molemmat tepastelivat kaatumaisillaan
+lastukasassa, joka täytti koko mäen.
+
+— Jos laskette näkemään sen, niin sitten minä tulen! huusi poika.
+
+Vaari piteli häntä lujasti kädestä.
+
+— Ja sinä luulet, että sinut päästetään sinne sisäänkään! Piano on
+siellä nuoren parin puolella ja sinne on nuorelle rouvalle tehty omat
+huoneet, jonne eivät vieraat pääsekään. Ison uuden rakennuksen teetti
+pappa nuorta rouvaa varten, mutta rouva pitää paremmin vanhasta. Se
+muistuttaa hänen kotiaan. Lähdetään kauniisti menemään nyt.
+
+Poika ei enää tehnyt vastusta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän koetti
+niellä nyyhkytyksensäkin voidakseen korvallaan ottaa talteen joka
+sävelen, joka salaperäisestä soittokoneesta joutui tänne asti. Linnut
+tekivät haittaa, hän sähähti koivua kohti, josta kuului heleää
+linnunlaulua, aivan niinkuin sähähdetään kanoille, kun ne ovat
+pahanteossa. Mutta eivät laulajat sitä huomanneetkaan ja soittokoneen
+ääni hiljeni hiljenemistään, heidän astuessaan alas tietä. Mikä sen nyt
+olikaan nimi? Se oli sellainen vaikea sanottava. Ei se ollut ensinkään
+sellainen kuin urut. Mutta Matti oli niin kiukkuinen vaarille, ettei
+viitsinyt kysyä. Hän ajatteli, että hän karkaa, menköön vaari mihin
+tahtoo, hän ottaa pussin ja lähtee yksin maailmalle. Ja kyllä niitä
+on toisiakin poikia, jotka lähtevät mukaan. Ja kyllä hän vielä menee
+nuorenkin parin huoneisiin ja näkee sen soittokoneen. Ja kyllä hän
+vielä kuulee senkin, kun paroonin mamma soittaa. Olisi tehnyt mieli
+kysyä vaarilta, miten kielet kulkevat, nousevatko ne taivasta kohden
+vai menevätkö ne maata myöten, mutta kun hän oli suuttunut vaarille,
+niin ei hän kysynyt, vaan ajatteli, että hän johdattaa vaarin ojaan!
+
+Uusi tie oli oikein paha kulkea — parahiksi vaarille! Siinä hän
+alituisesti sai kompastella hiekkakokkareihin ja lastuihin. Ja minne
+hän lienee ollut menossa, häitä oli vielä monta päivää jäljellä. Ja
+kyllä sinne nuoren parin huoneisiinkin vain olisi päässyt, kun olisi
+tahtonut. Ikkunastakin melkein olisi mennyt, niin matalalla kun ikkunat
+olivat.
+
+Vaari pysähtyi, mutta ei päästänyt pojan kättä.
+
+— Vieläkö talo näkyy? kysyi hän.
+
+Poika ei vastannut, vaan mietti, että kun tulee sellainen hetki ettei
+vaari huomaa, niin hän juoksee takaisin taloon. Eivätkö nuo taas
+olleetkin sen soittokoneen ääniä?
+
+— Junkkari, alkoi vaari, — vai rupeat näin kelvottomaksi. Lähetän
+sinut isäsi luokse. Vai taloihinko taas tahdot? Olet jo taitanut
+unohtaa, kuinka sinua syötettiin samasta kupista kanojen kanssa. Sitäkö
+kaurajauhosuttua tekisi mielesi? Ja vaarisi kanssa kuljet häistä häihin
+ja saat hyvää ruokaa mahasi täyteen ja urutkin olet nähnyt ja saat
+pianonkin nähdä...
+
+Piano! Se se oli. Piano. Piano.
+
+— Piano, sanoi poika ääneen, — koska minä saan sen nähdä?
+
+— Maltahan nyt, kyllä sinä saat.
+
+— Kulkevatko ne kielet näin maata myöten, vai ylöspäin?
+
+— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla.
+Mutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.
+
+— Mitenkä kansi avataan?
+
+— Saat nähdä sitten.
+
+— Koska minä saan sen nähdä?
+
+— Istutaan jonnekin että riisutaan saappaat ja pannaan pois viulu.
+
+— Kuinka iso se on?
+
+— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen.
+Ja niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma
+Paalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki —
+sanoivat, kun hän yksikseen soitti.
+
+Saanko minä kuulla, kun nuoren paroonin mamma soittaa?
+
+— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin,
+viime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet.
+Muisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.
+
+— Kuka nyt soittaa?
+
+— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo
+naimisissa ja hänellä on poikakin.
+
+— Onko nuoren paroonin poika jo suuri?
+
+— Mitenkäs hän voisi suuri olla, kun vasta häätkin olivat.
+
+— Ette ollut soittamassa niissä häissä?
+
+— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen
+sielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.
+
+Vaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei
+parkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja
+litisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että
+nuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja
+että hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka
+aukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että
+täytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.
+
+Vaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille.
+Sitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa
+viulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren
+paroonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele
+oli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen
+äitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat
+kerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten
+enää soinut.
+
+Matin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei
+kantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika
+käänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli
+punainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta.
+Mattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten
+itkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin
+hän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.
+
+— Oletteko te nähneet morsianta? kysyi hän vihdoin.
+
+— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei
+vain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.
+
+Matti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei
+ollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:
+
+— Älä sinä itke, morsian soittaa... soittaa — urkuja nuorenparin
+puolella.
+
+— Ei hän ole siellä, vaikeroi tyttö yhä.
+
+— Kukas se siellä soittaisi.
+
+— Näitkö sinä?
+
+— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä
+silkkileninki.
+
+— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli
+eri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.
+
+— Mene sinä vain taloon, kyllä hän siellä soittaa.
+
+Tyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi
+samassa:
+
+— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko
+ja... Etkös sinä tule?
+
+— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni
+sitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois
+kesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?
+
+Vaari oli saanut saappaat jalastaan ja köytteli niitä yhteen.
+
+— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi
+puhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin
+ruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?
+
+Tuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut
+menossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain
+päin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat
+aivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko
+se paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan
+silkkiä olevan.
+
+— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta
+varttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.
+
+— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä
+soittelee, menkää te vain sinne.
+
+— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi
+tutustuneensa miehiin.
+
+Janne Lehtisessä kihahti äkkiä.
+
+— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran
+ruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä.
+Niin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.
+
+Saattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan
+kruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö
+niiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän
+mahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti
+vikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että
+kaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan
+Matin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.
+
+Vaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita
+jalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen.
+Tai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi
+aina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua
+saappaat.
+
+He taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle
+hiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä
+metsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo
+oli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen
+alla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut
+tyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen
+nimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa
+oli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain.
+Mitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja
+tarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö
+nyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää
+sen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli
+kiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä
+näkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja.
+Metsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin
+Ison-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja
+peltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä,
+mitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.
+
+Tuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa
+täyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen
+sieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa
+leivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa,
+ojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen
+ja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus
+loisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta.
+Kun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä,
+ikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi
+tähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen,
+kohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat,
+herättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että
+poltto ja pakotus täyttivät pään.
+
+Jollei olisi koskaan nähnyt, niin ei olisi tietänyt kaivata.
+
+Sokeana syntyneen osa se se sentään mahtoi olla viimeisintä.
+
+— Minne mennään? sanoi poika.
+
+— Eteenpäin, vastasi Lehtisen Janne.
+
+Se oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain
+tuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle.
+Ja lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään
+kangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli
+näkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa
+viitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös
+kangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa
+tokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle
+näkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin
+heleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä.
+Kun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin
+sekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin
+aluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona
+ja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta
+taivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä
+joka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille
+annettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun
+hän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että
+vainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää
+taivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa,
+Paalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos
+isä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun
+tuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille,
+että ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen
+kun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen
+nokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä
+roiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja
+entäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi
+lapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli
+pyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli
+madellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona
+oikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi
+sitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois
+minun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli
+tullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta
+kello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut
+päristellä jotakin likaa hartioiltaan.
+
+Lehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän
+ajatteli isäänsä ja kirkonkelloja.
+
+Mutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja
+kaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa
+ja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.
+
+— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein
+monta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon... niin monta tornia minä
+rakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä
+kirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä
+niinkuin aurinko tomua.
+
+Lehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä
+yksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt
+siihen mitään huomiota.
+
+— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja
+käski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus
+toisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.
+
+Ja mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta,
+mihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä
+seisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja
+pihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he
+olivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän
+kaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.
+
+— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän
+oli meistä vanhin, Eevastiina.
+
+Pelimanni nipisti saattaja-poikaansa käsivarresta:
+
+— Paalajärvelle mennään.
+
+Poika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian
+täältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että
+Paalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:
+
+— Eikö käydä kotonakaan?
+
+— Ei, sanoi vaari.
+
+— Mutta nämä vaatteet menevät huonoiksi.
+
+— Miksikäs ne siitä.
+
+— Kannetaanko sitten tavarat koko matkan?
+
+— Heitetään pientarelle, mitä ei jakseta.
+
+Matti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu
+kanniskelemaan pitkän matkan.
+
+— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän
+Isosta-Hiedasta.
+
+— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. —
+Vai niin, vai!
+
+Se poika ei kuole nälkään, ajatteli hän hyvillään, mutta sanoi:
+
+— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on?
+Oletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?
+
+— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle
+vaikka viulukin.
+
+Häntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki
+käsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.
+
+— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan
+syntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron
+kauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika,
+tällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello
+viskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein
+tottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien
+sinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran
+karkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.
+
+He astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi.
+Toinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana
+kuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen
+ajatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa
+teki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi
+varustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva
+rikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi
+viikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin
+olisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan
+enää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli
+kuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua
+odottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä
+tienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne
+olivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut
+puutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu
+kaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat
+katsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset
+tulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie
+kulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja
+puunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää
+läpi sydänmaan.
+
+Kulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä
+työtä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät
+selässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma.
+Korpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi
+läpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen
+latvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset
+lamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita
+lehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja
+oksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti
+koko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan
+vihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että
+se kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät
+enää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että
+niiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten
+jättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää.
+Eivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja
+versoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi
+hiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne
+miltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen
+puuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden
+tuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla
+puilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan
+varret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa
+jänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen,
+ketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä
+vasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven
+kevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin
+jättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.
+
+Ne kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät
+kuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja
+lapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet.
+Toisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen
+sielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat
+ponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.
+
+Yhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli
+jostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies
+ja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut
+mitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista
+pohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja
+vastaselittelyä.
+
+Ukko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei
+näkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön
+takana, tie kulki tässä niin ylhäällä.
+
+— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan,
+mitä viivyttelette.
+
+Mies puhui hiljemmin ja hänen äänensä vapisi.
+
+— Ettekö te yhden kerran, tämän ainoan kerran, tahtoisi luottaa minuun.
+
+— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka
+taivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen
+avioliiton, häät ja pelimannit ja... — Vilhelm Sacklén, maisteri ja
+käräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken
+tapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!
+
+— Kreeta-Karoliina, ymmärrättehän minut, miksi teeskentelette...
+
+— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä
+mahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet
+siihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö
+siitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä
+teitte kruununvoudille.
+
+— Kreeta-Karoliina, koettakaa rauhoittua. Ei ole muidenkaan helppo olla.
+
+— Menkää hiiteen helppouksinenne, en parempaa sano.
+
+— Kreeta-Karoliina, minunkin täytyy elää.
+
+— Kuka sen on sanonut. Tekisitte viisainten jos hirttäisitte itsenne.
+
+— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran
+luottamuksenne.
+
+— Lakatkaa jo puhumasta, olen tuon sata kertaa kuullut.
+
+— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi,
+ettette tullutkin minun omakseni.
+
+— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin
+teille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt
+nuora tahansa.
+
+— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä,
+Kreeta-Karoliina...
+
+— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie... Lähdetään sitten,
+morsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.
+
+— Sanokaa minulle...
+
+— Sanokaa te minulle!
+
+— Mitä te tahdotte tietää, Kreeta-Karoliina...
+
+— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun
+saitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?
+
+— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule
+unohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää
+Parinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin
+ei mikään enää pidätä rakastavaisia...
+
+— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle
+jotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni,
+Sakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä
+sääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen...
+Olkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani
+puhetta.
+
+Keitä täällä olisi. Linnut laulavat, Kreeta-Karoliina.
+
+— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut
+tämän keskustelun.
+
+— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen
+pojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa
+vain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte
+isästänne... Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää
+te salaisuutenne, minä pidän omani.
+
+— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta,
+niin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin
+kainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä —
+erehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun
+»kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä
+ette saanut huuliltanne.
+
+— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on
+kurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka
+tulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää
+naurako, viillätte haavoille sydämeni!
+
+— Mikä rintalapsi te olette, Ville Sacklén.
+
+— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina,
+minulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa
+seisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi,
+läpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä
+kesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa...
+
+— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte
+unohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen
+tyttärestään puhutaan rumia asioita... Punastutte, poikaseni. Ja
+säikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai
+kuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te
+vain salaisuutenne.
+
+— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina,
+ennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte
+lempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä
+maitohuoneessa.
+
+— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua?
+Olenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei
+merkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan
+kaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen,
+olen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani
+otin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen
+— tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää
+— mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon
+vaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että
+pysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.
+
+— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle
+teeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa,
+mutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy
+kehittyä tällä tavalla...
+
+— Vai niin, vai niin.
+
+— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti
+nuoruutensa rakkauden.
+
+— Vai niin, vai niin. Vai vapautatte te tykkänään minut.
+
+— Mitä te teitte, sen teitte onnettomuudessanne.
+
+— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi,
+jos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin
+kollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut
+minä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä
+metsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru
+vie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen.
+Tukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa
+ei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra
+kuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te
+hänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja
+että oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla
+purjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja
+ikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta
+kirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia
+ja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi
+Parinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te
+siinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies... mitäs te
+nyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.
+
+Oi Kreeta-Karoliina... Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken,
+ehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru
+minuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne,
+tukkijätkän kynsiin... Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne —
+miten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole
+rakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina,
+minä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan
+teistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin
+sikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät
+kovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.
+
+— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.
+
+— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki,
+tämä jätkä, en paremmin sano.
+
+— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun
+kuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.
+
+— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin
+kaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.
+
+— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne
+ja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön
+tai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan
+punasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille
+minä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu
+eikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.
+
+— Mutta te olisitte voinut löytää sivistyneen ihmisen...
+
+— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja
+ties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut
+minut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.
+
+— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun
+osalleni...
+
+— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö,
+Sacklén, viinahan se on teidän isäntänne.
+
+— Te tahdotte murskata minut ja minä olenkin jo murskattu.
+
+— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta
+totisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on
+totta.
+
+— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi
+metsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te
+siellä viileässä maitohuoneessa askartelitte... Miksi pitikään hänen
+kuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar
+ei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt
+toisin...
+
+— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun
+kärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta
+joko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie,
+nouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon.
+Ja vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin
+lakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.
+
+Molemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien,
+soran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka,
+mies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi
+surullista vieraskielistä laulua, »... doch was im Herzen geschah,
+wer kann es wissen, was nur der Himmel sah...» Ukko ja poikanen
+olivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä
+kuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he
+pakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta
+puolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin,
+mutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri
+alas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä
+sinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja
+haparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat
+käyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat
+juuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä
+puhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin
+jumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun
+morsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi
+käynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa
+ja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle,
+ettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian
+oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti
+saada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja,
+sillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset
+tulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka
+on kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa
+sitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava
+morsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat
+tänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä
+koivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat
+tielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika
+kuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri
+pysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.
+
+— Tomua ja tuhkaa me olemme! sanoi kirjuri.
+
+— Emmekä olekaan kuin tulta ja tulikiveä! vastasi morsian ja nauroi.
+
+— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me
+kaipaamme ja minne me pyrimme?
+
+— Pyrkikäämme häätaloon, no tulkaa nyt. Tai oletteko todella
+juovuksissa?
+
+— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti
+jonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista
+rintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän
+nimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä
+huudan siksi että minun on niin ikävä... oi, voi!
+
+— Sacklén, minä otan vitsan koivusta, sitä te tarvitsette.
+
+Kruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin
+pahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja
+oikoi käsiään puunlatvoja kohti.
+
+— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy,
+kaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan... Minussa
+tukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.
+
+— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin
+paras skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin
+haluatte.
+
+— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia... Naurakaa te vain
+suullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova
+paikka.
+
+— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette
+selvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen
+kanssa ja...
+
+— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin
+entinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä,
+että sai sen tulemaan perässään.
+
+— Te olette niin viisas, Sacklén, etten minä ymmärrä teitä.
+
+— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta
+paikkaan heinätukon perässä.
+
+— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä.
+Hyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain
+heinätukon perässä.
+
+Kreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut
+ja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman
+askeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin
+äänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä
+lähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.
+
+Yhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä
+jotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan.
+Risujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät
+korkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin
+niitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin:
+pieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita.
+Hän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja
+jäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin
+kasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen
+Janne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin?
+Täällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana
+soittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen.
+Morsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja
+palasi nopeasti.
+
+— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan
+päästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa?
+Oletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa
+leukojanne auki.
+
+Ja sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se
+ollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja
+syyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen
+puheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri
+kimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään
+vasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan
+torui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.
+
+— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin.
+— Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana
+paraikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä
+hakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.
+
+Morsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut
+silppuna lentelivät pitkin tietä.
+
+— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän
+paikkanne nyt ole metsässä.
+
+Janne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi
+haromaan käsiinsä tavaroitaan.
+
+— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi
+Sakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.
+
+Eihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä
+soittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin
+saattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään
+ympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli
+kivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne
+Jannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti
+hänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt.
+Sanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:
+
+— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa
+tahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun
+olen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva
+mitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat.
+Ja ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska
+sattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu,
+että meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman
+ahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä
+taakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun
+sisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on
+ikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista
+nämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten
+kaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun
+takanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset
+mitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan.
+Aivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään.
+Jumalan haltuun vain.
+
+Hento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja
+läjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt
+vanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa
+eikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä
+häneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa:
+hän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä
+poikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika
+ei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän
+kerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.
+
+‒ Mutta minä kerron, minä! huusi hän. — Koska kerran minua lyödään.
+
+Ja sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi
+raivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin
+silmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin
+haaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin
+suden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen
+metsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät
+viettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi
+sinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan
+merenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet
+kahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.
+
+Sinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä
+tiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen
+käsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä.
+Lapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se
+oli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen
+mielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli
+puhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet
+pauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä
+se onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen
+mukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon
+pitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän
+oli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi
+ja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa
+hänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään
+aina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin
+makealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret,
+mikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa.
+Kesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein
+kaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa:
+kirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli,
+hautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat
+tämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille
+paikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään
+näkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi
+noussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus
+voi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.
+
+Olisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha.
+Mitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?
+
+Hän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet.
+Lieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.
+
+Tomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian.
+Kaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme,
+siihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa
+tuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää
+taivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä
+kertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.
+
+Janne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat,
+koskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi
+ainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit,
+jotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.
+
+Oli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten
+pihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan
+versonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo,
+jonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa
+niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi
+siitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi
+pitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä
+pelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä.
+He olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet
+ja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli
+kaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät
+pihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä
+niistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua
+metsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat
+kuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa
+petäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili
+vähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika
+oli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee.
+Käärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas
+kiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt
+soluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja
+hiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä.
+Linnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus
+painoi matkamiehiä.
+
+Täytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo
+levottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä
+Paalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai
+olisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko
+ja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne
+lähettää? Ja mitä niistä syntyy?
+
+Yöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä
+tähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen.
+Häntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta
+mistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.
+
+— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi
+Sysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki.
+Saat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.
+
+Siinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi
+rientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki
+söi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun
+lähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja
+muurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli
+paksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo:
+puoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden
+metsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat,
+sananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa
+keskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku
+kulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon
+käydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat
+kuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat
+kuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen.
+Valkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat
+ilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että
+kaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa.
+Nyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät
+olleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne
+olivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo
+täyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien
+juovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti
+palasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa
+ruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi
+ahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä
+oli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle
+katselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui
+mieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.
+
+Päivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla
+oli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi
+suuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään
+avautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu
+kiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta
+kulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se
+oli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti
+siltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan
+ei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että
+ihminen sentään jossain täällä askarteli.
+
+Sysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli
+paraikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä,
+kun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää
+sanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan
+kurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän
+kysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi
+käsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui
+sentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen
+lantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen.
+Oli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu
+nousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä
+vaeltelemaan pitkinä vöinä.
+
+Niin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli
+hän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun
+tämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen
+ohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt
+mieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi
+ja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.
+
+— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa
+poikaan päin.
+
+— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä
+Epramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs
+matkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä
+kysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?
+
+Sysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä
+täyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin
+käsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.
+
+— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä
+on nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.
+
+— Eikö se nyt tule? kysyi Matti silmät suurina päässä.
+
+— Ei. Se on jo makaamassa.
+
+Mattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet
+tulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa
+kolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram
+oli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja
+tervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille.
+Vihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta,
+sinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja
+vaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.
+
+Mutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat,
+söivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa,
+jonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä.
+Savu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen,
+jolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut
+vähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten
+saarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta
+näkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa
+ja tummia seinämiä mäntyjä.
+
+Näkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo
+korkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän
+puhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat
+molemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta
+he puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät
+ne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä,
+perunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset
+ajatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen
+pöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta
+takaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä
+ja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua
+ja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain
+aina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään
+nauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä
+sellaisista kyllänsä.
+
+— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä
+tällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs
+sinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja
+nurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä.
+Se on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä
+toista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos
+polttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen
+hä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen
+leikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.
+
+— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli
+sanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli
+hyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.
+
+Pian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen
+lisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta
+kohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua,
+Janne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla.
+Epramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän
+rykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken
+haeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään
+lasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.
+
+— Se on oikein Raja-Aatamin tekoa, sanoi hän.
+
+Molemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain
+syvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.
+
+Janne puhui ensin.
+
+— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään.
+Pitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?
+
+Epram imeskeli savuaan ja vastasi, hampaittensa välitse:
+
+— Ruotsin virsta.
+
+Ukot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet
+polvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan
+uikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka
+luulee ajavansa otusta.
+
+— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella?
+sanoi taas Janne.
+
+Eprami otti sikaarin hampaistaan ja sylkäisi.
+
+— Olihan se.
+
+— Minkästähden sinä sieltä lähdit?
+
+— Kun sinne tuli se tervahaudan Aapeli tekemään saunaansa.
+
+— Tekikö vallan niin liki?
+
+— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa
+välillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.
+
+— Ja taisi ahkerasti pyydystääkin?
+
+— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat
+siinä ne kalanpyydykset.
+
+— Niin että teit toisen tuvan.
+
+— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle.
+Siinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin,
+että oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole,
+piin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran,
+kun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee
+ollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että
+onko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen
+minä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän
+vain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä
+olisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä
+hänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä
+muijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on.
+Siinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin,
+kun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja
+luulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin
+sitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä
+Paalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin.
+Tulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että
+jossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui
+sellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se
+ei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö
+he saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli.
+Minä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja
+ajattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole
+ketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.
+
+Jannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat.
+Epram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi.
+Molempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.
+
+— Niin että tämä nyt on kolmas saunasi, sanoi Janne.
+
+— Mitä niissä on nyt niissä ensimmäisissä?
+
+— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen
+vaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.
+
+— Paljonkos sinä häneltä sait?
+
+— Mitäs minä sitten olisin saanut. Kun vain antavat olla rauhassa.
+
+— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi
+avonaisen suunsa puhujaan.
+
+Epram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa
+yli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi
+suu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat
+taivasta kohden.
+
+— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee
+ihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.
+
+— Niin, ja on kuin joku seisoisi tuossa ja tuuppaisi, että mene jo.
+
+— Mitä lienevät.
+
+— Se on kaipaus, joka kuljettaa ihmistä.
+
+— Niinkö lienee.
+
+— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki
+työkin tehdään.
+
+— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin
+hän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.
+
+— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi
+maahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun
+tietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.
+
+— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa
+keskustelun.
+
+Hän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi
+jotain kohtaa ja tasoitti toista.
+
+Sokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä
+liikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää,
+jalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä
+kaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä
+jonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi
+jäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.
+
+— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti
+lyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii
+kävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut
+hänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä
+tästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla
+jotain tarkoitusta.
+
+— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä
+sikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi
+syntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä
+ajattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet,
+piru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu.
+Sillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa,
+mistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on
+sikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista
+ovat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun
+levottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni
+ja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden
+levottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama,
+anna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä
+sinun levottomuudestasi tuli?
+
+Epram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun
+ei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen
+oli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni
+pienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne
+huojui ja hänen äänensä oli uhkaava.
+
+— Mitä siitä sitten olisi tullut, sanoi Epram yksikantaan.
+
+— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo,
+tiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja
+luun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla
+ihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun
+levottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi
+pystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on
+tullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen
+mies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo
+itse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota,
+joka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa,
+mutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua
+ja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea,
+vaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle
+ennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.
+
+— Mennään maata, sanoi Epram ja tarttui vieraansa käsivarteen.
+
+— Sanotkos minulle ensin mitä minun kaipauksestani on syntynyt?
+
+— Mistäs minä tiedän. Tulkaa nyt, niin johdatan. Poikakin tuolla
+uikuttaa.
+
+— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu
+tuollainen poika.
+
+— Ettekös sanonut, että poika on poikanne lapsi? sanoi Epram.
+
+— Oi tätä tuskaa ja ikävää!
+
+Janne kiersi kädet Epramin kaulaan.
+
+— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan.
+Mutta olette tottunut niihin prykien juomiin.
+
+— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla
+on kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.
+
+— Saattehan kun teetätte.
+
+— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla
+teettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä
+sitä ymmärrä.
+
+— Hirsistä minä vain olen tehnyt.
+
+— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle
+puhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä,
+että onhan minulla... mitä minulla on.
+
+— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle
+kymmenen kapan soittavan koskaan.
+
+— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa
+enkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain
+vaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon
+hirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi
+päähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin.
+Hyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne
+majallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven
+kirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.
+
+»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki
+sitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei
+hänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin
+oli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan
+Paalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä
+taivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut.
+Jannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli
+nukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli
+kolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat
+suuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä
+olivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon.
+Lapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan
+sanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman
+tätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä
+olisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän
+tuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut
+enemmän arvoinen.
+
+— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi
+kepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, —
+mene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi —
+että tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä
+olen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä
+hyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.
+
+Sokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen
+Matin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että
+itketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja
+että Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa,
+ja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan
+ääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se
+pääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään
+pojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri,
+niskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko
+vaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että
+koko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset,
+jotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä
+oikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi
+toivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä
+hänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas
+hän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.
+
+Hän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta
+oikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän
+hiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei
+nukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä
+vasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa
+ja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä
+lapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.
+
+Hiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan
+hiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja.
+Vihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa
+niinkuin Mattikin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä,
+tiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari
+luvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun.
+Matti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär.
+Talossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten
+hän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein
+kaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä
+kaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja
+maan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan.
+Milloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis
+ja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten
+hänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen
+sana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit
+ja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin.
+Lienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi
+Matti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma
+tekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun,
+mutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet
+pitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista
+mihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten
+on ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli
+kaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja
+sitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin
+jaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle
+kuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus
+on tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut
+kuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai
+vuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa
+puhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se
+puhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin
+se lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee
+uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa
+iankaikkisesti Jumalan edessä elämän.
+
+Näitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai
+järven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin
+tai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän
+asian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän
+koetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat
+palat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja
+aina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti
+taas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt
+vaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli
+kulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne
+valkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä.
+Tuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa
+liki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman
+ihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija
+ja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset
+muuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja
+paljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja
+ja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta
+ei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa?
+Miten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut
+sitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen
+alla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon
+muuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä
+raja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo
+kukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli
+hevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan
+varsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri
+mieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain.
+Sinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana
+päivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat
+kalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä
+uusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain
+perästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko
+ja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä
+löydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä
+hopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät
+olleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa
+juuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.
+
+Matkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta
+vihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia,
+sananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa
+pehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä
+koivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle
+ja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren
+ja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin
+oli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana,
+välillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi
+auringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut
+mutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi
+suoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika
+olivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti
+pyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin
+taloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu
+kuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa
+ja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa.
+Oli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja.
+Kolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin
+Paalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.
+
+Senjälkeen ei vaarilla ollut mitään rauhaa eikä hän enää mitään
+kertonut. Hän ei muistanut ruumiillisia vaivojaan, levottomuus
+ajoi häntä eteenpäin. Sen hän sanoi, että kun ehdittäisiin sinne
+juhannukseksi. Miten hän lieneekin unohtanut, että juhannus oli niin
+likellä. Nyt hän sen muisti ja nyt täytyi rientää. Ison maantien piti
+jo alkaa tulla. He odottivat ja odottivat ja kulkivat ja kulkivat.
+Ja vihdoin alkoi jotain kellahtavaa kuultaa läpi havumetsän: se oli
+kuin pitkä silta. »No nyt!» pääsi Matin suusta ja hänen rintaansa
+puhkesi sellainen ilo, että hän oli lähtemäisillään juoksemaan. Oli
+juhlallista pitkästä aikaa nähdä iso maantie. Mahtavana ja levollisena
+se juoksi läpi maiden ja yhdisti pohjoisen ja etelän. Toinen mitä he
+jännityksellä odottivat oli tienhaara viittoineen. Täällä tuntui jo
+suuren maailman läheisyys, kylät olivat toisenlaiset kuin Notkossa,
+nimittäin paljon kauniimpia, oli koski ja saha, vesi pursusi läpi
+tokeiden niin että kuului kauas. Ja tuossa oli mylly, peltojakin
+oli paljon, ruis lainehti pituutensa täydessä mitassa ja leivoset
+lauloivat sen yllä. Mahtoi olla paljon leivosia maailmassa, kun niitä
+riitti niin joka pellolle. Mutta vaarin kanssa ei enää voinut puhua
+paljon mistään, häntä itketti kaikki. Lauantai-iltana he rupesivat
+katselemaan itselleen saunaa ja löysivätkin juuri sen asumuksen, joka
+vaarin sanojen mukaan piti siinä mäellä oleman. Se oli pieni torppa,
+vaari oli ennenkin ollut siinä yötä. Ja ollut saunassakin, makean
+löylyn siinä sai. Ihmisetkin olivat samat. Miehet olivat jo kylpeneet
+ja naiset käskivät odottaa, kunnes he olisivat käyneet saunassa. Vanhus
+ja poika kulkivat kalikkatarhan läpi, missä lehmät makasivat märehtien,
+ja istuutuivat tuvan rappusille. Siinä tuoksui uusilta hirsiltä.
+Ruisrääkkä oli äänessä aidan takana ja saunasta kuului kaiken aikaa
+sirkan siritys. Valtamaantie oli siinä välillä, mutta kuitenkin kuului
+sirkka. Torpan vanhus puheli pojastaan, jonka siinä Jaakon-päivän
+aikaan piti naida, hänhän se oli tuon uuden rakennuksenkin tehnyt.
+Olisihan se vielä mennyt tämä vanha, mutta nuorilla on nuorten mieli ja
+sitten on paha, jolleivät saa tahtoaan läpi. Uhkasi poika heittää kodon
+ja lähteä maailmalle — mikäpä siinä sitten auttoi, täytyi tehdä velkaa
+ja antaa rakentaa.
+
+Hänessä on kaipaus, ajatteli vanhempi Lehtisen pojista. Ehkä tässä
+kerran vielä on talo ja ihmisiä, jotka viljelevät omaa maata. Näin hän
+ajatteli, mutta ei puhunut mitään.
+
+Silloin rupesi torpan poika puhumaan, että kyllä hän sen velan maksaa,
+mutta sitä ei hän tee, että tuo vaimonsa siihen ahtauteen, missä he
+ovat asuneet. Ja täytyyhän sitä yrittää eteenpäin, ei muuten mihinkään
+pääse. Yhtä hyvin saa panna pankolle maata ja nukkua tuomiopäivään.
+
+Lehtisen Janne tunsi, miten itku taas yritti nousta rintaan. Hän
+olisi halunnut sanoa nuorelle miehelle, että kaipaus se on josta
+kaikki syntyy ja että jos hän vain tarpeeksi kaipaa, niin tämä maa
+vielä kerran on hänen lastensa ja heillä voi olla kivinavetta ja
+muutamakymmen lehmä. Hän oli kertomaisillaan, että tästäkin pienestä
+pojasta tulee pappi, joka äänellään täyttää koko kirkon. Sillä kas,
+tässä pienessä pojassa elää kaipaus. Mutta taaskaan ei Janne mitään
+sanonut, päätteli vain, ettei pidä sekaantua vanhempien ja lasten
+asioihin. Käki ja ruisrääkkä olivat väsymättömät, pieni Matti oli
+herätettävä, kun naiset tulivat saunasta. Matti oli nukkunut miesten
+puhuessa.
+
+Saunaan kyllä sopi jäädä yöksikin, torpan vaimo lupasi lähettää
+jonkun tytöistä tuomaan sinne ruokaa. Niin, ja mikseikäs siellä saisi
+paitojakin pestä, heittää tuohon aidalle vain kuivamaan. Onhan se
+mukavaa, että saa puhtaat vaatteet juhannuskirkkoon. Kovin näkyvätkin
+olevan pyykin tarpeessa matkamiesten vaatteet.
+
+Ja taas johdatti poika sokeaa läpi kalikkatarhan, ohi märehtivien
+lehmien. Ojat aidan takana olivat korkeanaan koiranputkia ja
+kaikkinaista kukkaa, sokea tunsi silmiensä pohjalla niiden värit
+valkoisena, hyvälle hajahtavana utuna. Tätä tuskaa! ajatteli hän
+eikä tietänyt sanoiko hän tai ehkäpä huusikin sen ääneen. Eipä saa
+koskaan nähdä tuota ihanuutta, vaikka kuinka kaipaisi — rajat ovat
+kaipauksella. Mutta juuri kun hän oli tuntenut tämän rajan, puhkesi
+hänen silmiensä pohjalla näky, joka pysähdytti hänen askeleensa ja sai
+hänet unohtamaan, missä hän oli.
+
+— Äiti! parahti hän ja oikaisi molemmat kätensä.
+
+Mutta silloin ei siitä enää ollut mitään jäljellä. Äiti oli seisonut
+keskellä kukkasia, yllään kirkkopukunsa ja kädessä nenäliinan välissä
+mintunoksa ja virsikirja. Ja äiti oli nyökyttänyt päätään merkiksi
+siitä, että kaikki lapset pääsevät mukaan. Se oli ollut vain väläys. Ei
+näkynyt enää mitään, oli kokonaan pimeää, ja sokea kulki ja mietti mitä
+tästä mahtanee syntyä.
+
+Kirkonkellot hän kumminkin saa kuulla, kunhan jaksaa käydä vielä
+huomisen päivän. Ja Matista pitää tulla pappi.
+
+Paalajärven seurakunta alkoi juuri kokoontua vanhaan herranhuoneeseensa
+viettämään Johannes Kastajan päivää, kun sokea pelimanni
+saattajapoikineen ponnisti viimeistä taivalta matkansa määrää kohti.
+He olivat molemmat pukeneet ylleen painavat, kantaessa kovettuneet
+saappaansa ja astuivat raskaasti ja uupuneina. He eivät astuneet itse
+valtatiellä, vaan ojan takana polulla, jonka jalankulkijat olivat
+vuosien mittaan siihen tallanneet. Tiellä tulivat rattaat rattaiden
+jälkeen, eteen valjastettuina parhaat hevoset ja etuistuimilla
+isäntiä ja emäntiä mustissa vaatteissa ja takana pieniä juhlallisia
+tyttöjä tai poikia, joiden tänään piti »päästä edes». Tomupilvi
+ympäröi kirkkokansaa, kohoten kuin suitsutus taivaan sineä kohden.
+Asumukset maantien laidassa olivat juhla-asussa nekin, portilla ja
+portaiden ääressä seisoivat juhannuskoivut ja ikkunoiden alla kukkivat
+keisarikruunut ja sireenit. Olisi luullut joka asumuksen aikovan lähteä
+liikkeelle ja liittyvän saattoon. Asumukset kukkasineen kuitenkin
+jäivät ja vain ihmiset tulivat, käsissä virsikirja ja mintunoksa,
+käärittyinä valkoiseen liinaan.
+
+Kirkkoranta oli sekin täynnä kansaa, joka hääri veneitten ympärillä ja
+aitoissa. Kauniisti kirjailtuja vakkoja kannettiin aittoihin ja siellä
+levittelivät naiset parhaita huivejaan. Joku myöhästynyt vene likeni
+vielä pitkin aironvedoin rantaa.
+
+Kukaan ei huomannut sokeaa ja hänen saattajaansa. Ihmiset riensivät
+heidän ohitseen, vain jotkut vanhat jäivät samaan saattoon. Matin ei
+nyt tarvinnut mitään kertoa, tämän seudun oli Janne näkevänä nähnyt.
+Hän tiesi miltä näytti rannalla, miltä metsässä, mitä tulisi näkyviin
+mäeltä. Hänen syntymäpaikkansa oli tässä heti mäen alla, siinä oli
+muinoin ollut punaiseksi maalattu mökki ja mökin takana humalisto.
+Mökki oli muutettu pois, sen hän oli kuullut, mutta Laarin talo oli
+paikallaan. Tässä sen täytyi olla vasemmalla. Ja koko tätä kylää kiersi
+järvi ja järven takana kohoili metsäisiä vaaroja.
+
+Sydän oli vanhan pelimannin rinnassa ottanut sellaisen vallan, että hän
+muuta tuskin kuuli tai muisti. Se täytti lyönneillään koko olennon ja
+tuntui oudon suurelta, kipeältä ja onnelliselta yhtaikaa.
+
+— Kun tullaan Viina-Heikin torpalle, niin juodaan, sanoi hän pojalle. —
+Eikös se ole jo tässä?
+
+Siellä oli joku juuri juottamassa hevostaan ja hevosen juotua huuhteli
+mies kipon ja ammensi anojalle puhdasta, kylmää vettä.
+
+— Juokaa pian nyt, että ennätetään mukaan, hoputti poika.
+
+Hän oli kuin kuumeessa hänkin. Ja vaari joi nopeasti ja pitkään. Hiki
+tunki esiin koko ruumiista. Tätä riemua ja tuskaa! Mäeltä leviää silmän
+eteen kylä ja kirkko, kunhan pääsisi mäen päälle. Se on Valkaman ahde.
+
+— Onko maksaruoho jo kukassa? sanoi vaari äkkiä.
+
+— Mäki on keltaisenaan, vastasi poika.
+
+He ponnistivat ja ponnistivat. Kirkkovalkaman väki alkoi lappaa esiin
+ja täytti tien. Kaikki riensivät sokean ohitse. Kellon läppäys helähti
+samassa ilmaan, ensin yksi hiljainen ja kevyt, joka oli kuin pisara
+taivaan sineä, sitten toinen ja nyt seurasi Paalajärven kirkonkellojen
+iloinen, raikuva huomensoitto.
+
+Vanha Janne oli lyyskähtänyt polvilleen tielle, silmänräpäyksen ajan
+tuijottanut korkeuteen ja päästänyt sauvan käsistään. Sitten hän
+oli kaatunut kyljelleen eikä enää noussut. Poika rupesi itkemään,
+kaikki kääntyivät katsomaan taakseen ja palasivat. Sokeasta miehestä
+muodostui yhtäkkiä huomion keskipiste. Kellojen soidessa koetettiin
+häntä nostaa pystyyn ja virvoitella henkiin. Käytiin pojan kimppuun ja
+kysyttiin, mitä hän oli vaarille tehnyt. Hän itki niin, että vaivoin
+sai kerrotuksi vaarin kaatuneen samassa hetkessä, jolloin kirkonkellot
+alkoivat soida. Vaarille tuotiin viinaa ja tuotiin vettä. Hän ei
+liikauttanut jäsentä. Joku isäntämies tunsi hänet ja puhutteli häntä
+nimeltä. Nyt tunsivat hänet muutkin, sehän oli vanhempi Lehtisen
+pojista, joka oli ollut soittamassa Ison-Hiedan häissä. Tuossahan hänen
+viulunsakin oli. Ja tämähän oli hänen pojanpoikansa, sen heittiön
+Tuomaan poika, joka istuu linnassa. Tämähän Janne joutui sokeaksi
+nuorena poikana, kun Laarilla saunassa sai löylyn vasten kasvojaan. Se
+oli sellainen riihattu poika ja sitten rupesi soittamaan, kun sokeaksi
+tuli. Ei suinkaan hänen sisarensa vielä ole kuollut, ruotivaivaisenahan
+se on ollut jo kauan. Mutta tämä Janne on kuollut, ei se siitä parane,
+paras nostaa maantienlaitaan, noutaa kirkolta paarit ja kantaa
+paarihuoneeseen. Noin vanha mieskö se jo olikin? Eikö hänellä vielä
+siellä Ison-Hiedan häissä ollut musta tukka? Ja nyt oli näin valkoinen.
+Monet häät hän soitti, monet ilot nuorille piti ja tuossa on nyt
+ruumiina.
+
+Yhtäkkiä sanoi joku, ettei kuolleeseen saanut koskea, vaan piti mennä
+noutamaan kruununvoutia. Siitä saattoi saada vaikkapa murhamiehen
+nimen, jollei esivallalle heti ilmoittanut tällaista äkillistä
+kuolemantapausta.
+
+Ihmiset tulivat Matin ympärille, lohduttivat ja toruivatkin. Lapsi oli
+koetellut, hänkin, herätellä henkiin sitä ainoaa ihmistä, joka hänelle
+oli turvana maailmassa. Mutta kun ei vaari enää ensinkään liikahtanut,
+ymmärsi hän, että loppu on tullut ja että kirkonkello jo vie vaarin
+sielua taivaaseen. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sitä sanoivat
+hänelle ihmisetkin, kun vaari tällaisena suurena juhlapäivänä oli
+saanut lähteä taivaallisen Isän kotiin. Mutta poikanen ajatteli sitä,
+ettei hän enää saa tarttua vaarin käteen, ei kuulla hänen ääntään, ei
+kulkea hänen kanssaan. Minne hän nyt joutuu, minne kääntyy? Hän seisoi
+kuolleen vieressä ja itki katkerasti.
+
+Kruununvouti tuli, tunsi heti Jannen ja tunsi Matinkin, tarkasti vaaria
+ja sanoi pojalle, ettei pitänyt itkeä. Lehtisen Janne oli ollut hänen
+ystävänsä ja hänen piti saada kunnialliset hautajaiset. Ja Matin hän
+ottaa Laarille, hän tarvitseekin sellaisen näppärän pojan, joka istuu
+kääsien takana ja avaa portit. Se oli paras pelimanni näillä mailla
+tämä Janne. Siitä se vasta olisi tullut viuluniekka, jos se olisi
+saanut opetusta.
+
+Vaari makasi keskellä kukkasia, joista hän vasta oli puhunut. Ei hän
+ollut kuolleen näköinen, nukkuvan olisi hänen luullut. Mustat paarit
+tulivat. Kun Matti ne näki, heittäytyi hän suulleen vaarin rintaa
+vasten.
+
+Silloin nosti kruununvouti itse hänet ylös, piteli häntä sylissään
+ja asteli vaarin perässä, jota kannettiin. Matti itki kruununvoudin
+olkapäätä vasten. Kellot soivat taasen ja Matti ajatteli vaarin sielua,
+jota ääni kantoi ylös taivaaseen.
+
+Nyt laski kruununvouti Matin alas. He seisoivat valkoisella portilla,
+jonka ympärillä mehiläiset pilvenä surisivat. Portin takana oli hyvin
+paljon kukkasia, kaikenvärisiä ja -tuoksuisia. Avonaisen ikkunan
+laudalla lauloi häkissä lintu, jommoista ei Matti koskaan ollut nähnyt
+Se oli kuin auringosta lohkaistu. Portaille juoksi tyttö, jonka Matti
+ennen oli nähnyt. Se oli kruununvoudin pieni Aliina.
+
+
+
+
+VUOSIA MYÖHEMMIN
+
+
+Lehtisen, kanttorinväen arkihuoneessa Laarilla istuttiin eräänä
+pyhänä — se oli viimeinen elokuuta — niinkuin satoja kertoja ennen
+ja odotettiin isää vieraineen kotiin kirkkokahville. Jonkin verran
+erikoinen tämä pyhä kyllä oli, sillä lailla nimittäin, että Sorja
+toissapäivänä oli lähtenyt kouluun ehtojaan suorittamaan, joten Tumma
+ja äiti olivat kahden, ja lisäksi oli isä täksi illaksi kutsunut
+oratoriokuoron harjoituksen tänne kotiin eikä, niinkuin tavallisesti,
+koululle. Sitävarten oli leivottu ja muutenkin pantu taloa kuntoon —
+se oli hyvin ratkaiseva tilaisuus, isä oli sen johdosta tavallista
+hermostuneempi ja hajamielisempi. Ilma kuitenkaan ei mitenkään suosinut
+harjoitusta. Silti oli isä vakuuttanut, että kuoro saapuu, hän oli
+vannottanut kaikki jäsenet tulemaan, satoi sitten vaikkapa pieniä kiviä.
+
+Niin, eivät nämä sunnuntaipäivät täällä Laarilla olleet mitään
+lepopäiviä, harvoin kesäisin kirkkoon ennätti, vaikka kirkko oli tuossa
+ihan silmien alla. Vieraanvaraisuus oli Jumalan käsky, isä piti tarkkaa
+lukua, että sitä noudatettiin, vaikka siihen paikkaan olisi näännytty.
+Mutta työpäiviähän pyhäpäivät olivat koko hengelliselle säädylle ja
+siihenhän kanttorikin kuului.
+
+Isää odotettiin ja odotettiin. Näin jumalanpalveluksen ja hautausten
+välillä hän usein pistäytyi, tuoden mukanaan ystäviä, tuttavia
+ja tuntemattomiakin. Nyt soitettiin jo pois kirkosta eikä häntä
+kuulunut. Tytär Tumma seisoi ikkunassa, tarkaten kirkonkelloja ja
+ajatellen, että olisiko jotakin erinomaista saattanut tapahtua.
+Samaa ajatteli äiti, istuen käsivarret ristissä yli rinnan pyöreän
+ruokapöydän ääressä. Hän oli levoton Sorjan ehdoista, ei ollut Sorja
+lukenut niinkuin hänen olisi pitänyt, mikä opettaja se enää oli vanha
+Sacklén —juoneet olivat isän kanssa parhaasta päästä. Lisäksi hän oli
+levoton isän konserttimatka-aikeista. Ajatella vain, että tällainen
+maalaislukkari tulee oratorioineen pääkaupunkiin: kyllä herrat hänet
+siellä höyhentävät, niin että on rampa koko elämäniäkseen. Äiti
+toivoi hiljaisessa mielessään, ettei kuoro tulisi harjoitukseen,
+sitähän ne laulajat tavallisesti tekivät, että tulivat milloin
+halutti. Kuinka monta kertaa isä-raukka oli raivonnut yökaudet, kun
+ei harjoituksesta ollut voinut tulla mitään. Tällä kertaa hänelle
+kyllä tulee kova yö, jolleivät laulajat saavu. Mutta se on sittenkin
+parempi kuin että hän menee suureen Helsinkiin ja peittoavat hänet
+siellä niin ettei hän kehtaa kotiin tulla. Eivät ne siellä kunnioita
+vanhan miehen ponnistusta ja kaipausta. Oppimaton hän siellä on,
+siellä pitää olla oppineita. Senpätähden tässä nyt Sorjalle pitäisi
+koettaa saada oppia ja pohjasivistystä, että hänestä jotakin voisi
+tulla. Isä saisi panna toivonsa Sorjaan. Kerran, vain yhden kerran
+hän tahtoisi puhua sivistyneille ihmisille. Isä raukka, vaikea on
+hänen elämänsä ollut. Jos hän voisikin odottaa, kunnes Sorja puhuisi
+sivistyneelle yleisölle. Mutta joivat koko sen kuukauden, jolloin
+Sacklénin piti lukea tytön kanssa. Äitiä haukotutti ja raukaisi. Sitten
+häntä vaivasivat ne vieraat ihmiset, jotka kaiken jumalanpalveluksen
+ajan olivat pitäneet sadetta täällä, odotellen kanttoria. Kirkkoon
+eivät he tahtoneet, tiesihän sen, mitä jumalattomia lienevät olleet
+Ison-Hiedan sahalta ja lisäksi kehuivat käyneensä Amerikassa. Mutta
+kun heillä oli asiaa kanttorille, niin täytyihän heille pitää seuraa.
+Ja niin he kahvin juotuaan olivat siirtyneet sohvaan musiikkimiesten
+kuvien alle, joita Lehtisellä kaikki seinät olivat täynnä. Siinä he
+istuivat, koputellen jaloillaan kaappisohvan laitaan ja käyttäytyen
+sillä tavalla, ettei täällä ollut tapana sillä lailla. He sanoivat
+olevansa kotoisin Notkosta nämä Hyrskyaallon sisarukset, tekevänsä
+työtä sahalla ja jäävänsä Suomeen yli juhlien, mutta sitten lupasivat
+jälleen lähteä Amerikkaan, ei täällä Suomessa viitsinyt olla, joka
+parempaan oli tottunut. Kovin he olivat ylellisissä pukimissa, neidillä
+sormet, käsivarret ja kaula kultakoristeita täynnä. Maalari Laine oli
+paalajärveläisiä, hän oli vain käymäseltään pistäytynyt Amerikassa ja
+aikoi pysyä kotimaassa. Hän oli seurannut sisaruksia vain oppaana.
+
+Ehdittiinhän siinä pitkien kirkonmenojen mittaan puhella yhtä ja toista
+— nykyään ei ollut puutetta puheenaiheesta. Oli läpikäyty juhlaohjelma,
+jota varten vieraat olivat tulleet. Oli keskusteltu patruunan
+nuoresta rouvasta, joka oli vikitellyt itsensä nuorisoseuran johtoon,
+vaikkei hän osannut suomen sanaa. Tulkin kautta toimitus sitten
+kävi. Kaikki sällit ja konttorihenkilöt siellä Ison-Hiedan sahalla
+puhuivat uusmaalaista murretta, muuten ei sinne otettukaan. Sitten
+keskusteltiin Ison-Hiedan emännästä ja hänestä riittikin puhumista.
+Niin saita hän oli, ettei antanut toimittaa leikkausta vaikka tiesi,
+että muuten kuolee. Vuosikausia hän jo oli ollut makuulla ja arkku
+oli valmiina vinnillä. Ja niinkin kuului määränneen, että tuhannen
+markkaa kultarahoissa on pantava hänen päänsä alle arkkuun. Vaikka eikö
+sellainen liene laissa kielletty, muutenhan rikkaat varmaan eivät olisi
+yleensäkään hennonneet luopua kullastaan, vaan vieneet kaikki hautaan.
+Ei mitään apua Isossa-Hiedassa annettu köyhälle ihmiselle, kun hän
+sinne meni. Sellaisia olivat rikkaat. Tälläkin Ison-Hiedan emännällä
+kuului olevan köyhiä sukulaisia — eivätkö olleet nämä Lehtisetkin
+sukua? Olivathan niinkin. Vaikkei kovin läheistä. Tuo tytär, Tumma, oli
+emännän kummityttö. Mutta ei niin kynnen vertaa ollut emäntä koskaan
+hänelle antanut. Ja parasta kai se oli, että jokainen koetti tulla
+toimeen omillaan. Rouva Lehtinen kävi Ison-Hiedan emännästä puhuessa
+harvasanaiseksi. Ei, ei mitään riitaa ollut emännän kanssa ollut,
+mutta olihan siinä iso Paalajärvi välillä eikä ollut asiaa sieltä
+tänne eikä täältä sinne. Mahtoiko olla totta, että emäntä oli tappanut
+miehensä? utelivat vieraat. Siihen sanoi rouva Lehtinen jyrkästi, että
+ne olivat pahoja puheita. Isäntä oli itse juovuspäissään kaatunut
+oman rappunsa edessä kiveä vasten ja kuollut siihen paikkaan. Kivikin
+oli vielä siinä, kuka hyvänsä saattoi sen nähdä. Kuolema siitä täytyi
+tulla, kun ohimonsa siihen löi. Kuinka lienevätkin rakennettaessa
+jättäneet sellaisen terävän kulman. Niin, mutta sitäkin väitettiin,
+että emäntä oli sekoittanut isänsä kahvikuppiin sellaista lääkettä,
+että se antoi ikuisen unen. Kyllä Ison-Hiedan emännästä kulki kaameita
+puheita. Eikähän siellä kukaan pysynyt. Vanha vouti ja Sakleeni ne
+olivat ainoat, jotka siellä tulivat toimeen, lienevät olleet emännän
+kanssa yksissä liitoissa. Eikös kruununvoudin kuoleman jälkeen ollut
+oikein käräjänkäyntiä? Mutta siihen se hiljeni, taisi emäntä lahjoa
+tuomarit. Se oli aikamoinen noita se vaimoihminen ja kaunis kuului
+nuorena olleen. Rouva Lehtinen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sanoi,
+ettei Ison-Hiedan emäntä ollut syyllinen niihin rikoksiin mitä hänen
+niskoilleen sälytettiin. Kruununvoutihan oli kuollut äkisti tyttärensä
+luona, mitä lienee siellä nauttinut, kyllä kai siinä oli emännän syytä?
+Ei, sanoi rouva Lehtinen — täällä Laarilla kruununvouti kuoli. Isännän
+sukulaiset ne levittelivät kaikenlaisia huhuja, kun olivat emännälle
+suuttuneet. Mutta merkillisin juttupa oli se, että emäntä perintöönsä
+oli liittänyt elävän ihmisen, jonka piti joutua sen omaisuudeksi, joka
+perinnön sai. Miksei hän ollut määrännyt omaisuuttaan suoraan herra
+Arne Falckelle? Ja mitä tekemistä oli herra Arne Falckella yleensä
+Ison-Hiedan emännän kanssa? Olivatko hekin sukua? Herra Arne Falcke
+oleskeli nyt sisarensa luona sahalla — patruunan ruotsinkielinen
+rouva, hänhän se juuri oli herra Arne Falcken sisar. Mitenkäs herra
+Arne Falcke puhui suomea, vaikkei sisar osannut? Niin, kas poika
+oli ensimmäinen lapsi ja hän oli syntynyt täällä, sisar oli tullut
+maailmaan vasta sitten, kun Parinpelto jo oli menetetty ja parooni
+rouvineen asui Helsingissä. No niin, herra Arne Falcke oli nyt tullut
+sisartansa katsomaan, ei taitanut Ison-Hiedan emännästä paljon
+välittää. Kerrottiin hänen ikänsä olleen tyhjäntoimittajan, mitäpä
+hän olisi viitsinyt nähdä vaivaa, kun tiesi toisen pitävän huolen
+naimisestaan ja hyvän toimeentulon olevan varattuna eliniäkseen. Se oli
+oikein sellaisen itsevaltiaan rikkaan naisen oikku tämä tällainen, että
+hän etsii mielensä mukaisen tytön, antaa omaisuuden hänelle ja panee
+hänet miehen vartijaksi. Ja nyt hän etsii tätä tyttöä, senkin häijy
+hupsu. Sekä isäntä että emäntä Isossa-Hiedassa kyllä jo olivat tarpeen,
+sillä mitäpä se vanha vouti ja kuoleva emäntä enää saivat aikaan.
+Ei siksi, että eihän talon maanviljelys enää mikään suuri ollut»
+rahaksihan emäntä maat oli muuttanut. Toinen asia sitten oli, oliko
+Arne Falckessa miestä panemaan taloa kuntoon.
+
+Ties häntä, millä kannalla mahtoivat emännän raha-asiatkaan olla. Hän
+oli antanut lainaksi huonoja takuita vastaan, vaikka niin viisas väitti
+olevansa. Sekin Samuli, Rajamäen isäntä, joka tässä kuoli — mitäpä
+siitäkään enää otti. Tänäänhän hänet piti haudattaman, taitavat ollakin
+juuri hänen kellonsa, jotka tuolla kumisevat. Miten paljon jättänee
+emäntä jälkeensä — saattaa olla paljonkin. Rauha Korpea mainittiin
+perijättärenä ja todennäköiseltä tuntuikin, että suurin osa sinne
+menisi, Rauhan äitihän siellä oli ollut hoitamassa sairasta ja torjunut
+sieltä pois muut sukulaiset niinkuin kärpäset. Puhuttiin kuitenkin
+sellaistakin, että pahankurinen vanha saita oli suuttunut Korven
+emäntään ja etsi, liikkumattomuudestaan huolimatta, vielä kerran läpi
+koko tyttömaailmaa paikkakunnalla saadakseen rikkauksilleen sopivan
+perijättären. Siinähän hänellä olikin hyvä apulainen siinä Sacklénissa.
+Ison-Hiedan rikkauksiin ehkä sopi jotakin ihmistä onnitella, mutta ei
+pikku parooniin, sillä hänellä ei tehnyt yhtään mitään. Mutta kyllä
+varmaan emäntä hänellekin puuttuvan kylkiluun paikoilleen sovittaa.
+»Niin minä tahdon!» sen hän on sanonut koko ikänsä ja sanoo kuolemaansa
+asti — näitä hänen sanojaan sopii käyttää puheenpartena yhtähyvin kuin
+joitakin muitakin.
+
+Puhuttiin valtiollisista asioista. Oli täälläkin koottu suureen
+adressiin nimiä ja paljon oli saatukin, lähes kaksituhatta nimeä. Mutta
+työtä oli tehtykin, kaksi viikkoa olivat siinä työssä Lehtinen ja tämä
+nuorempi tytär, hevosella ajoivat syrjäkylillä asti, ja pappilaiset
+ajoivat toisessa päässä pitäjää. Mutta eihän se auttanut, eihän keisari
+ottanut Suomen miehiä vastaankaan. Oli Lehtinen joukossa, viisi sataa
+heitä oli kaikkiaan, sinnehän he olivat hankiin jäämäisillään, kun
+tuli niin mahdoton lumipyry. Lehtinen sairasti ison aikaa sen matkan
+jälkeen, eikä yksin ruumiillisesti, vaan henkisestikin. Hän oli
+yhtäkkiä saanut päähänsä, että taide voi menestyä vain itsenäisessä
+maassa. Vieraat kysyivät joko venäläinen valta tuntui täällä
+Paalajärvellä asti. Siihen ei rouva Lehtinen sanonut mitään, mutta
+Laine sanoi, että tuppasihan uusi vallesmanni joka puhetta kuulemaan ja
+käveli kuin koira nuuskimassa yhdistyksen toimintaa.
+
+Nyt kysyivät vieraat, missä talon vanhempi tytär oli. Sorja? Niin,
+hän lähti tässä toissapäivänä kouluun, saa sitten nähdä, miten siellä
+suoriutuu. Hänellä ei ole taipumusta kieliin. Isä tahtoo hänestä
+laulajaa, mutta hänen täytyy ensin saada pohjasivistys. Pohjasivistys
+on välttämätön. Täytyy käydä viisi luokkaa ennenkuin pääsee
+musiikkikouluunkaan, saatikka siitä eteenpäin. Mutta Sorjalla ei ole
+kielipäätä. Venäjä on tehnyt hänelle kiusaa. Toisen kerran hänellä nyt
+oli ehdot ja jollei niistä suoriudu, niin täytyy jättää koko koulu.
+Olihan maisteri Sacklén tässä kuukauden lukemassa tytön kanssa ja
+pitäisihän hänen osata venäjää, mutta ei taitanut tulla luetuksi niin
+ahkeraan kuin olisi pitänyt. Se on kyllä kanttorille kova paikka,
+jollei Sorjaa hyväksytä ja jos hän yhtäkkiä tulee takaisin kotiin.
+Vieraat nauroivat: pitääkö sitten venäjänkielen ehtojen vuoksi jättää
+koko koulu ja tulevaisuus laulajana? Rouva Lehtinen sanoi: kyllä kai,
+ja näytti huolestuneelta. Silloin kääntyi hänen tyttärensä ikkunasta
+huonetta kohden ja sanoi, että kyllä hänen sisarensa vain hyväksytään,
+ei tarvitse ajatellakaan, että hän tulee takaisin. Vieraat menivät
+sanattomiksi, ei niin paljon tytön lausunnon tähden kuin senvuoksi,
+että hänen äänessään oli outo ylpeys ja poskilla paloi puna, joka
+tuntui olevan suuttumusta.
+
+Äiti rupesi nopeasti puhumaan sateesta. Oli ennustettu, että
+perjantaina lakkaisi, mutta aina vain satoi. Sitten hän taasen alkoi
+puhua kanttorin viipymisestä. Hänen olisi jo aikoja sitten pitänyt olla
+kotona. Taitaa täytyä kuumentaa kahvi.
+
+Äidin lähdettyä keittiöön sanoi neiti Hyrskyaalto:
+
+— Jollei neiti Lehtistä oteta kouluun, niin sopiihan tulla tehtaalle.
+Kyllä sinne väkeä mahtuu ja kauniit tytöt varsinkin ovat tervetulleita.
+
+Jos hän oli toivonut pääsevänsä puheisiin Tumma Lehtisen kanssa, niin
+hän erehtyi. Tumma ei kääntänyt päätään eikä äännähtänyt, ainoastaan
+ikkunalauta kukkasineen, mihin hänen kätensä nojasivat, tärähti
+hiukan. Lieneekö maalari Laine halunnut parannella suhteita kanttorin
+nuorempaan tyttäreen, koska hän sanoi:
+
+— Siitä olisi tullut musiikkimies tästä Lehtisestä, jos olisi saanut
+kehittyä. Vaan mitäs köyhät. Minun isäni aina kertoi, mitenkä hän
+seisoi laivarannassa ja soitti viulua päästäkseen pappiskouluun, mutta
+ei taitanut karttua niin paljon. Rikkaat ne käyvät koulua vaikka ovat
+kuinka pölkkypäitä, kun köyhän lahjat menevät hukkaan kehityksen
+puutteessa. Taidemaalariahan minustakin ennustettiin tulevaksi,
+mutta punamullalla niinä sivelen ihmisten sikolättejä. Vaan siitä ne
+kumoukset sitten tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jotta
+jokainen saisi kehittää lahjojaan. Kyllä ne vielä tännekin tulevat
+kumoukset.
+
+Hyrskyaalto naurahti ja löi reiteensä, koettaakseen oliko taskussa
+tulitikkuja.
+
+— Kestää se vielä, sanoi hän. — Ei tässä maassa vielä parempaa tiedetä
+kaivata. Yksillä pahnoilla ne ovat ihmiset ja elikot. Kyllä se vielä
+kestää ennenkuin ne erkanevat.
+
+Tumma ajatteli isää, joka oli poikasena avannut porttia kruununvoudille
+ja soittanut vaarivainajan omatekoista viulua markkinoilla ja
+laivarannassa. Ylioppilaat ne kerran olivat koonneet hänelle
+puolisataa markkaa, kun »Nauru» tuli rantaan ja he kannelta näkivät
+pojan. Kyyneleet nousivat Tumman silmiin. Kunhan ei se epäonnistuisi
+tämä oratorioasia. Ja kun Sorjasta vain tulisi se mitä isä toivoo.
+Sorja ei itse toivo tarpeeksi. Pietarinmatkan jälkeenpä isä vasta
+oli ruvennutkin väkipakolla vaatimaan Sorjaa laulajattareksi. Isä
+oli Pietarissa nähnyt jotakin niin äärettömän kaunista: oopperan.
+Hän toivoi tänne Suomeenkin oopperaa. Sorjasta piti tulla sellainen,
+että ihmiset itkivät, kun hänet kuulivat, ja tunsivat Jumalan
+läsnäoloa. Kunhan Sorja vain itse olisi tarpeeksi toivonut. Tumma
+Lehtinen ajatteli myöskin kummitätiään Ison-Hiedan emäntää, joka ei
+ollut antanut hänelle kynnen vertaa, mutta aikoi antaa kaikki herra
+Falckelle, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Olikohan herra Falcke
+kaunis? Herra Falcke oli nyt orpo, sekä hänen isänsä että äitinsä
+olivat kuolleet ja hän oli sisarensa luona, jota ei hän ollut nähnyt
+sitten kuin pienenä. Miksi olivat herra Falcken isä ja äiti asuneet
+erillään? Eivätkö he pitäneet toisistaan? Isä oli ottanut tyttären ja
+äiti pojan. Pojan nimi oli Arne. Arne raukka!
+
+Mitähän nyt oli tapahtunut, kun Toivonmäen ja Lutin emännät sellaisella
+kiireellä lähestyivät porttia. Eikö »Nauru» jo ollut lähtenyt — miten
+se näin myöhästyi, illat eivät enää olleet valoisat. Tuliaisnyytit
+näkyi vaimoilla olevan käsissä niinkuin tavallisesti — toisella munia,
+toisella voita, kuten nyytin muodosta saattoi päättää — ja Toivonmäen
+emäntä astui portista ensin, vaikka hän oli köyhempi. Sateen vuoksi
+kiiruhtavat, päätti Tumma. He alkoivat jo eteisessä selittää äidille
+asiaansa ja tuskin saattoi toinen odottaa, että toinen lopettaisi,
+ennenkuin hän jo otti suunvuoron. Näin he puhuivat, kaikki kuului
+huoneeseen, missä Tumma ja Ison-Hiedan sahan väet istuivat.
+
+— Laiva lähtee vasta kun Sakleeni saa asiansa ajetuksi, emäntä on
+sen niin määrännyt. Sellainen valta hänellä on, vaikkei liikkumaan
+pääse. »Nauru» on hänen laivansa ja sen hän lähettää milloin tahtoo,
+kapteenilla ei ole siinä mitään sanomista. Sakleeni tuli aamulla,
+hänellä on tänne emännän asiaa, siellä hän nuokkui kirkossa ja näkyi
+menneen sakastiin kanttorin puheille. Hänen tähtensä kaikki nyt saavat
+odottaa, ties missä taas viipyy. Mutta ette taida tietääkään, mitä
+tänään on kirkossa tapahtunut.
+
+Kanttorin rouva kuului siunaavan.
+
+— No ei sitä nyt niin pidä pelästyä, alkoi toinen emännistä. — Rouvahan
+pudottaa kahvipannun. Minä otan. Ehkei siitä mitään tule, ehkä se menee
+sovintorahoilla, vaikka kyllä se sellainen pahan vaikutuksen teki. Jos
+Flyktin Tilta olisi istunut urkulehterin alla tai edes likempänä sitä,
+mutta hänhän aina istuu siinä neljännen penkin päässä, kun on kuuro
+eikä kuule saarnaa. Niin, kas kanttori viskasi virsikirjan lehteriltä
+suoraan hänen päähänsä ja niin hyvin tähtäsi, että eukolta tärähtivät
+silmälasit syliin ja silkki valahti kasvoille.
+
+— Ei hänelle mitään vahinkoa tullut, ei sattunutkaan, mutta säikähtihän
+hän. Ja entä se häpeä. Ja jos se olisi ollut joku toinen, mutta Tilta,
+joka on seurakunnan ahkerin kirkossakävijä. Ja mikä ihme lienee
+kanttorin päähän johtunut.
+
+— Kyllä minä tiedän ja arvaan, kuului äiti taas sanovan. — Se laulaa
+Tilta niin kovalla äänellä. Lehtinen ei jaksa sitä kuunnella. Hänellä
+on sellaiset korvat.
+
+— Mutta ei se sentään käy, että kanttori heittelee virsikirjoja niiden
+seurakuntalaisten päähän, jotka eivät veisaa hänen mielensä mukaan.
+Tämä on nyt jo toinen kerta. Kyllä hän silloin ensimmäiselläkin
+kerralla on heittänyt kirjan, vaikka selitettiin, että se putosi. Eihän
+tässä kohta uskalla kirkkoon mennä, kuka tietää koska saa kalloonsa
+virsikirjan.
+
+— Mutta kyllä kanttori taas senjälkeen veisasi niinkuin tuomion
+pasuuna, ihan koko kirkko tärisi. Eikä Tiltaa hetken perästä enää
+kukaan ajatellut. Se on tällä kanttorilla sellainen laulun lahja, ettei
+hänen pientä hairahdustaan kukaan enää muista.
+
+Äiti ja emännät tulivat huoneeseen. Tehtaalaisia huvitti tapaus niin,
+että se oli kerrottava juurta jaksain uudestaan. He nauroivat ja
+kyselivät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Jos olisi tietänyt, että
+siellä sellaista hauskaa oli, niin olisi mennyt kirkkoon. Kun äiti ja
+emännät toiselta puolen esittivät sellaisen teon hyljättävyyttä, että
+kanttori viskelee virsikirjoilla seurakuntalaisia, ja tehtaalaiset
+toiselta puolen kehuivat kanttorin oivallista järjestyksenpitoa, niin
+syntyi sellainen epäsointu, että Tumman päähän koski. Ja kun hän vielä
+ajatteli, että entä jos isä saa tästä rangaistusta ja entä jos Sacklén
+on saapunut tänne taasen juodakseen isän kanssa, ja jos vielä sitten
+Sorjaa ei olekaan hyväksytty kouluun — kun hän tätä kaikkea ajatteli,
+niin tuli hänen niin tukala olla, että hän ajatteli, että lähtee
+juoksemaan pakoon, yhdentekevää minne. Hän pusersi kätensä nyrkkiin
+niin että kynnet syöpyivät lihan sisään ja sulki silmänsä.
+
+Silloin alkoivat kirkonkellot soida. Kaikki äskeinen pysähtyi ja
+tytön kädet irtaantuivat suonenvedontapaisesta kouristuksestaan. Ne
+olivat aina samat, pelkistä puhtaista soinnuista kootut, kaikista ajan
+vaihteluista välittämättömät sävelet. Tumma seisoi ikkunassa ja tunsi
+samaa epämääräistä turvallisuudentuntoa, jota tuttu soitto aina oli
+hänessä herättänyt. Kuolleille kellot nyt soivat ja vasta kuolleena oli
+ihminen turvassa, kaikki elämän melu ja riita jäi kuoleman porttien
+taakse. Pihakoivussa riippui suuri keltainen terttu — koska se oli
+tullut? Se oli syksyn ensimmäinen, se soi yhdessä kirkonkellojen kanssa
+ja joka pisara, joka vuoti alas keltaisia lehtiä, soi. Tumma näki
+yhtäkkiä, että koko pihamaa oli soiton vallassa, nurmesta suitsui esiin
+vihreitä säveliä ja lavoissa lauloivat siniset, punaiset, keltaiset,
+valkeat kukat, kukin omalla äänellään. Ja kaikkialla helisivät
+vesipisarat. Ah, vieläkö ne nyt yhä nuo ihmiset puhuivat siitä,
+että isä oli heittänyt kirjan. Jumala oli sen aikoja sitten antanut
+anteeksi. Mutta ihmiset ajattelivat vain Flyktin Tiltan päätä eikä isän
+korvia. Saattoiko isä todella saada jotain rangaistusta? Ja mitä?
+
+Tumman ajatukset kääntyivät yhtäkkiä niihin käytännöllisiin asioihin,
+joissa ne nykyään askartelivat.
+
+Syksy tulee, isä on luvannut päästää minut kansanopistoon. Mutta saako
+isä mistään lainaa? Rahaa ei meillä ole, puotiin on velkaa monta
+sataa, sävellyksistä ei makseta mitään. Mutta kovin mielelläni minä
+kuitenkin jotain oppisin. Minulla ei ole lahjoja niinkuin Sorjalla,
+Sorja tarvitsee korkeampaa opetusta ja rovasti on lainannut Sorjan
+koulunkäyntiin. Minulle kyllä riittäisi kansanopisto, sitten tulisin
+kotiin ja hoitaisin isän ja äidin, kun he ovat vanhat. Kyllähän
+meilläkin voisi olla rahaa, jollei kävisi niin paljon vieraita ja
+jollei menisi juomiin.
+
+Kello alkoi vaieta. Viimeiset läppäykset soivat kauan ja väristen, niin
+että tuntui koko rakennuksessa. Kaikki kukkasetkin värähtivät. Sitten
+hiljeni. Kävi tyhjäksi ja turvattomaksi. Miltä olisi mahtanut tuntua,
+jollei olisi ollut kirkonkelloja. Näin pyhäisin soittivat ne toisilleen
+yli metsien ja järvien, halki avaruuksien loivat ne sointujen siltoja,
+joita myöten ihmissielut saattoivat kulkea ja pysyä ylhäällä. Muuten
+olisi kaikki vaipunut suohon. Maailma oli suo.
+
+Nyt syntyi huoneessa liikettä, vieraat näyttivät miettivän, eikö liene
+parasta koettaa puhutella kanttoria jossakin ulkosalla, ehkä hänet
+saattoi tavata hautausmaalla. Kukaan ei kieltänyt heitä lähtemästä,
+mutta he eivät sittenkään lähteneet. Sensijaan hävisivät äiti ja
+emännät keittiön puolelle. Emännät sanoivat, että heillä oli kiire.
+Neiti Hyrskyaalto läjäytti veljeään polvelle ja pyysi häneltä tupakkaa.
+
+— Ettekös tekin tahdo, neiti Lehtinen, huudahti hän samassa. — Nuo
+miehet aina imevät paperossinpäätä niinkuin lapsi tuttia — otetaan
+mekin.
+
+Kellot vaikenevat ja ihminen puhuu, ajatteli Tumma ja kääntyi
+huoneeseen päin. Hän ei ollut ehtinyt mitään sanoa, kun Hyrskyaalto jo
+seisoi hänen takanaan, paperossilaatikko levällään kädessä. Tumma sanoi
+kiivaasti »ei kiitoksia» ja kuumeni pyörryttävän kuumaksi. Hyrskyaalto
+oli kaunis suuri mies, Tumma inhosi häntä ja vetäytyi pois hänen
+tieltään. Hyrskyaalto tunsi tehneensä vaikutuksen ja astui hymyillen
+takaisin huoneeseen. Vieraat rupesivat nyt tarkastamaan kuvia sohvan
+yläpuolella. Yksinkertaisissa somissa kehyksissä ne olivat, kanttori
+itse niitä sellaisia näperteli. Olipa tuolla Wagnerilla nokkaa ja
+hiuksiaan ne järjestään kaikki pitivät kuin leijona harjaansa. Se oli
+kai taiteilijain muoti sellainen, tästä Lehtisestä alkaen noihin äijiin
+asti tuolla seinällä.
+
+Miehet näyttelivät sormellaan ja nauroivat. Tummaa suututti. Mitä he
+hänen isänsä kuvista tahtoivat. Ja eivätkö nyt käyneetkin vaarivainajan
+viulun kimppuun, jota isä niin piti arvossa. Kurottivat, hävyttömät,
+kätensä koskettelemaan katkenneita kieliä ja nauroivat ääneen. Olisipa
+Sorja ollut täällä, hän olisi heidät opettanut. Mutta he eivät olisi
+uskaltaneetkaan, kun vain olisivat nähneet Sorjan. Kuin kuningatar
+hän oli, hän suojeli heitä kaikkia. Eikö hänestä nyt voinut tulla
+laulajaa ilman kielitaitoa? »Katso vain, ettet sitten halveksi köyhiä
+vanhempiasi!» oli isä sanonut. Ei, sellaiseksi ei tule Sorja. Miksi
+täytyykin aina erota siitä, josta enimmän pitää? Kaikki he enimmän
+pitivät Sorjasta ja aina oli Sorjan täytynyt lähteä kouluun. Kerran
+lähtee Sorja suuriin kaupunkeihin vieraalla maalla ja laulaa niin että
+kaikki itkevät.
+
+Miksi tuntui niin tukalalta? Tapahtuiko jotakin pahaa? Miksi isä
+viipyi? Minkätähden hän olikin näiden vieraiden ihmisten kanssa, joiden
+seurassa hän ei viihtynyt? Olisipa saanut työntää auki ruudun ja hypätä
+ulos. Sorja jaksoi puhua ihmisten kanssa, kuunnella heitä, nauraa ja
+vastata heille. Hänelle, Tummalle, se aina oli ollut vaikeaa. Kaikki
+sellainen oli hänelle aina ollut vaikeaa ja sitä aina oli pitänyt
+tehdä. Mikseivät ihmiset asu yksinään, kun kuitenkaan eivät pidä
+toisistaan?
+
+Nyt nuo miehet ovat löytäneet jonkun kuvan, jota he erikoisesti
+pilkkaavat. Se on sen säveltäjän kuva, jonka surumarssia isä aina
+soittaa. Eikö sentään ole liikaa, että vieraat ihmiset tulevat toisen
+kotiin ja nauravat sitä? Jos hän, Tumma, joskus saa oman kodin, niin
+sinne tulee vain sellaisia ihmisiä, joista hän pitää. Mutta kenestä hän
+pitää? Hänen täytyi naurahtaa, sillä hänellä ei ollut keitään muita
+kuin nämä kotiväet.
+
+Samassa hetkessä nosti koira päänsä ja päästi haukun. Hevonen oli
+kääntynyt pihaan. Sorja! lensi läpi Tumman pään. Sorja palaa! Sorja
+tulee kotiin! Ja nyt ei hän enää menekään kouluun! Kyllä hän sentään
+tavattomasti piti Sorjasta!
+
+He karkasivat yhdessä Murun kanssa alas portaita niin että vinkui ja
+narisi ja Tumma otti sisarensa hartioilta valuvan, läpimärän vaipan.
+Tietysti ne olivat sisään kuulleet kaikki, tietysti ei enää voinut
+paeta. Vieraat seisoivat ikkunassa ja äiti tuli portaille. Kukaan ei
+sanonut mitään, sillä vasta toissapäivänähän Sorja oli lähtenyt kotoa.
+Äiti kantoi sisään hänen matkalaukkunsa ja ajatteli omia ajatuksiaan.
+Tumman riemu tukahtui, kun hän näki äidin. Äiti oli jäänyt matkalaukun
+viereen ovensuuhun ja kaikki hänen jäsenensä olivat hyvin väsyneet ja
+kädet riippuivat avuttomina.
+
+Todella hän tällä hetkellä ei tietänyt, mihin päin nyt kääntyisi. Sillä
+nyt varmaan Sorjalta oli mennyt tie tukkoon. He olivat isän kanssa
+niin monta vuotta ponnistaneet hankkiakseen edes toiselle tyttärelleen
+pohjasivistyksen, jotta hän sitten helpommin pääsisi sitä tulevaisuutta
+kohden, johon isä katsoi hänet kutsutuksi Äiti tiesi, mitä tuo
+pohjasivistys merkitsi. Hänellä ei ollut sitä. Ja häntä ei kukaan
+maailmassa ollutkaan kohdellut arvonannolla. Hän oli kirkonkirjoissa
+piika-Miinan tyttö ja piikana kruununvouti ja hänen tyttärensä olivat
+häntä pitäneet. Niinäkin vaikeina vuosina, jolloin kruununvouti makasi
+halvattuna ja kasvattitytär käsivarsillaan nosteli häntä näännyksiin
+asti, hän pysyi piikana. Monet kerrat, kun kruununvouti jo oli niin
+huonona, että vain ajoittain saattoi puhua, rouva Lehtinen odotti hänen
+sanovan hänelle: olet oma lapseni. Mutta kruununvouti ei koskaan sitä
+sanonut. Silläkin kertaa, kun hän Aliinalle sanoi: olet uskollisesti
+hoitanut minua, saat miehellesi ja lapsillesi nämä Laarin huoneet
+tonttimaineen — silläkin kertaa hän oli vain jäykkä herra ja Aliina
+piika-Miinan tytär. Ei oppimatonta kukaan kunnioittanut. Kanttorikin,
+hänen miehensä, olisi ollut toinen, jos hän olisi kunnioittanut
+vaimoaan. Mutta hän ei voinut kunnioittaa sivistymätöntä ihmistä
+ja siksi oli elämä muodostunut niin rikkinäiseksi. Toki hän olisi
+tahtonut säästää lapsiaan siitä rikkinäisyydestä, mistä hän itse oli
+niin paljon kärsinyt. Toki edes toisen olisi pitänyt saada armoton
+pohjasivistys. Oliko Sorja laiska? Vai oliko hän huonopäinen? Kuinka
+moneen kertaan hän, äiti, oli paikannut ja parsinut hänen vaatteensa
+ja latonut ne tuohon samaan matkalaukkuun. Ja nyt oli kaikki ollut
+turhaa. Isä kun tulee, niin sitten nousee myrsky. Puuttuu vain, että
+rovasti tulee antamaan muistutusta samaan mylläkkään — viimein hän tuli
+juuri tähän aikaan. Ja nuo vieraat kuulevat kaikki ja vievät kaikki
+maailmalle. Niin, mitäpä asia siitä paranee, että tässä seisoo. Aikansa
+katseltuaan, miten Tumma auttoi märkiä vaatteita sisarensa yltä, äiti
+kääntyi ovea kohden ja meni ruokahuoneeseen.
+
+— Kas niin, sanoi Tumma, puhallellen hiillokseen, — hauskaa on, että
+olet kotona.
+
+— Älä puhu, älä puhu! sanoi Sorja.
+
+— Mutta kun minusta on niin äärettömän hauskaa! Et tiedä miten
+yksinäistä täällä on ilman sinua.
+
+— Jahka nyt isä tulee, niin tiedät, miten hauskaa on.
+
+— Kyllä isä taas leppyy.
+
+— Älä puhu, älä puhu.
+
+Sorja istui matalalla tuolilla likellä lieden kylkeä ja huojutteli
+siinä itseään. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja rypistyneet, hänen
+kasvonsa harmaat ja silmissä suru. Kyyneleet olivat niin lähellä, että
+saattoi pelätä niiden minä hetkenä hyvänsä puhkeavan esiin.
+
+— Ja nyt ne ovat poissa sekä kissat että koirat juuri kun niitä
+tarvittaisiin, puheli Tumma. — Ja kahvipannunkin äiti taas on vienyt
+sinne. Sorja, kuule, älä huoli itkeä. Minä rupean myöskin...
+
+Nyt tultiin eteiseen. Aikoiko äiti todella päästää heidät tänne?
+
+— Karataan! kuiskasi Tumma ja oli jo polvillaan pöydällä.
+
+Ikkuna lensi auki ja tytön silmät hakivat jo sopivaa paikkaa nurmessa.
+
+— Kuinka monta kertaa olemmekaan karanneet ja aina meidät on saatu
+kiinni! sanoi Sorja eikä liikahtanut paikalta.
+
+Tumma liukui alas pöydältä, veti ikkunan kiinni ja tuli ovelle. Äiti
+sai vieraat asettumaan, raoitti ovea ja ojensi kahvipannun keittiöön.
+Koira tuli samassa ovenavauksessa. Pelkäsikö äiti noin kovin? Oliko
+tässä niin pelkäämisen aihetta? Sorja oli kotona, Sorja lämpiää eikä
+tule kipeäksi — mitäpä muusta. Torukoon isä, jos tahtoo. Märkien puiden
+täytyy syttyä.
+
+— Älä enää mene kouluun, sanoi Tumma, posket puhaltamisesta
+tulipunaisina, — älä koskaan.
+
+Sorja nauroi.
+
+— Mutta jos isä taasen rupeaa tahtomaan.
+
+— Eivät enää ota kouluun. Minä olen liian pitkä istumaan neljännellä
+luokalla.
+
+— Minäkään en sitten mene kansanopistoon, jos sinä jäät kotiin. Ollaan
+molemmat tässä. Kyllä me elämme. Pidetään vaikka suvivieraita. Ei mennä
+koskaan naimisiin, ei se sekään mitään hauskaa ole.
+
+— Ei olekaan. Mutta kuka sitä isän toraakaan tässä jaksaa kuunnella.
+
+— Noo, eihän hän sillä mitään tarkoita. Ei mutta ihan totta, minun on
+pitänyt sitä sinulle monta kertaa sanoa: älä viitsi mennä naimisiin.
+
+— Olenko minä nyt sitten niin juossut miesten perässä, että sinun pitää
+uskoa sitä minusta.
+
+— Et, et. Mutta tiedäthän itsekin, että olet kaunis ja että pojat
+sinusta pitävät. Mutta kun en minä ole nähnyt yhtään ainoaa onnellista
+avioliittoa.
+
+— Köyhien ei koskaan pitäisi mennä naimisiin. Ja köyhiä on niin paljon.
+Suurin osa.
+
+Ei se siitä riipu. Se on jotakin muuta.
+
+— Rakkautta, tarkoitat.
+
+— Ei. Rakkauteen minä nyt en ensinkään perusta. Se on jotakin muuta.
+Mutta minä ainakaan en mene naimisiin.
+
+— Ennenkuin tiedät olet verkossa.
+
+— Ja kuka minusta huolisi.
+
+— Oi voi...
+
+Nyt ne taasen yrittivät tänne. Eiväthän ne ole Sorjan tuttaviakaan,
+etteivät häpeä. Tumma katsoi vielä kerran ikkunaan ja kuiskasi
+Sorjalle: karataan! Mutta Sorja nousi ylös, suori hamettaan ja
+hiuksiaan ja seisoi hymy huulilla, odottaen oven avautumista. Ja nyt
+sai Tumma nähdä jotain aivan odottamatonta: sitä, että hän puheli
+ja nauroi vieraitten kanssa ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja
+tervetulleita tuttuja. Hirveä punahuulinen Hyrskyaalto asettui ihan
+liki Sorjaa ja miltei pani käden hänen ympärilleen.
+
+— Niin, me vain sitä, sanoi Laine, — että jos täällä tiet nousevat
+pystyyn, niin kyllä tehtaalla tilaa on.
+
+— Minun kanssani pääsee asumaan, huusi neiti Hyrskyaalto. — Se joutuu
+pian naimisiin minun toverini. Ja sitten kyllä aina saa toisen, kun
+minä Amerikkaan palaan.
+
+— Jollei tee mieli tehdä seuraa Amerikkaan asti. Siellä on sentään
+toiset palkat kuin täällä. Ja kyllä sen kielen oppii. Hauskaa täällä
+on sahallakin näin suvisin. Me juuri valmistamme suurta iltamaa. Neiti
+lähtisi nyt vain yhteen matkaan. Ensin sahalle ja sitten kauemma.
+
+Tähänkin puheeseen Sorja nauroi. Tumma ei käsittänyt sisartaan. Mikä
+Sorjalle oli tullut? Ei nyt hullumpaa! Oliko tuo kouluasia häneen
+näin vaikuttanut? Eikö hän kuullut, että vieraat puhuivat suorastaan
+sopimattomasti. Sorja menee vielä naimisiin ja onnettomuuteen. Sen ne
+venäjänehdot ovat tehneet. Mutta hän ei saa joutua tehtaalle, ei vaikka
+mikä olisi. Missä nyt on äiti, eikö nyt kukaan tule avuksi?
+
+Isä ei olisi voinut tulla otollisemmalla hetkellä. Tuskinpa koskaan
+Tumma oli niin ilostunut isän tulosta kuin juuri nyt. Hän karkasi
+suinpäin sateeseen ja juoksi pitkin askelin portille. Äiti tuli
+toisista portaista — molemmat näkivät isän tömähtävän portinpieleen,
+pudottavan sateenvarjonsa ja sitten käyvän kiinni pylvääseen, ikäänkuin
+nostaakseen sen syliinsä. He näkivät niinikään, ettei isä ollut
+suuttunut niin paljon kuin hän oli surullinen. Sen kuuli äänestä, millä
+hän itsekseen puhui. Nähdessään kotiväkensä teki hän suuren kumarruksen
+heille ja portinpylväälle yhtaikaa, veti märän hatun päästään ja jatkoi
+puheinaan:
+
+— Matti Lehtinen on nyt virasta potkittu vanha lukkari, Matti Lehtisen
+sielu ratsastaa jo suuren kirkonkellon hameen liepeissä pirujen luo.
+Tämä minkä tässä näette, on linnunpelätin, jolle lainattiin Matti
+Lehtisen rääsyt. Mutta Pelsepuupi tietää, että oli sielun löyly viskata
+virsikirja Flyktin muijan niskaan. Vuodesta vuoteen, pyhäpäivästä
+pyhäpäivään on tämä ihminen epäpuhtaalla äänellään liverrellyt siinä
+neljännen penkin päässä. Minä olen kahdenkesken häntä varoittanut,
+jumaliste, mutta hän vain vakuuttaa, että veisaa Jumalan kunniaksi
+sillä äänellä, jonka Jumala on hänelle antanut. »Piru on sen äänen
+antanut», sanon minä. »Piru tulee, kun sen äänen kuulee!» Ei toki
+koskaan tämä jumalaton akka niin ollut kirkunut kuin tänään. Tuossa
+hän istuu, pyöreät lasit nenällä ja vetelee ja livertelee puoli ääntä
+liian matalalla tai liian korkealla. Ja tulee säkeen päähän silloin,
+kun seurakunta jo laulaa uutta säettä. Kuuntelemme tätä, minä ja
+Sacklén, urkulehteriltä. Minä koetan raivoisalla tahdin poljennalla
+kutsua hurskasta akkaa järjestykseen. Sappeni kiehuu ja Sacklén nauraa.
+Lopulta se kävi minulle mahdottomaksi, taivaan enkelikään ei olisi
+sitä kestänyt. Minä ylös ja kirja Sacklénin käsistä ja sillä akkaa
+takaraivoon. Siinä hän ensiksi lyyskähti kirjaansa vasten, sitten hän
+nousi ja ymmärsi heti paikalla mistä pamaus oli ammuttu. Jumaliste, en
+ikinä ole niin nauttinut! Se oli ensi luokan humalaa. Me katselimme
+toisiimme hetken, Flyktin Tilta ja minä. Ja seurakunta katseli sekin
+meihin. Mutta minäpäs heti ajattelin, että nyt veisataan koreasti,
+taitaa kanttori Lehtinen viimeisen kerran vedellä virsiä Paalajärven
+kirkossa. Ja Matti Lehtinen veisasi ja seurakunta itki. Sydämen
+liikutuksesta. Mutta niin juuri kävi kuin Matti oli ajatellut. Rovasti
+tuli, naama pitkänä kuin vaivaisäijällä. »Lehtinen on taas ollut
+humalassa ja tehnyt humalaisen töitä. Tietääkö Lehtinen mikä tästä
+seuraa? Minä en enää voi vaieta tuomiokapitulin edessä.» Siihen tapaan
+sieltä tuli. No niin, mennään kuoppaamaan kuolleita sitten vain, sanoin
+rovastille, vai onko jo joku toinen katsottuna. Mutta sitä en minä
+takaa, että jos joku valekuollut rupeaa ärisemään samaan nuottiin kuin
+Tilta, niin virsikirja tärähtää kirstunlautaan. Kas, kyllä minä osaan
+minäkin, kun tahdon. Eikös ollutkin oikein puhuttu? Sinä, tyttäreni,
+sen ymmärrät. Tämä äitisi, jonka minä pienenä tyttönä näin ruispellolla
+kerran, kun kiurut lauloivat, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua,
+mutta sinä, tyttäreni, olet minun vertani, minun kaipaustani. Et ole
+sen arvoinen kuin vanhempi sisaresi. Hänessä on kipinä hänessä. Hän
+tulee minun puolestani puhumaan ihmisten sydämille. Mutta sinäkin olet
+lapseni. No, sanokaa nyt, oliko oikein tehty. Kas, älä ole ensinkään
+huolissasi, kruununvoudin tytär — tai kasvattitytär piti minun
+sanomani, Sacklénilla on joitakin tärkeitä tietoja sinulle, sitä varten
+hän on lähetetty tänne. Ja koko laiva odottaa hänen persoonaansa. Mutta
+hän nukkuu kestikievarin hollisalissa. Tässä seisoo teidän edessänne
+virkaheitto lukkari ja pyytää anteeksi. Mutta ette kuole nälkään,
+saatte suuren perinnön. Se on salaisuus, olkaa hiljaa. Sacklén on
+lähetetty meille...
+
+Äidin kädet houkuttelivat kanttoria kaiken aikaa likemmä taloa ja
+hänen huulensa kertoivat samalla, että täällä oli vieraita hakemassa
+Lehtistä. Kanttori ei tullut, piteli vain hattua sateessa niinkuin
+maljaa ja kaasi sisällön maahan, kun luuli jotakin jo kokoontuneen.
+Vihdoin viimein kallisti kanttori korvan vaimonsa puheille.
+
+— No, mikset sitä ennen sanonut? huusi hän, varisti hattuaan ikäänkuin
+se olisi ollut pussi ja erkani portinpylväästä. — Minä olen viralta
+pantu kanttori, mutta se on eri asia, eri asia juhlatoimikunnat ja
+juhlaohjelmat.
+
+— Koko ajan olen puhunut, että täällä on tehtaalaisia...
+
+— Piru vie, pitääkö minun taas kotona kuulla särinää ja epäpuhtautta.
+Tumma, tule sinä puhumaan, tiedät, etteivät isäsi korvat kestä
+epäpuhtaita ääniä. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei äänesi ole parantunut,
+äiti. Se on sama ruisrääkkä kuin silloin.
+
+Rouva Lehtinen puhui kuiskaten ja tuskallisen selvästi:
+
+— Heillä on juhlat, tahtoisivat arvokasta ohjelmaa. Juhlakappaleetkin
+on tilattu Helsingistä.
+
+Lehtinen päästi naurun, jonka hänen lähimmät omaisensa hyvin tunsivat.
+Tällä tavalla nauroi isä, kun äiti ilmoitti, että kauppiaalta eivät
+enää anna velaksi, tai kun hän, isä, tuli kokouksesta, missä kunta oli
+päättänyt, ettei kirkkoon panna uutta kattoa, vaan koetetaan vielä
+paikata vanhaa niin ettei se vuotaisi juuri urkujen kohdalla.
+
+Äiti ei ehtinyt vetää esiin valttia, jolla hän tiesi olevan ratkaisevan
+vaikutuksen — tehtaalaiset olivat maininneet aikovansa maksaa hyvin ja
+isä kokosi paraikaa rahaa Helsingin-matkaa varten — kun Hyrskyaallon
+sisarukset jo seisoivat portailla.
+
+Keskustelu tapahtui nyt kuistin katoksen alla. Vaikka vieraatkin
+esittivät asiaansa, olivat he kanttorin rinnalla käyneet jotenkuten
+pieniksi, äsken niin mahtava Hyrskyaaltokin, niin että teki sen
+vaikutuksen kuin Lehtinen yksinään olisi puhunut.
+
+— Jaahah, jaahah. Millä voin palvella? Minulla on hyvin vähän
+aikaa... Tottahan herrasväet ovat saaneet kahvia, äiti, tottahan
+sinä olet tarjonnut. Ehkä kuitenkin vielä ottaisimme yhdessä pienen
+päällispisaran? Onhan sinulla kahvia, äiti?... No niin, hyvä on, jos
+olette ravitut. Vierasvaraisuutta vastaan ei saa rikkoa, sekin on
+jumalallinen käsky. En tosin koskaan ole saanut selville missä se
+käsky seisoo kirjoitettuna, mutta viisaammat ihmiset ovat minulle
+sanoneet, että sellainen käsky on. Jaahah, jaahah, vai kantaatti...
+kuorolle ja torvisoittokunnalle. Ja minun pitäisi johtaa — jaahah,
+jahhah. Mutta kai sentään olisi parasta, että säveltäjä itse tulisi
+johtamaan. Noo, ei kai hän nyt niin maailmoja maksa. Jos kerran
+hyvää olla pitää, niin täytyy olla valmis maksamaan myöskin... Ei,
+ei puhuta nyt minusta, vaan säveltäjästä. En ole tullut sitä ehkä
+koskaan julkisuudessa sanoneeksi, mutta minä en hyväksy näitä nykyisiä
+säveltäjiä. Harjoitan paraikaa omaa sävellystä — oman kylän voimilla
+vain. Se ei ole kantaatti. Ei siksi, että kyllä minulla niitäkin on,
+joita sopii kutsua kantaateiksi. Tuo kirstu tuossa huoneessa — taisitte
+istua sen kannella — se on täynnä sävellyksiä... Niin, niin, mistäpä
+te sitä tietäisitte, minä en kulje toitottamassa pitkin pitäjää, että
+minulla on sävellyksiä valmiina kaikkiin juhliin sadan peninkulman
+alalla kymmenen vuoden kuluessa. Mitäpä minä. Mutta jos kuulette,
+että tarvitaan sävellyksiä, niin suotta niitä tilataan Helsingistä.
+Täällä ei ole puutetta — hän löi rintaansa niin että märkä hiha
+läiskähti, — eikä täälläkään — hän vei oikean käden sormet otsaansa
+kohden ja koputti siihen, suurten tummien silmien katsellessa ylös
+kulmakarvojen alta, jotka olivat kuin liidulla piirretty säännöllinen
+kaari. — Ei ole puutetta, sanon minä. Jo kun minä poikasena soittelin
+markkinoilla, niin omiani soittelin. Ette ole siitä kuulleet, mitäs
+te. Sellaista se on, kun ihmiselle kaikki soi. Ja sitten vaaditaan,
+että minä kuuntelisin Flyktin pariskunnan tai Kallen Mantan tai Tupun
+lautamiehen veisuuta. Parinpellon sonni on parempi musiikkimies
+kuin Tupun lautamies eikä sekään tule kirkkoon puhkomaan ihmisten
+rumpukalvoja. Minulla on sävellyksiä, minulla. Ja ne ovat musiikkia.
+Ne laulavat, minun sävellykseni. Mutta nämä nykyajan säveltäjät, ne
+suuret ja tunnetut, ne maalaavat. Ja se on pahasta. Se on herjausta,
+se menee ulkopuolelle musiikkia. Teidänkin kantaattinne — vaikken ole
+nähnyt yhtään tahtia, niin tiedän jo etukäteen, että siinä on jokin
+hyvä kohta, jonka säveltäjä on kopannut joltakin vanhalta mestarilta
+— paljon on varkaita tällä alalla — ja muu kaikki on hölynpölyä,
+törkyä, rojua, santapaperia. Ei kiitoksia, pyytäkää säveltäjää itseään.
+Tulen kernaasti kuuntelemaan. Kyllä minä ne tunnen: ne etsivät. Koko
+ikänsä ne etsivät, mutta valmista ei siitä tule. Sillä niillä ei ole
+nöyryyttä. Taiteellisessa työssä vaaditaan nöyryyttä: en minä vaan
+Jumala. Minä olen kannel, Jumala on myrsky, Jumala on iltatuuli...
+No niin, ne asiat eivät ole juhlatoimikuntia varten ettekä te niistä
+ymmärrä enempää kuin Flyktin Tilta laulusta. Kunhan te vain olette
+saaneet suuhunne sanan kantaatti, niin sitä te veisaatte. Kantaatti,
+kantaatti, meidän juhlaan tulee kantaatti! Voisitte yhtä hyvin sanoa
+»tomaatti». Se tekisi yhtä hyvän vaikutuksen, sillä Ison-Hiedan
+sahalla ei tiedetä eroa tomaatin ja kantaatin välillä. No niin,
+kantaatti on siis tilattu ja viraltapantu kanttori Lehtinen antaa
+teille sen neuvon, että otatte säveltäjän esittämään. Minä painun
+oratoriooni minä. Niin, minun sävellykseni on oratorio. Ja kirkonkello
+esiintyy siinä yhtenä solistina... Kiitoksia, kiitoksia vain. Minä,
+kuten sanottu, en hyväksy tätä uutta suuntaa. Rumpukalvooni koskee,
+kun näen nuptitkin. Pitää olla paksut rumpukalvot niitä epäsointuja
+varten. Se johtuu kontrapunkteista. Koko nykyajan säveltaide on
+rakennettu kontrapunktille. Minä en tiedä kontrapunkteista mitään
+enkä tahdo tietää... Kyllä kai tiesitte kenen pyysitte — antaa hänen
+selviytyä tekeleestään... Vai hyvät sanat. Jokohan tosiaan olisi?
+Kuka sen sanoo, että ne ovat hyvät? Joku suutari täällä ne tietysti
+on tehnyt ja ylistetään niissä koneita, jotka vapauttavat ihmisen
+työstä. Hiisi vieköön, kirjoittakaa säveltäjälle ja jättäkää tällainen
+tuntematon vanha lukkari rauhaan... Vai niin, vain niin, te aiotte
+maksaa. Todella? Se on melkein uutta se. Puhujat ja juhlarunoilijat
+ja taiteilijat nehän elävät kunniasta, ei niille toki mitään makseta.
+Vastahakoiselta tuntuu maksaa yksin niiden matkalipustakin. Sillä
+kun ne nyt kerran ovat sellaisia yläilmojen asukkaita, niin tuntuu
+juhlakomiteojen jäsenistä suorastaan siltä, että niiden pitäisi
+yliluonnollisella tavalla ilmestyä yleisön eteen. Oi armias, jos
+tällainen köyhä saatana sanoo juhlatoimikunnan rahastonhoitajalle, että
+hän on matkustanut toisessa luokassa... Kiitoksia, äiti, — kuulen että
+tyttäreni on tullut matkalta ja minun pitää päästä hänen puheilleen...
+Vai niin, että on kassa tätä kantaattia varten. No, uskaltaako kysyä,
+miten paljon tässä kassassa on rahaa? Jaa-ah, jaa-ah, vai puolen
+viidettäsataa markkaa. Onhan se koko kapitaali. Sillä te jo saatte
+säveltäjänkin tänne. No, minä ajattelen asiaa, menkää, pitäkää sadetta
+vaikkapa pappilan navetassa — siellä on komea kivinavetta, pitäjän
+rahoilla rakennettu, vaikkei pitäjällä ollut varaa paikata kirkon
+kattoa urkujenkaan kohdalta. Saakeli teidät kaikki periköön. Kuka
+sen on sanonut, ettette te saisi kastua. Märkä olen minäkin... No,
+jos olette Amerikassa asti käyneet, niin pitäisi teidän vesi tuntea
+eikä sitä peljätä. Annan ensi tilassa vastauksen. Mutta jos minä
+tulisin — mitä minä en vielä ensinkään lupaa — niin katsokaakin, ettei
+juhlan loputtua joku aasi saapasta luokseni lavalle ja sano: mitäs
+sitten oltaisiin velkaa? Ja kun minä vastaan: minun lippuni maksoi
+kaksikymmentä markkaa, niin hän sanoo: toimikunnassa päätettiin antaa
+kymmenen. Jos, jos, jos jotakin tällaista tapahtuu, niin minä otan
+suurimman torven ja minä lyön sen miehen kuoliaaksi. Ja karkaan vielä
+sivuhuoneeseenkin ja lyön teitä kaikkia päähän, niin ettette ikinä
+nouse... Minä olen vihainen kaikelle moukkamaisuudelle enkä sitä säästä
+enempää kuin sontakärpäsiä. Olen väsyksissä, olen juovuksissa, ettekö
+sitä näe. Maailman epäsoinnut repivät sieluni haavoille. Hyvästi,
+hyvästi, ajattelen asiaa. Kun yhdenkin kerran saisi kuulla puhtaita
+sointuja. Pietarissa minä kuulin, se oli taidetta — sellaista kun voisi
+luoda täällä. Vai voitte te maksaa. Selvä on, tarvitsen rahaa, mutta en
+ole mikään kontrapunktisäveltäjä kaupungista, joka säveltää rahasta ja
+rahan vuoksi. Hyvästi vain ja Herran huomaan.
+
+Äiti selitteli jotakin vieraille ja seurasi heitä kappaleen matkaa.
+Sacklénin syyksi kuului panevan isän humalan. Mutta Tumma ajatteli,
+että kävipä tämä oikein hyvästi. Isä tyhjensi koko kiukkunsa näihin
+vieraisiin ihmisiin ja tuli lauhana miehenä perheensä luo. Hän oli
+hyvin väsynyt, mutta kun hän näki Sorjan, niin hänellä yhtäkkiä taasen
+oli voimaa.
+
+— No, tässäkö sinä taasen olet, sinä kuningatar, joka et nouse
+valtaistuimellesi. Vai ei minulle riittänyt surua tämän päivän osalle,
+vai ei riittänyt, että minut on häpeällisesti erotettu toimestani
+sentähden etteivät minun korvani kestä sotkua. Pitikö sinunkin taasen
+tehdä isällesi tämä suru? Minä olin laskenut, että jos itse annan
+sinulle opetusta loma-aikoina, niin vielä ehdit ajoissa ulkomaillekin.
+Etkö ymmärrä, että pohjasivistys pitää olla. Kaikkialla sinulta
+kysytään sitä. Aivan niinkuin minulta kysytään kontrapunktia. Minä
+en hallitse sitä! Ja minua ei kukaan ajattele ja kuolemani jälkeen
+tyhjennätte sävellykseni kauppiaan eteen ja kiitätte häntä, jos
+hän tahtoo käyttää ne sillin ja lipeäkalan ympärille. Kyllä minä
+teidät tunnen. Kaupungin säveltäjältä tilataan tänne kantaatit.
+Vain sentähden, etten tunne kontrapunktia. Kivenä se tuossa makaa
+edessäni ja varmaan se kerran murskaa minut. Ja sinun edessäsi tulee
+olemaan pohjasivistys. Et minnekään pääse, kun ei sinulla ole sitä.
+Kuinka me olemmekin äitisi kanssa koettaneet. Sackléniakin, senkin
+rankkitynnöriä, tässä syötimme kuukauden, että hän lukisi kanssasi
+kieliä. Ja vielä sata markkaakin hänelle annoin.
+
+— Isä... isä, alkoi Sorja, nostaen päätään, jota oli pidellyt käsiensä
+varassa siinä istuessaan matalalla tuolilla lieden luona.
+
+— Älä puhu mitään! sanoi kanttori ja purskahti itkuun. — Kaikki
+ponnistukseni ovat olleet turhat, sillä onnettomaksi olet tehnyt
+isäsi. Nyt en minä enää koetakaan jättää juomista, vaan kaikki minä
+juon mitä irti saan, vaarivainajan viulunkin juon. Hukkaan minä menen
+ja tahdonkin mennä. Niin meni ennen minua minun isäni ja vaarini.
+Jos minua olisi yksikin ihminen joskus ymmärtänyt. Mutta sinäkin,
+äiti — muistatko kun minä olin saanut valmiiksi laulun myrskylinnusta
+ja pyysin sinua kuuntelemaan, niin haukottelit vain etkä ensinkään
+syttynyt minun kanssani. Sanoit, sanoit, että se oli kaunista, mutta
+ethän osaa erottaa minun laulujani muiden lauluista! Sinä valvoit
+pienten lastesi luona, se on totta — sitähän tahdoit sanoa. Kuiskaa,
+mutta älä tänään puhu ääneen, tiedät miten minuun tänään tekee
+kipeää. Minun isäni, minun isä-raukkani — roistoksi häntä sanoivat ja
+elinkautiseksi. Nero hän oli ja hukkaan hän meni. En koskaan nähnyt
+häntä, mutta kuulin kerran. Veneeseen kuulin, kun soutelin linnan
+ympäri. Siellä lauloi joku. Vanginvartijan vaimo sanoi, että se oli
+isäni. Kaikki ihmisen kaipaus oli siinä laulussa. Ah, minä en jaksa
+elää, kun sitä ajattelen, tuosta minä viillän auki. No, menkää pois
+siitä, enhän minä sitä tee, mutta sen sinulle sanon, Sorja, että sinuun
+olen pannut kaiken toivoni.
+
+Sorja oikaisi itsensä suoraksi.
+
+— Isä... lakatkaa nyt, jos tahdotte että minä en tee jotakin...
+jotakin... jotakin...
+
+— Mitä sinä tekisit? Se vielä puuttuisi.
+
+— En itsekään tiedä. Voisinhan mennä ja tehdä jotakin, josta ette
+pitäisi.
+
+— Sorja, sinuun olen pannut kaiken toivoni.
+
+— Älkää te minuun panko mitään toivoa. Hyvä, jos saan henkeni
+elätetyksi. Minulla ei ole kielipäätä. Ehkei ole ääntäkään...
+
+— Älä herjaa, kiittämätön. Sinulla on ääni! Sinulla on tempperamentti,
+sinulla on ulkomuotokin. Sinulta puuttuu vain usko ja itseluottamus.
+Etkö nyt voi isäsi tähden... Pitääkö sukupolvien kaipuun vuotaa
+hiekkaan, isoisäsi ja isäsi...
+
+— Minulla itselläni ei ole mitään kaipuuta. Mikä minä olen täyttämään
+teidän kaipuutanne. Olisitte itse ruvennut laulajaksi, tai vaikkapa
+teatterilaiseksi.
+
+— Lapsi, et tiedä mitä puhut! Kuka minua neuvoi ja opasti? Renki
+minä olin ja käänsin pellolla lantaa. Äitisi voi sinulle sanoa,
+että kruununvouti piiskasi minua, kun näki viulun käsissäni. Jollei
+äitisi olisi ottanut minua, niin olisin jäänyt pellolle. Mutta äitisi
+rakastui, minä olin siihen aikaan toisen näköinen kuin nyt. Se oli
+äitisi, joka toimitti minut kaupunkiin. Olisit antanut minun vääntää
+kiviä ja ajaa lantaa, Aliina. Ehkä olisi polttoni ollut pienempi.
+No, älä itke siinä — hyvä on niinkuin on. Mutta sinä Sorja, älä sinä
+koettele kärsivällisyyttäni liiaksi.
+
+— Eihän se ole minun syyni, että olen tässä maailmassa.
+
+— Mene sitten ja syytä Jumalaa, ymmärtämätön ja kiittämätön lapsi.
+Jos minä sanon sinulle, että on sävelletty ooppera sinua varten.
+Isäsi on sen tehnyt sinua varten. Sellaista ei ole ollut koko Suomen
+maassa. Isäsi on ensimmäinen, joka on sellaisen tehnyt. Sinä saat
+astua kansasi eteen ja puhua sille. Ja sinä saat viedä kansasi nimen
+maailmalle. Vieläkö nyt syytät siitä, että olet tässä maailmassa.
+Sorja naurahti tavalla, joka pelottavasti muistutti kanttori Lehtisen
+naurua. Tumma läheni nyt isäänsä ja koetti jotakin sanoa. Kukaan ei
+kiinnittänyt häneen huomiota. Isä käveli edestakaisin, vuoroin avaellen
+paidankaulustaan ikäänkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa vuoroin
+hieroen käsiään lieden luona ikäänkuin häntä olisi palellut. Sorja
+istui kahvikuppinsa luona, joka oli jäänyt juomatta, ja silitti koiran
+päätä.
+
+— Kun ette ole ennen sanonut tätä, huomautti hän. — Olisin paljon
+aikaisemmin sanonut teille, ettei minusta pidä mitään toivoa.
+
+— Olen sinusta ollut niin lujasti vakuutettu. Kaikki varani olen pannut
+sinun kasvatukseesi.
+
+Sorjan nauru kalskahti jälleen ja hän pusersi koiran päätä molempain
+käsiensä välissä.
+
+— Ohoh!
+
+Isä pysähtyi ja paksu musta tukka otsalla värähteli. Äiti pyysi
+kymmenennen kerran, että hän muuttaisi ylleen kuivat vaatteet. Tautihan
+siitä tulee, kun vaatteet ovat märkinä. Mutta kanttori työnsi pois
+vaimonsa.
+
+— Sano, sano pois, mitä tarkoitat, Sorja.
+
+Nyt tuli Tumma isänsä eteen.
+
+— Hän menee tehtaaseen, jos häntä vielä kiusaatte! huusi hän.
+
+— Mitä? sanoi isä äänellä, jolla lasta tai eläintä puhutellaan. — Vai
+oletko sinäkin jotakin tietävinäsi? Tämän lapsen olen sinun tähtesi
+kokonaan laiminlyönyt, sinä Sorja, jota olen rakastanut yli kaiken...
+
+Sorja pyyhki hiuksia otsaltaan. Ne olivat märät, ei voinut tietää
+sateesta vaiko hiestä.
+
+— Niin, sanoi hän, — ja minun kun juuri piti kysyä, miksi aina
+kiusaatte minua ettekä tuota Tummaa. Antakaa nyt hänellekin
+pohjasivistystä.
+
+Isä katseli pyöreiden silmälasiensa alitse vuoroin toiseen, vuoroin
+toiseen tyttäristään. Äkkiä alkoi häntä yskittää. Silloin hän
+huomasi vaimonsa, joka kauan oli seisonut hänen edessään, vaateläjä
+käsivarrella.
+
+— Ehkä tämä on näin sallittu, sanoi rouva Lehtinen kalseahtavalla
+äänellään, joka oli niin tykkänään ristiriidassa hänen lempeiden,
+hiljaisten liikkeidensä kanssa.
+
+— Millä me olisimme vieneet perille Sorjan kasvatuksen kun tämä
+pohjasivistyskin on tullut niin kalliiksi.
+
+Kanttori tempaisi vaatteet hänen käsistään.
+
+— Näitä asioita et sinä ymmärrä, äiti. Valtio kustantaa nerot.
+Valtio, valtio, hallitus, kansa, isänmaa — ymmärrätkö nyt. Mutta
+pohjasivistyksen antaa koti.
+
+— Eihän valtio kustantanut sinuakaan eikä isääsi...
+
+— Älä puhu, äiti! huusi kanttori ja vei kädet korviaan vasten. — Ojenna
+kätesi, kävele, liiku, naura, hymyile, mitä muuta hyvänsä, mutta älä
+puhu. Sinä tiedät, että olen nainut sinut rakkaudesta enkä koskaan ole
+pitänyt muista kuin sinusta. Mutta puhua et voi... et ainakaan nyt.
+Anna anteeksi. Mutta on niinkuin lapset rämpyttelisivät pianoa — koko
+lihavalla kämmenellään yhtaikaa. Oi sinä ihmisraukka, sinulla ei ole
+ihmisen ääntä...
+
+Rouva Lehtinen taipui ottamaan maasta vaatteet, jotka olivat vierineet
+kanttorin käsivarrelta. Saman asian oli hän samoilla sanoilla kuullut
+satoja kertoja ennen, mutta hän ei koskaan siihen tottunut ja kyyneleet
+tunkivat aina katkerina kurkkuun. Kun hän taasen oikaisi itsensä,
+olivat kasvot kuitenkin ihan tyynet.
+
+— Katso, jatkoi kanttori, — minä, isäni ja isoisäni menimme hukkaan
+siksi, ettei kukaan meitä huomannut. Valtiolle täytyy näyttää nerot,
+se ei itsestänsä voi niitä etsiä. Ne täytyy viedä valtion eteen ja
+näyttää sille sormella: tuossa... tuossa... tuo tuottaa sinulle
+kunniaa, kasvata se! Sillä lailla minun piti viedä Sorjani, oma
+tyttäreni. Mutta en voi viedä häntä ilman pohjasivistystä... Aina sinä,
+äiti, katkaiset siipeni, aina sinä tulet ja puhut minulle rahoista.
+Ikäänkuin minä en tuntisi sitä pirun keksintöä — rahat ja viina, ne
+on piru keksinyt ja molempia rakastaa ihminen yhtä paljon kuin pirua
+itseään, niiden isää... Sorja, vielä ei ole myöhäistä, vielä voit
+pelastaa kaikki. Voit lukea talven kotona. Kaikki mitä oratorioni
+tuottaa, kaikki panen tähän. Otamme toisen opettajan, vakavan ihmisen,
+joka ei tarvitse viinaa. Keväällä suoritat tutkinnon. Isäsi lähtee
+mukaasi, pyydämme nöyrästi, että opettajat antavat sinulle tarvittavan
+pohjasivistyksen... Sorja, hellitä jo kätesi tuosta elukasta ja
+kuuntele mitä sinulle sanotaan.
+
+Koira vingahti ja ryömi pöydän alle. Sorjan kasvoilla näkyi taistelun
+myrsky. Tällä hetkellä hänellä vielä oli valinnan vapaus. Seuraavalla
+hetkellä ei hänellä enää ollut. Hän jäi kumaraan asentoonsa istumaan,
+ravisti siinä päätään ja huusi itku kurkussa:
+
+— Antakaa minun olla. Minä en tottele teitä. En tahdo lukea. Venäläistä
+kirjaa en ota käteeni. Sen Pietarinmatkan jälkeen ette muusta puhu
+kuin oopperasta ja taiteesta. Minä en kärsi taidetta, en laula enää
+yhtään säveltä, en koskaan. Mitä teistä on tullut, isä? Olisitte
+jäänyt pellolle, niin olisitte nyt ehkä muonarenki ja minä ja sisareni
+palvelisimme pappilassa. Nyt emme kukaan kelpaa mihinkään. Minä en enää
+kuule teitä, menen minne tahdon, en yhtä yötä ole teidän kattonne alla.
+Maailma on nyt kotini!
+
+Viime sanojen aikana oli tyttö noussut ja oikaissut itsensä täyteen
+mittaansa. Kanttori katseli häntä niinkuin tuntija katselee
+taideteosta. Tyttären jokainen liike, jokainen epätoivon purkaus sai
+hänen ihastuksensa vain kasvamaan.
+
+— Ja sinä menet hukkaan, ja sinä menet hukkaan! äänteli hän hiljaa
+itsekseen. — Eikä kukaan voi minua auttaa. Ei kukaan...
+
+Hän purskahti itkuun.
+
+Nyt sai pieni hento rouva Lehtinen kuljettaa pois voimakkaan miehensä.
+Hän seurasi tahdottomana makuuhuoneeseen ja lyyhistyi siellä vuoteen
+laidalle. Hänen vaimonsa riisui märkiä vaatteita hänen yltään,
+vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän ei tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.
+Eikä sekään tapahtunut ensi kertaa, mikä nyt tapahtui: rouva Lehtinen
+ojensi miehelleen paperiliuskan, johon oli kirjoittanut: nuku, rakas
+isä, siihen asti kun kuoro tulee. Herätän sinut ajoissa. Koetan myös
+puhua lapsille. Tapahtukoon Jumalan tahto.
+
+Mies jäi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti kattoon, jonka alkuaan
+valkoiseen maaliin sade ja kosteus olivat tehneet käsittämättömiä
+kuvioita. Musiikkimiehet seinillä näkivät kovaosaisen veljensä
+hiljalleen tyyntyvän ja menevän uneen.
+
+Mutta kodin muutenkin niin hauras rauha oli rikki. Sorja lupaili lähteä
+etsimään jo seuraavaa yösijaansa muualta. Tumma esitteli hänelle
+hieromaoppia, silittäjän-oppia, neulomakurssia, puutarhakurssia,
+sairashoitokurssia. Sorja oli tuskastunut koko maailmalle ja sanoi
+vastaan kaikkeen.
+
+— Tehdashan tässä on lähellä, mitä minä kauemmas.
+
+No niin, mene, mene. Ja vaikkapa mene naimisiin sen Laineen taikka
+Hyrskyaallon kanssa.
+
+— Älkää, hyvät lapset, tuli äiti väliin, tuodessaan märät vaatteet
+keittiöön kuivamaan. — Olkaa armeliaat, äitinne on niin väsynyt.
+
+Tytöt vaikenivat ja tuijottivat pimenevään iltaan. Sadeilman harmaa
+harso peitti pihamaan ja katot. Keltainen lehtiterttu pihakoivussa
+erottautui harmaasta. Niinpian kuin äiti oli mennyt, kuiskailivat
+lapset taasen toisilleen. He olivat tänään tavallista onnettomammat
+ja taipuvaiset etsimään onnettomuutensa aiheuttajia. Isän virheet
+näkyivät äkkiä hyvin paljaina, näkyi miten hän eli valheiden ja
+kuvitelmien maailmassa, miten hän ryypiskelemällä ja takaamalla oli
+tuhlannut pienet ansionsa, ja vieraita hän kuljetti taloon niin
+ettei siellä koskaan ollut pyhää. Mitkään tulot eivät riittäneet
+heidän kestitsemiseensä. Silloinkin kerran, kun niitä keskellä yötä
+tuli sellainen liuta ja äidin ja heidän, tyttöjen, piti antaa heille
+vuoteensa ja valmistaa ruokaa, silloin syksyllä... Niin kauheasti he
+säikähtivät, kun heräsivät siihen, että lyötiin ruutuun. Kanttori
+Koponen ja maisteri Sacklén olivat jo tullessaan humalassa ja yön ja
+seuraavan päivän kesti tätä menoa. Myöskin äidin heikkoudet näkyivät
+nyt yhtäkkiä oudon selvästi. Äidillä oli todella niin särisevä ääni,
+että tuntui pahalta sitä kuunnella. Eikä äiti ollut sivistynyt ihminen.
+Isä olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut sivistynyt vaimo. Äiti
+ei ollut koskaan osannut pitää häntä ja hänen vieraitaan kurissa. He
+eivät olisi uskaltaneet, jos äiti olisi ollut toisenlainen. Vihdoin
+viimein kävivät kodinkin puutteet tämän apean mielen valossa oudon
+silmiinpistäviksi. Kaikki kuluneisuus ja rikkinäisyys näkyi. Muistui
+mieleen, että uusista seinäpapereista ja uudesta sohvanpäällisestä oli
+puhuttu monta vuotta. Keittiön pöytä oli iänikuinen ja kulunut loville,
+ei kahta samanlaista tuolia siellä ollut ja mistä puuttui selustin,
+mistä jalka. Köyhää täällä oli oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.
+
+— Minä en missään tapauksessa jää kotiin, sanoi Sorja.
+
+— Mutta jos saisimme rahaa lainaksi Ison-Hiedan tädiltä, johtui
+yhtäkkiä Tumman mieleen.
+
+— Hän nyt antaisi! naurahti Sorja katkerasti. — Kuka meille antaisi,
+kun isä on menettänyt virkansa. Meillähän jo ennestään on niin paljon
+velkaa. Olisit vain nähnyt kuinka ivallinen ryssänopettaja oli — mitä
+hän määrää tutkinnon nimipäiväkseen, onko se minun syyni! Minä vihaan
+häntä, koko elämää minä vihaan... Tuo keltainen terttu tuolla, se on
+ainoa, joka puhuu totta.
+
+Onnettomuus oli tullut taloon. Tai eihän oikeastaan se mikä
+oli tapahtunut, ollut mitään niin ratkaisevaa. Ei kai ensi
+kertaa tapahtunut, että huonopäisen nuoren tytön täytyi heittää
+koulunkäyntinsä. Mutta kaikilla oli outo tunne siitä, että elämä
+kodissa nyt oli kääntymässä joillekin uusille raiteille ja että se mikä
+oli tulossa, ei ollut hyvää. Sade ulkona ynisi alati samalla nuotilla,
+iskien pienet itsepintaiset pisaransa kattoon ja ruutuihin ja syöpyen
+sisään laesta, joka oli laho.
+
+Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään.
+
+Äiti ja tyttäret olivat ruualla keittiössä kun läpi sateen juoksee
+naapurista kestikievarin poika ja hengästyneenä läähättää tulemaan:
+
+— Maisteri Sacklén lähetti kysymään, että eikö jo tulla. Laiva pian
+lähtee. Ja eikö kanttori ole toimittanut asiaa. Ison-Hiedan emäntä on
+kovin kipeänä ja lähetti maisterin tänne. Kanttorin piti toimittaa asia.
+
+— Miksei maisteri sitten itse ole tullut tänne? kysyi äiti.
+
+— Maisteri on maannut koko päivän, vasta nyt heräsi ja sanoi kiireen
+olevan.
+
+— Parasta, että minä tulen sinne.
+
+Rouva Lehtinen päästi silmänräpäyksessä kädestään veitset ja perunat
+ja irroitti vyöltään esiliinan. Toivon kipinä oli syttynyt hänen
+väsyneissä silmissään. Tyttäret olivat kuulleet hänen joskus sanoneen,
+että hän toivoo Ison-Hiedan tädin vielä kerran tulevan omantunnon
+herätykseen ja muistavan köyhiä sukulaisiaan. Olisiko siis hetki nyt
+tullut? Äiti läksi sellaista kyytiä, ettei hän ottanut edes huivia
+olkapäilleen.
+
+Tytöt katselivat ääneti, miten he menivät polkua läpi märän heinän,
+äiti edellä, nostattaen molemmin puolin hameensa helmoja, poika
+paljasjaloin perässä.
+
+Tumman koko olennossa oli jotakin säikähtynyttä. Hän aavisti, että hän
+Ison-Hiedan emännän kummityttönä nyt saattoi tulla kysymykseen.
+
+— Ehkä sinä nyt tulet rikkaaksi, sanoikin samassa Sorja.
+
+— Sitten minä maksan kaikki velat ja ostan nämä huoneet ja korjautan
+katon ja pannaan seinäpaperit. Ja sinä saat mennä musiikkikouluun ja
+isä matkustaa suuriin konsertteihin ja kirkonkatonkin minä teetän uuden.
+
+— Ohhoh — luuletpa sieltä paljon tulevan.
+
+— Ei suinkaan sieltä mitään tule. Leikillä puhun.
+
+— Parasta on ettei mitään odota.
+
+Niin he päättelivät, mutta he eivät voineet estää odotustaan
+kiihtymistään kiihtymästä. Sillä ei nyt Ison-Hiedan täti sulansuotta
+lähettänyt äitiä hakemaan ja pannut koko laivaa odottamaan.
+Vuosikausiin ei Ison-Hiedan täti ollut lähettänyt heille edes
+tervehdystä, hän oli jostakin syystä suuttunut isälle ja äidille, ja
+nyt hän lähettää äitiä noutamaan. Häntä oli pyydetty monen heidän
+lapsensa kummiksi ja vasta Tummalle hän oli ruvennut. Silloinkin hän
+oli suuttunut, kun lapsen nimeksi pantiin »Tumma» — ehkäpä hän olisi
+tahtonut Kreeta-Karoliinaa. Ei Sorjalla enempää kuin Tummallakaan ollut
+Ison-Hiedan tädistä mitään muistoa. Ja nyt hän lähettää noutamaan äitiä.
+
+— Ehkä hän tahtoo sanoa hyvästi ennen kuolemaansa, johtui taasen Tumman
+mieleen.
+
+— Niin, ehkä hänellä on omantunnonvaivoja. Hehän ovat kasvatussisaret.
+
+— Ja meidän äiti hoiti hänen isänsä. Hänen hautajaisissaan täti kävi
+täällä Paalajärvellä — ei sitten. Minä en muista sitä enää.
+
+— Minä muistan konvehdit, sanoi Sorja. — Äidillä on vielä jäljellä
+sellainen paksu musta konvehti. No, siinä rasiassa, missä on meidän
+kaikkien hiuksia siltä ajalta, kun olimme pieniä.
+
+— Täti ei pitänyt siitä, että äiti otti isän. Täti ei ole koskaan
+kärsinyt isää.
+
+Tumman mieleen muistui nyt tädin kummallinen testamentti: hän aikoi
+naittaa perijättärensä oudolle miehelle. Kyllä oli kauhea senkin naisen
+tila.
+
+— Pitäisiköhän herättää isä? sanoi Tumma kuin apua hakien.
+
+— Ja mitä vielä, vastasi vanhempi sisar nopeasti. — Mitä hänellä täällä
+tehtäisiin. Antaa hänen nukkua pois pohmelonsa, kunnes kuoro tulee.
+
+Oli tullut hämärä. Koko pihamaa puineen oli joutunut tiheän, sinisen
+usvan peittoon ikäänkuin jokin pilvi olisi pudonnut tänne ja
+hahtuvillaan verhonnut koko Laarin.
+
+— Olipa onni, että meidän muut lapset kuolivat niin varhain, sanoi
+Tumma ja tuijotti keltaiseen lehtiterttuun.
+
+— Olisi ollut onnellisempaa, jos he olisivat eläneet ja me olisimme
+kuolleet.
+
+— Miten sinä luulet, että isä olisi jaksanut elättää viisi lasta.
+
+— Olisi kai ollut pakko. Mutta me olemme heikommat, kun olemme
+nuorimmat.
+
+— Onko niin?
+
+— Ajattelin vain — mistä minä tiedän.
+
+— Eikö äidin jo pitäisi tulla?
+
+— Ei siitä ole kymmentä minuuttia, kun hän läksi.
+
+Molemmat vaikenivat ja ajattelivat, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jos
+Ison-Hiedan täti todella testamenttaisi heille, Lehtisille, rahoja.
+
+— Kyllä minä olisin valmis ottamaan senkin Arne Falcken, sanoi Sorja.
+
+— Et toki olisikaan, sanoi hänen sisarensa ja tuijotti häneen,
+poskipäät kylminä.
+
+— Minä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vahinko ettei Arne ole
+paroni. Hänen isäänsä vielä sanottiin paroniksi, mutta oikeastaanhan se
+oli niin, että Parinpellon vanha rouva oli paronitar. Eihän Falcke ole
+edes aatelia.
+
+— Mutta ajattele vierasta miestä, jonka kanssa pitäisi asua ja josta ei
+pääse eroon, ei millään.
+
+— Pääseehän nykyään.
+
+— Niin, mutta se on väärin. Kun on mennyt naimisiin, niin pitää olla
+naimisissa.
+
+— Väärin ja väärin.
+
+Sade kohisi loiskuen alas räystäästä nurkkauksessa. Koira, joka makasi
+lattialla, kuono käpälien välissä, höristeli korviaan, ikäänkuin se
+olisi kuunnellut. Äitiä kuitenkaan ei näkynyt.
+
+— Hiiret, kuiskasi Tumma. — Ne alkavat jo tulla, vaikka ulkona vielä on
+lämmin.
+
+— Ei, jää sinä vain tänne, kuiskasi sisar takaisin, — jos tahdot. Minä
+en enää ole yhtä talvea.
+
+Syntyi äänettömyys.
+
+— Vaikka isä onkin joskus juonut, alkoi Tumma, — niin aina hän on
+virkansa hoitanut. Kyllä pitäjä vielä häntä siunaa. Eikä rovasti
+ikinä ole tarkoittanut totta tällä muistutuksellaan, hän on vain
+tahtonut pelotella isää. Muistelepas kuinka hän lauloi, kun hukkuneet
+haudattiin. Oi, kyllä isä voi laulaa ihanasti. Ja kaikkein kauniimmin
+hän laulaa köyhien haudoilla. Silloin kun rivihautoja luodaan umpeen,
+olen nähnyt isän kyyneleiden vallassa.
+
+— Muistelepas sinä sitä ensimmäistä virsikirjajuttua — vieläkös uskot
+virsikirjan urkulehteriltä itsestään pudonneen kirkkoon? Kyllä se
+niin oli, että kanttori Lehtinen sen vihapäissään heitti, vaikka asia
+käännettiin parhain päin, niinkuin virsikirjassa käsketään. Eikähän isä
+sitä itsekään kieltänyt, nauroi koko jutulle.
+
+Koira liikutteli korviaan ja vinkui hiljaa. Tumma taisteli kyyneliä
+vastaan.
+
+— Sinä olet nyt suuttunut isälle, sanoi hän, — mutta kyllä sinäkin
+pidät isästä. Jos meillä olisi ollut lämmin kirkko. Mutta isä on
+menettänyt äänensä siinä kirkossa. Juonutkin hän on vain siksi että
+hänen oli kylmä, ainakin alkuun.
+
+— Hän ei olekaan sinua kiusannut niinkuin minua.
+
+— Sinusta hän aina on enemmän pitänyt.
+
+— Kiitoksia paljon sellaisesta pitämisestä.
+
+Koira karkasi ylös ja syöksyi nurkkaan. Se oli kaatamaisillaan
+vesiämpärin, niin se teuhasi.
+
+— Täällä on niin kauheasti hiiriä, sanoi Tumma, — pitäisi korjata
+lattiat. Kylmäkin niistä hohtaa.
+
+— Jahka nyt saat Ison-Hiedan tädin rikkaudet.
+
+— Älä viitsi pilkata.
+
+— Sano sinä minulle: miksi ihminen tänne syntyy,
+
+— Se ei ole ihmisten asia, Jumala sen tietää.
+
+— Se on niin mieletöntä. Kun täällä kuitenkin kaikkien on paha. Ja kun
+ei tule parempaa...
+
+— Isä sanoo, että täytyy kaivata. Mutta minä uskon että se on samaa
+kuin rukoilla.
+
+— Ja oletko sinä nähnyt, että Jumala täyttää rukoukset.
+
+— Hän antaa joinakin lyhyinä hetkinä tuntea läsnäoloaan. Mutta aivan
+lyhyinä vain. Ihmisen ei pidä pyytääkään enempää.
+
+— Etkö usko minun kaivanneen. Etkö usko, että minusta olisi ollut
+hauskaa tulla siksi miksi isä tahtoo...
+
+— Mutta Sorja, rakas Sorja, riemuitsi sisar, — jos sinä tahdot, niin
+sinä voit vielä...
+
+— Alussa minä luin ja minä tahdoin. Mutta Sacklén ei tullut tunnille
+kello yhdeksän. Hän nukkui. Sitten hän tuli huutelemaan minua metsään
+kello neljä. Hänkin aina vatkasi kaipausta. Älä enää mainitse koko
+sanaa, minä vihaan sitä.
+
+— Niin, se on totta, huusi Tumma kiihkeän tuskan vallassa, — sinä et
+voinut lukea, se ei ole sinun syysi, ettet osannut. Mutta nyt otamme
+alusta, isä antaa kaikki oratoriorahat...
+
+— Isän oratorio on hölynpölyä.
+
+— Kuinka voit niin sanoa!
+
+— Täytyy uskaltaa puhua totta.
+
+— Koeta uudestaan, minä lupaan sinun mukanasi kaivata...
+
+— Äh, älä lausu koko sanaa: haiskahtaa Sacklénilta.
+
+— Rukoilla lupaan.
+
+— Minä menen tehtaaseen, sahaan ja murskaan itseni sinne koneisiin. No,
+älä nyt pelkää, en minä sinne ruumistani viskaa, mutta sieluni.
+
+— Voi, minun on niin sääli.
+
+— Ketä?
+
+— Kaikkia.
+
+— Älä viitsi.
+
+Tytöt istuivat mietteissään. Vesipisaroiden putoeleminen, pienten ja
+suurten, säesti heidän mielialaansa. He kuuntelivat kuinka ne särkyivät
+pudotessaan maahan. Noin särkyy kaikki, ihmiset ja heidän aikeensa.
+Vihdoin heräsi Tumma ajattelemaan käytännöllisiä asioita. Miten äiti
+näin viipyi? Oliko vielä jotain valmistettavaa illaksi? Kahvipöydät
+olivat jo katetut suureen saliin, jollei olisi pitänyt herättää isää
+virittämään soittokonetta. Sehän oli sellainen vanha rämä, ettei se
+pysynyt vireessä. Viime tingassa vielä isä sitä aina paranteli.
+
+Vihdoin viimein kuuluivat äidin askeleet. Tyttäret näkivät, että hän
+astui hätäisesti ja heilläkin alkoi sydän rinnassa jyskyttää. Jokin
+ratkaisu lähestyi ja jännitys naulasi odottajat niin paikoilleen, ettei
+kumpikaan liikahtanut. Äiti puhui jo kynnykseltä ja paineli kädellä
+rintaansa, josta hengitys tuntui salpautuneen.
+
+— Täti tuntee kuoleman tulevan, puhui hän, — ja tahtoo tavata
+omaisiaan. Kummityttöään hän tahtoo tavata. Meidän täytyy heti lähteä.
+Niin, tänä iltana vielä, että ehdimme laivaan. »Nauru» on odottanut.
+Isä unohti sanoa meille. Se oli kyllä paha, kaikki matkustajat ovat nyt
+suuttuneita.
+
+Sorja loi sisareensa katseen yli pöydän. Sanat kuolivat hänen suussaan,
+niin valkoiseksi oli tyttö käynyt. Hänen päivettyneet kätensä
+puristivat pöydän levyä ja säikähtyneet silmät katselivat äitiin kuin
+aaveeseen.
+
+— Nouda paras mustasi vinniltä, kiirehdi, lapseni, puheli äiti. — Minä
+herätän isän.
+
+Mutta Tumma istui ikäänkuin ei hän olisi päässyt liikkeelle. Sorja
+sensijaan oli unohtanut omat huolensa tämän uuden asian rinnalla ja
+esiintyi yhtäkkiä virkeänä ja toimintahaluisena.
+
+— Katsos nyt, enkös minä sanonut: nyt sinä tulet rikkaaksi. Vai minäkö
+menen hakemaan mustan pukusi? Älä pelkää sitä miestä, kyllä sen aina
+voi vikitellä pois testamentista. Sano tädille suoraan, että huolit
+rahat, mutta et miestä.
+
+Silloin sai Tumma yhtäkkiä takaisin puhelahjansa ja kuiskasi:
+
+— Mene sinä, ota sinä kaikki tyynni. Minä en mene en vaikka mikä olisi!
+
+— Mielellänihän minä menisin, mutta ei täti minulle mitään anna.
+
+— Miksei antaisi? Olethan sinä sukua yhtä hyvin kuin minä.
+
+— Minä en ole kummityttö.
+
+— Sano, että sinä olet minä. Sano mitä tahansa, mutta minä en mene.
+
+— Voi, voi, kyllä pitää olla hullu! Viivana minä menisin sekä tädin
+rikkauksien että Arne Falcken syliin!
+
+— Mutta enhän minä voi harjoituksenkaan vuoksi! huusi Tumma, hätä koko
+olennossa. — Kuka tarjoaa kuorolle kahvia, kuka auttaa isää.
+
+Kaikki hänen väitteensä kumottiin. Hänelle todistettiin, ettei häntä
+tarvittu, että tultiin hyvin toimeen ilman häntä.
+
+Avuttomuus, jommoista ei hän koskaan ollut tuntenut, valtasi Tumman.
+Hän oli toki aina luullut, että häntä täällä tarvittiin. Ei muuta hän
+pyytänyt kuin saada tehdä työtä täällä keittiössä koko päivän, auttaa
+isää, äitiä, Sorjaa — ja nyt hänelle sanottiin, ettei häntä tarvittu.
+Hänen kaipauksensa alkoi ensi kerran uurtaa itselleen jotain uutta
+tietä, omaa tietä, jonnekin, jossa hän oli tarpeellinen. Sydämen juuret
+alkoivat verta vuotaen irtaantua kodin maaperästä ja etsivät uutta
+maata. Jokin hyvin arka tunne tytön sielussa teki, ettei hän tahtonut
+näyttää mitä hänessä tapahtui ja kuinka syvästi häntä oli loukattu. Hän
+kokosi kaikki voimansa eikä itkenyt.
+
+Talon koko huomio, joka tähän asti oli kiertänyt Sorjaa, kääntyi nyt
+Tummaan. Isä pääsi jalkeille, sai tietää millä kannalla asiat olivat,
+tuli ja otti nuorempaa tytärtään kädestä ja tarkasteli häntä ikäänkuin
+hän olisi nähnyt hänet ensi kerran. Sitten hän käski hänen syödä,
+että hän jaksaisi matkustaa. Kävellen edestakaisin asunnon päästä
+toiseen, hän vihelteli ja pysähtyeli tuontuostakin sanomaan jotakin.
+Sairaalle pitää viedä kukkia. Ei saa puhua hänen huoneessaan ääneen.
+Jos hän tahtoo Tummaa jäämään sinne, niin pitää jäädä. Äiti punnitsi,
+miten paljon kuorolle valmistetuista kahvileivistä saattaisi viedä
+tuliaisiksi Ison-Hiedan tädille. Kauneimmat loikat täytyi poimia. Oli
+hyvin kiire. Ihmiset olivat tuntikausia odottaneet ja kiroilivat sekä
+lukkaria, joka virsikirjoilla viskeli veisaavaa seurakuntaa, että
+hänen perhettään, joka ei tietänyt aikoinaan tulla rantaan. Jollei
+»Naurun» kapteenina olisi ollut Ison-Hiedan vanha kuski, niin laiva
+aikoja sitten olisi jättänyt myöhästyneet. Mutta tämä kapteeni odotti
+Sacklénia ja Lehtisiä.
+
+Minä en lähde, vaikka mikä olisi, saneli Tumma itsekseen. Laitan kaikki
+kuntoon, vaan en lähde. Mutta hänen ajatuksensa oli hiukan toinen. Vai
+ei minua täällä tarvitakaan, saneli hän toiselta puolen. Hänessä oli
+ikäänkuin kaksi ääntä, jotka vastailivat toisilleen. Ehkei täti ole
+niin paha kuin sanotaan.
+
+Isä käveli pitkin askelin valaistusta keittiöstä läpi pimeän
+eteisen ruokasaliin, joka oli valaistu ja siitä makuuhuoneeseen,
+joka vuorostaan oli pimeänä. Kaikki ovet olivat levällään ja kaikki
+lattiapalkit narisivat. Joka kerta tullessaan Tumman eteen, katseli hän
+häneen sillä tavalla että Tummaa sekä pelotti että itketti. Hän rakasti
+isää ja hän pelkäsi häntä. Yhtäkkiä isä sanoi:
+
+— Kuule, koska sinä olet pannut tukkasi ylös? Miksi pidät sen ylhäällä?
+Kuinka vanha sinä oletkaan? Kuudentoista kai — koska Sorja on
+seitsemäntoista vanha. Ei sinun vielä tarvitse pitää hiuksiasi noin.
+Tämähän on kaunis palmikko. En ole koskaan tietänyt, että sinulla oli
+tällainen. Kuulehan, tyttöseni, tule vähän tänne... laulathan sinäkin
+hiukkasen. Sinua varten täytyisi tehdä aivan toinen ooppera.
+
+— Isä, kuulkaahan isä... minullahan ei ole mitään pohjasivistystä,
+selitti Tumma kaikella voimallaan. — Minulla ei ole vielä
+kansalaissivistystäkään. Minulla ei ole mitään lahjoja...
+
+Isä ei kuunnellut häntä enempää kuin äitiäkään, joka kiirehtimistään
+kiirehti tyttäriään valmistamaan tärkeää matkaa.
+
+Vanhassa kodissa, missä sade syöpyi sisään laesta ja hiiret nakersivat
+lattiaperustuksia, lieden ääressä, joka oli ruokkinut ja lämmittänyt
+perheen läpi viidenkolmatta vaihtelevan vuoden, täällä tapahtui nyt
+ratkaisevin selvittely, mitä Lehtisen väillä oli ollut. Eikä niitä
+heiltä suinkaan ollut puuttunut. Polvia myöten kiinni arkityössä
+löivät he arpaa kaikista juhla-arvoistaan, koko siitä henkisestä
+pääomasta, mikä heille oli suotu. Toki eivät he tietäneet, miten
+käänteentekeviä hetket olivat. Isä luuli, että tämä oli vain yksi
+niitä tilaisuuksia, jolloin hän saattoi valvoa isänsä ja isoisänsä,
+näiden hukkaan menneiden musiikkinerojen ja heidän jälkeläisensä tässä
+tapauksessa oman itsensä, etuja. Äiti ajatteli yksinomaan perintöä,
+jonka avulla saataisiin talon raha-asiat kuntoon, Sorja ei nähnyt
+kauemmas kuin siihen, että jostakin hänen on alettava ensi tilassa
+hakea ansiota ja Tumman koko pyrkimys oli sittenkin jäädä kotiin
+auttamaan isää ja äitiä. Hän oli valmis kärsimään sen, että hän täällä
+oli tiellä, sillä hän pelkäsi liiaksi sitä tuntematonta elämää, mihin
+häntä aiottiin syöstä. Kotiin hän jää, hän ei mene ulos ovesta. Koira,
+Muruksi nimitetty, oli ainoa, joka tuntui vainuavan jotakin tavatonta.
+Se vinkui hiljaa, antaen ruskeiden silmiensä seurata kotiväkeä ja
+kuunnellen jotakin näkymätöntä, joka läheni.
+
+— Tumma, sanoi isä lämpimästi ja kiinnitti tyttäreen katseensa, — minä
+olen sinua laiminlyönyt. Olen ehkä tehnyt väärin. Ehkä sinussa olisikin
+se kipinä, jota tarvitsen. Sinä et siihen usko ja se on minun syyni.
+Sinun uskosi ei koskaan ole saanut itää, vielä vähemmin nousta oraalle.
+Sinä luulet, ettet kelpaa muualle kuin tänne keittiöön. Niin olen
+minäkin luullut...
+
+— Isä, rukoili tytär, — kuka teitä hoitaa kun tulette vanhaksi...
+
+— Sinä olet nyt kuudentoista vanha, jatkoi kanttori, yhä tarkastellen
+nuorempaa tytärtään kantapäästä kiireeseen asti, — sinä olet
+hyvin ahkera tyttö. Entä jos sinä vielä ehtisit hankkia sekä
+pohjasivistyksen, joka...
+
+Himmeästi palavan kattolampun valossa näki isä kainon sulon lapsessa,
+joka miltei palvelijattaren asemassa oli joka päivä työskennellyt hänen
+ympärillään. Kaikki hänessä nukkui vielä, mutta hänen sielunsa pohjalla
+paloi tunne, joka oli aitoa sinistä terästä.
+
+— Aivan toinen... toinen tempperamentti, puheli isä itsekseen. — Mutta
+oikea, suuri. Lapsi, sinunhan tuskin tarvitsee avata suutasi: sinun
+silmäsi laulavat, sinun liikkeesi laulavat. Oi, mikä rikas mies minä
+olen!
+
+Valtava onnentunne puistatutti sillä hetkellä viralta pantua kanttoria
+kaukaisessa sydänmaan seurakunnassa. Hän tarttui molemmin käsin suureen
+pörröönsä ja eli siinä jumalyhteydessä, jonka onnea hänen vain jonkin
+harvan kerran oli suotu maistaa.
+
+Hänen tyttärensä Sorja, joka tähän asti oli saanut osakseen kaiken isän
+tiedottoman palvomisen, katseli tätä kohtausta ja hänen sielustaan
+leiskahti yhtäkkiä ilmoille outo liekki. Hän vihasi isää, hän vihasi
+sisartaan! Vai tuollainen se oli ollut se pitäminen, josta he aina
+olivat puhuneet! Hänestä muka, hänestä, Sorjasta, he niin pitivät,
+ettei sillä tavalla kenestäkään muusta, ja noin isä vain vaihetti
+pitämisensä niin että toinen kelpasi siihen yhtä hyvin kuin toinenkin.
+Ja Tumma otti häneltä kaiken vastaan niinkuin itselleen tulevan
+ainakin. Kiitoksia vain paljon sellaisesta pitämisestä. Ja kuinka
+hän, Sorja, oli isästä pitänyt, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Ei
+ollut hänen mielestään maailmassa löytynyt niin kaunista miestä. Aina
+hän oli ajatellut: jos olisi toinen sellainen kuin isä, niin hänen
+kanssaan menisin naimisiin. Hän oli luullut, että isäkin piti hänestä
+yhtä paljon. Mutta se oli kaikki jo annettu toiselle. Ei milloinkaan
+ollut Sorjasta tuntunut niin pahalta kuin nyt. Se äskeinenkin oli
+ollut helppoa tämän rinnalla. Hänelle oli silmänräpäyksessä tapahtunut
+jotakin, joka muutti hänet tykkänään toiseksi. Oliko se hyvää vaiko
+pahaa? Nyt hän oli vanha, nyt hän ei kelvannut mihinkään. Hänen
+sisässään kierteli kipeä tunne, joka oli kuin myrkky. Hän ei enää
+pitänyt isästä, hän ei olisi itkenyt, vaikka isä olisi ollut tuossa
+kuolleena hänen edessään.
+
+— Sorja, kuuli hän äänen lausuvan, äänen, joka oli puhunut hänelle
+ennen, kauan sitten, — näetkö nyt: minä olen löytänyt toisen lapseni,
+sisaresi. Katso tänne, hänessäkin on kipinä. Ehkä nyt kuitenkin tahdot
+pyrkiä, sinäkin, rakas lapseni, yhdessä sisaresi kanssa. Kuinka
+tekisitkin isäsi onnelliseksi!
+
+— Joutavia, sanoi Sorja kylmästi. — Joutavia, joutavia. Tyhjää puhetta.
+
+Isä astui aivan lähelle vanhempaa tytärtään ja etsi hänen silmiään.
+
+— Varo, sanoi hän, — ettei hävityksen henki saa sinussa sijaa. Se on
+se home, joka syö sielun. Se on itse rumuus. Se on kateus. Hävityksen
+henki se on luomisen hengen vastakohta. Ihmisellä ei ole mitään muuta
+vihollista. Lapseni, luokaamme yhdessä me kolme. Sano että tahdot!
+Hävityksen henki on perkeleestä, mutta luomisen henki on Jumalasta.
+Sorja, lapseni...
+
+— Kuinka turhanaikainen tuo on tuo isä...
+
+Sillä hetkellä, jolloin isän huomio jälleen oli kiintynyt Sorjaan,
+valtasi Tumman mieletön halu pelastaa itsensä. Hän oli täysin
+selvillä siitä, että häntä uhkaa tuho. Täyttipä hän isän tahdon tai
+äidin tahdon, niin hukka hänet periin. Hän ei mene tädin luo, hänen
+puolestaan saavat viskata tädin rikkaudet vaikkapa järveen. Vielä
+vähemmin hän rupeaa hankkimaan pohjasivistystä. Ne eivät kukaan häntä
+ymmärrä, ei Sorjakaan. Sorja on hänelle nyt jostakin suuttunut. Aivan
+ilman syytä. Täytyy tästä itse ryhtyä hoitamaan asioitaan. Ja muuta
+keinoa ei nyt ole kuin pakeneminen.
+
+Hänelle tuli sama lapsellinen päähänpisto, jolla hän joskus — eikä
+niin aivan harvoin — oli pelastanut itsensä, kun isä oli käskenyt
+ikäviä vieraita ja kun ei mitenkään jaksanut olla heidän kanssaan.
+Kun vieraat tulivat sisään ovesta, hyppäsi hän ulos ikkunasta. Oli
+varmaan ollut hyvinkin väärin, äiti oli yksin saanut tehdä työt. Sillä
+Sorja, hän oli hänkin tehnyt saman tempun. He olivat juosseet suinpäin
+horsmapensaisiin ja maanneet siellä ja kuunnelleet, kuinka äiti huuteli
+heitä. Kun äidin huudot sitten olivat vaienneet, olivat he karanneet
+eteenpäin, ensin karviaismarjapensaiden suojaan, sitten ruohikkoon,
+missä saattoi olla käärmeitä ja minne oli ankarasti kielletty
+menemästä. Puutarhan perällä oli portti ja sen lähellä kukkiva heisipuu
+— tuon portin taakse kun pääsi, niin oli turvattu. Siellä oli pappilan
+vasikkahaka, latoja ja halkopinoja. Siellä oli kuoppia, mistä oli
+vedetty savea ja suomutaa ja joista ei vesi milloinkaan kuivunut...
+Tumma painoi hiljaa oven kiinni jälkeensä ja syöksyi ulos märkään
+ruohoon. Toinen ääni hänen sisässään sanoi: tämä on turhaa, sillä he
+etsivät sinut aivan heti. Toinen ääni sanoi: jollet pakene, niin olet
+kadotuksen oma. Ei se ole isän lapsellinen harhakuva, mutta se on tuon
+puolihullun tädin mieletön päähänpisto, joka sinut tuhoaa. Varsinkin
+tunsi Tumma perintöä ajatellessaan siihen liittyvän vieraan miehen
+inhoittavaa läsnäoloa. Isä ja äiti ovat sellaiset, että he voivat
+vaikkapa pakottaa hänet naimisiin. Mutta hän, hän menee vaikkapa
+järveen mieluummin. Ja niin hän juoksi. Lähteköön laiva, ei suinkaan
+se iankaiken odota! Jalat olivat jo likomärät, sitten ulottui kosteus
+polviin ja vihdoin olivat hartiatkin läpimärät. Eikö laki ja oikeus
+tule väliin silloin, kun joku vanha ihminen määrää jotakin niin hullua
+kuin että hänen perintö jään seuraa myöskin sulhanen? Tumma kyykistyi
+karviaismarjapensaiden alle ja tunsi olevansa kovin lapsellinen. Mutta
+hän oli myöskin onneton eikä tietänyt, mitä piti tehdä, minne joutua.
+Ei yhtään ystävää hänellä ollut. Sorjakin on hänelle suuttunut.
+
+Nyt ne huusivat. »Tumma! Tumma! Tule heti paikalla. Koira löytää sinut
+kuitenkin.»
+
+Aivan oikein: Muru oli hänen jäljillään ja juoksi häntää kehuttaen
+pitkin uomaa, jonka hän oli tehnyt märkään nurmeen. Tämä oli niin
+hirvittävää. Eikä Jumalakaan häntä armahtanut.
+
+Koira nuoli lämpöisellä kielellään hänen kaulaansa ja kasvojaan. Hän
+itki sen turkkiin ja seurasi sitä.
+
+Kaikki toruivat nyt yhtaikaa. Hevonen oli jo portaiden edessä. Hän itki
+niin, ettei kuullut mitä he kukin sanoivat. Huone oli täynnä hehkua
+liedestä ja jotakin hyvää ruuanhajua. Sorja riisti vaatteita hänen
+yltään ja puetti toisia hänen ylleen. Mutta isä kulki kuin pilvessä
+keskellä tupakansavua ja puheli puoleksi itsekseen, puoleksi muille:
+
+— Vai kohtaloasi pakoon, veitikka! Ei, kyllä ne kontrapunktit meidät
+yllättävät, vaikka niitä pakenemme. Sinua kadehtivat monet ihmiset,
+saisit olla iloinen, että täti haluaa sinua tavata. Valtaa on
+ihmisellä, kun hänellä on rahaa. Jos kaipauksesi on tarpeeksi voimakas,
+niin luot jotakin. En tällä hetkellä tiedä mitä syntyy, mutta jotain
+syntyy. Tuo minulle ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Tule tänne, äiti, ja
+puhu minulle. Sinun äänesi on kaunis, vaikka minä pintapuolisuudessani
+en ole tunkenut sen pohjalle. Olen kuullut vain ulkopuoliset
+epäsoinnut. Sinun sydämesi hyvyydestä on jokainen sävel lähtenyt.
+Puhu, äiti, anna minun kuunnella. Sinun, kaipauksesi on synnyttänyt
+minulle viisi kaunista lasta ja nämä kaksi minä vielä omistan. Anna
+vielä ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Minä rakastan sinua, katsokaa häntä,
+lapset, ei ole maailmassa sellaista pikku äitiä. Muistatko kun itkit
+Ison-Hiedan vainiolla ja kiurut lauloivat. Mene sille kohdalle ja vie
+sinne minun kyyneleeni.
+
+Pieni rouva Lehtinen seisoi parhaassa mustassa puvussaan, viinaryyppy
+kädessä, miehensä edessä ja koetti salata kyyneliään. Hänen miehensä
+tarttui kalpealla kädellään lasiin ja tyhjensi sen niinkuin se olisi
+sisältänyt vettä. Sitten hän lyyhistyi vaimonsa olkapäätä vasten,
+upotti kasvot hänen niskaansa ja itki siinä väkivaltaista itkua.
+Äitikin itki. Molemmat tyttäret seisoivat ääneti. Juhlallinen hämmästys
+oli heidät vallannut, he eivät koskaan olleet nähneet mitään tällaista.
+
+— On kiire, sanoi äiti ja mieliala oli samassa hetkessä kuin poikki
+leikattu.
+
+Isä nosti nyt päänsä ja sinertävä kalpeus hänen kasvoillaan paistoi
+luonnottomasti. Hän pysähtyi tyttäriensä eteen ja katsoi heihin
+silmäterillä, joita ei voinut väistää.
+
+— Ei lapset, sanoi hän, — kohtaloaan ei kukaan pääse pakoon. Muistakaa,
+että olette minun tyttäriäni. Kirkonkellon kasvatteja te olette. Se on
+laulanut teidän kehtoonne. Kuinka moni voi kerskata sellaisesta. Älkää
+te yrittäkökään paeta kohtaloanne. Se on vaarallista. Paeta kohtaloaan
+on samaa kuin kääntyä itseään vastaan. Mutta jos kirkonkellon kasvatti
+kääntyy itseään vastaan, niin tulee hänestä langennut enkeli!
+
+Äiti työnsi jo Tummaa ulos ovesta. He nousivat rattaille, keskelle
+sinistä sumua, joka kuin kevyt vanu peitti kukkivan pihamaan.
+Jokaisesta lehdestä kotoisella seudulla, kaikista räystäistä Laarin
+vanhassa talossa putoeli hiljalleen maahan sadepisaroja. Kukaan ei
+enää puhunut. Nämä pisarat puhuivat. Yhtäkkiä puistatutti tuuli
+pihamaata. Sadepisarat putosivat väkivaltaisesti kuin seulasta, jota
+ravistetaan. Tuntui siltä kuin koko talo, eikä yksin puut ja pensaat,
+olisi tärähtänyt. Tuuli kiersi pyörteessä ympäri pihan, karkasi sisään
+ovista, jotka olivat auki, ja läiskäytti ne kiinni, ikäänkuin se olisi
+tahtonut sulkea talon joltakin, joka on ollut ja jota ei enää ole.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Sorja ja hänen isänsä palasivat sisään, tunsivat he että olisi
+pitänyt sovittaa jotain, joka vieroittavana oli tullut heidän
+väliinsä. Nyt, kahden jäätyä, tuntui epäsopu pahemmin kuin muuten ja
+kumpikin pelkäsi jostakin syystä siirtää sovinnon sanaa tuonnemmaksi.
+He ikävöivät toistensa luo, mutta eivät voineet löytää tietä. Niin
+seisoivat he hetken eteisessä, isä ja tytär, odottaen, että toinen
+sanoisi jotain. Sorja oli kuitenkin niin tottunut siihen että isä
+teki lopun tällaisista ikävistä mielialoista, että hän päätti antaa
+isän tehdä sen nytkin. Mutta isä seisoi vain mietteissään ja hänen
+päänsä varjo erottautui suurena ja aaveentapaisena valkoisella ovella.
+Yhtäkkiä otti hän esiin kellonsa, huomasi, että se oli paljon ja avasi
+päättävästi oven. Astuessaan yli kynnyksen hän sanoi tyttärelleen:
+
+— Jos olisin tietänyt tämän, niin olisit saanut laulaa Maria Magdalenan
+osan. Nyt siitä tietysti tulisi loukkaantumisia, jos antaisin osan
+sinulle. Sille ei voi enää mitään.
+
+Sorjassa kuohahti. Häntä suututti, ettei isä sovittanutkaan mielialaa,
+sitten häntä harmitti, että hänen täytyi ryhtyä kaikkiin ikäviin
+talousaskareihin ja vihdoin hän oli pahoillaan isälle, ettei isä
+kuitenkin antanut hänelle oratorion suurinta osaa, vaikkapa joku olisi
+siitä loukkaantunutkin.
+
+— Ei ole ensinkään sanottu, että kuoro tulee! huusi hän isän perässä,
+käsi oven kääkässä.
+
+Isä naurahti ruokahuoneesta vastaan.
+
+— Kuoro tulee, vaikkapa sataisi pieniä kiviä. Vai oletko sinä jotakin
+kuullut? Kuoro on vihdoinkin lämmennyt ja innostunut.
+
+— Ajattelin vain, sanoi Sorja, — tapausta kirkossa aamupäivällä.
+
+Isä naurahti vielä kerran.
+
+— Ja mitä se tähän kuuluu?
+
+— No niin, ehkei kuulu.
+
+Sorja meni keittiöön, missä kaikki oli sekaisin ja ajatteli
+epätoivoissaan tehtäviä, jotka häntä odottivat. Juuri nämä työt olivat
+vastenmielisimmät kaikesta mitä hän tiesi. Taistellessa märkien puiden
+kanssa, jotka eivät tahtoneet syttyä hän ajatteli neiti Hyrskyaaltoa,
+jolla oli ollut rannerenkaat ja kultavitjat ja rintasolki. Hän muisti
+myös pienen viekkaan Laineen ja komean Hyrskyaallon. Hyrskyaalto oli
+kaunis mies, siitä ei päässyt mihinkään. Hänellä oli mahtanut olla
+monta morsianta.
+
+Nyt isä taasen meni kaapille. Hän puheli itsekseen ja paiskeli ovia.
+Mikähän nyt oli?
+
+Kuinkahan paljon mahtoivat tehtaalla saada työpalkkaa. Ei kai neiti
+Hyrskyaalto kuitenkaan niillä ansioillaan ollut ostanut koristuksiaan.
+Amerikasta kai ne olivat. Eivätkä suinkaan olleet oikeaa kultaakaan.
+Eikö ollut jokin sekoitus, jota sanottiinkin Amerikan-kullaksi —
+eivätkö liene olleet sitä.
+
+Isä soitti salissa. Lakkasi ja alkoi taasen. Tämä alku kuvasi
+kuutamoyötä Libanonin vuorilla. Niin kauas kuin Sorja muisti taaksepäin
+oli hän kuullut nämä sävelet. Niitä oli isä soittanut ja hyräillyt,
+viheltänyt ja laulanut siitä asti, jolloin hän Helsingissä opiskeli.
+Vain yhden lukukauden isä oli saanut opetusta. Sinä aikana oli hänellä
+ollut ystävä, jokin nuori runoilija, joka kirjoitti sanat. Isä alkoi
+jo silloin säveltää tätä oratoriota. Runoilija on aikaa sitten ollut
+kuolleena ja nyt vasta esitetään teos. Eikä se sittenkään tule
+kelpaamaan mihinkään. Surullista. Mutta kaunis se on. Saattaa nähdä
+hopeankarvaiset öljypuut, tähdet, jotka ovat hyvin suuret ja hyvin
+alhaalla ja kuulla tuulen suhinan, kun se käy läpi lehtien. Sorja
+hyräilee mukana ja asettelee halkoja. Mikä nyt tuli? Isä iski kieliin
+kaikella voimallaan ja lakkasi sitten. Hänen täytyy tietenkin virittää
+konetta, joka taasen on aivan mahdoton, muisti tytär samassa. Mikä
+isän päähän pälkähtikään, kun hän tahtoi harjoituksen tänne kotiin.
+Hän luultavasti toivoo kestityksen kautta saavansa kuoron innostumaan.
+No niin, onnistukoon se hänelle vain ja sairastukoon se opettajaneiti,
+jonka on määrä laulaa Maria Magdalenan osa niin että hän, Sorja, saa
+laulaa sen. Mutta mikä ihme nyt onkaan — rikkooko isä huonekaluja, vai
+mitä hän siellä kolistelee?
+
+Sorja seisoi työssä lieden luona, kun isä astui keittiön kynnykselle.
+Hän oli nähtävästi repinyt hiuksiaan, koska ne törröttivät pörrönä
+päälaella. Hän oli sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että ääni
+vapisi.
+
+— Kuule, sinä, alkoi hän, hilliten itseään, — tiedätkö sinä, minne
+äitisi on kätkenyt minun pulloni. Sano se paikalla, jos tiedät.
+Minä en kärsi sitä että minua holhotaan. Itse tiedän mitä teen. Ja
+jos minä tahdon juoda itseni kuoliaaksi, niin se myöskin on oma
+asiani. Vai määräilemään minulle, koska minä saan juoda ja koska
+en... No, jos et tiedä, niin et tiedä. Minä haen siksi kuin löydän,
+kaikki paikat penkoan ja vaikka minun pitäisi vääntää nurin äitisi
+piironginlaatikotkin, niin minä vakuutan, että haen kunnes löydän.
+Laita tuli saliin. Sen ne ovat unohtaneet tehdä, vaikka tietävät
+miten kosteus vaikuttaa soittokoneeseen. Pidä kiirettä, ehkä vielä
+ehtii vähän kuivaa! Koko päivä teillä on ollut aikaa, mutta ette
+senvertaa pidä huolta! Te tiedätte, että tämä harjoitus määrää koko
+tulevaisuuteni — mutta ei sittenkään tehdä tulta uuniin ja soittokone
+on siinä kunnossa, että sisälmyksenikin ovat kiertyneet paikaltaan.
+Mitä? Sanoitko sinä jotakin? Ole tänään varovainen, älä sano mitään
+mikä haavoittaa isääsi, sillä isäsi on tänään saanut kestää enemmän
+kuin kaksijalkainen eläin saattaa kestää. Puhu tänään vain kauniista
+hyvistä asioista. Pane vanhoja sanomalehtiä pesään, että syttyisi.
+Isäsi ei uskalla koskea tuohon klaveeriin ennenkuin huone on hiukan
+kuivunut. Sillä on nyt ihan samanlainen ääni kuin äidilläsi. Paljon
+ne ovat korviani kiusanneet molemmat. Eikö ole sanomalehtiä? No, ota
+öljyä, kyllä sitten syttyy. Isäsi on sairas ja äitisi on kätkenyt
+lääkkeen. Onko se oikein? Kuka on koskenut isoisän viuluun? Kuka
+täällä on käynyt penkomassa? Helvetti ja kuolema, tiedättekös, kuka
+oli isoisänne? Nero hän oli, Jumalan oma lapsi, ja te koskette hänen
+viuluunsa ja revitte sen kieliä. Mutta sen minä sanon, että jollen
+löydä pullojani, niin ei ole äitisi hyvä tulla kotiin! Ah, no, kas
+noin! Tuleepa jo lämpöisempi. Koetetaanpa nyt käydä tuon kiukkupussin
+kimppuun. Niin, kas tämä on kaikki niin kulunutta ja ruostunutta. Kun
+saisi senverran aikaa, että voisi ottaa auki kaikki tyynni. Sorja, minä
+näen sinun kasvoistasi, että tällä hetkellä halveksit isääsi — älä vain
+sano mitään, sillä minä voi lyödä sinua. Monessa rikkaassa salissa
+seisoo hienoja soittokoneita joihin ei milloinkaan kosketa, mutta minun
+täytyy taistella tämän ikälopun rämän kanssa. Jumala minua auttakoon,
+etten suutu niin, että lyön sinua kirveellä, sinä vanha raukka, joka et
+tahdo tietää mitään vireestä! Tyttäreni, ota kynttilä, näytä valkeata.
+Saisinpa minä nyt ryypyn, niin kaikki menisi hyvin. Tätä minä nyt olen
+koettanut virittää koko elämäni ajan. Ja juuri kun sen luulet saaneesi
+jonkinlaiseen kuntoon, niin se on taasen niin epävireessä, että korvat
+halkeavat. Ja samoin on koko elämän. Sorja, minne sinä menet?
+
+Sorja oli laskenut kynttilän pianon kannelle ja puhalsi taasen tuleen.
+Molemmat kuulivat kellon ruokasalissa alkavan lyödä. Se löi seitsemän
+kertaa.
+
+— Seitsemän, sanoi Lehtinen ja rupesi korjailemaan pois pihtejä ja
+avaimia, joilla hän oli viritellyt soittokonetta. — Olet oikeassa,
+sinun täytyy mennä keittiöön, he tulevat tänään täsmällisesti.
+Hajuaako täällä lamppuöljyltä? Mitä sinä sanoit — nauroitko? Sorja,
+varoitan sinua. Sinä tiedät, mikä olet ollut isällesi, mutta tänään
+olet tuottanut minulle suuren surun ja minun sydämeni on siitä vielä
+verihaavoilla. Ota pois rikat uunin edestä. Ensi kerralla vien heidät
+kaikki koululle. Mutta tänään tarjotaan kotona kahvit. Ja sitten
+täytyy vähitellen alkaa harjoittaa kirkossa, jotta kellot voivat tulla
+mukaan. Mutta se on tarpeellista vasta finaalissa. Kas vaan, eivät
+ole niin täsmällisiä kuin lupasivat. Ehkä ruokasalin kello käy jonkin
+verran edellä. Tyttäreni, jos sinä tiedät, mihin äidilläsi on tapana
+kätkeä minun tavaroitani, niin sano. Sairas olen, tarvitsen lääkettä.
+Kas noita mokomia, kun eivät tule täsmällisesti. Ja kuinka varmasti
+lupasivat. Ja minä vielä siirsin harjoituksen näin myöhäiseksi heidän
+nimi- ja syntymäpäiviensä takia. Saakeli soikoon, minkälaisia ihmiset
+ovat.
+
+Sorja työskenteli tihruten palavan kattolampun valolla keittiössä ja
+koira makasi pitkin pituuttaan kiinni hellan kyljessä. Yhä varmemmalta
+alkoi Sorjasta näyttää, ettei tänne tänään ketään tule. Koira oli
+unessa, jommoiseen se vaipui pahalla säällä, päivinä, jolloin ei
+kylässä kukaan liiku. Sorjaa väsytti, harmitti ja hävetti. Täällä he
+ovat viikkokauden valmistaneet juhlaa varoista, jotka ovat otetut
+puodista velaksi. Kaikki tulet ovat sytytetyt kuin jouluna ja kuoron
+jäsenet istuvat mikä missäkin eivätkä ole tietääkseen. Mitäpä he
+välittivät köyhästä, virkaheitosta kanttorista ja hänen perheestään.
+Mutta kuka käskee myöskään kanttorin olemaan niin lapsellisen ja
+vetoamaan mokomien armoihin. Sorja oli suuttunut sekä isänsä puolesta
+että isälleen. Olisipa hän tietänyt, missä isän pullo oli, niin hän
+itsekin olisi ottanut lasillisen. Hänen täytyi nauraa, kun hän nosteli
+kahvipannua, joka oli kuin mikäkin kattila. Tässä on heille, isälle ja
+hänelle nyt kuukaudeksi juomista!
+
+Yhtäkkiä hän huomasi, että isä seisoi kynnyksellä. Hän nauroi hänkin,
+mutta iloista veitikannaurua.
+
+— Minä löysin ne jo, sanoi hän salaperäisesti. — Ja arvaapa mistä.
+Äitisi ei ole tyhmä. Sävellysarkkuun hän ne oli pannut. Hän on
+huomannut, ettei minulla moniin aikoihin ole ollut sinne asiaa. Siellä
+ne olivat. Olipa hyvä asia, piru vie.
+
+— Antakaapa minullekin vähän, sanoi Sorja, otti pöydältä kahvikupin ja
+ojensi sitä isälleen. — Olen kylmettynyt. Antakaa pois nyt.
+
+Isä tuijotti tyttärensä kasvoihin, joihin tämän yhden päivän aikana oli
+tullut jotain toivottoman alakuloista ja välinpitämätöntä.
+
+— Ei, Sorja, sanoi hän ankarasti, — tähän älä sinä koske. Se ei ole
+naisia varten. Kas, miehet on miehiä. Mene pois vain työhösi. Kyllä
+kuoro tulee. Älä sinä siinä naura.
+
+— Isä, alkoi Sorja, seisoen suuren kahvipannunsa takana ikäänkuin
+turvassa, mistä voi sanoa mitä tahansa, — tänne ei tule ketään. Ette
+siihen itsekään enää usko. En tiedä, pitääkö teitä itkeä vaiko nauraa.
+Täällä on kaikki valmistettuna juhlaan. En tarkoita ruoan ja juoman
+puolesta niin paljon. Mutta teidän oratorionne, se on tuossa kuin
+missäkin maljassa tarjolla jokaiselle, joka vain siitä huolii. Mutta
+kukaan ei huoli. Ei vaikka te kuinka kerjäisitte...
+
+— Ole vaiti, tyttö! huusi kanttori.
+
+— Kuuntelisitte nyt vain totuutta, jatkoi tytär armottomasti. — Nyt
+teidät on potkittu pois toimestanne. Mitä te sitten teette, jos vielä
+pääkaupungin sanomalehdet julkisesti teitä pilkkaavat. Mutta sitä ehkei
+tarvitse pelätä sillä ettehän te yksinänne voi esittää sävellystänne
+Onneksi toki. Sillä muuten te kyllä varmaan jo aikoja sitten olisitte...
+
+Tuoli kolahti säpäleiksi permantoon ja koira karkasi haukahtaen
+makuusijaltaan. Sorja kuuli isänsä parkaisevan ja juoksevan
+ruokahuoneeseen. Sielläkin meni jotakin rikki. Olisiko isä todella
+paiskannut seinään vanhan viulun. Siltä kuului. Ja nyt helisivät
+lattialla lasisirpaleet. Rikkoiko hän musiikkimiesten kuvia? Menikö
+hän nyt tuosta niin kokonaan suunniltaan! Sorja kävi neuvottomaksi ja
+mietti, mitä hänen nyt piti tehdä. Kauheaa tämä oli tämä tällainen
+elämä. Ja tämän tapaista se aina oli heillä ollut, joskin se oli tullut
+yhä hullummaksi. Ei, tänne ei hän rupea jäämään. Ottaisipa Ison-Hiedan
+täti hänet luokseen, niin hän olisi valmis vaikkapa menemään naimisiin
+sen nuoren paronin kanssa. Se olisi varmaan parempi kuin joutua
+Hyrskyaallolle. Ja Hyrskyaalto oli katsonut häneen sillä tavalla, että
+hän varmaan häntä ajatteli. Mitä hyvänsä, mutta tänne kotiin ei hän jää!
+
+Miksikähän isä nyt onkin niin hiljaa. Ehkä hän on juonut ja nukkunut.
+Se olisi kaikkein parasta.
+
+Tytär astui ääneti läpi eteisen ja huoneiden. Ruokasalin permannolla
+särkyivät lasinpalaset hänen jalkainsa alla. Siellä oli pimeä, miksi
+isä olikaan sammuttanut lampun. Mitä hän nyt mahtoikaan hautoa
+päässään, aina täytyi talossa pelätä, että jokin onnettomuus tapahtuisi.
+
+— Isä, missä te olette? huusi Sorja pelästyneenä. — Isä!
+
+Hän tuli saliin, missä piano oli auki, paksu pinkka nuotteja telineillä
+ja palava kynttilä kahdenpuolen. Isä ei ollut täällä. Pitkä juhlapöytä
+valkeine liinoineen teki kaamean vaikutuksen nyt kun oli varmaa, ettei
+kukaan asettuisi sen ääreen. Tyttö juoksi takaisin, yhä huudellen isää.
+Ruokasalissa hän sittenkin oli. Hän puhui jotakin yksikseen.
+
+— Täälläkö te istutte pimeässä, sanoi tytär, — ja minä kun jo
+säikähdin, että minne te olette mennyt. Miksi te olette sammuttanut
+lampun? Odottakaahan nyt, minä tuon salista kynttilät. Älkäähän nyt
+olko noin suruissanne, isä. Mitäpä se siitä paranee. Minäkin olen
+ollut pahalla tuulella, mutta mitä se siitä paranee. Pankaa maata,
+isä. Olette kipeä. Tuonko minä teille jotakin syömistä. Kuulkaas, isä,
+älkää olko huolissanne siitä aamupäiväisestä. Ei rovasti tahdo meille
+pahaa, hän vain kovistaa, mutta kyllä te pysytte virassanne. Mistäs
+Paalajärven seurakunta saa sellaisen kanttorin. Sellaista ääntä ja
+sellaista miestä ei ole maailmassa. Isä, älkää naurako. Isä kulta...
+
+Kanttori Lehtinen nauroi. Istuen puusohvalla, missä tehtaalaiset
+aamupäivällä olivat istuneet, kaasi hän pullosta vierellään täyteen
+pienen ryyppylasin ja tyhjensi sen.
+
+— Kaikki on hyvin, sanoi hän. — Yhtä ainoaa kaipaan. Miksei soiteta
+kelloja? Nythän on se aika.
+
+— Mitä te hullutellette, sanoi Sorja, alkaen uudelleen ärtyä. — Nyt
+on ilta, lähtekää maata. Minkätähden te taas olette täällä särkenyt
+tavaroita. Tulisitte nyt järkiinne, isä.
+
+Tytär otti häntä kädestä ja koetti nostaa häntä ylös. Käsi oli paisunut
+ja painava eikä kanttori liikahtanut.
+
+— Olenko minä niin huono, ettei minulle soiteta kelloja? sanoi hän
+väsyneenä. — Kirkonkello on ihmisen kaipauksen ääni ja kaivannut olen
+minäkin, yhtä paljon kuin joku toinenkin.
+
+Yhtäkkiä hän kimmahti pystyyn, työnsi tyttären luotaan, kaatoi mitä
+eteen sattui ja tuli ikkunan luo.
+
+— Kirkonkellot soimaan! sanoi hän hiljaa ja pusersi käsiään ristiin.
+
+Sitten hän nopeasti meni eteiseen, kopeloi alas portaita ja hävisi
+pimeyteen.
+
+Sorja seisoi hetken miettien, pitikö hänen koettaa huutaa häntä
+takaisin, mutta ajatteli sitten, että hän ehkä selviää ulkoilmassa.
+Hän kutsui koiran luokseen ja käski sen seurata isäntää, läksi sitten
+sammuttamaan tulia ja korjaamaan pois juhlapöytää salista. Oli
+pilkkoisen pimeä ilta ja sade tippui unettavan yksitoikkoisesti alas
+katonräystäistä. Ei ollut äidillä ja Tummalla, heilläkään, nyt hyvä
+kulkea laivalla. Ettei vain mitään tapahtuisi. Hiiret — nyt ne taasen
+alkoivat. Sorjasta tuntui kaamealta. Että hän sentään oli lähettänyt
+pois koirankin. Mahtoiko isä todella lähteä suntion luo pyytämään
+häntä soittamaan kelloja. Ettei hän vain kapuaisi torniin ja loukkaisi
+itseään siellä. Ovat rohkeat nuo hiiret, nakertelevat, vaikka täällä
+liikutaan. Kun Sorja Lehtinen tuli soittokoneen ääreen sulkeakseen
+kantta täytyi hänen ottaa nuottipinkka telineiltä. Se oli painava,
+kourantäyteinen pinkka, täynnä isän merkkejä ja huomautuksia. Sorjan
+sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli kuutamoa Libanonin vuorilla ja
+seetripuitten suhinaa. Ei koskaan, ei koskaan isä saisi sitä esittää
+vastaanottaville sydämille. Kovaa on tämä elämä ja vihata sitä täytyy.
+
+Samassa hetkessä alkoi läpi hiljaisuuden kuulua jotakin ääntä. Itkikö
+isä pihamaalla? Hän kiiruhti yli viulunkappaleiden ja lasisirpaleiden
+eteiseen, avasi oven ja tuli portaille. Pimeys painoi siellä kuin paksu
+märkä vaate. Sumusta kuului tuskallisen valituksen ääni. Heti kirkon
+tai tapulin takaa. Koira ulvoi. Se ei hellittänyt edes hengittääkseen,
+vaan ulvoi katkeamatta, äänellä, joka tiesi hengenhätää.
+
+Sorja Lehtinen kuunteli hetken posket kylminä ja sydän takoen. Hän
+tiesi heti, aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, että se oli
+heidän koiransa, ja tiesi myöskin, että isälle oli jotakin tapahtunut.
+
+
+
+
+TYHJÄ SIJA
+
+
+Kuolema on yleensä hienotunteinen vieras. Se ei saavu ennenkuin ihminen
+sisimmässä mielessään on sanonut sille: tule! Ison-Hiedan emäntä
+Kreeta-Karoliina ei ollut lausunut tätä sanaa ja niin pysytteli kuolema
+vielä hänen kynnyksensä takana, vaikka Kreeta-Karoliinan olisi pitänyt
+pari vuotta jo maata haudassa, ainakin lääkärien ennustusten mukaan.
+
+He eivät saaneet selville mikä häntä vaivasi. Toiset sanoivat, että
+hänessä oli syöpä, toiset luulivat taudin olevan keuhkoissa, joku oli
+väittänyt koko sairauden johtuvan reumatismista. Useimmat olisivat
+tahtoneet toimittaa leikkauksen nähdäkseen mitä tämä oikein oli.
+»Hitto teidän leluksenne ruvetkoon!» sanoi Kreeta-Karoliina sille
+nuorelle virkaatekevälle, jonka isäntävainajan sukulainen Korven
+emäntä viimeksi oli tuonut Isoon-Hietaan. Ja virkaatekevä sai kuulla
+mitä muutkin tohtorit: etteivät he ymmärrä yhtään mitään, että he
+eivät ole parempia kuin teurastajat tai kruununvoudit, ja ettei kukaan
+kunniallinen ihminen rupea tohtoriksi enempää kuin kruununvoudiksi
+tai teurastajaksikaan. Onko maailman alusta kukaan niin paljon
+rikkonut kymmeniä käskyjä vastaan kuin ne, jotka nimittävät itseään
+tohtoreiksi? Skorpioni heillä on sillä kohdalla, missä muilla on sydän,
+tohtoreilla! Ja Korven emäntä sai kuulla, että jos hän vielä tuo tänne
+tohtoreja, niin on tie auki sekä hänelle että hänen tyttärelleen täältä
+Isosta-Hiedasta maailman toiseen laitaan asti.
+
+— Niin minä tahdon! sanoi Kreeta-Karoliina ja iski terässiniset
+silmänsä Korven emäntään, joka näytti olevan niin suuri ihminen,
+että hän olisi voinut vaikkapa niellä Ison-Hiedan sairaan hennon
+Kreeta-Karoliinan.
+
+Mutta Korven emäntä vavahti, kun Kreeta-Karoliina näin häntä
+puhutteli, ja vilkutti silmää tyttärelleen ettei tämä vain alkaisi
+vastustaa sairasta. Molemmat liikkuivat varpaisillaan ja tohtori huusi
+suuttuneena kolme kertaa: oikkupussi! Ja sanoi sukulaisille, että
+tällaisten sairaiden luo ei sovi vaivata lääkärejä. Pitkiin aikoihin ei
+sitten lääkäriä tuotukaan Isoon-Hietaan.
+
+Paljon antoi emäntä ihmisille ihmettelemisen aihetta. Miten hän elää?
+Hän syö ja juo niinkuin lintu, hän ei nuku. Ja ajoittain hän on kuin
+kuollut. Mutta se on sitä, päättelivät he, että hän elää niin kauan
+kuin tahtoo. Ja nyt hän etsii perijää eikä halua kuolla ennenkuin on
+löytänyt sen. Hän on koko ikänsä tehnyt mitä on tahtonut ja sellaisella
+tahdolla saattaa pysyä hengissä vastoin tohtorien määräyksiä. Eikä sitä
+ehdikään kuolla, kun on niin paljon tavaraa!
+
+Ihmiset tekivät ne johtopäätökset, mitkä tavallisesti tehdään
+varakkaasta lähimmäisestä. Ja todella antoi Ison-Hiedan emäntä kuoleman
+kolkuttaa eikä avannut sille, koska hänellä oli järjestämättömiä
+asioita elämässä. Hänen rahoillaan ja tavaroillaan kyllä oli ottajia,
+niistä ei olisi ollut murehtimista. Mutta oli muuta, mikä piti panna
+kuntoon. Piti täyttää tyhjä sija. Ei Jumalalla kuitenkaan ollut
+aikaa ajatella joka ihmisen pieniä yksityisasioita. Ja sellaisia oli
+Kreeta-Karoliinalla elämän kuluessa ollut — jollei montakaan, niin
+ainakin yksi. Yksi, mutta se oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Se
+täytyi järjestää. Mukavaa olisikin ollut, jos olisi saanut panna
+pitkäkseen »parempaan sänkyyn», joksi Kreeta-Karoliina nimitti
+ruumisarkkua. Mutta oli, niinkuin sanottu, se muuan asia, joka ei
+päästänyt lepoon.
+
+Ennen aikaan ihmiset sen kyllä tiesivät eikä heidän suunsa eteen panna
+lukkoa. Mutta sen ajan ihmiset olivat enimmäkseen kuolleita ja niiden
+silmissä, jotka vielä elivät, oli asia haalistunut. Ison-Hiedan emäntä
+oli nyt vuosikausia ollut elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänestä oli
+enemmän kuin kerran sanottu, ettei hän aamua näe. Niinikään oli hänestä
+sanottu, että hän on hullu. Ja sanottu tämä hänen puolustuksekseen. Hän
+oli vuoronperään suututtanut kaikki omaisensa, ajaen heidät talosta.
+Ja kuitenkin unohtivat he taasen loukkaukset ja saapuivat uudestaan.
+Jos Kreeta-Karoliina olisi ollut köyhä vaimo, niin hän olisi saanut
+kuolla ruotivaivaisena jossakin pirtinnurkassa. Mutta hänen rikkautensa
+tuottivat hänelle alati huoltapitäviä sukulaisia. Ja samaiset rikkaudet
+pitelivät häntä elämässä. Tai eivät oikeastaan nekään, vaan oli syy
+syvemmällä. Asia oli vaikea järjestää, kysymys oli monimutkainen,
+sitä oli melkein mahdoton esittääkään ihmisille, hulluksi täytyi
+luulla sitä, joka sellaista esitti. Mutta ihmisellä on velvollisuuksia
+kuolemaa kohtaan ja hänellä on velvollisuuksia elämää kohtaan.
+Ennenkuin lähtee, täytyy katsoa, että kaikki jää kuntoon. Pääasia, että
+jättää toisen tai toisia sijalleen. Sitä vaatii elämä. Jolleivät nämä
+maan asiat ole järjestyksessä, niin on turhaa yrittääkään taivaaseen.
+Ison-Hiedan emännälle oli elämä kyllä maistunut koiruoholta enemmän
+kuin medeltä, mutta senjälkeen kun hänelle oli selvennyt, että
+maailmassa oli joku, jonka hän tahtoi asettaa sijalleen, niin sai
+kuolema häntä odottaa.
+
+Maailmassa oli Arne, Parinpellon herran poika.
+
+Jo kauan oli Kreeta-Karoliina ajatellut häntä. Ja sairauden pitkinä
+vuosina oli hän hänen mielessään ja piti häntä hengissä. Tämä Arne
+oli kuitenkin aivan saavuttamaton. Kaikki mahdolliset esteet olivat
+hänen ia Kreeta-Karoliinan välillä. Toiselta puolen riippuivat
+isännän sukulaiset kiinni omaisuudessa, jonka he pelkäsivät sairaan
+emännän haluavan antaa ulkopuolelle sukua. Toiselta puolen oli
+Parinpellon herran poika äitinsä kasvatettavana, poissa, kaukana
+täältä eikä minkään perinnön tarpeessa. Mutta juuri siksi että pieni
+Arne oli mahdoton saavuttaa, sairaan mielikuvitus itsepintaisesti
+ja hellittämättä piteli hänestä kiinni, keksien yhä uusia keinoja
+vaikeuksien voittamiseksi. Kreeta-Karoliinalle selveni, että koska
+hänen oma avioliittonsa oli ollut onneton ja koska Arnekin oli
+syntynyt ilman rakkautta, niin piti Arnessa tapahtua sovitus, hänen
+piti joutua onnelliseen avioliittoon ja tästä aviosta piti syntyä
+onnellisia lapsia niiden ihmisten sijalle, joiden kaipaus oli mennyt
+hukkaan. Tämä suuri tehtävä pysyi hänen salaisuutenaan kunnes hän
+pyysi neuvoja lakimiehiltä. Silloin se tuli julkisuuteen. Lakimiehet
+olivat testamentin tulkinnasta eri mieltä ja niin saivat ihmiset taasen
+Kreeta-Karoliinan hampaisiinsa. He olivat aina mielellään puhuneet
+hänestä ja nythän hänen elämänsä sai uuden valaistuksen, nythän kävi
+selville, ketä hän oli rakastanut. Se seppä olisi tehnyt hyötyä, joka
+olisi keksinyt ihmisten suun eteen lukon. Mutta se seppä ei vielä ollut
+syntynyt ja ihmiset puhuivat ja sotkivat.
+
+Ensi kertaa elämässä vakuutettuna siitä, että korkeampi
+maailmanjärjestys oli uskonut hänen käsiinsä tehtävänsä, Ison-Hiedan
+sairas emäntä ryhtyi toimenpiteihin, jotka inhimillisesti katsoen
+olivat mahdottomat. Hän ajatteli: jos isäntä-vainajan suvussa olisi
+tyttö, jonka kanssa Arne voisi tulla onnelliseksi, silloin eivät
+sukulaiset saattaisi ryhtyä mihinkään käräjänkäynteihin. Isännän
+suvussa oli koulunkäyneitäkin, isäntä oli niitä avustanut ja
+kouluttanut saadakseen sukuaan nousemaan. Jos sieltä löytyisi sellainen
+tyttö! Kreeta-Karoliina lähetti käskyn maisteri Sacklénille, että
+nopeasti piti tulla hänen puheilleen.
+
+Maisterilla oli juuri kiirein ansioaikansa, hän kun näin syyskesällä
+kävi pitäjällä ostelemassa voita Tapani Lehtistä, kauppiasta varten,
+joka sitten lähetti voin edelleen, menemään kaupunkeihin. Sacklén
+malttoi tuskin kiertää kylän loppuun asti, otti sitten hevosen ja ajoi
+tuttua tietä Isoon-Hietaan. Päästyään perille, sai hän odottaa, sillä
+emännän piti nousta vuoteesta ennenkuin hän päästi hänet sisälle.
+Käräjäkirjuri istui sydän sykkien tutussa matalassa salissa pianon
+ääressä ja soitti yhdellä sormella laulua, jota hän ylioppilaana oli
+laulanut:
+
+    Das Vöglein hat gesungen,
+    die Rose hat geblüht,
+    die Saite hat geklungen,
+    das Herz das hat geglüht.
+
+Hän soitti miltei sivu joka äänen ja hyräili oikein, kunnes tapasi
+soittokoneesta sen äänen, jota etsi. Siinä soittaessaan hän kaiken
+aikaa kuuli, miten Kreeta-Karoliinaa puettiin ja mitä käskyjä hän
+palvelijattarelle antoi. Oli kysymys kahvista, piparkakuista, plätyistä
+ja munakokkelista. Ja jota selvemmin naiset puhuivat, sitä hartaammin
+käräjäkirjuri iski klaviatuuriin ja hyräili:
+
+    Doch was im Herzen geschah,
+    wer kann es wissen
+    was nur der Himmel sah...
+
+Hän kuuli että ikkuna läiskähti auki ja että huonekaluja siirreltiin.
+Silloin hän ymmärsi, että emäntä alkoi olla valmiina eikä enää
+alkanut laulua alusta, vaan lauloi täydellä äänellä, liian korkealta,
+loppusanat: wer kann es wissen, was nur der Himmel sah.
+
+Vihdoin viimein seisoi hän sitten emännän makuuhuoneessa, jolle
+kellastuva syys lainasi valaistustaan läpi pensasverkon ikkunan alla.
+Emäntä istui isänsä vanhassa nahkatuolissa, hartioilla suuri heleä
+silkkihuivi, jonka hetaleiden alta hänen jalkansa pienissä kullalla
+kirjailluissa kengissä pistivät esiin. Molemmat yskähtelivät, niellen
+alas liikutusta ja maisteri Sacklén piteli katkonaista puhetta
+siitä, että emäntä oli kaunis ja nuori niinkuin aina ja että hän oli
+onnellinen, kun taas pitkästä aikaa sai hänet nähdä. Ison-Hiedan
+emäntä keskeytti hänet yhtäkkiä kalskahtavalla äänellä, mennen suoraan
+asiaansa. Heidän välillään syntyi pitkä keskustelu.
+
+— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä, — vielähän tekin elätte. Elääkö
+teissä sitten yhä se teidän kuuluisa kaipauksenne? Nyt voitte kaivata
+kokoon kaksi ihmistä.
+
+— Teidän käskynne on minulle laki, Kreeta-Karoliina. Niinkuin aina.
+Keitä nämä kaksi ihmistä ovat?
+
+— Mutta sen sanon heti, että paremmin pitää onnistua kuin silloin, kun
+naititte Laarin tyttären Tukki-papalle.
+
+— Minä valitan vieläkin, Kreeta-Karoliina, itse olen siitä enimmän
+kärsinyt. Mutta on toki syntynyt hyvääkin jälkeä käsialoistani.
+Onnellisia ovat Pohjassa — ja niin äkkiä kuin sekin naiminen päätettiin
+ja niin suuri ero iässä kuin niidenkin välillä oli. Ja nyt niillä jo
+on neljä... viisi lasta — tietysti minä olen vanhimman kummi ja on se
+minun kaimanikin...
+
+— Te kerrotte samat jutut kymmeneen kertaan. Kuulkaas, eikö teillä ole
+parempia vaatteita? Mihinkä te panitte sen sata markkaa, jonka teille
+annoin?
+
+— Niin, Kreeta-Karoliina, minä en ole sitä juonut tositarpeeseen olen
+sen lainannut. Te ette pidä siitä että lainataan, mutta jos olisitte
+nähnyt, missä tarpeessa eräs... eräs oli, niin...
+
+— Viinaako hän tarvitsi vai konjakkia? Piru teitä auttakoon, senkin
+hirttämätön mies. Saatte mennä sen tienne, ei teistä kuitenkaan ole
+minun auttajaani.
+
+— Kreeta-Karoliina, minä tiedän, että te suututte jos sanon
+kenelle rahat annoin, mutta saatte kuitenkin kuulla: teidän omalle
+sukulaisellenne ne menivät ja hän ne kyllä maksaa takaisin. Niin, niin,
+niille kanttorinväille. Ne ovat onnellisessa avioliitossa, mutta ei
+tahdo riittää, käy paljon vieraita.
+
+— Ja juodaan myöskin vahvasti. Kyllä minä Lehtisen tiedän. En kärsi
+heitä — mitä nimiä ne ovat, joita he ovat antaneet lapsilleen!
+
+— Teette väärin, Kreeta-Karoliina: pieni poika, nykyinen kanttori, ei
+ole kertonut mitään siitä mitä me silloin metsässä puhelimme, syyttä
+suotta kannatte hänelle vihaa. Näkisitte vain kummityttärennekin, siitä
+se kasvaa tyttö. Ja kaunis on se vanhempikin tytär.
+
+— Älkää te puhuko, minä en rupea tekemisiin heidän kanssaan. Älkööt
+he odottakokaan, että mitään minulta saavat, ei mitään heille täältä
+lähde. Aliina olisi kyllä saanut parempiakin miehiä.
+
+— Aliina rakasti tätä. Eipä niistä paremmistakaan miehistä aina onnea
+koidu.
+
+— Minä en ole kutsunut teitä tänne opettamaan katkismusta. Osaatteko
+minua auttaa vai ettekö? On kysymys Parinpellon herran pojasta,
+Arnesta. Voitteko isäntä-vainajan suvusta löytää tytön, joka tekee
+hänet onnelliseksi ja joka tietysti sitten Arnen kanssa yhdessä saa,
+mitä minulta jää?
+
+— Isäntä-vainajan suvusta... Arne Falckelle. En, sitä en voi.
+
+— Ette voi? Olette huono mies, menkää hiiteen.
+
+— Älkäähän nyt, Kreeta-Karoliina. Ajatellaan nyt... Ison-Hiedan isännän
+suku on kauttaaltaan talonpoikaista. Ja rouva Falcke pysyy sitkeästi
+kiinni ylhäisessä syntyperässään. Voisi ajatella, että jos äiti kuolee
+ja suku köyhtyy, asiat hiukan muuttuisivat. Mutta Arnen äiti on kai
+terve ihminen ja elää poikansa kanssa Helsingissä. Mille kannalle poika
+itse mahtaisi asettua — tietääkö hän mitään teistä?
+
+Tietää kyllä. Olen hänelle itselleen sanonut, että annan hänelle
+lahjan. Hän oli silloin kyllä pieni. Mutta lapset muistavat hyvin
+sellaiset asiat. Eihän vielä ole pahaa kiirettä. Antaa pojan nyt vielä
+lukea... Hakekaa te sillaikaa tyttö.
+
+Kyllä minä hakea voin, mutta ei tämä taida onnistua.
+
+— Tehän seurustelette sahan johtajan kanssa, niinkuin kaikkialla.
+Johtaja on kihloissa Arnen sisaren kanssa. No, ymmärrättekö jo, kollo!
+
+— Niin, että minun pitää kiirehtiä häitä ja toimittaa, että poikakin
+tulee tänne.
+
+— Annan teille vielä sata markkaa vaatteihin, mutta jos te ne nyt
+jonnekin lainaatte, niin silloin teidät piru perii.
+
+— Kreeta-Karoliina, alan uskoa asiaan.
+
+— No, mitenkä niin?
+
+— Eivät ne herraspojat nykyään enää ole niin saavuttamattomia kuin
+olivat ennen. Niitä menee nyt jo vallan talonpoikaistenkin kanssa
+naimisiin. Varsinkin jos saavat vähän rahaa.
+
+— Niin, mutta tässä pitää olla mukana rakkautta.
+
+— Heittäkää te kiroileminen, emäntä, ja ruvetkaa rukoilemaan. Kyllä te
+kaipauksellanne taivutatte Jumalan.
+
+— Varsinkin, jos te vähän itkette joukkoon, Sacklén. Mutta jos te tämän
+asian pilaatte, Sacklén, niin silloin on ystävyytemme lopussa.
+
+— Ja jos minä onnistun, niin mitä saan palkkaa?
+
+— Vaikka mitä.
+
+— Ohoh, emäntä, sanoitteko »vaikka mitä».
+
+— Sanoin, sillä toivon teidän tietävän mitä sopii pyytää.
+
+— Kyllä te tiedätte mitä minä pyydän.
+
+— En tiedä enkä ole uteliaskaan.
+
+— Niin mutta se täytyy olla minulle selvänä ennenkuin ryhdyn työhön.
+
+— Kyllä minä pidän huolen siitä että palkkanne saatte.
+
+— Olisiko minun vihdoinkin suotu...
+
+— No, haihatelkaa nyt siinä, te iankaikkinen kyynelkurki ja kaipauksen
+vuohi. Saatte olla yhtenä kantajanani, mutta ei päässä, ei pääpuolella
+enempää kuin jalkapuolellakaan, sillä yhtäkkiä pudotatte koko lastin.
+
+— Kuolemassako siis vasta... Eikö minun sitten koskaan ole elämässä
+suotu painaa teitä rintaani vasten, te minun nuoruuteni rakastettu?
+
+— Sacklén, tiedättekö mihin puuseppä on tehnyt oven? No, no, no,
+Ville Sacklén, eikö teidän elämäänne nyt mahdu muuta kuin viinaa ja
+rakkautta. Nouskaa paikalla ylös.
+
+— Kreeta-Karoliina, yhäkö te vielä katsotte olevanne mieheenne sidottu?
+
+— Kenkäni pilaatte itkullanne.
+
+— Onko maailmassa ollut yhtään uskollisempaa vaimoa kuin te? Ah,
+Kreeta-Karoliina, minä lienen raukka, mutta minä en voi unohtaa. Ettekö
+te koskaan muistele sitä varjoisaa maitohuonetta Laarilla, joka tuoksui
+katajalta ja neitseellisyydeltä...
+
+— Muistatteko te sitten koskaan sitä suurta salia Isossa-Hiedassa,
+missä tuoksui ihmisliha ja ihmislika ja missä minä vannoin
+uskollisuutta. Nouskaa ylös, Sacklén, kohta minä suutun, älkää koskeko
+minuun.
+
+— Kreeta-Karoliina, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla, kun hän tuli
+tänne?
+
+— Rupeatte ruokottomaksi, Sacklén. Minä jaksan vielä ottaa teitä
+niskasta ja heittää mäelle, jos tahdon.
+
+— Heittäkää vain, Kreeta-Karoliina, mutta sanokaa minulle ensin,
+kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla.
+
+— No, olette te nyt utelias. Tuota te nyt olette miettinyt ja
+miettinyt. Vuosikausia olette ajatellut, kehtaatteko kysyä ja nyt te
+sitten vihdoin ajattelitte, että hetki oli tullut. Hyi, Sacklén, akat
+noin utelevat.
+
+— Nöyryyttäkää te minua miten paljon tahdotte, sehän on aina ollut
+teistä niin hauskaa. Katsokaas, Kreeta-Karoliina, Parinpellon herra
+kyseli minulta useampaankin kertaan tätä Isoa-Hietaa. Hän sanoi
+kuuluvansa osakeyhtiöön, joka aikoi rakentaa sahan. Silloin kun isäntä
+alkoi sairastella ja tekin halusitte vähentää maita.
+
+— Olisitte voinut minulle aikaisemmin kertoa tämän.
+
+— Hm. Minä en ehkä sittenkään ole niin paljon akka kuin te luulette. En
+kertonut enkä kerro nytkään.
+
+— Falckehan on nyt kuollut.
+
+— Mitäpä se muuttaa asiaa.
+
+— Hm. Hm. No niin, Sacklén, pistäytykääpä keittiössä katsomassa miksi
+kahvi viipyy. Ja miettikää sillä tiellä, vaihdatteko hevosenne. Minä
+olen valmis vaihtamaan.
+
+Vanha käräjäkirjuri nauroi niin että laihtuessa väljiksi käyneet liivit
+muodostivat epätasaisia laineita hänen vatsansa päällä.
+
+— Mikä tyttö-veitikka te olette! sanoi hän ja kyyneleet tippuivat
+silmistä. — Totta kai minä hevoseni vaihdan. Niin katsokaas, Falcke
+ei voinut teitä unohtaa enempää kuin minäkään. Me ymmärsimme toisemme
+tässä asiassa — ei, ei, ei koskaan puhuttu siitä! Eikä hän koskaan
+edes ruvennut puhumaan teistä. Hän puhui sahasta ja laivakulusta ja
+tienteosta ja sitten hyvin ohimennen nuoresta parista ja sen onnesta.
+
+— Entäs te? kysyi emäntä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät
+jännitykseen, silmien levottomina kipinöidessä Sacklénia kohden.
+
+— Minä sanoin niinkuin te käskitte, että lääniä on kuin Saharan
+erämaassa, että ammutte susia ja hirviä ja kävelette saappaissa
+pellolla ja kaunistutte päivä päivältä. Ja kun tulee ikävä, niin
+vihellätte laivan rantaan kuin koiran...
+
+Jännitys laukesi emännän kasvoilta ja suli hymyyn ja vihdoin nauruun.
+Ja hän punehtui, kun ajatteli nuoruutena rakastettua ja painoi silmänsä
+maahan. Mutta Sacklén seisoi hurmauksen vallassa hänen edessään ja
+kuvasi mitä kaikkea hän oli Parinpellon herralle kertonut ja kuinka hän
+oli käynyt mustasukkaiseksi ja luvannut lähteä katsomaan sahanpaikkaa
+ja samalla onnellista nuorta pariskuntaa.
+
+Yhtäkkiä ojensi Kreeta-Karoliina lapsellisen valkean käden ja sanoi
+hiljaa: »Ei enää, ei enää.» Ja painoi pään tuolin selustaa vasten ja
+yli kasvojen kävi tumma veriaalto. Mutta sitten olivat kasvot valkoiset
+ja kuoleman vakavat. Sacklén säikähti ja oli heti paikalla polvillaan
+emännän edessä.
+
+— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä siinä hetkessä havahtuen, —
+menkää keittiöön, johan äsken käskin minä tahdon että menette. Kenkäni
+pilaatte, minä olen ne itse kirjaillut, sellaisissa on paljon työtä.
+No, tulkaa järkiinne.
+
+Käräjäkirjuri pääsi pystyyn ja meni ovelle. Siinä hän kääntyi ja katsoi
+emäntään päätä nyökyttäen.
+
+— En ihmettele, Kreeta-Karoliina, vaikka vielä arkustanne kimmahdatte
+pystyyn. Hyvin teitte, kun kutsuitte minut kantajaksi — koetan varoa,
+että ajoissa heräätte eikä sitten, kun multa jo kumisee arkkunne
+kannelle.
+
+Emäntä nauroi.
+
+— Mutta se teidän hevosenne. Minä olen nyt antanut omani.
+
+— Se ei ollut niin arvokas kuin luulin.
+
+— Kreeta-Karoliina, mustalainenko te olette näissä hevoskaupoissa?
+
+— No, tulkaa sitten tähän, niin sanon kaikki yksintein. Mutta kysyä
+ette saa mitään, niin minä tahdon. Katsokaas, Parinpellon herra kävi
+täällä kaksikin eri kertaa, toisen kerran talvella, toisen syksyllä.
+Lähetin heti hakemaan isäntää. Ja he kävivät katsomassa sahan paikkaa.
+
+— Kreeta-Karoliina, puhukaa myöhemmin, ettehän saa sanaa suustanne.
+
+— Mitä hittoa te sitten pyydätte ja kerjäätte. Sanon kaikki yksintein,
+niin ette voi syyttää minua mustalaiskaupoista. Kuinka tekopyhä te
+olette: utelias niin että halkeatte ja kuitenkin sanotte: älkää
+puhuko. Falcke kävi täällä, niinkuin sanottu, kaksi kertaa. En ole
+vuosikausiin yhteensä nauranut niin paljon kuin silloin. Falcke
+mahtoi tietää tulleensa iloiseen taloon. Sitten kerran näin hänet
+kirkkorannassa. Olin tullut yhteisessä kirkkoveneessä ja panin huivia
+päähäni Ison-Hiedan kirkkoaitassa. Silloin hän ajoi hevosen selässä
+ohitse ja kysyi, oliko joku nähnyt hänen koiraansa. Hän meni samaa
+tietä, kukaan ei ollut nähnyt koiraa. Sitten... sitten... hän tuli
+eräänä keväänä ja silloin hänellä oli lapsi mukanaan. Ja silloin...
+Mutta se ei kuulu tähän. Silloin minä lupasin lapselle lahjan. Ja hän
+muistaa sen. Ja kuuluukin sitä kysyneen, niinkuin lasten tapa on. Mutta
+testamentit ovat testamentteja ja niitä pitäisi nyt paikata. Ja samalla
+saattaa kaipauksestakin tulemaan jotain valmista. No, joko menette nyt,
+Sacklén. Ja järjestäkää asiat minun tahtoni mukaan. Ettekö ovelle löydä?
+
+Jonkin aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Lyyli Laattala
+Isoon-Hietaan emännän seuraksi. Hän oli vaalea ja iloinen, terve ja
+tanakka ja kun emäntä oli häntä pari kuukautta katsellut, puettanut
+ja johtanut mielensä mukaan, niin hän alkoi olla häneen tyytyväinen.
+Parahiksi hän oli ehtinyt luvata Lyylille muistoksi kultaisen
+rintaneulan, kun kävi ilmi, että Lyylillä jo oli katsottuna sulhanen,
+Tourin Matti, ylioppilas, joka lueskeli lakia. Eikä edes Lyyli itse
+tätä kertonut, vaan se tuli emännän tietoon Vireenin, vanhan voudin
+kautta, joka arvasi emäntänsä aikeet. Eikä Lyyli edes kieltänyt kun
+emäntä kutsutti hänet eteensä, vaan sanoi hävyttömästi, että eihän
+hän ollut voinut tietää, että emännällä olisi jotain hänen naimistaan
+vastaan. Ei muuta, sanoi emäntä, kuin sitä, että hän olisi halunnut
+valita sulhasen, tai edes tuntea hänet, lievensi emäntä samassa jyrkän
+lausuntonsa. Ja mikä tämä oli muu kuin velaksi lueskeleva poika, joka
+vielä taisi juopotellakin, niinkuin Helsingissä oli tapana tehdä.
+Lyylissä oli sisua, hänessä! Hän sanoi emännälle vasten silmiä, että
+hän ei naikaan rahaa ja laivoja, niinkuin täti on tehnyt eikä hän
+kysy, onko katto hänen päänsä päällä korkea vai ulottuuko siihen käsi,
+kun nostaa. Mutta sen hän ottaa jonka itse tahtoo. Ja olisiko tädin
+mielestä todella parempi ottaa rikas, jonka sitten surmaa, kun ei jaksa
+hänen kanssansa olla. Emäntä sai nyt Lyylin kautta kuulla joukon niitä
+asioita, joita hänestä pitäjällä puhuttiin. Hän antoi Lyylin puhua ja
+tyyntyi tyyntymistään, kunnes vihdoin rauhallisesti sanoi Lyylille,
+että sopiihan mennä tämän suloisen miehen luo, ei hän mitenkään pyydä
+olla tiellä. Lyyli antoi sisukkaan vastauksen ja emäntä puolestaan
+huomautti, ettei tarvitse tästä puoleen olla asiaa tällaiseen huonoon
+paikkaan kuin Iso-Hieta. Ja Lyyli pani nopeasti vaatteensa myttyyn
+ja läksi kantamus selässä Isosta-Hiedasta. Emäntä nousi vuoteestaan
+katsomaan ja nauroi. Jouti kantaa, voimia ei häneltä puuttunut. Ja
+jouti kylän puhua — kai hän kylästä otti hevosen tai laivallako aikonee
+lähteä. Hyvä oli, että ajoissa tuli nähdyksi mikä lintu hän oli,
+kyllä olisi Arnella ollut seitsemän pitkää päivää viikossa sellaisen
+ihmisen rinnalla. Onnea ei sellaiseen avioliittoon olisi tullut. Ja
+Sacklénille, hänelle päätti emäntä sanoa kovat sanat. Lähettää tänne
+tytön eikä ota selvää, onko hän jo rakastunut!
+
+Emäntä oli tämän jälkeen sairas ja toivoton. Tuli aikoja, jolloin
+hänen täytyi pyytää niitä kuoletuttamislääkkeitä mitä tohtori oli
+antanut otettavaksi vain pahimmassa hädässä. Tuli tuskankohtauksia,
+jotka veivät muistin ja järjen ja tekivät niin täydelleen
+välinpitämättömäksi maailman asioista, että Arnenkin kohtalo oli
+yhdentekevä. Ei jaksanut kättä liikauttaa eikä ajaa pois niitä ihmisiä,
+jotka taasen olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Sukulaisia ne
+taasen olivat, isäntävainajan helliä sukulaisia, oli muitten muassa
+Laattalan emäntäkin ja Lyylin nuorempi sisar. Ne painuivat häntä
+kohti ja kysyivät, tunsiko hän heitä ja kuinka hän voi. Ajoittain
+hän tunsi heitä, ajoittain ei ketään eikä mitään. Jonkin kerran
+hän kuuli viereltään kuiskattavan: hän ei enää aamua näe. Silloin
+hänessä elämä läikähti senverran että hän ajatteli: ohoh! mutta ei
+jaksanut sanoa heitä vastaan. Aamulla hän kuitenkin kaikkien ihmeeksi
+yhtäkkiä nousi ja käveli pöydän ääreen katselemaan ulos ikkunasta.
+Ja eikö saanutkin selkoa siitä kuka oli aitassa ja mitä asiaa sinne
+oli. Kyllä niillä hänen sairastaessaan on ollut sekä puotiin että
+aittaan ja kaappeihin niin paljon asiaa, että sisu nousi, kun niitä
+ajatteli. Kyllä täällä oli varastettu. Kaikki olivat varastaneet,
+sekä tutut että tuntemattomat! Tiesihän sen, kun ei emäntä vuoteen
+ollut jaksanut liikkua senvertaa, että olisi jaksanut yli pihamaansa.
+Pienet hymyt sukulaisten suupielissä hänen ympärillään eivät jääneet
+häneltä huomaamatta. Nämä hymyt sanoivat: ja taitaa jäädäkin
+astumatta. Junkkarit! ajatteli hän hengessään ja vaipui horroksiin.
+Ja saattoi päiviä olla sillä tavalla. Ihmeellistä, etteivät oppineet
+varovaisemmiksi, olisivathan ne voineet puhua viereisessä huoneessa
+— ja taisivat kyllä sielläkin puhua — mutta kerran erotti hän Lahjan
+sanovan: »En minä muusta, kun saisin sen suuren sinipunertavan
+silkkisaalin!» Siihen sanoi hänen äitinsä Laattalan Sandra: ota se nyt
+yksintein, mutta vedä aitanovi perässäsi kiinni. Korven emäntä täältä
+kyllä muuten kaikki korjaa.» Emäntä ei jaksanut sanoa mitään. Hänen
+suunsa jäi auki ja Lahjan äiti riensi tuomaan hopealusikalla vettä,
+jolla kostutti hänen huulensa. Kerran kuuli emäntä jonkun puhuvan, että
+pitäisi pyytää sairaalta tuo Könni-kello tuolta ruokasalista, maisteri
+Sacklénin tekee sitä mieli ja hän sen voi viedä, vaikkei ole sukuakaan.
+Silloin emäntä sai suunsa auki ja huusi pelottavalla äänellä: »Mihinkäs
+hän sen veisi, eihän hänellä ole huonettakaan, missä sitä pitäisi!»
+Kaikki säikähtivät ja olivat sitten jonkin aikaa varovaisia. Sitten
+kerran taas sanoi ääni, jota ei emäntä ensinkään tuntenut: »Kuinka
+sinä, Lahja, jaksat olla täällä, en minä vain vaikka saisin kaikki
+tädin miljoonat.» Siihen vastasi Lahja: »Kun se meidän Lyyli suututti
+tädin ja tohtori vakuuttaa, ettei tämä voi kestää kauan.» Kuuma
+veriaalto meni yli emännän kasvojen, mutta sitä ei kukaan huomannut.
+Kerran sanoi taasen joku: »Kyllä pitäisi olla oikeus antaa ihmiselle
+tarpeeksi suuri morfiiniannos, kun hän tulee tuohon tilaan!» Emäntä
+ponnisti kaiken tahtonsa saadakseen auki silmänsä ja nähdäkseen, kuka
+se oli, joka pyrki häntä tappamaan. Silmät eivät auenneet, mutta hän
+kuuli ympärillään kuiskattavan: »Eihän hän vain mahda olla tajuissaan?»
+Hän oli tajuissaan ja ajatteli: vai niin, junkkarit, vai niin! Ja hän
+päätti vielä kerran nousta ja käydä suurella tarkastuksella, aina
+puodissa ja aitassa asti ja ottaa ne lujille. Ja liinavaatekaappi,
+se se oli tutkittava, siellä pitää vielä olla parikymmentä tusinaa
+salvetteja, vanhan Flyktin Matin kutomia. Liinakaappi oli tuossa oven
+takana, sinne meneminen ei ollut asiakaan. Vinnille oli pahempi pääsy.
+Mutta siellä olivat silkit — he luulivat, että ne olivat aitassa,
+mutta parhaat olivat vinnillä ja jollei hän itse jaksa sinne, niin hän
+kannattaa kirstut tänne ympärilleen ja ryijyt ja polstarit. Nyt tuli se
+tavaton kuumotus, sitten tuli hiki. Oli se sellainen löyly, että mielen
+oli viedä. Mutta sitten hän sai silmänsä auki. Hän oli yksin. Ne olivat
+kaikki poissa, Lahjakin, joka niin oli vakuuttanut, ettei hän malttaisi
+yölläkään ummistaa silmiään. Kissa, sinä siinä, etkö mene! Vai mikä
+se siinä on pöydällä? Kyllä on tämä ihmisen ruumis tomu ja tuhka. Ei
+silmä erota eikä käsi nouse. Mikä muu lienee pöydällä. Ei näe silmä. On
+niinkuin kuuluisi ääniä ruusupensaiden luota, vai mettisetkö ne noin
+surisevat! Tomuja tuhka tämä on tämä ruumis. Mutta nytpä onkin hyvä
+tilaisuus! Nyt ne ovat retkillään, kukaties ryijyjen kimpussa! Hänpä
+ottaa ne kiinni itse synnin teossa. Vaikka olisivat jo vieneet sen
+mustapohjaisen ryijyn, joka on mummo-vainajan itsensä kutoma. Vartokaa
+vain, te junkkarit!
+
+Hän sai kun saikin sen voiman että nousi. Kun hän kulki yli permannon,
+oli hänellä se tunne, että hän on liekki, jota ympäröi tomuverho jottei
+se sytyttäisi tuleen mitä on ympärillä. Hänen silmänsä näkivät nyt,
+että salissa kaikki oli kunnossa, sohvatyynyjäkään ei oltu viety.
+Hänen jalkansakin löysi vielä kulumisen syvennykset kynnyksen alla.
+Liinavaatekaappi oli paikoillaan. Vai niin, sinä käsi, sinä tomu ja
+tuhka, et tahdokaan nousta! Se on pakosta nyt, niin minä tahdon, että
+ovi auki! Jaa-ah! Siinä se oli. Täällä ovat hyllyt tyhjinä. Ne ovat
+uskaltaneet. Mutta kyllä hän sille, jonka tämä on työtä, vielä näyttää.
+Vai eivätkö taaskaan hänen silmänsä erota? Pettääkö käsikin? Tyhjää,
+sanovat sekä silmät että käsi. Flyktin Matin salvetit olivat poissa.
+Ja niitä hän on varjellut kuin silmäterää. Tulta ja tulikiveä! Hän
+haki asetta käteensä lähteäkseen rosvoja kurittamaan. Kaikki ne ovat
+rosvoja, ei yhtä rehellistä ihmistä enää tapaa. Odottakoot!
+
+Kun emäntä jälleen kohtasi ihmisiä, oli hän vuoteessaan ja heräsi
+pitkästä unesta. Ilman että hänelle sitä kukaan tuli sanomaan, hän
+tiesi, että oli pyörtynyt ja kannettu vuoteeseen. Niinkuin laivassa
+hän vieläkin oli eikä silmä päässyt kiinni mihinkään, kun ei mikään
+pysynyt paikallaan. Emännän täytyi kysyä, onko Rauha täällä. Ne eivät
+ymmärtäneet mitä hän kysyi ja olivat valittelevinaan, että hän nousee
+ja menee putoilemaan. Silloin hän huusi niin paljon kuin hänestä
+ääntä läksi: »Kuka junkkari se on, joka on minun liinavaatekaappini
+tyhjentänyt? Voro se on eikä ihminen ja jos se on tässä huoneessa,
+niin ilmoittakoon itsensä. Sinä Sandrako se olet? Sinä istut tässä
+ja odotat minun kuolemaani ja jakelet pois minun tavaroitani. Mutta
+minä en ole vielä kuollut. Minä en ole niin kipeä niinkuin tohtori
+sanoo enkä minä kuole ennenkuin tahdon. Ja minä menen vielä aittaan ja
+puotiin ja navettaankin, ja jos minä tahdon, niin menen takasuollekin.
+Älkää te luulko, että minut niin vain varastetaan puhtaaksi. Vai sinä
+Laattalan Lahja. Isäsi... se huijasikin markkinaplassilla... Ja mummosi
+möi viinaa. Niin, itke vain, itke. Kylläpä niitä kyyneliä riittää,
+niitä näkyy olevan varastossa. Minua ei ole itkettänyt kahteenkymmeneen
+vuoteen ja minä nauran sinun itkuasi. Oletko sinä, Sandra, jo jaellut
+silkkihuivejani? Ja ryijyjäni? Jos niistä on yksikin poissa, niin sinä
+istut vedellä ja leivällä. Niin minä tahdon. Itke, itke... Niin, niin,
+sinä Lahja olet luullut, että saat kaikki. Vai niin, äitisi se sanoi,
+että salvetit ovat valmiina häihisi. Vai tuodaan ne takaisin sitten,
+kun itse tulet tänne emännäksi. Kutsu vouti tänne. Heti paikalla.
+Ja jos minä menen sekaisin, niin odottakoon tässä, kunnes virkoan.
+En minä niin sekaisin ole, etten asioitani tietäisi. Kyllä minä ne
+kaikki tiedän. En tarvitse teitä enkä ole teitä tänne käskenyt. Sain
+tarpeekseni Lyylistä, joka täällä mahtaili. Minulla on jo toisia
+sukulaisia katsottuna. Viettekö vaatteenne selässänne laivalle niinkuin
+teki Lyyli, vai käskenkö Vireenin valjastaa hevosen? Mitä sinä Sandra
+sanoit? Ettette mene. Ohoh! Korvani taitavat erottaa väärin. Huomiseen
+saatte olla, mutta sitten makaa tuossa sängyssä jo toinen. Ja kaikki
+pitää olla talossa paikoillaan... Minä tarkastan joka nurkan... Mitä
+sinä siellä puhut? Ettäkö minun ajatukseni ovat kiinni maallisissa...
+Niin ovatkin. Järjestyksessä pitää kaiken olla, kun minä lähden. Tästä
+sängystä minä itse astun ruumisarkkuun. Sitten kun tahdon ja annan
+kuolemalle luvan tulla. Mutta lupa myöhästyy nyt, ja se on sinun syysi,
+sinun ja tyttösi. Ainako sinä vain siellä puhut? Että onko minun
+arkkuni niin suuri, että tavarani mahtuvat mukaan? Jaa on, jos tahdon.
+Otan kaikki, mitä tahdon. Voin lunastaa sadan ihmisen haudankin —
+mahtuuhan siihenkin yhtä ja toista. Näetkö nyt, Sandra, kuinka terve
+minä olen Enkö pudotakin tulemaan niinkuin Faaleri-vainaja ennen
+Paalajärven kirkossa. Vouti tänne... Junkkari ainako sinä Lahja vain
+puhut ja parut? Se ei auta yhtikäs mihinkään. Sen näköinenkin olet,
+ettei sinua mies huoli. Vouti... Vireeni tänne, Loviisa tänne... Jaa
+minä olen ollutkin kaunis ihminen. Sellaista ei ole näillä mailla eikä
+paljon muuallakaan. Onkos se vouti? Vouti menee ja valjastaa hevosen.
+Nämä matkustavat, tämä Laattalan emäntä ja tytär. Ja parasta on, että
+yksintein kuuntelettekin mitä tässä puhutaan, jos käräjänkäyntikin
+tulisi. Kyllä minä vielä käräjätkin tästä käyn, jos käydä tahdon. Paras
+on, että Lahjalle maksetaan kuukausipalkka, niin ei ole sanomisia sinne
+eikä tänne. Niin, niin, pankaa te vain pillit pussiin. Niin minä tahdon.
+
+Tämän tapauksen jälkeen olivat emännän voimat tuiki lopussa eikä kukaan
+muu kelvannut hänen silmiensä eteen kuin Loviisa, hänen hiljainen
+harmaa palvelustyttönsä. Kreeta-Karoliina päätteli, ettei enää ryhdy
+mihinkään, oikeat ihmiset ovat maan päältä loppuneet. Hän käski
+kuitenkin Loviisan toimittaa huoneeseensa hyvin lujan, ei kovin paksun
+nuoran ja Vireenin viemään sanan Sacklénille. Nuora oli Sacklénia
+varten, hän päätti ojentaa sen Sacklénille kiitollisuuden osoitukseksi
+hänen onnistuneesta toiminnastaan emännän toivomusten edistämiseksi.
+
+— Ja sen minun paremman sänkyni, joka on ollut vaunuliiterin
+parvella, sen saa tuoda tänne vinnille, jatkoi emäntä. — Pankaa se
+silkkiliinavakkasten viereen, niin ehkä säilyvät silkkiliinat! Jollette
+kahden jaksa nostaa, niin ottakaa apua.
+
+— Mikä sitä tänne rupeaa nostamaan ruumisarkkua, sanoi Vireeni äreänä,
+— ei se mahdu portaistakaan.
+
+— Vai ettei mahdu, huusi emäntä vuoteeltaan, — onko portaita sitten
+minun sairastaessani kavennettu? Sillä kun minä arkun tilasin, niin
+mittasin samalla portaatkin ja tiedän, että leveämpikin minun parempi
+sänkyni saisi olla. Menkää nostamaan vain ja katsokaa, että se tulee
+oikeaan paikkaan. Eikä mitään mukinaa, sitä en minä kärsi.
+
+Nuora riippui vaatenaulassa ovensuussa ja emäntä odotteli Sacklénia.
+Häntä ei kuitenkaan kuulunut. Emäntä arvasi hänen pelkäävän. Sensijaan
+saapui Aino Soivio taloon ja toi terveisiä maisteri Sacklénilta. Hän
+oli paljon kaukaisempaa sukua kuin Laattalan väet, kesti hyvän aikaa
+ennenkuin emäntä ja hänen nuori vieraansa olivat ennättäneet saada
+selville, millä tavalla he sukua olivatkaan. Aino oli harvasanainen
+tyttö, suorastaan enkelimäinen. Ei minkään perinnön toivossa hän
+tullut, ainoastaan siksi, että emäntä oli sairas ja yksin ja siksi,
+että lääkäri oli määrännyt hänelle ilmanmuutosta pitkällisen yskän
+vuoksi. Emäntä ei kauankaan ollut katsellut Ainoa ennenkuin hänen
+vastarintansa oli murtunut. Aino oli kaunis ja hyvä tyttö, juuri
+sellainen kuin hän toivoi. Hän oli levoton tytöstä ja syötti ja juotti
+häntä. Aino istui ja lauloi hänen vuoteensa ääressä, milloin hän
+jaksoi. Mutta tyttöä väsytti aina. Pitkien syyssateiden jälkeen meni
+järvi vihdoin jäähän ja tytön teki mieli luistella, ja jo ensi retkellä
+sai hän verensyöksyn ja oli toimitettava sairaalaan. Emäntä antoi hänen
+käteensä kauniin rahasumman, mutta toivonsa hän taasen oli menettänyt
+— eivät ne koskaan parane, vaikka väitetään, että ne lihottamalla
+saataisiin terveiksi.
+
+Kreeta-Karoliina katseli nuoranpätkää, joka yhä oli paikallaan ja
+ajatteli, että olisi Sacklén saanut senverran pitää huolta asioista,
+ettei olisi toimittanut tänne keuhkotautisia. Ainon hyvyys ja suloisuus
+olivat kuitenkin jonkin verran palauttaneet häneen uskoa ihmiseen,
+niin ettei hän tykkänään luopunut pyrkimyksestään tehdä Parinpellon
+herran poikaa onnelliseksi. Ja kun Sacklénilta sitten tuli nöyrä kaunis
+kirje, jossa hän pahoitteli, ettei ollut voinut menestyksellä suorittaa
+luottamustehtävää, joka hänelle oli mitä suuriarvoisin, mutta että
+hän nyt toivoo löytäneensä sen tytön, jota arvoisa Kreeta-Karoliina
+tarvitsee, vieläpä läheisestä suvusta, ja toimittavansa hänet tuomaan
+tädille lääkkeitä — Sacklén kirjoitti niin pitkiä lauseita, että lukija
+oli unohtanut alun, kun pääsi loppuun — kun siis tämä kirje saapui
+Sacklénilta, heräsi emännässä jälleen toivo ja jännitys ja hän käski
+Loviisaa vielä kerran tuulettamaan sänkyvaatteet, joilla Aino oli
+nukkunut.
+
+Kaikkina näinä vuosina, jolloin Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli
+valmistanut outoa perintösuunnitelmaansa sairasvuoteelta käsin, jota
+lääkärit pitivät kuolinvuoteena oli hänen silmiensä edessä väikkynyt
+se elämys, josta hänen olemassaolonsa sai ravintonsa. Se oli eräs
+muisto. Ei niitä muistoja tyttövuosilta, jolloin naapurinpoika ja hän,
+Kreeta-Karoliina, tapasivat tansseissa, veneretkillä ja lehtimajoissa,
+vaan muisto Isosta-Hiedasta, siltä ajalta, jolloin isäntä makasi, söi
+ja joi, varsinkin söi. Jos tätä muistoa olisi halunnut kertoa ystävälle
+— jos olisi ollut ystävä, jolle kertoa — niin se ei olisi ollut mikään,
+se olisi lahonnut niinkuin tomuläjä, kun siihen kosketaan. Mutta
+siihen kävi aina kirkkain aurinko ja se kihisi kauneutta ja onnea. Kun
+Ison-Hiedan emäntä sairautensa ja mielensä ankeuden ryteiköstä suuntasi
+ajatuksensa tähän muistoon, puhkesi hänen silmiensä eteen nurmikko
+ja siinä leikki lapsi. Muuta ei ollutkaan kuin nurmikko ja lapsi ja
+niitähän on tuhannen tuhansia. Mutta tämä oli niin heleä nurmikko,
+että siihen mahtui koko nykyinen kesä ja kaikki menneet kesät, ja
+lapsi, jonka hän näki ensi kertaa, oli itse Jumalan ihme, armaan miehen
+lapsi ja hänen ilmetty kuvansa, se uusi ihminen, joka astuu niiden
+tilalle jotka kuolevat. Tämän nurmikon ja tämän lapsen läheisyydessä
+oli Kreeta-Karoliinassa puhjennut kaipaus saada elää kuolemansa
+jälkeen, elää tässä lapsessa, jota hän rakasti. Tämä hetki oli
+luvaton ja lisäksi niin pian ohitse, että hänen todella, seisoessaan
+siinä pientarella tuon onnellisen nurmikon luona, jolla lapsen jalat
+olivat olleet, kyseli itseltään, oliko hän nähnyt unta. Arne, sanoi
+hän silloin ja tiesi, että oli tapahtunut jotakin. Jotakin niin
+käsittämätöntä ja mieletöntä ja lapsellista, että olisi pitänyt hävetä.
+Mutta järjen langettaessa mahdottomuuden ja naurettavuuden tuomiota,
+saneli sydän naisen testamenttia: kaikki tämän lapsen hyväksi. Ja
+vuosien vieriessä, kun lapsi eteni ja joutui saavuttamattomuuden
+piiriin, peittyi muisto niinkuin lähteensilmä, kun syys varistaa
+sen lehtien peittoon. Mutta se paljastui aina jälleen, kunnes
+Kreeta-Karoliina eräänä päivänä ymmärsi, ettei hän voinut kuolla,
+jollei ollut täyttänyt kesäisimmän hetkensä lupausta, kesäajatustaan.
+Hän ihmetteli itse, ettei tuntenut tarvetta nähdä Arnea — ainoastaan
+tietää, että hän tuntemattoman ystävän kautta tulisi onnelliseksi.
+
+Mutta nämä vieraat, kömpelöt maalaistytöt Tukki-papan suvusta — olihan
+se niin teennäisesti tehtyä suunnitelmaa, ettei sen menestymisellä
+ollut mitään mahdollisuutta. Tällaiseen ei kukaan usko enkä minä
+itsekään usko, ajatteli Kreeta-Karoliina valoisimpina hetkinään,
+tämä on hullun työtä, tässä ei ole mitään järkeä. Ja joka kerta, kun
+sairaan vaivalloisesti rakennetut suunnitelmat romahtivat, hautasi hän
+olemassaolonsa väkevimmän elämyksen, sen jonka voimasta hän pysyi maan
+päällä. Mutta hän ei saanut sitä pysymään haudassa, vaan yhtäkkiä oli
+hänen silmiensä edessä taasen vihreä kappale pellonpiennarta ja siinä
+lapsi, jonka hyväksi hän oli luvannut kaikki tehdä. Ei auttanut, että
+hän sanoi itselleen: lapsi on kasvanut eikä muista sinua, lapsi ei
+mitään tarvitse — hyvin pian hän taasen tapasi itsensä ajattelemassa
+sitä tyttöä, jonka piti tulla onnelliseksi Arnen vaimona ja tehdä hänet
+onnelliseksi. Tämän tytön täytyi edustaa Kreeta-Karoliinaa, niinkuin
+Arne edusti isäänsä. Sentähden täytyi Kreeta-Karoliinan valita tyttö.
+
+Se oli hullutusta, sellaista sekapäisen työtä — Sacklénin ei olisi
+tarvinnut sitä ääneen lausua. Mutta jossain korkeudessa tai syvyydessä
+kohtaavat toisensa hulluus ja viisaus ja sieltä tuli se käsky, jota
+Kreeta-Karoliinan piti totella.
+
+Seuraava tyttö, joka Isoon-Hietaan tuli, oli Rauha Korpi. Hän oli
+käynyt muutamia vuosia tyttökoulua sekä kauppakoulun ja toiminut
+jossakin konttorissa kaupungissa. Pianotuntejakin hän kuului ottaneen.
+Hän oli siis kaikin puolin kaupunkilainen ja emäntä vieroi häntä
+ensin ja aikoi antaa hänen yksintein mennä. Mutta Rauha hoiti häntä
+sellaisella kärsivällisyydellä ja huolella, että hän jo alkoi luulla
+löytäneensä sen jota etsi. Emännälle sattui juuri silloin vaikea
+taudinpuuska eikä Rauha tuskastunut yölläkään. Ainoastaan sen hän teki
+vastoin emännän tietoa, että tilasi äitinsä avukseen. Ja kukaties
+asiat olisivat menneet toisin päin, jollei Rauhan äiti, Josefiina
+Korpi, olisi Isoon-Hietaan tullut. Sairas emäntä oli mieltynyt
+Rauhan punertaviin hiuksiin, sorjaan vartaloon ja pukeutumistapaan.
+Umpimielinen vain hän oli, niin ettei hänen huuliltaan monta sanaa
+lohjennut. Se ei kuitenkaan ollut mikään vika, emäntä käski Rauhan
+kirjoittaa Sacklénille, että tämä kiireesti tulisi tänne käymään,
+ja päätteli, että jos Sacklénin onnistuisi järjestää niin, että
+Arnekin tulisi tänne, niin ehkäpä kaikki saataisiin kuntoon ja hän,
+Kreeta-Karoliina Iso-Hieta voisi kuolla siinä marraskuussa, jolloin
+hautajaiset ovat mukavimmat pitää. Suuret hautajaiset hän halusi
+itselleen.
+
+Eräänä päivänä oli hän kuulevinaan jotain melua ulkoa. Ajettiinko?
+Ehkäpä Sacklén tuli. Rauha sanoi, ettei pihamaalla mitään ollut ja
+kysyi eikö hän saisi soittaa tädille. Mutta siinä hänen seinän takana
+soittaessaan kuului jälleen kolinaa ulkoa ja emäntä sai yhtäkkiä sen
+voiman, että nousi vuoteesta ja meni ikkunaan. Hän näki jonkun naisen
+suuri nyytti selässä tulevan puodista ja livahtavan nurkan taakse.
+Nyt astui yli kynnyksen toinen ja hänen kantamuksensa oli niin suuri,
+että joku aitassa kohotti sitä hänen selkäänsä. Kokonaista lakanaa
+oli käytetty nyyttiliinana. Olivatko ne tulleet mielipuoliksi? Joko
+ne nyt hänen eläessään jakoivat hänen tavaroitaan? Viimeisenä astui
+puodista Rauhan äiti, Korven emäntä, ja sulki oven. Kreeta-Karoliina
+Iso-Hieta ei ylettynyt pöydän yli ikkunaan, mutta hän iski nyrkkinsä
+pöytään niin että vesikannu lasineen kilisi. Rauha lakkasi soittamasta
+ja tuli juosten huoneeseen, ja hän se vastaanotti tädin ensimmäisen
+mielenpurkauksen.
+
+— Vai asetut sinä soittamaan siksi aikaa kun äitisi varastaa taloni
+puhtaaksi, sinä käärme! huusi emäntä. — Ja te luulette, etten minä
+kuule. Ovatko sitten rehelliset ihmiset kuolleet sukupuuttoon? Ja
+täällä te hymyilette minun ympärilläni ja puhutte säälin sanoja.
+Piruja te olette ettekä ihmisiä. Olisitte te voineet odottaa siihen
+asti, että olen kylmennyt, olisi sittenkin ollut aikaa ryhtyä jakamaan
+omaisuuttani. Mutta tiedättekös te, äiti ja tytär, että minä kannatan
+tavarani tuohon ikkunan alle ja siinä minä ne poltan, ettette mitään
+saa. Ja lähtekää menemään nyt. Pankoon Vireeni Pruunin valjaisiin,
+tai taitaa teillä olla oma hevonen, ettekö luule minun kuulevan, että
+ajetaan — minun tavaroitani kai sillä kuljetetaan.
+
+Keskelle sitä todistelujen ja syytösten myrskyä, mikä tärisytti
+Ison-Hiedan asuinrakennusta tänä kuulaana, tuulisena lokakuun päivänä,
+saapui taloon maisteri Sacklén matkassaan hyviä uutisia, joiden nojalla
+juuri hän oli tohtinut lähteä liikkeelle. Hän joutui ensi kerran
+elämässään Kreeta-Karoliinan makuuhuoneeseen sairaan ollessa vuoteen
+omana. Ennen oli Kreeta-Karoliina visusti katsonut, että hän puettuna
+otti vastaan vanhan ihailijansa. Korven emäntä ei pitänyt sellaisista
+lukua ja hän se ilman muuta toi Sacklénin turvakseen sairaan vuoteen
+ääreen. Kreeta-Karoliina sukelsi nopeasti peitteen alle, sulki silmänsä
+ja pidätti hengitystään, punan kuumana peittäessä kasvot. Sacklén
+seisoi ääneti, nöyrän kumarruksen asennossa, odottaen lupaa saada
+puhua. Korven emäntä huusi ja selitti, vain vanhoja mädäntyneitä
+villoja hän oli jaellut köyhille ihmisille, jotka niitä olivat
+pyytäneet. Kreeta-Karoliina ja hänen nuoruudentuttavansa viettivät
+ääneti omaa elämäänsä, kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä
+tapahtui. Vihdoin värähtivät sairaan tummat silmäripset, ja kooten
+viimeiset voimansa hän silmiään avaamatta kuiskasi:
+
+— Eikö teitä yhtään hävetä. Tuo tuolla naulassa on teitä varten. Nuora
+tietysti. Mutta viekää ensin se elämöivä piru ulos. Ja menkää...
+menkää kaikki. Lähettäkää piika tänne. Minä pukeudun. Hävetkää toki ja
+menkää...
+
+Kun emäntä oli tämän sanonut, jäi hän ääneti makaamaan ja jäinen
+kylmyys täytti hänen olentonsa. Tuntui suorastaan siltä kuin hän
+alkaisi kangistua. Vai joko sitä nyt tullaan sisään väkisin, tykytti
+jokin heikko tunto hänessä, vainuten kuoleman läheisyyttä. Samassa
+hän tajusi, että Rauha liikkui siinä likellä ja huusi ja itki.
+Silloin hän tunsi vihaavansa häntä, koska ei hän ollut kelvannut
+mihinkään. Hän olisi suonut, että Rauha jo olisi poissa ja ettei hän
+koskaan saisi miestä. Hänen ajatuksensa otti yhtäkkiä toisen suunnan
+ja veri alkoi kiertää hänen suonissaan. Minkä näköinen oli Aliinan
+tytär, se kanttorin nuorin lapsi, jonka kummina hän oli ollut? Se
+oli ristittäessä huutanut. Minkä näköinen se oli nyt? Kruununvoudin
+hautajaisissa hän oli käynyt Laarilla, mutta hän ei voinut muistaa
+mitään tästä risttyttärestä. Niitä toki olikin maailmassa liian
+monta. Poikia ei ollut yhtään, ihmiset tiesivät, että hän ei suosinut
+miessukukuntaa. Mutta Kreeta-Karoliinoja oli maailmaan tullut monta.
+Lehtisen tytär ei ollut Kreeta-Karoliina. Lukkari ei ollut allakasta
+löytänyt ainoaakaan mieleistään nimeä, hän oli tehnyt lapsilleen nimet.
+Hän teki lauluja ja hän teki nimiä. Hänen lauluilleen nauroi koko
+maailma, miten lienee ollut lasten laita. Entä jos Sacklén, senkin
+hirttämätön naittaja, olikin oikeassa, hän kun aina kehui Lehtisen
+tyttäriä. Jos lähettäisikin kirjurin yksintein hakemaan tänne nuorempaa
+Lehtisen tyttöä. Hän ei ollut isäntä-vainajan sukua, mutta entä jos
+testamentista sittenkin selviäisi.
+
+Sairas oli vuoroin tajuissaan, vuoroin tajuttomana. Rakkaus, ajatteli
+hän, rakkaus ei ole koira joka tuodaan kahleissa. Rakkaus on lintu,
+joka lentää, kunne hän tahtoo! Ei enää mitään toimenpiteitä, olkoon
+poika missä on, ei hän tarvitse vanhan vaimon apua. Onhan hänellä
+äitinsä, aatelisnainen... Ja kyynelet, jotka olivat kuin repiviä
+suolarakeita, kiertelivät rinnassa.
+
+Minä hautaan Arnen enkä koskaan muistele häntä, ajatteli hän ja hänen
+ympärillään pimeni.
+
+Hän oli kauan ollut sillä tavalla, kun hän huomasi, että oli kevät ja
+hänen silmiensä edessä näkyi nurmi ja pehmoinen vaalea lapsen pää,
+jota hän silitti. Ja vieressä seisoi mies, joka taisteli kyyneliä
+vastaan. Itkeä ne kaikki osasivat, sekä miehet että naiset. Se oli
+niin helppoa. Ja niin hauskaa. Lapsen tukka oli suloinen ja tuoksuva,
+kyyneleet pyrkivät ylös kun siihen koski. Toisen naisen lapsi se oli,
+aatelisneidon. Eikä se ollut isänsä näköinenkään ensin. Mutta isä
+sen toi, nosti rattailta nurmeen ja sanoi: tämä on minun poikani,
+Arne on hänen nimensä. Käyn tuolla sahalla, saako poika olla sen ajan
+tässä? Eikä lapsi ensinkään vierastanut eikä pyrkinyt pois, vaikka
+isänsä läksi. Eikä vieraalla tädillä, nimittäin Ison-Hiedan rikkaalla
+emännällä ollut mitään hänelle antaa, ei lelua eikä makeaa, vaan
+lapsi oli hänen luonaan siinä pientareella aivan köyhänä kevätkukkien
+joukossa. Ja eikö ollutkin kuin sallittua, että Kreeta-Karoliina
+juuri silloin tuli siihen tiehaaraan. Isäntä aina riiteli hänen
+kävelyretkiään vastaan — trilloilla emännät istuu, oli isännän tapana
+sanoa. Mutta sen kerran oli emäntä päässyt lähtemään jalan, hän oli
+juossut pakoon humalaisia, niin kauas hän tahtoi, ettei kuulisi niiden
+huutamista. Pois hän tahtoi, vaikka mihin, mutta ei enää Isoon-Hietaan!
+Tiehaaraan asti hän pääsi, ja oli viheriäinen kevät ja laulavia kiuruja
+peltojen yllä. Silloin tuli joku ajaen ja näytti aikovan ajaa uutta
+tietä, joka oli tehty tulevalle sahalle ja tehtaalle. Se oli herra,
+olkihattu päässä, ja pieni poika. Kreeta-Karoliina ei enää päässyt
+pakoon, hän ei myöskään huomannut kääntyä selin päin, ainoa pelastus,
+mihin hän turvautui, olivat kukat. Hän taipui taittamaan niitä eikä
+katsonut sivulleen.
+
+Falcke tervehti.
+
+Kreeta-Karoliina pakotti itsensä nauramaan. Häntä peloitti, hän oli
+tänään heikko, hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, kun oli täytynyt
+pitää silmällä isännän vieraita.
+
+— Tämä on minun poikani, hänen nimensä on Arne. Ja katso, Arne, tämä on
+oikein hyvä ja rakas täti — olethan tässä hänen kanssaan, kunnes isä
+palaa. Isä ei ole kauan, olethan kauniisti.
+
+Mutta Falcke ei lähtenyt, seisoi vain ja katsoi. Eikä sanonutkaan
+mitään. Eikä Kreeta-Karoliina osannut puhua. Lapsi puhui ja kysyi
+ja isä ja vieras täti seisoivat eivätkä edes katsoneet toisiinsa.
+Kreeta-Karoliinan teki mieli itkeä, mutta hän rupesi nauramaan. Falcken
+kyyneleet putosivat lapsen olkapäille.
+
+— Mene, mene, sanoi Kreeta-Karoliina, — minä pidän lapsen täällä.
+
+Kreeta-Karoliina ei itkenyt silloinkaan, kun hän oli yksin lapsen
+kanssa. He kokosivat niitä kukkia, jotka enimmän muistuttivat aurinkoa.
+Lapsi ei pysynyt paikoillaan, Kreeta-Karoliina ehti vain hiukan
+sitä koskettaa, kun se jo juoksi ojan pohjalla. Ja lakkaamatta se
+hääräsi kukkien ja perhosten parissa eikä ehtinyt tulla tädin luo,
+joka sitä niin pohjattomasti ikävöi syliinsä. Vain silloin tällöin
+sai Kreeta-Karoliina koskettaa hentoja käsivarsia tai tuntea lapsen
+pehmeitten hiusten koskettavan kasvojaan — samassa se jo taasen oli
+poissa. Kreeta-Karoliinan rinnassa paisui sydän autuaan, tuiki uuden
+tunteen vallassa: hän rakasti lasta. Koko nurmi sai uuden heleän valon
+sen kautta, että tuo pieni ihminen sitä jalallaan kosketti. Koko
+kevät oli uusi sentähden, että ihmisen kevät kukoisti sen kukkien
+joukossa. Niinkuin hän oli iloinnut siemenestä, joka kylvämisen päivinä
+siroteltiin tuoksuvaan maahan, niin halusi hän nyt iloita tuon lapsen
+kasvamisesta ja menestymisestä. Hän tunsi yhtäkkiä, miten sanomattoman
+köyhä hän oli, kun ei mitään voinut antaa lapselle, ei mitään tehdä
+auttaakseen sitä kesään. Hän tunsi myöskin, miten turha oli ollut hänen
+elämänsä, kun ei hänellä ollut lasta, jota voisi jättää paikalleen
+elämään.
+
+Oi tätä riemua, oi tätä tuskaa! huusivat hänen huulensa. Kyyneleet
+tuntuivat rinnassa kirvelevinä rakeina, jotka eivät saa sulaa. Jospa
+hänellä olisi ollut jotain antamista tälle armaalle lapselle, mutta
+ei ollut mitään, mitä se olisi huolinut. Kreeta-Karoliina tunsi
+rakastavansa lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja haluavansa kaikki
+sille antaa. Eikä mitään hänellä ollut! He puhelivat ja nauroivat
+kaiken aikaa, jolloin Kreeta-Karoliina ajatteli riemullisen tuskaisia
+ajatuksiaan. Piennar kasvoi ihmeellisen heleää nurmea, jokainen kukka
+oli kuin suuri laulava perho ja lapsi juoksi vihreyden keskellä
+kuin ihmisen viattomuus sellaisena kuin Jumala on sen lohkaissut
+puhtaudestaan. Nähdessään Parinpellon herran palaavan, Kreeta-Karoliina
+yhtäkkiä tunsi, että kalliit hetket ovat lopussa ja silloin hän
+vangitsi lapsen syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten — ah, ettei
+hänellä nytkään ollut mitään sille antaa, ah, että hän olikin niin
+köyhä.
+
+Yhtäkkiä hän muisti, että olihan talo tuolla hänen ja silloin hän
+rupesi puhumaan, pää lapsen olkapäätä vasten.
+
+— Arne, kuiskasi hän, — tuo talo tuolla on minun, siellä on paljon
+hevosia ja lehmiä ja kukkasia. Minä annan sen sinulle, kun sinä tulet
+suureksi. Sinusta pitää tulla hyvä, onnellinen mies. Muistatko nyt
+mitä minä olen sanonut sinulle. Katso, minä pidän sinusta niin paljon,
+tahdothan kasvaa hyväksi pojaksi...
+
+Kreeta-Karoliina ei jaksanut jatkaa. Falcke seisoi taasen ja katseli
+häneen. Ei yhtään sanaa puhuttu. Kreeta-Karoliina läheni lapsi sylissä.
+Kiurut nousivat ja laskeutuivat, ihmiset eivät päässeet paikalta.
+Vihdoin otti Falcke Kreeta-Karoliinan sylistä lapsen ja painoi sen
+rintaansa vasten ja vastaanotti siten jotakin Kreeta-Karoliinasta.
+Ison-Hiedan emäntää pyörrytti. Hän kallistui aitaa kohti ja vapisi.
+Kirkas ilma oli heidän välillään, mutta lapsen kautta olivat he
+ikäänkuin olleet sylityksin. Kreeta-Karoliina tointui, muisti kuka hän
+oli ja nauroi. Pitkät kultaiset korvarenkaat löivät kaulaa vasten. Ne
+olivat Ison-Hiedan isännän morsiuslahja. Koko yön oli melua kestänyt
+perähuoneissa. Aamuyöstä oli isäntä koputtanut makuuhuoneen oveen.
+Hänen ystävänsä harhailivat takapihalla ja löivät aittojen oviin.
+Lienevät päässeet sisään, mutta isäntä ei päässyt. Aamulla oli hän
+salin sohvalla. »Minä olen ottanut vaimon, pannut sille renkaat korviin
+ja soljet rinnoille, mutta ei missään sitä ole, kun minä sitä tarvitsen
+— sellaista, saakeli soikoon, en minä kärsi!» Parinpellon herran
+rattaat menivät jo kaukana, kun Kreeta-Karoliina yhä istui pientarella
+ja itki. Hän saattoi silloin itkeä. Kukat makasivat taitettuina
+pitkin nurmea, kukat jotka eivät koskaan saaneet kantaa hedelmää.
+Armaan lapsen leluina ne olivat olleet. Hän, hän oli joutunut miehen
+leluksi eikä koskaan hänellä olisi lasta. Tätä autiutta ja tuskaa!
+Kuinka lapsella oli laheat kiharat. Arne, Arne! Kuinka saattoi siinä
+määrin rakastaa vieraan naisen lasta? Mutta olihan hän rakastetun
+miehenkin lapsi. Ison-Hiedan emäntä itki. Hän itki vielä monta vuotta
+jälkeenpäin. Ja usein, kun kevät vielä oli harmaana ja pelloilla
+kynnettiin ja ensimmäiset auringonkarvaiset kukat puhkesivat, häntä
+itketti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kerrankos se on tapahtunut, ettei sydän ole saanut rakastaa? Kerrankos
+se on tapahtunut, että sydän on särkynyt? Hautausmaat ovat täynnä
+sellaisia sydämiä. Mutta on myöskin tapahtunut, että sydän on jäänyt
+eloon. Ja elänyt. Vaikkeivät sen haavat ole milloinkaan menneet
+umpeen. Maailma on täynnä sellaisia sydämiä. Ensin sydän itkee, sitten
+sitä itkettää ja vihdoin ei siitä lohkea yhtään kyyneltä. Mutta se
+ei milloinkaan unohda. Ei auta sairaus, ei vanhuus, ei tuskat. Aina
+muistaa sydän keväänsä.
+
+Hänen nimensä oli Pentti Falcke ja hän on nyt kuollut. Mutta Arne
+on hänen poikansa ja Arne elää. Hän on kyllä vieraantunut, mutta
+ehkä keksitään siihen jokin keino. Rauha Korpi ei kelvannut eivätkä
+ne muutkaan, mutta mikä olikaan Lehtisen tyttären nimi? Kanttori
+itse oli tehnyt nimen. Juoppo hän oli niinkuin miehet ovat, mutta
+hänellä oli kunnollinen vaimo, pieni Aliina Laarilta. Ja Aliina oli
+sukuakin, sisar, suoraan sanoen. Se on sukua se. Ja itse asiassa olikin
+oikeampaa, että Kreeta-Karoliinan sukulainen tuli Arnen vaimoksi
+kuin isännän. Kaipa niistä testamenteista selviytyy, sitä vartenhan
+lakimiehet ovat, että selittävät asiat parhaimmin päin. Millainen oli
+kanttorin tytär? Suostuuko hän Arneen ja suostuuko Arne häneen. Ehkä se
+tapahtuu, jos oikein tahtoo! päätteli sairas. Ja minä tahdon.
+
+Ison-Hiedan emäntä nauroi, pukeutui, asettui nojatuoliinsa ja kutsutti
+sisään Sacklénin.
+
+— No, te tomu ja tuhka, sanoi hän, — miten huonosti olette hoitanut
+tehtävänne. Miten paljon harmia minulla onkaan teidän tähtenne ollut.
+Sellaisia lintuja, piru vie, mitä olette tänne lähettänyt. Tuossa on
+teille parahiksi, nuora on odottanut seinällä kuukausia, mutta ette kai
+ole uskaltanut tulla. Ja siinä vielä naureskelette, niinkuin teillä
+olisi hyväkin omatunto. No, istukaa nyt.
+
+— Kreeta-Karoliina, sanoi vanha käräjäkirjuri, hymyillen hampaattomalla
+suullaan, — taivaan enkelikään ei olisi voinut täyttää paremmin näin
+vaikeaa tehtävää.
+
+— Älkää höpiskö, taivaan enkeli ei lue lakia niinkuin te ja viimeinen
+mitä hän rupeaa selvittämään on ihmisten rakkausasiat.
+
+— Kreeta-Karoliina, olette viisain nainen, mitä tunnen, mutta
+täydelleen epäjohdonmukainen — tahdotte johdattaa kaksi ventovierasta
+ihmistä yhteen ja pakottaa heidät naimisiin, vaikka tiedätte...
+
+— En ole kutsunut teitä tänne tätä varten. Mistä te tiedätte,
+etteivät he voi rakastaa toisiaan? Ehkä minäkin kerran olen saanut
+sen tuntemisen lahjan, josta puhemiehet aina kerskaavat. Mitä te
+naureskelette?
+
+— Kreeta-Karoliina, lasken leikkiä, te olette niin oikeassa, että
+ihmettelen. Kun nyt vain löydetään tyttö.
+
+— No se on löydetty nyt. Saatte tuoda sen, jota jo kauan olette
+halunnut tuoda.
+
+— Senkö Lehtisen tyttären? No, olisitte paljosta säästynyt, jos hänet
+olisitte heti kutsunut.
+
+— Oletteko hullu, hänhän oli lapsi, kun aloitte tämän pelin. Vuosiahan
+tätä kokeilua on kestänyt.
+
+— No, niin onkin, olette oikeassa. Mutta nytpä kaikki meneekin kuin
+leikki, Arnen äiti on kuollut ja sahaosakeyhtiö on vararikon partaalla
+— oi voi, täällä menee moni rikas nurin! Arne saapuu pian tervehtimään
+sisartaan. Olen käynyt heillä — mitä nyt sanotte?
+
+— Lähtekää huomenna Paalajärvelle ja tuokaa tyttö tänne. Mutta se pitää
+olla se minun risttyttäreni, muista en huoli. En kärsi kanttoria,
+mutta tyttö voi tulla äitiinsä. »Nauru» saa odottaa teitä. Mutta älkää
+juopotelko, ettette myöhästy ja unohdu jonnekin makaamaan niinkuin
+tapanne on. Ilman risttytärtäni ei teidän ole hyvä astua eteeni.
+Jos on tarpeellista, niin tulkoon äiti mukaan. Kanttoria en missään
+tapauksessa huoli tänne.
+
+Kreeta-Karoliina Iso-Hieta istui tuolissaan puna poskilla ja hänen
+pienet valkeat kätensä nytkähtelivät helmassa tumman silkin päällä.
+Kirjuri souti keinutuolissa niin että lattiapalkit narahtelivat, ja
+hyräili tuttua laulua. Näin hyvin ei hän ikinä ollut uskaltanut toivoa
+asiain menestyvän.
+
+— Kreeta-Karoliina, alkoi hän, keskeyttäen hyräilynsä, — mitä saan
+palkakseni?
+
+— Olenko koskaan jäänyt teille velkaa? kivahti emäntä.
+
+— En koskaan ole saanut, mitä hartaimmin olen toivonut.
+
+— Tiedättekö, mihin puuseppä on tehnyt oven? Lennätte ulos siitä,
+jollette ole siivolla. Sinä päivänä, jolloin minun risttyttäreni ja
+Arne Falcke ovat vihityt tässä silmieni edessä saatte olla nostamassa
+minua arkkuun. Oletteko sitten palkittu?
+
+Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Keinutuoli ei enää soutanut ja
+lattiapalkit vaikenivat.
+
+— Oi tätä kaipausta! voihkaisi vihdoin vanha Ville Sacklén, — oi tätä
+tuskaa!
+
+— Kollo, sanoi emäntä, — jahka he saavat toisensa niin meidän kaikkien
+kaipaus asettuu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä varhain aamulla astuivat
+laivarannasta Isoa-Hietaa kohden, olivat he viluiset, nälkäiset ja
+alakuloiset. Kanssamatkustajat olivat kaiken matkaa osoittaneet
+suuttumustaan viipymisen johdosta ja Sacklén, joka oli kaikkeen
+syypää, oli jäänyt Paalajärvelle, työntäen kanttorin rouvan ja
+tyttären yksinään kohtalokkaalle retkelle. Kaiken yötä oli vanha
+»Nauru» puhkunut ja potkinut pyörillään selällä ja salmissa. Likainen,
+rasvainen ja ahdas oli nykyään tämä paikkakunnan ensimmäinen laiva.
+Nukkumisesta ei ollut puhetta, pienessä salongissa, missä aikoinaan
+Ison-Hiedan nuori emäntä oli pitänyt syöminkejä ja juominkeja
+metsästysseurueilleen, itkivät nyt lapset ja toruivat tehtaantytöt
+parhaista paikoista. Onneansa kiittivät Tumma Lehtinen ja hänen
+äitinsä, kun tunsivat laiturin palkit jalkainsa alla. Ison-Hiedan
+ranta, missä kolmekymmentä vuotta sitten iloinen hääseurue oli
+polttanut kokkoa saarilla ja uivilla lautoilla, ei näyttänyt
+ystävälliseltä. Kaikki oli harmaata. Hikinen sumu täytti ilman maata
+myöten, niin ettei nähnyt edes vesilamparetta ennenkuin siihen astui.
+Äiti, joka muuten oli niin hiljainen, oli tällä retkellä esiintynyt
+puheliaana ja nytkin hän puhui, minkä ennätti. Tytär aavisti hänen
+koettavan vaikuttaa häneen ja vaikeni itsepintaisesti, oudon tuskan ja
+vastenmielisyyden tunteen vallassa.
+
+— Mitä ihmettä, sanoi äiti ikäänkuin itselleen, — olemmekohan me
+oikealla tielläkään? Tästä meni ennen hyvä ajotie. Monta kertaa minäkin
+istuin hevosen selässä, kun illalla mentiin juottamaan hevosia. Vouti
+nosti selkään. Se on vielä täällä, sama vouti. Laiva oli silloin uusi.
+Ja tässä oli kahdenpuolen niittyä. Hyvät ihmiset, onko se päästetty
+tällä lailla metsittymään? Siltä näyttää. Mutta sellaista se on, kun
+isäntä kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena ja emäntä kymmenen
+vuotta on sairastellut. Ei uskoisi, ei uskoisi paikkoja samoiksi...
+No, onkos tämäkin aita näin tykkänään hävitetty. Tässä oli punainen
+portti... Tuolla... niin, mutta tuoko se onkin? Se oli olevinaan niin
+suuri silloin. Tuo kivi tuolia! Siellä oltiin paossa vihaista sonnia.
+Se oli aika sonni, se puski voutiakin niin että täytyi viedä tohtoriin.
+Mutta onpa tämä tavatonta sumua... Kas ettei emäntä lähettänyt voutia
+vastaan. No, kyllähän me tästä. Että vain oltaisiin oikealla tiellä.
+Kun ei vielä näy mitään rakennuksia. Näillä paikkeilla oli ennen jo
+pikkueläjien tupia. Ja emäntä piti tarkkaa lukua, että ikkunoiden alla
+oli kukkia ja pensaita, ja puhdasta piti olla. Kyllä hän voimainsa
+päivinä jaksoi ja teetti, mutta mitäs, kun voimat loppuvat. Kas tämä
+oli ihan puhdasta korpea, mutta Tukki-papasta oli hauskaa saada
+tänne kylä ja niin oli emännästäkin ja se rakennettiin. Tädin miestä
+sanottiin Tukki-papaksi. Ei se ollut onnellinen avioliitto — kas,
+täti rakasti Parinpellon nuorta herraa ja Pentti-herra rakasti tätiä,
+mutta siihen aikaan eivät nuoret saaneet mennä naimisiin oman mielensä
+mukaan. Puhutaan, että täti olisi myrkyttänyt isännän, mutta en minä
+sitä usko. Kyllä isännän sukulaiset siitä olisivat käyneet käräjiä, jos
+se vain olisi voitu todistaa. Se jäi uhkauksiin vain.
+
+Tumman oli ilkeä olla. Äiti oli muuttunut ja puheli niinkuin kuka
+tahansa kylän vaimoista. Kyllä saattoi ymmärtää, että isän joskus oli
+ollut vaikea kuulla hänen ääntään.
+
+Tumma kulki ääneti äitinsä jäljessä, hiestyneenä kantaen matkalaukkua,
+jota ei saanut kaataa nurin, koska siinä paitsi vaatteita, oli
+tuliaiskaakku. Kuunnellessa äidin outoa puhetta, paadutti hän
+paaduttamistaan sydämensä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän jotakin
+kummallista vastenmielisyyttä vanhempiaan kohtaan, eikä yksin äitiä,
+vaan myöskin isää. Ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt miksi isä niin
+huoltapitävästi oli peitellyt häntä heidän istuutuessaan rattaille, ja
+vielä juossut hakemaan sateenvarjoaan. Selvä oli äidinkin tarkoitus
+tällä puhumisella, joka oli toverillinen, ikäänkuin Tumma jo olisi
+ollut vanha ihminen. Mutta hän ei kuule heitä tässä asiassa. Vaikka
+kotona tulisi konkurssi ja kaikki täytyisi myydä, niin ei. Täällä on
+kaikki yhtä harmaata ja toivotonta, ei yhtä keltaista lehtiterttua joka
+lupaisi kuolemaa ja loppua. Mahtanee elää iankaikkisesti tämä tätikin,
+jonka rikkauksista on puhuttu niin kauan kuin hän muistaa ja jota ei
+kuolema armahda.
+
+Nyt häämötti jotakin tiheämpää harmaata esiin sumusta ja äiti pysähtyi
+hetkeksi.
+
+— No mutta, onko tämä nyt Ison-Hiedan kartano? Eihän nyt kuitenkaan.
+Minne kylä on joutunut? Koko elämä on taitanutkin siirtyä sahalle.
+Täällä oli ennen kirjavuutta kuin syksyllä metsässä, mikä rakennus oli
+keltainen, mikä punainen... Ja tässähän se on kaivo. Mutta että nyt
+pitävätkin tällaista kantta, eläimethän tästä menevät. Mitä Vireeni
+ajattelee. Ja Loviisakin vielä on täällä. Kyllä näkyy, että emäntä on
+ollut liikkumattomana. Hänellä piti kaiken olla niin siroa ja kaunista.
+Sellainen se oli hänen äitinsäkin, Laarin rouva. Itku tuppaa tulemaan,
+kun häntä ajattelee, että miten voikin joskus ihminen olla hyvä.
+Kyllä hän sai kärsiä, Laarin rouva. Ja kuinka hän ne kaikki peitti.
+Minäkin... Kyllä minäkin... Minä olisin saanut pohjasivistyksen, jos
+hän olisi elänyt. Ja ehkäpä minut olisi tunnustettu siksi mikä olen.
+Sinä et tiedä kuka äitisi on.
+
+Tumma aavisti siinä äitinsä puhuessa häneen liittyvän jotain rumaa ja
+iljettävää. Hiki pusertui esiin tästä tunteesta ja hän mietti miten
+pääsisi pakoon. Jalat veivät häntä kuitenkin eteenpäin ja äiti puhui
+minkä ehti.
+
+— Mutta olkoot ne vanhat asiat, kruununvouti kunnioitti rouvaa ja rouva
+olikin sellainen, että häntä täytyi kunnioittaa. Ja kruununvouti taas
+oli sellainen, että hänestä kaikki pitivät, vaikka hän joi ja kirosi ja
+eli huonosti, niin hänestä kuitenkin pidettiin. Ja sellainen se on tämä
+Ison-Hiedan tätikin, että hän aina on vetänyt ihmisiä puoleensa.
+
+— Rikkauksiensa tähden! huusi Tumma odottamatta.
+
+Rouva Lehtinen kävi sanattomaksi ja lausui sitten, että Ison-Hiedan
+emännässä oli ollut jokin muukin vetovoima, paitsi rikkaus. Sitä mikä
+nyt oli johtunut äidin mieleen, ei hän lausunut ääneen. Juuri näiden
+rikkauksien vuoksi hän eilisillasta asti oli ollut levoton. Entä
+jollei niitä ollutkaan. Jos emäntä todella oli ne menettänyt. Laivassa
+oli puhuttu sellaista. Olivat ihmiset nauraneet ja sanoneet, että
+mitähän nyt saita panee arkkuun päänsä alle, jos setelit loppuvat.
+Äiti oli pelännyt Tumman kuulevan. Rajamäen isännän kuoleman olivat
+sanoneet olevan Ison-Hiedan emännälle kovin pahan. Puhuttiin takuista
+ja vastatakuista. Vielä olivat matkustajat tietäneet kertoa, että
+sahan patronessa oli käynyt emäntää tapaamassa, sahallakin olivat
+raha-asiat huonosti. Äiti oli levoton näistä kaikista. Mitäs sitten,
+jos yhtäkkiä huomataan, ettei emännältä mitään saakaan? No, päätteli
+hän sitten, saapa olla kerran nähtynä ennen kuolemaansa emäntä —
+sisarhan hän kumminkin on. Niin, miten todella mahtoi olla rikkauksien
+laita? Kovin täällä on päästetty ränstymään. Mutta onhan se selvää, kun
+emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Kyllä täällä sentään varoja
+täytyy olla. Emäntä on aina ollut viisas ja varovainen, ei hän niin
+päättömästi ole mennyt takaamaan. Isännän sukulaiset ne taas panevat
+huhuja liikkeelle päästäkseen itse kaikkeen käsiksi. Ohoh, olipa tuossa
+ikkunan alla kuitenkin kukkasia, ilostui rouva Lehtinen yhtäkkiä.
+
+— Katsopa, sanoi hän iloisesti, — onpa kauniita orvokkeja. Kyllä niitä
+oli ennen Laarilla. Emäntä on aina pitänyt kukkasista.
+
+Rouva Lehtinen kääntyi ja katsahti tyttäreensä. Tumma oli laivassa
+ollut kalpea — nyt paloivat hänen poskensa ja silmät kohtasivat äidin
+uppiniskaisina ja itsepintaisina. Äiti kääntyi jälleen astelemaan
+ja hänen hartiansa olivat entistä painuneemmat. Tumma ei jää tänne,
+päätteli hän. Sävellyksiä ei kukaan osta. Mikä tullee sitten eteen.
+
+— Herra Jeesus! pääsi häneltä yhtäkkiä, kun he tulivat pihaan.
+
+Mutta hän ei sanonut sitä siksi, että luhistus kohtasi silmää joka
+kulmalla, vaan siksi, että sairas emäntä seisoi portailla. Hänen
+heleänsininen röijynsä hohti esiin sumusta ja hän seisoi pitämättä
+mistään kiinni.
+
+— No, Herra siunaa, ylhäälläkö te olettekin, sanoi rouva Lehtinen. — Ja
+niin koreissanne. Ja minä kun ymmärsin, että te olette ihan kuoleman
+kielissä.
+
+Kyllä hän oli kuin haudasta nostettu, mutta hän hymyili kilpaa iloisten
+silkkisten vaatteidensa kanssa. Hänen silmänsä hakivat tyttöä rouva
+Lehtisen takana.
+
+— Kyllä minä vielä kuolenkin, sanoi hän äänellä, joka oli pehmoinen ja
+sointuva äidin käheän äänen rinnalla. — Kuolen minä jahka ehdin. Tämäkö
+se nyt on se risttytär? En muista nimeä, kun ei se ollut allakan nimiä.
+
+Sillaikaa kun äiti hymyillen lausui Tumman nimeä, tarttui jääkylmä käsi
+tytön käteen. Tummasta tuntui, että se oli itse kuoleman käsi ja hän
+kokosi voimansa niinkuin sadussa tyttö, jota kuolema kosii, ja sanoi:
+
+— Minä en jää tänne, en mistään hinnasta!
+
+Emännän harmaat silmät upposivat tytön silmiin ja käsi piteli yhä
+kiinni. Mikä se oli tuo ihminen? Oliko se vanha vaiko nuori, elävä
+vaiko kuollut? Kauhu kävi läpi Tumman olennon. Hän ei saanut pois
+kättään, hän ei jaksanut liikuttaa mitään jäsentä. Silmät, jotka häneen
+katsoivat, kävivät lempeiksi ja sinisiksi. Kylmä karmi tytön selkää.
+
+— Jääthän sinä, kuiskasi ääni, joka oli niinkuin nuoren pojan, — Tumma,
+sehän onkin kaunis nimi.
+
+— Ei kannata uskoakaan! huusi tyttö ja repi irti kätensä. — Vaikka
+minulle lupaisitte miljoonan niin minä en huoli. Äiti, lähdetään heti!
+
+Kuoleva vaimo käveli yksinään sisään ja äiti talutti
+kuusitoistavuotista tytärtään, joka riuhtoi ja itki kuin suunniltaan.
+Äiti sai hävetä hänen puolestaan. Hän ei tuntenut Tummaa. Sorjasta hän
+olisi voinut tätä uskoa, mutta ei Tummasta, joka aina oli ollut niin
+sävyisä.
+
+Jollei äiti tässä oudossa ja uudessa ympäristössä tuntenut tytärtään,
+niin ei myöskään tytär tuntenut äitiä. Ei ollut totisesti ihme, ettei
+isä voinut kuulla äidin puhuvan. Mitä äidillä mahtoikaan olla kurkussa?
+Se ei ollut isän puolelta pahuutta, kun hän huusi äidille: älä, älä,
+älä avaa suutasi! Ensi kerran kiusasi Tummaa äidin ääni. Ja äiti puhui
+aivan niinkuin äsken tiellä, lakkaamatta. Ja moneen kertaan samat
+asiat. Luuliko hän sillä sovittavansa hänet, Tumman? Vai luuliko hän
+voittavansa rikkaan emännän mielisuosion? Eikä äiti puhunut aivan
+tottakaan. Tumma lakkasi yhtäkkiä itkemästä, kun hän tämän huomasi.
+Samassa hän myöskin näki, että he kaikki olivat sairaan huoneessa.
+Siellä oli se vanha mieskin, jota äiti sanoi voudiksi, nuuskainen,
+toissilmäinen äijä. Emäntä makasi nyt sinisen silkkipeitteen alla,
+kaunis hän todella oli mahtanut olla, eikähän hän nytkään ollut vanha,
+ei ainakaan niin vanha kuin Tumma oli luullut. Joka tapauksessa hän
+mahtoi olla nuorempi kuin äiti. Tummaa alkoi hävettää, turhaa oli äidin
+enää häntä masentaa. Hän katui jo itsekin epäystävällisyyttään, mutta
+äiti puhui puhumistaan.
+
+— Näetkös nyt, miten olet pelottanut sairaan. Niin terveenä oli
+vastassa portailla ja nyt... Eihän hän vain taas ole tainnoksissa?
+Katsokaas nyt, Vireeni. Niin, kyllähän hän on rauhallisen näköinen,
+mutta onpas hän mennyt laihaksi. Kun minä muistelenkin, miten hän
+oli verevä ja korea. Mutta siitä onkin kauan. Katsopas, Tumma, tuota
+kaunista kelloa tuolla piirongilla. Ei silti, että minä sitä haluaisin.
+Emme me sentähden ole tänne tulleet, tätä kummityttöään vain halusi
+emäntä nähdä. Mutta eikö sairasta pitäisi riisua, vaivaavat toki nuo
+vaatteet. Ainako hän vain käyttää noita silkkisiä vaatteita? Niin,
+tietäähän sen, että ne ovat keveitä. Ja miksei hän voisi panna rahojaan
+mihin haluaa, eivät ne hänen elinaikanaan lopu. Ja kyllähän sen tietää,
+että hengenahdistus on vaikeaa. Se oli sellainen tämä emännän isä,
+kruununvouti, että piti olla värejä mihin katsoi, ruokaa ja juomaa.
+Senpätähden kaikki sitten meni. Surkeaa se oli hänen loppuelämänsä
+meillä Laarilla — tytär ei ottanut tänne, vaan kyllä hän säännöllisesti
+maksoi isänsä hoidon ja kustannukset. Vaan yksinpä tämä emäntäkin nyt
+potee kuolemantautinsa. Suuttuiko hän jotenkin Rauha Korpeen? Kun
+puhuvat, että Rauha se kaikki tulee perimään. Hänhän onkin isännän
+sukulainen ja isännänhän kaikki rikkaudet olivat. Isäntä talon teetti.
+Mutta mahtaako sairas kuulla mitä me puhumme? Ei siksi että minä
+hänestä mitään pahaa sanoisin. Onkohan siinä perää, että emäntä tulisi
+menettämään rahaa kuolemantapausten ja konkurssien takia? Aijai, ei
+puhuta täällä, ehkä häntä puhe häiritsee. Meidänkin isä varoitti
+puhumasta sairaan huoneessa. Vaan eipä hän näytä kuulevan, en uskoisi
+virkoavankaan, jollette vakuuttaisi hänen olleen huonompanakin. Kyllä
+on huonoksi käynyt. Niin, mitäs hän jaksaisi taloa hoitaa, mutta että
+tekin, Vireeni olette päästänyt sen näin rappiolle. Vaikka vain emäntä
+olisi ajatellutkin luovuttaa talon sahalle kuolemansa jälkeen... No
+niin, hän ei ole itsekään oikein tietänyt, on voinut antaa eri käskyjä
+ja tänään ajatella: minä myyn talon, ja huomenna: minä pidän ja annan
+Rauha Korvelle. Aijai, mutta tajuissaan on taitanut sairas olla koko
+ajan. Katsokaas kuinka hiki nousee otsalle, lieneekö sitten hyväksi
+vaiko pahaksi. Älkää menkö pois, Vireeni. Tänne täytyy ottaa vakituinen
+hoitaja. Kyllä kai nyt Ison-Hiedan emännällä on varaa hoitaja palkata.
+Jaa, niinkös Vireeni sanoo, että rahaa on pankit täynnä. No, sitähän
+minäkin. Mitäs ihmisten puheista... Jaa että tämä Tumma jäisi tänne?
+En tiedä, ehkei uskalla — älä sinä nyt enää mitään puhu, äsken jo
+säikähdytit emännän. Eihän hän ole niin paljon hoitanut sairaita, mutta
+aina jonkin verran. Eikä hän sellainen ole, ettei yölläkin kuulisi,
+kun herätetään. Ja voinhan minäkin alkuun olla täällä... Aijai, nyt
+hän kumminkin kuolee. Eikös pitäisi mennä hakemaan tohtoria? Täällähän
+on pulloja jos kuin paljon, kun tietäisi mitä niissä on. Tumma, pitele
+päätä. Kostuta rätti ja pyyhi otsaa. Etikkaa jos olisi... Mitä kummaa
+tautia tämä on, joka toisinaan huonontaa näin, toisinaan taas päästää
+nousemaan pystyyn? Vaikka ei suinkaan hän enää tästä nouse. Vireeni,
+menkää nyt hakemaan apua. Herranen aika, jalat käyvät jo kylmiksi.
+Mutta missä Loviisa on, lähettäkää tänne jokin ihminen vain. Voivat
+vielä sanoa, että me olemme hänet tappaneet, kun tämä sattuu juuri nyt.
+Voi sentään, että piti sattuakin. Mene kyökkiin, Tumma, katso sieltä
+kuumaa vettä, pane pulloon, että lämmitetään jalkoja. Vireeni, hakekaa
+nyt se Loviisa... Ei, älkää sentään menkö, vaikka piankin loppuisi...
+Missäs hänellä se kasvi on? Kun sanovat, ettei hän säästäväisyyttään
+anna leikata ja että hän tulisi aivan terveeksi. Kyllä sentään pitäisi
+antaa, kun sitä omaisuuttakin niin paljon on. Onkos siinä perää, että
+sahan patronessa olisi käynyt täällä? Vai niin, vai niin. No entäs se
+nuori herra? Tulkaa nyt katsomaan näitä pulloja. Niin, niin, se Rauha
+se ne tiesi, kun ette nyt ensinkään kysynyt häneltä, vaan päästitte
+menemään. Sydämenvahvistustipat olisivat hyvät, mutta ei niitä täällä
+näy, näissä on kaikissa apteekkikieltä. Kai se niin on, että keuhkoja
+ei voi leikata, jos vaiva niissä on, ne ovat sellaista kudosta.
+Ihmiset puhuvat niin paljon. Mutta lieneekö siinä mitään perää, kun
+puhuvat, että Rajamäen isäntä oli takaajana tämän sairaan suurimmalla
+velkamiehellä ja ettei toisella takaajalla mitään ole. Kun pitäisi
+lainan olla vallan satatuhatta markkaa eikä toisella takaajalla,
+niinkuin sanoin, kuulu olevan yhtikäs mitään. Että kyllä se Rauha
+raukkakin sitten sentään joutuu pettymään, jos nyt luulee... Koettakaa
+katsoa, eikö täällä ole kanverttiviinaa, se on sydäntautiin hyvää.
+Tumma, etkö nyt saa niitä kuumia pulloja, jalat käyvät ihan kylmiksi.
+
+Tällä tavalla äiti puhui, puhui lakkaamatta. Tai oikeastaan hän
+kuiskasi, mutta se kuului niin kovin karkealta. Mahtoi repiä sairaankin
+korvia tämä ääni. Tumman tuli mieleen, että miten isä rakastui äitiin,
+kun isä pitää kaikista sointuvista äänistä. Mutta sitä se kai juuri on
+rakkaus, ettei se kysy mitään järjellisiä syitä. Ja paroonin poikaan
+pitäisi rakastua sen, joka saa Ison-Hiedan emännän rahat! Kyllä on
+ymmärtämätön tuo emäntä, ymmärtämätön ja ilkeä. Mitä lienee tautiakaan
+tuollainen, varmaan sairas nytkin kuulee kaikki.
+
+Ja aivan oikein: tuskin oli Tumma Lehtinen ehtinyt ajatella loppuun
+epäluuloisen ajatuksensa, kun sairas raotti vasenta silmälautaansa ja
+liikutti huuliaan kuin linnunpoikanen, joka anoo ruokaa. Tumma katui jo
+ja häpesi: sairas se oli tuo ihminen, se ei saanut auki silmiään eikä
+ääntä kurkustaan. Mutta nyt hän sai kätensä nousemaan. Ja mitä varten
+saikaan? Hän vei sen silmilleen ja avasi hennoilla valkeilla sormillaan
+silmälautansa, ensin toisen, sitten toisen. Ja sanoi jotakin. He
+eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Äiti rupesi heti kyselemään ja
+päivittelemään. Silloin he kuulivat:
+
+— Mitä Rajamäen Samulille on tapahtunut?
+
+Äiti ilostui, kun sai selville, mitä rikas emäntä sanoi ja lausui
+onnellisena, ikäänkuin olisi puhunut hauskastakin asiasta:
+
+— Hän on kuollut, Rajamäen Samuli on kuollut. Haudattiin eilen.
+
+Silloin Ison-Hiedan emännän käsivarret jännittyivät ja hän kimmahti
+istumaan, silmät selällään, ja osasi taasen puhua. Puhui kovalla,
+luonnottomalla äänellä kuin kuuromykkä, joka on opetettu puhumaan:
+
+— Onko Samuli kuollut? Koska se on tapahtunut? Miksei Vireeni ole
+minulle mitään sanonut? Puhuitteko te äsken sellaista, että Rajamäen
+isäntä on kuollut? Vai untako minä näin?
+
+Rouva Lehtinen toisteli säikähtyneenä, että kuolihan hän ja
+haudattiinkin jo viime sunnuntaina, nimittäin eilen. Vireeni tuli
+emäntänsä vuoteen luo ja sanoi äreästi, että mitäpä hänestä olisi
+kannattanut puhua ennenkuin hän kuoli, hänhän sairasteli niin kauan,
+ehtiihän emäntä sen nytkin kuulla.
+
+— Missä maisteri Sacklén on? jatkoi sairas ja hänen kasvonsa olivat
+tummentuneet, ikäänkuin kaikki veri yhtäkkiä olisi kokoontunut niihin.
+
+— Hän lupasi kyllä aamusta tulla, kiirehti rouva Lehtinen sanomaan. —
+Me myöhästyimme, kun oli niin sumua, ettei voinut nähdä minnekään päin.
+Maisteri lupasi tulla hevosella.
+
+— Menkää katsomaan, eikö häntä jo kuulu, jatkoi emäntä ja hänen äänensä
+kävi yhä käheämmäksi. — Vireeni menee torniin, sieltä näkyy kauas. Ja
+lähettäkää heti sana Rajamäen emännälle, tai vanhimmalle pojalle, että
+tulee tänne. Ja sinä, Aliina, sinä voit lähteä lukkarisi luo, mutta
+risttytär jää tänne. Hän ei mielellään jää tänne. Mutta se on jääminen
+nyt, kun Ison-Hiedan emäntä tahtoo. Sairastiko Samuli kauankin?
+Eikä tulla minulle sanomaan. Minä vedän Vireenin palkasta pois,
+Vireeni tietää sen. Pitäkää joutua nyt, menkää torniin ja valjastakaa
+sitten hevonen, Aliina pääsee siinä hevosessa. Risttyttärellä ei ole
+mitään hätää. Minä pidän hänestä murheen. Vireeni on tehnyt pahan
+laiminlyönnin. Vai ajattelitteko, ettei minusta ole väliä, koska pian
+kuolen? Minä en kuole ennenkuin asiani ovat järjestyksessä. Minulla
+pitää olla toinen sijallani, niin minä tahdon.
+
+Sairas päästi raukeamaan molemmat kädet, jotka olivat pidelleet auki
+silmäluomia. Samassa hetkessä hän itsekin raukesi ja oli kuin kuollut.
+Pienen ohuen käden läpi kuulsi silkkipeite, luoden sinistä hohdetta
+valkoiselle iholle.
+
+Tumma oli koonnut suunsa täyteen kovia sanoja, mutta ei mitään hän
+osannut sanoa. Hänen vihansakin hiljeni tuon ihmisen edessä, joka oli
+kuin lakastunut ruoho, mutta joka kuitenkin piti kaikki täällä tahtonsa
+alaisina, niin ettei täällä kenelläkään muulla ollut tahtoa paitsi
+hänellä.
+
+Silmänräpäyksen aikana tuntui Tummasta, että hän on nyt satimessa,
+täältä ei ole mitään ulospääsyä. Mutta sitten hän muistutti mieleensä,
+että hän tuli tänne tunti sitten ja että laiva huomenna palaa
+Paalajärvelle ja että hän huomenna voi olla kotona. Ja hän onkin.
+Siellä on isä ja musiikkimiesten kuvat ja sävellykset ja kirkonkello ja
+Sorja ja Muru. Lämpimät aallot kävivät Tumman rinnassa, kun hän kotiaan
+ajatteli. Ei koskaan se ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta ja niin
+kauniilta.
+
+Äiti tarttui äkkiä hänen käteensä ja veti hänet perässään saliin, missä
+piano seisoi kahden jättiläiskokoisen murattiköynnöksen kaariportin
+keskellä. Äiti ei oikein tietänyt miten hän alkaisi.
+
+— Niin, sanoi hän, — tuo tuossa on ensimmäinen piano, minkä isäsi
+kuuli. Hän oli silloin lapsi. Niin, emäntä näkyy tahtovan, että sinä
+jäisit tänne.
+
+— Minä en jää, sanoi Tumma heti.
+
+— Niin, niin, et jää, jatkoi äiti lohduttomana. — Minä jäisin, mutta
+emäntä ei tahdo. Mitäs sille sitten voi, kun et sinä tahdo. Mutta
+onpa täällä kaunista sisäpuolella. Eikö nyt olekin? Emäntä osteli
+kaikista herrojen huutokaupoista näitä kaikkia kaunistuksia. Mahtia
+rakasti isäntä-vainajakin. Mutta kun et sinä tahdo, niin et tahdo.
+Jos koettaisi saada Sorjan tänne. Mutta ei emäntä tahdo. Sinut hän
+tahtoisi. Sitä täytyy elämässä tehdä paljon, mitä ei haluaisi tehdä.
+Ja monen elämä on sellaista, ettei ensinkään saa tehdä mitä tahtoisi,
+vaan juuri sitä, mitä ei tahtoisi. Jos emäntä suostuisikin siihen, että
+minä jäisin tänne, tai että Sorja tulisi. Mutta sinä olet risttytär.
+Sakleeni kuuluu tahtovan tuota kelloa. Eikä hän ole sukua eikä mitään,
+niin että kyllä täällä pitäisi jonkun olla valvomassa. Onpa nämä
+mukavat kynttiläjalat, mitä kallista porsliinia lienevät. Nämä taitaa
+olla ne, jotka Parinpellon paronessa vainaja antoi häälahjaksi. Niin
+ovatkin. Kas paronessa oli sitten taas hyvä, kun oli ensin saanut
+pojanpoikansa naitetuksi mielensä mukaan. Ei, älä pelkää, ei täti
+nyt niin kuole, kuulethan, että hän on huonompikin ollut. Kun tulisi
+se Sacklén, että saisimme kuulla, mitä hän tietää Rajamäen isännän
+kuolemasta. Täti on taitanut menettää siinä vähän rahaa, mutta eivät
+sellaiset hänen varoissaan tunnu. Kuuluuko tuolta kamarista ääntä?
+Taitaa täti yskiä. Aijai, onkos hänellä tällainen yskä...
+
+He riensivät molemmat sairaan luo ja kuulivat nyt ensi kerran hänen
+yskänsä, tuon keuhkojen pohjalta lähtevän, koko olennon järkyttävän
+yskän, joka oli viemäisillään uhristaan hengen. Kuinka hyvin isä
+sentään tunsi äidin, kun hän oli käskenyt olemaan hiljaa sairaan
+huoneessa. Äiti puhui kaiken aikaa, puhui tohtorista ja koulunkäyneestä
+hoitajasta ja sydämenvahvistustipoista ja siitä, että hän lähettää
+toisen tyttärensä Sorjan tänne, tämän Tumman sijaan. Ja hän sanoi
+vielä senkin, että Sorja nyt on vapaa tulemaan, kun ei koulunkäynnistä
+tule mitään. Tämä Tumma sensijaan menee kansanopistoon. Mutta nyt hän
+saa lähteä keittiöön kysymään ruokaa — mitähän ruokaa täti mielellään
+söisi? Täytyy sitä syödäkin. Tuo yskäkin vie ylivallan, kun on päässyt
+potilas niin laihaksi. Ja niin punakka ja korea kuin hän oli!
+
+Yskän runnellessa hentoa ruumista avautuivat silmät tuontuostakin
+selkoselälleen ja niiden sini oli kuin sen taivaan, joka myrskypilvien
+kiitäessä pilkottaa esiin. Myrsky kävi tämän ihmissielun ylitse ja
+paiskeli sitä milloin pilviä kohden, milloin maahan. Se taisteli
+toivon ja epätoivon välillä. Silmät etsivät milloin toisen ihmisen
+silmiä, milloin ovea, mistä odottivat apua, milloin taasen ne vaipuivat
+kiinni. Tumma katseli ihmeissään tätä sairasta ja uskoi nyt vihdoinkin,
+että hän todella on hyvin kipeä. Väsynyt ihminen hän on, joka ei ole
+saanut aikoinaan kuolla. Tumma aavisti siinä seisoessaan, että hänen
+on jääminen tänne ja että hän turhaan taistelee kohtaloaan vastaan.
+Kotonakin olivat sanoneet, etteivät häntä enää tarvitse. Se on kai niin
+sallittua, että hänen on katseltava tätä sairasta, joka toisena hetkenä
+on kuin kuollut, toisena nousee vuoteesta ja sanoo: niin minä tahdon!
+Nuo painavat kultavitjat hän varmaan tahtoo mukaansa hautaan. Onko
+medaljongissa Parinpellon herran hiuksia? Hyvä Jumala, joko kuolema on
+lähelläkin? Tässä täytyy olla, ei minnekään pääse pakoon. Katsella tätä
+sairasta, jonka elämässä on ollut niin paljon kärsimystä, vaikka hänen
+ympärillään on näin kaunista. Koko huone on täynnä vanhoja, ihmeellisiä
+esineitä ja vuodekin, kuinka se on kaunis ja kummallinen. Se on niin
+suuri, että ihminen siihen hukkuu ja ovatko ne vallan enkelinpäitä nuo,
+joita on veistetty päihin. Valkoiseksi maalattua on kaikki ja kuitenkin
+täällä on niin sanomattoman surullista. Tuo sumukin painaa kaikki maan
+tasalle. Ei yhtä ääntä se päästä ylös. Nuo orvokitkin ovat kauniit,
+mutta ne eivät laula niinkuin kotona. Täällä ei mikään laula.
+
+— Tumma, kuuli tyttö lausuttavan takanaan ja ääni oli suloinen ja
+lempeä ikäänkuin se olisi laulanut, — tule tänne. Olen tehnyt väärin
+isällesi, sano hänelle se. Vahinko, että nyt vasta sain sinut nähdä.
+Minä pidän sinusta. Tumma, se on kaunis nimi. Onko isäsi mitään
+kertonut minusta? Hän oli silloin pieni poika. Mutta minne ne kaikki
+jäivät? Kutsu äitisi tänne. Hänen ei tarvitse lähteä, minä kuolen
+tänään. Nyt on myöhäistä, kaikki on myöhäistä. Kutsu tänne kaikki,
+minun pitää puhua.
+
+Suloinen ääni oli alkanut kalskahdella ja säristä. Ääneen tuli huutava
+hätä, vaikka se puhui niin hiljaa. Tämä ääni oli vaarallinen, se otti
+ihmisen valtoihinsa. Tumma Lehtinen seisoi ikkunan luona eikä voinut
+liikahtaa. Oli kuin hän olisi kuunnellut jotain osaa siitä oopperasta,
+jonka isä oli tehnyt Sorjaa varten. Isä oli pitänyt sitä niin salassa,
+mutta olihan hän kuullut kuinka hän lauloi ja taisteli säveltämisen
+työssä, isossa salissa, kaikkien huoneiden takana. Hän oli kärsinyt
+isän kanssa silloin, hän oli rakastanut häntä. Ja nyt hän kärsi tämän
+naisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, joka ei laulanut, vaan
+pelkällä puheellaan kaipasi niin sanomattomasti, että sydän sitä
+kuunnellessa läähätti kuin lintu, joka lentää ruutua vasten eikä pääse
+ulos. Rakastaa täytyi tuota vierasta ihmistä, vaikka olisi tahtonut
+vihata.
+
+Taasen puhui ääni:
+
+— Pankaa lamppuun valkea, täällähän on ihan pimeä Tumma, risttytär,
+mitä sinä siinä teet? Katsotko orvokkejani? Voit katsella. Ne ovat
+olleet minun oppimestarejani. Urhoollisia ne ovat, läpi talven ne
+kestävät. Kunhan saisinkin käsiini Sacklénin. Miksei hän tullut teidän
+kanssanne? Oli kai humalassa. Tai pelkäsi, junkkari. Tumma, tule vähän
+lähemmäksi. Minä tiedän tyttö, mitä sinä siinä ikävöit. Paalajärven
+kirkonkelloa! Katso, sitä olen minäkin täällä enimmän kaivannut.
+Sillä Paalajärvellä on sellainen kirkonkello, ettei missään. Se
+sulattaa itseensä ihmisen sielun. Sinun isoisäsikin sielun se otti,
+Pelimanni-Jannen, sokean. Kuinka olen kelloa kaivannut! Olen noussut
+vuorille täällä sydänmaassani saadakseni korviini yhdenkin sen kaiun,
+jos tuuli edes vahingossa toisi. Mutta vihdoin minä ymmärsin, että
+jokaisella pitää omassa rinnassaan olla kaipauksensa kirkonkello. Pieni
+Tumma, risttyttäreni, vielä sinä muutakin ikävöit kuin kirkonkelloa:
+poikaa ikävöit. Täällä on Arne. Hänen sisarensa kävi eilen täällä.
+Hän on hyvä poika, yksinäinen, hiljainen. Minä lupasin hänelle antaa
+kaikki mitä minulla oli. Ja nyt ei minulla olekaan mitään, ei mitään,
+ei mitään... Hän tulee tänään tänne ja minä olen hänet pettänyt. Sillä
+minulla ei ole enää mitään.
+
+Tumma Lehtinen ei enää ajatellut tätiä, hän ei enää tuntenut sääliä
+eikä kiintymystä, ei hän liioin muistanut kaikkea sitä uutta ja
+outoa, mikä täällä oli hänet kohdannut, hän vain kuuli sanat: hän on
+yksinäinen... hiljainen, hän tulee tänään tänne. Ja kylmä, armoton
+tunne täytti hänen koko olentonsa niin että hän lopulta oli kuin
+jääpuikko. Hän särki lumouksen verkon ja lausui:
+
+— Minä en ota häntä, en vaikka mikä olisi. Minua ei naiteta ilman
+rakkautta. Ei tarvitse koettaakaan.
+
+Silloin säde, joka Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan silmistä oli tunkenut
+Tumma Lehtisen silmiin, taittui, ja hän alkoi puhua uudella äänellä,
+joka ei ollut väsynyt eikä lamaantunut, mutta oudolla tavalla toimelias
+ja runoton:
+
+— Hyvä on, en sitä pyydäkään. Mutta mene ja nouda ihmiset tänne, minä
+tunnen, että joku vieras on tullut, ehkä se on Sacklén, ovat kaikki
+salissa. Hae heidät. Minun täytyy nyt nopeasti järjestää kaikki,
+sillä nyt saa kuolema tulla ja se on jo ihan tuossa. Vain pieni
+hetki vielä. Minun täytyy puhua hautajaisistani, pitää kutsua kaikki
+vanhat tuttavani Paalajärveltä, rikkaat ja köyhät ilman erotusta ja
+pitää olla ruokaa ja juomaa. Kutsu Loviisa ja äitisi. Olen ajatellut
+kaikki valmiiksi, tuokoot keittokirjan mukaansa... No, oletteko te nyt
+kaikki täällä? Vireeni, katsokaa te läpi se minun arkkuni, ettei ole
+maali kulunut. Loviisa tietää puvun ja kengät. No, kuka helkkarissa
+täällä itkee? Onkos Sacklén todella tullut? Te junkkari, kuinka te
+olette hoitanut asiani? Könni-kelloani himoitsette, mutta kuinka
+olette hoitanut asiani! Kyllä minä parhaaseen luotin, kun teidät otin
+asioitani hoitamaan. Itkekää, itkekää, sen te osaatte. Ja juomassa
+tietenkin olitte eilen. Tai pelkäsitte, lurjus. Ei mitään teidän enää
+tarvitse selittää. Kaikki on myöhäistä. Patronessa lupasi lähettää
+pojan tänne, Arnen, minun poikani. Menkää katsomaan, joko hän tulee,
+menkää hakemaan. Minä puhuisin hänelle kahdenkesken. Muille ei minulla
+ole asiaa. Niin minä olin järjestänyt, että kaikki tänään olisivat
+täällä, poika ja tyttö ja kaikki muut. Ja nyt: sijani jää tyhjäksi,
+en ketään saa sijalleni. En enää pyydäkään, sillä minä olen köyhä
+ihminen, kaikki minä olen menettänyt. Ja teidän se on syynne, maisteri
+Vilhelm Sacklén. Älkää puhuko, älkää enää mitään puhuko, olen liiaksi
+kuunnellut teitä. Nyt voitte kaikki matkustaa kotiin ja jättää minut.
+Minä hullu, minä hullu! Oma syyni. Mutta mitäpä niistä kaikista, kaikki
+on turhaa.
+
+Hän rupesi nauramaan, ikäänkuin hänelle olisi selvinnyt jokin asia,
+jota hän kauan oli miettinyt. Tämä nauru oli kaameampi kuin kaikki ne
+julmat sanat, jotka kuoleva vasta oli lausunut.
+
+Kukaan läsnäolevista ei kuitenkaan ottanutkaan hänen sanojaan toden
+kannalta. Kotiväet olivat nähneet tämäntapaisia kohtauksia ennenkin
+ja rauhoittivat vieraat. Sacklén oli ainoa, joka murtuneena miehenä
+seisoi vanhan rakastettunsa luona. Hän oli niinikään ainoa, joka
+tunsi, että sairaan tilassa oli tapahtunut uusi vaihe, hän ymmärsi
+sen siitä, että Kreeta-Karoliina ujostelematta antoi peitteen pysyä
+alhaalla, vaikka hänen käsivartensa olivat paljaat ja kaulaakin näkyi.
+Vanha käräjäkirjuri katseli kättä, joka oli hento ja pehmoinen kuin
+lapsen käsi. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa, jottei tarttuisi
+käteen ja veisi sitä huulilleen. Kun hänen piti puhua, takoivat leuat
+vastatusten. Hänen vaatteistaan levisi märän, likaisen villakankaan
+hajuja hiukset olivat märkinä liimautuneet kaljulle päälaelle.
+
+— Jos te tietäisitte... jos te tietäisitte... Kreeta-Karoliina... Te
+hyvä, hyvä... kaunis Laarin tytär... Älkää naurako... Kreeta-Karoliina.
+Tämä on suuri yhteinen vararikko: herrat... talolliset... Ensimmäinen
+kirjanpitäjä sahalta on hävinnyt, karannut. Se on suuri vararikko.
+Minä olen syyllinen teidän edessänne, minä teidät sekoitin juttuun.
+Olen valmis kaikkeen, menen linnaan, olen siellä loppuikäni, mutta
+antakaa anteeksi. Te jalo sydän... Koko elämä on vararikko, niin te
+ajattelette. Mutta jokin tarkoitus siinä täytyy olla. Oi tätä tuskaa,
+tätä kaipausta...! Jos te tietäisitte — Aliina raukka, Tumma raukka!
+Jos te tietäisitte mitä eilen tapahtui Paalajärvellä... Kanttori
+tavattiin kuolleena kellotapulin juurella. Ei tiedetä onko hän
+pudonnut, vaiko heittäytynyt alas. Kuinka minä saankaan sen sanotuksi
+hänen vaimolleen ja tyttärelleen...
+
+Kreeta-Karoliina Iso-Hieta olisi tahtonut nostaa kätensä auttaakseen
+silmäluomiaan nousemaan, mutta käsi ei noussut ja silmät pysyivät
+kiinni. Hänen huulensa tapailivat sanoja »tomu ja tuhka» ja »tyhjä
+sija», mutta ne eivät jaksaneet liikkua. Vanha käräjäkirjuri huomasi
+sen ja kääntyi Vireenin ja Loviisan puoleen: täytyy antaa lääkettä,
+kamferttia, nopeasti! Rouva Lehtinen rupesi puhumaan papista, eikö
+sairas ollut lausunut toivomusta, että tuotaisiin pappi? Loviisa
+haeskeli pullojen joukossa ja Vireeni vakuutti, että on tällaisia
+kohtauksia ollut ennenkin. He eivät edes puhelleet kuiskaten. Ville
+Sacklén oli ainoa, joka näki, ettei Kreeta-Karoliina milloinkaan ollut
+tuntunut näin väsyneeltä. Hän tarttui valkoiseen käteen ja huusi
+Kreeta-Karoliinaa nimeltä. Hän puhutteli häntä hyväilynimillä, mitä
+oli antanut hänelle Laarilla, kauan sitten, kun he molemmat olivat
+nuoret. Hän painoi huulensa rakastettua kättä vasten. Kreeta-Karoliina
+ei vetänyt sitä pois. Silloin hän vaipui polvilleen ja tarttui
+Kreeta-Karoliinan olkapäihin.
+
+— Hän kuolee! sanoi hän, kääntyen huoneeseen päin.
+
+Ihmiset tulivat lähemmäs ja talon vanhat palvelijat vakuuttivat, että
+paljon huonompana ovat nähneet emäntänsä. Ennenkuin kukaan aavistaa,
+hän yhtäkkiä kimmahtaa tuosta pystyyn ja sanoo: niin minä tahdon!
+
+Hän kuolee, ajatteli Ville Sacklén, mutta ei enää sanonut mitään,
+vaan suuntasi mielensä pois kaikesta mikä heitä ympäröi ja piteli
+pientä rakasta kättä. Selvästi se nyt alkaa kylmetä hänen kädessään,
+Kreeta-Karoliina kuolee, maailma jää autioksi ja kaikki on
+yhdentekevää. Kreeta-Karoliina, jota ei ollut lupa rakastaa ja joka nyt
+vie mukanaan hautaan kaiken mikä on ollut Ville Sacklénille kallista...
+Rakas, rakas Kreeta-Karoliina!
+
+Ville Sacklén puheli hänelle yhä ajatuksissaan rakkautensa tärkeistä,
+niin moneen kertaan toistetuista asioista, puheli ilman ääntä ja tiesi
+puhelevansa viimeisen kerran. Vihdoin sai hän kiinni rukouksesta, jonka
+oli pannut mieleensä kirkossa viimein, sentähden että se oli kaunis ja
+vilpitön rukous. Lehtinen oli laulanut »Herra, armahda meitä» ja pappi
+oli rukoillut: »Minä vaivainen syntinen ihminen...»
+
+— Minä vaivainen syntinen ihminen! parahti Sacklén yhtäkkiä ääneensä ja
+painoi tuskallisesti Kreeta-Karoliinan kättä.
+
+Silloin avasi Kreeta-Karoliina silmänsä ja hymyili. Silmät painuivat
+kyllä samassa jälleen kiinni, mutta Sacklén jatkoi lukuaan.
+
+Huoneessa-olijat alensivat äänensä kuiskeeksi. Tumma Lehtinen seisoi
+ikkunassa ja katseli pihamaata, jonka polut alkoivat nurmettua ja
+jonka kallellaan seisovien aittojen ja puotien räystäistä tippui
+syksyn raskas sumu. Ruusupensaat ikkunan alla nostelivat hopeisten
+hämähäkinverkkojen seasta elinvoimaisia punaisia piikkejään ja orvokit
+helottivat hartaalla väriloistolla, joka oli kuin luottava rukous.
+Tumma Lehtinen ajatteli mitä Ison-Hiedan täti äsken oli sanonut
+kirkonkellosta, että se pitää jokaisella olla omassa rinnassaan. Ja
+isäkin oli eilen sanonut jotakin kirkonkellosta heille molemmille,
+hänelle ja Sorjalle. Eikö se niin liene ollut, että kirkonkello
+on laulanut heidän kehtoonsa ja että heidän pitää olla tälle
+kasvattajalleen uskollisia. Myöskin sen hän oli sanonut ettei kukaan
+pääse kohtaloaan pakoon.
+
+Samassa hetkessä näki Tumma jonkun kääntyvän tieltä rakennusten
+takaa pihamaalle. Kun hän pääsi portaiden eteen, laski hän alas
+päällystakkiinsa kauluksen, joka oli ollut pystyssä, avasi napituksen
+ja puisteli yltään sumua. Hänellä oli puhtaat, kalpeat kasvot ja
+hänen silmänsä kääntyivät kysyen ikkunariviä kohden. Tumman rinnassa
+seisahtui sydän: hän tiesi, vaikkei sitä kukaan sanonut, että nuori
+herra oli se Arne, jota täti odotti.
+
+Tumma Lehtinen tapasi hänet portailla ja puhui hänelle kuin vanhalle
+tutulle. Hän tiesi, että se on hullua ja mahdotonta, mutta ei mitään
+hän sille voinut, ettei hän saattanut pitää häntä vieraana. Sydän
+takoen ja veri kuumana kasvoilla hän kertoi miten sairas oli häntä
+odottanut ja miten iloiseksi hän tulisi. Herra Falckella oli pehmeä
+paidankaulus ja siinä kaulaliina, jota piteli tutun näköinen neula.
+Sairaalla emännällä tuolla sisällä oli samanlainen. Olivatko ne joskus
+olleet korvarenkaina?
+
+He tulivat saliin ja Tumma otti vieraan käsistä kosteat päällysvaatteet.
+
+— Minä menen ilmoittamaan, että te olette tullut, sanoi Tumma ja hänen
+mielessään soi kuin heleä kello. — Täti tulee hyvin iloiseksi.
+
+Tumma oli tädin puolesta niin iloinen, että hänestä tuntui suorastaan
+sopimattomalta, kun sairaus kuitenkin varmaan oli päättyvä kuolemaan
+eikä elämään.
+
+— Nimeni on Falcke, sanoi vieras.
+
+— Minä tiedän, vastasi tyttö ja punastui niin että pyörrytti.
+
+— Oletteko te neiti Lehtinen? kysyi vieras samassa.
+
+Silloin Tumma ymmärsi, että herra Falcke tiesi kuolevan vaimon aikoneen
+heidän molempien kautta tyydyttää kahden ihmisen pitkää kaipausta.
+Tumma ei saanut sanaa suustaan, hän karkasi suinpäin eteiseen, seisoi
+siellä hetken, tyynnyttäen sydäntään, ja koetti sitten hiljaa avata
+ovea.
+
+— Herra Falcke on täällä, sanoi hän ja tunsi, että sydämen lyönnit
+kuuluivat. — Rakas täti, toisti hän iloisesti, — herra Falcke on
+täällä, saanhan tuoda hänet sisään?
+
+Ville Sacklén istui vuoteen laidalla ja nyökytti päätään. Siitä hän
+käänsi puhujaan harmaat, itkettyneet kasvonsa ja sanoi:
+
+— Liian myöhään.
+
+Ja kun ei Tumma ymmärtänyt, nyökytti hän vielä päätään ja toisti: liian
+myöhään.
+
+
+
+
+SUKUPOLVIEN KAIPAUS
+
+
+Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Äiti ja lapset
+liikkuvat jossakin hänen ympärillään, milloin keittiössä, milloin
+salissa, milloin täällä asuinhuoneessa. Lasten riemu täyttää muinoin
+niin ilottomat suojat. Näkisipä vain Kreeta-Karoliina Iso-Hieta miten
+Arne Falcken poika kasvaa ja varttuu. Pienen Pentin äidillä ei ole
+aikaa ottaa osaa lasten iloihin, hän istuu ompelukoneen ääressä.
+Ikkunan alta lyö lasiin tädin vanha villi ruusupensas, siitä onkin
+vuosien mittaan tullut hänelle ystävä, jonka kanssa hän puhuu kuin
+elävän olennon kanssa. Hän polkee konetta ikäänkuin hänet olisi pantu
+sen koneen käyttäjäksi, joka vie koko tämän Ison-Hiedan yhteiskunnan
+elämää eteenpäin ja se pysähtyisi, jos hän hellittää. Ei, hänestä
+kyllä ei riipu kauppalan elämä — rautatie se on, joka Isosta-Hiedasta
+on tehnyt kauppalan ja rautatie se yhä tätä yhteiskuntaa ylläpitää
+ja kuljettaa sitä tulevaisuutta kohden, joka on kauppalan unelma:
+kaupunkia. Mutta Tumma Falcken oma pieni yhteiskunta, hänen kotinsa,
+se kierii tai pysähtyy sen koneen mukana, jota hän polkee ja jota
+hän näin on polkenut toistakymmentä vuotta, lasten tuossa kasvaessa
+silmien edessä, mummon vanhetessa ja Sorja-siskon pitäessä heitä
+kaikkia jännityksessä elämällään, josta ei koskaan saata edeltäpäin
+tietää, minne päin se suuntautuu. Sillaikaa kuin Tumma on polkenut
+tätä konetta, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, sillaikaa on
+Sorja ehtinyt olla mukana niin monessa. Hän on elämässä ottanut yhtä
+monta askelta kuin Tumma rautaisilla poikimilla. Hän on liikkunut
+vapaasti kaikkiin suuntiin ja Tumma on polkenut paikallaan. Kuka
+sitten lienee ehtinyt pitemmälle. Niinkuin kanttori Lehtinen elämänsä
+viimeisenä iltana hiessä ja tuskassa koetti virittää sointuun vanhaa
+soittokonettaan, niin ovat hänen tyttärensä, kukin haarallaan,
+koettaneet virittää sointuun elämäänsä, tätä vanhaa soittokonetta,
+jonka he ovat perineet sukupolvien takaa. He eivät vielä ole ehtineet
+niin pitkälle kuin heidän isänsä: epätoivoon. He ponnistavat vielä.
+
+Tumma Falcke istuu samassa ikkunassa, mistä Ison-Hiedan emäntä
+sairautensa aikana katseli pihamaalleen ja näki varkaiden kaivavan
+ja varastavan aittojaan. Tumma näkee edessään saumoja erilaisilla
+kankailla, suoria saumoja ja mutkittelevia saumoja, hän ohjaa käsillään
+niiden kulkua — ajatusten kulkua on vaikeampi ohjata. Kun voisi olla
+ajattelematta, vain iloita työstä eikä kysyä mitään. Vastausta ei
+kuitenkaan saa. Ainoa luotettava elämässä on tämä työnteko, se ei
+koskaan petä, se antaa aina ilon. Kuinka hauskaa onkaan, kun joku tuo
+kauniin kankaan ja antaa ompelijan määrätä mallin. Ja kun hän sitten
+yökauden ajateltuaan, miten se parhaiten pukisi ihmistä, joka tulee
+sitä käyttämään, on keksinyt jotakin uutta, niin kyllä sitä on hauska
+tehdä! On hauskaa sovitella värejä — joskus sopivat niin odottamattomat
+värit yhteen ja joskus riitelevät värit, joilla ei pitäisi olla mitään
+toisiaan vastaan, aivan niinkuin kaukaiset ihmiset, jotka eivät ole
+nähneet toisiaan, joskus voivat silmänräpäyksessä käydä toisilleen
+läheisiksi ja taas omaiset, jotka ovat kasvaneet yhdessä, pysyvät
+toisilleen vieraina. On hauskaa saada valmiiksi kaunis puku ja nähdä,
+miten ihminen siinä ikäänkuin jalostuu. Mutta se ei ole hauskaa,
+kun toinen tulee pyytämään, että hänellekin tehtäisiin sellainen
+puku. Kahta samanlaista ei jaksaisi tehdä. Ja sitten harmittaa se,
+ettei puku tule sopimaan tälle ihmiselle eikä kangas tähän malliin,
+mutta minkäpä siinä mahtaa: täytyy noudattaa liiketuttavien mieltä.
+Ja meneehän se ikävämpikin työ, kun alkuun pääsee. On ilo laskettaa
+tulemaan suoria saumoja, on ilo päästää käsistään tasaisia napinläpiä,
+on hyvä olla, kun hihat ja olkapäät luonnistuvat. Kaikkein hauskinta
+on tietysti tehdä malleja. Joskus on muotilehdissäkin kauniita. Mutta
+mitenkä elänevät muotilehtien ihmiset, kun pysyvät niin hentoina ja
+siroina — täällä ovat ihmiset aivan toisenlaisia, öisin Tumma Falcke
+usein tekee pukuja, jotka eivät koskaan täällä voi tulla kysymykseen,
+pukuja silkeistä ja harsoista. Sydän sykkien ja poskipäät polttaen hän
+ajatuksissaan sovittelee värejä keskenään, sujuttelee laskoksia ja
+kirjailee päärmeitä kulta- ja hopealangoista. Hän tietää, että pitäisi
+nukkua, huomenna taas väsyttää. Mutta hän ei pääse uneen, ennenkuin
+hän on saanut puvut aivan valmiiksi: hänen täytyy nähdä joka solki
+paikallaan, joka reunus sellaisena että se korottaa vaikutusta, joka
+koristus sellaisena, että se sulaa kokonaisuuteen. Hauskaa tämä on,
+mutta aivan hullua. Kaapissa on aivan toisenlaisia kankaita, joita
+pitäisi ajatella. On harmaita, on kirjavia kankaita, kaikki lujaa
+kotoista tekoa ja puolivillaa, niitä pitäisi ajatella!
+
+Hullua, hullua! Tumma Falcke sen kyllä tietää. Hänen työnsä on ainoa
+luotettava asia elämässä, ainoa joka ei häntä petä. Mutta sitäkään
+ei hän jaksa tehdä uskollisesti, yökaudet hän sommittelee pukuja
+prinsessoille. Hänen työnsä paikkakunnalla menestyy, hän on sillä
+elättänyt heidät kaikki, jopa voinut lähettää hiukan ulkomaillekin. Jos
+hän jaksaisi tehdä työtä yhdessä apulaisten kanssa, niin menestyisi
+hänen liikkeensä vielä paremmin. Hänen oman riitaisen luonteensa
+syy on, että hän ompelee yksinään. Eikä hän myöskään jaksaisi nähdä
+luonaan enemmän vieraita ihmisiä. Liiaksi niitä on nytkin. Muutama
+viikko ennen joulua ja juhannusta, silloin on tuskastumaisillaan,
+kun näkee niiden suuntaavan askeleensa yli pihamaan. Kun pääsisikin
+ulkomaille, sinne missä muotilehdet painetaan, sittenpä jotakin osaisi.
+Mutta hän ei milloinkaan ole saanut opetusta, ei minkäänlaista, eikä
+nähnyt mitään. No niin, kelpaapahan hänen työnsä täällä. Mistäpä
+täällä tapaa ompeluliikkeen, jossa on muotilehtiä pöydällä ja suuri
+peili nurkassa, niinkuin hänellä on. Olisipa hän voinut silloin kerran
+nähdä ja oppia, jos hän olisi ymmärtänyt ottaa hetkestä vaaria,
+silloin kun he kahden viipyivät viikkokausia Helsingissä. Mutta hän
+ei ymmärtänyt katsella ympärilleen, hän ei käsittänyt jäävänsä yksin,
+hän eli niin syvällä onnessaan, ettei hän nähnyt ulos siitä, ei
+mieleenkään hänelle johtunut, ettei tätä aina kestäisi. Mitäpä ymmärtää
+seitsemäntoistavuotias lapsi! Jos ero olisi tapahtunut kuoleman kautta,
+niin sellaiseenhan olisi täytynyt alistua. Jos ero olisi tapahtunut
+edes sairauden kautta, mutta tällaisen kummallisen asian vuoksi.
+
+Kuka voi käsittää, että ihmistä vainotaan hänen unelmiensa tähden?
+Mikä on nähnyt unta siitä, että hänen pojastaan tulee pappi, mikä
+siitä, että hän sävelmissään saa puhua ihmissydämille, mikä siitä,
+että hänen poikansa nai aatelisneidon, mikä siitä, että hän saa
+lahjoittaa koko omaisuutensa pienelle lapselle, jonka isää hän kerran
+on rakastanut, mikä siitä, että isänmaa kerran on vapaa — miksi vainoo
+näitä unennäkijöitä sekä Jumala että yhteiskunta? Niin, niin, Jumala
+vainosi toisia lähettämällä heille hirveitä sielun kärsimyksiä. Eipä
+sallinut esimerkiksi Kreeta-Karoliina raukan elää sitä hetkeä, jolloin
+hänen olisi suotu nähdä unelmiensa toteutuvan. Niin lähellä oli kaikki,
+niin suuria ihmeitä tapahtui heti senjälkeen kuin hän oli ummistanut
+silmänsä. Koko se mahdoton, jonka hän oli ikävöinyt kokoon, tapahtui.
+Eikä hän saanut sitä nähdä. Raukka, hän nähtävästi hellitti otteensa
+silloin, kun hän kuuli menettäneensä omaisuutensa. Hän oli liian paljon
+perustanut siihen. Ikäänkuin sydämet, silloin kun ne löytävät toisensa,
+kysyisivät mitään sellaista. Raukka, hän oli tottunut rikkauksillaan
+ostamaan ystävyyden. Tässä hän kärsi, kului, paloi ja kaipasi. Tässä
+hän kuunteli sitä kellonääntä, joka soi hänen omassa rinnassaan...
+Yksi sydän antoi hänelle, ainoalle, rakkautensa kokonaan — ja sille
+ei hän antanut arvoa. Köyhä käräjäkirjuri oli uskollinen kuolemaan
+asti. Ei elää hän voinut senjälkeen kuin Kreeta-Karoliinan hengitys
+puuttui ilmasta, jota hänkin hengitti. Kauniin uskollisen rakkauden
+omisti köyhä käräjäkirjuri. Mistä löysi sellaisen rakkauden — ei
+ollut sellaista. Ei runoissakaan eikä kirjoissa. Koirien sanottiin
+rakastavan isäntiään sillä tavalla. Sacklén istuskeli päiväkaudet
+Kreeta-Karoliinan haudalla. Hänet noudettiin väkisin yöksi sisään.
+Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain meni haudalle. Eräänä iltana, kun
+häntä mentiin hakemaan, hänet tavattiin kuolleena: hän oli kaivautunut
+hiekkaan kummun vierellä kuin eläin ja siihen jäänyt.
+
+Pitäisiköhän todella muuttaa tekemään työtä toiseen huoneeseen? Täällä
+on kaikki muistuttamassa Kreeta-Karoliinaa ja kaikkea muuta. Tuossa
+pihamaalla Tumma ensi kerran näki Arne Falcken, ehkä saisi toisessa
+huoneessa paremmin rauhaa. Mutta toisissa huoneissa kolisee tyhjyys ja
+täällä ei koskaan ole yksin. Äitihän on niin monta kertaa ehdottanut,
+että muutettaisiin Paalajärvelle, äiti ikävöi sinne yötä ja päivää.
+Mutta Laarilla asuu vieraita, kaikki myytiin isän kuoltua, minne
+olisi jouduttukaan, jollei täti olisi elämänsä viime silmänräpäyksinä
+jaksanut sanoa maisteri Sacklénille: tämän asuntoni minä annan
+risttyttärelle, se on kaikki omaani, mitä täällä on, niin minä tahdon.
+Kuoleva sanoi sen juuri sillä hetkellä, jolloin Tumma oli lähtenyt
+pihamaalle ottamaan vastaan kalpeaa nuorta herraa. Miksei kuoleva
+saanut elää muutamaa hetkeä kauemmin? Ihmisen ei pidä päästä luvattuun
+maahan, sitä se on.
+
+Toisia taas vainoo heidän unelmiensa takia yhteiskunta. Miten sanoikaan
+hänelle, Tummalle, vanha sapeliniekka ryssä, sama joka täällä yhä
+joka päivä ottaa vastaan junia ja lähettää niitä menemään? Hän siveli
+partaansa, joka silloin vielä oli punainen, nauroi ja sanoi: menkää
+nukkumaan, rouva, ei se siitä parane. Jollen olisi teitä varottanut,
+niin olisi miehenne piikkien keskellä viety täältä. Olisiko se ollut
+parempi? Tiedättekö, että voin menettää paikkani sellaisen teon takia,
+mutta minä tein sen, kun olin isänne tuttava. Kauniisti isänne lauloi
+ja soitti, oi kauniisti, Pietarissa oli käynyt ja kuullut siellä
+kaunista laulua. Monta kertaa antoi minulle ryypyn ja minä hänelle.
+Yhdessä juotiin. Siksi sanoin teille: paras että miehenne lähtee
+ulkomaille, hän on vallankumouksellinen, sen tietää hänen ylhäisyytensä
+Helsingissä ja tahtoo lähettää hänet Venäjälle. Mutta minä sanon:
+herra lähtee Saksaan tai Sveitsiin, siellä niitä on muitakin
+vallankumouksellisia, ei kuulu minulle mitä siellä tekevät... Koska
+pääsee kotiin! Ah, rouva, Jumala tietää. Mutta mikä hätä hänellä siellä
+— rikas herra. Ei, minä en tahdo mitään, minä. Oltiin ystävät, Matvej
+Ivanovitsh ja minä... Unelmat, rouva kulta — nehän ne vasta vaaralliset
+ovatkin. Kaipaus, aijai, kaikkein pahinta. Kas, kun on ihminen tehnyt
+pahaa, niin otat hänet siitä kiinni, sivallat miekallasi ja koko
+tähkäpää on poissa. Ei kasva enää uudestaan. Mutta siemen mullan alla,
+se siellä elää piilossa ja nousee kun et tiedäkään. Et tiedä kussa
+hän on etkä voi olla varuillasi. Voi elää siellä jos kuin kauan, yli
+talven — luulet kuolleen. Ei jo nousee. Etkä tiedä mikä nousee. Voi
+nousta vaikkapa sota ja vallankumous. Siinä se on kaipaus ja unelma.
+Minä sanon, rouva, ei ole sudenpoikanen, ei tiikerinpoikanen niin
+vaarallinen!
+
+Sen uskon, ajatteli Tumma vuosien perästä tätä muistellessaan. Ei
+mikään niin raatele kuin kaipaus. Vuodet vierivät eikä muutosta näy
+eikä varmuutta saa, ei edes toivon pilkettä näy. Siitä on nyt kaksi
+vuotta kun tuli viimeinen kirje.
+
+Ei, ei ajatella, ei toivoa, ei kaivata, tehdä työtä vain. Se on elämän
+kova musta leipä. Pureskella pois vain sitä kannikkaa, se on hyvä
+ravinto. Ruusupensas lyö ruutuun ikäänkuin lohduttaakseen. »Niin,
+niin, siellä sinä olet piikkinesi päivinesi!» Tumma Falcke naurahtaa
+ajatellessaan lapsellisia keskustelujaan ruusupensaan kanssa. Se on
+todella hullunkurista. Mutta hän kai jäi niin lapseksi, kun joutui
+niin varhain naimisiin. Hänestä ei oikeastaan koskaan tullut äitiä,
+vaikka hänellä kahdeksantoista vanhana oli pieni poika. Äiti otti
+haltuunsa hänen lapsensa ja otti sen toisenkin, sen, joka on kasvanut
+tässä kuin oma lapsi, hyljätyn pojan, kasvatuslapsen — niinkuin
+maailma luulee —, Tumma voi heidät vasta nyt vähitellen alkaa omistaa,
+kun he tulevat suuremmiksi. Heidän toverinsa ja ystävänsä hän voi
+olla paremmin kuin heidän äitinsä. Niin, eikähän hänellä olisi ollut
+aikaakaan hoitaa lapsia. Mihin olisi jouduttu, jollei äitiä olisi
+ollut. Tumman on täytynyt elättää perhe. Jumalan kiitos, se on ollut
+hänen kiinnekohtansa elämässä, ties minne kaipaus muuten olisi hänet
+vienyt. Hän ja pensas, vanha ruusupensas, jota joka kevät pakotettiin
+pysymään ikkunan alla katkomalla sen juuria ja lahjoittamalla niitä
+sille joka vain halusi niitä ottaa, mutta jonka kaipaus aina vei kauas
+pihamaalle —, hän ja vanha ruusupensas he seurustelivat siitä ikkunan
+takaa. Olisi ollut tuskallisen tyhjää, jos tuo ystävä olisi puuttunut.
+Tumma tarvitsi sen hienotunteista naputusta ruutuun, milloin paljaan
+oksan, milloin lehden, milloin punaisen ruusumarjan. Se ei ollut kukaan
+ja se oli kuitenkin joku. Ennen kotona Laarilla oli ollut kirkonkello.
+Ei uskaltanut ajatella kirkonkelloa, niin ikävä tuli. Ei mitään olisi
+uskaltanut ajatella. Kaikki mikä oli rakasta täytyi laulattaa olemaan
+hiljaa.
+
+Tumma lauloi. Ei yhtään ääntä päässyt kuuluville ja kuitenkin hän
+lauloi. Olisikin ollut liian helppoa, jos olisi saanut laulaa ääneen.
+Silloin olisivat kyyneleet tulleet ja muistot karanneet hänen
+kimppuunsa. Mutta kun piti kaikki kahleissa, niin saattoi elää ja tehdä
+työtä. Hän lauloi. Ompelukoneen poljenta kutsui esiin tyhmiä pitkiä
+säkeitä ilman sisältöä. »Minä juoksin ja laulelin niittyjä pitkin ja
+taivas oli heleä ja syvä. Mun syömmeeni sattui, lankesin, itkin, oli
+taivas niin pimeä ja syvä.» Kun hän piti ommelta sylissään ja näperteli
+kaikenmoista pientä valmistelua, olivat säkeet keveämpiä. »Itkee
+lapseni, kysyy lapseni, isä on kaukana poissa. Milloin tulee, milloin
+tulee käymään jälleen koissa?» Yksi säe tulee Tummalle usein silloin,
+kun ommel unohtuu helmaan ja katse jää tuijottamaan ruusupensaan
+oksain läpi pihamaalle. Silloin nousee hänen rinnastaan kirkkaina,
+juhlallisina sointuina: »nyt aurinko laski...» Tähän säkeeseen ei
+ole koskaan syntynyt jatkoa eikä sävel vielä kahta kertaa ole ollut
+sama, vaikka se kymmeniä kertoja on kannattanut nuo sanat hänen
+sisimmästään. Hän on kieltänyt itseltään tuon toimettoman unohduksen
+tilan, hän on ottanut itsensä kiinni pahanteosta ja nauranut itseään
+ja särkenyt kyyneleet rinnassaan pistäväksi lasijauhoksi. Mutta hän
+ei ole voinut estää säettä palaamasta. »Nyt aurinko laski...», siinä
+säkeessä on salaperäinen mahti, se avaa raolleen ikuisuuden porttia,
+ihmisen kaipaus seisoo portilla ja odottaa janoten pääsyä lähteelle.
+Portin takana on vastassa kaikki mikä oli elämässä rakasta ja mitä ei
+saanut omistaa, siellä ei enää kysytä eikä odoteta. Siellä täyttää
+ilman ainoa autuas sointu, siellä on kaipauksen täyttymys. »Nyt aurinko
+laski...» Tumma tunsi silmiensä pohjalla kuuman raskaan rusotuksen ja
+tähän rusotukseen vaipui hänen sydämensä tuska, siinä oli tilaa koko
+ihmissuvun kärsimykselle ja sen takana aavisti Tumma Jumalan valkeuden,
+sen, jota ei yksikään silmä ole nähnyt, mutta jonka luo jokaisen sydän
+on koko kaipauksellaan pyrkinyt. »Nyt aurinko laski...» Tumma Falcke,
+ompelijatar Ison-Hiedan kauppalassa, lauloi rinnastaan juhlallisen
+soinnun ja tunsi menehtyvänsä kaipauksen onneen ja tuskaan. »Älä nouse
+pilviin, tekee kipeää, kun putoat!» sanoi hän kylmästi itselleen. Teki
+kipeää, Tumma putosi ja tunsi sen. Hän tarttui koko tarmollaan työhön
+ja kuuli kaikki elämänsä epäsoinnut ympärillään. Ja kuuli kaikkien
+vastaamattomien kysymysten kuorossa toistuvan korvissaan.
+
+Miksi piti hänen ja äidin välin mennä näin rikki niin etteivät he
+enää vaihda monta sanaa keskenään. He puhuvat ainoastaan ulkonaisista
+asioista, siitä mitä syödään ja juodaan, lapsista, ihmisistä, jotka
+tulevat rouva Falcken luo töidensä vuoksi. Tumma ja äiti olivat
+toisilleen läheiset, ennen, kun asuttiin Laarilla. Eikä heidän välinsä
+silloinkaan särkynyt, kun äiti väkisin vei tyttären Ison-Hiedan
+taloon. Olisiko rikkoutuminen tapahtunut silloin, kun Tumma isän
+hautajaisten jälkeen kerran tuli äidin luo, tämän tyhjentäessä arkkua,
+jossa isän nuotit olivat. Tumma jäi seisoaltaan katselemaan surullisia
+likaisia papereja, jotka isä suurimmaksi osaksi itse oli viivoittanut.
+Siinä oli hyllyiltä otettuja arkkeja rasvatäplineen ja siinä oli
+tapetinpalasia. Sellainen pursuava kaipuu oli isässä ollut, ettei
+mikään hänelle riittänyt. Ja tuossa oli äidin toisella puolen isoisän
+viulun kappaleet. Polvillaan maassa nosteli äiti papereja, lyöden
+niitä vastatusten niin että tomu ja pienet irtonaiset paperipalat
+lentelivät. Hiki valui alas äidin kasvoja ja myöskin kyyneleet. Tumma
+seisoi ja katseli, tarttumatta kiinni työhön, sillä hänen täytyi sanoa
+äidille jotakin. Hän ei ollut saanut sitä sanotuksi niin kauan kuin
+hänen isänsä ja Ison-Hiedan emäntä vielä ruumiina olivat maan päällä.
+Hänellä oli kaiken aikaa ollut paha omatunto siitä ettei ollut voinut
+surra niin kuin olisi pitänyt. Hänen oli sääli kuolleita, jotka niin
+pian unohdetaan. Isän haudan ääressä itki äiti ja Kreeta-Karoliinan
+haudan partaalla murtunut vanha käräjäkirjuri. Tumma tiesi, että siinä
+menee murskaksi kokonainen maailma kaipausta, kun ihmissydän särkyy.
+Mutta hänen rintansa oli täynnä ensi rakkauden ihmettä eikä voinut
+itkeä itkeväisten mukana. Mitä se merkitsi, ettei Kreeta-Karoliina
+Ison-Hiedan rikkauksista jäänyt mitään — riidelkööt ja tapelkoot
+niistä omaiset minkä jaksavat! Hän on maailmasta löytänyt ainoan
+rakastetun, suuri armoitus on tapahtunut hänelle, köyhälle, tyhmälle,
+oppimattomalle tytölle Paalajärven Laarilta! Surullista, että ihmiset
+unohtuvat niin pian. Mutta hän ei voi sille mitään. Onneksi äiti tuossa
+itki penkoessaan sävellysraukkojen keskellä. Yhtäkkiä äiti sanoi:
+
+Mitä näillä nyt tehdään?
+
+Äidin ääni teki kipeää korviin. Kunhan ei vain isä olisi kuullut sitä
+sinne missä hän nyt oli.
+
+Annetaan olla siinä kirstussa, sanoi Tumma.
+
+Mutta tämä kirstu olisi niin hyvä villojen säilyttämiseksi, jatkoi äiti.
+
+Jumala ei saattanut olla niin kova, että antoi isän kuulla tämän.
+Tumma näki, että äiti jo oli päättänyt ottaa kirstun. Kaikki, mitä hän
+oli aikonut sanoa, painautui rintaan ja alkoi pakottaa siellä. Hänen
+täytyi se sanoa äidille, mutta miten se olikin niin vaikeaa. Oli kuin
+hänen olisi pitänyt ottaa lintu sen pesästä ja ojentaa se tapettavaksi.
+Mahdotonta! Äiti nousi vaivalloisesti ja tuki itseään tarttuen arkun
+laitaan. Väsynein askelin äiti astui ja hävisi keittiöön. Tumma katseli
+musiikkimiesten kuviin ja kutsui mieleensä, että kirkonkello riippuu
+uskollisena vahvan paalunsa varassa. Se on kantanut isän sielun sinne
+missä ei enää ole epäsointua. Tuo tuossa on se säveltäjä, joka on
+tehnyt sen suloisen surumarssin, sen jonka toinen osa on kuin enkelien
+laulama kehtolaulu. Hänen täytyy sanoa äidille, ettei sävellyksiä saa
+siirtää ja sitten hän sanoo senkin... senkin, mikä on niin vaikea
+sanoa. Onhan tämä äiti väsynyt äiti raukka.
+
+Äiti tuli, käsissään vanhoja sanomalehtiä ja nyöri. Tumma näki, että
+hän aikoi tehdä kääröjä ja viedä sävellykset vinnille. Silloin valtasi
+Tumman hurja tarmo, hän rupesi nauramaan, taipui lattiaa kohden, otti
+sylinsä täyteen isän papereja, vielä sylin ja kolmannenkin. Vihdoin
+kokosi hän viulunkappaleet, paiskasi kaikki arkkuun, läiskäytti kannen
+kiinni ja istuutui arkulle.
+
+Tulkaa tänne minun viereeni, äiti.
+
+Ja minne minä panen villat?
+
+Olkoot siellä missä ovat olleet tähänkin asti.
+
+Sehän on kruununvouti-vainajan arkku, siinä hän kuljetti papereitaan!
+Raudoitettu arkku, jommoisia ei enää tehdäkään.
+
+Jättäkää nyt se arkku ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotain teille
+sanottavaa.
+
+Ja pitääkö tuota törkyä — en paremmin sano — vielä säilyttää?
+Isäsi sanoi itse ettei se kelpaa mihinkään. Hän ei ollut saanut
+pohjasivistystä musiikissa ja...
+
+Äiti, jollette nyt lakkaa, niin minä en voi puhua. Ja minun pitäisi se
+kuitenkin sanoa, koska olette äitini.
+
+No, lapseni, mitä sinä sanoisit. Mitä on tapahtunut? Mitähän se taas
+onkaan, olet ihan säikähtyneen näköinen.
+
+Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Minä ja Arne Falcke menemme
+naimisiin. Ettekö ymmärrä äiti, se on totta. Mutta itsehän olette sitä
+tahtonut. Ja se oli myöskin tädin viimeinen toivo. Mutta eikö se ole
+hyvä? Me rakastamme toisiamme.
+
+Vai rakastatte... vai naimisiin. Onneton, ymmärtämätön tyttö. Koska
+tämä nyt sitten on tapahtunut? Tämähän on ihan toista nyt. Tätihän ei
+jättänyt jälkeensä mitään. Millä te aiotte elää? Tehdä työtä — mitä
+hän osaa, sellainen heikko herraspoika. Kaikenlaisiin valtiollisiin
+asioihin kuuluu olevan sekoitettuna. Santarmit häntä pitävät silmällä.
+Hänhän kuuluu tuottaneen aseita Ruotsista, meren yli — ymmärrätkö:
+aseita! Turmioon se menee suoraa päätä, joka hänet ottaa. Ethän
+toki tuota äidillesi sellaista surua — on äidilläsi ollut muutenkin
+tarpeeksi. Tahdoin, tahdoin minä, mutta enhän tietänyt tätä kaikkea.
+Luulin, että herra Falcke oli kunnon mies ja että täti oli rikas. Enhän
+voinut ajatella. Sinä et tahtonut tulla mukaan, et tahtonutkaan. Mutta
+mistä minä tiesin! Ja enhän minä voinut ajatella, että tyttäreni,
+joka vielä on lapsi, sillä tavalla karkaa vieraan miehen kaulaan.
+Enhän osannut pitää sinua silmälläkään. Luotin sinuun, Tumma, lapseni,
+tämä ei käy, en voi antaa sinun mennä turmioon. Jos hän olisi edes
+tavallinen työtätekevä mies, joka elättää vaimonsa ja lapsensa, mutta
+tyhjäntoimittaja, joka lisäksi ajattelee hyvin vaarallisia asioita.
+Sellaisia, ettei niistä voi edes ääneen puhua. Et taida tietääkään.
+Mutta minä tiedän, minä, äidillesi kertoivat hautajaisissa. Etkö nähnyt
+tädin haudalla, kuinka hän seisoi aivan yksin kaikki karttoivat häntä.
+Sillä kaikki tietävät kuinka vaarallinen hän on.
+
+Tämän pitkän puhelun aikana meni Tummassa jotakin rikki ja hän
+irtaantui äidistä, irtaantui vanhasta kodista ja tunsi kuuluvansa
+Arne Falckelle. Hän seuraa häntä vaikkapa vankilaan, vaikkapa
+maanpakolaisuuteen, ei mitään hän pelkää.
+
+Häntä ei voinut seurata. Lapsi tuli tielle. Ja Arnen oli helpompi
+päästä liikkumaan, kun hän oli yksin. Hän läksi viime tingassa, ilman
+varsinaista edelläkäyvää valmistusta ja ilman tuskallista hyvästijättöä
+— eihän kukaan voinut ajatella, että ero kestäisi näin kauan, ainakaan
+ei nuori vaimo saattanut sitä ajatella. Arne pääsi vielä onnellisesti
+rajan yli. Hänen tovereitaan saatiin jo kiinni ja vietiin Venäjälle.
+Koko kaupunki oli ollut saattamassa, oli laulettu virsiä — oli ollut
+kuin hautajaisissa.
+
+Jos Tumma olisi aavistanut, että Arne näin viipyy, niin hän olisi
+lähtenyt perässä. Vaikkapa kerjäten hän olisi lapsensa kanssa
+raivautunut sinne missä Arne oli?
+
+Mutta missä hän oli? Kirjeissä oli aina toisten ihmisten osoite ja
+ne tulivat maahan toisten ihmisten mukana. Oli hänellä toki kirjeitä
+Arnelta. Ne muodostivatkin hänen kalleimman omaisuutensa. Hän piilotti
+niitä paikasta toiseen, sukkaparin sisästä kirjan väliin ja kirjan
+välistä tiilikiven alle vinnin nurkassa. Yksi kirje oli sellainen,
+ettei hän uskaltanut sitä säilyttää, hän oppi sen ulkoa ja heitti
+kirjeen palavaan pesään. Äiti oli keittiössä, kun hän sen teki.
+
+Minkä sinä poltit? sanoi äiti.
+
+Noita turhia tilkkuja kun kokoontuu niin paljon.
+
+Ajattelin jos olisit saanut kirjeen. Eihän hän nyt sellaisten teiden
+takana liene, ettei sieltä posti kulje. Sinä et pidä siitä että äitisi
+mitään tietää. Mutta kyllä minä sen olen nähnyt, että jotakin tietoja
+olet saanut. Kyllä sen poskesi ilmaisevat. Kerrankin läksit metsään
+lukemaan, silloin kun kapteeni tuli tänne sinua kysymään. Voisithan
+nyt senverran sanoa äidillesi, elääkö miehesi vai onko hän kuollut.
+Ja missä hän on? Ja mitä tekee? Lieneekö yhtään penniä perheelleen
+lähettänyt. On taitanut unohtaa. Niin, niin, sinä et pidä siitä että
+näihin kajotaan. Mutta mitä vastaan vieraille, jotka yhtämittaa
+kysyvät, ja entä lapsellesi, kun hän kysyy isää.
+
+Tumma tarttui hiuksiinsa, puri yhteen huulensa ja karkasi ulos ovesta.
+Hän sai kovat sanat ja epätoivon huudot tukahutetuiksi rintaansa.
+Tämä kaikki oli niin kauheaa sentähden, että se oli niin totta. Tumma
+itse teki itselleen samansukuisia kysymyksiä, ne tulivat väkisin,
+mutta muilla ei ollut lupa niitä tehdä. Hän ajoi raivonsa ovenpieliin
+ja permantoon ja heräsi siihen, että ruusupensas naputti ruutuun.
+Tyhmyyksiä — täytyihän vanhaa ihmistä ymmärtää. Tumma hymyili jo,
+vaikkei vielä voinut estää kyyneliä pisaroimasta kankaalle, kun hän
+sitten istui polkien konetta ja lasketti alas pitkiä saumoja. Saumat
+tulivat suoria, elämän polut mutkittelivat auttamattomasti. Minkä
+sille voi. Tie nousi usein kokonaan pystyyn. Miksi jätti hän heidät
+tällä tavalla vuosikausiksi, elämän parhaat vuodet menevät, ehkei hän
+tulekaan, ehkei hän muistakaan — miksi, miksi?
+
+Kun Tumma jälleen tuli äitinsä luo, sanoi hän:
+
+Antakaa anteeksi. Mutta kun puhutte niin kovasti. Kyllä hän elää...
+ja muistaa... ja tulee. Vaikkei voi vielä... Olen, olen saanut jonkin
+kirjeen. Ja kirjoittanut olen myöskin. Ei sinne voi niin usein kuin
+tahtoisi. Missä hän on — en voi sitä selittää kun en itsekään tiedä.
+Vieraista ihmisistä vähät — yrittäköötpä kysyä minulta jotakin, niin
+kyllä saavat vastauksen. Lapselle, Pentille, puhun, jahka hän ymmärtää.
+
+Parastahan onkin, että itse selität.
+
+Tämäkin oli yksi alituisten ristiriitaisuuksien aiheita talossa. Kun ei
+Tumma ollut nähnyt vaivaa lapsesta silloin, kun se oli pieni ja avuton,
+niin ei hänen olisi tarvinnut tulla määräilemään myöhemminkään!
+
+Vai tulee, sanoi äiti. Eikä ole unohtanut. No, mikä se on sitten se
+virka, mistä hän siellä elää? Sanovat hänen ja muidenkin valmistavan...
+valmistavan Suomen itsenäisyyttä. No, eihän täällä nyt kukaan kuule.
+Sellaiset viedään Venäjälle ja hirtetään. Ja perheitäkin voidaan
+ruveta vainoamaan. Että mikä pitääkin johtua ihmisen mieleen, kun hän
+sellaiseen ryhtyy.
+
+Sitä ette te ymmärrä, sanoi Tumma ja hän sanoi yhteen kyytiin
+sellaista, mitä ei ollut aikonut sanoa. Te olette piika-Miinan tyttö,
+siksi ette ymmärrä. Entä jos minäkin kysyisin teiltä mitä sanotte
+toiselle lapselle, Matille, kun hän kysyy isää.
+
+Äiti vaikeni. Hänen kätensä vapisivat niin että astiat joita hän piteli
+kilisivät.
+
+Sellaista se on, kun ei ole saanut pohjasivistystä, niin omat lapset
+kohtelevat kuin koiraa.
+
+Äiti itki. Tumman ei käynyt häntä sääli. Hän jatkoi kylmään tapaansa:
+
+On jotakin muuta, jota ette ole saanut, siksi ette tätä ymmärrä.
+
+Kyllä minä tiedän mitä tarkoitat — olisit saanut sen yksintein sanoakin.
+
+Ette voi tietää.
+
+Olen kuullut siitä puhuttavan aikaisemmin kuin sinä ja olen kaivannut
+aikaisemmin kuin sinä. Kaipaus — sitä sanaa ne kaikki ovat toistaneet.
+Laarin rouva-vainaja huuteli houreissaan päiväkausia luokseen
+kruununvoutia, miestään, joka oli mennyt pakoon hänen tautiaan — hän
+sanoi menevänsä virkamatkoille. Kyllähän me kaikki ne virkamatkat
+tunnettiin. Hänen tyttärensä Kreeta-Karoliina itki ensin Parinpellon
+herraa ja sitten hänen lastansa. Kuulithan sen itsekin. Sacklénin
+maisteri huuteli Kreeta-Karoliinaa, jota ei hän saanut: voi tätä
+kaipausta, voi tätä tuskaa! Ne sanat hän osasi humalapäissäänkin,
+vaikka olisi unohtanut oman nimensä. Ja sinun isäsi, hän huusi puhtaita
+sointuja ja kuolikin kaipaukseensa. Kyllä minä sen sanan tunnen. Ja
+kyllä kai minullakin on ollut kaipaukseni, vaikka olenkin piika-Miinan
+tyttö... Etkö luule, että ihminen voi kaivata vaikkei hänellä ole
+pohjasivistystä... Voi kaivata sellaistakin asiaa kuin uni. Niin, kun
+olitte pieniä ja valvotitte —ja te olitte kaikki niin levottomia lapsia
+— niin kyllä äitinne tiesi, mitä kaipaus oli. Tai velattomuutta, kyllä
+äitinne on osannut sitäkin kaivata. Se on olevinaan pieni asia. Mutta
+ei ole omaa vapautta, kun on velkoja...
+
+Mutta sittenpä teidän pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee, kun ei
+kokonaisella kansalla ole omaa vapautta.
+
+Se on toinen asia, sen on Jumala niin määrännyt.
+
+Entä jos Jumala on niin määrännyt, että kansan pitää kaivata itsensä
+vapaaksi...
+
+Voi hyvä lapsi, jos äitisikin voisi kaivata itsensä vapaaksi lastensa
+vihasta.
+
+Ei teitä kukaan vihaa.
+
+Eikä rakastakaan.
+
+Äiti itki ja Tumma vaikeni. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pingoittui
+valkoinen sumuvyö, ikäänkuin Linnunrata olisi ollut jännitettynä
+ilmaan. Valkoiset väräjävät kielet lauloivat eikä voinut nähdä mistä ne
+tulivat ja minne ne menivät. Kaipaus se on, joka noin värisee ilmassa
+mitä ihminen hengittää. Loimena se kulkee läpi koko elämän kankaan.
+Ihminen itse heittää sukkulaa.
+
+Ja sinun miehesi luulee nyt voivansa kaivata maan vapaaksi, sanoi äiti
+äkkiä eikä enää itkenyt.
+
+Suuttumus leimahti jälleen tyttäressä.
+
+Mitä sanotte toiselle lapsenlapsellenne, Matille, kun hän kysyy
+isäänsä? huusi hän, puserrellen käsiään toisiaan vasten.
+
+Äiti joutui ymmälle.
+
+Hän ei ole vielä kysynyt.
+
+Onko minun poikani sitten kysynyt?
+
+On.
+
+Ja mitä te sanoitte?
+
+Että hän on kuollut.
+
+Mutta sitä ei saa sanoa. Pitää sanoa, että hän tulee! Sillä hän tulee,
+minä kaipaan hänet kotiin, sen minä näytän.
+
+Ihan sinä olet kuin kruununvouti, sanoi äiti kalpeana.
+
+Sanokaa te sisareni lapselle mitä tahdotte, mutta minun lapseni pitää
+tietää, että hänellä on isä, ja että tämä isä elää ja palaa kotiin.
+
+Vai niin sinä ajattelet, ymmärtämätön lapsi. Sinä tahdot että poikasi
+tuossa pihamaalla huutaa ääneen, että hänen isänsä tulee kotiin
+ulkomailta. Ja se sana menee santarmin korviin.
+
+Tumma vaikeni vuorostaan. Sitten hän sanoi:
+
+Uskokoot molemmat, että heidän isänsä ovat kuolleet. He uskovat että
+heillä on sama isä.
+
+Antaa heidän uskoa. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla
+totuuden.
+
+Niinkuin he pitävät sinua äitinään.
+
+Antaa heidän pitää. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla
+totuuden.
+
+Pitääkö heidän kuulla tämä totuus?
+
+Sitä ei kuitenkaan voida salata.
+
+Tumma ja hänen äitinsä eivät tällaisten keskustelujen jälkeen päässeet
+lähemmä toisiaan. Molemmat siirsivät tuonnemma kysymystä pienen
+Matin isästä ja äidistä. Sitäkin iltaa, jolloin lapsi tuli taloon!
+Sellaista ei voi unohtaa vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi. Se
+ilta se oikeastaan määräsi heidän elämänsä juoksun. Arne oli silloin
+juuri lähtenyt. Pentti oli pieni, hän makasi kehdossa ja äiti souti
+kehtoa. Riutuvan lieden luona istuessaan Tumma kuuli lumen parkuvan
+ja narisevan ulkona. Porraspalkit paukkuivat askelten alla, askeleet
+kulkivat läpi eteisen, sitten astui valkoisen kuuran peittämä nainen
+huoneeseen. Riisuutumatta hän tuli Tumman luo, täytti koko huoneen
+vaatteidensa kylmyydellä, avasi saalinsa ja otti sieltä suuren käärön,
+jonka laski Tumman polville.
+
+Katso, onko elävä vai kuollut.
+
+Tumma parkaisi.
+
+Mikä se on — ota pois!
+
+Hän oli heti tuntenut sisarensa ja ilo hänen jälleennäkemisestään
+taisteli hänessä pelästyksen ja oudon vastenmielisen aavistuksen
+tunteen kanssa. Harmaa vaatekäärö täytti koko hänen sylinsä ja
+olisi vierähtänyt maahan, jos hän olisi liikahtanut. Hän pysytteli
+liikkumatta, kädet ylhäällä, ikäänkuin hänen polvellaan olisi ollut
+hiiri tai sisilisko tai muu vastenmielinen olento, ja huusi:
+
+Ota pois, ota pois!
+
+Sorja riisui yltään moninkertaisia päällysvaatteitaan ovensuussa,
+asetellen kunkin erikseen läjään tuolille ja itsepintaisesti vaieten.
+Kehdon käynti oli hiljennyt, äiti nousi ääneti ja tuli Tumman luo.
+Hiilloksesta lankeava hehku valaisi paksua harmaata villasaalia, joka
+tuoksui lampaalta.
+
+Sorja! sanoi äiti ja hänen äänestään kuului, että hän aavisti kaikki.
+
+Hän otti käärön käsivarsilleen varovasti niinkuin lasta nostetaan,
+vei sen vuoteelle ja alkoi nopeasti kädellään haparoida tulitikkuja
+pöydältä.
+
+Tällaisessa pakkasessa! sanoi hän sytyttäessään lamppua ja ryhtyi
+enempää kysymättä avaamaan kääröä. Tällaisessa pakkasessa. Lieneekö
+enää henkeä.
+
+Jollei Tumma itse hiljan olisi läpikäynyt niin paljon, niin hän tuskin
+olisi käsittänyt mitä sisarelle oli tapahtunut. Nyt hän, astuessaan
+permannon poikki, yhtaikaa tunsi rakastavansa ja inhoavansa sisartaan.
+Sorja oli kasvanut ja muistutti entistä enemmän isää. Laihtunut hän
+myöskin oli ja kuitenkin tuntuivat vaatteet olevan hänelle piukat.
+Vaatteet olivat hänelle myöskin vieraat ja tekivät Sorjankin vieraaksi,
+mutta kun hän hymyili, kävi hän heti tutuksi ja Tumma karkasi hänen
+kaulaansa ja tunsi hänen kyyneleensä ohimoillaan. Tummakin itki ja
+näin yhdessä itkettyään olivat he jälleen entiset rakkaat sisarukset
+Paalajärven Laarilta. Mutta vain hetken.
+
+Onhan se hengissä, onhan se hengissä, raukka, puheli äiti, ja jo näin
+iso. Se on vanhempi kuin meidän pikku poju. Ja tällaisessa pakkasessa!
+Voi yhtäkaikki — sinunko tämä nyt on, Sorja? Mistä sinä, onneton, nyt
+tämän olet saanut? Onko se nyt tosiaan sinun — pitikö sinun sekin vielä
+tehdä äidillesi? Mutta kyllä tämä nyt varmaan sairastuu tämän jälkeen.
+
+Sorja seisoi äitinsä takana ja silmäili vuoroin omaan lapseensa,
+vuoroin kehtoon. Molemmat lapset olivat käyneet levottomiksi ja itkivät.
+
+Minun se on, sanoi hän ja piti päätään hyvin ylhäällä ikäänkuin hän
+olisi ollut ylpeä, siksi juuri olen sen tänne tuonut. Sanokaa nyt
+mitä sillä tehdään, annetaanko elää vai annetaanko kuolla. Kyllä
+se voi teitä kauhistuttaa, vanhaa ihmistä, joka olette alistunut
+kaikkeen, mikä teitä pyhässä avioliitossa kohtasi, niinkuin käsketty
+oli. Mutta minä vähät. Vahinko tuli. En tahdo kuulla avioliitosta —
+kyllähän se mies siitäkin puhui ennenkuin läksi. Mutta en minä. Minä
+lähden musiikkikouluun, varastan rahat, jollen muuten saa. Minussa on
+vihdoinkin, minussakin, herännyt kaipaus, josta isä aina puhui ei ole
+vielä myöhäistä, vielä voin kehittyä taiteilijaksi. Sentähden minun
+täytyy päästä eroon lapsesta. Ehkä joskus, jos se jää eloon ja on
+lahjakas, voisin kasvattaa taiteilijaksi senkin. Jos minä olen rikas.
+Ja rikkaaksi minä tahdon. Isä raukka, kyllä hän ponnisti saadakseen
+minut järkiini. Mutta minä olin tyhmä ja kuuro. Ja isä myöskin
+liioitteli pohjasivistyksen tarpeellisuutta. Hänenkin tähtensä tahdon
+nyt koettaa. Minä tunnen nyt itse, että minussa laulaa. No, siinähän se
+elää tämä lapsi missä toinenkin. Kyllä äiti sen hoitaa, äitihän pitää
+sellaisesta. Ja kyllä minä sitten lähetän rahaa, ne kuuluvat hyvin
+ansaitsevan musiikkikoulun oppilaat, kun esiintyvät juhlissa. Mutta se
+täytyy pysyä salaisuutena, että tämä on minun, ymmärrättehän sen. Minun
+täytyy kulkea tyttönä. Sanokaa nyt, että Tummalla on kaksoset, tai
+että tämä on jonkun köyhän sukulaisen, tai vaikkapa kerjäläisen lapsi,
+tai mitä vaan. Mutta minun tulevaisuudelleni on välttämätöntä pysyä
+tyttönä. Ajatelkaahan, jos isän nimi joskus vielä tulisi kuuluisaksi!
+
+Se ei ollut tämä Sorjan kylmä puhe, joka teki, että lapsi jäi
+Tumma Falcken ja hänen äitinsä hoitoon. Tämän puheen aikana Tumma
+vihasi sisartaan ja inhosi hänen lastaan. Hän muisti selvästi
+Amerikan-kiertäjän, joka jo silloin kotona oli mielistellyt Sorjaa
+ja jolle Sorja oli hymyillyt. Tämä roisto se varmaan oli lapsen isä.
+Kuinka Sorja oli saattanutkin! Ja uskalsi sen kaiken tapahduttua tulla
+näyttämään kasvojaan. Eikä edes hävennyt. Langennut enkeli — isä sen
+oli sanonut: jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin
+hänestä tulee langennut enkeli. Kauheaa tämä oli: heidän kaunis, ylpeä
+Sorjansa!
+
+Huoneessa missä Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli ikävöinyt tilalleen
+ihmistä, itki nyt, paitsi Parinpellon herran lapsenlasta toinenkin
+lapsi, ja naiset, kaikki kolme, unohtivat varovaisuuden ja lausuivat
+kovia sanoja. Äiti otti asian häpeän kannalta ja voivotteli, mitä hän
+vastaisi ihmisille, kun he tulivat kyselemään, mistä toinen lapsi
+yhtäkkiä oli ilmaantunut Ison-Hiedan peräkamariin. Tumma ilmaisi
+siveellistä suuttumusta. Hän käytti sanoja, joita ei hän ollut
+käyttänyt ennen eikä käyttänyt jälkeenpäin.
+
+Jos sen Amerikan-kiertäjän kakara tulee tänne huutamaan, niin lähden
+minä poikani kanssa muualle. Minä en rupea olemaan sellaisten
+kanssa! Ja jos Hyrskyaallon lapsen äiti yhä tahtoo kulkea tyttönä,
+niin etsiköön lapselleen äidin muualta. Vai tänne meille ja sitten
+musiikkikouluun ja tulemaan rikkaaksi ja kuuluisaksi. Kuinka olet sinä
+voinut, Sorja, niin lyhyessä ajassa langeta niin syvälle.
+
+Muistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin
+usein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui
+nuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren
+puhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja
+sieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun
+tuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat
+hänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli:
+noin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut!
+Noin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka
+minulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän
+ajatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini
+on sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle
+kaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan
+minun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi,
+niin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun
+kuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin
+että otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut
+hänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän
+puhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen
+kaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin
+ettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä
+maljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan
+täytyi itkeä.
+
+— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka
+minä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani.
+Kuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut
+etten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani,
+elävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että
+he ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki
+kuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa
+myytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja,
+keisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä... Kaikki särkyi,
+kaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni
+kanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi
+kuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis
+yhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on
+armelias ja antaa meille yösijan...
+
+Ensin taisteli Tumma mielessään häntä vastaan, mutta pian ymmärsi hän
+hänet ja myönsi hänen olevan oikeassa. Seuratessaan hänen vihaansa,
+hänen ivaansa ja katkeruuttaan, kuullessaan hänen kyynelissään
+ikäänkuin pilkkanaurua ja tuntiessaan hänen yksinäisyytensä ja
+avuttomuutensa, joutui hän saman lumouksen valtoihin kuin hänen isänsä
+ennen joutuessaan sananvaihtoon vanhemman tyttärensä kanssa. Sorja oli
+viaton ja kaikki muut syylliset! Sorja oli kuningatar, jokaisen täytyi
+olla valmis palvelemaan häntä. Hän näki, että äiti oli jäänyt tykkänään
+kylmäksi Sorjan surulle. Hän meni siis vuoteen luo, missä äiti hoiteli
+uutta lasta ja alkoi kiihkeästi kuiskaten puhua:
+
+Äiti, ettekö te kuullut? Annammeko Sorjan lähteä pakkaseen? En ole
+koskaan nähnyt teitä tällaisena. Tiedättekö mitä isä sanoisi, jos hän
+olisi kuullut Sorjan? En ole tietänyt, että te saatatte olla noin
+kivikova.
+
+Kyynelet pisaroivat äidin käsille, hänen siinä kapaloidessaan lasta. Ne
+eivät olleet säälin eivätkä armon kyyneliä.
+
+Annammeko Sorjan mennä?
+
+Kujeita, sanoi äiti. Isä hänet juuri tällaiseksi kasvatti. Menköön
+vain. Kujeita — ei mitään muuta. Hän nyt menisi minnekään. Hän ottaa
+parhaimman sängyn ja antaa minun hoitaa lapsensa. Ja minä hoidankin
+sen... raukan... kuolkoon tai eläköön, mutta minä hoidan sinut, pieni
+raukka, kullanmurunen. Kyllä Sorja sen hyvin tietää, etten minä hylkää
+lapsiani niinkuin hän tekee. Kujeita — ei mitään muuta, hävetä saisit,
+Sorja. Onko tämä edes kastettu, tämä pieni raukka? Noin, noin. Niin on
+kaunis lapsi. Kyllä me vielä henkiin jäädään.
+
+Tumma oli joutunut ymmälle äidin kyynelten edessä. Ne olivat
+toisenlaiset kuin Sorjan.
+
+Sorja, huudahti hän, — tule tänne, äiti on niin hyvä sinun lapsellesi
+ja myöskin sinulle itsellesi. Älä mene, Sorja — minne sinä menet?
+
+Sorja oli nostanut huivien alta päällystakkinsa ja kaiveli sen taskuja.
+Parilla askeleella oli hän äitinsä ja sisarensa edessä. Hänen päänsä
+tuntui tapailevan kattoa, kun hän piteli kättään äitinsä silmien alla.
+Siinä oli pieni kiiltävä esine.
+
+Tumma parkaisi.
+
+Sehän on brovninki — pane pois, Jumalan tähden. Mitä sinä sellaisella
+teet? Jumalan tähden.
+
+Mutta äiti hymähteli ikäänkuin se olisi ollut kappale puuta ja tuuditti
+lasta hiljaa käsivarrellaan.
+
+Mitähän kujeita tuo äiti vielä voi keksiä, sanoi hän ja hymyili
+lapselle. Äiti on vielä itse niin lapsi, että hän tarvitsee
+leikkikaluja, saisi vain valita kauniimpia. Sanoisit mieluummin mikä
+tämän on nimi, Sorja. Katso, Sorja, sinä olet nyt tiehaarassa. Voit
+vielä ruveta ihmisiksi. Jää tänne, meillä on täällä kaikilla tilaa.
+Rupea tekemään työtä ja elätä lapsesi.
+
+Pieni ase kolahti pöytään.
+
+Sekö teillä on minulle sanomista? lausui hän suuttumuksen vallassa.
+— Ei, ja tuhat kertaa ei! Siksipä minulla juuri on tuo ystävä tuossa
+matkassani, että teen lopun, kun tie nousee pystyyn. Minä tahdon
+tyydyttää isän kaipauksen, minun täytyy tyydyttää oma kaipaukseni,
+minun täytyy saada antaa rintani laulaa — oi auttakaa minua älkääkä
+kaatako, ettekö luule tieni olevan tarpeeksi vaikean muutenkin, oi
+auttakaa, auttakaa...!
+
+Tumma tarttui hänen väänteleviin käsiinsä. Niissä oli sellainen voima,
+että hänen tuli aivan kuuma.
+
+Rakas Sorja, kaikki minä teen. Rauhoitu vain, kaikki minä teen.
+
+Äiti tuli siihen hänkin ja piteli hiljaa huojutellen lasta tyttärensä
+edessä.
+
+Katsopas tänne, tämä on rehellisyyttä tämä. Sinä, sinä et voi sanoa
+kahta sanaa ilman että sinä kolmannessa jo kujeilet. Mikä sinulle
+on tullut? Sinä pelaat aina teatteria — etkö itse sitä huomaa. Etkä
+sinäkään, Tumma Sinä itket heti kun sisaresi avaa suunsa. Oletko sinä
+Sorja, tämän vuoden ollut teatterilaisten parissa, vai mistä sinuun
+on tullut tuo kujeilu. Niin, siinä te nyt olette sylitysten, te minun
+molemmat isot lapseni ja tuomitsette äitiä kovuudesta. Kerran te olitte
+yhtä avuttomat ja vilpittömät kuin nämä tässä. Sellainen on äitien
+palkka. Hän saa aina ikävöidä lastensa rakkautta. Katsokaa, ettei
+teillekin vielä tule se ikävä. Niin, niin. Mutta sanoisit minulle nyt,
+Sorja, mikä tämän nimi on ja onko se kastettu.
+
+Tumma tunsi taasen oudolla kärsimyksellä miten toisenlainen oli äidin
+tuska kuin Sorjan. Hän alkoi pyytää, että Sorja sanoisi lapsen nimen.
+Hän kietoi kätensä sisaren kaulaan ja pyyteli. Sorja istui vaateläjällä
+ovensuussa, tuijottaen eteensä eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan.
+Kuumassa huoneessa, missä oli huiskinhäiskin pikkulasten vaatteita ja
+missä lieden hehku riutumistaan riutui niin että vain harmaa tuhka
+kohta enää lenteli punerruksen yllä, täällä nukkuivat valkeissa
+vaatteissaan lapset kuin kaksi liekkiä, joita käsipari varovasti
+suojelee tuulelta. Vanha äiti asteli suojellen toisen luota toisen luo
+ja nuoret riehuivat ympärillä kuin myrsky.
+
+Sorja, rakas Sorja, kuule minua. Sano, mikä on lapsen nimi. Äiti
+hoitelee häntä niin hellästi, sano se hänelle. Kuiskaa tuohon korvaan.
+No, mitä sinä sanoit? Matti — Matti! Äiti, hän on Matti, isoisän kaima.
+
+Mattikos hän on! Matti.
+
+Vanha äiti kuiskasi sanat hartaasti ja täynnä hellyyttä aivan niinkuin
+hän olisi toistanut jotakin, jota hän kauan sitten oli lausunut hyvin
+usein ja hyvin suuressa onnessa. Siitä oli niin kauan, että hän oli
+luullut unohtaneensa sen, mutta hän osasi sen vielä, eikä hänen
+sydämensäkään ollut kylmennyt, vaan hänellä oli rakkautta yllinkyllin.
+Juhlallinen hiljaisuus täytti huoneen, isoäidin ja Tumman seisoessa
+siinä pienen Matin ympärillä. Kuollut, jota he niin olivat rakastaneet
+ja jonka vuoksi he niin olivat kärsineet, kuollut, jonka koko elämä
+oli ollut kaipausta, hän oli yhtäkkiä tullut eläväksi jälleen ja
+ilmaantunut huoneeseen tässä lapsessa. Hän oli tässä lapsessa oudosti
+läsnä miltei enemmän kuin ennen ollessaan maan päällä. Sillä tässä eli
+vain yksi puhdas sävel.
+
+Vanha äiti seisoi ja nyökytteli päätään, hymyili ja puheli jotakin,
+jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Tumma koetti houkutella sisartaan
+katsomaan ihmettä.
+
+Kuule, tule nyt. Isä on palannut pienessä Matissasi. Tule nyt katsomaan.
+
+Hänhän on aivan vaarinsa näköinen, sanoi toisesta päästä huonetta vanha
+äiti. Nyt vasta huomaan. Tukkakin on musta ja kulmakarvat aivan kuin
+teidän isällä. Matti, vai Mattiko se olikin.
+
+Sorja, kuiskasi Tumma, mene sinä maailmalle ja taistele laulullesi
+tyydytys. Me hoidamme äidin kanssa molemmat lapset.
+
+Sisarukset nostivat kruununvoudin vanhan vierassängyn keittiöön — se
+oli, paitsi asuinhuonetta, ainoa lämmin huone talossa — ja nukkuivat
+siinä kylki kyljessä yönsä. Tai oikeastaan menivät he uneen vasta
+myöhään aamupuoleen. Heillä oli paljon puhumista. Peittämättömästä
+ikkunasta näkivät he tähtien välkkeet taivaalta, joka jossakin kaukana
+yhtyi lumikenttään. Räiskyvässä tulipalopakkasessa upposivat lumeen
+metsät, järvet, ihmisasunnotkin, kaikki kohmettuneena raskaaseen
+kuuraan.
+
+Tämän illan ja yön jälkeen kasvoi Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan kodissa
+kaksi lasta, saaden osakseen saman hoidon ja rakkauden. Tämän illan ja
+yön jälkeen Tumma Falcke myöskin joutui orjaksi ompelukoneen ääreen. Se
+puhdas sointu, joka hetkisen oli vilvoittanut äitejä ja lapsia tuona
+yönä, vaikeni arjen poljentaan. Elämän epäsoinnut ottivat jälleen
+haltuunsa sydämet.
+
+Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee konetta. Jos hän lakkaa
+polkemasta, niin loppuu heiltä kaikilta leipä. Ihmisiä tulee ja
+menee, käytetään pitkiä hameita ja käytetään lyhyitä hameita,
+muodit saapuvat matkallaan maan ympäri myöhään tänne ja voittavat
+hartaita seuraajia. Rouva Falckesta kehittyy se mitä sanotaan
+»hyväksi ompelijaksi». Hänelle uskotaan turvallisesti sekä hää- että
+hautajaispukujen valmistaminen. Hän on ystävällinen ja kohtelias, mutta
+hän ei milloinkaan kysy eikä kerro, hän vastaa vain siihen mikä on
+välttämätöntä. Jos tahtoo tietoa hänen persoonallisista asioistaan,
+niin täytyy kysyä äidiltä. Äiti on jonkin verran avomielisempi. Hän
+hoitaa lapsia, kalpeaa, hentoa pientä Penttiä, rouva Falcken omaa
+poikaa, ja sitä rotevaa, punaposkista pikku Mattia, jonka he ovat
+ottaneet hoitoonsa ja joka uskoo olevansa Pentin veli. Rouva Lehtinen
+auttaa tytärtään myöskin ompelemisessa, mikäli ehtii ja näkee. Mutta
+rouva Falckella voisi olla moninverroin suurempi liike, jos hän ottaisi
+työhön tyttöjä. Hän ei tahdo. Ja niin käännytetään ajan puutteessa
+moni kangas pois Isosta-Hiedasta. Silti mahtaa rouva Falcke ansaita
+hyvin. Tuskin hän sieltä ulkomailta mitään saa. Lääkärintutkinnon
+kuuluu suorittaneen se herra ja sinne jäävän. Lyhyeksi tuli se onni,
+eipä ihme, että nuori rouva aina on niin vakavan näköinen. Vielähän ne
+santarmit yhä pitävät häntä silmällä ja helppohan häntä on vartioida,
+eihän hän minnekään liiku. Kaikki kirjeetkin, mitä hän saa, kuuluvat
+olevan avatut. Mitenkäs hän sitten saa tietoja mieheltään? Ja mitenkäs
+hän hänelle lähettää tietoja?
+
+Vanhempi tytär, Sorja, hän on toista maata, iloinen, ylpeä ihminen.
+Teatteriseurueeseen hän on kuulunut ja kiertänyt sen mukana pitkin
+kaupunkeja. Sulhasista ei kuulu olevan puutetta ja puhutaan
+sellaistakin, että hänellä olisi ollut lapsi, mutta eihän niitä tiedä,
+ihmiset puhuvat niin paljon.
+
+Tumma istuu ja polkee konetta. Talvi sataa lumiaan yli pihamaan,
+joka muodostaa hänen maailmansa, kevät sulattaa turpeen ikkunan
+alla, suvi puettaa kukkiin pensaan, jonka oksat keinuvat sisään
+avatuista ikkunoista, tervehtien kalpeaa naista ompelukoneen ääressä.
+Syyskuutamossa seisovat tummuneet lehdet odotellen hallaa. Niin
+menevät vuodenajat. Ja niin menevät vuodet. Lapset kasvavat. Toinen
+on sairaalloinen ja miettivä, toinen reipas ja terve. Erottamattomat
+ystävät he ovat, Pentti ja Matti, ikäänkuin olisivat kaksoset.
+
+Kun he ovat joutuneet kansakouluun, tapahtuu eräänä iltana, että he
+kuohuissaan tulevat kotiin ja menevät ei mummon, vaan äidin luo.
+
+Äiti, he sanovat koulussa, ettei Matin äiti ole kuollut, puhuu Pentti
+ja hänen lempeät siniset silmänsä näyttävät mustilta kynttilän valossa,
+joka palaa äidin edessä ompelukoneen pöydällä.
+
+Äiti lakkaa neulomasta ja kohtaa rauhallisena molempien poikain
+kiihtyneet kasvot. Hän miettii, mitä vastaisi. Sääli hänen käy lapsia.
+Kun voisikin valehdella.
+
+He sanovat, että Matin isä on Amerikassa ja Laineen isä on hänet
+tuntenutkin ja hän tulee vielä kysymään poikaansa. Eihän se ole totta,
+äiti? Niin, ja Laine sanoi, että Matin äiti on huono ihminen ja sinun
+sisaresi. Eihän sinun sisaresi ole huono ihminen? Mikset sinä vastaa
+mitään, äiti.
+
+Miksei sitä ole minulle sanottu? huutaa Matti. Miksei sitä ole sanottu?
+
+He seisovat molemmat ja tuijottavat äitiin ikäänkuin äiti vartioisi
+elämän kammottavaa salaisuutta, joka heidän on sekä oikeus että pakko
+saada haltuunsa. Heidän puhtailla kasvoillaan palaa puna, jonka syytä
+he eivät tunne, mutta joka panee heidän suonissaan oudosti kohisemaan.
+Äiti puhuu tyynenä hiljaisuuteen.
+
+Mitä te nyt pojat, niin siitä. Onhan Matti sen aina tietänyt, että
+me olemme hänet ottaneet pojaksemme. Ja omanammehan olemme sinua
+pitäneet...
+
+Mutta onko se totta, mitä Laine sanoi?
+
+On kyllä.
+
+Miksi mummo sitten on sanonut, että minun isäni ja äitini ovat kuolleet?
+
+Me aioimme sen kertoa sitten kun olisit tullut vähän suuremmaksi.
+
+Minä olen tarpeeksi suuri!
+
+Mutta jos se... se... mies tulee Amerikasta, niin me emme Mattia anna!
+
+Emme annakaan. Sitä ei tarvitse uskoa. Olkaa aivan rauhalliset, pojat.
+
+Tumma Falcken tekisi mieli sulkea lapset syliinsä. Mutta kaikki
+hellyydenosoitukset ovat jääneet heidän kesken tuntemattomiksi —
+häneltä on puuttunut aikaa siihenkin. Ja niin lähtevät pojat hänen
+luotaan ja hän tietää, että heidän elämäänsä on pudonnut ensimmäinen
+katkera pisara siitä maljasta, mikä on varattu kutakin ihmistä varten
+tässä maailmassa. Jokaiselle se on varattu, mutta toiselle runsaampana,
+toiselle niukempana. Tumma Falcke polkee jälleen ompelukonetta.
+
+Ne kirjeet, jotka hän saa postin tietä ja sensuurin avaamina, ovat
+Sorjalta. Ne tulevat kuukausien väliajan jälkeen. Niissä sanotaan:
+»Rakas Tumma! Kuinka te siellä kotona voitte. Minä voin hyvin, muuta
+kuin että olen joutunut käymään lääkärillä hampaitteni takia, joita on
+särkenyt. Kuinka äiti voi ja pikkuväki? Minä olen joutunut muuttamaan
+asunnostani, kun siellä oli niin rauhatonta. Kun lupasivat, ettei
+oteta samaan huoneeseen muita asukkaita kuin minut. Ja olisi sitä
+siinäkin ollut, kun yhdessä asui isä ja äiti ja kaksi lasta. Mutta
+sitten otettiin vielä kolme miestä niin että meitä oli kahdeksan
+henkeä. Ja ne miehet jumputtelivat niin ettei saanut yön rauhaa. Ette
+te siellä aavista miten vaikeaa täällä on saada asuntoa. Se rouva oli
+hotellissa keittäjänä ja oli paljon poissa, niin että olisi ollut
+tilaisuus harjoitella. Ja siellä oli soittokonekin ja maksu verraten
+halpa. Nyt minun täytyy käydä harjoittelemassa erään yhdistyksen
+salissa ja se on niin kylmä, että istun koko ajan päällystakki yllä
+ja kalossit jalassa. Jos sinä lähettäisit minulle sata markkaa, että
+saan hammastohtorin maksetuksi, niin minä lähetän sitten sinulle,
+kun saan. Minulla on toiveita saada paljon rahaa ja kaikin puolin
+avustusta eräältä taiteen harrastajalta, joka on kuullut ääneni ja joka
+sanoo, että minä olen nero. Ei sitten muuta kuin hyvästi ja paljon
+terveisiä. Olet herttainen, jos lähetät rahat ensi tilassa Sorjalle.»
+Tai: »Rakas Tumma! Ei ole taas tullut kirjoitettua, kun aika on mennyt
+sellaisessa touhussa. Toivon että te kaikki voitte hyvin. Minulle
+kuuluu nyt sellaista, että pyytäisin sinulta viittäsataa markkaa, kun
+on ollut niin paljon menoja. Se rikas herra olikin aika konstikas, niin
+että minä suutuin ja sanoin etten huoli häneltä penniäkään. Jos sinä
+tietäisit, kummoinen hän oli, niin sanoisit, että tein oikein. En minä
+nyt ehdi tulla kotiin ennenkuin syyskesästä. Meitä lähtee seitsemän
+henkeä turneelle, neljä herraa ja kolme naista. Esitämme hyvin hauskan
+operetin, joka varmasti tuottaa rahaa. Mutta voit ymmärtää, että
+harjoittelemisessa on ollut työtä ja touhua. Ja sitten on täytynyt
+ostaa kaikenlaista. Toivon voivani lähettää sinulle parin viikon
+perästä kaikki entisetkin. Terveisiä kaikille. Tulisessa kiireessä
+Sorja.» Tai: »Tumma hyvä! Olen väsynyt ja sairas. Turneen jälkeen olen
+kaiken aikaa käynyt lääkärillä. Tulen kotiin lepäämään, jos lähetät
+matkarahat. Amerikasta on kyllä eräs kirjoittanut, mutta en minä sinne
+mene. Hän uhkaa tulla minua hakemaan. Mutta en mene sittenkään. Ikävöin
+työtäni, ihanaa työtäni, mutta en voi päästä siihen kiinni ennenkuin
+paranen. Monet terveiset teille kaikille. Kiireessä S.» Tai: »Rakas
+Tumma, kiitos vaan kaikista kirjeistä ja lähetyksistä. Kyllä kaikki
+on tullut perille, vaikken ole ehtinyt kirjoittaa. Paras oli, etten
+lähtenyt tulemaan kotiin, kun sattui niin kovia pakkasia ja ääneni on
+vähän arka. Nyt saatte kuulla suuria uutisia. Olen kihloissa ja häät
+vietetään parin viikon päästä. Hän on kunnanlääkäri ja me tulemme
+asumaan kaukana maalla. En edes tiedä montako kilometriä asemalta on.
+Hänen nimensä on Eemil Salatto. Olen kertonut hänelle kaikki ja hän
+antaa kaikki anteeksi, mutta pikkumiehestä ei hän tahdo mitään tietää,
+niin että siksi me emme edes tule siellä käymään eikä niistä vanhoista
+asioista saa koskaan mainita. En ole ennen puhunutkaan, että opistosta
+olen aikapäivät jo ollut poissa. Yksityisopetus olikin paljon parempaa
+saada. Mutta nyt ne kaikki jäävät, kun tulen tohtorinnaksi. Eemil
+ostaa hyvän kotimaisen pianiinon, hän pitää musiikista ja jumaloi
+minua ja toivoo, että laulan hänelle aamusta iltaan. Ja nyt kai minä
+sinulta, Tumma, pyydän pientä lainaa viimeisen kerran. Pyydän tällä
+kertaa kokonaista tuhat markkaa, mutta se ei ole paljon, kun ajattelee
+että minun sillä pitää ostaa myötäjäiseni. Enhän ole kotoa saanut
+mitään. Lähetän varmasti kaikki entiset ja tämän lainan. Eemil on
+varakas ja täyttää kaikessa tahtoni. Tervetuloa vain häihin. Vietämme
+ne luultavasti hotellissa. Ilmoitan myöhemmin, missä. Sydämellisin
+terveisin ja odottaen pikaista vastaustasi S.» Seuraava kirje kuului:
+»Tumma hyvä! Olen onneton, tukahdun täällä. Täällä on niin ahdasta,
+etten voi elää. En enää viitsi laulaakaan. Täällä ei puhuta muusta
+kuin ruuasta ja juomasta. Ja rahojen ansaitsemisesta. Olihan meilläkin
+kotona vieraita ja joskus oli vaikeaa tietää mitä heidän kanssaan
+puhuisi. Mutta täällä kun vakituisesti kokoonnutaan syömään ja juomaan
+ja siinä ohessa puhutaan rikastumisesta. Tälle seuralle en voisi
+laulaa, vaikka minut tapettaisiin. Herrat lyövät korttia toisessa
+huoneessa ja minä istun naisten kanssa, jotka seulovat toistenkin
+pitäjien asiat. Täällä on hyvin kauniit kirkonkellot, itken, kun kuulen
+ne. Tunnen etten enää kauan jaksa. Kun ajattelenkin niitä aikoja,
+jolloin harjoittelin »Katajan» kylmässä salissa, jossa vieraat miehet
+paperossit hampaissa joka hetki minua häiritsivät, niin olivat ne
+onnellisia aikoja. Minä olin köyhä ja vapaa ja tein mitä tahdoin. Mutta
+täällä elän lihavuudessa ja häpeässä ja menen hukkaan. Nyt vasta alan
+ymmärtää mitä kaipaus on. Sinä olet sentään onnellinen, joka teet sitä
+työtä mitä osaat ja mistä pidät. Mutta koeta ajatella, ettet koskaan
+saisi tehdä sitä ainoaa mitä osaisit, ettei ole yhtään ainoaa ihmistä,
+joka näkee samalla tavalla kuin sinä, joka kuulee samalla tavalla
+ja joka ymmärtää. Kotona ennen kaikki meidän ympärillämme lauloi.
+Täällä ei kukaan laula eikä mikään laula. Muistatko, kun me olimme
+pienet ja seisoimme katsellen tomun tanssia auringossa. Me tanssimme
+myöskin ja koetimme ottaa kiinni tomua. Isä nauroi ja meni heti ja
+soitti tomun polskan. Osaan sen vielä, vaikken sitä laula sentähden
+että rupean itkemään. Kaikki, mitä isä näki, tuli säveliksi — vasta
+nyt sen ymmärrän. Kuinka hän onkin mahtanut kärsiä kaipauksessaan ja
+yksinäisyydessään! Mistä hän oli saanut sävelet? Isoisältä. Mutta
+mistä isoisä? Kuinka monen sukupolven kaipaus mahtaakaan polttaa minun
+rinnassani. Ja se kaikki menee hukkaan, jollei minua varten löydy lujaa
+auttavaa kättä. Minä olen sellainen villi varsa, minua täytyisi pidellä
+lujalla kädellä ja samalla ymmärtää ja kohdella hellyydellä. Minä
+tulen nääntymään tyydyttämättömään kaipaukseeni ja sukupolvien kaipaus
+minun mukanani. Eikä kukaan tule siitä tietämään, ei kukaan tule minua
+kaipaamaan, jälkeeni ei jää edes tomun marssia. Eikö se ole kauheaa,
+ettei minun kaipauksestani mitään saa syntyä? Minun rakas isäni, jos
+hän eläisi niin tietäisin mihin menisin! Nyt minut valtaa hirvittävä
+raivo, jokin hävityksen henki. Tahtoisin pistää tulen nurkan alle
+joskus, kun pitäjän hienosto on meillä ja sekä herrat että naiset ovat
+kaikessa muussa humalassa paitsi hengen. Tumma siskoni, sano minulle
+eikö ole ketään, joka auttaisi minua. Pitääkö minun sävelteni kuolla?
+Pitääkö henkeni hukkua? Eikö ole mitään apua? Olen vasta viidenkolmatta
+vanha. Olen kärsinyt, olen kokenut, tunnen tuhat kertaa syvemmin kuin
+ennen. Eikö ole mitään pelastusta? Pitääkö minun polttaa ja hävittää?
+Sen vain tiedän, että jollei Jumala riennä avukseni, niin käännyn
+perkeleen puoleen. Olen varma, etten häntä turhaan pyydä avukseni. Ja
+silloin... silloin — voi minua ja teitä kaikkia! Onneton sisaresi S.»
+
+Tämän kirjeen jälkeen tuli seuraava:
+
+»Oma, oma Tumma! Kirjeesi tuli luokseni kuin kaunis laulu. Ajattele,
+etten ollut muistanut Mattia, joka on jo suuri poika. En muistanut,
+että minulla on lapsi. Saatatko käsittää sellaista. Ensi kerran
+elämässä iloitsin hänestä. Ehkäpä hänen on suotu tehdä jotakin
+elämästään. Hänkö se olisi, joka kerran äänellään täyttäisi kirkon
+ja jonka olisi suotu kantaa ihmisten kaipaus Jumalan kasvojen eteen?
+Isähän aina puhui siitä, niinkuin muistat, että hänestä toivottiin
+pappia. Jos minun poikani jaksaisikin ponnistaa niin kauas. Iloitsen jo
+siitä, että hän haluaa sitä. Sinä oma sisko, olet pannut koko elämäsi
+alttiiksi molempien poikien puolesta. Kun jaksaisit, sinäkin, siihen
+asti. Minä olen niin kehno, etten voi auttaa sinua millään. Velkojani
+en koskaan voi maksaa ja kun minun pahojen töitteni mitta kerran tulee
+olemaan täysi, kaatuu se päälleni ja hukuttaa minut. Joka tapauksessa
+minulla on lapsi ja minä panen toivoni siihen, että hän, sinun ja äidin
+kasvatuspoika, jaksaa koota itsensä. Sinä sanot, että aiot kertoa
+hänelle kaikki jahka hän on päässyt ehtoolliselle ja siten tullut
+tavallaan täysi-ikäiseksi. Itse tiedät parhaiten, mitä teet. Olisin
+tietysti kiitollinen, jos luokseni ennättäisi lapseni hyvä ajatus tänne
+helvettiini. Matkarahat, jotka minulle lähetit kotimatkaa varten,
+säilytän tarkasti. Niillä voi tohtorinna lähteä karkuun, jos hän kerran
+saa sen voiman. Monet sydämelliset terveiset äidille ja pojille ja
+lapselleni. S.»
+
+Nämä kirjeet pitivät taloa alituisessa jännityksessä. Niitä tuli
+harvoin, kuukausien, joskus vuosien vähäjoilla. Niiden sisällön sai
+äiti tietää. Hän se myöskin vei postiin ne rahakirjeet, jotka Tumma
+sisarelleen lähetti. Hän häpesi kun asetti kirjeen postinhoitajan
+eteen, vaikka tämä oli vieras ihminen eikä voinut tietää Sorjasta
+mitään. Naapurien ja kylänmiesten kysymyksiin kävi yhä vaikeammaksi
+vastata. Silloin äiti pitkästä aikaa saattoi nostaa päätään, kun hän
+sai kertoa, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin rikkaan tohtorin
+kanssa. Mutta hyvin pian alkoi äidistä tuntua, ettei Sorja kauan pysy
+tohtorin luona, ja niin hän jälleen kävi harvasanaiseksi, kun tuli
+tyttärestä puhe. Miksei hän tule kotiin käymään? Niin, kas hänellä on
+siellä niin paljon touhua, aina vieraita ja humua ja menoa. Hän toivoo
+äitiä ja sisarta sinne, mutta kas Tummallahan on täällä niin paljon
+työtä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Häntä väsyttää.
+Hän vanhenee. Hartioihin koskee ja polvet ovat kankeat, kun yrittää
+nousta. Silmätkin alkavat väsyä. Vaaleat kankaat menevät vielä, mutta
+mustaa näkee ommella vain päivänvalon aikana. Kun joskus sulkee silmät
+lepuuttaakseen niitä, kokoontuu niiden pohjalle outoja kuumia värejä,
+jommoisia ei koskaan näe tervein silmin. Tumma ei ajattele loppuun sitä
+ajatusta, joka nousee jossakin kaukana hänen mielessään. Hän ajattelee:
+täytyy saada lasit, mitenkähän ne saisi. Sitten hän alkaa laskea, mitä
+hänellä nyt on säästöpankissa ja miten paljon hän lähitulevina aikoina
+voi sinne viedä ja miten paljon vihdoin tarvitaan, ennenkuin poikain
+koulunkäynti on turvattu. Olipa onni, että tuli tänne yhteiskoulu.
+Jos olisi pitänyt lähettää kaupunkiin mummo ja lapset, niin sitten
+olisi ollut pahempi. Kyllä nyt sentään suoriutuu. Onkohan sokeus
+perinnöllinen? Nyt hän tarvitsisi ystävää, joka sanoisi hänelle hyvän
+sanan. Hän on kovin yksin. Hän on valinnut vain sellaisia ystäviä
+kuin ruusupensas. Mutta hullutukset ruusupensaasta pitää heittää,
+laulut pitää heittää, kaikki lapsellisuudet pitää heittää, sillä
+niiden aika on ohi... Tumma ei enää ajattele mitään ja vain kyynel
+vierähtää hänen silmästään. Se ei saisi tapahtua, sillä siitä tulevat
+silmät sairaammiksi. Eräänä päivänä ei hän saa lankaa neulansilmään
+ja huomaa, ettei näe neulan silmää. Vihdoin hän vahingossa osaa
+oikeaan ja senjälkeen seisoo hän hetkisen mietteissään. Yhtäkkiä hän
+muistaa, että hänelle jäi Sorjan brovninki. Se on piilossa siellä missä
+hänen salaiset kirjeensä, ne jotka eivät tule postissa, vaan milloin
+laivan kapteenin, milloin junan lämmittäjän, milloin makuuvaunun
+siivoojattaren, tai jonkun sellaisen mukana. Näiden kirjeiden sisältöä
+ei äiti saa tietää. Mutta omituista kyllä, hän aina Tumman kasvoista
+arvaa, milloin kirje on tullut. Tumma ei osaa olla tyyni. Hän tietää
+itsekin, että hänen silmänsä välkkyvät ja huulet värisevät. Eikä auta,
+vaikka hän painaa luomet silmien päälle, tai pusertaa kiinni suunsa,
+sillä hänen koko olentonsa on silloin sellaisen onnen ja kaipauksen
+vallassa, että mieliala tulee ilmi milloin kalpeuden muodossa
+kasvoilla, milloin punana poskilla, milloin hän pudottaa käsistään
+mitä vain pitelee, milloin hän kuin tanssien käy yli permantojen.
+Vaikeinta on, ettei hän päivän aikaan uskalla vaarallisia kirjeitä
+lukea. Hän pistää ne povelleen piiloon ja kuuntelee paperinkahinaa
+ja sydämensä lyöntejä, kunnes ilta ja yksinäisyys ovat tulleet. Nämä
+kirjeet ovat tykkänään toisenlaisia kuin ne, jotka posti tuo. Näissä
+ei ole alkukirjoitusta eikä nimeä, ei osoitetta eikä päivämäärää,
+ne ovat lyhyitä ja niukkoja, usein on kirjoituskin tehty vieraaksi.
+Mutta sellaisella kootulla tarkkaavaisuudella ottaa Tumma Falcke
+vastaan joka sanan, että kun hän siinä yön yksinäisyydessä on lukenut
+kirjeen uudestaan ja uudestaan, niin on se kaikkien hänen aistimiensa
+välityksellä lähtemättömästi tullut hänen omaisuudekseen. Hän näkee
+silmissään lähtemättömästi tekstin, millä kohdalla sivua on mikin
+sana, ja hänen kuulonsa on antanut jokaiselle lauseelle sen äänen,
+millä kirjoittaja olisi sen hänelle lausunut, jos välimatka olisi
+sen sallinut. Niin saattaa Tumma Falcke konetta poikiessaan joka
+hetki kutsua silmiensä eteen kalliitten kirjeittensä tekstin, vieläpä
+kirjoittajan kasvot ja korviinsa hänen äänensä. Hän ei ole heitä
+unohtanut, vaimoaan ja lastaan. Hän on heistä huolissaan, hän ikävöi
+heitä. Mutta hänen täytyy olla siellä missä on. »Ole hiljaa, sydämeni»,
+sanelee Tumma mielessään ja polkee kiivaasti konettaan eikä ajattele
+lopulta mitään. »Hiljaa, hiljaa, pois muistot, pois toivo, pois
+kaipaus.» Mutta ennenkuin hän tietääkään, kuvittelee hän taasen, että
+hän yhdessä pojan kanssa on lähdössä asemalle isää vastaan. Hän puettaa
+Pentin samettivaatteisiin ja valkoiseen kaulukseen. Isä on luvannut
+tulla, täytyyhän hänen tulla! Tuossa pihamaalla kohtasivat he kerran
+toisensa, silloin vuosia sitten. Kunhan ei hän, Tumma, vain olisi kovin
+muuttunut. Jos saisikin aikaa käydä enemmän ulkona. Hän on tullut kovin
+kalpeaksi ja ehkä silmätkin ovat kärsineet. Arne ennen sanoi, että ne
+olivat kauniit. Olisi kauheaa, jos ne olisivat tulleet rumemmiksi.
+»Hiljaa, hiljaa, sydämeni...»
+
+Eräänä päivänä, kun hän on viemässä valmista työtä kauppalan toiseen
+päähän ja yrittää rautatiekiskojen yli, pidättää hänet ääni. Hän
+näkee tutun santarmin väsyneesti astuvan jälkeensä, sapelin kaiken
+aikaa kolahdellessa maahan tai saappaan varsia vasten. Hän katselee
+ympärilleen, asettaa rouva Falcken silmien eteen kirjeen ja kysyy,
+tunteeko hän käsialan.
+
+Tunteeko hän tämän käsialan?
+
+Kaikkien joukosta!
+
+En, sanoo hän vaistomaisesti ja tuijottaa kauhusta jäykkänä kirjeeseen,
+jonka tahrainen asu todistaa sen kulkeneen monien käsien läpi.
+
+Rouva, sanoo vanha venäläinen, en ilmianna teitä. Olemme juoneet
+yhdessä Matvej Ivanovitshin kanssa, olimme ystävät, kauniisti lauloi
+Matvej Ivanovitsh, toista sellaista ääntä ei ole. Ja Pietarissa
+oli käynyt. En ilmianna teitä, rouva, suojellut olen teitä. Kolme
+tällaista kirjettä on lähetetty minulle. Kirjoittakaa herralle, että
+on varovainen. Ei pidä tulla tänne — täältä lähetetään painettien
+keskellä Pietariin. Ette koskaan näe toisianne. Kirjoittakaa, rouva,
+sanokaa hänelle. En minä lähetä, yhdessä juotiin Matvej Ivanovitshin
+kanssa. Mutta minut lähettävät pois täältä. Pois lähettävät, olen ollut
+liian kauan, kaikki tunnen, kaikki tuntevat minut. Vieraita, uusia,
+nuoria lähettävät tänne. Kirjoittakaa, ettei tule. Mikä hätä hänellä
+siellä. Heitä on siellä paljon — ei kuulu minuun. Onko herra vaarassa?
+On vaarassa. Johan sanoin, rouva: unelmat ovat vaarallisia ja kaipaus
+on kaikkein pahinta. Minun lapseni jos rupeaa haluamaan kuuta alas
+taivaalta, niin hänen lapsenlapsensa sadan vuoden perästä jo ovat
+asettaneet sen torille ja leikkaavat juustoa sen kyljestä ja myyvät
+sitä kautta maapallon niin ettei enää lehmiä tarvita ja kaikki tästä
+juustosta rikastuvat. Ja teidän herra jos ikävöi vaarallisia asioita —
+en huoli edes ääneen sanoa mitä asioita — niin hänen lapsensa lapset
+sadan vuoden perästä jo tahtovat Suomelle omaa keisaria. Vot, sillä
+tavalla. Ei ole sitä kaipausta, joka ei täyttyisi — voi kulua tuhat
+vuotta, mutta se täyttyy. Kaipaus ei ole mitään muurisavea, jota aika
+syö — kaipaus on sitä pahinta voimaa, mistä kaikki luotiin. Sentähden
+sanon vieläkin, rouva, kirjoittakaa herralle, ettei tule. Ja poikia
+pitäkää silmällä. Niin, ne vasta vaarallisia ovatkin. Ne eivät enää
+ole mitään lapsia. Varsinkin se hiljainen, kalpea poika, se ajattelee.
+Ja se toinen toimii. Se on sellainen, ettei se mitään pelkää. Ei, en
+ilmianna, suojellut olen. Mutta kirjoittakaa herralle, että pysyy
+siellä.
+
+Tämän jälkeen lakkasi Tumma Falcke toivomasta miestään kotiin. Hän
+ei edes uskaltanut häntä ajatella, jottei kaipauksellaan vaikuttaisi
+häneen. Ei ollut mitään mahdollisuutta nyt lähettää kirjeitä. Ja niin
+hän koko tahdollaan ja tarmollaan itsekseen toisteli: älä tule, älä
+tule. Mutta jokainen ihminen joka tienmutkasta astui taloa kohden,
+sai hänet säpsähtämään. Älä tule, älä Jumalan tähden tule! Pojat —
+katsotaanko siis heitäkin vaarallisiksi? Tarkoittiko vanha santarmi,
+että kasvatuksella olisi tukahdutettava turmiolliset idut heidän
+sieluissaan, vai mitä?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tumma Falcke istuu ja polkee ompelukonetta. Ruusupensaan oksien
+takaa näkyvät ränstyvät työväenrakennukset ja aitat, joiden portaat
+ovat kallellaan. Pihamaalla kirmaa parikymmentä iloista lasta ja
+kauempana kuuluu junan jyrinä ja vihellys. Jossakin kaukana on lapsuus,
+pihamaa, jonka kukkaisrunsaus jo on siirtynyt sadun piiriin, kirkko
+ja kellotapuli, jotka kuvastuivat Paalajärveen, kaikki se on hyvin
+kaukana. Silmät näkevät tämän ihanuuden unettomina öinä, kun hetkeksi
+on päässyt keveään horrokseen. Ei ole ollut aikaa lähteä sinne, eikä
+tarmoakaan. Tumma Falckella on sellainen unelma, että poikain pitäisi
+saada käydä rippikoulu Paalajärvellä. Kirkkoveneessä tahtoo hän lähteä
+sinne juhannuksena ja silloin käydä ehtoollisella. Sitten on vuosia
+kun hän on notkistanut polvensa Herran pöydän edessä, mutta nyt hän
+tahtoisi tässä vanhassa toimituksessa tavata isänsä ja lapsensa. Notkon
+kirkolle on täältä kyllä lyhyempi matka. Mutta ehkä hän saa aikaan,
+että poikain toveritkin lähtevät Paalajärvelle. Täällä kauppalassa,
+täällä ei ole kirkkoa, ei tornia eikä kirkonkelloa. Täällä laulavat
+juna ja tehtaanpillit. Ne laulavat lasten kehtoon ja kasvattavat
+lapset. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta nousi vuorille kuullakseen
+kirkonkellon, kunnes löysi soiton omasta rinnastaan. Hän olikin
+kukkivan Laarin tytär ja Paalajärven kirkonkello oli laulanut hänelle.
+Mutta nämä lapset täällä — heidän silmänsä eivät näe tornia, eivätkä
+heidän korvansa kuule kelloa! Niin lähtevät he elämään.
+
+Hänen omat lapsensa, hekään eivät ole nähneet kellotapulia eivätkä
+kuulleet soittoa, eivät edes laulua he ole kuulleet. Ehkäpä heistä
+tuleekin tyynempää sukukuntaa. Tyynempää ja köyhempää. Kun Tumma Falcke
+tätä ajattelee, on hänellä paha omatunto. Kun voisi omasta rinnastaan
+löytää kellonsoiton. Mutta hänen rinnassaan elää vain kaipaus. Kaikki
+mikä ei saanut laulaa eikä puhjeta kukkaan, kaikki nyyhkii siellä kuin
+paasien alla. Koska saa tämä kaipaus päästä ilmoille ja luoda? Pentti
+Falckenko on suotu äänellään täyttää kirkko, vai joku lapsenlapsiko sen
+tekee tuhannen vuoden jälkeen? Iäisyyden aikamäärässä ovat vuodet vain
+pisara meressä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Harvinainen sattuma tuli avuksi Tumma Falckelle. Ilman sitä hän
+tuskin olisi jaksanut kaivata itselleen kokoon matkaa kirkkoveneessä
+Paalajärvelle. Sillä kirkkoveneitä ei enää ole käytetty vuosikymmeniin,
+nykypolvi ei ole niitä edes nähnyt. Kolme laivaa välittää liikennettä
+ennen niin hiljaisella Paalajärvellä ja vanhalla »Naurulla» on silläkin
+vielä työtä: sitä käytetään tavarankuljetukseen. Joka tapauksessa
+kysytään nyt yhtäkkiä ihmeen vuoksi jälleen kirkkovenettä. Tehtaalla
+on vieraita ulkomailta ja nämä ovat jostakin kirjastaan lukeneet
+kaksikymmenhankaisista, jotka Suomessa pyhäaamuin kuljettavat väkeä
+kaukaisilta saloilta ja vesien takaa kirkolle. Ulkomaalaiset ovat
+valmiit maksamaan, jos niin tarvitaan. Ja kaukaisimmilta saarilta
+todella vielä löydetään kirkkovene, joskaan ei lähimainkaan
+kaksikymmenhankainen, ja tämä saadaan siihen kuntoon, että kyläkunta
+sillä voi lähteä kirkolle viettämään Johannes Kastajan päivää.
+Ulkomaalaiset kaukoputkineen, matkakirjoineen ja outoine pukimineen
+odottavat varhain aamulla iloisessa jännityksessä rannassa, koettaen
+sanakirjan avulla keskustella niitten suomalaisten kanssa, joista
+näyttää tulevan heidän kanssamatkustajiaan. Heitä on kaksi naista,
+vanha ja nuorempi, sekä kaksi poikaa. Kaikki ovat juhlallisissa
+mustissa pukimissa, huolimatta kesälämpimästä, ja naiset pitelevät
+varovasti käsissään kukkaseppeleitä ja virsikirjaa, joka kummallakin
+on kiedottuna valkeaan liinaan. Laivasilta on eilisillasta koristettu
+koivuilla — täällä leikittiin eilen kokkoa polttaessa ja koivut ovat
+jo hiukan lakastuneet. Koko rantatöyräs on täynnä asumuksia, joiden
+ovenpielissä juhannuskoivut tuoksuen lakastuvat. Mutta siinä missä
+muhkea viertotie sillalta lähtee kauppalaa kohden, siinä on puistikon
+keskellä pronssinen rintakuva ja ulkomaalaiset kiertävät jalustaa
+ja ihmettelevät itsekseen, kuka mahtaa olla mies, jota Ison-Hiedan
+yhteiskunta näin on kunnioittanut.
+
+Se on Kaapo Iso-Hieta, vastaa vieraitten suureksi hämmästykseksi isompi
+poikasista heidän kielellään. Ensimmäinen mies, joka rakensi tänne
+talon. Täällä oli silloin vain metsää.
+
+Vai niin, innostuvat ulkomaalaiset ja tutkivat entistä tarkkaavammin
+merkkimiehen piirteitä. Onko siitä kauankin?
+
+Pojat eivät sitä tiedä, vaan menevät kysymään mummolta.
+
+Seitsemättäkymmentä vuotta, sanoo mummo, ja lisää samassa: hän oli
+oikein ahne ja itsekäs mies eikä ensinkään ansainnut tällaista
+kunnianosoitusta. Eikä hän ollut tuon näköinenkään, ei sinnepäinkään.
+
+Ulkomaalaiset eivät ymmärrä, mitä vanhus sanoo, vaan tutkivat yhä
+kuvaa, lausuen, että miehellä on itse asiassa varsin tarmokkaat ja
+huomattavat kasvonpiirteet. Oikea suomalaisen miehen perikuva. Ja
+tuli aivan yksin tänne metsään? Niin, ne ovat kummallisia miehiä
+nuo uranaukaisijat, jotka heidän kaipauksensa ajaa yksinäisyyteen.
+Ilman heitä ei olisi kaupunkeja eikä kyliä. Joku herroista ottaa
+esiin taskukirjansa ja piirtää sinne nimen, joka kultakirjaimin on
+kirjoitettuna jalustaan kuvan alle. Vanha vaimo puistelee päätään,
+pyyhkien hikeä otsaltaan. He ovat jalan kävelleet kauppalasta ja,
+peläten myöhästyvänsä, kiirehtivät. He ovat muistelleet sitä syksyistä
+aamua, jolloin he ensi kerran yhdessä tulivat tänne — he eivät koskaan
+kulje tästä sitä muistamatta. Ei mitään täällä silloin ollut. Aamu on
+nyt vilpoinen ja kasteen hopeinen härmä peittää nurmet ja puistikot.
+Linnunlaulun täyttämä ilma väreilee ylös sineä kohden ikäänkuin
+leivoset liikuttelisivat sitä, noustessaan korkeuteen.
+
+Iloinen huudahdus pääsee ulkomaalaisilta, kun kirkkovene salmesta
+soluu lahdelle, kerraten vedessä aironvarret ja siellä täällä jonkin
+valkoisen liinan tai paidanhihan. Äsken niin hiljainen järvi on
+tästä veneestä saanut elävöittävän henkensä. Tukki-pappa näkee siitä
+pylväänsä päästä viimeisen kirkkoveneen lähtevän solumaan Paalajärven
+kirkkoa kohden. Ulkomaalaiset saavat hyvät paikat perässä — heidän
+jalkainsa alle asetetaan lauta, sillä vene vuotaa — ja kaikki
+muutkin, jotka ovat tulleet heidän mukanaan, joutuvat siihen lähelle.
+Pienikokoisin herra, jonka sanotaan olevan heistä arvokkaimman ja
+suurimman, mikä ministeri lieneekään, kysyy jotakin Pentiltä ja Pentti
+tulkitsee, että hän kysyy, eikö ole tapana laulaa. Niin, mikseikäs, jos
+vain olisi laulajia. Ovathan nuo Ison-Hiedan nuoret herrat! Kehoitus
+käy nyt miehestä mieheen ja joku hyräileekin jo alkua, mutta laulusta
+ei kuitenkaan tule mitään ja niin kyntää vene voimakkain sysäyksin
+vettä ilman että kuuluu muuta kuin airojen loiske ja hankojen kitinä.
+Tämä onkin juhlallisempaa tämä hiljaisuus, johon kaukaiset sinertävät
+vaarat, ohi liukuvat saaret ja jokainen yksityinen puukin yhtyvät kuin
+yhteiseen hartaudenpitoon. Vihdoin kyselevät vieraat taas jotakin
+ja Pentti tulkitsee heidän tahtovan tietää, miksei aina kuljeta
+tällaisella veneellä vaan ikävillä höyrylaivoilla. Silloin hellittää
+lähin soutajista airostaan, pyyhkii otsaltaan hikeä ja selittää
+nauraen, että kun tämän matkan soutaa sieltä kaukaisilta saarilta, niin
+nukkuu kirkonpenkkiin eikä herää vaikka pappi miten huutaisi. Tämän
+ymmärtävät ulkomaalaiset ja nauravat makeasti, ja asia tulee vielä
+selvemmäksi ja saa vielä suuremman kantavuuden, kun Matti selittää,
+että ennen oli erikoinen unilukkari, joka herätteli ihmisiä, kun he
+pitkät matkat tultuaan nukkuivat penkkiin. Ja penkit tehtiinkin sitä
+varten niin kapeat ja epämukavat kuin suinkin, etteivät houkuttelisi
+vaipumaan uneen. Ulkomaalaiset nyökkäävät toisilleen päätä ja jäävät
+ajattelemaan tätä harvaan asuttua tuhatjärvien maata, joka vuosisadasta
+vuosisataan on taistellut kulttuurin puolesta täällä lumirajan äärellä.
+Ja taasen vaivutaan hiljaisuuteen ja unohdutaan katselemaan pisimmän
+suvisen päivän sineä ja vehreyttä täältä taivaan ja maan väliltä.
+Luodolta huutavat lokit, siivet välähtelevät, jokin lintu asettuu
+lentämään juuri veneen yläpuolella ja liitelee siinä kauan, siipiä
+liikuttamatta.
+
+Tumma Falcke ja hänen äitinsä viettävät siinä suurta pyhää niinkuin
+tekevät ihmiset, jotka harvoin pääsevät irtaantumaan töitten ja
+velvollisuuksien valjaista. He lepäävät, unen ja valveillaolon
+vaiheilla, eläen muistoissa yhtä paljon kuin todellisuudessa. Silloin
+tällöin avaavat he virsikirjansa ikäänkuin etsiäkseen jotakin virttä,
+mutta heille avautuu aina sama kohta: se missä on eräs sanomalehdestä
+irtileikattu kuolinilmoitus. He osaavat sen ulkoa. Siinä on musta risti
+kanttori Matti Erland Lehtisen nimen yläpuolella ja alasyrjässä Aliina
+Lehtinen. Tämä on molemmille naisille juhlallinen paperi senkin vuoksi,
+että Matti ja Aliina Lehtisen nimet siinä ainoan kerran esiintyvät
+painettuina.
+
+Tumma Falcke katsahtaa silloin tällöin poikiin, jotka istuvat
+vieraitten herrojen vieressä, kohteliaasti vastaten heidän
+kysymyksiinsä ja selitellen heille asioita tarpeen mukaan. Kauniita
+poikia ovat — Jumalalle kiitos! Oikeastaan olisi äiti suonut, että he
+olisivat saaneet olla yksikseen tällaisena tärkeänä aamuna ja koota
+ajatuksensa ennen ensi ehtoolliskäyntiä. Mutta toiselta puolen ei
+hän saata olla iloitsematta siitä, että he tuossa puhuvat korkeitten
+ulkomaalaisten kanssa heidän kielellään. Jumalan kiitos, että olen
+jaksanut, ajattelee äiti. He ovat saaneet pohjasivistyksen ja heidän
+pitää saada sitä enemmän. Minun täytyy jaksaa siihen asti kun ovat
+ylioppilaita. Ja minä jaksankin. Tällaisen matkan jälkeen taas jaksan.
+Kunhan me vain kaikki nyt saisimme sen oikean mielen ja kaipauksen.
+
+Ulkomaalaiset herrat ovat nähtävästi kysyneet pojilta miksi he aikovat,
+kun tulevat suuriksi. Pojat punastuvat hiukan, katsovat toisiinsa ja
+Pentti selittää, että tuo Matti aikoo papiksi. Silloin sanoo taas
+Matti, että Pentti aikoo arkkitehdiksi.
+
+Hän aikoo rakentaa vain kirkkoja, sanoo Matti ja hymyilee.
+
+Vieraat ihmettelevät huvitettuina. Minkätähden vain kirkkoja?
+
+Sentähden... sentähden... että... jokaisen ihmisen pitäisi asua niin
+lähellä kirkkoa, että hän voi nähdä sen tornin ja kuulla kelloa. Mutta
+meillä on pitkiä peninkulmia aivan ilman torneja ja kelloja...
+
+Vieraat sanovat, että se on kaunista. Ja nyt se ministeri, vai mikä hän
+lienee, alkaa kuvata oikein kauniita vanhoja kirkkoja. Hän näyttelee
+käsillään, miten holvit nousevat ja niin korkealle hänen täytyy
+näyttää, että hän aivan on menossa kumoon, tähystellessään ylös sineen.
+Ja eikös hän nyt muistakin, että hänen taskussaan on jokin kuva. Aivan
+oikein, siellä on alankomaalainen doomi, ja Pentti saa kuvan. Molemmat
+pojat istuvat sitten, päät yhdessä, huulet lujasti koossa ja tutkivat
+kuvaa.
+
+Sellaisen jos voisi rakentaa, sanoo toinen.
+
+Sellaisessa jos saisi saarnata, sanoo toinen.
+
+Tumma Falcke on kuullut sanat. Hän on myöskin saanut selvän äskeisestä
+keskustelusta. Kyyneleet liikkuvat jossain syvällä rinnassa, ilon
+kyyneleet. Mutta hän ei toki päästä niitä ylös, ei edes katsahdakaan
+sinne, missä pojat istuvat. Niin kuluu matka. Aurinko nousee yhä
+korkeammalle ja valaistukset rannoilla käyvät iloisemmiksi. Soutajia
+muutetaan, he ovat ensin vähän tottumattomat, kunnes pääsevät tahtiin
+ja sitten kynnetään vettä uudella vauhdilla. Ettei saisi laiva kiinni.
+
+Yhtäkkiä huomaa Tumma Falcke, että molempien poikain posket alkavat
+palaa ja ilme jännittyy outoon odotukseen. Nyt ei hän saa selvää
+siitä mitä he puhuvat. Hänen tekisi jo mieli kysyä, sillä poikain
+kasvoista hän näkee, että he ovat saaneet kuulla jotakin hyvin tärkeää.
+He kysyvät ja kysyvät, ja ulkomaalaiset heilauttavat kättään ja
+näyttävät viisailta ja profeetallisilta. Kun Tumma suurin, kysyvin
+silmin katsoo heihin, nyökäyttävät he hänellekin päätään ja viittovat
+pojille, että he tulkitsisivat hänelle, mistä on ollut puhe. Silloin
+Matti tulee hänen viereensä ja puhuu hänelle korvaan, että he tuntevat
+useita valtiollisia maanpakolaisia ja myöskin suomalaisia. He vievät
+mielellään kirjeen, jos vain saavat osotteen. Olisivatko nähneet
+tohtori Falckea — sitä eivät muista. Mutta he vievät mielellään
+kirjeen. Kyllä paljon voi muuttua, sanovat he. Kyllä nämä pakolaiset
+voivat palata, kun olosuhteet vain muuttuvat. Ja se, mikä kaikki
+muuttaa, se on sota. Ja sota on välttämätön. Mahdoton välttää nimittäin.
+
+Kun Tumma Falcke tämän kuulee, toistelee hän, ikäänkuin ei uskoisi
+korviaan, sanoja: suomalaisiakin? Ettäkö vievät kirjeen? Että voivat
+palata? Jos tulee sota? Että siis tulee sota? Kaikkien maailmanvaltojen
+välillä? Sota?
+
+Kaikki nämä asiat, lausuttuina juhannusaamuna kirkkoveneessä keskellä
+sinistä Paalajärveä, matkalla rippikirkkoon, tekevät Tumma Falckeen
+järkyttävän vaikutuksen. Hän tuntee yhtähaavaa kaivattunsa läheisyyden
+niin selvästi, että silmiensä pohjalla näkee hänen piirteensä,
+tuntee vaaran, joka häntä uhkaa siksi, että hän on täällä, vaikkapa
+vain hänen ajatuksissaan, ja tuntee tulevan sodan tuhon sekä tämän
+tuhon takana jotain valoisaa ja vapauttavaa. Hän on, saadakseen
+ajatuksilleen jotakin kiinnekohtaa, avannut virsikirjan ja tuijottaa
+isänsä kuolinilmoitukseen. Mutta niin suunniltaan hän on, että kun yksi
+vieraista ojentaa hänelle paperiarkin ja kynän, niin ei hän tiedä,
+mitä niillä tekisi. Ja kun hän vihdoin käsittää, minkätähden he ovat
+nähneet vaivan ja matkalaukustaan ottaneet esiin kynän ja paperin, niin
+ei hän tiedä mitä kirjoittaisi. Hän punnitsee joka sanaa: ei mitään
+turhaa sovi kirjoittaa tällaisena kohtalokkaana hetkenä. Ja niin hän
+odottaa ja odottaa katsellen hyökyä, joka käy venettä pitkin, sen
+ponnistaessa eteenpäin. Pienen, pienen osan siitä, mitä hän tuntee,
+hän saa sanoa. Hyöky kohisee ja pärskyy, hänen mielessäänkin käy
+hyöky korkeana, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanoisi. Tuossa lähestyy
+saari, jonka rantahiekalla hän joskus lapsena on keittänyt kahvia
+heidän ollessaan huviretkellä isän kanssa. Tuossa on sama koivu, jonka
+juurella istuttiin, tuossa samat kivet, joiden lomiin tehtiin tuli.
+Pian käännytään salmea kohden ja sitten tulee niemen takaa näkyviin
+Paalajärven kirkko tornineen. Noilla kivillä huusivat lokit silloin,
+kun hän äidin kanssa ensi kertaa lähti Isoon-Hietaan. Ne huutavat
+nytkin — huutanevatko täällä aina. Hyöky kiihtyy äkkiä ja heittää
+pärskettään yli laidan. Soutajat ovat voimainsa takaa tarttuneet kiinni
+ja vetelevät kuin kilpasoudussa. Sitten he yhtäkkiä nostavat airot, ja
+saamallaan vauhdilla lipuu vene salmeen, jonka veden luulisi olevan
+aivan vihreää, mutta se johtuu vain rannoista, joiden puut näyttävät
+olevan kaatumaisillaan veteen. Salmesta tulee vastaan kukkivien
+pihlajien tuoksu aivan kuin hengähdys siitä maailmasta, jota kohti
+kuljetaan: Paalajärven kirkonkylästä. Siinä se nyt on kaltaallaan
+paanukattoinen kirkko tapuleineen. Naakat lentelevät sen ympärillä,
+ja kauempana kohoilee kylä kukkivien puutarhojensa keskellä. Kaikkien
+muiden puhellessa ja uudella innolla halkoessa airoilla vettä istuu
+vanha rouva Lehtinen rukoukseen vaipuneena ja hänen tyttärensä
+kirjoittaa virsikirjan kantta vastaan jotain siitä, että Arne on
+hänen ajatuksissaan yötä ja päivää ja että hän uskoo jälleennäkemisen
+hetkeen. Mutta hänen ei pidä tulla, sillä se on vaarallista. Kotona
+voivat kaikki hyvin ja toivottavat isälle samaa. He lähettävät
+kaipaavat terveisensä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vene kolahtaa rantaan. Sen melun aikana, mikä syntyy, kun tuhdot ja
+airot läiskähdellen siirtyvät, ihmisten kiirehtiessä niiden ylitse
+maihin, helähtää ilmaan kevyt iloinen kellon läppäys ja pian senjälkeen
+soivat molemmat kellot. Koko sininen ilma täyttyy tästä soitosta.
+
+Vasta nyt kääntyy näkyviin laiva. Eipäs saanut kiinni! Koettanut
+on, mutta eipäs saanut. Se on koivuilla koristettu, lehvien lomitse
+pilkottaa kesäisiä juhlavaatteita ja rippilasten tummia pukuja.
+Rannalla, siinä missä ennen oli kirkkoaittojen rivi, on nyt myymälä,
+koivuilla koristettu sekin, mistä saadaan etelän hedelmiä ja
+virvoitusjuomia. Maantiellä vanhojen mäntyjen takana pöllähtelee ilmaan
+loppumaton sarja tomupilviä: isännät ja emännät ajavat siellä parhaissa
+vaatteissaan ja parhailla hevosillaan, jalanastujien kulkiessa polulla
+ojan toisella puolen. Yhtäkkiä huutaa miehenääni venerannasta:
+kello kolmelta pitää olla veneellä, ettei käy niinkuin Sakleenin
+kirkkoretken! Kello kolmelta siis!
+
+Sacklén — hän elää täällä sananparsissa.
+
+Kanttori Lehtisen omaiset astelevat seppeleet käsivarsilla kirkkokansan
+saatossa. He näkevät hiekkamäet keltaisinaan kukkivaa maksaruohoa,
+näkevät Laarin valkeitten porttiensa takaa, näkevät muut tutut
+asumukset, tutut kivet, tutut polut. He tulevat hautausmaalle, lukevat
+risteistä tuttuja nimiä, laskevat kumpujen nurmille seppeleensä ja
+seisovat siinä hetken, kuunnellen mehiläisten surinaa peltitaulujen
+ympärillä ja ajatellen omia ajatuksiaan. Mutta koko tämän nykyisyyden
+takana, epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttää jokin, jonka hahmo jo
+lankeaa tänne asti: sota, jälleennäkeminen, kaipauksen täyttyminen. Ja
+kun Tumma Falcke painuu penkkiin siinä kirkossa, jonka hänen isänsä
+niin monena pyhänä kaipauksellaan täytti, näkee hän yli omien poikiensa
+päiden kaikki vieraat rippilapset, nuo tulevien sukupolvien edustajat,
+jotka kaipauksensa kantamina kulkevat täyttymystä kohden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja yhä istuu Tumma Falcke ompelukoneen ääressä ja polkee. Hänen
+näkönsä on käynyt huonoksi niin että hän enää tuskin voisi tehdäkään
+niitä mustanharmaita kotitekoisia pukuja, jommoisia hän vielä viime
+vuonna ompeli. Mutta onpa hänen onnistunut saada työ, joka ei rasita
+silmiä: hän neuloo kuolinvaatteita. Niitä tarvitaan nyt niin paljon
+kuin hän ikinä ehtii tehdä. Tammikuusta lähtien hän niitä on neulonut.
+Maalari Laine jolla on puuseppä- ja ruumisarkkuliike, hänelle antoi
+tämän työn. Se on helppoa näpertelyä, kolmessa tai neljässä tunnissa
+on koko puku valmis. Ja hauskaakin tämä työ on. Monet tahtovat
+vainajilleen hienot pitsitetyt tamineet. Niitä on mukava ommella.
+Kaikki tahtovat valkoista, ei kukaan vielä ole pyytänyt neulomaan
+punaisia kuolinvaatteita. Valkoinen on hyvää heikoille silmille. Eikä
+enää tunnu yksitoikkoiseltakaan aina neuloa näin yhtä ja samaa — tällä
+vaatelajilla on aina aivan sama kuosi. Ajatusta ei siinä työssä tarvita
+ensinkään ajatukset saavat kulkea omia teitään. Vaikka parasta olisi,
+jollei tarvitsisi ajatellakaan. Joka tapauksessa tämä helppo valkoinen
+työ sallii Tumma Falcken istua tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Hän
+on kuin siihen kiinnikasvanut, siitä näkee ja kuulee senverran maailman
+menosta kuin hän tarvitsee elämäänsä varten, ja enemmänkin. Hän olisi
+kuin koditon ilman sitä paikkaa.
+
+Kaikki on pimeyden peitossa. Pojista ei joulun jälkeen ole ollut
+mitään tietoa. Lienevätkö elossa vaiko kuolleina. Huono äiti hän
+heille on ollut. Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa olla äitinä.
+Mutta hyvä ystävä hän on ollut. Ja henkensä hän ilolla antaisi heidän
+puolestaan, jos voisi. Mutta se olisi kai liian suuri onni. Varmaan
+ei hän, Tumma Falcke, elävin silmin enää näe poikiaan eikä miestään.
+Sensijaan hän uskoo, että kohtaa heidät kuoleman jälkeen. Eikähän siinä
+niin suurta eroa olekaan. Nämä elämän vuodet tässä ovat pian ohi. Ja
+näittenkin vuosien aikana hän ajatuksissaan voi olla heidän kanssaan.
+Eihän hän oikeastaan ennenkään ole seurustellut poikain kanssa —
+ainoastaan tuntenut hän on kesken työtään, että he liikkuvat jossain
+hänen ympärillään. Ja niin he tekevät nytkin. He ovat jonkin verran
+kauempana, mutta silti hänen luonaan. Kunhan ei heidän olisi hyvin
+paha, kunhan ei heitä kidutettaisi. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee,
+puhkeaa hiki hänen otsalleen ja hänen kylmät kätensä käyvät niin
+märiksi, että täytyy nousta niitä huuhtelemaan.
+
+Kuka olisi voinut uskoa, että he äidin ja Sorjan kanssa vielä kerran
+asuisivat yhdessä. Täällä he kuitenkin kaikki kolme nyt ovat. Vaikka
+itse asiassa jokainen on kuin yksinään.
+
+No, mikä nyt on, kun Laine sellaista kyytiä suuntaa kelkkansa
+tänne. Onko ehkä päätetty pitää hautajaiset aikaisemmin? Luuleeko
+hän potkukelkalla saavansa kulkemaan kaikki nämä korilliset? Eivät
+vaatteet paljon paina, mutta niitä ei saa rypistää. Omituinen mies
+tuo Laine: hän on tuskin muuttunut siitä kun Tumma hänet ensi kerran
+näki. Vastenmielinen hän oli hänelle ensi hetkestä eikä aika ole
+vaikutusta parantanut. Ohjatessaan kelkan pitkiä teräsjalaksia läpi
+korkeaksi luotujen sulavien lumivallien, hymyilee hän ystävällisesti
+lapsille, jotka harjoittavat marssimista. He leikkivät sotaa, ja pieni
+punainen vaatekaistale vilkahtelee kepin nenästä, heidän juostessaan
+kinoksien keskellä. Laine puhuttelee lapsia, saa mieleisiä vastauksia
+ja tulee hymyillen portaiden eteen. Siinä pysäyttää hän kelkkansa ja
+myöskin hymynsä. Heillä ei koskaan rouva Falcken kanssa ole ollut
+puhuttavaa kuin asioista, joille ei ole syytä hymyillä. Tumma Falcke
+näkee paikaltaan ikkunassa, että Laineen kasvot, hänen koputtaessaan
+portailla lunta saappaistaan, vetäytyvät outoon kiristykseen. Mikähän
+nyt on? ajattelee hän ja hänen mieleensä muistuvat molemmat pojat,
+joista ei hänellä ole mitään tietoa. Mahtaako tuo mies tietää jotakin?
+Laineella on tapana eteisessä vielä ottaa nurkasta luuta, jota
+talonväet käyttävät, ja sillä puhdistaa jalkansa ennen sisään tuloaan.
+Nyt ei hän tee sitä, vaan tulee suoraan huoneeseen. Eikä karta edes
+valkeita mattoja, joita ompelijatar valkean työnsä vuoksi pitää täällä
+näin talvellakin, eikä jää ovensuuhun tuolille, niinkuin tavallisesti,
+vaan ottaa tuolin kaksin käsin ja tuo sen ompelukoneen ääreen.
+
+Hän on juonut, toteaa Tumma Falcke, tuntien ilmassa hajua, joka
+sen ilmaisee. Samalla hän rauhoittuu: Laine käyttäytyy näin hiukan
+epätavallisesti sentähden että hän on juonut. Tällä hänen käytöksellään
+ei siis ole mitään tekemistä poikien kanssa. Tästä johtuu, että Tumma
+Falcke asettuu ystävälliselle kannalle häneen nähden. Hän kehoittaa
+istumaan, lopettaa ompelemisensa ja alkaa saksilla leikellä poikki
+langanpäitä. Niitä ei näissä vaatteissa kannata päättää huolellisesti,
+vaan kaikki kuitataan niin vähällä työllä kuin suinkin. Valkoisella
+matolla ompelukoneen ääressä onkin suuri läjä paitoja, röijyjä,
+peitteitä ja silmäliinoja sellaisina kuin ompelijatar on ne koneestaan
+siihen pudottanut. Ne odottavat nyt vain silitystä ja sen suorittaa
+keittiössä äiti.
+
+— Eihän hautauspäivää vain ole muutettu? sanoo Tumma Falcke, kun ei
+Laine ala puhua.
+
+— Kuinka niin? sanoo Laine, hymähtää ja ravistaa päätään.
+
+Hän on juonut, ajattelee Tumma, mutta ei voi estää punaa nousemasta
+poskilleen. Miksi tuo mies noin tuijottaa häneen?
+
+— Ajattelin vain, kun tulitte sellaisella kiireellä.
+
+— Tulin vain kuulemaan, mitä uutta rouva tietää.
+
+— Mitäs minä tietäisin.
+
+— Te — te vasta voittekin tietää.
+
+Tumma Falcke hymähtää vuorostaan hänkin ja kohauttaa olkapäitään.
+Mikä kumma hänen on, hän punehtuu tulikuumaksi, vaikkei siihen ole
+minkäänlaista syytä? kaikki hän nyt voi selittää väärin, tuo mies.
+
+— Tiedätte hyvin, Laine, että minä aina istun tässä, en ole
+viikkokausiin liikahtanut. Näen, että lapset tuossa pihamaalla
+leikkivät sotaa, ja itse olette kertonut, että isot ihmiset vähän
+kauempana myöskin leikkivät sotaa. Mitä minä muuta voisin tietää.
+
+— Odottaako rouva vieraita?
+
+— Mitä vieraita? kysyy rouva Falcke ja hänen työnsä vaipuu helmaan.
+— Minä teen työtä, niinkuin näette, mitä vieraita minä ehtisin ottaa
+vastaan?
+
+— Mutta jos tulisi Saksasta.
+
+Silloin veri pakenee rouva Falcken kasvoilta. Hän katsoo säikähtyneenä
+puhujaan, ravistaa sitten päätään ja tarttuu nopeasti työhönsä.
+
+— Rouva sanoo nyt oikein totta, eikö rouva mitään ole kuullut?
+
+Tumma Falcke tuntee, että hänen sydämensä lyönneillään täyttää koko
+ruumiin. Tuo mies tuossa tietää jotain ja aikoo jotain. Ja hänellä ja
+hänen ystävillään on tällä hetkellä kaikki valta. Ompelijatar nousee,
+kääntyy puoleksi selin vieraaseen ja alkaa lajitella vaatteita, yhteen
+kuuluu paita eli röijy, peite ja silmäliina.
+
+— Näitä pitäisi nyt olla neljäkymmentä, sanoo hän. — Ja ylihuomiseksi
+kyllä saan loput. Viiteenkymmeneen arkkuunhan tilasitte.
+
+— Piru vie, kuinka viisas tuo rouva on.
+
+— Laine on taitanut vähän maistaa ja tahtoo sanoa kohteliaisuuksia.
+
+— Ei mitään kohteliaisuuksia, piru vie! Ja kun minä maistan, niin
+määrän minä tiedän eikä siinä ole kenelläkään mitään sanomista.
+Ruumiita tuleekin parikymmentä lisää. Minkästähden ei rouva huoli sitä
+meidän tyttöä tänne auttamaan?
+
+— Kun ei ole muuta kuin tämä yksi kone.
+
+— Pianhan sen toisen koneen saa. Hevosia on ja koneita miten paljon
+vain.
+
+Mitä hän tietää ja mitä hän aikoo? ajattelee Tumma Falcke, tuskin
+tietäen mitä hän vastaa.
+
+— Mutta voihan tyttärenne neuloa kotonakin.
+
+— Siinä se oli: rouva ei tahdo meidän tyttöä tänne!
+
+— Voihan hän tulla, jos tahtoo. Ja jos lähetätte ompelukoneen.
+Ruokavaroja meillä on vähän, mutta ehkä hän käy kotona syömässä.
+
+— Kyllä tuo on niin viisas tuo rouva.
+
+— Kankaat alkavat nekin olla vähissä. Sitä valkoista pitsikangasta on
+täytynyt pitää hyvin säästäen.
+
+— Niitä tulee uusi lasti, ehkä jo tänään.
+
+— Hyvä on sitten vain. Kyllä minä teen parhaani.
+
+— Mutta mitenkäs niiden Saksan-vieraiden laita on?
+
+— Niihin en minä usko.
+
+— Mutta eikö rouva sitten tosiaankaan ole mitään kuullut? Tottakai
+sisarenne on kertonut.
+
+— Minä ehdin niin vähän puhua sisareni kanssa. Hänhän aina on siellä
+teatterissa. Ja nyt kun hän valmistaa matkaa Pietariin, niin enhän minä
+häntä edes tapaa.
+
+— Ette taida enää olla niin hyviä keskenänne kuin ennen.
+
+— Ei meillä mitään riitaa ole.
+
+— Hän on taatusti meikäläinen, hän.
+
+— Niin kai.
+
+— Ja mikäs rouva on?
+
+— Ompelija, näettehän sen itsekin.
+
+— Niin, mutta mitä väriä?
+
+— Puhuisitte nyt, mitä tulitte puhumaan.
+
+— Jaa, helvetissä, siitä se juuri riippuu mitä teille puhun. Mitäs te
+siihen sanoisitte, jos Sorja saisi sulhasia Amerikasta.
+
+— Ei sisareni tahdo tietää mistään sulhasista.
+
+— No, niistä ei ole puutetta. Nämä meidän venäläiset täällä tappelevat
+hänestä. Kuinka käyneekään, kun se Amerikan-sulhanen tulee!
+
+— Sanon vieläkin: sisareni ei tahdo tietää mistään sulhasista. Hän
+lähtee Pietariin laulamaan.
+
+— Mutta jos on tahtominen.
+
+— Puhukaa sitten sisareni itsensä kanssa, enhän minä voi mennä
+vastaamaan hänen puolestaan. Minun ymmärtääkseni hän on taiteilija,
+joka vain haluaa tehdä työtään.
+
+— Niin oikein onkin, enkös sanonutkin teille, että kumoukset ovat
+tarpeelliset ja kyllä ne vielä tännekin tulevat, jotta asiat pantaisiin
+paikoilleen ja jokainen saisi kehittää lahjojaan. Työtä on kumous
+antanut Sorja Lehtiselle eikä hänen pitäisi voida palkankaan huonoutta
+valittaa. Mutta ei se mitään haittaa, vaikka sulhasiakin tulee.
+
+— Mitä Laine nyt tarkoittaa?
+
+— Sitä, että Hyrskyaalto on tullut Isoon-Hietaan kysymään morsiantansa
+ja poikaansa.
+
+— Onko Hyrskyaalto tullut tänne?
+
+— Sinne hän oitis aamulla meni talolle. Taidetaan tästä vielä saada
+punaiset häät, jos kiirettä pidetään. Eiköhän nuoripari pian ole
+täällä. Mutta kuinkas olisi... Onkos vanha mamma kotona? Tottahan
+talossa vielä on kahvia. Se oli viiden kilon pussi, jonka vanhalle
+rouvalle toin.
+
+— Mitä te äsken Saksasta puhuitte?
+
+— Niin, mitä mahdoinkaan puhua — taitaisi rouva mielellään kuulla. Se
+se niitä juuri kertoi, Hyrskyaalto. Ja meidän poika myöskin soitti
+Paalajärven kirkolta. Ne saatanan perkeleet... Mutta kertokoon
+Hyrskyaalto itse, jahka tulee. Taitaa olla vaarallista rouvalle kertoa.
+Sanon vain sen, että me on kohdeltu rouvaa niinkuin olisitte ollut
+meidän väkeä. Työtä on annettu ja hyvä palkka ja ruokatavaroita.
+Eikä miehiäkään ole sijoitettu tänne. Me on luotettu rouvaan, kun
+sisarennekin on meikäläisiä ja kun ne venäläiset kaveritkin ovat häneen
+kuin hullut. Mutta kyllä kohtelu voi muuttuakin, jos käy ilmi, että
+vehkeilette lahtarien kanssa. Ja sitä on kyllä silloin tällöin epäilty.
+Mutta rouva voi valita nyt. Ja sitä ei tarvitse pelätä, ettei tämä
+paikkakunta puoliansa pidä. Meillä on täällä hyvät varustukset, on
+konekiväärit ja tykit ja apujoukkoja tulee, kun vain langalla ilmoittaa
+tahdomme. Ja rouva voi saada kirjeen menemään täältä sukulaisilleen,
+jos tahdotte niinkuin ilmoittaa mitä tänne Isoon-Hietaan kuuluu. Sopii
+sanoa siinä kirjeessä, ettei tänne ole hyvä tulla, helvetinmoinen
+vastaanotto täällä odottaa. No, näettekö nyt, kyllä meillä on hyvät
+tiedot.
+
+— Mitä Hyrskyaalto sitten on kertonut? Ja mitä poikanne soitti
+Paalajärveltä?
+
+— Vai pitäisi minun ne tässä kertoa ikäänkuin ei rouva niitä tietäisi!
+Vuosikausia te olette ne tietänyt, niitähän teidän miehenne juuri on
+valmistanut. Ja hän ne on tuonutkin tänne, ne saatanan perkeleet. No,
+mitä nyt sanotte? Taisi tulla sanomisista loppu. Mutta sen minä sanon,
+että jolleivät keinot onnistu Paalajärvellä, niin onnistuvat täällä. Se
+on tämä talo, joka ensiksi pannaan menemään, jos he tänne yrittävät.
+Sen rouva voi kirjoittaa omaisilleen.
+
+Tumma Falcke seisoo ja lajittelee vaatteita. Hän panee huolellisesti
+kevyen ohuen vaatekappaleen läjään toisen päälle eikä lausu sanaakaan.
+On kuin säkki olisi vedetty hänen päänsä yli ja köytetty kiinni kaulan
+kohdalta: ei mitään hän näe eikä minnekään päin hän saata ajatella.
+Hänen sydämensä lyönnit jyskyttävät tässä pimeydessä kuin kone jossakin
+hirvittävässä konehuoneessa, missä täytyy tukahtua. Kirjeet — onko
+joku löytänyt kirjeet? välähtää äkkiä läpi hänen päänsä. Sitten
+hän ajattelee: ovatko he tulossa Paalajärvelle? Ja tänne? Samassa
+hänelle selviää: minä kuolen siis hyvin pian. Tämän ajatuksen jälkeen
+tulee jälleen valoisaksi ja hän näkee edessään maalari Laineen tutut
+kalpeat kasvot. Niissä on kuitenkin nyt jotakin, jota ei hän ennen
+ole huomannut, jotakin, jonka hän ymmärtää ja joka vaikuttaa kumman
+sovittavasti.
+
+Kaipaus! välähtää Tumma Falcken mieleen. On kuin hän kuulisi isänsä
+huutavan: oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! Kaipaus huutaa tällä
+hetkellä tuhansilla suilla.
+
+— Niin, mitä rouva tähän nyt sanoo? Miettikää nyt vähän, mutta pakoon
+ei ole yrittämistä, sillä täällä on jo vartijat ympäri koko talon. Minä
+menen vähän keittiöön vanhaa rouvaa tapaamaan. Eiköhän niistä viidestä
+kilosta liene jotakin jäljellä.
+
+Tumma Falcke tuntee olevansa yksin huoneessa. Vartijat ympäri talon
+— häntäkö siis vartioidaan? Kirjeet — kirjeet täytyy heti hävittää.
+Ne ovat tällä hetkellä kukkaruukussa tuossa noin. Ei tarvitse muuta
+kuin avata uunin pellit, nostaa ylös kuivuneet kukanjuuret ja paiskata
+kaikki uuniin. Siellä on brovninkikin, mutta sehän on Sorjan, se voi
+siis jäädä. Näitä kirjeitä hän on odotellut kaksi vuosikymmentä, niiden
+tähden hän on vavissut yöt ja päivät, niiden sisältöä hän on sanellut
+itselleen tuossa työssään päivästä päivään ja tunnista tuntiin ja nyt
+hän yhdessä silmänräpäyksessä tuhoaa ne, tuntematta muuta kuin että
+sydän lyö. Mihinkään ei tee kipeää, mutta sydän lyö jyskyttäen. Hän
+polvistuu hiilloksen ääreen ja puhaltaa. Liekki leimahtaa, kellastuneet
+lehdet levittäytyvät ja, väristen tuhoavassa tulessa, puhuu kirjoitus
+vielä kerran. Punaisesta lieskasta erottautuu hopeanvalkoisia sanoja,
+jotka silmänräpäyksen jälkeen hajoavat tomuksi, »... nyt jos koskaan
+on aika... Minusta tuntuu, että se on annettu tämän sukupolven käsiin.
+Mutta jollei olisikaan, niin meidän täytyy valmistaa... Meitä on
+täällä miehiä kaikista maista... Välistä kaipaus käy ylivoimaiseksi
+ja me... voisin saada poikamme valokuvan... kasvattaa kaipauksen
+hengessä... Ainoastaan vapaassa isänmaassa voi...» Lukiessaan näitä
+sanoja palavista papereista ja muistissaan asettaessaan niitä siihen
+yhteyteen, missä ne kirjeissä olivat, tuntee Tumma Falcke rintansa
+lyöntien soivan ikäänkuin hänen sydämensä olisi kello, johon ihmisen
+kaipaus hädässään lyö. Hätäkello se on, joka ihmisen rinnassa
+soittaa. Isä, kuule meitä ja armahda meitä. Me rikomme siksi, että
+meidän kaipauksemme on niin kipeä — Isä, armahda meitä! Me raatelemme
+toisiamme siksi, että meidän kaipauksemme on rajaton —!
+
+Kirjeet ovat tuhkana, mutta yhä viipyy Tumma Falcke polvillaan uunin
+luona keskellä niitä kevyitä kuolinvaatteiden läjiä, joita hän on
+kasannut permannolle. Hän kuulee kuinka kylällä on levotonta. Ajetaan.
+Huudetaan. Paukkuu, helisee, soi. Talo tärähtää: ammutaan. Jossain
+kaukana ja jossain likellä. Kaipaus, ajattelee hän, kaipaus huutaa. Ja
+taasen hän muistaa isänsä, joka tarttui portin pylvääseen ja kamppaili
+saadakseen sen maasta ja huusi tuskasta. Hän muistaa miehensä, kuinka
+hän viimeisenä yönä sulki hänet syliinsä ja sanoi: anna minulle
+anteeksi, mutta minun on täytynyt näin tehdä. Hän ajattelee sokeaa
+ukkoa, josta isä kertoi, kuinka tämä sokea yhtäkkiä sai sisällisiä
+kutsuja, että täytyy lähteä sinne tai sinne. Se oli hänen isoisänsä.
+Kaipaus ei ole mitään muurisavea. Se on sitä ydinvoimaa, mistä kaikki
+luodaan. Onko sukupolvien kaipauksen hetki tullut? Mitä syntyy, mitä
+syntyy?
+
+Tumma Falcke on niin juhlallisen mielialan vallassa, ettei hän erota
+askelia portailla ennenkuin hänen sisarensa seisoo hänen edessään ja
+puhuu hätääntyneenä:
+
+— Voitko piilottaa minut jonnekin...? Ne tulevat minut vangitsemaan.
+Olen suututtanut heidät. Sinähän tunnet täällä kaikki ullakot. Mutta
+pian! Minä en tahdo kuolla. Sanoin heille, että olen taiteilija enkä
+tahdo muuta kuin laulaa. Herra Jumala, mitä sinä tuijotat — auta minua!
+
+— Laine on keittiössä, emme pääse ullakolle.
+
+— Mutta tänne jonnekin...
+
+— Ne löytävät sinut täältä. Koetetaan puhua heille...
+
+— Olen puhunut. Ei se auta. Ihmiset ovat hulluja. Laulaa minä vain
+tahdon, minulle on yhdentekevää, mitä he ovat, kunhan kärsivät ja
+iloitsevat kanssani. Hyrskyaalto on kaikkeen syypää. Hän on tullut. Hän
+vaatii poikaa. Herra Jumala, pitääkö niiden nyt saada minut käsiinsä
+— muista sanoa, ettei minulla ole poikaa! Minä en tahdo kuolla! Peitä
+minut tuohon vuoteeseen.
+
+— Rakas Sorja, ne löytävät sinut siitä ja se on paljon pahempaa sitten.
+Koetamme puhua heille.
+
+— Olen puhunut, olen laulanut — mutta he ovat hulluja eivätkä mitään
+kuule.
+
+— Varustaudutaan sitten kuolemaan. Ettei jouduttaisi heidän käsiinsä.
+Minä tulen mukaasi.
+
+— Minä en tahdo kuolla.
+
+— Tuossa on ase. Osaatko sinä ampua?
+
+— Ase? Sehän on minun. Hyvä oli. Olen sitä etsinyt, sinäkö sen otitkin.
+Hyvä oli. No, nytpä toki en ole aseeton. Onko tämä ladattu?
+
+— Pojat kerran latasivat. Kaiken varalta. Mutta koetan puhua Laineen
+kanssa. Tehän olette olleet niin hyvät ystävät.
+
+— Hänellä ei enää ole paljon sanomista. Tänne on tullut väkeä muualta.
+Mitä minä välittäisin vaikka kuolisinkin, mutta juuri kun tarkoitukseni
+on lähteä valloittamaan Pietari. Herra siunaa, etkö sinä nyt mitään
+keksi, pitääkö meidän seisoa tässä kuin kaksi teuraseläintä. Etkö sinä
+tahdo kohdata miestäsi? Ja poikiasi? Hehän ovat tulossa, etkö sitä
+tiedä. Saksalaisten tykit pommittavat jo Paalajärven kirkonkylää.
+
+— En tule koskaan näkemään heitä.
+
+— Mitä hullutuksia!
+
+— Se ei kuulu ihmiselle. Minä kuolen ennenkuin he tulevat, tai kuolevat
+he.
+
+— Tumma, ihminen hoi — oletko sinä elossa vai oletko jo kuollut?
+Tiedätkö sitten, että tämä talo on saarrettu: vartijat joka taholla! Ja
+aivan vieraita miehiä. Jos olisikin täkäläisiä, niin ei olisi hätää. Ja
+jotakin niillä huomenna on mielessä Paalajärvellä. Jotakin ne aikovat
+räjäyttää. Nuori Laine soitti.
+
+— Kirkon! kuiskaa Tumma ja hänen silmänsä syttyvät yhtäkkiä kuin lamput.
+
+— En tiedä. Mutta vieläkö nytkin tahdot kuolla?
+
+Tumman silmät sammuvat taasen.
+
+— Minä en voi heitä auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Älä kiusaa minua
+näillä asioilla. Kun en voi, niin en voi. Asetun tähän, tässä olen
+istunut kaksikymmentä vuotta, tappakoot minut tähän.
+
+— Olemme eläneet täällä kuin säkissä. Meitä on petetty. Saksalaiset
+tulevat toiselta taholta, toiselta suomalaiset. He aikovat yhtyä
+Paalajärven kirkolla ja tulevat sitten tänne.
+
+— Miten täällä sitten käy?
+
+— Varustaudutaan kai vastarintaan — en tiedä. Enkä kysykään. Pietariin
+tahdon. Muistatko isän kuvauksen Pietarin oopperasta.
+
+Tumma näkee vielä vilaukselta sisarensa seisovan keskellä lattiaa, uhma
+kasvoilla ja ase kädessä. Hänellä on hattu päässä ja hatun ympärillä
+leveä punainen nauha. Päällystakin hän on viskannut yltään ja musta
+puku sujuu kireänä hänen vartalonsa ympärillä ikäänkuin se olisi
+siihen juotettu. Hänen joka jäsenensä vapisee suuttumusta, tarmoa ja
+toimintahalua, hän on kuin vangittu hallitsijatar, joka vielä uskoo
+voivansa lumota sotajoukkonsa. Tumma Falcke painaa alas kaikki mitä
+hänessä äsken liikkui ja alkaa polkea ompelukonetta. Ettei hän vain
+olisi kaipauksellaan kutsunut rakkaitaan vaaraan. Ei koskaan, ei
+koskaan hän heitä näe. Tämä työ on ainoa, johon nyt saattaa turvata.
+Tappakoot hänet tässä.
+
+Pihamaalle ajaa hevonen. Toinen. Kolmas. Ne höyryävät niin että niiden
+yläpuolelta nousee ilmaan kuin savupatsas. Miehiä astuu alas. Tumma
+Falcke ei tahdo ajatella. Räystäät tippuvat, ääntää hän itsekseen kuin
+runoa. Kevät tulee, sulava lumi valuu alas jääpuikkoja pitkin. Täytyy
+ahertaa, tuli lisää työtä.
+
+— Siinä hän nyt on — Hyrskyaalto! huutaa Sorja ja astuu vaistomaisesti
+perällepäin huonetta. — Nyt täällä alkaa näytelmä. Minä en huoli
+hänestä, ammun hänet, jos hän yrittää tulla likelleni.
+
+— Jumalan tähden, älä niin puhu! sanoo Tumma, äkkiä havahtuen
+mietteistään.
+
+Hyrskyaalto saapuukin samassa Laineen ja rouva Lehtisen seurassa. Laine
+kantaa keittiöstä kahvitarjotinta ja lauleskelee hyväntuulisena.
+
+— No, nythän täällä on vanha seura koolla — muistatkos Hyrskyaalto,
+kuinka me kävimme pyytämässä kanttori Lehtistä johtamaan kantaattiamme.
+Ja hän kun sanoi, ettemme ymmärrä eroa kantaatin ja potaatin välillä
+— eikös se niin ollut! No, rouva, heittäkää nyt se neulomamasina ja
+tulkaa ottamaan kahvia. Sovitaan pois jo vanhat vihat, jo minä nyt
+uskon, ettette mitään tiedä niistä perkeleistä, jotka paukuttavat
+Paalajärvellä. Sanon sen muillekin. No, vanha rouva on minulle
+itkenyt ja vakuuttanut, että olette eläneet täällä kuin säkissä.
+Mehän sitäpaitsi tarvitsemme teitä, kukas meille ompelee. Nyt vasta
+muistan: sairaanhoitajattaret käskivät ommella näitä huntuja. Tässä on
+malli, onpa se rypistynyt! Ne pitäisi olla hautajaisissa tietenkin. Ja
+tässä on tällainen nauha, joka pitää olla käsivarren ympärillä. Minä
+lähetän tytön tänne avuksenne. Mutta heittäkää nyt hiidessä tuo kone
+ja olkaa hyvällä päällä. Tehdäänkös puolikuppiset. Minulla on täällä
+taskussa oikein pitkäkorkkista ainetta. Ja sitten kai sitä päästään
+häihin. No, älkää nyt helkkarissa murjottako. Tuo Sorja Lehtinen
+on kuin onkin Hyrskyaallon kylkiluu. Ja hittoako Sorja sille voi,
+että poika on lahtari. Mitä sinä, Hyrskyaalto, jätit hänet tänne.
+Kaikissa meidän juhlissa on Sorja ollut kuin vallankumouksen hengetär.
+Venäläiset toverit kaikki ovat olleet häneen hurmaantuneet. Ja sitten
+te teette häämatkan Pietariin... Saatana, mikä teissä kaikissa on?
+Yksinänikö minä tässä puhunkin? Pelkäättekö ehkä niitä nulikoita, jotka
+ammuskelevat Paalajärveä kohden. Kyllä niitä varten on varattu satimet.
+No, neiti Lehtinen, olkaa tuolle sulhaselle nyt vähän ystävällinen.
+Vanhana toverina minä tiedän kuinka hän on teitä ikävöinyt.
+
+Sorja laskee kupin käsistään niin että kilahtaa.
+
+— Älkää laskettako loruja. Minä en tahdo olla missään tekemisissä
+tuon miehen kanssa. Enkä minä liioin ole kenenkään käskettävä. Minä
+teen mitä tahdon ja laulan kenelle tahdon. Tänään minua huvittaa
+pitää hatussani punainen nauha, mutta huomenna saatan haluta käyttää
+sinistä...
+
+— Ja ylihuomenna valkoista, sanoi Hyrskyaalto, naputtaa oikeaa
+nyrkkiään pöytään, hymyilee ja siristää vihreältä välähteleviä silmiään.
+
+Sorja kalpenee hiukan, hänen äitinsä koettaa saada sanotuksi, ettei
+Sorja tarkoita mitä hän sanoo, ja Laine huutaa, että onko hän tullut
+hulluksi, sillä hänhän on ollut täällä itse vallankumouksen hengetär!
+
+— Niin, sanoo Sorja ja ravistaa suuttuneena päätään, — miksei
+valkoista, jos niin haluan. Vastaanottaville sydämille minä laulan,
+olivat ne sitten kotoisin pohjoisesta tai etelästä, tai lännestä
+tai idästä. En kärsi politiikkaa, sydämet se myrkyttää. Antakaa
+minun lähteä suureen Pietariin, siellä isäni ensi kerran kuuli
+musiikkitaidetta, siellä minut ymmärretään...
+
+— Suuri on Amerikkakin! sanoo Laine ja silmäilee veitikkamaisesti
+Hyrskyaaltoon.
+
+— Itse saatte mennä Amerikkaan! sanoo Sorja ja asettuu juomaan kahvia.
+
+— Onko täällä näin vain aseita? huomauttaa Hyrskyaalto, joka on nähnyt
+Sorjan piilottavan brovninkinsa vaateläjän alle.
+
+— Ovat tarvinneet sitä teatterissa, nauraa Laine. — Tuo sinun
+morsiamesi täällä on johtanut koko teatteria. Syyttä suotta sinä
+hänelle murjotat. Pitäisit vähän hyvänä. Vielä joku Venäjän herra hänet
+sinulta vie!
+
+Hyrskyaalto siirtää kahvikupin luotaan, ottaa esiin paksun kullatun
+paperossikotelon ja katselee yli pöydän Sorjaan. Sorja katselee
+takaisin ja hänen joka jäsenensä sanoo: koettakaapas tulla! Tumma
+nousee ja tarttuu työhönsä. Laine kaataa väkisin vanhalle rouva
+Lehtiselle vielä yhden kupin kahvia ja kertoo kehuskellen, että
+Hyrskyaalto on rikas mies: automobiilit ja kanatarhat ja sanomalehdet
+ja sikalat hänellä on! Yhtäkkiä kaikki vaikenevat: kuuluu kiivasta
+ammuntaa. Vanha rouva on käynyt valkoiseksi kuin palttina.
+
+— Jeesus! kuiskaa hän käheällä, särisevällä äänellään. — Etteihän taas
+tapettaisi ihmisiä?
+
+— Kumoukset on välttämättömiä, sanoo Laine takaisin. — Että kaikki
+pantaisiin paikoilleen. Älkää te nyt niistä, antaa niitten siellä
+ammuskella. Me istutaan tässä näin ja juodaan kahvia niinkuin ennen
+vanhaan kanttori Lehtinen ja kanttorska istuivat. Ettekös te näin juuri
+istuneet?
+
+Tumman laskettaessa suoria pitkiä saumoja niin että huone tärisee,
+istuvat Sorja Lehtinen ja Hyrskyaalto vastakkain, ääneti ja
+mietteissään, toisiinsa katsomatta, ja Laine ja vanha rouva Lehtinen
+jatkavat ystävällistä puheinaan, tupakansauhun kohotessa pilviksi
+molempien parien ympärille.
+
+— Lehtis-vainaja, sanoo vanha rouva surullisesti, — Lehtis-vainaja
+olisi selittänyt sen niin, että kaikki tämä levottomuus ja sota ja
+ammuskeleminen ja tappaminen johtuu kaipauksesta. »Voi tätä kaipausta,
+voi tätä tuskaa!» hän aina sanoi. Ja joi siinä kaipauksessaan.
+
+— Helkkarin oikein sanottu! innostuu Laine, —. sitä se juuri on:
+kaipausta. Jokaisella on kaipaus. Kas kun kaikki on järjestetty
+huuthelkkariin, niin jokaisen täytyy kaivata parempaa. Ja siitä
+tulevat kumoukset. Helkkarin oikein sanottu. Mutta se olikin nero,
+kanttorivainaja. Hänen aikanaan jos olisikin tapahtunut kumous, niin
+hän olisi saanut kehittää lahjojaan. Ja mikä hänestä olisi tullutkaan!
+
+— Mutta antaa tuon Sorjan kehittää lahjojaan. Se oli aina
+Lehtis-vainajan toivo.
+
+— Totta kai, jahka tästä ehditään. Ja hänhän onkin meidän ylin
+rimatonna. Ja vallankumouksen hengetär.
+
+— Lehtis-vainaja aina sanoi, etten minä ymmärrä niitä asioita, mutta
+pitääkö ihmisten välttämättä tappaa toisiaan?
+
+— Niin, kas kun jokaisella on oma kaipaus ja kaipaukset sitten joutuvat
+ristiriitaan, niin ne tappelevat niinkuin kukonpojat. Ja eivät ihmiset
+oikeastaan toisiaan tapakaan, vaan noita kaipauksia juuri.
+
+— Mutta siinä menevät ihmisetkin.
+
+— Niin menevät, niin menevät — mitä hemmettiä sille voi.
+
+Sorja Lehtinen rupeaa yhtäkkiä nauramaan. Hän nauraa sydämellisesti,
+unohtaen kaikki äskeiset raskaat ajatuksensa. Laine, joka on luullut,
+ettei kukaan muu häntä kuuntele kuin vanha rouva, punehtuu hiukan ja
+rientää parantelemaan äskeisiä lausuntojaan:
+
+— Mutta kansa pitää huolen siitä, ettei sitten olekaan kuin yksi
+kaipaus. Kaikkien täytyy kaivata samalla tavalla. Sitten ei tule mitään
+ristiriitoja enää.
+
+Sorja tuijottaa häneen hetkisen suurin silmin. Sitten hän sanoo:
+
+— Niinkö, että te ja minä kalpaamme samalla tavalla? Te, te, ja minä?
+
+Hän oikaisee joutsenmaisen kaulansa eteenpäin, viittaa tarmokkaasti
+ensin Laineeseen ja sitten itseensä ja toistelee yhä sanoja »te» ja
+»minä».
+
+— Niin, sanoo Laine ja äskeinen hyväntuulisuus alkaa väistyä loukatun
+itserakkauden ja suuttumuksen tieltä, — mitä helvettiä... olenko minä
+mikä apina tai hevonen, etten minä osaisi kaivata samalla tavalla kuin
+lukkarintytär. Naurakaa te vain, mutta se voi käydä teille kalliiksi,
+saakeli soikoon. Sano sinä, Hyrskyaalto, joka olet oppinut mies, sano
+hänelle kovat sanat.
+
+Hyrskyaalto oikaisee kätensä yli pöydän.
+
+— Anna pois tuo ase, Sorja!
+
+— Enkä anna, sanoo Sorja nauraen. — Mutta olisi tosiaan hauskaa
+kuulla, luuletteko, että mikään kumous voi saattaa minun kaipaukseni
+samaksi kuin tuon maalari Laineen. No, sanokaa nyt, herra Hyrskyaalto.
+Opettakaa minua, en todellakaan tiedä. Ja jos kysymykseni on hyvin
+lapsellinen, niin antakaa lapselle karamelli!
+
+— Anna pois se pieni pyssy, sanoo vanha rouva Lehtinen, joka ei koskaan
+voi pitää mielessään revolverin nimeä. — Vielä laukeaa ja tapahtuu
+onnettomuus.
+
+— Ei mitään karamelleja! huutaa Laine suuttuneena.
+
+— Olkaa vähän hiljaa, rouva Falcke, ettekö kuule: olkaa vähän hiljaa.
+Täällä ei kuule mitään. Helvetissä, ettekö voi lakata! Hyrskyaalto,
+kunnon toveri, sanopas ne samat asiat, mitkä sanoit tässä viimein, kun
+olit käymässä meillä. Etkö nyt muista.
+
+— Minä puhun illalla, sanoi Hyrskyaalto malttamattomana. — Sopii tulla
+silloin kuulemaan.
+
+Kaikkien hämmästykseksi rouva Falcke nyt puhuu jotakin, näyttäen
+välttämättä tahtovan, että häntä kuultaisiin.
+
+— Kuulkaa nyt... Kuulkaa nyt, sanoo hän, — minulla on kiire, ettekö
+voisi mennä toiseen huoneeseen puhumaan. Miksei noita hevosia tuolla
+ulkona peitetä? Miksei niille anneta vettä? Menisitte nyt, Laine, ja
+katsoisitte, että ne saavat hoitoa. Nuo asiat eivät kuitenkaan selviä,
+vaikka te puhuisitte siinä koko ikänne. Ne ovat ikiliikkuja — perpetuum
+mobile. Ikiliikkuja on keksitty, se on ollut maailman alusta ja se se
+juuri kuljettaa elämää eteenpäin. Ikiliikkujan nimi on kaipaus. Mutta
+menkää nyt toiseen huoneeseen.
+
+Tumma Falcken puhuessa on Laine taskupullostaan kaatanut kuppiinsa ja
+juonut. Hyrskyaalto ei huoli, kun hän tarjoaa hänelle.
+
+— Eihän sinun suusi nyt siitä kulu, veli Hyrskyaalto sanoo Laine,
+ottamatta lukuun rouva Falcken sanoja, — jos toistat mitä silloin
+sanoit.
+
+— Se kai oli jotain siitä, että ihminen on ympäristönsä tulos. Se
+ympäristö missä hän kasvaa, määrää hänen luonteensa. »The character
+of Man is formed for him and not by him.» Sitä kai sinä tarkoitat.
+Mutta illalla kokouksessa puhun näistä enemmän. Mitä rouva Hyrskyaalto
+suvaitsee nauraa?
+
+— Laine, minä en saa valmiiksi näitä vaatteita, jollette anna minun
+neuloa, puhuu Tumma Falcke hermostuneena ja katselee pihamaalle, missä
+hevoset seisovat läpimärkinä ja uuvuksissa. — Teidän kelkkannekin ovat
+lapset ottaneet ja kuljettelevat sitä.
+
+Hyrskyaalto nousee ja paiskaa paperossinpään tarjottimelle. Sorja
+Lehtinen tarkkaa hänen liikkeitään ja varustautuu niiden varalta,
+painaen pientä kiiltävää asetta kädessään. Hyrskyaallon hiukset
+vivahtavat jo harmaaseen, muuten hän sekä puvultaan että ryhdiltään on
+entistä komeampi. Parilla askeleella hän on Sorjan luona, tarttuu hänen
+ranteeseensa ja suutelee häntä. Sorja parahtaa, syntyy pieni ottelu
+ja samassa laukeaa ase. Laukeaa vielä toisenkin kerran. Sorja lepää
+hervottomana Hyrskyaallon käsivarsilla. Pari kertaa hän avaa silmänsä
+ikäänkuin kysyäkseen, tähänkö hänen kaipauksensa oli määrä päättyä.
+Sitten hän on hiljaa, ja Hyrskyaallon sormien lomitse alkaa pisaroida
+verta.
+
+Sinä yönä nukkuvat Tumma ja äiti keittiössä, vuoteet vierekkäin. He
+etsivät turvaa toisistaan, sillä kolkon jäljen on kuolema jättänyt
+taloon. Vaikkei ihmisen elämä tällä haavaa tunnu olevan kärpäsen
+elämää arvokkaampi, on kuolemantapaus kuitenkin kaamea omaisille,
+joiden piirissä se sattui. Mitäpä valituksesta — se ei auta. Mitäpä
+kysymyksistä — vastausta niihin ei tule. Tumma ja hänen äitinsä eivät
+enää kysy eivätkä valita. Sorja on kuollut — osuiko kuula vahingossa
+vaiko tahallisesti, se ei muuta asiaa. Kuitenkaan ei äiti saata
+päästä rauhaan ajatukselta, että minnekähän tyttären sielu joutuu,
+kun hän niin valmistamatta kuoli — joutuneeko pahaan paikkaan, vai
+löytäneekö armoa taivaallisen Isän edessä. Tumma taas ajattelee
+pienellä kateudella sisartaan — hän on turvassa kaikilta maailman
+myrskyiltä. Ei, ei hän toki Sorjaa kadehdi. Niin sydämestään hän suo
+hänelle hänen rauhansa. Niin kauniina hän makaa valkoisessa arkussaan.
+Sitä eivät he ajatelleet, kun siinä puhelivat keskellä tekeillä olevia
+kuolinvaatteita, että Sorja olisi ensimmäinen, joka niitä tarvitsi.
+Hellyys, joka nyt täyttää nuoremman sisaren sydämen, on sama, jota
+hän tunsi heidän ollessaan lapsia, silloin kun he isän kanssa yhdessä
+rakastivat ja ihailivat Sorjaa. Katolta putoelee vesipisaroita niinkuin
+niin monesti Laarilla, kun sisarukset istuivat keittiössä lieden luona
+ja miettivät, mitä varten ihminen syntyy elämään ja monta muuta asiaa.
+
+Ei Tumma enempää kuin hänen äitinsäkään saa unta. He ovat
+levottomuudessa ja suuressa jännityksessä. Eivät enää Sorjan kuoleman
+johdosta, vaan tapausten takia Paalajärvellä. Mitä siellä on tekeillä?
+Laine ei sanonut sitä, vaikka häneltä kuinka olisi udellut. Ei
+äidillekään, vaikka he parhaassa sovinnossa yhdessä keittivät kahvia ja
+puhelivat Tumman miehestä, Pentistä ja Matista. Ehkei täällä todella
+ole tiedettykään saksalaisten ja valkoisten olevan niin likellä.
+
+— Nukutko sinä? kuiskaa äiti ja ojentaa käden Tumman vuoteeseen.
+
+— En.
+
+— Huomasitko, että Laine sanoi: satimet, satimet on varattu.
+
+— Huomasin kyllä. Sorja mainitsi kuulleensa, että he aikovat räjäyttää
+jotakin.
+
+— Kirkon, mitä he muuta voisivat räjäyttää.
+
+— Se johtui minunkin mieleeni. Kuuletteko jotain? Ajetaan. Koirat
+haukkuvat. Kyllä nyt on jotain erikoista tekeillä.
+
+— Ehkä saksalaiset tulevat tännekin.
+
+Saksalaiset!
+
+Kun Tumma ajattelee saksalaisia, niin valtaa hänet juhlallinen pelko,
+vaikka hän tietää, että he ovat ystäviä. Saksalaiset, joita ei ole
+voitettu yhdelläkään taistelutantereella, saksalaiset, jotka ovat
+kuin joitakin sadun jättiläisiä, saksalaiset, jotka ovat kasvattaneet
+jääkärit, saksalaiset, joiden luona Arne on ollut kaikki nämä vuodet —
+olivatko saksalaiset tulossa tähän kaukaiseen Suomen kolkkaan?
+
+— Laine luuli siis, että meidän pojat olisivat saksalaisten mukana
+tulossa tänne ja että minä olisin ollut kirjeenvaihdossa heidän
+kanssaan.
+
+— Niinhän hän sanoi.
+
+— Hän tahtoi minua kirjoittamaan heille, että täällä on niin hyvät
+varustukset. Herra Jumala, seinäthän ovat ihan punaisina, hanki on kuin
+veressä. Nyt on jossain tulipalo.
+
+— Herra siunatkoon, ehkä he aikovat polttaa meidät. Isä meidän, joka
+olet taivaassa...
+
+Äidin hiljaa lausuessa tuttuja rukouksen sanoja, kuuntelee tytär. Ensin
+ei hän erota muuta kuin sydämensä väkivaltaisen jyskytyksen ja räystään
+tippumisen ulkona. Sitten hän erottaa koiranhaukunnan, tulen kohinan
+ja epämääräisen humun, jonka hän päättelee johtuvan kiireisestä ajosta
+ja huudoista. Hänelle tulee se tunne, että pitäisi nousta ja pukeutua.
+Kuitenkaan varmaan ei ole hyvä sytyttää valkeaa. Sorja — onnellinen
+Sorja!
+
+Kaipaus, sanoisi isä, kaipaus kiidättää nyt tulisella ratsulla yli
+maan, kaipaus kantaa nyt kuoleman viikatetta — mitä syntyy, mitä syntyy?
+
+Mikä se oli? Tumma kimmahtaa istualleen, hänen poskipäänsä ovat
+jääkylmät ja sydän tuntuu seisahtuneen. Kuului liikettä katolta ja
+ikkunan alta: joko ne ovat tulleet sytyttämään taloa? Jotain vyöryi
+maahan.
+
+— Äiti, kuulitteko?
+
+— Lunta putosi katolta. On jäänyt lapioimatta.
+
+Lunta! Tumma hengittää jälleen. Oudon onnellinen ja vapauttava tunne
+valtaa hänet. Lumi vyöryy katolta, kevät saapuu. Ei ikinä hän ole
+voinut ajatella, että tämä kevään merkinanto saattaisi vaikuttaa
+näin juhlallisesti. On kuin jokin vuorenraskas huoli vyöryisi hänen
+mielestään ja hänen kaipauksensa, joka äsken oli kuin tulipalonliekki,
+ottaa nyt muuttolinnun muodon ja liitää viilein, valoisin siivin.
+
+Hän istuu hetken vuoteessa ja kuuntelee jotain ääntä, joka soi
+hänen sisimmässään. Jokohan tämä nyt olisi se kirkonkello, josta
+Kreeta-Karoliina Iso-Hieta puhui.
+
+Hän astuu nopeasti permannolle ja alkaa hakea vaatteitaan. Hän ei tunne
+pienintäkään epäilystä. Ei myöskään pelkoa. Hän hakee tulitikut ja
+sytyttää lampun.
+
+— Mitä sinä teet, Tumma, onneton lapsi? kuiskaa äiti ja nousee istualle.
+
+— Minun täytyy heti lähteä.
+
+— Minne? Mitä sinä puhut?
+
+— Paalajärvelle. Lähdettekö mukaan vai jäättekö tänne?
+
+— Miten sinä sinne — oletko järjiltäsi?
+
+— Minä tunnen, että minun täytyy.
+
+— Jätätkö äitisi tänne murhamiesten käsiin?
+
+— Jätän Jumalan käsiin.
+
+— Täällähän on vartijoita joka puolella.
+
+— Minä otan Sorjan passin.
+
+— Lapsi raukkani, näkeväthän ne, ettet sinä ole Sorja.
+
+— Ne ovat kaikki vierailta paikkakunnilta. Tuletteko mukaan?
+
+— Kuka hautaa sisaresi?
+
+— Kuka varoittaa niitä, jotka ovat kirkossa?
+
+— Mutta emmehän tiedä aikovatko ne räjäyttää kirkon ja onko ketään
+kirkossa.
+
+— Minä tiedän, että minun täytyy lähteä.
+
+— Toivotko sinä pääseväsi perille ja näkeväsi miehesi ja pojat?
+
+— En heitä koskaan näe. Mutta minun täytyy lähteä. Ehkä sittenkin
+täällä olette paremmassa turvassa.
+
+— Lähdetään sitten yhdessä, kuollaan yhdessä.
+
+He ovat nopeasti valmiit, päässä sairaanhoitajattaren huntu ja
+käsivarren ympärillä laupeudensisaren merkki. Suljettuaan oven panevat
+he avaimen naulaan, niinkuin heillä on tapana tehdä, kun he hetkeksi
+menevät jonnekin likelle käymään. Pihamaa on valoisa kuin päivällä.
+Työväenasuntojen portailla seisoo vaimoja ohuissa pukimissa, arvaillen
+mitä kaikkea palaa. Tehdas ja johtajan asunto, ne ne ovat. Joukko
+poikia juoksee, kovaäänisesti puhuen, portista, nähtävästi likempää
+katsomaan tulipaloa. Tumma Falcke kulkee heidän perässään ja etsii
+vartijoita. Heitä ei näy missään. Ehkäpä onkin parasta koettaa ottaa
+hevonen tallista, valjastaa se omin neuvoin ja lähteä menemään vain.
+Vihdoin viimein hän löytää puodin rappusilta nuoren miehen, joka pistin
+olalla seisoo, katsellen punerrusta.
+
+— Tulisittekos valjastamaan meille hevosta. Täytyy tässä keskellä yötä
+mennä noutamaan haavoittuneita.
+
+Mies lähtee mitään utelematta liikkeelle. Laupeudensisar johdattaa
+hänet tallille. Rekiä on valmiina ulkopuolella. Keskellä sitä hälyä
+ja melua, mikä täyttää pihamaan, ei sairaanhoitajatar voi ajatella
+muuta kuin: kautta tuskan ja kärsimyksen kulkee kaipaus tietään — mitä
+syntyykään? Toisille tulee pettymys, toisille täyttymys. Kaikki eivät
+yhtaikaa saata olla tyytyväisiä, sillä silloin pysähtyisi ikiliikkuja
+ja elämäkin pysähtyisi. Jos, jos kävisi niin, että maa tulisi vapaaksi,
+niin toki silloin olisi täyttynyt yhteinen kaipaus! Hänen tekee mieli
+olla ystävällinen nuorelle miehelle, joka heitä auttaa ja joka ei
+mitään kysy. Hän on kalpea, puhdaspiirteinen poika, Tumma muistaa
+Pentin, kun häntä katselee. Mutta hän ei keksi mitään sanottavaa. Mies
+on asettanut pistimensä seinää vasten ja viipyy hetkisen tallissa,
+mistä kuuluu hevosten poljenta lattiapuuta vasten.
+
+— Kevät tulee, sanoo laupeudensisar miehelle, kun tämä hevosta
+taluttaen astuu räystään alitse, josta vuotaa vettä.
+
+— Katsotaan nyt pisin reki ja eiköhän täällä jossain ole heiniä, sanoo
+poika, avaa vajan oven ja tuo sieltä sylyksellisen.
+
+Kun naiset heti aikovat asettua rekeen, tasoittaa hän heiniä ja puhuu
+jotakin itsekseen ystävällisellä äänellä. Samassa tärähtää maa jalkojen
+alla ja kaikilta portailta kuuluu huudahduksia ja kirouksia.
+
+— Se oli saksalainen tykki, sanoo poika ja ottaa kiväärinsä. — Kuuluvat
+uhanneen huomenna pitää juhlajumalanpalveluksen Paalajärven kirkossa.
+Mutta ilmaan ne lentävät sentien. Sinne on tänään vedetty kuormittain
+dynamiittia. Osaattekos te nyt ajaa? Kuuluu olevan vettä rannoilla.
+Kunhan ette joutuisi saksalaisten käsiin. Niitä piruja oli nähty
+jäällä. Niitten käsiin kun joutuu, niin ei pääse elävänä. Hyvää matkaa
+vain. Taas! Niillä on helvetinmoiset kojeet!
+
+Äiti ja tytär tuskin uskovat todeksi, kun he ovat päässeet läpi
+vartijaketjun. Vaistomaisesti ohjaa Tumma Falcke hevosen syrjäkaduille.
+Kulku on sille väkinäistä eikä se kunnioita ajajansa heikkoja käsiä.
+Ajaja kömpii polvilleen reen kärkeen, voidakseen ohjasperillä saavuttaa
+hevosen ja koko hänen tarmonsa keskittyy nyt siihen, että hän saisi
+hevosen kulkemaan. Vastenmielisin työ maailmassa: eläimen rääkkääminen,
+on tällä hetkellä hänen tehtävänään ja hän komentaa tunteensa
+vaikenemaan, antaen järjen hallita.
+
+— Passi!
+
+Pimeästä talonnurkkauksesta astuu esiin punasotilas. Hän valaisee
+taskulampulla sairaanhoitajattaren passin ja kysyy, missä toisen passi
+on. Se unohtui siinä kiireessä, kun niin äkkiä tuli lähtökäsky. Tumma
+Falcke ihmettelee itsekin millä varmuudella hän valehtelee. He pääsevät
+eteenpäin. Täällä syrjäkaduilla on korkeita, upottavia kinoksia, joiden
+läpi täytyy ajaa kahlaten. Lähempänä rantaa tulee paljaita kohtia,
+joilla hiekka ritisee, kun reenjalakset niille sattuvat. Siellä täällä
+päästävät talot välitseen näkyviin loimotuksen tulipalopaikalta,
+ja kohina täyttää kaiken aikaa ilman kuin kaukaisen kosken pauhu.
+Tumma Falcke tuntee vaistomaisesti, että täytyy välttää viertotietä,
+sillä siellä kulkevat pakolaiset Paalajärveltä. Ison-Hiedan isännän
+ei tarvitse katsella tätä pakoa. Hänen pylväänsä on suistettu ja
+rintakuva ilolla ja melulla kuljetettu johonkin vajaan romun joukkoon.
+Sivukadulta, jolta kulkee polku rantaan, ajaa Tumma Falcke järvelle.
+Siinä, missä maa ja jää kohtaavat toisensa, uppoaa hevonen polvia
+myöten ja reki keinuu niinkuin vene. Äiti siunailee reen perällä
+ja tytär komentaa polvistuvasta asennostaan hevosta kulkuun. Tulen
+kohinaan, joka heikkenemistään heikkenee, sekaantuu nyt pakenevien ajo
+selältä. Kun pääsisi saaren suojaan: jos pakolaiset huomaavat tämän
+hevosen, käännyttävät he sen armotta takaisin. Saarelta voi taittaa
+piiskan. Lieneekö tämä hevonen näin väsynyt, vai lieneekö se laiska. Ei
+ole liioin hyvä juosta upottavassa hangessa. Reki kallistelee puolelle
+ja toiselle. Tässä tulee vastaan vahva hangen harju, nähtävästi joskus
+pyryilmalla syntynyt, ja hevonen astelee käyden.
+
+— Dynamiittia koko päivän, sanoo äiti reen perästä
+
+— Älkää Jumalan tähden puhuko, vastaa tytär haaraltaan. — Jos joku
+sattuisi kuulemaan.
+
+— Emme pääse perille tällä lailla.
+
+— Millä lailla sitten? kuiskaa tytär tuskastuneena. — Ei ole muuta
+keinoa kuin piilotella täällä lähempänä rantaa. Kyllä me aamuun ehdimme
+perille, eivät ne toki yöllä pidä jumalanpalvelusta.
+
+— Aijai, sinä ajat aivan sulaan.
+
+— Ollaan hiljaa.
+
+Saaren rannassa on taasen vettä niin ettei hevonen tahdo astua
+eteenpäin. Tumma Falcke kovettaa sydämensä ja komentaa sen menemään.
+Loiskuen jakaantuu vesi reen kahden puolen, pärskyen korkealle ilmaan.
+Tämä oli sittenkin hullusti: täällä on vastassa tiheä pensaikko.
+Jotakin avuttoman itkun tapaista pyrkii ylös rintaan. Tumma Falcke
+nielee sen alas, puree kokoon huulensa ja nykäisee vimmastuneena
+ohjaksista. Hevonen astuu suoraan pajupensaisiin ja reki huojuu oksien
+varassa, kallistuen puolelle ja toiselle. Kun pääsisikin ulos tästä
+ryteiköstä. Mikä se oli? Onko täällä joku? Vesi vain jossain lirisee,
+nähtävästi kevätpuro hangen alla.
+
+Äiti ajattelee itsekseen, että olisi ollut parempi jäädä paikoilleen:
+ei ikinä tämä retki pääty hyvin. Tytär tuntee hänen ajatuksensa ja
+päättää vimmastuneena päästä perille, maksoi mitä maksoi. Tai jollei
+pääse perillekään, niin jos tapaisi joitakin ihmisiä, saksalaisia tai
+valkoisia, että saisi heidän mukanaan sanan Paalajärvelle. Sitten ei
+olisi väliä, vaikka he äidin kanssa jäisivätkin tänne. Häntä suututtaa
+eikä hän voi hillitä itseään, vaan kuiskaa pimeyteen: mitä tulitte
+mukaan, enhän minä kehoittanut. Äiti ei kuule. Hänellä on täysi
+työ suojella silmiään varvuilta, jotka lyövät rekeen, tai itseään
+putoamasta reestä, sen kallistuessa hangissa. Ei tarvitse astua reestä
+taittamaan oksaa. Siitä sen saa pajupehkon läpi ajaessa. Rannassa on
+taasen edessä kellahtava sulavesi: Tumma läiskäyttää varvulla hevosta,
+se tekee pitkän hypyn ja reki luiskahtaa niin syvälle, että vesi tulee
+laitojen tasalle. Äiti ei enää puhu mitään.
+
+Tumman on sekä hiki että vilu. Tuntuu siltä kuin vaatteet olisivat
+likomärkinä ihoa vasten ja samalla käyvät kylmät väreet pitkin pintaa.
+Varmaan äidin on vilu. Mutta ei voi astua kävelemäänkään, sillä tähän
+hankeen uppoaa kuin suohon. Ei uskalla etsiä tietä. Kunhan ei eksyisi.
+Täytyy kaukaa pitää viittanaan suuri hevostie, muuten voi ajaa aivan
+harhaan. Se ei pääse hukkumaan silmistä, sillä pakenevat ajoneuvot
+merkitsevät sen. Joskus ne tulevat yksitellen, joskus kaksitellen,
+joskus niitä on kokonainen jono. Ja piiskat läiskivät, jalakset
+vikisevät ja puhe kaikuu hiljaisuuteen, joka täällä muuten olisi
+täydellinen.
+
+Tumma koettaa yhä ajaa pitkin rantoja. Metsän taustaa vasten ei heitä
+ole niin helppo erottaa. Kauppala on jo hävinnyt näkyvistä eikä
+Paalajärveä voi kuulua pitkiin aikoihin. On niin hiljaista, että
+luulisi syvän rauhan vallitsevan maassa. Tyynesti kaartuvina viivoina
+kulkee metsänlaita pitkin taivaan nukkuvaa, syvän harmaata kantta.
+Siellä täällä rikkovat saaren ääriviivat rauhallisen taivaanrannan
+ja jokin metsäinen niemi pistäytyy syvemmälle lumilakeuteen, joka
+suurena, hiljaisena ja vakavana täyttää silmänkantamat metsän kehysten
+keskellä. Hevosen astunta lumisohjossa ja reen viillokset hankeen
+muodostavat aina saman, yksitoikkoisen äänen, johon korva tottuu,
+niin että se vähitellen kuuluu tähän valkeaan pehmeään ympäristöön.
+Onko mahtanut käydä pilvisemmäksi, koska on yhä vaikeampi erottaa
+isoa tietä. Tai ehkä nyt vasta alkaa olla puoliyö. Tumma Falcke iskee
+eteensä terästetyn katseen. Hän tuijottaa niin, että silmiä kirvelee.
+Mutta se ei tee mitään. Hänen täytyy nähdä tie — ennen kaikkea tie —,
+sitten kaikki mikä tapahtuu jäällä ja kaikki mikä saattaa tapahtua
+täällä rannalla! Hänen täytyy myöskin kuulla kaikki, joka risahdus,
+joka äännähdys, ja tietää mistä se johtuu. Herra siunatkoon —joko
+nyt kävikin hullusti? Hevonen ui vatsaa myöten vedessä. Tumma tempaa
+ohjakset kireämmälle ja lyö piiskalla selkään. Olisiko parempi hypätä
+reestä?
+
+— Ei tämä ole kuin kohovettä, kuiskaa hän äidille ja pysyttelee
+tasapainossa, reen pulikoidessa ruuhena vedessä. Häntä ei pelota, mutta
+kylmät väreet viiltävät pitkin ruumista. Hevonen ei löydä kovaa pintaa
+jalkojensa alle. Jää murtuu joka askeleelta — onko tässä virta, vai
+mikä tässä on, jokohan he nyt jäävät tähän?
+
+— Heittäytykää reestä! kuiskaa Tumma, uskaltamatta katsoa taakseen, —
+jää pitää teitä, vaikkei se pidä hevosta.
+
+Tumma ei voi nähdä, että äiti jo on jäänyt matkan päähän jäänsyrjälle.
+Vettä tulee kohisten rekeen. Silloin hän itsekin varustautuu
+hyppäämään, kävi miten kävi, joka tapauksessa reki silloin tulee
+keveämmäksi. Hän keksii kuitenkin, että jos koettaisi kääntää jyrkästi
+syrjään, poispäin rannalta. Hevonen polskii epätoivoisesti, tapaa kovan
+pohjan ja on parilla hyppäyksellä kuivalla. Tumma rukoilee sydämessään
+siltä anteeksi, hänen tekisi mieli nousta sitä hyväilemään, jännitys
+yrittää kuitenkin pettää hänet ja laueta auttamattomaan epätoivoon.
+Silloin muistaa hän äitinsä ja kääntyy taakseen: reki on tyhjänä!
+Hän ei kuitenkaan ehdi säikähtää, sillä hän näkee äidin kammertavan
+eteenpäin pienen matkan päässä. Puhuuko hän itsekseen? Hän on tietysti
+läpimärkänä. Häntä onnetonta, että hän otti hänet mukaansa!
+
+— Tätä kaipausta, tätä tuskaa! kuulee Tumma pimeydestä.
+
+Silloin hän kapuaa yli reen laidan, tömistää puutuneita jalkojaan
+maahan, saa veren liikkeelle ja odottaa äitiään.
+
+— Pääsettekö te? Oletteko te pahastikin kastunut? Mitenkä te voitte?
+
+— Kävelen vähän lämpimäkseni. Tässähän on kuivempaa.
+
+— Oletteko te pahastikin kastunut?
+
+— Vähän.
+
+Tumma tietää, että kun äiti sanoo »vähän», niin hänen jalkansa, ehkäpä
+polviin asti, ovat läpimärät.
+
+— Kävelkää. Kyllä me ehdimme perille aamuun. Emmekö mahda olla
+puolitiessä. Annan hevoselle vähän heiniä.
+
+Heinät ovat kastuneet nekin, sillä reen pohjalla on vettä. Jos jaksaisi
+kallistaa reen, mutta siihen ei heillä ole voimia. Tumma taputtaa
+hevosta ja syöttää sitä.
+
+216
+
+Sitten hän heinätukon avulla ajaa vettä reestä. Äiti kävelee jonkin
+matkan päässä. Yhtäkkiä hän pysähtyy.
+
+— Näetkö sinä tietä?
+
+Tumma terästää katseensa. Silmiä kirvelee. Hän ei voi erottaa jään yli
+vievää tietä, jota he kaukaa kaartaen ovat pitäneet viittanaan. Äsken
+taistellessaan vedessä ovat he kadottaneet suunnan, he ovat eksyksissä!
+
+Äiti palaa reelle ja nyt alkavat he tyttären kanssa taivaanrannoista,
+saarten ja niemien hahmoista päätellä missä he ovat, mistä he tulivat
+ja mihin päin he äsken kulkivat. Pimeys ja kiiltävät vesilampareet
+estävät heitä pääsemästä selvyyteen.
+
+— Ehkä me erotamme tien, kun päivä alkaa koittaa, yrittää äiti
+rohkaista itseään ja tytärtään.
+
+Se voi sitten olla myöhäistä, ajattelee tytär. Tämänhän hän oikeastaan
+tiesi: ei milloinkaan hän näe miestään ja poikia!
+
+— Istukaa rekeen, sanoo hän, — ja koettakaa peittää jalkanne heiniin.
+Nämä täällä ovat kuivempia. Minun ei ole kylmä.
+
+— Oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! ääntää äiti, tietämättä mitä hän
+sanoo ja vain toistaen jotain hokemaa.
+
+— Emmeköhän mahda kulkea oikeaan suuntaan, sanoo Tumma ja hänen
+mieleensä johtuu hetki kirkkoveneessä, pojat ja ulkomaalaiset.
+
+Yhtäkkiä kahahtaa eri haaroilla hankea ikäänkuin kuulia räiskähtäisi.
+Hevonen hypähtää syrjään ja pysähtyy sitten. Joku on tarttunut sen
+suupieliin ja joukko outoja harmaita haamuja kokoontuu reen ympärille.
+
+— Halt — wer da?
+
+Tummalla on sydän seisahtunut rinnassa eikä hän saa sanaa suustaan.
+Hän ei myöskään voi liikauttaa jäsentä. Hän ei saa selville, onko tämä
+mielikuvituksen peliä vaiko todellisuutta. Vihdoin viimein hän kuulee,
+että äiti puhelee jonkun miehen kanssa ja että he selittelevät ja
+selittelevät. Hän näkee myöskin, että heidän ympärillään on valkeihin
+kaapuihin puettuja suksimiehiä ja ymmärtää, että he ovat saksalaisia.
+
+Saksalaisia, ystäviä, auttajia hädässä!
+
+Se kiitollisuuden aalto, joka silloin käy hänen lävitseen, on
+viemäisillään häneltä kaiken voiman. Mutta äiti vetoaa häneen. Ja
+hän saa vihdoin viimein suustaan että he tulevat tuolta... tuolta...
+Isosta-Hiedasta ja tahtovat Paalajärvelle... tänne. Kirkko on vaarassa
+ovat kuljettaneet dynamiittia koko eilisen päivän. Bolshevikit ovat
+kuljettaneet dynamiittia!
+
+Tämän ymmärtävät vieraat. He eivät kuitenkaan osoita mitään iloa
+ilmoituksen johdosta, jonka tuominen on molemmille naisille maksanut
+niin paljon vaivaa. Heidän vuorosanansa ovat lyhyet kuin komennukset.
+Ja yhtäkkiä viittaa yksi miehistä Tummalle, että hänen on mentävä
+reen perään toisen naisen kanssa, jotta hän pääsisi eteen. Muut
+miehet jatkavat matkaansa ja Tumma ja hänen äitinsä kulkevat uudelle
+suunnalle, viistoon maata kohden, vieraan sotilaan ajaessa hevosta.
+
+Tumma on käynyt rauhallisemmaksi senjälkeen kun he ovat saaneet lausua
+tärkeän tiedonantonsa jollekin. Mutta nyt alkaa hirvittävästi palella.
+
+— Ne olivat saksalaisia, kuiskaa äiti ja äänestä kuuluu, miten häntäkin
+palelee.
+
+— Koettakaa kysyä, sanoo Tumma, — lähtivätkö hiihtäjät Paalajärvelle
+viemään sanaa. Hän ymmärtää ruotsia paremmin kuin suomea.
+
+— He eivät luottaneet meihin.
+
+Tumma muistaa sairaanhoitajattaren hunnun, joka heillä on huivin alla
+ja yrittää nopeasti vetäistä sen pois. Se ei kuitenkaan niin äkkiä
+lähde ja hänen liikkeensä ei ole jäänyt vieraalta huomaamatta. Mies
+sanoo jotakin, äänestä päättäen epäluuloista, ja kun nyt äiti jatkaa
+kyselyään, käy selville, että he ovat matkalla stabiin, esikuntaan.
+
+Hevonen on nyt saanut toisenlaisen ajajan ja matka sujuu nopeasti läpi
+hangen, lumisohjon ja kohovesien. Päivänvalo alkaa tuntua, lumi käy
+valkeammaksi, metsänlaidat mustemmiksi. Tumma ja hänen äitinsä istuvat
+kosteilla heinillä kylki kyljessä, koettaen lämmitellä toisiaan, mutta
+hampaat kalisevat heidän suussaan. Eivät sanaakaan he lausu toisilleen.
+Äiti ajattelee, että tästä retkestä seuraa kuolemantauti, ja Tumma,
+että minkätähden hänelle pitikin tulla se tunne, että on lähdettävä
+liikkeelle, jos koko retki sittenkin on ollut turha.
+
+— Kalt — was? sanoo ajaja oudon lyhyellä, ystävällisellä äänellä,
+kääntyen rekeen päin ja lisää vielä jotakin lohduttavaa.
+
+Molemmat naiset ilostuvat näistä sanoista kuin lämpimästä juomasta
+ja selittävät, ettei se tee mitään. He lähenevät nyt rantaa ja
+tuolla ylempänä tuntuu olevan rakennusten ääriviivoja: jokohan olisi
+Paalajärven kirkonkylä? Äkkiä lyö valo heitä kasvoihin sellaisella
+voimalla, että se sokaisee kuin salama, reki uppoaa samassa veteen ja
+naiset luulevat viimeisen hetkensä tulleen.
+
+— Hindenburg! vastaa heidän ajajansa johonkin, jota on huudettu
+rannalta.
+
+Ja nyt nousee korkeilta vankkureilta miehiä, jotka tulevat reen luo
+ja alkavat puhua samalla lyhyellä täsmällisellä äänellä, millä nuo
+äskeisetkin puhelivat jäällä. Mutta yksi istuu jonkin arkun päällä ja
+kirjoittaa kaiken aikaa polvellaan. Hänen molempien korviensa kohdalla
+on kone ja hän puhelee, kuuntelee ja kirjoittaa lakkaamatta. Hän puhuu
+kenttäpuhelimessa. Taskulampun valossa, jonka häikäisevä säde nyt on
+käännettynä hangelle leiriytynyttä joukkoa kohden, näkevät naiset
+vakavia ahavoituneita kasvoja, jotka katsovat esiin harmaan kypärän
+alta. Kauempana on vankkureja, hevosia ja niiden takana vielä jotakin —
+olisiko sotamiehiä. Nuo tuolla, jotka makaavat peitettynä — ovatko ne
+haavoittuneita? Haavoittuneita täällä Suomessa...
+
+Äiti se taasen on, joka saattaa puhua. Tumma on sellaisen
+mielenliikutuksen vallassa, että hän vain vapisee ja nielee kyyneliään.
+
+Nämä ovat saksalaiset! He ovat todella tulleet tänne! Koko sodan ajan
+ovat he yksinään seisoneet maailmaa vastaan ja nyt he ovat täällä.
+Tuollaisen näköisiä he ovat. Tuollaisissa puvuissa he ovat taistelleet
+Pinskin soissa, Masurian järvillä, Karpateilla. Näin he ovat valvoneet
+yönsä hangilla. Täällä Suomessa on ollut kiellettyä puhua yksin
+heidän kieltäänkään, on ollut kiellettyä milteipä ajatella heitä
+myötätunnolla, ja hädän hetkellä ovat he tulleet tänne, suomalaisten
+kanssa lunastamaan vapaaksi suomalaista isänmaata!
+
+Äiti puhuu ja selittää. Nyt aletaan etsiä jotakin. Tulee mies harmaissa
+sarkavaatteissa ja puhuu suomea. Pian selviää koko asia. Kirkkohan
+voidaan jo tänä yönä tarkastaa. Hevonen käännetään nopeasti tielle,
+tulkki ja äskeinen ajaja lähtevät naisten mukaan ja niin ajetaan kohti
+Paalajärven kirkonkylää. Sarastavassa aamussa joudutaan vielä pari
+kertaa tekemisiin vartijoiden kanssa, huudetaan »Hindenburg» ja mennään
+eteenpäin. Äiti yhä keskustelee saattajamiesten kanssa.
+
+— Puhuivat siellä Isossa-Hiedassa, että täällä pitäisi olla meidän
+omaisia.
+
+— Jos lienevät valkoisissa joukoissa, sanoo suojeluskuntalainen, —
+vastaiseksi ovat vain saksalaiset tulleet Paalajärvelle, mutta me
+odotamme valkoisia joka hetki.
+
+— Sitten kerrottiin, että minun tyttäreni mies olisi tullut
+saksalaisten mukana. Hän on ollut niin monta vuotta Saksassa,
+venäläiset kun häntä vainosivat. Että mitenkähän sen saisi tietää, onko
+hän täällä?
+
+— Minä koetan tiedustella.
+
+— Kunhan ensin tutkitaan kirkko, sanoo nuorempi naisista nopeasti. —
+Ensin kirkko!
+
+Silloin vanha rouva jälleen alkaa:
+
+— Tällä minun tyttärelläni on sellaisia aavistuksia eli tuntemisia,
+että nyt tapahtuu sitä tai sitä, ja hän on ollut siitä kirkosta
+sellaisessa hädässä...
+
+— No, tällaiseen aavistukseenko koko epäilys perustuukin? kysyy
+suojeluskuntalainen.
+
+— Ei, ei toki. Sitä puhuttiin Isossa-Hiedassa johtomiesten piirissä,
+että täällä on satimet valmiina.
+
+— No, saadaanpa nyt nähdä.
+
+— Mutta jos tahtoisitte olla niin hyvä ja tiedustella olisiko tohtori
+Falcke tullut saksalaisten mukana.
+
+— Tohtori Falcke — olen kuullut mainittavan sitä nimeä, sanoo
+suojeluskuntalainen. — En tunne häntä, mutta luulen varmasti...
+
+— Katsopas nyt Tumma! Pyörrytkö sinä? Hän on luullut, ettei hän elävin
+silmin näkisi miestään. Aijai, nyt hän pyörtyy...
+
+— Ei, ei, minä voin hyvin.
+
+— Olet vain niin kalpea. Sitten jos te olisitte niin hyvä ja
+tiedustelisitte valkeista joukoista pastori Lehtistä ja arkkitehti
+Falckea...
+
+— Matti Lehtistä...? Hänhän on ollut meidän rykmentin pappi. Hyvin
+hänet tunnen. Hän on pitänyt meille monta kaunista ja rohkaisevaa
+saarnaa. Miehet hänestä kovin pitävät.
+
+— Kuuletkos, Tumma, kuuletkos! Entä tunnettekos te Pentti Falckea?
+
+— Kyllä — ne ovat aina yhdessä, Lehtinen ja Falcke, vai olette te
+heidän omaisiaan.
+
+Naiset eivät enää sano mitään. He ajattelevat ihmettä, joka heille on
+tapahtumaisillaan.
+
+Kun ajetaan ylös Valkaman ahdetta, muistaa Tumma, että tässä kerran
+kuoli vaari, kuullessaan kaipaamansa kirkonkellon soiton — varmaan
+hänkin kuolee, joutuessaan kaivattujensa eteen. Huhtikuun aamun
+vihreä sarastus kaartuu yli kylän ja kirkon. On hiljaista. Tuolla
+suitsuaa vielä sauhu jonkin asumuksen raunioiden ympärillä. Tuossa on
+jättiläismänty pirstoina hangella, tuossa on kuollut hevonen, pahasti
+pöhöttyneenä. Vartijasotamiehen astunta kajahtelee hiljaisuudessa. Se
+on saksalainen mies, kypärä päässä.
+
+— Minne me nyt pääsisimme? puhuu vanha rouva äänellä, josta tuskin
+enää saa selvää, niin käheä se on. — Mitähän tuolla Laarilla on? Se on
+meidän vanha kotimme.
+
+— Sehän sopii hyvin, sanoo suojeluskuntalainen — sinne piti tulla
+meidän upseereja, mutta menivät sitten pappilaan. Toinen pää rakennusta
+on saanut tykinkuulasta, mutta toinen on säilynyt. Astukaa sisään vain.
+
+Naiset astuvat reestä. Suojeluskuntalainen lausuu pari sanaa
+sotamiehelle, vie käden lakkinsa reunalle, lupaa palata ja jatkaa
+matkaansa.
+
+Vilusta väristen astuvat äiti ja tytär sisään Laarin portista. Vilusta
+ja ehkä mielenliikutuksestakin. Sotamies seuraa heitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivän noustessa tapahtuu saksalaisten ja suomalaisten riemullinen
+kohtaaminen Paalajärven kirkon alla. Tätä eivät näe Tumma Falcke
+ja hänen äitinsä. Mutta jännityksessä odottavat he vanhan kotinsa
+arkihuoneessa, mitä tuleva on. Sieltä ovat isäntäväet pakosalla, vain
+vanha palvelijatar on kotona ja hän kestitsee vieraitaan sillä vähällä,
+mitä talossa on, ja tekee heille selkoa viime aikojen tapahtumista.
+
+Se suuri hetki, jota Tumma Falcke on odottanut pari vuosikymmentä,
+muodostuu aivan yksinkertaiseksi ja hiljaiseksi. Niinkuin hän ensi
+kerran näki Arne Falcken Isossa-Hiedassa tulevan yli pihamaan kuistia
+kohden niin näkee hän nytkin hänen tulevan. Eikä hän nyt ole paljoa
+tutumpi kuin silloin. Pitkät vuodet lepäävät heidän välillään.
+Kuume poskilla astuu hän kuistille häntä vastaan — hän on outo ja
+uusi saksalaisen sotilaslääkärin puvussa, outo ja uusi ja kaunis ja
+sanomattoman kallis. Tumma seisoo portailla eikä enää pääse paikalta,
+kuume ja kyyneleet puistattavat häntä. Hän tuntee suojelevien käsien
+tarttuvan hartioihinsa ja raukeaa niiden varaan.
+
+Sitten istuvat he käsityksin, katsovat toisiaan silmiin ja lausuvat
+silloin tällöin jonkin sanan. Ja hymyilevät ja kyyneltyvät ja löytävät
+vihdoin murhevuosien ryppyjen takaa tutut ilmeet ja piirteet. Tänään on
+ihana kevätpäivä, lumi sulaa auringossa niin että sen silmin näkee.
+
+— Pojat! huudahtaa Tumma yhtäkkiä ja rientää ikkunaan.
+
+Siellä he tulevat, Pentti ja Matti, ruskettuneina, ahavoituneina,
+laihtuneina ja reippaina.
+
+Että kuolevaisille ihmisille voidaankin lahjoittaa tällaisia hetkiä!
+
+Pojilla tosin ei ole paljon aikaa, sillä muutamat miehet ehdottivat,
+että pidettäisiin jumalanpalvelus ennenkuin lähdetään marssimaan
+Isoa-Hietaa kohden. Mutta olipa se siunattu asia, että äiti ja mummo
+ennättivät tänne ehkäisemään sellaisen suuren onnettomuuden. Kauheaa
+olisi ollut, jos räjähdys olisi tapahtunut. Koko kylä olisi voinut
+mennä...
+
+Matin täytyy nyt lähteä edellä, muut voivat tulla sitten, kun kellot
+alkavat soida. Eikö se nyt ole ihmeellistä, että maa pian on vapaa ja
+että suomalaiset saavat olla saksalaisten aseveljinä, saksalaisten,
+joiden kulttuuri on ravinnut meitä vuosisatoja! Vaan kukapa olisikaan
+ollut lähempänä auttamaan meitä kuin tämä meidän henkinen isämme. Nyt
+on tie auki Eurooppaan suoraan Saksan kautta. Eläköön Saksa! Mutta nyt
+täytyy rientää.
+
+Muutamat miehet vain ovat ehdottaneet, että pidettäisiin
+jumalanpalvelus, mutta silti täyttyy kirkko harmaista sotilaista.
+Aurinko valaisee nuoria kasvoja, joille kuolemanvaaran läheisyys ja
+alituinen hengen alttiiksipano ovat antaneet oudon, varhaisen kypsyyden.
+
+Kun Tumma Falcke omaistensa seurassa astuu tuttuun temppeliin, näkee
+hän tomun leikkivän auringonpaisteessa ihmispäiden yllä ja kuulee
+nuoren Matti Lehtisen äänellään täyttävän Herran huoneen.
+
+Hän puhuu siitä, kuinka tässä Suomen omassa sodassa täyttyy sukupolvien
+kaipuu, kaikkien niiden isien ja äitien, jotka vuosisadasta vuosisataan
+ovat kaipauksellaan, ehkäpä kuolemallaan valmistaneet tätä aikaa. Millä
+onkaan tämä sukupolvi ansainnut onnen saada taistella isänmaan vapauden
+puolesta näinä päivinä, jolloin kaipauksen täyttyminen on niin lähellä?
+Kuinka he ovatkaan, isät ja äidit, kyynelin ja rukouksin kutsuneet
+lähemmäksi tätä päivää, jolloin työn mahdollisuus, vapaan kehityksen
+mahdollisuus olisi kansalle taattu. Ja meidän sukupolvemme osalle on
+langennut saada suorittaa loppuun vapauden taistelu...!
+
+Tumma Falcke on vaipunut penkkiin. Hän ei enää kuule mitä pappi puhuu.
+Hän tuntee kuinka suuri ja mahtava kellonääni täyttää hänen rintansa ja
+soittaa siellä sitä säveltä, joka vuosisatojen aikana on kantanut isien
+ja äitien kaipausta korkeuteen. Kaipaus ei koskaan mene hukkaan, kerran
+se täyttyy, jollei tässä sukupolvessa, niin tulevissa ja jollei tässä
+vuosisadassa, niin tuhannen vuoden jälkeen. Näin tältä korkeudelta
+kun katselee elämää, niin ei ole eroa eikä kuolemaa — isät ja äidit
+elävät uusissa sukupolvissa. Kuolema on vain jotain näennäistä.
+Todellisuudessa on ikuinen yhteys yhteisessä kaipauksessa.
+
+Hän havahtuu siihen, että hänen ympärillään pauhaa vanha virsi.
+
+Ja kun hän kyyneltensä läpi katsoo ylöspäin, näkee hän urkulehterillä,
+siellä missä hänen isänsä kerran seisoi, omat poikansa.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75963 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..b447d05
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75963 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75963)