Initial commitHEADmain

4 files changed, 3946 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75951-0.txt b/75951-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..3639b39
--- /dev/null
+++ b/75951-0.txt
@@ -0,0 +1,3929 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75951 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+SILMÄPUOLI VAELTAJA
+
+Islantilainen romaani
+
+Kirj.
+
+GUNNAR GUNNARSSON
+
+
+Tekijän luvalla suomentanut
+
+Eino Mela
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1914.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Harmaata oli ollut aamusta alkaen. Raivaamattomia polkuja ontuen hän
+oli vaeltanut koko päivän raskaiden pilvien alla, jotka riippuivat niin
+lähellä maata, kuin taivas olisi pudonnut alas ja työntänyt sisäänsä
+kaikki terävät vuorenhuiput ja pysyisi nyt ylhäällä vain niiden
+varassa. Hänen sielunsa tunsi itsensä perin köyhäksi tällä yksinäisellä
+vaelluksella sumuisena päivänä. Koko päivän anti supistui köyhään
+laulunpätkään, jota hän kulkiessaan hyräili, kiinnittämättä siihen
+ajatuksiaan:
+
+    — Päivä pilvessä on,
+    linnut poissa. —
+    Usma vain eloton
+    laaksoloissa.
+
+Hänen äänensä oli syvä ja tumma. Sen syvyyksissä värisi hänen
+yksinäisyytensä ja tyydyttämätön kaipuunsa. Kuin meren raskaasta
+kohinasta aavisti tästä äänestä kohtalon ja tuskan vallan. Elämän
+ikuinen levottomuus ja sielun ääretön kaipuu värisivät tämän vanhuksen
+äänessä. Sen samalla voimakas ja pehmeä bassosointu saattoi vaikuttaa
+ihmisiin niin, että he ehdottomasti saivat halun itkeä.
+
+Häntä itseänsä erityisesti tyynnytti oman äänensä kuuleminen
+vaelluksillaan. Sillä hänen vaelluksensa olivat monet ja yksinäiset. Ja
+joskin kerjuupussi usein oli kevyt kantaa, saattoi hänen kulkunsa olla
+kylläkin raskas.
+
+Hänen vaellustaan ei myöskään helpoittanut oikean jalan jäykkyys, jonka
+takia hän liikkasi epätasaisesti eteenpäin. Eipä tuo pitkä, valkea
+ryhmysauvakaan, johon hän aina nojautui, kovin täydellisesti vastannut
+tervettä jalkaa.
+
+Tämä ruumiinvamma ei kuitenkaan estänyt häntä kiertämästä maita
+mantereita. Nyt hän taivalsi yli mahtavan vuorijonon Hofsfjørðurin
+pohjoispuolella. Vuorijonon nimi on Tummat vuoret.
+
+Hofsfjørðurissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikissa muissa maan
+pitäjissä hän oli käväissyt useitakin kertoja kaksikymmenvuotisella
+kerjuuvaelluksellaan, mutta Hofsfjørðurin hän aina oli kiertänyt. Siksi
+että tunturitiet, jotka johtivat sinne, olivat niin kovin pitkät ja
+vaivalloiset, sanoi hän, kun sitä häneltä kysyttiin. — Hän ei muuten
+kuitenkaan pelännyt pitkiä ja vaivalloisia teitä.
+
+Nyt hän oli siis matkalla sinne. Ilta jo joutui, ja hän oli kuitenkin
+vasta puolitiessä. Hän ei pimeän tultua voinut matkata edemmäksi. Siksi
+oli etsittävä suojaisa paikka, minne saattoi heittäytyä pitkäkseen.
+
+Hän oli väsyksissäkin näin iltasella ja ontui tavallista enemmän.
+Uupumus valtasi varsinkin terveen jalan, joka oli tullut melkein yhtä
+jäykäksi kuin toinenkin. Kaari, minkä hän teki jäykällä jalallaan joka
+askelella ja jota ryhmysauvan heilahdus vain suuremmassa mittakaavassa
+jäljitteli, tuli vähitellen yhä epävarmemmaksi ja oikullisemmaksi.
+Hänen liikkeensä muistuttivat konetta, joka on seisahtumaisillaan, tai
+tuulimyllyä, jonka siivet ovat lepoon laskeutumassa.
+
+Hänen karkean, väljän, paikatun nuttunsa harmaat riekaleet hulmusivat
+hänen ympärillään ja johtivat ajatuksen vialle-ammuttuun lintuun, joka
+laahustaa viimeisiä askeliaan kuolemaa kohti.
+
+Koko olemus näytti yhtä eriskummaiselta ja merkilliseltä kuin maisema,
+joka sitä ympäröi. Pitkä, valkea parta, joka oli kellertynyt suun
+ympäriltä. Takkuinen, harmahtava tukka, joka pisti esiin suuren,
+pehmeän hatun alta. Tämän hatun väriä olivat kaikki vuodenajat olleet
+muokkaamassa. Tyhjä silmäkuoppa tuuheiden kulmakarvojen alla. Mutta
+varsinkin leimuava silmä, jonka katse näytti omaavan yli-inhimillisen
+voiman ja viisauden. Kaikki tämä, ryysyisen puvun, kerjuupussin ja
+omituisen käyntitavan yhteydessä, antoi olennolle uskomattomuuden ja
+epätodellisuuden leiman ja saattoi hänet samalla niin voimakkaaseen
+sopusointuun villin ja karun maiseman kanssa, että hän aivan kuin
+kuului siihen eikä minnekkään muualle — varsinkin nyt, kun raskaat
+pilvet riippuivat hänen yllään niin lähellä, että hän välistä hipaisi
+niitä hatunkuvullaan.
+
+Hän taivalsi eteenpäin kuin valtias tässä seikkailukkaan yksinäisyyden
+sumuvaltakunnassa.
+
+Mutta hänen rinnassaan ei ollut mitään valtiaan tunnetta. Kuitenkin hän
+tunsi omituisella tavalla olevansa täällä kotonaan. Eikä hän tuntenut
+huolta eikä pelkoa ajatellessaan yötä, jonka oli viettävä täällä
+taivasalla. —
+
+Hän hyräili laulunpätkäänsä uudestaan ja uudestaan. Hänelle oli
+tullut tavaksi lyhentää pitkää taivalta ja lepuuttaa ajatuksiaan
+sepittämillään lauluilla. Yksinäisillä vaelluksillaan hän piti siten
+tietoisuutensa loitolla ja ilmaisi tunnelmansa, mietiskelemättä,
+pienissä lauluissa.
+
+Toistettuaan surunvoittoista lauluaan tuhansia kertoja, kunnes se
+vihdoin luisti yhtä helposti ja luontevasti kuin hengitys, hän tuli
+vähitellen äänettömäksi. Laulu alkoi katkeilla, tulla kuuluviin
+pätkinä ja palasina yhä pitemmin pysähdyksin, ja lopulta se kokonaan
+lakkasi. Hänen katseensa tuli kaukaiseksi, ja hänen otsansa synkistyi —
+raskaiden ajatuksien äänettömyys oli vallannut hänet.
+
+Ja hänen vaeltaessaan eteenpäin kietoi hämärä kietomistaan maiseman
+vaippaansa.
+
+Kun hänen silmänsä huomasi, että päivä häipyi, niin hän pysähtyi ja
+katseli ympärilleen.
+
+— Oi minua käärmettä luonnossa, puhui hän puoliääneen. — Kas, päivä
+jättää minut korkealle autiolle vuorelle. — Kiiruhda, silmä, etsimään
+meille jokin kolo yöpaikaksi.
+
+Sumu hälveni illan tullen. Taivas kohosi maasta kuten vieras, joka
+yöksi lähtee kotia. Pilvet ryömivät ylös pitkin tuntureita, paljastivat
+pengermän toisensa jälkeen, hypähtivät lopuksi korkeimmilta huipuilta
+ilmaan ja leijailivat taasen vapaasti avaruudessa.
+
+Mutta heti sen jälkeen pimeä muutti kaukaiset vuoret tummiksi
+ääriviivoiksi ja nuoli värin kaikelta ympäristöltä.
+
+Vaivainen vanhus nilkutti kiveltä kivelle. Hän etsi suojaa yön
+kylmyyttä vastaan. Hän etsi sitä, mikä hänelle oli koti. Sillä täällä
+ylhäällä olivat tuulensuoja ja poutasää ylellisyyttä. Ja hänen köyhässä
+elämässään oli suojaisa makuupaikka suuri ihanuus.
+
+Vihdoin hän löysi kaksi kiveä, jotka nojasivat vastatusten. Tämä on
+veljeyttä ja rakkautta, ajatteli hän ja sanoi ääneen:
+
+— Hyvää iltaa, veljet.
+
+Silloin hänet valtasi suuri ilo, ja yksinäisyydentunne jätti
+hänet. Nämä umpimähkään lausutut sanat vapauttivat hänet aivan
+kuin omituisesta lumouksesta ja muodostivat todellisen ja elävän
+sukulaisuussuhteen ja yhteydentunteen hänen ja häntä ympäröivien
+kuolleiden kappaleiden välille.
+
+Hän tarttui taasen ryhmysauvaansa, jonka oli pannut syrjään, puristi
+sitä kättensä välissä ja sanoi:
+
+— Kiitos tästä päivästä, vanha ystävä. Ja kiitos kaikista päivistä,
+lisäsi hän syyllisyydentuntoisena, sillä hän ei koskaan ennen ollut
+kiittänyt, ja asetti kepin varovasti kiviä vasten.
+
+Sitten hän ryhtyi täyttämään kivillä ja sammalilla noiden kahden paaden
+muodostaman ja kattaman onkalon pohjoista aukkoa.
+
+Kun tämä oli tehty, avasi hän reppunsa ja otti siitä hieman ruokaa,
+minkä eräs armelias sielu oli antanut hänelle evääksi. Syötyään
+hän polvistui ja peitti kasvonsa vapiseviin vanhanmiehen käsiinsä,
+ikäänkuin äänettömästi kiittäen.
+
+Sitten hän ryömi onkaloon, vaikkei häntä vielä nukuttanutkaan.
+
+Hän ei voinut istua pystyssä siellä sisällä. Hän makasi pitkin
+pituuttaan selällään ja antoi kättensä hyväillen lipua pitkin kivien
+rosoisia pintoja. Puoliääneen hän haasteli sanoja, joita hänen
+ajatuksensa tietämättään muodostivat:
+
+— Tunnen itseni omituisen onnelliseksi tänä iltana. Tunnen olevani
+aivan kuin kotona, enkä lainkaan yksin. Tämä hiekka, jolla makaan, on
+pehmeä vuode. Tunnen olevani sukua teille, te äänettömät kivet. Te
+olette kuten minäkin auringon, sateen ja tuimien tuulten kuluttamia. Ja
+vaikkakin te olette juuttuneet paikkaanne kiinni, minun vaeltaessani
+pitkin maata, tulemme kuitenkin yhtä kauaksi. Ken tietää — ehkäpä tämä
+yö on oleva minun pisin yöni. Jokainen yöhän voi tulla ikuiseksi yöksi.
+Ja minulle olisi mieluista, jos te vartioisitte luitteni ääressä. Niin,
+ehkäpä saamme vieraita yöllä, hyvät veljet. Ehkäpä tänne tulee joku
+ja ottaa levottomuuden sydämestäni ja tuottaa sielulleni sen rauhan,
+jota se etsii. Pitäkää silloin varanne, kaikki punkit ja lihaasyövät
+matoset, ja viettäkää kemut minun jäännöksilläni.
+
+Tuntiessaan unen lähenevän hän pani kätensä ristiin, sulki silmänsä ja
+rukoili:
+
+— Herra, tämäkin päivä on kulunut sinun palveluksessasi. Kunpa sinä
+pian näkisit hyväksi kohottaa syntitaakan hartioiltani. Herra, sinä
+näet, kuinka sydämeni on katuvainen ja levoton. Anna rauha minun
+sieluuni. Amen.
+
+Vaiettuaan hän makasi vähän aikaa avaamatta silmiään.
+
+Sitten hän käännähti toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon pysyäkseen
+paremmin lämpimänä ja jättäytyi yön varaan — unen lepoon tai
+unettomuuden kuumeeseen.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä.
+
+Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan.
+
+Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan.
+
+Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja
+koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli:
+
+— Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni.
+
+Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen:
+
+— Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista
+koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin
+kuoleman rauhaa.
+
+Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti
+hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille
+paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua.
+
+Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui
+lähtemään.
+
+Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan
+ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä
+ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa.
+
+— Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus?
+Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla
+tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua?
+
+Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään.
+Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi
+kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen
+aukon.
+
+Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli
+yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin
+kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan
+terävien kivensärmien ympärillä.
+
+Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat
+vieläkin jäykät.
+
+Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä
+iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti.
+
+Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden
+pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä
+kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat
+kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt
+muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen
+mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja
+hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat
+niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista.
+Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään
+hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin
+oli säteillyt auringosta.
+
+Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen.
+Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän
+kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi
+ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli
+kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan
+elävää olentoa ollut näkyvissä.
+
+Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan
+keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden
+kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän
+tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä,
+lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi
+kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat
+Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi
+pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja
+murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut
+ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä:
+Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi
+noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen
+tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka
+vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja.
+Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi
+Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan
+vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät
+soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan
+yrittänyt.
+
+Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi
+äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen
+kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä
+mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu
+liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta.
+Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä
+itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan
+kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona.
+
+Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti
+helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman
+ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa
+vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta,
+olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän
+katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä.
+
+Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa
+värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen:
+
+— Elämässä on niin paljon iloja.
+
+Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan
+nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan
+huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki
+yli — Hofsfjørðurin.
+
+Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä
+tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin
+kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on
+tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista.
+
+Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi
+seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen
+vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset
+joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella.
+Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne
+jättänyt.
+
+Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa.
+
+Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli,
+oli tulossa kotia jälleen.
+
+
+
+
+III
+
+
+Seisottuaan jonkun aikaa nojautuneena kiviröykkiötä vasten hän kuuli
+äkkiä koiran haukkuvan, ja kääntyessään sinnepäin, mistä haukunta
+kuului, hän unohti kaiken muun nuoren miehen tähden, joka tuli kävellen
+häntä kohti.
+
+Nuori mies kutsui koiraa, joka heti totteli ja vaikeni. Mutta nuoren
+miehen ääni tunkeutui vanhan miehen sydämeen syvemmälle kuin mikään
+ääni ennen.
+
+Hän kävellä liikkasi nuoren miehen luokse, ojensi hänelle kätensä ja
+hymyili ränstyneillä kasvoillaan.
+
+— Ole tervetullut, mies, sanoi nuorukainen hiljaa ja tyynesti.
+
+— Voimia ja terveyttä, hyvä mies, vastasi vanhus.
+
+He katselivat toisiaan, ja nuori mies huomasi vieraan miehen
+mielenliikutuksen.
+
+— Siunattu päivä, sanoi hän hetkisen kuluttua.
+
+Mutta vanha mies yhä vain katseli häntä.
+
+Sitten hän sanoi:
+
+— Etsit kaukaa tuntureilta lampaitasi.
+
+Puhuessaan hän ei irroittanut katsettaan nuoresta miehestä — yhdellä
+silmällään hän ahmi kiihkeästi hänen jokaista liikettään, ja hänen
+kasvonilmeensä todistivat, että hän kuunteli enemmän hänen ääntänsä
+kuin hänen sanojaan. Nuori mies ei tiennyt, että vanhus tunsi hänen
+kasvonsa peilistä — oli tuntenut jo monta vuotta. Hän meni yhä enemmän
+hämilleen ja koetti rohkaista mieltään kysymällä:
+
+— Kuka mies on?
+
+— Köyhä vaeltaja, vastasi vanhus.
+
+— Mikä miehen nimi on?
+
+Nuori mies tuli rohkeammaksi kuullessaan itsensä puhuvan.
+
+Vanhus oli hetkisen vaiti, ennenkuin vastasi:
+
+— Minun nimeäni ei kukaan hyvällä muistele.
+
+Mutta nuori mies jatkoi:
+
+— Minne miehen on matka?
+
+— Kuljeksin paikasta paikkaan ja elän Jumalan ja ihmisten armosta. Nyt
+aion Hofsfjørðuriin, — — siellä en ole koskaan ennen ollut.
+
+— Sitten kai tulet Linnaan.
+
+— Tulen, tulenpa kyllä Linnaan, vastasi vanhus ja hymyili omituisesti
+ainoalla silmällään.
+
+— Et suinkaan ole nähnyt lampaita matkallasi, tai lampaanjälkiä
+hiekassa?
+
+— En ole. Vain korpin näin nousevan Kuoleman kuilusta, — muuta elävää
+en ole nähnyt. Aiotko edemmäksi tunturille?
+
+— En, täältähän näkee viimeiset nurmikot. Voimme mennä yhdessä
+ihmisasunnoille, sillä tänään olen jo hakenut itseni väsyksiin.
+
+— Puuttuuko sinulta montakin lammasta?
+
+— Ei, minulta puuttuu vain yksi valkea karitsa; sillä on mustat
+jalat ja musta pää. Se oli niin suuri ja voimakas keväällä, kun se
+lähetettiin tuntureille, etten usko revon saaneen sitä valtaansa. Se
+oli lempikaritsani, ja minun _täytyy_ löytää se.
+
+— Olet siis Linnasta? kysyi vanhus, katsoen sivulle.
+
+— Niin — nimeni on Ørlygur.
+
+— Olet nuori Ørlygur.
+
+— Ei ole muuta Ørlyguria. Isoisäni kuoli monta vuotta sitten.
+
+— Niin — muistan, kun hän kuoli. Se oli Hofin kirkossa. Minä näin sen.
+
+— Olethan siis ollut täällä ennen.
+
+— En — silloin olin toinen.
+
+Nuori mies vaipui ajatuksiinsa — vanhus pääsi tarkemmista
+selittelyistä. Ørlygur tähysteli kauan eteensä kaukokatsein. Sitten hän
+vilkaisi pari kertaa salavihkaa ja miettivästi vanhaan mieheen. Vihdoin
+hän kysyi, koettaen näyttää välinpitämättömältä:
+
+— Olet siis kai myöskin tuntenut séra Ketill vainajan?
+
+— Olen — tunsin hänetkin, séra Ketillin.
+
+Syntyi pitkällinen äänettömyys. Nuorelle miehelle selvisi, ettei hän
+päivän valossa voinut kysyä vieraalta kaikkea sitä, mistä halusi saada
+tietoja henkilöltä, joka tunsi asiat ja jonka kanssa saattoi niistä
+puhua. Sellaiset keskustelut oli suoritettava pimeässä, jolloin sielut
+voivat lähestyä toisiansa ruumiin estämättä.
+
+— Tuletko nyt kanssani kotia Linnaan? kysyi hän.
+
+— En — minun on ensin käytävä muutamissa muissa paikoissa.
+
+— Mutta tulethan Linnaan — lupaathan sen.
+
+— Lupaan, lupaan tulla. Kukapa kerjäläinen Linnan ohi menisi?
+
+Vastaus saattoi Ørlygurin hämilleen. Hän kysyi ystävällisesti:
+
+— Tahdotko syödä palasen kanssani?
+
+— Herra sinua siunatkoon.
+
+He astelivat rinnettä alas kohden sammaleista mätästä ja istuutuivat.
+
+Ørlygur irroitti selkälaukkunsa ja avasi sen. Ensin hän otti parin
+uusia kenkiä esiin ja sanoi hämillään:
+
+— Kenkäsi ovat huonot, tässä on minulla pari uusia; sinä saat ne. Otin
+ne mukaani siltä varalta, että omani kuluisivat rikki tiellä, mutta ne
+ovat vielä eheät ja kestävät kyllä kotiin asti.
+
+Vanha mies otti iloisena vastaan kengät. Hän silitteli käsillään
+anturoita kuin hyväillen. Ja saatuaan ne jalkaansa hän istui kauan
+tarkastellen niitä, harras ilo silmäraukassaan.
+
+— Kauniit kengät, sanoi hän nauraen.
+
+— Vähästäpä sinä tulet iloiseksi, virkahti Ørlygur hymyillen. —
+Haukataanhan nyt.
+
+He söivät ääneti. Vanhus istui omissa mietteissään. Ørlygur silmäili
+häntä tarkoin. Ensi kerran hän nyt oikein katsoi tyhjään silmäkoloon,
+eikä se hänestä enää näyttänyt niin kamalalta kuin ensimältä. Hänessä
+heräsi aavistus, että vanha mies oli nähnyt parempiakin päiviä. Mutta
+hän ei uskaltanut vielä viitata hänen menneisyyteensä, peläten ehkä
+loukkaavansa häntä.
+
+Syötyään vanha mies pyyhki suunsa ja mutisi jotain.
+
+— Jumalan kiitos, sanoi hän sitten ääneen ja tarttui Ørlyguria käteen,
+jota katseli tarkoin päästäessään sen.
+
+Vanhuksen ruumiillinen kosketus vaikutti Ørlyguriin omituisella,
+yhtaikaa miellyttävällä ja vastenmielisellä tavalla, jota hän ei voinut
+ymmärtää. Hän oli muuten niin tottunut kättelemään vieraita ja tuttuja,
+että teki sen ajattelematta mitään erityistä. Mutta ojentaessaan tälle
+kerjäläiselle kätensä hän tunsi halua heittäytyä hänen kaulaansa
+ja samalla olla ojentamatta hänelle kättään — aivan kuin sellaisen
+henkilön suhteen, joka on hyvin läheinen.
+
+Syötyään he kulkivat vieretysten vuorenrinteitä alas.
+
+Pitkään aikaan he eivät virkkaneet sanaakaan.
+
+Vanha mies oli väsynyt ja ontui pahasti. Hän pysähtyi vähänväliä
+ja nojasi raskaasti sauvaansa levähtääkseen. Silloin nuori mieskin
+pysähtyi, seisoi ja katseli eteensä maahan tai vilkaisi vaivaiseen
+seuralaiseensa.
+
+Heidän saavuttuaan joelle, joka jyrkkien vuorenseinämien välistä
+tunkeutui Norðurdaluriin, vanhus pysähtyi ja istahti kivelle. Ørlygur
+istuutui toiselle kivelle häntä vastapäätä, ja he istuivat hetkisen
+katsellen toisiaan sanomatta mitään.
+
+Vihdoin vanha mies keskeytti hiljaisuuden.
+
+— Nyt kai sinä kahlaat tältä kohtaa joen poikki ja menet suorinta tietä
+kotia. Minä lähden alaspäin jokivartta. Tunnin kuluttua olen ehkä
+Bollissa — on kai se asuttuna tätä nykyä?
+
+— Sinä näyt tuntevan nämä seudut hyvin. On, siellä asuu eräs leski
+tyttärensä kanssa, sanoi Ørlygur ja punastui.
+
+Vanha mies ajatteli hymyillen:
+
+— Mikä suuri lapsi hän onkaan, vaikka on aikaihminen. Hän ei voi puhua
+lesken tyttärestä punastumatta. Tuskinpa hän mainitseekaan hänestä
+muille kuin vieraille.
+
+Ääneen hän sanoi:
+
+— Saan kai minä siellä yösijan jossakin ladossa. Sinä et taida lähteä
+mukaan?
+
+Ørlygur katsoi poispäin.
+
+— En, sanoi hän.
+
+— Saanko sanoa terveiset sinulta? kysyi vanha mies varovaisesti.
+
+— Saat kyllä.
+
+Ørlygur ei nostanut katsettaan.
+
+Vanha mies nousi ja astui hänen luokseen.
+
+— Hyvästi, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. — Ja kiitos hyvästä
+seurasta, lisäsi hän katsoen häntä silmiin.
+
+— Hyvästi. Kiitos itsellesi.
+
+Ørlygur jäi istumaan ja katseli vanhan miehen jälkeen. Kun vanhus oli
+häviämäisillään kallionlohkareen taakse, hypähti hän äkkiä ylös ja
+riensi hänen jälkeensä. Saavutettuaan hänet hän kysyi hengästyneenä:
+
+— Etkö tahdo sanoa minulle nimeäsi?
+
+Vanha mies hymyili hänelle — suopeasti, lempeästi.
+
+— Ihmiset nimittävät minua Silmäpuoli vaeltajaksi.
+
+Ørlygur ei virkkanut mitään, mutta vanha mies näki hänen kasvoistaan,
+ettei nimi ollut hänelle tuntematon. Sitten hän ojensi hänelle kätensä.
+
+— Hyvästi, Linnan Ørlygur.
+
+— Hyvästi, Silmäpuoli vaeltaja, ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi
+Ørlygur hartaasti, puristaen hänen kättään kunnioittavasti.
+
+Hän jäi seisomaan ja katseli vanhan miehen Jälkeen, vielä kauan
+sittenkin, kun tämä oli kadonnut jokivartta alas.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Aurinko oli laskenut läntisten tunturien taa, kun Ørlygur vihdoinkin
+oli herennyt tuijottamasta vanhan miehen jälkeen.
+
+Tämä nimi — Silmäpuoli vaeltaja — oli aina ollut hänestä kuin kappale
+satua. Ja nyt se oli äkkiä tullut todellisuudeksi. Hän oli nähnyt ja
+puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.
+
+Hän tiesi, että tämä oli kuljeksiva kerjuri, ja tunsi monet niistä
+lukemattomista kaskuista, jotka vähitellen olivat liittyneet hänen
+olemukseensa. Hän tiesi myöskin, ettei Silmäpuoli vaeltaja ollut
+koskaan ennen käynyt Hofsfjørðurissa, — siksipä hänkään ei ollut
+koskaan ennen tullut tuumineeksi hänen alkuperäänsä —, ja nyt, tultuaan
+sattumalta tietämään, että Silmäpuoli vaeltaja oli nähtävästi elänyt
+ennen muinoin toisen nimisenä, hän hämmästyi havaitessaan, ettei tämä
+mies ollutkaan aina ollut Silmäpuoli vaeltaja. Hän ei ollut koskaan
+ennen tullut ajatelleeksi, että hän, kuten muutkin, oli syntynyt ja
+kasvanut arkioloissa.
+
+Kuten kaikki lapset ja lapselliset sielut, jotka olivat kuulleet
+Silmäpuoli vaeltajan urotöistä, hänkin rakasti häntä. Kerrottiin monta
+juttua siitä ritarillisuudesta ja epäitsekkyydestä, jota hän oli
+osoittanut vuosikausia kestäneillä vaelluksillaan, milloin tarvittiin.
+Olihan hän kadottanut toisen silmänsä pelastaessaan lapsen palavasta
+talosta. Hän oli runnellut toisen jalkansa heittäytyessään reen eteen,
+jolla muuan vanhanpuoleinen, ruma piika ajaa karautti kuilua kohden —
+ympärillä olevien huonosti salatuksi hauskuudeksi, sillä nainen oli
+uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle voittaaksensa puolisokseen
+erään miehistä, jota rakasti. Ørlygur tiesi myöskin, että ennenkuin
+Silmäpuoli vaeltaja puolellatoista jalallaan ontui pois _siitä_
+talosta, olivat mies ja ruma piika naimisissa.
+
+Hän tiesi, että Silmäpuoli vaeltaja keksi keinoja siinä, missä
+muut näkivät pelkkiä esteitä, ja että hän monta kertaa oli saanut
+veriviholliset solmimaan keskenään ystävyydenliiton.
+
+Silmäpuoli vaeltaja, kuljeksiva, elävä satuolento, joka oli viisain
+kaikista eikä kuitenkaan välittänyt käyttää viisauttaan omaksi
+hyödykseen, — joka oli jaloin kaikista ja kuitenkin vaelteli ryysyissä
+ja kerjäläissauva kädessä, — joka olisi voinut olla kuninkaanlinnan
+kaunistuksena ja kuitenkin vietti yönsä ladoissa ja ulkohuoneissa
+kuten kurjin kaikista, — tämä Silmäpuoli vaeltaja oli Ørlygurille —
+kuten kaikille muillekin — rauhan ja ilon vertauskuvana, kaiken hyvän
+ruumiillistumana.
+
+Kaikkea tätä oli Ørlygur seisonut miettimässä. Hänen teki mielensä
+lähteä vanhuksen jälkeen, ja hänessä heräsi omituinen, seikkailukas
+halu seurata häntä hänen vaelluksillaan kautta maan.
+
+Silloin hän huomasi auringonlaskun punaisen hohteen vuorten huipuilla
+ja kiiruhti joutuakseen kotia.
+
+Hän pysähtyi keskelle jokea. Oli aivan kuin punainen kulta olisi
+valunut häntä kohti virran mukana. Siihen sisältyi lukemattomia värejä,
+tulipunaisesta tummansiniseen. Sen väririkkaus ja kohiseva laulu
+siirsi hänet tuokioksi satujen maailmaan, niin että hän luuli vain
+kuvitelleensa, että oli tavannut Silmäpuoli vaeltajan.
+
+Mutta saavuttuaan toiselle rannalle ja päästyään virran
+tylsistyttävästä unhovallasta hän sai äkkiä halun juosta kilpaa
+koiransa kanssa. Hän huusi sille. Koira tunsi merkin. Ja he kirmasivat
+eteenpäin vieretysten, koira kieli pitkällä, Ørlygur heiluttaen
+käsiään, rinta koholla ja pää puolittain kenossa. Kiidettiin yli kivien
+ja kuoppien, mättäältä mättäälle tahdikkain harppauksin, ja mahtavin
+pituushypyin yli syvien ojien.
+
+Juostessa kävi Ørlygurille selväksi, että hän oli saanut sellaisen
+rientämishalun vain siksi, että lapsellisuudessaan tahtoi kiiruhtaa
+kertomaan oudosta elämyksestään — että oli nähnyt Silmäpuoli vaeltajan
+ja puhutellut häntä, että satusankari oli saapunut seudulle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän juoksi koko kotimatkan. Koira oli lopuksi jäänyt kauas jälkeen
+ja hölkytti häpeissään, häntä koipien välissä. Kun se näki herransa
+loikkaavan yhdellä hyppäyksellä korkean pihavallin yli ja katoavan sen
+taa, voitti väsymys ja se heittäytyi kyljelleen, kaikki neljä jalkaa
+velttoina pitkin maata, ja läähätti niin, että ruumis kävi kuin palje.
+
+Mutta hyppäys vei Ørlygurin voimat. Hän hiljensi vauhtiaan, ja
+huomatessaan kasvatusisänsä, joka asteli pihamaan toiselta syrjältä
+taloon päin, hän suuntasi askelensa häntä kohti.
+
+Ormarr Ørlygsson oli nähnyt Ørlygurin tulevan juosten alas mäkiä, lakki
+kädessä ja vaaleat kiharat hulmuten tuulessa. Hän tunsi hänen halunsa
+saada huimapäänä kiitää eteenpäin, pitkät matkat, purkaakseen sitä
+ylenmääräistä elinvoimaa, joka täytti hänet. Se herätti hänessä aina
+jonkun verran huolta. Hän ajatteli aina sitä aikaa, jolloin Ørlygur
+oli oleva liian täysikasvuinen hankkiakseen helpoitusta juoksussa.
+Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä nähdessään kauniin
+nuorukaisen kiitävän eteenpäin sellaisella vauhdilla, että yksin
+hevosten ja koirienkin täytyi luopua hänen seuraamisestaan.
+
+Ja kuten usein ennenkin hän virkkoi itsekseen:
+
+— Kuinka hän onkaan isänsä näköinen. Samat vaaleat kiharat, samat
+siniset silmät ja sama komea, sopusuhtainen ruumiinrakenne. Aivan kuin
+nuori jumala.
+
+Ja hän ajatteli itsetiedottoman rakkauden ja tietoisen vihan
+eroittamattomalla sekoituksella veljeään, séra Ketilliä, joka hävisi
+kohtalokkaan päivän jälkeisenä yönä, päivän, jolloin oli tullut
+syypääksi isänsä kuolemaan ja vaimonsa mielenvikaisuuteen. Ihmiset
+sanoivat — ja Ormarr ja kaikki muut uskoivat sen —, että hän oli
+hukuttautunut, koska hänet oli viimeksi nähty yksinäisellä kalliolla
+vuonon perukassa. Monetkin syyt saattoivat vaikuttaa sen, ettei hänen
+ruumiinsa ajautunut maalle — meressähän käy niin paljon virtoja.
+
+Kirkossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen — ja varsinkin siksi, että
+séra Ketill nyt oli poissa ja todennäköisesti kuollut — Ormarr oli
+lakannut sanomasta pojakseen Ørlyguria, Rúnan ja séra Ketillin lasta.
+Mutta hän ja Rúna pysyivät edelleenkin avioliitossa. Heille ei
+kuitenkaan syntynyt lasta. He elivät rauhassa ja tyynesti talossaan.
+Eivät he koskaan vaihtaneet pahaa sanaa keskenään. Aina, kun he
+toisensa tapasivat, puhuen tai vaieten, vallitsi heidän välillään
+yhteinen, tyyni luottamus ja täydellinen keskinäinen kiintymys. Elämä
+oli yhdistänyt heidät omituisella ja säälimättömällä tavalla. Mutta
+heidän rikas ihmisyytensä ja voimakas ja vaistomainen ymmärtämyksensä
+teki heidät molemmat kypsiksi elämään. He tiesivät, ettei liittonsa
+ollut mikään »onni», tämän käsitteen yleisen määritelmän mukaan,
+mutta vuosien kuluessa he tuottivat toisilleen yhä hartaampaa ja
+syvällisempää iloa. Ja keskinäinen luottamus valoi heidän sieluihinsa
+vähitellen varmempaa ja lujempaa tyytyväisyyttä, kuin mitä mikään
+rakkaus saattaa antaa.
+
+Ørlygur ajatteli hyvin harvoin, ettei kasvatusisänsä Ormarr ollut hänen
+oikea isänsä. Hän tiesi sen kuitenkin. Ormarr oli, niin pian kuin
+oli huomannut hänet kyllin kehittyneeksi, perehdyttänyt hänet heidän
+sukulaisuussuhteisiinsa; sen hän teki vaimonsa läsnäollessa, mutta
+aivan lyhyesti ja ryhtymättä yksityiskohtiin tai selityksiin. Ne hän
+kuitenkin lupasi antaa, niin pian kuin Ørlygur piti sen suotavana.
+Mutta nuori mies aavisti jotain kasvatusisälleen ja äidilleen raskasta
+piilevän näissä seikoissa, eikä ollut halukas kysymään.
+
+Jolleivät sivulliset olisi pyytämättä ilmaisseet hänelle yhtä ja
+toista asiaankuuluvaa, ei hän olisi tietänyt kovinkaan paljon koko
+tästä suhteesta. Ja hänen tietonsa supistuikin siihen vaikutelmaan
+isävainajastaan, että tämä oli ollut huono ihminen, musta lammas
+suvussa. Mutta ihmeellistä kyllä hän, isänsä poika, ei kärsinyt siitä.
+Suvun onnettomuus oli ikäänkuin pessyt pois sen lian, minkä hänen
+isänsä onneton muisto mahdollisesti saattoi heittää häneen. Ja vuosien
+kuluessa tuli raja séra Ketillin — jonka muisto eli omaa yksityistä
+ja hirvittävää elämäänsä — ja suvun välillä yhä jyrkemmäksi, kunnes
+ihmiset lopulta melkein unohtivat, että hän oli kuulunut Linna-sukuun.
+Mutta Ørlygur, joka varttui Linnassa, kiintyi yhä lujemmin ja
+lujemmin taloon ja sukuun ja vieraantui alituisesti isänsä muistosta.
+Tämän hän tunsi. Eikä tämä seikka ollut tuottamatta hänelle hieman
+omantunnonvaivoja. Sillä hänen isänsä oli kuitenkin ollut hänen isänsä.
+Ja mikäli hän varttui, kehittyi hänessä myöskin ajatus isästä, ja
+hän vaivasi päätään muodostaakseen tiedonmuruistaan kuvan hänestä ja
+tullakseen ymmärtämään hänen olemustaan. Syvimmässä sydämessään hän ei
+kuitenkaan ottanut uskoakseen, että isä oli ollut niin paha ja kurja
+konna kuin kerrottiin.
+
+Mutta hänellä ei ollut ketään muuta, jolta saattoi kysyä tai jonka
+kanssa yleensä saattoi puhua näistä seikoista, kuin vanha Kata,
+mielipuolen tanskalaisen rouvan uskollinen hoitajatar. Kasvatusisältään
+tai äidiltään hän ei saanut kysytyksi. Kata taasen vastaili hänen
+kysymyksiinsä hämärästi ja käsittämättömästi; uskoihan Ørlygur, kuten
+kaikki muutkin, että Kata oli tullut uudestaan lapseksi, vaikka olikin
+vielä reipas ja terhakka. —
+
+Ørlygur oli vielä aivan hengästynyt tullessaan kasvatusisänsä luo, joka
+heti kysyi häneltä:
+
+— Löysitkö lampaan? — näytät niin iloiselta.
+
+— En. Mutta arvaappa kenet tapasin. — Silmäpuoli vaeltajan! Korkealla
+siellä, missä nurmikot loppuvat. Ja minä seurasin häntä alas Norðuráan
+asti. Mutta en saanut tietää kuka hän oli, ennenkuin vasta erotessa.
+Lahjoitin hänelle kenkäni, ja niillä hän nyt kulkee.
+
+Tämä asia sai Ørlygurin niin säteilemään onnesta, että Ormarrin täytyi
+hymyillä.
+
+— Miksi et ottanut häntä mukaasi kotia?
+
+— Hän tulee. Hän on luvannut minulle sen. Mutta nyt hän oli liian
+väsynyt. Hän läksi... hän taivalsi pitkin Norðuráa, päästäksensä
+johonkin lähimpään taloon.
+
+Ormarr huomasi, että Ørlygur vältti mainitsemasta Bollia; mutta hän
+piti huolen siitä, ettei tämä huomio mitenkään käynyt ilmi hänen
+kasvoistaan.
+
+Hän aavisti, että Ørlygur oli iskenyt silmänsä sen talon tyttäreen,
+mutta hän tahtoi odottaa niin kauan kuin mahdollista, ennenkuin
+määräsi kantansa tässä asiassa. Hänelle oli kaikkea muuta kuin
+mieluista, että kasvatuspoikansa saisi tuon käentytön vaimokseen.
+Mutta yhtä vastenmielistä hänelle oli millään tavoin vaikuttaa
+Ørlygurin tunteisiin tai toimiin, nyt kun hän oli tulemaisillaan
+täysikasvuiseksi. Hän tiesi myöskin, ettei Linna-suvun jäsenien kanssa
+ollut tavallisesti leikkimistä sydämenasioissa. Ja jos hän erehtyi,
+ellei tämä ollut vielä tullut Ørlygurille sydämenasiaksi, niin tuskinpa
+hänen sekaantumisensa vaikuttaisi hyvää. Mutta jos onnettomuus jo oli
+tapahtunut ja Ørlygur sydämessään oli tehnyt päätöksen, ei ollut muuta
+tekemistä kuin odottaa.
+
+Ørlygur ei tietänyt, olivatko äitinsä ja kasvatusisänsä huomanneet
+hänen kiintymyksensä Bollin Snaebjørgiin, niinsanotun »lesken»
+tyttäreen. Mutta hän oli selvillä siitä, että oli kohtaava heidän
+tahollaan, ellei suoranaista vastustusta, niin ainakin välillistä
+vastahakoisuutta ja estelyä. Ja hän oivalsi, että se tieto joka
+tapauksessa surettaisi heitä.
+
+Tähän asti oli hänen omatuntonsa ja tahtonsa aina ollut sama kuin
+heidän omatuntonsa ja tahtonsa. Ja vaikka olikin selvillä tunteistaan
+ja tarkoituksestaan, lykkäsi hän kuitenkin asian lähemmän järjestämisen
+toistaiseksi. Olihan siihen vielä hyvää aikaa. Snaebjørgin ja hänen
+kesken ei ollut vielä mitään sanoja eikä lupauksia — hiljainen sydämen
+ymmärtämys vain.
+
+Ormarr ja Ørlygur menivät yhdessä taloon.
+
+— Mitä hän muuten sanoi? kysyi Ormarr.
+
+Ørlygur jäi vastauksen velkaa. Hän kulki kasvatusisänsä rinnalla
+hämillään siitä, ettei muistanut Silmäpuoli vaeltajan sanoneen mitään
+merkitsevämpää. Hänestä ei tuntunut oikein sopivalta olla tuomatta
+minkäänlaisia viisaudensanoja, vaikka oli tavannut tuon viisaan
+kerjurin. Ormarrin huulilla väikkyi hänelle ominaiseksi tullut hieno
+hymy.
+
+Mutta heidän saapuessaan taloon Ørlygur sai hyvitystä.
+
+Vanha Kata tuli kompuroiden heitä vastaan, leveä hymy vanhoilla,
+rypistyneillä kasvoillaan. Hän meni suoraan Ørlygurin luo ja pani
+kätensä hänen käsivarrelleen.
+
+— Olet puhunut hänen kanssaan, sanoi hän. — Ja olet iloinen. Onko sinua
+kenenkään muun tapaaminen koskaan niin ilahuttanut? Oi, kuinka Jumala
+on mahtava ja ihmiset lyhytnäköisiä? Hän tulee. Ja kaikki muuttuu
+hyväksi.
+
+Hän kompuroi taasen pois heidän luotaan, tanskalaisen rouvansa luo,
+jota ei koskaan jättänyt moneksi minuutiksi kerrallaan.
+
+He seisoivat katsellen hänen jälkeensä, ja kummankin huulilla oli
+sydämellinen hymy.
+
+— Hän on hieman pyörällä päästään, sanoi Ormarr sitten. — Mutta tarkka
+huomiokyky hänellä vielä on. Sinun ei tarvinnut edes mainita hänelle,
+että olit puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Alma rouva eleli huoletonta joutolaiselämäänsä talossa, vanhan Katan
+erityisessä hoivassa.
+
+Hän ei paljoa vanhentunut. Nyt oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä
+onnettomasta tapauksesta, joka riisti häneltä järjen. Paljon oli sinä
+aikana muuttunut. Ihmiset, jotka silloin olivat olleet täysikasvuisia,
+olivat vuosien kuluessa tulleet vanhuksiksi. Ja niistä, jotka silloin
+olivat olleet lapsia, oli tullut täysikasvuisia ihmisiä. Mutta Alma
+rouvan ulkonäkö oli jotenkin sama kuin sinä päivänä kirkossa, jolloin
+järki jätti hänet ja otti pois elämän tuskataakan hänen hartioiltaan.
+Hän vain ei ollut yhtä kalpea nyt kuin silloin.
+
+Vaikka hänen elämänsä olikin yksitoikkoinen, oli se kuitenkin
+tavallaan vaiherikas. Hän hymyili ja oli iloinen, kun vain aurinko
+paistoi häneen. Ja kun hän sumusäällä turhaan tähysteli sitä, rupesi
+hän itkemään. Hänen ilonsa olivat lapsen iloja. Hän piti kukista,
+eläimistä, kauniista säästä ja muutamista ihmisistä. Hän näet tunsi
+itsetiedottomasti ja tarkemmin ajattelematta myötätuntoa muutamia
+ihmisiä kohtaan. Hän tahtoi mielellään taputella ja hyväillä heitä ja
+pysytteli mahdollisimman paljon heidän läheisyydessään. Toisia hän
+karttoi, ja heidän läsnäolonsa saattoi vaikuttaa häneen niin pahoin,
+että hän oli huonolla tuulella monta päivää. Varsinkin ilmeni tämä
+vieraiden suhteen, joita joskus sattui käymään talossa.
+
+Ihmiset olivat vähitellen ymmärtävinään, että Hofin tanskalainen rouva
+— joksi häntä vielä nimitettiin, vaikkei hän ollut kahteenkymmeneen
+vuoteen astunut jalallaan Linnan ulkopuolelle — kykeni eroittamaan
+pahat ja hyvät käsittämättömällä tavalla, — mutta varmemmin kuin
+kukaan, jolla oli järki täysin tallella.
+
+Hän ei puhunut varsin paljoa. Näytti siltä, kuin hän tullessaan
+mielisairaaksi olisi unohtanut sekä äidinkielensä että sen vähän
+islanninkielen, minkä oli oppinut. Mutta vähitellen hän oppi sellaisia
+yksityisiä lauseita ja sanoja, jotka useimmin kaikuivat hänen
+korvissaan. Ei hän kuitenkaan liittänyt mitään varmaa käsitettä siten
+koottuihin kielimuruihin, vaan sotki ne auttamattomasti sekaisin.
+Sitävastoin hän vähitellen muodosti oman kielensä, mihin kuului sangen
+harvoja sanoja tai äänteitä, jotka eivät olleet minkään tunnetun kielen
+kaltaisia; _omalla_ kielellään hän käytti aina samoja nimityksiä
+samoille esineille, ja ihmiset oppivat vähitellen ymmärtämään häntä.
+Kukaan ei kuitenkaan niin perehtynyt siihen kuin vanha Kata, joka
+vähitellen oppi kielen tanskalaisen rouvansa suureksi mielihyväksi.
+
+Nämä kaksi naista asuivat eräässä huoneessa itsekseen. Sisäänkäytävä
+siihen oli oikealla aivan heti kun tultiin sisään ulko-ovesta. He
+saattoivat tuntikausia istua kumpikin ikkunansa ääressä, vanha Kata
+sukkaa kutoen, tanskalainen rouva tuijottaen eteensä tai tarkkaavasti
+seuraten yhtä ja toista, mikä tapahtui ulkopuolella. Useimmiten he
+olivat vaiti. Kuitenkin saattoivat ihmiset, jotka kulkivat ohi, välistä
+kuulla heidän vaihtavan joitakin käsittämättömiä huomautuksia.
+
+Enimmäkseen he elivät elämäänsä itsekseen. Alma rouva tunsi kuitenkin
+kaikki talon ihmiset ja oli hyvä ystävä heidän kanssaan. Ja vanhasta
+Katasta kaikki pitivät.
+
+Sunnuntaisin he tulivat aina tupaan, missä luettiin ääneen raamattua
+tai saarnakirjaa ja veisattiin virsiä ennen ja jälkeen. Sitten
+tarjottiin kahvia heidän huoneessaan talon väelle ja sanottiin, että
+nämä kaksi naista kestitsivät — kaikki antoivat heidän tarjota ja
+kiittivät heitä kahvista. Tämä homma tuotti heille suurta iloa, joka
+oli joka sunnuntai yhtä tuore ja uusi.
+
+Kun isäntä, Ormarr Ørlygsson, oli sillä päällä, meni hän kahvin jälkeen
+noutamaan viulunsa soittaaksensa väelle. Hän aloitti silloin aina
+iloisilla lauluilla, mutta tuli ehdottomasti lopulta soittaneeksi
+omituisia sävelmiä — nämä ihmisethän eivät tunteneet sävelmaailman
+suuria nimiä — sävelmiä, jotka kuulostivat sekasotkulta, mutta joissa
+lopuksi kuitenkin aina ilmeni omituinen yhteys. Joka tapauksessa eivät
+ne koskaan olleet vaikuttamatta sydämeen, niin että jotkut seisoivat
+kuunnellen kirkkain, kyyneltynein silmin.
+
+Sellaisen soittotunnin jälkeen Ormarr aina keskeytti äkisti soittonsa,
+lähti nopeasti huoneesta ja meni kamariinsa viuluineen. Ihmiset jäivät
+istumaan äänettöminä, katsomatta toisiinsa, kunnes taasen kuulivat
+hänen tulevan ja menevän oven ohi, ulos pihasta. Sitten he erosivat
+äänettöminä ja menivät kukin sunnuntai-askareillensa tai vapaa-aikaansa
+viettämään.
+
+Mutta Ormarr vaelsi yksin vuorille. Välistä ihmiset näkivät hänen
+samoilevan herkeämättä edestakaisin. Välistä hän löysi sopivan
+lepopaikan. Mutta hän ei koskaan palannut kotia sellaiselta retkeltä,
+ennenkuin kaikki olivat menneet levolle. Kaksi ihmistä kuitenkin aina
+valvoi odottaen häntä. Toinen oli vanha Kata, joka istui ikkunassaan
+kunnes oli kuullut Ormarrin menevän sisälle. Siinä hän istui itkien,
+Ormarrin saamatta koskaan aavistustakaan hänen sielunsa myötätunnosta.
+Ja vasta tietäessään hänen palanneen kotia — tältä kerralta taisteluaan
+taistelunsa loppuun Jumalansa kanssa, kuten hän sanoi — meni hän
+levolle.
+
+Toinen oli hänen vaimonsa. Hän makasi valveilla vuoteessa. He eivät
+vaihtaneet sanaakaan. Ormarr asettui äänettömänä hänen viereensä, aivan
+lähelle, hänen toinen käsivartensa kaulansa ympärillä. Ja siten hän
+saattoi löytää lepoa ja vaipua uneen. —
+
+Muuten oli ainoa vaihtelu Alma rouvan ja vanhan Katan elämässä
+se, että vieraat, jotka kävivät talossa, aina tulivat sisälle
+tervehtimään ja sanomaan jäähyväiset tanskalaiselle rouvalle. He eivät
+laiminlyöneet sitä koskaan, vaikka heillä olisi ollut kuinka pikainen
+asia toimitettavana tai hyvinkin kiire. Ne, jotka eivät tehneet sitä
+inhimillisestä halusta osoittaa Jumalan leimaamalle myötätuntoaan ja
+kunnioitustaan, tekivät sen yksinkertaisesti siksi, että pelkäsivät
+Jumalan muuten rankaisevan. Vain Alma rouva osasi eroittaa, ketkä
+tulivat sydämensä vaikutuksesta, ketkä pelosta tai tavasta.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Silmäpuoli vaeltaja astui väsyneenä eteenpäin pitkin Norðurán rantaa.
+
+Polku, jota hän kulki, mutkitteli joen polvekkeiden mukaan. Mutta koko
+ajan vuoroittelivat vihreät poukamat äkkijyrkkien kallionkielekkeiden
+kanssa, jotka ulottuivat niin lähelle joen uomaa, että hänen usein
+täytyi sivuuttaa ne varsin kapeita pengermiä myöten. Vieläpä nämä
+kielekkeet eräässä kohden muodostivat luonnollisen sillan yli joen,
+paasisillan, jota myöten kaikki eivät kuitenkaan uskaltaneet mennä. Sen
+saavutettuaan hän tiesi, että nyt ei ollut enää pitkältä Bolliin.
+
+Hän ajatteli koko matkan nuorta miestä, jonka oli tavannut tunturilla.
+
+Sen näköinenkö hän siis oli, ajatteli hän. Kuinka kaunis hän olikaan.
+Ja suurelta ja vahvalta hän myöskin näytti? Ja miten hyvät silmät
+hänellä oli. Ja se ilo, millä hän oli tehnyt hänelle, kerjäläiselle,
+palveluksiaan. Hän näytti olevan Linna-suvun oikea vesa. Tuskinpa oli
+vaaraa olemassa, että _hän_ joutui harhateille.
+
+Ja vanhan miehen sydän sykki voimakkaasti hänen ajatellessaan saavansa
+pian nähdä ja puhutella sitä nuorta tyttöä, jonka tämä nuorukainen oli
+valinnut morsiamekseen — sillä niin tarkoin hän ymmärsi nuoren miehen
+olemuksen, ettei hetkeäkään epäillyt, että kaikki näiden kahden nuoren
+välillä oli selvänä.
+
+Hän unohti väsymyksensä ja joudutti askeliaan. Ja onnuttuaan viimeisen
+kielekkeen ohi hän seisoi äkkiä aivan pikkaraisen talon kohdalla, joka
+sijaitsi erään laajimman poukaman rannalla. Pienet rakennukset olivat
+ryhmässä matalalla kummulla. Keittiön avonaisesta tulisijasta kohosi
+ohut savupatsas ilmaan. Eräässä paikassa vaalahtaneella pihamaalla,
+joka oli kuluneen ja revityn maton näköinen, niin pieni se oli, seisoi
+muutamia pieniä heinärukoja säännöllisissä riveissä. Hevonen kulki
+laitumella vuoren juurella. Ja joenrannan kiville oli levittäytynyt
+harvalukuinen lammaskatras.
+
+Silmäpuoli vaeltaja seisahtui muutamaksi minuutiksi. Täällä nämä
+kaksi naista siis elivät yksinäistä ja syrjäistä elämäänsä. He olivat
+äiti ja tytär, jotka nähtävästi syystä tai toisesta olivat joutuneet
+ulkopuolelle yhteiskuntaa ja seudun yhteyttä. Niin paljon oli vaeltava
+kerjäläinen oppinut ymmärtämään, että harvoin huonoimmat ihmiset siten
+elivät omaa elämäänsä.
+
+Kun hän taas ontuen läheni taloa, hyökkäsi äkkiä koira kuin tykistä
+ammuttuna ulos ovesta, asettui sen ulkopuolelle, häntä ja pää pystyssä,
+ja haukkui arvokkaasti ja pitkäveteisesti.
+
+Heti tämän jälkeen pisti nuori nainen päänsä ulos samasta ovesta.
+Nähdessään omituisen vieraan, joka vaivalloisesti läheni, hän teki
+ehdottomasti liikkeen ruumiillaan, aivan kuin paetakseen sisälle, mutta
+malttoi heti mielensä ja juoksi häntä vastaan.
+
+— Ole tervehditty, sanoi hän hieman hämillään. — Saanko auttaa sinua?
+
+Ja vilkaistuaan vieraan kasvoihin hän tarttui muitta mutkitta hänen
+käteensä.
+
+— Kiitos, siunattu lapsi — ole tervehditty, sanoi Silmäpuoli vaeltaja
+hymyillen.
+
+Nainen katsahti vielä hänen kasvoihinsa.
+
+— Sinulta on toinen silmä poissa?
+
+— Niin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, hymyillen tyytyväisenä. — Madot
+eivät tahtoneet odottaa sitä kauemmin. Pian ne saavat toisenkin, ja
+samalla koko ruumiin.
+
+— Hyi sinua, älä laske sellaista leikkiä, vastasi tyttö, jonka
+lapsellisen herkkään mieleen oli koskenut.
+
+Silmäpuoli vaeltaja sanoi vakavammin:
+
+— Tässäpä minä olinkin nuori ja sinä vanha ja viisas. Ei, se on totta,
+ei pidä laskea sellaista leikkiä. Mikä on nimesi, tyttöni?
+
+— Nimeni on Snaebjørg. Mutta äiti sanoo minua Baggaksi. Mutta niin saa
+vain hän sanoa, — ja sitten vielä eräs, jos tahtoo, — ja sitten sinä,
+sillä sinä et ole niinkuin muut ihmiset.
+
+— Tuo eräs, josta puhuit, — etkö tiedä, tahtooko hän?
+
+— En, sillä en ole koskaan puhunut hänen kanssaan.
+
+— Ettekö sitten ole kihloissa?
+
+— Olemme.
+
+— Oletteko sitten vain — kirjoittaneet toisillenne?
+
+— Emme, — Bagga katsahti hämmästyneenä ylös, — me olemme katsoneet
+toisiimme. Eikö se riitä?
+
+Silmäpuoli vaeltaja vastasi totisena:
+
+— Riittää, riittää se. — Pidätkö sinä hänestä paljon?
+
+— Minä rakastan häntä.
+
+He astelivat vähän matkaa äänettöminä.
+
+Sitten sanoi Silmäpuoli vaeltaja, saadaksensa sen sanotuksi, ennenkuin
+he saapuivat taloon:
+
+— Saan muuten sanoa sinulle terveiset häneltä.
+
+Bagga seisahtui ja painoi kädellä sydäntään. Vanhuksen tuttavallisuus
+oli tehnyt hänet kasvoilta punaiseksi, mutta nyt hän äkkiä kalpeni.
+Vanha mies katseli hänen kasvojaan, hänen hienoa profiiliansa,
+hänen puhdasta hipiäänsä, hänen viattomia silmiänsä, hänen punaista
+lapsellista suutansa, lainehtivaa, kellertävää tukkaansa, joustavan
+voimakasta vartaloansa, ja ymmärsi, että tämä nuori tyttö ja se nuori
+mies, jonka hän juuri oli nähnyt, olivat luodut toisilleen. Heidän
+_täytyi_ rakastaa toisiaan, ensi kerrasta kun toisensa näkivät.
+
+Baggan ääni petti pari kertaa. Vihdoin hän sai soperretuksi:
+
+— Häneltäkö? — Oletko puhunut hänen kanssaan? — — Aivanko äskettäin?
+Mitä hän sanoi?
+
+Pyysikö hän sanomaan terveisiä?
+
+— Ei.
+
+— Mutta niinhän sinä sanoit?
+
+Tytön silmät kyyneltyivät.
+
+— Minä kysyin, saisinko sanoa terveisiä, ja hän vastasi myöntävästi.
+Tiedätkö mitä näin hänen silmistään?
+
+— En.
+
+— Että hän rakastaa sinua, ja alituisesti ajattelee sinua, ja aina
+tahtoo olla sinulle uskollinen.
+
+— Sen olen nähnyt aikoja sitten. — Mutta mistäs tiedät, että se on
+juuri _hän_?
+
+— Sen huomaamiseen ei tarvita paljon aikaa. Mainitsenko nimen?
+
+— Älä, vastasi tyttö lentäen tulipunaiseksi.
+
+— Eikö hän muuten sanonut mitään. Mitä hän sanoi? Etsikö hän
+karitsaansa?
+
+— Niin, hän kaipaa lempikaritsaansa ja pelkää sen joutuneen ketun
+saaliiksi.
+
+Bagga tuli äkkiä totiseksi.
+
+— Se on täällä meillä, sanoi hän sitten miettivästi. — Se juoksi tänne
+aikaisin kesällä. Tiesin sen olevan _hänen_ karitsansa ja vartioin
+sitä, kunnes se tottui seuraamaan meidän lampaitamme. Enkä ole
+vieläkään voinut erota siitä. Mutta yöllä, kun kaikki nukkuvat, vien
+sen Linnaan. Sitten hän tulee huomenna iloiseksi, kun herää.
+
+Hänen kasvonsa loistivat tätä ajatellessa.
+
+— Etkö voi muistaa mitään siitä, mitä hän sanoi? Ettekö puhuneet paljon
+yhdessä?
+
+— Puhuimme. — Vaikka en nyt voi sitä muistaa tällä haavaa. Mutta hän
+lahjoitti minulle nämä uudet kengät, joilla kuljen.
+
+Bagga kohdisti yhtäkkiä kaiken mielenkiintonsa kenkiin.
+
+— Et kai ole saanut niitä rikki? — sillä silloin paikkaan ne sinulle.
+
+— Ei, ne ovat pahaksi onneksi vielä eheät, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
+hymyillen.
+
+Bagga punastui taas. Mutta heti sen jälkeen hän sanoi:
+
+— Mutta minä panen ne likoamaan yöksi, jotta ne eivät kovetu. Sillä
+sinä kai jäät tänne yöksi?
+
+— Jään, jos tahdotte ottaa minut luoksenne.
+
+He olivat saapuneet ovelle.
+
+— Tule kanssani, sanoi Bagga ja otti häntä kädestä johtaaksensa häntä
+perässään, sillä käytävä oli pimeä ja mutkikas.
+
+Vähän tämän jälkeen he seisoivat pirtissä. Sängynreunalla istui siellä
+iäkäs vaimo paikaten nuttua. Silmäpuoli vaeltaja huomasi vasta nyt,
+että nuoren tytön puvussa oli melkein yhtä paljon paikkoja kuin hänen
+omassaankin. Sitä vain ei huomannut hänen kauneutensa vuoksi.
+
+Vanha vaimo katsoi ylös ja tuijotti ankarasti silmälasiensa läpi.
+
+— Kuka siellä on?
+
+— Kerjäläinen, hyvä emäntä — Jumalan rauhaa taloon.
+
+Lesken kasvonpiirteet muuttuivat heti lempeämmiksi.
+
+— Astu lähemmäksi, sanoi hän. — Jumalan rauha olkoon kanssasi, ja
+terve tuloa matalan kattoni alle. Istu tuohon sängynreunalle. Tuletko
+kaukaakin?
+
+— Tummien vuorten takaa.
+
+— Jaksatko kulkea niin pitkiä matkoja ontuvalla jalallasi? Riennä,
+Bagga, hankkimaan vieraalle suuhun pantavaa.
+
+Bagga, joka oli odottanut tilaisuutta, kumartui kuiskaamaan jotakin
+äidin korvaan.
+
+Leski katsoi häneen, katsoi sitten vieraaseen ja nousi. Hän saattoi
+vaivoin pysyä pystyssä voimakkaan mielenliikutuksen vuoksi.
+
+— Onko se totta? kysyi hän matalalla äänellä.
+
+— Eikö sinulla ole toista silmää? Ja sinähän olet ontuva?
+
+Leski tuli lähemmäksi.
+
+— Ethän vain liene Silmäpuoli vaeltaja?
+
+— Olen, vastasi kerjuri, se on nimeni.
+
+Leski tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen äänensä
+muuttui salaperäiseksi.
+
+— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän. Ja hän toisti hetken päästä:
+Jumala sinua siunatkoon. Ja siunattu olkoon hetki, jolloin astuit
+kynnykseni yli.
+
+Bagga astui ulos pirtistä, ja kerjäläinen ja leski jäivät kahden.
+
+— Missä makasit viime yön?
+
+— Ulkona Jumalan siunatussa luonnossa.
+
+— Siedätkö sinä maata paljaan taivaan alla, tuossa iässä ja tähän
+vuodenaikaan?
+
+— Olenhan tottunut yhteen ja toiseen. Mutta pienen pistoksen olen
+saanut toisen lapaluuni alle muistoksi yöstä, vastasi Silmäpuoli
+vaeltaja hymyillen.
+
+— Kunpahan et olisi vilustunut pahasti. Yöt ovat tulleet kylmiksi.
+Teenkö sinulle vuoteen, että voit heti panna maata? kysyi leski
+huolestuneena.
+
+— Kiitos. Makaan mieluimmin ladossa, jos saan luvan. Ruumiini on niin
+tottunut heiniin, ettei vuode tee sille hyvää.
+
+Hieman vitkasteltuaan leski antoi suostumuksensa.
+
+— Tulitpa siis kuitenkin tähän pitäjään — vanhoilla päivilläsi, sanoi
+hän sitten, istahtaen taasen vuoteen laidalle.
+
+— Niin, vanhimpina ja viimeisimpinä päivinäni. — Kohtalo sai minut
+tulemaan.
+
+— Sepä on ollut hyvä kohtalo, sanoi leski hymyillen.
+
+— Kaikki kohtalo on hyvä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja vakavasti.
+
+— Onko sekin, joka tuottaa meille suruja ja vahinkoa? kysyi leski.
+
+— Se on paras kohtalo, hyvä emäntä.
+
+— Onko sekin, joka saattaa meidät syntiin ja hairahdukseen?
+
+Lesken silmät etsivät hänen kasvojaan nopealla katseella. Sitten hän
+suoristautui ottaakseen työnsä ja kumartui sen yli.
+
+— Ihmiset ovat niin monenlaisia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, että
+Herran täytyy käyttää mitä erilaisimpia keinoja herättääksensä
+parhaimman heissä.
+
+— Uskotko sitten, että kaikki tapahtuu Herran johdon mukaan?
+
+— Tavallaan: jokaisella ihmisellä on tekojensa edellytykset omassa
+sielussaan. Olemuksessaan ihminen kantaa kohtaloaan. Sillä tavoin
+tulevat kaikki ihmisen teot, pahat ja hyvät, hänen olemuksensa laadun
+luonnollisiksi ilmauksiksi. Mutta luonnollisimmat teot ovat hyvät teot.
+Siksipä onkin tärkeätä saavuttaa herruus oman itsensä yli.
+
+— Mutta eihän tehty rikos voi koskaan tulla hyväksi teoksi tai johtaa
+hyvään. Sillä parasta olisi kuitenkin aina, ettei se olisi tapahtunut.
+
+— Tehty rikos voi saattaa esille hyvät ominaisuudet ihmisessä, joka
+_ainoastaan_ sillä tavalla voi tulla todella hyväksi ihmiseksi. Sillä
+ihminen voi vaeltaa halki monen maan, mutta tehtyä rikosta ei koskaan
+voi heittää taakseen. Ja kaikki vanhenee ja kuolee, mutta paha teko on
+aina yhtä tuore ihmisen muistossa. Sillä tavoin se saattaa vähitellen
+pehmentää kovimmankin, ja terästää tylsimmänkin sydämen, — puhdistaa
+tahdon ja tehdä ajatukset hyviksi. Puhun omasta kokemuksestani. — Mutta
+tätä kai et _sinä_ ole koskaan kokenut.
+
+— Olen.
+
+Leski kumartui syvemmälle työnsä yli.
+
+— Olen. Tiedän sinun puhuvan totta. Minäkin olen tehnyt rikoksen,
+joka kylläkin on tehnyt minut paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olin
+aikaisemmin, — ja paremmaksi kuin miksi koskaan olisin muuten tullut.
+Siltä minusta nyt näyttää. Mutta en ole koskaan aikaisemmin ajatellut
+sen vaikutusta _siihen_ suuntaan.
+
+Bagga toi ruuan sisälle. Hänellä oli side toisella silmällä.
+
+— Oletko satuttanut silmäsi? kysyi leski huolissaan.
+
+Bagga sävähti tulipunaiseksi, asetti nopeasti lautaset luotaan,
+kiskaisi siteen silmältään ja nauroi hämillään.
+
+Toisetkin nauroivat. He ymmärsivät asian.
+
+— Unohdin siteen, sanoi hän ymmällään. — Ei silmäpuolena sentään ole
+niinkään vaikea olla, lisäsi hän vähän myöhemmin.
+
+— Ei, mutta parempi on kuitenkin omata kaksi silmää, varsinkin kun ne
+ovat niin siniset ja hyvät kuin sinun, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
+hymyillen.
+
+Bagga seisoi tuokion katse maahan luotuna. Sitten hän astui kerjäläisen
+luo ja sanoi rukoilevasti:
+
+— Et suinkaan ole suuttunut minuun?
+
+Silmäpuoli vaeltaja taputteli häntä kädelle.
+
+— Kuinka voit luulla minun suuttuvan sinuun, joka olet antanut minulle
+luvan sanoa itseäsi Baggaksi.
+
+— Kun lähdet, saatan sinua pitkän matkaa, ihan seuraavaan taloon. Tuen
+sinua ja kannan pussisi puolestasi, sillä olen kyllin vahva siihen.
+
+— Monet kiitokset. Enkä minä suutu sinuun, vaikka sitoisit kepin
+toiseen jalkaasi koettaaksesi millaista on olla ontuva.
+
+Baggan kasvot sävähtivät vieläkin punaisemmiksi, ja hän oli vähällä
+tyrskähtää itkuun.
+
+— Sitäkin olen koettanut, tunnusti hän. — Se oli pahempaa. Mutta en tee
+sitä koskaan enää.
+
+Silmäpuoli vaeltaja ja leski purskahtivat nauruun. Eikä lesken
+velvollisuudesta lausumissa moitteissa ollut suurtakaan vakavuutta.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Yö levitti tummat, avaruuksia syleilevät siipensä yli maan.
+
+Yön siipien suojassa maailma muuttuu toiseksi kuin päivän valon
+vallitessa. Pelko, joka pakenee valoa, pääsee ihmisten sydämiin.
+Jokapäiväisten aistiemme takana oleva tuntematon maailma astuu meitä
+lähemmäksi. Useimmat suhteet muuttuvat toisiksi kuin mitä ovat
+päivällä. Lukuunottamatta rakkautta. Se on sama päivällä ja yöllä,
+varjossa ja valossa.
+
+Silmäpuoli vaeltaja oli aikoja sitten etsinyt lepoa väsyneille
+jäsenilleen ladon heinissä, ja lesken sielu oli kohonnut unelmien
+onnenmaailmaan, kun ulko-ovi hitaasti avautui — ensin vain pienelle
+rakoselle, josta talon halli toimekkaana mutta hiljaa livahti pihalle,
+sitten kokonaan, jotta hiipivä nuori neito pääsi ulos.
+
+Saatuaan oven hiljaa suljetuksi Bagga taputteli koiraa ja käski sen
+olla vaiti, mikä muuten oli turhaa, sillä koira näytti aivan kuin
+käsittävän, että nyt oli kuljettava hiljaa.
+
+Sitten molemmat lähtivät taivaltamaan puoliravia joelle päin, koira
+aivan Baggan kintereillä, jottei jäisi mitään vaille tässä tavattomassa
+seikkailussa.
+
+Kun he lähenivät lammaskatrasta, joka oli sulloutunut taajaan yöksi,
+sai Bagga koiran paneutumaan maahan, meni hieman edemmäksi ja kutsui
+Ørlygurin karitsaa kuten tapansa oli:
+
+— Kili, kili!
+
+Heti syntyi katraassa liikettä, ja kohta sen jälkeen tuli mustapäinen
+ja mustajalkainen karitsa juoksujalkaa hänen luokseen tyytyväisesti
+määkien. Hän antoi sille leivänpalasia, joita oli tuonut mukanaan, ja
+sai sen lähtemään mukaansa ja erkanemaan laumasta.
+
+Hän koetti astua levollisesti, ettei se aavistaisi pahaa. Mutta hän
+suuntasi kulkunsa pois talosta ja pitkin rantaa paasisillalle, jota
+myöten oli aikonut mennä joen yli.
+
+Koira luikki häpeissään hänen jäljessään. Se tiesi, että kun Baggan
+seurassa oli karitsa, sen luonnollinen vihollinen — jonka kanssa se
+usein, vaikka turhaan, oli koettanut päästä hyväksi ystäväksi —, ei
+häntä ollut hyvä lähestyä. Se olisi vain saanut osakseen sättimisiä ja
+käskyn mennä kotia, jos olisi yrittänyt. Eikä se olisi ollut utelias
+ja tiedonhaluinen koira, jos se mistään hinnasta olisi tahtonut luopua
+ottamasta osaa tähän merkilliseen retkeen.
+
+Kaikki kävi hyvin. Lammas seurasi auliisti. Koira pysytteli sopivan
+matkan päässä.
+
+Vain nuoren naisen sydän oli raskas. Nyt oli hänen erottava karitsasta,
+josta oli tullut hänelle eräänlainen uskollisuudenpantti — ainoa näkyvä
+muisto, mikä hänellä oli ollut, siitä armaasta, jota hän rakasti, mutta
+jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, — jonka oli vain nähnyt
+muutaman kerran kirkolla.
+
+Tultuaan sillalle hän irroitti sukkanauhansa ja sitoi sen karitsan
+kaulaan saadaksensa pidetyksi kiinni siitä, jos se äkkiä saisi halun
+kääntyä. Sitten hän johti sen yli kalliosillan, jota virran vauhti
+lakkaamatta tärisytti.
+
+Sitten kun leipä, minkä hän oli ottanut mukaansa, oli syöty, laiskistui
+karitsa hieman eikä tahtonut enää kauemmaksi. Se koetti pari
+kertaa paneutua maahan. Se ei ilmeisestikään pitänyt tästä yölevon
+häiritsemisestä. Niin kauan kuin oli leipää, oli asianlaita toinen —
+silloin vaiva kestettiin välttämättömänä pahana. Mutta nyt, kun enempää
+ei ollut saatavana, se olisi mieluummin tahtonut maata ja märehtiä
+ruokaansa.
+
+Mutta nuori nainen oli väsymätön. Hän sai sen sävyisyydellä seuraamaan.
+Ja lempeyden ja kovuuden sekoituksella hän piti uhman poissa sen
+mielestä.
+
+Ja vihdoin he sitten saapuivat kotia Linnaan.
+
+Niin hiljaa kuin mahdollista hän avasi pihaveräjän. Koiria ei saanut
+havauttaa. Sitten hän hyväili karitsaa, kuten niin usein ennenkin
+oli tehnyt, — ja ajatellessaan, että tämä oli viimeinen kerta, hän
+vuodatti monta kirkasta kyyneltä sen villaan. Sitten hän päästi sen
+sisään veräjästä, jonka sulki sen jälkeen. Mutta hän unohti irroittaa
+sukkanauhansa sen kaulasta.
+
+Suljettuaan veräjän hän lyyhistyi kokoon ja itki. Hänen kaareva
+rintansa lepäsi raskaasti veräjän rosoisella puureunalla. Hänestä koko
+elämä näytti yhdeltä ainoalta suurelta epätoivolta. Hän oli vakuutettu
+siitä, ettei koskaan enää tulisi iloiseksi. Mutta vähitellen hän
+tyyntyi ja lakkasi itkemästä. Koira lähenteli häntä, ja hänen mieleensä
+juolahti, että nyt oli aika palata kotia.
+
+Vielä hän jäi kauaksi aikaa seisomaan, silmät punaisina ja kyynelissä,
+ja tuijotti niihin tummiin varjoihin, jotka osoittivat taloa, missä
+hänen rakastettunsa tällä haavaa nukkui aavistamatta hänen läsnäoloaan.
+Baggan mielestä hänen _täytyi_ herätä ja tulla ulos, ei sanoakseen
+jotain — sillä ajatus hänen ensimäisestä sanastaan tuntui Baggasta niin
+etäiseltä ja pyhältä kuin ajatus paratiisiin astumisesta, eikä hän itse
+asiassa lainkaan uskaltanut ajatella sitä, — vaan ainoastaan siksi,
+että Bagga saisi nähdä hänet, ja että hän saisi nähdä Baggan ja tietää,
+että Bagga rakasti häntä.
+
+Mutta sitten Baggan täytyi mennä. Ja kumarassa ja raskain mielin hän
+jätti talon. Pitkä tie hävisi hänen jalkojensa alta hänen tietämättään
+kuinka, ja ennenkuin aavistikaan, oli hän taasen kotona.
+
+Hän riisuutui hiljaa, makasi kauan aikaa valveilla kivistävin päin ja
+vaipui vihdoin raskaaseen uneen.
+
+Herättyään aamulla hänen täytyi mennä ulos katsomaan, oliko karitsa
+poissa, ennenkuin oli varma siitä, ettei yöllinen retkensä ollut vain
+unta.
+
+Mutta hänen saatuansa varmuuden, että se todellakin oli poissa,
+tulvahti suuri riemuntunne hänen sydämeensä, — hän oli ollut niin
+lähellä rakastettuaan yön pimeydessä. Eikä sitä tiennyt eikä ollut
+nähnyt kukaan muu kuin Jumala. Hän ei voinut ymmärtää, että oli itkenyt
+ja ollut niin murheellinen yöllä. Se mitä hän oli elänyt yön pimeässä,
+muuttui loistavaksi auringonpaisteeksi hänen sielussaan.
+
+Huomatessaan toisen sukkanauhansa olevan poissa hän ei muistanut,
+että oli sitonut sen karitsan kaulaan, vaan ajatteli, että se oli
+huomaamatta pudonnut tielle ja jäänyt jonnekin tunturille. Olisi ollut
+toivotonta etsiä sitä, ja hänen täytyi tyytyä siihen, että se oli
+kadonnut, vaikka se olikin erittäin hieno ja taidokkaasti tehty nauha,
+johon hänen nimensä oli kudottu.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Baggan käyskellessä onnentäyteisissä unelmissaan oli Silmäpuoli
+vaeltajalla pitkä keskustelu lesken kanssa, joka uskoi hänelle sekä
+elämänsä että sydämensä tarinan.
+
+Varakkaan talollisen tyttärenä hän oli — vastoin tahtoaan, mutta
+tekemättä sanottavaa vastarintaa — aivan nuorena joutunut naimisiin
+rikkaan talollisen pojan kanssa. Mutta sydämessään hän rakasti isänsä
+talon nuorta renkiä. Tätä ei kuitenkaan kukaan tiennyt, ja renki
+vain aavisti sen. Itse hän ei silloin tiennyt, rakastiko renkikin
+häntä. Kun hän oli ollut naimisissa puoli vuotta, saivat olosuhteet
+— tai rengin ovelat tuumat — aikaan sen, että renki otti pestin
+hänen miehensä luona. Ja nyt alkoi hänelle kauhea kamppailun aika —
+sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Renki lähenteli häntä sitäkin
+rohkeammin, kun ei ollut enää epätietoinen hänen sisimmästä tahdostaan.
+Ja hän teki sen niin vaikuttavalla ja läpinäkymättömällä epätoivoisen
+rakkauden varjolla, että toinen lopulta joutui hänen saaliikseen.
+(Tämän Silmäpuoli vaeltaja käsitti lesken kertomuksesta, joka ei
+suinkaan asettanut kertojaa itseänsä edullisempaan valoon kuin hänen
+rakastajaansa.) Hän oli sillä kertaa synnyttänyt miehelleen lapsen, —
+pojan, joka kasvatettiin miehen luona. — Heti lankeemuksensa jälkeen
+hän tahtoi jättää miehensä ja koetti saada rakastajaansa lähtemään
+kanssansa etäisiin seutuihin. Mutta tämä ei suostunut siihen, —
+sanoi, että se oli mielettömyyttä ja että kaikki oli erittäin hyvin
+niinkuin oli. Silloin hän huomasi rengin tarkoituksen. Hän uskoi
+miehelleen hairahduksensa — ilmaisematta rikostoverinsa nimeä —, ja
+vaikkakin mies oli myrskyisen kohtauksen jälkeen halukas suomaan
+hänelle anteeksi ja antamaan kaiken olla ennallaan, vieläpä lopuksi
+meni niinkin pitkälle, että koetti suostutella häntä jäämään, ei hän
+kuitenkaan saanut häntä taipumaan. Hän lähti eikä tahtonut ottaa mitään
+miehensä tai omasta perintöosastaan. Nyt oli kulunut yhdeksäntoista
+vuotta siitä. Ensi aluksi hän oli ottanut työtä, mistä oli saanut
+— perkannut kalaa kauppalassa tai ollut mukana heinänteossa tai
+villanpesussa siellä täällä pitäjässä. Kun hän oli saanut lapsensa,
+ei kukaan enää tahtonut ottaa häntä luokseen tai antaa hänelle työtä.
+Hän oli silloin päätynyt Linnaan, minne oli jäänyt kolmeksi vuodeksi.
+Mutta Ormarrin ja Rúnan suopeudesta huolimatta väki katseli aina
+karsaasti häntä, ja hän oli silloin lopuksi säästämällään palkalla ja
+Ormarrin avulla vuokrannut tämän pikkutalon elinajakseen vähäisestä
+vuotuisesta maksusta ja hankkinut itselleen lehmän, hevosen ja muutamia
+lampaita. Ja nyt hän oli elänyt täällä runsaasti neljätoista vuotta
+tyttärensä kanssa. Elämä täällä oli ollut onnellista, sanoi hän.
+Silmäpuoli vaeltaja ymmärsi, että työ ja niukka ravinto kylläkin
+olivat tulleet hänelle niin luonnollisiksi, että hän tuskin olisi
+viihtynyt hyvin, jos hänen olisi pitänyt olla niitä vailla. Kaikella
+äidin huolella hän valvoi tyttärensä Baggan elämää ja menestystä. Hän
+murehti ajatellessaan sitä aikaa, jolloin hän oli tuleva ihmisten
+joukkoon ja varmasti saava kuulla kompasanoja sukuperänsä vuoksi.
+Oliko hän oleva kyllin vahva kestääksensä sen? Oliko Jumala oleva niin
+armollinen, että käänsi hyväksi tämän hänen syntinsä? — Vasta nyt, hän
+sanoi, hän käsitti ikäänkuin täydellisesti rikoksensa painon ja sen
+aavistamattoman laajuuden. Vasta nyt, kun hän pelkäsi sen kohtaavan
+lastaan, jota hän kohta ei enää kyennyt suojelemaan, hän oivalsi
+sen anteeksiantamattomuuden. Vasta nyt hän aavisti mustan koston
+syvyyden, joka ympäröi jokaista syntiä. Hänen omatuntonsa heräsi nyt
+rikoksentietoisuuteen, jota hän ei koskaan ennen, ei edes hurjimmissa
+sieluntuskissaan, ollut ajatellut mahdolliseksi. Hän pelkäsi, että nämä
+sieluntuskat ennemmin tai myöhemmin johtaisivat hänet epätoivoon. Mitä
+hän tunsi — mutta ei sanonut — oli, että hän viime aikoina oli kulkenut
+ammottavan kuilun partaalla, — vain jännittämällä koko mielenlujuutensa
+hänen oli onnistunut torjua mielenvikaisuus. Mutta hän oli vaiti tästä
+asiasta —: Silmäpuoli vaeltajalle olivat niin monenlaiset ihmiset
+osoittaneet luottamustaan, ja niin monissa muodoissa, että hänen
+korvansa ehkä parhaiten kuuli sen, mitä _ei_ sanottu. Ja hänen toinen
+silmänsä oli saavuttanut laatuaan ainoan harjaantumisen — katseen
+ja ilmeen kielellä — lukea ihmisten sisäisimmän pelon ja syvimmän
+salaisuuden heidän sielustaan. Siitä kirjasta hän luki myöskin lesken
+viimeisen salaisuuden.
+
+He istuivat hetkisen ääneti.
+
+— Baggan isä, kysyi sitten Silmäpuoli vaeltaja varovaisesti, — onko hän
+vielä näillä seuduin?
+
+— Ei, vastasi leski, ja hänen suunsa tiukkeni. — Hän lähti Amerikkaan,
+vähän sen jälkeen kuin olin poistunut kotoa. Pelkäsi kai, että minä
+ilmaisisin hänet, ja tahtoi varoa nahkaansa.
+
+Syntyi taasen äänettömyys.
+
+Sitten Silmäpuoli vaeltaja sanoi hiljaa:
+
+— Ajattelet paljon sitä, mitä on sanottu esi-isäin pahoista teoista.
+Mutta älä sitä liian paljon usko. On olemassa ihmisiä, jotka kärsivät
+niin paljon, että heidän rikoksensa tulevat jo täällä elämässä
+sovitetuiksi, vieläpä enemmänkin. Niihin sinä kuulut. Älköön tämä olko
+sanottu heikkona ja säälivänä lohdutuksen sanana, vaan ainoastaan
+varmana totuutena. Voit uskoa minua. Herra on antanut minulle
+ymmärryksen ja vallan suoda lähimäisilleni sen syntien anteeksiannon,
+mikä sisältyy totuuden sanaan. Omaa rikostani minun täytyy aina
+sovittaa — mutta se olikin suurempi kuin sinun ja kaikkien ihmisten,
+joita olen tavannut. Mutta Jumala on armollinen. Ja luulenpa hänen
+aikovan suoda minulle rauhansa — — — kuolemassa... Ja silloin on
+elämäni ollut onnellinen, hänen armostaan.
+
+Leski katseli häntä. Sama toivottomuuden synkkyys himmensi vielä hänen
+katsettaan.
+
+— Kuinka voit tämän tietää? Että olen sovittanut rikokseni Herran
+mieliksi. Sinä, joka olet tuntenut minut vasta eilisestä — ja olet
+kuullut elämäntarinani vain omasta suustani?
+
+Silmäpuoli vaeltaja hymyili, ja hänen raskailla piirteillään lepäsi
+syvä ilon tietoisuus.
+
+— Luulen, että Herra on lähettänyt minut luoksesi, että lohduttaisin
+sinua, ja hän on antanut minulle merkin, jolla yksin voin tehdä sen. En
+ole tietäjä enkä ryhdy ennustuksiin. Mutta uskonko sinulle salaisuuden?
+Sinun täytyy vain luvata minulle, ettet millään tavoin ehkäise Herran
+tahtoa.
+
+Leski ojensi hänelle kätensä ja nyökäytti päätään — hänen katseensa
+riippui jännittyneenä Silmäpuoli vaeltajan kasvoissa, aivan kuin
+kärsimättömästi lukeakseen hänen suustaan sanat ennenkuin ne lausuttiin.
+
+— Tyttärestäsi tulee tämän maan onnellisin nainen. Puhtain sielu, jonka
+silmiin olen katsonut, rakastaa häntä. (Ylistetty olkoon Herra armonsa
+tähden, kuiskasi hän itsekseen.) Ja tyttäresi rakastaa nuorta miestä
+koko viattomalla sydämellään.
+
+Lesken katse synkistyi vieläkin enemmän.
+
+— Mahdotonta, sanoi hän. — Hän ei tunne ketään nuorta miestä, — en
+tiedä, että hän olisi kertaakaan edes puhunut kenenkään kanssa.
+
+— Muista nyt lupaustasi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja päättäväisesti ja
+varmasti. — Ja usko sanani. Tyttäresi on sydämessään — ja kohtalon
+kirjassa — yhdistetty siihen nuoreen mieheen, josta puhun. Anna ajan
+kulua ja odota.
+
+— Voinko uskoa sinua? kysyi leski.
+
+— Et ainoastaan voi, vaan sinun _täytyy_ uskoa sanani. Siitä on pitkä
+aika, kun valhe pääsi huuliltani — eikä se ole koskaan tapahtunut sen
+jälkeen kuin tulin Silmäpuoli vaeltajaksi.
+
+Leski katsoi häneen tiukasti. Epäilys ja tuskan täyttämä ilo
+kamppailivat hänen katseessaan.
+
+Silloin Silmäpuoli vaeltaja kumartui häntä kohti. Hänen kasvonsa
+muuttuivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi. Ja hän kuiskasi:
+
+— _Hänkin_ on rikoksen lapsi. Tämä rikos on sovitettu Herran armosta —
+tai ainakin se lopulta tulee sovitetuksi.
+
+Silloin leski purskahti itkuun. Mutta kyynelet, jotka vuolaina
+virtasivat hänen silmistään, olivat helpoituksen, eivät epätoivon
+kyyneliä.
+
+— En ymmärrä sinua, sanoi hän. — Mutta uskon sinua.
+
+Silloin Silmäpuoli vaeltaja hymyili surumielisesti ja lähetti
+sanattoman kiitoksen taivaaseen.
+
+Päivemmällä Silmäpuoli vaeltaja sai kuumetta, ja pistos lapaluun alla
+koski kovasti.
+
+Hän ei voinut kokonaan salata tuskiaan leskeltä, joka heti tahtoi saada
+hänet makuulle lepäämään ja odottamaan paranemista.
+
+Mutta vanhus ei ainoastaan kieltäytynyt lepäämästä — vaan vieläpä oli
+taipumaton ollenkaan jäämään taloon.
+
+— Kohtalo kutsuu minua, sanoi hän ja hymyili hyvää, väsynyttä hymyään.
+
+Ennen lähtöään, ja oltuaan jo muutaman kerran aikeissa sanoa
+jäähyväiset, hän kysyi äkkiä leskeltä:
+
+— Eikö täällä kerran ollut pappi, jonka nimi oli séra Ketill?
+
+Leski katsoi ensin hämmästyneenä häneen. Sitten hän loi katseensa alas
+ja rypisti otsaansa.
+
+— Hänen nimensä on pannaanjulistettu minun huoneestani, — kuten
+kaikkien niiden, jotka ovat pettäneet rakkauden varjolla.
+
+Silmäpuoli vaeltajan kasvot kalpenivat. Hän seisoi hetkisen kuin
+halvautuneena. Sitten hän otti äkkiä pussinsa ja sauvansa ja kompuroi
+vaivalloisesti ulos pirtistä.
+
+Leski kiiruhti hänen jälkeensä.
+
+— Voitko pahoin? kysyi hän huolissaan.
+
+— En, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa, — nyt minä menen.
+
+— Aiotko mennä sanomatta minulle jäähyväisiä? kysyi leski.
+
+— Suo anteeksi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja, — sanasi koskivat sydämeeni.
+
+Leski katsoi kysyvästi vanhukseen. Sitten hän luopui yrityksestä
+koettaa käsittää asianlaitaa ja kysyi vain:
+
+— Etkö sano minulle ennen lähtöäsi sanaa, jota kaipaan?
+
+Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. Sitten hän sanoi:
+
+— Anna sydämesi olla avoinna kaikelle rakkaudelle, mutta suljettuna
+vihalle, ja katso aina, että suusi on siunauksista rikas, mutta mykkä
+kirouksista.
+
+Lesken ääni värähteli itkusta.
+
+— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän, ja hänen armonsa seuratkoon
+sinua, minne jalkasi astuneekin.
+
+Sitten hän kääntyi ja meni sisälle salatakseen katumustaan ja
+mielenliikutustaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silmäpuoli vaeltaja ontui vaivalloisesti pitkin joen rantaa.
+
+Äkkiä hän muisti nuoren naisen, jonka oli sieluntuskassaan unohtanut.
+Mutta hänen kääntyessään tyttö tuli juosten ja pysähtyi hengästyneenä
+hänen viereensä.
+
+Hän oli punainen kasvoiltaan ja hyvin alakuloinen.
+
+— Olisitko mennyt sanomatta edes jäähyväisiä minulle? kysyi hän.
+
+— Muistin juuri nyt sinut, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta sieluni
+ei ollut hetken aikaan omani.
+
+Tyttö otti vanhukselta pussin ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.
+
+— Nyt saatan sinua niin pitkälle kuin sallit, sanoi hän.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Ilma oli tyyni ja päivä poutainen.
+
+Vanha mies vaelsi hitaasti laaksoa pitkin nojaten nuoren naisen
+käsivarteen.
+
+Naisen keltaiset ja miehen valkeat kiharat ympäröivät sädekehän tavoin
+heidän päitään.
+
+Sieltä täältä pyrähti parvi riekkoja heidän edestään lentoon. Ne olivat
+osittain jo vaihtaneet sammalenruskean kesäpukunsa talven valkeihin
+höyheniin, — ajoissa ennen lumen tuloa.
+
+Oli kuin leppoisa kesä olisi sanonut kaihoisat jäähyväiset maalle
+tänä päivänä. Meri päilyi tyynenä, joki virtasi rauhallisesti ja
+kimallellen. Ei värettäkään näkynyt järvien pinnalla, joihin ympäröivät
+tunturit ja sininen taivas kuvastuivat. Ympäristöstä ei kuulunut muuta
+ääntä kuin harvakseen silloin tällöin hevosen hirnuntaa ja koiran
+haukuntaa. Yksinpä kalliotkin lepäsivät punertavanruskeina auringossa
+ja olivat luopuneet kaikesta tylyydestään. Oli kuin kaikki, kuollut ja
+elävä, olisi nauttinut auringosta ja hiljaisuudesta, hyvin tietäen,
+että joku lähimmistä päivistä, ehkä jo huominen, saattoi tuoda
+syyssadetta ja myrskyä taloihin — päiväkautisia räntäpurkuja, joita
+seuraa jäätyminen ilmassa ja maassa.
+
+Vaeltava vanhus ja nuori nainen olivat jo kulkeneet aimo matkan, kun
+he, useiden lyhyiden levähdysten jälkeen, istuutuivat erään ruohotörmän
+juurelle, missä saattoivat nauttia maan ja päivän ihanuudesta, ja
+päättivät juurtajaksain levätä.
+
+Nuori tyttö veti hieman hämillään pienen käärön puseronsa alta. Hän
+irroitti sen ja ojensi kainosti hymyillen Silmäpuoli vaeltajalle.
+
+Vanhus avasi sen: siinä oli ohkoleipää, voita ja lihaa.
+
+— Mutta sinähän olet pannut tähän aamiaisesi ja piiloittanut sen
+minulle, sanoi Silmäpuoli vaeltaja nuhdellen.
+
+— Ei minun ole nälkä, vastasi tyttö virkeästi, mutta hänen kasvoistaan
+saattoi huomata, ettei hän puhunut totta.
+
+Silmäpuoli vaeltaja silitteli hänen tukkaansa.
+
+Sitten hän alkoi syödä, ja hänen onnistui saada tyttö jakamaan ruoka
+kanssaan.
+
+Kun he olivat syöneet, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.
+
+— Etkö nyt tahdo palata kotia? Muuten tulee matka liian pitkäksi
+sinulle.
+
+Tyttö katsoi rukoilevasti häneen.
+
+— Koko kotimatkan juoksen yhtämittaa, sanoi tyttö. — Minä en juuri
+koskaan väsy. Enkö kuitenkin saa seurata sinua niin pitkälle, että
+näemme lähimmän talon?
+
+— Iloitsen seurastasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta eipä ole
+syytä istua täällä enää kauan?
+
+Silmäpuoli vaeltaja ei kuitenkaan näyttänyt aikovan nousta, ja he
+istuivat hetkisen äänettöminä.
+
+Sitten Silmäpuoli vaeltaja kysyi:
+
+— Oletko koskaan kuullut kenenkään puhuvan séra Ketillistä, joka oli
+pappina tässä pitäjässä monta vuotta sitten?
+
+Nuori tyttö purskahti kiihkeään itkuun.
+
+Hän itki kauan hiljaa. Silmäpuoli vaeltaja ei kysynyt enempää.
+
+Mutta vihdoin hän lempeästi virkkoi:
+
+— Koskeeko se sinuun niin kovasti? En tahtonut loukata sinua.
+
+— Sehän on _hänen_ isänsä, vastasi tyttö yhä itkien. — Etkö sitä
+tiennyt?
+
+— Tiesin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja.
+
+— Ja kaikki puhuvat ja ajattelevat niin pahaa hänestä, jatkoi tyttö
+ja itki vielä kiihkeämmin. — Hänhän hukuttautui epätoivossaan ja
+katumuksessaan pahojen tekojensa vuoksi. Heittäytyi mereen, korkealta
+kalliolta, sanotaan. Siellä ylhäällä hänet nähtiin yöllä sen jälkeen
+kuin isänsä oli kuollut kirkossa. Hän jätti jälkeensä testamentin,
+missä lahjoitti köyhille kaiken, mitä omisti ja jätti jälkeensä. Mutta
+kansa sanoo, että hän teki sen vain siksi, että kohtalonsa liikuttaisi
+ihmisiä, että he antaisivat hänelle anteeksi ja rukoilisivat hänen
+puolestaan, kun hän oli kuollut. Mutta sitä he eivät kuitenkaan tahdo
+tehdä, sanovat, sillä sitä hän ei ole ansainnut. Ja he sanovat, että
+paholainen on vienyt hänet, sillä hänen ruumiinsa ei ole koskaan
+ajautunut maalle. Oi, ajatteleppa, hän on kuollut ja on ollut kuolleena
+kaksikymmentä vuotta. Eikä koko tänä aikana kukaan ole muistanut häntä
+kertaakaan rakkaudella. Paitsi minua, — sillä minä en voi muuta. Hänhän
+oli _hänen_ isänsä. Mutta minä en tiedä, ajatteleeko _hän_ häntä.
+Vaikka tekee kai hän sen, koska vainaja oli hänen isänsä.
+
+Baggan itku vaimeni vähitellen.
+
+Silmäpuoli vaeltaja istui hiljaa; kyynelet silmissä.
+
+Äkkiä nuori tyttö loi itkun turvottamat silmänsä ylös, katsoi häneen ja
+kysyi:
+
+— Ajatteletko sinäkin pahaa hänestä?
+
+Silmäpuoli vaeltaja kohtasi hänen katseensa.
+
+— Viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena en ole muun vuoksi elänyt kuin
+rukoillakseni Jumalalta hänelle armoa ja hänen suurten syntiensä
+anteeksiantoa.
+
+Ilonloiste välähti nuoren tytön kysyvässä katseessa.
+
+— Olet siis tuntenut hänet? kysyi tyttö. — Ja sinä pidät hänestä?
+
+Silmäpuoli vaeltaja oli tuokion vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa:
+
+— Séra Ketill ei olekaan kuollut.
+
+— Oi, Jumalan kiitos! Onko se ihan totta?
+
+— Jumala siunatkoon sinua ilostasi, vastas Silmäpuoli vaeltaja. — On,
+se on totta. Hän vaeltaa vielä maan päällä katuen syntejään.
+
+— Onko hän kaukana täältä? Enkö koskaan saa nähdä häntä?
+
+— Ei, hän ei ole kaukana täältä. Mutta älä kysy minulta enempää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He vaelsivat vielä pitkän matkaa.
+
+Silloin kapea laakso avautui äkkiä ja tuli leveämmäksi ja rehevämmäksi.
+
+He olivat silloin lähimmän talon pihavallin kohdalla ja näkivät useita
+muita.
+
+He pysähtyivät, ja vanha mies sai pussinsa takaisin.
+
+Jälleen herahtivat kyynelet nuoren tytön silmiin.
+
+— Enkö näe sinua koskaan enää? kysyi hän.
+
+— Pidätkö sinä minusta? kysyi Silmäpuoli vaeltaja.
+
+— Pidän toki. Ja kaikki ihmisethän rakastavat ja siunaavat sinua.
+Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi sellainen isä kuin sinä olet.
+
+— Mutta minähän olen vain kerjuri.
+
+— Eihän se mikään häpeä ole, vastasi nuori nainen hämmästyneenä. — Kun
+on niinkuin sinä.
+
+— Saanko sanoa sinulta terveiset séra Ketillille, jos tapaan hänet
+vielä?
+
+— Saat, ja sano, että kaikissa rukouksissani muistan häntä.
+
+— Ehditkö kotiin ennen pimeän tuloa?
+
+— Hyvinkin ehdin. En ole yhtään väsynyt. Hyvästi, sanoi hän ja ojensi
+vanhukselle kätensä.
+
+— Hyvästi. Ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
+suudellen häntä.
+
+Sitten tyttö lähti juoksemaan kotiin päin, ja Silmäpuoli vaeltaja ontui
+taloa kohti.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Ensimäinen, joka oli aamulla jalkeilla Linnassa, sen jälkeen kuin Bagga
+oli käynyt siellä yöllä luovuttamassa ottamansa uskollisuudenpantin,
+Ørlygurin lempikaritsan, oli Ormarr Ørlygsson!
+
+Hänelle oli tullut tavaksi nousta ennen kaikkia muita. Yö soi hänelle
+harvoin sanottavaa lepoa, — vasta kun hän oli jalkeilla, väistyi
+väsymys hänet» ruumiistaan ja synkkyys hänen sielustaan.
+
+Sillä vaikka hän ei voinutkaan mainita mitään syytä onnettomuuteensa,
+ei hän kuitenkaan ollut onnellinen. Rehellisimmällä tahdollaankaan
+hän ei voinut löytää sielussaan kaipausta _siksi_, että oli luopunut
+soitannon kuuluisuutta tuottavasta urasta.
+
+Se tuska, joka karkoitti hänet ihmisten seurasta, joka kerta kun
+hän oli koskenut viuluunsa, ja vaikutti, että hänen _täytyi_ etsiä
+yksinäisyyttä, kunnes sielunsa taas rauhoittui, se tuska ei johtunut
+turhamaisuuden pettymyksestä, siitä, että hänen täytyi olla vailla
+suuren maailman tunnustusta mestaruudestaan. Tämä tuska johtui
+kiihkeästä halusta saavuttaa ihmisten kesken sama elämän sopusointu
+ja sama tunteen rikkaus, minkä hän löysi soitannosta. Jollei näin
+ollutkaan laita, uskoi hän ainakin, että niin oli. Mutta ani harvoin
+hän koetti päästä selvyyteen tuskansa syystä.
+
+Että hän jaksoi kestää elämää talossa, johtui yksinomaan siitä, että
+hänellä saattoi aina olla yllinkyllin työtä ja päänvaivaa sekä oman
+maanviljelyksensä että pitäjän asiain hoidossa, jotka kaikki olivat
+hänen käsissään. Häntä vahvisti hänen sisäisessä kamppailussaan ja
+hänelle tuotti helpoitusta monena taistelun hetkenä myöskin se, että
+hän joka taholta tunsi olevansa ihmisten myötätunnon ja rakkauden
+ympäröimä.
+
+Ihmiset eivät rakastaneet häntä eniten siksi, että hän teki paljon
+heidän hyväkseen, eivätkä siksi, ettei heidän koskaan tarvinnut
+turhaan vedota häneen. Mutta he rakastivat häntä siksi, että tiesivät
+hänen kärsivän. Ja siksi, että ihailivat hänen mielenmalttiaan ja
+kestävyyttään, joka esti häntä päästämästä tuskaansa ilmoille ja sai
+hänet etsimään yksinäisyyttä, milloin se kävi ylivoimaiseksi.
+
+Ormarr aloitti aina päivänsä kävelemällä yltympäri talossa katsoakseen,
+oliko kaikki hyvässä järjestyksessä, ja tarkastaakseen ne lampaat ja
+hevoset, jotka astelivat kotona pihamaalla, oliko niille mahdollisesti
+yöllä jotain sattunut.
+
+Hän kiinnitti tänä aamuna melkein ensimäiseksi huomionsa Ørlygurin
+karitsaan. Se loikoi erillään muista lampaista, pihavallin vieressä.
+Hän tunsi sen heti sen mustasta päästä ja valkeasta ruumiista. Kun hän
+lähestyi, niin se nousi seisomaan ja määki surkeasti. Ilmeisestikään
+se ei tuntenut olevansa kotona. Hän näki sen kaulassa; sinisen nauhan.
+Otettuaan sen kiinni hän luki nauhasta nimen »Snaebjørg». Se oli
+kudottu nauhaan punaisilla kirjaimilla. Hän sai kiinni solmusta, mutta
+malttoi mielensä, päästi karitsan ja antoi sen pitää kaulanauhansa.
+Siinä pitäjässä ei ollut kahta sennimistä naista. Ja karitsa oli yön
+kuluessa tullut pihavallin sisäpuolelle, vaikka kaikki veräjät olivat
+suljettuina. Hän ei oikein ymmärtänyt asianlaitaa. Mutta hän oivalsi,
+että jos nauha oli jollekin tarkoitettu, niin tuskinpa hänelle.
+
+Hän seisoi hetkisen raskaissa ajatuksissa. Sitten hän meni sisään ja
+herätti Ørlygurin.
+
+— Karitsasi on tullut yöllä ja on ulkona pihalla, sanoi hän.
+
+Ørlygur oli heti jalkeilla.
+
+Ormarr seisoi hetkisen miettien, aivan kuin olisi tahtonut sanoa
+enemmän, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni ääneti ovesta ulos.
+
+Ørlygur juoksi ulos pitkin talon kiemurtelevia käytäviä ja löysi
+melkein heti karitsan.
+
+Se ei ottanut tunteakseen häntä — oli unohtanut hänet kesän kuluessa.
+
+Mutta hän huomasi heti sinisen nauhan sen kaulassa ja otti sen nopeasti
+kiinni.
+
+Luettuaan nauhassa olevan nimen hän antoi ensin hämmennyksissään
+karitsan juosta tiehensä. Mutta sitten hän otti sen heti jälleen kiinni
+ja irroitti kuumeisin sormin nauhan sen kaulasta.
+
+Sitten karitsa sai mennä. Mutta Ørlygur jäi seisomaan nauha
+kädessä ja siveli sitä sormiensa välissä. Hän oli saanut niin
+kovan sydämentykytyksen, että päänsä suhisi. Hänen silmänsä olivat
+täynnä kyyneliä. Hän ei voinut ajatella yhtään ajatusta loppuun.
+Mutta ajatuksien ja aavistuksien katkelmat tulivat ja menivät
+salamanvälähdysten tavoin hänen kiihtyneiden aivojensa läpi. Ja hän
+tunsi sanomatonta onnea.
+
+Hän meni pihavallin luo ja istuutui sille. Aurinko nousi, eikä sen
+loisto ollut koskaan näyttänyt niin ihanalta, eikä koskaan ollut niin
+juhlallinen päivä valahtanut hänen sydämeensä. Tämän pienen nauhan
+käsittämätön ilmaantuminen oli kääntänyt ylösalaisin kaikki arkielämän
+aherrukset. Hän oli äkkiä herännyt kuninkaana kauniissa maailmassa. Hän
+käsitti, että vaikkakin oli ennen ollut varma, oli hän kuitenkin ollut
+vailla kaikkea varmuutta. Hänen ilonsa kuiskasi hänen korvaansa, että
+hänen sielunsa ei vielä aavistanut, kuinka onnen valtakunta oli ihana.
+Hän jäi istumaan pitkäksi aikaa. Hän istui tuntikausia kietoen nauhaa
+toisen sormen ympäri toisensa perästä, — ei yksikään sormi saanut jäädä
+unohduksiin. Sitten hän kääri sen ranteittensa ympäri, ja lopuksi
+kaulansa ympäri.
+
+Äkkiä hän säpsähti, nähdessään Ormarrin astelevan suoraan häntä
+kohti, ja piiloitti nopeasti nauhan. Hän nousi hämillään, tuli äkkiä
+ajatelleeksi, että kasvatusisänsä mahdollisesti oli jo ennen nähnyt
+nauhan karitsan kaulassa, ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
+
+Ormarr tuli hänen luokseen, istuutui ja virkkoi tyynesti, aivan kuin ei
+olisi nähnyt hänen hämminkiään:
+
+— Olipa hyvä, ettei kettu ollut siepannut karitsaa tai ettei sille
+muuta pahaa ollut sattunut.
+
+— Niin, vastasi Ørlygur, mutta vaivoin hän sai äänensä pysymään
+rauhallisena.
+
+— Onko sinulla tänään aikaa auttaa minua ison tallin seimien
+korjaamisessa vai — onko sinun ehkä mentävä jonnekin?
+
+Ørlygurin päähän pälkähti äkkiä, että hänen oli ehdottomasti mentävä
+jonnekin — hän ei kuitenkaan voinut heti käsittää minne. Ja hän oli
+kuulostavinaan kasvatusisänsä äänestä, ettei tämä odottanut hänen
+jäävän kotia. Hän katsoi Ormarriin — joka odotti vastausta, mutta
+kärsivällisesti, aivan kuin olisi ennakolta tietänyt ja käsittänyt sen
+päätöksen, jota Ørlygur ei vielä ollut tehnyt, mutta jonka hän oli
+tekevä.
+
+Sitten Ørlygur sanoi äkkiä — hän ihmetteli itsekin tyyneyttään — ja
+hänen ajatuksensa syntyivät samassa kuin sanatkin:
+
+— Niin, minun on käväistävä Bollissa. — Tahdon lahjoittaa—sille
+leskelle karitsani. Se on hänelle varmaankin hyvään tarpeeseen, —
+sitten hän voi teurastaa lisäksi yhden lampaistaan—kotitarpeiksi.
+
+Ormarr sanoi jokapäiväisimmällä äänellään, aivan kuin olisi käsittänyt,
+että tässä oli kysymyksessä vain hyvätyö:
+
+— Etkö mieluummin lahjoittaisi sitä hänen tyttärelleen? Silloin olet
+varma, että se joutuu hyville päiville.
+
+— Niin, ehkä se onkin parempi.
+
+Ørlygur ei voinut päästä kummastuksestaan, mutta oli nyt aivan
+rauhallinen.
+
+— Sano heille minulta terveiset, sanoi Ormarr nousten ja lähtien. Hän
+oli sekä iloinen että alakuloinen. Hän oli menetellyt näin, koska
+arveli olevan parasta välttää sitä, että Ørlygurin rakkaus muodostaisi
+kuilun hänen ja suvun välille. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi suvun
+hajaannus saattoi muodostua. Siksipä oli tärkeää, että se pysyi
+järkähtämättä koossa. Nyt hän oli kantanut uhrinsa, ja nyt hänen oli
+valmistauduttava esittämään asia vaimolleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Ørlygur tuli Bolliin karitsan kanssa, joka auliisti ja tien tuntien
+seurasi häntä, tapasi hän lesken talon ulkopuolella.
+
+— Hyvää päivää, sanoi hän.
+
+Leski loi katseensa hänestä karitsaan. Hän oli huomannut, että se oli
+ollut poissa lammaskatraasta aamupäivällä, ja ajatellut, että se oli
+noudettu aikaiseen aamulla.
+
+— Hyvää päivää, vastasi hän. — Karitsasi pyrkii alituiseen tänne
+takaisin.
+
+Bagga oli, salatakseen karitsan viipymisen todellisen syyn, kertonut
+äidilleen, että aina kun karitsa vietiin pois muiden juoksentelevien
+lampaiden kanssa, se tuli takaisin.
+
+— Voipa olla niinkin. Saanko puhua Snaebjørgin kanssa?
+
+Hänen kurkussaan oli kuin tulppa, joten hän tuskin sai nimen sanotuksi.
+
+— Tyttäreni ei ole kotona tällä haavaa — hän lähti saattamaan erästä
+vierasta, joka oli meillä yötä. En tiedä, miten pitkälle hän aikoi
+mennä. Voitko arvata kuka vieras oli?
+
+— Se on kai ollut Silmäpuoli vaeltaja.
+
+— Tiedätkö, että hän on tullut näille maille?
+
+— Tiedän. Minä hänet ensimäisenä tapasinkin. Erosin hänestä eilen,
+juuri ennen kuin hän lähti tänne.
+
+— Miksi et silloin samalla tullut noutamaan karitsaasi? Milloin sinä
+sen kävit hakemassa?
+
+— En ole lainkaan käynyt sitä hakemassa.
+
+— Olihan se poissa aamupäivän.
+
+Nyt Ørlygur käsitti koko asian. Ja hän meni hämilleen.
+
+— Taisi olla.
+
+Leski katsoi häneen. Hän hieman loukkaantui vastauksesta.
+
+— Etkö tahdo mennä pirttiin ja istuutua niin kauaksi aikaa?
+
+— Kyllä, kiitos, vastasi Ørlygur ja meni.
+
+Hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, mutta pian hän löysi
+pirttiin. Pienessä huoneessa oli kaksi sänkyä, yksi kummankin vinon
+seinän alla. Hän jäi seisomaan ja katseli sitä sänkyä, jonka hän
+ymmärsi olevan Baggan. Tytön päähine riippui päänaluksen yläpuolella
+pienen peilin vieressä. Hänen lusikkansa ja veitsensä olivat pistetyt
+pieneen lautaan, joka oli kiinnitetty seinään. Eräällä hyllyllä sängyn
+yläpuolella oli hänen raamattunsa ja virsikirjansa ja muutamia muita
+kirjoja. Ørlygur ei uskaltanut koskea niihin, mutta hän arvasi niiden
+koosta, että ne olivat Sadut. Vuode oli siististi laitettu, ja uusi
+kudottu kirjava peite oli levitetty huolellisesti sille.
+
+Hän istuutui toiselle vuoteelle ja jäi siihen ahdistavan tunteen
+painostamana, ikäänkuin olisi varkain tunkeutunut pyhäkköön.
+
+Hän ei ajatellut mitään enempää. Vain sitä, että tämä huone oli usein
+juonut Snaebjørgin henkeä, ja että hänen ajatuksensa ja silmänsä
+olivat tarkastelleet sitä ristiin rastiin. Ja että hän aherteli täällä
+arkiaskareissa, ja että monilla täällä olevista kappaleista oli se
+onni, että hän kosketti niitä, ja että ne pitivät aivan luonnollisena
+asiana sitä, mikä hänestä, Ørlygurista, oli kaikkein suurin ja
+käsittämättömin autuus.
+
+Leski astui sisään. Hän pyysi Ørlyguria siirtymään toiselle sängylle.
+Ja puolittain huumaannuksissa hän istuutui epämukavasti ihan reunalle.
+
+Leski pyysi häntä paneutumaan pitkäkseen, jos hän oli väsynyt. Mutta
+siitä hän kieltäytyi jyrkästi.
+
+Leski istuutui ryhtyen kutomaan sukkaa, ja he istuivat kauan aikaa
+vastatusten, sanomatta sanaakaan. He vain välistä katsahtivat toisiinsa.
+
+Leski ei ollut erittäin ystävällinen häntä kohtaan. Hän ei voinut
+ymmärtää, mitä Ørlygur tahtoi hänen tyttärestään. Mutta kun nuori mies
+ei omasta aloitteestaan puhunut siitä, ei hän tahtonut kysyä. Sitten
+hän muisti myöskin Silmäpuoli vaeltajan sanat ja lupauksen, minkä oli
+antanut hänelle.
+
+Siten he istuivat koko päivän. Vain silloin tällöin he vaihtoivat
+sanasen. Kerran leski meni ulos keittämään kahvia, jota he sitten
+joivat ääneti.
+
+Vähän sen jälkeen leski sanoi:
+
+— Sinä olet kärsivällinen.
+
+— Niin, vastasi hän.
+
+Toisen kerran leski meni ulos ja toi hänelle hieman ruokaa ja maitoa.
+Itse hän oli aterioinut ruokahuoneessa, kuten tapansa oli. Ørlygurin
+syödessä hän istui ja kutoi, vilkaisten silloin tällöin nopeasti häneen.
+
+— Nyt Bagga kai pian tulee, sanoi leski sitten.
+
+Siihen Ørlygur ei vastannut mitään — nyökäytti vain päätään.
+
+Kun he olivat istuneet pitkän aikaa vaiti, sanoi leski osoittaen hyllyä:
+
+— Etkö tahdo kirjaa lukeaksesi? — Sinähän istut ikävissäsi.
+
+— En, vastasi hän liikahtamatta.
+
+Kun auringon säteet olivat jättäneet pirtin, päiväkauden vaellettuaan,
+ja hämärä alkoi täyttää sopukoita, tuli Bagga vihdoin kotia.
+
+Kun leski kuuli hänen askeltensa lähenevän, nousi hän ja lähti
+pirtistä. Ørlygur jäi istumaan. Jotain, jolle hän ei voinut mitään,
+jotain mahdotonta — käsittämätöntä, oli tapahtumaisillaan. Hän oli
+saava nähdä _hänet_. Ehkäpä kuulla hänen puhuvan, ehkäpä puhua hänen
+kanssaan. Hän ei voinut liikkua. Sen täytyi tapahtua. — Ja mitäpä
+sitten?...
+
+Mennessään nopeasti tervehtien tyttärensä ohi sanoi leski:
+
+— Sisällä istuu vieras ja odottaa sinua.
+
+Bagga oli aivan ymmällä. Voimakas lämpövirta tulvahti läpi hänen
+olemuksensa, ja hänen kätensä tulivat yhtäkkiä kosteiksi hiestä.
+
+— Minua? — Vieras? — — — Kuka se on?
+
+— Mene katsomaan.
+
+Leski katosi keittiöön.
+
+Bagga jaksoi töin tuskin astua jäljellä olevia muutamia askelia ja
+paria porrasta pirttiin.
+
+Kun hän vihdoin seisoi Ørlygurin edessä, joka oli noussut hänen
+astuessaan sisään, ei kumpikaan keksinyt sanaakaan tervehdykseksi tai
+keskustelun aiheeksi. He seisoivat kumpikin silmät maahan luotuina.
+
+Ørlygur ojensi Baggalle kätensä, ja tyttö tarttui siihen, mutta oli
+kuin he molemmat olisivat koskeneet hehkuvaan rautaan.
+
+Vihdoin Ørlygur rohkaisi mielensä.
+
+— Tahdotko karitsani? kysyi hän. — Toin sen mukanani.
+
+Bagga hymyili, mutta ei kohottanut katsettaan.
+
+— Kiitos sinulle.
+
+Kauan he seisoivat vastatusten sanomatta sanaakaan — he tuskin
+hengittivät.
+
+Ørlygurin teki mieli sanoa paljon, johon hän ei kuitenkaan löytänyt
+sanoja. Vihdoin hän ojensi Baggalle kätensä.
+
+— Hyvästi, sanoi hän.
+
+Tyttö tarttui vitkastellen hänen käteensä. Tällä kertaa heidän kätensä
+yhtyivät täydellisessä ja viipyvässä antaumuksessa. He seisoivat
+tuokion ja hengittivät syvään ja katkonaisesti. Sitten Bagga nojautui
+äkkiä nuorukaiseen ja painoi otsansa hänen oikeata olkapäätänsä
+vasten. Baggan polttava poski hipaisi hänen poskeaan. Hetkisen Ørlygur
+puristi Baggaa rintaansa vasten vapaana olevalla kädellään. Sitten hän
+silitteli hänen suuria, vaaleita palmikoltaan.
+
+Bagga suoristautui, hengähti syvään ja kääntyi poispäin. Muualle
+katsoen hän puristi Ørlygurin kättä, ennenkuin päästi sen. Sitten
+Ørlygur lähti ääneti pirtistä.
+
+Hän unohti sanoa jäähyväiset leskelle. Kun leski vähän myöhemmin tuli
+pirttiin ja näki tyttärensä yksin, kysyi hän:
+
+— Joko hän lähti?
+
+— Jo, vastasi Bagga.
+
+— Mitä hän tahtoi?
+
+— Hän lahjoitti minulle karitsansa.
+
+— Eikö hän muuta tahtonut sinulta?
+
+— Tahtoi.
+
+Syntyi pitkällinen äänettömyys.
+
+— Pitääkö hän sinusta?
+
+— Pitää.
+
+Bagga kääntyi poispäin.
+
+— Pidätkö sinäkin hänestä?
+
+Bagga purskahti itkuun.
+
+— Pidän, äiti.
+
+Leski tuli hänen luokseen ja syleili häntä.
+
+— Jumala sinua siunatkoon, tyttöni. Eihän siinä ole surun syytä. Hän ei
+näytä semmoiselta, joka mieli usein muuttuu.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Silmäpuoli vaeltaja tunsi itsensä sekä sairaaksi että väsyneeksi, kun
+hän, sanottuaan jäähyväiset nuorelle naiselle, ontui suureen taloon,
+jonka läheisyyteen nuori nainen oli seurannut häntä.
+
+Omistaja, vanhanpuoleinen maamies, oli renkeineen kattamassa suurta,
+pitkulaista heinäsuovaa nurmiturpeilla. Ohuet, sitkeät nurmiturpeet,
+jotka olivat kyynärän levyisiä, mutta paksuimmalta kohdaltaan vain
+parin tuuman vahvuisia, olivat kääröinä heinäsuovan ympärillä —
+käärö käärön vieressä, pari sataa kappaletta. Oli kysynyt sekä työtä
+että kätevyyttä leikata ne niin ohuiksi ja tasaisen leveiksi. Kukin
+niistä oli viiden, kuuden kyynärän pituinen. Siellä oli myöskin
+suuria heinänippuja, jotka pantiin suovan soikiolle täytteeksi
+jokaisen yksityisen nurmiturpeen alle. Kaksi miestä työskenteli siellä
+ylhäällä. Kattaminen oli aloitettu heinäsuovan molemmista päistä, suova
+kohosi tasaisesti keskikohdalle päin. Rengit, jotka toivat heille
+nurmiturpeita ylös, pitkin korkeita tikapuita, kantoivat kääröjä
+siten, että pistivät kätensä molemmista päistä sisään. Isäntä auttoi
+vain silloin tällöin, käveli muuten ympäri ja tarkasteli heinäsuovaa
+kaikilta puolin ja antoi hyviä neuvoja.
+
+Kun Silmäpuoli vaeltaja astui heidän luokseen, sen sijaan että olisi
+jatkanut matkaa taloon, pysähtyi työ hetkiseksi. Ne, jotka olivat
+alhaalla, kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ne kaksi, jotka olivat
+ylhäällä suovan laella, olivat vähällä kavuta alas, mutta tyytyivät
+kuitenkin tulemaan niin kauas suovan reunalle kuin kaltevuus salli.
+
+— Kuka sinä olet? kysyi isäntä tiukalla tavallaan.
+
+— Kurja kerjäläinen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja istuutui eräälle
+nurmiturvekäärölle.
+
+— Sen kyllä saatoin nähdäkin, marisi isäntä. — Niin, niitä on kyllä
+tarpeeksi. Mutta istuppa mieluummin jollekin mättäälle, turmelet minun
+nurmiturpeeni.
+
+Hän kääntyi olkapäitään kohauttaen hänestä miehiin päin.
+
+— Piruko teitä riivaa? Ryhtykää töihin.
+
+Silmäpuoli vaeltaja istui mättäällään, ja kotvan aikaan ei kukaan
+puuttunut hänen kanssaan puheisiin.
+
+Koira tuli hänen luokseen nuuskien, heilutteli häntäänsä ja asettui
+toverillisesti hänen vierelleen.
+
+Vihdoinkin talollinen kääntyi hänen puoleensa.
+
+— No, vanha halliparta, tiedätkö kertoa mitään uutta?
+
+— En, enpä tiedä mitään sellaista, vastasi Silmäpuoli vaeltaja
+sävyisästi.
+
+— Et, todellakin. Ajattelet ehkä vain sitä hyvää ja huonoa, mitä olet
+saanut ja olet saapa syötäväksi — toisten padoista.
+
+— Ajatteleehan sitä ihminen yhtä ja toista.
+
+— Voitko antaa minulle yösijan?
+
+— En varaa vuoteita irtolaisille ja laiskureille. Mutta ladossa kyllä
+suon sinulle sijan. Saat tyytyä siihen, että käy kova veto. Ja saatpa
+jotain suuhun pantavaakin. Mutta korvaukseksi sinun täytyy tehdä
+koirantemppuja tai jutella jotain huvittavaa.
+
+Silmäpuoli vaeltaja naurahti ja kysyi:
+
+— Tunnetko tarinan rikkaasta ja köyhästä? Talollinen lensi
+tulipunaiseksi kasvoiltaan.
+
+— Kitas kiinni, viheliäinen renttu! karjui hän.
+
+— Annan sinut ilmi esivallalle kerjäämisestä.
+
+Miehet hymyilivät toisilleen. Esivalta oli tässä tapauksessa Linnan
+Ormarr, ja mitäpä hyötyä oli poloisen ilmiantamisesta? Se ei ollut
+pahinta, mitä saattoi tapahtua kerjäläiselle.
+
+— Mikä sinun nimesi on? kysyi isäntä kiivaasti — hän oli astunut aivan
+kerjurin luo, joka jäi rauhallisesti istumaan mättäälleen.
+
+— Silmäpuoli vaeltaja, vastasi vanhus ja katsoi häneen hymy silmässä.
+
+Oli aivan kuin talollinen olisi saanut korvapuustin. Hän tuli vuoroin
+kalpeaksi ja punaiseksi.
+
+— Silmäpuoli vaeltaja? — Se on mahdotonta. Hän ei koskaan tule näille
+maille. Silmäpuoli vaeltaja?...
+
+Hän katsoi istuvaan kerjuriin, siirteli jalkojansa hämillään ja sanoi
+vihdoin katuvana:
+
+— Jumala sinua siunatkoon.
+
+Hän kääntyi poispäin. Miehet olivat yhtäkkiä täydessä työn touhussa.
+Sitten hän kääntyi taasen vanhuksen puoleen ja sanoi hiljaa:
+
+— Jumala sinua siunatkoon. Anna anteeksi kiivauteni. En tietänyt...
+Tule kanssani kotia.
+
+Silmäpuoli vaeltaja liikahti. Talollinen ojensi kätensä häntä kohti,
+kömpelösti — tottumattomana antamaan apua.
+
+— Anna minun ottaa pussisi, sanoi hän.
+
+— Ei, kerjäläinen kantaa itse pussinsa, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja
+piti sen selässään.
+
+Sitten hän hymähti äkkiä. Irroitti pussin selästään ja ojensi sen
+talolliselle, joka ihastuneena otti sen. Silloin Silmäpuoli vaeltaja
+sanoi leikillisesti.
+
+— Kukapa olisi uskonut sinun koskaan ottavan kerjuupussin selkääsi.
+
+Isäntä vilkaisi miehiin, oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta
+malttoi mielensä ja naurahti hieman väkinäisesti. Sitten hän kysyi:
+
+— Jos minä nyt teen pussisi niin raskaaksi, ettet jaksa laahata sitä
+pois, — mitäs sitten?
+
+— Silloin annan sen jäädä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja rauhallisesti.
+
+Talollinen tahtoi juhlia aimo lailla Silmäpuoli vaeltajaa, mutta
+kerjuri antoi varsin vähän arvoa hänen hyväntahtoisuudelleen eikä edes
+ottanut vuodetta, josta talollinen väitti, että vain virkamiehet ja
+papit ja muut Herran ja kuninkaan käskyläiset, jopa itse piispa ja
+maaherra olivat tilaisuuden sattuessa maanneet siinä.
+
+Silmäpuoli vaeltaja piti latoa parempana, ja talollinen siitä syystä
+tarkastutti ja tilkitytti sen — vedon vuoksi. Sitäpaitsi hän käski
+noutaa tuoreita heiniä ja panna niitä paksun kerroksen sen homehtuneen
+kohvan päälle, joka oli muodostunut heinistä nousseen lämmön
+vaikutuksesta.
+
+Ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja lähti kerjäläisvuoteelleen, johti hän
+keskustelun séra Ketilliin.
+
+— Se koira, sanoi talollinen, kiihtyen ajatellessaankin kavalajuonista
+pappia. — Se koira, toisti hän taas, ja väki yhtyi poikkeuksetta
+häneen. — Muistan hänet selvästi. Olin niitä, jotka hänen
+teeskentelevän puheensa johdosta alkoivat epäillä vanhan ystäväni
+Linnan Ørlygur-vainajan jaloutta ja oikeudentuntoa. En anna sitä
+koskaan anteeksi hänelle, sille isänmurhaajalle. Ja hänen vaimo
+parkansa, Hofin tanskalainen rouva, kuinka hän turmelikaan hänen
+elämänsä. Nyt on vaimo kaksikymmentä vuotta elänyt Linnassa, tylsänä
+mielisairaana. Ainoa lohdutus on, ettei moiselle löytyne mitään
+anteeksiantoa taivaassa. No, piru hänet korjasikin karvoineen
+kaikkineen. Minun uskoni ja toivoni on, ettei pimeyden ruhtinas koskaan
+iäisyydessä luovu saaliistaan. Sen minä vain sanon, että jos hänet
+taivaassa tapaan, niin menen tieheni.
+
+Ja hän nauroi tyytyväisenä sukkeluudelleen ja ajatellessaan omaa varmaa
+autuaaksituloaan.
+
+Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana hänen puhuessaan.
+
+Sitten hän nousi raskaasti.
+
+— Nytpä luulen, että levollemeno on parasta, mitä väsynyt mies voi
+tehdä.
+
+Isäntä saattoi hänet latoon.
+
+— Enpä, piru vie, voi ymmärtää, miksi pidät latoa parempana kuin
+esivallan sänkyä, sanoi hän harmistuneena.
+
+— Täytyy valita paikka, mikä sopii, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. —
+Minun paikkani on koirien joukossa, lisäsi hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yksin jäätyään hän makasi tuijottaen pimeyteen.
+
+Ja hänen huulensa supattivat kuulumattomia sanoja.
+
+— Oi Jumala, hyvä Jumalani. Turha on kai toivo, että sinä koskaan
+annat minulle anteeksi, — että minä koskaan lähimainkaan voin sovittaa
+syntini. Tokkopa koskaan sinun armosi auringon säde on tunkeutuva
+sydämeeni? Sydämeni on raskas, Jumalani, sen sinä varmaan olet ammoin
+sitten nähnyt. Olet varmaankin nähnyt katumukseni ja vaivani. Mutta
+mitäpä se merkitsisi rikokseni rinnalla? Oi, hyvä Jumala, minun täytyy
+olla tyytyväinen, että kohdistat rikokseni rangaistuksen vain minuun
+ja annat viattoman lapsen olla vapaana. Oi, hyvä Jumala, siitä armosta
+kiitän sinua kaikesta sielustani.
+
+Kuume yltyi yön mittaan, eikä hän saanut unta.
+
+Hän makasi heittelehtien heinissä saamatta lepoa.
+
+Ja hän mutisi edelleen hiljaa:
+
+— Minä tunnen, Herra, että kuolema on lähellä. Minä ikävöin sitä — ja
+kuitenkin samalla kammoan sitä. Sillä mitä se on tuottava minulle?
+Onko se tuottava minulle helvetin, joka on pahempi kuin se, minkä
+läpi sieluni on vaeltanut, sen jälkeen kuin katumuksen säilä lävisti
+sydämeni. Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Tuskinpa kuolema tänä yönä
+noutaa minut. Tunnen, että aikomuksesi on suoda minulle vielä yksi
+päivä, Herra. Ja sitten — — — kuolema. — Tapahtukoon sinun tahtosi.
+
+Lamauttava raukeus hiipi hänen olemukseensa.
+
+— Herra, Herra, — kaksi lasta soit minulle... minulle kurjalle.
+Ja toiselle annoit kuoleman, toiselle elämän onnen. Herra, kiitos
+lapsistani...
+
+Hän makasi hikeä valuen. Heinät ja pöly tarttuivat hänen kasvoihinsa ja
+käsiinsä.
+
+— Herra —, nuo kaksi naista... Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna
+minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra.
+
+Hän kierähti ympäri ja painoi kasvonsa heiniin.
+
+— Isä, olen aavistanut, että sinä usein olet itkenyt tähteni. Aavistin
+sen jo _sillä_ kertaa, vaikkakin tein sydämeni kovaksi. Jo _sillä_
+kertaa vuoti sydämeni verta yksinäisinä hetkinä. Mutta minä paadutin
+sieluni. Paadutin sieluni. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — — Anna
+minulle anteeksi, Herra.
+
+Hetkisen hän makasi hiljaa. Sitten hän käännähti taasen selälleen,
+koetti nousta istualleen, mutta voimat pettivät, ja hän huusi pimeyteen:
+
+— Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna
+minulle anteeksi, Herra!
+
+Pimeys ahmaisi hänen sanansa, ja hän vaipui tuntikauden kestävään
+horrostilaan.
+
+Kun hän taasen havahti, oli hän kauhean väsynyt, ja kurkkua kuivasi;
+hän oli niin lopen näännyksissä, että hänen oli mahdoton nousta
+hakemaan juotavaa. Vihdoin viimein hän vaipui levottomaan, kuumeiseen
+uneen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aikaisin seuraavana aamuna Silmäpuoli vaeltaja heräsi siihen, että
+isäntä avasi ladon oven ja kurkisti sisään.
+
+Hän loikoi hetkisen ja mietti, ennenkuin pääsi selvyyteen siitä, missä
+oli. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja kurjaksi, hänessä oli kuume ja
+päänsärky, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Hieroi vain silmiään
+voittaakseen aikaa.
+
+— Hyvää huomenta, sanoi isäntä. — Miltä on tuntunut? Onko veto
+vaivannut?
+
+— Hyvää huomenta, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Olen nukkunut hyvin
+enkä ole lainkaan huomannut vetoa.
+
+Isäntä nauroi nähdessään, kuinka Silmäpuoli vaeltajan kasvot olivat
+tuhraantuneet ja kuinka heiniä oli takertunut hänen tukkaansa ja
+partaansa.
+
+— Vietpä totisesti mukanasi ihan vuonan talvirehun, sanoi hän leikkiä
+laskien.
+
+Silmäpuoli vaeltajan hampaat kalisivat, kun hän nousi heinävuoteeltaan
+ja meni ulos kylmänkoleaan aamuilmaan.
+
+— Aurinko ei ole vielä noussut, sanoi hän ravistellen itseään.
+
+Ei hän koskaan ollut kaivannut aurinkoa niin kuin tänään. Hän unohtui
+pitkäksi aikaa tuijottamaan itään, mistä se oli nouseva. Hänestä oli
+aivan kuin ihme, että hänen vielä kerran suotiin nähdä aurinko.
+
+— Siunattu aurinko, mutisi hän.
+
+Taivas hohti himmeänsinisenä mustien pilvimöhkäleiden välistä, jotka
+säännöttöminä vöinä kiitivät sen yli.
+
+Isäntä haukotteli ääneen ja ujostelematta.
+
+— Kylmänlainen aamu, sanoi hän. — Mennäänpä sisälle. Kahvi on kai pian
+valmista.
+
+Silmäpuoli vaeltaja meni navettaan. Siellä hän pesi kasvonsa ja kätensä
+tynnyrissä, josta lehmät saivat vettä, ja kuivasi ne sitten nuttunsa
+liepeellä.
+
+Isäntä seisoi katsellen häntä.
+
+— Oletpa sinä puhtautta rakastava, sanoi hän. — En minä vaan pesisi
+naamaani näin kylminä aamuina.
+
+Silmäpuoli vaeltaja veti kamman jäännökset taskustaan ja puhdisti, niin
+hyvin kuin taisi, heinät parrastaan ja tukastaan.
+
+Tultuaan valmiiksi hän meni isännän kanssa kahville.
+
+— Eikö sinulla ole halua levähtää ja jäädä tänne täksi päiväksi?
+kysyi isäntä, kun kahvi oli juotu. — Kai täällä toki liikenee ruokaa
+sinullekin, lisäsi hän hyväntahtoisesti.
+
+— Ei, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Ei kiitos, minun täytyy lähteä
+taipaleelle nyt heti.
+
+— Niin, ne joilla ei mitään tekemistä ole, niillä on aina kaikista
+kiirein, laski isäntä leikkiä.
+
+Hän ja useimmat palkolliset saattoivat Silmäpuoli vaeltajaa talon
+ulkopuolelle.
+
+Tervehdyksiä ja siunauksia kuului joka taholta hänen mennessään, sitten
+kun hän oli hyvästellyt jokaista erikseen.
+
+Isäntä seurasi häntä vielä muutaman askelen.
+
+Sitten hän pysähtyi ja kysyi epävarmalla äänellä, joka oli hänelle
+vieras:
+
+— Sanothan minulle sanasen, jonka haluaisin kuulla, ennenkuin menet?
+
+Silmäpuoli vaeltaja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Suuri
+kulmikas olento seisoi kuin lapsi tuomarinsa edessä.
+
+— Ota hieman useammin kerjuupussi selkääsi, sanoi vanhus, ojensi
+hänelle kätensä ja meni.
+
+— Jumala olkoon kanssasi, mutisi isäntä.
+
+Hän seisoi katsellen raajarikkoisen vanhuksen jälkeen, joka kulki
+epätasaisesti nilkuttaen.
+
+Ja ensi kerran heräsi hänessä aavistus, että rikkaus ja huomattu asema
+eivät olleet kaikki kaikessa. Vaan että oli olemassa suurempiakin
+asioita. Ja sieluntuskia, jotka voittivat tappion tai vähenneen voiton
+tuottaman surun.
+
+Ja nolona hän palasi kotia ja istuutui vuoteensa reunalle nojaten
+päätään käsiinsä. Siihen hän jäi istumaan koko päiväksi. Illalla hän
+nousi, huokasi, meni ulos ja raatoi väen kanssa kovemmin kuin koskaan
+ennen.
+
+Mutta Silmäpuoli vaeltaja mutisi itsekseen ontuessaan pois talosta
+aamun koleudessa:
+
+— Niin, tänään minulla on kiire. Mutta huomenna?... Kuka vastaa? —
+Niin, kuka kysyy? En tiedä sitäkään. Täällä me ihmiset käyskentelemme
+lyhyen elämän — pitkän elämän, ja leikimme surua ja iloa. _Leikimme
+surua ja iloa_. Leikimme toisten sydämillä ja omallamme. Kuvittelemme,
+että se on vakavaa. Ja leikin loppu? — —
+
+Hauta, hauta. Musta maa. Kylmä maa, missä aurinko ei meihin ylety, ei
+edes silloin, kun sen armo virtaa rikkaimpana yli maailman. Hyvä
+Jumala, hyvä Jumala, mitä minä sanonkaan? Eikö se muka ole vakavuutta?
+Onko se muka leikkiä kaikki tyynni? Herra Jumala taivaassa, anna
+anteeksi ajatukseni. Ajatukseni juoksevat, — — ne pelkäävät pian
+pysähtyvänsä. Ne pelkäävät, etteivät voi tavoittaa taivasta, kun minä
+makaan maan alla. Etteivät ylety sinun luoksesi. Sieluni? Herra, —
+sieluni, sieluni! — missä se on? Onko sitä olemassa? — Oi Herra,
+Herra, anna minulle anteeksi. Tiedän tämän olevan viimeisen päivän,
+minkä lahjoitat minulle. Tämä on armosi, elämän armon, auringon armon
+viimeinen päivä, — josta saan nauttia. Ah, _nauttia_? sanon minä.
+_Nautinko_ minä päivistäni? — tuskani päivistä? — — — Niin, minä
+_nautin_ niistä. Olen _nauttinut_ niistä. — Ja tämä on viimeinen
+päivä... Oi Herra. — — — Oi Herra. Täällä vaeltaa palvelijasi. Tämä
+on _viimeinen_ päiväni. — Älä siis vihastu minuun. Ajatukseni. Minun
+ajatus raukkani. Minun pelkoni, — tuskani, — kutsumukseni... ne
+pyrkivät luoksesi, Herra. Älä vihastu minuun.
+
+Hän laahusti erään kiven luo, jonka viereen laskeutui ja asetti päänsä
+sen reunaa vasten.
+
+— Taivaallinen Jumala, minä tunnen sinun läheisyytesi... Vai
+etäisyytesikö minä tunnen?... En tiedä, anteeksiantoako vai kirousta
+tunnen olentoni ympärillä. Anna minulle anteeksi, Jumala, jos se on
+mahdollista. — — Oi Herra, tapahtukoon sinun tahtosi.
+
+Sitten hän nousi ja ontui edelleen vaivalloista vaellustaan.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Silmäpuoli vaeltaja kulki pitkät matkat sinä päivänä, jonka hän aavisti
+kohtalon määränneen hänen viimeiseksi päiväkseen.
+
+Kuume raivosi hänen ruumiissaan, kuume raivosi hänen sielussaan —
+vaikeata on saada elämänsä valmiiksi. Hänelle tuottivat vaikeuksia
+sielun valitukset siitä, ettei hän ollut sovittanut mitä oli rikkonut.
+
+Aurinko ja sade ja rakeet seurasivat häntä omituisena sekoituksena tänä
+hänen vaikeimpana vaelluspäivänään.
+
+Rakeet ja sadekuurot ja tummat pilvenvarjot ajelivat auringonpaistetta
+repaleisina laikkoina sinne tänne yli harmaiden kallioiden, mustien
+laava-alueiden ja syyskeltaisten niittyjen. Toisena hetkenä aurinko
+lahjoitti vaeltajalle säteitään, toisena raekuurot pieksivät häntä
+raipoillaan. Päivä oli kuin jättiläismäinen leikki auringon ja
+sadekuurojen välillä, — julma ja säälimätön kuoleman ja syksyn leikki
+kesän ja elämän jäännöksillä. Maan pinta tuli omituisen raadellun
+näköiseksi päivän temmellyksen jälkeen — toisaalla valkeita haavoja,
+toisaalla mustia repeämiä.
+
+Silmäpuoli vaeltajan pitkä ryhmysauva vuoroin kastui harmahtavaksi,
+vuoroin kuivui taas valkeaksi. Se pisti esiin sitä kantavasta olennosta
+heilahdellen kuin luonnoton liikajäsen. Silmäpuoli vaeltaja ei ollut
+ihmisen näköinen, ontuessaan päivän vaihtelevassa säässä, — hän
+näytti eriskummaiselta eläimeltä, jonka luonto oli luonut jonakin
+oikullisimpana hetkenään.
+
+Ehkäpä hänen sielunsa oli yhtä pahoinpidelty kuin hänen ruumiinsakin.
+Mutta sielua ei kanneta näkyvissä.
+
+Ensimäinen talo, johon hänen vaelluksensa sinä päivänä johti hänet, oli
+verrattain pieni.
+
+Isäntä, emäntä ja kaikki palvelijat olivat häntä vastassa. He
+pysyttelivät kotona ja sisällä tämän päivää, sään takia. He olivat
+odottaneet hänen tuloaan. Koko seutu tiesi jo, että Silmäpuoli
+vaeltaja oli saapunut. Siunauksia sateli hänelle. He ympäröivät hänet
+rakkaudellaan. Hän tunsi, kuinka heidän sydämensä sykkivät hänelle ja
+kuinka heidän verilleen oli mieluista vain koskeakin häneen. — Hän
+johti puheen séra Ketilliin, huonosti siedettyyn pappi-vainajaan.
+Heti tulvahti heidän suistaan yhtä runsaasti sadatuksia kuin sieltä
+ennen oli tullut siunauksia. Heidän ajatuksissaan eli séra Ketill
+henkisenä hirviönä. Muistella häntä oli samaa kuin koskea inhottavaan
+rupisammakkoon. Se isänmurhaaja! Se teeskentelijä! Se petturi! Hänen
+sydämessään ei ollut sijaa ainoallekaan inhimilliselle tunteelle,
+väittivät he. Yksinpä kuolemassakin hän oli inhottava ja mielistelevä.
+Koetti voittaa puolelleen ihmisten sydämet lahjoittamalla omaisuutensa
+köyhille. Koetti voittaa ihmisten sääliä heittäytymällä kalliolta
+mereen. Mikä ei edes ollut mikään omintakeinen keksintö. Koskapa
+eräs nuori runoilija monta vuotta aikaisemmin oli syöksynyt samalta
+kalliolta mereen. Mutta kansa kertoi, että piru olikin pitänyt hänen
+ruumiinsa. Ehkäpä oli hänen sielumurunsa — jos hänellä sellaista oli
+ollutkaan — niin lujasti ruumiissa kiinni, ettei sitä saanut kiskotuksi
+irti. Se viheliäinen raukka! — he sanoivat — pelkuri, jolla ei edes
+ollut rohkeutta, kun tosi tuli kysymykseen, viedä kuollessaan mukaansa
+tekojensa seurausta: kansan vihaa. Se ihmiskunnan häpeäpilkku! Hän
+olisi ansainnut tulla poltetuksi elävältä, ennenkuin piru iski kyntensä
+häneen.
+
+Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana heidän vihanpurkauksensa aikana.
+Ihmisen muisto oli sentään hävittämätön, häviämätön. Ei edes sadoissa
+sydämissä palava vihanliekki ollut kyennyt kahdenkymmenen vuoden
+kuluessa tuhoamaan séra Ketillin muistoa. Parissa minuutissa hänen
+ruumiinsa olisi muuttunut tuhaksi sellaisessa tulessa. Mutta muisto, —
+se ei palanut. Se ei kulunut. Päinvastoin.
+
+Hän katseli näitä ihmisiä, joiden silmät saattoivat loistaa rakkaudesta
+ja leimuta vihasta.
+
+Ja hänen täytyi hymyillä, vaikka sydämensä olikin raskas.
+Harhaanjoutuneet ihmisraukat, — lyhytnäköiset ihmisparat! He uskoivat
+täydellisesti jonkin ehdottoman hyvän ja jonkin ehdottoman pahan
+olemassaolon.
+
+— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, kaikui hänen
+sielussaan — hänen ajatuksiensa takana.
+
+Ja kuitenkin he olivat oikeassa, nämä ihmiset. Sillä he itse olivat
+sekä hyviä että pahoja, omituisella tavalla sekaisin. Heillä oli kykyä
+sekä jakamattomaan rakkauteen että kalvavaan vihaan.
+
+— Hyvä Jumala, hyvä Jumala — — —
+
+Silmäpuoli vaeltaja ajatteli kaksin- ja kolminkertaisesti istuessaan
+siinä ja ottaessaan tuskan ja epätoivon kylvyn heidän kirouksissaan.
+
+Ensin hän oli Silmäpuoli vaeltaja, kerjäläisen hahmo, ja oli siitä
+täysin tietoinen. Sitten hän oli kuolemaan asti epätoivoinen ja
+elämän merkitsemä ja murjoma sielu, joka epäili kaikkea, yksinpä omia
+epäilyksiään, raadeltu sydänjuuria myöten, verinen huuto taivaalle. Ja
+vihdoin hän oli katuva syntinen, joka _uskoo_ Jumalaan, joka _luottaa_
+Jumalaan ja rukoilee häntä sydämensä syvyydestä, kykenemättä kuitenkaan
+estämään ajatuksiaan epäilemästä häntä, eipä edes ivaamasta häntä ja
+pilkkaamasta.
+
+Hänen teki mielensä nousta ja puhua näille ihmisille, joita yhä
+karttui hänen ympärilleen—naapuritalojen väkeä alkoi tulla virtanaan
+nähdäksensä kuulun kerjurin ja tietäjän. Hänen teki mielensä laskea
+sydämensä paljaana heidän eteensä ja sitten antaa heidän tuomita.
+Juuri antaa _heille_ tilaisuus langettaa tuomionsa hänestä sellaisena
+kuin hän _oli ollut_ ja sellaisena kuin hän nyt _oli_... Antaa heille
+tilaisuus tehdä se tietoisesti. Sillä hänelle ei ollut kylläksi, että
+he siunasivat Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kirosivat séra Ketilliä.
+Heidän edellytyksensä siunaukseen ja kiroukseen eivät olleet niin
+riittävät, että hän olisi voinut kiinnittää mainittavaa huomiota
+kumpaankaan. Ja kuitenkin olivat heidän siunauksensa lieventävänä
+voiteena hänen sydämensä haavoihin, ja heidän kirouksensa kirvelsivät
+hänen sieluaan kuin piiskansivallukset.
+
+Mutta hänen puhumishalunsa jäi pelkkään ajatukseen.
+
+Heidän kirotessaan séra Ketilliä hän istui hiljaa ja katsoi alas
+eteensä, — ei liikkunut, huokasi vain syvään. Sitten hän nousi. Hänen
+sielunsa oli puolittain huumaannuksissa. Kaikki hänen ajatuksensa
+olivat hämäriä. Hänen täytyi seistä hetkinen kootaksensa ne.
+
+— Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän. — Nyt minun täytyy mennä. —
+Minulla on pitkä matka tänään vaellettavana.
+
+Ja hän alkoi hyvästellä jokaista erikseen. Hän ajatteli: minä varastan
+nämä kädenpuristukset — kaikki nämä lämpimät kädenpuristukset. Jospa
+he tuntisivat minut, — he tahtoisivat lyödä kättäni, sylkeä käteeni.
+Sylkeä kasvoihini ja mahdollisesti kivittää minut. Tahtoisivatkohan
+he?... Tahtoisivatkohan he _nyt_? — — Mutta minä varastan nämä
+kädenpuristukset, siksi että minun _täytyy_ saada ne. Pian on käteni
+kylmä. Eikä sieluni voi enää käteni kautta tavata toista sielua. Ei voi
+tuntea heidän rakkauttaan eikä kainoa myötätuntoaan. Minun täytyy saada
+nämä kädenpuristukset, — minun täytyy puristaa niin monta kättä kuin
+mahdollista, ennenkuin minun nyt on vaivuttava hautaan. Muista, Herra,
+— tämä on minun viimeinen päiväni... Minun _viimeinen_ päiväni. Mutta
+minä en valita. — Tapahtukoon sinun tahtosi, Herra.
+
+Hän sanoi jäähyväiset ja lähti heidän siunauksiensa seuraamana.
+
+Ihmiset seisoivat äänettömänä ryhmänä katsellen hänen jälkeensä. Heidän
+sydämensä ja tunteensa olivat irtautuneet jokapäiväisistä liitteistään
+heidän tavatessaan tämän Herran kurjan vaivaisen. He seisoivat seuraten
+häntä katseillaan, ja heidän sielunsa vuotivat verta nähdessään niin
+suurta viallisuutta ja aavistaessaan niin syvää tuskaa. —
+
+Mutta punaisin veri pisaroi kuitenkin vaeltavan vanhuksen sydämestä.
+Syvä yksinäisyys täytti hänen sielunsa. Hänen sydämensä tunsi itsensä
+äärettömän yksinäiseksi, aivan kuin hänen ympärillään jo olisi ollut
+kerros kylmää, kosteata multaa.
+
+Hän ihmetteli, kuinka sydämensä saattoi kestää tämän kärsimyksen
+pakahtumatta.
+
+Hän kulki ja mietti — uudestaan ja yhä uudestaan —:
+
+— Jollei kukaan ihminen tahdo antaa minulle anteeksi — — ellei yksikään
+ihmissydän voi sanoa, että rikokseni on sovitettu, — — _voiko_ silloin
+Jumalakaan antaa minulle anteeksi? Voivatko kokoamani siunaukset
+vastata kirouksia? — Oi Herra, olisin niin rauhallinen, jos lähettäisit
+minulle yhdenkään ihmisen, joka _tuntisi_ minut — — ja kuitenkin
+antaisi minulle anteeksi. Joka tuntisi minut — ja _kuitenkin_ ojentaisi
+minulle kätensä... _kuitenkin_ ottaisi käteni ja antaisi minulle
+sielunsa hyväilyn. Oi Herra, Herra, — mutta tapahtukoon sinun tahtosi. —
+
+Hänen levottomuutensa ajoi hänet toistaiseksi kauppalaan.
+
+Matkalla hän pistäysi parissa talossa. Häntä tervehdittiin lämpimillä
+silmäyksillä ja lempeäkielisillä siunauksilla. Mutta heti kun hän
+mainitsi séra Ketillin nimen, leimahti silmissä vihan salama, ja joka
+suusta tulvi kirouksia. —
+
+— Niin paljon olen tehnyt pahaa, josta en aikaisemmin tietänyt,
+ajatteli Silmäpuoli vaeltaja ontuessaan edelleen, evättyään jyrkästi
+kaiken saattamisen. — Kuinka paljon vihaa olenkaan kylvänyt sydämiin.
+Kuinka moniin pahoihin ajatuksiin — lukuunottamatta omiani — olenkaan
+syyllinen. Kuinka paljon pimeyden kukkasia onkaan kasvanut minun
+pahasta kylvöstäni. Rehevä pimeyden kukoistus. Herra, kuka saa armon
+kitkeä ne juurineen ja surmata kaikki niiden oraat ja siemenet? Herra,
+onko mahdollista, että pahan vaikutukset ovat rajattomat? — vailla
+ääriä ja mahdottomat hävittää? Hyvän vaikutukset näyttävät kuitenkin
+niin lyhyiltä ja rajoitetuilta. Herra, Herra — nyt vasta minä aavistan
+syntieni suuruuden. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — ja nyt seison haudan
+partaalla, ja voimani ovat lopussa. Minulla on vain sinun armosi, johon
+luottaa, — ihmisten armon olet minulta kieltänyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kauppala oli kasvanut melkoisesti näinä kahtenakymmenenä vuotena.
+
+Oli noussut monta uutta taloa. Ja turhaan Silmäpuoli vaeltaja tähysti
+niitä turvehökkeleitä, joita hänen aikoinaan oli ollut kauppalan
+laitamilla. Ne olivat kadonneet — hävitetyt maan tasalle. Ja komeita
+taloja oli noussut niiden paikalle.
+
+Onnuttuaan talosta taloon ja saatuaan siunauksia itselleen ja kirouksia
+séra Ketillille joka ovelta, kysyi Silmäpuoli vaeltaja viimeisessä
+talossa:
+
+— Mutta missä köyhät asuvat?
+
+Hänen sydämessään kyti vielä toivon kipinä, että köyhät soisivat séra
+Ketillille hieman sääliä hänen heille antamansa avun takia.
+
+— Täällä ei asu ketään köyhiä, kuului vastaus.
+
+— Ovatko siis kaikki tässä pitäjässä varakkaita? kysyi Silmäpuoli
+vaeltaja.
+
+— Eivät. Köyhä leskivaimo asuu Bollissa, joka on syrjäinen paikka
+vuoristossa, vastattiin hänelle. — Mutta hänen ei tarvitsisi olla
+köyhä, ellei hän itse tahtoisi. Hänelle on tarjottu pappipirun
+rahastosta apua, mutta hän on kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.
+
+— Pappipirun?
+
+— Niin. Emme mielellämme mainitse séra Ketilliä nimeltä, siksi
+nimitämme häntä niin kuin kuulit.
+
+— Hyvästi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.
+
+— Jumala kanssasi. —
+
+Mutta kauppalasta poispäin matkatessaan Silmäpuoli vaeltaja tuli
+sivuuttaneeksi erään tavarasuojuksen, mistä kuului melua ja naurua.
+
+Hän meni ovelle, joka oli puolittain avoinna, ja kurkisti sisälle.
+Suuressa, hämärässä huoneessa hän näki neljä omituista olentoa. Heitä
+oli kolme miestä ja yksi nainen. He olivat kaikki ryysyissä, ja heidän
+likainen tukkansa riippui pitkin selkää. Ei ollut epäilystäkään siitä,
+että he olivat kulkureita, kuten hän itsekin, — Herran viheliäisiä
+raukkoja, kuten ihmiset heitä nimittivät.
+
+Nainen hoilotti karkealla äänellä rivoa laulua. Yksi miehistä istui
+pidellen vatsaansa ja kiemurrellen naurusta.
+
+Toiset kaksi miestä olivat kokonaan kiintyneet yksityiseen
+käsikähmäänsä, — he tappelivat perusteellisesti, mutta veljellisessä
+rauhassa. Joka kerta kun toisen onnistui antaa hyvä isku, murahti hän
+tyytyväisesti, kun taas toinen koetti olla aivan kuin ei mitään olisi
+tapahtunut ja odotti vain omaa vuoroaan.
+
+Naurava istuja — jättiläisolento, jolla oli punakellertävä tukka ja
+rähjäiset, nuorenpuoleiset kasvot, huusi heille:
+
+— Tulkaa kuulemaan, pojat! Heittäkää nujakkanne. Tämä on, piru vieköön,
+paras laulu, minkä Runo-Gudda on ikinä tehnyt. Hän _osaa_ vielä
+vanhoilla päivillään. Heittäkää hitossa tuo nujakkanne, huusi hän
+harmistuneena, nousi ja hoiperteli heitä kohti.
+
+Hän oli heitä joko joukon pitempi.
+
+Miehet kimmahtivat erilleen toisistaan hänen lähestyessään.
+
+— Älä koske minuun, Täi-Grimur, huusi toinen, mustapintainen, solakka
+mies, jota nimitettiin Rovastiksi, koska eräs hänen kykyjään oli
+se, että hän osasi matkia kaikkien niiden pappien ääniä, joiden
+oli kuullut messuavan, ja koska hänellä oli tapana leikillä vihkiä
+ihmisiä. Sitä tehdessään hän väänsi toimituksen sanamuodon peitellyiksi
+ruokottomuuksiksi, jotka suuresti huvittivat ihmisiä. — En minä huoli
+sinun elukoistasi talvisyöttöön, lisäsi hän.
+
+— Eipä ole niinkään varmaa, että saisit eniten tuntea minun täitäni,
+jos sinuun koskisin, Rovasti, vastasi Täi-Grimur irvistellen
+hyvänsävyisesti. — Anna kuulua, Runo-Gudda.
+
+Runo-Gudda oli roteva, tummahko naikkonen, vanhanpuoleinen. Kuten hänen
+äänensä olivat hänen kasvonsa ja jäsenensäkin karkeat. Hänen yllään
+oli hame, joka oli katkaistu aivan polvien alapuolelta ja paljasti
+hänen voimakkaat pohkeensa, joiden verhona oli karkeat, parsitut sukat.
+Vain yksi oli kaunista tässä naisessa, nimittäin hänen silmänsä,
+jotka olivat suuret ja syvänsiniset. Kaikki lapset pelkäsivät häntä,
+kunnes hän oli katsonut heitä silmiin. Siitä hetkestä he kiintyivät
+häneen. Hän oli maan harvoja naispuolisia kulkureita, ja kuuluisa — tai
+oikeammin huonossa huudossa — mehevien laulujensa vuoksi.
+
+Hän oli huomannut Silmäpuoli vaeltajan.
+
+— Kuka sinä olet? hän sanoa tokaisi. — Tule lähemmäksi vaan, lisäsi hän.
+
+Silmäpuoli vaeltaja ontui pitkin lattiaa.
+
+— Jumalan rauha taloon, sanoi hän.
+
+— Jumalan rauha itsellesi, mutisivat muut, alussa hieman ällistyneinä.
+
+Silloin astui äkkiä nuorin miehistä, Jón Gíslason, lyhytkasvuinen,
+tanakka nuori mies, aivan hänen likelleen. Jón Gíslason teki enemmän
+kuin nämä muut hyötyä kuljettamalla kantamuksia ja viestejä seudusta
+seutuun. Hän oli kaikissa toimituksissaan itse luotettavaisuus.
+Siksipä ihmiset suvaitsivat häntä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja
+lihavuudestaan. Jón katsoi häntä kasvoihin.
+
+— Hän on meikäläisiä, sanoi hän sitten. — Se on Silmäpuoli vaeltaja.
+
+Muut innostuivat, ja Täi-Grimur veti heti taskumatin esiin.
+
+— Tämä on hyvää viinaa, sanoi hän hyväntahtoisesti ja tarjosi
+Silmäpuoli vaeltajalle. — Saakeli miten se riipaisee somasti. —
+Anteeksi, lisäsi hän, sinä et kai oikein siedä, että me olemme vähän
+raakasuisia. Mutta minä nyt olen kerta kaikkiaan paha kiroilemaan
+ja vannomaan tietämättä oikeastaan itsekään siitä. Kieleni on kuin
+kala kuivalla maalla, niin pian kuin sen on pakko käyttää säädyllistä
+puhetapaa.
+
+— Sanat, jotka vain tulevat kieleltä, eivät ole pahimpia, vastasi
+Silmäpuoli vaeltaja, pyyhkäisi pullon suuta ja otti pienen naukun.
+
+Sitten hän irvisti ja sylkäisi viinan suustaan.
+
+— Ei tunnu maistuvan, vaikka luulin, että pieni pisara ehkä olisi
+hieman auttanut.
+
+— Saamarin sika! kiljaisi Täi-Grimur, kun näki viinan menevän hukkaan.
+
+Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi:
+
+— Anna anteeksi, jumalanmies. Mutta se on näes _minun_ sydämeni
+voidetta.
+
+Silmäpuoli vaeltaja katsoi kauan häneen.
+
+Sitten hän ojensi hänelle kätensä.
+
+— Veli, sanoi hän. — Kukin kulkekoon omia teitään.
+
+— Sanotko sinä minua veljeksi? vastasi Täi-Grimur karkealla äänellä.
+— Ja ojennat minulle kätesi. Etkö pelkää täitäni? Ei kukaan ole ennen
+sanonut minua veljeksi. Sisarukseni eivät tahdo minua tuntea ja
+nimittävät minua Täi-Grimuriksi kuten kaikki muutkin. Eipä ole valetta
+mitä sinusta kerrotaan, Silmäpuoli vaeltaja. Jumala sinua siunatkoon.
+
+— Jos täit nyt joutuvat uimaan hänen kyynelissään, niin ne luulevat
+olevansa avomerellä ja heittävät sielunsa Herran haltuun, mutisi
+Rovasti pahanilkisestä.
+
+— Rovasti, sanoi Täi-Grimur, saat kiittää Silmäpuoli vaeltajan
+läsnäoloa. Muuten olisin lähettänyt sinut itsesi uimaan
+iankaikkisuuteen näiden sanojen vuoksi.
+
+— Kelvoton! kähisi Runo-Guddakin ja sylkäisi Rovastiin.
+
+Rovasti vain nauroi pilkallisesti.
+
+Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.
+
+— Oletko koskaan ajatellut, että yksi päivä on kerran oleva viimeisesi
+— ja että kielesi voi tulla mykäksi minkä sanan jälkeen tahansa, jonka
+sanot?
+
+— Olen kyllä, ja sitten olen tuuminut sanoa Herrallemme — jos niin
+pitkälle pääsen, jollei piru ota lämmintä sielua ruumiistani —: Katso
+ihmisen poikaa! niin minä aion sanoa.
+
+— Sinäkin olet veljeni, sanoi Silmäpuoli vaeltaja ja ojensi hänelle
+kätensä.
+
+Rovasti tarttui siihen altapäin vasemmalla kädellään ja läiskäytti aimo
+sylkylöntin hänen kämmenelleen.
+
+Silmäpuoli vaeltaja seisoi hetkisen katsellen kättänsä. Sitten hän
+istuutui eräälle laatikolle ja nyyhkytti.
+
+Rovastin pilkkanauru lakkasi. Hänen hengityksensä kävi äkkiä nopeaksi.
+Sitten hän astui ulos vajasta pää kumarassa.
+
+Nuo kolme kulkuria seisoivat ääneti Silmäpuoli vaeltajan ympärillä. He
+eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa eivätkä tienneet mitä tehdä.
+
+Tyynnyttyään sen verran, että saattoi puhua, virkkoi Silmäpuoli
+vaeltaja:
+
+— Ystäväni, älkää olko suuttuneita häneen älkääkä vihatko häntä minun
+tähteni. Älkää luulko, että hän on pahempi kuin kukaan meistä. Tie
+hänen sydämeensä oli vain hieman pitempi — ja vaikeampi löytää.
+
+— Minulla on kiire, sanoi hän sitten, minun pitää joutua.
+
+Ja hän sanoi jäähyväiset naiselle ja molemmille miehille.
+
+— Jumala kanssasi, sanoivat he hänen poistuessaan.
+
+Hän pysähtyi hieman epäröiden vajan ulkopuolelle.
+
+Hän tahtoi mielellään Hofiin, pappilaan, joka oli vuonon toisella
+puolen, mutta tie vuonon ympäri oli pitkä astella. Ja jopa oli
+melkoinen osa hänen viimeisestä päivästään kulunut, vaikka hän oli
+kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin saattoi.
+
+Hän ontui rantaan nähdäkseen, olisiko siellä venettä menossa vuonon
+poikki.
+
+Saavuttuaan mäentörmälle, joka laskeutui äkkijyrkästi rantaan, hän
+näki muutamia ihmisiä ryhmittyneinä jonkin ympärille. Vene oli vedetty
+hiekalle aivan viereen.
+
+Hän ontui mäkeä alas.
+
+Hän näki miehen kumartuneena rääsykasan yli, josta valui vettä. Hänen
+saavuttuaan kohdalle mies nousi ja sanoi:
+
+— Hän on kuollut.
+
+Ympärillä-seisojat paljastivat päänsä ja tekivät ristinmerkin rinnalle
+ja otsalle.
+
+Silmäpuoli vaeltaja näki, että kuolleena hiekalla makaava olento oli
+Rovasti.
+
+— Hetki sitten puhuin hänen kanssaan, sanoi hän.
+
+— Niin, tulimme liian myöhään, vastasi eräs mies hänelle. — Näimme
+hänen syöksyvän mereen, mutta hän ei tullutkaan pinnalle — hän oli
+tarrautunut leviin ja pysytellyt pohjassa. Katsokaas, hänellä on niitä
+käsissään.
+
+Silmäpuoli vaeltaja katsoi tarkemmin, — niin oli todellakin laita.
+
+— Niinpä _olet_ siis jo astunut Herramme eteen, mutisi hän. —
+Ihmis-raukka, rauha olkoon sielullesi.
+
+Ja hän teki ristinmerkin kuolleen yli.
+
+Nähdessään venettä työnnettävän vesille hän meni luokse ja kysyi:
+
+— Onko teitä monta veneessä?
+
+— Minä yksin, vastasi nuori mies. — Minä palvelen papilla ja olen
+matkalla kotia.
+
+— Tahdotko soutaa minut vuonon poikki?
+
+— Mielihyvällä, vastasi nuori mies ja punastui ilosta.
+
+Silmäpuoli vaeltaja astui veneeseen, ja nuori mies pani airot veteen.
+
+Ilma oli nyt tyyni. Mutta pilvet taivaalla kiitivät edelleenkin
+nopeasti. Ei enää tullut sadetta eikä rakeita. Vain pilvenvarjot
+ajelivat auringonpälviä huimassa karkelossa pitkin meren tyyntä pintaa.
+
+Silmäpuoli vaeltaja istui katsellen ympärilleen veneen kiitäessä
+nopeasti vuonon keskustaa kohti. Hän katseli ulospäin sinne, missä meri
+yhtyi taivaanrantaan. Ja maalle päin, joen suulle — pitkin laaksoa...
+Ja hän näki Linnan siellä laakson pohjassa, rajalla, missä se jakautui
+kahdeksi ahtaammaksi laaksoksi.
+
+Hänen sydämensä lämpeni, kun hän näki kotia Linnaan. Oli niin
+omituista, että missä hänen lapsenjalkansa olivat astuneet ensimäiset
+askelensa, sinne hän suuntasi viimeisen kulkunsa.
+
+Mutta hän irtautui ajatuksistaan nuoren miehen osoittaessa päällään
+korkeata, yksinäistä kalliota, joka kohosi vuonon perukassa.
+
+— Tuolta séra Ketill hukuttautui, sanoi hän. — Oletko kuullut séra
+Ketillistä?
+
+— Olen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Tunsin hänet paremmin kuin moni
+muu.
+
+— Hän oli varmaankin ilettävä olento, sanoi nuori mies uteliaana.
+
+Silmäpuoli vaeltajan mieli ei tällä haavaa ollut erittäin altis sille
+tuskalle, mitä séra Ketillin soimaaminen muuten tuotti hänelle. Hän oli
+vähällä ajattelemattomuudesta vastata: Älkää tuomitko —, mutta malttoi
+mielensä ja jäi istumaan äänettömänä ja tuijotti vuonolle.
+
+Vihdoin hän sanoi itsekseen:
+
+— Kukapa olisi luullut, että minä koskaan taas joutuisin lainehtivalle
+merelle.
+
+— Taas?
+
+— Niin. Olen aikanani matkustellut monien merten poikki ja nähnyt monta
+maata.
+
+Mies luuli hänen laskevan leikkiä.
+
+— Ne ovat kai olleet vain ajatuksen meriä ja toivon maita, sanoi hän.
+
+Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.
+
+— Sinäpä et ole mikään pölkkypää. Oletko sinäkin matkannut paljon
+ajatuksissasi?
+
+Mies naurahti hieman.
+
+— En, vastasi hän. — Mutta talvella matkustan Amerikkaan.
+
+— Sitä älä tee, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa.
+
+— Miksi en? Siellä voi ansaita paljon enemmän rahaa.
+
+— Niin, mutta on helpointa kuolla siellä, missä on syntynyt.
+
+— Minäpä en olekaan toistaiseksi aikonut kuolla.
+
+— Et. Mutta mitäpä elämä pohjaltaan tuottaa muuta kuin kuolemaa? Se on
+ainoa varma voitto, — ehkäpä yleensä ainoa voitto, minkä se tuottaa.
+
+— Luulin Silmäpuoli vaeltajaa elämän apostoliksi, sanoi mies.
+
+— Tuottaako sinulle pettymystä, että Silmäpuoli vaeltaja on vain
+ihminen?
+
+Keskustelu taukosi. He olivat nyt ehtineet vuonon keskustan ohi ja
+lähenivät nopeasti vastakkaista rantaa.
+
+Silmäpuoli vaeltaja istui ajatellen kaikkia niitä merkillisiä virtoja,
+joita oli sileän pinnan alla, ja kaikkia niitä merkillisiä eläimiä,
+kaikkea sitä ihmeellistä elämää, mikä viihtyi siellä. Käsittämätön kuin
+itse elämä oli tämä meri, jonka mainingit tällä haavaa tuudittivat
+venettä monivaiheisessa tahdissaan. Niin, säälimätön kuin elämä,
+tuhlaava kuin elämä oli tämä meri, jonka levottomuutta hänen suotiin
+maistaa vielä kerta ennen kuolemaansa.
+
+Kun hän astui veneestä maalle, tuntui hänestä hyvältä saada jälleen
+maankamara jalkainsa alle, mutta hän oli melkein unohtanut mitä varten
+oli tänne tullut. Kirkkomaan näkeminen toi sen kuitenkin pian hänen
+mieleensä.
+
+Hän meni kirkkotarhaan. Oli tullut uusi kirkko. Se seisoi vanhan
+paikalla, mutta oli suurempi ja korkeampi ja loisti valkoiseksi
+maalattuna yli seudun. Hetkisen hän ajatteli, että se, mikä oli
+tapahtunut, varmaankin olisi jäänyt tapahtumatta, jos entinen kirkko
+olisi näyttänyt puhtaalta ja vaalealta kuten tämäkin, eikä mustalta ja
+uhkaavalta. Hän astui sisäänkäytävän luo. Samat kiviportaat johtivat
+ovelle. Hän polvistui painaen otsansa erästä porrasta vasten ja
+rukoili. Sitten hän nousi ja meni Linna-suvun hautapaikalle. Pian
+hän löysi etsimänsä haudan. Ja kauan aikaa hän oli polvillaan hiljaa
+rukoillen sen ääressä.
+
+Kun hän vihdoin nousi, oli hän niin sairas, että tuskin jaksoi
+laahautua pois. Hän meni kuitenkin pappilan taa, sen sijaan että
+olisi mennyt sisälle lepäämään ja vahvistautumaan hieman. Hän lähti
+astelemaan erästä käyttämätöntä oikotietä laaksoon.
+
+Pappilan väen tarkastellessa kirkkotarhaa, minne nuori mies, joka oli
+soutanut hänet vuonon poikki, oli nähnyt hänen menevän, hän oli poissa.
+He etsivät ja tähystivät ympäri taloa, mutta eivät löytäneet häntä
+mistään.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Kuljettuaan hetkisen polkua, jonka oli valinnut päästäksensä
+huomaamatta pappilasta, Silmäpuoli vaeltaja pyrki kuitenkin mäkien
+yli valtatielle. Ja askel askelelta hän nyt läheni Linnaa, — kuumeen
+puistattamana, kuolemanväsyneenä, heittäen kaikki Herran huomaan.
+
+Tätä tietä oli mentävä ja päämäärä saavutettava, minkälaiseksi
+vastaanotto muodostuikin. Ehkäpä hän sai siellä kuulla vain kirouksia.
+Ehkäpä hän sai olla kokonaan vailla siunauksia kuolinhetkellään. Mutta
+sinne kulki tie yli kuoleman, — vain sinne... Ja nyt hän oli sillä
+tiellä.
+
+— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
+
+Hänen veressään soi kuin lupaus. Hänen sydänparkansa nyyhki ilosta.
+Äkkiä tulvahti hänen mieleensä hillitön toivon vuo. Hän ei voinut
+asettaa sille sulkuja. Toivo ajoi hänen epäilyksensä pakosalle. Hänestä
+tuntui, kuin hän olisi vaeltanut luvattuun maahan, kohti sovintoa ja
+rauhaa.
+
+— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
+
+Hänen mielessään väikkyi vain kotiinpaluun ilo. Oli aivan kuin hän
+olisi tullut uudestaan lapseksi. Hän oli rikkonut ja oli karannut
+rangaistuksen pelosta. Ja nyt hän pyrki kotia iloisen epätoivon
+valtaamana.
+
+Pahasti ontuen hän kiiruhti edelleen — kotia päin, kotia päin. Hänen
+vanhassa ja vaivaisessa ruumiissaan oli tuskin mitään voimia enää. Ja
+kuitenkin hän eteni tavattomalla vauhdilla.
+
+Sade- ja raekuurot ajelivat taas auringonpälviä yli seudun.
+
+Mutta hän ei huomannut aurinkoa eikä sadetta. Hänen mielensä täytti
+toivo sovinnon auringosta, jonka säteissä hän pian oli kylpevä, lupaus
+tuntemattomasta rauhasta, joka pian oli tuudittava hänet ikuiseen uneen.
+
+— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
+
+Hänen jalkaraukkansa keksivät eräänlaisen tahdin kulkea näiden
+innostavien sanojen mukaan — naurettavan kieron ja ontuvan tahdin,
+mutta tahdin, joka täytti sairaan vanhuksen mielen mitä ihanimmilla
+sävelillä. Ei yksikään sävelniekka ole koskaan kuullut riemuisampia
+säveliä sielunsa korvalla. Vain särkynyt sielu, joka kuolemanväsyneenä
+tuntee rauhan lähenevän omassa käyntitavassaan, voi kuvitella
+mielessään näiden sävelien ihanuutta. Vain ontuva ja raihnas
+ihmishylky, joka pyrkii kauan kaivattuun kuolemaan, voi huomata sen
+eriskummaisen tahdin ihanuuden.
+
+— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
+
+Suuri ihanuus sisältyy auringon sädetulvaan ja koko maailman
+huumeiseen kevätriemuun, — mutta mitään ihanuutta ei voi verrata
+kotiinpalaamiseen, kokonaisen elämän kamppailun jälkeen, vuosikymmeniä
+kestäneen sielullisen ja ruumiillisen taistelun jälkeen, —
+kotiinpalaamiseen, kuollakseen ihmisten luona, joita sydämestään on
+rakastanut ja joiden anteeksiannon toivoo saavansa.
+
+— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.
+
+— — — Ja nyt on vain joki kahlattavana... Ja nyt vain mäentörmä
+nelinryömin noustava... Ja nyt vain pihamaa...
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Tänä päivänä oli Linnassa pysytelty kotosalla kuten muuallakin näillä
+seuduin. Ei ollut mitään tehtävää sellaisessa säässä, paitsi että
+hiukan pidettiin silmällä lampaita, jotka sadekuurojen aikana pyrkivät
+avonaisiin lammasvajoihin tai kyyristyivät kivien ja talonseinien
+suojaan, mutta sateen lakattua taas juoksentelivat ympäri ja ottelivat
+heinätukoista.
+
+Ormarr pani miehet korjaamaan lammasnavettoja ja tallia sisältä ja otti
+itse osaa työhön. Mutta väki kulutti päivänsä enimmäkseen tarinoiden
+ja huvitellen. Ei ollut mitään syytä pitää kiirettä, ja heitä oli
+sitäpaitsi liian monta tässä työssä. Rupateltiin kaikenlaista —
+kammottavista kummitusjutuista aina rattoisiin matkaseikkailuihin. Ja
+kaikelle naurettiin. Väki ei ollut yhtenäkään kesäpäivänä ollut niin
+iloinen kuin tänä rajuilmaa uhkaavana syyspäivänä. Islannin rahvas
+sanoo sentapaista iloa »koiraniloksi».
+
+Ormarr ja Ørlygur olivat ainoat, jotka olivat ääneti eivätkä
+ottaneet osaa hauskuuteen. Ja vaikkei heidän tapansa juuri ollut
+kulkea allapäin, ei väki kuitenkaan kiinnittänyt huomiota heidän
+totisuuteensa. Nämä ihmiset olivat niin tottuneet siihen, että joku tai
+jotkut heidän keskuudestaan kuljeskelivat alakuloisina ja ajatuksiinsa
+vaipuneina, välittämättä mistään leikillisyydestä. Sellaisesta
+raskasmielisyydestä he kärsivät kaikki enemmän tai vähemmän. Eivätkä
+he tehneet mitään yritystä saadakseen nuo kaksi muuta osallisiksi
+huvituksiinsa. He tiesivät omasta kokemuksestaan kuinka vieras
+sekaantuminen saattoi haavoittaa mieltä sellaisena päivänä.
+
+Ei Ormarria enemmän kuin Ørlyguriakaan muuten vaivannut raskasmielisyys
+tänä päivänä. Mutta he olivat molemmat niin vaipuneet omiin
+ajatuksiinsa, että ihmisistä näytti siltä.
+
+Eilispäiväinen Bollissa-käynti ei häipynyt Ørlygurin mielestä.
+Yhä uudestaan ja uudestaan hänen täytyi ajatella elämyksiään ja
+huomioitaan. Hänen täytyi muistella, kuinka oli istunut ja odottanut ja
+kuinka Baggan vuode ja koko pieni pirtti oli ollut siisti ja puhdas.
+Ja hänen täytyi yhä uudestaan muistella Baggan pienimpiäkin liikkeitä.
+Kuinka hän käveli pirtin lattialla, kuinka taivutti niskaansa, kuinka
+hänen olkapäänsä hytkähtivät ja kuinka vasemman käden pikkusormi
+alituisesti liikkui eikä koskaan ollut levossa. Ja hänen täytyi toistaa
+itsekseen sanat, mitkä Bagga oli lausunut, ja muistella kuinka hän oli
+ne sanonut.
+
+Näiden ajatusten hurmauksen vallassa ei jäänyt paljon aikaa ajatella
+Silmäpuoli vaeltajaa. Kuitenkin hän ikävöi kerjurin tuloa. Sillä
+halu puhua hänen kanssaan isästään kasvoi yhä voimakkaammaksi ja
+voimakkaammaksi. Ja juuri nyt näytti hänestä, että hänen _täytyi_ saada
+selkoa, oliko isänsä todellakin ollut niin perin paha kuin kerrottiin.
+Ja hän toivoi, että Silmäpuoli vaeltajalla ainakin oli jotain hyvää
+sanottavana hänestä. Sillä _jos_ hänessä oli ollut jotain hyvää, niin
+varmasti Silmäpuoli vaeltaja oli huomannut sen. Ja hän toivoi niin
+varmasti, että hänessä _oli_ ollut jotain hyvää.
+
+Ormarr Ørlygsson sitävastoin kuljeskeli miettien erästä unta, minkä oli
+yöllä nähnyt. Oikeastaan se ei ollut mikään uni, vaan ainoastaan näky
+unissa. Hän oli äkkiä nähnyt isänsä seisovan vuoteensa edessä, pitäen
+poikaansa séra Ketilliä kädestä. Ormarr kulki koko päivän miettien
+tätä unta. Hän oli kyllin taikauskoinen antaaksensa sille jonkin
+merkityksen. Niin, hän oli varma, että sen täytyi merkitä jotain. Mutta
+hän ei voinut käsittää mitä.
+
+Oliko hänen isänsä tahtonut ilmoittaa hänelle tällä tavalla, että oli
+sopinut hänen veljensä, séra Ketillin kanssa, ja ettei hänenkään,
+Ormarrin, enää pitänyt kantaa kaunaa häntä vastaan? Hänestä tämä
+otaksuma näytti ilmeisesti oikeimmalta.
+
+Mutta kuinka hänen isänsä saattoi vaatia, että hän koskaan voisi antaa
+anteeksi veljelleen?
+
+Senjälkeen kuin oli nähnyt isänsä kuolevan hänen pahuutensa uhrina.
+Senjälkeen kuin oli nähnyt hänen lempeän ja kauniin vaimonsa tulevan
+mielipuoleksi samana onnettomuuden hetkenä, ja sitten nähnyt
+naispoloisen kahdenkymmenen vuoden ajan — kahdenkymmenen pitkän vuoden
+ajan elelevän säälittävänä hylkynä. Ja senjälkeen kuin oli kokenut,
+että veljensä, pappina ja saarnastuolista, oli koettanut tahrata vanhan
+isänsä omalla synnillään, jonka hän, Ormarr, oli ottanut pestäkseen
+pois.
+
+Hän oli tuntenut veljensä séra Ketillin vain lapsena ja oli
+silloin itse ollut vain nuorukainen, ja hän oli matkustellut eikä
+ollut ensinkään nähnyt veljeään kaikkina niinä vuosina, jotka oli
+oleskellut ulkomailla. Hän oli tavannut hänet vasta nuorena pappina
+Kööpenhaminassa eikä ollut silloin tuntenut mieltymystä häntä kohtaan,
+sukulaisuudesta huolimatta. Ja vielä vähemmin hän oli saattanut
+ajatella mitään hyvää hänestä saatuansa kuulla, mikä rikos tällä
+kavalajuonisella papilla jo silloin oli tunnollaan, — ja nähdessään,
+ettei hän antanut sen sanottavasti painaa mieltään. Ja tästä ajasta
+lähtien hän ei ollut suinkaan lähestynyt veljeään. Hän ei ollut saanut
+katsoa hänen sieluunsa. Eikä hänessä koskaan ollut herännyt aavistusta,
+että tämä nuorempi veli saattoi tuntea olevansa syrjäytetty, ei
+vain taloudellisesti, vaan myöskin mitä älylliseen lahjakkuuteen ja
+isän rakkauteen tuli. Ei, hän ei ollut lainkaan perehtynyt hänen
+kunnianhimoiseen sielunelämäänsä. Hän ei ollut vähintäkään aavistanut
+niitä pirullisia voimia, jotka siellä pitivät peliään. Hän oli kuullut
+ja tiesi sittemmin vain niistä veljensä halpamaisuuksista, joissa hänen
+pahuutensa oli ilmennyt. Ja ne näyttivät myöskin täysin oikeuttavan
+sen soimanimen, minkä rahvas hänen kuoltuaan oli liittänyt hänen
+muistoonsa: pappipiru.
+
+Ei, — hän tarkasteli mieltään, tutki sydämensä salatuimmat sopukat,
+mutta hän ei voinut löytää rahtuakaan myötätuntoa, vielä vähemmin
+rakkautta tähän turmeltuneeseen veljeensä. Hän ei _voinut_. Jos hän
+koetti kuvitella jotain muuta, niin hän vain valehteli itselleen.
+Hän tiesi kyllä sanottavan, että on annettava anteeksi kuolleille.
+Että tuomio on Herran. Mutta sittenkin, _sittenkin_, —: hän _vihasi_
+tätä veljeä, jos tahtoi puhua totta. Vihasi ja inhosi häntä yhtaikaa.
+Vaikka tämä veli olikin kuollut ja varmaan jo saanut tuomionsa. Vaikka
+hän ehkä pian itse oli kuoleva ja tiesi, ettei saanut kuolla viha
+sydämessä. Hän vihasi häntä — eikä muuta voinut.
+
+Sillä — mikä roisto hän olikaan ollut! Mikään halpamaisuus ei ollut
+hänelle ollut liian alhainen. Mikään rikos ei ollut hänen sielulleen
+ollut liian katala. Hän oli pettänyt — häikäilemättömästi pettänyt
+rakkauden... veljenrakkauden, lapsen rakkauden isään, miehen rakkauden
+naiseen. Niin, pettänyt ja tallannut jalkoihinsa. Hänen aseensa olivat
+olleet valhe ja petos — hänen keinonsa olivat olleet likaiset kuten
+hän itsekin. Ei, Ormarr _ei voinut_ antaa hänelle anteeksi — ei voinut
+antaa hänelle anteeksi.
+
+Jos hän antaisi hänelle anteeksi, tuntisi hän olevansa osallinen
+kaikkiin hänen konnuuksiinsa. Hän tuntisi sielunsa tahrautuvan, jos
+yksikään ystävällinen ajatus koskettaisi hänen muistoansa.
+
+Tosinhan pappipiru oli ollut hänen veljensä. Verta hänen vanhempiensa
+verestä, kuten hän itsekin. Mutta kuitenkin — ei mitään sovintoa ollut
+häneen sydämessään. Hänen täytyi — hänelle oli elämän välttämättömyys
+kirota häntä, tuomita hänet, kieltää hänet.
+
+Ja kuinka kurja olikaan hänen kuolemansa ollut. Itsemurha. Tässä
+tapauksessa kuolema pelon tähden — koiran arvolle sopiva. Ja sitten
+hänen rietas yrityksensä koettaa voittaa ihmisten anteeksianto
+kuolemassa — määräämällä omaisuutensa köyhille. Hän oli ansainnut,
+että kävi niinkuin kävi — että köyhät ottivat hänen rahansa, mutta
+pidättivät itselleen kirouksensa.
+
+Ei, vaikka isä olisi ottanut häntä kädestä ja taluttanut hänet Ormarrin
+eteen saavuttaakseen hänen anteeksiantonsa. Vaikka hän olisi unessa
+nähnyt heidän seisovan vuoteen ääressä sata yötä perätysten — niin,
+kaikki ne yöt, mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Hän ei sittenkään
+olisi voinut antaa anteeksi séra Ketillille.
+
+Näin ajatteli Ormarr. Ja kaikki nämä ajatukset vain paaduttivat hänen
+sydämensä vieläkin kovemmaksi veljeä vastaan. Ja kun hän myöhään
+päivällä, mennessään illalliselle, kulki Alma rouvan ikkunan ohi
+ja katsahti hänen silmäraukkoihinsa, joiden katse oli kaukainen
+ja tylsä, silloin hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä vihasta,
+ja yhteenpuristettujen hampaittensa välistä hän mutisi kirouksen
+»pappipirulle». —
+
+Kaikki väki oli mennyt tupaan illalliselle, kun Silmäpuoli vaeltaja
+tuli nelinryömin törmää ylös ja pihalle.
+
+Vain Ørlygur, joka halusi yksinäisyyttä vaipuakseen onnellisiin
+ajatuksiinsa, ei ollut vielä mennyt sisälle. Hän huomasi heti
+Silmäpuoli vaeltajan. Hän juoksi häntä vastaan ja tuli yhtäkkiä
+äärettömän iloiseksi. Ja kun hän seisoi vanhuksen vieressä, oli hänen
+viimekertainen neuvottomuutensa kokonaan poissa; hän tunsi olevansa
+hänen vanha toverinsa ja ystävänsä ja irroitti muitta mutkitta pussin
+hänen selästään kantaaksensa sen hänen puolestaan kotia pihan poikki.
+
+— Hyvää iltaa, sanoi hän sillävälin ja ojensi hänelle nopeasti kätensä.
+— Olipa hyvä että tulit.
+
+Silmäpuoli vaeltaja seisoi jalat tutisten. Ainoalla silmäraukallaan hän
+imi halukkaasti iloa Ørlygurin kasvoilta.
+
+Vielä soi hänen mielessään: Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia
+Linnaan. Ja hänen tervehdyssanansa tuskin kuului.
+
+Ja nyt hän oli kotona, ja hänen poikansa otti hänet vastaan ja oli
+iloinen siitä, että hän oli tullut.
+
+Mutta heti hän tuli ajatelleeksi, että poikahan ei tuntenut häntä, ja
+hän oli vähällä pyörtyä sitä ajatellessaan, niin valtava oli ilo ollut.
+
+Ørlygur tarttui hänen käsivarteensa ja tuki häntä heidän kulkiessaan
+pihan poikki talon edustalle. Heidän astuessaan kovaksi poljetulle
+savikentälle tuli tanskalainen rouva vanhan Katan taluttamana ulos
+ovesta.
+
+Vanha Kata oli nähnyt ikkunastaan vieraan tulevan ja oli ottanut
+rouvaansa kädestä johtaakseen hänet tulijan luokse.
+
+Kun Silmäpuoli vaeltaja huomasi nuo kaksi naista, lyyhistyi hän kokoon.
+Ørlygurin voimat tuskin riittivät kuljettamaan häntä »Hevoskivelle»,
+joka oli suuri litteä paasi, tavallisen istuinpaikan korkuinen, ja
+sijaitsi hieman syrjässä pihalla. Sille Silmäpuoli vaeltaja painautui
+ja jäi istumaan, peittäen kasvot käsiinsä.
+
+Ørlygur, joka huomasi hänen olevan sairaan, juoksi sisään kutsumaan
+kasvatusisäänsä.
+
+Vanha Kata oli iloinen ja puhui lakkaamatta tanskalaisen rouvan kanssa.
+
+— Vihdoinkin hän on tullut. Aavistin sitä, tiesin sen. Hänen täytyi
+tulla. Jumalan täytyi lopulta johtaa hänet tänne. Sen täytyi olla hänen
+vaelluksensa tarkoitus. Jumala on Jumala.
+
+Mutta Silmäpuoli vaeltaja istui kädet silmillä ja nyyhkytti.
+
+Ja hän mutisi murtuneena:
+
+— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — kaikkivaltias Jumala. Tämä on minun
+työtäni. Tämän sielun valon minä olen sammuttanut. Nämä tylsät silmät,
+— oi kauhistus. Taivaan Jumala. — Ei ole mitään anteeksiantoa. Sinä
+tahdoit näyttää ne minulle taas, vain siksi, että ymmärtäisin, että
+pyytäessäni anteeksiantoa pyysin jotakin mahdotonta. — Herra, tahtosi
+tapahtukoon.
+
+Molemmat naiset tulivat aivan hänen luokseen. Hän kohotti silmänsä ja
+paljasti päänsä, pelko katseessa.
+
+Tanskalainen rouva meni hänen viereensä ja silitti hänen hiuksiaan.
+
+Mutta vanha Kata tarttui hänen käteensä ja sanoi:
+
+— Terve tuloa. Jumala on antanut sinulle anteeksi.
+
+Iäkäs vaeltaja istui epätoivo katseessa, ja kyynelet virtasivat hänen
+silmästään.
+
+— Jumala ei voi koskaan antaa minulle anteeksi, vastasi hän.
+
+— Voipa kyllä, vastasi vanha Kata. — Kaikki ihmisviat voi Jumala
+antaa anteeksi. Jumala on Jumala. Olet kantanut hänen rangaistuksensa
+kärsivällisyydellä.
+
+— Niin, olen kantanut hänen rangaistuksensa, vastasi vaeltaja. — Nyt on
+vain kuolema jäljellä.
+
+Vanha rypistynyt nainen hymyili.
+
+— Sehän se on kaikkein suurin ilo, sanoi hän.
+
+Silmäpuoli vaeltaja istui ja nautti rauhasta Alma rouvan hyväillessä
+hänen harmaita hiuksiaan. Vanha Kata näki hänen hartautensa ja ymmärsi
+sen.
+
+— Kas, sanoi hän. — Hän ei tee sitä tietoisesti. Ja kuitenkin tavallaan
+tietoisesti. Hän hyväilee kaikkia, joiden sydän on hyvä ja joiden sielu
+kärsii. Toisia hän kammoo. Hän ei ole koskaan hyväillyt ketään niin
+sydämellisesti kuin sinua. Jumala häntä siunatkoon.
+
+— Niin, Jumala häntä siunatkoon, toisti Silmäpuoli vaeltaja.
+
+Tällä hetkellä Ormarr tuli ovesta ja heti hänen jäljessään Ørlygur.
+Ørlygur oli juossut sisälle ja kuiskannut hänen korvaansa, että
+Silmäpuoli vaeltaja oli tullut ja oli sairaana. Ja Ormarr oli heti
+noussut ja mennyt ulos ottamaan häntä vastaan.
+
+Ormarr tuli — hymyillen — nopein askelin pihamaan poikki.
+
+Silmäpuoli vaeltaja nousi. Hän kohotti silmänsä häntä vastaan, ja
+hetkeksi heidän katseensa yhtyivät. Sitten Silmäpuoli vaeltaja painoi
+päänsä alas.
+
+Mutta Ormarr jäi seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kaikki veri pakeni
+hänen kasvoistaan. Jälleentunteminen tuli niin äkkiä, niin odottamatta,
+että hän hetkeksi kadotti kokonaan ajatuksiensa ja sielunsa
+hallitsemiskyvyn.
+
+Mutta vain hetkeksi. Sitten hän sekä näki että ajatteli samalla kertaa.
+Ja salaman nopeutena ajatukset risteilivät hänen aivoissaan.
+
+Tuossa, aivan hänen edessään, seisoi hänen veljensä séra Ketill.
+Elävänä, ja aivan hänen läheisyydessään. Tämä vanha mies, tämä
+raajarikko kerjuri, oli hänen veljensä, entinen pappi. Pappipiru.
+Ja hän muisti kaiken sen, mitä oli kuullut tästä kerjurista ja
+kulkurista. Hänen viisaudestaan ja epäitsekkäistä ja sankarillisista
+teoistaan. Hän näki hänen kurjuutensa, näki hänen nöyryytensä ja hänen
+murtuneisuutensa. Hän oli nähnyt Alma rouvan hyväilevän häntä ja siten
+liittävän hänen »hyvien» joukkoon. Ja hänen vihansa häipyi tämän elämän
+oman koston ja anteeksiannon, elämän oman säälimättömyyden ja syyllisen
+murtuneisuuden vaikutuksesta. Siksi että se hetkistä aikaisemmin
+oli kuohahtanut yli kaikkien äyräitten, saattoi se nyt yhdellä
+kertaa jäljettömiin kadota. Ormarr etsi sitä hetkisen sydämestään,
+— tutki sydämensä löytääksensä sen, — mutta ei löytänyt sitä. Ei
+löytänyt mitään vihaa, — ei edes hitustakaan vastenmielisyyttä. Vain
+myötätuntoa... vain rakkautta. Ja hän muisti yöllisen unennäkönsä.
+
+Ja äkkiä hän sulki vanhan kerjurin syliinsä, ja he itkivät toistensa
+sydänten ääressä. Kaksi orjaa elämän ikeen alla. Kaksi ihmistä, joiden
+rakkaudella ja vihalla elämä leikki omien oikullisten mielijohteittensa
+mukaan. Kaksi veljestä taistelussa ja murheessa.
+
+Ja kun he olivat itkeneet hetkisen, suuteli Ormarr Ørlygsson veljensä
+suuta ja taputti hänen poskeansa kädellään. Ja hän sanoi itkun
+tukahuttamalla äänellä:
+
+— Terve tuloa takaisin kotia, veli.
+
+Mutta séra Ketill sanoi, ja nyyhkytti sanojen välissä:
+
+— Jumala sinua siunatkoon, Ormarr. Jumala sinua siunatkoon. — Tulen
+isän haudalta. Siellä tunsin sydämessäni, että tahdoit antaa minulle
+anteeksi.
+
+Ørlygur seisoi katsellen tätä kohtausta, ensin kyyneleisin silmin,
+liikutuksesta, nähdessään kuinka rakkaasti kasvatusisänsä otti vastaan
+kuljeksivan kerjurin. Myöhemmin, kun omituinen sananvaihto herätti
+hänen mielessään aavistuksen, hän pidätti hengitystään, ja hänen
+sydämensä sykintä melkein pysähtyi.
+
+Silloin Ormarr kääntyi häneen ja sanoi:
+
+— Tässä on isäsi, Ørlygur.
+
+Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, ja hänen kasvonsa vääntyivät
+itkuun, jota vastaan hän koetti taistella. Sitten hänen täytyi päästää
+se valloilleen, ja ääneen nyyhkyttäen hän heittäytyi isänsä kaulaan.
+
+Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi suotu valtava onni. Hän, joka
+lapsuudestaan asti oli pitänyt isäänsä kuolleena, kaikkien kiroamana,
+tapasi hänet nyt äkkiä elävänä — ja kaikkien siunaamana. Nyt hänen siis
+ei enää tarvinnut kysyä, oliko tämä isä ollut kokonaan paha. Sillä
+kuinka paljon hyvää rahvas tiesikään kertoa Silmäpuoli vaeltajasta!
+Ja tämä mies oli hänen isänsä, jonka hän luuli kuolleeksi kirottuna,
+— tämä mies, jota kokonainen maa siunasi — ja ihaili hänen hyvyytensä
+ja epäitsekkäisyytensä vuoksi. Tämä mies, joka, minne astuikin,
+jätti jälkeensä kauneimmat muiston kukkaset. Tämä mies, joka kykeni
+enemmän kuin kukaan muu omalla hyvyydellään herättämään hyvän ihmisten
+sydämissä. Olkoonpa että hän oli rikkonut paljon, — mutta mitä ei
+kaksikymmenvuotinen nöyryytyksen ja epätoivon siunauksellinen vaellus
+voi sovittaa! Kuinka se vaatikaan unhoitusta ja anteeksiantoa! Kaikkea
+tätä hän ajatteli itkiessään isänsä sylissä. Ja hänen sydämensä värisi
+hänen ajatellessaan elämän omituisia teitä.
+
+Silloin vanha mies äkkiä lyyhistyi, — Ørlygurin täytyi ottaa hänet
+syliinsä ja auttaa häntä kivelle istumaan. Raskas yskiminen repi
+ja raastoi vanhuksen rintaa, ja hänen suunsa täyttyi verellä.
+Sylkäistessään sen ulos hän katsoi sitä ja hymyili.
+
+Ormarr ja Ørlygur ottivat hänet ja kantoivat huoneeseen sisäänkäytävän
+vasemmalle puolelle — aivan vastapäätä tanskalaisen rouvan ja vanhan
+Katan huonetta. Nuo kaksi naista seurasivat heitä, Alma rouva vanhan
+Katan käsikynkässä.
+
+Asetettuaan hänet vuoteeseen meni Ormarr ulos huoneesta, mutta sanoi
+mennessään:
+
+— Tulen heti takaisin.
+
+Hän meni suoraa päätä suureen ruokahuoneeseen, missä vaimonsa Rúna
+vielä aherteli väen iltaruuan laitossa.
+
+Tyttö, joka auttoi häntä, meni heti ulos, kun Ormarr tuli, ja Ormarr
+sulki oven hänen jälkeensä.
+
+Rúna katsoi häneen, asetti sitten äkkiä kaikki luotaan ja istuutui
+eräälle arkulle.
+
+— Mitä on tapahtunut, Ormarr? kysyi hän hillitysti, ääni tuskasta
+väristen.
+
+Ormarr avasi suunsa vastatakseen, mutta ei voinut saada sanaakaan
+suustaan. Meni sitten hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja
+silitteli hänen tukkaansa.
+
+— Silmäpuoli vaeltaja on tullut, sanoi hän.
+
+— Hän on sairas, — pelkäänpä kuolemansairas.
+
+— Oo, Jumala auttakoon meitä.
+
+Rúna nousi nopeasti. Hän oli tullut jotenkin lihavaksi, ja hänellä oli
+tapana seisoa kädet puuskassa. Ja hän jatkoi:
+
+— Mitä voimme tehdä? Mikä hänen on? Emmeköhän pane hakemaan lääkäriä
+samalla?
+
+Mutta Ormarr tuskin kuuli hänen kysymystään. Hän seisoi vain katsellen
+Rúnaa, ja kuitenkin oli aivan kuin hän ei olisi nähnyt häntä. Rúna
+huomasi hänen katseensa ja istuutui taasen arkulle.
+
+Ormarrin ääni kuulosti oudolta, kun hän vihdoin puhui:
+
+— Siinä ei ollut kaikki, sanoi hän. — Silmäpuoli vaeltaja — — — on
+minun veljeni — — — séra Ketill.
+
+— Séra Ketill? — — elääkö hän? kysyi Rúna. Hän jäi istumaan eikä
+liikkunut.
+
+Ormarr vaikeni. Tahtoi puhua, mutta ei voinut.
+
+— Hän elää vielä? toisti Rúna melkein kuulumattomasti. — Jumalan
+kiitos, lisäsi hän sydämellisesti.
+
+— Sanotko sinäkin niin? kysyi Ormarr äkkiä. Hänen äänessään helähti
+iloinen innostus.
+
+Sitten hän kääntyi poispäin.
+
+— Hän on tullut. Ja on kuolemaisillaan. — — —
+
+Olen nähnyt hänet. — — Alma on silitellyt hänen tukkaansa.
+
+— Onko Alma silitellyt hänen tukkaansa? sanoi Rúna liikutettuna. —
+Silmäpuoli vaeltaja... vai _hän_ se oli Silmäpuoli vaeltaja. Siksipä
+hän siis ei koskaan ole tahtonut tulla tälle seudulle ennen.
+
+Ormarr istuutui arkulle hänen rinnalleen, mutta nousi sitten äkkiä
+taasen ja sanoi:
+
+— Menemmekö sisään hänen luokseen. Olemme panneet hänet vierashuoneen
+vuoteeseen.
+
+— Mennään, vastasi Rúna. — Luuletko, että hän kuolee?
+
+— Pahoin pelkään.
+
+— Kunpa hän vain saa rauhan kuolemassa. Hänen vaelluksensa on ollut
+pitkä.
+
+Sitten he menivät yhdessä.
+
+Heidän astuessaan huoneeseen makasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa; toiset
+istuutuivat eivätkä liikkuneet, jotteivät häiritsisi häntä. Hän avasi
+silmänsä, näki Rúnan, tunsi hänet heti ja painoi kätensä kasvoilleen.
+
+Rúna meni hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja suuteli
+häntä otsalle. Sitten hän istuutui eräälle tuolille vuoteen ääreen,
+kumartui taasen häntä kohti ja sanoi hiljaa ja hillitysti:
+
+— Katso minua, Ketill.
+
+Hän otti kädet kasvoiltaan. Rúna pani kätensä hänen käsilleen.
+
+— Katso minua silmiin. — Olen antanut sinulle anteeksi.
+
+Vanhus ei katsonut Rúnaan. Mutta hän ähkyi:
+
+— En ymmärrä, miten voit antaa minulle anteeksi.
+
+— Katso, onko minulla muuta kuin rakkautta silmissäni.
+
+Hän loi katseensa ylös ja kohtasi Rúnan katseen.
+
+— Ei, sanoi hän sitten, siellä on vain rakkautta. Olet antanut minulle
+anteeksi. Kiitos, Rúna. Jumala sinua siunatkoon.
+
+Hän makasi hetkisen hiljaa vielä, ja vähitellen hän alkoi hengittää
+helpommin.
+
+Sitten hän äkkiä avasi silmänsä, tarkasteli heitä kaikkia ja sanoi:
+
+— Nyt minulla ei ole muuta jäljellä kuin kuolla. Näen, että päivänvalo
+on alkanut hävitä. Nyt en tahdo enää sulkea silmääni, tahdon nähdä
+kaiken minkä voin, päivän jäännöksen ja pimeyden tulon ja teidän
+silmänne ja kasvonne, rakkaani. Sillä tiedän, että silmäni ei ole
+näkevä huomispäivää.
+
+Rúna silitteli hänen käsiään.
+
+— Sinun ei pitäisi puhella niin paljon, sanoi hän. — Se ei tee sinulle
+hyvää.
+
+— Anna minun vain puhua, vastasi hän ja hymyili. — Nyt, kun kieleni
+on ainaiseksi mykistyvä, tuntee se erityistä halua liikkua viimeiseen
+asti. Kas, voisihan kuitenkin sattua, että se sanoisi jonkun kauniin
+sanan, joka eläisi sen vaiettuakin jonkun korvan muistossa, — ja se on
+sen kunnianhimo. Älkää luulko, rakkaat ystävät, että pelkään kuolemaa,
+tai että koetan välttää sitä tai lykätä sitä hetkeäkään tuonnemmaksi.
+Vaikkakin minusta tuntuu, että olisi ihanaa elää teidän keskuudessanne,
+rauhassa ja ilossa. Mutta muistakaa: vain kuolema tuottaa täydellisen
+sovituksen, — siunattu kuolema. Antakaa anteeksi sanani; en sano
+tätä loukatakseni teitä tai halventaakseni teidän jalomielisen
+anteeksiantonne arvoa. Mutta totuus on, että vain kuolema tuottaa
+täydellisen anteeksiannon ja täydellisen rauhan.
+
+Hän katsoi toisesta toiseen.
+
+— Rakkaat ystävät, teidän kasvonne ovat kauniit, — oi kuinka teidän
+kasvonne kuvastavat sielujanne. Minä voin lukea teidän kasvoistanne
+ja sieluistanne. Voin tällä hetkellä eroittaa jokaisen pienimmänkin
+ajatuksen. Ja sydämeni vuotaa verta nähdessäni sen kärsimyksen ja
+ne tuskat, jotka tiedän muistoni, séra Ketillin muiston, painaneen
+teihin. Jopa sinunkin kasvoillesi, nuori poikani, on elämä piirtänyt
+tuskanmerkkinsä. Tiedätkö mitä luen silmistäsi? Katumusta siksi, ettet
+voi sielussasi tuntea olevasi niin alakuloinen, kuin sinun mielestäsi
+pitäisi olla, kun isäsi nyt täytyy kuolla. Älä itke sanojani, Ørlygur,
+poikani. Rakastan sinua näiden lapsellisen puhtaiden ajatusten vuoksi.
+Ajattelet myöskin niin paljon muuta. Etkö usko, että ymmärrän ja
+iloitsen siitä, että sydämesi on kevyt, koska on käynyt selville, ettei
+isäsi olekaan kuollut oman käden kautta eikä kirottuna. Vaikkakin séra
+Ketill kuoli sillä kertaa. Ja eräs vaeltaja jäi maan päälle. Mutta
+ajattelet myöskin — ja nyt sanon sen, minkä sinä vähimmin kaikesta
+tahtoisit kuulla kenenkään läsnäollessa — ajattelet myöskin sydämesi
+valittua ja kuinka hän tuleekaan iloiseksi, kun saa kuulla sen. Tule
+luokseni, Ørlygur, niin saat isäsi siunauksen.
+
+Ørlygur nousi ja tyrskähti itkuun, jota vastaan oli kauan aikaa
+taistellut. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja piiloitti
+kasvonsa peitteisiin. Vanha mies pani kätensä hänen päälaelleen.
+
+— Oli parasta, että se tuli sanotuksi, sanoi ikäänkuin anteeksipyytäen.
+— Ja sinä voit olla iloinen ystävättärestäsi. Hänen sydämensä on yhtä
+puhdas kuin sinunkin, ja hänen sielunsa on vilpitön — kuten sinunkin.
+
+Silmäpuoli vaeltaja alkoi äkkiä itkeä.
+
+— Vilpitön, toisti hän hiljaa. — Kunpa minun sieluni aina olisi ollut
+vilpitön. — — Oi Herra, Herra...
+
+Tyynnyttyään hän sanoi:
+
+— Tehtyä pahaa ei saa tekemättömäksi. Ja vain armosta paha voidaan
+näennäisesti sovittaa. Vain armosta. Sanon: näennäisesti. Sillä en
+tiedä, olenko vielä sovittanut syntini. Tai olenko sovittava ne. —
+Sinä, Ormarr, istut vielä ihmetellen sitä, että viha, joka vielä
+äsken kohdatessani katseesi tuolla ulkona leimusi minua vastaan, niin
+äkkiä ja jäljettömästi saattoi hävitä sydämestäsi. Tiedätkö miksi se
+katosi? Siksi, että näit ja käsitit, että olin kärsinyt, — kärsinyt
+helvetintuskia, kärsinyt epäinhimillisesti. Ja siksi, että sinäkin olit
+kärsinyt. Sentapaisissa kärsimyksissä kaikki ihmissydämet kohtaavat
+toisensa. Mutta varsinkin kun kuolema ja yhteinen veri auttaa. —
+Ja sinä, Rúna — istut ja kiität taivasta siitä, että vielä elän, —
+ja siitä, että olen kärsinyt niin paljon kuin olen kärsinyt. Sinun
+sydämessäsi ei ole mitään epäilystä siitä, että Jumala on antanut
+minulle anteeksi. Ja siksi _sinä_ olet antanut minulle anteeksi. Ja
+sinä, vanha Kata, — — me kaksi luemme toistemme ajatukset, ja meidän
+ajatuksemme ovat samat. Ja vaikkakin nyt voit lukea sen ajatuksistani,
+tahdon sen kuitenkin sanoa: sinua minun on eniten kiittäminen.
+
+Hän oli hetkisen vaiti, kääntyi vaivoin kyljelleen ja jatkoi:
+
+— Sillä kertaa, kun tahdoin syöksyä mereen — sillä aioin hukuttautua
+epätoivoissani — sillä kertaa tulin äkkiä ajatelleeksi sinua. Olin
+usein ajatellut sinua ja sitä tuskaa, jonka aavistin sydämessäsi
+piilevän, mutta jota et koskaan näyttänyt. Tunsin tarinasi. Tiesin,
+että eräs oli pettänyt sinut. Tiesin, ettet voinut unohtaa. Näin,
+että sinä kuljit ja olit kaikille siunaukseksi ja kuitenkin itse
+kärsit enemmän kuin kukaan muu. Ja silloin minä ajattelin, että ehkäpä
+oli elämäsi kuitenkin ihanin. Ehkäpä oli kaikkein ihaninta voittaa
+ja hillitä itsensä. Silloin heräsi minussa halu koettaa sovittaa
+rikostani, — koettaa levittää siunausta ympärilleni, sen sijaan että
+etsin epätoivon kuolemaa. Ja silloin pakenin salaa maan toiseen ääreen
+— piileksin päivällä ja taivalsin yöllä. Siellä nimitin itseäni
+»vaeltajaksi», ja tein itseni kaikista halvimmaksi — — kerjuriksi,
+kulkuriksi, joka elää Jumalan ja ihmisten armosta, joka saa ruokansa
+koirien kanssa, käsketään yöksi latoon tai eläinten seuraan. Enkä
+ollut kovinkaan kauan harhaillut, ennenkuin minulla oli yllinkyllin
+tehtävää. Kaikkialla, minne tulin, kärsivät ihmiset eripuraisuudesta ja
+vihasta, kateudesta ja väärinkäsityksistä. Silloin asetin päämääräkseni
+koettaa saada ihmiset sopimaan — keskenään ja elämän kanssa — ja
+samalla kuoleman kanssa, jota he aivan liian vähän ajattelivat. Sillä
+niin on laita, useimmat unohtavat, että heidän elämänsä on vain
+tomuhiukkanen äärettömässä avaruudessa, että on olemassa iäisyys
+edessä ja iäisyys takana. Ja että elämä on lähtenyt kuolemasta ja vain
+virtaa kohti kuolemaa — ahtaassa kehässä. Ja he taistelevat elämästä
+ja kuolemasta ja koettavat iskeä toisiinsa niin syviä haavoja kuin
+suinkin ja mieluimmin ripotella myrkkyä haavoihin. Oi, he unohtavat,
+että jokainen haava, minkä toiselle tuottaa, kirvelee syvimmin iskijän
+omassa sydämessä. Oi, nähdä ihmisten taistelevan verenhimoisin käsin ja
+verenhimoisin sieluin. — Ajatella, että niin ovat ihmiset taistelleet —
+sukupolvesta sukupolveen. Ja että he edelleenkin siten taistelevat, —
+edelleenkin siten taistelevat. — Missä ovat papit? — Kristuksen papit?
+— Miksi he eivät mene kansan keskuuteen puhumaan jokaisen yksityisen
+kanssa ja liittämään sielua sieluun, veljellisellä siteellä, sen sijaan
+että seisovat etäisinä puolijumalina saarnastuolissa ja julistavat
+Herran sanaa kuin oraakkeli. Sillä sen olen oppinut näinä vuosina: se
+on ainoa papintoimi, joka ei tuota vahinkoa, — ainoa tapa julistaa
+Jumalan sanaa, joka todellakin yhtyy sielun sisimpään vakavuuteen ja
+syvimpään ymmärtämykseen. Uskokaa minua, ystäväni, olisin saanut monta
+miestä lähtemään talostaan ja seuraamaan itseäni, — jättämään isän ja
+äidin ja vaimon ja seuraamaan minua. Mutta kuinka monet ovat siihen
+kypsyneet? — ja voivat hyödyttää sillä tavalla? Eikähän _se_ sitäpaitsi
+ollut vaellukseni tarkoitus.
+
+Kuume yltyi. Hän valui hikeä, ja hänen silmänsä loisti enemmän kuin
+ennen. He kokoontuivat aivan hänen ympärilleen. He koettivat estää
+häntä puhumasta, mutta hän jatkoi:
+
+— Niin, nyt kun minun on kuoltava, on tämä minun suurin tuskani, ettei
+ole olemassa ketään, joka jatkaa vähäistä elämäntyötäni. Sillä mitäpä
+yksi ihminen voi saavuttaa? Oi, kunpa olisi monta, jotka ymmärtäisivät,
+että suurin teko on kieltää itsensä ja tuottaa rauhaa maan päälle.
+Että suurin onni on vaeltaa köyhänä ja näyttää esimerkillään, ettei
+sydämensä riipu kiinni tässä maailmassa. Katsokaa pappeja, heillä
+on hyvät virkansa ja he ottavat palkan sananjulistamisestaan. Ja he
+hakevat alemmista viroista parempiin — sillä heidän sydämensä ovat
+kiintyneet virkoihin eivätkä seurakuntaan eikä Jumalaan. Tiedän
+vaativani paljon, tiedän vaativani mahdotonta, ainakin tällä haavaa.
+Mutta siksipä vihamielisyys ja eripuraisuus myöskin leviävät. En tiedä,
+onko Jumalaa olemassa, — suokaa minulle anteeksi, että sanon sen, —
+en _tiedä_, onko Jumalaa olemassa, mutta uskon sen ja toivon sitä.
+Mutta en voi sanoa tietäväni sitä, sillä silloin valehtelisin. Mutta
+siihen katsomatta, — minä tiedän, että enemmän onnea tuottaa rauha
+kuin eripuraisuus. Tiedän vihamielisyyden tekevän sydämet pahoiksi,
+kun taas ystävyys tekee ne hyviksi. Ja tiedän ihmisten elämän tulevan
+rikkaammaksi rakkaudesta ja hyvyydestä, tulevan kestävämmäksi ja
+luonnollisemmaksi. Sillä elämä näyttää sisällyksettömältä siellä,
+missä on vain taistelua ja vihamielisyyttä. Ainoa, mikä antaa elämälle
+sisällystä, on koettaa saada jotain hyvää siitä. —
+
+Hämärä täytti vähitellen huoneen. Kun sairas vanhus lausui viimeisiä
+sanojaan, katosi päivä ja tuli aivan pimeä.
+
+— Sytyttäkää kynttilä, pyysi hän. — Pimeys tulee kyllä pitkäksi silti.
+
+Kynttilä, joka seisoi jalustassaan pöydällä, sytytettiin. Ja pöytä
+siirrettiin vuoteen luo.
+
+Hetkisen oli kaikki hiljaista. Sairas makasi hengittäen raskaasti.
+
+Muut istuivat katsellen eteensä, kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
+Tanskalainen rouva istui sohvalla vanhan Katan vieressä. Tylsyys,
+joka hetkiseksi oli murtunut vieraan tullessa, oli taasen vallannut
+hänet, — hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään. Tuli pimeä, kynttilä
+sytytettiin — hän ei sitä huomannut.
+
+Äkkiä sairas pyysi heikolla äänellä:
+
+— Auttakaa minua riisuutumaan.
+
+Rúna ja Ormarr riisuivat häneltä vaatteet. He itkivät nähdessään hänen
+ryysynsä. Ørlygur istui hiljaa ja katseli eteensä lattiaan, — hänen
+kasvonsa olivat turvoksissa itkusta.
+
+Séra Ketill hymyili mielihyvästä, kun vilpoiset raidit koskettivat
+hänen alastonta ruumistaan.
+
+Sitten hän tuli äkkiä totiseksi. Ja hetkisen kuluttua hän kysyi:
+
+— Eikö — — Alma voisi istuutua tänne päänalukseni viereen?
+
+Tanskalainen rouva havahti hieman tylsyydestään, kun hänet nostettiin
+pystyyn. Ja kun hänet vietiin vuoteen luo ja hän huomasi vanhan
+miehen, joka makasi siinä, niin hän istuutui heti tuolille ja rupesi
+taputtelemaan miehen käsiä ja päätä, mutisten samalla puolittain
+uikuttavia, käsittämättömiä sanoja. Mutta jonkun ajan kuluttua hän
+unohti kaiken ja vaipui jälleen hajamieliseen tilaansa.
+
+Séra Ketill makasi hymy vanhoilla, rypistyneillä muodottomilla
+kasvoillaan.
+
+Hän yritti nostaa päänsä pielukselta, mutta ei jaksanut kohottaa sitä.
+
+— Nyt minulla ei enää ole pitkältä jäljellä, sanoi hän.
+
+Ja heti sen jälkeen hän pyysi, katsoen vanhaan Kataan:
+
+— Aseta hänen kätensä minun huulilleni, että voin suudella niitä.
+
+Vanha Kata teki niinkuin hän pyysi, — tanskalainen rouva ei sitä
+huomannut.
+
+— Anna minulle anteeksi, mutisi séra Ketill suudelmien välissä. — Ja
+hyvästi kunnes tapaamme.
+
+— Nyt on parasta — sanoa jäähyväiset, ähkyi hän tuskin kuuluvasti.
+
+Toinen toisensa perästä kumartui hänen ylitseen, suuteli hänen otsaansa
+ja vastaanotti hänen suudelmansa otsalleen.
+
+Ørlygur oli viimeinen. Hän heittäytyi nyyhkyttäen hänen viereensä,
+sitten kun isän huulet olivat koskettaneet hänen otsaansa.
+
+— Poikani, poikani — kuulivat he vanhan miehen kuiskaavan.
+
+Sitten hänen kasvonsa ikäänkuin jäykistyivät, ja hän makasi jonkun
+aikaa kuin tainnoksissa.
+
+Mutta hetken päästä hän avasi silmänsä ja tuijotti aivan kuin ei olisi
+mitään nähnyt. Ja sitten hän puhui, ensin tuskin kuuluvasti, sitten
+voimakkaammin:
+
+— Jumala — — — Jumala — Jumalani — Jumalani...
+
+Hän hapuili ympärilleen.
+
+— Oletteko vielä täällä? Ovatko kaikki menneet.
+
+Hänen kätensä hervahtivat voimattomina alas.
+
+He silittelivät hänen käsiään, mutta eivät voineet puhua itkulta.
+
+— Tunnen teidän olevan täällä. Mutta en voi enää liikuttaa käsiäni.
+Tällaistako kuolema on?
+
+Hän veti nopeasti henkeä pari kertaa.
+
+— Olen väsynyt, sanoi hän sitten hiljaa. — Niin väsynyt, niin väsynyt.
+— Ihanaa on päästä lepäämään.
+
+Pari nopeata hengähdystä korisi vielä hänen rinnassaan.
+
+— Jumala, Jumala — nyt minä tunnen sinun rauhasi...
+
+Kului muutama silmänräpäys, oli aivan kuin hänen hengityksensä olisi
+kuoleutunut.
+
+Sitten hän huusi äkkiä, nuoruutensa äänellä, huusi voimakkaasti:
+
+— Alma! — Alma!
+
+Ja kutsuessaan hän kohottautui puolittain istualleen, mutta vaipui heti
+takaisin pielukselle. Ja oli kuollut. Silmäpuoli vaeltaja — ihmisten
+vieras kahtenakymmenenä pitkänä vuotena — ei ollut enää olemassa. Herra
+oli vihdoin séra Ketillille suonut sen rauhan, jota hän niin kauan oli
+ikävöinyt.
+
+Ja sillaikaa kun nuo kolme hänen kuolemansa tietoista katselijaa olivat
+niin kiintyneinä suruunsa ja hänen hoivaamiseensa, etteivät huomanneet
+mitään muuta, nousi tanskalainen rouva seisomaan.
+
+Kun hänen nimeänsä mainittiin, oli hän painanut käden sydämelleen.
+Sitten hän istui tuokion hiljaa. Katseli ympärilleen ja hieroi silmiään.
+
+Ja sitten hän nousi.
+
+Ja hän sanoi omituisen hajamielisellä äänellä, joka heti herätti muiden
+huomiota:
+
+— Missä minä olen?
+
+Ja hän katseli taasen ympärilleen ja lisäsi:
+
+— Ketillhän kutsui.
+
+Sitten hän taas painoi käden sydämelleen, huokasi raskaasti ja
+lyyhistyi maahan. Ja tällä kertaa hänen sydämensä pysähtyi.
+
+Hänen odottamaton kuolemansa vaikutti niin voimakkaasti muihin, että he
+äkkiä lakkasivat itkemästä. Ja hetkisen he seisoivat kaikki kolme kuin
+kivettyneinä.
+
+Sitten he asettivat tanskalaisen rouvan vuoteeseen séra Ketillin
+viereen.
+
+Ja he polvistuivat kaikki kolme vuoteen ääreen ja rukoilivat hiljaa.
+
+Kynttilänliekki lepatti pimeässä ja heitti häilyvän, punertavan valonsa
+noiden kahden vainajan kalpeille kasvoille. Pimeä ikäänkuin tunkeutui
+verhoamaan heitä.
+
+Jonkun aikaa vallitsi haudanhiljaisuus.
+
+Sitten vanha Kata nousi äänettömästi, meni ikkunan luokse ja avasi sen —
+»päästääksensä sielut ulos».
+
+Sitten hän taasen polvistui toisten rinnalle.
+
+Mutta ikkunasta puhaltava tuulenhenki sammutti kynttilän, ja pimeys
+kietoi vaippaansa elävät ja kuolleet.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75951 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..040e7c2
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+book #75951 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75951)