diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75862-0.txt | 7655 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 7672 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75862-0.txt b/75862-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a657479 --- /dev/null +++ b/75862-0.txt @@ -0,0 +1,7655 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75862 *** + +language: Finnish + + + + +MERI + +Romaani + + +Kirj. + +BERNHARD KELLERMANN + + +40. painoksesta suomentanut + +Aukusti Simelius + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto Oy, +1928. + + + + +I. + + +Meillä oli kaikkea, mitä sydän halajaa. Meillä oli naisia yllinkyllin, +meillä oli juomatavaroita, meillä oli myrskyjä, jotka viuhuivat +kahdeksankymmenen meripeninkulman nopeudella eteenpäin. Me emme +tarvinneet mitään, _merci_, mene tiehesi — + +Saarellamme ei ollut puuta eikä pensasta. Se oli raunioiksi +murskautuneen vuoren näköinen, ja sen ympärillä huohottivat +kallionlohkareet aallokon tyrskyssä. Mutta kuuntelehan, kuinka siellä +yötä päivää jymisi! Se oli meri. Ilma suhisi, tuuli vinkui lakkaamatta, +ja ihminen, joka kulki ahon poikki, lepatti kuin repaleinen lippu. Joka +hetki, öin ja päivin, kirkuivat lokit, sillä heidän omansa oli saari +ja meri. Monta kertaa saari kirjaimellisesti upposi niiden maaperää +tärisyttävään, vihlovaan kirkunaan. Kun uin kallioiden joukossa, niin +ne levottomina kurottivat valkeita päitään, niitä oli kolme, viisi, +kymmenen, mutta heti kun tulin lähemmäksi, oli niitä satoja, tuhansia. +Kirkuen ne ympäröivät minut kuten ukkospilvi, ja minut valtasi +salaperäinen pelko, sillä niitä oli niin paljon. Yhä vieläkin ne usein +unissani huutavat. + +_En route!_ Isopurje kumajaa, ja me kiidämme eespäin. Jäntereemme ovat +kovat ja sydämemme kuin kalskuvaa terästä — — + +Mutta milloin katseeni ensi kertaa sattui Rosseherreen, sitä en enää +voi sanoa. Tiedän vain, että oli keväinen postipäivä. Rosseherre oli +saaren ainoa vaaleaverinen tyttö, ja on mahdollista, että hän juuri +senvuoksi teki minuun vaikutuksen. Oikeastaan hän ei ollut vaalea, vaan +keltainen, jos niin saa sanoa. Kaikki muut sitävastoin olivat mustia, +ja minä tunsin heidät jokaisen. + +Toisinaan teimme pienen retkeilyn, Yann, 'pikku kapteeni', Poupoul, +koirani, ja minä, ja näillä löytöretkillä minä tulin heidän +tuttavakseen. Saarella oli kolmea vertaa enemmän naisia kuin miehiä, +sillä miehet palvelivat laivoissa, Herra ties missä he olivat. Niin +kauan kuin naiset olivat nuoria, olivat he kauniita, ja vanhojen +tieltä me väistyimme. Auringon ruskeiksi paahtamia he olivat, ja veri +hehkui heidän poskillaan ja silmissään, niinkuin olisivat he tulleet +suoraan tulisesta pätsistä. Heillä oli valkeat, vahvat hampaat ja +pikimusta tukka, joka valtoimena liehui alas hartioille asti. He olivat +suoramielisiä reippaita ja kovaäänisiä, eivätkä he kauaa aprikoineet, +sillä heillä ei ollut aikaa eikä valinnan varaa. + +Yann ja minä rohkaisimme mieltämme jossakin pikkukrouvissa, sitten Yann +katsoi minuun kastanjankiiltävillä silmillään ja työkkäsi minua: "Hehe!" + +"Hyvä!" sanoin minä. Yann ja minä ymmärsimme toisiamme milteipä +salaperäisellä tavalla. + +"Mutta vielä tilkkanen! He, isäntä, vielä tilkka, sivaan!" + +Me lähdimme. Heti otimme niin nopean vauhdin kuin olisi ollut kysymys +elämästä tai kuolemasta. Meidän ei sopinut päästää hukkaan hetkistäkään. + +"Mutta ei mitään pitkiä siekailuita, kuuletko?" sanoi Yann. "He +odottavat vain —" + +"_Tiens!_" sanoin minä, harmistuneena Yannin alinomaisesta +holhouksesta. "Olenko minä milloinkaan siekaillut? Tuhat tulimmaista" — + +"_Allons, allons!_" Yann nauroi. + +Oli yö, kaikki unen vallassa. Valonheittäjät etsivät meitä kuten +jättiläissuuruiset salalyhdyt, ja me hiivimme kuin varkaat mökkien +välitse. Usein meidän täytyi kumartua jonkun matalan muurin taakse, +jottei meitä nähtäisi. "Alas!" komensi Yann. Sitten Yann koputti +johonkin ikkunaan: "Avaa, avaahan toki!" Kärsivällisesti hän koputteli +tunnin verran ja kuiski: "Avaa, se olen minä, Yann!" Vihdoin salpa +nousi ja Yann puikahti sisään. Minä odotin. Mustat pilvet vyöryilivät +taivaalla, tuuli piiskoi vaatteitani, minua palelti. Vihdoin Yann tuli +takaisin; kylläiseltä ja palavissaan olevalta hän näytti. + +"Tänään ei hänestä ole mihinkään." + +"Eikö?" + +"Ei, me olemme valinneet onnettoman päivän." + +"Oh, Yann!" Ja me ohjasimme kulkumme toiseen suuntaan. "Avaa, avaahan +toki, se olen minä, Yann." Me kuuntelimme, Poupoul murisi. "Avaa, +avaahan toki!" Kalastajamajoissa oli voimakas ja imelä tuoksu kuin +navetassa. + +"Sylelle häntä, eteenpäin!" käski Yann. "Hän on minun ystäväni — +Napoleon — etkö ole koskaan kuullut hänestä?" + +Sitten me ohjasimme pari piirtoa lännemmäksi ja koputimme hereille +erään syrjäisen krouvin isäntäväen, saadaksemme hiukan vahvistusta. +Isännän yölepo kyllä häiriytyi, mutta kun laskumme nousi mahtavan +viiden frangin summaan ja kun suoritimme sen käteisellä, niin olimme +tervetulleita vieraita. + +"Nyt me menemme Stiffiin", sanoi Yann, "sinne on puolen tunnin matka, +siellä asuu Jeanne, mutta meidän täytyy olla varuillamme, hänen pitää +tulla ulos". — Kyllästymätön oli Yann. + +"Tuleeko hän ulos, Yann?" + +Yann pysähtyi ja painoi lakin niskalleen. "Kun minä koputan? Häh?" + +Tällä tavoin minä tein saaren kaunotarten tuttavuutta. Enkä +tahdo väittää, että meillä olisi ollut heistä puutetta. Se olisi +Riittämättömyyttä, ei muuta. + +Mutta Rosseherreä en ollut vielä nähnyt. + +Muuanna keskiviikkona menin silloin satamaan nähdäkseni, pääsisikö +"Toimitsija" vahingoittumattomana rantaan. Meri kuohui. + +Kalastajat seisoivat kallioilla, jotka tornin korkuisina kohosivat +lahdelman rannoilla, ja katsoivat liikkumattomina "Toimitsijaa"; +toisinaan he vain sylkäisivät, mutta hievahtamatta. He näyttivät +pahoinpidellyiltä ja mukiloiduilta, auringon kuivattamilta; silmät +olivat tuulten vetistämät. Monet tuntuivat tulleen suoraan vedestä, +ohuet hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin, puserot riippuivat +rentoina heidän olkapäillään. + +Heidän vieressään seisoi Noel, kauppias ja "saaren kuningas", +puettuna mustaan nahkajakkuun, kaukoputki silmien edessä. Hän uhkui +hyvinvointia, hänen kasvonsa olivat punaiset kuin kirjelakka, ja hänen +musta täysipartansa kipinöi terveyttä. "O, lala!" huusi hän ja pudisti +huolestuneena päätään, sillä "Toimitsija" oli hänen omansa. Pari riepua +mastoissa kahlasi kutteri etäällä kohisevassa aallokossa, hyökyaaltojen +peittämänä. Usein se vajosi aina mastonhuippuihin saakka — jää hyvästi! +— mutta sitten se sukelsi jälleen esille. Vinosti sen takaa tuli +mustanharmaa sade. Äkkiä kaikki kalastajat pidättivät henkeään — jos +nyt vain joku köysi katkeisi tai tuuli herpoisi hetkeksikään — he +sylkäisivät taas, vaara oli ohitse. + +Kallion koloihin oli ahtautunut kalastajain vaimoja pieniin ryhmiin, +niinkuin kanat, jotka tuuli on puhaltanut johonkin nurkkaan. Kaikki +liehui heidän ympärillään, musta, valtoimenaan oleva tukka, valkoiset +myssynnauhat, hameet. Musta Jeanette istui heidän joukossaan ja katsoi +hymyillen minuun. Minä seisoin kalastajain vieressä, liikahtamatta +kuin hekin, ja vain jonkun kerran otin piipun suustani ja sylkäisin +amerikalaiseen tapaan hampaitten lomitse; siinä suhteessa olin +saavuttanut täydellisyyden. + +"Toimitsija" laski purjeensa ja heitti kuluneen ankkurin rätisten +mereen. Vähäinen ruostepilvi kohosi, ja minä tunsin hajun sinne saakka +missä seisoin. Heti tuli, kuten tavallista, satamasta pieni vene, joka +kääntelehti kuin simppu, sillä sitä soudettiin perästä vain yhdellä +airolla. Puolitusinaa liehuvia kääröjä (ihmisiä), paaleja, joukko pikku +porsaita, kaikki tuo heitettiin veneeseen niin nopeasti kuin merimiehet +sen tekevät, kun he kerran ovat työssä. Tuossa tuokiossa oli vene niin +täysi, että se olisi saattanut upota. + +Porsaat vinkuivat kamalasti, ja kallionkoloissa olevat naiset +vääntelehtivät naurusta. Mutta äkkiä he rupesivat huutamaan. He +heiluttivat käsivarsiaan ja kirkuivat: "Rosseherre! Rosseherre!" + +Pienen kiemurtelevan veneen kokassa oli tyttö, jonka messinginkeltaiset +hiukset liehuivat tuulessa. + +En ollut nähnyt häntä vielä koskaan ennen. Keltainen tukka hänellä oli! +Ja hän seisoi niin rauhallisena. + +Vikisevät porsaat viskattiin maalle, niin myös paalit, postisäkki sekä +kokonainen vuori suuria leipiä joissa oli likaisenharmaa kuori. Porsaat +hyökkäsivät leipien kimppuun, keltainen aalto koetti nuolaista niitä ja +teki tummiksi muutamia, ennenkuin Noel ehti korjata ne pois. + +"Käy kiinni, käy kiinni!" huusi hän, ja kylän ryysymekko repaleisissa +housuissaan, Noelin suojatti, hyppäsi keskelle leipävuorta. + +Rosseherre astui kahden aallon välillä taitavasti veneestä ja kulkea +kalisti puukengissään polkua pitkin. Mitä lähemmäksi hän tuli, +sitä keltaisemmaksi kävi hänen tukkansa. Hän oli pieni ja hintelä, +kuudentoistavuotias tyttönen; hänellä oli valkoinen päähine, huivi +olkapäillään ja musta puku kuten kaikilla saaren naisilla. + +Me käännyimme häneen päin. Kalastajat tekivät sen jalkojaan +liikuttamatta, heidän puukenkänsä olivat naulautuneet kallioon. Kedril +otti tupakkamällin suustaan ja pani sen lakkinsa alle, pään päälle. +"Kas, siinähän Rosseherre taas on!" sanoi hän. Toiset eivät virkkaneet +mitään. He roiskauttivat tupakkasyljen lapsellisen riemukkaasti +hampaittensa välitse ja nyökäyttivät päätään. Näkihän sen, että hän +siinä oli. + +Samassa silmänräpäyksessä Rosseherre katsoi meihin. Keltainen tukka +liehui tuulessa hänen pienten lapsenkasvojensa ympärillä, ja hän +sukaisi sitä syrjään kädellään. Naiset huusivat hänelle nauraen +jotakin, ja hän tarkasti minua katseellaan uteliaasti kiireestä +kantapäähän. Otin piipun hampaistani, mutta en väräyttänytkään +kasvojani. Silloin Rosseherren katse vielä kerran kääntyi minuun ja +kiintyi käteeni, jossa oli sormus, vaikkei sitä näkynyt. Sitten hän +katsoi minua nopeasti silmiin. Millainen katse se olikaan! + +Naiset imuroivat ääneen, puhua porisivat ja menivät pois Rosseherren +kanssa. Tuossa tuokiossa oli tuuli vienyt hänet nurkkauksen toiselle +puolelle. Mutta ennenkuin Rosseherre katosi näkyvistä, katsoi hän vielä +kerran taaksensa. + +Alhaalla lahdelmassa keinui "Toimitsija" hyljättynä; punapaitainen +matruusi kiipesi kannelle. Kirjeenkantaja ja postipäällikkö meni +työhön. Hampaisiin saakka asestettuna hän syöksyi tuleen. Hänellä oli +pitkävartiset ratsusaappaat ja kädessään hän heilutti naurettavan +pientä koria, jossa kirjeet olivat. Hänen toimensa oli tappava. Mihin +ikinä hän tulikaan, täytyi hänen tyhjentää pikari. Mutta illalla hän +kuitenkin aina palasi voittajana, huohottaen kuin virtahepo, hiessään +kylpien, luuhistuakseen Chikelin krouvissa sen äärettömän taakan +alle, jonka muodostivat vastuunalaisuus, teennäinen mahtipontisuus ja +helvetillinen toimi, jota varten hän oli koonnut voimia kokonaista +kahdeksan päivää. + +Kimon vetämät rattaat saapuivat viemään pois säkkejä ja paaleja. Tämä +kimo kulki jollakin tavoin koukkupolvisena, silmien ja sierainten +ympärillä sillä oli punaiset renkaat, ja se oli miltei aivan karvaton. +Hetikohta se nukkui, ja kylän rääsymekko kutitti tuloksettomasti +oljenkorrella sen sieraimia. + +Rattaat vierivät pois — ja nyt oli jälleen koko viikon aika rauhallista +ja hiljaista saarella. + +Kylästä ostin kalaa kahdella soulla ja kävelin takaisin "Myrskylään". + +"Huomasitko, että hän katsoi sormustasi?" sanoin itselleni. "He ovat +sentään kaikkialla samallaisia. Sellainen keltainen tukka kuin hänellä +on, oho, lie tuskin enää luvallinen, vai miten, Poupoul!" + +Äkkiä johtui jälleen mieleeni hänen katseensa. Merkillistä. Se oli — +miten sanoisinkaan? — se oli sellainen katse, jollainen mielipuolilla +on. + + + + +II. + + +Tie vei korkealle yli kallioiden, joita meri lakkaamatta huuhteli ja +hakkasi. + +Yötä päivää se oli työssä. Se löysi halkeaman ja alkoi uurtaa tunnelia. +Työn piti valmistua tuhannessa vuodessa, ja rohkeasti se kävi siihen +käsiksi. Paria askelta edempänä se vasaroi jossakin rotkossa ja +käytteli talttaa jossakin kuilussa. Tuhannen vuoden kuluttua piti +kuilun olla yhteydessä tunnelin kanssa. Rajumyrskyissä se sitten +lähetti tuuria ja kuokkia suuren suojaman valmistamista varten. Kun +tuhannen vuotta vielä oli kulunut, oli katto niin ohut, että se sateen +jälkeen luhistui, ja esiin tuli kallio, irtain ja terävä kuin viikate, +ja meri etsi itselleen uuden tehtävän. Sillä oli aikaa. + +Mitä lähemmäksi Myrskylää tultiin, sitä äänekkäämmäksi kävi meri. Sillä +Myrskylän edessä levittäytyi aava valtameri ja mahtavat mainingit +murskautuivat rannan kiviseinämiin. Toisinaan kumisi niin kuin olisi +ääretön kallio syöksynyt mereen. Korkea aalto. En voinut enää hillitä +kulkuani, ja usein minä säikähdin sydänjuuriin saakka. + +Lyijynraskaita pisaroita putoili silloin tällöin taivaalta. Pilvet +matelivat synkeän meren yläpuolella matalalla ja raskaina kuin musta +savu, ja yö tuli nopeasti. Molemmat majakkamme alottivat työnsä. +Pohjoisessa Stiff. Kuten itseensä-imevä, pelkoa tuottava kuu sen +liekki huokui esiin mustan ahon takaa. Kahdesti valkoista ja kerran +punaista. Mutta etelässä sitävastoin rupesi aavemainen aurinko +korkealla pyörimään kuin mielipuoli ja heittämään ylt'ympäri kalpeita +sädekimppujaan neljään suuntaan. + +Se oli Creach. Se viskasi valolyhteensä kolmenkymmenen peninkulman +päähän yön pimeyteen. Ne olivat kaksoissalamain humisevia iskuja. Ne +lensivät yli mustan ahon, yli tupien vaaleiden päätyjen, kiemuroivat +välkkyvinä käärmeinä lahden toisella puolen olevilla kallioilla, +hipaisivat riuttaa, lainetta, pilven päärmettä, purjetta — olivat +poissa: vallalla yö ja pimeys — mutta jo leimahtivat jälleen. Yön +tultua, kun päivän melu laantuu ja korva herkistyy, kumisi meri sitä +kuuluvammin, ja niinpä luulikin elävänsä ainaisessa ukonjyrinässä. + +Creach valaisi tietäni. Kaikki kalliot, näöltään sileiksi hiottuja +norsunkalloja ja muinaismaailman eläinten luurankoja muistuttavia, +saivat sisällystä ja elämää, kun valoluuta niitä lakaisi. Niiden +keskellä seisoi kalpea, kuihtunut munkki, joka kättään kohotti ja +luurangoille saarnasi: "Vielä ei ole liian myöhäistä, te jättiliskot!" +Joka yö se siinä saarnasi, olematta päivällä mitään muuta kuin +tavallinen kallionlohkare. Minullekin se saarnasi, kun kuljin ohi: +"Mikä jättiliskoja koskee, se koskee sinuakin!" Ja se ojensi minua +kohti käsivartensa: "Vielä ei ole liian myöhäistä, pakana!" Myrskylä +itse näytti kalpealta pääkallolta, jonka nenäaukosta minun oli käytävä +sisälle. + +Ennen se oli ollut vartian asunto, mutta nyt sen omisti kauppias Noel, +joka kokoili vanhoja parakkeja ja antoi niille sitten suurenmoisia +niiniä: _Villa de tempête, Sans-souci, Louis seize_. + +Otin esiin kalat, perkasin ne ja paistoin ne voilla paksusti +voidellussa paperissa vienolla tulella. Maksasta tein kastikkeen, +käyttäen sen lisäksi aineksina voita, suolaa ja etikkaa. Sitten meillä +vielä oli pari pientä perunaa; ihanata. + +Myrskylässä oli yksi ainoa pieni huone. Sen tilasta vei puolet muodoton +pikimusta liesi, joka miltei nieli minut kitaansa. Istuin mielelläni +sen edessä, katsellen tuleen. + +Kalat paistuivat käristen, ja ulkona pauhasi meri. Kuuloni oli herkkä +ja terottunut ja minä erotin jokaisen eri aallon toisistaan. Vesi +syöksyi hurjana ja ahnaana kallioita vastaan, kaukaa kuului kuminaa +säännöllisin väliajoin, niinkuin rautaputkia olisi vyörynyt maalle. Ne +olivat lahden hyökylaineet. Väliajoilla kuulin kaukaista papattavaa +pika-ammuntaa. Se kuului Creachin luota. Meri oli murskannut kalliot +paloiksi, ja jokainen laine vyörytteli noita sentnerinpainoisia luoteja +edestakaisin. Mutta rätinä ja kolina ja huudot, mitä se oli? Ei, minä +en avaisi enää oveani. En nähnyt enää mustain laivanrunkojen keinuvan +tarpoen ylös ja alas, en kuullut enää hukkuvien huutoja. Synkät kalliot +ne tuolla ulkona tanssivat, ja minä tiesin myöskin, mistä huudot +tulivat. Vesi se huusi, tuuli huusi. Kivet huusivat. + +Ovelle koputettiin. En kääntynyt. Kukahan sieltä tulisi? Tuuli itki +tähystysreiässäni, se valitti tuskaa, joka ei ole tavallista, erikoista +tuskaa, joka olisi saanut pyhimyksenkin sydämen särkymään. Sitten se +nauroi lyhyttä, mieletöntä naurua ja oli kadonnut. + +Istuin pienen tuleni ääressä ja poltin piippua. "He, Poupoul, vanha +toveri!" sanoin minä ja raavin sen päätä. Mitä oli tapahtunut? Ei +mitään. Mutta ilmassa oli kuin seikkailujen tuoksua. + +Keltainen virvatuli oli tänään kohonnut merestä! Minä olin valmis. Pidä +varasi, Yann — + + + + +III. + + +Heti seuraavana aamuna lähdin tiedustelumatkalle, etsimään Rosseherreä. +Mutta minä en löytänyt häntä. No, olkoonpa hän Herran nimessä missä +tahansa, minä en ollut hänestä riippuvainen. Ja kun vielä oli kulunut +päivä, olin hänet unhottanut. + +Lokit rääkyivät, ja myrskypääskyset lensivät pois kulkutuksin ja +kirkunoin. Tuuli vinkui, hyökylaineet vyöryivät kumahdellen. Lähdimme +kalaan. Menimme pyydystämään hummereita ja langusteja, venheemme oli +mertoja täynnä. Kedril, luotsi numero yksi, sai pikasanoman, ja me +kiidimme halki mustien, nopeiden aaltojen kuin aavelaiva. Me ulvoimme +kuin pahat henget, saadaksemme äänemme kuulumaan yli meren pauhun. +Komentosanoja ja komentosanojen toistelua. + +Minä hoitelin keulapurjetta ja koetin päästä tuulen herraksi. +Ponnistin jaloillani veneenkaaria vastaan ja olin usein vaakasuorassa +asennossa pingoittaakseni purjetta. Käteni olivat hankautuneet +haavoille, suolavesi ja tuuli polttivat silmiäni, tukka takertui kiinni +kasvoihini. Me luovimme kahdeksan tuntia syvärien välitse, ennenkuin +höyrylaivamme himmeät valot kiiluivat pimeydestä, ja kahdeksana pitkänä +tuntina soitteli tuuli korvissamme pikkolohuilua. + +Luotsi kapusi ylös pitkin mustaa rautaseinää ja katusi, ja vasta kun +hän oli päässyt laivan kannelle, tulivat hänen punertavat kasvonsa +turvonneille poskineen — hän säilytti niissä tupakkaa — jälleen +lyhtyjen valopiiriin. Jää hyvästi, luotsi! Me, renki ja minä, +työnsimme kaikin voimin kekseillämme höyrylaivasta, jotta venheemme +ei murskautuisi, ja tuo musta rautahirviö liukui pois. Sitten me +kiidimme halki yön takaisin nuo monet peninkulmat. Hyökyaallot iskivät +mäjähdellen öljyttyihin pukuihimme. Silmämme tuijottivat edessämme +olevaan mustaan tiehen ja tähystivät, näkyisikö vaahtopyörteitä. +Sillä missä vaahtopyörteitä oli, siinä oli kallioita. Mutta jos ilma +oli sumuinen, niin me kurottauduimme veneenlaidan ylitse ja imimme, +nenäämme rypistäen, sieraimiimme tynnyreittäin ilmaa, saadaksemme +_haistamalla_ selvän kareista. + +Me joimme. Oh, kuinka kamalan paljon me joimmekaan! Pullo kädessä me +hoipuimme seinien varassa eteenpäin ja joimme, sillä meidän oli jano. +Alas soljui kaikki suolakin juoman mukana. Kalastajat kiljuivat meille, +pistäen päänsä ulos ikkunoista. Meri oli tehnyt heidän sydämensä +hurjiksi, ja minkäpä he sille? "Ulvo sinäkin!" huusi Yann, ja minäkin +ulvoin ikkunastani. Se huvitti meitä. — + +Päivät pitkät me kuitenkin olimme yksin lokkien ja tuulen kanssa, +Poupoul ja minä. + +Taloni edessä oli kivi, suuri ja laakea kuin pöytä. Päivänpaisteessa se +oli harmaa, mutta pilvisellä säällä se värittyi tummaksi. Tällä kivellä +minä istuin ja katselin merelle. + +Pilvet kulkivat taivaalla ja niiden varjot kuvastuivat mereen +tummien saarien kaltaisina. Lakkaamatta puhalsi tuuli terävänä +maitomaiseen viheriään veteen, ja meri oli kuin terävien aaltojen +armeija, taivaanranta sauhusi. Tuuli ulvoi ja kirkui, ja meri muuttui +tiikerintaljaksi, jossa oli leveitä, kiukkuisia vaahtojuovia, jotka +kiitivät pitkin pintaa, tuli ja leimaus. + +Saapui hetki, jolloin meri oli toisenlainen. + +Sen avaruus häikäisi minut. Minä nousin seisomaan, niinkuin tahtoen +sanoa jotakin. Kielelläni pyöri mahtavia sanoja, sanakallioita, mutta +niiden merkitys oli minulle tuntematon, enkä minä sanonut mitään. +Istuuduin jälleen. Tuuli puhalsi ja sytytti sydämeeni liekin, niin +että hehkui sielläkin, missä kaikki jo oli aivan vanhaa. Ja minä +istuin siinä keskellä avaruutta ja tyhjyyttä, kaiken sen tuntemattoman +joukossa, jota ilmassa on. Niin minä istuin aamusta iltaan, ja nyt +ymmärsin, mitä sydämeni tahtoi sanoa. Niin! Loin silmäni korkeuteen. +Jumala oli matkustanut pois, hän oli jättänyt toistaiseksi yksinään +maan, joka jo oli kuluttanut lapsenkenkänsä, mutta vanhat jumalat +elivät vielä, ne, joille suitsutin kulkiessani vuoren ylitse kivikirves +olkapäällä. Kuulitko, kuinka siellä ylhäällä kumisi? Vanhat jumalat +siellä olivat liikkeellä. + +Tuhannen neliöpeninkulmaa vettä, tuhannen kuutiometriä ilmaa, kaikki +oli minun omaani. Ei, ne siellä ylhäällä älkööt ruvetkokaan luulemaan, +että olivat tekemisissä kiittämättömän, halveksittavan poikanulikan +kanssa. Varastin puolet erään puutarhan aitaa ja tein tulen kallioiden +väliin. Tuleen viskasin omin käsin pyydystämiäni kaloja, silmineen ja +sisälmyksineen heitin ne liekkeihin, ja savu nokesi kasvoni. Senpä ne +näkisivät siellä ylhäällä vaeltaessaan. + +Ja päivästä päivään minä istuin kivellä taloni edessä. + +Kaukana kulkivat höyrylaivat ohitse... + +Erotin pienimmätkin savupyörylät riippuvien pilvien alla: eipä +mastokaan, joka hienona kuin neula liikkui taivaanrannalla, voinut +välttää huomiotani. Savupilvi kasvoi, harmaa, paksu torni yleni +taivaanrannalla. Torni kaareutui, sai mastot, savupiipun, kannen. +Lokit, kohosivat kallioilta ja viskautuivat kirkuen lentoon. Ja +höyrylaiva pyrki kamppaillen lähemmäksi. Sen keula painui ja katosi, +hiljalleen, niinkuin se olisi uponnut. Sitten keula kohosi ja perä +painui. Ja jälleen laskeutui keula. + +Niin se kulki eteenpäin. Kokassa nousivat vaahtopylväät luotisuorasti +ilmaan, ja hyökylaineet huuhtelivat kantta. Kun oli sumuista, +saattoi sattua, että kadotin höyrylaivan näkyvistäni ja että minun +täytyi minuuttimääriä etsiä ennenkuin sen taas löysin. Myrskyssä +ne muistuttivat meren kanssa kamppailevia epätoivoisia aaveita. Ne +näyttivät niin paljailta, kuin tuulen ja ilman kaljuiksi ajelemilta. +Ne tarpoivat ylös ja alas, tuprusivat, kääntelehtivät sinne ja +tänne, vaipuivat alaspäin, ja usein kesti tunnin ennenkuin ne olivat +suoriutuneet suuresta merenvirrasta. + +Ne kulkivat etelään ja kaakkoon. Kiveltäni näin Aasian kuumien +kaupunkien vilinään, Etelä-Afrikaan, Meksikoon ja Etelä-Amerikaan, ja +toisinaan aina sinne saakka, missä Palmusaaret uinuvat sametinsinisessä +meressä ja missä apinat kiipesivät pitkin laivantouvejamme heti kun +laskimme maihin. + +Tähystin. Tuuli tuiverteli hiuksiani, kipunat kohosivat piipustani ja +lensivät vaakasuoraan yli ahon. Eräällä kalliolla istui lokki, sulat +pörröllään, ja tähysti etäisyyttä kuten minäkin. + +Poupoul istui kyyryksissään vieressäni ja nyrpisti nenäänsä meren +tuoksuille. Se oli eläkkeen saanut laivanvahti, pörröinen musta +villakoira, suuri, ja älykäs kuin piru, ja se oli matkannut kaikki +meret. Olin sen mantereen rannikolla vaihtanut pullolliseen _eau de +vie'tä_. Toisinaan se kävi pienellä löytöretkellä ja etsi, nenä maassa, +multaan mahdollisesti kätkettyjä siankorvia. Se tallusteli edestakaisin +ja juoksi alas meren rannalle. Sen se teki kolmella jalalla: tottapa +se sillä tavoin oli hauskempaa. Se hyppi eteen- ja taaksepäin, piti +kuonoansa maassa ja haukkaili aaltoja. Sitten se tuli takaisin ja +istuutui jälleen viereeni. + +Kolmimasto oli merellä. Poupoulin keltaiset silmät katsoivat kiiluen +minua kohti harmaantuneen turkin poimuista. + +"Kyllä, Poupoul, kyllä minä sen näen." + +Mutta Poupoul tahtoi tietää oliko se hänen laivansa. + +"On, sinun se on." + +Silloin Poupoul haukahti, lyhyesti ja käheästi. Minä taputin sen +selkää. "Tule!" Me menimme. Etsimme lokinsulkaa piippuani varten ja +kuljimme kallioiden lomitse. "Jumala suokoon, Poupoul, että löydämme +sopivan sulan." Laine löi rantaan. Katsoin sitä ja sanoin: "Ja mitä +sinä tahdot?" Toisinaan haastelin ahon yli vierivien hiekkajyvästen +kanssa; sillä minä en voinut puhua aina vain Poupoulin kanssa. Puhuin +myöskin mustien oinasten kanssa, joita oli köydessä siellä täällä, +odottamassa, että joku ruohonkorsi nousisi kasvamaan. Tervehdin niitä +ja tein niille selväksi katsantokantani. + +"Luvallanne sanoen", lausuin, "ei ollut mikään häpeä, että isänne +olivat oinaita. Ei, siihen nähden voimme hyvin sietää toisiamme. Mutta +etteivät jälkeläisenne vielä miljooniinkaan vuosiin tule olemaan muuta +kuin oinaita, se tekee teidät halveksittaviksi. Te olette joutuneet +umpikujaan, tilanne herättää minussa sääliä. Anteeksi, hyvät herrat!" +Kumarsin ja poistuin. Oinaat katsoivat jälkeeni palellen ja väristen. + +Olimme löytäneet sulan ja kuljimme takaisin kotiin. Kuule! Ympärillämme +kuului kuin tuhanten vesiputousten kohina — suuret keuhkot hengittivät. +Lokki oli lennossa, myrskypääsky antoi äänensä kuulua. + +Trii! — Trii! — + +Döi! Döi! Gullugullugullu — döi! + +Tuuli vinkui ja minun täytyi pidellä kiinni ahon kivistä. + +Mutta kun päivä paistoi ja minä olin hyvällä tuulella, näin istuuduin +kallioiden keskeen ja otin pienen huiluni taskustani. Olin ostanut +sen Noelilta, lyhentääkseni sillä aikaani; se maksoi kymmenen souta +mutta siinä olikin ihmeellinen ääni. Älkää pelätkö en minä teille +soittanut, minä soitin pienelle jaloissani hyppelehtivälle aallolle, +meren kaloille kaukaisuudessa kulkeville höyrylaivoille, Poupoulille ja +itselleni. + +Niin, se soi ihanasti! Ihmeellisen kirkkaana kaikui huilun ääni +kallioista, Poupoul heristi korviaan ja katsoi minuun ihmetellen ja +ihaillen. + + + + +IV. + + +Mitään ei tapahtunut. Meri vyörytti laineitaan. Mutta sitten kuului +ulkoa kopinaa ja minä nousin ja sydämeni tykytti. Kuuntele, Poupoul! +Mikä se sillä tavoin kopisee? Kulkeeko joku ulkona! + +"No odotahan, musta paholainen, mihin matka? Mikä on nimesi — Yvonne? +Tahtoisin suudella ruskeata niskaasi, Yvonne, siihen kohtaan, mistä +tuuli puhaltaa pois hiukset. Niin, näetkös, pelko pois — takaisin, +Poupoul! Hahaha — eihän hän mikään oinas ole!" + +Kului taas useita päiviä, ennenkuin yhtään ihmistä näkyi. Koputin +piippuni tyhjäksi. Tok — tok — kertoi kaiku aholla. Mutta sitten +sukeltautui aholta esiin mies ja suuntasi askeleensa asuntoani kohden. +Se oli Kedril, joka tuli kutsuinaan minua häihinsä. + +"Menet siis naimisiin, _mon vieux_?" + +"Menen. Minä ryyppään liiaksi. Tuletko?" + +"Jos en minä, niin ei kukaan, luotsi!" + +"Kenties voit tuoda huilusi mukanasi?" (Pikku huiluni oli kuulu koko +saarella.) + +"Voinpa kyllä, _mon cher!_." + +Näissä häissä näin keltatukkaisen tytön uudestaan. Jottei minulta +menisi mitään hukkaan, olin jo varhain aamulla paikalla. Korret olivat +vielä kastepisaroissa. + +Olin ajanut partani, Europassa pesty kaulukseni (viimeinen) kiilsi +päivänpaisteessa. Sormissani oli kaksi sormusta ja liiviäni koristi +ohut hopeaketju, jota olin jo viisi vuotta pitänyt housuntaskussani. +Herra ties, miksi. Tavattoman hienolta näytin kalastajien joukossa, ja +suurta huomiota minä herätinkin. + +Kirkossa olivat oikealla polvillaan naiset valkeissa myssyissään, +vasemmalla miehet. Rosseherren vaalea tukka erottautui mustia harjoja +vastaan kuin vastalyöty louisdori vanhojen kuparirahojen joukosta. Joka +kerta kun hän teki ristinmerkin, liikkuivat hänen huulensa: hän ei +katsellut oikealle eikä vasemmalle. + +Pappi kaakersi kuin kana, jolle on tehty suurta vääryyttä ja joka ei +voi uudestaan saavuttaa sielunsa tasapainoa. Hän intoili juoppoutta +vastaan. Hän se tietysti pahimmassa rajusäässä lähti merelle ja eli +koko vuoden kuivatulla kalalla ja purutupakalla, sill'aikaa kuin +kalastajat istuivat pehmeissä nojatuoleissa ja nauttivat pyhien rauhaa. +Hän paistoi meitä hitaasti kiirastulessa, sitten hiveli meitä autuuden +leppeä hengähdys, ja siihen se loppui. + +Kaikki olivat liikutettuja. Kedril, sulhanen, joka oli ollut +juovuksissa aamusta kello seitsemästä, kuunteli kieli hiukan +riipuksissa, ja puhdasta alkoholia vuoti hänen tulehtuneista +silmistään. Hänen morsiamensa oli polvillaan, lihava selkä köyryssä, +pää alaspäin, kuin valmiina mestattavaksi. + +Poupoulin aika kului sillä välin erinomaisesti seurustelussa Noelin +viheriän papukaijan kanssa, joka oli kirkkomaalla aamukävelyllään. +Kuulin niiden kiistelevän. Papukaijan kaikuvaan pilkkanauruun vastasi +Poupoul aina kiukkuisesti haukkuen. + +Vihkimisen jälkeen kaikki suutelivat toisiaan. Muuan mies kulki +joukossa, pullo kädessään, ja jokainen sai ryypyn vihkiviiniä sekä +palasen pyhää leipää. Pieni kirkkopiha vilisi valkeita myssyjä: näytti +siltä kuin jonkun sanomalehden lisälehti olisi juuri ilmestynyt. + +Rosseherre seisoi minua lähellä ja käänsi silloin tällöin päätänsä +minuun päin. Ensi silmäyksellään hän oli huomannut, että minulla +oli kaikki jalokiveni muassani. Kaksi vanhaa kalastajaa tuli hänen +luoksensa; he ottivat matalat lakkinsa kaljuista päistään ja hieroivat +partaisia kasvojaan hänen poskiinsa, seisoen polvet koukussa. +Rosseherre hymyili minulle, kun kalastajat suutelivat häntä. + +Nyt oli minun vuoroni. Otin lakin päästäni ja lähestyin Rosseherreä. +Ääretön kummastus silmissään hän katsoi minua. Nuo silmät olivat +harmaanviheriät ja niiden keskeltä loistivat keltaiset tähdet. Ne +olivat nyt aivan toisenlaiset kuin hiljakkoin. Kuinka olinkaan +saattanut ajatella, että nuo silmät näyttivät mielipuolen silmiltä? +Vain vanhoilta ne minusta näyttivät. Hänen tummanpunaiset, hiukan +sieroittuneet huulensa olivat auki silkasta hämmästyksestä. Sitten hän +purskahti lapsekkaaseen nauruun. Hän puristi kädet polviensa väliin ja +puistelihe kuten vedestä nouseva messinginkeltainen villakoira. + +Hänen iloisuutensa tarttui kaikkiin, minuunkin: minä nauroin +salatakseni tappiotani. + +"Ethän sinä ole kalastaja!" sanoi hän bretanjattaren laulavalla +ranskankielellä. + +"Mistä sen tiedät? Vaan odotahan: jollen tänään, niin huomenna!" + +Taas nauroivat kaikki. + +Senjälkeen kutsuvieraat lähtivät Grandhoteliin, ja nekin, joita ei +ollut kutsuttu, menivät sinne. + +Grandhotel oli kurja keltainen hökkeli, joka oli syrjässä kylästä, +aivan lahden yläpuolella, ja joka ei voinut päättää, mille puolelle +kaatuisi. Vinon, pienen oven edessä istui kaksi papukaijaa +sardiinilaatikkojen päällä. Osottamatta mitään mielenliikutuksen +merkkejä ne siinä istuivat, milloin oikealla, milloin vasemmalla +jalallaan, pyörittivät silmäluomiaan, rähisivät, nauroivat toisinaan ja +huusivat niin että maa tärisi: Varas, rääsymekko, laiskuri! + +Grandhotelissa hallitsi rouva Chikel, voimakasrakenteinen nainen, _à +la bonheur_, kovaääninen, aina hyväntahtoinen, aina auttavainen, ja +kädet hänellä oli kuin ankkurit. Hänen varjossaan eli herra Chikel +kurjaa elämäänsä, niinkuin sieni tammen katveessa. Leveälierisine +hattuineen, jonka hän oli itselleen hankkinut, ainaisine pään, +käsivarsien ja jalkojen ympärillä olevine kääreineen hän muistuttikin +sientä. Toisinaan sai herra Chikel pullolla iskun päähänsä, toisinaan +taas joukon mitä ihastuttavimpia korvapuusteja. Monta kertaa hänen +täytyi terveytensä vuoksi olla yötä ulkosalla. Hän ilmestyi kuutamossa +kuin mytty ovelle ja lensi alas portaita. Ovi lyötiin kiinni, lukko +narisi, kun se väännettiin salpaan. Ole varovainen! Ikkunasta tuli +vasaroita, pulloja, ja Chikelin oli pakko peräytyä kallioiden keskeen, +eräänlaiseen linnoitukseen, ja siellä hän nukkui. + +Herra Chikel oli luonteeltaan koiran kaltainen. Hymyile sille, niin +mitä se tekee? Sen polvet tutisevat ja se hymyilee vastaan. Hymähdä +hiukan pilkallisesti ja happamesti, se hymähtää myös pilkallisesti +ja happamesti. Vedä kulmakarvasi kokoon ja lävistä se katseellasi, +niinkuin aikoisit sen tappaa — se matkii kaikkea. Hän oli tuomittu +kuvastamaan toisten mielentilaa, ja häntä saattoi niin kiihoittaa eri +tahoille tunneasteikossa, että hiki valui hänen huokosistaan. + +Rouva Chikel oli häneen nähden niin ylivoimainen, että hänen täytyi +taistelussaan käyttää viekkautta. Hän puolusti itseään mielellään +terävillä esineillä, neuloilla ja lasinsiruilla, joita hän pani +vuoteeseen; eipä hän tuntenut siitäkään tunnonvaivoja, vaikka kaatoi +hiukan öljyä olkipatjaan ja antoi pudota palavan tulitikun sen viereen. +Mutta heti kun rouva Chikel huomasi jotakin, esimerkiksi että hänen +puukenkänsä anturan lävitse oli lyöty naula, tai jotakin muuta, kävi +hän armottomasti sienen kimppuun. + +Tässä saaren hienoimmassa hotellissa vietettiin Kedrilin häät. + +Kutsuvieraiden vaimot toivat mukanaan omat syömäneuvot ja lautaset — +sillä hotellissa ei ollut niitä kylliksi —, ja ateria alkoi. Sekopäinen +meriaave nousi puhumaan. Hän puhui bretanjan kieltä. Siinä oli nimiä, +nimiä, loppumaton sarja. Siellä täällä teki joku ristinmerkin, ja +myöskin Rosseherre hykähti äkkiä kokoon, painoi alas päänsä ja liikutti +huuliaan. Sitte hän katsahti ylös, hieman kalpeana ja arkana, koettaen +hymyillä. + +Ne olivat kaikkien niiden nimiä, jotka olivat lähteneet merille eivätkä +olleet koskaan palanneet. + +Ruokaa ja juomaa pantiin pöytään. Siinä oli kalaa, oinaanlihaa sekä +itsekullekin ikivanhan tavan mukaan valmistettu leipä, jossa aineksina +olivat sianveri, jauhot, ja luumut. Aluksi kaikki kävi talonpoikaisen +kankeasti, mutta sitten alkoi keskustelu. Se alkoi sillä, että +lausuttiin yleinen epäilys Kedrilin nuoren vaimon uskollisuudesta. +Kedril oli pakahtua nauruun. + +Aterian jälkeen tanssittiin aholla. + +Bumba — bumba — kaikki asettuivat piiriin ja polkivat puukengillään, +aivan kuin olisivat nousseet portaita ylös, ja lauloivat: bumba — bumba +Sitä kesti loppumattomiin. Mutta äkkiä rupesi yksi ainoa tytönääni +kuulumaan, ja piiri alkoi pyöriä. + +Rosseherre se lauloi. Hän lauloi falsettiäänellä ja niin korkealla +ja kimeällä, että se olisi hämmästyttänyt sirkkaakin. Hän lauloi +bretanjalaista häälaulua: + + "Ah, mulle suo, ah mulle suo sun syämes, armahain" — + "Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes suloinen" — + +Laulaessaan hän heilutti päätään ja katsoi taivasta kohti. Hänen +hiuksensa hulmusivat ja piiri pyöri. Puukengät kolkkivat,´huivit naisten +pitkät hiukset, valkoisten myssyjen nauhat liehuivat. Piirin yhdellä +puolen liehui kaikki sisään-, toisella puolen piiristä ulospäin. +Kalastajat, joiden päät olivat juomisesta kuumenneet ja joiden +silmät räpyttelivät, nostelivat kömpelösti jalkojaan ruskettuneet +intianittaret nauroivat, näyttäen valkoisia hampaitaan, ja heidän +hameensa liehuivat paksujen, valkoisten sukkien ympärillä. Piirin +ulkopuolella seisoivat lapset koreiksi pyntättyinä kuin nuket, tuuhein +hiuksin, punaisin poskin ja ihmettelevin, loistavin silmin. + +Syvällä alhaalla kuohui meri. Aallot murtuivat ja kohisivat. Lokit +kirkuivat ja lensivät yli piirin. Tuuli viuhui. Oli kesä, aurinko +paistoi, mutta saari näytti autiolta erämaalta, joka on täynnä paljaita +kallioita. Kaukana kulki kaksi höyrylaivaa tummansinistä merenjuovaa +pitkin etelää kohden; siellä oli se ura, jota myöten ajan kulku kävi. + + "Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes, armahain" — + +Seisoin seuraten katseellani Rosseherren vaaleata päätä, joka liikkui +piirissä kuin säihkyvä, kilisevä kello. Liikuttavasti! hän lauloi — + +Vieressäni seisoi Yann, "pikku kapteeni", sillä me olimme aina yhdessä. +Yannin pörröinen pää ei ollut tänään ainoastaan pesty, vaan sitä oli +hangattu niinkuin laivankantta. Jokainen harjanveto oli vielä selvästi +näkyvissä. Hänen vaaleansiniset lapsensilmänsä kiilsivät kuin laivan +lyhdyt. Päivän kunniaksi hänellä oli päällään kutistunut valkoinen +pusero, ryppyinen kaulus, siniset kalvosimet, mustat puukengät ja +käsissään ohut ruokokeppi. Poikittain kaulahuivin lävitse hän oli +pistänyt rusettineulan, jossa oli tavattoman suuri hohtokivi: neulan +pää ulottui tuuman verran ulos huivista. Ja sen lisäksi — ha, ha, etkö +tunne tuoksua! Tuo keikari oli käyttänyt hajuvettä. Sinistä, kaunista +kapteeninlakkiaan hän piti huolettomasti takaraivolla, aivan kuin se +olisi ollut jotain mitätöntä ja rasittavaa. + +Yann seisoi tietysti hajasäärin, kädet housuntaskuissa, mutta sillä ei +ole kaikki sanottu. Jalat olivat sisäänpäin, erittäinkin oikea jalka, +sääret niin merkillisesti väännetyt, että hänen pyöreät istuinlihansa +piirtyivät aivan plastillisiksi. Vasen lantio työntyi voimakkaasti +eteenpäin, mutta sitten Yannin vartalo teki siron taipeen sisäänpäin, +ja hänen rintansa oli aivan pystysuorassa. Tällainen asento muodosti +Yannille kimmoisen alustan, ja sillä tavoin saattoi täysin tyynenä +seistä keinuvalla laivankannella pahimmassakin aallokossa. Yläruumista +saattoi mielensä mukaan vääntää ja kääntää, ilman että silti tarvitsi +alustaa muuttaa. + +Yann oli kapteenina pienellä hallituksen höyrylaivalla, joka oli +ankkuroituna sataman edustalla. Hänen virka-uransa oli ollut tuo +tavanmukainen: _Moussena_ kalastajakutterissa, korvapuusteja, +eikä laisinkaan ruokaa, puolimatruusina useilla purjealuksilla, +korvapuusteja ja vähän ruokaa, kaksi kalastuskautta turskanpyynnissä +St. Pierren matalikoilla, koiranruokaa, parin vuoden palvelus eräällä +Amerikanhöyryllä, siedettävä ruoka. Siitä lähtien hän oli nopeasti +kohonnut arvoissa. Hänestä tuli tutkinnon suorittanut luotsi, +ja hallitus uskoi hänen kuljetettavakseen mustaksi kiillotetun +ruumiskirstun, jossa oli höyrykone, sata tonnia, laivaväkeä kuusi +miestä. Tämän huomion hän kylläkin ansaitsi. + +Vielä tänäänkin Yannin rystyset olivat purjeiden veivaamisen +muodottomiksi tekemät — Kap Hornin luona olivat jäätyneet purjeet +kovat kuin lasi, niin että veri purskui ulos kynsien alta ja täytyi +vihdoin turvautua kyynärpäihin — hänen oikea etusormensa oli koukussa +niin, että hän oli katkaissut tuhansia turskanpäitä. Hänen sormissaan +oli syviä kalanpyydyslankojen tekemiä halkeamia, hänen kätensä olivat +kovettuneet ruorista ja ainaisista touveista. + +Yann oli tuhattaituri. Hän oli räätäli, suutari, puuseppä, seppä, +keittäjä, mitäpä hän ei olisi ollut! Hän osasi kutoa sukkaa ja verkkoa: +rautalanganpalasella, jonka hän löysi kadulta, avasi hän sinulle +minkä oven tahansa. Tämä paholainen puhui arabian, malaijin, kiinan +kieltä, mitäpä kieltä hän ei olisi puhunut! Tietysti myöskin sellaisia +vähäpätöisyyksiä kuin espanjan, portugalin, englannin j.n.e. kieliä. +Kaikista näistä kielistä hän tiesi vain viisi sanaa. Mutta niillä +hän saattoi sanoa kaikki, mitä merimies tarvitsee maihin tullessaan. +Tämän lisäksi hän tunsi jokaisen kielen hirveimmän haukkumasanan, ja +sitä hän käytti, jos hänen tietonsa loppuivat tai jos muutoin jotakin +kävi vastoin luuloa. Heti kun hän astui maihin jollakin kaukaisella +rannikolla, heitti hän ihmisvilinään tämän voimakkaan haukkumasanan. +Aha, vanha tuttu, ei mikään ensikertalainen! Hinnat laskivat nopeasti, +sillä vaatimattomimpaankin tarjoukseen Yann vastasi samalla kamalalla +haukkumasanalla, ja saman sanan sai osakseen sekin onnellinen, jolta +hän jotain osti. + +Sellainen oli Yann. Hän oli täynnänsä hupsuja pila-arvoituksia, +ja kahdellatoista tulitikulla osasi hän ratkaista mitä vaikeimpia +tehtäviä. Yhdestä ainoasta pelikortista hän saattoi tehdä jotain +niin äärettömän säädytöntä, että oikein kyyneleet kihosivat katsojan +silmiin. Anna Yannille esimerkiksi linkkuveitsesi. Hän ottaa sen +käteensä niinkuin vanhojen rahain kerääjä harvinaisen rahan. +Messinkiset kierteet, hyvä, ne eivät ruostu. Hän työntää sen Noelin +myymäpöytään, pyöräyttää sitä, leikkaa pöytään suuren uurteen: terä +on hyvä, veitsi yleensä hyvä! Hän asettaa molemmat terät pystysuoraan +kädensijaa vastaan—jos jollakin on halua, asetun seinää vasten, +eteenpäin — vup! kaksi pistoa yhtaikaa. Yann kääntää terät suoraan. +Noin! Jos nyt yksi tulee takaa ja toinen edestäpäin — yks, kaks! — +käsivarsi heilahtaa, takanaolija saa terän vatsaansa, edessäolija +kurkkuunsa. Hyvä veitsi, _merci_! + +Ja kuitenkin Yann oli hyväsydäminen mies. Sattui kai kyllä joskus, että +hän löi laivapoikaansa nyrkillä vasten kasvoja, mutta kun tämän pojan +äiti sitten sairastui, antoi hän pojalle heti kymmenen souta. Kyyneleet +silmissä hän saattoi unelmoida viinistä, jota hän oli kuusi vuotta +sitten jossakin juonut, tytöstä, jota oli rakastellut — ah, se oli +jotain, niin suloinen, mehevä, ja kuinka miellyttävä ääni —! + +Siinä hän nyt seisoi pyntättynä, hajuvedeltä tuoksuen, kiireestä +kantapäähän mahdikkuuden ja halveksumisen ruumiillistumana, eikä hänen +puhelias suunsa ollut hetkeäkään vaiti. + +"He, sinä olet kai saanut vapautta hautuumaasta, mummo-kulta?" +sanoi hän eräälle ryppyiselle vanhukselle, jonka kasvot olivat +vahankeltaiset. Tyttöä, joka odotti lasta, hän tervehti erinomaisen +kohteliaasti: "_Bonjour, messieurs-dames!_" Jokaista varten hänellä +oli pieni huomaavaisuus varattuna. Sitä ei kuitenkaan pantu varsin, +pahaksi, ja hänelle maksettiin samalla mitalla. Mutta Yann piti aina +viimeisen sanan. + +"Ha! ha! ha!" Ja kaikuvalla naurulla hän antoi voitetulle +vastustajalleen kuoliniskun. + +Mutta nyt oli hänen hetkensä tullut. Hän rykäisi. "Mitä pirua onkaan +kurkkuuni tarttunut? Eteenpäin, mennäänpäs sisään. Pikku ryyppy, he!" + +Piiritanssi miellytti minua, minä jäin ulos. Seisoin katsellen +Rosseherreä. + +Yann nauroi. "Miten tuollainen voi sinua miellyttää! Nehän ovat +villejä!" sanoi hän halveksien. "Älä luule, että ne ovat ranskalaisia! +Ei, ne ovat vedenpaisumuksen aikaista väkeä, ilman mitään sivistystä ja +sievistystä, ne kuolevat sukupuuttoon. Katsohan niitä — bumba, bumba!" + +Ja Yann nauroi täyttä kurkkua tehdäkseen minulle selväksi äärettömän +paljon korkeamman kulttuurikantansa. Huomattava on, että hän oli +Roskoffista, oli nimeltään Yann ja itse bretanjalainen kiireestä +kantapäähän, oi sinä veitikka! + +"Tunnetko Rosseherren?" kysyin häneltä. "Rosseherren? Tietysti minä +hänet tunnen!" Yann katsoi ohitseni. Ei sanonut mitään muuta. "Hm! Nyt +mars!" Hän tahtoi juoda, eikä hän silloin vitkastellut. + + + + +V. + + +Meidän oli kuljettava kokonaista viisi askelta, mutta Yann käytteli +pientä ruokokeppiään, niinkuin hän olisi ollut huvikävelyllä Bois de +Boulognessa. + +Grandhotelissa oli jo remuisaa elämää. Kalastajat heiluttivat laseja +kankeissa käsissään, puhuivat niin että vaahto suussa, töykkivät +toisiaan hyväntahtoisesti nyrkeillään ja purskauttivat kokonaisia +ryyppysuihkuja toistensa kasvoihin, purskahtaessaan nauruun. Kaikki oli +liikkeessä, vain Chikel, tuo koiransieluinen, ei liikkunut. Hän oli +saanut päähänsä olla ottamatta osaa. Kääreissä oleva jalka tuolilla +hän istui eräässä nurkassa ja pelasi lautaa näkymättömän vastapelaajan +kanssa. Hänen päänsä oli siteissä, ja vain pieni silmä liikkui siteen +takana kuin pieni kiiltävä eläin pimeässä häkissä. + +"Hoi, Chikel, hiljakkoin oli käsivartesi siteissä ja tänään olet +kääreissä koko mies?" + +Mutta Yann ei sanonut mitään, hän asettui Chikelin eteen ja nauroi +hävyttömästi. + +"Se on seuraus huonosta käyttäytymisestäni", vastasi Chikel arasti +olkapäitään kohauttaen ja siirsi pienellä likaisella kädellään +pelinappuloita. Mutta rouva Chikel huusi etempää huoneesta, että hänen +mies-lurjukselleen ei pidä antaa soutakaan käteen. + +Viime yönä oli tuo ilkiö sahannut poikki hänen sänkynsä pohjalaudat, +niin että hän kolisten putosi lattialle. "Sellainen kurja kutale!" + +Tällöin Chikel vingahti häijystä mieltymyksestä kuin hiiri, mutta +silmänräpäyksessä hän taas vaikeni, kun hänen vaimonsa teki muutaman +liikkeen. + +Piiritanssi oli lopussa ja hääjoukko täytti pienen ravintolahuoneen. +Varsinainen juhla alkoi. _Eau de vie_ alkoi virrata. Miehet ja naiset +huusivat ja joivat itsensä juovuksiin. Säkkipilli soi ja tanssittiin. +Se oli jonkunlaista jenkkaa, mutta pääasiana siinä oli, että puukenkiä +poljettiin kovasti lattiaan. Grandhotel kumisi kuin suuri rumpu, kun +sitä hurjasti hakataan. Kokonaisia tomupilviä kohosi lattiapalkeilta. + +Rosseherre tuli lähelleni ja minä astuin hänen luoksensa ja pyysin +tanssimaan. + +Hänen kasvoillaan oli kummallinen puna, niinkuin ne olisi puuteroitu +tiilijauhoilla. Hän hymyili minulle. Hänen hampaansa välkkyivät. Hän ei +sanonut mitään. + +"No, Rosseherre? Etkö tahdo?" + +Rosseherre pudisti päätään ja nauroi jälleen. Hän oli hämillään. + +"Hyvä on." Minä käännyin poispäin ja palasin takaisin Yannin luokse, +odottaakseni sopivampaa lähestymishetkeä. + +Yannilla oli hyvin hauskaa. Hän istui eräässä nurkassa, potkaista +sivahutti silloin tällöin tanssijoita polventaipeeseen ja nipisteli +naisia. Ho! Ho! Ho! Ja kuinka hän silloin nauroi! Vihdoin hän pisti +kätensä verille rusettineulaan, jolloin hän heti kiskaisi irti +sekä rusetin että kauluksen ja polki raivoissaan jalkoihinsa nämä +sivistyksen keksinnöt. Nyt hän tunsi itsensä jälleen ihmiseksi, ja, +ihme kyllä, hän joi kahta vertaa nopeammin. + +Silloin sattui pieni välikohtaus. Jean Louis, jota sanottiin +"Merenkuninkaaksi", pieni valkotukkainen vanhus, lyyhähti sanaa +sanomatta lattialle. Hänet kannettiin ulos ja laskettiin talon +edustalle. + +Rosseherre astui Yannin luokse. "Isoisä makaa oven ulkopuolella", sanoi +hän hiukan levottomana. + +Yann nauroi. "No, entä sitten?" kysyi hän. "Luuletko, että joku +varastaa hänet sieltä?" + +Rosseherre hymyili. Ei, nyt hän oli rauhoittunut. + +Yann ojensi hänelle anteliaasti lasinsa. + +"Tämä tässä on minun ystäväni!" huusi hän ja viittasi minuun. "Syleile +häntä, eteenpäin!" + +Se tuntui Rosseherrestä hyvin naurettavalta. + +"Me tunnemme jo toisemme", sanoin minä ojentaen hänelle käteni ja +katsoen häntä silmiin, "mutta Rosseherre ei tahdo olla missään +tekemisissä kanssani, hän on liian ylpeä". + +"Ylpeäkö? Oi, minä en ole ensinkään ylpeä!" huusi Rosseherre laulavin +äänin ja tempoi hämillään myssyään. + +"Mutta kuitenkaan sinä et tahdo tanssia kanssani, Rosseherre!" + +Hän nauroi. + +"Tanssi hänen kanssansa, tanssi heti hänen kanssansa, hän on minun +ystäväni", huusi Yann. "Tanssi hänen kanssaan!" Sitä hän toisti sata +kertaa, kunnes Rosseherre suostui. + +Minä poljin piirissä kuten muutkin, Rosseherre rinnallani. Hän oli +kevyt ja hento ja hänen hiuksensa valuivat pehmeinä kädelleni. + +"Olet kai ollut mannermaalla, Rosseherre?" + +Ah, ei, hän ei ollut käynyt suurella maalla, hän oli ollut vain Molenin +saarella. + +"Tänään näytit somalta kirkossa, Rosseherre. Pieneltä jumalanäidiltä. +Totisesti, sinä miellytit minua!" sanoin minä ja vedin häntä puoleeni. + +Rosseherre ei vastustellut: hän hymyili ja katsoi pikaisesti ylös +minuun. + +Hänen kasvoillaan oli useita kesakoita, erittäinkin silmien alla. +Hänen suunsa oli verevä ja pehmeä, suu, joka suudellessa antaa itsensä +kokonaan. Hänellä ei ollut melkein laisinkaan kulmakarvoja. Lapselliset +ja kehittymättömät olivat hänen kasvonsa, huolimatta ihmeellisistä, +vanhoista silmistä. Hänen matalalla, itsepäisellä otsallaan oli monien +ryppyjen jälkiä, niinkuin oli kaikilla saaren tytöillä, yksinpä +lapsillakin. Sillä avaran taivaan hirveässä valossa saattoi katsoa vain +kulmakarvat rypyssä. + +Hitaasti jouduimme piirin pyörteeseen. Aina kun menimme Yannin ohitse, +tyrkkäsi hän meitä pienellä ruokokepillään. Sitten tanssi loppui. + +Rosseherre oli palavissaan ja pyyhki otsaansa hihallaan. Minä otin +pienen, sinisen liinan taskustani ja ojensin sen hänelle. + +"Kaunis silkkiliina!" huudahti hän. + +Yann tarkasti ammattimiehen tavoin kudontaa. + +"Ensiluokkainen!" sanoi hän. + +Käärin liinan kokoon ja panin sen Rosseherren pieneen ruskeaan käteen. + +"Mitä nyt?" + +"Pidä se, jos tahdot, Rosseherre. Minä en tarvitse sitä." + +Rosseherre katsoi minua epäillen. + +"No, otahan toki, Rosseherre!" huusi Yann. "Hän on minun ystäväni." + +Rosseherre katsoi minuun kiitollisesti. "_Merci!_" sanoi hän hiljaa ja +hymyili. Hän katsoi liinaa vielä kerran kaikilta puolilta. "Mistä olet +sen ostanut? — Pariisistako?" Sitä Rosseherre tuskin saattoi käsittää. + +Sitten hän kumartui katsomaan kädessäni olevia sormuksia. "Kuinka +kauniita ne ovatkaan, Yann, katsohan!" Minä otin ne sormistani ja +hän koetteli niitä omiinsa. Hän piti niitä valoa vasten, jotta ne +kimaltaisivat, ja hänen silmistään loisti mieltynyt halu. + +Mutta nyt täytyi Yannin antaa lausuntonsa. Hän otti suuren puukon +takataskustaan, pyyhki sen varovasti ja painoi sen terää kiviin. +Vihdoin hän sylkäisi niihin hiukan ja kiillotti ne sitten hihallaan. + +"Väärentämättömiä!" sanoi hän. + +Rosseherren oli jano ja hän tahtoi omenaviiniä. "Omenaviiniä siis, +emäntä! Piru vieköön, nopeasti, kuusi pulloa!" + +Tämä maisteli sitä. Hän haistoi, nuolaisi, vei kielellään pienen +siemauksen kitalakea vastaan, ja mitä pitemmälle tutkiminen +edistyi, sen loistavammaksi kävi hänen kasvonilmeensä. Se vasta oli +omenaviiniä...! Myöskin Rosseherren ja minun täytyi maistaa sitä, +Yann vilkutti silmiään merkitsevästi, mutta linkosi seuraavassa +silmänräpäyksessä rouva Chikelia vastaan mitä kiivaimpia soimauksia +siitä, että tämä saattoi tarjota meille sellaista omenaviiniä +sellaisella hinnalla. Rouva Chikelin oli pakko, tahtoipa hän tai ei, +alentaa hintaa yksi sou pullolta. Nyt oli Yann onnellinen. + +"Niin minä aina teen", sanoi hän, "nämä saarelaisethan ovat kaikki +pelkkiä varkaita. Papitkin täällä ovat varkaita." Sitten hän näytti +minulle, miten omenaviiniä on juotava. "Ei kulauttaa, Herran tähden +ei kulauttaa — vaan näin — antaa vain juosta alas. Kulauttaminen vie +omenaviinistä sen hienouden, sen sielun. Mutta juotua pitää painaa +kieli kitalakea vastaan, se pistää niin suloisesti. Kas noin!" + +Äkkiä työnsi Yann jalkansa nopeasti pöydän alle. "Tahdoin vain nähdä, +tokko te — haha!" + +Meidän oli hyvin hauska. Myöskin Poupoulin. Näytti siltä kuin sen +mieleen olisivat johtuneet sen parhaitten aikojen muistot. Se hymyili. +Muutaman kerran se hyvin taitavasti käytti rotanpyydystemppuaan, joka +oli sellainen, että se iski hampaansa luun ympärille ja piti kiinni +purematta. + +Musta Jeanette seisoi hymysuin vieressämme ja katsoi halukkain silmin +meidän herkutteluamme. + +"Hae lasi itsellesi, Jeanette!" huusin hänelle. + +Mutta silloin Rosseherre kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. + +Yann sanoi: "Hän on Rosseherren kanssa vihoin." + +"Niinkö!" + +Siinä Jeanette jo seisoi lasi kädessään. Yann katsoi häneen ja hymyili +halveksuen. + +"Oletko hakenut lasin itsellesi?" kysyi hän pilkallisesti. "No, vie se +taas koreasti takaisin. Ho! Ho! Ho!" + +Ja Jeanette aukaisi hämmästyneenä suunsa, nauroi ääneen ja vei lasin +takaisin. + +Hän lohduttautui pian. Pieni merimies, jolla oli niskaa kuin härällä, +oli pannut käsivartensa hänen ympärilleen ja hän meni hänen kanssaan +ulos. Ovella hän katsoi meihin hymyillen ja näytti hampaitaan. + +"Näetkö", sanoi Yann, "tuolla se menee ulos, se ei ollenkaan häpeä." + +Kapakka kumisi. Siellä olisi voinut antaa höyryvasaran hakata, +kukaan ei olisi sitä kuullut. Ha! Ha! Ha! Hoo! Melu synnytti ulvovia +ilmapyörteitä, ja toisinaan näytti siltä kuin Grandhotel olisi +lentänyt ilmaan. Nämä yksinäiset hiljaiset ihmiset, jotka tekivät +työtä aaltojen yksinäisyydessä meren kohistessa, pitivät tänään ääntä +koko vuoden varalta. Nurkassa seisoi muuan, pää seinää vasten, silmät +suonenvedontapaisesti suljettuina, suu auki, huutaen järjettömästi. + +Päät höyrysivät, käsivarret liikkuivat yhtenä vilinänä. Tulipunaisissa +kasvoissa kiilsivät silmät kuin sulatettu lyijy. Naiset huusivat ja +kirkuivat. Siellä oli sellaista juopumusta, joka aikoja sitten on +Europasta loppunut. Vain Chikel istui nurkassaan ja pelasi lautaa. + +Minun täytyy myöntää, että tunsin olevani kuin kotonani. Minä en +pidä säädyllisistä seuroista. Toisinaan ilma keuhkoissani käy +tukehduttavaksi, ja silloin minua huvittaa karjua. Jäljelläoleva +voima tempoo lihaksiani ja ne käyvät äkkiä koviksi kuin kivi, ja +silloin on hauskaa lyödä lautanen palasiksi. Näetkös! Jos joku +tyhmyri ikävystyttää minua hyvässä seurassa, niin minun täytyy vain +hymyillä hänelle, mutta täällä minä saatan heti sanoa hänelle, että +menköön helvettiin. Niin, niin! Täällä sai myöskin juoda ilman että +heti pidettiin paviaanina ja ilman että joutui sentähden tuhansien +penikulmain päähän ympäristöstään. + +Ha! Ha! Ha! Hooo! + +Kedrilillä on täysi syy olla tyytyväinen häihinsä. Ja tyytyväinen hän +olikin. Viinahöyryjen ympäröimänä, silmät kuin aaveella, hän kulki +ympäri huonetta pullo kädessä kuin kastelukone. Ja sen lisäksi tämä +mies puhui aivan uutta kieltä! Oliko luolaihmisen henki mennyt häneen? + +"Mitä pirun kieltä hän puhuu?" + +Yann tiesi sen. "Kuun kieltä", sanoi hän ja alkoi keskustella tällä +kielellä Kedrilin kanssa. Mutta minä olin ulkomaalainen, Kedril älysi +sen. + +"Missä vaimosi on, Kedril?" + +"Vaimoni? Vaimoni? Vaimoni?" Kedril pyöri pullo kädessään. Oh, hän oli +aivan unhottanut — + +"Pappi puhui niin kauniisti tänään, eikös puhunutkin?" jatkoi hän. "Ei +sinun pidä juoman itseäsi juovuksiin, hahaha, niin kauniisti, niin +liikuttavasi! hän puhui. Huomen-illalla menee '_Lady of Ireland_' tästä +ohitse, huomen-illalla, tuletko mukaan? Pieni huvimatka. Niin, minä +sanoin, pikku haikalani —" Hän kertoi sekavasti haikalastaan, jonka oli +pyydystänyt edellisenä kesänä. "Pikku haikalani, minä näen sen, tuolla +se kulkee, tule tänne, pienokaiseni, sievine hampainesi — älä pelkää, +tee minulle se kunnia." Näytti siltä kuin hän olisi kädellään ottanut +sen kiinni ja vetänyt sen hampaista maalle — inhottavaa! + +"Oi Kedril, luotsi numero yksi, haikalanpyydystäjä, minä sanon sinulle, +veljeni, tämä haikala, joka teki sinut kuuluisaksi, oli sinun turmiosi. +Sinä olit saaren kunnollisin mies, nyt luisut alaspäin. Olet mennyt +naimisiin, siität lapsia, juot veneesi, ja vaimosi hakkaa sinut +pehmeäksi kuin vaha. Paluu on enää mahdoton." + +Kedril oli liikutettu puheestani. Hän syleili minua ja suuteli minua. +"Kiitos ystäväni, sinä tarkotat parastani!" + +Painoin salaa viiden frangin rahan hänen käteensä. + +"Sinun häissäsi pitää olla hauskaa, luotsi." + +Kedril koetti rahaa kankeilla sormillaan ja painoi pulloa kädessään +pitäen selkäänsä kapakan seinää vastaan. + +Uusi vaihe alkoi juhlassa. Luonteenomaista sille oli, että kaikissa +nurkissa helisi ja että syntyi lyhytaikaisia riitaisuuksia. Ne +upotettiin meltomielisyyden virtaan. Molemmat papukaijat, jotka oli +tuotu sisään, hyppelivät puolapuillaan ja kirkuivat riemuissaan. + +"Ja nyt soita!" huusi Yann. "Kai sinulla on huilusi mukanasi?" + +"Onpa kyllä!" + +"Soita sitten meille jotakin." + +Otin huilun taskustani, kostutin huuliani ja annoin sormieni tanssia +äänirei'illä. Ja huiluni lauloi: + + Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, — + Kukat poimi, ne kuihtuvat pian — — + +Hoho! Hyvä! Bis — bis! + +Ja taas lauloi pikku huiluni: + + Sa nauti, kun... + +Säkkipilli vinkui ja puukengät kolisivat. + +Tuossa oli musta Jeanette taas. Hän seisoi erään nuoren kalastajan +kanssa ja katsoi meitä. + +"Tuossa hän taas on!" sanoi Yann halveksuen. Tosiaankaan hän ei +hävennyt vähääkään. + +Minä tanssin yhä edelleen Rosseherren kanssa. + +"Tanssikaa vain, tanssikaa vain!" huusi Yann. No, me tanssimme. +Meitä tuupittiin ja jaloillemme poljettiin, mutta hauskaa se oli. +Rosseherren pieni rinta huokui kovasti. Hänen kasvonsa olivat punaiset +omenaviinistä. Aina kun vedin häntä puoleeni, katsoi hän minuun ja +hymyili. Martina vetäisi minua käsivarresta ja sanoi: "Hoi!" Mutta +minä en välittänyt hänestä ensinkään. Siellä oli muutamia tyttöjä, +jotka osottivat minulle suurta myötämielisyyttä, mutta mitä he olivat +Rosseherreen verrattuina? Heillä oli kaikilla pönkövatsa niinkuin +olisivat odottaneet perheenlisää, mutta Rosseherrellä sitävastoin, ha! + +"Kenties annan sinulle kerran yhden sormuksistani, Rosseherre", +kuiskasin hänen korvaansa. Kuinka soma hänen valkoinen pikku myssynsä +olikaan, ja hänen liivinsä oli pistetty kiinni puolella sadalla +värillisellä nuppineulalla. + +Mutta äkkiä tuli jotain lentäen ilman halki, tuli ja lensi keskelle +otsaani. Viinilasi. Sain ihoon pienen naarmun, josta tuli verta. Minä +suoristauduin. Jos saarella on tapana heitellä toisiaan laseilla, niin +en aikonut seurata sitä tapaa, en, _merci!_ + +"Kuka heitti?" huusin. Rosseherre nykäisi käsivarrestani, ja minä +ymmärsin. + +Se oli Yann. Hän nauroi, ja minä näin juuri viimeisen vihansäkenen +sammuvan hänen kirkkaansinisistä silmistään. + +Viime hetkesi on tullut, pikku kapteeni. Eivät edes almanakan monet +pyhimykset voi sinua pelastaa. + +"Hehe!" nauroi Yann ja kääntyi. "Et kai aikone? Hehehe, teidän pitää +viimeinkin lakata tanssimasta." + +"Hänestähän vuotaa verta", sanoi Rosseherre ja ojensi minulle pienen +liinan, jonka olin hänelle antanut. + +Se rauhoitti minut heti. Yanniin nähden oli olemassa lieventäviä +asianhaaroja, saakoon hän vielä kerran lahjaksi elämänsä. Iloinen +mielialani palasi, sillä eikö ollut liikuttavaa, että Rosseherre +seisoi tuossa liina kädessään! Sieluni, jota hirmumyrsky äsken +oli tuivertanut, oli jälleen peilityyni. Minä nauroin. Niin, +sinunkaltaisellesi naudalle täytyy nauraa, Yann! Minä hiukan +surkuttelinkin häntä. Hän oli tehnyt kaksi tavattoman suurta +strateegista virhettä. Ensiksikin hän oli liian aikaisella ammuksellaan +ilmaissut minulle asemansa, ja toiseksi hän oli Rosseherrelle osottanut +olevansa mustasukkainen. Ja se oli pahempi virhe. + +Yann nousi seisomaan ja pani kätensä juhlallisesti sydämelleen. Hänen +uskolliset lapsensilmänsä olivat täynnä kyyneleitä. "Minähän aioin vain +hiukkasen heittää, hiukkasen, ystäväni." + +Ojensin hänelle käteni. Minunkin silmissäni oli kyyneleitä. Me +syleilimme ja suutelimme toisiamme kuten kuuluu asiaan, ja sillä se oli +lopussa. + +Mutta Rosseherre seisoi äänetönnä, ja hänen matala otsansa oli +tuhansissa pikku rypyissä kuin meri, kun rupeaa tuulemaan. + +Pesin haavan omenaviinillä ja tilasin muuta viiniä. "Me pidämme höyryn +nousemisesta huolen. Rosseherre, naura!" + +Rosseherre hymyili. + +Nyt oli kaikki järjestyksessä. + +Minusta tuntui vain oikealta ja kohtuulliselta, että kuittasin +Kedrililtä saamani hääkutsun toimittamalla juhlan ylennykseksi jotain +erinomaista. Siitä syystä esitin cakewalkin. Korkojani lattiaan iskien +tein työtäni — _hang it all_ — + + Da was no ha'r on de top of his haid, + De place wher de ha'r ought to grow! + And he had no teef fo' to eat de hoe-cake + So he had to let de hoe-cake go! + Hang up de fiddle and de bo-oo-ow — + +[Hänellä ei ollut ainoatakaan hiuskarvaa päälaellaan, jossa tukkaa +pitäisi kasvaa. Eikä hänellä ollut hampaita purrakseen maissikaakkua, +joten hänen oli oltava ilman maissikaakkua. Ripusta naulaan viulu ja +käyrä.] + +O-oo-ooh! Haha! Sepä vasta menestyksen saavutti Poupoul hyppeli +haukuskellen ympärilläni, se pelkäsi järkeni menneen. + + Take down de shovel and de hoe — + +[Ota esiin lapio ja kuokka.] + +Kedril kiitti minua liikutettuna. Sitten hän sopersi, ettei rouva +Chikel anna mitään velaksi, ja minä etsin frangini esiin. Ei kestä +kiittää, Kedril, liikkeen lopettamisen vuoksi myydään varasto +polkuhinnasta. + +Uusi, loistavampi vaihe juhlaa alkoi. Mutta Rosseherre ei tanssinut +enää minun kanssani. + + + + +VI. + + +On mahdoton vahinko, että Kedrilin häät, jotka olivat niin loistavat +ja suurelliset, loppuivat valitettavaan epäsointuun; Chikel, raihnas, +alkoi tyhjästä riidan, raivoissaan itse valitsemansa marttyyrin-osan +takia. Hääväki keräytyi kokoon onnettomuutta uhkaavaksi pilveksi, mutta +silloin ilmaantui rouva Chikel kuin myrskytuuli myymäpöydän takaa. Veri +nousi hänen päähänsä, hän sai raivokohtauksensa ja heitti meidät kaikki +ovesta ulos. Papukaijat heräsivät melusta ja huusivat täysin keuhkoin: +varas, rääsymekko, varas, varas — + +Niin päättyi Kedrilin kunniapäivä. + +Nauroin vielä kotimatkallakin. Minä haukuin naurun asemasta, sillä +kurkkuni oli aivan käheä. Hoho, kuinka me kaikki lensimme ovesta +ulos ja kierimme aholle! Kedril vieri pitäen pulloa kädessään +korkealla. Yann, Yann, mihin sinä niin nopeasti katosit? Se ei ollut +pitkäveteinen, varovainen Europa, ne olivat kiviajan ihmisiä, joiden +kaikissa töissä oli kysymys elämästä ja kuolemasta! + +Nauru tutisutti minua niin, että minun oli mahdoton pysyä suorana. Minä +ryömin nelinkontin, ja kun vielä lisäksi haukuin, piti Poupoul minua +vertaisenaan. Se hyppi aivan narrimaisesti ympärilläni ja nuoli silloin +tällöin kasvojani. Käännyin ja kuuntelin. + +Takanamme remusi kylä. Vain hitaasti melu laantui. Yö oli musta kuin +hiilikaivos; Creach seisoi sen keskellä kuin hehkuva aave, joka purskui +tulta kaikista nikamistaan. + +Silloin Poupoul pysähtyi. Se asettui takajaloilleen, pani etukäpälänsä +olkapäilleni ja haukkui. Minä syleilin ja suutelin sitä: "Poupoul, +rakas, nythän me olemme molemmat koiria!" + +Ja Poupoul nuoli imevällä kielellään kasvoni alhaalta ylös. Mutta se ei +mennyt eteenpäin. Silloin minä huomasin, että olimme pysähtyneet rotkon +reunalle: se oli se, jota sanottiin Pouponin kuiluksi. + +Otsani kävi jääkylmäksi. Pyöritin kieltäni hampaitten välissä ja +pakottauduin ajattelemaan. Kauan. Niin! Miksi minun oikeastaan piti +ryömiä nelinkontin? Sepä se. Minä nousin. Mutta silloin liukui +saari jalkojeni alta kuin vetoluukku, ja minä muutuin jälleen +nelijalkaiseksi. Sitä ei voinut millään auttaa. Olin pitänyt liian +voimattomina Chikelin juomia, siinä kaikki. Muutoin, eivätköhän +esi-isänikin kulkeneet nelinkontin, kun he vielä yksinkertaisuuden +vuoksi olivat eläinten nahkoihin pukeutuneita? Kenties minun +onnistuisi, hiukan asiasta puhuen, saattaa tämä kulkemistapa jälleen +muotiin? Ihmisethän olivat kärkkäitä kaikkeen uuteen. Eikö niin? _En +route_, Poupoul! + +Kun kuljin ohi munkin, joka seisoi sisiliskoille saarnaamassa, tunsin +vavistuksen sielussani. Minä sanoin: "Lähestyn teitä kunnioittaen, +polvillani, korkea-arvoinen!" Mutta munkki ojensi kätensä ja iski +minut maahan. Kauan makasin tajuttomana, ja Poupoul teki turhia +virvottamisyrityksiä. + +Kuinka paljon tarvitsimme aikaa, Poupoul, kotiin päästäksemme? Mutta +vihdoin makasin vuoteessa. + +Silloin tuli eräs liskoeläimistä aholta sisään tarttui kärsällään +vuoteeseen ja heitti sen korkealle ilmaan. Heiluen ja häilyen vuode +laskeutui alas ja tuli kolisten maahan. Minä heräsin. Mutta silloin +kiiti suhisten tulipunainen pyrstötähti minua kohden ja räjähti +kasvojeni edessä. Hehehe! Kaksituhatta sirkkaa istui aivoissani +piipittäen: ah, mulle suo, ah mulle suo — silloin sävel veti minut +hitaasti piiriinsä ja minä vaivuin uneen. + +En kuitenkaan saanut lepoa. Vereni kuohui. Hiki vuoti virtana pitkin +kasvojani. Minä nousin. Ovi oli auki. Oli viileätä, niin, Jumala +paratkoon, yö oli kuin viileä palttinaliina. Menin ulos ja tunsin, +miten pääni tuli viileäksi ja selväksi. Kuunvalo valui aholle, +tiheänä kuin lumi, ja ruohonkorsien välissä leijui hienoja hopeisia +valokudoksia, jotka murtuivat eteenpäin kulkiessa. Menin merta kohti. + +Se oli kuin virtaavaa hopeata, huokui ja kimmelsi, mutta läheltä +katsoen se oli musta ja sileä kuin piki. Se hengitti niinkuin +piiloutunut varas, ja jokaisella salaisella henkäyksellä kiemursi +hopeinen käärme hiekassa. Jalkapohjiani poltti, minä kahlasin veteen ja +jalkani liikkuivat hohtavassa hopeassa. Hopea nousi rintaani, leukaani +saakka — ah, nyt se kosketti silmäluomiani, nyt se peitti minut +kokonaan. Oli pimeätä ympärilläni, mutta minä loistin koko pituuttani. + +Niinkuin hohtava aave minä liikuin mustassa meressä. Hopeisia helmiä +kohosi jalkapohjieni alta. Minä aivastin, ja minä aivastin hopeaa, +hopeisen pisarasuihkun, joka nopeasti kohosi korkeutta kohti. Katsoin +ylöspäin, siellä oli hopea kuin paksuna kerroksena, kaikki raskaat +hopeapallot, jotka nousivat askeleistani, pyörivät salamannopeasti +ylöspäin ja yhtyivät siihen. + +"Meren pinta siellä välkkyy kuutamossa", sanoin ja kuljin eteenpäin. +Miten ihmeellistä olikaan meren pohjalla! + +Oliko ennen kuulunut melua? Ei. Mutta kuitenkin oli nyt tuhat kertaa +hiljaisempaa. Sellainen hiljaisuus! Pysähdyin ja kuuntelin. Tämä +hiljaisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Seisoin siinä meren pohjalla, +pää alas taivutettuna, ja kuuntelin ja olin onnellinen. "Tämä on +Nirvana", sanoin ja nyökäytin päätäni. "Siellä siis nyt olemme —" + +Hymyillen astuin eteenpäin. Tieni kulki yli rajattomien matalikkojen, +läpi hiekan, hiekan, ja jalkani vajosi. Meri oli mustanviheriä kuin +aarniometsä, johon auringonvalo ei tunkeudu. Sitten kuljin halki +metsän, jossa kasvoi korkeita, aavemaisia jääkukkia. Ne seisoivat +paikoillaan kalpeiden liekkien kaltaisina eivätkä liikahtaneetkaan. +Mutta äkkiä ne taipuivat, jakautuivat, ja minä näin kahden suuren, +pyöreän ikkunan edessäni loistavan. Kuului jotain jyrsimistä, ja nyt +minä näin, että suuret pyöreät ikkunat olivat tavattoman kalan silmät; +kala tuijotti minuun ja veti kiduksiaan edestakaisin. Hehe! Napsautin +sormillani. Peto levitti selkäevänsä, liikahti ja vetäytyi taaksepäin. + +Jääkukkametsä oli lopussa, ja minä seisoin jälleen äärettömän +hiekka-aavikon reunalla. + +Etsin jotakin. Mitä Herran nimessä minä etsin? Nyt törmäsin +jotakin kovaa vastaan. Hiekassa oleva laivatykki. Se oli paksun +ruosteen peitossa, löin siihen, kas, siitä murtui isoja palasia. +Kuljin eteenpäin. Mitähän minä täältä etsin? Pudistin päätäni, en +tiennyt sitä. Hiekassa oli pieni kuollut kala. Katsoin sitä kauan. +Salaperäisesti se siinä makasi, ja sen valkea vatsa näytti sanovan +minulle, että se oli odottanut minua kauan, liian kauan. Kaivoin +pienen kuopan, laskin kalan siihen, niinkuin kuuluu asiaan, ja ripotin +hiekkaa päälle. Pikku haudalle panin raakunkuoren. Kaiken täytyn olla +järjestyksessä. + +Sitten kuljin eteempäin. Levottomuus sai minut valtaansa. Katsoin +ympärilleni, katsoin korkeuteen. Ylt'ympäri oli synkkä, loputon meri. +Ja äkkiä valtasi minun mieleni polttava tuska, kun harhailin täällä +suuren meren pohjalla pienenä kuin hiekkajyvänen, tietämättä miksi. +Aloin juosta. Kauhu ajoi minua, kädet ojossa, hiukset liehuen minä +hirmustuneena syöksyin eteenpäin ja huusin. + +Mutta äkkiä pysähdyin, hämmästyin ja tulin aivan levolliseksi +sydämessäni: edessäni oli laivanhylky, viheriänharmaa kuin meri itse. + +Se oli rakennuksenkorkuinen vanha kauppalaiva, leveä, siinä oli rivi +neliskulmaisia aukkoja, kansi oli kömpelöä tekoa ja mastoista jäljellä +vain tyngät. Ylhäältä alas asti se oli limaisen savikerroksen peittämä, +ja viheriää sammalpartaa riippui kaikkialta. Keulassa oli silpoutunut +puukuva, perässä nimi: _Maria A.D. 1730_. + +Silloin näin ylhäällä harmaan olennon, joka kumartui laidan ylitse ja +huusi: "Hoi, oletko sinä täällä, vanha ruumiinryöstäjä?" Ja mies nauroi. + +Naurusta tunsin hänet. Se oli Kerhuel, eräs kalastaja, joka oli +hukkunut edellisellä viikolla kahden muun kanssa. + +"Ah, Kerhuel, sinäkö se olet!" + +"Tule laivaan! Onko sinulla tupakkaa mukanasi? Tässä on tikapuut, pidä +varasi!" Nuoratikkaat heitettiin alas. + +Jouduin suuren mielenliikutuksen valtaan. "Minulla on tupakkaa, +Kerhuel!" huusin ja kapusin nopeasti ylös pitkin laivanhylyn limaista +laitaa. + +"Eteenpäin!" huusi Kerhuel, jonka silmät olivat luonnottoman kirkkaat. +"Kaikki ovat täällä, Leman, Bec, hauska seura. Rosseherre on jo kauan +odottanut sinua!" + +Rosseherre! Ah, minähän olin lähtenyt hakemaan Rosseherreä. Kuinka +tyhmää — nyt se johtui mieleeni. Sinä etsit Rosseherreä, olin sanonut +itselleni, mereen astuessani. + +"Hoi!" huusi Kerhuel! kädet torvena suun edessä. "Isäntä! Tänne on +tullut uusi! Hoi, Rosseherre, häiden viettäjä on täällä!" Kaikilta +tahoilta pisti villiytyneitä kasvoja luukuista esille. + +Näin edessäni kokonaisen pyramiidin harmaita hiuksia. Se oli isäntä, +laivuri. Hänen tukkansa, hänen kulmakarvansa, hänen partansa riippui +sammaleen tapaisena alas kannelle asti. Hänen poskipartansa liehui, +hänen leukapartansa viuhui tuulessa, hänen huulensa olivat olleet kauan +jälleen suljettuina, kun ymmärsin, mitä hän sanoi: "Tervetuloa meren +pohjalle!" + +Sadat kädet ojentuivat tervehtien minua vastaan, sadat uteliaat kasvot +tungeskelivat ympärilläni, lapsellista iloa loistaen. Kaikkien silmät +olivat aivan auki, ja hiukset riippuivat kasvojen yli märän ruo'on +kaltaisina. "Tervetulo meren pohjalle!" + +Tunsin Lemanin, kuten aina oli hänellä nytkin savipiippu hampaissaan, +halkihuulisen Becin — hoi! Kaksi kalastajaa, joita en ollut koskaan +nähnyt, pudisti kovasti kättäni. + +"Se on Rosseherren isä, ja tämä tässä on lankomiehesi, sylelle heitä!" +huusi Kerhuel. + +"Rosseherre on täällä!" sanoivat molemmat ja suutelivat minua +kummallekin poskelle. + +Olin joutunut hyvään seuraan ja tunsin olevani kuin kotonani. Silloin +minua kevyesti lyötiin olkapäähän; käännyin heti ympäri. Se oli +Rosseherre. Hän katsoi minuun ja hymyili kuin se, joka on kätkeytynyt +ja lopuksi löydetty. + +"Osasitko kuitenkin tänne?" kysyi hän. "Missä ovat sormukset?" + +Minä en vastannut hänelle. Olin juossut halki ruohokenttien, aavikoiden +ja juurivuorten, ja nyt hän oli tuossa. Päästin hurjan huudon, tartuin +häneen ja nostin hänet korkealle yli pääni. Sitten aloin juosta. +Juoksin kapeita portaita ylös takakannelle, ympäri köysikääröjen, alas, +pitkin kannen reunamaa, ylös etukannelle. Juoksin kuten pakolainen, ja +takanani melusi hurja ajojoukkue. Rosseherre piti kiinni hiuksistani +ja päästi läpitunkevan riemuhuudon. Hyppäsin, hän sylissäni, sisälle +eräästä aukosta, kiipesin salamannopeasti alas jyrkkiä portaita ja +riensin kapean käytävän lävitse. Parvi pieniä säikähtäneitä kaloja +pyrähti eteemme. Ajojoukko takanamme ulvoi niin että kumisi. Juoksin, +Rosseherre sylissäni, läpi sokkeloisten käytävien ja huoneiden, ja +vihdoin olin suuressa salissa laivan perässä. Siitä ei voinut päästä +enää mihinkään. Hurja ajojoukko hyökkäsi kumisten sisään. Minä huohotin. + +"Häät, häät!" huusivat he ja heiluttivat lakkejaan, piirittäen meidät. + +"Ettekö tekisi hiukan tilaa!" sanoin nauraen ja pyyhin hikeä +kasvoiltani. + +Ei, sitä he eivät tahtoneet tehdä. "Repikää vaatteet heidän päältänsä, +ho! ho!" He ulvoivat ja tunkeutuivat lähemmäksi. Pää päässä kiinni +he seisoivat, sadat kalpeat uteliaat kasvot, märkine hiuksineen ja +kirkkaina lasimaisine silmineen. He tahtoivat nähdä kaiken — + + + + +VII. + + +Heräsin oinaan valittavaan määkinään. + +Ovi oli auki ja aurinko paistoi sisään. Se nuoli jo mustaa liettäni, +oli siis iltapäivä. Hyppäsin vuoteeltani. Poupoul tuli sisään ollakseen +läsnä minun noustessani. Häpesin sitä hiukan ja vilkutin sille arasti +silmää. Mutta sen kunnioitus ja uskollisuus ei ollut hiukkastakaan +vähentynyt. + +Sitten menin merenrantaan ja uin, kunnes luunikin tulivat jääkylmiksi. +Nyt olin terve ja hyvällä tuulella. Eilen olin vajonnut olemassaoloni +syvimpiin syöväreihin — asian luonnon mukaisesti tieni nyt tuli +kulkemaan ylöspäin, yhä ylemmäksi, Herra ties mihin. + +Päivä oli ihana ja toi rohkeutta rintaani. + +Meri oli peilikirkas ja sininen kuin silkki. Taivas oli aivan pilvetön +ja väriltään ihmeellisen tummansininen. Se kimmelsi, ja siellä täällä +se oli läpinäkyvä kuin kristalli: siellä humisivat ilmavirrat. Mutta +saarella puhalsi tuuli tuskin tuntuvasti. Se siveli merta ja levitti +sen ylle suuren, teräksensinisen varjostimen, joka milloin avautui, +milloin sulkeutui. + +Etäämpänä näkyi parvi pieniä hohtavia purjeita. Kaikki kalastajat, +jotka eilen juovuspäissään pyörivät Grandhotelin edessä, olivat työssä. +Ilta tuli, taivas värittyi vihertäväksi. Meri kävi punaiseksi kuin +viini, ja hiljainen tuulenhenki puhalsi ja synnytti merenpinnalle +metallinvihreitä tupsukkeisia läikkiä, jotka vaihtoivat paikkaa. + +Pienet purjeet liukuivat kotia kohti yli lahden ja olivat valkoiset. + +Menin satamaan ja astuin Kedrilin veneeseen. Kun tuli pimeä, niin +nostimme purjeen. Huomaamattomasti me liu'uimme eteenpäin, äänettömästi +kuin suuri lintu, ja vasta tunnin kuluttua oli lahti takanamme. Kuun +sirppi loisti. Kaikki suuret tähdet kimmelsivät taivaalla, pienet eivät +olleet näkyvissä. Tuhannen kerrosta avaruutta oli yläpuolellamme. Kuun +sirppi liehui syvällä allamme meressä ja suuret tähdet säkenöivät +syvyydestä. Tuhansia kerroksia oli allamme. Ylempien ja alempien +kerrosten välillä oli ohut lasilevy, ja sitä pitkin me liu'uimme +eteenpäin. + +Yön suuri hiljaisuus teki meidät äänettömiksi ja kumpikin antautui +ajatustensa valtaan. Taivaanrannalla etelässä välkkyili tähti, +puolittain meressä, kuin uiva tuli. Se lähetti kipunoivia säkeniä +jälkeeni — se puhui kanssani. Te olennot, jotka lämmittelette tämän +tulen hohteessa, kuinka nimitätte tätä auringoksi? Hala? Olenko kerran +vaeltanut Halan säteiden valossa vai onko minut määrätty suurella +matkallani kulkemaan sen ohitse? + +Sinä suuri Vesien henki: suo minun kerran vaeltaa Halan loisteessa, suo +sieluni mennä piisonihärkään tai mölyapinaan, yhtäkaikki — älä salli +sen kuolla — + +Kedril aivasti. + +Kedril, sinä saastainen, miksi aivastat sopimattomaan aikaan ja +sekoitat aivastuksesi savu-uhriin, jonka lähetän ylös suurelle hengelle? + +Me makasimme odottaen _Lady of Irelandia_ Queenstownista. Creach +pyöritti etäällä valotuulimyllyään yössä, ja joka seitsemäs sekunti +häikäisi meitä sen loiste kaksi kertaa perätysten. Sitten näytti +siltä kuin olisimme olleet sadan askeleen päässä sieltä ja katsoneet +välkkyvään mykiöön ja menettäneet silmiemme valon. + +Meri löi veneen laitaan, ja kuun sirpin peilikuva kieroutui, ja monta +kertaa se särkyi ja pirstoutui. Suuret tähdet kimmelsivät syvyydessä +kuin nyrkinkokoiset hohtokivet, ja toisinaan ne hajaantuivat parveksi +väriseviä säkeneitä, jotka heti taas sulautuivat yhteen. Oman himmeän +peilikuvani lävitse katsoin mustaan, loistavaan pikeen; toisinaan se +kaartui äänettömästi, kuin hengähtäen. Vihamieliseltä ja kamalalta +näytti meren syvyys — siihen liukui ääntä päästämättä yhä syvemmälle, +syvemmälle, se oli pimeä ja pehmeä, eivätkä jalat yhä vieläkään +tunteneet pohjaa... Äkkiä johtui mieleeni edellisen yön uni: siellä +alhaalla minä vietin häitä Rosseherren kanssa —. Nauroin hiljaa. + +"Näetkö valon?" kysyi Kedril. + +Terotin katsettani. Punertava pilkku värjyi taivaanrannalla, sadoin +verroin himmeämpi kuin kynttilän sammuva liekki pimeässä huoneessa. + +"Sinulla on pirun-terävät silmät, luotsi!". + +_Lady of Ireland_ liukui eteenpäin. Äänettömästi. Komentosillan +kellojen pium-paum kaikui selvästi halki hiljaisuuden. Pari varjoa +kumartui alaspäin. Kedril nousi laivaan. + +Vaihdoimme muutamia sanoja laivan kannella olevien varjojen kanssa. +Kummallisilta kaikuivat ihmisäänet merellä yön pimeydessä! Kuten +aaveita me olimme. + + + + +VIII. + + +Kaikki kävi kuten olin aavistanutkin. Eräänä pilvisenä iltapäivänä +kuului oveni ulkopuolelta kopinaa, niinkuin nuori hevonen olisi ohi +nelistänyt, ja kun avasin, näin tytön, jolla oli valkoinen myssy +päässä, seisovan aholla. Hän kuljetti nuorasta kahta mustaa oinasta. +Tänne saakka näin hänen hampaansa, hän nauroi. Tuuli tuiversi hänen +hamettaan, ja näytti siltä kuin puhuri toisi hänet minun luokseni. + +"Täälläkö sinä asut?" huusi hän minulle, ja tuuli vaimensi hänen +äänensä niin että se kaikui kaukaiselta ja ohuelta kuin lanka. + +"Täällä, etkö sitä tiennyt? Mihin menet?" + +Rosseherre käännähti ja nauroi. "Vien oinaani kotiin." + +"Mitä sanot?" + +"Vien kotiin oinaani!" + +Menin lähemmäksi. + +"Miten olet voinut Kedrilin häitten jälkeen? Ei kai ole mitään uutta +tapahtunut?" Kuljimme vieretysten, taistellen tuulta vastaan. + +Rosseherre katsoi minuun liehuvan keltaisen tukkansa muodostaman +ristikon lävitse ja nauroi. "Yann on vihoissaan ravistellut minua. +Siksi että tanssin kanssasi." + +"Yann? Mutta sanoihan hän itse, että sinun pitää tanssia minun +kanssani?" + +"Mutta kun sinä tanssit _niin_ minun kanssani." + +"Niinkö? Miten minun sitten olisi pitänyt kanssasi tanssia? _Niin_ +tanssitaan aina tytön kanssa." + +Sen Rosseherre ymmärsi. "Yann on aina pahalla tuulella", jatkoi hän +puhua pulputtaen. "Hän tahtoo, että menisimme naimisiin. Mutta Jean +Louis ei anna siihen suostumustaan, eikä se ilman sitä käy päinsä. Minä +olen vielä liian nuori, sanoo isoisä." + +"Ei kai sinunkaan mielestäsi vielä ole kovin kiire?" Rosseherre pudisti +päätään. "Oh, ei! Kun kerran olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, niin +hän rupeaa juopottelemaan ja lyömään minua. Niin ne kaikki tekevät." + +"Ei. Yannilla on hyvä sydän." + +Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin kyllä, hänellä on hyvä sydän. Mutta +hän on merimies, siitä huolimatta." + +Rosseherre kertoi tuhansia pikkuasioita, joita kaikkia mielelläni +kuuntelin. Hänen korkea lapsenäänensä leijui ylös ja alas, ja tuuli +vei sen. Koko Rosseherre liehui kuin lippu. Joka askeleella kohosivat +hänen pienet pyöreät kantapäänsä puukengistä. Hänen silmänsä olivat +kokoon siristetyt ja terävästi tuulta vastaan suunnatut, niinkuin +lokin silmät. Hänen kulmakarvansa eivät värähtäneetkään, kun jääkylmät +sadepisarat iskivät hänen kasvoihinsa. + +Kuten maa, niin ruskea sinä olet, Rosseherre, sinun hiuksesi ovat +keltaiset kuin ahon kukat, ja muuten sinä olet tehty tuulesta ja +sateesta ja suolasta! + +Kuljimme edestakaisin autiolla aholla. Siellä täällä oli rapautuneita +kallionlohkareita ja kasoihin koottua kaislaa. Mitään muuta ei kuulunut +kuin palelevien, kiinni kytkettyjen oinasten surkuteltavaa määkinää ja +joskus lokin kimeätä kirkunaa. Nälkäinen musta lehmä oli tien vieressä +ja ammui surumielisesti meidän mennessämme ohitse. Se oli lehmäkääpiö, +ei vasikkaa suurempi. Yksikään saaren harvoista lehmistä ei ollut +suurempi. Eläimetkin tekivät täällä vain sen, mikä oli ehdottoman +välttämätöntä; kanat munivat mitättömän pieniä kyyhkysenmunia. Maassa +värisi pieniä lyhytvartisia kukkia. Tuuli ei antanut niiden kasvaa +korkeutta. Kun ne pelkäsivät pohjatuulta, niin ne olivat asettuneet +asumaan vain maavallien eteläisille reunoille. Siellä ne olivat +kasvoillaan, ja niitä paleli. Aina kun nousimme notkosta, näimme +synkkänä kuohuvan meren ja vaahtoiset kalliot. Saaren pohjoinen osa oli +hitaasti lähemmäksi ryömivän sumumuurin peitossa. + +Rosseherre ei tiennyt enää mitään, ja nyt kerroin minä hänelle +kaikki, mitä minulle oli tapahtunut alhaalla meren pohjalla. Sovitin +kertomukseeni kaikellaisia pöyristyttäviä seikkailuja kalojen ja +polyyppien kanssa, tyydyttääkseni hänen mielikuvitustaan. + +Äkkiä Rosseherre pysähtyi ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen silmänsä +olivat vihreät kuin meren kuohu. "Sinä näit isäni ja veljeni?" +keskeytti hän minut. + +"Minähän vain uneksin, Rosseherre." + +Rosseherren katse kävi epävarmaksi ja hän punastui. "He ovat molemmat +hukkuneet", sanoi hän hiljaa. Ja hän viittasi yli ahon ja hänen otsansa +kävi vihamielisiin ryppyihin. "Tuolla!" Hetkisen hän tuntui minusta +merkilliseltä ja paljon vanhemmalta kuin hän olikaan, mutta sitten hän +pudisti päätään, ja me kuljimme eteenpäin. "Ja mitä he sanoivat?" + +"Rosseherre on täällä. Eivät mitään muuta." + +Rosseherre hymyili. + +"Mitään muuta he eivät sanoneet?" + +"Eivät." + +Ja minä kerroin, että he kaikki olivat piirissä ja huusivat, ja +mitä minä hänelle tein. Silloin Rosseherre katsoi minua suurin, +kummastunein, hymyilevin silmin ja puhkesi äänekkääseen, lapselliseen +nauruun. "Sellainen uni — hahaha! — miten ihminen, saattaa sellaista +uneksia!" + +"Niin, mitä sanot siitä, Rosseherre?" huudahdin minä ja panin +käsivarteni hänen vyötäisilleen. "Eikö se ollut hupsua?" + +Rosseherre katsoi ympärilleen ja koetti irroittautua. + +"Jos joku näkee!" + +"Mitä se tekee?" + +Hän katsoi minuun ihmeissään. "Yann tappaa sinut!" + +"Haha!" Minä nauroin. "Mitä se tekee?" Minä olin aivan juopunut hänen +läheisyydestään. Puvun lävitse tunsin hänen ruumiinsa lämmön ja hänen +pienet hennot kylkiluunsa. Hänen hiuksensa liehuivat kasvoillani. Hänen +ruskealla poskellaan oli sadekarpalo ja alkoi vieriä alas. Juuri tähän +vierivään pisaraan suutelin häntä. Hänen poskensa oli kylmä. + +"Oh, kuinka häijy sinä olet!" huudahti Rosseherre, punaisena +kasvoiltaan. + +"Mitäpä muuta voin, kun pidän sinusta, Rosseherre!" + +Hän nauroi ja kamppaili eteenpäin tuulessa. + +"Sinä olet suudellut myöskin Jeanettea." + +"Jeanettea? Mustaa Jeanetteako?" + +"Niin, hän on kertonut. Ja sanotaan, että sinä käyt Martinan luona, ja +kerran on sinut yöllä nähty Stiffissä, Becin lesken asunnon edessä —" + +Siinä se oli. Maineeni ei ollut parhaita. + +"Hahaha, Rosseherre, Rosseherre, mitä kaikkea ihmiset voivatkaan +valehdella! Mitään muuta kai ei ole sanottu, vai?" + +Usvamuuri oli nyt aivan edessämme. Se ryömi poimuisin sumupyörin ahon +ylitse. Silmänräpäyksessä me olimme sen peitossa. Rosseherren kädessä +oleva nuora kävi näkymättömäksi, ja pienet oinaat astelivat harmaina ja +likomärkinä takanamme. Sumu takertui niiden villaan. + +Äkkiä tärisytti pelottava ääni ilmaa, ja me vavahdimme. Kuului siltä +kuin talonkorkuinen muinaismaailman härkä olisi mylvinyt. Sen hengitys +repi reiän ilmaan, torven, jota myöten mylvinä suurena, kumisevana +pallona vyöryi yli meren, yhä kauemmas pois. Sitten muinaismaailman +härkä uudestaan mylvähti, ja maa tärisi. + +"Nyt ei kukaan näe enää meitä, Rosseherre!" sanoin ja suutelin hänen +jääkylmää poskeaan, ja hänen kosteat hiuksensa tulivat huulieni väliin. + +Rosseherre ei enää vastustellut, mutta hän nauroi, niinkuin olisi hän +pitänyt naurettavana sitä että suutelin häntä. + +"Jos sormukseni miellyttävät sinua, Rosseherre", sanoin minä, "niin +saat ne. Tule luokseni, niin tuon ne sinulle ulos, sinun ei tarvitse +tulla sisään." + +"Mutta miksi tahdot antaa minulle sormukset?" kysyi Rosseherre. + +"Kun sinä olet saaren kaunein!" + +"Hahaha!" + +"Tuletko?" + +Rosseherre katsoi minuun. "Miksipä en tulisi?" sanoi hän ihmeissään. +"Mutta sinä et saa enää mennä Jeanetten luokse, kuuletko? Minä vihaan +häntä. Eikä Yann saa sitä tietää!" + +"Yann ei saa koskaan sitä tietoonsa." + +"No, hyvästi!" Rosseherre juoksi. Mutta parin askeleen päässä hän +pysähtyi jälleen. "_Dis-donc!_" huusi hän sumun lävitse. "Voitko +lainata minulle kaksi souta?" + +Lainasin hänelle kaksi souta. — + +Koko yön ulvoi Creachin sumusireeni. Joka kolmas minuutti sen mylvinä +kaksi kertaa perätysten tärisytti taloani. Ja väliajoilla oli niin +tuskastuttavan hiljaista kuin olisi kaikki kuunnellut, meri, kalliot. +Ja myöskin merellä laivoissa kuunneltiin; merimiehet kumartuivat yli +laivanreunan, herkistivät korviaan ja laskivat minuutteja, ja heidän +sydämensä tykyttivät. + +Istuin pienen tuleni ääressä, poltin piippua ja ajattelin mitä +Rosseherrelle sanoisin, jos hän tulisi. + +"Kuule, Rosseherre, pieni soma madonna", niin aioin sanoa, "istu, olen +kaiken aikaa sinua odottanut, ja sydämeni on iloa täynnä siitä että +sinut näen" — + +Kuuntelin. Höyrylaiva vihelsi. Hyvin etäällä. Se vihelsi huolestuneesti +ja hiljaa, ikäänkuin askel askeleelta varovaisesti eteenpäin pyrkien. +Sumu kumpusi kuten savu ovenraoista. Panin puita tuleen. + +"Tämä kaikkihan on järjettömyyttä!" sanoin ääneen. "Aivan toisella +tavoin minä puhun hänen kanssansa. Niin kuin kalastajatytön kanssa +puhutaan, ja sillä hyvä!" + + + + +IX. + + +Mutta kun hän tuli, niin en sanonut mitään. "Ah, siinähän sinä olet!" + +"Niin, tässä minä olen", vastasi hän ja näytti hampaitaan. + +"Etkö tule sisään?" + +Hän kurkisti uteliaasti ovesta. + +"En, ah en. Aurinko paistaa niin kauniisti!" + +Siinä nyt istui Rosseherre, saaren kukkanen, kivellä oveni edessä ja +kutoi paksua valkoista sukkaa. Puukengät riippuivat hänen varpaissaan, +toisinaan hän pyyhki hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän jutteli, eikä hänen +terve, kuudentoistavuotias suunsa ollut hetkeäkään hiljaa. + +Minä tupakoin ja katsoin hänen nopsia käsiään, joiden sormien kynnet +olivat vaaleat, ja sukkapuikkoja, jotka löivät toisiaan vastaan +kuten mastokimput lähetysten ankkuroiduissa kalastajaveneissä meren +aallotessa. + +Parin askeleen päässä olivat Rosseherren molemmat oinaat, mustat +kuin piru. Tuuli leikki niiden villassa. Tuntikausia ne saattoivat +liikahtamatta tuijottaa meihin, ihme-eläimiin, kuin noiduttuina, +ja tuska ja kunnioitus loisti selvästi niiden mustareunaisista +merenpihkasilmistä. Toisinaan ne päristivät lempeitä kameelinkuonojaan +ja väistyivät arkoina taaksepäin, sillä ne pelkäsivät kaikkea, tuulta, +hyönteisiä, vieläpä sellaistakin, mitä me ihmiset emme näe. Kun Poupoul +vain ojenteli raajojaan tai haukotte!! hyppivät ne kauhun valtaamina +paalunsa ympäri. Varmaankin se näytti niiden mielestä kauhealta, +rakennuksen korkuiselta karhulta, joka saattoi ne niellä päineen, +karvoineen, tulematta vähimmässäkään määrin kylläiseksi. Sitten ne +jälleen seisoivat ohuilla, hienoilla jaloillaan, varpaillaan niin +sanoakseni, ja katsoivat meitä huolestuneina sekä uteliaina. + +Merellä kulki höyrylaiva. Mitättömän pieniä lippuja kiipesi ylös pitkin +sen touveja, se puhui merkinlennättimemme kanssa. Terotin katsettani +ja tuijotin etäisyyteen: siellä souti kalastaja pienessä venheessään +epätoivon voimin, jottei hän murskautuisi. Ei, se oli musta luoto, ei +mitään muuta, yhä uudelleen saatoin erehtyä. Aallot vaelsivat ohitse, +loppumattomina, aina uusina, aina samoina. Merestä kohosi valkoinen +käpälä ja suuntasi iskun luotoihin. + +Oli lämmin, hyönteiset hyrisivät. Viime päivinä oli Myrskylän edessä +auennut kukkasia, jollaisia en ennen ollut nähnyt missään. Ne näyttivät +pienenpieniltä sorvatuilta vahakynttilöiltä, ympärillä oli pikku +kukkia, vahakellosia. Meidän oli täällä hyvä olla, ja miten ihanan +sininen olikaan piippuni savu! + +Rosseherre heilutteli puukenkiään varpaissaan ja lauloi puoliääneen: Se +kuului tuulen vienolta huminalta ja toisinaan niiden pienten lintujen +piipitykseltä, joita oli saarella ja jotka lauloivat vain hiljaa ja +arasti, niinkuin ei maksaisi vaivaa laulaa. + +"Etkö sanoisi minulle mitä laulat, Rosseherre?" + +Rosseherre ajatteli kauan, senjälkeen hän puoliääneen ja nopeasti +lauloi säejakson toisensa perään, ensin bretanjaksi ja sitten +ranskaksi. Hän epäröi: "Oh, sitä ei voi ranskaksi sanoa, se ei kuulu +miltään!" + +"Mitä se on?" + +"Siinä puhutaan kalastajatytöstä, joka menee Quimperin luostariin. +Kalastaja tulee hänen luoksensa ja koputtaa hänen ikkunaansa. Avaa, +avaa! sanoo hän, katso ulos. Sinun tarvitsee vain ojentaa kätesi, ja +minä panen siihen omenan ja päärynän." + +Hän osasi pienen surullisen laulun, jota hän usein lauloi ja jota en +koskaan ole unhottanut. Tarvitsee vain hiljaisen tuulen puhaltaa, +kun jo tunnen tämän laulun korvissani. Sillä laulu ja tuuli, ne ovat +samaa. Muuan tyttö tahtoo mennä kalastajan kanssa naimisiin, mutta +naisväki sanoo: Älä tee sitä. Et muuta saa kuin tuskaa vain, lapsi, +sitten hän kuolee ja sinä olet yksinäsi. — Kenties ei niin käy, sanoo +tyttö ja ottaa hänet. Kalastaja lähtee St. Pierreen turskanpyyntiin, +moniksi kuukausiksi. Nyt tulee yö, eijoo, miten synkkä ja kamala se on! +Äkkiä koputetaan kalastajanvaimon ikkunaan. Avaa, minä se olen, sinun +rakastettu miehesi. Hän avaa ikkunan. Siellä kalastaja seisoo pitäen +sydäntään kädessään. Vaimo huutaa ja valittaa ja juoksee naapurien +luokse: Rakas mieheni on kuollut. + +"Luuletko, että hän todellakin oli kuollut?" + +Rosseherre katsoi minuun kummastunein katsein. Hän ei vastannut niin +mitään. + +Mutta eniten miellytti minua laulu, jota kalastajanvaimot lapsilleen +laulavat. + +Heti kun Rosseherre sen alkoi, täytyi minun hymyillä. + +Rosseherre lauloi: + +Kalastajanvaimo keittää puuroa ja sanoo: "Ah, ettekö te tiedä, missä +hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut." + +Peikko istuu uunissa ja matkii häntä — + +Mutta eihän Rosseherre sanonut "peikko", hän sanoi tonttu, ja se +kajahti aivan toiselta. Tonttu, tonttu. Ja tontun äänen lauloi hän +kimeästi ja piipittävästi: + +Tonttu istuu uunissa ja matkii häntä: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä +mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut." + +Kalastajanvaimo huokaisee ja lausuu: "Ah, hyvä mies, tule toki minua +auttamaan." + +Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan." + +Kalastajanvaimo virkkaa: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii +minua." + +Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii +minua." + +Kalastajanvaimo sanoo: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää." + +Tonttu matkii häntä: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää." + +Kalastajanvaimo saa sanoiksi: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu +on heittänyt puurooni mustan kiven." + +Tonttu matki häntä: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on +heittänyt puurooni mustan kiven!" + +Kimeänä ja pilkallisena kaikui tässä Rosseherren ääni. Minä nauroin. + +"Tahtoisin saada tämän pikku laulun bretanjan kielellä", sanoin, "etkö +kirjoittaisi sitä minulle?" + +"Kyllä." + +"Tule sisään." + +Rosseherre katsoi minuun iloisin, paljon sanovin silmin. Hän pudisti +keltaista tukkaansa. "Etkö? Rosseherre, mitä ajatteletkaan!" Toin +hänelle paperipalan, ja hän kumartui sen ylitse ja töhersi: Rosseherre. + +"Entä laulu?" + +Rosseherre nauroi. Hän ei osannut kirjoittaa. + +Ilta tuli, ja Rosseherre irroitti oinaat paaluista. + +Sitten hän otti sukankutimen kainaloonsa ja juoksi. "Kenavo!" + +"Kenavo!" + +Hänen valkoisen myssynsä nauhat liehuivat. Vilkas ja herttainen kuin +peltohiiri sinä olet, Rosseherre — — — + + + + +X. + + +Monina iltapäivinä tuli Rosseherre oinaineen Myrskylään. Yann oli +merillä. + +Ja hän kertoi tontuista, jotka ennen koputtivat kalastajan ikkunaan, +yöllä, ja kirkuivat: märri, märri! Rosseherre naukui kuin kissa. Niin, +ja eräs tonttu oli lyönyt rikki kaivon kansikiven, keskeltä halki +oli lyönyt, kun oli joutunut raivoihinsa. Ne myöskin viekottelivat +kalastajia meren rannoilla oleviin rotkoihin, sanoivat: Tule, tule +mukanani rotkoon, kultaa, kultaa, kokonaisia kultakasoja sinulle annan. +Mutta sitten tuli nousuvesi, ja kalastajat hukkuivat surkeasti. + +Oliko hän milloinkaan nähnyt tonttua? + +Rosseherre pudisti päätään. "En", sanoi hän ja katsoi suu auki taivasta +kohti. "Kerran olen luullakseni nähnyt tonttuja, kolme kappaletta, +jotka olivat vieretysten kyyryllään ja virnistelivät minulle. Mutta +minun silmäni eivät kai sanoneet totta. Sillä tonttuja ei enää ole +olemassa. Papit ovat tulleet ja pirskoittaneet vihkivettä kallioille, +silloin tontut ovat lähteneet merelle, koko joukkiot. Vain yksi aave on +enää saarella, se on Poupon, murhaaja." + +"Poupon, murhaaja?" + +Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin", sanoi hän vakavasti, "hän asuu +syvässä rotkossa, jonka ohitse sinä kuljet joka päivä. Kun meri raivoo, +voit kuulla hänen ulvovan. Varo häntä." + +"Varo?" + +"Niin. Kukaan ei kulje tästä ohitse. Sillä Poupon on häijy +luonteeltaan. Jo monta hän on temmannut rotkoon. Kaikki kiertävät. +Poupon, niin, hän oli kalastaja ja hänellä oli nuori vaimo. Kerran hän +meni meren ylitse suurelle maalle ja silloin tulivat, suuret myrskyt +ja hänen täytyi odottaa kolme viikkoa. Sitten hän palasi takaisin. Ja +tonttu asettui hänen korvalleen ja sanoi alinomaa: Täällä on ollut +eräs. Hänen vaimonsa toi kalakeiton pöytään ja taputti häntä selkään, +mutta hän työnsi hänet pois ja sanoi: Kuka täällä on ollut? Vaimo +sanoi: Ei kukaan! ja itki. + +"Mutta Poupon kävi yhä raivokkaammaksi: eikä mikään ole kamalampaa kuin +kalastaja, joka on mustasukkainen. Vaimo! sanoi hän, jos tämä päättyy +ilman muuta, niin sanon: Vaimo, minä annan sinulle anteeksi. Mutta jos +se ei ilman muuta pääty, niin minä sanon: Saastainen lehmä, ja tapan +sinut. Mutta vaimon piti saada lapsi, ja Poupon pisti hänet kuoliaaksi. + +"Hän tuli kylään verinen puukko kädessään ja hyppi talojen edessä, +ja ihmiset pelkäsivät henkeään. Sitten, niin, sitten hän juoksi ahon +halki Stiffiin, jossa kalliot ovat korkeita kuin kaksi kirkontornia, ja +syöksyi alas. Mutta meri ei halunnut häntä, vaan heitti hänet takaisin. +Silloin hän juoksi ympäri saaren ja huusi niin kamalasti, että kaikki +kuulivat ja avasivat ovensa. Rotkon luona hän heittäytyi mereen, mutta +meri ei ottanut häntä. Siitä saakka hän on oleksinut rotkossa. Ja heti +kun tulee myrsky, syöksyy hän mereen ja ulvoo kovemmin kuin myrsky, +mutta meri ei ota häntä. Hän ei voi kuolla." + +Nytpä tiesin, miksi Rosseherre aina teki suuren kaarteen Pouponin +kuilua lähetessään. + +"Mutta miksi hän ei voi kuolla?" kysyin tyhmäksi tekeytyen. + +Rosseherre purskahti iloisimpaan nauruun. "Siksi että vaimo oli viaton. +Tonttu oli valehdellut hänelle. Älä milloinkaan luota tonttuun, ne ovat +huonoa väkeä." — + +Menin kylään ja näytätin itselleni kauneimmat huivit, mitä Noelilla +oli. Valitsin niistä sinisen silkkihuivin, jonka kulmissa oli +heleänpunaisia ruusuja. Noelin myymälässä tapasin Martinan. Noelin +talon ulkopuolella hän huusi minut luoksensa: aioin mennä ohitse. + +"Et ole käynyt luonani niin pitkään aikaan!" sanoi hän, ja minä näin, +että hänellä kaikesta huolimatta oli kauniit mustat silmät. + +Katsoin hänen ohitseen, merelle. + +"En käykään enää!" vastasin minä. + +Martina ei sanonut siihen sanaakaan, katsoi vain kummastuneena minuun +ja meni. + +"Haha, kuinka iloiseksi Rosseherre tuleekaan, kun näytän hänelle +huivin! Ja hänen riemunsa olikin suuri...Onko se minulle?" sanoi hän ja +painoi sydäntään. "Oi ei, ei kai?" + +Minulla oli pieni puukko. Se oli Rosseherren mieleen, ja hän sai sen. +Lyijykynäni miellytti häntä, vanha kupariraha, nenäliina. Kaikella oli +hänelle arvonsa, ja hän sai ne. Rosseherren kasvoja synkisti syvä, +vanha huoli. Hän oli Noelille velkaa kymmenen souta, eikä Noel antanut +mitään ennenkuin ne oli maksettu. Ja Rosseherre näytti minulle pientä +nahkakukkaroaan: siinä oli kolme souta. Voisinko ehkä lainata hänelle +kymmenen souta? Ja nyt oli Rosseherre iloinen, niin kepeäksi hän tunsi +mielensä, että hän yhtämittaa näytti valkoisia hampaitaan. + +"Rosseherre", sanoin minä, "etkö tahdo nyt sormuksia, jotka lupasin +sinulle?" + +Hän hymyili ja pudisti päätään. + +"Etkö?" + +"En. Sillä jos minulla on ne, niin ei kukaan täällä saarella usko, että +sinä olet _näin_ antanut ne minulle." + +"Mutta eihän sinun tarvitse näyttää niitä." + +"Mitä minä tekisin sormuksilla, joita ei kukaan näe?" + +"Ja Rosseherre —?" + +Rosseherre nauroi. Hän oli lapsi. + +Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut mitään valtaa häneen. En voinut +häneen millään vaikuttaa. Minä olin kyllä ruskea kuin kalastaja, +ja ääneni oli karhea kuin merimiehen ääni. Toisinaan hän myöskin +sanoi, että minulla oli hurjat silmät. Nostin kiveä, jolla hän istui, +hiukkasen maasta, näyttääkseni hänelle, että minulla oli voimaa. Löin +rintaani ja sanoin, että olisi mieleeni saada tapella kokonaisen +paholaisparven kanssa yhdestä hänen vaaleasta hiussuortuvastaan. Mikään +ei auttanut. + +Rosseherre, mitä pitää minun tekemän, onko minun tulta syljettävä ja +kallionlohkareita mereen lingottava kuten teki Polyphem muinoin? Hehe, +Rosseherre, vai näytänkö sinulle, että olen sinua väkevämpi — + + + + +XI. + + +Tuuli vinkui, sekavia ääniä ja kumeaa huutoa oli ilma täynnä. Meri +heittelehti levottomana sinne tänne ja kohisi. Vaahtopylväät kohosivat +luotisuoraan ylös kallioita vastaan ja tuuli iski ne räiskähtäen +vuoreen. + +Näin Rosseherren tulevan ahon ylitse, mutta äkkiä hän katosi, ja vasta +hetken kuluttua huomasin hänen valkoisen päähineensä kallioiden välissä. + +Hän istui mitään tekemättä kivellä ja tuijotti merelle. + +"Hyvää päivää, Rosseherre!" + +Hän ei vastannut. + +"Etkö tule luokseni?" + +Rosseherre veti otsansa tuhansiin pieniin ryppyihin. Sitten hän +katsoi minuun. Hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä ja sairailta. Minä +ymmärsin, mitä hän tahtoi sanoa, ja jätin hänet yksin. + +Kerran näin, että Rosseherre nojasi päätänsä käsiään vastaan ja +heilutti sitä kuin itkevä. Tuuli tohisi kallioiden lomissa ja pieksi +harmaata merta. Hän istui rankkasateessa. + +Menin lähemmäksi. Hän ei itkenyt, hän lauloi korkealla, surun +voittoisalla äänellä ja nyökäytti laulaessaan päätään. + +Huusin hänelle. Hän käänsi päätään. Hänen poskensa näyttivät +sisäänpainuneilta, hän näytti vanhentuneelta. Hänen silmänsä olivat +aivan muuttuneet ja niiden katse niin vieras kuin ei hän olisi tuntenut +minua. + +"Miksi istut sateessa, Rosseherre?" + +Hän liikutti huuliaan ja hymyili, hiljaista sairasta hymyä. Hän ei +sanonut mitään. + +Menin pois. Aloin ymmärtää, että kaikki hänessä ei ollut niinkuin olla +piti. + +Hän istui ulkona sateessa hämärään saakka. Myöhemmin menin ulos +katsoakseni häntä. Hän oli poistunut, toista tietä. + + + + +XII. + + +On vielä yö. Kaikki on tyhjää, jumalat nukkuvat, eläimet ja ihmiset, +minä yksin olen valveillani. Kuten aave minä vaellan synkässä +aamu-usvassa. Hiljaisuus. Vain askeleeni keikkuvat, maan alla +jymähtelee kuin kumeita vasaran-iskuja. + +Äänetön tuulenväre hiipii esiin, meren voimakastuoksuisen yöhi'en +kyllästämä. Saaren tähdet, loistavat vielä, valvomisesta väsyneiltä +ne näyttävät. Stiffin kuu huokuu raukeasti, valkoista, valkoista, +punaista, Creach heiluttaa kalpeita sädekimppujaan henkäisemättä +kehässä. Idässä yön selkä taittuu ja aamu höyryää taipeesta verisen +tuoreen lihan kaltaisena. Meri vavahtelee, kuin vilusta väristen. +Creachin valoiskut lentelevät ohuiden huntujen kaltaisina, saaren +kalpeat värit tulevat esiin, merikin saa värinsä. Creach sammuu. +Pohjoisessa Stiff välähtää vielä kerran punaisena, sitten sen valo ei +enää palaa. + +Kaukana kirkuu lokki. Toinen kirkuna vastaa siihen, ja äkkiä kohoo +kallioilla sekava, kimeä melu. Tämä ahnas petolintujen noukista lähtevä +huuto tervehtii valoa samalla hetkellä tuhansilta meren kaljuilta +luodoilta. + +Sataman sumussa liikkuivat kalastajat kömpelöiden, haparoivien +aaveiden kaltaisina. Jättiläissuuri purje nousi korkeuteen ja katosi +sumuun. Tervehdin Jean Louisia, "merenkuningasta", ja äänettöminä me +valmistauduimme matkaan. Äyskäröimme pois veden, jäljestimme siimat, +syötit, purjeet. Tyrskyt kumisivat. Aallot vierivät pärskyen, vene +hankautui kitisten rantalaituriin. Peräsin keikkui, ketjut kalisivat, +kova ääni riiteli jollekin pimeässä. Joku, kirosi. Haisi mädänneeltä +vedeltä ja kaloilta. Sitten me kulkea kolistimme polkua ylös Chikelin +luokse, syödäksemme nopeasti aamiaista. Jean Louis kaatoi kurkkuunsa +suuren pikarin _eau de vie'tä_, ja sillä hän oli valmis. Merellä hän +sitten ei koko päivänä syönyt mitään muuta kuin palasen leipää, ja +illalla hän taas otti pitkän ryypyn: sitten hän nukkui. Niin he elivät. + +Me lähdimme. Muutamia varjontapaisia purjeita kiiti edellämme sumuun. +Jäinen vesi höyrysi. Möhkälemäisten, matalalla roikkuvien pilvien +yläpuolella hehkui, ja äkkiä pilvet kohosivat ylemmäksi ja olivat +kevyitä ja leijailevia. Kuun sirppi muuttui ohueksi ja läpinäkyväksi, +viimeiset tähdet välkkyivät heikosti, ja äkkiä ne olivat kadonneet. +Meri värittyi tummansiniseksi kallioiden varjossa, jotka kukoistivat +kuin vaaleanpunaiset korallit. Maitomaisia sumupilviä kiiti saaren +ylitse. Ne kätkivät verhoonsa Creachin valotornin, ja kun se jälleen +tuli esiin, niin sen lasinen pää salamoi punaisia tulenkieliä. Äkkiä +tuli meri avaraksi ja valoisaksi ja purjeet sen pinnalla loistivat kuin +puhdas kulta. + +Tuuli pingoitti purjeemme ja vene kallistui. Me kahlasimme ensimäisen +varsinaisen aallon, vene nousi korkeuteen ja liukui taas alas. Se oli +aavan meren ensimäinen tervehdys! Sieltä, etäältä — + +Sijoittauduin mukavasti veneeseen ja sytytin savukkeen. Jean Louis +poltti tupakan kuiviltaan: hän repäisi paperin pois savukkeesta ja +pisti tupakan suuhunsa. + +"Kaunis aamu, Jean Louis!" + +"Hi-hi-hi!" + +"Merenkuningas" ei ollut mitään muuta kuin mitättömän pieni käärö, +josta pisti esiin rasvainen, matala lakki ja likaiset puukengät. +Lakin alta riippui näkyvissä pari ohutta, valkeata hiussuortuvaa, +ja vain harvoin minä näin hänen nyrkinkokoiset, rusottavat, alati +hymyilevät kasvonsa. Hänen takkinsa oli mennyt kurttuun joka taholta, +ja housut ulottuivat vain sääriluihin saakka. Sininen pellavakangas +oli haljastunutta, lumivalkeata olkapäitten ja reisien kohdalta, ja +monet paikkaustilkut olivat ehtineet nekin jo kauan sitten vaaleta. +Hihat olivat kuorettuneet ja niissä välkkyili kalansuomuksia. Hän +pyyhki niihin nenäänsä ja puukkoaan. Jean Louisin kädet olivat kuin +puuta ikuisesta soutamisesta, eikä hän enää voinut taivuttaa sormiaan. +Hänen pienet silmänsä olivat yhtä haljastuneet kuin hänen takkinsa, ja +kuitenkin hän näki kuin kaukoputki. Puukenkiinsä hän oli pannut olkia, +ja siinä, missä oljet pistivät esiin likapanssarin lävitse, riippui +suuria mustia, kuivuneita veripisaroita. + +Merenkuningas oli saaren urhoollisin mies, sen voit kysyä keneltä +tahdot. Hän oli pelastanut neljäntoista ihmisen hengen ja niin ja niin +usein ollut itse haaksirikossa mukana. Nuorena ollessaan hän oli monia +kertoja purjehtinut maailman ympäri, mutta siitä hän ei enää tietänyt +mitään. Nyt hän oli seitsemänkahdeksatta vuoden vanha ja tuli ensi +kesänä kahdeksankahdeksatta-vuotiaaksi. + +Merenkuningas oli saaren pelätyin varas. Yössä ja sumussa hän meni +sinne, niihin kalastajat olivat laskeneet langustirysänsä. Ne hän nosti +ilmoille, vaikka ne olivat niin painavat, että väkevällä miehellä oli +niissä tekemistä. Hän otti langustit rysistä, laski rysät jälleen +mereen ja pani langustit koreihinsa. Kun nyt kalastajat seuraavana +päivänä lähtivät pyydyksiään kokemaan, niin huomattiin, että ihan +kaikki langustit olivat mennet Jean Louisin rysiin — hi-hi-hi —! Oh, he +olivat yllättäneet hänet itse teossakin — + +Kuljimme viistoon virran poikki. Vene kääntyili ja pärskyt iskivät +purjeihimme. Meri kohisi, ja valkoisia vaahtopommeja lenteli kallioiden +ylitse. + +"Meri ei ole tänään minun mieleiseni!" huusi Jean Louis. + +Naurahdin. "Sen parempi!" sanoin minä ja aloin, Jean Louisin esimerkkiä +seuraten, panna siimoja kuntoon. + + * * * * * + +Tuskin peninkulman päässä saarelta oli rivi puolittain peitossa olevia +luotoja ja riuttoja, joita vastaan merenvirta kumisten löi. Tätä +riuttariviä me seurasimme, sousimme edestakaisin ja kalastimme. + +Aallot olivat tässä nopeita ja ärjyjä, ne olivat mustanvihreitä, +ja oli kuin niiden päällä olisi ollut öljy- ja nokikerros. Kirkas +syötti painui alas niihin kuin pieni vihreä valotäplä. Valo vaipui +vaipumistaan, kävi himmeäksi, vihdoin se katosi, eikä jäänyt jäljelle +muuta kuin tämä synkkien, limaisten aaltojen vavahteleva, liikkuva +mättäikkö. Panimme siiman sormemme ylitse ja tunsimme sen tempoilussa +sen suuren valtimon mahtavat lyönnit, joka pumppuaa miljoonia tonneja +vettä Meksikon Golf-virrasta aina Lofotenin saarille saakka. + +Mutta pimeässä — syvällä veden alla — niin, Jumala sen suokoon, sillä +emme me huviksemme nelistäneet pitkin riuttariviä, — siellä ne olivat. +Kuuntelin siiman avulla merkkiä merestä, sadan metrin syvyydestä — +hiljaa! Niin, siellä ne olivat. Ne syöksyivät lentävän valon perään, +tuijottivat sitä kaikilta suunnilta, niiden selkäevät pingoittuivat +himosta, niiden ruumiit pullistuivat, niiden viikset vapisivat, ne +töykkäsivät tylsillä kuonoillaan syöttiä, haukkasivat —. + +Mutta vielä ei ollut oikea hetki tullut. Kala on epäluuloinen. +Pingoitin hiukan siimaa, kiihottaakseni sen ahneutta, annoin myötä, +tein sen luottavaiseksi ja — vedin. Se oli tapahtunut! + +Käteni kieppuivat, makasin veneen laidan yli kumartuneena ja tein työtä +kuumeentapaisesti. Minulla oli ainakin sata siimaa hoideltavina ja +minun täytyi olla nopea, sillä kala ei jätä mitään keinoa koettamatta. +Niinkuin koira se repi siimaa, viskautui koukkua vastaan, kiskoi, mutta +minä en hellittänyt, Lyijypalat tulivat näkyviin, ja siinä se oli. +Se tuijotti minuun suurin, raivoisin silmin, puistelehti tuskasta ja +kauhusta ja iski pyrstöllään. Kävin kiinni sen ruumiiseen, irroitin +koukun ja heitin sen veneeseen. Hetkisen se makasi siinä pelästyneenä, +sitten se heittelehti epätoivoisena pohjalla. + +Ja jälleen kulki pieni valo alas pimeyteen. + +Satamassa olin ostanut pari merirapua siltä varalta, että kalat eivät +olisi syöntituulella. Merenkuningas ei ollut tyytyväinen, ja hän päätti +uhrata meriravut. Hän kiskaisi irti niiden kynnet, kirkaisi niille +raivostuneena, kun ne puolustautuivat. — "Ho! Ho!" — nähkääs, nämä +kurjat elukat eivät tahdo antaa ottaa edes kynsiään, "hö!" Hän polki +rikki kynnet ja ravut ja viskasi liman houkutussyötiksi mereen. + +Panin suuren palan koukkuun. Kaloista täytyi tämän paistin tuntua +samallaiselta kuin vangista tuntuu paistettu kana, joka äkkiä yöllä +lennähtää tyrmään. + +Se onnistui. Kalat menettivät tykkänään järkensä ja kiitivät +koukkuihin. Märkinä, vettä valuen, ne tulivat ylös, kuonot repaleisina, +ja tuijottivat kauhistunein silmin hirmuiseen valoon sekä noiden +raivonnen pirujen kasvoihin, joita huvitti kiskoa ne niiden pimeästä +kohisevasta kodista. Ne heitettiin veren ja suomuksien tahrimaan +veneeseen, ja siinä ne saivat kuolla. Ne iskivät pyrstöillään, niiden +loistavat, hopeanvalkoiset ruumiit muuttivat väriään, keltainen kalvo +levittäytyi niiden ylitse, ne kävivät läikällisiksi. Niiden kyljet +huohottivat, punaiset kidukset levittäytyivät, niiden kultaiset silmät +avautuivat kuolinkamppailuun. Vihdoin ne tekivät viimeisen yrityksen, +taivuttautuivat kuin miekka ja kohosivat ylöspäin. Sitten ne saivat +Jean Louisilta potkun ja makasivat liikkumatta. Mutta vielä tunnin +päästä saattoi niissä olla henki. + +Päivä kohosi korkeammalle, ja me kalastimme koneellisesti ja mitään +puhumatta. Vene heittelehti ylös ja alas ja kiiti eteenpäin. Tein työtä +vakavasti ja uutterasti. Huolellisesti leikkasin syötit simpukoista, +jotka muistuttivat kaikkein pienimpiä, mataloita kiinalaisia hattuja. +Monissa niissä oli pieniä sammal- ja kaislakimppuja ja olivat kuin +hienonhienoja viime muodin mukaisia naisten hattuja. Ja minä nauroin +itsekseni, sillä kaikellaisia seikkailuja muistui mieleeni. Täällä +kaukana meren kohinassa otin vielä kerran vastaan kaikki ne loistavat +katseet, jotka jossakin olivat minuun kohdistuneet, ja hengin niitä +sulotuoksuja, joilla naiset houkuttelevat meitä niinkuin kukat +kimalaisia. Kuten runoilija sanoo — mutta silloin kulki sähkö-isku +pitkin siimoja ja minä tunsin sen sydämessäni: kala... + +Aina kymmenen minuutin kuluttua Merenkuningas muutti purjeen asentoa, +kääntääkseen veneen. Silloin minun täytyi painautua aivan pitkälleni, +ja kuitenkin purje joka kerta kiskaisi hatun päästäni. + +Aallot vyöryivät yksitoikkoisesti sihisten ja kohisten ohitsemme, +ja aina jokin hankasi ja raappi venettämme. Toisinaan vyöryi nopea +aalto kohisten esiin, linkosi veneen korkealle ja pirskotti päällemme +pisarsateen, ja minä näin aallon jatkavan matkaansa toisten joukkoon, +jotka joutuivat epäjärjestykseen. Taas sähisi, ja näkyviin tuli suuri +marmoritäpläinen piiri, joka kohisi ja kiehui: aallon pohja oli +kohdannut salakarin. Valkoisen ja vihreän marmorin värinen piiri eteni +nopeasti, kiipesi yli aallonharjojen, ja vielä kaukana etäisyydessä se +säilytti muotonsa. + +Lokit viistivät vatsoillaan aaltoja, kiitäen niiden pintaa pitkin +ja seuraten niiden vaihteluita hiuksenhienosti ja salamannopeasti, +ylös ja alas ne lensivät ja kirkuivat. Siivet leijuivat ja terävät +koukkunokat repivät ilmaa. Lokkien oma oli meri, eivätkä ne välittäneet +kalastajista. Ne syöksyivät kallioiden kuohuun, räpyttivät siipiään +kuin aikoen laskeutua alas, nousivat luotisuorasti ilmaan, kun aalto +hypähti niiden jälkeen, ja heittäytyivät päistikkaa alas taas, kun +aalto oli ohitse. Ja vesi valui välkkyvinä pisaroina niiden sulista. + +Meri lauloi ja kohisi yksitoikkoisesti. Kului tunti, ja oli hiljaista. +Sitten parvi myrskypääskysiä lensi ohitse — döi — döi — gullugullugullu +döi — ja kaukana poissa ne jo olivat. Viivana ne katosivat etäisyyteen. + +Sytytin piippuni. Kyyristyin, painoin polveni veneen kaaria ja pääni +sen laitaa vastaan, ja nyt olin kylliksi tukevassa asennossa voidakseni +raapaista tulta tikkuun. + + * * * * * + +Pari minuuttia ennen olin saanut vesipisaroista kasvoihini +piiskan-iskun, kylmän kuin jää, mutta nyt sain kauhallisen vettä +hihaani, ja se vesi oli haaleata. + +Virta oli muuttanut suuntaa. Toisinaan se vei aavalle merelle, +toisinaan taas saarta kohti, vain Merenkuningas tunsi sen salaisuudet. +Aallot olivat olleet ennen sileitä, nyt ne olivat juomuisen panssarin +peittämät, kun tuuli puhalsi virtaa vastaan. + +Salakarit, joiden suuntaan kuljimme, alkoivat käyttäytyä hurjemmasti. +Lakkaamatta nousivat vaahtopärskyt niiden kohdalla ilmaan räjähtävien +pommien kaltaisina, leijuvia harsoja kohosi korkeutta kohti kimmeltäen +auringonvalossa ja murskautuen. Kuului kumeita tykinlaukauksia, jotka +hetki hetkellä kävijät voimakkaammiksi, mitä korkeammalle vuoksi nousi. + +Jean Louis katsoi vettä ja pudisti päätään. + +Taivas peittyi pilviin ja aurinko katosi posliininvalkoisen hattaran +taakse. Meri muuttui synkän ja uhkaavan näköiseksi. Tummana ja raskaana +se vyöryi, ja missä valkoisen pilven valo siihen sattui, näytti se +tuovan siihen paksun kerroksen valkoista öljyväriä. + +Masto natisi ja taipui, ja pienen silmälapun kaltaisen purjeemme +repeämät kävivät leveiksi ja ammottavaksi. Purjehdimme kuuden +solmuvälin nopeudella, ja oli kuin venheemme olisi saanut siivet. Se +syöksyi vavisten alas satoja metriä pitkiin laaksoihin, kulki heilurin +tavoin aaltojen poikki, ja kun olimme ylhäällä, tuntui minusta siltä +kuin istuisin yksikerroksisen talon katonreunalla ja katselisin alas. +Sitten näin huohottavat riutat, jotka mittasivat tämän suuren keuhkon +hengenvetoja. Riutta paljastui syvälle alas, aalto imi puoleensa, +kurlutti. Sitten se suin päin syöksyi korkeuteen, ja vaahtopylväs nousi +riutasta suoraan ylös. Hetkisen se oli paikoillaan, kuin briljanttipuu, +ja vaipui kokoon. Riutta oli satoina kuohuvina vesiputouksina. Ja jo +sukelsi ruosteenpunainen riutta jälleen vavisten esiin kuin uimarin +pää, josta valuu vettä ja joka jo auringossa loistaa. Monta kertaa näin +tähystyspaikaltani taivaanrannalle asti, hetken vain, sitten sukelsimme +jälleen alas. + +Usein purjehti Merenkuningas, ylös katsahtamatta, ihan lähelle +kallioita, mutta minä pidin suuni kiinni, sillä minä tiesin, että viime +silmänräpäyksessä hän kääntäisi veneen. Merenkuningas liikkui tässä +vesierämaassa yhtä varmasti kuin joku toinen huoneessaan. Hän tunsi +täällä jokaisen kohdan, eikä hänen tarvinnut nostaa päätään. Hänellä +oli omat merkkinsä; niin pian kuin se tai tuo kallio näkyi etäällä +riuttain välissä, oli peräydyttävä. Hän tunsi myöskin salakarit, ja jos +hän sanoi, että tässä alla on _miesten lasi_, niin oli varmaa, että +aalto hetkeä myöhemmin kohtasi kallion ja marmoroi meren laajalti. Hän +tiesi vieläkin enemmän. Hän tiesi, missä sillä ja tällä hetkellä, tässä +ja tuossa tuulessa, kalat oleilivat, mihin ne kulkivat heti kun tuulen +suunta muuttui. Hän tiesi, kuinka nopeasti veneen täytyi kulkea, jotta +se tai se kala söisi, hän tiesi milloin kalat olivat odotettavissa ja +milloin ne katosivat. + +Usein minun täytyi nauraa, kun katsoin häntä. Siinä se pikku käärö +istui tyynenä kuin lietensä ääressä ja pyöriskeli edestakaisin, sen +sijaan, että minun täytyi pitää kiinni, jotta en lennähtäisi pois +veneestä. Hän puri, purskui, ja pani hartaasti syöttejä koukkuihin. +Näytti siltä kuin hän olisi neulonut. Vanhan syötin hän otti +hampaillaan koukusta ja sylki sen mereen. Painavat kalat hän otti +vastaan kömpelösti nauraen, mutta pienille hän syyti haukkumasanoja. +Hän sai mitättömän pienen kalan, joka ei ollut suurempi kuin käsi, +mutta joka oli niellyt koko syötin; silloin hän kävi vihasta +tulipunaiseksi kasvoiltaan ja viskata sivautti sen niin kiivaasti +veneeseen, että pikku kalan kuono repeytyi ja että se heti jäi +makaamaan liikkumattomana ja kankeana. + +Toisinaan Merenkuningas kumartui veneessä alas ja otti säilykelaatikon +käteensä. "An-teek-si, ys-tävä-ni!" huusi hän. "Me o-lem-me me-rel-lä." + +Turhaa kohteliaisuutta! Tässä kylpyammeessa, joka kaikkine +varustuksineen maksoi kuusikymmentäviisi frangia, ei voinut olla +sellaisia mukavuuksia kuin hotellissa. + +Saarella soi päivälliskello. Kiehtovana ja miellyttävänä se kaikui +korviimme. Söimme palan leipää ja joimme vettä pullosta, siimat sormen +ympärille kierrettyinä. Ja taas me kalastimme. Ääneti panimme syötit +koukkuihin, kiskoimme kalan veneeseen, noiduimme puoliääneen, kun siima +sotkeutui. + +Vene tutisi ja kääntyi sinne tänne. Usein oli Merenkuningas niin paljon +yläpuolellani, että näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hyökätä +alas minun kimppuuni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen +reuhkansa syvällä allani ja minä seisoin luotisuorassa penkkiä vastaan. + +Olin märkä nahkaani myöten, vettä oli syöksynyt niskaani ja hihoihini. +Hiukseni olivat likomärät, silmäni liimautuivat kiinni ja niitä +poltti. Kasvoni olivat kuivettuneet ja kuumat suolasta, joka syöpyi +hienon lentohiekan lailla kaikkiin huokosiin ja teki ihon jäykäksi +ja liikkumattomaksi. Käteni vapisivat uupumuksesta, ja tuuli pisti +lakkaamatta korviini kuin jäinen, terävä neula. Mutta sydämeni suhisi +ja kohisi ja oli täynnänsä huimaa hurjuutta kuten meri ympärilläni. + +Niin, te siellä kotona, istukaa te rauhassa patjasohvillanne ja +kuiskikaa viisaita ja hienoja sanoja elämästä ja saakaa keuhkotauti. +Jättäkää minulle elämä, joka on tyhmä ja yksinkertainen, niin saatte +sanat minulta lahjaksi. + +Purje, johon oli kuvattu ankkuri, kulki ohitsemme aaltojen keinuvan +ääriviivan taitse. Se nousi, heilui edestakaisin, katosi tykkänään, +sukeltautuakseen pitkän ajan kuluttua jälleen esiin kaukana poissa. +Tuossa tuokiossa se oli kadonnut. + +"Nyt on aika!" ulvoi Jean Louis. "Meidän täytyy lähteä. Luotsi menee +kotiin!" + +"Yhden koukun laskemme kai vielä, Merenkuningas!" + +Mutta silloin tuli suuri laine ja me lähdimme kiireimmän kyytiä pois +sieltä. + + * * * * * + +Tämä laine oli suurin ja kaunein mitä täällä näin. Jo kaukaa näin +sen tulon. Se raivasi itselleen tien läpi kaikkien liikkuvien +vaahtoharjojen, sen oma vaahto lensi sen edellä, ja se kumisi ja suhisi +kuin pikajunan veturi. Niin suuri ja huima se oli, että se oli muiden +aaltojen joukossa kuin imisä villisika porsaillensa parvessa. Sitten +tuo ääretön vesimäärä linkoutui kallioita vastaan, vavahteli vihaisena +ylhäältä alas asti, paisui ja nousi pystyyn. Siitä tuli viiden talon +pituinen ja kaksikerroksisen rakennuksen korkuinen, ja aallot sen +ympärillä näyttivät mitättömän pieniltä. Se oli mustanviheriä, mutta +kun se paisui, niin se kävi viheriäksi kuin pullolasi. Sen päällä +oli turkoosikupu, ja tämän kuvun yläpuolella oli auringonsäteitten +läpitunkeman meripihkan värituntu, ja kaikkein ylimpänä oli otsanauha +lumivalkeasta vaahdosta. Mutta koko aallon päällä leijui leveä +sumuharso, sumuseinä, jossa sateenkaaren värit kimmelsivät. Sellainen +se oli. + +Me olimme kymmenen askeleen päässä siitä, ja minä katselin +hämmästyneenä ja pelästyneenä tätä hurjaa kaunista eläintä, jonka meri +oli synnyttänyt. Mutta nyt — se tuli _alaspäin_! + +"Hoi! Jean Louis!" + +Merenkuningas oli juuri muuttamassa purjeita toiselle puolelle. Hän +oli irroittanut nuorat ja piti niitä kädessään. Silloin hän näki +aallon, joka vavahteli ja säkenöi ja kumartui alaspäin valkoisten, +päivänvarjontapaisesti haarautuvien juovien kirjavoittamana. Hän nauroi +järjettömästi: hi-hi-hi, ja piti purjenuorista kiinni molemmin käsin +kuin ohjaksista hevosen ruvetessa pillastumaan. Hän painoi puukengät +penkkiä vastaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät ponnistuksesta. Purje +pingoittui kuin haljetakseen äärettömästä ilmanpaineesta, joka kulki +syöksyvän vedenpaljouden edellä. + +Aalto kumisi ja jymisi, vene lensi korkealle, ensin hitaasti, sitten +äkkinäisin tempauksin, ja Merenkuningas peittyi kuin lumipyryyn. +Hihihi! Paksu vesisäde lensi, sihisten kuin raketti, veneen ylitse. +Katsoin viheriässä ikkunassa olevan raon kautta kauas merelle, aina +taivaanrannalle asti: siellä kulki kaikessa rauhassa savua tuprutellen +höyrylaiva, jossa oli kaksi ruskeata savupiippua. + +Se meni lounaita kohti. Havanna, St. Thomas, Para, Rio Janeiro, +Valparaiso? Onnea matkalle! Mutta sitten sain iskun vasten silmiäni. + +Me äyskäröimme vettä veneestä. Eteenpäin! Pois! Merenkuningas näytti +kalmankalpealta, ja minä tunsin äkkiä, missä paikassa sydämeni on: +sillä sydämeni oli lakannut sykkimästä. + + * * * * * + +Nyt ei meillä ollut enää muuta edessä kuin luovailla yli virran, +joka kulki lahden suun poikki. Pakoveden aikana se ei ollut helppoa, +nousuveden aikana se oli mahdotonta pienellä veneellä. Sattui toisinaan +myöhästymään viisi minuuttia, ja silloin täytyi odottaa kolme, neljä +tuntia, kunnes virran raivo oli asettunut. Kerran lähti kutteri hyvässä +tuulessa satamasta, mutta keskellä virtaa tuuli taukosi, kutteri +ajautui kallioita vastaan ja murskautui. Miehistö kolhiutui niin, että +heidät voitiin tuntea vain vaatteista; eräältä matruusilta oli pää +poissa. + +Kuten paossa olevien suunnattoman suurten valaskaloin parvi, niin +syöksyi virta eteenpäin. Me ratsastimme sen ylitse ja tulimme lahteen. +Minä istuin peräsimessä, sillä se oli minun tehtäväni. + +"Diaul, Diaul!" ulvoi Merenkuningas. "Olen menettänyt täällä jo kaksi +venettä. Kerran tulin pirstaleiden varassa maihin, kerran istuin +neljäkolmatta tuntia kalliolla, kunnes minut noudettiin sieltä. Taas +olemme pelastetut, ystäväni, meidän täytyy sytyttää vahakynttilä. +Kymmenen soun vahakynttilä!" + +Hän nauroi ja otti tahraisen lakin päästään. Silloin tuli hänen +kalpea pääkallonsa näkyviin. Oliko tuo ihminen? Hänen pääkallonsa oli +kutistunut kamelikurjen munan kokoiseksi. Kolme ohutta hiussuortuvaa +oli tarttunut kiinni kaljuun. Kasvot olivat kuin kovakuoriaisen toukka, +nenä painunut sisään, suola oli syövyttänyt silmäin ympärystät, niin +että ne näyttivät haavoilta. + +"Uskotko sinä sitten sellaiseen, Jean Louis?" + +Merenkuningas nauroi. "Maalla minä en usko Jumalaan", sanoi hän, "mutta +kyllä merellä. Maalla voi hallitus sinua auttaa, mutta merellä ei itse +ministerikään!" + +Se selvitti minulle asian. + +"Kuinka kauan sinä vielä aiot käyttää tätä purjerääsyä?" kysyin. + +"Uusi purje on kallis, piru vieköön, mahdoton hankkia!" vastasi Jean +Louis. "Minä paikkaan sen, neulon paikkoja poikittain, ystäväni, +poikittain. Kymmenen vuotta sitten minulle sattui pieni onnettomuus +tällaisella purjeella." + +Ja Jean Louis kertoi tämän onnettomuutensa käheällä, ulvovalla äänellä. + +Hän kalasti Stiffin läheisyydessä ja hänen purjeensa repeytyi +tuhansiksi riekaleiksi ja hän ajelehti virran mukana. Sitten hän rupesi +soutamaan. Hän souti kuin mieletön, mutta kun hän hetken kuluttua +katsoi ympärilleen, oli saari jo aivan pieni. Illalla hän vielä näki +Stiffin majakkatulet, sitten hän ei nähnyt enää mitään. Hän sylkäisi +mereen ja sanoi: Nyt sinun käy huonosti, Jean Louis, hihi! Päivä tuli +ja hän oli Jumala ties missä. Oli sumuista, höyrylaivat ulvoivat. +Taas tuli yö, ja hän näki usvamaisen valotuulimyllyn pyörittävän +siipiään. Yhtäkaikki, sanoi hän itsekseen, sinä nukut. Hän nukkui. +Äkkiä hän kuuli laivapillin vihellystä ja voimakasta karjuntaa. Hän +heräsi ja näki edessään jättiläiskokoisen, monilla lampuilla valaistun +rakennuksen, ja ylhäältä huudettiin hänelle puhetorvella. Hän souti +sen viereen ja nousi siihen. Veneeni, _sakrenomdedi!_ — Eteenpäin, +kellot soivat, koneet alkoivat jyskiä ja höyrylaiva kulki. Aamulla +Merenkuningas seisoi keskellä hienojen naisten ja herrain muodostamaa +seuraa; hämmästyneenä he imuroivat hänelle, vanhalle, valkohapsiselle, +pienelle Merenkuninkaalle, joka keskellä yötä oli otettu Englannin +Kanavasta laivaan. He työnsivät hänen taskunsa täyteen rahaa ja +hankkivat hänelle toisen luokan matkalipun Lontoosta Brestiin. Hihi! +Siellä hän oli taas! Mene helvettiin, Merenkuningas, siinähän sinä taas +olet! Hänelle oli jo luettu kuolinmessu. Hautuumaalla oli pieni risti, +jossa oli hänen nimensä. Ja hänen täytyi maksaa kahdeksan frangia +messusta, jota hän ei ollut tilannut. + +"Mutta minä maksoin sen!" huusi Jean Louis ja löi povitaskuaan. "Nyt +minulla on yksi messu ennakolta maksettuna!" + +Hän, Jean Louis, oli suvainnut suorittaa hyvälle Jumalalle +ennakkomaksun, haha! + +Sitten johdin keskustelun Rosseherreen: "Sinullahan on niin sievä +tyttärentytär, Jean Louis!" sanoin. + +"Rosseherre on minun kasvattini!" ulvoi Jean Louis. "Minun molemmat +tyttäreni olivat häijyjä naikkosia, eikä kukaan olisi heihin +koskenutkaan. Ne olivat lurjuksia, pieksivät minua kun olin ryypännyt, +ja minun täytyi piilottaa heiltä pienet souni seinänrakoihin. Pienet +souni ne olisivat varastaneet kurkustanikin. Hihi — nyt ne ovat +kuolleet! Kuolivat keuhkotautiin. Rosseherre, ystäväni, on kasvattini!" + +"Sinä pidät kai hänestä, paljon, Jean Louis?" + +"Hihihi!" Merenkuningas nauroi lapsellisesti ja löi lyhyille +säärilleen. "Rosseherre! — Yksi asia vain on paha. Hän ei ole oikein +terve." + +"Onko silläkin jotain tekemistä rinnan kanssa?" + +Merenkuningas pudisti päätään. "Ei, ystäväni, hänen sairautensa on +päässä. Se on äidinperintöä. Äiti oli henkien-näkijä. Hän on meren +kaltainen. On aikoja, jolloin hän on kuin riivattu, poissa järjiltään. +Jos hän tänään sanoo, että luotsi on yöllä hukkunut, niin ei luotsi +tule takaisin — ei koskaan enää!" + +Ohjasin ulkosatamassa olevaa punaista pollaria kohti. "Ja nyt tahtoo +Yann naida hänet?" + +"Niin tahtoo! Mutta minä en anna vielä suostumustani!" Merenkuningas +löi rintaansa ja tekeytyi ylpeäksi. + +"Kuule!" sanoin minä ja katsoin Jean Louisin ilmeettömiin, +heijastuneisiin silmiin, jotka näyttivät aivan kuin sokeilta, +"tahtoisin tehdä kepposen pikku kapteenille, hän heitti hiljan päähäni +viinilasin. Ostan sinulle uuden purjeen, upo-uuden, ensiluokkaisen, +parasta lajia, jos lykkäät suostumuksesi antamisen vielä hiukan +tuonnemmaksi." + +Jean Louis myöntyi heti. Hän lupasi odottaa niin kauan kuin minä +määrään. + +"Hyvä, huomenna tulen luoksesi, ja me menemme ostamaan purjekankaan. +Voimme samalla etsiä vahakynttilänkin." + +Mutta tässä Jean Louis naurahti ovelasti. + +Nyt, kun olimme onnellisesti päässeet maihin, olisi parempi panna ne +kymmenen souta viinaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. + +Jean Louis virutti kalat ja pani ne laatikkoon. Hän hymyili +tyytyväisesti. Harvinaisen hyvä päivä oli meillä ollut. Kolmen frangin +edestä olimme saaneet kalaa näinä kahtenatoista tuntina! Mehän emme +saaneet niin paljon siitä, kauppiaat —. Saaren pieni kalakauppias, +suurempi brestiläinen kauppias ja Pariisin suuri kalakauppias. Kaikilla +näillä oli suunnattomat menot, talo, perhe, ajopelit, heillä oli vaara +menettää paljon. Merenkuninkaalla sensijaan ei ollut mitään menoja eikä +vaaraa menettää muuta kuin henkensä. + +Jean Louis ryömi vaivaloisesti maihin. Maalla hän liikkui avuttomasti +kuin äyriäinen. Hän otti laatikon olkapäilleen, kahta suurinta kalaa +hän kantoi etusormissaan, jotka oli pistänyt koukuksi niiden kiduksiin, +ja niin me kulkea kalistimme hitaasti polkua ylös Chikelin luo. Maaperä +heilui jalkojeni alla, kivet olivat kuin taikinaa. + +Kapakassa me työnsimme syrjään meluavat vieraat. "Tehkää tilaa, me +olemme kalastajia, tulemme juuri työstä!" + +"Hoho! katsokaas noita koukkuselkäisiä koiria!" + +"Hahaha!" + +Meillä oltiin aina kovaäänisiä ja iloisia. + +Menen kotiin. Kivet kopisevat askelteni alla, katseeni on terävä ja +seuraa lokin lentoa kauas yli meren. + + + + +XIII. + + +Seuraavana päivänä kävin Jean Louisin luona, niinkuin olin luvannutkin. + +"Hyvää päivää, Merenkuningas, tässä minä olen sen purjeen takia. + +"Hi—hi — purjeen?" + +Hän oli jo unohtanut kaikki. + +"Hihi — tuossa hän nyt on — käy sisään!" ulvoi Jean Louis. + +Rosseherre ei ollut siellä. Mutta nurkassa riippui mustankiiltävä hame. +"Hienointa silkkiä!" sanoin minä, ja Merenkuningas nauroi imartuneena. + +Pienessä, kapeassa asuinhuoneessa oli vain yksi ainoa neliskulmainen +pikku ikkuna. Vuodekaapit olivat pitemmillä seinillä pienten, puhtaiden +uudinten takana, ne näyttivät kuin nukketeatterilta. Yksi pöytä, ja +penkkejä seinäin vieressä, siinä koko kalusto. Erään seinän syvänteen +alle, jossa oli korea kipsinen madonna, oli kiinnitetty tämä lauselma, +joka silmiensä edessä kalastajat viettävät elämänsä: + + ARMARO + + a zo eur moment terrubl + evit ar bec'herien, + galvet int ractal dirag + Ar Barner Souveren. + +(Kuolema on kalastajille kamala hetki, sillä äkkiarvaamatta heidät +kutsutaan taivaallisen Tuomarin eteen.) + +Jean Louis kaatoi viiniä lasiin. Se oli tummasti kullankiiltoista, +mitähän viiniä se oli? + +"Tämä pikku viini on peräisin eräästä haaksirikosta, ystäväni!" + +Merenkuningas katosi ja toi jostakin pienen japanilaisen kiillotetun +kaapin, jossa, piru vieköön! oli tuhannen somaa laatikkoa. + +"Haaksirikosta?" + +Niin, ennen niitä kyllä tapahtui, hihi! Kun majakat ja sumusireenit +eivät vielä olleet niin täydellisiä. Toisinaan kaksi, kolme yhdessä +yössä. Ei tarvinnut muuta kuin mennä poimimaan tavaraa. Mutta nyt —? +Elämä kävi yhä vaikeammaksi. + +Ja äkkiä minä näin, että pöydässä, jonka ääressä istuimme, oli raita +pitkin laitaa ja että jaloissa oli helat, joista ne kierrettiin kiinni +lattiaan. Mitäs sanot siihen! + +Merenkuningas hymyili viekkaasti, varmaan hänellä oli muitakin +rikkauksia, jotka hän oli kätkenyt johonkin. + +Sitten me menimme Noelin luokse. + +"Aiotko siis maksaa kankaan? kysyi Jean Louis puolitiessä ja asettui +hajareisin eteeni. + +"Aion! + +"Oikeinko maksaa? + +"Oikein! + +"_Eh bien, mon vieux, en route!_" + +Jean Louis astui mahdikkaana kauppamiehen luokse ja ulvoi vasten hänen +kasvojaan: "Tahtoisin ostaa pellavakangasta purjeeksi, Noel!" + +Mutta sinettilakan-punainen Noet ei pitänyt kiirettä. Hän kohautti +olkapäitään ja sanoi hiljaa laulavasti katsoen samalla pilkallisin +hymyin ulos ikkunasta: "Oh, vanha ystäväni, minulla on sellainen +periaate, etten anna soutakaan velaksi teille kalastajille." + +Mutta Jean Louis, joka tuskin näki yli myymäpöydän, viittasi minuun +ja huusi raivoissaan: "Ystäväni maksaa!" Sitten hän pyyhki hikeä +otsaltaan. Pieni Merenkuningas vapisi mielenliikutuksesta kaikilta +jäseniltään. + +Noel oli heti täynnänsä ystävällisyyttä ja intoa. "Ah, se muuttaa +asian!" Hän kiskoi esiin kokonaisia purjekangaspakkoja, hän toi pullon +ja lasit. Nyt alkoi Merenkuninkaan työ. Hän tarkasti kankaita, hän otti +likaisen lakin päästään ja pani sen taas takaisin päähänsä. Sitten +hän heitti ryypyn kurkkuunsa. Hän koetteli kudosta sormillaan, repi, +raapi, piti valoa vastaan. Hän otti lankoja erilleen ja katkoi ne. Ei +liian kevyttä, ei liian painavaa, ei liian ohutta, ei liian paksua. +— Sitten hän taas otti ryypyn ja vielä toisen, hän jamasi, kompuroi +päin jauhosäkkiä, kuivasi otsaansa ja sanoi, että hän tulee huomenna +uudestaan. + +Vasta kolmantena päivänä hän saattoi tehdä päätöksensä, ja silloin niin +monet _gouttes_ saivat kiihottaa hänen mielenliikutustaan, että hän +purjekangas kainalossa hyppäsi aholla olevalle kalliolle, kaatui ja jäi +makaamaan. + + + + +XIV. + + +Kohtasin Rosseherren kylän läheisyydessä, kun alkoi hämärtää. Hänellä +oli suuri leipä kainalossaan. Creach sytytti juuri valojaan. Sen +lasinen pää hehkui samalla tavoin kuin jos joku panee suuhunsa hehkuvan +tulitikun ja hengittää ulospäin, sitten se sylki lyhyitä sinipunervia +salamoita, jotka pistivät pimeyteen kuin kiiltävät neulat. Meri oli jo +musta. + +"Tehän olitte hiljakkoin ihan hukkumaisillanne!" sanoi Rosseherre +laulavalla äänellä ja painoi leipää kapeita lanteitaan vastaan. + +Minä nauroin. "Se ei ollut niin vaarallista", sanoin. + +Rosseherre pudisti lapsellisen vakavasti päätään. "Jean Louis oli jo +menettänyt kaiken toivonsa! Ja hän tuntee meren, ei kukaan tunne sitä +paremmin. Ja sitten sinä uit luotojen lähellä, sinulle on yhdentekevää, +onko luode vai vuoksi. Mutta on olemassa pyörteitä ja virtoja ja meri +voi kuljettaa sinut mukanaan. Creachin Amorik sanoo, että sitä ei enää +voi katsella. Miksi sinä niin teet?" + +"Enhän minä ui, jos hyökylaineet ovat kovin suuret." + +"Sinä et tunne merta," jatkoi Rosseherre. "Sinun pitää olla varuillasi." + +Hymyilin. Rosseherren huolenpito liikutti minua. Hän oli lapsi. +"Varuillani?" + +"Niin, meren suhteen!' + +"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, niiksi sinä asut täällä saarella!" +jatkoi Rosseherre. + +"Kuullakseni meren kohinaa ja kalastaakseni, Rosseherre." + +Sitä hän ei ymmärtänyt. "Eikö sinulla ole vanhempia eikä sisaruksia?" + +"Ei." + +"Eikä vaimoa?" + +"Ei." + +"Mutta ystäviä sinulla kuitenkin on?" + +"Ei. Olen ollut vuosikausia matkoilla, ja ystäväni ovat minut jo aikaa +sitten unhottaneet." + +Rosseherre pudisti päätään. "Postimestari sanoo, että sinä olet +englantilainen urkkija ja tahdot saada selville, missä kohden he voivat +laskea laivansa saaren rantaan. Mutta se ei ole totta. Kenties sinä +olet tehnyt jotakin etkä voi palata takaisin isänmaahasi?" + +Minä nauroin. + +"Vai oletko ollut isänmaassasi hyvin onneton ja senvuoksi sen jättänyt?" + +"En, älä sitä luule, Rosseherre, olen päinvastoin ollut hyvin +onnellinen." + +"Niin, kukaan ei ymmärrä, miksi sinä täällä asut, täällä, jossa ei ole +mitään." + +"Minä viihdyn täällä." + +Rosseherre ei tiennyt, mitä hän enää kysyisi. Hänen kasvonsa olivat nyt +aivan tummenneet, vain hänen myssynsä loisti enää. + +"Yöt ovat nyt niin kauniit ja lämpimät", sanoin minä, "sinun pitäisi +kuulla, miten sirkat sirittävät öisin Myrskylän lähellä." + +Rosseherre käännähti hiukan ja nauroi hiljaa. Näin hänen silmiensä +valkuaiset ja hänen hampaansa. + +"Kenavo!" sanoi lian sitten. + +"Kenavo!" + + + + +XV. + + +Öisin ei ollut muuta kuin pimeyttä, meren loiskinaa, sirkkojen +siritystä ja kaipaustani, jonka päämääränä olivat tuntemattomat ja +mahdottomat asiat. Maa oli musta, meri oli musta ja minä olin yksinäni. + +Meri kohisi ja jylisi lakkaamatta, ja kuitenkin oli niin hiljaista +majassani, että kuulin seppien hienon, helähtelevän hakkuun +seinänraoista. Alati salamoi. Joka seitsemäs sekunti iski Creachin +välkkyvä veitsi kaksi kertaa perätysten yöhön, leikkasi poikki pienen +ikkunan, leikkasi poikki mökin ja minut. En kiinnittänyt siihen enää +huomiota. + +Valoisina öinä avasin oven. Meren raskas tuoksu virtasi sisään. Oven +muodostamasta kehyksestä näkyi tummansininen taivas ja välkkyvät +tähdet. Astuin asuntoni eteen, kuljin pari askelta märässä ruohossa ja +annoin katseeni vaeltaa yli taivaan äärettömän kuvun. Toisinaan putosi +lentotähti hitaasti mereen. Ja jossakin kaukana oli joku pieni punainen +tai viheriä valo, joka kulki eteenpäin. Mutta lahdelman yläpuolella, +kallioilla, lensivät Creachin valoluudat äänettömästi kuten helvetin +häikäisevän-valoiset pikajunat, joita kiitää äärettömyyteen tuhansia +tunnissa. + +Oli kuolemanhiljaista kaikkialla, ja minä menin jälleen huoneeseeni. +Mutta kuuntele! Etkö kuule? Jokin liikkuu siellä ulkona, milloin +lähellä, milloin kaukana, äänettömänä ja näkymättömänä, mutta minä +tunsin sen, istuessani tuleni ääressä. Täällä kaukana oli siis jotain +muutakin kuin minä? Oliko se joku kuollut merimies, joka nousi merestä +ja hiipi katsomaan sisään kotinsa ikkunasta? Oliko? Kuuntele! Ja +toisinaan minä ajattelin ihmeellistä raamatunlausetta: Jumalan henki +liikkui vetten päällä — + +Hitaasti kului yö. Uusia tähtikuvioita ilmestyi oviaukkoon. Heitin +kourallisen kuivunutta kaislaa tuleen. Se oli kaikki mitä tein +yhteen tuntiin. Lokit kirkuivat. Pakovesi, ajattelin, lokit lähtevät +saalistamaan. Meri henki raskaasti. Sitten vieri ensimäinen kohu pitkin +rantamaa: nousuvesi. Ja minä istuin ja polttelin piippua ja hymyilin +toisinaan, kun näin kauniin kuvitelman liekeissä. + +Oh, minä ymmärsin kyllä käyttää hyväkseni yksinäisyyttäni, pohjaan +saakka — kuinka yksin minä olinkaan, kuinka ihanan-yksin, haha! +Poupoul makasi lieden ääressä, ja ilma kulki tohisten sen sieraimista +kuten tuuletusläpästä. Kun sanoin sille jonkun sanan, niin se koputti +hännäntyngällään ja aukaisi uneliaasti toisen silmänsä. "Nuku, +Poupoul!" Silloin se ryömi lähemmäksi ja pani päänsä jalkani päälle ja +nukkui edelleen. + +Toisinaan nousin seisomaan ja siristin silmiäni niinkuin olisin +katsonut jotain kaukana etäisyydessä olevaa: ihmisiä minä siellä näin, +ihmisiä, jotka olin tuntenut ennen vanhaan. Kovin kaukana heistä minä +nyt olin. + +Ja jälleen minä nousin seisomaan ja katsoin etäisyyteen: näin siellä +ajatuksia, vuosikausia sitten mielessäni liikkuneita ajatuksia. Niin +loitolla, niin pieniä. Kaukana niistä minä nyt olin. + +Menin ulos ja katsoin unetonta merta: luotisuora salama halkaisi yön +kahteen osaan kuten loistavan kivihiiliröykkiön. Mereltä kuului kaksi +ääntä, jotka huusivat ja vastasivat, mutta mitään ei voinut nähdä. +Tuulenhenkäys kiersi majani ja pysähtyi viereeni kuten aave. Joku +kallio huoahti, kuuletko? Kallio vanhenee. + +Unettomalla merellä keijui kipinä edestakaisin, ja kaukaa vastasi +toinen: kaksi laivaa, jotka keskustelivat toistensa kanssa. + +Eräänä yönä alkoi tuulla. Pidätin henkeäni. Ylläni kohisi laaja +avaruus. Se kohina kertoi melusta ja taistelusta ja ihanasta +kuolemasta. Sydämeni löi kuuluvasti. Menin ulos. Tuuli löi käsivartensa +ympärilleni ja ulvoi korviini olevansa toverini. Se viuhui kaikilla +puolilla ja herätti äkkiä päähäni ihmeellisen ajatuksen. Niin! Saammepa +nähdä, mihin kelpaamme, tänään; nyt! Ja minä menin alas meren rantaan +siinä mielessä, että koettelen voimiani sen kanssa, käyköön miten +tahansa. Tuuli ulvoi korviini: niin, niin! + +Meri oli loistavan musta ja kihoilevat vaahtoharjat lumivalkoisia; +niiden sisällä oli hehkuvia pikku tulia. Kallioita vastaan särkyi aalto +tuhansiksi hohtokiviksi. Veteen! Minä polskaroin viheliäisessä tulessa +ja olin itse kuin hehkuva aave, joka liikkui öisessä meressä. Alhaalla +välkkyi ja kimmelsi kuin kiiltomatoja täynnä oleva musta metsä. +Tulipärskyjä nousi ilmaan jokaisella uintivedollani ja käsivarteni +olivat pienten valkimoivien pisarain peittämät. Heittäydyin aaltoa +vastaan, ja kun se tuli luo, kohotin nyrkkini vedestä ja iskin sitä +kasvoihin. Aalto kantoi minut korkeuteen kuten lastun. Mutta minä +muutin itseni pyöriväksi laivan potkuriksi, ja eteenpäin sitä mentiin. +Kun sukelsin, kävi äänettömäksi ympärilläni, mutta kun tulin pinnalle, +niin ulvoi ja kumisi korvissani. Silmäluomellani oli pieni loistava +esine, ja minä tunsin sen lempeän hohteen luomen lävitse. + +Olin taas entisellä paikallani. Seisoin siinä ja ruumiini höyrysi. Olin +tarjoutunut merelle, mutta se ei ollut tahtonut ottaa minua. Rintani +huokui levollisesti, eivätkä käsivarteni vavisseet. Katsoin kauas yli +tumman meren. + +Tuuli ulvoi ja lupasi minulle kultaa ja rikkautta ja tuhansia kauniita +naisia. + +Mutta minä nauroin. "_Merci_, pidä kaikki!" sanoin. Minä en tarvinnut +mitään, niin oli asian laita. Tällä hetkellä ei minulla ollut mitään +toivottavaa. + +Kuinka painostavaa nyt olikaan huoneessani. Tein itselleni kylmän +konjakkiseoksen ja etsin esiin lukemista. Koko kirjastossani ei ollut +muuta kuin _New-York Herald, European Editionin_ yksi numero, jonka +sattumalta olin tuonut taskussani. Se oli kellastunut ja tuoksui +suolalta, ja joka kerta kun otin sen luettavakseni, ryömi sen sisältä +pari hämähäkkiä. Osasin sen ulkoa, jokaisen kirjoituksen, vieläpä +ilmoituksetkin. Mutta minä luin ne alati uudelleen ja jouduin joka +kerta juhlallisen tunnelman valtaan, kun levitin sen laskoksista: se +oli maailma, hyvät herrasväet, maailma kaikkineen, pyhimyssäteikköineen +ja punaisine murhaajankäsineen. + +Niin, jaha, olipa se ylen huvittavaa — terveydeksenne! + +Ensimäisellä sivulla makasi yhä paavi vuoteessaan — hän ei voinut +nousta vuoteesta — lievän leinin takia, joka vaivasi hänen oikeata +polveaan, ei vasempaa, ei millään muotoa! Toivon hänen pyhyydelleen +pikaista parantumista. Samalla sivulla loukutti korea apina-ukko +leukojaan, ja ympärillä olevat apinat heiluttivat alamaisesti häntiään. +Sinä vanhenet, Euroopa, ja alat haista! + +Joku kiskaisi ovea, koputti, ja minä käänsin päätäni. Sisään! Ei kukaan +vastannut. Hento, kuin pienen viluissaan värisevän raukan ääni vikisi +oven yläosasta. + +Silloin minua miellytti enemmän Bobby, neekeri, joka hirtettiin Ohion +valtiossa. Oh ei, takaisin, Bobby ei tarvitse hengellisiä puheita, hän +menee "eräässä määrätyssä tarkoituksessa helvettiin". Jos niin käydä +täytyy — terve, Bobby! — + +Mitä muuta sen lisäksi kerrot? Saksan ja Italian välit ovat tällä +hetkellä hyvin kylmät. Hm, tämä nero, joka pureskelee paperipuuroa +ja jonka suu on mustana painomusteesta, laskee kätensä valtioiden +sydämelle ja toteaa ne hyvin kylmiksi. Juonpa polttavan-kuuman +konjakkiseoksen, Te paperinauta, sillä tämä suuri Saksan ja Italian +välinen kylmyys panee hampaani kalisemaan. + +Sade rapisi katollani. Joku naputti ruutuun, kasvot näkyivät ikkunassa +ja vilkuttivat silmää minulle. Mutta minä en niistä välittänyt. Olin +tottunut siihen, että ikkunastani öisin katsottiin. Hiljainen ääni +surisi nyt lattialla, tullen oven raoista. Silloin kuului kaukaa +Creachin ulvonta. Sumu. Heitin kaisloja tuleen. + +Sitten hyökkäsin ilmoitusten kimppuun. Käden käänteessä otin +palvelukseeni kolmeneljättä _chambermaids, governesses_, ei yli +kaksikymmenvuotiaita, joille kaikille taattiin hyvä kohtelu, ja sen +jälkeen minä katosin salamannopeasti maan alle palkatukseni itselleni +keittiömestarin, _94 rue de Longchamps_. Kiidin myrskynä läpi Pariisin +sisuskunnan, nousin päivänvaloon, hyppäsin autobus-vaunuun ja purjehdin +parvekkeiden ja liikkeiden ilmoituskilpien välitse, ja alapuolellani +kävi ihmisvirran vilinä. _Hélas!_ Keittiömestarini oli juuri lähtenyt +kaupungille — odotin siis eräässä kahvilassa, tapasin siellä sievän +tyttösen. Auto! Ja niin sitä kiidettiin yli Pariisin kimaltelevain +asfalttijärvien — + + + + +XVI. + + +Mutta eräänä yönä, kun taas luin, kurkistivat kasvot ikkunastani, +ja näiden kasvojen yläpuolella oli valkoinen päähine. Poupoul alkoi +haukkua. + +Panin Heraldin pois ja avasin oven. + +"Ah, sinäkö se olet, Rosseherre?" + +"Niin, minä se olen", sanoi hän hengähtämättä, "minä tulen — Jean Louis +on sairas". + +"Mikä häntä sitten vaivaa?" + +"Hän puhuu ja nauraa. Hän on kuumeessa. Tule katsomaan!" + +Kulimme nopeasti ahon ylitse. Jean Louis makasi sänkykaapissaan ja otti +minut äänekkäästi nauraen vastaan. Hihihi! + +"Hoi, Jean Louis, etkö tunne minua?" + +Ei, hän ei tuntenut minua. Kuuma, ummehtunut, alkoholihöyryinen ilma +nousi hänen tyynyistään. Rosseherre valaisi kynttilänpätkällä, josta +tippui talia hänen sormilleen, ja minä näin, että Jean Louisin silmät +olivat auki. Hän nauroi ja puhua pörpötti. + +"Mitä hän sanoo, Rosseherre?" + +"Hän sanoo: tulehan, tule, sydänkäpyseni. Hän tarkoittaa kalaa." + +Merenkuningas ei ollut ainoastaan juovuksissa, hänessä oli myöskin kova +kuume. Mitä tehdä? Panimme kääreitä hänen otsalleen ja rinnalleen, ja +hän hihitti tyytyväisesti tuntiessaan veden raikkauden. Rosseherre +vapisi. + +"Tämä ei ole vaarallista, Rosseherre." + +"Eikö?" + +"En luule." + +Sitten istuimme ja odotimme. Rosseherre kiinnitti kynttilänpätkän +pöytään, ja tali suli ja tippui lattialle. Kynttilänsydän painui +sulanneeseen taliin ja sammui. Nyt oli ihan pimeä. + +"Hi-hi-hi!" nauroi Merenkuningas. + +Panin käteni Rosseherren pienelle rinnalle. + +"Rosseherre?" + +Hän kumartui eteenpäin ja kietoi kätensä niskani ympäri. + +"_Une bonne pêche — mon vieux — mon vieux!_ ulvoi Jean Louis ja nauroi. + +"Mutta Jean Louis —?" kuiskasi Rosseherre. + +"Eihän hän voi nähdä meitä!" — + +"Hihi — _sakrenomdedi — trente sou — quarante_ — hihi", nauroi +Merenkuningas vuodekaapissaan. + +Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan. Hän käyttäytyi järjettömästi, itki +ja kuiski ja peitti kasvoni pikaisilla suudelmilla. Sitten hän suuteli +käsiäni ja jalkojani, sata kertaa. "_Me o car_", kuiskasi hän. + +"Hyvää yötä, Rosseherre." + +Hän saattoi minut ovelle. + +"Hyvää yötä!" Hän hymyili ja hänen rintansa huokui vielä nopeasti. + +Mutta kun olin jo mennyt pois, huusi hän minut vielä kerran takaisin. + +"Kuule", sanoi hän, "etkö voisi minulle — lainata — sata souta — +minulla on vanhaa velkaa". Hän änkytti. "Ei — ei sataa — viisikymmentä +— kaksikymmentä sonta?" — — — + +Seuraavana iltana koputettiin taas ikkunaani ja Rosseherre oli oveni +ulkopuolella. Hän oli tullut sanomaan minulle, miten Jean Louis voi. + +"Hän on jo parempi, on. Huomenna hän lähtee taas kalastamaan." + +"Etkö tule sisään, Rosseherre?" + +Rosseherre nauroi. "Tulen." + +"No, tule siis!" + +Kuinka kovalla äänellä lokit näinä öinä kirkuivatkaan Myrskylän +ympärillä! Yannilla oli paljon tekemistä kaukana rannikolla, hänen oli +tuotava hiiliä Creachiin. + +Kun ilta tuli, istuin tavallisesti oveni edessä kivellä, joka vielä oli +kuuma päivänpaisteesta, ja soittelin huiluani. + + + + +XVII. + + +Sitten tulivat suuret myrskyt ja kaikki kävi toisellaiseksi. Myrskyt +itse olivat siihen syynä — + +Eräänä aamuna heräsin puistatuksiin. Hengittäminen kävi minulle +vaikeaksi. Menin ulos katsomaan, eikö ehkä taivas ollut laskeutunut +maahan ja painanut saarta ollen siitä miehenkorkeudessa. + +Kaikki oli hiljaa. Ruohot, meri, ilma. Meren yläpuolella oli jo +näkymättömiin kadonneen höyrylaivan jättämä savupilvi, ja tämä +savupilvikin oli liikkumatta. Harmaa, ukkomainen taivas katseli +ylhäältä alas. Mihin oli elämä kadonnut? + +Hetkeä myöhemmin kaikki muuttui. + +Lokit olivat ensimäiset, jotka aavistivat juhlan tulevan. Ne lensivät +laajoin, nopein kaarroksin vatsa meressä kiinni ja kirkuivat. +Taivaanrannalle kohosi mitätön, lyijynharmaa pilvimuuri, mutta niin +nopeasti kuin olisi se noussut jostakin syvennyksestä, ja noustessaan +se kävi yhä tummemmaksi, melkein mustaksi. Pystysuoria vaaleita +pilvenhattaroita kiiti sen edellä. Meri kävi synkäksi ja ryppyiseksi +kuin villin, malttinsa menettäneen eläimen otsa. Nopeiden lokkien +siivet liehuivat kalkinvalkoisina tumman pilven edessä. Myrskypääskyset +lensivät sinne tänne kallioiden ympärillä ja kolkuttivat ja kuhersivat. +Eräällä kalliolla istui harmaa haikara, katsoi merelle ja räpytteli +silloin tälliin siipiään. + +Mutta sydämeni jyskytti. + +Äkkiä kuului vinkuva isku yläpuolellamme ja saari peittyi äärettömään +sumupilveen, niinkuin se olisi kohonnut savuna ilmaan. Ruohonkorret +painuivat maata vastaan, hiekkajyväset lensivät suhisten ilman halki. +Siinä se nyt oli — + +Mutta kaikkien pyhien nimessä, mitä laulua tämä oli? Se oli kaaoksen, +sekasorron laulua ajalta, jolloin ei vielä mitään muuta ollut kuin +musta vesi ja paljaat kalliot. Se oli alkumaailman jättiläisten +taistelulaulua, jättiläisten, jotka maasta ja merestä kamppailivat ja +murskasivat itsensä — + +Meri jymisi raskaasti, kalliot kumisivat, ja pauhu yhtyi ontoksi, +surisevaksi kohinaksi, joka pani kaikki vapisemaan. Ilma jylisi, +ilmapiiri tutisi, pyörteet pörisivät kuten jättiläissuuruinen +tuulettaja, ja ilmavirta kiskoi lihan luista, repi silmäluomia ja +huulia, käänsi korvat nurin ja taivutti nenän mihin tahtoi. + +Ympäröivät rannat olivat korkealla vaahdon peitossa ja näyttivät +siltä kuin niille olisi satanut lunta. Meren kallioilla oli liehuvat +kenraalintöyhdöt. Meri oli juovikas taivaanrantaan saakka; se ei ollut +muuta kuin pari lentävää vaahtoharjaa ja yö niiden välillä. + +Mutta vaahtoharjat hyökkäsivät saarta vastaan. Mitä lähemmäksi +ne tulivat, sitä elävämmiksi ne kävivät. Ne olivat parvi kimoja, +joilla oli hulmuavat harjat, vaahtoavat suut, ja jotka tömisyttivät +etujaloillaan. Ne laukkasivat kallioita vastaan, syöksyivät korkeuteen, +korskuivat, heiluttivat harjojaan ja vaipuivat murskautuneina selkä +edellä takaisin mereen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä laukkasi +toinen parvi esiin, hoi, hoi, hop, hop! Tuuli ruoski niitä ja ne +tekivät parastaan, lensivät eteenpäin, ylöspäin, ja pirstoutuivat. + +Se oli hän! + +"Isä meidän — se on hän! Mitä minun on tehtävä? Neuvo minulle laulu, +jota minun on ryhdyttävä laulamaan! Laulanko ruohonviheriästä +merenpeikosta, joka makasi unessaan vetten alla ja joka nyt nousi esiin +ja kääntelehtii kuin riehuva hyrrä?" + +Poupoul hyppäsi minua vastaan, minä kävin kiinni sen niskaan ja olin +vähällä kuristaa sen. "Varo itseäsi, Poupoul, etkö näe, että minä olen +murhamies!" + +Ja minä menin ulos ja huusin myrskyyn. + +Alhaalla satamassa oli miehiä ja naisia, liehuvia lipunrepaleita, +kaikki kauhuissaan ja kalpeina. Muuan vaimo juoksi huutaen edestakaisin +ja väänteli käsiään. Hänen miehensä oli lähtenyt yöllä merelle eikä +ollut vielä palannut. + +Jokainen aalto vyöryi rantalaiturin graniittimuurien ylitse ja +kohotti kuin leikkien raskaita rautarenkaita, niin että ne kalisivat. +Kokonaisia vesiseinämiä syöksyi meitä vastaan. Rantalaiturilla oli +graniittilohkare, vähintään metrin korkuinen ja levyinen, jonka piti +olla erään poijun ankkurina. Se oli aallon tiellä, ja äkkiä aalto nosti +sen ilmaan ja syöksi sen pitemmittä mutkitta päistikkaa alas laiturilta. + +Postilaiva oli nopeasti tuotu sisäsatamaan: sen kannella juoksivat +matruusit huutaen ja vetivät touveista. "Toimitsija" oli kytketty kuten +raivohullu ketjuilla, metalliköysillä, nuorilla. Mutta se korskui +ihastuksesta, kohosi pystyyn, katkoi kahleensa ja murskasi tuhansiksi +kappaleiksi takanaan olevan "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan peräkeulan. +Ulkona raivoavassa lahdelmassa keinui Yannin pieni höyrylaiva +ketjuihinsa kiinnitettynä. Pidä hauskaa, Yann! + +Silloin näin äkkiä Rosseherren. Hän istui pienen sataman toisella +puolella kallioiden keskellä. Hän näytti kelmeältä ja sairaalta, ja +hän tuijotti, kulmakarvat koholla, etäisyyteen. Kädessään hänellä oli +ruususeppele, ja hänen huulensa liikkuivat. + +"Hoi, Rosseherre!" huusin kaikin voimin. Mutta minä en kuullut edes +omaa ääntäni. + +Äkkiä kajahti kuin rautainen haukunta myrskyn lävitse. Kellot soivat. — +Stiffin luona oli joku laiva merihädässä. + +Lähdin heti sinne. + +Stiffiin oli tuskin tunnin matka, mutta nyt se vei kokonaista kaksi +tuntia. Pidin päällystakkiani hampain kiinni ja porasin pääni myrskyyn. +Askel askeleelta minun oli kamppailtava eteenpäin. Myrsky oli +terottanut sadepisarat neuloiksi ja ne pistivät ihooni kuin jäänuolet. +Toisinaan minun oli pakko pysähtyä ja hengähtää jonkun kiven suojassa: +jos vain löysin niin paljon suojaa kuin tarvitsin päätäni varten ja +vetääkseni pari kertaa henkeäni! Kun jätin tuulensuojan, niin myrsky +tarttui minuun kuin suhiseva vetohihna ja raastoi minut muassaan. + +Poupoulin ei ollut paljon parempi. Joka kymmenennellä askeleella +se käänsi takapuolensa myrskyä vastaan ja hengitti pää painettuna +maata vastaan käpäläin väliin. Näin lokin, joka lensi _takaperin_! +Se laskeutui uupuneena maahan, lepäsi hetkisen ja syöksyi uudelleen +myrskyä vastaan. Se pyöri kuin laivan potkuri, mutta tuuli oli sitä +väkevämpi ja sen täytyi jälleen lentää takaperin. Tuuli heitti sen +korkeuteen kuin paperipalasen, se kirkui, räpytti kuin mielipuolena +siipiään, mutta mikään ei auttanut, sen täytyi mennä mihin myrsky +tahtoi. Kolmen tunnin kuluttua se oli Englannissa. + +Äkkiä aloin viheltää. Heh! Niin, minä vihelsin tahtomattani. Tuuli +soitteli huvikseen kurkunpäälläni, ja avaamalla ja sulkemalla suutani +minä saatoin viheltää kokonaisen konsertin. + +Mutta yli märän ahon lensi savua. Pysähdyin. Vaakasuora paksu savupilvi +kulki myrskyn mukana. Oliko jossakin tulipalo? Paloiko joku laiva? Ei, +se oli vesihöyryä. Saari oli tässä korkea kuin torni, mutta myrsky +puhalsi niin tuimasti, että se kiskoi esiin vesihöyryn kallionkuiluista +ja rotkoista, kuten savun savupiipuista, ja vei sen mukanaan. Kolme, +neljä sellaista savupatsasta kulki saaren ylitse. + +Tuossa oli vihdoinkin Stiff. Sen pieni keltainen valotorni ui +koukistuneena vesikuplassa, Marconi-aseman tupa makasi vinkuvalla +aholla kyyryllään kuin pahoinpidelty, harmaa eläin. Päivänpaisteessakin +Stiff näytti niin lohduttomalta, autiolta ja ahdistavalta, että sydän +rupesi lyömään hitaammin. Mutta tänään se oli maanalainen aavikko, joka +herätti kauhua. Ja kuinka kamalalta näyttikään merkinlennätinpylvään +musta lippu! + +Myrsky työnsi minua täällä edellään kuin myttyä, paikoitellen se +_kantoi_ minua, ja lopuksi minun onnistui vain kiveltä kivelle ryömien +nävertäytyä eteenpäin. Hengästyneenä ja miltei merikipeänä väsymyksestä +pääsin Marconi-asemalle. Taoin tuota rautaista komeroa. + +Herra Boucher oli kotona, Jumalan kiitos! Hän heittäytyi ovea vastaan. +"Vetäkäähän toki!" huusi hän. + +"Minähän vedän!" vastasin minä. Ovi paukahti taas kiinni. Emmekö me, +kaksi miestä, kykenisi avaamaan yhtä ovipahaista? Herra Boucher pisti +ryhmysauvan ovenrakoon, minä vedin, ja ovi kääntyi räsähtäen auki +seinää vastaan. Siinä se nyt oli kuin kiinninaulattuna. Teimme työtä +kuin riivatut, sade ruoski kasvojamme, myrsky repi lihan irti luistamme +— — — vihdoin. + +"Joku laiva lienee merihädässä, herra Boucher?" + +"Katsokaa tästä tähystysaukosta. Tuolla se on. Ettekö näe sitä? +Kalastajavene." + +Minä näin sen nyt. Pienoinen purje läpätti siellä vaahtopäisten +aaltojen keskellä. + +"No?" + +"He ovat hukassa. Eivät he voi mennä merelle, eivät lahteen, he +viskautuisivat kallioita vastaan." Herra Boucher asetti päähänsä +rautakaaren, jossa oli kuulotorvet, ja istuutui koneen eteen. +"Kuuntelin juuri erään höyrylaivan ja Lizardin välistä keskustelua. +Luulen että joku laiva on joutunut haaksirikkoon. Lukekaa tästä. Ei, +nyt en kuule enää mitään." + +Se oli Cunard-linjan höyrylaivan Celticin tiedonanto Lizardiin. +Celtic sähkötti sivuuttaneensa hiilihöyry "Fullspeedin" viisitoista +peninkulmaa etelään Scilly-saarilta; laivassa ei ollut ollut mastoja +eikä savupiippuja, mutta kone oli ollut kunnossa. + +"Niin, nyt menen eteenpäin. Paljon kiitoksia, herra Boucher." + +Minun täytyi päästä rantaan! Vielä tänäänkin on minulle arvoitus, miten +me, Poupoul ja minä, pääsimme alas jyrkkää polkua, mutta rannalle me +tulimme, se on tosiasia. + +Pieni joukko kalastajia oli kyyryllään kallionkoloissa. Vaja, jossa +pelastusvenettä pidettiin, oli auki. Tietysti he eivät voineet lähteä +merelle pienen lepattavan purjeen luokse. Olihan suorastaan mahdotonta +saada venettä vesille. He seisoivat ääneti kädet housuntaskuissa +ja tuijottivat silmät sirrillään merelle. Vaahtoliput heiluivat +talonkorkuisina heidän ylitseen. + +Vajan edessä istui eräs nainen kahden lapsen kanssa, ja kaikki kolme +seurasivat liikkumattomina pienen purjeen piiritanssia. Naisen silmissä +oli kova ilme ja hän nauroi kylmästi ja halveksivasti. + +"Se on tuon merellä olevan laivurin vaimo", sanoi muuan kalastaja +minulle. "Niitä on kolme miestä veneessä. Ne ovat olleet siellä jo +yhden vuorokauden. Evästä niillä ei ole muuta kuin yksi leipä ja pullo +viinaa. Eivät ne voi enää kauaa kestää. Hukassa ovat!" + +Kotiin tullessani oli Myrskylä kuin rohtuman peitossa. Vaahtopalloja +pyöri ilmassa. Raivoisat hyrskyt repivät veden kallioiden välissä +likaiseksi vaahdoksi, jota tuuli kuljetti oikein kallionsuuruisina +möhkäleinä. Oveni edessä sitä oli jalankorkuiselta, ja aho oli laajalti +sen peitossa. + +Myrsky oli puhdistanut suuren uunini kuin nuollen. Tomuhiukkastakaan ei +ollut enää huoneessani nähtävissä. + +Tänä yönä nukuin huonosti. Ajattelin alati pientä purjetta, joka +Stiffin luona lepatti, piirissä pyörien. Nyt he olivat olleet +kolmekymmentä tuntia merellä. Ja koko ajan samaa piiriä. Kenties +he saattoivat purjehtia piirissä, joka oli läpimitaten kaksisataa +metriä, mutta siinä olikin kaikki. Ja tuskin puolen peninkulman päässä +rannasta. Ajatelkaahan! He näkevät Stiffin valot edessään, aivan +silmiensä edessä, päivällä he olivat selvästi nähneet merkinlennättimen +päässä olevan mustan lipun: se oli kuolema, joka siellä liehui, heidän +kuolemansa se oli. Kenties he näkivät taloja, joiden paksujen seinien +sisäpuolella saattoi turvassa istua kököttää ja syödä ja juoda — ja +he pyörivät piirissä, kuoleman edessä, kuoleman, joka piti heitä +leikkikaluinaan. + +Yö oli täynnänsä sanoin kuvaamattomia ilmiöitä. Vesi roiskui katolleni +ja valui alas pitkin seinää. Sadepuuskat rätisivät. Humisi ja kumisi. +Kuului siltä kuin raivoisa jättiläisgorilla olisi istua kyyköttänyt +kallioilla ja rummuttanut vatsaansa nyrkeillään. Huudot halkoivat +ilmaa niinkuin ihmisiä olisi syöksynyt alas kallioilta, kirkuen +pudotessaan. Naurua, kirouksia. Kaikki saaren merimiehet, jotka olivat +hukkuneet, ne nyt huusivat ja heiluttivat nyrkkejään yli kallioiden. He +valittivat, sillä he eivät saaneet nähdä enää kotiaan. Kaikki laivat, +jotka olivat joutuneet haaksirikkoon, näyttäytyivät vielä kerran tänä +yönä. Ne rätisivät, murskautuivat, upposivat. Ja melun lävitse kuulin +meren kumean äänen. Meri kuohui syvyyksiään myöten. Ja siellä alhaalla +piehtaroi vanhoja karvaisia kellokkaita, mylvien. + +Bum—baha—bum baha! + +Mutta pauhinasta kuulin, selvästi ulvonnan, yhden ainoan äänen +pelottavan ulvonnan! Se riiteli Jumalan ja helvetin kanssa eikä voinut +koskaan tulla mihinkään tulokseen. Se oli Poupon, murhaaja, jota meri +ei tahtonut. Etkö kuule hänen ääntänsä? Toisinaan hän päästi huudon +ja syöksyi alas, mutta tuli aina takaisin, ulvoi, kirosi Jumalaa +ja maailmaa ja heitti kallioita Luojan kasvoja vastaan, kallioita, +kallioita! Kuuletko? + +Se ahon osa, jossa rakennukseni sijaitsi, oli nimeltään "englantilainen +kirkkomaa". Kaksisataa vuotta sitten haaksirikkoutui täällä +neljäkymmentä purjealusta käsittävä englantilainen laivasto, ja ruumiit +peittivät rannan. Niin, nyt kuulivat nekin, että siellä ylhäällä +tapahtui jotakin, ja tulivat esille. Ne huusivat ja loilottivat, monia +satoja ääniä sorisi sekaisin, mutta minä luulin kuitenkin ymmärtäväni +jokaisen yksityisenkin. Rakennus oli niiden tiellä, niiden täytyi +jotakin hävittää, sillä ne olivat tulleet villeiksi. Ne heittäytyivät +selkä edellä sitä vastaan. Ne potkivat ovia ja nauroivat. Avaa, avaa, +_you damn' rascal!_ Minä kuulin kaikki selvästi, kuulinpa senkin, että +ne puhuivat englannin kieltä. Katolle! Niin, siellä ne nyt olivat +katollakin, melusivat, rikkoivat kattotiilit, ja lopuksi ne huusivat +minulle savupiipusta. Monta yhdellä kertaa: Ha! Ha! Ho! Ho! _Son of a +bitch_. Hooo! + +Nousin istumaan, ja hiukset kohosivat pystyyn päässäni. + +Mutta samassa kiiti kimeä kirkuna rakennuksen ylitse, kuului +laahaamista, ja korvani erottivat, miten ne poistuivat, miten viimeinen +niistä liukui katolta alas. Ne juoksivat huutaen ahon ylitse. Salaman +nopeudella, kaikki yhdessä, monta sataa. Kuulin, kuinka niiden melu +katosi yhä kauemmas etäisyyteen. Purje! Niin, Stiffin luona lepattava +pieni purje. Täällä oli niille työtä, täällä oli jotain tehtävää — + +"Kenties he juuri nyt hukkuivat", ajattelin ääneen ja värisin. + + + + +XVIII. + + +Päivä tuli, ja hirmumyrsky kiiti pauhaten yli saaren kuten tuhannen +raivoisaa pikajunaa. Se ei enää ulvonut, ei enää huutanut, se surisi, +ontosti ja kumeasti. Ota lakki päästäsi, takki päältäsi, ripusta takki +ja lakki rakennukseni seinälle, ilman naulaa, kuten kiinniliimattuina +ne jäävät siihen riippumaan, niin kova tuuli kävi. + +Pikku purje lepatti yhä entisessä piirissään. + +Yö tuli, viisituhatta purskuvaa ihmissyöjää tanssi taloni ympärillä; +taas vaikeni päivä, ja myrsky surisi. + +Pieni purje oli kadonnut. + +Kalpenin sen kuullessani. + +Mutta juuri kun kaikki olimme Chikelin krouvissa ja kiivastelimme: +_diaul!_ yksi leipä ja pullollinen viinaa, kaksi päivää nukkumatta +ja sellainen työ — niin ovi aukeni, ja kuka tuli sisään? Kolme +merenhaltiaa! Kolme aavetta, joiden kasvot olivat kalkinvalkoiset +ja huulet siniset, kolme ruumista, jotka päiväkausia olivat olleet +suolaisessa vedessä, silmät lasiset, ohuet hiukset tahmaisina ja +huulilla mielipuolinen kalmanhymy. + +Kas niin, siinä ne nyt olivat! + +Kaikki kävivät ihan äänettömiksi. + +Mutta sitten alkoivat nuo kolme aavetta parjata mitä ilkeimmin. +Olisitte antaneet meidän kaikessa rauhassa, auttamatta, hukkua, +koiranpojat! Jumalan kiitos, he elivät. + +He olivat ryhtyneet epätoivoiseen keinoon. Olivat lähteneet avoimelle +merelle, kuollakseen — tai purjehtiakseen saaren ympäri ja päästäkseen +jossakin pujahtamaan suojaan. Se oli onnistunut. Hoho, veliseni! Ja nyt +me suutelimme heitä kaikkia. + +He ajoivat viinaa kurkkuihinsa ja huuhtelivat kaulaansa ryypyillä. +Yksi heistä pudotti kolme, neljä lasia, hän oli tykkänään menettänyt +käsistään tuntoaistin ja nauroi mielipuolen tavoin. + +Silloin tuli vielä yksi aave sisään. Mutta se ei ollut, valkoinen, +vaan musta kuin neekeri, josta sieltä täältä oli väri lähtenyt, ja sen +silmät olivat punareunaiset. Se oli Yann. "Pikku kapteeni" puhui kuin +kumiseva tynnyri, ja hänellä oli kamala yskä. + +"Minun täytyi lähteä maihin", yski hän, "minulla ei ole enää ollenkaan +konjakkia. Heh, emäntä! Nopeasti! Viime yö oli oikea helvetti. +Tahdotkos tulla mukaan laivalle? Heh?" Ah, Yann, miten pilkallisesti ja +ylpeästi sinä naurutkaan! + +"Kuusi pulloa konjakkia, rouva Chikel!" vastasin minä. "Hiukan juustoa. +Onko sinulla leipää? Eteenpäin, Yann!" + +Satamassa uivat särkyneen "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan kappaleet. +Joka aallon mukana ne ajelehtivat edes ja takaisin. Ketjuihin +kiinnitetyltä. "Toimitsijalta" oli katkennut pari kylkiluuta, sen perä +oli karilla ja se hoippui kömpelösti. + +Hyppäsimme veneeseen, Poupoul edellä. Se oli tyytyväisyydestä ihan +hengähtämätön heti kun se sai hypätä veneeseen. Airot upposivat veteen +ja vene ajautui pakenevan aallon mukana pois rannasta. Yann istui niska +kyyryssä peräsimessä ja seurasi vaanien aaltojen liikkeitä, aivan kuten +nyrkkeilijä vastustajansa puuhia. Hän huusi käskyjä matruuseille, ja +he katsoivat jännityksissään hänen suutansa, sillä täällä myrskyssä ei +voinut kuulla sanaakaan. Meidän oli soudettava viisisataa metriä, mutta +näytti siltä kuin emme koskaan pääsisi "Työmieheen". Monta kertaa oli +vene kirjaimellisesti pystysuorassa. + +"Työmies" kiskoi molempia ankkuriketjujaan, nousi pystyyn ja potki +kuin hevonen. Sen kansi oli milloin vedenpinnan tasalla, milloin taas +kohosi yhden kerroksen korkeudelle ilmaan, ja "Työmies" näytti punaisen +vatsansa. + +Ensin nousi Yann laivaan, sitten ojensin hänelle innosta vavahtelevan +Poupoulin, viimeksi menin minä. + +"Työmies" oli täydessä vauhdissa. Kaikkien seitsemän solmuvälinsä +nopeudella se puski eteenpäin, eikä kuitenkaan päässyt päkähtämäänkään. +Kokonaisten talojen, kokonaisten katujen suuruisia vavahtelevia +vesijoukkioita syöksyi sitä vastaan. Aaltorivien välimatka oli hyvin +kaksisataa askelta. Pitkiä humisevia tasankoja lensi esiin, vesivuoret +kasvoivat niistä vavahdellen, "Työmies" nousi, kiipesi, hyppi, liukui +alas, ja seuraava humiseva tasanko lensi esiin. + +Tuuli hajoitti pärskyt, niin että aallot näyttivät siltä, kuin niiden +päälle olisi ripoteltu pitkiä valkoisia villalangan pätkiä. Ne olivat +kuin lentävä mustanvihreä vuoristo, jonka rotkoissa ja halkeamissa lumi +suli. Ne kiitivät salamannopeasti höyrylaivan kylkiä pitkin, pyörivät +raivoten ja kiipesivät kumisten ja sihisten kannelle. "Työmiehestä" +valui vettä joka paikasta. + +Hyökyaalto syöksyi vaakasuorasti "Työmiehen" ylitse, keulasta perään, +ja minä sain koko panoksen vasten kasvojani. + +"Eteenpäin"! ärjyi Yann ja työnsi minut luukusta alas. + +Pienessä, pahalta haisevassa kajuutassa oli mahdoton pysyä hetkeäkään +pystyssä. Se oli pimeä ja pyöri täyttä vauhtia kuin haikalan vatsa. +Ja tunnettuahan on, että hai näveröi itsensä kierreviivaisesti veden +lävitse. Tuulenpuoleinen ikkunaluukku oli pantu kiinni, ja me saimme +vähän valoa vain silloin, kun vastakkainen ikkuna oli vedenpinnan +yläpuolella. + +Poupoul yskähti hiukan. No, Poupoul, et kai toki? Kaikkea vielä +johtuu mieleesikin, laivakoira! Ei, Poupoul oli vain huvikseen hiukan +yskähtänyt, se tunsi olevansa täällä alhaalla kuin kotonaan. + +"Juo, nopeasti!" huusi Yann ja kaatoi konjakkia läkkikasariin. Heti +rupesimme juomaan hurjasti. Täällä alhaalla pyörivässä haikalanvatsassa +ei ollut valinnan varaa, joko — tahi. Siis kippis, hyvät naiset! + +Vietin kaksi ihan unohtumatonta päivää ja yötä "Työmiehessä". + +Kun alkoi nousuveden aika, niin Yann päästi vapaaksi perämiehensä ja +asettui hänen paikalleen. Meidän täytyi nousta kannelle. Heti kun +pistimme päämme ylös luukusta, pyyhkivät tuuli ja vesi riivinrautana +kasvojamme. Sitten me kiipesimme kahden hyökyaallon välillä kapeita +rautaportaita ylös komentosillalle, ja sinne me sidoimme itsemme kiinni. + +Myrsky otti meidät vastaan raakamaisin riemuhuudoin, aivan kuin +olisimme olleet sitä piilossa. Vesipärskyt mäjähtelivät öljypukuihimme +ja kiinnisidottuihin myrskylakkeihimme, ja kokonaisia vesiröykkiöitä +syöksyi alas päällemme. Komentosillalla oleva vesi ulottui kehräluuhun +saakka, mutta kun olimme paljain jaloin, ei se tehnyt sen suurempaa +vahinkoa. Se huojui edestakaisin, kunnes se vesiputouksen tavoin +syöksyi alas rautaisia portaita. Toisinaan iskivät vesipommit +höyrylaivaan, ja mastot, savupiippu, kaikki peittyi vaahto- ja +sumupilveen. + +Yann yski kamalasti ja kirosi herkeämättä. Hän oli loukannut +puhetorvessa suunsa verille ja oli raivoissaan. Jokaisen aallon hän +otti vastaan kirouksin, niinkuin se olisi ollut hänen henkilökohtainen +vihamiehensä. Aina kun tällainen lentävä vesivuori vyöryi esiin, +huusi hän puhetorveen: Takaisin! — ja kun olimme kiivenneet ylös +vuorta: Eteenpäin! — jotta tuhansien vesitonnien sysäykset olisivat +lievittyneet. + +Ankkuriketjut tiukentuivat, narisivat, kalisivat, keula painui alas, +linkoutuakseen heti senjälkeen muutamien kerrosten korkeuteen. +Usein kallistui höyrylaiva niin, että komentosilta oli jyrkkä kuin +rakennuksen pääty. + +Meri oli yöllä musta kuin piki, ja pyörivät vaahtoharjat loistivat +kuin lumi. Creach heilutti valokeilaansa ja valaisi kamalan ryppyisää +merta. Pärskyjen huurut hohtivat ja välkkyivät sen loisteessa. Sitten +näimme myöskin joka seitsemäs sekunti "Kameelin", joka laukkasi +kaukana lahdella. "Kameeli" oli kallio, korkea kuin viisikerroksinen +talo, mutta vesi vyöryi sen ylitse. Toisinaan kohosi vaahto kaikille +suunnille, aivan kuin "Kameeli" olisi juuri hypännyt mereen hyvin +korkealta. + +Kello kolmen tienoissa yöllä sattui meille onnettomuus. Keulamaston +huippu katkesi ja lensi sievine lyhtyineen mereen. Yann päästi +kirouksen, joka oli pisimpiä ja kamalimpia, mitä ihmiskieli milloinkaan +on lausunut. Varmaankin hän olisi raivoissaan syöksynyt maston perään, +jos hän ei olisi ollut kiinnisidottu. + +"Seikka on se", huusi Yann korvaani ja käänsi keulan erästä aaltoa +vastaan, joka tuli korkealle kohotetuin valkoisin käpälin vinosti +meitä kohti ja sivuutti kaikki muut aallot, "että ankkurit olivat +kyllä käyneet kiinni, mutta piru ties, kestävätkö ketjut vielä kauan. +Siinä tapauksessa hyvää yötä, viidessä minuutissa olemme ajautuneet +kallioihin. Pidä varasi! Viekööt kaikki helvetin löyhkäävät paholaiset +sinut, karvainen sikiö —! _En arrière_!" Suunnattoman suuri vetten +paljous löi yli kannen, ja höyrylaiva vajosi niin syvälle, että kesti +kokonaisen ijäisyyden, ennenkuin se taas voi ponnistautua ylös. + +Silloin tällöin tein pienen käynnin konehuoneeseen. Kiipesin portaita +alas kannelle, odotin siksi kunnes saatoin saada kiinni lähimmästä +rautajohteesta, ilman että jouduin pyyhityksi pois kannelta, ja ryömin +eteenpäin pannuhuoneen suojassa. Siinä, missä tuuli löysi raon, puhalsi +niin vimmatusti, että tunsin, miten liha siirtyi pois luista ja +irtautui. + +Haha, siellä ne olivat, mustina kuin murjaanit ne tekivät työtä siellä +alhaalla. Koputin kiinniruuvattuun luukkuun, ne katsoivat ylös, +irvistivät, ja koneenkäyttäjä avasi. Menin alas rautaisia tikapuita +myöten. Kuinka lämmin täällä oli! + +"Teidän, lurjusten, on hyvä olla täällä!" + +"Miksi et ole tuonut meille mitään juotavaa?" + +Niin, kuinka saatoin uskaltaakaan tulla konjakitta näiden +nokipaholaisten luokse, joiden kurkut paloivat ilmitulessa? + +"Tuon heti!" + +Ryömin taas ulos luukusta, tein matkan kajuuttaan edestakaisin, ja +siellä minä taas olin. Lämmittäjä kaatoi kuumaa vettä kannuun ja +sekotti suuren kulhollisen konjakkijuomaa. Täällä alhaalla haisi +öljyltä ja puhdistusvilloilta. Viskimet kalisivat ja uuninsuu sylki +liekkejä. Täällä oli hehkuvia kivihiilenpalasia, joilla oli tarkotus +käydä paljaiden jalkojeni kimppuun. Myrsky tohisi etäisyydessä, täällä +oli hyvä olla, tunsin itseni turvalliseksi kuin hienossa salongissa, +kun ulkona sataa rakeita. Tuuli suhisi ja vinkui puhetorvesta, ja +yksitoikkoisena rätinänä tulivat Yannin komentosanat: _en route, +doucement, en arrière!_ Koneenkäyttäjän käsi oli vivussa, kone +jyskytti, ja kun potkuri oli koholla vedestä, niin laiva tutisi +ylhäältä alas asti. + +"Hau—hau — hau, _en route_!" yski Yann. + +"'Pikku kapteeni' on hiukan vilustunut!" Miehet rakastivat Yannia ja +luottivat häneen. Jos hän toisinaan hyökkäsikin heidän kimppuunsa +nyrkki pystyssä, niin hänellä oli hyvät puolensa, epäilemättä. Ja +sitten: hän oli taitava! + +Pojat täällä alhaalla viettivät omaa elämäänsä; mitä _ylhäällä_ +tapahtui, se ei heitä liikuttanut. No niin, tänäänhän oli kyllä työtä — +mutta se ei estänyt heitä haastelemasta kaikessa rauhassa tyhmyyksistä, +joita olivat tehneet Brestissä erään lihavan tarjoilijatytön kanssa — +hahaha! + +Puhetorvi pärisi, ja höyrylaiva viskautui ylöspäin. Hyökyaalto +vapisutti sitä ja se vaipui takaisin. Mitä nyt tapahtuisi? Hetkisen +se oli liikkumatta, sitten se painui kyljelleen, niin että lattia oli +miltei luotisuorassa ja että täytyi käsin, jaloin tarrautua kiinni. +Emme sanoneet sanaakaan. Vipusimessa oleva koneenkäyttäjä näytti +vahankeltaiselta nokikerroksen alla. + +"Jos 'pikku kapteeni' ei nyt pian anna jotain käskyä, niin hän on +suistunut mereen!" sanoi hän ja avasi kuunnellen suunsa ja silmänsä. + +"_En route, nom de chien_!" Tätisi puhetorvi. + + + + +XIX. + + +Heti kun Yannin työvuoro oli lopussa, muuttui hän täydellisesti +yksityismieheksi ja oli olevinaan niinkuin koko höyrylaiva, tuo vanha +laatikko, ei koskisi häntä laisinkaan. + +Söimme illallista. Yann leikkasi tavattomia koloja limppuun ja juustoon +ja työnsi suunsa täyteen molemmilla käsillään. Purressaan vielä +oikealla poskellaan hän jo joi vasemmalla pullosta. Hän ei hukannut +aikaa hetkeäkään, hän oli alati täydessä vauhdissa. "Syö ja juo!" huusi +hän silloin tällöin. Yann parka! Hän oli menettänyt äänensä tykkänään. +Puhdistaessaan vielä hampaitaan kielellään hän jo kiskoi korkkia uuden +pullon suulta. + +Sitten hän otti laatikosta sikaarin, nojautui taaksepäin ja veti pari +syvää henkäystä. + +"Haha!" nauroi hän. + +"Kippis, kapteeni!" + +"Haha!" Yann siristi silmiään hyväntuulisesti ja päästi +tyytyväisyydestä tuhnun. Sitten hän purskahti äänekkääseen, yskivään +nauruun ja valmistautui tupakoimaan. Mutta ei pidä luulla, että Yann +poltti sikaarin noin vain ilman muuta. Yann ei tehnyt mitään noin +vain. Lähelle toista päätä hän leikkasi uurroksen sikaariin, ja siitä +kohden hän sen sytytti. "Katsohan tänne! Kylläpä silmäsi menevät selko +selälleen Tästä tulee — hahaha! — munkki tästä tulee!" + +Muutaman vedon perästä hehkui uurros, ja se oli, taivas paratkoon, +munkki kaavussaan, kasvot tulipunaiset, ja nyt se sai sen lisäksi vielä +harmaat hiukset! + +Yann katseli munkkia ihastuneesti. "Hahaha! Näetkö sitä? Munkki, +fransiskaani, benediktiini, kapusiini!" + +Hän nauroi riemuissaan. + +Seuraavaan vahtivuoroon oli hyvästi neljä tuntia ja niinpä juttelimme +hiukkasen. Me olimme syöneet ja juoneet niin paljon kuin tarvitsimme, +ja nyt joimme huviksemme. Me joimme silkkaa konjakkia laakeasta +läkkiastiasta ja kiipesimme käsi kädessä yhä ylemmille asteille, +korkeammille porraspuille. "Työmies" tarpoi, tutisi ja natisi kaikissa +liitteissään, niinkuin olisi se tahtonut repeytyä kahtia. Hyökyaallot +iskivät laivankanteen päämme päällä, ja pieni öljylamppumme heilui +kitisten ja savusi. Yannin kasvot olivat aivan mustat, ja hänen +mustista kasvoistaan kiilsivät kirkkaina, melkeinpä valkoisina hänen +vedensiniset silmänsä. Palava munkki haisi niinkuin sen hiuksissa ja +ruumiissa olisi ollut sarvenpalasia. + +Keskustelu alkoi. Emme voineet koskaan jutella viittäkään minuuttia +joutumatta tukkanuottasille. Lepäsimme niin mukavasti kojuissa, +tupakoimme, mutta kuinka olikaan, hyppäsimme pystyyn ja karjuimme +toisillemme. + +Niinpä esimerkiksi oli Yannin toinen koneenkäyttäjä keuhkotautinen, +ja Yann oli antanut hänelle sen neuvon, että hänen on hengitettävä +sisäänsä kuumaa uuninhehkua, tappaakseen basillit. + +Sitä pidin vääränä! Suorastaan takaperoisena! + +"Nykyaikainen tautioppi pitää suurta kuumuutta myrkkynä, niin juuri, +myrkkynä — Yann!" + +Yann vastasi purevalla pilkkanaurulla. + +"Ja sairaita lähetetään Egyptiin — haha!" + +"Ilman kuivuuden takia!" + +"Eh bien, mon cher monsieur le docteur — eikö ilma uunin edessä ole +kuivaa?" + +"Sinä olet kahdenkymmenentuhannen tonnin nauta, Yann!" + +"Haha! Kylmän ilman pitäisi siis parantaa? Katsos vaan!" + +"Niin, siinä on vähemmän basilleja." + +"_Bien!_ Miksi ei sairaita lähetetä pohjoisnavalle? Oletko ehkä +kuullut, _mon très cher ami_, että keuhkotautinen lähetetään +pohjoisnavalle? Niin! Muutoin, veliseni, eräs nizzalainen +erikoistuntija" — + +"Vaiti! Vaiti!" ärjyin minä. + +"Minä puhun niin kauan kuin tahdon!" kirkui Yann. + +Ei, oli mahdoton vetää vertoja Yannille ja hänen viidellekolmatta +veljelleen sekä viidellekymmenelle serkulleen, jotka olivat hajallaan +ympäri koko maanpiirin. Puhuipa sitten koneista, tähtitieteestä, +tulitikkuteollisuudesta, yhtä kaikki, aina oli Yannilla joku +ammattimiesveli, joka oli ilmoittanut hänelle tuoreimmat tutkimuksen +tulokset asiasta. Yann, Yann, ei sinun kanssasi voi kiistellä. Mutta +Yann tempasi aina voittolipun itselleen ja heilutti sitä riemuiten. + +Sitten hän kiipesi seuraavalle porraspuulle, ja siinä alkoivat +tilakysymykset sekä taidonnäytteet. Yann heitti tusinan tulitikkuja +pöydälle. "Järjestä ne nyt niin, että —" + +"Mene helvettiin, Yann!" + +Mutta Yann järjesti tulitikut niinkuin kuului asiaan ja nauroi. Hänhän +tahtoi vain todistaa minulle, etten minä mitään tietänyt, en mitään, +enkä mitään osannut, en kerrassaan mitään. "Vuolenko sinulle viuhkan +yhdestä puupalasesta?" + +"Älä vuole!" Mutta olin kuitenkin utelias näkemään, miten hän sen +tekisi. + +"Saatpa nähdä. Sellaisia tehdään purjelaivoissa." + +Yann nousi seisomaan ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän löi irti +listan karttakaapista ja alkoi heti tehdä työtä. Yksi, kaksi, lastut +lentelivät. Hän istui kojussa polvet koukussa ja käsitteli varmasti +veistä, vaikka heittelehtikin lakkaamatta ylös ja alas. Toisinaan hän +ponnisti polvellaan pöytää vastaan, jottei hän joutuisi viskatuksi +toiselle puolelle. Ensin hän veisti sauvan, johon hän teki moniin +paikkoihin uria — niistä tuli kädensijan ja viuhkan kaistojen +koristuksia — sitten hän halkoi sen ohuiksi suikaleiksi ylhäältä +kädensijaan saakka, ja nämä suikaleet hän varovasti käänsi ulospäin. +Noin! Viisi minuuttia ja valmis! Haha! Hän leyhytteli sillä itseään, +kiemaillen. + +"Ensi kerralla veistän sinulle konjakkipullon sisään kolmimastoisen +laivan." + +"Herra varjelkoon!" + +"Täysissä varustuksissa, ystäväiseni!" + +Sitten Yann esitti minulle erään lempitempuistaan. Hän otti veitsen, +tylsän, likaisen kojeen, jolla hän teurasti kaloja ja rottia, pani sen +peukaloaan vastaan ja leikkasi. Veri kumpusi esiin. Yann pisti peukalon +suuhunsa, hieroi sitä — mitään ei ollut enää nähtävissä. Hoho! Menin +lähemmäksi. Petkuttaja sinä olet, Yann! Eihän siellä voinut hyvin +nähdä, savu oli liian tiheää. Yann teki riemuiten tempun uudestaan ja +näytti minulle tarkoin kaikki sen eri asteet. Nyt hän kaivoi puukolla +peukalon kynnen ympärille kolon, joka hitaasti täyttyi mustalla +verellä. Hän nuoli, puristi — poissa! + +"Pirunmoinen mies sinä olet!" + +Mutta Yann nauroi minulle paljonmerkitsevästi: ja mitä, sinä osaat? Et +mitään. + +Niin, todellakin, minä en osannut mitään. Osasin katkaista käärelangan +olkavarteni lihaksella, osasin viheltää kaksiäänisesti, sylkeä +amerikalaiseen tapaan, soittaa huilulla kaksi ikivanhaa laulua ja yhden +lurituksen — pelkästään vähäarvoisia temppuja. + +Sitten Yann otti tavattoman suuren ryypyn ja heittäytyi pitkälleen +kojuun, sikaari suussa. "Ei ole nyt moittimisen syytä, kun on päässyt +joksikin!" alkoi hän tyytyväisenä ja katsoi savupilveen. + +"On tässä tullut kapteeniksi, saa satakaksikymmentä frangia kuussa, +voi polttaa sikaariaan, ja onpa tässä koju missä maata! Mitäpä vielä +toivoisit? Pahin on takanapäin. Ah, kamalin, tiedätkös, heh, mitä +kamalin on? Pane minua varten satatuhatta frangia pöydälle — ei, ei +ikinä enää! Kaksi kertaa minä olen ollut mukana. Se oli koirain elämää, +sikojen elämää!" + +"Mitä hullutuksia sinä nyt puhut?" + +"Pöllöpää, etkö muka kuule? Minä puhun St. Pierrestä, piru vieköön! +Viisikymmentätuhatta turskaa, kahdeksankymmentätuhatta yhdellä +pyyntikaudella. Heh, rakkaani! Laiva on ylhäältä alas asti täynnä +suolaa, ja työ alkaa. Kaloja, kaloja, ei mitään muuta kuin kaloja! Sinä +nukut, olet kuolemanväsynyt, _pique! pique!_ ylös! Kalat ovat siinä! +Hyppää housuihisi!" + +Tässä Yann oli hyppäävinään housuihinsa ja hierovinaan unta silmistään. + +"Ulos pakkaseen, brrr! Sinä vaaput sinne tänne ja lasket koukut ja koet +ne ja nukut samalla." + +Yann laski koukut, koki ne, ja nukkui samalla. + +"Äkkiä — tsh! — valaskala tulee ja ajaa pois kalat. Asetut korvallesi. +_Pique, pique!_ Oh, mene helvettiin! Siinä sinä seisot päivät ja yöt, +sumussa, myrskyssä, lumituiskussa, ja kalastat. Tai sinä leikkelet +päitä poikki, tuhannen päätä yhdessä päivässä, kaksi tuhatta. Pöydässä +on pitkä naula, siihen sinä pistät kalan ja leikkaat siltä yks-kaks +pään poikki. Repäiset maksan pois, tynnyriin, suolet sinä heität +mereen. Laivan vasemmalla ja oikealla puolella kääntelehtii haikala, +haukkailee ja syö kaikki, sillä haikala ei ole mitään muuta kuin sika. +Oh, mikä kamala löyhkä! Maksa haisee, kalat löyhkäävät, koko laiva +löyhkää ylhäältä alas kuin mädänneeltä kalalta. Kippis, veliseni! +Sinua inhottaa, ja mieluimmin sinä hyppäisit mereen. Olen nähnyt +aikamiehiäkin, jotka ovat itkeneet kaikkea tuota kurjuutta. + +"— Hehe! Mutta lystikästä se sittenkin on! Siellä on merkillisiä +asioita. Esimerkiksi aurinkokala! Se on miehen pituinen ja ohut kuin +lautanen. Sillä on kasvot ja nenä kuin pienellä, kokoon kuivuneella +juutalaisella, juutalaispiirteet. Se heiluttaa sivujaan näin, näetkös, +tällä tavoin se ui. Sen juutalaisnenän edellä ui pieni kala, se on +sen luotsi. Sillä aurinkokala on tavattoman tyhmä ja melkein sokea. +Sinä naurat itsesi puolikuoliaaksi sille. Niinkuin paksu pankkiiri, +jonka sääret ovat heikot, näytättää se oppaallaan itselleen kaikki +nähtävyydet, ja sitten, kun se on syönyt kylliksi, tekee se itsensä +painavaksi ja putoaa meren pohjaan. Siellä se makaa hiekassa, litteänä +kuin sanomalehti, ja nukkuu ja sulattaa ruokaansa. + +"— Sitten on siellä miekkakaloja, jotka eivät millään muotoa voi sietää +valaskalaa. Heti kun tuollainen höyryruisku tulee täyttä vauhtia, +linkoutuu miekkakalani ilmaan, monen metrin korkeuteen, ja kaivaa +miekkansa valaan mahaan. Alas valas! + +"— Niin, lempo soikoon, hauskan maailman on meidän Herramme luonut. +Hohoho, kuinka hän on saattanutkaan keksiä niin paljon hupsutuksia! +Sitten voit pitää hauskaa myöskin hain kanssa. Lasket köyden mereen, +vips, se leikkaa sen poikki kuin sikaarin. Olemme myöskin silloin +tällöin pyydystäneet hain, lystin vuoksi, Herra Jumala, kuinka ne +haisevat! Ja varo itseäsi menemästä vielä tuntikausiin liian lähelle +sitä! Se sika on täynnä sähköä ja antaa sinulle sellaisen "iskun, että +menetät kuulosi ja näkösi. + +"— Heh! Avaa uusi pullo, meidän täytyy juoda! Meri on halpamielinen +tänään! — Syödäksesi et sinä siellä matalikoilla saa mitään. Sinulle +voi tulla pahat olot. Pari perunaa ja vihreitä papuja, sunnuntaina +palanen ihraa, mitättömän pieni palanen, ja lasi viiniä. Ihra +lunastetaan niinkuin pantit panttileikissä. Kuka saa tämän palan? +Muutoin syntyisi riitaa, sillä kaikki ovat nälästä hurjia kuin sudet. +Ja kyllä siellä vihataankin, parin kuukauden päästä siellä vihaa parasta +ystäväänsä. Pois tieltä, senkin irvinaama! Oh, millaista elämää! Koko +pyyntikauden aikana ei yksikään mies pese itseään enää, miksipä hän +sen tekisi? Tuleeko nättejä tyttöjä laivalle? Mutta ennen kotimatkaa +mennään St. Pierreen ostoksille. Kaikki lähtevät maihin ja kaikki +pesevät itsensä. Pelkästään uusia kasvoja. Uusi miehistö, heh? _Bon +jour, messieurs!_ + +"— Mutta on monta, jotka eivät matkusta kotiin, ystäväni. Ei kannata +tulla ruumiina kotiin. Et saa unhottaa myrskyjä — etkä jäävuoria. +Äkkiä ne sukeltautuvat esiin edessäsi, ja ne musertavat sinut, ne +eivät huomaakaan sinua. Ja suuret pikahöyrylaivat sumussa! Silloin +on käytettävä sumusireeniä — tuu — tuu! — päiväkaudet. Niiden tulo +kuuluu jo peninkulmain päästä. Ne mölyävät kuin nälkäiset karhut. Se +tulee yhä lähemmäksi, lähemmäksi. Makaat kojussasi, heräät, kuuntelet, +ja hiuksesi nousevat pystyyn. Kaikki hyökkäävät kannelle: isäntä, +höyrylaiva ajaa päällemme! Mitäs teet? Jospa se ei kuulekaan sinua? Ei +tuule, mihin mennä? Ja mistä se tulee? Heh, nyt se on aivan lähellä, +vähemmän kuin kahdensadan askeleen päässä. Nyt et enää kuule sen tuloa, +vaan näet, jos se on välttämätöntä. Seisot ja odotat ja hampaasi lyövät +pelosta loukkua." + +Totisesti, Yannin hiukset nousivat pystyyn pelkästä muistelemisesta! + +"Silloin — se huutaa kauempana — se on ohitse! Olet vielä kerran +päässyt siitä ehein nahoin. Joka vuosi tulee puoli tusinaa veneitä +poikkileikatuiksi, pieni räsähdys vain, ja se on poissa." + +"Eikö se tule takaisin, Yann?" + +Yann nauroi. + +"Asiaa sietää ajatella. Se tarvitsee neljännestunnin ehtiäkseen +takaisin. Ja missä sinä olet silloin? Se löytää kenties kokonaisen +saaren suolatuita turskia, siinä kaikki. — Mutta sanokaammepa, että +sinä tulet takaisin. Laivanvarustaja antaa sinulle palkkasi, kuusisataa +tai kahdeksansataa frangia, ja sen lisäksi hän antaa sinulle lahjaksi +kaksi turskaa. Ensin juot silloin itsesi juovuksiin ja nukut sitten +jonkun aidan takana, rahat nyrkkiinpuristetussa kädessäsi. Siinä on +turvallisinta. Rahat annat äidillesi. Saat häneltä kymmenen frangia, +jotta voit viettää hauskan päivän, hän pynttää sinut hienoksi ja sinä +kävelet kylässä pieni ruokokeppi kädessä ja annat ihmisten ihmetellen +katsoa itseäsi. Niin, tässä minä taas olen! + +"— Jos sinulla ei ole äitiä, niin menet heti tyttöjen luokse. Olet +siellä kuin kotonasi, syöt, juot, pidät hauskoja hetkiä koko talon +kanssa, omistajattaresta aina palvelustyttöön saakka, he ottavat +sinulta kaikki mitä sinulla on ja heittävät sinut ulos. Siinä sinä taas +olet. + +"— Menet ja otat pestin, ja paria päivää myöhemmin sinä olet taas tullut +vihreiden papujen ja perunain ääreen. Hehe! Mutta lystiä se oli. Ja +kaikki muutkin kertovat sinulle, kuinka lystiä se oli. He laulavat ja +sinä laulat mukana ja olet turvassa. Olet taas merellä, jonne kuulut." + +Äkkiä Yann rupesi kuorsaamaan. Hän saattoi nukkua ja herätä milloin +tahansa, ja hänelle oli myöskin yhdentekevää, missä asennossa hän +nukkui, istuiko kivellä vai makasiko maassa, kasvot käsissään. + +Istuin kojussa polvet koukussa ja tupakoin. Toisinaan minua hiukan +huimasi, se ei ollut enää hauskaa. Höyrylaiva keinui hirveästi. Kun +ankkuriketjut pingoittuivat, niin sitä vavisuttivat kamalat tempaisut, +pannen kaiken ähkymään ja natisemaan. Se vapisi koneen kolkutuksesta, +ja kun potkuri pyöri ilmassa, niin sen sivut tutisivat. + +Ylhäällä päämme päällä vinkui myrsky touveissa, hyökyaallot +mäjähtelivät, ja sitten pisaroi ja porisi vettä luukusta. Aivan korvani +juuressa iskivät vesijoukkiot laivan seinämään kuin juntta. Kaksi +sormenleveyttä, ja siellä oli meri. Näin ikkunasta, kuinka se hyökkäsi +"Työmiehen" kimppuun hiotuin kirvein ja teräväkärkisin, kirkkain +miekoin. Lasi oli pikimusta, me olimme veden alla; suuria, mulkoilevia +silmiä katsoi lasista, valkoiset, pitaaliset kasvot tuijottivat sisään, +näin majakan valon ja vaahtoharjat, olimme vedenpinnan yläpuolella. + +Poupoul nuoli kättäni ja heilutti häntäänsä. Sen oli hauska. Se luuli, +että olimme kaukana merellä ja että se huomenna saisi kulkea kannella +ja haukuskella lentokaloja. Haastelin hiukkasen sen kanssa. + +Silloin Yann heräsi. + +"Haha, ja nyt olet täällä, olet kapteeni", jatkoi hän juttuaan. "Ja +taskussasi on kolmenkymmenen frangin hopeakello. — Oletko juonut +kaikki? Eteenpäin!" + +Häneltä oli kulunut hukkaan kymmenen minuuttia, ja ne oli +saatava takaisin. Muutoin, hän oli oikeassa: täytyi juoda. Jos +silmänräpäykseksikin lakkasi, niin tuli kauhean merikipeäksi. + +Yann nouti nyt eräästä pienestä laatikosta kuuluisaa sitruunamehuaan, +jota hän tiputti konjakkiin. Sitä sekoitusta hän sanoi punssiksi. Tämän +punssin vaikutus oli vastustamaton, ja juuri se oli Yannin tarkoitus. +Yksi pisara tätä nestettä riittikin muuttamaan litran vettä väkeväksi +sitruunajuomaksi. Neste oli peräisin jostakin haaksirikosta ja oli +luullakseni aiottu hajuvesien tai saippuan valmistukseen. + +Syöksyimme jälleen sanaharkkaan, kävimme kovaäänisiksi, kiivastuimme, +ja käsittelimme nyt ylimalkaan vain sellaisia asioita, joista emme +kumpikaan ymmärtäneet kerrassaan mitään. Mutta emmeköhän hiukan +pettäneet itseämme, Yann? Emmeköhän puhuneet niin hengähtämättä +salataksemme tuskaa, joka kalvoi syvällä sydämissämme? Eiköhän +mielessämme ollut, kun juttelimme ja olimme olevinamme huolettomat, +alati tämä yksi ajatus: jos nyt ketjut katkeavat —? + +Sitten me rupesimme kamalasti valehtelemaan. Siinäkin Yann oli +voittamaton. Hän otti heti hyvän vauhdin. Nyt hän oli tullut +sille puolapuulle, jolla hän käytti valituita, taitehikkaita ja +mutkikkaita sanontoja: on aivan asianhaarojen mukaista, sillä ei +ole syvempää merkitystä, _primo, secundo_. Hän kertoi hirveän jutun +"Pacifique"-laivasta, kolmimastosta, joka ajelehti ilman peräsintä, +ilman mastoja, ilman purjeita ja ilman tuulta. Ja ilman ruokaa. +He olivat heittäneet arpaa ja syöneet ensiksi perämiehen, sitten +kyökkipojan, sitten — + +Siinä istui Yann kyyneleet silmissä, minun nauraessani kuollakseni. +Kun heti johtui mieleeni jättiläisvalhe, jolla olisin voinut hänet +nolata, niin Yann kertoi uuden jutun kiinalaisista merirosvoista, +joita he olivat tehneet päätä lyhyemmiksi Molukkein lähellä. Letti +pystyyn, vips! mereen, letti pystyyn, vips! — Yann istui ja katkoi +päitä. Hahaha! Yann, miten syvälle oletkaan vajonnut; hiljakkoin +oli mestaajana setäsi, korvettikapteeni, ja tänään mestaat jo itse, +omakätisesti! Itse höyrylaivakin nauroi, se hyppeli mielihyvästä ylös +ja alas, ja tuulikin ulvoi naurusta — haha! + +"Ha", sanoin minä, "kun kerran kiinalaisista puhut, niin matkustin +kerran Japanin merellä, ja meillä oli kaksi kiinalaispoikaa, Hannes ja +Lehmann, ne vasta poikia olivat! Jouduimme pyörremyrskyyn, ja ne pojat +ne vain kulkivat kannella ja tarjoilivat ruokaa. Eivät pudottaneet +maahan tippaakaan. Kannella!" + +"Valehtelija!" huusi Yann. + +Minä nauroin. Totta se vain oli! + +"Hehehe!" nauroi Yann raivoissaan. Hän oli voitettu, olin kertonut +hänelle jotakin _uskomatonta_. + +"Hahaha!" nauruin minä, suunniltani mielihyvästä. + +Äkkiä Yann kohosi seuraavalle puolapuulle, ja siinä hänen oli tapana +esittää surullisia kokemuksiaan. Hän kertoi minulle taas kertomuksen +"Charlottesta", joka oli tuottanut hänelle neljän kuukauden vankeuden. +"Maailman kaikki vääryys oli liittynyt yhteen häntä vastaan, +kukistaakseen hänet!" + +"Charlotte" oli höyrylaiva, joka oli joutunut karille Creachin luona. +Yann lähti "Työmiehellä" katsomaan "Charlottea", jonka miehistö +oli siitä poistunut. Kun hänen matruusinsa näkivät tämän kauniin +laivan, niin he hullautuivat. He löivät kaikki palasiksi ja ryöstivät +höyrylaivan ylhäältä alas asti. Yksinpä messinkihelat ja -päällykset +he irroittivat. Yann pani vastaan, kirosi, turhaan! Yannilla oli hyvä +sydän, liian hyvä. Se ei sallinut hänen tehdä ilmoitusta asiasta. Mutta +kun hän kuusi kuukautta myöhemmin lähetti maihin erään uppiniskaisen +matruusin, niin tämä roisto syytti häntä siitä, että hän, Yann, +oli varastanut kaikki laivan tarvekalut sekä hopeisen, kulta-, +koristuksisen teekannun. Matruusikoirat vannoivat niin monta väärää +valaa kuin tarvittiin Yannin niskan taittamiseksi. Ero virasta ja neljä +kuukautta vankeutta! + +Ha! Yann nauroi pilkallisti. "Minä! Varas? Minä??" Hän repi tukkaansa +ja puhkesi itkuun. "Varas! Minä varas? Äiti-parkani —!" (Hänen äitinsä +heräsi taas äkkiä henkiin.) + +Tällöin pistin pääni esiin raakunkuorestani — minusta oli näet jonkun +aikaa tuntunut siltä kuin olisin suhisten lentänyt eteenpäin suipossa +taika-raakunkuoressa — ja sanoin: "Sinähän olet aivan juovuksissa, +Yann!" + +Yann, jolla oli uskollisimmat siniset silmät, Yann, jolla oli +lapsensydän — varas! Oi, kuinka naurettavaa, kuinka järjetöntä! Täysi +höyry! Lensin suhisten alas. + +Mutta Yann oli liikutettu sydänjuuriin saakka. "Tämä väite on +katalaa panettelua, joka ei sovellu hienolle miehelle!" sanoi hän +kosteankiiltävin silmin puhtaimmalla ranskan kielellä, jollaista saa +kuulla vain Sorbonnessa. + +Yann kyllä söi eläviä katkorappoja ja hämähäkkejä, mutta neljän +kuukauden vankeus ei häntä suuresti viekotellut. Hän juoksi Pontiuksen +luota Pilatuksen luo, jopa ministerikin suvaitsi ottaa hänet +puheilleen. Tämä katsoi Yannin loistaviin lapsensilmiin — ja Yannin +tuomio lievennettiin sakkorangaistukseksi. Ei, Yann ei ollut varas! + +Hän nautti siitä, että hänet oli syyttömänä vapautettu, ylisti +ministerin oikeamielisyyttä ja vannoi kestävänsä. Oh, Jumala, miten +hän aikoi kostaa! Kuulin tuskin mitä hän sanoi, sillä minä lensin +taika- raakunkuoressani yli mannerten ja merien — ah, tuossa oli juuri +allani Kioto, jossa paraikaa vietettiin virranjuhlaa, paperilyhtyjen +vilinää, tanssijattarien nau'untaa — eteenpäin — + +Äkkiä kuulin, että Yann puhui Rosseherrestä. Siinä hän istui ja +unelmoi. Ah, kuinka soma Rosseherre sentään oli, kun hänen valkean +myssynsä nauhat liehuivat! Kun hän nauroi ja hänen valkoiset hampaansa +välkkyivät! Pieni villikissa hän oli! + +"Olen tehnyt työtä ja raatanut, käteni ovat kovat kuin puu, sormeni +ovat koukistuneet. Nyt tahdon päästä lepoon, saada kodin, lapsukaisia +— oh! Sievän pikku talon! Voi sitä, joka koskee minun Rosseherreeni, +kuuletko?" + +Kyllä, minä kuulin. _C'est la guerre_, ajattelin, Yann. Tänään ryöstän +minä sinulta rakastettusi, huomenna sinä minulta. Naiset tahtovat tulla +aina ryöstetyiksi, mitkään sopimukset eivät voi sitä estää, kuuletko, +Yann? + +"Sinä olet lahjoittanut Rosseherrelle sormuksia ja huivin. Miksi sinä +niin olet tehnyt? Heh, sano minulle totuus, onko hän ollut luonasi?" + +"Hahaha. Yann, Yann! Miten ikävystyttävä sinä olet!" sanoin ja +nyökäytin päätäni, sillä minä kuljin juuri suurella valtamerellä erään +höyrylaivan ohitse — erään _Toyo Kisen Kaishan_, seitsemäntuhatta +tonnia kantavan kapean valkoisen höyrylaivan, jonka lipussa oli +päivänvarjo — kiinalaiset tarjoilivat teetä kannella ja naiset +liekuttivat minulle nenäliinojaan. + +Yann nousi. "Sinä olet ystäväni", sanoi hän, "minä annan henkeni +edestäsi — mutta jos huomaan — kuuletko?" Hän puri yhteen hampaitaan. + +"Hahaha, Yann, häpeä, että olet niin juovuksissa! Ho, minkä näköinen +olet — pääsi on kuin ilmapallo — niin suuri — oh, Yann, hahaha!" + +Tällä hetkellä "Työmies" nousi pystyyn ja ankkuriketjut rämisivät. +Laiva puistelehti kuin kala koukussa, sitten se keinui tehden laajan +kaarteen. + +Yann oli tarrautunut kiinni pöytään "Tässä me riitelemme naisesta, ja +sillä välin —!" kuiskasi hän pelästyneenä. Hän kuunteli. "Ketjut ovat +katkenneet! Laiva ajelehtii irrallaan!!" huusi hän ja syöksyi portaita +ylös. + +Mutta minä lentää humisin par'aikaa Honolulun kohdalla, Halevauvaun +kraatterin, ikuisen tulen asunnon ylitse — musta-ihoiset ajelehtivat +laudoilla hyrskyissä ja huusivat: jiiii! + +Ei, laiva ei ollut irrallaan, se heilui, vain yksi ketju oli katkennut. + +Vetäydyin takaisin raakunkuoreeni ja nukahdin. + +Erotessamme emme olleet parhaimmassa yhteisymmärryksessä, Yann ja minä. +Jean Louis oli ilmaissut hänelle purjejutun, eikä Yann juovuspäissään +voinut olla lyömättä eteeni tätä valttia. + +"Jean Louis on vanha hullu", sanoin minä, "Herra ties mitä hänen +madonsyömässä kallossaan tapahtuu." + +Mutta siitä huolimatta emme eronneet ystävinä, Yann puhui jo siitäkin, +että hän heitättää minut mereen. Yann, _mon cher ami_, mieleltään +lapsi! Hän oli hullu paljosta juomisesta ja hänen silmänsä vetistivät +ja katsoivat hiukan kieroon. No niin, pidin parempana lähteä +vapaaehtoisesti. + +Yann seisoi kannella ja kohosi kokonaisia kerroksia ylöspäin ja toisti +lakkaamatta, pilkallisesti hymyillen: "_Au revoir et merci, merci_!" + +Nauroin vielä viikkojen päästäkin, kun muistelin, miten hän lensi ylös +ja taas alas ja pilkallisesti sanoi: _Au revoir et merci, merci!_ + + + + +XX. + + +Kun tulin maihin, näin ilman olevan täynnä pieniä valkoisia paholaisia, +joilla oli aukilevitetyt yökönsiivet, ja maakin oli niiden peitossa, +mutta siinä ne olivat harmaita. Kokonaisissa joukoissa ne lensivät +sinne tänne silmieni edessä. + +"Hoho!" sanoin minä. "Poupoul, tämä on kaunista, tiedätkös, mikä nimi +tällaisella on? Se on juoppohulluus, Delirium tremens, poikaseni!" + +Jumalan kiitos, Myrskylä oli vielä kohdallaan! Yhä istui raivokas +gorilla paikallaan kallioiden seassa ja takoi nyrkillään vatsaansa. + +Olin uupunut ja nukuin silmänräpäyksessä. Monen tunnin kuluttua heräsin +jälleen. Jotakin oli tapahtunut! Yökköpaholaiset olivat poissa. +Kuuntelin. Tuuli itki liedessä, gorillan rummutus oli lakannut. Myrsky +heikkeni. Astuin oven ulkopuolelle. Meri vaahtosi ja raivosi, ja +ainaisesti hämärän päivän kajo satoi harmaan tuhan kaltaisena tähän +synkkään sekasortoon. Väritön laiva kulki kaukana merellä hirveässä +aallokossa, suuri P. & O.-höyry, tuskin näkyvissä. + +Tämä hämärä täytti mielen kamalan turvattomuuden tunteella, enkä minä +uskaltanut ajatella enkä tuntea. Minä nukuin. Sitten herätti tuttu +koputus minut. + +Oli pimeä yö. Creachin valokimput leijuivat sumuisessa ilmassa +värisevinä aaltoina, kuten hienoimmat naisten hiukset. Pohjoisessa +näkyi helakanpunainen tulipalon kajastus: ne olivat Stiffin valot. +Kohisevan meren yläpuolella vyöryi savua. + +Mutta Rosseherre ei tullut sisään pärpättäen ja ylimielisin, laulavin +huudahduksin, hän oli arka ja pelokas ja puhui hiljaa ja hiukan +käheästi. + +"Näin sinun tänään tulevan maihin", sanoi hän ja painoi käteeni pienen +paketin. "On niin pimeätä sinun luonasi." + +"Hyvää iltaa, Rosseherre, mitä Jean Louis tekee?" + +"Jean Louis nukkuu." + +Sytytin tulen, ja nyt saatoin nähdä ainakin Rosseherren +valkoisen myssyn ja hänen vaaleat hiuksensa. Hän istui vuoteella +kokoonkyyristyneenä. + +"Mitä tässä paperissa on, Rosseherre?" + +"Avaahan!" + +Siinä oli hiukan hunajaa. + +"Meren pohjalla olevat laivat hajoavat", sanoi Rosseherre. "Jean +Louis on löytänyt suuren rasian. Viikunoita myös, mutta ne olivat +pilaantuneita." + +Rosseherren sanat tukehtuivat kuitenkin hiljaiseen nyyhkytykseen. Ja +äkkiä hän itki ääneen ja sydäntävihlovasti, niinkuin itkee suruissaan +oleva talonpoikaistyttö. + +"Rosseherre?" + +Rosseherre pudisti päätään ja kyyneleet virtasivat hänen käsilleen ja +sormien lomitse. + +"En tiedä", sanoi hän, "mutta minä olen niin tuskainen. Kun myrskyää, +niin sydämeni pakahtuu. Minun täytyy ajatella isääni ja sitä päivää, +jolloin Diaul tuli huohottaen kotiin. Diaul oli isän koira, verikoira, +vasikan kokoinen ja aika hurja. Kukaan muu kuin isä ei uskaltanut +sitä koskea. Isä kuljetti postia rannikolta tänne. Hänellä oli soma +vene, olihan hän luotsi. Neljännesvuodessa oli jo kaksi postivenettä +joutunut haaksirikkoon, ja silloin isä otti postin kuljettaakseen. +Kerran lainehti meri ankarasti, tuuli kävi, mutta ei silti ollut +myrsky. Silloin tuli Diaul huohottaen. Katsokaa, sanoin minä, isä on +palannut, tuossa on jo Diaul. Siitä vuoti vettä, mutta isä heitti sen +usein veteen, se ei herättänyt huomiotamme. Diaul, etkö anna meille +rauhaa? Se oli kuin hupsu, hyppäsi ylös minua vastaan ja haukkui. Se +ei ollut ensinkään vihanenkaan, minä löin sitä kuonoon, ja sen se +piti hyvänään. Mutta samassa minä aloin huutaa, ja kuitenkin minä yhä +nauroin. Minä ymmärsin Diaulin! Minä ymmärsin myöskin äkkiä, miksi +sydämeni neljännestuntia aikaisemmin oli pysähtynyt. Sillä se oli +pysähtynyt eikä ollut enää lyönyt! Juoksin Diaulin perässä, kaikki me +juoksimme Diaulin perässä, toinen toisemme jälkeen, saaren poikki. +Ja minä olin kaikkein ensimäinen. Siellä olivat isän kauniin veneen +pirstaleet kallioiden ja ruumiiden joukossa. Kahdeksan miestä oli +hukkunut tyrskyihin, isäkin. Häntä ei löydetty. Vain Diaul kykeni +pelastautumaan." + +Hän itki; silmäluomet ja huulet kiinnipuristettuina. Panin poskeni +hänen poskeaan vastaan ja keinutin häntä hiljaa edestakaisin kuin +lasta. Kasvoni kostuivat hänen kyyneleistään. + +"Diaul, Diaul-parkani!" vaikeroi Rosseherre. "Me pidimme siitä niin +paljon. Siellä se nyt harhaili ja villiytyi ja haukkui öisin niiden +kallioiden lähellä, joihin vene oli murskautunut. Sitten Noel meni ulos +rihloineen ja minä kuulin pamahtavan ja sitten tuli Noel ja sanoi: nyt +on Diaul kuollut." + +Rosseherre itki hiljaa ja jatkoi: "Minulla oli myöskin veli. Hänellä +oli pitkät viikset. Hän oli hurja mies ja joi niinkuin kaikki muutkin. +Mutta hän rakasti minua. Usein hän sanoi minulle: Rosseherre! ja +taputti poskeani. Lähtivät kalaan, eikä hän tullut takaisin. Ja minä +olin koko päivän sellaisessa hirveässä tuskassa! Minähän näin, näin, +miten hän syöksyi mereen ja miten hänen punertavat viiksensä uivat +veden pinnalla. Menin satamaan ja odotin. Tiesin kyllä, että Emile +ei tule takaisin, mutta kaikesta huolimatta minä odotin ja rukoilin. +Silloin tuli vene rantaan. Laivuri sanoi: Rosseherre —? Mitään muuta +hän ei sanonut. Myöhemmin hän sanoi minulle: virta vei hänet mukanaan, +hänen viiksensä näkyivät vedenpinnalla, mutta me emme voineet saada +häntä enää pelastetuksi. Minä istuin ja rukoilin hänen sielunsa +puolesta, ja kun tuli pimeä, niin Jean Louis tuli ja sanoi: no, +Rosseherre, kohta on yö." + +Minä keinutin Rosseherreä ja silittelin häntä hyväillen, niin hyvin +kuin taisin. "Itke vain kyyneleesi kuiviin, pikku Rosseherre, sitten +sinun tulee parempi olla." Tuuli vinkui hiljaa ovessa. Se valitti niin +kuin olisi sen mieleen johtunut jotakin surullista, jonka se kerran oli +nähnyt ja jota se ei voinut unhottaa. Meri pauhasi kuin kumea tykkien +jylinä. Se jymähti joka toinen sekunti, ja joka kerta Rosseherren +ruumis hiljaa vavahti. + +Hän nosti päätään. "Kuuletko meren kumisemisen?" kysyi hän. "Minun kai +täytyy mennä, sillä ei tiedä, mitä tapahtuu. Nyt on sumuista." + +"Mitä sitten pitäisi tapahtua?" + +"Voi tapahtua mitä tahansa." + +"Mitä tahansa? + +"Niin, minä olen nähnyt isäni. Tänään, kirkkaalla päivällä. + +"Isäsikö?" + +"Niin. Hän tuli ovelle ja sanoi: olkoot varuillaan ne, jotka ovat +tänään ulkona." + +"Ulkona merelläkö?" + +"Niin." + +Poupoul aivasti, ja Rosseherre pelästyi niin, että hän kirkaisi. + +"Mutta, Rosseherre?" sanoin hymyillen. "Mikä sinun on tänään?" + +Hän katsoi minuun. Hänen silmänsä vilkuivat tulen valossa kuin +kauhuissaan olevan eläimen silmät. "En tiedä", sanoi hän ja katsoi +maahan, "mutta minä olen niin tuskainen. Koko päivän minä olen ollut +kauhean tuskainen. Niin monet asiat johtuvat mieleeni ja tuskastuttavat +minua. Ajattelun, että Yann hukkuu mereen ja myöskin minä, minä +myöskin." + +"Ei, Rosseherre." + +"Isä sanoi sen minulle", vastasi Rosseherre, uneksivasti hymähtäen. "Jo +kauan sitten. Oh, minä tiedän mitä tiedän! Se ei olekaan pahinta. Sillä +sitten saan ehkä olla isän ja veljen kanssa siellä alhaalla, missä sinä +näit heidät kerran." + +"Rosseherre, sehän oli vain tyhmä uni. Olin juonut niin paljon Kedrilin +häissä." + +"Niin, niin." Rosseherre hymyili epäillen ja katsoi eteensä. Sitten hän +nauroi hiljaa. "Ei, yksi asia on hyvä, Jean Louisille ei meri voi tehdä +mitään. Isoisä on lumottu." Hän pudisti hiuksiaan riemuissaan. Hänen +poskensa olivat kuumat ja hänen silmänsä loistivat. Ihmeellinen hän oli +tänään. + +Nyt minäkin tunsin sumun hajun. Se tuoksui jodille. Silloin Creach +alkoi jymistä, kaukana ja kumeasti, ja minä näin sen edessäni +läpäisemättömien sumukerrosten peittämänä. + +Rosseherre vapisi. Hän kuunteli kulmat koholla sumutorven huminaa, joka +vyöryi yli meren ja hukkui kaukaiseen jymyyn. + +"Nyt minun sentään täytyy mennä", sanoi hän tuskaisena: + +Mutta minä taivutin hänet jäämään. "Sytytämme suuren tulen, Rosseherre, +kuumennamme hiukan viiniä, ja sitten minä kerron sinulle pienen jutun, +odotahan vain. Sinähän vapiset niin, kun täällä on kylmä. Poupoul, pois +tieltä! Saatpa nähdä, kuinka hauska meidän tulee täällä!" + +Poltin englantilaisen sanomalehteni ja sitten särjin pikku pöytäni +laatikon palasiksi ja heitin palaset tuleen. Pian kai tulisi +pikku pöydänkin vuoro, ei kai siitä vähemmällä päästäisi. Viiniä +lämmittäessäni kerroin Rosseherrelle lystin pikku seikkailun, ja +kun salaa katsoin häntä, näin että hän hymyili. Poupoul, joka tunsi +joukkonsa, istui hänen edessään ja heilutti häntäänsä. Hänkin teki +voitavansa saadakseen Rosseherren toisiin ajatuksiin. + +"Eikös meillä olekin hauskempaa', vai miten, Rosseherre?" + +"On!" Rosseherre nyökäytti päätään ja tuijotti eteensä. Hän imi +itseensä kuuman viinin sokeripalan lävitse, pitäen sokeripalaa +hampaittensa takana. Hänen kasvonsa loistivat tulen välkkeessä, vielä +kosteina kyyneleistä, hänen keltaiset hiuksensa kimaltelivat kuin olisi +päivä niihin paistanut. + +"Nyt en ole enää niin kovin tuskissani", sanoi hän ja veti syvään +henkeään, "mutta joskus minä olen ihan kuolla tuskaani. Meri huutaa +minua. Meressä näkyy kasvoja. Kerran näin veljeni istuvan eräällä +kalliolla. Hän tuli aallon mukana sen huipulle, ja siinä hän istui +ja katsoi minua. Mutta silloin minä huusin tuskissani ja hän sukelsi +aallon mukana alas syvyyteen. Kerran, kun myrsky kävi, kuljin illalla +kallioilla. Siellä oli kivi. Mutta äkkiä kivi nousi pystyyn ja se +oli vanha mies, jolla oli pitkät harmaat hiukset. Se seisoi aivan +liikkumatta ja katsoi minuun! ja sen silmistä leimusi tuli — silloin +minä juoksin tieheni ja olin peloissani kokonaisen viikon. Mutta sen +viikon viimeisinä päivinä en enää jaksanut sitä kestää. No, sanoin, +parasta kai on, että hyppäät mereen, pyhä neitsyt antaa kyllä sen +anteeksi sinulle. Menin Stiffiin, jossa kalliot kohoavat äkkijyrkkinä +merestä. Siellä minä itkin ja pyysin ja rukoilin pyhää neitsyttä, että +hän pyyhkisi pois minun suuren syntini. Mutta kun aioin sen tehdä — +mitäs arvelet? Siinä istui isäni kallion reunalla, piippu suussa, ihan +sellaisena kuin näen hänet aina edessäni. Hän ei katsonut minuun, mutta +hän istui siinä. Hän sulki minulta tien." + +Kummallisesti hymyili Rosseherre tätä sanoessaan. + +Ja minä ajattelin, että ihmeellisiä asioita tapahtuu pikku päässäsi, +Rosseherre! Ihmeellisiä asioita! + +Näytti tuottavan helpotusta Rosseherrelle, kun hän sai puhua isästään +ja veljestään. Minä annoin hänen tehdä mieltänsä myöten. Ja hän jutteli +minulle kaikki nuoren elämänsä tapahtumat ja mitä Jean Louis oli +hänelle kertonut hänen vanhemmistaan ja hänen vanhempiensa vanhemmista. +Useimmat olivat hukkuneet. Ja miten merkillistä olikaan: ei yhtään +heistä ollut meri antanut takaisin, ei yhtään ainoata. Ihmeellinen oli +hänen isoisänsä kuolema. Hän lähti Moleniin. Meri oli sileä kuin öljy. +Hän ei tullut koskaan perille, ei edes lastun kokoista pirstaletta +hänen veneestään löytynyt, ei mitään — + +"Eikö mitään löytynyt, Rosseherre?" + +"Ei mitään!" Ja Rosseherre hymyili kummallisesti ja lisäsi +salaperäisesti: "Hänet vedettiin meren pohjaan!" + +Sitten Rosseherre vaipui mietiskelyihin. + +Creach jymisi kumeasti, ja Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan. + +Kerroin hänelle kaukaisista maista, joita olin nähnyt, ja miten +merkillisiä ihmisiä niissä asui. Niillä oli monen sadan vuoden vanhoja +kilpikonnia, jotka oli kaunistettu jalokivillä ja koruilla ja joita he +palvoivat. Ja niillä oli jumalia, pieniä kuin peukaloinen, ja toisia, +jotka olivat suuria kuin Creachin valotorni. + +Rosseherre oli tuskin kuunnellut, mutta nyt hän hymyili. "Ne ovat, +totisesti, pakanoita!" + +Sitten minun täytyi kertoa hänelle Pariisista. Pariisista hän ei saanut +koskaan kuulla kyllikseen. Hän tahtoi tietää mitä päivällinen maksoi +ja kuinka paljon hotellissa pyydettiin huoneesta. Oh, Diaul, kuinka +hävyttömiä olivat! Rosseherre nauroi, ja vapisi kuitenkin samalla. + +"Kenties menemme kerran yhdessä Pariisiin, Rosseherre?" + +Hän katsoi minuun suurin silmin. "Pariisiinko?" + +"Niin, miksi ei? Minä päivänä tahansa voimme lähteä." + +Rosseherre hymyili ja pudisti päätään. "Pariisiin? Se on niin kaukana, +en minä saa koskaan nähdä Pariisia!" + +Hän oli kauan ääneti, omissa ajatuksissaan; sain sanoa mitä tahdoin. + +Hän kuunteli herkeämättä. Kerran hän sanoi: "Creachin kumu ei kuulu +enää niin hyvin, sumu käy niin kovin tiheäksi!" + +Sitten hän aivan koneellisesti silitti kättäni. Hän ei sanonut +sanaakaan. Hän polvistui lattialle eteeni, pani kasvonsa jaloilleni, +kiersi käsivartensa niiden ympärille, ja siinä hän makasi, +liikahtamatta. Niin hän teki usein, enkä minä kieltänyt häntä. Koko +hellyytensä ja kiintymyksensä hän ilmaisi sillä tavoin. + +Hän oli vain lapsi, jolla ei ollut isää eikä äitiä. + +Kauan hän oli siinä asennossa, ja vihdoin kuulin, että hän nukkui. + +Odotin hetkisen, sitten nostin hänet vuoteelle. Hän avasi silmänsä, +katsoi minuun tuntematta minua ja nukkui jälleen. Toisinaan hän puhui +unissaan, mutta minä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä hän puhui +bretanjan kieltä. + +Mitä uneksi Rosseherre? + +Istuin ja poltin piippua ja katsoin, kuinka hän hengitti. Kenties hän +näki unta, että kaikki tulivat merestä ja juttelivat ystävällisesti +hänen kanssaan ja ettei kukaan nähnyt sitä? + +Ovella savusi. Pienestä ikkunastani katsoivat huolestuneet kasvot. +Sumu. Heitin puita tuleen, sillä Rosseherre ei saanut olla viluissaan. +Kului tunti, kaksi tuntia. Joka kolmas minuutti tärisytti Creach +ulvonnallaan ilmaa, ja hiekka rapisi seiniäni vastaan. Creach toitotti +aina kaksi kertaa perätysten. Ensin kuin hurja eläin, joka suuttuneena +hyökkää pystyyn ja käy raivoissaan kimppuun, sitten niinkuin se +haavoittuneena vetäytyisi takaisin ja korisisi tuskissaan. Kaksi +minuuttia on kokonainen ijäisyys odottavalle. Creach on nyt ulvahtanut +kymmenen kertaa, puoli tuntia on kulunut. + +Rosseherre puhui levottomasti ja tuskaisesti. Uneksiko hän, että kaikki +purjehtivat hänen ohitseen ja viittoivat hänelle käsillään, mutta +että hän ei voinut päästä heidän luoksensa, sillä olihan meri heidän +välillään? + +Äkkiä Rosseherre kohosi istumaan ja tuijotti minuun. + +"Sumua, Rosseherre, nuku!" + +Ja heti hän nukkui uudelleen. Etsin esiin ohuen hopeaketjuni ja asetin +sen hänen rinnalleen. Herätessään hän nyt löytäisi sen. + +Sumu kävi hetki hetkeltä tiheämmäksi. Creach ei ulvonut enää. Se +ulisi kuin kuolettavasti haavoitettu eläin, joka kurjana, ruhjottuna +nuolee piilopaikassaan haavojaan ja murisee ja korisee. Meri jymisi +entistä äänekkäämmin kallioihin lyödessään, ja lahden tyrskyt kumisivat +niinkuin talorivi olisi joka toinen sekunti syöksynyt mereen. +Nousuvesi palasi. Mutta täällä hiipuvan hiilloksemme ääressä oli +kuolemanhiljaista. Toisinaan tuli pieniä, lystikkäitä ääniä Rosseherren +nenästä. Perhonen, jonka lämpö oli herättänyt henkiin, lentää räpytteli +katossa, musta hämähäkki kulki melua pitämättä ylös seinää pitkin. + +Syvää ja tasaista oli Rosseherren hengitys. Painoin korvani hänen +rintaansa vastaan. Se kohisi, se hengitti. Kuten meri, kun luode +lähenee. + +Ja mitä on ihmisten hengitys muuta, kysyn minä, kuin meren hengitystä, +meren, josta he ovat tulleet? + +Rosseherren hengitys toi mukanaan hiljaisuutta ja rauhaa, vieläpä +jonkunlaista pyhyyttä. Ihmeellinen arkuus valtasi minut ajatellessani +tätä elämänhiukkasta, joka oli luonani. Arkuus nuoruutesi takia, +Rosseherre, arkuus kauniiden hiuksiesi ja valkoisten hampaittesi ja +kaiken pikku sydämessäsi asuvan tuskan takia. Minä en tunne sinua. + +Liikuin äänettömästi ja tohdin tuskin hengittää. Sitten istuuduin tulen +ääreen ja ajattelin monia asioita, jotka olivat ammoin tapahtuneet. +Tapahtuneet, poissa! Jumalan kiitos! Siunattu olkoon katoavaisuuden +laki, joka päivät uusiksi tekee! + +Siunattu olkoon tunteittenne häilyväisyys, te ystävät ja naiset, jotka +olette minulle niin kauheasti valehdelleet ja minua pettäneet — onhan +olemassa neljä seinää ja on olemassa avaruutta neljään ilmansuuntaan, +mikäpä olisi parempaa? + +Kuinka kauan siten istuin, en tiedä, sillä monet, ajatukset risteilivät +aivoissani. Mutta sitten herätti minut hiljainen rasahdus. Pikku ketju +oli liukunut lattialle. + +Rosseherre istui pystyssä ja kuunteli. Äänettömästi hän oli noussut +istumaan. Hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä. Hän kuunteli, +jokaisella hermosäikeellään ja ruumiinsa kaikilla tuhansilla korvilla +hän kuunteli. Hänen poskensa olivat tulleet nukkumisesta punaisiksi, +mutta äkkiä ne kävivät lumivalkeiksi. + +"Rosseherre?" + +Rosseherre vavahti. Hän kuiskasi nopeasti pari sanaa, mutta minä en +ymmärtänyt niitä. + +"Puhu ranskaa, Rosseherre!" Mutta kummallista, minä en uskaltanut +nousta ja mennä hänen luoksensa. + +"Kuuntelehan!" sanoi hän. + +Minä kuuntelin. Meri. Creach jylisi etäisyydessä. Poupoul istui oven +luona ja katsoi minuun kysyen; sekään ei kuullut mitään. + +Mutta Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan, kuin olisi hän vilusta +värissyt, ja kauhean kalpealta hän näytti. Minä nousin, mutta hän +viittasi minulle kädellään. + +Hän hymyili kuin sairas. + +"He ovat eksyneet tieltä", sanoi hän kaiuttomasti. + +Mitä hän sanoi? + +"Herää, Rosseherre!" + +Silloin hän katsoi minuun ja hänen silmissään kuvastui hirveä tuska, +silmäterät olivat luonnottomasti laajentuneet. + +Mitä se oli? Sehän oli — + +"Mene ulos", kuiskasi hän kuumeen poistattamana. + +"Tyynny", sanoin, "minähän menen ulos". + +Sumu vyöryi heti sisään kuin aave, joka oli ollut oven takana +vaanimassa. Meri jymisi jylhästi ja Creach ulvoi läpitunkemattoman +sumuyön keskellä. Kuuntelin. Kumea vasara hakkusi rinnassani. +Tuska, joka virtasi Rosseherrestä, oli tarttunut minuunkin. Kuljin +pari askelta tyyntyäkseni, pudistin päätäni ja palasin takaisin +ovelle. Mutta kun aioin vetää oven kiinni, pysähdyin äkkiä. Mitä se +oli? Jalkani takertuivat maahan kiinni ja kävivät lyijynraskaiksi, +sormenpään! jähmettyivät, käteni, käsivarteni, koko ruumiini jäykistyi, +iho pingottui kylmänä kasvoilleni ja hiukseni nousivat pystyyn kuin +pensas: + +Ulkona merellä — siellähän huusi laivapilli — + +Oh, niin, niin, minä kuulin selvästi hyrskyjen kohinan lävitse, +höyrylaivan kumean, kolean huudon. Se lakkasi. Mutta juuri kun aioin +hengähtää, alkoi se uudelleen. Minua pyörrytti. Taivuttauduin eteenpäin +ja tein itseni pelkäksi kuuloksi, ja korvani imi itseensä tätä ääntä +kuin jättiläissuuri kuulotorvi. Nyt alkoi myöskin kimeä vihellys +kaukana — niinkuin suuri villi eläin ja sen poikanen olisivat yhdessä +huutaneet apua. + +Silloin rupesi Poupoul haukkumaan. Ei epäilemistäkään. Ja minä +hoipuin huumaantuneena pari askelta eteenpäin sumussa. Rosseherre +liukui ohitseni. Hän juoksi puukengät kopisten ja huusi: "_Naufrage, +naufrage_!" Sitten en enää kuullut, mitä hän huusi, mutta hänen korkea +äänensä kajahteli sumussa. + +Ei! Ei! Ei! Painoin, nyrkkini kauhusta pystyyn nousseihin hiuksiini ja +heilutin päätäni edestakaisin. Ei! Tämä kaikki on kauheata painajaista, +kamalaa lumousta — ei kukaan voi sumun lävitse nähdä sellaista mitä +on mahdoton nähdä, ei kukaan maailmassa. Meri kumisi, aalto juoksi +vihaisena minua vastaan, ja vaahto pärskyi päälleni. Kuulkaa! Niin, +huolimatta mielettömästä hampaiden kalinasta, joka oli minut vallannut, +kuulin sen: laivain pillit huusivat, vinkuivat, molemmat äänet siellä +kaukana sumussa kirkuivat yhä. Sitten kumeampi ääni äkkiä vaikeni ja +pilli katkesi valittavin vinkumisin. + +Tein ääneni voimakkaaksi ja huusin sumuun: "Hoi? Ho — hoi — —?" +Vaahtopiiska iski kasvoihini. Niin naurettavaa oli huutaa. + +Silloin kuulin sihisevää purkautumista ja etäistä jyminää, niinkuin +rautaa olisi niitattu. Sitten minusta minusta tuntui siltä kuin olisin +kaukaa kuullut monien ihmisten huudon. Ja nyt oli äänetöntä. Meri +hakkasi, tyrskyt kumisivat, Creach ulvoi loitolla. + +Juoksin kylään. "Joku höyrylaiva on joutunut haaksirikkoon!" Olin +suunniltani mielenliikutuksesta, ja vettä vuoti silmistäni, niin etten +nähnyt mitään. + + + + +XXI. + + +Kellot alkoivat sumussa haukkua kuin pienet koirat, joiden unta on +häiritty. + +Kylä nukkui vielä. Siellä täällä oltiin kuitenkin jo liikkeellä, +puukengät kopisivat, ikkunoihin ilmestyi valoa, ääniä kuului sumun +seasta. Alhaalla satamassa avasi kylänvanhin sen vajan oven, jossa +pelastusvene oli. Sumu oli niin tiheätä, ettei voinut nähdä ainoatakaan +ihmistä ennen kuin törmäsi yhteen heidän kanssaan, ja kun puhutteli +jotakuta, niin olivat puhuteltavan kasvot kuin harsojen peitossa. + +Huutoja, kirouksia, sekasotkua. Köysi venyi maata pitkin ja +näkymättömät kädet pingoittivat sen. Tartuin kiinni parin nyrkin +välistä ja vedin, minäkin. Rattaat narisivat ja pelastusvene tuli +näkyviin aavemaisen pitkänä ja korkeana. Varjo jo kävi kiinni pyöräin +puolapuihin ja rivi toisia varjoja piti takana kiinni köydestä, +jotteivät rattaat vyöryisi liian nopeasti alas polkua pitkin. Kuten +kömpelö, satajalkainen alkumaailman peto liikkui vene merta kohti, ja +laineet löivät sen vatsaan. + +"Eteenpäin!" huusin minä. Siellä ulkona merellä meitä odotetaan — + +"Meidän täytyy vartoa siksi kunnes tulee päivä! Eihän nyt näe edes +kättä silmiensä edessä!" + +"Missä on Kedril? Heh, Kedril, luotsi, sinun hetkesi on tullut! Tämä on +työtä sinulle! Minä näytän, missä höyrylaiva on." + +"Ystäväni", vastasi Kedril, "tuhannesta frangista en voisi nyt viedä +venettä merelle. Tällaisessa aallokossa! Meidän täytyy odottaa +pakovettä!" + +"Ettäs sinäkin niin sanot, Kedril!" Minä masennuin, lähdin. + +Kylässä törmäsin Noelia vastaan, joka oli pyntännyt itsensä öljyttyihin +nahkoihin ja jolla oli kädessä kaukoputki. + +"No", huusi hän minulle, "enkö teille sanonut, kun vuokrasitte +Myrskylän, että kaikki haaksirikot tapahtuvat aivan teidän silmienne +edessä — haha!" + +En vastannut. Juoksin takaisin Myrskylään. Ei ollut mitään muuta +kuin sumua, meren tyrskyjä, ja joka kolmas minuutti ulvahti Creach +etäisyydessä kuin kuolettavasti haavoitettu eläin. + +Jotakin rapinaa kuului kallioiden joukosta. Se oli Jean Louis. +"Höyrylaiva ajoi luotoihin — hihi!" sanoi hän ja nauroi mielettömästi. +"Rosseherre oli taas ensimäinen —" + +"Mitä voitaisiin tehdä?" kysyin. + +"Mitä voitaisiin tehdä? Ei mitään. Niin! Kalliot siellä ovat kuin +puukkoja. Kaikki ne joutuvat haaksirikkoon samassa paikassa; Virta vie +ne pois oikealta suunnalta, ja ne kuulevat Creachin merkinannot vasta +sitten kun ovat jo karilla." + +Hän kompuroi edestakaisin ja tuijotti maahan. Joukko kalastajia, +naisia ja lapsia keräytyi yhteen ja kaikki he tuijottivat lähestyvää +aaltoa päät eteenpäin taivutettuina ja ahnain katsein. He olivat +merirosvojen jälkeläisiä, ja meri oli karaissut heidän sydämensä. +Mitä oli haaksirikko heille? Oli ollut öitä, jolloin kolme laivaa oli +joutunut haaksirikkoon, ja usein olivat myrskykellot soineet kolmena +yönä perätysten. + +Jotain tummaa ajautui maihin ja kaikki hyökkäsivät yhtaikaa sitä +katsomaan. Se oli pienen, mustan veneen hylky. Niinkuin murskattu +rintakehä. Sitten he äkkiä vetäytyivät kaikki takaisin: keskellä aaltoa +seisoi mies, josta valui vesi ja joka ojensi käsiään heitä kohden. Hän +kaatui suulleen ja aalto kantoi hänet maihin ja laski hänet ääneti +hiekalle. Seuraava aalto vyöryi hänen ylitseen ja hän liikahti kuin +pyrkien istualleen. Sitten Jean Louis ja minä vedimme hänet ylemmäs +maalle. + +Siinä hän makasi silmät auki, niinkuin hyvin peloissaan, ja hymyili +huulet raollaan, niin että hampaat näkyivät hänen pienten, ohuiden +viiksiensä alta. Hänen oikeassa ohimossaan oli musta naarmu. Hän oli +kuollut. + +Kalastajat seisoivat piirissä hänen ympärillään. Jean Louis otti lakin +päästään ja teki ristinmerkin. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. +Creach kumisi etäällä, heidän mutistessa rukouksiaan. + +"Tuossa hän nyt makaa!" + +"Hän on saanut pikaisen lopun. Meri on heittänyt hänet kalliota +vastaan." + +Eräs pieni tyttö sanoi hiljaa ja hymyili samalla tuskaisesti: "Isä, +hänhän nauraa!" + +"Ole levollinen, kaikki kuolleet nauravat." + +"Hän on nuori mies." + +"Kahdenkolmatta." + +Pieni tyttö sanoi taas, jälleen hiukan hymyillen: + +"Isä, hän katsoo minua!" + +"Kaikki kuolleet katsovat sinua, ole levollinen!" + +Sitten tutkittiin hänen taskunsa. Mutta kuolleella ei ollut mitään. +Piippu, puukko, punainen nenäliina. Hänen lyhyen mekkonsa povitaskussa +oli kirje. + +"Kirje!" + +Sytytin tulitikun. + +"Hänen nimensä on — odottakaahan — hänen nimensä on Joe Gordon, +höyrylaiva on nimeltään Indiana ja tulee Kapkaupungista." + +"Joe Gordon — Indiana —" + +"Näytähän tulta!" + +Kirje oli kostunut ja sitä oli vaikea lukea. Sen sisällys oli +kutakuinkin seuraava: "Dear Joe, kun tulet Liverpooliin, niin käy minun +luonani. Älä lähde heti taas pois, niinkuin viime kerralla. Minä olen +sairas ja jalkaani särkee. Minä en mene enää ulos ja minä odotan sinua. +Elämä on kovin kurjaa, kun lapset unohtavat tykkänään. Vanha äitisi." + +"Merenkulkuhallitus lähettää kyllä hänelle tiedon." + +Silloin oli Rosseherrekin taas äkkiä siinä. Hän työnsi ihmiset syrjään +ja huusi ja heittäytyi itkien kuolleen ylitse. Hän puhui hänen +kanssaan, käytti hänestä nimityksiä "_mon coeur", "mon petit_", ja +nyyhkytti sydäntäsärkevästi. + +En kestänyt, kauempaa, poistuin. + + * * * * * + +"Eteenpäin!" huusin minä. "Mitä te sitten vielä odotatte?!" + +Oli päivä. Pelastusvene näytti kalpeassa sumussa aaveelta, luonnottoman +korkealta ja pitkältä, ja laine nuoli sen valkoista vatsaa. + +Varjoja kulki sumussa. "Meidän on mahdoton lähteä." + +"Koiria olette, jollette lähde." + +"Mutta meri on kamala, me emme pääse lahdesta ulos!" + +Vapisin mielenliikutuksesta. Panin liikkeelle kaiken puhekykyni. Mutta +he pysyivät kylminä ja levollisina. + +"He ovat tuolla, merellä." + +"Täällä ovat meidän vaimomme ja lapsemme." + +Chikel oli aamulla avannut krouvinsa kello viideltä ja sytyttänyt +lampun. Ehkä se siten onnistuisi! Kuljin ympäri ja kaadoin kalastajain +laseihin. Heillä ei ollut lainkaan mielikuvitusta. He eivät nähneet, +kuinka merimiehet istuivat siellä laivahylkynsä kannella, tarrautuivat +kiinni johonkin ja toivoivat, ah, hyi! + +"Mutta teidän täytyy lähteä!" sanoin minä. "Tuon verran aallokkoa, mitä +miehiä te olette! En tunne teitä enää!" + +Kalastajat käyttäytyivät kuin kollot. + +"Mahdotonta!" + +"Piru teidät periköön!" + +Minä menin. Tutisin vihasta. + +Sumua. Paksua ja kamalan keltaista, kuten visvaa. Creach ulvahti joka +kolmas minuutti, meri tyrskyi. + +Kallioilla seisoivat kalastajat ja vaanivat kaikkea mitä tuli aaltojen +mukana. Ruhjoutuneita ruumiita ajautui maihin. Aamupäivällä laskettiin +niiden lukumäärä seitsemäksi, illansuussa kolmeksitoista. Mutta sumu +oli kuin muuri. + +Creach ulvoi koko yön. + +Seuraavana päivänä oli sumu ohentunut, ja äkkiä saattoi kaukana +usvassa erottaa höyrylaivan. Se oli vinossa, sen perä oli vedenpinnan +yläpuolella, ja aina kun aalto sattui siihen, nousi kokonainen torni +vaahtoa korkeuteen. Touveissa riippui kuin villatukkoja, ne olivat +ihmisiä. Sumu tiheni, emmekä me nähneet heitä enää. + +Mutta kello kaksi, pakoveden aikana, lähti Yann merelle. + +Eläköön Yann, ja kolme kertaa: eläköön! + +Niin, äkkiä saattoi huomata liikettä "Työmiehellä", joka hyppelehti +sumussa hyökyaaltojen keskellä. Ankkurinnostokone ratisi. Katsoimme +toisiamme. Sihisi, ja savupiipusta nousi sakea savupilvi, joka peitti +"Työmiehen" paksuihin harmaisiin sumukääreisiin. + +"Pikku kapteeni marssii!" + +Niin, tietysti hän marssii! Se oli Yann, joka juovuksissa ollessaan +itki kuin tyttö. Mutta nyt näkyi, mihin hän kelpasi! Hän oli odottanut +tarpeeksi kauan, ja nyt sitä mentiin, eikä mikään voinut häntä +pidättää. Joko — tahi. Varmaan hän oli näyttänyt hampaitaan, kun hänen +miehistönsä oli epäröinyt. + +Hetken ratisi vintturi, nykäyksittäin ja työnnätyksin, ankkuri oli +juuttunut kiinni. Mutta äkkiä me kuulimme jotakin, _pelottavaa +karjuntaa_ — pitkästä matkasta huolimatta. Se oli Yann. Samalla +sumuhöyrylaiva liikkui. Se kulki takaperin. "O, lala!" sanoi Noel. +Sitten se asettui takajaloilleen ja syöksyi päistikkaa alas, pyöri ja +meni eteenpäin. + +Emme sanoneet sanaakaan. Kun olimme kauan katselleet, miten Yannin +täytyi tuuma tuumalta valloittaa tiensä, sanoi joku vain: "Kunhan nyt +kone kestäisi —!" Odotimme tuntikausia samassa paikassa ja tuijotimme +sumuun. Joka kerta kun kuulimme Yannin laivapillin äänen, katsoimme +toisiimme ja liikahdimme. + +Yann palasi, tuoden mukanaan kahdeksan haaksirikkoutunutta. Hänen oli +onnistunut heittää laivahylkyyn köysi, jota myöten he olivat voineet +kavuta "Työmieheen". Seuraavana aamuna lähti pelastusvene vesille ja +toi kymmenen muuta. Nyt he olivat pelastetut kaikki muut paitsi yksi, +muuan neekeri, joka ei uskaltanut lähteä kulkemaan köyttä pitkin. + +Koko päivän saattoi nähdä hänen istua kyyköttävän ylhäällä mastossa; +hän näytti pieneltä mustalta möhkäleeltä. Sumu tiheni ja peitti +hänet, sumu oheni, ja yhä vielä neekeri istui paikallaan. Masto oli +kallistunut ja pisti nyt vain neljänneksi osaksi esiin vedestä. +Illansuussa lähti pelastusvene taas vesille ja meni niin lähelle mastoa +kuin mahdollista. Aavemaisena kuin Lentävä Hollantilainen tanssi vene +sumussa. Mutta neekeri ei liikahtanutkaan paikaltaan. + +Seuraavana aamuna oli masto painunut mereen huippuaan myöten. Aallot +pärskyivät neekerin ylitse. Taas lähti pelastusvene merelle, mutta +neekeri ei liikkunut. Hän istua kyykötti ja ulvoi. Hän oli menettänyt +järkensä. Illalla, kun sumu hetkeksi hälveni, oli mastonhuippu tyhjä. + +Aholle kaivettiin rivi hautoja. Kaikki kalastajat seisoivat lakki +kädessä. Minä myöskin. Pappi puhui, ja haudankaivaja ruiskautti yhtä +pitkien väliaikain perästä tupakkasylkeä hautaan. + +Ja nyt näkyi myöskin piirtonen sinistä taivasta sumupilvien lomitse. + +Mutta kallioiden keskessä istui Rosseherre aivan yksin ja tuijotti +merelle. Viimeinen pieni kappale mastonhuippua oli kadonnut. +"Indianasta" ei ollut enää mitään näkyvissä. + +Menin Rosseherren ohitse aivan hänen läheltään. Hän lauloi hiljaa +korkealla, itkevällä äänellä kuin tuuli ja heilutti päätään laulun +tahtiin. + +Katsoin yli saaren: se näytti minusta kamalalta. + + + + +XXII. + + +Istuin ahon kivellä. Aurinko paistoi. Minä tupakoin. Aho oli ruskea +ja keltainen, mutta yhdessä paikassa oli tuoretta turvetta — siinä he +makasivat. Aina kun katseeni osui tuoreeseen turpeeseen, ajattelin: +siinä he makaavat, siinä makaa myöskin Joe Gordon halkaistuine +ohimoineen ja pienine viiksineen — + +Muutamia päiviä minun täytyi aina ja alati ajatella samaa. Oli +jonkunlaista imelää kalmanhajua ilmassa. Mutta sitten pääsin niin +pitkälle, että saatoin katsella ahon tuoretta ruohoa niinkuin pitääkin: +niin, siinä he makasivat ja heitä täytyi pitää onnellisina! Ihanan, +hurjan kuoleman he olivat kuolleet. Te ylhäiset jumalat, suokaa +minun kuolla kuten he kuolivat! Lingotkaa päälleni kallionlohkareita +tai ukonnuolia, tuhotkaa minut junien yhteentörmäyksessä tai meren +myrskyissä, yhtäkaikki, mutta älkää antako minun kuolla vuoteessa kuten +vanha mummo, sitä teiltä pyydän. + +En katsellut enää ahon tuoretta turvetta — jonkunlainen huumaus oli +vallannut mieleni, nyt se oli ohitse — minä annoin pienen huiluni +heleästi kajahtaa yli ahon: se oli kuolema, ei mitään muuta. Tänään on +sinun vuorosi, huomenna minun. Meidän on elämä, sela! + +Näinä päivinä löysin ulkokallioiden luota mastonpuolikkaan. Kenties +se oli se mastonhuippu, jossa neekeri oli ollut kiinnitarrautuneena? +Noudin kirveen ja aloin tehdä työtä. Kävin maston kimppuun monesta +kohdasta. Se kalkkui niin omituisesti: se oli osa höyrylaivan kuollutta +ruumista. Lastut lentelivät. Ne loistivat auringonpaisteessa, ne +ahtoivat palaa. Seisoin suuren, häikäisevän tulen keskellä. + +Pari kalastajaa tuli kirveineen ja sahoineen. Siinä he seisoivat ja +katselivat minua. + +"Oletpa löytänyt oivallista polttopuuta!" + +"Niinpä, niin, kuivaa se on." + +"Siitä tulee aikamoinen kasa!" + +"Talvi on pitkä." + +Minä en tuntunut näyttävän mieheltä, joka kirves kädessä jättää maston +oman onnensa nojaan, ja he menivät eteenpäin. + +Kirveeni säikkyi ja hiki valui pitkin kasvojani. + +Suuret säävaihtelut olivat lakanneet ja ilma oli puhdasta ja +läpinäkyvää kuin kaukoputken lasi. Näki etäisimmätkin kalliot, joiden +ympärillä meri leikitteli, jokaisen halkeaman, kaikki oli lähellä ja +selvästi nähtävissä. Kaiku toisti kovalla äänellä kirveeni kalkkumisen, +ja kun vihelsin, kajahti se kuin huilun ääni. Taivas häikäisi meitä ja +meri oli virtaavaa hopeata. Siellä täällä välkkyi joku juova haavan +kaltaisena. Höyrylaivat kulkivat tyynesti ohitse, ja vanavesi oli +peninkulmia niiden takana maantien kaltaisena. + +Ranta oli heleänpunaisen ja heleänvihreän ruohohakkeluksen, suurten +ruohojen ja möhkyjen peitossa. Meren siihen sylkemiltä keuhkoilta ja +sisälmyksiltä ne näyttivät. Kokonaiset muurit voimakkaasti tuoksuvaa +kaislaa oli rannan päärmeenä, asukkaina miljoonia hyönteisiä ja +pistiäisiä. Kun meni ohi, niin ratisi ja ritisi kuin muurit alkaisivat +palaa. Elämä saa alkunsa liassa ja lämmössä. + +Aina kun katsoin yli saaren, täytyi minun halveksivasti hymyillä. +Miten aurinkoiselta ja rauhaiselta se näyttikään! Se ei enää ajatellut +"Indianaa", joka makasi meressä kaikki kupariharkot ruumiissaan. Se oli +unohtanut kaikki höyrylaivat, jotka olivat lyöneet nenänsä kallioihin, +vetäytyneet taaksepäin ja uponneet, ja kaikki purjehtijat, jotka +olivat tulleet myrskyssä ratsastaen ja joutuneet sen hampaisiin. Se +oli myöskin unohtanut Union Castle linjan höyrylaivan — silloin kuoli +kaksisataakaksikymmentä miestä. Se oli unohtanut kaikki ruumiit, jotka +yksitellen ajelehtivat sen rannoille ja joista ei kukaan tiennyt mistä +ne tulivat ja mitä olivat nimeltään. Riittää. Se ei myöskään ajatellut +enää niitä neljääkolmatta haaksirikkoista, jotka eräänä päivänä tulivat +pienessä veneessä sen lähelle ja jotka se murskasi juuri kun varma +pelastus oli heidän silmiensä edessä. Riittää, riittää! + +Se makasi ja hymyili ja vilkutti toisinaan merelle, auerharsoihin +käärittynä. Se oli kuin nainen, jonka posket ovat hienot kuin +ruusunlehdet ja joka on saattanut viisikolmatta miestä perikatoon +— mutta sinä kuljet sen ohitse ja teet ristinmerkin ja sanot: Pyhä +viattomuus, hän oli Jumalan äiti tai ainakin Jumalan äidin lähimpiä +sukulaisia — + +Minä nauroin: Jumala, Herra, lähetä hänet minun tielleni — + +Kolmen päivän kuluttua oli masto Myrskylän sisällä. Suuri pino minun +kuitenkin täytyi latoa oven ulkopuolelle. Siinä nyt makasi se, joka +oli vaeltanut niin monia meripeninkulmia ja josta yhä vieläkin virtasi +kaukaisten merien päivänpaistetta ja vieraitten rannikkojen tuoksua. +Joka kerta kun poltin halon, näin paljon merkillistä: papukaijoja ja +apinoita, jotka heiluivat hännistään, pikimustia neekerinaisia — ja +höyrylaivan, joka kulki yli aavan meren pilvisinä kuutamoöinä, ja sen +mastot liukuivat äänettömästi ja ylpeästi eteenpäin. + + + + +XXIII. + + +Rosseherreä en näinä päivinä nähnyt. Ja totta puhuakseni en +kaivannutkaan häntä. Suureksi hämmästyksekseni tein sen huomion, +että minussa oli tapahtunut muutos. Sydämeni löi toiseen tahtiin, +ajatukseni oli lähtenyt uuteen suuntaan. Katsoin koko maailmaa toiselta +näkökannalta, enemmän sivultapäin, jos niin saan sanoa. + +Suuret myrskyt olivat syynä siihen. Ne olivat hioneet sieluni +kirkkaaksi ja sileäksi ja laasseet kaikki pois. Luodessani katseen +taaksepäin pudistin ihmetellen päätäni; kuinka monta kuukautta olikaan +kulunut suurista myrskyistä ja "Indianan" haaksirikosta? Kaikki oli +kaukana takanapäin, kalpeana ja etäisenä. Myrsky oli saattanut minut +vauhtiin, ja minä totesin suurella tyydytyksellä, että sieluni kiiti +eteenpäin täysin purjein ja sivuutti esineet sekä asiat. Katsoin +suoraan eteeni: tuli mitä tuli, se oli tervetullutta — — + +Jean Louis kertoi minulle kalastamassa ollessamme, että Rosseherrellä +on yksi pahimpia mielenhäiriökohtauksiaan: hän nauraa ja huutaa. Minun +kävi häntä sääli, mutta mitään muuta en tuntenut. Sitten kuulin, että +hän on paljon terveempi, ja se ilahdutti minua. + +Ajattelin toisinaan hänen lemmenhuumaansa ja sitä määrätöntä intohimoa, +joka asui hänen pienessä ruskeassa ruumiissaan — mutta jos nyt tulet, +Rosseherre, niin sanon: hyvää päivää ja mitä kuuluu, enkä mitään muuta. +Niin, vaikkapa tulisi itse Honolulun kuningatar, josta sanotaan, että +hän lemmenhurmassa voittaa kaikki naiset, niin sanon: hyvää iltaa, +armollinen rouva, ja puhallan puhtaaksi piipunletkun: fff — + +Se johtui merestä, ei mistään muusta. Olen tuntenut merimiehiä, +jotka illan ja aamun välillä ovat saaneet upo-uuden sielun ja +käsittämättömän naivisti jättäneet taaksensa kaikki, velat, lupaukset, +omantunnonsoimaukset — — niin, nyt ymmärsin heidät. + +Menneisyyteni oli kuin poispyyhitty ja minä istuin menneisyyden ja +tulevaisuuden välimailla ja iloitsin. + +En ollut niin hupsu, että heti olisin hankkinut itselleni uuden +menneisyyden. Ei, minä nautin täysin siemauksin tästä ihmeellisestä +tilasta, että sain kulkea uudestasyntynein sydämin. Elin yksin, ja +Herra lähetti minulle ilmestyksiänsä. + +Laskin koukkuja kallioiden lähelle. Sillä me olimme kauhean nälkäiset, +Poupoul ja minä. Kallioilla oli pieniä rapakoita, jotka olivat kuperan, +keltaisen jään peitossa. Se oli myrskyjen tuomaa suolaa. Täällä oli +vain vähän kaloja, ja usein minun täytyi odottaa tuntikausia, ennenkuin +kala hiukkasenkaan rupesi syömään. + +Siinä minä nyt istuin, ja meri kohisi ja ajatukset kiersivät +aivoissani. Pau! Kuulin laukauksen: ah, minähän olin +Pohjois-Grönlannissa metsästämässä ja ammuin jääkarhuja. + +Meren henkäykset kävivät heikommiksi, kuulin sen, vaikken siihen +erityisesti huomiotani kiinnittänytkään. Riutat tuolla kaukana +kasvoivat, ne kohottautuivat hitaasti merestä. Kuten vähitellen vedestä +nouseva virtahevon kita, jonka hampaista vuotaa limaa ja likaa, niin +yleni rannikko täällä korkeutta kohti. Kuului lorinaa kuten keväällä +metsässä. Kaikkialla syöksyi vaahtoavia vesiputouksia mereen. Lorina +vaikeni, kuului pisarain putoamista, tuli aivan hiljaista. Aallot +rapsivat kuin kissanpoikaset ja leikittelivät kallioiden kanssa. + +Pakovesi. + +Lokit leijuivat ja kirkuivat. Imeliä hajuvirtoja kohosi meren +paljastetusta povesta. Menin alas rantaan, sillä minun täytyi seistä +keskellä meren äidillistä tuoksua. Painostavasti höyryävät kalliot +olivat kovien suonikkaiden raakunkuorien peittämät, ja oli siellä +myöskin purppuranvärisiä hyytelömäisiä möhkyjä, jotka tutisivat, kun +niihin koski. Monet katosivat limaisten töyhtöpensasten varjoon, ja +jalkojeni alla liskui metrinpituisia lihavia palmunlehtiä ja onttoja +palloja. + +Kivien välissä oli pieniä vihreitä lätäkköjä. Ne näyttivät kääpiöiden +satupuutarhoilta. Keskellä kasvoi hoikka palmu ja sen alla oli hyvin +pieni kala, puutarhan isäntä. Äkkiä vesi värähti, kala ei ollut enää +palmun alla, se oli paennut rannan laakeripensaikkoon. Puutarhan +keltaisella hiekkakäytävällä oli sinne unohdettu pieni punainen +hattu, jossa oli vihreät ripsut; yht'äkkiä alkoi hattu kohota, ripsut +liehuivat ulos ja sisään. Pieni raakku souti rotkosta toiseen. Ei, +pikku kala ei ollut tämän satupuutarhan ainoa asukas, se oli täynnä +elämää. + +Kourallinen tätä limaa jollekin autiolle tähdellä, Poupoul — ja me +ilmestymme sinne, me kaksi, aivan sellaisina kuin tässä seisomme, ja +kieli riippuu juuri noin sinun kidastasi. + +Lokit lensivät kiiruusti sinne tänne, pieniä kaloja noukissaan, +meritähdet kutistuivat auringonpaisteessa ja muuttivat väriään ja +saivat polttavia läikkiä, suurten huokoisten kivisienien päällä oleva +sammalverkko kuivui höyryten ja kävi valkoiseksi kuin tuhka. Meren +tuoksu muuttui niin imeläksi ja huumaavaksi, että oikein yökötti. + +Aalto karkeloi esiin, leikki kivien välissä ja laskeutui lepäämään +jalkoihini, kuuliaisena kuin koira. Mutta seuraava aalto löi kenkiini +ja sähisi vihaisesti. Minun täytyi peräytyä. Kalliot vaipuivat jälleen +takaisin mereen. Vesiputoukset alkoivat jälleen lorista. Tuolla kohosi +valkea korallipuu, liikahteli ja syöksyi kokoon. Aalto hyökkäsi esiin, +kierteli vihaisesti kivenlohkareita, kurlutti, sihisi ja nuoli kaikkia +kuivia paikkoja. Meri palasi takaisin. Se jymisi ja syöksyi kallioita +pitkin korkeuteen, ja tuuli kuljetti pärskeitä ahon ylitse. Nousuvesi. + +Hehkuvan-punaisena vaipui aurinko näinä päivinä mereen, aina samaan +paikkaan. + +Niin kului moniaita päiviä. + +Yann kävi luonani Myrskylässä, ja me vietimme sovintojuhlaa. Mistä me +oikeastaan kiistelimme? sanoimme me molemmat ja katsoimme liikutettuina +toisiamme. Sitten me lähdimme metsästämään. Sillä Yann oli tuonut +mukanaan pyssynsä, rikkinäisen rihlan, joka oli sidottu langoilla +kokoon. (Se oli peräisin hänen isoisältään, _Napoléon premièrin +generalilta_.) Miten hän saattoi sillä ampua, se oli minulle arvoitus, +mutta kyllä hän sillä ampui. Hän hehkui metsästysintoa ja ampui +lokkeja, myrskypääskysiä, oinaita, kaikkea, mikä oli. Yli ahon lenteli +savuhiutaleita, oinaat juoksivat piirissä kuin hullut. Ja kuitenkin +Yann oli maailman vaarattomin metsästäjä. Hän ei osannut koskaan +maaliin, Herra ties mihin luodit lensivät. Sitten hänen päähänsä pisti +ruveta etsimään ahosieniä. Hoho, hän tiesi kyllä, mistä niitä oli +löydettävissä. Ja oikein, siellä niitä oli. Me paistoimme niitä padassa +niin kauan, että kaikki ahosienemme mahtuivat yhteen sormustimeen, +söimme, maiskuttelimme kielellämme ja vääntelehdimme kaksi päivää mitä +kauheimmissa kouristuksissa. "_Tiens_!" sanoi hän, "kyllä ne ainakin +viime vuonna olivat ahosieniä". + +Laskimme verkon lahteen ja istuimme puolialastomina "Työmiehen" +kannelle odottamaan ja keskustelimme ohjattavista ilmalaivoista, Yannin +kutoessa innokkaasti sukkaa. + +"Heh!" sanoi Yann, "emmeköhän lähde tänä iltana pienelle löytöretkelle? +Näin kesällä ne ovat kaikki aivan hulluja." + +_Merci_. Minulla ei ollut halua. + + + + +XXIV. + + +Mutta sitten, aivan äkkiä — sellainen on ihminen — kyllästyin kulkemaan +sydän kirjoittamattomana lehtenä ja päätin taas hankkia itselleni +menneisyyden. Menin kylään ja tarkastelin maan tyttäriä. + +Onni hymyili minulle. Katseeni sattui Yvonneen, Amorikin tyttäreen. + +Olin ostoksilla Noelin luona. Noelin tarjoiluhuone ja myymälä +näytti kaikkine katosta riippuvine talikynttilöilleen ja köysineen +tippukiviluolalta. Ja kuitenkin se oli saaren henkisen ja seuraelämän +keskus, ja elämä oli siellä täydessä vauhdissa. + +Paksu kirjeenkantaja ja postipäällikkö istui pienen pöytänsä +ääressä ja kokosi voimia seuraavaa postipäivää varten. Jauhosäkkien +vieressä seisoi iso-isä, entinen laivankapteeni, jolla oli väärät +merimiehensääret, ja nuokkui eteenpäin kuten ajatuksissaan oleva muuli. +Koko vuoden hän seisoi niin, eikä hän sanonut milloinkaan sanaakaan. +Kerran uskalsin puhutella häntä. _Ça marche, capitain!_ Hän kääntyi +hitaasti, katsoi minuun hämmästyneenä, liikutti leukaluutaan ja sanoi: +_Merci_. Sitten hän kääntyi takaisin entiseen asentoonsa ja seisoi +kuten ennenkin. + +Punainen Noel puuhasi tarjoilupöydän takana, innosta ja hyvästä +tuulesta, hikoillen. Toisinaan hän komensi kovalla, kaikuvalla äänellä: +"Antoinette, Joséphine, Maria!" ja pienet valkomyssyiset tytöt, jotka +oleskelivat pimeissä, nurkissa ja loukoissa, vastasivat laulavasti: +jaa-a, ja nielivät kirouksen. + +Noel asetti eteeni ryyppyjä kokonaisen soittokunnan. Niin hän teki +aina. Hänellä oli kaupaksi kaikkia maailman hienoja merkkejä, ja minun +täytyi koetella niitä europalaisella kurkullani. + +Otin ensimäisen pikarin ja valoin sen sisällyksen itseeni, otin toisen, +kolmannen — "hm!" — Noelin silmät kiilsivät ihastuksesta — "hyvä, +hyvä!" — Noel nauroi niin että lima pärskyi kidasta — "ah, tämäpä vasta +likööriä!" — Noel käännähti koroillaan ja läjähytti sääreensä. + +"Niin, se likööri kelpaa, sanon ma, vai kuinka?! Ette Pariisissakaan +saa parempaa! — Antoinette, Joséphine, Maria, lamppu on sytytettävä!" + +"Jaa-a!" (_Nom de chien_!) + +Niin kauan kuin lamppua sytytettiin, olivat kaikki ääneti. Olisi ollut +sivistymätöntä ja raakaa puhua tämän toimituksen aikana. + +Antoinette kiipesi tuolille ja Noel seisoi isällisen huolehtivana ja +huolissaan hänen vieressään, valmiina ottamaan hänet vastaan: "Ole +varovainen — patenttiliekitin — väännä hitaasti!" + +"Hyvää iltaa!" sanoi Antoinette. + +"Eikös se pala ihanasti, tuo patenttiliekitin?" kysyi Noel. "Niin, +haha, viisitoista frangia maksoi lamppu minulle!" + +"Erinomaisesti!" + +Mutta silloin kuului eteisestä kopinaa, ja tiedettiin jo, kuka tuli. +Se oli Gaston Grouzen, hupsu Gaston. Hän oli ollut kahdeksan vuotta +Kaliforniassa, ja oli säästänyt itselleen tuhannen dollaria. Nyt hän +juoksi aamusta iltaan kapakasta kapakkaan, päästäkseen hyvin pian irti +dollareistaan. + +"Siellä tulee hupsu Gaston!" nauroi Noel ja laittoi lasin valmiiksi. + +Gaston Grouzen otti hetkiseksi hampaistaan pesää myöten poikkipurrun +kipsipiippunsa ja heitti ryypyn kurkkuunsa. Ah, silloin hän näki minut. + +Hän syleili minua ja hieroi sänkisiä kasvojaan poskeeni. Sitten +hän näytti, kuten aina, vasemman silmän alla olevaa arpea. "_Les +prussiens!_ Sodassa. _Me California. You have match? — Welcome_!" Ja +poissa hän oli, hänellä ei ollut aikaa vitkastella. + +Joukko kalastajia tuli sisään, he kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät. +Mutta tämä kakisteleminen ja sylkeminen oli keskustelua, täytyi +vain pitää korvat auki. Yann tuli, ja me tarjosimme toisillemme +kaikenkaltaisia ryyppyjä. + +Ihminen on ihmeellinen. Kun Yann oli tullut uhkarohkean retkensä +jälkeen ensi kertaa maihin, olisimme voineet puristaa poikki hänen +sormensa: eläköön Yann, veijari! Ja Yann oli kohauttanut olkapäitään: +mitäpä merkillistä siinä oli. Mutta nyt, kun kukaan ei enää puhunut +siitä, täytyi Yannin päivät päästään kertoa urotyöstään ja vetää +sanomalehtiä taskustaan — ja me moitimme siitä häntä. + +"'Työmies' onkin hyvä laiva", sanoi postipääliikkö, hän oli kade koira. + +Yann nujersi hänet jymisevällä vastauksellaan. "Sika! Mitä +postimerkkien nuolija ymmärtää purjehduksesta? Enhän minä sano, että +se oli urotyö, mutta eipä ollut helppo ohjata vanhaa lotjaa virrassa. +Heh, pidä kiinni puinen kitasi! Saat tuoda tänne kymmenen kapteenia, he +eivät sitä tee!" + +Yann ja päällikkö olivat kiukkuisimpia vihamiehiä. Vain inho huulillaan +he puhuivat toisistaan. Ja Yann kiusasi paksua päällikköä niin paljon +kuin osasi. Jos hänellä ei ollut mitään erikoista tehtävää ja jos hän +oli hyvällä tuulella, niin hän teki jotain kerrassaan tavatonta: hän +koputti postin pikku ikkunaan. Sellaista tapahtui harvoin, ja se oli +pahinta, mitä postipäällikölle saattoi tehdä. + +Päällikkö kuorsasi sisällä ja Yann koputti kovemmin. Päällikkö hyppäsi +pystyyn: _Malheureux!_ ja tuli tähystysluukulle. + +"Yhden soun postimerkki!" + +Sitten Yann meni kapakkaan, ja puolen tunnin kuluttua hän tuli +uudelleen. + +"Hoi!" + +"_Malheureux_!" huusi päällikkö sisällä epätoivoisesti. + +"Vielä yksi postimerkki. Unohdin tykkänään." + +Yann nauroi kuollakseen, mutta puolen tunnin kuluttua hän oli taas +siellä. + +"Hoi!" + +Päällikkö oli raivoissaan. "_Malheureux_!" + +"Yhden soun postimerkki. O, lala, mikä jättiläiskirjevaihto minulla on +tänään!" + +Päällikkö kävi siniseksi vihasta. "Se on sikamaista, yksinkertaisesti!" + +Mutta Yann koputti soullaan. "_Voyons!_ Minä maksan. Tee sinä +velvollisuutesi ja pidä kitasi kiinni!" + +Mutta puolen tunnin kuluttua hän oli siellä taas — — — ho! ho! ho! + +Mutta siinähän tuli kylän rääsymekko risaisine housuilleen kapakkaan. +Hän ojensi minua kohti kätensä: "Hiukkasen tupakkaa, herra! Paperia +minulla on itselläni!" Niin, oikein, hänellä oli likaisten sormiensa +välissä ryppyinen savukepaperipala. Mutta ennenkuin saatoin antaa +hänelle tupakkaa, oli Yann heittänyt kihvelin rääsymekon jalkojen +väliin, ja rääsymekko pakeni. + +Yann kohteli kylän rääsymekkoa kuin kissaa. + +"Hahaha!" + +Kivettynyt iso-isä käännähti ja aivasti. + +Hetkeksikään ei elämä pysähtynyt Noelin kapakassa. + +Kalmankalpea kalastaja tuli sisään ja meni Noelin luokse ja mutisi +jotain hänen korvaansa. + +"Haha!" nauroi Noel ääneen. "Maksa ne kymmenen souta, jotka olet +velkaa, niin annan sinulle uutta velkaa." + +"Lapsillani ei ole mitään —" mutisi kalastaja. + +"Pyh! Tee työtä —!" + +"Minä olen sairas." + +"Sairas? Haha! Sinä tiedät periaatteeni, ystäväni." + +Kalpea kalastaja nyökäytti päätään ja meni pois. + +"Ne kalvaisivat lihan luistani!" huudahti Noel. + +O, lala, niin, niinhän se oli. Hän kiskoi viimeisenkin soun kalastajain +taskusta, möi heille homehtunutta leipää ja kurjaa sikunaa, oli itse +halkeamaisillaan rasvaisista ruuista ja hyvistä viineistä, hänellä +oli talo ja kokonainen haaremi pieniä pulleita piikasia, joille hän +vuoron perään toimitti perheenlisäystä, mutta heti kun tuli velaksianto +kysymykseen, ei saaren kuningas ymmärtänyt leikkiä. Ja kalastajain +mielestä se oli niinkuin ollakin piti. + +Kaikki olivat jo unhottaneet kalpean kalastajan, kun Noel huusi kovalla +äänellä: "Antoinette, Maria — Bretonille on vietävä leipä, nyt heti! +Sano, että Noel lähetti. Yksi astiallinen maitoa on hänelle myös +vietävä!" Ja kapakassa oleville vieraille hän sanoi: "Eihän voi antaa +ihmisten kuolla nälkään." Ja hän huokasi. + +Sellainen oli Noel. Hänellä oli hyvä sydän, se täytyy tunnustaa. + +Mutta tällä hetkellä osui katseeni Yvonneen, Amorikin, Creachin vahdin +tyttäreen. Hän tuli ostamaan leipää. + +Yvonne oli kaunis! Muistatko? Kerran keväällä kulki tyttönen +kopisevissa puukengissään Myrskylän ohitse, hän oli hakemassa +oinaitansa, ja minä suutelin hänen ruskeata niskaansa. Yvonne, että +saatoin unhottaa sinut niin pitkäksi aikaa! + +Yvonnella oli ruskeat kasvot ja korkea, loistava otsa. Kun hän nauroi, +ilmestyi kuoppia hänen poskiinsa, ja silloin loistivat posketkin. Hänen +silmänsä olivat pikimustat. Mutta kauneinta oli hänen tukkansa. Se oli +pantu otsalta huolellisesti jakaukselle ja oli kuin mustan hevosen +välkkyvä harja, mutta kuitenkin silkinhieno. + +Noel osotti hänelle suosiotaan. Hän pani Yvonnen valitseman leivän +takaisin ja etsi hänelle toisen. "Ota tämä, Yvonne, tämä on paras!" +Tällainen huomaavaisuus tuli ainoastaan hänen kunnioitetuimpien +ostajiensa osaksi. + +"Amorikin laskuun!" sanoi Yvonne. + +"Hyvä on, hyvä, sano Amorikille terveisiä!" Amorikilla oli luottoa +kuten kaikilla ihmisillä, joilla oli varmat tulot. + +"Kenavo!" sanoi Yvonne ja meni. + +"Ah, hän on sievä tyttö." + +"Niin, ja siveä tyttö!" + +Mutta minä en sanonut mitään. Nyökäytin vain päätäni. Sitten lopetin +kaupantekoni — ilmaisematta kiirettäni. Saarella täytyi olla ovela. + +"Heh, Antoinette, Joséphine!" huusi Noel. "Minulle täytyy muistuttaa, +että tavarat on vietävä Myrskylään. Pitää valjastaa kello seitsemältä!" + +Noelilla oli näet ajopelit, vaikka pisin matka, minkä saarella +saattoi tehdä, kesti tunnin. Hänen hevosensa oli paksu ja lihava ja +sen jaloissa oli pitkät karvat, oikeat karvahousut. Valjastamista +oli hauska katsella. Sitten istui Noel saappaat jalassa, kannukset +kalisten, kuskipenkille, ja rattaat vyörivat ratisten pois. "Zephir +on harjattava ja suittava, Zephirin täytyy saada vettä, brr, brr, +levollisesti, Zephir!" + +No hyvä, minä lähdin. "Hyvää iltaa!" + +Aholla saavutin Yvonnen. Huusin hänelle, ja hän pysähtyi. + +"Meillähän on sama tie, Yvonne!" + +"Niin on!" Hän hymyili. Näin, miten yksinkertainen ja hyvä hänen +sydämensä oli. + +"Tunnet kai minut, kyllä kai muistat —?" + +Yvonne nauroi. Kyllä, hän ei ollut unhottanut sitä. + +"Ihme etten ole nähnyt sinua koskaan enää! Käyn sentään niin usein +Creachissa. Missä sinä olet ollut koko kesän?" + +"Minäkö? Saarella. Olen nähnyt sinut usein, niin olen. Odotahan +sentään, enpä ole ollutkaan koko aikaa saarella, olin kaksi viikkoa +Brestissä." + +"No, näetkös?" + +Ja Yvonne kiiruhti kertomaan minulle elämyksistään maailmankaupungissa +Brestissä. Hän oli ollut siellä teatterissa ja nähnyt näytelmän, +jonka nimi oli Korvapuustikestit. Rikas talonpoika tuli Pariisiin ja +vuokrasi elämän-iloisen nuorenmiehen asunnon, ja nyt se alkoi, hän sai +korvapuusteja joka taholta. + +"Hän sai yhtämittaa korvapuusteja", kertoi Yvonne, "tuli nuorenmiehen +velkojia, klats, mustasukkaisia, klats — haha — yhtämittaa paukkui +vain!" + +"Hahaha!" + +Kuljimme etukumarassa tuulen lävitse ja katselimme toistemme kasvoja +puhellessamme ja nauraessamme. Yvonne puhui kurkkuäänellä ja hänen +sydämellinen naurunsa kaikui kuin kaukaa etäisyydestä. + +"Kuinka vanha sinä olet, Yvonne?" + +"Odotahan—? Olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen." + +Katsoin häntä. Hän oli suuri ja voimakas. + +"Ja sinulla on kai sulhanen?" + +"Haha — kaikkea sitä ajattelee! Ei, ei, ei!" Yvonne nauroi. + +Hän miellytti minua. + + + + +XXV. + + +Seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen tapasin hänet jälleen +Noelin luona. Hän osti villalankaa Amorikin sukkia varten ja +valitseminen kaikkien koreiden vyyhtien joukosta kävi hänelle +vaikeaksi. Vihdoin hän päätti ostaa vadelmanväristä. Sitten hän penkoi +kaikellaisen kaman seasta esiin kapean pitsin. + +"Oi, kuinka kaunista. Myssyyn!" + +"Puoli metriä. Kymmenen souta!" + +"Oh!" Yvonne heitti pitsin myymäpöydälle. "Mitä ajatteletkaan, niin +rikas en ole!" + +"Anna minulle pitsi", sanoin minä ja panin esille kymmenen souta. Mutta +silloin tunsin, että joku katsoi minuun, ja minä käännyin: Rosseherre +seisoi takanamme. Keltaisine hiuksineen, ohuine poskineen ja monine +kesakkoineen hän nuoruudestaan huolimatta näytti surkastuneelta. — +"Hyvää päivää, Rosseherre" — mutta hän oli jo mennyt. + +"No, Yvonne, tahdotko pitsin?" + +"En, ah en!" Mutta kun pyysin oikein sievästi, niin hän sentään otti +vastaan pienen lahjani. + +Menin Creachiin. Tuli ilta. Kylmänä ja kaljuna seisoi majakka aholla, +pienten majojen keskellä. Joku kulki ylhäällä parvekkeella ja vihelsi, +ja vihellys kaikui niin kirkkaasti ohuessa ilmassa. + +"Hyvää iltaa, Yvonne!" + +Yvonne seisoi ikkunassa, ja kirkkaat valot välkkyivät hänen ruskeilla +poskillaan. + +"Ihana ilta? Niin lämmin tuuli! Etkö tule hiukan tänne ulos luokseni?" + +Yvonne vetäytyi taaksepäin ja hänen kasvonsa tulivat aivan tummiksi. +Hänen hampaansa kiilsivät himmeästi. Varmaankin säkenöi hänen pikimusta +tukkansa, jos siihen koski. Yvonne hymyili ja pudisti päätään. + +Silloin minua huudettiin. "Isä huutaa sinua!" + +Amorik taivuttautui ylhäällä parvekkeen reunaman ulkopuolelle ja +viittasi kädellään. Nousin kiertoportaita myöten ylös kajahtelevaan +savutorveen. Amorik, silmäpuoli, otti pois kankaat levyjen päältä, +ja laskevan auringon säteet särkyivät tämän kristallisen leikkikalun +mykiöissä tuhansiksi värillisiksi tuliksi. Välkähtelevät siniset +ja keltaiset tikarikimput iskivät minua kohti, terävät punaiset ja +viheriät sirpit puhkoivat silmäni. + +Saari allamme oli jo pimeä ja kalliot mustia. Kaukaa vieraalta +rannikolta pilkotti tuli — aivan kuin se olisi kurottautunut johonkin. +— joku rautainen aave, joka seisoi rannan hyökyjen keskellä ja mulkoili +silmillään. Kynttilä ratisi, valokaari muuttui, Amorik laitteli +konetta, ja välkehtivä lelu alkoi äänettömästi pyöriä ja heittää neljää +sädelyhdettään päittemme ylitse merelle. Sokaistumatta ei sitä voinut +katsella. Nyt kimmelsi ja säkenöi rannikolla tusina valkoisia, punaisia +ja vihreitä tulia, suuren ilotytön Ranskan korut välkkyivät yössä. + +Amorik istui pienellä jakkaralla, ja hänen vasen silmänsä valvoi. Missä +olet menettänyt silmäsi, harmaa Amorik? Heh, tuuliko tuli ja puhalsi +ja sanoi: minä olen tuuli, ja puhalsi sen pois kolostaan? Ei, kerran +myrskyssä oli purjeenpingoitin sattunut hänen silmäänsä. + +Hieno hymy huulillaan Amorik istui siinä, ja hänen kasvoissaan kuvastui +sellaisten ihmisten hyvyys, jotka valvovat yksin äänettömässä yössä +ja ovat vaiti. Ja missäpä saattoi olla enemmän yksin kuin tämän +välkkyilevän myllyn alla? + +Astuin parvekkeelle. + +Yötuuli painoi vaatteeni siloisiksi ruumistani vastaan ja repi +silmäluomiani. Mykiölevyjen luona karkeloi suuria perhosia ja +myriaadeja punkkeja, jotka hekumoiden kaivertautuivat valoon. Kuten +pyörivät valkohehkuiset suihkut työntyivät sädelyhteet esiin ja ulos +pimeyteen, kolmenkymmenen meripeninkulman päähän ja kauemmas. Saari oli +aivan musta, himmeän-musta, ja loistavan-musta oli meri ja liikkui. + +Viheriä kipinä kulki pohjoista kohti. He tiesivät, tuo on Creach, +neljässä tunnissa olemme Englannin kanavassa, kahdessakymmenessä, +viidessäkymmenessä tunnissa kotona. Vielä viiden tunnin kuluttua he +näkisivät meidät. + +Valvoimme ja vaihdoimme silloin tällöin lyhyen sanan. Amorik oli jo +kauan sitten unhottanut puhumisentaidon. + +Jos tulee usvaa, niin nostamme pientä vipua, ja puristettu ilma huutaa +silloin äänitorvessa. Mutta sumua ei tullut, yö oli tähtikirkas. + +"Hyvää yötä nyt, Amorik." + +"Menetkö?" + +"Menen. Olen väsynyt." + +"Oletko vielä valveillasi, Yvonne, niin myöhään yöllä?" + +Yvonne seisoi pimeässä ikkunassa ja hymyili. Hän tiesi kaikki, ja +kuitenkin hän oli nuori tyttönen. + +"Tule ulos, Yvonne. Etkö? No, ojenna minulle edes kätesi. Kenavo, +Yvonne!" + +"Kenavo!" kuiskasi hän. + +"Yvonne, avaa vielä ikkuna!" + +"Niinkö?" + +Otin pienen hopeaisen ketjun taskustani ja heitin sen ikkunasta +sisälle. Kuulin kuinka se putosi. En sanonut mitään, menin. + + + + +XXVI. + + +Muutamaa päivää myöhemmin istuin kivellä majani edessä. Painoin kättäni +siihen, ja kas, se tuli yhä vielä valkoiseksi: suurten myrskyjen +tuomain pärskeiden suolaa. Istuin ja paistatin päivää, ja sydämeni oli +täynnä levollisia ajatuksia. + +Silloin tuli tyttö ahon ylitse. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt +jotakin. Hän pysähtyi, sitten hän tuli suoraapäätä minun luokseni. Onko +se —? Ei, tällä oli vaalea tukka. + +"Sinähän se olet, Rosseherre!" sanoin minä ja nousin. Olin niin kylmä +sydämeltäni ja katseenikin oli kylmä. Myrsky on tullut ja puhaltanut +minut etäiseen seutuun, Rosseherre, en minä enää asu täällä. Poupoul +sitävastoin käyttäytyi iloissaan aivan narrimaisesti ja hyppäsi +nuolemaan Rosseherren kasvoja. + +Rosseherre ei sanonut mitään. Hän torjui Poupoulin luotaan ja katsoi +minuun. + +"Missä olet ollut niin kauan, Rosseherre?" kysyin hymyillen. + +Rosseherre katsoi minuun. "Aika ei kai ole tuntunut sinusta pitkältä +—", änkytti hän. Veri kihosi hänen kasvoihinsa ja hänen katseensa kävi +tummaksi ja kovaksi. Sitten hän hymähti pilkallisesti ja hänen silmänsä +leimahtivat. Hän veti jotakin esiin liivinsä alta ja heitti molemmat +sormukseni jalkoihini. + +"Minä en tarvitse sinun sormuksiasi!" sanoi hän nopeasti ja kalpeni. +"Anna ne Yvonnelle! Rahasikin tuon sinulle —" + +Minun täytyi nauraa. Rosseherre oli mustasukkainen, nähkääs sitä! +Rosseherre, Rosseherre, mitä mieleesi johtuukaan? Ajattelitko, että +minä asettuisin ainaiseksi ankkuriin sinun sydämesi eteen? Etkö tiedä, +että minä harhailen elämän suurilla metsästysmailla, tänään täällä ja +huomenna tuolla, ja nukun aina kevyessä teltassa tähtien alla? Oh, +Rosseherre, minä rakennan itselleni pysyvän asunnon vasta sitten kun +en leinipahkuroilta voi seistä, ja kun ikävä pakottaa minut sanelemaan +muistelmiani. + +Katsoin Rosseherreen ja pudistin päätäni. + +"Älä nyt ole hupsu, Rosseherre", sanoin minä, "sormukset ovat sinun +omasi, en minä ota niitä maasta. Älä myöskään puhu niistä parista +frangista, jotka olen lainannut sinulle. Miten merkillinen sinä sentään +olet!" + +Mutta Rosseherre vapisi vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja +raivoisasti, mutta minä en ymmärtänyt sanaakaan, sillä hän puhui +bretanjan kieltä. Poupoul haukkui ja murisi ja valmistautui +puolustamaan minua. + +"Lopeta jo viimeinkin, mitä sinä siinä niin huudat, Rosseherre!" sanoin +jyrkästi, ja kun puhuin kuten saarella puhutaan, tuli Rosseherre heti +järkiinsä. + +"Minä en sano enää mitään", jatkoi hän ranskaksi, "voit huoleti +lahjoittaa hänelle ketjuja ja mitä haluat — hänelle — hohoho — kaikkien +matruusien kanssa hän —" + +"Yvonne?" + +"Niin. Yvonne!" + +Minä nauroin. "Yvonne! Haha! Oh, ei, ei hän kaikkien matruusien kanssa +—" + +Rosseherren silmät säihkyivät. Hänen huulensa kävivät lumivalkeiksi. +"Tarkotatko sillä, että minä olen hyvää pataa kaikkien matruusien +kanssa?" + +"Sanoinko sanaakaan —?" + +"Ja vaikkapa olet sen sanonutkin, niin voin Jumalan äidin edessä +vannoa, etten ole koskaan kuulunut kenellekään muulle kuin Yannille. +Ja Yann nai minut. Mutta Yvonne — ei, juokse huoleti hänen perässään +— jokainen ihminen tällä saarella voi sanoa sinulle, että hän on +kuudentoista vuoden vanhana saanut kuolleenasyntyneen lapsen — hän ei +ole muuta kuin lokaa!" + +Jumala varjelkoon! Minä nauroin. "Rosseherre, mitä sinä sanotkaan — +Yvonne — hahaha?" + +"Niin on asia kuin minä sanoin — sen saat pian kylläkin tietää — +koiria te olette, te miehet, koiria! — odotahan vain, kunnes hän +varastaa sinulta — ja miksi sinä minua sanoitkaan — valehtelijaksi, +valehtelijaksi!" + +"Kuule, Rosseherre", sanoin minä ja kosketin hänen käsivarttaan, +rauhoittaakseni häntä, "sinullahan on Yann, eikö totta, se on parempi!" + +Rosseherre vetäytyi taaksepäin. "Niin, minulla on Yann", vastasi hän, +"ja vaikka hän onkin vain yksinkertainen merimies, on hän minulle, +tuhansin verroin rakkaampi kuin sinä." + +"Sen uskon mielelläni." + +"Tuhansin verroin!" toisti Rosseherre ja katsoi minuun vihaa uhoten. +Hänen silmänsä olivat päivänpaisteessa keltaiset kuin kissan silmät. +"Voit huoleti mennä Yvonnen luokse, sinä olet yhtä huono kuin hän — +hoho — ja sinä luulet ehkä, että minä olen mustasukkainen — oh, ei —" +Hän löi kätensä kasvoilleen ja meni. + +"Rosseherre!" huusin. + +Mutta hän rupesi juoksemaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja purskahti +kaikuvaan nauruun: "Sinähän olet narri — hahaha! — narri!" Ja taas hän +juoksi. + +Katsoin hänen jälkeensä. Miten nopeasti hän juoksi, miten hän liehui! +Hänen vartalonsa katosi, ja minä näin vain hänen valkoisen myssynsä +liukuvan ahon ylitse — niin nopeasti. + +No niin, toisinaan minä sain noin juosta, nyt oli hänen vuoronsa, ajat +ovat muuttuneet. + +Kuinka raivoissaan hän oli, mikä viha kätkeytyikään tähän keltaiseen +virvatuleen! Jumala paratkoon, hän oli pidellyt minua kovin pahoin, ei +vähintäkään hyvän merkkiä hän ollut minuun jättänyt. + +Menin ahon yli, Creachiin. + +"Poupoul, puhu!" sanoin Poupoulille, joka oli taas unhottanut kaikki. +"Sano totuus, sinun, eläimen, on helpompi olla oikeudenmukainen kuin +ihmisen: emmekö ole usein nähneet, miten pieni valkoinen myssy yössä +souti 'Työmieheen', ja olemmeko koskaan sanoneet sanaakaan? Ja hän — +heh, Poupoul, sano totuus!" + +Ja jälleen minun täytyi nauraa: miten nopeasti hän juoksi, vaikkei +kukaan seurannutkaan häntä! + + + + +XXVII. + + +Ei, Rosseherre ei suinkaan kaunistellut minua puheillaan. Myöskin Yann +sanoi sen minulle, kun hän seuraavana päivänä tuli luokseni. _Tiens, +tiens_, miten vihainen hän on sinulle! + +Aamulla olin ollut kalassa ja saanut painavan, paksun kalan, lihavan +kafferilaismuorin. Järjettömänä raivosta se oli syytänyt salamoita +silmistään minua vastaan vetäessäni sitä ylös vedestä. Mutta nyt se +makasi tuossa, ja suomukset lentelivät. Kafferilaismuorini oli ahne +kimpale, jolla oli tyhmät kultaiset mulkosilmät ja häijyt, kalpeat +neekerinhuulet; niiden välissä irvistivät terävät, porsliininvalkeat +hampaat. Takana kurkussa sillä oli toiset puremaneuvot, lyhyistä +hampaista tehty riivinrauta. Sen lihava vatsa oli limaisen, paksun +verkon peitossa, kilpikonnanvärinen ja korvasienennäköinen, niin että +se huoleti saattoi loikoilla alhaalla kaislametsissä ilman että sitä +nähtiin. + +Olinko milloinkaan nähnyt mitään yhtä ahnetta, syölästä ja ilkeää kuin +se? Oh, olinpa kylläkin: ihmisiä! Usein olin nähnyt yhdessä koossa +koko tusinankin aivan samannäköisiä olioita. Jos te olisitte tässä — +paljaiden käsivarsieni ja veristen käsieni pideltävinä, niin olisi +hauska — + +Silloin tuli Yann. Hän kiskoi mukanaan suurta saviastiaa, ja se +merkitsi, että keitämme erästä hänen kuulua bretanjalaista keittoaan. + +Yann oli oivallisella tuulella, ja näin heti, että jotakin merkillistä +oli täytynyt tapahtua. + +Sitten kun hän oli lausunut minulle ylistelynsä paksun +kafferilaismuorin johdosta, löi hän povitaskuaan: "Tahdotkos nähdä +jotakin, heh?" + +"Mistä on kysymys?" + +"No, tahdotkos nähdä jotakin?" toisti Yann ja vilkutti minulle +kirkkaansinisiä silmiään. + +"Näytähän!" vastasin uteliaana. + +Yann veti näkyviin suuren kirjekuoren laidan. Hän kopeloi sitä, ja +setelien nurkkia tuli ilmi. Yksi, kaksi, kolme — viisisataa frangia! + +Silmäni menivät selkosen selälleen ja minä tuijotin Yanniin. + +Sitten Yann veti kirjeen taskustaan ja ojensi sen minulle suuremmoisin +liikkein. + +Se oli siltä englantilaiselta yhtiöltä, joka oli omistanut "Indianan". + +"Jokainen matruusini sai sata frangia!" sanoi Yann. "Heh, kuinka +kohteliaasti kirjoittavat, eivätkös? Ja katsohan kuorta: se on vuorattu +pellavakankaalla, oletkos koskaan nähnyt sellaista kuorta?" + +Katselin kirjekuorta ulkoa ja sisältä. "_Nom de pipe_!" + +Yann suoristautui ylpeästi ja loi rohkean silmäyksen merelle. "Se on +kuin lahja taivaasta. Enemmän kuin kuusikymmentä frangia päästä! Niin, +mitä minä nyt voin tehdä?" Ja Yann katsoi minua silmiin. "Nyt minä voin +tehdä mitä tahdon, näetkös!"' + +Hän oli tullut rikkaaksi eilen. + +"Jos nyt tarvitset rahaa", lisäsi Yann, "niin sinun tarvitsee sanoa +vain sana" — ja hän piti silmieni edessä kahta-, kolmea-, neljääsataa +frangia — "sinä olet ystäväni ja voit saada niin paljon kuin tahdot." + +Yann oli sentään kunnon poika. + +Sitten hän syöksyi työhön. Hän heitti kasarin pois, painoi lakin +niskaan ja kääri mustuneet paidanhihat ylös. Ruukussa oli perunoita, +vihanneksia, ryytejä ja nauriita, kimpale harmaata silavaa, _grease +bretonne_, pullo konjakkia ja pyöreä kääry. Hän pesi, raapi, leikkasi, +teki valkean. Kun saviruukussa oli halkeama, haki hän nopeasti multaa, +hieroi sitä ja tukki raon, yks, kaks — + +Sitten hän avasi huolellisesti sidotun, ympyriäisen kääryn. "Ja tässä +on pieni muisto, ystäväiseni!" sanoi hän. + +Se oli teekannu, valkoista posliinia, halpa kultaus. + +Yann seisoi hajasäärin ja katsoi minuun paljonpuhuvasti. "No?" + +"No, se on sievä." + +Yann nauroi pilkallisesti ja silmäili teekannua halveksivin katsein. +"Tämä on se", sanoi hän, "se 'Charlotten' kuuluisa teekannu! Ja ne +valapattoiset koirat vannoivat aikanaan, että minä olin varastanut +hopeisen teekannun, jossa oli kultauksia! Haha, mitäs sanot siihen?" + +Katsoin Yanniin ja nauroin. + +"No, tahdotko sinä tämän hopeisen kannun?" kysyi hän. + +Pudistin päätäni. "En, Yann, _merci_. Minä en tahdo omistaa mitään +sellaista, mitä ei voi pistää taskuunsa, ymmärrätkös?" + +"_Bien_!" Yann otti kannun ja heitti sen laajassa kaaressa kallioihin, +joihin se murskautui. "_Au revoir_!" + +Sitten hän veti kellon housuntaskustaan. "Kello on kolme", sanoi hän +samalla, "kello kahdeksan on liemi valmista." Minä tuskin katsahdin +kelloa, ja siksipä Yann pitikin sitä nenäni alla. "Niin, täsmälleen +kolme!" Silloin pisti kello silmääni. Se oli kultainen, kaksikuorinen, +jopa jotain! Tämä kello oli kolmensadan frangin arvoinen, ja Yann oli +saanut sen lahjaksi eräältä pariisilaiselta tuttavaltaan. + +Minä hämmästyin ja pudistin päätäni. Yann antoi minun katsoa koneistoa, +miten se naksutti ja pyöri. + +Sitten hän näytti minulle, että hän oli pannut taskuunsa pumpulia, +ettei kello vioittuisi. + +"Miksi et antanut pariisilaisen ystäväsi mieluummin lahjoittaa +itsellesi laivankoneita, Yann?" kysyin salakavalasti, kun olin +tointunut hämmästyksestäni. + +Yann painoi silmäluomensa kiinni etusormellaan. "Eh!" huudahti hän. +"Miksi? Miten voi ihminen niin tyhmästi kysyä? Olisi sanottu, että minä +olen varastanut koneet 'Charlottesta'." + +Kello oli hyvä. Yann ei ollut tehnyt huonoa vaihtokauppaa! + +Minun täytyi nauraa: Yann, Yann, kuinka voi sinusta päästä selville? +Kuinka usein oletkaan kertonut minulle tuon jutun 'Charlottesta', kun +sinua niin häpeällisesti parjattiin, ja minun on käynyt sinua sääli! +Kuinka usein olivatkaan uskolliset lapsensilmäsi täynnänsä kyyneleitä +ja sinä nauroit ivallisesti: Minäkö varas? Minä? + +Hahaha! Yannin sielu oli niin kyllästetty rehellisyydellä, että hän +kauhuissaan torjui epäilykset varkaudesta. Ei koskaan, ei koskaan Yann +uskoisi varastaneensa, ei edes kannu edessään ja kultakello taskussaan, +ei milloinkaan, siihen hän oli liian rehellinen. + +Keittomme täytyi kiehua viisi tuntia hiljaisella tulella, ja niinpä +meillä oli aikaa hiukan jutella. Istuimme talon edessä maassa, ja Yann +kaatoi pullosta, jonka hän — rikas mies — oli tuonut muassaan. + +Äkkiä hän purskahti äänekkääseen nauruun. "Mitä Herran tähden sinä +olet Rosseherrelle tehnyt?" huudahti hän. "_Tiens, tiens_, kuinka +raivoissaan hän on sinulle." + +"En minä ole tehnyt hänelle mitään." + +"Oh, hän ei puhu sinusta juuri hyvää, ystäväni!" huudahti Yann. "Sinä +olet luonut silmäsi Yvonne Amorikiin — hän on ollut Rosseherren paras +ystävä, ja siitä huolimatta — kukapa voisi ymmärtää naisia? Hoho, onko +niin? Ja mitäs luulet Rosseherren minulta kysyneen? Hehe — mitäs luulet? + +"No?" + +"Hän kysyi minulta, voisinko tappaa sinut." + +"Ho-hoi!" + +"Niin, haha, niin hulluja ovat naiset, kun tulevat mustasukkaisiksi." + +"Ja mitä sinä vastasit hänelle, Yann?" + +"Kyllä, sanoin minä, miksikäpä en? Minä tahdoin pitää hänet hyvällä +tuulella." + +Vihelsin hampaitteni lomitse ja nauroin. + +Myöskin Yann nauroi; hän nauroi varmasti kuin rakastaja, jonka +kilpailija on tullut ehdottoman vaarattomaksi. "Lupasinpa hänelle +tappaakin sinut", sanoi hän, "silloin hän tuli nöyräksi ja +myöntyväiseksi kuin pieni koira!" Yann keskeytti puheensa ja otti +ruohonkortten välistä hämmästyneenä esiin sormuksen. "Heh, mitäs tämä +on?" + +"Tässä on toinen, kiven alla", vastasin minä, "hän toi minulle +sormukset takaisin." + +Yann pisti sormukset taskuunsa. Hän pudisti suuttuneena päätänsä. +"Sellainen hupsu nainen, heh! Minä annan hänelle sormukset, kun hän on +tullut järkevämmäksi." + +"Sinä siis olet luvannut hänelle —" + +"Niin!" sanoi Yann nauraen. "Oh, hän oli aivan järjetön, ei tahtonut +tietääkään minusta — hän asetti sen ehdoksi. Hahaha — mutta hän ei +määrännyt aikaa, milloin sen täytyy tapahtua — sen hän unhotti. Saat +vielä elääksesi monta vuotta, ystäväni! Ei ole kiirettä!" + +Sitten me puhuimme jostakin muusta, eikä Rosseherren nimeä enää +mainittu. + +Keitto oli valmis. Yann maiskutti kieltään, sellainen keitto! Hän +ryysti ihastuneena itseensä kafferilaismuorini molemmat silmät. Me +istuimme ja herkuttelimme, me kolme, Yann, Poupoul ja minä. Ovi oli +auki, ja ulompana kumisi meri. + +Kokonaisen tunnin me pistelimme lusikoitamme ruukkuun, kunnes emme enää +voineet liikuttaa itseämme. Mutta ruukku ei ollut vielä hetikään tyhjä, +keitto riitti aina kahdeksi, kolmeksi päiväksi. Sitten me istuimme oven +eteen aholle ja tupakoimme. + +"Soitahan pieni laulu", sanoi Yann, "juuri nyt, kun hämärtää —" + +Minä soitin. Mutta pientä huiluani heilutellessani vilkaisin Yanniin: +siinä hän istui, viisisataa frangia kädessään, ja katsoi merelle ja +unelmoi. + +Tuli yö, ja me menimme takaisin huoneeseen, juodaksemme lasin, pari. + +Yann levitti setelinsä, avasi tavattoman usein kellonsa kuoren. Hän +säteili onnea. Mutta vähää myöhemmin hän pani kellonsa puukengän alle +ja astui hiukan sen päälle, nähdäkseen, kuinka paljon kello kesti. +Niks, lasi särkyä. Mutta sen vuoksi ei kello vielä ollut mennyttä +kalua, vai kuinka, hahaha! Hän otti setelit, teki niistä pienen pallon +ja antoi Poupoulin hakea niitä! Nuo rahat, hyi, ne pitäisi syöttää +koiralle, ne pitäisi heittää tuleen! + +Yann teki muutamia temppujaan. Hän otti rahan lautaselta, joka oli +täynnä vettä, kastelematta sormenpäitään. Sen tämä tuhattaituri teki +apuneuvoinaan käyttäen viinilasia ja kuumaa ilmaa. + +Hän kaatoi konjakkia kurkkuunsa ja kertoi merikäärmeestä, jonka oli +nähnyt Etelämerellä. Sitä tehdessään hän paljasti käsivartensa, veti +kätensä suipoksi ja teki kiemurtelevan liikkeen; juuri niin kurottautui +merikäärme aalloista, ja sanoi: Hyvää huomenta, sinä Roskoffin Yann! +Ja Molukkien luona oli meri raskasta kuin lyijy; jos laiva kulki sen +lävitse, niin vana jäi auki kokonaiseksi viikoksi. + +Haha! Oh, Yann! + +Vasta myöhään yöllä me erosimme, Yann oikoi setelit ja laski ne kahteen +kertaan — hän ehkä oli jotain unohtanut, yhä vielä hän etsi silmillään +lattialta. Hän oli luonteenlaadultaan yksinkertainen, eikä siis voinut +olla vakuuttamatta minulle kymmeniä kertoja ikuista ystävyyttään. + +"Hupsun naisen takia me emme muutu toistemme vihamiehiksi!" sanoi hän +ja katsoi minua kyynelsilmin. "Vai mitä?" + +"Sepä vielä puuttuisi, Yann!" + +Yann puristi kättäni. + +"Vielä yksi asia, Yann. Onko totta, että Yvonne pitää seuraa kaikille +matruuseille ja että hänellä oli kuudentoistavuotiaana lapsi?" + +"_Tiens_!" nauroi Yann. "Kuinka voidaan keksiäkään sellaisia valheita!" + + + + +XXVIII. + + +Meri veti minua puoleensa. Katselin sitä, ja se viittoili minulle +tuhansilla käsillään. Tulin sydämeltäni sairaaksi, kun kaukana +aallokossa näin höyrylaivan — sillä minä en ollut laivassa. Ulos! + +Päivästä toiseen tein työtä ulkona merellä. Kalastimme näihin aikoihin +metrinpituista, ankeriaankaltaista kalaa, _congre_, joka oleskeli hyvin +syvällä. Siimat olivat oikeita köysiä ja niin pitkiä, että ne täyttivät +koko veneen. Mutta kala oli pirujen riivaama, ja se oli heti tapettava. + +Aurinko teki minut ruosteenväriseksi. Kasvoni, niskani ja rintani, +käsivarteni ja käteni kävivät kuparinpunertaviksi ja monista kohdin +nokimustiksi, ja nahka irtautui suurina palasina. Hiukseni vanuttuivat +ja irtautuivat, silmäni tulehtuivat suolasta, ääneni kävi karkeaksi ja +käheäksi kuin kalastajien ääni. Puhuin samaa ulvovaa bretanjalaisten +ranskaa, jota itse ranskalaistenkin on vaikea ymmärtää. Ja, piru +vieköön, minä olin oppinut kiroamaan ja puimaan nyrkkiä. Kun oli paha +ilma, niin tein sopimuksen Jean Louisin kanssa. Pullollisesta _eau de +vie'tä_ lähtee Merenkuningas milloin tahdot. Aivan yksin me lähdimme +pienessä veneessämme, suurten langustiveneiden kiskoessa ketjujaan. +Meillä oli aina hyvä onni. + +Meri lauloi ja riemuitsi. Usein se kohisi öisin viettelevästi asuntoni +edessä, ja minä heräsin. Sade ruoski ikkunaa ja tuuli huusi. + +"Hohoi! Luotsi! Kedril! Hohoi!" + +"Mikä hätänä?" + +"Tahtoisin lähteä, luotsi!" + +"Lähteä? Mihin? Nyt?" + +Minä nauroin. "Niin, merelle! Pienelle pärskyretkelle. Eihän sinun +tarvitse sitä ilmaiseksi tehdä!" + +Kedril pisti päänsä tähystysluukustaan. "Kuuletko meren ääntä? Emme +pääse sadankaan metrin päähän." + +"Tarjoan sinulle kaksikymmentä frangia. Kaksi meripeninkulmaa ulos +lahdelle!" + +Kedril tuli puoleksi puettuna ulos ja kulkea kalisti merenrantaan. Hän +kohotti käsivarsiaan kömpelin liikkein. + +"Tarjoan sinulle viisikymmentä frangia tunnilta!" Kedril katsoi minuun +ja meni sisälle asuntoonsa. + +"Hoi! Luotsi!" + +Mutta Kedril ei vastannut enää. Ja minä katsoin kuumin, kuivin silmin +meren ylitse. + +Näinä päivinä näin kerran Rosseherrenkin. + +Eräänä iltana tulin Jean Louisin kanssa takaisin, ja kun laskimme +maihin, seisoi Rosseherre rantalaiturilla. + +"Katkorappoja!" Hän nauroi. Hän ei katsonut minuun, mutta äkkiä hän +tuli tummanpunaiseksi, sillä hän tunsi katseeni. + +"Hihi!" nauroi Jean Louis ja astui maihin. + +Silloin Rosseherre käänsi katseensa minuun ja sanoi hymyillen sekä +hiukan arasti: "Tahdotteko katkorappoja, _monsieur_?" + +"Ei, kiitos", sanoin kylmästi. + +Silloin Rosseherren silmät leimahtivat, ja hän heitti katkorappokorin +veteen ja juoksi pois. + +"Hihi, mikäs hänen oikeastaan on?" nauroi Jean Louis kömpelösti. + +Seuraavina päivinä tapahtui muutamia seikkoja joihin en kiinnittänyt +paljon huomiota ja jotka vasta myöhemmin ymmärsin. + +Kerran tulin kotiin ja näin hämmästyksekseni jonkun seisovan ovellani. +Se oli Noel, kauppias. Tulin lähemmäksi, ja kas, Noelin vieressä oli +kylänvanhin, määri. Molemmat olivat noloina. + +"Mistä on kysymys?" sanoin. + +Noel katsoi määriä ja määri katsoi Noelia. + +"Olemme murtautuneet asuntoonne", sanoi Noel hymyillen. + +Suoristauduin. "Näette, että se hämmästyttää minua, hyvät herrat!" +sanoin. + +Taas katsoivat nuo kunnon miehet toisiinsa. + +"Totta puhuakseni", alkoi määri, "on sinusta tehty ilmianto. Väitetään, +että sinä olet urkkija, joka lähetät tietoja saarelta." + +Nauroin ääneen. "Maksan teille paikalla tuhannen frangia", sanoin, "jos +löydätte luotani yhdenkään piirroksen tai yhdenkään kirjoitetun rivin!" + +"No niin, me teimme velvollisuutemme!" Ja kuin uitetut koirat he +menivät. + +Pari päivää senjälkeen huomasin, ettei tynnyrissä ollut ensinkään +vettä. Öisin oli rankasti satanut, mutta astiassa ei ollut +vedenpisaraakaan. Tutkin tynnyrin, niin, se vuoti. Yksi alalaidan kimpi +oli vioittunut. Poupoul haisteli kiveä, joka oli tynnyrin vieressä. +Mutta se johtui vasta myöhemmin mieleeni. + +En ajatellut mitään. + +Tuli surullisia ja lohduttomia päiviä. Ne olivat kuin epätoivoisten +ihmisten kasvot, epätoivoisten, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää, +ja jotka toisinaan pysähtyvät, muistellakseen jotakin sellaista, minkä +heidän sairas päänsä on jo kauan sitten unhottanut. + +Meri heittelehti voihkien edestakaisin. Kaikki harhailevat aallot — +ne olivat ihmisiä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka kulkevat +täällä ja kulkevat siellä ja menehtyvät, eikä kukaan ole nähnyt missä +ja milloin. Ei niin! Tulkoon myrsky, valtava, sillä ihanata on hurja +kuolema. — + +Kalastajat eivät lähteneet merelle. Ei Jean Louiskaan. Minä sain +kalisuttaa taskussani kovia taalareitani, Merenkuningas pysyi vain +kuurona. + +"Minä pelkään!" ulvoi hän. + +"Jos sinä jo pelkäät, Merenkuningas —!" + +Kuljin saaren poikki otsa rypyssä ja kuuntelin meren kohinaa. Aivan +kuin olisin ollut keskellä vesiputousta, sellaiselta kuului. Taivas +oli likainen ja lokainen ja synkkiä pilvenriepaleita riippui siitä +luotisuoraan alas, laahaten pitkin saarta. Otsani rypyt syvenivät. En +mennyt Creachiin. En. Yvonne — minulla ei ollut sydämessäni mitään +hupsua ajatusta. Niin tulin Stiffiin, Marconi-asemalle. + +Päivät pitkät tein täällä työtä, niin innokkaasti, kuin olisi minun +pian pitänyt suorittaa ratkaiseva tutkinto. Me puhuimme viheriällä +tulella ja otsonilla näkymättömille, aivan kuten henget keskustelevat. +Kuinka siellä haisi! Kuten kotimaani metsissä sadekuurojen jälkeen. + +Herra Boucher hoiteli näppäintä, ja viheriät salamat hyppivät +kiiltävien sähköjohdattajien välillä ja räiskyivät ja surisivat. +Toisinaan oli höyrylaiva, jonka kanssa puhuimme, aivan lähellä, ja me +saatoimme nähdä sen savulipun taivaanrannalla. Mutta usein ne olivat +kaukana. "Olkaa hyvä, ilmoittakaa meille pisteenne!" Trr — trr — tak — +tak — trr se oli sen piste. Herra varjelkoon meitä, missä se oli? Se +oli vielä Azorien länsipuolella. + +Teimme työtä kärsivällisesti ja rauhallisesti. Usein meidän täytyi +toistaa joku kysymys kymmenkunnan kertaa, ennenkuin se ymmärrettiin. +Kaksi päivää koetimme päästä yhteisymmärrykseen erään höyrylaivan +kanssa, jossa Mr. William Finch matkusti. "Matkalaukkunne tulee +seuraavassa laivassa." Trr — trr — "Matkalaukkunne tulee —" Aina, +kun herra Boucherilla oli neljännestunti vapautta, linkosi hän tämän +tiedonannon ilmaan. Toisinaan yhteys katkesi Herra tietköön miksi +ja vasta tuntikausia myöhemmin kuultiin tietomme jälleen. Kylläpä +niitä pikku sanoja lensi halki ilman! Joka päivä lähetimme kokonaisen +säkillisen suudelmia meren ylitse. Olimme niitä, jotka saatoimme +tuhansien penikulmien päässä olevan herra Schmidtin, Edgar Schmidtin, +riemuihinsa, kun ilmoitimme hänelle, että hänen rouvansa Anna lapsien +kanssa odotti häntä Cherbourgissa, _Hôtel de Commercessa_. Hän istuu +tupakoimishytissä, ainainen "Fliegende Blätterien" rikki luettu +numero kädessään, ja katsoo ikävystyneenä pienestä ikkunasta, miten +laivanparras hiljalleen nousee ja laskee, meren juova käy kapeaksi, +leveäksi, jo viikkokausia tämä juova nyt on kutistunut ja kasvanut: +herra Schmidt, herra Schmidt! Näetkös, miten se häneen vaikuttaa? Vie +sun saakeli, hattuni! Trr — tak — tak — kuinka nopea hän olikaan ollut! + +"Olen terve ja voin hyvin." Mitään muuta ei kiireessä johtunut hänen +mieleensä. + +Sitten herra Boucher asetti päälaelleen rautavanteen, jossa oli +kuulotorvet, ja kuunteli tikutusta ja kirjoitti sanat muistiin. +Saatoimme kuulla kaikki, mitä Lizard sähkötti suurille Amerikan +höyryille, jotka joka päivä painattavat sanomalehtensä. Tällä tavoin +saimme tiedon kaikista maailman tapahtumista, saimmepa uutiset +aikaisemmin kuin itse sanomalehtien lukijat ne saivatkaan. Kuninkaat +siellä kaukana yskähtelivät ruostuneissa varustuksissaan, ja me +kuulimme sen. Me kuulimme sen suuren tulipalon kohinan, joka raivosi +Etelä-Venäjän metsissä. Me kuulimme pörssien melun, paperien hinnat +laskivat, oh, hyi helvetti! + +Herra Boucher kirjoitti ja minä käänsin — sillä minä toimin täällä +kielenkääntäjänä. Herra Boucher luki tosin sujuvasti suurten kielten +klassikkoja, mutta seurustelukielestä hän ei ymmärtänyt sanaakaan. + +Meillä oli hyvin hiljaista. Vastaanottomastomme langat heiluivat +ja narisivat, ja tuuli viuhui yli aution ahon. Kolme asemalla +oleskelevista pienistä rotistamme (niitä oli seitsemäntoista) leikki +oven edessä. Mutta meri lotisi. Heti kun hämärtyi, kävi aho kalpeaksi +kuin kuutamossa, kaksi kertaa, sitten se leimahti yht'äkkiä punaiseksi +kuin hehkuva sammal. Se oli Stiffin valo. Kun herra Boucher meni +ulos hengittämään raitista ilmaa, niin hän näytti kaksi kertaa +kalkinvalkealta aaveelta ja muuttui sitten punaiseksi paholaiseksi. + +Trr — trr — tak — tak — herra Boucher istui ja kirjoitteli sanoja +paperille. Se, mikä tuli kuuluviimme, oli heikkoa kaikua Europan +suuresta rummunpärinästä. + +Loppu. Lizardilla ei ollut mitään sanottavaa enää. + +Myöhään yöllä tulin kotiin. Vielä unessakin lähetin sähkösanomia. +_Children all well. Much love. Grace_. Säkenet rätisivät. Ja +vastaanottaja nakutti: 21. 36° 12' 44° 8' 10" kaksi jäävuorta +näkyvissä. Pensylvania. Silloin Poupoul rupesi haukkumaan. "Vaiti!" +sanoin minä. Poupoul nuoli kättäni ja vikisi. Sitten kuulin sen +nuuskielevan oven luona. Nukuin uudelleen. Heti senjälkeen Poupoul +herätti minut toistamiseen. Se haukahti kovaäänisesti ja vihaisesti. + +Kuuntelin. + +Ulkona rätisi ja ritisi. Minusta tuntui siltä kuin olisin hengittänyt +sisääni savua. Samassa silmänräpäyksessä ukkonen jylähti ja sade valui +virtana maahan. + +"Sehän on vain sadetta, Poupoul!" sanoin minä. "Nuku, vanha +ruotsalainen!" + +Mutta seuraavana aamuna näin, että oveni edessä oleva puupino oli +puoleksi poltettu. Rakennuksen seinä oli savun mustentama. Jollei +ukkossade olisi sattunut tulemaan oikeaan aikaan, ei kai Myrskylää enää +olisi. + +Pudistin päätäni. "Sellaisia ihmisiä täällä on, eivät suo toiselle edes +halkoja!" sanoin ja sylkäisin. + + + + +XXIX. + + +Muuanna yönä heräsin ja rupesin miettimään. + +Niin, taivaan tähden, miksi piti katseeni osua juuri Yvonneen, joka +piiloutui neitsyytensä suojaan kuin kuusituumaisten panssarilevyjen +taakse. Miksi oli juuri hän toisenlainen kuin saaren muut tytöt, jotka +eivät tehneet paljonkaan vaikeuksia? + +No, menenpä luoksesi, Yvonne, ja tarjoan sinulle puhdasta viiniä, sanon +sinulle mitä ajattelen ja mitä tahdon, ja sinä vastaat minulle. + +Nousin. Oh, ei, minulla ei ollut halua vain tyytyväisenä nauttia +kohtalon antimia. Mutta oli vielä yö, valoisa juova aukeni idässä, +kello oli neljä aamulla. + +Aamupäivällä valmistauduin lähtemään Creachiin — mutta silloin +tuli Kedril ja heilutti kirjettä: _trois bâtiments russes!_ Heh, +sotalaivoja, jotka pyrkivät Brestiin. Oli sievoinen summa rahaa +ansaittavissa; ja kaksikymmentä rannikon sekä saaren luotsia +varustautui lähtemään. Me tietysti pistäisimme rahat taskuumme, Kedril +ja minä. + +Ennen lähtöämme ryyppäsimme Chikelin luona, koko kylä ryyppi +innoissaan: niin paljon rahaa, Jumala varjelkoon! Kaikki hätä loppuisi — + +Nyt ei ollut _enää epäilystäkään_ siitä, etteivätkö ryssät olleet +meidän omiamme. Vai miten, luotsi? Haha, matkaan! Yvonne, no, sinähän +jäät tänne — + +Oli enemmän kuin selvää, että panssarilaivat suuntaisivat kulkunsa +Creachin tulia kohti, ja tähän olettamukseen perustimme liikkeemme. +Mutta Venäjän sotalaivoilta ei voi koskaan odottaa täsmällisyyttä, ne +odotuttivat itseään. Meri jymysi ja riehui, isopurje kumisi ja masto +voivotteli ja vikisi. Kedril makasi painaen ruumiillaan peräsintä +ja ulvoi käskynsä niin kovalla äänellä kuin voi. Ja me, matruusi ja +minä, toistimme ne myös ulvoen, osottaaksemme ymmärtäneemme ne, ja +kuvaamattoman ulvonnan kaikuessa me kiidimme halki yönkaltaisten +vesikuilujen ja kiipesimme yli värähtelevien, hengästyneiden +aaltoketjujen. Viistopurjeen masto nävertäytyi noukkaansa myöten +mustankiiltäviin lasivuoriin, jotka lakkaamatta vyöryivät meitä +vastaan, ja lapioi vesimöhkäleitä ilmaan. Se näytti repaleiselta +lipulta. Hyökyaallot sihisivät ja tuuli lauloi köysissä. Jossakin +etelässä näkyi lepattava, tuulen kuljettama valonkipinä, ja me +nelistimme hyvinkin viiden peninkulman vauhdilla. Kehno, kirottu +kuljetuslaiva, mene helvettiin! + +Se raha jäi saamatta, _trois batiments russes_ olivat päässeet +käsistämme. Joimme itsemme raivosta humalaan. Vapisimme uupumuksesta — +kahdeksanviidettä tuntia me olimme kamppailleet kamalassa aallokossa, +panematta palaakaan suuhumme. Eikä mitään! Diaul! Hehe! Mitähän +Mathieu, se peijakas, oli tehnyt — olikohan hän mennyt niitä vastaan +aina päiväntasaajalle saakka — heh, Kedril, luotsi numero yksi? +Töykkäsimme piloillamme hiukan toisiamme. Kummoiset vasarat olivatkaan +Kedrilin nyrkit! Olimme tappelun vireessä — käy päälle! — + +No, täällä minä nyt taas olen. + +"Tule ulos, Yvonne. Ojenna minulle edes kätesi ulos!" + +Yvonnen suu oli kylmä, mutta hänen poskensa hehkuivat. Hänen hiuksensa +tuoksuivat kesäisen lämpimiltä ja ahon huuma nousi hänen vaatteistaan. +Valotäpliä loisti hänen ruskeilla poskillaan ja kaarevalla otsallaan. +Hän oli yhtä ruskea kuin itse Amorik, yksisilmäinen. + +"Tuletko ulos, Maria?" + +Hän hymyili. Hän tiesi kaikki mitä tapahtuisi, jos hän tulisi ulos. + +"Ensi kerralla tulen ulos", kuiski hän. + +"Ei! Tänään, Yvonne!" + +"Ensi kerralla!" + +Hyvä. + +Poistuin, ja keskellä ahoa istuuduin kivelle. Hän otti sen niin +juhlalliselta kannalta, hän oli tyttönen. Hän vapisi ja värisi +hetkeään odottaessaan. Minä odotan, Yvonne, vannon, että minulla on +kärsivällisyyttä. + +Kuuntele! Se on vuoksi. Virta jylisee. Kuuntele! Luode. Lokit ovat +lennossa. + +Sade rapisi katollani, ja korkealla ylhäällä syöksyi tuuli ulvoen +eteenpäin. Minä lauloin. Menin ulos myrskyyn ja lauloin kovalla +äänellä, sillä minä tunsin eläväni. Sumua. Se kumpusi ovien ja +seinien lävitse, ja tupakkani kostui. Creach ulvoi yöt pitkät. Kuljin +edestakaisin ja sydämeni löi joka kerta kun Creach kohotti äänensä. +Kaukana vastasi höyrylaiva. Hiljaa! Se kulki liian lähitse. Astuin +rakennuksen eteen ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen. Nyt se ulvoi +kauempana. Ei ollut vaaraa enää. + +Muuanna sumuyönä kuulin erään aivan väärää suuntaa kulkevan höyrylaivan +äänen. Se kulki ohitse väärältä puolelta, pitkin _de Fromveurin_ +vaarallista väylää, jonka kaikki merenkulkijat tuntevat. Huolettomasti +se kulki, soitti pilliään ja katosi, aavistamatta laisinkaan, kuinka +lähellä kallioita sen köli oli ollut. Siellä oli viikatteenteräviä +riuttoja, jotka vain olivat väijyneet saadakseen leikata sen pituuttaan +auki. + +Kun aurinko nousi ja siveli ahon kaikkia korsia ja ruohoja, näytti +saari kuin härmän peittämältä. + +Lintuparvia tuli pohjoisesta, Irlannista ja Englannista, kulki kiilana +yli saaren ja katosi salamannopeasti taivaanrannan taakse. Perässä tuli +aina vitkastelijoita — ehtivätkö ne mukaan vai eivät, siitä ei tässä +välitetty. Mutta pimeinä öinä suhisivat parvet kohti majakkain tulia, +jotka niiden edessä välkkyivät ja ennenkuin suriseva kiila saattoi +kääntyä, oli satoja lintuja murskannut pääkallonsa. + +Koko saari eli näihin aikoihin linnuilla. Minä myöskin. Tarvitsi vain +mennä Creachiin ja poimia niitä. Niitä oli aholla, kallioiden joukossa, +joka paikassa. Niiden noukat olivat hiukan auki, niinkuin ne olisivat +huutaneet pudotessaan, pyöreät, harmaat kalvot kaareutuivat yli pienten +silmien, jotka loistivat kosteina. Ja kuinka hienoilta tuntuivatkaan +luut untuvaisten höyhenten alla! + +Poupoulilla oli hyvät päivät. + + + + +XXX. + + +"Hyvää päivää, Mathieu! Hyvää päivää, _L'honneur_, Petitjean! Hyvää +päivää, kaikkityyni!" + +"Olemme tulleet tänne kalastamaan, tahdoimme nähdä, miten sinä voit." + +He eivät olleet unohtaneet minua! Niin, olivatpa he kävelleet aina +Myrskylään asti. + +"No, tehän ette tarvitse laseja, niin hienoja te ette ole — ah, +kaikkien paholaisten nimessä, Petitjean, sinähän imet tyhjäksi koko +pullon! Olemmeko valmiit? Kertokaa jotain uutta! Te koirat, nyt +johtuu mieleeni, että te sieppasitte käsistämme ne kolme venäläistä, +te junkkarit! Kedril ja minä, me olimme vähältä joutua tuhon omiksi +merellä." + +Aamu oli raikas ja kirkas. Yhden ainoan, moitteettoman puhtaan +kristallimöhkäleen kaltaisena oli ilma meren yllä. Meri loisti +teräksensinisenä ja hohti väkevää valoa, välkkyvää kirkkautta, +voimakasten värähdysten vavahduttelemana, niin että sydän tuli +kevyeksi ja iloiseksi. Taivaanrannalla näkyi merensininen tumma juova. +Sitä ei saattanut ihmettelemättä katsoa. Märät riutat kimaltelivat +päivänpaisteessa. Alhaalla satamassa seisoivat kalastajat kovaäänisinä +ja iloisina, ja odottivat tuulta. Heidän vastapestyt kasvonsa +kumottivat punaisilta auringossa. Hyvää huomenta! Hyvää huomenta +kaikille tahoille. + +Soudimme Kirkontorniin. Lahdella oli pieni kiiltävä purje; se oli Jean +Louis. Aina oli Merenkuningas ensimäinen. + +Näytti siltä kuin ulompana olisi ollut kourallinen tuulta, ja me +pingoitimme isonpurjeen. L'honneur, Petitjean ja minä. Ho-hupp, +hitaasti nousi raskas kangas korkeuteen, ja me makasimme selällämme +kannella. Sitten L'honneur ja Petitjean valjastivat itsensä hinaajiksi +pieneen veneeseen "Kirkontornin" edelle, minä nojauduin selälläni +mastoa vastaan ja hoitelin viiden metrin pituista airoa — köysi +pingottui, käsivarteni kävivät raudankoviksi — ja "Kirkontorni" +ryömi hitaasti eteenpäin. Isopurje riippui veltosti kuin hirtetty ja +sätkyttelihe toisinaan hiukan, siinä kaikki. Tuulta ei. + +Lahti oli sileä kuin öljy. Missä muutoin kuohut ryöppysivät, siinä +meri poimuttui ja kaartui vain hiukkasen. Kalliot kukoistivat kuin +kirsikkapuut päivänpaisteessa ja etäällä merellä ne kimmelsivät +kuin helmiäiset. Maitomaisia, auringonsäteiden läpitunkemia +sumuharsoja leijui hitaasti yli saaren, yksi toisensa jälkeen. Pieni +lastihöyrylaiva vinkaisi kaukana, ja silloin tällöin päästi myöskin +Creach ulvonnan. + +Lahti oli takanamme ja me olimme merellä. Matruusit nousivat kannelle +ja työ alkoi. Panimme merrat kuntoon. Ne olivat suurten kärpäslasien +muotoisia pajukoreja. Niihin oli vain ylhäältä sisäänkäytävä. Keskelle +kiinnitettiin kala, puoleksi mädännyt, veretön kala, jonka silmät +olivat jo harmaat, pohjaan oli sidottu kiviä. Korit olivat painavia, +ja veri takoi ohimoissani, kun heitin niitä kannelta mereen yhdessä +L'honneurin kanssa. Helmeilevä vaahtokruunu pärskähti ilmaan siltä +kohden, mihin ne putosivat, sitten ne painuivat pohjaan. Niissä oli +pitkät köydet, joissa oli korkkikohoja, jotta ne voisi vetää taas esiin. + +Työ oli tehty, ja meillä oli hyvästi kuusi tuntia aikaa. + +Mousse oli sillävälin keittänyt kahvia, ja me istuimme piirissä +kannella ja joimme sitä läkkiastiasta, johon oli muodostunut +vuosirenkaat liasta, viinistä, kahvista ja konjakista. Ojentauduin +pitkälleni päivänpaisteeseen ja tarjosin auringon käsiteltäviksi +käsivarteni ja kasvoni ja paijaat jalkani. Ja minä tunsin nousevani +kuumuudessa niinkuin leipä nousee uunissa. Meri oli sileä ja läpinäkyvä +kuin jää; siellä täällä syvyydessä oli vaalean viheriä railo. Toisinaan +se kävi poimuihin kuin iho, ja ylähangan puolelta lipui ohitsemme +välkähtelevä ura, kuten myriaadeja pieniä, nopeita kaloja. Lokit +kirkuivat ja myrskypääskysparvia lensi ylitsemme. + +Triii — triii — + +Döi — döi — gullugullu gullu — döi. + +Kolmikulmainen evä pisti vedestä esiin ja jokin hengitti aivan kuten +sähköraitiotien ilmajarru, sekä kiiti kiireesti pois, hyvästi neljän +metrin pitkänä. Se oli "_souffleur_". Se ui nopeasti, hengitti vielä +kaksi kertaa, kolme kertaa, ja oli kadonnut. + +Saari oli etäällä, kuten harmaa, suomupanssarin peittämä eläin, +kauhea suu vaanien puolittain veden alla, tutkain kuonossa. Se näytti +asumattomalta, ja kenenkähän mieleen olisi pitänytkään juolahtaa asua +tuossa epäystävällisessä kiviröykkiössä? + +Sumupilvi lähestyi Creachia, peitti sen, ja Creach ulvoi, auringon +paistaessa täällä kirkkainnaan. Sumupilvi ryömi lähemmäksi ja kietoi +sisälleen "Kirkontornin". Sumuseittejä kulki ohitse ja takertui +vaatteisiin ja hiuksiin, niin että kaikki näyttivät siltä kuin +haihtuisivat savuna ilmaan. Joku höyrylaiva huusi, mahtavasti ja +levollisesti, niinkuin huutaa vain postihöyry, joka ei mitään pelkää ja +joka pyytää vain vapaata pääsyä. Se tuli lähemmäksi, ja me tartuimme +airoihin, sillä ei voinut tietää mistä se tuli. Sitten se näyttäytyi +jättiläismäisenä aaveena sumussa kaikkine mastoineen, raakapuineen, +savupiippuineen, kansineen. Se oli P. & O.-höyrylaiva. Tällä hetkellä +sumu hälveni ja laiva kulki valoisana ja loistavana ohitse ihan +likeltämme. + +Kannella seisoi ryhmissä tyttöjä, joiden harsot liehuivat. Heti alkoi +L'honneur soittaa huuliharppua. He huusivat ja nauroivat ja heidän +valkoiset nenäliinansa lepattivat. Hiili! Tahdotteko kalaa? L'honneur +nosti kalan ilmaan ja heitti sen höyrylaivaa kohti. Hiii! huusivat +tytöt. Sitten L'honneur, kaikenmaailmanmies, soitti: _God save the +queen_. Hi — hi — hii! huusivat he. "Kirkontorni" rupesi keinumaan. + +"L'honneur!" sanoi L'honneur. "Kunpa meillä olisi heidät täällä! +Ah! Jokaisella yksi ja minulla kaksi nuorta leskeä!" Ja hän katsoi +poistuvaa höyrylaivaa kirkkain, hurjin silmin. Sitten hän teki +vaistomaisen, uskomattoman koomillisen liikkeen, ja me olimme kuolla +nauruun. + +Muuan _oil-tank_ lähestyi. Tämä höyrylaiva näytti lystilliseltä, kun +sen savupiippu oli perässä. Siinä oli epäystävällisiä ihmisiä, mustina +kuin murjaanit he katsoivat meitä ja irvistelivät vain hiukkasen. +L'honneur tarjoutui lyömään heitä heidän puisille kuonoilleen. + +Lyhyen ajan oli hiljaista — siellä täällä näkyi höyrylaivoja, ne +katosivat sumupilviin, huusivat, näyttäytyivät uudelleen — sitten +tuli eriskummallinen höyrylaiva esiin. Hyvä Jumala! Se oli pieni ja +varmaankin peräisin joltakin toiselta vuosisadalta. Siinä oli kaksi +mastoa, yksi oikea masto ja sen takana pätkä. Parras oli kahden +kämmenenleveyden korkuinen, ja merkilliset miehet käyttelivät pitkiä +airoja. Se oli vene, jossa tuskin saattoi matkata järven ylitse, +merestä puhumattakaan. + +"Heh, kuinka monta solmuväliä kuljette tunnissa?" Kukaan ei vastannut. + +L'honneur pisti sormet suuhunsa ja vihelsi uhittelevasti. Tulemmeko +laivaan ja hakkaamme teidät palasiksi? + +"Mistä matka?" + +"Espanjasta." + +Mutta tässä vilkastui Petitjean. Hänen nykerönenänsä tuhisi ja hänen +pienet silmänsä syytivät kipinöitä. + +"Mihin menette?" kysyi hän. He olivat nyt ihan lähellä. + +"Le Havreen." + +"Menette siis Englantiin?" sanoi Petitjean ja nauroi. "Mitä teillä on +lastina?" + +"Viiniä." + +Petitjean tunsi tämän lajin. Olihan hän itse toiminut samalla alalla. +"Ne ovat salakuljettajia", sanoi hän minulle, "katsohan niiden alusta! +Tietysti ne eivät mene ikinä Le Havreen. Hahaha, antakaa meille hiukan +viiniä, me annamme teille kalaa." + +Mutta tuon kummallisen laivan miehet eivät yht'äkkiä ymmärtäneet enää +sanaakaan ranskaa, he sättivät meitä espanjaksi. + +L'honneur tarjoutui murskaamaan heidän kallonsa. Mutta Petitjean +seurasi heitä loistavin, kaihoisin katsein. "Ah, he ovat pinteessä, +hehän soutavat. He ovat ajautuneet oikealta suunnaltaan, eikä heillä +ole tuulta." Hän katsoi heitä säälien ja maiskutti kielellään. + +Petitjean oli tyhmältä ja vilpittömältä näyttävä mies, sen näköinen +kuin ne, jotka äkkiä tuomitaan kuolemaan. He ovat tehneet jotain, +Jumala paratkoon, he tuskin tietävät mitä, he ovat hämmästyksissään. +Hän oli palvellut viisi vuotta laivuria, jonka erikoisalana oli +laivojen menettäminen. Usko hänen haltuunsa loppuunpalvellut alus, +jonka yhtiöt enää vain haluttomasti vakuuttavat, sinun ei tarvitse +sanoa hänelle kerrassaan mitään: yhtiöt eivät enää ole yksimielisiä +tai muuta sellaista, se riittää. Laiva ei tule takaisin! Se tekee +haaksirikon, uppoo, yksi on varmaa, se ei tule takaisin. Siihen on +esimerkiksi porattu reikä, se on uppoamaisillaan, torpeedoveneitä +tulee, tahtoen hinata sitä, se ei antaudu, kuolee. + +Petitjean oli ollut mukana useammassa haaksirikossa kuin kukaan muu. +Palkka oli erinomainen. Mutta sitten, juuri kuin Petitjeanin täytyi +mennä sotapalvelukseen, hukkui hänen laivurinsa koko miehistöineen. Hän +oli tehnyt tällä kertaa pienen virheen, oli ajanut karille ennenkuin +tahtoikaan. + +Päiväkausia saattoi Petitjean kertoa. Kolme sanaa, kolme liikettä, +mutta ne ilmaisivat kaikki. Hän oli liian tyhmä valehtelemaan. + +L'honneur sitävastoin oli vilkas poika, jolla oli vilkkaat silmät ja +kehittyneet piirteet. Hän valehteli. Kaikki hänen liikkeensä olivat +nopeita. Hän oli alati puuhassa. Hän hakkasi nauloja riukuun, sitoi +nuoraa, paikkasi purjetta, aina hän löysi jotain tehtävää. Hän oli +paljain jaloin, päällään hänellä oli lyhyet housut ja naurettavan lyhyt +paita — millainen paita se olikaan! Se ulottui vain hiukan olkapäitten +alapuolelle, jätti koko hänen ruskean selkänsä, käsivartensa ja +rintansa paljaiksi, ja kuitenkin se oli paita, vieläpä sen lisäksi +San Franciscosta kotoisin oleva paita. Hänen oikeaan käsivarteensa +oli tatuoitu purjelaiva ja Napoleon, jonka ympärille paksu käärme +kietoutui, hänen rintaansa tasavallan jättiläiskuva, ja kun hänen +housunsa soljahti alas, niin hänen istuinlihaksissaan näkyi pyöreä +ilkeäkatseinen kala, jossa oli pelottavia piikkejä. L'honneur oli +ruskea ja puolialaston, ja näkyi, että hän epäilemättä oli miehistä +sukupuolta. + +L'honneur asetti touvin kahdeksikon muotoiseksi kannelle ja tanssi, +soittaen samalla; hän teki työnsä taitavasti eikä kertaakaan +koskettanut touvia jaloillaan. + +Tietysti osasin minäkin tuon tehdä. "L'honneur, soita!" Mutta, +katsohan, se ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä se näytti. + +Sitten me laskimme pyydykset ja olimme aivan ääneti. Monta tuntia +kului. Ne kalat, joita pyysimme, olivat, _lieu_, kiiltävä kuin teräs, +kuono terävä kuin hauella, hopeanhohtoinen _pironneau_, jonka selässä +oli lohikäärmeensiipi, julma _sarthe_, jolla oli kidassa terävät +hampaat, ahnas, leveä nielu, kaarevat kissansilmät, juovikas ruumis, +tiilenpunainen pää ja punakeltaiset evät, pieni soma _coquette_, +joka tulee turkinpunaiseksi ilman vaikutuksen alaiseksi joutuessaan, +korvasienen kaltainen _vieille_, paksu ja kömpelö, jolla oli himokkaat +neekerinhuulet, _rouget, merland, congre_. Siinä ne makasivat loukossa, +haukkoivat ilmaa, kuolivat. Huomenna me syöksymme mereen ja haukomme +ilmaa. _Sarthe_ tulee kuin vedenalainen vene ja repii silmät päästämme, +ja paksu _vieille_ napertaa paksuilla neekerinhuulillaan nenämme pois. + +Aurinko nousi keskitaivaalle ja minä loioin pitkää pituuttani kannella +ja kurkistelin sitä. Se liekehti, häikäisi ja liehutti kauan tulisia +lippuja kasvoillani. Suljin silmäni ja nukuin. Mutta silloin vetäistiin +sormeni ympärillä olevasta nuorasta: siellä alhaalla oli joku kala, +joka tahtoi puhua kanssani jostakin tärkeästä asiasta. + +Saaren kellot kilisivät kaukana, ja laivapoika toi päivällistä. Se oli +suuri pata, joka oli täynnä lientä, perunoita, kaalia, kalanpalasia, +ihanaa. Istuimme padan ympärillä ja pistelimme siihen lusikoitamme. +L'honneur otti niin huimaavan vauhdin, ettei kukaan jaksanut seurata +häntä. Mousse sai nuolla padan. + +Nyt oli aika nostaa merrat. Touvi oli jo leikannut uria veneenlaitaan, +ja vene surisi ja pärisi kuin bassoviulu. Täytyi kietoa kangaspala +kätensä ympärille, sillä märät köydet, joiden toisessa päässä oli +painoa, repivät rikki nahan. Vene oli likomärkä, ja merrat, joissa +oli ruokoa ja ruohoa, toivat voimakkaan, hedelmällisen tuoksun +merenpohjasta. + +Ensimäiset merrat olivat tyhjiä, pari raakkua ja meritähteä, vain +yksi suuri merirapu oli niissä. L'honneur otti ne vastaan hyvin +epäystävällisesti. Kun ne eivät tahtoneet tulla vapaaehtoisesti pois +merrasta, niin hän repi ensin niistä irti muutamia jalkoja, niin, nyt +se kävi. Merta toisensa jälkeen nousi esiin ja me katsoimme kaikki +jännittyneinä veteen, josta merran täytyi tulla näkyviin. Jos näimme +kalpean kalanruumiin kimaltavan, niin ei ollut suurta toivoa. Liike +kukoisti, me emme olleet tyytymättömiä. + +Hehe! Ulos sieltä! + +L'honneur kävi niihin taitavasti käsiksi, puristi ne polviensa +väliin ja leikkasi poikki kynsijänteet. Langustit pärisivät, burr! +burr! kiiruhtivat taaksepäin, ne pelkäsivät L'honneurin puukkoa ja +tuijottivat sitä pitkillä sienisilmillään. Se ei auttanut niitä +ensinkään. + +Oli merkillistä, että ne istuivat enimmäkseen parittain koreissa. +Varmaankin ne olivat jonkunlaisia häämatkalla olijoita, jotka äkkiä +olivat vaeltaessaan tavanneet meren pohjalla tämän ihanan, kalaa täynnä +olevan huvilan ja asettuneet siihen kodikkaasti asumaan. Tähän tahdomme +jäädä, te rakkaat — mutta silloin alkoi huvila kulkea. Niillä oli +kuparipanssarit ja niskassa rustokilvet; pari hummeriakin oli joukossa, +kiiltävissä teräshaarniskoissa. Ne hakkasivat hurjasti pyrstöillään, ja +L'honneur sai iskun käteensä. Veri pirskahti esiin. "_Sacre nom de bleu +cochon_!!" Varovaisuutta, L'honneur! Hummeri puristaa helposti sormen +poikki. + +Olimme panneet korit taas kuntoon ja laskeneet ne mereen, kun pieni +vene lähestyi. Terotimme katsettamme, kuka kumma — se oli Yann. + +Siinä hän tuli soutaen neljän peninkulman päästä, käydäkseen meitä +tervehtimässä. + +"Ah, pikku kapteeni! Te ette ole tänään työssä?" + +"Emme, kone on rikki!" Yann puhui kovalla äänellä ja +välinpitämättömästi, hän tahtoi vain nähdä mitä me puuhasimme — mutta +tunsin heti, että Yannin käynnillä oli jokin määrätty tarkoitus. Se +koski minua. + +Yannin silmät verestivät, ja minä tiesin, mitä se merkitsi. Hänellä +oli kautensa. Silloin hän joi hirveästi, hän joi päivät pitkät, +eivätkä "Työmiehen" matruusit uskaltaneet puhuakaan. Kamalan raivon +pullistamin niskoin hän kulki kuin tiikeri edestakaisin ja etsi +kannelta ruostepilkkuja. Hän kaivoi, raapi, tutki jokaisen naulan, +helisytti ankkuriketjuja ja vinttureita, muristen, sanaakaan sanomatta. +Maalaustöissä olevan matruusin kädestä hän mitään virkkamatta sieppasi +siveltimen ja rupesi itse maalaamaan. Mutta matruusi varoi tarkasti +ääntämästä tavuakaan: sillä silloin tämä tulivuori suitsi tulta, ja +kallionlohkareet lentelivät. Ja yhä kauheammin joi Yann, voimattomana +raivosta, sillä hän ei tiennyt miksi. + +Tässä mielentilassa Yann tuli "Kirkontorniin". + + + + +XXXI. + + +Mutta Yann ei sanonut mitään. + +Tuli ilta, eikä iltakaan tuonut meille tuulta. Virran mukana me +ajauduimme saaren ohitse, pohjoista kohti. Joksikin aikaa täytyi +matruusien ruveta hinaamaan pienellä veneellä, ja Yann ja minä +hoitelimme pitkää airoa. Kiidimme aivan läheltä ohi kallioiden, joista +vaahto sihisten viskautui ilmaan. + +"No; Yann, mitä kuuluu?" + +Yann katsoi minuun arkaillen. "Hyvää, mitäpä muuta?" + +Aurinko laski, ja meri välkkyi kuin tuhannen ikkunanruutua. Se hohti +purppuraisena sinipunervalla taivaalla, sitten se tuli keltaiseksi ja +himmeäksi ja taivas sen takana tuhkanharmaaksi. Häikäisevä ura, joka +johti siitä meidän luoksemme aina veneeseen asti, kutistui kokoon, +kävi yhä lyhemmäksi, lyhemmäksi ja katosi. Aurinko oli poistunut. +Suurella valtamerellä koitti aamu. Tumman saaren takaa työntyi esiin +valolyhteitä, se oli Creach. Stiff loisti aivan edessämme, valkoista, +valkoista, punaista, yhä kauempana. + +Hämärä oli pehmoista kuin sininen savu. + +Mousse sytytti tulta pieneen uuniin, ja kun hiilet hehkuivat, +pani hän suuren merirapumme selälleen tulelle. Ensin se oli siitä +hyvillään; jonkunlainen heinäkuun aurinko siinä poltti sen selkää, se +ojentautui hyvinvoivasti, mutta sitten sen tuli liian kuuma. Se souti +epätoivoisesti kynsillään ja jauhoi syömäneuvoillaan. Kuoreen tuli +reikä, hiilet sähisivät, mutta yhä vielä se liikutti itseään. Vihdoin +se makasi liikkumatta, ja se oli merkkinä siitä, että se oli kypsä. + +Meillä oli leipää, rasiallinen härskiä voita, ja herkkupalana rapumme. +Minä sain kynnet. Hoi! Sepä joltakin maistui! Voikaan ei oikeastaan +ollut härskiä, vaan maistui oivalliselta sekin. Me olimme aivan onttoja +nälästä ja olisimme nielleet peltilaatikoita ja höylänlastuja. Yann +otti korkin pullon suulta ja antoi pullon kiertää. + +Minun täytyy sanoa, että se oli ihanaa. Olimme väsyneitä, kylläisiä, +ja joimme. He istuivat kaikki piirissä, ruskeina ja hurjina, kirkkain +silmin, hyvänluontoisina, kuin lapset, jotka meri on suuriksi +kasvattanut, ja heidän naurunsa oli voimakasta ja kotoista. + +L'honneur kertoi erään elämyksen. Kuinka heidän laivansa muuttui jääksi +New-Foundlandin pohjoispuolella. Kansi jäätyi ensin ja parras, mastot +jäätyivät, ja pitkiä jääpuikkoja riippui raakapuista ja touveista, +peräsin jäätyi, ja lopuksi koko laiva oli kankea jäämöhkäle. Ja +ajojäät tulivat ja puristivat sen sisäänsä, niin että paukkui. Sitten +se hitaasti ajelehti päiväkausia. L'honneurillä oli kajuutassaan +huolellisesti suojattu sanomalehtileikkele ja hän nouti sen. Minun +täytyi se lukea. + +Sitten Petitjean kertoi laivuristaan. Näin hän kertoi: "Isäntä, +näetkös, oli pieni ja leveä. Neliskulmainen. Hän oli väkevä ja +kiskoi ankkurin käsillään pohjasta. Hän suuttuu, näetkös, ja Itänen +niskansa nousee hänen päänsä ylitse. Noin! Olemme lastanneet hiiliä. +Englannissa. Hiiliäkö? Moskaa! Isäntä kulkee ympäri eikä sano mitään. +Huomiota! sanomme. Isäntä katsoo taivaalle. Meri. Rannat — siellä +etäällä. Isäntä tuntee meren jokaisen kiven. Silmät kiinni hän +purjehtii maailman ympäri. Kunniani kautta! Isäntä tulee heiluen kannen +ylitse, pullo kädessään. _Garçons_, tahdommepa juoda lasillisen. +Ymmärrätkös? Se on merkki. Laitamme nyyttimme kuntoon. Huomenna ei +laiva enää keinu laineilla. + +"Isäntä oli merimies. Merimies! Hän luovi pahimmassakin ilmassa +nenäliina purjeenaan talojen välitse. Kunniani kautta! Isäntä oli +taiteilija, hän oli _professeur!_" sanoi Petitjean ja avasi silmänsä +kauhean suuriksi. + +Ja me nauroimme, kun hän avasi silmänsä pelottavan suuriksi. + +Mutta nyt tuli minun vuoroni. + +"Heh, ja nyt soita jotakin!" sanoi Mathieu. + +Minä vedin huilun taskustani, panin pois tupakan ja kostutin huuliani. + +"Mitä te tahdotte kuulla?" + +"Yhtäkaikki!" + +Minä siis suipensin huuleni, puhalsin pieneen huiluuni ja kuljetin +hiljaa sormiani reikien ylitse. Ihmeellisen kirkkaasti kaikui pienen +huiluni ääni yli meren: + + Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs, + Ammoin kun jo jättivät sun siskos, ystäväs, + Ykskään kukka... + +He istuivat kaikki piirissä ja kuuntelivat. "Enemmän!" + +Ja minä annoin sormieni hyppiä huilulla ja puhalsin. + + Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, + Kukat poimi, ne kuihtuvat pian... + +Lopetin ihmeelliseen luritukseen, ja sillä olin tyhjentänyt +ohjelmistoni. + +"Kuinka kauniisti hän soittaa!" + +"Et suinkaan vielä lakkaa? Eteenpäin!" + +"Tahdotte siis kuulla vielä enemmän? Hyvä." + +Otin taas esiin huilun ja nostin sen huulilleni. + +Ja jälleen lauloi pieni huiluni: + + Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs — — + +Ja senjälkeen: + + Sa nauti, kun tulta sun lampussas on — — + +Taas minä lopetin ihmeellisellä lurituksella, jonka annoin hiljaa +häipyä, ja soittajaiset olivat päättyneet. + +He istuivat piirissä ja nyökäyttivät päätään. + +"Sinä soitit ihanasti tänään!" + +Ainoastaan Yann ei sanonut mitään. + +Taivas kävi tummansiniseksi ja yö tuli. Kaikki ryömivät kojuihinsa, +vain Mathieu kyykötti liikkumattoman varjon kaltaisena peräsimessä. +Minä makasin kannella, joka oli imenyt itsensä lämpöä täyteen, +käsivarret ristissä pään alla, ja kuuntelin kaikkia niitä iskuja ja +kolkutuksia, jotka pientä ääntä synnyttäen laivaan sattuivat. Etelässä +välkkyi Stiff, ja Creach koetti pistellä meitä loistavilla tikareilla. +Siellä nukkui Yvonne. Pohjoisessa ryömi eteenpäin viheriä kipuna: +höyrylaiva, joka kulki Englannin Kanavaan. Terävinä piirtyivät köydet +yläpuolellani taivasta vastaan. Tähdet säihkyivät ja kimmelsivät. Aivan +niinkuin sade putoaa — ajattelin. + +Silloin tuli kuu esiin. Loistavan punaisena ja tavattoman suurena se +oli taivaanrannalla, ja kaikki pikku aallot riensivät sitä vastaan. +Se nousi, juhlallisena ja arvokkaana, tuottamatta kuitenkaan arkuutta +tai pelkoa. Se muuttui sitruunankeltaiseksi ja ylemmäksi kohotessaan +hopeanvalkoiseksi ja kiiltäväksi. + +Touvit loivat kannelle selviä varjoja, jotka toisinaan hiukan häilyivät +ja sulautuivat yhteen. + +Kuun keralla oli noussut pieni, kapea pilvi. Se oli levittäytynyt +yli koko taivaan ja välkkyi valkoisena kuin vastasatanut lumihöyty. +Mutta yhtä nopeasti kuin lumi sulaa, yhtä nopeasti se häipyi, +ja silmänräpäyksessä oli taivas taas kirkas. Sitten näyttäytyi +taivaanrannalla kuun alla parvi pieniä pilviä, kuten sotajoukon +tiedusteluosasto, joka tuli tähystysmatkalle. Ne kääntyivät ja +katosivat jälleen, sotajoukko ei tullut. + +Kaikkialla leijui pieniä savupilviä pienillä aalloilla, aivan kuin +meri alkaisi palaa. Ne kävivät paksummiksi, ja merellä ui sumusaari, +kuten niityllä syksyisin. Ja äkkiä kohosi sumusaari ja leijui hitaasti +korkeuteen: meri oli synnyttänyt pilven. + +"Saamme sumua", sanoi Mathieu, ja oli kuin hänen äänensä olisi kuulunut +merestä. + +Ja taas minä makasin ja seurasin kaikkia niitä merkillisiä asioita, +joita joka taholla ympärilläni tapahtui. + +Meri kävi sumuiseksi ja harmaaksi, niinkuin kuu olisi äkkiä laskenut. +Etäisyydestä kuultava Stiffin valo näytti tulehtuneelta punaiselta +silmältä, joka vain vaivaloisesti ja tuskaa tuottaen aukeni ja +samassa hetkessä taas sulkeutui. Mutta taivaanrannalla viuhuivat +kalpeanhohteiset säiläniskut; se oli Creach. + +Varjo sukeltautui esiin luukusta ja minä kuulin paljaitten jalkojen +askeleita kannelta. Suljin silmäni. + +"Heh!" kuiskasi Yann ja kumartui natisten alas viereeni. + +En liikahtanutkaan. Olinhan tiennyt, että hänen käyntinsä tarkoitti +minua. + +"Heh!" Yann ravisti minua ja minä avasin silmäni. Hetkisen Yann katseli +minua, sitten hän sanoi: "Matkusta pois!" + +Avasin hämmästyneenä suuni, en vastannut mitään. + +"Matkusta pois!" toisti Yann. + +Minä hymyilin. Yannin silmät olivat kuin tummat loistavat reiät. Nyt +hämärässäkin saatoin huomata, että ne verestivät. Konjakkihöyryjä +virtasi hänen suustaan. + +"Yann", sanoin minä, "sinä olet hullu. Mene nukkumaan, ystäväni!" + +"Meidän ystävyytemme on lopussa, ettäs tiedät", jatkoi Yann. "Meillä ei +ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa." + +Hän sanoi totuuden, kuulin sen hänen äänestään. Kohottauduin istumaan. + +"Yann?" + +Yann murisi. "Rosseherre on sanonut minulle kaikki. Viime yönä. +Aikaisin tänään olin sinun luonasi, mutta sinä olit poissa. Senvuoksi +tulin tänne merelle. Niin, hän on myöntänyt minulle olleensa luonasi — +eräänä heikkona hetkenä, minä olin Brestissä, silloin hän tuli luoksesi +ja koputti ja sinä tulit ulos. Hän juoksi pois, mutta sinä otit hänet +kiinni ja kannoit hänet sylissäsi huoneeseesi." + +Hämmästyin yhä enemmän. Niveleni kävivät ihan heikoiksi. "Hän on siis +sanonut sen sinulle, Yann?" + +"On kaikki. Minä löin häntä, Herran nimessä, kauheasti minä löin häntä. +Olin suunniltani. Ei paljoa puuttunut, etten lyönyt häntä kuoliaaksi. +Mutta hän ei päästänyt ääntäkään, senvuoksi minä lopetin." + +Äänettömyys. + +Taivaalle piirtyi tähdenlennon vana. Siellä ylhäälläkään ei kaikki +ollut järjestyksessä. Ajattelin. Miten oli minun Rosseherreä +ymmärrettävä? Hän oli antanut itsensä alttiiksi Yannille — vain +ärsyttääkseen hänet minua vastaan. Ei mistään muusta syystä. + +"Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa", kuiskasi Yann uudestaan. +"Sinä olet minut pettänyt. Toinen meistä on nyt liikaa saarella. +Matkusta, sanon minä sinulle!" + +"Ja jos minä en matkusta?" kysyin hetkisen kuluttua. + +Yann oli vaiti. Sitten hän naurahti hiljaa ja käheästi. "Matkusta!" +kuiskasi hän. "Sinä olet ollut ystäväni, ja siksi minä sanon sinulle: +matkusta pois! Minä olen hullu, kuuletko? Matkusta ensi laivassa!" + +Se oli koko keskustelumme. + +Makasin ja ajattelin kauan. Eilisestä oli kaikki muuttunut. Minä olin +kadottanut Yannin, ja me olimme kuitenkin olleet niin hyviä tovereita, +vai kuinka? Jää hyvästi, Yann! Matkustanko vai en, se kai on minun +asiani. Silloin puistatti kylmä väristys ruumistani. Niin, niin, Yann +oli sellainen poika, josta saattoi uskoa monenlaista. Nauroin hiljaa +itsekseni. Tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo. Kyllä hän saa nähdä, +kuinka pitkälle hän tällä mustasukkaisuudenpuuskallaan pääsee — hyvää +yötä! + +Nukuin syvää ja tervettä unta. Keskiyöllä heräsin suhisevaan +ääneen, joka kaikui korvissani. Kaukana jylisi, salamoita risteili +taivaanrannalla hienosäikeisenä tulisuonistona, valaisten yllämme +olevien raskaiden pilvenmöhkäleiden reunamat. Purje rätisi kuin +kiväärinlaukaukset ja me kiidimme nopeasti eteenpäin. + +"Varo, ettet suistu mereen!" huusi Mathieu nauraen. Hän oli yhä vielä +vahdissa. + +Kuinka minä saatoin mereen suistua, kun makasin niin lähellä parrasta! +Alkoi sataa, ja minä vedin purjeennurkan peitokseni; säde valui +kasvoilleni, se oli haaleata. Salamat välkkyivät silmäluomieni lävitse +ja valaisivat aivoni. Nukuin uudestaan. + +Kun heräsin pahoinvoinnin tunteeseen, oli aamu. "Kirkontorni" keikkui, +painautui aaltoihin ja nousi. Molemmat pienet perään köytetyt veneet +seurasivat sitä nopeasti ja huolekkain hypyin, kuten kaksi koiranpentua +emäänsä. Meri oli harmaa, ja harmaa tihkusade putosi vinosti pilvistä. +Me olimme pyöreän savumuurin ympäröimät emmekä voineet nähdä +kahdenkaansadan metrin päähän. + +Kannella oltiin työssä. + +"Mihin me menemme?" + +"Englantiin. Tulee kova aallokko, L'honneur! Juo kahvisi alhaalla." + +Hyvä, Englantiin! Kapusin alas kajuuttaan. Täällä ei ollut portaita, +täytyi tarttua lujasti kiinni molemmin käsin ja heilauttaa jalkansa +taitavasti luukun lävitse. Astuin lihan päälle. Se oli Yann, joka oli +kietoutunut kääröksi lattialle ja nukkui. Poupoul nojasi selkäänsä +häneen ja kohotti käpäliään ylöspäin. Vain Petitjean istui kapealla +puupenkillä ja joi läkkiastiasta. + +"Pikku kapteeni ei ole nukkunut koko yönä!" kuiski hän, kun olimme +sanoneet toisillemme hyvää huomenta. "Mikä hänen on?" Petitjean työnsi +minulle läkkiastian. Minä join nopeasti, sillä täällä alhaalla minusta +ei tuntunut hauskalta. + +Kajuutta oli mitättömän pieni, se oli laatikko, jossa ei voinut seisoa +suorana. Nurkassa oli pieni korea jumalanäidin-kuva ja seinälle oli +koukeroisilla kirjaimilla maalattu: _Dieu protège le Clocher du village +et son équipage_. Alle oli L'honneur kirjoittanut: Jumala suojelkoon +juoppoja. + +No, olin saanut kylläni ja palasin kannelle. Kolmimastoinen laiva +ratsasti sumun lävitse viidenkymmenen raskaan purjeensa painamana. Se +käytti tuulta hyväkseen. + +Niin, meri lainehti ilkeästi. Nopeat vesimättäät peittyivät tuttuihin +valkoisiin nauhoihin, eivätkä vaahtoharjat enää murtuneet, vaan +nousivat terävinä korkeutta kohti, ja tuuli repi niitä kuten lippuja. +Touveissamme luritteli tuuli korkeimpia säveleitään. Kuolleet kalat +vierivät pitkin likomärkää kantta, ja mousse kokosi niitä kalpeana +ja sairaana koriin. Höyrylaivat huusivat, ulvoivat ja vinkuivat, ja +toisinaan näkyi savumuurimme sisällä laivan synkkä varjo, kadotukseen +taas nopeasti. + +Silloin tapahtui jotain tavatonta. Peräsintä koiteleva L'honneur +taivuttautui äkkiä alaspäin ja alkoi oksentaa. + +"L'honneur!" huusimme me kaikki ja nauroimme ääneen. + +L'honneur käänsi meitä kohti viheriät kasvonsa. "Ha! Oh, helvetti, se +ei ole tapahtunut minulle kuuteen vuoteen, L'honneur!" + +Mutta laivapoika makasi kannella pitkällään, käsivarret leveellään, +ja aina "Kirkontornin" liikahtaessa kääntyivät hänen nulikankasvonsa +puolelta toiselle. Hän näytti aivan kuolleelta. + +Minullakin oli huono onni. Sangollinen vettä oli pärskähtänyt vasempaan +housuntaskuuni ja kastellut tupakkani. Minun täytyi siis kavuta alas +kajuuttaan, sytyttää tulta hiiliin, kuivata tupakkani. + +Yann oli juuri noussut. Hän istui penkillä, läkkiastia käsissään, ja +katsoi minuun ilmeettömin silmin. + +"Huomenta, Yann!" + +Yann oli vaiti. + +Sitten kuulimme suuren höyrylaivan huutavan. Se pärpätti savumuurimme +takana, joka vaelsi muassamme, kuinka nopeasti kuljimmekin, ja milloin +kutistui, milloin laajeni. Kurotimme korvamme partaan ylitse emmekä +sanoneet sanaakaan. Suriseva ääni läheni, mutta oli mahdoton määrätä, +mihin suuntaan se kulki. + +Mutta äkkiä heittäytyi Mathieu peräsintä vastaan ja ulvoi: _Changez +les voiles!_ Me ärjyimme vastaukseksi ja menimme työhön. Mathieu oli +ensimäiseksi nähnyt höyrylaivan partaan eikä uskaltanut yrittää sen +editse. + +Höyrylaiva kiiti ohi. Siinä oli neljä ruskeata savupiippua ja neljä +mastoa sekä kolmikerroksinen pitkä kansirakennus. Lloyd-höyry. +Hyrskyt löivät keulapuolen ylitse, mutta se oli aivan hievahtamatta. +Komentosilta oli purjekankaalla peitetty, eikä yhtään sielua ollut +kannella näkyvissä. Aivan kuolleelta se näytti, ainoastaan sen +savupiiput tuprusivat.. Mutta kuuntele! Kuuntelehan! — Soittoa! Ne +lurjukset istuivat aterialla, ja soittokunta soitteli niille! Se +tunkeutui savumuurin lävitse ja katosi. Me nuuskimme ilmaa. Se oli sen +savua. "L'honneur!" + +Kello viiden tienoissa muutti tuuli suuntaansa muutamia piirtoja ja +riehui nyt kuin hirmumyrsky. Mutta me olimme hyvällä mielellä. + +Petitjean ja Yann makasivat peräsimen lähellä, myrskylakit painettuina +syvään märkien, tuulen tuivertamien kasvojen suojaksi, ja lauloivat +bretanjalaista laulua. He huusivat niin että silmät pullistuivat ulos +päästä. + +Meri ei näyttänyt juuri rohkaisevalta. Kaikilta tahoilta se myrskysi +meitä vastaan. Me olimme hukassa aaltojen keskessä, kuten hyönteinen +lehtien rapinassa. + +Ryömin erääseen nurkkaan, vedin polveni koukkuun ja puhalsin kaikin +voimin huiluani. Myrsky riuhtoi hiuksiani ja taivutti nenäni vinoon. + + Sa nauti, ku-un tulta... + +Sormeni kävivät heikoiksi. "Hehe — huilu ei enää soi —!" + +Ja jälleen kiljuivat peräsinmiehet. + + "Sa armas neito kaukaisen, kaukaisen maan —" + +Kuulin heidän laulunsa kaukaisesta etäisyydestä, veri suhisi +korvissani. Tunsin tulevani yhä kalpeammaksi, mutta purin hammasta: +minä en antaudu —! Kylmä hiki valui ohimoiltani, meri muuttui harmaaksi +suihkuksi, joka kävi yhä jyrkemmäksi. + +Kasvoja työntyi esiin suihkusta, meressä allani vilisi inhoittavia +irvinaamoja ja kummituksia. Kädet koettivat tarttua minuun kiinni. +Silloin sain sydänalaani iskun, niin että silmäni sumenivat. Rautaiset +sormet kävivät kiinni ohimoihini. Mutta sitten — kun tusinan verran +käsiä piteli kiinni tukastani — työntyi limainen, lukkimainen sormi +hampaitten! välitse suuhuni, alas kurkusta, vatsaan asti. + +O, hoho! Pudistin ruumistani. + +Silloin kädet kiskoivat hiuksiani, niin että ne kävivät metrin +pituisiksi — minä olin jäykkä ja voimaton koko ruumiiltani — ja kädet +raastoivat minut laidan yli mereen. Ne kiskoivat minut syvyyteen +ja vetivät minua hiuksista läpi pikimustan meren. Nuolennopeasti, +peninkulmia. Äkkiä ne päästivät minut ja pääni kolisi meren pohjaa +vastaan. Taistelin saadakseni ilmaa ja nousin kiemurrellen. Eikö tästä +tulisi loppuakaan — vielä hetkinen, enkä minä jaksaisi enää. Silloin — +olin ylhäällä ja vedin ilmaa henkeeni. Olin yhä vielä "Kirkontornin" +kannella ja kuulin peräsinmiesten taas ulvovan. + +"Hehheh!" kirkui Mathieu minulle. "Kuinka on laitasi?" + +"Hyvin", huusin minä ja katsoin lasimaista silmin hänen kasvoihinsa. + + + + +XXXII. + + +Kolmantena päivänä saavuimme illansuussa taas saarelle. + +Yann katsoi minuun merkitsevästi meidän noustessamme maihin. + +"Kuule, Yann", sanoin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen, "sinun +täytyy karkoittaa tämä ajatus mielestäsi. Minä en matkusta. Matkustan +milloin haluan." + +"Et siis matkusta? Huomenna lähtee Toimitsija!" + +"En." + +Yann taivutti päätään. "Sinä olet kuoleman oma!" sanoi hän hetken +kuluttua. Aivan hiljaa hän sen sanoi. + +"Ah, Yann, sinä kyllä viisastut, tunnenhan sinut. Hyvää yötä!" + +Yann meni, katsomatta minuun, hyvästelemättä. + + + + +XXXIII. + + +"Toimitsija" lähti. Näin sen risteilevän lahden ylitse. Nauroin. Ei, +ystäväni, minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää saarella. Tänään on +keskiviikko, ja Amorik, yksisilmäinen, on työssään. + +Yön syvässä hiljaisuudessa kaikuivat vain kumeat askeleet. Meri loiski, +mutta en kuullut sitä enää. + +Minun askeleeni ne olivat. + +Koputin ikkunaan. + +"Minä se olen, Yvonne. Täällä minä olen taas. Niin, me jouduimme +myrskyn käsiin." + +Suutelin Yvonnen lämmintä kaulaa. Hän painoi pääni sitä vastaan ja +huuleni upposivat siihen. + +Sitten hän kertoi minulle kuiskien, että hän oli pelännyt vuokseni +näinä päivinä. + +Yllämme pyöri välkkyvä tuulimylly, ja hajanaiset valonheijastukset +leijuivat kimallellen mustalla maalla. Mutta me seisoimme aivan +pimeässä. Jotakin putosi. Mitä se on? Se kuului niin pehmeällä. Satoi +pehmeitä ääniä, höytyviä. + +"Se on lintujen lennon ääntä." + +Niin, niin, linnut ne palasivat pohjoisesta ja syöksyivät valoon. + +"Yvonne?" + +Pimeässäkin näin Yvonnen poskien pienet kuopat. Hän hymyili. + +"Sinä tiedät, mitä olet minulle luvannut!" + +"Minä tiedän sen." + +"Ja sinä tulet ulos?" + +Yvonne otti käteni kuumiin käsiinsä ja puristi sitä. + +Hän vapisi. + +"En tänään", kuiski hän. "Huomenna, ylihuomenna —" + +Silloin putosi jotakin pehmeätä olkapäälleni. Lintu. Minä säikähdin ja +suutelin Yvonnea, niin että huuliani kivisti. + +"Ajattelen sinua, Yvonne", kuiskasin, "olen merellä ja ajattelen sinua. +En voi sinua unhottaa. Tule, Yvonne!" + +Yvonne pudisti päätään. "Ylihuomenna —" + +Veri kohisi päässäni. + +"Ja ylihuomenna —?" sanoin ääneen. + +"Jumalan tähden, älä puhu niin kovalla äänellä!" + +Pidin kiinni ikkunankamanasta ja heilautin itseni ylös. Yvonne väistyi +taaksepäin. Seisoin pimeässä huoneessa. + +"Jeesus", kuiskasi Yvonne. + +"Kun sinä et tule ulos —!" sanoin ja vedin hänet puoleeni. Yvonne +vapisi ja suuteli poskeani — + +Lähdin. Kuljin ahon ylitse. Otin lakin käteeni vilvoittaakseni kuumaa +päätäni. + +"Niin, Yvonne", sanoin minä, "kuinka kauan aioit minulla vielä +odotuttaa? Kuinka kauan, haha!" + +Aholta sukeltautui ryhmissä olevia valkoisia telttoja: ne olivat +talojen kalpeita päätyjä, joita Creachin tulet valaisivat. Niiden +keskellä oli korkea, huipukas teltta, kirkko. Kuljin pitkin +merenrantaa, kotiin. + +Meri höyrysi, oli hiljaista, ja aallot kalkkuivat kallioon. Tok — tok +— tok. Vihelsin kävellessäni Creachin valo-iskut ajoivat edellään +sumukelloja. Kun olin Pouponin kuilun lähellä, alkoi sydämeni hakata, +ja minä lakkasin viheltämästä. Täällä oli niin hiljaista, ja aalto +loiski niin omituisesti. Pysähdyin. Creachin valoluudat lakaisivat +ahoa, ja Pouponin kuilun yläpuolella leijui talonkorkuinen aave. Se oli +kuilusta nousevaa sumua. Odotin siksi kunnes valokeila palasi takaisin: +yhä vielä seisoi tuo jättiläiskokoinen aave yössä ja viittoi minulle +valkeilla käsivarsillaan. + +Pyörryttävä tunne valtasi minut. Tuntui siltä kuin olisin painunut +tornin korkuiselta alas valkoiseen tyhjyyteen. + +Tahtoisinpa pyytää jotakin ihmistä sanomaan minulle, miksi juuri tällä +hetkellä ja juuri tässä paikassa pysähdyin. Ja miksi juuri nyt johtui +mieleeni ajatus, että vaivuin tornin korkuiselta alas! + +Poupoul veti henkeään ja haukahti lyhyesti. Seisoiko joku aholla? + +"Hiljaa, Poupoul!" + +Creachin valo palasi ja valaisi polun. Ei ketään. Vain kasa ruskoleviä +oli tien varrella. + +Mutta silloin Poupoul alkoi raivoisasti haukkua. Sen silmät katsoivat +vihertävinä minuun. + +Nauroin hiljaa itsekseni. Kenties oli — Yann lähellä? + +"Yann, Yann!" huusin minä. "Oletko täällä?" Ja minä nauroin samalla, +osottaakseni hänelle, jos hän täällä olisi, etten pelännyt. Mutta +selkäni oli jääkylmä, aivan kuin olisi takkini ollut leikattu auki +takaa. + +Kiipesin tien vieressä olevalle ruskoleväkasalle: niin, siellä oli +Yann! Todellakin, siellä hän seisoi — + +"Hyvää iltaa, Yann!" sanoin. "Mitä teet täällä niin myöhään yöllä, +poikaseni?" + +Yann ei vastannut mitään. Poupoul oli nyt tuntenut hänet ja ryömi +häntäänsä heiluttaen hänen jaloissaan. Mutta Yann ei liikahtanutkaan. +Hän seisoi ja katsoi minuun. Ne olivat Yannin silmät, ja kuitenkin ne +olivat vieraat. Ne hehkuivat synkkinä tyhmää raivoa ja moukkamaista +uhmaa. Hän ei liikkunut, ei sanonut mitään, hän seisoi ja katsoi minuun +ja hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi. + +Tällä hetkellä tuntui Yann minusta kovin naurettavalta. Jos hän oli +vaaninut minua täällä, niin miksi hän ei liikkunut? Pitikö minun kadota +Pouponin kuiluun jättämättä jälkeäkään nurmeen? Yann, Yann, käy esiin! +Näytä, kuka olet. Ilmaiseksi sinä et minua saa, mutta kenties halvalla. +Hoho, kuinka naurettava hän oli. + +"Tahtoisitko sytyttää piippusi, Yann?" sanoin ja nauroin hänelle vasten +kasvoja. Hänen tyhmä uhmansa ja typerä tuijotuksensa suututti minua. +Olipa tuokin nyt tapa seurustella minun kanssani! + +Mutta Yann ei liikahtanut. Hänen silmänsä olivat nyt kuin suuret +hehkuvat reiät. + +"Jos olet menettänyt puhekykysi, niin hyvää yötä!" sanoin ivallisesti, +suututtaakseni häntä. "Aion kulkea joka ilta tätä tietä, ymmärrätkö, +joka ilta. Ja joka ilta odotan hetkisen juuri tässä paikassa. _Au +revoir et merci, merci!_" + +Lähdin. Aivan hitaasti käänsin Yannille selkäni, odotin vielä hetkisen +ja sitten menin. Mutta Yann ei liikkunut. Minä nauroin, yhä vielä +kiihtyneenä ja suutuksissani. + +Katsokoon hän Herran nimessä, miten pääsee hulluudesta, johon pieni +tyttö ja ryyppy olivat hänet ajaneet. Se ei ollut minun asiani. Hän on +narri, Poupoul, emmekä me ota vastaan mitään määräyksiä. Talven myrskyt +rupeavat riehumaan saarella, ja me aiomme kuunnella niitä. Alkaa sataa +lunta ja jäätä, ja me tahdomme sen nähdä, kuuletko, toveri, me kuljemme +ahon yli, kun se on jäätynyt. Ja suuri tulemme on rätisevä ja luova +lieskansa lävitsemme, valaiseva sielumme suuria, kimmeltäviä kätköjä, +joita emme vielä tunne. Näetkö, miten me tuijotamme tuleen keltaisin +silmin, ja ympärillämme ulvoo tuuli suurta lauluaan? + +Yann, Yann! + +Aamulla löysin kirjeen kynnykseni alta. "Varo itseäsi!" oli siihen +kirjoitettu. + +Yann ei ollut edes muuttanut käsialaansa. Miten varomatonta, jos kirje +myöhemmin löydettäisiin luotani? Revin sen pieniin palasiin ja hajoitin +ne tuuleen. Mutta sitten aloin ajatella. + +Ei, Yann, se riittää! Sinun pitää päästä jälleen rauhaan. Menen +Rosseherren luokse ja puhun hänen kanssansa, ja tulen sinun luoksesi ja +pyydän että sovimme keskenämme. + +Muutenhan Yann juo itsensä kuoliaaksi, ja mehän olemme kaikesta +huolimatta ystäviä. + + + + +XXXIV. + + +Se oli — milloinkas se olikaan? Kolme päivää, sitten. Mutta tänään on +kaikki toisin. En ole puhunut Rosseherren enkä Yannin kanssa; kenties +minun kuitenkin olisi pitänyt se tehdä. + +Jo eilen se alkoi, mutta minä en ymmärtänyt. Kukapa olisi osannut +sellaista ajatella? + +Eilen lähdin Noelin luokse, keskustellakseni hänen kanssansa eräästä +veneestä, jota hän oli tarjonnut ostettavakseni. Kuljin Jean Louisin +majan ohitse. Menenköhän sisään, ajattelin. Miksi? Onhan sinulla aikaa +toistekin. Enkä minä mennyt sisään. + +"Olette siis täällä _La belle femmen_ takia?" sanoi punainen Noel +ja pani eteeni tapansa mukaisesti ryyppylasisoittokuntansa. "Heh, +Françoise, Antoinette — Poupoulille on annettava syötävää! Teidän +koiranne syö luumusäkistä, haha, ei haittaa. Kaunis vene, _La belle +femme!_ Olette siis tehnyt päätöksenne?" + +"Niin, olen tehnyt päätökseni." + +"Tahdotte siis tehdä niinkuin toisetkin?" + +"Miksipä ei?" + +"No, tiedätte, että olen kalakauppias, sitoudun ostamaan kaikki +kalanne." + +"Hyvä." + +"Heh, Antoinette, Maria — satamassa oleva vaja on avattava!" + +Olin jonkun aikaa Noelin luona, enhän myöhästynyt mistään. Hupsu Gaston +tuli koukkuisine polvineen sisään purjehtien ja kutsui minut juomaan +lasin viiniä. Sen kanssa söimme juustoa, ja sitä tarjosin minä. Sitten +tuli kylän rääsymekko. + +"Herra", sanoi hän, "antakaa minulle yksi frangi, niin saatte minulta +erittäin tärkeän tiedon!" + +"Mene tiehesi!" sanoin minä. "Selkääsi saat, jos tahdot!" Rääsymekko +irvisti ja pakeni. + +Menimme venevajaan katsomaan _La belle femmea_. + +Kenelläkään muulla ei ollut venevajaa kuin Noelilla. Paljaitten +paalujen alla kahloi poikia, käännellen kiviä. Pieniin rapuihin, jotka +tahtoivat paeta pois, he kävivät kiinni kynsistä, ja ankeriailta, jotka +he pyydystivät, he heti leikkasivat kurkun poikki. + +Tarkastelin ja koputtelin _La belle femmen_. Se oli leveärakenteinen. + +"Se on saaren nopein vene!" sanoi Noel. + +Yann ja Kedril olivat jo ennen sanoneet minulle, että _La belle femme_ +on erinomainen vene. Se miellytti minua. Ylähankaan oli pantava uusi +vannas, muutoin oli kaikki kunnossa. + +Sovimme hinnasta, hetkisen jankkailtuamme. Tarjosin niin hävyttömän +paljon vähemmän kuin Noel vaati, että hän oli vähällä saada halvauksen. +No, enpä heitäkään louisdorejani sinun kitaasi, saaren kuningas! + +Eräällä kujalla tapasin taas rääsymekon. Hän oli vaaninut minua. + +"Herra!" kuiskasi hän salaperäisesti. "Antakaahan toki minulle yksi +frangi, niin saatte tärkeän tiedon." Minä nauroin. Niin hävyttömältä, +risaiselta ja likaiselta hän näytti. + +"Varo itseäsi, likakinttu!" huusin minä ja kohotin käsivarttani. +Rääsymekko otti lakin käteensä ja juoksi pois minkä jaksoi. + +Kotona kaipasin Poupoulia. Vasta nyt johtui mieleeni, etten ollut +nähnyt sitä senjälkeen kuin olin lähtenyt Noelin myymälästä. + +Vihelsin ja katsoin yli ahon. Mutta missään ei sattunut silmiini tuo +reipas, tumma käärö. Poupoul lakkoili. Koko iltapäivänä se ei tullut, +vasta myöhään illalla se haukuskeli oven takana. Haha, vanha kulkuri! +Kurjassa tilassa palasi Poupoul seikkailuistaan. Se nilkutti, ja verta +vuoti monesta paikasta yhtaikaa. Sen kuono oli halki, ja oikeassa +takajalassa sillä oli kauhea ammottava haava. Mutta kaulassa riippui +poikkipurtu nuoranpätkä. + +"Hoho, Poupou, mitä sinulle on tehty? Ovatko sitoneet sinut kiinni, ja +oletko paennut ikkunan lävitse?" + +Poupoul vikisi ja katsoi minuun häpeissään. Niin huonosti ei sen ollut +vielä koskaan ennen käynyt. + +Pesin sen haavat, sidoin ne, ja nyt makasi Poupoul vasemmalla +kyljellään, käpälät ojennettuina, ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisena +aamuna se yritti nousta. Mutta se painui vikisten takaisin. Kannoin sen +rakennuksen eteen päivänpaisteeseen ja panin vettä sen saataviin. + +"Huomenna on kaikki taas hyvin, Poupoul, jää koreasti makaamaan, +hyvästi!" + +Poupoul koputti hännällään, asetti päänsä maata vastaan ja valmistautui +kärsivällisesti odottamaan pitkän aikaa. + +Puhuin kylässä puusepän kanssa, sitten menin saaren ylitse Stiffiin +ja työskentelin koko iltapäivän herra Boucherin kanssa. Kun palasin +takaisin, oli auringonlaskun aika. + +Löysin Poupoulin oven edestä; se oli aivan samassa asennossa kuin +lähtiessäni. + +"Hoi, Poupoul!" + +Mutta se ei liikkunut. Se makasi, kääreissä olevat jalat ojennettuina, +ja tuuli leikki sen turkissa. Kumarruin alaspäin, ja pari kärpästä +lähti siitä suristen lentoon. Kosketin Poupoulia — se oli jäykkä ja +kova. Poupoul oli kuollut. + +"Oletko kuollut, koirani, enkä minä ole ollut luonasi?" kysyin hiljaa. + +"Oletko kuollut, koirani!" huusin. + +Niin, Poupoul oli kuollut. + +Nousin ja katsoin meren yli. + +Kentiesi olisin voinut pelastaa sen, jos olisin ollut saapuvilla? Miten +merkillistä, se oli kuollut noihin mitättömiin haavoihin. + +Kuljin pari askelta, tuskastani päästäkseni, sitten palasin takaisin. +Istuin kivelle oven eteen ja katsoin Poupoulia. Tuuli vinkui ja valitti +korkealla ilmassa. Meri läikkyi kuin tuli. Mahtavan, eespäin kiitävän +mustan ja hohtavan kuonan välitse leiskuivat kirkkaat tulenkielet +esiin. Meri paloi pohjaa myöten. Leveä purppurainen leimu vyöryi +taivaanrannalta yli meren, taivas oli kajastuksen punaaman höyryn +peitossa ja kuvasti aavemaisesti alhaalla riehuvaa tulipaloa. Palavan +meren pinnalla kulki suuri Itä-Aasiaan menevä höyrylaiva ja suli. Sen +kannet vuotivat pois, mastot ja raakapuut tippuivat alas, ja sen paksun +savupiipun nieli sitä ympäröivä tuli. Sakea, pikimusta savupilvi nousi +siitä — + +Istuin ja katselin Poupoulia. Silmäni kuivuivat kuopissaan. + +"Poupoul, toverini!" sanoin ja polvistuin ja suutelin sitä silmien +väliin. + +Silloin tein sen huomion, että sen kaulan ympärillä oli ohut lanka, ja +käteni herpautuivat tykkänään. Se oli sellainen lanka, jota käytetään +kalastettaessa, se oli silmukka — + +_Poupoul oli murhattu!_ + +Minä nousin ja vapisin tuskasta ja raivosta. + +"Sellaisia te olette! Sellaisia te olette!" huusin ja heilutin +nyrkkejäni kylää kohti. Silloin kalpenin. + +"Yann! Yann!" + +Miksi olet tehnyt sen minulle, Yann! Siksi että Poupoul hiljakkoin +paljasti aikeesi, sinä maantierosvo? Siksikö? Yann, miksi et heittänyt +silmukkaa minun kaulaani, minä olisin voinut puolustautua, mutta tämä — + +Poupoul oli varmaankin nuollut kättä, joka pani silmukan sen kaulaan, +oli haukkunut ja heiluttanut häntäänsä iloissaan, kun joku tuli sen +luokse, sen ollessa niin yksin. + +Menin kylään. Missä sinut tapaankaan, Yann, käyn kiinni olkapäihisi ja +viskaan sinut maahan, tartun kurkkuusi ja hakkaan nyrkilläni kasvosi +mäsäksi, siksi kunnes olet hiljaa, varo itseäsi, minä tulen! + +"Onko Yann laivalla?" kysyin, jäykkänä ja kalpeana. + +"Ei, Yann on maissa." + +"Missä hän on?" + +He nauroivat. Kuinkapa he tietäisivät, missä hän oli. "Jean Louis, +hyvää iltaa, eikö Yann ole sinun luonasi?" + +"Yann, hihi — ei, ystäväni." + +"Chikel, oletko nähnyt Yannia?" + +"En." + +Yann, Yann, missä piileksit? Käy esiin! + +Tuli pimeä. Kylä lepäsi niin rauhallisena vähine valoineen. Creachin +valokeila viuhui esiin, ja kattojen varjokuvat erottuivat siitä +selvästi mustina, sitten vaipui kaikki häivään ja sumuun, talot, valot, +ja valoisku sattui minuun ja häikäisi minut. Ja taas lepäsi tumma kylä +rauhallisena vilkkuvina valoineen. + +Palasin takaisin Myrskylään. Kärpäset surisivat Poupoulin ruumiin +ympärillä. Otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen meren rantaan. +"Sinähän olet aina elänyt merellä, Poupoul", sanoin. Poupoul oli jäykkä +kuin olisi sen nahka ollut täytetty. "Jää hyvästi, toverini!" + +Poupoul ajelehti. Se ui hitaasti poispäin, mutta sitten se joutui +pyörteeseen ja katosi. Aalto syöksyi esiin, ja kun sen vaahto oli +hajonnut, oli Poupoul taas edessäni. + +"Hyvästi nyt, Poupoul, senhän täytyy kuitenkin tapahtua!" + +Ihmeellistä! Koetin kolmessa, neljässä paikassa, aina tuli Poupoul +takaisin luokseni. + +Silloin otin sen jälleen käsivarsilleni, niin likomärkä kuin se olikin, +ja kannoin sen saaren toiselle puolen. Se oli raskas, ja minä huohotin. + +Idässä olivat meri ja taivas sinisenmustat, lännessä kuparinpunaiset. +Pieni ruskea kuunsirppi oli saaren yläpuolella, ja tuuli suhisi. + +Missä kalliot luotisuorasti laskeutuivat mereen, sinne heitin +Poupoulin. Näin, kuinka se putosi, kuulin sen. Nyt se ei voinut enää +tulla takaisin. Se vieri pitkin kallioita, sitten virta kävi siihen +kiinni ja se katosi. + +Seurasin sitä sen matkalla siksi kunnes tulin Marconi-asemalle. Sinne +menin sisään. + +"Istukaa", sanoi herra Boucher ystävällisesti, "minkä näköinen +olettekaan!" + +"Ei kiitos", vastasin minä, "minä tahdon seisoa, minun koirani on +kuollut". + +"Vai niin, koiranne on kuollut?" + +"Niin!" + +Lähdin taas. Istuuduin kivelle ja katsoin yli meren. Pikimustana se oli +mustan-sinivihreän taivaan alla, kauhean tyhjänä ja autiona. Siellä +kaukana kulki Poupoul ja aallot leikkivät sillä. + +Tulin vasta myöhään kotiin. Pari tuntia olin odottanut Yannia Pouponin +kuilun luona. Hän ei ollut tullut. + +Majassani oli yksinäistä. Sade rapisi katolla ja pisaroita tippui +raoista, ja minä ajattelin Poupoulia. + +"Muistatko, ystäväni, miten opimme tuntemaan toisemme? Se oli siellä +kaukana mantereen rannikolla. Sinä pidit terävillä hampaillasi kiinni +jalastani, purematta. Se miellytti minua! Muistatko, miten koettelin +uskollisuuttasi ja olin uidessani olevinani hukkumaisillani — mutta +sinä et vitkastellut, vaan heittäydyit samassa silmänräpäyksessä yhden +kerroksen korkeudelta mereen auttaaksesi minua." + +Tip — tiptip — sade valui ja sähkötti sekavia, järjettömiä sanoja, +joiden takana näytti vaanivan kauhea merkitys. Tuuli suhisi ulkona +— ja kuuntele: eikö koira haukkunut aholla? Nousin. Huutoja kaikui +ulkona, murhahimon huutoja, ja piinattujen koleaa naurua. Veri hyytyi +suonissani ja kokonaiset ruumiinosani olivat kuin turtuneet. + +Ei, täällä minun ei ollut hyvä olla. Menin ulos ja laskeuduin maata +erään kallion kupeelle. + + + +XXXV. + + +Tuli pari kurjaa päivää. + +Tuuli vinkui vinkumistaan. Se tuli luoteessa olevasta pilvenreiästä ja +kiiti eteenpäin, jäätävän kylmänä, aivan maata myöten. + +En viihtynyt kotona. Kuljeskelin kylässä, sähkötin herra Boucherin +kanssa, olin kaikkialla. En voinut sulattaa tätä kuulumatonta +kataluutta! Olihan Yann sydämensä syvyydessä hyvä poika, sen minä +tiesin. Mutta kuinka hän oli saattanut noin tehdä? Sano, Yann! Mutta +kaiken päätteeksi — mitä merkitsi koira hänen naiville raakuudelleen? + +Tuuli kiiti kylmänä ja ulvoen eteenpäin, eikä saari ollut mitään muuta +kuin autio sieluton soraläjä, jonka kimppuun meri hyökkäsi kaikilta +tahoin kirvein ja kangin, poistaakseen sen tieltään. Minua vilutti. + +Katsoin yli meren. Se viittoi ja viekotteli, niin että melkein henkeni +salpautui. Mitä tahdot? Mitä tahdot minusta —? + +Kaukana kulki kolmimasto märin, raskain purjein. Katselin sen menoa. +Päiväntasaajan aurinko on paahtava heitä ja heidän hiuksensa tarttuvat +kiinni laivankannen pikeen, kun he nukkuvat. Troopillinen sade valuu +ja he saavat kahlata polviaan myöten haaleassa vedessä. He takertuvat +tyveneen ja etsivät katseillaan tuhannesti päivässä taivaanrantaa. He +kulkevat laulaen piirissä ja nostavat raskaat purjeet ylös ja lentävät +myrskyssä. He pyytävät koukuilla albatrosseja, ja tuo suuri, kömpelö +lintu seisoo kannella avuttomana heidän nauravien ruskeiden kasvojensa +edessä — + +Nousin seisomaan. + +Äkkiä oli kaukainen kolmimasto liekkien vallassa. Mutta todellisuudessa +ei palanut se, vaan sydämeni oli syttynyt tuleen ja lingonnut liekit +silmiini. Tunsin sellaista tuskaa kuin rintani olisi repeytynyt kahtia. +Tiedätkö, mitä se on?! Se oli kaipausta sinne kauas! + +Lähtekäämme! Lähtekäämme metsiin, joilla ei loppua ole ja jotka +humisevat, lähtekäämme pohjolan lumikentille, missä ei aurinko paista +— yhtäkaikki, helvettiin, jos niin tahdot — mutta lähtekäämme _uusiin +oloihin_! + +Ja minä päästin huudon, joka kuului kauas merelle. + +"Kuulkaa, Noel, minä tahtoisin purkaa _La belle femmen_ kaupan." + +"Ettekö tahdo ottaa _La belle femmea_?" + +"En, minä matkustan pois." + +"Matkustatteko?" + +"Matkustan. Olen mielelläni valmis maksamaan, teille vahingonkorvausta." + +"Oh, niin välttämättömästi en tarvitse rahaa, vai? Jos kerran +matkustatte, niin niin mitäpä tekisitte _La belle femmella_, eikö niin?" + +Mutta minä en matkustanut tänään enkä huomennakaan. Yann ei saanut +luulla, että minä häntä peläten lähdin saarelta. Oh, ei! Mehän olimme +nyt molemminpuolisesti toisillemme paljon velkaa, ja minä pidän +selvistä tileistä. + +Neljä yötä pysyttelin Pouponin kuilun lähellä ja odotin Yannia. Istuin +siellä ja olin viluissani. Tuuli humisi, Creachin valosalamat lensivät +ylitseni. Poltin piippua ja pidin kättäni sen pesän päällä, jottei +tuuli voisi viedä siitä pois tupakkaa. Sillä tavoin lämmittelinkin: + +Enkö ole sinulle vannonut, että olen täällä joka yö, Yann? Missä viivyt +niin kauan, käy esiin, Yann — täällä minä olen — + +Tunnit kuluivat. Hou-huu-ho — ulvoi tuuli, ja joku ääni kaikui +korkeuteen: hiihii —. Toisinaan vonkui kallion halkeama. Kaukana +merellä kulki postihöyrylaiva, satulinnalta se näytti monine valoineen. +Istuin ja odotin. + +Mutta heti kun jotakin narisi tai kopisi aholla, nousivat hiukset +pystyyn huokosissani. Tuulessa oli uhkaavia ääniä, ja minä kuuntelin +henkeäni pidättäen. Äkkiä karkasi kamala valkea aave laukaten päälleni. +Vannon, että tällä hetkellä pullistutin itseni kuin piikkisika ja +puhkaisin katseillani valkean aaveen. Se oli paperipalanen, eikä se +minua sen enempää vahingoittanut. + +Toisinaan paukkui ja kaikui allani. Kuilu haisi kuin vanha kaivo, +ummehtuneelta ja mädänneeltä, siellä alhaalla litisi ja kahisi niinkuin +raskas, märkä esine olisi liikkunut edestakaisin. Kylmä puistatus +värisytti minua — siinä oli hän! Se oli Poupon, murhaaja, hän veti +jaloistani, tukki sormensa oikean kenkäni reikään ja huohotti. Sitten +hän jälleen lotisten liukui alas. + +Vaikkakin siirryin yhdestä jännityksestä toiseen ja ihoni kävi +kananlihalle, jäin levollisesti paikalleni istumaan. Enpä liikahtaisi +heti sittenkään kun Yann tulisi. Olisin kuuromykkä, hän löytäisi +täältä kuuromykän piipunpolttajan, joka olisi vaipunut ajattelemaan +viisaustieteen ongelmoita Pouponin kuilun partaalla. Yann saisi +tilaisuuden periä saatavansa. Mutta sitten — niin, sitten tulisi minun +vuoroni! + +Toisinaan otin pienen huiluni taskustani ja soitin laulun tai +lurituksen. + +Yann? Etkö kuule, Yann? + +Kerran nukahdinkin. Mutta silloin minut herätti tykinlaukaus. Piippu +oli pudonnut maahan. No, minä en ole sellainen mies, jolla on vain yksi +piippu, minulla on piippuja jokaisessa taskussa. Sytytin siis toisen +piipun. + +Yann? + +Odotin aina neljä, viisi tuntia. Riittääkö se pelastamaan kunniani, en +tiedä. Minulle se riitti. + +Mutta Yann ei tullut. + + + + +XXXVI. + + +"Jää hyvästi, Kedril, luotsi numero yksi! Missä on Jean Louis? Hyvästi, +hyvästi kaikki!" + +Kalastajat ympäröivät minut ja hieroivat karkeita poskiaan kasvoihini. +Suutelimme toisiamme. "Ettäs niin pian lähdet luotamme —!" sanoivat +he ja pudistivat päitään. Heidän kätensä olivat kovat kuin puu. Mutta +heidän silmänsä olivat uskolliset ja sydämelliset. Kedril tahtoi +ehdottomasti soutaa minut "Toimitsijaan". Lahjoitin hänelle piipun +muistoksi. + +Matruusit nostivat ankkurin. + +Silloin tuli "Työmiehestä" vene, ja Yann kiipesi "Toimitsijaan". +Seisoin laivan reunalla ja näin hänen tulevan. Tunsin, miten veri +poistui kasvoiltani, päällystakin taskussa olevat käteni puristautuivat +nyrkkiin. Aloin hitaasti kasvaa —! Mutta kun Yann katsoi minuun, +valtasi minut kumma voipumus. Yannin siniset lapsensilmät näet +hehkuivat täynnä rakkautta. Ne olivat Yannin entiset silmät, +sellaiset kuin ne olivat olleet aikaisemmin, ja ne tekivät minut heti +aseettomaksi. Yann astui luokseni. Hän näytti likaiselta, otsallaan +hänellä oli kauhea verinen naarmu ja hänen silmäinsä valkuaiset olivat +yhä verestävät. + +"Sinä lähdet!" sanoi hän hymyillen ja osotti katseellaan pientä myttyä, +joka oli kainalossani. + +En vastannut mitään. Katsoin häntä. + +Yann odotti hetkisen ja katsoi minua tutkivasti silmiin, sitten hän +alkoi uudestaan: "Ajattelet ehkä, että minä tapoin Poupoulin? Ei, en se +minä ollut. Rosseherre sen teki." + +Avasin suuni. "Rosseherre —?" + +"Niin. Minä sanoin hänelle: Poupoul paljasti aikeeni, se haukkui. +Siihen hän sanoi: vai niin, koira siis esti tekosi. Mitään muuta hän ei +sanonut. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän sanoi minulle: nyt ei Poupoul +voi enää estää sinua, Yann." + +Katsoin Yanniin ja halveksiva hymyily tuli huulilleni. Nauroin itseäni. +Hän on lapsi, tämä Rosseherre. Oh, niin, niin, hyvät herrasväet, tässä +näette ensi luokan ihmistuntijan edessänne! Lähdenpä kiertueelle ja +panen renkaan nenääni ja otan seipään käteeni ja näyttelen itseäni +rahasta! + +Mutta Yannille minä sanoin soimaavin katsein: + +"Yann, minä odotin joka yö Pouponin kuilulla. Miksi sinä et tullut?" + +Yann katsoi minuun hämmästyneenä. "Eihän täältä lähtenyt yhtään +laivaa", vastasi hän, "kuinka sinä siis olisit voinut matkustaa?" + +Nauroin ääneen. Nauroin itselleni. Siis aivan suotta syyttä olivat +hiukseni nousseet pystyyni — Yann ei ollut ajatellutkaan tulla +luokseni. Riittää! Pois! + +"Viime päivät olivat helvettiä!" jatkoi Yann ja hänen tulehtuneet +silmänsä sinkosivat säkeniä, hänen kaulasuonensa paisuivat. "Tuo nainen +teki minut hulluksi. Kuuletko? Hulluksi! Minä luulen, että hän on +pirun riivaama ja että hän noitui minut. Niin minä luulen! Hiljakkoin, +yöllä — en voinut tehdä sitä. Sinä vihelsit, kuljit niin huolettomana. +Senvuoksi. No, sinä matkustat, se on hyvä. En tiennyt enää, mitä minun +piti tehdä. Ja mehän olemme kuitenkin ystäviä, vai? Jos hän olikin +sinun luonasi, niin mitäpä, siitä! Jää hyvästi, _mon très cher ami_!" + +Yann ojensi minulle kätensä, ja hänen silmänsä kiilsivät kosteasti. +Tartuin ojennettuun käteen, ja me katsoimme kauan toisiamme silmiin. +Olimme kiusanneet toisiamme, ei mitään muuta, niinkuin täytyy tehdä +ihmisten, jotka tulevat lähelle toinen toistansa. + +Sitten Yann pisti kätensä taskuun ja veti sieltä, esiin umpikuorisen +kultakellonsa. + +"Lasi sinun täytyy panettaa siihen", sanoi hän, "otahan toki! No, ota +jo!" + +Minä hymyilin. Ei, milloinkaan minä en opi ymmärtämään näitä ihmisiä. +Mutta kelloa minä en ottanut. + +"Minä en tahdo omistaa mitään, joka maksaa enemmän kuin kymmenen +frangia, ymmärrätkös, Yann?" sanoin minä. "Jotain muuta kenties?" + +Yann etsi taskuistaan ja antoi minulle vankan puukkonsa. + +"Niin, sitä minä voin käyttää, kiitos!" Työnsin käteni taskuuni ja +vedin esiin pienen huiluni. Annoin sen Yannille. + +"_Merci_!" sanoi hän. "Miten monta ihanaa hetkeä — no, jää hyvästi! Älä +unohda minua!" + +Pudistin päätäni ja puristin vielä kerran Yannin kättä. + +Purje kohosi. + +"Toimitsija" laukkasi lahdelman ylitse. Tuulta oli enemmän kuin +tarvitsimmekaan. "Kameelin" ympärillä leikitteli pieniä mustia sorsia, +sukeltaen, pyöriskellen. Lokit istuivat kallioilla ja niiden päät +kiilsivät niin valkeilta kuin vastikään öljyvärillä maalatut napit. +Riuttojen luona meri imi ja hengitti. + +Kuljimme virran poikki ja "Toimitsija" kallistui toiselle kyljelleen. + +Sitten purjehdimme, sen veden peitossa olevan riuttarivin ohitse, jonka +lähellä niin usein olin kalastanut Merenkuninkaan kanssa. Meri jymisi +ja vaahtohunnut pärskyivät korkeuteen. Silloin näin pienen valkoisen +purjeen, joka heilui kovassa aallokossa. Se tuli meitä kohti. "Jean +Louis!" + +Mutta veneessä ei istunutkaan pieni Merenkuningas. Valkoinen myssy +näkyä purjeen alta. + +"Rosseherre — ho! ho!" huusivat matruusit. + +Vene purjehti aivan läheltä ohitsemme. Rosseherre istui köyryssä selin +peräsimessä, katse eteenpäin suunnattuna, matala otsa sadoissa pienissä +rypyissä. Hän ei katsonut ylös. + +Aalto nosti veneen korkealle ja vei sen pois. Tuossa tuokiossa oli +pieni keinuva purje kadonnut näkyvistämme. + +"Se pahalainen! Katsokaas vain!" huusivat matruusit ja nauroivat. + +Miksi? Miksi sinä tulit tänne, merelle? — + +Korkean, sinivihreän, kaksitornisen kalliolinnan kaltaisena on saari +meressä. Lokit kiertelevät ympärillämme, ja kaukaisilta kallioilta +tunkeutuu korviimme hento viheltävä ääni. + +Korkea kalliolinna muuttuu siniseksi ja katoaa mereen. Nyt ei ole enää +mitään nähtävissä, vain Creachin paksu pää ui taivaanrannalla. + +Silloin tunsin iskun sydämessäni. Yvonne! Jumala minua auttakoon, en +ollut kaikkina näinä päivinä enää ajatellut häntä, olin tykkänään +unohtanut hänet. + +Ihminen on ihmeellinen. + +No, Yvonne löytää pian toisen lemmityn. + + * * * * * + +Mantereen rannikolla tapasin Mathieun, L'honneurin ja Petitjeanin. +Jumalan kiitos, he olivat siellä. Luulen, että silmäni kyyneltyivät. +kun näin heidät. + +"Tässä minä olen." + +"Ah, sinä olet täällä!" + +Ryypiskelimme myöhään yöhön. Sitten sanoimme jäähyväiset. Haa, mitä +se on? Meri oli musta, ja musta oli taivaskin. Mutta taivaanrannalla +hengitti välkkyloisto, valkoista, valkoista, punaista, ja +valotuulimylly heitti siipiään korkeuteen. Ne olivat Stiff ja Creach. + +"Hyvästi, toverit? Ja kun pääsette takaisin _Osaan_, niin sanokaa +minulta terveisiä Amorikille ja hänen tyttärelleen, Yannille ja Jean +Louisille! Älkääkä unohtako tervehtiä Rosseherreä! Sanokaa terveisiä +kaikille, kaikille!" + +Kaksi päivää myöhemmin astuin Cherbourgissa suureen +kahdenkymmenentuhannen tonnin höyrylaivaan. Sumusireeni huusi, kappeli +soitti kävelykannella, _en route_! + +Olin surkeassa mielentilassa. Heti alussa sattui minulle se +onnettomuus, että loukkasin äänelläni laivan ylitarjoilijaa. Niin, +uskokaa, kunnioitettavin herra, että juon ensin kolme raakaa munaa, +ennenkuin uskallan lähestyä niin ylhäistä henkilöä! Otin miehen +katsastettavakseni. Miten oli minun meneteltävä, pyytääkseni tältä +lähetystönpäälliköltä hauskaa hyttiä? Hän seisoi edessäni kulttuurin +kielen siloiseksi nuolemana. Hän tuntui minusta hirveän tutulta. +Tarkastin hänen pääkalloaan. Niin, minä olin hänet jo nähnyt. Tuhannen +kertaa ja kaikkialla. Ne olivat _europalaiset_ kasvot! Eivät mitään +muuta. + +En puhunut enää sanaakaan. Otin viiden frangin rahan ja annoin sen +liukua hänen europalaiseen käteensä. Hän ymmärsi heti ja kumarsi: herra +voi vast'edes huoleti äänellään häiritä tämän höyrykarusellin pyhää +rauhaa — + +Hytissä koettelin mattoa sormillani, ja myöskin portaiden peitettä +tutkin salaa: kumia! Yann, missä me olemme? Sähkövaloa, lämmityslaitos, +kukkalaatikolta, kirjapaino, _hotel à la Riz_, heh, olin jo joutunut +sivistyksen ulkolaidoilta suoraan kiehuvaan keskukseen. Höyrylaiva oli +hiljainen kuin kirkko, vain silloin tällöin kuuli pelottavaa, ulvovaa +yskää: se olin minä. + +Nousin kävelykannelle ja hymyilin halveksivasti: sen pienin +pelastusvene oli suurempi kuin suurin vene, mitä meillä oli saarella. +Tuuli. Suunta pohjois-luoteinen, voima kahdeksan, kova aallokko. Mutta +jättiläinen ei heilahtanutkaan. Se kulki kahdeksantoista solmuväliä +tunnissa, ja kuitenkin se näytti olevan ihan liikkumatta ja vain +kapeat käytävät kulkivat. Meri oli syvällä allamme, näkymättömänä ja +mitättömänä. Me olimme kauttakulkijoita, emme mitään muuta. Tuli ilta, +ja Kanavan valot välkähtelivät ja värähtelivät. Kurja kalastaja-alus +liukui ohitsemme. Se kiemurteli ja pieksi aaltoja ja nousi pystyyn. + +"Hoi!" huusin minä ja heilutin lakkiani. + +Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiota. + +Ja nyt valtasi minut tietoisuus, alaston, kamala tietoisuus: _en +kuulunut enää sinne_! Aallot, tuuli, koko suuri meri — _en kuulunut +enää sinne_ — + +Menin tupakkahyttiin, istuin nojatuoliin, tilasin whiskyä lasin ja +toisenkin. Sitten ostin kokonaisen pullon. Kaksi tähtisikermäämme +loisti nyt kuohuvassa meressä olevan mustan saaren ylitse — + +Miksi? Miksi sinä tulit ulos merelle? + +Silloin kuuntelin: kuuletko koneiden pumppuavan? Kautta kaikkien +värähtelyjen, lävitse kaikkien kerrosten ja käytäväin kuuletko suuren +terässydämen lyönnit? Se oli Europan sydän, Europan, johon tulin! Ja +äkkiä siirtyi allani laulavien koneiden levollinen voima minuun ja +täytti minut väkevyydellä sekä äärettömällä varmuudella. Kaadoin lasini +täyteen ja hyräilin laulua. + +"Ole levollinen, sydämeni", sanoin sydämelleni, "elämän metsästysmaat +ovat suuret. Sinä löydät heidät kaikki uudestaan, Yannin, Yvonnen, +Rosseherren ja Jean Louisin, kaikki! Ja myöskin Poupoulin sinä vielä +tapaat, mikään ei ole korvaamatonta!" + +Mutta yöllä heräsin äkkiä. Höyrylaiva natisi kuten nahka natisee. +Kuuntelin. Siellä ulkona oli tuuli, meri, sieltä kuului ääniä, sieltä +ulkoa, ja minä ymmärsin ne. Sydämeni puristui kokoon. + +"Hyvästi, te rakkaat", sanoin, "hyvästi, minä tulen takaisin!" + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75862 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..b5dba15 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this book outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..bfaf927 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +book #75862 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75862) |