Initial commitHEADmain

4 files changed, 1213 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75573-0.txt b/75573-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..4899609
--- /dev/null
+++ b/75573-0.txt
@@ -0,0 +1,1196 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75573 ***
+
+Language: Finnish
+
+
+Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
+
+
+
+
+NUORTEN TUOMIO
+
+Yksinäytöksinen draama
+
+
+Kirj.
+
+LAURI HAARLA
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1925.
+
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+Otto Enarsson, vuorimestari, Isotilan herra.
+Kristiina eli Ristin, Polso-lappalaisen leski.
+Esther.
+Saulo.
+Kouno.
+Sininen akka.
+Harmaa akka.
+Musta akka.
+
+Tapahtuu Lapin rajoilla 1830-luvulla Juhannuksen tienoilla,
+ilta-auringon paistaessa.
+
+
+NÄYTTÄMÖ.
+
+Oikealla etualalla haalistuneen punainen, pieni aittarakennus, jonka
+kellervään oveen on kömpelösti maalattu kaksi sydämenkuvaa, toinen
+sininen ja toinen punainen, sininen viistosti punaisen yläpuolelle.
+Aittaan kuuluu matala, kaiteeton kuisti, joka kelpaa istuinpaikaksi.
+
+Taka-alalla mahdollisimman perspektiivisesti keltaiseksi maalattu
+vähäläntä asuinrakennus sinisine ikkuna- ja nurkkalautoineen. Keskellä
+rakennusta tummanruskea ovi ja tämän edessä pariaskelmainen lahonnut
+portaikko.
+
+Vasemmalta lähtee loivasti kohoava silta myllyyn, josta vain harmaa
+nurkkaus näkyy katsomoon. Vasemmalta taka-alalta näkyy palanen
+vuoltevan virran rantatörmää kevätviheriäisine nurmineen sekä
+ruuhilaitteita.
+
+Mutta suoraan taustalta nousee korkea, tummaa sineä uhoava vuori, joka
+uhkaavalla hahmollaan varjoo seudun, niin että vain itse näyttämö ja
+virran nurmikkotörmä ovat ilta-auringon kirkkaasti valaisemat.
+Taka-alan rakennus ja tausta sensijaan jäävät varjon puolelle.
+
+Vasemmalla, myllysiltaa vasten nojallaan, on puolivalmis pienehkö
+hammasratas.
+
+[Pienemmät seuranäyttämöt voivat sopivien dekoratsioni-tarpeiden
+puuttuessa järjestää näyttämön siten, että asuinrakennus sijoitetaan
+oikealle, joten aittarakennus jää kokonaan pois, ja mainitut
+sydämenkuvat maalataan silloin rakennuksen ovipieleen ja rakennuksen
+seinustalle asetetaan penkki. Taustana on tässä tapauksessa vain
+kesämaisema, eikä myllyrakennuksenkaan tarvitse välttämättä olla
+näkyvissä. Eräät asemat sekä näyttämölle tulot ja poistumiset
+näyttämöltä tietysti muuttuvat tällöin, mikäli ne koskevat poistumista
+asuinrakennukseen tai sieltä tuloa.]
+
+
+I KOHTAUS.
+
+Saulo, parikymmenvuotias nuorukainen, veistelee kirveellään
+hammasratasta ja hyräilee reipasta laulua, josta sanatkin silloin
+tällöin kumpuavat kuuluviin. — Hänen hiuksensa ovat ruskeat, hänen
+ilmeikkäät kasvonsa värähtelevät vuoroin säteilevää elämäniloa, vuoroin
+nuorekasta haavemieltä, ja hänen vartalonsa on solakka ja norja. Yllä
+on sininen paita, jalassa paulakengät. [Myöskin ruskeat tai mustat
+saappaat sopivat.] Vyöllä nahkavyö ja lappalaispuukko.
+
+
+II KOHTAUS.
+
+Ristin, noin 40-vuotias, juhlallinen, voimakas ja kaunis, mutta
+synkkäilmeinen nainen, kurkoittautuu ikkunasta.
+
+_Ristin_ (Saulolle). Onko Kouno tullut?
+
+_Saulo_. En ole nähnyt, äiti. Lähetitkö jonnekin?
+
+_Ristin_. Sinne Isotilan puolelle — — asioita urkkimaan.
+
+_Saulo_ (kiinteästi). Mitäs urkkimista siellä?
+
+_Ristin_. Onpa tietenkin. — Kyllä asioita riittää. (Katsoo ikkunasta
+vetäen sen kiinni.)
+
+_Saulo_ jää mietteissänsä seisomaan.
+
+
+III KOHTAUS.
+
+Kouno, noin 15-vuotias poika, juoksee vasemmalta kädessä katajainen
+jousenkaari ja pitkiä teräväpäisiä nuolia. — Hänen kasvonsa ovat
+väriltään ja ilmeillään lappalaiskasvot ja ruumiinrakenne hintelä,
+kuiva ja sitkeä. Hiukset tummat.
+
+Lappalaislakki on huolimattomasti heitetty takaraivolle. Koko puku on
+huolimaton ja kevyt poikanulikan puku.
+
+_Kouno_ (juoksee taka-alalle portaita kohti, hokien tolkuttomasti).
+Tole ketsh — — tole ketsh — — tole ketsh. (Heittää päästyään
+portaille lakkinsa huolettomasti menemään ja hihkaisee vielä kerran
+kuin aloittajaisiksi:) Tole ketsh — ja aamen sano pappi. Armon penikat
+perässä tavaa ja tallaa. Mutta riettahan rengit ryyppää ja rallaa.
+(Loilottaen.) Haaraviksit silinterisakset koijari koetteli konstillaan!
+— Ja aamenen jälkeen rovasti pauhas: Voi sinuas, armonvaras, pistitkös
+viinaporvarin leilihin kauhas. Ja voi sinuas, viinaporvari, koskas sa
+kavahdat tuomion sanasta! Killingit kierität tynnyrin hanasta. Ohoi
+teitänne, te kuudenmarkan miehet ja hepsankeikaleet! Niinkuin keiturit
+ja äpäreet te ajatte sieniä syömään uskon lampaat ja ärjytte irvessä
+hampaat: kivittäkää nämä villihenget ja hihhulit! Mutta minä sanon
+teille —- —
+
+_Saulo_ (puoliksi vakavasti, puoliksi leikillään). Lakkaa siellä
+hihhuilemasta, poika. Tulepas tänne — —
+
+_Kouno_ (hyräillen, itsepäisesti). Enpäs tule.
+
+_Saulo_. Tule ja leiki taistelijaa!
+
+_Kouno_ (lähestyen epäillen). Enpäs leikikään — —
+
+_Saulo_. Tuo jousesi tänne, näytän ihmeitä sulle.
+
+_Kouno_ (häijysti). Ihmeitä mukamas — —
+
+_Saulo_ (ottaa Kounon kädestä kaaren ja asettaa nuolta paikoilleen).
+Ammu pystysuoraan ja puhki tuo tummava pilvi, silloin — —
+
+_Kouno_ (yhä suuttuneempana). Enpäs ammukaan! (Alentaen ääntä,
+hammasten välistä, salavihaisesti.) Olet Ristinin poika.
+
+_Saulo_ (hämmästyen; lämpimästi). Niin olet sinäkin sen kaikkein
+kauneimman Ristinin poika.
+
+_Kouno_ (synkästi). Minä olen Polson poika. Sitä jankkaa Pettarin
+nulikka. Niin sanoi sekin Sjaggon Antta. "Lapin-Polson Kouno",
+"Polso-myllärin penikka", niin ne hattarat haukkuvat minua. Mutta sinä
+— "Ristinin Saulo", "Ristinin esikoinen" ja "etelän poika".
+(Halveksivasti.) Mikä lietkin nuoltu vasikka.
+
+_Saulo_. Mutta sinä olet Ristinin kuopus, ja molemmat Polson poikia
+ollaan. Tourpunin hurjaa heimoa ollaan. Etpä tiedäkään: Njunnan ja
+Kaskaivon tuntureilta saakka vaelsi tänne Lapin Polso ja neljännestä
+pitkä oli porojen raija. Ei ole häpeä olla Polso-vainajan poika.
+
+_Kouno_ (lapsellisen kärttyisästi). Tahdon olla Ristinin poika.
+
+_Saulo_. Jos ammut pilviä päin ja tahdot taivaita nähdä, silloin olet
+ylpeän Ristinin poika. Katsos tuonne: sininen hame ja kellervä liina on
+pilven tyttärellä siellä. Ammu! Ja sitten tuijota taivaan holviin.
+(Itsekseen, hiljaisessa hurmiossa.) Se on tummansinisiä silmiä täynnä
+— — ja kaksi on kauneinta niistä.
+
+_Kouno_. Rietastako minä tyhjää laukomaan. Pilkkaan! (Juoksee jousi
+kädessä vasemmalle, melkein näkymättömistä.) Pois tieltä! (Ampuu nuolen
+oikealle ovessa olevia sydämenkuvia kohti; nauraa räkättävästi.) Ja
+vieläkin ammun! (Samassa lentää toinen nuoli.)
+
+_Saulo_ (rientää oikealle oven eteen). Lakkaa, poika!
+
+_Kouno_ (tulee näkyviin; nauraen hähättävästi). Pistikös Ristinin
+poikaa? Tuollaisia penikan naamoja rötjäät seinät täyteen, puukolla
+vuolet koivujen kylkeen, ja jokaisen kuvussa seisoo Ee ja Ässä, Esther
+ja Saulo, Saulo ja Esther. Tiedänpäs senkin. — —
+
+_Ristin_ (tullen ikkunaan; kylmähköllä äänellä). Kouno, mitäs
+viivyttelet siellä?
+
+_Kouno_ (Saulolle). Mutta annapas muutama äyri, saat tietää jotain.
+
+_Saulo_ (jyrkästi). Mene tupaan, äiti käski. (Siirtyy vasemmalle
+etualalle.)
+
+_Kouno_ (kiertäen arkaillen ottamaan nuoliansa). Enpäs heitä nuoliani.
+
+_Ristin_ (rakennuksen ovelta; kuin salaisen riemun vallassa). Saulo
+poikani! Vesi nousee ylävirran puolella. Kestävätkö tokeet?
+
+_Saulo_. Kyllä kestävät uudenuutukaiset tokeet.
+
+_Ristin_. Kouno, etkös pääse sieltä! (Poistuu rakennukseen.)
+
+_Kouno_ (lähestyy Sauloa arkaillen; viekkaasti). Se lähti talosta
+sieltä, niin että liehui siniset helmat. Meidän tolalle kääntyi ja
+nilkat kuin Kirjatsin vuojaset vapisi. Minä kotiin viiletin vaaran
+laitaa. Se vaaralle nousi. — Montakos äyriä annat?
+
+_Saulo_ (joka on alkanut riemukkaana liikehtiä). Kokonaisen riksin
+saat. (Antaen rahan; iloisesti.) Siinä on Polson pojalle rahaa. (Ottaa
+kirveen ja vie sen oikeanpuoliselle seinustalle.)
+
+_Kouno_ (kyyristyen kuin iskusta; hammasta purren). Polson pojalle
+— — (Loittonee taka-alalle portaikon luo; sieltä uhitellen.) Ostanpas
+tällä Sjaggon Antalta pitkän puukon ja nimikkoporosi tapan, sen
+Kirjatsin tapan. Tole ketsh! (Katoo rakennuksen ovesta.)
+
+_Saulo_ (hyräilee jälleen riemukasta lauluansa, menee vasemmalle ja
+siirtää hieman hammasratasta; kääntyy oikeanpuolista seinämää kohti,
+katsoen sydämenkuviin, riemukkaasti). Sinut löydän kyllä, sininen
+sydän. (Lähtee, aikoo poistua taka-alalta oikealle.)
+
+
+IV KOHTAUS.
+
+Ristin tulee kiireesti ulko-ovesta ja hänen jäljessänsä Kouno.
+
+_Ristin_ (Saulon jälkeen, tuohtuneena, melkein riemukkaasti). Saulo,
+takaisin palaa!
+
+_Saulo_ (kiireisesti, iloisesti). Ei ole aikaa, äiti.
+
+_Ristin_ (Saulolle). Odota. (Kounolle; osoittaen vasemmalle.) Tuota
+tietä, joenvartta pitkin. Juokse Saarekkeen niitylle saakka ja nopeasti
+palaa. (Kääntyy heti Saulon puoleen.)
+
+_Kouno_ vilkaisee salavihaisesti Sauloon, katoaa vasemmalle.
+
+_Ristin_ (Saulolle). Nyt ei ole kiirettä, poika. Kyllä aika tuomiolla
+seisoo. Ja nyt se on tullut! Otto Enarssonin ja äitisi tuomiopäivä.
+Katso! (Viittaa vasemmalle.) Virta tulvii tokeita vastaan. Se nuolee jo
+ylävarren niittyjä. Kohta peltojen kupeita hamuaa. Ja silloin, poika,
+Otto-herran viimeisten peltojen kevätlaiho mätänee.
+
+_Saulo_ (käyden levottomaksi). Tulviiko? En luullutkaan — —
+(Mennessään vasemmalle.) En ole huomannut — — (Heittää silmäyksen
+tokeisiin päin; kääntyen takaisin.) Ei ole hätää vielä.
+
+_Ristin_ (kiihkeästi). Hädän täytyy tulla. Lisää vielä pari vaaksaa
+lankkuja patoon — —
+
+_Saulo_ (kuin piinan alaisena). En voi, äiti — — (Jyrkemmin.) En
+tahdo sitä.
+
+_Ristin_ (lähestyen; kiihkeästi mutta hellästi). Kavahda, poikani,
+epäilystä. Nyt on tilinteon aika tullut.
+
+_Saulo_ (yhä tuskaisemmin). En voi, äiti!
+
+_Ristin_. Et voi? Enkö ole sinua kasvattanut vanhurskaan koston
+täyttäjäksi? Etkö toissa kesänä vyöryttänyt kokonaisen vuoren soraa
+kartanon malmikaivokseen? Sen teithän — —
+
+_Saulo_ (tuskan alla, synkästi). Sen tein — — olinhan tottunut
+vihaamaan.
+
+_Ristin_. Sen teit, ja mammonan saantiin meni Isotilan herralta
+viimeinen toivo. — Mutta nöyrtyikös silloinkaan se kankea sydän? Ei.
+Eikä sen paremmin viime kevännäkään! Muistatkos?
+
+_Saulo_. En tahdo muistaa — —
+
+_Ristin_. Et tahdo? Ja silloin raikuivat pahdat ja vaarat, kun säikytit
+hänen parhaan porokarjansa tunturin kuiluun ja nauroit kuin koston
+enkeli laaksoon alas. — Se oli poikani joiku, minä kuulin sen.
+
+_Saulo_. Se joiku oli synkkä ja katala. Tänä kevännä nauran toisella
+tavalla.
+
+_Ristin_. Mutta kukas vielä koko viime talven veisti parrut ja lankut,
+veisti ja sahasi aamusta iltaan, naulasi ja niittasi iltapuhteet kaikki
+ja rakensi korkeat tokeet Isotilan peltojen menoksi. Kukas sen kaiken
+teki? Sinä sen teit!
+
+_Saulo_. Mutta ensi polun keväällä auettua vaaralle tuonne heräsi ilma
+ja maa, heräsi virrat ja vuolteet ja loivat uuden laulun. Ja nyt!
+Kosteitten rantojen vihertäessä — — se pajupillinä soi, se raidassa
+itkee kuin kaukainen huilu. (Tullen etualalle, hukkuen omiin
+hurmioihinsa.) Se lyö lukkoon korvat. Se avaa rinnan kuin viiltävä
+puukko, se jännittää kylkeni jouset kuin saaliin ajoon. (Kuin
+ihmetellen.) Se miehen tekee ylpeäksi. Se mielen tekee kaikkein
+nöyrimmäksi.
+
+_Ristin_ (joka on hämmästyneenä kuunnellut poikansa outoja sanoja;
+lähestyen, tutkivasti). Mistä tämä haikea joiku?
+
+_Saulo_ (melkein väsyneesti). En saata sanoa sitä. En ymmärtääkään.
+(Siirtyy vasemmalle.) Sen tiedän vain: älä viettele minua viheliäiseen
+vainoon. (Istuutuu rattaalle.)
+
+_Ristin_. Tämä vaino ei ole viheliäistä! Tämä on hurskaan vihan malja,
+joka vuodatetaan hänen päällensä minun kauttani. (Puoliksi itsekseen;
+hiljaisella äänellä, mutta lujasti.) Ilman sovintouhria, armonvarkaana
+ja paatuneena, ei Otto Enarsson ole joutuva iankaikkisuuden rannalle.
+
+_Saulo_ (kärsimättömänä, väsyneesti). Ilman sovintouhria, suruttomana
+ja paatuneena, niin sinä hoet viikosta viikkoon. Puhut kuin sen suuren
+saarnamiehen suulla. Mutta minkätähden vihaat häntä? Sitä et ilmoita
+koskaan.
+
+_Ristin_. Eikö se riitä, mitä olen sanonut? — Kun sydämeni oli
+särjetty ruoko, hän tallasi sen. (Itsekseen; harvakseen.) Siihen tekoon
+mahtuu kyllä syytä. (Menee poikansa luo; hyväillen häntä hellästi.)
+Poikani, usko minua. (Yhä liikuttavammin.) Enkö ole hoivannut sinua
+kuin lapsista armoitetuinta? Enkö ole levittänyt hyväilyni liepeet
+sinun ylitsesi päivin ja yöllisin hetkin? En ole johtanut sinua koskaan
+pahaan, vaan aina pyhään. Uskalla minuun. Saat kaikki tietää ja me
+pääsemme lepoon, kun tulee sovintojuhla.
+
+_Saulo_ (epäillen ja väsyneesti). Koska tulee sovintojuhla?
+
+_Ristin_ (suoristautuu, loitompana Saulosta). Kun Otto Enarsson on
+köyhempi kalastajalappalaista ja huokaa kurjana sielunsa tähden,
+silloin saatetaan sinulle ilosanoma, jonka suloisuutta et vielä saata
+aavistaakaan.
+
+_Saulo_ (katkerasti). Jälleen hämärästi puhuttu. En vaaksaa eteeni näe.
+Ryntäillä tunturin paino ja päässä aivojen vaiva. — En vaaksaa eteeni
+näe.
+
+Silloin alkaa vaaralta kuulua _Estherin_ laulu:
+
+    Oli sininen pilvi ja aurinko
+    ja alla metsien helma.
+    Tule, sankari auringon,
+    sinipilvessä piilossa morsian on.
+    — Mut tunturi tummin on Sulitelma.
+
+_Saulo_ on noussut seisaalleen heti ensi sävelten kuuluessa, ja hänen
+katseensa on säe säkeeltä käynyt yhä riemukkaammaksi.
+
+_Ristin_ (hämmästyneenä). Ken laulaa?
+
+_Saulo_ (riemukkaalla leikillä). Sinisestä pilvestä morsian laulaa, sen
+kuulithan! (Kiirehtii oikealle taka-alalle, josta kääntyy äitinsä
+puoleen.) Hyvästi, äiti. Nyt sain ilosanoman! (Katoo oikealle.)
+
+Jälleen kuuluu _Estherin_ laulu:
+
+    Oli sininen silmä ja ratsuri,
+    mut alla metsien helma.
+    Tule, ratsuri Saamemaan,
+    tule morsian murheinen noutamaan.
+    Ja tunturi kaunein on Sulitelma.
+
+
+V KOHTAUS.
+
+Kouno on tullut säkeistön aikana juosten vasemmalta ja aikonut rientää
+äitinsä luo, mutta tämä on pysähdyttänyt hänet taka-alalle.
+
+_Ristin_ (laulun loputtua; puoliksi itsekseen). Kenen on tuo heleä
+ääni?
+
+_Kouno_. Se on Isotilan neiti, etkös sitä tiedä. Sille se Saulo
+sydämenkuvia maalaa ja vuolee. — Mutta kyllä nyt on paha merrassa
+tänään — —
+
+_Ristin_ (keskeyttäen). Vaikene! (Siirtyy tuohtuneena etualalle.)
+Esther Enarsson — — se tytär, joka teki minun esikoisestani
+jalkasikiön — Sekö laulaa nyt ja veljeänsä houkuttaa. (Nauraa
+kamalasti. Vaitiolo.) Kurjat lapset, vain kadotuksenko kuopan olette
+meiltä perineet? Ei, ei, se on tasoitettava ajoissa. Tulvan on noustava
+vaaralle saakka ja ajettava syylliset tilintekoon. (Aikoo rientää
+vasemmalle.)
+
+_Kouno_ (pysähdyttäen äitinsä). Etkö kuule, äiti. Se herra tulla
+koikkii tänne.
+
+_Ristin_. Tänne? Puhutko totta? Näitkö sen?
+
+_Kouno_. Tuolla vastaan harppoi rantatolaa. Ympäri kiekkasin oitis ja
+viiletin tänne.
+
+_Ristin_. Juokse, Kouno, nopeasti ja kutsu Saulo kotiin. Mutta sano,
+että yksin on hänen tultava. Juokse.
+
+_Kouno_ (aikoo lähteä, mutta palaa takaisin, koskettaen kömpelösti
+äitiänsä, ääni värähtäen). Jos juoksen oikein nopsaan, olenko sitten
+— — Ristinin poika?
+
+_Ristin_ (laskien kätensä pojan olalle; väsyneesti). Olet kyllä
+Ristinin poika. (Kylmähkösti.) Mene.
+
+_Kouno_ katsoo hetken epätietoisena; lähtee hitaasti oikealle.
+
+_Ristin_ (keskinäyttämöllä, yksin). Hän tulee — — hän tulee!
+(Hitaasti.) Tuleeko anomaan katumuksen armoa, vai vieläkö vastustaa hän
+— — kovaa armonjärjestystä. (Siirtyy hitaasti oikealle ja nojaa
+seinään.) Miten onkaan ruumis turta ja raihnas. Jo liekin kyyhkynen
+väsynyt lentämästä — — tämän synnintulvan yllä. Ei ainoata öljypuun
+oksaa, ei ainoata levon sijaa tämän kirotun maan päällä. (Hetken
+vaitiolo; vartalonsa jälleen suoristaen, kuin taisteluun valmistuen.)
+Ja kuitenkin: taivaaseen et nukkumalla kostu. Väärällä armolla et
+lähimmäistäsi pelasta. (Kuin juhlallisena valana.) Tänään, tunnen sen,
+on suuri Riihenperkaaja eroittava jyvistä akanat — — minä tunnen sen.
+(Jännittyen; melkein kuiskaten.) Hän tulee. — Hänen kasvojansa olen
+katsova kuin iankaikkisuuden portilla. (Jää tuijottamaan vasemmalle.)
+
+
+VI KOHTAUS.
+
+Otto Enarsson tulee vasemmalta. Hän on noin 50-vuotias, keskikokoinen
+mies. Hänen parrattomain kasvojensa väri on kalvakkaan harmaa, ja
+niiden ilmeet tulevat helposti hermostuneiksi. Hiukset ovat täydet ja
+harmahtavat. — Jaloissa on hänellä ratsusaappaat ja päässä
+herrashattu, mutta muuten yksinkertaisesti puettu.
+
+_Enarsson_ (tulee tuimin askelin keskinäyttämölle, huomaa Ristinin,
+pysähtyy ja ottaa kuin tahtomattaan hatun päästään; ristiriitaisin
+tuntein). Kristiina — —
+
+_Ristin_ (hetken vaitiolon jälkeen, jännittyneenä katsoen, tukahtunein
+äänin). Otto Enarsson, tulet vuosien takaa. Mitä tahdot?
+
+_Enarsson_ (kuin lumouksesta päästen, tuimasti). Vaatia tilille.
+
+_Ristin_ (uhmaavasti). Kenet?
+
+_Enarsson_. Sinut ja poikasi.
+
+_Ristin_. Oman poikasi — —
+
+_Enarsson_ (kiihtyneenä, julmasti). Niin, sen metsänperkeleen, joka
+suisti porokarjani ja peitti kaivokseni soraan, sen joka jo nulikkana
+teki joka päivä pahaa karjalleni ja viljalleni, sen hirviön ja hänen
+äitinsä saan viimeinkin turmanteosta kiinni — —
+
+_Ristin_ Poikani edessä voi hänen isänsä vain lannistaa korskean
+mielensä! Ja minulta saattaa Otto Enarsson vain anelemalla anoa —
+armon leipää.
+
+_Enarsson_ (kylmästi). Oikeus riittää minulle. Tokeet on avattava tai
+itse sen teen. Siihen on minulla laillinen oikeus.
+
+_Ristin_. "Laillinen oikeus". Oikeuden rintakilvellä peittelet pahaa
+omaatuntoa. Mutta turhaan minun edessäni itsesi haarniskoit. Se ei
+peloita minua vaatimasta rikoksillesi sovitusta — — Lapin lakien
+mukaan.
+
+_Enarsson_ (raskaasti, pohjaltaan surumielisesti). Luuletko, vaimo
+parka, noituvasi paluutielle menneet ajat — —
+
+_Ristin_. Ne ovat jo palanneet ja minulle ne ovat alati olleet läsnä.
+— Vai etkö muista, kenet maitojyvänä pilasit. Kuin tämän päivän sen
+muistan minä. — — Ja mihin heitit sen paleltuneen jyvän? (Naurahtaen
+katkerasti.) Polso-lappalaisen laariin, homeen ja ruumenien sekaan. Ja
+sinä itse? Kuin kulkukoira juoksit etelään, nait herrasnaisen,
+vertaisesi, sait rahaa ja tahdoit kaivaa maan uumenista saakka
+malmisuonet, hopeakivet ja kultajyvät. Toit rajan yli riettaita
+kulkureita ja lappalaisia kokonaisen karjan mammonaa itsellesi
+lapioimaan. Yötä päivää räiskivät koneet ja kitisivät vintturit. Ne
+äänet päätäni särkivät, kun päivin pihalla liikuin ja yöllä — — ne
+huusivat korvaan ja rääkkyivät kuin äpäreet —
+
+_Enarsson_ (voimatta enää kestää syytösten tulvaa). Älä jatka! Se on
+mennyttä kaikki kuin kuumeinen uni. (Siirtyy vasemmalle ja istuutuu
+rattaalle.) En jaksa kuulla.
+
+_Ristin_ (seuraten jäljessä vasemmalle). Etkö tullutkin tekemään tiliä?
+Nyt tehdään se loppuun saakka. (Hetken vaitiolo.)
+
+_Enarsson_ (kääntyy äkkiä Ristinin puoleen). Näyt muistavan kaikki. Et
+kuitenkaan tiedä mitä on nuoruus.
+
+_Ristin_. Sen tiesin silloin, kun peurana juoksin laakson laitaa ja
+etsin metsän siimeestä sinua.
+
+_Enarsson_. Ei, Kristiina, en sitä tarkoittanut. Se on naisen nuoruus,
+mutta miehen ei — —
+
+_Ristin_ (keskeyttäen). Vai sittenkö alkoi se oikea nuoruuden aika, kun
+likaisen lappalaisen vaimona inhossa elin, inhossa synnytin
+näivettyneen pojan ja ikävästä näännyin. — Niin, ikävästä! Ymmärrätkö?
+— Niin sinua vielä silloinkin kaipasin, että olisin ollut valmis
+jalkavaimoksi sinulle — — jollet olisi minua henkipattona pakoillut.
+Eikös sekään hulluus kelpaa nuoruudeksi?
+
+_Enarsson_. Himo kauas ja vieläkin kauemmaksi oli minun nuoruuttani. —
+Kun palasin isänmaamme viimeisestä sodasta, olin nuori ja voimakas.
+Olin mielestäni ansainnut kunnioitusta ja kunniaa. Tahdoin käskeä ja
+kieltää tahtoni mukaan. Mutta tultuani kotikonnulle oli vastassa
+vain rappiolle joutunut sukuni kartano ja elottomat ihmiset. — En
+voinut kuitenkaan uskoa, että Enarssonin nimi menettäisi komean
+kaikunsa entisillä valtamaillaan. En voinut! Minun täytyi tehdä
+ennenkuulumatonta. Pitäjäin herraksi oli minun päästävä. Siihen
+tarvittiin lisää peltoja, karjaa ja kultaa. Kiersin villinä laaksot ja
+rotkot. Etsin malmia, ihmettä ja hopeaa. — Se oli nuoruuden humala.
+Sen juopumuksen epätoivossa ja riemussa söin ruoakseni sinutkin — —
+niin, taisin olla rakastunutkin. En muista muuta kuin sen pyörryttävän
+hetken, jolloin löysin malmisuonen ja seisoin kunnian kynnyksellä.
+
+_Ristin_. Seisoit ja suolapatsaaksi jäädyit — —
+
+_Enarsson_. Aivot jäähtyi ja selkeni. Mietin kylmästi keinot. Tarvitsin
+rahaa koneisiin ja kaivajiin ja sitä sain etelän-pohatan tyttäreltä.
+Sen kaikki myötäjäiset mätin kaivokseen, panttasin lisäksi maapalan
+toisensa jälkeen. Ostin poroja ja möin. Mutta kaikki voitot nieli se
+helvetin kuoppa. Malmisuoni katkesi, jatkui ja katkesi taas, kunnes
+— — kunnes — —
+
+_Ristin_. Upposit kokonaan pahaan. Etkö uittanutkin lappalaisia
+nuoransilmukassa jään alla avannosta avantoon? Kuin pääsusi riehuit ja
+pakoitit suojattomat ja neuvottomat ilmaiseen työhön. Mutta mitäs
+lopulta tyhjästä löysit?
+
+_Enarsson_ (nousee; vimmastuneena). En mitään, en mitään! Jäi tyhjä
+kuoppa ja kirkkomaalle vaimoni hauta. Mutta, olin taistellut, olin
+pannut arvelematta viimeisen panoksen sukuni kunnian puolesta. En ollut
+säästänyt mitään ja siksi en ole lannistunut mistään. En ole sortunut,
+en vaimoni kuolemasta, en kaikista turmanteoistanne. Jäi ylpeä nimi ja
+lempeä tytär. Se riittää vanhukselle.
+
+_Ristin_ (uhmaavan pilkallisesti). Vai riittää? Mutta — — istupas
+alas, saat kuulla jotain.
+
+_Enarsson_ istuu epäröiden oikealle.
+
+_Ristin_ (kuiskaavasti, käheästi). Miksi se etelän nainen kuoli?
+Tiedätkö sen?
+
+_Enarsson_ katsoo hämmästyneenä.
+
+_Ristin_ (melkein riemukkaasti). Alinomaiseen päänvaivaan ja jokaöiseen
+itkutautiin. Ja minä ne nostatin häneen! — Etkö usko? — Kun et
+antanut minulle armopalaakaan, silloin meni sydämeeni katkeruuden
+myrkky, ja tahdoin tärvellä sinun ympäriltäsi onnen pois. — Silloin
+oli nälkävuodet ja pakkasvuodet. Porot eivät saaneet jäätyneiltä
+tuntureilta jäkälää, eivätkä lappalaiset lumituntureilta polttopuita.
+He kaivoivat hautausmaansa ruumiskirstut lämmityspuiksi ja painuivat
+suurin laumoin etelämmäksi, meidänkin pitäjään. Mylläri-Polsolla kurjia
+ruokittiin, ja kiitokseksi sain lappalaisakalta vainajan jalkaluun,
+joka oli loitsittu täyteen silmänitkua ja pääluun särkyä. Ja mitäs
+tein? Kun emäntäsi makasi lapsivaivoissa, silloin hämäräiltoina kiersin
+ja hoin: "Iso kana itkemään, ohimoilta ottamaan, iso kana kuolemaan,
+vähä kana itkemään." Ja kauankos eli? Pari vuotta itki ja ruikutti
+täällä.
+
+_Enarsson_ (nousee kauhistuneena ja suuttuneena; vaivoin työntäen sanat
+suustaan). Sinähän olet — — ilmetty peto!
+
+_Ristin_ (vetäytyen vasemmalle). Silloin olin myöskin hullu. Päivin oli
+aurinko musta, ja yöllä paistoi likaisen punainen kuu. Laahasin kurjan
+ruumiini riihen alle ja pinojen taakse. Siellä rukoilin ja noiduin
+vaimosi kuolemaa ja Polson kuolemaa, siellä vapisin ja väijyin, kunnes
+raastoivat tupaan. (Vaitiolo.) Mutta pelastuipa järkeni sentään vielä.
+Sen kirvoitti se suuri saarnamies, joka herätti naapuripitäjät ja
+meilläkin kävi — — sieluja perkaamassa.
+
+_Enarsson_. Villihenkien hourailua kaikki. Turha jatkaa. Menen avaamaan
+tokeet. (Aikoo poistua vasemmalle.)
+
+_Ristin_. Avaa, mutta minä suljen ne jälleen, jollet anna minulle
+kuuluvaa oikeutta.
+
+_Enarsson_. Sinun oikeutesi on murhan henki. Jatka mielesi mukaan.
+Hyvästi. (Kääntyy menemään.)
+
+_Ristin_. Poikani Saulo on tulossa. Hän avaa tokeet, jos teet oikeutta
+meille.
+
+_Enarsson_ (palaten pari askelta; synkästi, suuttumuksen vallassa).
+Etkö ole jo tarpeeksi tehnyt pahaa? Mitä hävityksen oikeutta tahdot
+vielä? Mitä? — Vastaa, älä vaikene.
+
+_Ristin_ (hetken vaitiolon jälkeen; matalahkolla äänellä, mutta
+lujasti). Rikkaan, jolla ei ole rikkautta sydämessä, on tultava
+köyhäksi, jotta hän löytäisi sielullensa tavaran. Siinä on
+armonjärjestys sinulle.
+
+_Enarsson_ (katkeran ivallisesti). Sitä armoa olen niellyt jo täyden
+mitan, Polson emäntä.
+
+_Ristin_. Ei riitä vieläkään. Et ole köyhyydestä saanut sielullesi
+rikkautta.
+
+_Enarsson_ (heräten oikeutettuun vihaan). Taistelen viimeisistä
+pelloistani ja vainioheinistäni. (Korostaen.) Teen sen tyttäreni tähden
+ja pelastaakseni urhoollisten isieni kunniallisen nimen. Siinä on
+sielulleni rikkautta kyllin.
+
+_Ristin_. Ei riitä sekään. Et ole nöyrtynyt maailman edessä, et ole
+kirvoittanut valheen kahletta meidän ranteistamme. — Sinun on tehtävä
+teko, joka pelastaa poikani, sinut ja minut.
+
+_Enarsson_ (joutuen ristiriitaisten tunteitten valtaan; tukahtunein
+äänin). Ymmärränkö oikein — — Alanko aavistaa, mitä tekoa
+tarkoitat — —
+
+_Ristin_ (lähestyen; intohimoisesti). Sen jos uskallat, lakkaa riita ja
+kosto ja vaiva. — Otto Enarsson, tunnusta poikasi, nuoruutemme
+rakkauden poika. Anna hänelle nimesi, ota hänet omaksesi. Hän on uljas,
+hänkö saisi koko ikänsä kuulua halveksituimpaan heimoon, kantaa
+vääryyttä ja häpeää? Pelasta hänet lappalaisen kirotusta nimestä!
+Silloin paistaa elomme ilta-aurinko iankaikkista Juhannusta. —
+Tunnusta poikasi — — Siihen vain olen tahtonut sielusi kurittaa — —
+nöyryyttämisellä. — — Odota! (Katoo hetkeksi oikealle.)
+
+_Enarsson_ (kuin peläten ratkaisua, siirtyen levottomana etualalle).
+Sellaistako — — ei, en ole sellaista — — koskaan — —
+ajatellutkaan. (Itsekseen.) Entä tyttäreni? Ei, sehän on mahdotonta.
+
+_Ristin_ (näkymättömissä, huhuten vaaralle päin). Saulo! Poikani!
+— — Saulo!
+
+_Enarsson_ (yksin). Ei, minulla ei ole oikeutta heittää tyttäreeni
+meidän tahrojamme. (Päättäväisesti.) Eikä sitä oikeutta ole
+kenelläkään. — —
+
+_Ristin_ (yhä näkymättömissä). Kouno! Kouno, vinhemmin juokse!
+
+_Enarsson_. Lappalaisen likaama, raivottaren kasvattama. (Kääntyy
+odottavana taka-alalle päin.)
+
+_Ristin_ (tulee oikealta; iloisesti). Kouno juoksee vaaran polkua alas.
+Saulokin on tulossa varmaan — —
+
+_Enarsson_ (kylmästi, varmasti). Antaa tulla vaan. Tahdon nähdä
+kerrankin sen turmantöitten tekijän.
+
+_Ristin_ (pyytävästi). Häntä älä syytä. Minussa on syy. Minä kasvatin
+hänet vihaan. Mutta hän on tahraa vailla ja viaton. — Odota, kohta
+saat nähdä pitäjän uljaimman pojan.
+
+
+VII KOHTAUS.
+
+Kouno tules juosten oikealta.
+
+_Kouno_ (hengästyneenä). Käski avaamaan tokeet.
+
+_Ristin_. Sauloko käski?
+
+_Kouno_. Sanoi avaavansa, mutta minäpäs kärtin luvan. Ja kohta on
+koskessa kohina! (Juoksee vasemmalle.)
+
+_Ristin_. Kuulitko sen? Vaatimatta avaa.
+
+
+VIII KOHTAUS.
+
+Kuuluu vaaralta _Saulon_ laulu:
+
+    Yli vaarojen,
+    yli tunturien
+    lens etelän lintujen jata.
+    — Mut vaaralla armahan polku.
+
+_Ristin_. Ken kauniimmin laulaa kuin poikamme Saulo?
+
+_Enarsson_ kääntyy vaieten poispäin; jää tuijottamaan synkkänä.
+
+_Saulon_ laulu kuuluu jo lähempää:
+
+    Yli laaksojen,
+    yli virtojen
+    soi etelän riemussa tuuli.
+    — Mut vaaralla armahan laulu.
+
+_Ristin_. Nyt avaa käsivarret poikasi tulla. Tuon hänet sinulle. (Menee
+oikealle, josta ottaa Saulon vastaan, ja johtaa häntä etualalle
+Enarssonia kohti; Saulolle.) Katso, ken on tullut — — pitkästä aikaa.
+
+_Saulo_ (ystävällisesti, mutta hieman arasti). Terve tuloa, herra.
+(Katsoen ihmetellen äitiinsä.) En ymmärrä — —
+
+_Ristin_. Kohta ymmärrät — — ilosanoman saat kuulla kohta.
+
+_Enarsson_ (jyrkästi). Miksi on rakennettu täksi kevääksi laittoman
+korkeat tokeet?
+
+_Saulo_. Vihassa teitä kohtaan ne rakensin, herra.
+
+_Enarsson_. Tiedän — — tiedän. Äitisikö käski nyt ne avaamaan?
+
+_Saulo_. Ei, itse sitä tahdon, koska en jaksa vihata enää. — Vihasin
+teitä lappalaisten puolesta, vihasin koko prameata elämäänne täällä
+akanaleivän, jäkäläleivän ja pettuleivän maassa. Niin, oli paljon
+syitä. (Etsien sanoja.) Ja — — kuitenkin — — nyt en jaksa vihata
+enää. En tiedä sitäkään —. (Päättävästi.) Uskokaa, herra, en tahdo
+teille turmiota enää — —
+
+_Ristin_ (Enarssonille, pyytävästi, melkein kuiskaavasti). Älä viivytä
+sovintojuhlaa.
+
+_Saulo_. Niin, menen Kounolle apuun. Ja pian on virta uomassansa taas.
+(Poistuu vasemmalle.)
+
+_Ristin_ (kiihkeästi). Riennä hänen jälkeensä, kiireesti riennä, ja
+palatkaa isänä ja poikana.
+
+_Enarsson_ (jyrkän päättävästi). Ei, vaan suoraa tietä kotiin. (Astuu
+lujin askelin oikealle taka-alalle.)
+
+_Ristin_ (kauhistuneena). Oletko sokeudella lyöty!
+
+_Enarsson_ (kääntyen vielä Ristiniin päin). Ei, vaan estän sydämeni
+horjumasta, jotta en joutuisi viekkaisiin ansoihinne. En usko
+pahantekijöitten kääntymyksiin. Ja sitäpaitsi: vaikka poikasi olisi
+enkeli, en hänelle nimeäni antaisi, sillä menneitten syntien — —
+
+_Ristin_ (keskeyttäen). Sovittamattomien syntien!
+
+_Enarsson_ (jatkaen järkkymättömästi). Menneitten syntien en salli
+nousta tyttäreni elämää häiritsemään, ehkäpä turmelemaan. Velipuolen on
+pysyttävä hänelle tuntemattomana, se muista.
+
+_Ristin_ (muuttuen koko hahmoltaan). Tuntemattomana — — tottamaarin
+tuntemattomana ihan. Miten viisasta ja juhlallista! Aateltu oikein ja
+jalosti — — kuten tuleekin maailman herrain. (Salauhmaavasti.)
+Tottamaarin! Tuntemattomina — — kuin vieras mies ja nainen he
+toisensa kohdatkoot. (Lähestyy, ottaen Enarssonia käsivarresta.)
+Kuulepas, kunnian herra, rakastatko tytärtäsi?
+
+_Enarsson_ (irtautuen Ristinista jäykästi). Sen olen jo sanonut.
+
+_Ristin_. Totta kai — — rakastathan toki, kuin köyhä mies ainoata
+karitsaa. Hänhän on puhdas kuin laakson liepeillä koskematon koivupuu.
+Vain Herran salama sen voi turmella ja taittaa.
+
+_Enarsson_ kääntyy poispäin ja astuu hitain askelin taka-alalle.
+
+_Ristin_ (yksin etualalla). Enkös tietänytkin, että musta aurinko
+paistaa kuumimmasti. (Enarssonille.) Miten kirkastikin sinun suusi
+kautta totuuden — — se kunnian rietas.
+
+_Enarsson_ (hitaasti, hiljaisesti). Hyvästi. (Kääntyy menemään, katoo
+oikealle. Alkaa kuulua vasemmalta voimakas kosken kohina, joka
+vähitellen vaimenee.)
+
+_Ristin_ (Enarssonin lähtiessä). Mene! Hitaasti kulje tai juokse kuin
+hullu, ei vältä Saulus parka Damaskon tietä. (Yksin, kääntyen etualaa
+kohti.) Eikä vältä se tytär Herran salamaa. (Kääntyy jälleen ja rientää
+vasemmalle.) Pojat! Saulo! Sulut auki laidasta laitaan! Maan päältä
+kuivukoonkin virtojen juoksu. (Palaten hitaasti keskinäyttämölle.) Ja
+syntyköönkin alamaihin suvanto laaja kuin meri, hiljainen, lyijynraskas
+ja autio meri. Ja pimeys liikkukoon syvyyden päällä — — (Naurahtaa
+kolkosti, jäykistyy. Lyhyt vaitiolo. Kuohahtaen jälleen raivoon.) Ja
+heidän pitää huokaaman ja huutaman ja kumartaman polviansa, kunnes vain
+katumuksen riekale tuulessa lepattaa! (Lyhyt vaitiolo.) Etkö näe,
+Herra! Olen valmis patriarkan jäljessä Morian maalle, eikä ole minulla
+lammasta polttouhriksi. Oman poikani annan! (Kääntyen vasemmalle päin.)
+Saulo, Saulo! (Jälleen itsekseen.) Hänet pahimmalta säästä tai turmele
+turmelematon siemen. (Synkän hiljaisesti.) Täällä — — Morian maalla
+— — täyttyköön kunkin kohtalo tahtosi mukaan.
+
+
+IX KOHTAUS.
+
+Saulo tulee vasemmalta.
+
+_Saulo_ (reippaasti). Kutsuitko, äiti?
+
+_Ristin_ (kääntymättä ja Sauloon katsomatta). Missä on Esther?
+
+_Saulo_. Esther? Hänestäkö? — —
+
+_Ristin_ (yhä tuijottaen katsomoon). Olet mieltynyt kartanon neitoon.
+Saat siunauksen multa. Missä on hän nyt?
+
+_Saulo_. Jäi vaaralle — — odottamaan.
+
+_Ristin_ (melkein käskevästi). Lähde oitis, hae neito tänne. (Kääntyy
+Saulon puoleen.) Ja näytäpä sille, minkälaiset tokeet olet veistänyt
+omalla kädellä, minkälaisen pärehöylän, vesirattaat ja hammasrattaat
+olet käymään pannut. (Salaperäisesti, hyväilevästi.) Viepäs se sinne
+hämärään myllyyn — — sieltä se akkuna joelle katsoo kuin uninen
+silmä. (Kiihoittavasti.) Näytäpä kaikki — —
+
+_Saulo_ (malttamattomasti). Näytän, näytän — —
+
+_Ristin_. Ja tuutit ja laarit, ja kuinka olet teroittanut pyöreät
+kivet. — Sitten — vie tupaan ja kamarinkin puolelle, saatte siellä
+rauhassa keskenänne haastaa. Lähde, hae. Menen asioimaan laakson
+puolelle.
+
+_Saulo_. Lähden — — kuin näätä männikön laitaa. (Rientää
+taka-alalle.)
+
+_Ristin_ (pysähdyttäen Saulon). Koko talo jää yksin. Varmaankin — —
+vasta pimeässä palaan.
+
+_Saulo_. Mitäs hulluttelet, nythän ei koko aurinko laskekaan. (Katoo
+oikealle.)
+
+_Ristin_. Kouno!
+
+
+X KOHTAUS.
+
+Kouno tulee nopeasti vasemmalta.
+
+_Kouno_ (tullessaan). Tässä ollaan.
+
+_Ristin_. Tule myötä, lähdemme laakson tolaa.
+
+_Kouno_. Enpäs tule, on kylälle kiire. Katekeetta saarnaa kohta
+lukkarin pihalla ja pänttää katkismusta. Sjaggon Anttakin tulee sinne,
+ja minä ostan siltä riksillä pitkän puukon, luupään ja luutupen, oikean
+miesten puukon.
+
+_Ristin_ (hajamielisesti). Kunhan menet — — juokse kylälle vaan.
+(Aikoo poistua oikealle.)
+
+_Kouno_ (tarttuen äitinsä käsivarteen). Se on sellainen tappajan
+puukko, että lyöpäs sillä poroa niskaan, niin koskena painuu veri
+rintaonteloihin ja siihen lyykähtää kuin kana. Sillä sen Saulon
+Kirjatsin tapan, jos kerrankin vielä rupee hokemaan: "Polson poika,
+Polson poika" — —
+
+_Ristin_ (keskeyttäen; kovasti). Mene, juokse. Ei ole aikaa jaaritella.
+
+_Kouno_ (kääntyy, hokee mennessään). Senkin myllytonttu ja jauhonaama
+— — jauhaa ja maalaa ja rötjää. (Katoo vasemmalle.)
+
+_Ristin_ katselee hetken Kounon jälkeen ja poistuu sitten oikealle.
+Näyttämö hetken tyhjä, kuuluu vain putouksen vaimea kohina.
+
+
+XI KOHTAUS.
+
+Saulo ja Esther tulevat vasemmalta. Esther on sangen nuori ja kaunis,
+hiuksilta tummanruskea, kasvoilta kuultavahipiäinen ja kalvakka. Hänen
+käyntinsä ja liikehtimisensä on ujoa ja viehkeän arkaa.
+
+_Saulo_ (kääntyen vielä näkymättömissä olevan Estherin puoleen). Älä
+arkaile enää — — ei ihmistä ketään, ei niin kärpäsen kääppää.
+Juoksetkos nopsaan, taikka ma sylissä kannan.
+
+_Esther_ tulee arkana ja uteliaana.
+
+_Saulo_ (vetäen hänet kädestä lähelleen). Katso, vain päivänpaiste
+leikkii seinämällä, ja pienet hiukkaset tanssivat myötä kuin kultaiset
+jyvät. Niitäpä kelpaisi myllärin jauhattaa! Katso, noin ne tanssivat ja
+niin ovat leikkineet koko tämän kevään. Ja tiedätkös? Myllyn hyrinässä
+tuolla! Kuin hopeaiset pisarat ovat jyvät tuutista sataneet — —
+(Painaa riemussa Estherin käden rinnalleen.)
+
+_Esther_ (irtautuen). Mutta — — jos on tuvassa joku?
+
+_Saulo_. Eipäs ole. Kouno juoksi sinne ja äiti tuonne — — laakson
+perimmäiseen mökkiin saakka, palaa koska muistaa. — Mennäänkös tupaan?
+
+_Esther_ (liikehtien vapautuneempana). Täällä ollaan — — katsellaan.
+Kuin unettaisi aivan, niin on hiljaista täällä. (Iloisesti.) Täällä
+taitavat myllytontut silmäluomia kutittaa. (Kuulostelee leikillään
+myllylle päin.) Kuuluneekin sipsutusta ja tassutusta — —
+
+_Saulo_. Ho-hoo — — elokuun hämäriin saakka kuorsaavat täyttä päätä
+ne pienet pakanat. (Lähestyen.) Ja tiedätkös, Esther, siihen saakka on
+kaikkien rakastuneitten valvottava illasta aamuun — —
+
+_Esther_ (huomaa seinällä olevat sydämenkuvat; juosten ja painaen
+kätensä kuvien päälle). Kumman sydän on sininen? Arvaapas — —
+
+_Saulo_. Sen ken pakenee kuin metsien sininen ranta. (Lähestyy; ottaen
+takaapäin Estherin käsivarsiensa väliin, kuiskaten.) Sinun se on, sinä
+kaunis ja arka. Minun on hullu ja punainen.
+
+
+XII KOHTAUS.
+
+Sininen akka, tihrusilmäinen, puettuna siniseen akan pukuun, tulee
+oikealta.
+
+_Sininen akka_ (kulkee hitaasti taka-alan yli, havaitsee syleilevät
+nuoret; tuikeasti). Synnissäkö liehutte täällä?
+
+_Esther_ kavahtaa Saulosta erilleen.
+
+_Sininen akka_ (aikoen astua lähemmäksi). Jokos kavahdit, sinä korea
+tytär?
+
+_Saulo_. Jatka matkaasi, vaimo.
+
+_Sininen akka_. Vai Ristinin Saulo. — — Riettaankos pelimanniksi olet
+ruvennut sinäkin? Ettes häpeä. (Mennen nopeasti aivan Estherin eteen.)
+Ja kenenkäs kanssa? (Peräytyy kauhistuneena. Hetken vaitiolo.)
+
+_Saulo_. Niin, eikös se katekeetta lie jo lukujansa alkanut.
+
+_Sininen akka_ (melkein vavisten). Isotilan neiti — — (Vakavasti.)
+Eikös teillä, lapsiparat, ole tietoa, keitä te olette. Tekös
+toisillenne annatte suuta? Ettekös ymmärrä, että turmio jo rintojanne
+kopristelee? (Hätäisenä.) Hyvät lapset, kavahtakaa — — paetkaa
+toisianne, niin kauan kuin vielä on aika. (Menee vasemmalle;
+pysähtyen.) Sinä, Otto-herran tytär, pakene kuin tiainen käärmettä
+pakenee. Ja sinä, Ristinin poika, valvo ja rukoile, ettet kiusaajaksi
+tulisi. (Poistuu vasemmalle. Nuoret seisovat hetken vaiti toisiansa
+arasti katsoen.)
+
+_Saulo_ (rohkaisevasti). Lie ollut hupsunsekainen koko vaimo.
+
+_Esther_ (vieläkin väristen; kulkien Saulon ohjaamana oikeanpuolista
+istuinta kohti). Miten kovia ja julmia ovatkaan ihmiset täällä.
+(Istuutuu; puoliksi itsekseen.) Niiden pelkoon ja erämaan kauhuun
+riutui äitinikin, itki ja vapisi itsensä hautaan. Niin ovat minulle
+kertoneet. (Saulon puoleen kääntyen.) Tahtoisin kauaksi pois, etelään,
+missä äitini syntyi ja kasvoi.
+
+_Saulo_ (innostuen). Siellä on, kuulema, talvi kuin kevät täällä, ja
+kesä kestää kylväjän kylvää ja leikkuumiesten riemukkaita talkoita
+pitää. Suuret on kaupungit siellä, ihmistä ja kansaa täynnä. Niissä
+kerran käymme ja katselemme komeata maailmaa. Niinhän? (Kumartuen
+Estherin puoleen.) Vieläkö pelkäät?
+
+_Esther_ (taipuen lähemmäksi Sauloa). Enhän enää — — Mutta — —
+vieläkin haasta, miten menemme sinne, koska pääsemme sinne — —
+
+
+XIII KOHTAUS.
+
+Harmaa akka ja Musta akka, puettuina harmaaseen ja mustaan akan pukuun,
+tulevat oikealta. Huomattuaan nuoret he alkavat keskustella
+merkitsevästi supisten. Heittävät vielä uteliaan silmäyksen ja katoavat
+vasemmalle.
+
+[Sopivista voimista ollessa puutetta voi seuranäyttämö hätätilassa
+jättää kokonaan pois Harmaan akan ja Mustan akan.]
+
+
+_Esther_ akkojen mentyä nousee vaivautuneena.
+
+_Saulo_ (vetäen Estherin lähelleen). Mennään täältä sisään. Siellä on
+turvallista, ja kamarin akkunan alla vaeltaa kuultavanhopeainen virta.
+(Taka-alalla painaa Estherin syliinsä ja suutelee.)
+
+_Esther_ (kuiskaten). Vie kauas ja piiloon — —
+
+_Saulo_. Vien etelään — — (Poistuvat ovesta, Saulo lyö ovensalvan
+kiinni. Näyttämö hetken tyhjänä. Päivänvalo käy hieman himmeämmäksi ja
+valjuksi.)
+
+
+XIV KOHTAUS.
+
+Ristin ja Enarsson tulevat oikealta.
+
+_Enarsson_. Täällä tyttäreni ei voi olla. Vannoit tietäväsi missä hän
+on. Jos et valehdellut, näytä oitis tie. Olen levoton, pimeä on tulossa
+— — jäi lähteissäni kotiin eikä kukaan tietänyt mihin nyt oli
+joutunut — —
+
+_Ristin_ (osoittaen oikeanpuolista istuinta). Istu tuohon. Ei ole
+kiirettä.
+
+_Enarsson_. Vastaa. Onko hän mennyt kylälle katekeettaa kuulemaan?
+
+_Ristin_ (kylmästi, varmasti). Ei ole mennyt kylälle, ei ole kotona.
+Minä yksin tiedän, missä hän on.
+
+_Enarsson_. Emäntä parka, pienellä kiusalla luulet piinaavasi, kun et
+enää mitään muuta voi.
+
+_Ristin_. Miksi sitten tulit? Miksi olet levoton? Miksi et kääntynyt jo
+tiellä? Et, sillä omatuntosi on levoton. Se tietää rangaistuksen
+tulevan. Istu.
+
+_Enarsson_ istuu tahdottomana.
+
+_Ristin_ (istuutuu viereen). Oletko kuullut tarinaa kahdesta
+lappalaisveljeksestä?
+
+_Enarsson_ (aikoen nousta; äärimmilleen kiusattuna). Nyt ei ole
+tarinoimisen aika — —
+
+_Ristin_ (yhä kylmästi ja rauhallisesti). Kuuntele tarkasti. Kyllä aika
+kadotetuilla riittää. Niin. Ne veljekset asuivat selällisellä saarella,
+mutta erässä kävivät mantereenpuolen metsämailla. Kerran, eräretkellä,
+nuorempi veli surmasi katalasti vanhemman, sillä hän himoitsi veljensä
+vaimoa ja tavaraa. Läksi sitten murhamies soutamaan kotosaareen
+saalistansa perimään. Ja voimakkaasti ponnalsi uudenuutukaisten
+paulakenkäin kanta veneenkaarta vastaan. Kotovalkama tuli näkyviin.
+Kokka karahtaa, mies nousee teljoltaan ja astuu maalle. Mutta hänen
+eteensä nousee silloin murhatun veljen haamu, jota kauhistuen surmaaja
+pakenee, kiertäen saaren rantaa. Haamu seuraa, mies juoksee, juoksee
+koko seuraavan yön ja päivän, mutta toisena yönä kaatuu kuoliaana
+maahan. Hänen ruumiinsa löydettiin aamulla, ja sen kengät olivat niin
+risaiset kuin olisi niillä kuljettu tuhannen virstaa. (Nousten.) Niin,
+sen miehen rikoksen haamu astui tekijäänsä vastaan. Ja samoin tapahtuu
+sinulle tänä iltana.
+
+_Enarsson_ katsoo Ristiniin jäykistynein katsein.
+
+_Ristin_ (etääntyen vasemmalle; koroittaen ääntään). Ja sinun tyttäresi
+on se haamu.
+
+_Enarsson_ (ponnahtaen ylös; käheästi). Missä hän on?
+
+_Ristin_. Hän on tuleva kohta sata kertaa kurjempana kuin tulin minä
+kerran sinulta sääliä anelemaan.
+
+_Enarsson_. Missä hän on? Mitä on hänelle tapahtunut?
+
+_Ristin_. Hän on turmiossa, ja rakkaimman poikani vaati turmion
+hinnaksi Jumala.
+
+_Enarsson_ (tolkuttomana). Jumala — — Jumalastako haastat! Mutta
+— — saman Jumalan nimeen — — sinut hakkaan maahan, jollet ilmoita
+turmantekoasi! — —
+
+_Ristin_. Tuolla sisällä on tyttäresi veljensä sylissä välittämättä
+ylpeästä nimestänsä ja kunniastansa.
+
+_Enarsson_ (syöksyy rakennuksen ovelle ja koetettuaan turhaan avata
+ovea lyö siihen nyrkillään, hokien suuressa hädässä). Tyttäreni — —
+tyttäreni! Avatkaa! (Lyö jälleen ovea. Hetken hiljaisuus.)
+
+_Saulo_ (näkymättömissä, eteisestä). Ken siellä?
+
+_Enarsson_ (hoippuu takaisin kohti etualan istuinta). Ei, en voi heitä
+nähdä — — en voi katsoa kasvoihin tytärtäni. (Lysähtää istumaan.)
+
+
+XV KOHTAUS.
+
+Saulo ja Esther tulevat, Saulo avaa oven ja tulee taka-alalle,
+Estherin pelokkaana seuratessa.
+
+_Esther_. Isäni!
+
+_Enarsson_ (ojentaen kätensä epätoivoisena tytärtänsä kohti; kuin
+hätähuutona). Esther, Saulo on veljesi! (Tuskin kyeten enää jatkamaan.)
+Sano — — yksi ainoa — — sana.
+
+_Saulo_. Luonnotonta houretta — —
+
+_Ristin_. Se oli omantunnon huuto ja totta. Otto Enarsson on teidän
+kummankin isä.
+
+_Saulo_ (katkonaisesti huohottaen). Äiti — sanotko tämän Jumalan
+nimeen?
+
+_Ristin_. Vannon ja sanon.
+
+_Saulo_ (hoippuu taka-alalle, jossa lyyhistyy maahan).
+
+_Esther_ (puoliksi itsekseen). Täytyy päästä — täältä — — (Katoo
+vasemmalle.)
+
+_Ristin_ (rientäen poikansa hio). Poikani, elä murru tästä. Ole karkea
+ja kova. Niin ovat ihmiset meillekin olleet. Ole mies, jäyhä ja julma,
+niinkuin oli isäsikin. (Joutuen hätään.) Nouse, poikani — —
+
+_Enarsson_. Missä on Esther? (Aikoen turhaan nousta.) En pääse, en
+jaksa — — Esther!
+
+_Saulo_ (ponnahtaen seisaalleen). Esther! (Äidilleen.) Pois tieltä,
+sinä kauhistava ja kirottu. (Rientää vasemmalle; näkymättömissä,
+epätoivoisena.) Esther! Esther! Esther — —
+
+_Ristin_ (kulkee vaivoin etualalle; vuoroin korkealla äänellä, vuoroin
+kuiskaten). Minäkö — minäkö kauhistava! Ketä syyttää hän? — Minäkö
+sen tein? Ei, ei. Me kaikki sen teimme — — (Lyyhistyy vasemmalle
+rattaan viereen. Hetken vaitiolo. Äkkiä Enarssonille.) Sinä sen teit!
+Sinä olet poikani edessä Juudas — — _sinä_ olet kauhistava. —
+Kirotkoonkin äitiänsä, väärin tekee, väärin. Sinunhan _täytyi_
+tunnustaa, sinun, sinä luonnoton kieltäjä, rakkautesi kieltäjä — —
+turmelemattoman siemenen sinä murhasit minulta!
+
+_Enarsson_ (väsyneen kolkosti). Rukoile, jos taidat, vaimo. Älä syytä
+enää.
+
+_Ristin_ (lähellä mielipuolisuutta, mutta ei raivoavasti). Ei, en
+syytä, ei kenessäkään ole syytä. Mutta poikani syyttää — — Ei ymmärrä
+poika parka, ettei kenessäkään ole syytä — — Miksi, miksi? Ei
+kenessäkään. (Lyhyt toivoton vaitiolo; ikäänkuin löytäen pelastuksen.)
+Sen Herra käski! — Minä luotin Häneen, joka Morian maalla uhrin vaati
+ja uhrista päästi. — Meidätkin päästää. Vuota hiljaa. Hän hetken
+koettelee ja sitten päästää. Nythän ei ole valhetta enää — —
+(Läheisesti, syvällä murheella.) Emmekös olekin alastomiksi tulleet?
+Kuin ryömivät penikat — — kuin nälkäpenikat. — Älä murehdi enää.
+Armonpenikoita ei hän heitä muruja vaille. Vuota, vuota — —
+
+_Enarsson_. He tulevat — — Jumalan kiitos.
+
+
+XVI KOHTAUS.
+
+Saulo ja Esther tulevat. He ilmestyvät hiljaa ja hitaasti vasemmalle
+taka-alalle. Toisella kädellä Saulo suojaa sisartansa. He katsovat
+hetken ympärilleen kuin seisoisivat vieraalla hautausmaalla.
+
+_Saulo_ (rauhallisesti). Miksi makaatte maassa, nouskaa.
+
+_Ristin_ (kohottautuen hieman; aran ihmettelevästi). Poikani, kasvosi
+ovat valoisat ja rauhalliset — — kuin aamutähti auringon edellä — —
+
+_Enarsson_ (ojentaen käsiään). Esther, tule luokseni, Esther. Tule
+sinäkin, Saulo — —
+
+_Saulo_ (vieraasti ja surumielisesti). Emme tule luoksenne enää. Olemme
+tulleet hyvästiä sanomaan.
+
+_Ristin_. Minne lähdet, poikani?
+
+_Saulo_. Etelään, kauas.
+
+_Ristin_. Koska palaat?
+
+_Saulo_. Emme koskaan palaa.
+
+_Enarsson_. Tyttäreni — — ethän voi jättää — — isääsi — — yksin?
+
+_Esther_. Minne veljeni menee, sinne menen minäkin.
+
+_Ristin_. Poikani — — lue tuomio mulle. Mitä synkempi kuulla, sitä
+suloisempi on se kärsiä. Mutta älä heitä minua — — päästä kirouksen
+alta!
+
+_Saulo_. Kiroamaan emme kykene — — hautausmaalla. Lähtömme olkoon
+tuomio teille. Me pakenemme vihanne saastaa, josta meidät varjeltiin.
+Sillä tietäkää: En sortunut maahan siksi, että olisin langennut
+kauheimpaan syntiin. Ei paennut sisareni sen tähden, että turmelus
+olisi tarttunut häneen. Sitä kadotuksen kuilua me kauhistuimme, jonka
+partaalle teidän elämänne vaino ja kosto olivat meidät saattaneet.
+Häpesimme teitä, emme itseämme, sillä sisartani varjeli hänen sydämensä
+puhtaus, ja minut esti kaikesta pahasta mieleni ujous.
+
+_Enarsson_ (nousten; liikutettuna). Jumalan kiitos, minun rampoihin
+jäseniini valuu elämä jälleen.
+
+_Ristin_. Katso, poikani, Jumala armahti meitä vielä.
+
+_Saulo_. Teidän koston jumalanne ja armon jumalanne ei ole meidän.
+Äsken — — kauhun ja häpeän keskellä kielsin sen. Ja minun sieluni
+kypsyi hetkessä enemmän kuin siemen parka maassa kymmenen kevään
+aikana. Inhon lieskat näyttivät minulle koko elämänne pitkän polun,
+vaaran laelta rotkoon saakka, jossa hamuilette nyt. (Hiljaisesti.) Niin
+vieraiksi tulitte sinä hetkenä meille. Minusta tuntuu, kuin ette olisi
+meitä synnyttäneetkään. Me olemme syntyneet itse, tänään, teidän
+murhastanne. — Vai onko teillä mitään oikeutta meihin? — Vastatkaa.
+
+_Enarsson_. Lapset, kieltäkää vanhempanne, siihen on teillä oikeus.
+Mutta onnettomuus On palkkanne, jos kiellätte isienne jumalan.
+
+_Saulo_. Korkeamman tähden, jonka turmantekojenne hätä ja kauhu meille
+loi. Niin syvälle te työnsitte meidät kadotuksen kuiluun, ettei meitä
+enää pelastanut mikään muu kuin ihme, meidän oman nuoruutemme ihme, ei
+teidän eikä jumalanne. Teidänkö tekojenne jumala? Hän, jonka nimeen te
+unohdatte eilisen lemmen ja muutatte sen vihaksi, kuin arkiryysyiksi
+sunnuntaivaatteet. Jokaisen hyvän teon te unohdatte, mutta pahan te
+muistatte vuosikymmenet. — Voitko, äitini, kieltää tätä?
+
+_Ristin_. Oikein, poikani, lyöt. Vielä syvemmälle lyödä saat, mutta
+luotani älä lähde pois!
+
+_Saulo_. Meidän täytyy lähteä. Nuoruutemme ihme käskee meitä. Oman
+jumalamme kaskeksi me poltamme tämän maan! Ja se on kasvava uljasta
+viljaa — —
+
+_Ristin_ (nöyrästi; ihailevasti). Teidän poikanne ja tyttärenne pitää
+ennustaman ja näkyjä näkemän. Sen muistan, kun kasvojasi katson.
+
+_Saulo_. Lähtekäämme, sisar. Taaksemme korpi ja aurinko eteen.
+
+_Ristin_. Mitä meille jää?
+
+_Saulo_. Tuulet viestejä tuokoot. Ne tunnette kyllä, kun aamuin ja
+illoin istutte portaillanne. (Aikoo kääntyä lähteäkseen.)
+
+_Ristin_. Poikani, — — muisteletko minua?
+
+_Saulo_ (surumielisesti). Jos muistan, koetan unohtaa.
+
+_Enarsson_ (liikuttavasti). Tyttäreni — —
+
+_Esther_. Isä, jää hyvästi — — minä muistelen sinua. (Nuoret
+kääntyvät ja lähtevät, mutta tulevat vielä penkereellä näkyviin.)
+
+_Enarsson_. Hän muistelee — —
+
+_Ristin_. Oikein minun poikani tuomitsi. Oikein ja vanhurskaasti hän
+eroitti tänään turmelemattomat siemenet pilaantuneista.
+
+Väliverho.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75573 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..240dc23
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75573 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75573)