Initial commitHEADmain

4 files changed, 2755 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75386-0.txt b/75386-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..9ef6f7a
--- /dev/null
+++ b/75386-0.txt
@@ -0,0 +1,2738 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75386 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA ELÄMÄSTÄ
+
+Kirj.
+
+Liina Kataja
+
+
+
+
+
+Porissa,
+Otto Andersin'in kirjap. ja kustannuksella,
+1914.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Taistelu ja voitto
+Emma Dahl
+Uni
+"Sydämen taisteluja ja toiveita"
+Kolmen vuoden kuluttua
+Kaksi puoliksi auennutta ruusun-nuppua
+Särkyneitä sydämiä.
+
+
+
+
+TAISTELU JA VOITTO
+
+Kuvaus uskonpuhdistuksen aikakaudelta
+
+
+Monta onnetonta yötä oli hän jo viettänyt, sillä vaikka hän kuinka
+olisi koettanut nukkua, niin ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun nuo
+kiusalliset ajatukset ahdistivat, eivätkä antaneet rauhaa.
+
+Hän oli lukenut pyhäin miesten elämäkertoja, oli rukoillut ja
+kiduttanut ruumistaankin, mutta nämä kaikki olivat turhat...
+
+"Voi, voi, mistä rauhan saan tunnolleni, millä sovitan rikokseni
+ja mikä pelastaa minun onnettoman kauheasta kiirastulesta?" — Näin
+vaikeroitsi kaunis, ylhäinen nuorukainen sydänyön hiljaisuudessa ja
+lankesi polvilleen pyhän neitseen kuvan eteen, kohottaen hienot kätensä
+häntä kohti.
+
+Tuskanhiki valui alas otsalta ja hän huusi yhä edelleen: "Rikokseni
+ovat monet ja suuret, ja sentähden ansaitsen minä kurja kovimman
+rangaistuksen, mikä syntisen osaksi saattaa tulla. Mutta, jos voit,
+niin pelasta sinä pyhä neitsyt minut! — Rukoile sinä puolestani,
+lepytä vihastunut poikasi ja anna rauha sydämeeni. Oi, oi, tee se, ja
+palkinnoksi siitä lahjoitan kaiken omaisuuteni pyhälle kirkolle ja itse
+menen luostariin, saadakseni aina olla kirkon halvimpana palvelijana.
+Oi, pyhä Jumalan äiti, kuule rukoukseni ja täytä pyyntöni, tee minut
+hyväksi ja pyhäksi, sillä minä tahdon tulla sinun luoksesi taivaaseen!"
+
+Onneton nuorukainen oli niin vajonnut rukoukseen, että ei huomannut
+kalpeaa miestä, joka jo rukouksen alussa oli varovasti hiipinyt hänen
+huoneeseensa.
+
+Hurskas isä seisoi hiljaa ja kuunteli rippilapsensa nöyrää tunnustusta.
+Hän iloitsi sydämessään niistä runsaista lahjoista, joita luostari taas
+oli saapa...
+
+Pienet, harmaat silmät vilkkuivat ympäri huonetta ja suu oli
+ivallisessa hymyssä, kun hän ajatteli sitä kiitosta, jonka luostarin
+esimies oli hänelle taas antava. — "Niin, niin, mutta vaikea oli
+ollutkin saada taipumaan tuo poika, mutta toki se sentään viimeinkin
+onnistui. Oi, mikä oivallinen keino, uskottaa hänelle, että hänen on
+joutuminen kiirastuleen siitä, kun oli lukenut luon kerettiläisen
+kirjoittamia kirjoja. — Niin, ja lisäksi se, että pyhä äiti ei muka
+tyydy, ennen kun saa kaiken hänen omaisuutensa kirkolle, vielä hänen
+itsensäkin luostariin. — Ei suotta minua kiitetä veljein keskellä;
+olenkin paras kirkosta luopuneiden takaisin saattaja." — — —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun nuorukainen lakkasi rukoilemasta, hiipi munkki hänen luoksensa,
+laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi: "Georg, rakas lapseni;
+pyhä neitsyt on kuullut rukouksesi, tunnustuksesi ja ihanat lupauksesi.
+Hän antaa suuren syntisi anteeksi ja rauhan omalletunnollesi, kun vaan
+olet mennyt luostarin muurien sisälle. — Joudu, kirjoita nimesi tähän
+lahjoitus-kirjaan!
+
+"No niin, nyt olet tosin maallisesti köyhä, mutta se ei merkitse mitään
+sen suhteen, kun saat syntisi anteeksi ja rauhan omalle tunnollesi. —
+Niin, lapseni, sinä olet vielä siunaava tätä hetkeä, sinä olet vielä
+kiittävä isä Hieronymusta siitä, kun saattoi sinut oikealle tielle
+jälleen."
+
+Tahtomattaan seurasi nuorukainen ahneen munkin kehoitusta, kirjoitti
+nimensä siihen kirjaan, jonka mukaan meni kaikki isän ja äidin
+jälkeensä jättämä omaisuus kirkon hyväksi, ja joka teki hänestä
+köyhän. —
+
+Hän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä
+kirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen,
+riisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen
+sanoen: "Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen
+kirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa
+tulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä."
+
+Nuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät,
+mutta vielä tulen seasta näki hän sanat: "Jesus sanoi: Taivas ja maa
+hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman."
+
+Kyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: "Se oli muisto
+äidiltäni."
+
+Munkki huomasi kyyneleet ja sanoi: "Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan
+ei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole
+sinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa.
+Lue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen
+kadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella
+sydämellä annetaan."
+
+Munkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi
+tuskallisesti: "Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun
+kiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie
+minut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!"
+
+Tarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön
+hiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista
+luostarin muurien sisälle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä
+dominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut
+ruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja
+ollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan
+ollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä,
+rauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan
+hetkinä oli hän muistanut usein sanat: "Taivas ja maa hukkuu" — j.e.p.,
+mutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden
+sisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt
+janoavaa sydäntä.
+
+Kerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin,
+joka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa
+tapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.
+
+Oi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä
+pyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli
+rukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut
+rauhan ja lohdutuksen.
+
+Hän kertoi näkynsä ja sen kehoituksen, jonka oli enkeliltä saanut,
+luostarin esimiehelle. Tämä myöntyi pyyntöön, ja hurskasten veljien
+siunaamana lähti nuori pyhiinvaeltaja matkalle kaukaista päämääräänsä
+kohti.
+
+Matka oli pitkä ja vaivaloinen. Monien vaivojen ja vastusten
+perästä saapui hän siihen maahan, jossa "herrain Herra" oli muinoin
+vaeltanut, tehnyt hyvää kaikille ja viimein kärsinyt ja kuollut
+häpeällisen ristinkuoleman syntisten puolesta. Tässä maassa vaelsi
+pyhiinvaeltajamme kauvan ja viimein löysi hän pyhän haudan, rukoili
+siellä monta kertaa ja vuodatti monia kuumia kyyneliä, mutta rauhaa,
+jota hän etsi, ei hän löytänyt. Viimein läksi hän kulkemaan takaisin
+kotimaahansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ilta-aurinko loi säteitään kreivitär Marian kasvoille, kun hän istui
+kamarissaan ja katseli akkunasta Reinin ihania laineita, kun ne
+kiirehtivät eteenpäin, saadaksensa viimein levähtää valtameressä. Hän
+ajatteli, kuinka ihmiset samoin kuin nuo laineet kiirehtivät kaikki
+eteenpäin elämän suuressa myötävirrassa saadaksensa nekin viimein
+levähtää ijankaikkisen rakkauden äärettömässä valtameressä...
+
+Niin, niin, jospa kaikki tämän elämän matkamiehet pääsisivät pisarana
+levähtämään siellä! Jospa he kaikki löytäisivät oikean rauhan, että
+voisivat turvallisesti ja iloisesti kulkea kohti elämän suurta
+päämäärää, kohti ijäistä lepoa...
+
+Maria muisteli, kuinka hänen vanhempansa olivat löytäneet rauhan
+puhtaasta jumalansanasta ja kuinka heidän kuolinvuoteensa ääressä
+keskellä eron katkeraa surua oli tuntunut turvalliselta seisoa, kun oli
+tietänyt varmasti saavansa heidät Vielä kerran kohdata siellä, jossa ei
+tarvitse koskaan erota...
+
+Nuoren kreivittären ajatellessa oli päivän valtias siirtynyt lännen
+kultamaita kohden, heittäen vielä kerran jäähyväis-suudelman puiden
+latvoille, ja sitte lankesivat yön varjot maan päälle.
+
+Maria silmäsi odotellen avaruuteen ja näki, kuinka tähti toisensa
+jälkeen ilmestyi taivaalle.
+
+Eikä kauvan kestänytkään, ennenkun koko taivas näytti hänestä
+mahdottoman suurelta, tummalta manttelilta, jonka pinnalla kimalteli
+miljoonia jalokiviä.
+
+Tuolla kohosi kuu majesteetillisena vuorien takaa ja pian sen hopeat
+hohtivat Reinin rauhattomissa laineissa.
+
+Nuori sydän sykähteli tätä näkyä katsellessa, tuntui siltä kuin ei se
+koskaan ennen olisi nähnyt luontoa niin kauniina.
+
+Hän nousi, kääri vaipan ympärilleen ja kiirehti ulos, saadaksensa
+hengittää oikein tarpeeksi tätä suloista ilmaa. Hän levitti kätensä,
+aivan kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.
+
+— Mutta oi, mikä tuossa? — hän huudahti ja jäi seisomaan, kun näki
+muuria vasten nojaavan kalpean, rääsyihin puetun nuoren miehen.
+
+He seisoivat kauvan vastatusten sanaakaan toisilleen sanomatta.
+
+Viimein Maria kysyi hiljaa: "Kuka olette ja mitä tahdotte täältä, nuori
+mies?"
+
+"Minä olen köyhä, taisteleva ja rauhaa etsivä syntinen, joka olen
+antanut kaiken omaisuuteni pyhälle, autuaaksi tekevälle kirkolle ja
+itsekkin menin luostariin, mutta kun rauhaa en saanut sieltäkään, niin
+matkustin Vapahtajan haudalle, rukoilin, paastosin ja itkin, vaan
+kaikki oli turhaa. Jumalan äiti on minuun ainaisesti vihastunut nuorena
+tehtyjen syntieni tähden. Olen kadotettu!"
+
+"Kreivi Georg, orpanani!" — huudahti Maria. — "Te olette taistellut
+väärää taistelua ja siksi voitto jäi saamatta! Miksi ette lukenut
+Jumalan sanaa, joka olisi teille neuvonut tien Hänen luoksensa, joka
+antaa rauhan rauhattomille ja voiton taistelijoille. Miksi uskoitte
+sitä kavalaa munkkia, joka vei teiltä isänne kodin, riisti omantuntonne
+rauhan ja nuorukais-ikänne, joka olisi voinut olla ihana ja jalo kuten
+muidenkin Trotzendorffien, heidän, jotka nyt jo kaikki makaavat maan
+povessa. Te ja minä olemme ainoat heidän sukujensa edustajat."
+
+Nuori mies notkisti polvensa ja lausui kyynelten tukahuttamalla
+äänellä: "Suuri Jumala, oletko suonut minun löytää setäni linnan? Ja
+oletko sinä, ihana nainen, se pieni kultakutrinen Maria, jota lapsena
+usein pidin sylissäni? Voi, ovatko sinunkin jalot vanhempasi jo
+kuolleet?
+
+"Ovat, tai oikeammin, serkku Georg, muuttaneet katoovaisesta
+katoomattomaan isänmaahan", sanoi Maria tarttuen pyhiinvaeltajan käteen
+ja vetäen hänet muassaan linnaan.
+
+Siellä vaihtoi mies rääsyisen pukunsa jalon setävainajansa
+kreivilliseen pukuun ja pari tuntia myöhemmin istui linnan suuressa,
+valaistussa salissa kalpea kahdenkymmenenkahdeksan vuotinen
+Georg-ritari kahdeksantoista vuotisen kreivitär Marian seurassa
+lukemassa Jumalan puhdasta sanaa. Kun he olivat ehtineet Joh. 5 luvun
+16 värsyyn, jossa sanotaan: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut,
+että antoi ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä
+hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman", nousi kreivi ylös, ja
+huudahti: "Taistelu on loppunut ja voitto on saavutettu!"
+
+"Kiitos Herralle siitä!" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi
+harhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.
+
+Georg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli
+hänen, oli nyt myöskin Georgin...
+
+Ja usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.
+
+
+
+
+EMMA DAHL
+
+
+Emma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan
+pelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät
+vanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot
+iloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan
+heidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.
+
+Emma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona,
+jossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen
+pienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän
+joutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma
+Dahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita,
+jotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon
+mukaan.
+
+Tällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa
+tutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi
+pyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön
+ja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä
+sekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton
+hän oli näiden tapahtumain jälkeen!
+
+Kotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään,
+eikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne
+pääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa
+kaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän
+vaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan
+syyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta
+ehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo
+toverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä
+Emmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.
+
+Tämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja
+joka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla
+kerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.
+
+Viimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai
+melkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä
+ikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja
+opettajan edessä punastuminen.
+
+Vihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi
+kotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka
+nyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä
+sydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin
+iloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli
+kaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena
+oli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa
+tulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin,
+pyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina
+kouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi
+tulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt
+Emma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan
+isän ja äidin luona.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen
+tähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli
+vanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.
+
+Kaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin
+kuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa,
+ja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto
+koulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään
+isän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta
+mereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa
+seurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että
+Emmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän
+täällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi
+seuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin
+vasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon
+Emma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut.
+— Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen
+nuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa
+jonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli
+itsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin
+ihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa
+ilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet
+Emman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton "Emma Laakso"
+kirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin
+hyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen
+johdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi
+musiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku
+Emmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän
+vakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin
+sanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos
+Emma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan
+nuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle
+sydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että
+pääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!
+
+Tällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun
+iltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat
+menneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.
+
+Rouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli
+tänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös
+hänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt
+hame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen
+vuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä
+laahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään
+Emman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle
+kauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja
+näkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja.
+"Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!" — huudahti hän
+mielikuvituksensa vallassa.
+
+Emma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen
+huudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: "Koska sinä
+äiti olet niin onnellinen...?" — "Siinäkö olet jo lapseni?" sanoi äiti
+ja veti hänet hellästi luokseen.
+
+"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi,
+sano, muuten en päästä sinua irti, en."
+
+Emma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei
+mitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa
+odotellessaan oli ajatellut.
+
+Emma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille.
+Oi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu,
+se nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa,
+niin pitkän ajan!...
+
+Jo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes
+kahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin
+tyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin
+kuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista
+tovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.
+
+Emma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä
+ei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet
+vieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä
+hän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja
+tuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.
+
+Ne ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat
+vallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar
+piti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän
+näyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.
+
+Lopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja
+Emma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä
+kerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa
+riennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän
+mutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi
+tekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän
+oli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa
+haaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.
+
+Äitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui
+vuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.
+
+Emmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja
+raskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta...
+
+Ainoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt
+yksinollessa niin hyvin.
+
+Hän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti
+kirjoittaa ja julkaista.
+
+Siinä kerrottiin hyvin rikkaasta nuoresta tytöstä, joka vastoin
+vanhempiensa tahtoa meni puolisoksi ensimmäiselle rakastetulleen,
+köyhälle merimiehelle, ja kun vanhemmat sitte hylkäsivät hänet ja
+ajoivat pois luotaan, meni hän miehensä kanssa merelle, jossa kylläkin
+sai kärsiä köyhyyttä ja kylmää y.m., mutta sittenkin he rakastivat
+toisiaan ja se korvasi kaikki.
+
+Viimein kun heidän laivansa joutui haaksirikkoon, säälivät Vanhemmat
+tytärtään ja ostivat hänelle ja hänen miehellensä kaupungista pienen
+talon, jossa he sitte saivat elää ja yhä vaan jatkuvasti rakastaa
+toisiansa, kuten silloin ensimmäisenä hääpäivällään olivat rakastaneet.
+
+Niin Emmakin päätti tehdä. Jos vaan hän rakastuisi köyhään mieheen,
+niin menisi hän naimisiin, vaikka äitikin kieltäisi. Hän hylkäisi
+kaikki muut ja olisi uskollinen rakastetulleen — hänelle yksin.
+
+Tällaiset ajatukset täyttivät Emman mielen eräänä heinäkuun aamuna
+hänen ollessaan yksin puutarhassa. Koko luonto oli niin romantillinen,
+ja ihmekö siis jos Emmankin mieli...
+
+Puutarhan portti avattiin varovasti ja sieltä astui pitkä, kaunis
+merimies sisään.
+
+Nähtyään Emman nojaamassa puunrunkoa vasten jäi tulija hetkeksi
+katselemaan häntä, voimatta lausua sanaakaan. Viimein rohkaisi hän
+itsensä ja kysyi: "Onko tämä kapteeni Dahl-vainajan talo?" Sana
+"Dahl-Vainaja" sai kyyneleet Emman silmiin. Se tuntui niin kauhealta,
+kun hänen täytyi kuulla isäänsä kutsuttavan vainajaksi, vaikka tiesikin
+että hän oli kuollut, mutta kuitenkin...
+
+"On", — sai hän sanotuksi kyyneliänsä seasta. — "Onko teillä
+ehkä jotakin asiaa äidilleni?" — "Kyllä olisi, tulin kertomaan
+kapteenin viimeisiä terveisiä rouvalle ja neidille. Minä olin siinä
+haaksirikossa, mutta pelastuin kahden muun miehen kanssa", vastasi
+nuorukainen kyynelsilmin.
+
+Oi, Emma tunsi rakastavansa "sydämensä pohjasta" tuota miestä, vaikka
+hän olikin vaan köyhä ja oppimattoman näköinen suomalainen merimies.
+Hän käski mitä ystävällisimmin hänen tulla sisälle äitinsä luo. Ja he
+menivät...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heinäkuun viidentenätoista päivänä vuosi senjälkeen, kun Emma Dahl ja
+"kapteenikokelas" Eriksson olivat ensi kerran nähneet toisensa, oli
+heidän häänsä. Siellä oli paljon ja arvokkaita vieraita läheltä ja
+kaukaa. Paljon oli myös tullut Emman entisiä koulutovereita ja myöskin
+muutamia opettajia.
+
+Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen ja monet vakuuttivat, että
+he eivät olleet koskaan nähneet onnellisemman näköistä paria ja
+toivoivat "sydämestään", että se onni kestäisi hautaan asti. —
+Niin, toiset iloitsivat, mutta äidin sydän oli murheellinen, sillä
+nyt olivat saaneet surmaniskun kaikki hänen suuruusunelmansa Emman
+suhteen. Nyt sai hän nähdä tyttärensä, ei ylistettynä laulajattarena
+konserttisalissa, vaan köyhän merimiehen morsiamena. — Äiti oli
+koettanut kaikin tavoin vastustaa tätä avioliittoa, mutta Emma tahtoi
+jo nyt tulla, "onnelliseksi vaimoksi sille miehelle, jota hän rakasti
+nuoruutensa ensilemmellä" — näin oli hänen tapansa sanoa äidin ja
+muidenkin koettaessa saada häntä päätöksestään luopumaan. Kun mikään
+ei auttanut, suostui äiti ja laittoi tyttärellensä komeat häät sekä
+lahjoitti heille vielä suuren parkkilaivan, jolla sitte häiden
+jälkeisenä päivänä onnellinen nuori pari lähti häämatkalle Saksaan ja
+Englantiin.
+
+Häämatka kesti kolme kuukautta, mutta voi, heidän elämänsä yhteinen
+pursi oli jo tällä ajalla joutunut haaksirikkoon ja sitä haaksirikkoa
+kesti koko sen ajan, jonka he olivat naimisissa.
+
+Olen kuullut sanottavan rakkaudesta, että jos se syntyy sokeana,
+niin sille tulee kasvaessa sata silmää. Tämä sananlasku toteutui
+täydellisesti kapteeni Erikssonissa. Hänen rakkautensa nuoreen Emma
+Dahliin oli sokea syntyessään, ja siksi hän ei huomannut niitä monia
+virheitä, joita tuossa hemmotellussa lapsessa oli.
+
+Hän näki morsiamessaan vaan hellän, hyvän ja rakastettavan, sanalla
+sanoen enkelimäisen olennon, eikä uskonut, että hänestä saattoi tulla
+vaimona käskevä ja vaativa hallitsijatar, ja että hän, joka morsiamena
+oli hellä, saattoi jo ensi vuotena käyttäytyä kylmästi miestänsä
+kohtaan ja mikä oli kaikista kauheinta, halveksia häntä alhaisen
+syntyperänsä tähden.
+
+Kun Emma — kuten ainakin seitsemäntoista vuotinen rouva — oli
+kykenemätön taloutta hoitamaan, ja teki usein kaikki päin mäntyyn,
+syyttäen palvelijaansa kaikista ja oli ärttyinen, ja kun miehensä sitte
+häntä hellävaroin muistutti siitä, vastasi Emma tavallisesti tähän
+tapaan: "Juuso, enkö omia tavaroitani ja rahojani saa pitää miten itse
+haluan, tai, jos tahdot parempaa järjestystä, niin hanki meille mielesi
+mukainen taloudenhoitajatar; minä en aina jouda keittiöön, kun minun
+tarvitsee soittaa ja kirjoittaa. Tiesithän sen jo silloin kun menimme
+naimisiin, että tahdon käyttää Jumalan antamia lahjojani."
+
+Kirvelevin sydämin täytyi Juuson tyytyä "kohtaloonsa", kuten hän itse
+sitä nimitti.
+
+Tämmöisten kohtauksien yhä uudistuessa tulivat he toisilleen aivan
+sietämättömiksi. Kapteeni oli koko kesät merillä kertaakaan kotona
+käymättä ja Emma taas vietti aikansa äitinsä huvilassa soitellen
+piaanoa ja kirjoitellen pieniä tunnelmakertomuksia. — Rikkaan nuoren
+tytön ja köyhän meripojan elämää koskeva kertomus oli jäänyt ainaiseksi
+kirjoittamatta, eikä sitä tarvinnutkaan, koska elämä oli tämän hänen
+ihannekuvansa hänessä itsessään tehnyt todellisuudeksi, vaikka vähän
+päinvastaisessa muodossa mitä hän oli ennen ajatellut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siirrymme nyt ajassa kymmenen vuotta eteenpäin.
+
+Emman elämässä oli tämän ajan kuluessa tapahtunut paljon muutoksia.
+Hänen äitinsä oli kuollut jo kahdeksan vuotta sitten ja kohta
+hautajaisten jälkeen paloi hänen lapsuutensa koti kaikkine tavaroineen
+poroksi. Emmasta tuntui nyt elämä niin yksinäiseltä, ja sentähden
+hän menikin miehensä kanssa merille. Mutta kun he eivät voineet
+paljon toisiansa kärsiä tuli Emma jo vuoden perästä kotiin pieneen
+rannikkokaupunkiin. Täällä yksin ollessaan hän teki lempitöitänsä:
+soitti ja kirjoitteli pieniä kertomuksia, jotka kuitenkin kaikki jäivät
+painamatta, kun Emma kaiken muun lisäksi oli alkanut etsiä kurjalle
+elämälleen lohdutusta väärältä taholta. Hän oli ruvennut juomaan, ja
+silloin kun hän oli nauttinut, ei kukaan voinut olla mieliksi. Niinpä
+eräänä toukokuun iltana hän syytti palvelustyttöään vähäpätöisestä
+asiasta, lupasi lähettää hänet pois kesken kuukauden, eikä maksaa
+palkkaa "niin huolimattomalle ihmiselle."
+
+Tyttöraukka oli köyhä, ja kun ei luvattu maksaa palkkaa, niin hän
+rupesi katkerasti itkemään sekä kertoi rouvan sanat kapteenille, joka
+sattui juuri tulemaan. Kapteeni oli mies, joka ei koskaan tehnyt
+vääryyttä ja nytkin hän koetti asettua sovittajaksi, mutta Emma oli jo
+saanut tarpeeksi. Hän rupesi huutamaan rumia sanoja, kuten juopunut
+ainakin. Sanoi miestänsä avioliiton rikkojaksi ja tyttöä, joka oli
+viidentoista vuoden vanha, kutsui hän letukaksi y.m.
+
+Tämän riidan tulos oli se, että tyttö sai palkan oloajaltaan ja lähti
+pois. Kapteeni lähti myös, mutta palasi kello puoli kaksitoista, meni
+suoraan sänkykamariin, käski Emman nousta katsomaan hänen lähtöänsä jos
+niin haluaa. Samassa pamahti revolveri kolme kertaa ja kapteeni kaatui
+verissään maahan.
+
+Emma kauhistui niin, että selvisi humalastaan. Hän haki lääkäriä, mutta
+sillä ei ollut muuta tehtävää kun todistaa että henki oli paennut
+ruumiista.
+
+Toinen vaimo sellaisen tapahtuman sattuessa olisi kadottanut
+tasapainonsa, mutta Emma oli luonne, joka voitti kaikki, ja varsinkin
+kun hän oli rakastunut ylioppilas Kaipioon, joka oli matematiikan
+opettajana sikäläisessä lyseossa.
+
+Hän oli hyvä soittaja ja sitte — sen Emma tiesi — hänellä oli paljon
+kirjailija lahjoja, vaikka ne eivät vielä olleet heränneet.
+
+He, Emma ja hän, sopivat hyvin yhteen, kun molemmilla kerran oli
+samanlaiset taipumukset. Hän ymmärtäisi Emmaa, eikä olisi kylmä ja
+tunteeton kuten kapteenivainaja oli ollut.
+
+Oh, miksi ei Jumala ollut ennen suonut hänen kohdata Akselia. Miksi
+hänen ensin piti olla yhdistettynä tuohon kylmään, tunteettomaan
+mieheen.
+
+Voi, kuinka hän olikaan voinut kestää nämä kymmenen vuotta.
+
+Viini oli huumannut hänet ja tehnyt tunteettomaksi kaikille suruille
+ja iloille... Huh, Emmaa pöyristytti tämä ajatus. Hän kysyi itseltään,
+oliko hän alentunut niin alas, että oli ruvennut juomaan. Niin, niin,
+se oli totta hän joi ja tiesihän sen koko kaupunki — mutta mikäs täällä
+pikkukaupungissa pysyisi salassa; kaikkia vähempiäkin he ihmettelivät
+ja sitte vielä jos nainen — kapteenin rouva — oli juovuksissa. Kyllä
+se olikin kamalaa, vaan ennen tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Mutta
+nyt hän rakasti Akselia niin, että olisi hänen tähtensä voinut luopua
+kaikesta; miksikäs ei tästä paheesta, jota hän kammoksui nyt niinkuin
+ruttoa.
+
+Vaan jos ei Akseli rakastaisi, mitä hän sitte tekisi? Jatkaisiko
+entistä elämäänsä, joisiko ehkä entistä enemmän vai päättäisikö kurjat
+päivänsä niinkuin...
+
+Ei, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän
+hän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin
+osanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.
+
+Oi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa
+todellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella
+rakastavansa!...
+
+Näin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä.
+Hän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena
+tyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti
+aina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin
+kanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja
+jalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.
+
+Mutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin
+ajateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa
+ihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia
+ja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!"
+Näin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion
+notkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. "Olemmehan
+nyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme.
+Pidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä
+uudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja
+katseestasi luen vastauksesi."
+
+"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin
+sitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. —
+Tiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi
+lukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani." sanoi Aksel.
+
+"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat
+tulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja
+onpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi,
+rakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei
+tule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään.
+Voi, kuinka sinua rakastan."
+
+Näin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen,
+jona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.
+
+Mutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä,
+jotka kuolevaisilta ovat salatut?
+
+Lokakuun 15 p:nä oli kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jolloin
+Emma ja Aksel olivat vaihtaneet sormuksia, ja sen jälkeen juoneet
+yhdessä pullon vanhaa Espanjan viiniä, jota kapteeni vainaja melkein
+ensimmäisellä matkallansa oli tuonut tuliaisiksi kotia ja joka viini
+— ihme kyllä — oli säilynyt kellarin pimeällä hyllyllä ja saanut
+vanhettua Emma-rouvan huomaamatta. Lokakuun 20 p:nä oli Akselin
+syntymäpäivä, jolloin hän täytti kaksikymmentä kaksi vuotta. Ei
+siksikään päiväksi valmistettu mitään juhlallisuuksia, sillä kaikki
+säästettiin häiksi, joita oli aikomus viettää, ehkä kuukauden perästä.
+
+Syntymäpäivä-aamuna ennenkun Aksel oli ehtinyt nousta vuoteeltaan — hän
+nimittäin oli muuttanut jo kaksi viikkoa sitten asumaan morsiamensa luo
+— toi posteljooni useilta Akselin naistuttavilta onnentoivotuskorttia
+"kaksikymmenkaksi-vuotiaalle." Emma, kahvia juodessa, loi katkeruutta
+ja mielipahaa ilmaisevan silmäyksen sulhaseensa ja heitti sitten
+Akselin nähden kortit palavaan uuniin sanoen: "Et sinä näitä enää
+tarvitse!"
+
+Seuraavana aamuna toi sama posteljooni Akselille kutsumuksen erään
+lapsuuden toverin häihin. Kutsumuksessa vielä oli lyijykynällä
+pieni lisäys, jossa häntä pyydettiin sulhaspojaksi ja ilmoitettiin
+samalla, että hänen parikseen on jo määrätty Laura Vainio, joka oli
+samassa kylässä kansakoulun opettajattarena, ja oli niinikään Akselin
+leikkitovereita. Tämän kutsun nähtyään muuttui Emma äänettömäksi; jos
+Aksel mitä aloitti puhua, sanoi Emma: "Mitäs niistä minulle puhut,
+onhan sinulla parempiakin." Kun senlisäksi Aksel pyysi matkarahaa ja
+tahtoi suudella morsiantaan, niin hyppäsi Emma saliin, sulki oven
+jälkeensä ja alkoi mitä rivoimmin haukkua Akselia, sekä käski hänen
+mennä Lauran luo ja pyytää rahaa häneltä. Huomasihan hän muka ihan
+selvään että Aksel piti häitä ja Lauraa parempana kuin häntä, "vanhaa".
+
+Kun vihdoinkin ovi aukeni ja Emma ilmestyi kynnykselle, riensi Aksel
+pyytämään anteeksi ja selittämään väärinkäsityksen, sai hän Emmalta
+vastaukseksi sanat: "Ei meistä paria tule; sinä et rakasta minua muuta
+kuin rahojen tähden." Tämmöinen kohtelu loukkasi Akselia hyvin suuresti.
+Hän veti kihlasormuksen sormestaan, ojensi sen Emmalle ja sanoi: "Jos
+luulet minun rahojasi tahtovan, niin tässä on, anna omani, minä tyydyn
+kohtalooni ja vaellan yksin elämän taipaleeni. Muista kuitenkin, että
+olen rakastanut sinua sydämeni ensi lemmellä. Muista, että tänään lyöt
+uuden, ehkä syvimmän haavan semmoisen sydämeen, jossa jo ennenkin
+löytyy haavoja. Voi, tiedä, että semmoista ei tule toista, jota voisin
+niin rakastaa kuin sinua."
+
+Tyynesti veti Emma sormuksen sormestaan ja laski sen Akselin käteen ja
+kiiruhti huoneesta peräänsä katsomatta.
+
+Kuka voi mitata kärsivän sydämen tuskia, kuka laskea huokauksia, joita
+se sydän huokaa, joka on elämässä saanut kokea kovuutta ja kylmyyttä,
+kuka tuntea ne kärsimykset, joita tuntee se, jonka kallein on poljettu
+lokaan?
+
+Aksel kärsi tuskia, joita ainoastaan kykenee käsittämään se, joka on
+itse käynyt sen askeleen elämän polkua, jonka Aksel oli jo — vaikka
+nuorenakin käynyt. Monasti aikoi hän kirjoittaa Emmalle, vaan siitä ei
+koskaan tullut mitään. Eihän hän löytänyt sanoja, joita olisi pitänyt
+sanoa. Voi, mitä minun pitää tehdä? huokaili hän usein.
+
+Kaksi kuukautta senjälkeen, kun ero oli tapahtunut, sai hän Emmalta
+kirjeen, jossa hän pyysi tulemaan mitä pikemmin luoksensa, ja olihan
+loppuun piirretty:
+
+Sinun oma, Sinua rakastava Emmasi.
+
+Voi, minkä riemun synnyttivät nuo sanat Akselin epätoivon ja tuskan
+murtamassa sydämessä! Ensimmäisellä junalla lähti hän tapaamaan
+Emmaansa — Aksel asui nim. nyt naapurikaupungissa.
+
+"Voi, vielä yksi tippa, ja sitten kaikki käy hyvin, sitten ei häntä
+saa Laura Vainio eikä kukaan muukaan omakseen. Tuoni on morsiamensa,
+tästä talosta hän lähtee ensi kerran ruumiina. Hahhaa, poika, luulet
+vetäväsi minua nenästä, tahdot virittää minulle ansan, vaan itse
+siihen lankeat... Sanoit viime kerran lähtiessäsi rakastavasi minua,
+vaikka kuitenkin tiedän, että et rakasta, niin, niin, ystäväni, minä
+rakastan sinua ja siksi tahdon kaikki maalliset huolesi tällä viinillä
+poistaa... Parempi on nähdä sinut kuolleena kuin toisen omana. Kun nyt
+vaan pian tulisit, että pikemmin huolestasi pääsisit..."
+
+Ovi kävi ja Emma kiirehti vastaan huudahtaen: "Oi, Aksel omani, sinä
+tulit kuitenkin. Vaikka pelkäsin että olet minut hyljännyt. Oi, anna
+anteeksi viimeinen käytökseni, en koskaan enää tee niin. Kuule, koko
+ikäni olen hyvä."
+
+"Emmani, miksi olet noin omituinen, tiedäthän, että suurin iloni on
+olla sinun luonasi ja anteeksi olen jo aikoja antanut ja olinhan
+minäkin syypää silloin, ehkä enemmänkin kuin sinä."
+
+"No niin, Aksel, nyt on verho väliltämme poissa ja me taas näemme
+toisemme kuten ennenkin ja nyt juomme viiniä taas yhdessä."
+
+He istahtivat pöydän ääreen, jossa oli lasit ja pullo hyvää viiniä.
+Emma kaatoi laseihin ja pyysi sulhasensa ottamaan ensiksi.
+
+Mitään pahaa aavistamatta vei Aksel lasin huulilleen ja maistoi,
+mutta voi, silloin alkoi maailma musteta hänen silmissään. Hän huusi
+viskaten lasin Emmaa vasten: "Myrkkyä, nainen, tahdotko minut tappaa
+ja sitä vartenko houkuttelit minut tänne? Uh, minä näen murhaajan
+leiman jo kasvoillasi. — Nyt tiedän kun p:le tahtoo täyttää maailmassa
+toivomuksensa, niin se käyttää kaunista naista välikappaleenaan."
+
+Emma aikoi lähetä häntä, vaan Aksel viskasi hänet luotaan. Silloin Emma
+sanoi: "Tahdoin sinut myrkyttää, sillä rakastin liian paljon, enkä
+olisi voinut murtumatta katsella sinua toisen omana."
+
+Aksel ei kuunnellut häntä vaan riensi pois, meni ravintolaan ja joi
+siellä maitoa sekä matkusti ensimmäisessä junassa pois kaupungista...
+
+Emma Akselin lähdettyä haki kellarista hyvää viiniä ja joi sitä niin
+paljon, että kaatui lattialle ja jäi siihen juovuksissa makaamaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On vierinyt neljä vuotta eteenpäin edellä kerrotuista tapahtumista
+ja nyt saapuessamme Emma Dahlin asuntoon, näemme hänen makaavan
+tautivuoteella, jossa hän levottomana heittelehtii sinne tänne ja
+hourailee: "Aksel, anna anteeksi, — olin niin paha, — tule luokseni —
+rukoile Jumalaa — Ei, älä rukoile —! Kiroa minua — sen olen ansainnut
+minä, joka tahdoin lopettaa sinun toivorikkaan elämäsi.
+
+"Oi, miksi et tule, etkö nyt enää uskalla.
+
+"Pelkäätkö saavasi myrkkyä? Älä pelkää, sitä en anna. Minä rakastan
+vaan yksin sinua." Sairaanhoitajatar koetti häntä tyynnyttää, Vaan Emma
+houraili edelleen:
+
+"Pastorihan sinulle kirjoitti enkä minä. Tule, — tiedän että sinä
+tulet. — Minun rakkauteni pakoittaa sinut tulemaan — — — Oi, siinä
+sinä oletkin, huusi Emma kovasti ja nousi ylös sängystä, vaikka
+sairaanhoitajatar ja palvelija häntä koettivat pitää siinä, ja meni
+ruokasaliin, johon kaatui lattialle. Hänet kannettiin vuoteeseen ja
+annettiin rauhoittavaa lääkettä. Parin tunnin rauhaisa uni palautti
+hänet tajuntaansa ja hän kysyi: 'Eikö maisteri Kaipio ole jo tullut!'"
+
+"Ei, Vaan juuri tuli iltajuna ja ehkä hän on pian täällä", sanoi
+sairaanhoitajatar ja Emma sulki taas silmänsä.
+
+Ajurin hevonen kiiti huimaa vauhtia asemalta kapteeni Erikssonin taloa
+kohti. Pian oli se perillä ja rattailta hyppäsi notkea nuorimies,
+maksoi palkan ja kiirehti ovea kohti...
+
+Sairashuoneesen tultua nousivat kyyneleet hänen silmiinsä katsellessa
+tuota luurankoista olentoa. — Oliko tuo nyt jäännös ennen niin
+kauniista Emma Dahlista, ajatteli hän ja laskeutui polvilleen vuoteen
+viereen, otti Emman käden omaansa ja puristi sitä hellästi.
+
+Emma avasi samentuneet silmänsä ja kuiskasi: Aksel, anna nyt vielä
+kerran anteeksi ja rukoile puolestani! Rukoile, sillä minulla ei ole
+enää pitkää aikaa. Kuuntele, sydämeni lyönti harvenee, hetkeni ovat
+luetut. Itse en jaksa enää puhua, mutta seuraan ajatuksillani.
+
+Aksel rukoili lyhyesti, mutta hartaasti ja kun hän lakkasi sanoi
+Emma heikosti: "Elämäni hietalasi on juossut loppuun. Kiitos siitä
+Jumalalle! Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."
+
+Hän katsahti vielä Akseliin ja sitte sammui monien tuskien ja
+kärsimysten kalvama elämä. Silmät painuivat kiinni, mutta huulille
+levisi autuas hymy ja ne näyttivät vieläkin kuiskaavan:
+
+"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."
+
+
+
+
+UNI
+
+
+En mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä
+nukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen
+mieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello
+kolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin
+silmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja
+uni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.
+
+Tapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä
+ja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään.
+En nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.
+
+Kiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun
+aavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä
+ympärilläni... Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista
+muodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat
+merkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin
+silmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli
+neljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin
+sillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.
+
+Olin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin
+ihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää
+kohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat
+ja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla,
+josta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.
+
+Ihmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät
+sitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita
+muka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.
+
+Ihmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat
+palaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin
+kuiskaten: "Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo." — Minulla ei
+kuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden
+jäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua
+alas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en
+saanut selvää.
+
+Yksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta
+samassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka
+tähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin,
+mutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin
+seisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan
+näköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin
+asumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en
+ymmärtänyt kuulemiani sanoja.
+
+Matkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto
+pois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä
+särkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet
+olivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili
+ympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.
+
+Vuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä,
+nukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat,
+ikäänkuin verimöhkäleet... Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat:
+"Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä,
+silloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että
+äiti taas tulisi terveeksi!" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti
+viittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, —
+minäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset
+sanat:
+
+"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä
+Jumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —."
+
+Enempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja
+hetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä...
+
+Kauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna
+maahan pienen sisarensa kanssa.
+
+Minä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen
+vaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä,
+tuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren
+ihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni
+teki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti
+oikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa
+salissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin
+katsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista,
+joiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät
+enemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa
+vasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.
+
+Kyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi
+kuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni
+kuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme
+kasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:
+
+"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta
+puolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen... Oi, äitini, mitä
+on nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?"
+
+Ja samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen
+itkuun... Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Veronica,
+rakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi!
+Muista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää,
+muista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!"
+
+Enempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti
+lapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:
+
+"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta
+ryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua..."
+
+Tähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt
+niiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan
+polvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi
+nostaa, kantaa ja pelastaa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt
+näin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne
+ilmi...
+
+Olimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle,
+jonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret,
+hyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi
+siellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut
+sotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:
+
+"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen,
+ja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen."
+
+Mielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt
+ottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi.
+Siksi kysyin seuraajaltani: "Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun
+sitä niin tahtovat?" Hän sanoi: "Ei mitään, mutta he tahtovat verellä
+pestä kunniansa."
+
+Silmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot
+tähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus;
+kummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen
+edestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta —
+toiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat
+Jumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen...
+
+Kuulin vielä huutoja: "Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon,
+vettä — — kuolen."
+
+Tahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin
+voimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu
+tauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta
+mitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia
+ruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä
+komeasta ihmisjoukosta...
+
+Katsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan
+verhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun
+hän lausui: "Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!"
+
+Sydän tuskasta kokoonkutistumaisillaan pyysin:
+
+"Tuntematon ystäväni, vie minut pois täältä, en jaksa nähdä enempää,
+minä kuolen!" —
+
+"Ei vielä, vasta olet nähnyt seuraukset, sinun pitää myöskin tietää
+syy, mistä ne johtuvat."
+
+Näin sanoen laski hän pehmeän, lumivalkoisen kätensä otsalleni.
+Sotanäytelmä haihtui silmistäni ja ilmateitä kulkien saavuimme suureen
+kokoushuoneeseen, jossa loistava seurue oli koolla, asetettuna kahteen
+osastoon kummallekin puolelle salia. Huoneen keskellä olevalla pöydällä
+oli kultainen kruunu. Kaikki katselivat sitä halukkain, intohimoisin
+silmin.
+
+Oikealla puolella oleva joukko kurotti kätensä yht'aikaa ja huusi:
+"Se on meidän, te olette sen vääryydellä itsellenne anastaneet ja
+hallinneet sitä vuosisatoja ja polkeneet meidän kalliimpamme arvoa
+jalkainne alle! — Nyt on meidän aikamme tullut. Nyt pidämme omamme. Nyt
+iloitsemme siitä ja nostamme sen maailman mahtavien rinnalle!"
+
+Joukon seasta näiden sanain lausuttua nousi kookas, kunnioitusta
+herättävä vanhus ja painoi sinettinsä siihen, missä ennen oli ollut
+vieras sinetti. Vastapuolue syöksyi esiin ja tahtoi syöstä pois nuo
+"raakalaiset", repiä rikki heidän sinettinsä ja — mutta samassa aukeni
+salin ovi, kolmas joukko astui esiin. Mitään melua nostamatta se painoi
+suuren, loistavan sinettinsä kruunuun, mutta jätti oikeanpuolisen
+joukon sinetin paikoilleen...
+
+Huone pimeni, näky haihtui silmistäni ja nyt olin taas seuraajani
+kanssa kahden. Syvästi huo'aten sanoi hän: "Joko ymmärrät, mistä kaikki
+näkemäsi kuvat ovat saaneet alkunsa?"
+
+Punastuen tunnustin tietämättömyyteni. Hän jatkoi: "Te ihmiset puhutte
+rakkaudesta, sanotte itsekin rakastavanne, mutta te ette tunne
+rakkautta sentähden, kun ette tahdokaan oppia sitä tuntemaan, vaan
+annatte kateuden ja omanvoitonpyynnin saada sijaa sydämessänne."
+
+Itkien heittäydyin hänen jalkoihinsa ja pyysin: "Armas, tuntematon
+ystäväni, opeta minulle oikeata rakkautta, sillä minä tahdon oppia
+rakastamaan ja tahdon tulla hyväksi."
+
+Seuraajani nosti minut ylös. Kun katsoin häneen, riippui hänen
+kullan-keltainen tukkansa taas vapaana ja kirkkaat silmät loistivat
+ilosta, kun hän sanoi:
+
+"Minä en osaa sitä opettaa, mutta katso ylös korkeuteen ja pyydä sitä
+Häneltä, joka on Ijankaikkinen Rakkaus, ja kun olet saanut, niin
+lahjoita taas niille, jotka ovat jääneet osattomiksi." Minä pyysin:
+
+"Ota minut mukaasi, sillä sinusta en tahdo erota; sinun kanssasi tahdon
+olla aina!"
+
+Hän katsoi hymyillen minua, painoi kevyen suudelman otsalleni ja katosi
+yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. — — —
+
+Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat silmiini ja minä heräsin
+siihen, mutta kuvat, jotka unessa näin, aukenivat elävinä sieluni
+silmien eteen ja läpi elämäni olenkin ne muistava.
+
+
+
+
+"SYDÄMEN TAISTELUJA JA TOIVEITA"
+
+
+Hän oli päässyt kaksi vuotta takaperin ylioppilaaksi, kirjoittautunut
+lainopilliseen tiedekuntaan, lueskellut ensi vuoden hyvin ahkeraan ja
+käynyt joka päivä luennoilla, mutta nyt oli luku-into laimentunut ja
+harvoin häntä enää nähtiin luentosalissakaan. Syynä tähän oli se, että
+hän tätä nykyä ei voinut ajatella paljon muuta kuin sitä, miten Voisi
+ilmaista sydämensä hellimmät tunteet Saara Tannerille, ja mitenkä hänet
+nyt ensin saisi niin pitkäksi aikaa omaan seuraansa, että voisi puhua
+kaikki, mikä sydäntä ahdisti, ja kuulla sitte tuomionsa. Ja entäs, jos
+Saara ei rakastaisikaan, jos vielä vaikka pilkkaisikin perästäpäin...
+
+Mutta ei, sehän olisi Saaralle, — professorin tyttärelle — mahdotonta!
+
+Joku epähieno tyttö saattaisi pilkata toisen hellempiä tunteita, mutta
+ei hän...
+
+Ja olihan Saara niin mielellään ollut hänen seurassaan silloin, kun
+tehtiin veneretki sinne saaristoon. Ja olihan hän, Saara, ottanut hänet
+saattamaankin, mutta sehän ei siltä vielä ollut mikään todistus Saaran
+rakkaudesta, sillä kuka hienotuntoinen tyttö tahansa olisi sellaisen
+uhrauksen tehnyt, että olisi ottanut jonkun huvimatkatoverin viemään
+hänet kotinsa portille kello yhdentoista aikana iltasella, varsinkin
+kun näki, että mies oli niin valmis saattamaan, kuten hän.
+
+Tämäntapaiset ajatukset kiertelivät joka päivä hänen aivoissaan, joko
+hän sitte istui luentosalissa tai kotona kirjojen ääressä, ja — mikä
+pahinta — ne veivät vielä yölläkin unen.
+
+Tämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen
+haaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon
+rakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut
+johonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.
+
+Näin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle
+päästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut
+saivat väistyä syrjään.
+
+Voi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä
+loppuakaan tulee! —
+
+Niin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi
+Vielä kauheampaa, jos Saara ei — — —
+
+Hän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä
+oikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti
+tuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän,
+sydäntuskaa huokuvan runon.
+
+Hän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi
+sellaisen kirjoittaa.
+
+Kunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta
+tarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen
+silmistään.
+
+Mutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi
+sitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän
+löi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja
+sitä hän saikin.
+
+Nykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä
+hän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että...
+
+Näin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tanakka, vaaleanverinen nuori herrasmies laskeutui yliopiston portaita
+alas. Pysähtyi vähän viimeisellä astuimella ja lähti sitte hitaasti
+kävelemään Senaatintorin poikki Aleksanterinkadulle. Siellä tuli
+vastaan joukko iloisia tyttöjä, — hän kohotti hattuaan ja punastui,
+kun yksi siellä kuiskasi vierustoverilleen niin lujasti että hänkin
+sen kuuli: Se oli Eero Tammilaakso, teoksen "Sydämen taisteluja ja
+toiveita" kirjoittaja.
+
+— Ahah, nuokin tiesivät, ajatteli hän ja jatkoi kiivaasti kävelyään,
+poikkesi Itä-Henrikin kadulle ja meni sisälle erääseen komeasti
+sisustettuun taloon, — kotiinsa tietysti heitti päällysvaatteet yltään,
+meni huoneeseensa, sytytti paperossin ja viskaantui makaavaan asentoon
+sohvalle sekä katseli savupilviä, jotka leijailivat ilmassa.
+
+Sisään astui palvelustyttö tuoden Suomettaren. Hän otti sen ja katseli.
+Siinä oli arvostelu hänen runoteoksestaan, mutta se ei suinkaan mieltä
+ilahuttanut. Muun muassa sanottiin siinä: "Kyllä sekin on rakkautta,
+joka ensin kirjoitetaan paperille, lähetetään julkaistavaksi ja koko
+maailman luettavaksi, ja sitte vasta sanotaan sille naiselle, jota
+rakastetaan. Vai luuleeko runokirjan 'Sydämen taisteluja ja toiveita'
+tekijä, että nainen, hänen rakastettunsa, luettuaan runot ensimmäisessä
+sopivassa tilaisuudessa on valmis heittäytymään hänen avattuun syliinsä
+ilman muuta? En ole mikään erityinen naistutkija, vaan ajattelen, että
+nainen, olipa hän sitte millä arvon asteella tahansa, ei hyväksyisi,
+että ne hellät tunteet, jotka häntä kohtaan sykkivät miehen rinnassa,
+ensin joutuvat maailman luettavaksi ja sitte, vasta viime sijassa
+hänelle."
+
+"Entäs sitte runomitta noissa 'Sydämen taisteluja ja toiveita'
+kuvaavissa runoissa! Esim. runossa 'Saaralle' sanotaan:
+
+    "Rakas Saara, sua lemmin,
+    Sua asti kuolemaan.
+    Sulle työn ja toimenikin
+    Uhriksi suon kokonaan."
+
+"Tämä nyt vielä menee mukiin, mutta lukekaa seuraava värsy! Se kuuluu:
+
+    "Kaikki mitä maailmassa
+    Arvoisaa on minulle,
+    Sinussa ne ka — — —"
+
+Hän viskasi lehden kärsimättömästi luotaan, niin, että se lensi melkein
+ovelle asti, aikoi nousta ja lähteä kaupungille tyynnyttämään riehuvia
+tunteitaan, mutta hän ei noussutkaan, vaan jäi siihen. Aikoi vieläkin
+kerran, mutta tuntui niin hyvälle, ja siksi jäi.
+
+Nyt oli hänellä kädessä "Valvoja" ja siinä oli joulukirjallisuuden
+joukossa mainittu hänenkin ei enää pieni viisikymmentä runoa sisältävä
+kirjansa 'Sydämen taisteluja ja toiveita', vaan kolmensadan sivun
+suuruinen, isänmaallisia runoja sisältävä teos, sellainen, jota kaikki
+ylistivät sisältönsä ynnä sointuvan runomittansa puolesta.
+
+Hän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen
+rinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut
+paljon painaneet.
+
+Oi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun
+ovikello soi pitkään.
+
+Hän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä
+unta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.
+
+Hän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi
+iloisesti: "Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin
+taas iloitaan."
+
+Tiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä
+kertaa...
+
+
+
+
+KOLMEN VUODEN KULUTTUA
+
+
+Rauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan.
+Syreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat
+päitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi
+nostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.
+
+Niin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.
+
+Ilta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen
+Cecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten
+odottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja
+hetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti
+ja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin
+syliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän
+Vuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.
+
+Portti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta
+alas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän
+näki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi;
+tuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois
+kyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli
+isä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi,
+tällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla,
+jonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan
+hänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen
+maisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut
+hyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen
+onnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se
+ranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän
+ensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen
+rintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.
+
+Olikohan Aarno koskaan häntä muistanut? Vieläkö tuntisikaan häntä?
+Jospa hän tietäisi kaikki, niin silloin... Tätä ajatellessaan tuli
+kuin korkea vuori eteen. Enempää ei jaksanut, täytyi rientää tuonne
+rauhaisan lammen rannalle, täytyi olla yksin. Johan toiset olivatkin
+levolle asettumaisillaan. Hän juoksi minkä jaksoi, meni sille paikalle,
+jossa Aarno ja hän noin vaan sattumalta kohtasivat toisensa kolme
+vuotta takaperin. Aarnon isä oli rovasti, ja he olivat vasta silloin
+keväällä tulleet Sylvin kotipitäjään. Aarnokin oli juhannukseksi
+palannut Helsingistä kotiin ja sitten he olivat kohdanneet toisensa
+ensi kerran tässä paikassa, tuolla kivellä olivat istuneet ja puhuneet.
+
+Siinähän oli kivi nyt tyhjänä ja kylmänä, mutta Sylville se oli rakas.
+Hän istahti sille — sydän oli niin täysi; Voi, miksi hän nyt muistikin
+niin kovin Aarnoa? Hän olisi juossut hänen luoksensa, jos olisi voinut.
+Sylvi olisi kyyneleillään tahtonut keventää sydäntuskaansa, mutta niitä
+ei nyt ollut.
+
+Yhä vaan ajatukset riensivät siihen, kun Aarno ja hän ensi kerran
+kohtasivat toisensa. Aarno täydellisesti vastasi sitä ihannetta, jonka
+hän, Sylvi, oli mielikuvituksessaan itselleen luonut, reipas, ryhdikäs
+vartalo, oikea miehen vartalo, jalo, korkea otsa, kasvot miehekkäät
+ja koko käytös kunnioitusta herättävä. Semmoiseksihan hän oli aina
+ajatellut sen miehen, johon hän kerran... niin, ja silloinkin hän
+juuri niin ajatteli kun Aarno äkkiarvaamatta seisoi hänen edessään
+tuntemattomana ja kuitenkin niin tuttuna. He istuivat siinä kauvan
+ja puhelivat paljon; heillä oli ollut niin paljon yhteistä, Vaikka
+luonteet olivatkin vastakkaiset. Aarno niin vakava ja hän, Sylvi, ihan
+kuin tulikipinä, iloinen ja häilyväinen. Eiköhän Jumala lienekin luonut
+Aarnoa hänelle, sillä hänhän yksin voisi täydentää ja tukea hänen
+häilyvää luonnettaan? Mutta hänen täytyi kuolettaa ne ajatukset. Eihän
+Aarno tietänyt, että hän... eiväthän he mitään olleet siitä puhuneet
+silloinkaan, kun yhdessä matkustivat Helsinkiin, jonne Aarno jäi ja
+hänen täytyi lähteä Tanskaan.
+
+Ne ruusut, jotka hän Aarnolta sai, oli hän uskollisesti säilyttänyt.
+Aarno oli silloin ylioppilas, nyt jo ehkä pastori, ehkä tulee tänne
+isänsä apulaiseksi. Oi, kuinka hauskaa olisi kuulla hänen saarnaavan
+ja miten suloista kuulla hänen kauniin tenori äänensä helähtävän
+alttarilta messutessa! Sylvin sydän sykki niin kovin ja kaiho viimein
+suli seuraaviin kansanlaulun säveliin:
+
+    "Lakkaahan ne tammen oksat
+    Tyynellä huojumasta,
+    Vaan ei lakkaa armas kulta
+    Mieleeni muistumasta,
+
+    Lakkaahan se laakson lilja
+    Illalla tuoksumasta,
+    Vaan ei lakkaa armas rinta
+    Lemmelle sykkimästä."
+
+Sylvi säpsähti, sillä vene laski rantaan ja siellä seisoi Aarno
+lakki kädessä tervehtien häntä. Heidän molempien huulilta kajahtivat
+yht'aikaa sanat: "Sylvi!" — "Aarno!" — Keveällä hyppäyksellä oli Aarno
+rannassa. Hänen ensi sanansa olivat:
+
+"Sylvi, täällä tiesin sinut tapaavani ja siksi tulin. Näin sinut
+kaukaa, kun menit kotiisi. — Tiedätkö, täällä olen joka ilta ollut
+kotona ollessani, tällä kivellä istunut ja sinua ajatellut, sillä minä,
+— minä — rakastan sinua. Uskallatko luottaa minuun, ja tahdotko olla
+ikiomani? Kuule, minulla on jo paikka, pääsen kappalaiseksi L:ään.
+Pappila on kauniilla paikalla, järven rannalla, sinne teemme, pienen
+tupamme. Oi, kuinka olen onnellinen, jos saan omistaa sinut. Vastaa!"
+
+Sylvi vastasi kyyneleillänsä — ja kaksi sydäntä oli ikiajoiksi yhtynyt
+toisiinsa.
+
+Juhannusaamun aurinko voitti yön kahleet, kuvastuen lammin
+peilikirkkaaseen pintaan, linnut kaijuttivat sulosäveliään, koko
+luonto uhkui rakkautta, ja rakkautta uhkui Sylvin ja Aarnon rinta,
+kun he käsitysten riensivät koteihinsa saamaan vanhempiensa siunausta
+liitolleen.
+
+
+
+
+KAKSI PUOLIKSI AUENNUTTA RUUSUN-NUPPUA
+
+
+Tuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.
+
+Kuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä
+vastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.
+
+Kymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa
+paikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä
+neljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja
+varovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.
+
+Ajatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut
+kiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän
+ja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen
+lyyrylakin päähänsä.
+
+Oi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia
+sitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä
+nimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei
+saanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan
+totta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat
+toisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa
+nyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus;
+kuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään,
+ja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon
+pimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja
+yksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan
+tahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea
+hän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.
+
+Näitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti
+ulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi,
+kuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin
+suloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.
+
+Ei hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun
+kaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.
+
+Lukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut;
+hyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi,
+puoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen
+rintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä
+nehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli
+antanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen
+on heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä
+iltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan
+enää niin tekisi, ei koskaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Anteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin
+hän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he
+olivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä,
+olisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa
+katkaissut.
+
+Voi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä
+huvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.
+
+Eevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt
+vähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi
+lapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin.
+Hän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva
+huomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi
+kirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.
+
+Näin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana
+ei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä
+kaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin
+"huvittavassa seurassa". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun
+oli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän
+vanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta
+lapseltaan.
+
+Voi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä
+eräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli
+olevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin
+päänsä hänen rintaansa vasten.
+
+Tästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi
+onnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen
+tähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin
+huomaavaisuutta.
+
+Kaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt
+tuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän
+olisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä,
+kuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?
+
+Olihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut
+Eevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä
+vastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt
+tietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on
+vielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen.
+Pitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti
+kirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras
+lääke ja sinne hän oli aina mennyt.
+
+Nyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat
+kaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin
+jäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta
+mitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä
+toukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään
+tahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän
+nukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi
+puoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä
+kuten ennenkin.
+
+Oli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi
+kevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin
+laatikossa koskematta.
+
+Juuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni
+toi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa
+kanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi
+hän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle
+lähtönsä.
+
+Kotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä
+iloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja
+tohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut
+rohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He
+olivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin
+hänen luoksensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai
+muuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli
+ollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte
+olemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin
+mielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi
+virka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu
+tavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen
+"omasta kokemuksestaan", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut
+siitä kun sormukset vaihdettiin.
+
+Tällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä
+Paavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui
+sähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:
+
+ "Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os
+ parhain!
+
+                                            Eeva Salmela."
+
+Hän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian
+vaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä
+tänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä
+heille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi
+koettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta,
+Lyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui
+vieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti,
+kuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän
+ei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän
+lievitykseksi ja sanoi: "Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te,
+hyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota." Hän ei muistanut mitä oli
+sanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin
+häpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota
+naista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista
+hän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja
+huomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät
+pois ja hän pääsi yksinäisyyteen.
+
+Hyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä
+ollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan
+lisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa
+silmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän
+oli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa
+mitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.
+
+Sydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki,
+mikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon
+pääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei
+ollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua,
+joka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei
+ennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten
+nyt?
+
+Siksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin;
+tahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat
+ja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli
+uskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren
+vääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan,
+vääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi?
+Millä korjaisi erehdyksensä?
+
+Nämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton
+uni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle
+hetkeksi lohdutusta.
+
+Seuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt
+Eevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle.
+Tervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen
+kummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: "Kyllähän sen muuten
+tiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet
+rakastanut, etkä minua.
+
+"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole
+kylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä,
+oli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi:
+"Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole
+vertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska
+olette samasta säädystä." Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja
+juoksi pois huoneesta.
+
+Tohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei
+auttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter
+Gyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt,
+että Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän,
+Lyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.
+
+He olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen
+"onnea" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin,
+saadaksensa "enemmän seurustella" hienon rakastajansa kanssa, ja hän
+palasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita....
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka
+hän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat
+maisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja
+kaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena
+oli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava
+pieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean
+kurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä
+koskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria "vihurituulia." Oi,
+miten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut
+saada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu,
+sillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu
+loppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut... Niin, niin, taistelua
+oli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut
+sortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli
+Eevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien
+kuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei
+tietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut,
+kun ei Eeva kerran itse tahtonut?
+
+Neljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan
+kuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas
+Sveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt
+taidemaalari.
+
+Voi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä,
+hellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.
+
+Eihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja
+häntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän
+Lyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.
+
+Voi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin
+ja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei
+hienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli,
+vaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet
+naimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte,
+kun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa,
+isänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi
+hänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin
+pakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa.
+— Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta,
+kuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi
+miestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin-
+ja saksankielissä.
+
+Voi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia
+huolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään
+hymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä
+vaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän
+tärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.
+
+Näin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran
+nuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain
+kärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet...
+
+Hän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti
+vastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: "Kevät
+on luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!"
+Silloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku
+sielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti
+sanat. Se ei ollut keväästä.
+
+Hänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli
+mahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti
+sanat selvään, ne olivat:
+
+    "Kun ärjyvät rannan hyrskyt,
+    Niin vienosti kantelo soi,
+    Kun ulvovat syksyn myrskyt,
+    Se kevättä rintaani toi.
+
+    Vei maailma riemuni soiton
+    Ja rintani rauhan se vei,
+    Ja jos vieläkin kantelo kaikuu
+    Niin riemua kai'u se ei —
+
+    Soi vienosti murheeni soitto,
+    Soi katkerin kaihoni, soi!
+    Mutt' hellemmin helise hälle,
+    Joka kaihon mun rintaani toi!"
+
+Sävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin
+sykki Paavon sydän.
+
+Ei, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi
+mahdollista?
+
+Eevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden!
+— Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli
+outoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on
+mahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä
+sanat:
+
+ "— — ssa toukok. 24 p. — — —
+
+ Maisteri Paavo Brander!
+
+ Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä
+ iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä
+ kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.
+
+                                            Eeva Salmela.
+
+ Lapsuutenne toveri, jos minua vielä muistatte."
+
+"Oi, tämä oli liian paljon. Paavo ei jaksanut, hän lankesi polvilleen
+kuumien kyynelien virtaillessa hänen miehekkäille kasvoilleen ja hänen
+huuliltaan kuului seuraava yksinkertainen rukous:
+
+"Jumalani, kuinka paljon minua rakastat. Vaikka olen rikkonut vastaasi
+enemmän, kuin kukaan muu. Oi, anna minun tästä lähtien pysyä aina
+rakkaudessasi. Auta, että en enää koskaan mieltäsi pahoittaisi! Niin,
+Herra, Sinä olet varmaan apusi antava, Amen."
+
+Tyyni, ennen tuntematon rauha virtasi hänen sydämeensä. — Kiireesti
+puki hän uuden puvun ylleen ja hetken perästä jo seisoi kadun toisella
+puolella sijaitsevan matkailijakodin pihalla, josta palvelija saattoi
+hänet Eeva Salmelan vastaanottohuoneeseen. Hetkisen sai hän odottaa,
+sitte saapui Eeva hymyillen kyyneltensä seasta kuten kymmenen
+vuotta takaperin toukokuun 24 päivänä, sinä päivänä, jolloin hän,
+pieni, kahdeksantoista vuotias tyttö, pani kaksi puoliksiauvennutta
+ruusunnuppua kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisen nuorukaisen rintaan.
+
+Ilo kyyneleet olivat silloinkin vierineet silmistä, sillä Eeva muisti
+Paavon lupauksen ja uskoi jo kohta saavansa turvan ja auttajan elon
+myrskyisellä tiellä, jota hän oli neljän vuoden ikäisestä yksin
+kulkenut sen jälkeen kun äiti kuoli. Isäänsä ei ollut nähnyt koskaan,
+sillä hän kuoli Eevan ollessa yhden viikon ikäinen.
+
+Äänettöminä puristivat he toistensa kättä, kyynelien runsaasti
+virtaillessa molempain silmistä. Vihdoin sai Paavo sanotuksi:
+
+"Eeva, voitko antaa minulle anteeksi? Voitko nyt uskoa lupaukseeni,
+jonka miehenä sinulle annan? Nyt tunnen kuinka suuresti olen rikkonut
+sinua vastaan, nyt tunnen, minkä aarteen olen sinussa kadottanut. Nyt
+tahdon olla uskollinen, sillä en enää toimi yksin, vaan turvaan siihen
+Jumalaan, johon sinäkin niin lujasti lapsena luotit ja uskon varmasti,
+että olet nytkin Hänen omansa."
+
+Eeva ei vastannut, mutta rakastavat sydämet ymmärsivät toisensa. Paavon
+käsivarsi kiertyi hänen uumansa ympärille ja suudelma yhdisti kaksi
+rakastavaa, mutta kauvan toisistaan erillään harhaillutta sydäntä...
+
+Oi, kuinka ihana oli tämä hetki, sillä se oli katumuksen,
+anteeksiantamuksen ja ikuisiksi ajoiksi yhtymisen hetki!
+
+
+
+
+SÄRKYNEITÄ SYDÄMIÄ
+
+
+Voi, mitenkähän nyt taas yli talven pääsee, kun eivät ne perunatkaan
+ehtineet valmistua ennen tuota hallaa. Olisihan vaikka niitä sotkenut
+jauhojen sekaan ja tehnyt leipää... Olisihan se potaattileipä paljoa
+parempaa, kuin jos siihen akanoita ja pettua panee.
+
+Näin päivitteli Saviahon Riikka emäntä kyynelsilmin ja kun Matti, hänen
+miehensä, ei siihen mitään vastannut niin jatkoi hän:
+
+"Olisihan tuota saatu asua siellä kirkonkylässä tänne tulematta; olisi
+edes ollut ihmisten lähellä, jotka olisivat antaneet työtä ja ruokaa,
+mutta sinä kun et tyytynyt loisena asumaan, vaan tahdoit päästä tämän
+hökkelin isännäksi ja nälkään kuolemaan."
+
+Riikan puhe keskeytyi, kun Matti nousi ylös ja sanoi:
+
+"Kiitä onneasi, kun on oma katto pääsi päällä, eikä sinun enää tarvitse
+nähdä niitä silmäyksiä, joita kirkonkylällä sinuun heitettiin. Ja
+minulle sanottiin monta kertaa ihan vasten naamaa: Kun viitsitkin
+elättää ja kouluuttaa tuota tyttöä, eihän se kuulu olevan omasikaan,
+Vaan joku herrahan sen isä on. Antaisit toki hänen kouluuttaa tyttönsä
+ryökkinäksi ja — —"
+
+Enempää ei Riikka jaksanut kuunnella; hän juoksi saunaan, heittäytyi
+siellä penkille pitkälleen ja voihki:
+
+"Voi minua onnetonta, kun itse taas revin auki ne vanhat haavat, jotka
+jo olivat parantumaisillaan umpeen — voi, kuinka olen kiittämätön
+Matille, Vaikka hän on ottanut minun, raiskatun raukan omakseen, ja voi
+hyvä Jumala, Ester raukkani tunnustanut omaksi lapsekseen ja antanut
+hänen olla kaksi vuotta kansakoulussakin sekä aina tähän asti kohdellut
+minuakin hyvin, ja eihän hän nytkään olisi mitään maininnut, vaan
+kun minä polonen rupesin kiukuttelemaan hänelle, vaikka saisin vaan
+tyynesti kärsiä kärsiä — niinkö?"
+
+Hänen kätensä puristui nyrkiksi ja hampaat latisivat suussa ikäänkuin
+vilusta, kun hän jatkoi ajatustaan:
+
+"Täytyykö naisten ääneti kärsiä sitä, että miehet heille tekevät
+vääryyttä?"
+
+Niin, eihän Matti ollut tehnyt hänelle vääryyttä, eikä muutakaan pahaa
+— ei, päin vastoin, mutta hän nyt kerran oli mies, kuten se herra, se
+tuomari!
+
+Voi kauhistus — itse oli tuomari ja tuomitsi muita siitä, että
+he raiskasivat naisen, — mutta kuka häntä tuomitsi sinä yönä, ja
+jälestäkin päin kun hän tunkeutui väkisin — — ei, ei, ei väkisin.
+Itsehän hän Riikka, oli laskenut rakastettunsa, tulevan miehensä
+huoneeseensa ja rakastanut häntä, rakastanut sydämensä pohjasta ja niin
+paljon rakastanut, että oli antanut itsensä hänelle kokonaan.
+
+Mutta oi, se mies ei ollut totinen, niinkuin tuomarin olisi pitänyt
+olla, ei, vaan väärä, viekas ja julma roisto, sillä hänellä oli jo
+rouva ja kaksi lasta, vaikka Riikka ei tietänyt sitä ennen kun sitte
+vasta, kun rupesi kihlattuna morsiamena vaatimaan sulhastaan pappilaan
+ja vihille, koska aika ei enää myöntänyt olla naimisiin menemättä,
+sillä saattoi tapahtua jo jotain pahempaa, — niin, vasta silloin
+Kaarlo, hänen oma, rakas Kaarlonsa, oli sanonut olevansa nainut mies
+ja kahden lapsen isä, eikä voivansa Riikkaa ottaa, mutta oli luvannut
+pitää "tästäkin" lapsestaan huolen.
+
+Riikka ei ollut uskonut korviaan, ei, vaan oli luullut leikiksi ja
+heittäytynyt — kuten ennenkin Kaarlonsa kaulaan, katsonut häntä
+syvillä, vakavilla silmillään ja vakuuttanut tulevansa kovin
+onnettomaksi, jos — —, mutta Kaarlo viskasi hänet armottomasti pois
+ja lupasi kutsua poliisia, ellei hän hyvällä lähtisi tiehensä. Tämän
+kuultuaan Riikka parkasi ja vaipui permannolle tiedotonna.
+
+Kun hän jälleen heräsi, oli Kaarlo taas hänen luonaan hellänä ja
+lempeänä, lupasi rakastaa vaan Riikkaa, eikä omaa rouvaansa ollenkaan;
+oli vaan rikkauden takia hänet nainutkin.
+
+Hän puhui hiljaa ja tarjosi Riikalle paljo rahaa sekä lupasi lähettää
+joka viikko lisää, jos hän ei enää koskaan tulisi tänne, sillä rouva
+saattaisi nähdä ja... Enempää ei Riikka silloinkaan jaksanut kuunnella.
+Hän riisti sormestaan Kaarlon antaman sormuksen, heitti sen lattialle
+ja mitään virkkamatta juoksi pois, meni omaan pieneen vinni-kamariinsa,
+heittäytyi ompelukoneensa päälle ja itki, itki kauvan ja katkerasti.
+
+Kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi Ester, se raukka syntyi 'vihityssä
+välissä.' — "Herra Jumala, anna minulle anteeksi rikokseni ja varjele
+lastani joutumasta äitiraukan poluille! Voi, jos hän olisi edes ruma,
+mutta ei, hän on kaunis ja hienon näköinen, ihan sen kavalan isänsä
+muotoinen muuten, paitsi minun, rikoksellisen äidin, syvät ja vakavat
+silmät. Oi, Herra varjele häntä ja anna minulle anteeksi syntini ja
+anna kiitollinen sydän, niin että napisematta kestäisin kuritukseni ja
+olisin miehelleni hyvä, hänelle, joka minut ja lapseni pelasti nälkään
+kuolemasta sieltä kylmästä vinttikamarista, jossa lapsivuoteeni jälkeen
+monta viikkoa makasin kuumeessa, ilman muuta hoitajaa kun Matin äiti,
+köyhä ja puolisokea ajurin leski."
+
+"Voi, Voi", huusi hän vieläkin, riensi tupaan, lankesi miehensä
+kaulaan, itki ja pyysi anteeksi sekä myöntyi nyt siihen, että Ester
+lähetettäisiin kaupunkiin palvelukseen tohtori Heickellin vanhalle
+rouvalle, joka monta kertaa oli tahtonut saada "Matin näppärän ja
+kauniin tytön piijakseen."
+
+Kyllä se koski Riikan sydämeen, kun lupasi isälle sen, mutta eihän
+tässä nyt auttanut nälkään kuolla kaikkien, ja tottapahan se Herra
+varjelee, ja eihän sitä voi kohtaloansa välttää.
+
+Voisihan niitä viettelijöitä tännekin tulla, jos niin on kerta
+sallittu. Mutta ei se olisi surmanisku äidille, jos hän tietäisi
+Esterille käyneen samoin kuin hänelle itselleen oli käynyt kaupungissa
+ollessaan. — Esterin täytyi säilyä viatonna.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syyskuun aamuaurinko, paistoi niin kirkkaasti, ikäänkuin olisi se
+tahtonut paisteellaan pyyhkiä jokaisen kyyneleen pois äidin ja tyttären
+silmistä, jotka nyt eron hetkellä antoivat niiden vapaasti vuotaa alas.
+
+Pienet siskotkin olivat tulleet paitasillaan rappusille. He syleilivät
+Esterin jalkoja ja hametta sekä pyysivät hänen lähettämään heille hyvää
+leipää, vaikka vaan vähänkin sieltä kaupungista. — Ester suuteli heitä
+kaikkia ja lupasi lähettää jos vaan itsekkin saa.
+
+"Joudu jo Ester", kiirehti isä rattailta, ja hänen täytyi lähteä. Vielä
+kerran äiti puristi kädestä ja kuiskasi hiljaa itkien: "Rukoile Jumalaa
+armas, oma lapseni! Tiedä, että kiusaus on suuri, mutta voita sinä se!"
+
+"Äiti, äiti, minä teen kaikki, mitä olet käskenyt!"
+
+"Hyvästi!" kaikui vielä molempain huulilta, sitte lähti hevonen
+menemään hiljaa eteenpäin ja matkustajat katosivat metsään.
+
+Äiti huokasi syvään, poistui sitte pirttiin hoitelemaan toisia
+lapsiansa.
+
+Kolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän
+kaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa,
+sen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes
+yölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys
+keskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan
+oli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli
+oikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli
+katsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot
+loistivat onnesta ja ilosta.
+
+Joku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä
+kalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää
+pikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä
+heitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen
+palvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran
+pyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa
+käydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan,
+sillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt.
+Hän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan
+kohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut
+selittää.
+
+Kauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla
+tuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna
+sisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden
+vuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta
+sehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja
+muutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun
+Anna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat
+olisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai
+jouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.
+
+Vielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin
+olla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti
+rukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester
+vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä
+oli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa
+tämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla
+Jumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester,
+yksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho
+raju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä
+kääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä
+ja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin
+kuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä
+häntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös
+aivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi
+hän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka
+rouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin
+ja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä
+katsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi
+tyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä
+poskelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli
+yhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se
+lohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria,
+joka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.
+
+Kyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti
+kyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.
+
+Joulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki
+lapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän
+kanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja,
+silloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.
+
+Tohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät
+kauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä "viatonta huvitusta", vaan
+antoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello
+kolmeen aamulla.
+
+Ester parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei
+joutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki
+häntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu
+rouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita
+ja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä
+ja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä
+ja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri:
+"Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs" tai: "Sinusta pitäisi tulla
+pasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla
+palvelijana, kun olet niin kaunis." Kun tällaisten sanain jälkeen
+Ester punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: "Etkös
+tahtoisikin päästä pois palveluksesta?"
+
+Usein meni Ester pois vastaamatta, mutta toisinaan sanoi olevansa
+tyytyväinen, kun saa olla hyvän herrasväen palvelijana.
+
+Monta muuta imartelusanaa oli Ester tämän neljän viikon aikana, jonka
+maisteri oli kotona, saanut kuulla hänen suustaan, ja kun hän vielä
+lähtiessään antoi Esterille kauniin, vaaleanharmaan leninkikankaan
+joululahjaksi, vaikka joulu jo kaksi viikkoa tätä ennen oli siirtynyt
+menneeseen aikaan, niin alkoi Ester uskoa, että se kiltti maisteri
+todellakin rakasti häntä.
+
+Oi, jos niin olisi, niin silloin hän, Ester, olisi onnellinen, ei,
+enempi, hän olisi autuas! Tämmöiset ajatukset tuon tuostakin nousivat
+hänen mieleensä talven kuluessa, ja niiden yhteydessä kaikuivat selvinä
+ja elävinä maisterin joulunaikana lausumat sanat, ja hän toivoi niin
+hartaasti kesää, jolloin taas maisteri tulisi kotiin.
+
+Kun viimeinen vieras joulun jälkeen lähti pois ja Ester jäi taas rouva
+Heickell'in kanssa kahden, valtasi hänet sanomaton ikävä saada nähdä
+äitiä, mutta kun hän ei päässyt kotiin niin hän kirjoitti hänelle
+pitkän kirjeen, jossa kertoi joulun vietosta kaupungissa ja myöskin
+kaikista lahjoista erikseen, joita oli saanut; viimeksi mainitsi hän
+arvokkaimman ja suurimman lahjansa, maisterin antaman leninkikankaan,
+joka on täysi villainen ja hyvin kaunis; näin vakuutti Esteri ja kertoi
+sitte äidille kaikki, miten hyvä maisteri hänelle oli ollut. Oli
+taputtanut poskelle ja lohduttanut häntä silloin, kun hän itki äidin
+kirjeen saatuansa. Oi, hän piti niin paljon siitä hyvästä maisterista,
+mutta sittenkin olivat äiti, isä ja pieni sairas Matti-veikko aina
+hänen mielestään parhaat maailmassa ja nyt tähän kirjeeseen hän pani
+äidille joululahjarahansa, viisi markkaa, itse ei hän sitä tarvinnut,
+kun oli ruokaa ja vaatteita tarpeeksi.
+
+Lopuksi Ester pyysi äidin olemaan levollinen, sillä hänelle ei täältä
+hyvän herrasväen luona mitään pahaa koskaan tapahtuisi, sitte sulki hän
+kirjeensä ja vei postiin.
+
+Äiti kirjeen saatuaan sekä iloitsi että itki. Hän tunsi tuskaa
+ajatellessaan sitä, kun maisteri oli hyvä Esterille ja kutsui häntä
+hyväksi tytöksi.
+
+Oi, hänen lapsensa on köyhä, mutta kuitenkin liian hyvä hänelle,
+maisterille häväistäväksi.
+
+Ei, hän tahtoi kirjoittaa lapsellensa nyt kohta ja sitte keväällä mennä
+itse käymään kaupungissa, ennen kun maisteri palaa kotiin, ja sitte
+kertoa kaikki mikä hänen sydäntänsä painot. Hän vaipui polvilleen
+pienen, kuolleen lapsensa kehdon ääreen ja huokasi: "Suuri Jumala,
+kuinka vaarallista on olla köyhä ja kaunis, mutta varjele Sinä itse
+häntä kaikista kiusauksista ja vaaroista, jotka jo mahdollisesti ovat
+uhkaamassa nielaista hänet kuiluihinsa. — Oi, Herra, Sinä tiedät, että
+hän on rikoksen lapsi, mutta älä anna lapseni enää tehdä samaa rikosta,
+jonka minä, onneton äiti, olen tehnyt." Hän nousi ylös ja alkoi
+sydän-yön hiljaisuudessa kirjoittaa kirjettä ainoalle lapsellensa.
+
+Toukokuun kahdeksannen päivän aamulla astui Ester yksinkertaiseen
+mustaan pukuun puettuna vanhempainsa kanssa uuteen kirkkoon astuakseen
+siellä ensi kerran alttarin ääreen ja tullaksensa osalliseksi siitä
+armosta, jonka Vapahtaja on kaikille opetuslapsilleen valmistanut
+lohdutukseksi ja vahvistukseksi elämän liukkaalla ja vaarallisella
+tiellä.
+
+Kirkossa vallitseva salaperäinen hämäryys vaikutti Esteriin niin, että
+hän tunsi olevansa kokonaan temmattu pois tästä meluavasta maailmasta;
+tuntui niin kuin hän liitelisi ijankaikkisuuden rajalla pääsemäisillään
+juuri hämäryydestä ikuisen päivän valoon.
+
+Virren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään
+sanat: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle
+elämän kruunun." Sitte puhui hän: "Nämä sanat lausuu Vapahtaja,
+teille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa
+astuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty.
+Muistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette
+vannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy
+olla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä
+vuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti
+kilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka
+teidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin
+sovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun
+pääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa
+ijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!
+
+"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin
+Hän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja
+laskee elämän kruunun päähänne. Amen."
+
+Kirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän
+tunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte
+kuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi.
+Oi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!
+
+Maanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa
+tuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä
+vanhempiaan "tässä maailmassa." Samaa tunsi äitikin ja hän painoi
+Esterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään,
+ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi:
+"Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla
+Jumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista,
+että siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin
+iloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana."
+
+"Äiti, äiti", huusi Ester kyynelsilmin, "minä tahdon tuoda sinulle iloa,
+tahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini."
+
+"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!" Kuumien kyynelten silmistä
+valuessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin
+Torkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun
+kulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle
+sydän täynnä sekavia tunteita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta
+muutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa,
+joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla
+paikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden
+sinipinta.
+
+Tämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis,
+jos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan,
+toivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen
+vasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.
+
+Tämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa
+oli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin,
+pois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja "viettelyksistä",
+joita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli
+niistä puhunut.
+
+Tähän asti ei kukaan ollut häntä vielä "syntiin vietellyt", mutta!
+saattoihan viettelijä juuri kesällä ilmestyäkin. Maalla voi paremmin
+syntiä karttaa ja ajatuksetkin luonnon helmassa pysyvät puhtaina. Näin
+hän ajatteli, kun ei tietänyt että usein tällaisessa hetkellisessä
+paratiisissa voi olla kätkettynä käärme, joka salaisuudessa kylvää
+myrkkyä puhtaampaankin ihmissieluun ja turmelee sen.
+
+Tohtorinna Heickell muutti maalle, mutta hän ei täällä yksin viihtynyt,
+ei, hänellä piti olla seuraa, kun kerran jo nuoruudestaan oli siihen
+tottunut. Omat lapset hän tahtoi kaikki ja sitte lisäksi kaupungista
+hyväin ystäväinsä poikia ja tyttäriä, joita hän rakasti kuten "omia
+lapsiaan".
+
+Juhannuksen aattona tulivat vieraat ja sitte Ester ei enää joutunut
+luonnosta nauttimaan ja iloitsemaan muulloin, kuin yöllä, jolloin jo
+herrasväet nukkuivat. Hänen mielensä oli katkera ja yhä katkerammaksi
+se tuli katsellessa noita toisia nuoria, noita herroja ja ryökkinöitä
+heidän leikeissään. Voi, jospa hänkin saisi olla mukana siellä, jossa
+oli hän, se mies, joka jo joulusta asti oli ollut hänen sydämelleen
+kallis, mutta ei, hän oli palvelija ja pysyikin kentiesi aina
+sellaisena, eikä koskaan saisi kutsua häntä omakseen, ei koskaan
+ilmaista hänelle sitä, jonka niin mielellään, olisi tahtonut!
+
+Eräänä iltana seisoessaan salissa yksin, hän ajatteli:
+
+Kun olisi tuon neiti Sommarin sijassa, silloin saisi pistää kätensä
+Arthurin käteen, kuten hän, ja kävellä puutarhassa, metsässä ja — —
+
+Ajatus pysähtyi tähän kun kuuli mainittavan omaa nimeänsä. Tuolta
+tuli herroja, ne puhuivat hänestä, mutta ei kuulunut joka sanaa, kun
+keskustelu tapahtui hiljaa.
+
+Nyt ne lähenivät, pysähtyivät ja istahtivat sohvalle, aivan sen ikkunan
+alle, jossa Ester seisoi ja nyt hän kuuli kun maisteri Salminen sanoi:
+"Arthur on taas rakastunut omaan piikaansa, niin, niin, älä nyt yhtään
+punastu, — onhan tyttö kaunis, niin että kehtaa kyllä mennä Vaikka
+kaupungille hänen kanssaan kävelemään, — kasvot hienopiirteiset
+ja vartalo niin sorja, että ei luulisi ollenkaan hänen suonissaan
+virtaavan talonpojan verta.
+
+"Siellä maansydämessä kasvaa sellaisia kaunottaria, joista ei meillä
+ole aavistustakaan: tänne, ne kaikki tarvitsisi saada", huomautti
+luutnantti Tynell.
+
+Ja lyseolainen Taavi Sommar kertoi ihastuksissaan: "Olisittepa
+kuulleet, kuinka kauniisti Ester osaa laulaa. Kelpaisipa hänen ääntänsä
+kuulla vaikka konserttisalissa!"
+
+"Missä hän sinulle on antanut suloisen äänensä kuulua?" kysyi insinööri
+Lindell ivallisesti.
+
+Puna nousi Taavi Sommarin poskille, kun hän vastasi: "Minulle ei hän
+laulanut, mutta, itsekseen lauloi toissa-iltana pyykkirannassa ja minä
+satuin kuulemaan."
+
+"No, Arthur, mitä sanot siitä, kun laulajattareesi on ihastunut
+toinenkin kuin sinä? uteli ylioppilas Kallio, ja insinööri Lindell
+jatkoi, äänessä pistävä iva: Taidat olla jo kovasti mustasukkainen
+Taaville? Ehkä olet meille kaikille, vai mitä?"
+
+"Ester!" kuului tohtorinaan ääni ruokasalista ja hänen täytyi kiirehtiä
+sinne, vaikka niin mielellään olisi tahtonut kuulla Arthurin vastauksen
+noille herroille, jotka ivasivat ja kiusasivat häntä.
+
+Ester oli niin onnellinen. Oi, jospa tosiaankin Arthur-maisteri
+rakastaisi häntä kuten tuo herra Salminen sanoi niin hän olisi
+onnellisin ihminen maan päällä. Voi, jos kerrankin saisi sen kuulia
+_hänen omasta suustaan_, ja jos saisi itsekin sanoa rakastavansa.
+Oi, se yksi hetkikin toisi iloa niin paljon, oi, se toisi iloa koko
+elämänijäksi.
+
+Jos nyt äiti olisi täällä, niin hän silloin kertoisi kaikki ja varmaan
+äiti iloitsisi, kun saisi kuulla, että maisteri rakastaa häntä. Ja
+jos hänestä tulisi maisterinna — oi niin — mutta saihan kuitenkin
+ajatella — niin sitte hän antaisi isälle ja äidille vaatteita ja ruokaa
+paljon. Maisteri, hänen jalo maisterinsa, ei kieltäisi, sillä hän aina
+on niin hyvä kaikille köyhille. Sitte maisterin morsiamena ollessaan
+hän saisi mennä tuonne puutarhaan, olla noiden neitien ja herrain
+ystävä, niinkuin tohtorinna nyt. Silloin varmaan ylioppilas Kallio ja
+insinööri Lindell saisivat hävetä, kun ovat häntä pilkalla kutsuneet
+laulajattareksi, ja silloin hän olisi hyvä ja ystävällinen tuolle
+kiltille Taavi Sommarille, joka häntä puolusti.
+
+Niin oli Ester kuvitellut onnensa huumaamana, että illallispöytää
+katteessaan ei muistanut viedä sinne leipää ja siksi tohtorinna,
+joka kaikissa oli säntillinen ihminen, antoi Esterille äidillisen
+muistutuksen huolimattomuudesta kaikkein pöydässä olijain kuullen.
+
+Mielipahasta ja häpeästä tulipunaisena sopersi hän anteeksipyyntisanoja
+ja kiirehti pois.
+
+Loppu-illan oli sydän täynnä surua ja melkein koko yönkin makasi hän
+valveillaan ajatellen tapahtumia.
+
+Auringon noustessa painuivat kuitenkin väsymyksestä raskaat silmäluomet
+kiinni, surut haihtuivat ja hän oli Arthurin kanssa menevinään vihille,
+mutta juuri saliin astuessa putosi hänen myrttikruununsa lattialle ja
+Arthur tallasi sen rikki.
+
+Ester koetti ottaa sitä ylös, muita juuri kun oli saamaisillaan, hajosi
+se tyhjäksi ja hän heräsi siihen kun kosketti kädellään lattiaa.
+
+Ilmat elokuun lopulla tulivat kylmiksi ja sateisiksi, sentähden maalta
+teki jokaisen mieli päästä pois. Tohtori Södermanin, kauppaneuvos
+Roosin ja konsuli Liljebladin herrasväet — viereisten huvilain asukkaat
+— olivat jo viime viikolla muuttaneet kaupunkiin ja tohtorinna lähetti
+Esterin myös puhdistamaan ja lämmittämään huoneita, niin että viikon
+lopulla saataisiin muuttaa.
+
+Varhaisesta aamusta oli Ester ahkerasti ollut puhdistushommissa
+ja lähti nyt illan suussa vähän paremmin pukeutumaan, mennäksensä
+kaupungille. Mutta juuri kun hän kiinnitti liivinsä viimeistä nappia,
+soi ovikello hätäisesti.
+
+Ester juoksi kiireesti avaamaan, mutta oi, jalat olivat pettää ja
+sydän sykki niin, kuin olisi se tahtonut haljeta, sillä ovella seisoi
+Arthur-maisteri. Hän oli tullut kaupunkiin polkupyörällä erään "hyvin
+tärkeän" asian Vuoksi, kuten hän äidille lähtiessänsä sanoi. Kun Ester
+viimeinkin sai oven auki, tarttui Arthur hänen käteensä, Veti mukanaan
+vieras-salin sohvalle ja kuiskasi: "Ester, armaani, oi, miten olen
+iloinen, kun kerrankin saan olla kanssasi kahden kesken, saan kertoa
+kaikki, mitä sydämeni tuntee. Kuule, minä rakastan sinua, rakastan
+sydämeni pohjasta ja tahdon, että sinäkin olet kokonaan minun. Oi,
+vastaa! Sano, että rakastat minua, niin, niin, älä peittele, sillä minä
+kuitenkin tiedän, että rakastat, olen lukenut sen silmistäsi."
+
+"Herra maisteri, unhoitatte, että minä olen köyhä ja oppimaton
+palvelija. Ehkä tänään rakastatte, mutta huomenna kadutte jo sitä",
+lausui Ester vapisevalla äänellä, ja koetti vapautua, sillä sanomaton
+pelko ja aavistus jostain pahasta täytti hänen sydämensä, kun hän näki
+maisterin intohimoisen katseen.
+
+"Rakas lapsi, älä pelkää", lausui maisteri ja veti Esteriä itseänsä
+lähemmäksi, "vaan ole luonani, kuule, ole minulle hyvä ja kutsu vaan
+minua Arthuriksi ja sinuksi silloin kun olemme kahden. Ester, minähän
+rakastan sinua tulisesti ja kun kerran sinäkin rakastat, niin miksi
+emme nauttisi nyt onnestamme? Kuule, me olemme täällä kahden ja siksi
+saamme rakastaa vapaasti ja täydellisesti, Esterini, täydellisesti, se
+on niin ihanaa!"
+
+"Maisteri, päästäkää, minun on niin vaikea olla tässä, oi, päästäkää,
+sillä köyhä ja oppimaton tyttö ei saa rakastaa herroja."
+
+"Älä sano sitä, tyttö, minulla on paljon rahaa ja maailmassa saat vielä
+paljon oppia, kun elät."
+
+Ester teki rynnäkön päästäksensä, mutta maisterin vahva käsivarsi
+kiertyi lujemmin hänen hoikan uumansa ympärille, hän tunsi kuuman
+hengähdyksen käyvän poskiensa yli ja maisterin polttavat huulet
+painuivat hänen huuliansa vasten...
+
+Ja samassa Ester tunsi, kuin jos tuliset jättiläiskielet olisivat
+nuoleksineet hänen ruumistaan joka puolelta, hän tunsi vajoavansa alas
+sohvalta ja kuiskasi itkun tukahuttamalla äänellä: "Arthur, rakas
+Arthur, jos vähääkään rakastat, niin päästä minut, sillä —"
+
+Sitte menivät hänen ajatuksensa sekaisin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+"Ester, maisteri tulee tänään kotiin ja nyt sinun täytyy jättää ne
+työsi ja mennä puhdistamaan ja järjestämään hänen huoneensa, että se
+on hyvässä kunnossa, kun hän saapuu", sanoi rouva Heickell eräänä
+joulukuun aamuna Esterille.
+
+Tänään, kertoi Esteri ajatuksissaan astuessaan ruokasalin läpi
+maisterin kamariin. Jo tänään, oi, miten hänen sydämensä sykki. Se aika
+on siis jo niin lähellä, jolloin hän saa kertoa kaikki, mikä sydäntä
+painoi ja ahdisti, aina siitä kamalasta illasta asti, jolloin, voi, —
+voi, hän ei uskaltanut enää muistiinsa palauttaa niitä hetkiä.
+
+Varmasti hän kaikki sanoisi, sanoisi siitäkin kun oli pettänyt, vaikka
+oli monta kertaa luvannut kirjoittavansa sieltä, missä oli, eikä
+kuitenkaan yhtään kertaa kirjettä lähettänyt. Mutta voihan hänellä
+olla niin paljon työtä, että ei ollut ehtinyt. Niin, eikö, ehtisi yhtä
+pientä kirjettä kirjoittamaan kahden ja puolen kuukauden aikana? Kyllä,
+mutta hän varmaan ei tahtonutkaan. Voi hyvä Jumala!
+
+Ester pelästyi näitä ajatuksiaan, mutta jatkoi kuitenkin. Eikö Arthur
+enää häntä rakastaisi? Eikö ollutkaan rakastanut, oliko vaan tahtonut
+vietellä hänet? Mahtoikohan tämä nyt olla kiusaus, josta äiti usein
+mainitsi, ja jota hän niin kovin pelkäsi? Voi, jos se nyt olisikin
+sitä! Jos ei Arthur enää yhtään rakastaisi, niin mihinkä hän sitte
+joutuisi? Ja mihinkä hän panisi lap...
+
+Hän ei uskaltanut ajatella tätä ajatusta loppuun ja estääkseen sen enää
+esiin puhkeamasta, ryhtyi hän ahkerasti työhönsä.
+
+Kun maisterin kamari oli puhdistettu, meni hän vierassalin pölyjä
+pyyhkimään.
+
+Huh! tähän huoneeseen astuessa tuntui siltä, kuin olisi mennyt
+mestauslavalle. Hän pysähtyi, aikoi kääntyä takaisin, mutta eihän
+auttanut kääntyä, täytyi mennä.
+
+Sohvaa hän pyyhki kiireesti, ikäänkuin olisi sormia polttanut, asetti
+tyynyn paikoilleen, kääntyi pois ja lähestyi pöytää. Siinä oli eilinen
+"Suometar", silmänsä sattuivat siihen, mutta ilmoitus, jonka hän luki
+sai veren pysähtymään hänen suonissaan.
+
+Hän ei tahtonut uskoa silmiään ja luki vielä kerran, kahdesti ja
+kolmastikin, mutta sittenkin olivat siinä sanat:
+
+  "KIHLOISSA:
+  Onnia Girsén
+  Arthur Heickell."
+
+Sydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat
+pettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.
+
+Tohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta
+ja kiirehti kysymään häneltä:
+
+Ester, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä
+nyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput
+tomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta
+ethän sinä vastaa mitään.
+
+Tohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen
+käteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.
+
+Esterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi
+itkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.
+
+Kun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli
+siis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen,
+tarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt
+niinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei
+rakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi
+tajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä... Sydän sykki nyt
+kiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi
+sen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja
+häväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle
+sitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli
+aikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden,
+niin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun
+olisi kaikki sanottavansa sanonut.
+
+Hän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin
+tultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.
+
+Seuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään
+sairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt
+Esteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan
+kamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti
+keinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä
+katselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja
+astui sisään.
+
+Kun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei
+hän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui
+hän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: "Arthur,
+sinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen
+puhunut!"
+
+Ivallinen hymy väreili maisterin suupielissä ja olkapäät kohosivat
+pilkallisesti, kun hän sanoi: Se on totta, että olen kihlautunut
+sinulta lupaa kysymättä, mutta en ole tottunut koskaan antamaan niin
+suurta kunniaa äitini palvelijoille, että heiltä kysyisin, mitä saan
+tehdä ja mitä jättää tekemättä.
+
+Puna nousi Esterin kalpeille kasvoille, kun hän lausui: "Suo anteeksi,
+Arthur, mutta sinä näytät unohtaneen, että minä olen sinulle enempi,
+kuin äitisi palvelija. Sinä et tiedä vielä kaikkia. No, hyvä, kuule
+sitte, muutamien kuukausien perästä tulee minusta _sinun lapsesi äiti_!"
+
+Kovan sähkö-iskun tavoin vaikuttivat nuo sanat maisteriin. Hän hypähti
+ylös ja kalpeana kuin ruumis astui Esterin luo sekä lausui kiihkeästi:
+"Ester, se ei ole totta, se ei voi olla totta. Kuule, sano, että se ei
+ole totta, sano, että tahdoit vaan pelästyttää minua. Sano!"
+
+"Oi, Arthur, sydämeni pohjasta toivoisin minäkin, että se ei olisi
+totta, mutta niin kuitenkin on ja minä en taida sitä muuttaa. Kun sinä
+läksit tulin hyvin sairaaksi, tohtorinna pakotti menemään lääkärin luo
+ja häneltä sain kuulla, että tulen äidiksi ja nyt jo itsekin tunnen,
+että niin on." —
+
+Ester purskahti katkerasti itkemään, mutta maisterin seuraavat sanat
+katkasivat kyyneltulvan.
+
+"Mutta, Ester, sitte täytyy toimia niin, että se asia ei tule ilmi."
+Hän löi kädellään korkeaa, tummain kiharain peittämää otsaansa, ikään
+kuin olisi tahtonut sen kautta saada jotain hyvin tärkeää muistiinsa
+ja sitte jatkoi: — "Kuule, mene sinä vaimoksi sille suutarille,
+jolta viime kesänä sanoit saaneesi kirjeitä, joissa hän pyysi sinua
+vaimokseen. Sinä et silloin vastannut, mutta vastaa nyt ja mene
+hänelle. Minä kyllä toimitan niin, että hän tunnustaa lapsen omakseen,
+ja jos hän kerran sinua rakastaa, niin mitä hän nyt siitä välittäisi,
+jos olet puhdas tai et, sehän nyt on yhdentekevää."
+
+Ester ojensi hoikan vartalonsa suoraksi ja nuo muuten niin syvät,
+surullisen vakavat silmät säikkyivät, huulet vavahtelivat ja vasta
+pitkän ponnistuksen perästä kuuluivat niiltä sanat: "Herra maisteri,
+sellaistako filosofia onkin, niinkö se opettaa, että maisterit
+saavat vietellä oppimattomia palvelustyttöjä, saavat valehdella,
+että rakastavat heitä, rakastavat tulisesti, sydämellisesti ja
+täydellisesti, niinkuin te sanoitte minua rakastavanne, ja sitte, kun
+yksinkertainen, rakastunut tyttö antaa teille itsensä kokonaan, kuten
+minä onnetoin tein. — — Ei, te ette edes odottanut sitä, että olisin
+vapaasti antautunut, ei, vaan te otitte minut luvatta, otitte minut
+väkisin, raiskasitte minut, ja nyt sellaisena tahdotte minut antaa
+köyhän, mutta siveellisesti puhtaan suutarin vaimoksi ja tahdotte
+vielä, että hän tunnustaa rikkaan ja ylhäisen maisterin lapsen omakseen
+ja rupeaa sitä työllänsä elättämään. Niin, herra maisteri, minä olen
+oppimaton nainen, enkä tiedä edes, mitä sana filosofia merkitsee,
+mutta luulen, että se on jotain hyvin korkeaa oppia, ja kun te olette
+korkeasti oppinut, viisas ja ymmärtäväinen, niin sanokaa, onko tämä
+menettelynne oikea, ja voitteko vastata tästä omantuntonne, Jumalan,
+minun, äitinne ja koko maailman edessä? Voitteko?"
+
+"Ester, Ester, rakas lapsi, tyynny nyt", koetti maisteri lohduttaa
+ja aikoi tarttua hänen käsiinsä, mutta Ester sysäsi hänet pois ja
+jatkoi: "Menkää, älkää koskeko minuun, sillä teitä en enää voi sietää.
+En, sillä minä nyt inhoan ja halveksin teitä yhtä paljon kuin ennen
+rakastin."
+
+Vielä olisi ollut paljon sanomista, mutta itku tukahdutti äänen ja hän
+riensi keittiöön, saadaksensa olla yksin, saadakseen sulattaa polttavan
+tuskansa kuumiksi kyyneliksi. Tuossa, pöydän kulman vasten nojaten hän
+ennenkin jo niin monta kertaa oli itkenyt, siihen hän nytkin heittäytyi
+ja painoi kasvonsa käsiinsä; mutta samassa aukeni ovi ja tuttu,
+lystikäs ääni kuiskasi: "No pikku neiti, älkäähän nyt itkekö, tässä
+kirje sulhaselta, lukekaa se, niin ikävä haihtuu."
+
+Ester kavahti ylös, silmäsi oudolla käsialalla kirjoitettua kirjettä,
+nyökäytti äänetönnä päätään tuolle kunnon vanhukselle kiitokseksi ja
+repi hermostuneesti kuoren auki sekä luki seuraavaa:
+
+ "Rakas lapseni!
+
+ Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on
+ tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät
+ ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua,
+ lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi
+ nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni
+ kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä
+ kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.
+
+ Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.
+
+ Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin
+ luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani.
+ Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden
+ äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun
+ sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta,
+ huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja
+ sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin,
+ kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon
+ ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea
+ äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja
+ torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin,
+ ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla
+ kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu
+ ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei
+ suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti
+ yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme
+ vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin
+ toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä
+ olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän
+ voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen
+ syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille,
+ uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin,
+ milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun
+ kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä
+ yksitoista.
+
+ Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni,
+ otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni,
+ otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.
+
+ Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei
+ kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.
+
+ Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen
+ taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa
+ ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin
+ lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.
+
+ Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani
+ eteenpäin.
+
+ Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden
+ penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani
+ jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.
+
+ Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin
+ eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.
+
+ Emäntä tarvitsi minun ikäistäni tyttöä apulaisekseen ja tarjosi
+ paikkaa minulle. Ilomielin suostuin ehdotukseen ja jäin taloon.
+ Paljon hyvää sain tässä talossa. Muun muassa opin selvään lukemaan ja
+ kirjoittamaan talon hyvän ylioppilasneidin johdolla. Mutta voi, tästä
+ myöskin sai suurin onnettomuuteni alkunsa.
+
+ Kun olin kolme vuotta ollut talossa, korotti emäntä minut
+ sisäneitsyksi, siihen toimeen, joka kaikille, mutta erittäinkin
+ "kauneille" on vaarallinen. Minua sanottiin "kauniiksi", ja mikä
+ pahinta, tiesin itsekin, että sellainen olin.
+
+ Pitäjän käräjät olivat kestikievarin suuressa salissa, sillä ei ollut
+ erityistä käräjätaloa. Tuomarit asuivat myöskin kaikki meillä ja
+ minä jouduin heitä passaamaan. Usein yölläkin sain mennä tekemään
+ palveluksia, kun he istuivat pelipöydän ääressä. Mielelläni meninkin,
+ sillä heidän joukossaan oli se mies, johon jo olin hyvin paljo
+ mieltynyt. Sanalla sanoen, minä rakastin häntä enemmän kuin ketään
+ muuta maailmassa. Hän oli noin kahdeksankolmatta ikäinen, pitkä,
+ hyvin kaunis ja kohtelijas. Hän puhui minulle hyvin kauniisti, sanoi
+ rakastavansa ja lupasi ottaa minut omakseen, jos olisin hänelle
+ _hyvä_. Joka kerran kahden ollessamme istuin minä hänen sylissään
+ ja siinä sain kuulla hänen suustaan mitä ihanimpia tulevaisuuden
+ kuvauksia.
+
+ Kaarlo, se oli tuomarin nimi, sanoi vievänsä minut kaupunkiin, jossa
+ saisin itselleni laittaa kauniita vaatteita, käydä teaatterissa,
+ tanssiaisissa ja kaikissa, mihin vaan mieleni tekisi. Me olimme
+ onnelliset, jos saimme olla hetkenkään kahdenkesken ja siksi haimme
+ salaisia yhtymäpaikkoja. Mutta emäntä, joka oli kokenut, hurskas
+ ja hyvä ihminen, huomasi kaikki sekä varoitti minua hyvällä ja
+ pahalla luopumaan tuon 'viekkaan herran' seurasta, joka vaan etsi
+ minua pahassa tarkoituksessa. Lupasin olla erilläni, mutta kuitenkin
+ jo samassa päätin kirjoittaa Kaarlolle kaikki emännän epäluulot.
+ Kirjoitin ja samassa mainitsin itsekin epäileväni hänen rakkauttaan
+ sekä pyysin, että jos hän minua rakastaa, niin osoittakoon sen tänään
+ jollain muulla kuin sanoillaan.
+
+ Illalla, ruokaa pois viedessäni, pisti hän paperossi laatikon
+ tarjottimelle. Toiset eivät mitään huomanneet, mutta minun sydämeni
+ sanoi siinä olevan jotain minulle kuuluvaa. Yöllä, kaikkien
+ nukuttua, avasin laatikkoni. Siellä oli kultasormus, kaksikymmentä
+ markkaa rahaa, jolla saisin tulla syksyllä kaupunkiin, — niin sanoi
+ hän kirjeessä sekä pyysi vielä yhden kerran saada tavata minua
+ kahdenkesken ennen poislähtöään. Minä koetin valmistaa tilaisuutta ja
+ onnistuinkin viimeisenä iltana kohtaamaan hänet oikeussalissa, mutta
+ juuri kun olin heittäytynyt hänen syliinsä, tuli emäntä, joka jo kaksi
+ viikkoa oli kulkenut minun jälestäni kaikkialla, ja kutsui pois,
+ eikä enää koko yön seutuna laskenut herroja passaamaan, vaan pani
+ ylioppilasneitinsä siihen toimeen.
+
+ Syksyllä läksin pois näiden hyväin ihmisten luota ja matkustin
+ kaupunkiin, jossa kuitenkaan en enää päässyt palvelukseen, vaan täytyi
+ mennä ompeluoppiin. Puolivuotta opissa oltuani sain perheompelijan
+ paikan eräässä herrasväessä, mutta kuitenkin halusin asua omassa
+ vuokraamassani ullakkokamarissa, jossain siellä esikaupungissa,
+ saadakseni tavata Kaarloa, joka nyt jo oli tullut oikeus-istunnoilta
+ kotiin. Päivillä emme koskaan saaneet olla yhdessä, sillä minä
+ olin työssä ja Kaarlo sanoi hänelläkin olevan niin paljo puuhaa,
+ ett'ei joutaisi päivillä ja ehdotti, että ottaisin hänet iltaisin
+ huoneeseeni. Minä myönnyin. Mutta voi, jo ensimmäisen käynnin aikana
+ olin pakotettu antamaan itseni hänelle kokonaan...
+
+ Sitä yötä olen katunut koko ikäni, sillä se yö särki sydämeeni haavat,
+ joita ei mikään voima maailmassa ole saanut umpeen parantumaan.
+
+ Ja vielä, rakkaani, anna anteeksi kurjalle äidillesi, mutta minun
+ täytyy ilmoittaa, että sen yön hedelmänä tulit sinä, raukka, tänne
+ maailmaan.
+
+ Isäsi, joksi nyt sitä tuomaria nimitän, kävi vielä monta kertaa minun
+ luonani myöhään illalla, mutta sitte kun kerroin silloisen tilani,
+ ei hän enää tullut koskaan. Odotin kauvan, kirjoitin, vaan en saanut
+ vastausta. Viimein menin itse hänen luoksensa, ja sain siellä häneltä
+ kuulla, että hänellä jo oli vaimo ja kaksi lasta. Luulin sen puheen
+ olevan leikkiä ja aijoin mennä hänen luoksensa, vaan hän heitti minut
+ pois niin kovin, että kaaduin tiedotonna lattialle. Kun selvisin, oli
+ hän minulle hyvä, tarjosi rahaa ja lupasi vielä toistekin lähettää,
+ jos en enää koskaan tulisi. Rahaa en ottanut silloin, enkä sen
+ jälkeenkään; sormuskin poltti sormeani ja senkin viskasin pois hänelle
+ itselleen. Sydäntuskani olivat hirmuiset, vaan kaikki olen kuitenkin
+ kestänyt Herran avulla, johon opin luottamaan sen pitkällisen
+ sairauden aikana, joka seurasi sinun syntymistäsi.
+
+ Asemani oli kurja ja sinun tulevaisuuttasi paremmin turvatakseni menin
+ isäpuolesi kanssa naimisiin.
+
+ Tämän olen kertonut sinulle sentähden, että sinä et uskoisi herroja,
+ vaikka he kuinka kauniisti puhuisivatkin, sillä heidän puheensa on
+ valhetta. Muista, rakkaani, kuolevan äitisi viimeinen pyyntö: pakene
+ sinä heitä, kun he sinua lähenevät.
+
+ Siinä uskossa, että olet säilyttänyt itsesi puhtaana niinkuin keväällä
+ lupasit, kuolen rauhassa turvaten Vapahtajani anteeksiantavaan
+ rakkauteen. Muista säilyttää kruunusi ja tule kohtaamaan minua siinä
+ maassa, jossa ei enää koskaan eritä.
+
+ Täällä on nyt oma isäni, hän on antanut minulle anteeksi kaikki ne
+ rikokset, joilla olen hänen mielensä pahoittanut, samoin isäpuolesi
+ on antanut anteeksi ja luvannut olla yhä edelleen isäsi. Ole sinä
+ hänen tyttärensä. Monesti on täytynyt keskeyttää tämä kirje, mutta
+ levättyäni olen taas jatkanut. Nyt on voimani kokonaan lopussa. Jää
+ nyt Jumalan turviin! Ja ota viimeinen tervehdys
+
+ Äidiltäsi.
+
+ P.S. Älä sure rakkaani, muista että tuskani tämän kautta loppuvat ja
+ särjetty sydän tulee eheäksi. Kun kirjeeni saat, on henkeni jo silloin
+ liidellyt valon ja Vapauden maahan.
+
+                                                       Äitisi."
+
+Kirjeen lopussa oli vielä kirjoitettu:
+
+ "Ester! Teidän äitinne kuoli rauhallisesti tänään 18 päivänä
+ joulukuuta, ja haudataan ensi pyhänä. Älkää murehtiko, sillä äitinne
+ on nyt onnellinen.
+
+ Ystävällisesti
+
+                                                  Selma Hellman.
+                                                   diakonissa."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Suuren surun ensimmäinen aste on kylmyys, välinpitämättömyys ja
+tunteettomuus sille iskulle, joka meitä on kohdannut. Sellainen
+mielentila saattaa kestää ehkä päivän, viikon, kuukauden ja vuodenkin,
+mutta voi myöskin mennä ohi muutamassa hetkessä, riippuen luonteista.
+
+Niinpä Esterikin istui ensin hiljaa, puristaen molemmin käsin äitinsä
+kirjettä. Silmissä oli pelottava katse ja suun ympärillä leikki
+ivallinen hymy.
+
+Viimein sai sijaa surun toinen aste, epätoivo. Hän syöksähti ylös ja
+huusi: Äiti kuollut ja nyt jo haudattakin! Suuri Jumala, miksi annoit
+hänen kuolla? Miksi en minä saanut olla hänen luonaan viimeisellä
+hetkellänsä? Voi, äiti, äiti, miksi en saanut olla kuolinvuoteesi
+ääressä polvillani pyytämässä sinulta anteeksi sitä rikosta, jonka olen
+tehnyt? Voi äitini, miksi en saanut kuulla sinun huuliltasi, niiltä
+huulilta, jotka aina puhuivat minulle rakkautta, vielä yhden kerran
+anteeksiantamuksen suloista sanaa, joka olisi lievittänyt sydän tuskani?
+
+Niin, niin, äiti, mutta sinun oma sydämesihän oli jo nuorena särkynyt,
+etkä siis olisi voinutkaan kestää langenneen lapsesi tunnustusta.
+Kuullessasi sitä olisi lakannut sydämesi sykkimästä, sinä olisit
+kuollut, et rauhallisesti, kuten nyt, vaan rauhatonna, tuskaisena ja
+onnettomana.
+
+— Voi, äiti, kuinka paljon olet kärsinyt maailmassa, ja nyt vasta,
+kun kärsimykset loppuvat, ilmoitat ne minulle. Oi, miksi et sanonut
+ennen, että olisin tietänyt välttää niitä, joihin sinä lankesit. Mutta
+olisinko minä uskonut silloin sinua? Oi, en, sillä minä rakastin kuten
+sinäkin ja sorruin sen uhriksi.
+
+"Äiti, minä en ehkä olisi sortunut, ellei olisi pakoitettu." — —
+
+Hyi, tuo mies, tuotako hän oli rakastanut, jumaloinnut, luullut jaloksi
+ja hyväksi, parhaaksi maailmassa, tuotako, joka oli julma ja tunnoton
+ja teki kauppaa hänen rakkaudellaan ja hänellä itsellään... Huh, kuinka
+hän nyt häntä vihasi, samoin kun sitä toistakin, jonka tahdosta hän,
+Ester, oli tullut maailmaan. Oi, kuinka hän vihasi kaikkia sivistyneitä
+herroja, hän vihasi koko maailmaa, sillä hänellä ei ollut ketään, jota
+olisi rakastanut, kun kerran äiti kuoli.
+
+Ei ketään? Oi, olihan hänellä rakastettava, oli se pieni olento, se,
+jolle hän tulisi antamaan kohta elämän. Sitä hän rakasti, sen tähden
+tahtoi hän elää ja tehdä työtä; sitä tahtoi hän suojella kaikesta
+pahasta. Sen edestä tahtoi hän uhrata vaikka oman elämänsä. Niin hän
+tahtoi, mutta hänen piti päästä pois tästä kirotusta talosta, pois sen
+kauhean miehen läheisyydestä.
+
+Pois, kauvas pois, mutta minne? Hän puki kiireesti yllensä, riensi
+kadulle, samoili siellä ilman päämäärää, joutui viimein kaupungin
+ulkopuolelle, kiirehti edelleen ja saapui hautausmaalle. Täällä, tässä
+paikassa hänen oli paras olla, täällä, jossa moni särkynyt sydän oli
+levon löytänyt ja makasi nyt hiljaa kenenkään häiritsemättä...
+
+Täällä sai surun kolmas aste, hiljainen kaipaus, voiton. Hän lankesi
+polvilleen tuolle pehmeälle, puhtaalle lumelle ja sulatti kyyneliin
+katkeran surunsa ja pettyneet toiveensa.
+
+Hitaasti, — kyynelten yhä poskille vieriessä — käveli hän kotiin.
+Keittiössä tuli tohtorinna silmät itkusta punaisina häntä vastaan.
+Hän tiesi siis jo kaikki. Arthur oli kertonut ja nyt hän itki — ehkä
+hänen tähtensä. Esterin tuli sääli tuota vanhaa, hyvää tohtorinnaa, hän
+juoksi hänen kaulaansa pyytämään anteeksi rikostaan. Tohtorinna painoi
+häntä rintaansa vastaan ja kuiskasi tuskaisesti:
+
+"Niin, lapset, te olette ajattelemattomuudessanne tuottaneet minulle
+ainaisen murheen ja häpeän. Tiedän, että Arthur oli paha, mutta miksi
+sinä et karkoittanut häntä silloin pois luotasi?"
+
+Esterin sydän kapinoitsi tätä kuullessa, mieli teki sanoa kaikki, mutta
+hän voitti kuitenkin itsensä ja vastasi hiljaa:
+
+"Oi, antakaa anteeksi, minä en voinut, olin silloin niin heikko."
+
+Niin olit, ja siksi sinun täytyy nyt mennä meiltä pois ja pitää kaikki
+salassa, ettei maisteri, minä ja koko meidän talo tule pahaan huutoon.
+Sinun täytyy mennä jonnekin vieraaseen paikkakuntaan, jossa ei meitä
+eikä sinua tunneta.
+
+Kuule, mene nyt vaikka Helsinkiin. Tästä saat kaksisataa markkaa ja jos
+tarvis tulee, niin kirjoita, kyllä maisteri lähettää lisää, hän on sen
+minulle luvannut.
+
+Esterin käsi puristui nyrkiksi, hänen teki mieli repiä nuo rahat
+pieniksi palasiksi ja heittää, pois; mutta sitte muisti hän olevansa
+köyhä, ja eiväthän ne olleetkaan maisterin, vaan tohtorinnan rahoja.
+Hän kiitti, mutta päätti samalla olla ottamatta penniäkään maisterilta,
+vaikka kuolisi nälkään.
+
+Hän sanoi tohtorinnalle hyvästit, kokosi kiireesti vähäiset tavaransa
+ja lähti yöllä kahdentoista junassa matkustamaan Helsinkiin, kohti
+tuntematonta tulevaisuutta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Elokuu loi haaveellista valoaan tohtori Heickell'in pieneen
+puutarhaan, jossa suuren lehmuksen alla olevalla penkillä istui kaunis
+keski-ikäinen mies puristaen hellästi sylissään istuvaa yhdeksäntoista
+vuotiasta naista rintaansa vasten ja kuiskasi kiihkeästi:
+
+"Onnie, armas pikku vaimoni, oi, kuinka olen onnellinen tänään, kun
+saan sinua jo nimittää ainaisesti omakseni. Tiedätkö, en ketään naista
+ole rakastanut ennen sinua, sinä puhdas ja viaton sisämaan kaupungissa
+kasvanut pyhimykseni, sinä, jonka läheisyydessä kaikki epäpuhtaus
+katoaa jäljettömiin."
+
+Pieni, vaaleani kiharain ympäröimä pää painui luottavaisesti miehen
+olkapäätä vastaan ja heleä, melkein lapsen ääni kuiskasi:
+
+"Arthur, onko puheesi totta? Etkö koskaan ole naista rakastanut ennen
+minua, olenko minä ensimmäinen ja jäänkö myöskin viimeiseksi?"
+
+"Armas, puheeni on totta, sinä olet ensimmäinen, sinä jäät myöskin
+viimeiseksi, mutta, kultani, anna minun suudella pois nuo epäuskoiset
+sanat huuliltasi, etteivät ne enää koskaan sinne nousisi."
+
+Hän taivutti päätään sivulle ja suuteli vaimonsa pehmeitä punahuulia,
+ja heidän onnensa oli täydellinen.
+
+Mutta, Onnie parka, jos sinulla olisi tulisilmät, joilla voisit
+katsella, niin näkisit, että se sydän, jonka luulit kokonaan
+omistavasi, oli jo aikoja sitte jakaantunut kymmenien kesken ja ne
+sanat, jotka sinä yksin luulit kuulleesi, olivat tätä ennen kuulleet
+kymmenet, ja epäiltyänsä niiden todellisuutta, saaneet saman vastauksen!
+
+Oi, onnellinen olet sinä, kun et näe, sillä jos näkisit, särkyisi
+sinunkin sydämesi, samoin kuin niiden toistenkin sydämet olivat
+särkyneet.
+
+Suuri pilvenmöhkäle peitti kuun juuri sillä hetkellä, jolloin tuo
+nuori, onnellinen aviopari käveli hiekkakäytävää myöten ja saapui
+kiviportaille sekä katosi sen oven taakse.
+
+Samaan aikaan, jolloin nuo onnelliset hengittivät ihanan kuutamoillan
+raitista ilmaa, istui Sörnäisissä Kina kadun varrella pienessä ahtaassa
+ullakkokamarissa kalpea, mutta hyvin kaunis kahdeksantoista vuotias
+nainen kumartuneena neulomuksensa yli.
+
+Huoneessa on liian lämmin ja siksi on täytynyt heittää pois
+päällysliivi ja hän istuu nyt paitahihasillaan pitkät, hajallaan
+olevat mustat hiukset osaksi peittivät valkoista kaulaa ja valuivat
+verhoksi pyöreille käsivarsille. Syvät, surumieliset silmät kohoavat
+usein työstä ja kääntyvät vuoteella nukkuvaa kolmen kuukauden ikäistä
+pienokaista katselemaan.
+
+Viimein vaipuu työ helmaan ja ajatukset harhailevat kauvas
+menneisyyteen. Hän näkee suuren tuvan, jonka nurkkaan he, isä, äiti
+ja kaksi pienoista olivat asettuneet istumaan, tehden kukin toimiaan.
+Hän luki koululäksyjään ja liekutti jalallaan kehtoa, jossa pieni veli
+nukkui. Sitte valkeni päivä ja hän riensi ohkaisissa vaatteissa lumista
+metsä-polkua myöten suurta, kaunista rakennusta kohti, jossa oli paljon
+toisia pienokaisia koolla. He menivät kellon soitua kukin paikoilleen
+siinä suuressa luokkahuoneessa ja odottivat hiljaa. Luokkaan astui
+kookas, harmaahapsinen mies, silmät olivat suuret ja avomieliset, otsa
+korkea, syntyperäistä jaloutta ilmaiseva, suuta varjosivat pitkät,
+harmaat viikset, mutta leuka oli sileäksi ajettu. Hän kumarsi syvään,
+lausuen: "Hyvää huomenta, lapset!" Lapset vastasivat ja sitte astui
+tuo rakas vanhus soittokoneen ääreen, alotti virren ja kaikki lapset
+yhtyivät veisaamaan. Sen tehtyä luki hän hartaasti rukouksen ja alotti
+päivätyön uskontotunnilla.
+
+Kaksi vuotta sai hän olla tämän rakkaan vanhuksen opetettavana, jolla
+ajalla itsekin usein ajatteli tulevansa lasten opettajaksi, mutta sitte
+tuo kaikki raukesi tyhjiin, kun muutettiin sinne salolle, pieneen
+yksinäiseen tölliin.
+
+Oi, kuinka hyvin hän muisti sen töllin pienine ulkohuonerivineen ja
+viljapeltoineen, joista saatiin niukalti, mutta kuitenkin riittävästi
+viljaa ensi vuosina, vaan sitte tuli eräänä kesänä kova halla ja
+vei kaikki puolivalmiit viljelykset. Seuraava talvi oli hyvin kylmä
+ja pitkä; vihdoin toki se loppui ja ihana kesä viritti uuden toivon
+rinnassa. Työtä tehtiin ahkerasti, myytiin toinen lehmä ja ostettiin
+siementä ja kylvettiin. Kaikki näytti lupaavan runsasta satoa, mutta
+sitte tuli elokuun alkupäivinä kova halla, kovempi kuin edellisenä
+kesänä, ja vei kaikki. Kuinka hyvin hän muistikaan sen hallayön
+jälkeisen aamun. Äiti itki ja voivotteli, isä istui penkillä kasvot
+käsiin painuneena, eikä puhunut mitään, kolme pikku lasta itki leipää,
+jota eivät kuitenkaan saaneet, ne raukat. — Esterin silmistä tippui
+kirkkaita kyyneleitä hänen heitä muistellessaan.
+
+Hän huokasi: "Jumalalle kiitos siitä, että he jo seuraajana talvena
+pääsivät pois kärsimästä tämän maailman kovuutta ja kylmyyttä."
+
+Sitte hän muisti sen aamun, jona hän lähti pois kotoa, lähti viimeisen
+kerran siitä pienestä, rakkaasta Saviahosta, ja matkusti suureen,
+kirjavaan ihmisvirtaan, sinne suurien viettelysten ja petosten
+pesäpaikkaan, matkusti vanhaan, vuosisatoja seisoneeseen ja monta kovaa
+kokeneesen Viipuriin.
+
+Siellä olo-aikaan tahtoivat ajatukset nytkin siirtyä ja estääkseen
+niitä, nousi hän ylös, astui pienen, nukkuvan poikansa luo ja katseli
+häntä. Oi, miten hän oli isänsä, maisteri Arthur Heickell'in näköinen.
+Samanlainen tumma tukka — lapsella syntymätukka — putoili alas pieninä
+kiharoina kaarevalle otsalle, nenä oli suora ja pienessä suussa
+ylähuuli hieman vahvempi alimmaista — kuten hänelläkin — ja leuka vähän
+suippeneva... Hänen vertaillessaan noita kahta hänelle niin läheistä
+henkilöä toisiinsa, heräsi hänen mieleensä ajatus: "Kun lapseni kasvaa,
+tulee hänestä yhtä kaunis kuin isänsäkin on, mutta samassa vavahtaa
+sydän, silmät sulkeutuvat ja huulilta kuuluvat sanat: Herra, Jumala,
+kunhan ei vaan tuon kauniin kuoren alla koskaan tulisi sykkimään
+saastainen, kylmä ja tunteeton sydän, sellainen, joka säälittä voi
+särkeä köyhäin, yksinkertaisten naisten sydämiä ja turmella heidän
+onnensa niin kuin — — —" Ei, ei, hän ei tahdo lausua noita nimiä, vaan
+vaikenee, puristaa ristissä olevia käsiään kovasti toisiaan vastaan,
+niin kuin sen kautta tahtoisi karkottaa pois pahat ajatukset ja jatkaa
+sitte: "Niin. Herra, sen tiedän. Sinä et tahdo, että tuo pieni olento
+enää tulee jatkamaan sitä rikosten ketjua, jonka hänen vanhempansa
+ovat alkaneet. Et, vaan Sinä tahdot varjella häntä joutumasta paheiden
+poluille..."
+
+Äidin näin jatkaessa avasi lapsi kirkkaat, siniset silmänsä, pieni suu
+liikkui ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Ole huoleti, äiti, minusta
+tulee mies, joka en sorra, vaan suojelen kanssasisariani ja veljiäni."
+
+Äidin rakastava sydän lukee tuon sanattoman vastauksen lapsensa
+huulilta. Hän nostaa hänet syliinsä, suutelee otsaa ja kuiskaa:
+
+"Jalluni, Jalluni, sinä nykyinen elämäni toivo, täytä, mitä nyt olet
+äidillesi luvannut!"
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75386 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..bbc657b
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75386 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75386)