Initial commitHEADmain

4 files changed, 14354 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75336-0.txt b/75336-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..dc20a41
--- /dev/null
+++ b/75336-0.txt
@@ -0,0 +1,14337 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75336 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+ISÄNMAATTOMAT
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+HERMAN BANG
+
+
+Suomentanut
+
+Anna-Maria Tallgren
+
+
+Avustajina runokatkelmain suomentamisessa
+
+Uuno Kailas ja Alvari Rinne
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1927.
+
+
+
+
+
+
+I
+
+
+
+
+1.
+
+
+Joán Ujházy katseli junavaunun ikkunasta. Kuva pysyi samana. Junan
+lähtiessä jyskyttämään edelleen nosti asemamies maitoastiat ja
+saapasteli raskaasti tiehensä likaista asemasiltaa pitkin. Tuolla asui
+räätäli ja suutari, ja kelloseppä. Tämän ikkunassa riippui kello:
+niin, luodit olivat liikkeessä, mutta iso taulu oli tyhjä ja viisarit
+puuttuivat. Ja tuolla puuseppä. Hänen kylttinään oli musta arkku. Mutta
+savupiippu oli meijerin.
+
+Ja tuolla taas painuivat puhelinlangat aivan peltoa myöten, jonka multa
+oli väritöntä. Ne riippuivat niin velttoina sateen painosta, aivan
+kuin niillä ei olisi ollut suuriakaan kerrottavana, paalusta paaluun,
+pylväästä pylvääseen, painuessaan maata kohden.
+
+Joán Ujházy kertasi kertaamistaan, tapansa mukaan, nimitellen kaikkia
+näkemiänsä esineitä, äitinsä kielellä:
+
+»Maa, maita, tasaista maata; talo, matala talo; kaksi lintua, kaksi
+harmaata lintua... ja sadetta.»
+
+Ja äkkiä, etsien turvaa toisesta kielestä ja ojentaen molemmat kätensä
+ilmaan hän sanoi:
+
+»_Ah, la pluie, cette pluie morne_!» [Oh, sadetta, tätä kolkkoa
+sadetta!]
+
+Kääntäessään päätään hän näki vain Hans Haacken, joka istui nurkassa
+vastapäätä, valkeat pianistinkädet ristissä, tuijottaen pyöreillä
+silmillään suoraan eteensä — kuin näkyisi koti Brüxissä, leipurintytär,
+rakastettu, naapurintytär Brüxissä.
+
+Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka oli hiukan liian pieni, ja
+tuijotti samoja seutuja:
+
+»Maa, maita, tasaista maata. Kolme lintua — harmaita lintuja.»
+
+Ajatuksissaan hän kertasi vielä kerran nuo tanskalaiset sanat —
+äitinsä kielen sanat. Kuinka omituista, hän oli saattanut unohtaa sen
+ja huomannut sen vasta sattumalta aamuisessa hotellilaskussa: 8/III,
+maaliskuun kahdeksantena.
+
+Siellä kotona Ane oli jo ajanut kylään, niinkuin aina äidin
+syntymäpäivänä, kaikkine seppeleineen. Hän solmi ne vuokoista.
+Niitä kasvoi niin viljalti niityllä, sen mäenrinteen alla, jossa
+Dmeterillä oli viiniköynnöksensä. Ja kumaraisena ja raihnaisena hän
+oli ajanut kirkkotarhaan ja istunut pienellä rautapenkillä, muurin
+vieressä, vaakunakilven alla, laulaen virsiään haudan yli. Ane osasi
+kaksi virttä. Niissä ei ollut säveltä eikä melodiaa. Mutta Ane istui
+paikoillaan, liikahtamatta, nojaten muuriin ja laulaen laulamistaan:
+
+    Jouluyö, juhlayö,
+    lauluin helkkyy tähtivyö;
+    enkel-äänen kuuli sen
+    muinoin parvi paimenten.
+    Iäti laulu se soi,
+    iäti laulu se soi.
+
+Kun Joán oli lapsi, istui hän aina Anen vieressä penkillä. Hänestä Anen
+laulu kuului melkein kuin Nikin ulvonta, venäläisen vinttikoiran, joka
+kuoli siksi, että sen oli niin vilu talvisin.
+
+Ruteenilaiset tytöt, jotka pesivät pyykkiä kaupungin kaivolla,
+tirkistelivät Anea matalan muurin ylitse, ja tullinhoitajan
+romaanialainen rouva, joka vetelehti ikkunassaan ja nojasi paljaita
+käsivarsiaan nuhjaantuneisiin ikkunapatjoihin, nauroi unkarilaisille
+santarmeille.
+
+Mutta Ane lauloi, puristaen kätensä nyrkkiin, toisen virren, taikka
+sehän ei ollut mikään virsi, toisen laulun, jonka hän osasi — haudan
+yli.
+
+    On maa niin armainen,
+    sen pyökkirantaa kaartain
+    käy aalto suolainen,
+    käy aalto suolainen.
+    Maa kumpujen ja laaksojen
+    on meidän vanha Tanska,
+    ja se on Frejan maa,
+    ja se on Frejan maa.
+
+Ruteenilaiset tytöt koputtivat nauraen kurikoillaan muuriin niin että
+kaikui, mutta Ane ei sitä kuullut.
+
+    Maa kumpujen ja laaksojen
+    on meidän vanha Tanska...
+
+Tytöt riemuitsivat ja koputtivat kurikoillaan ja rallattivat ja
+nauroivat, laulaen omalla kielellään:
+
+    Niin Veetu vei Susannan,
+    Susannan, Susannan,
+    Susannan valkopovisen,
+       Susannan.
+
+He taputtivat käsiään ja osoittivat sormillaan:
+
+    Susannan, Susannan,
+    Susannan valkopovisen.
+
+»Laula mukana, laula mukana!» huusivat tytöt muurilta, jonka
+puoliväliin he olivat kiivenneet, ja irvistelevät santarmit yhtyivät
+heidän lauluunsa, niin että Anen ääntä ei kuulunut, ja he taputtivat
+käsiään:
+
+    Kun yhden nai,
+    hän kaksi sai:
+    Susannan lempiväisen,
+       Susannan.
+
+Anen käsi lepäsi Joánin hiuksilla. Kyynelet valuivat viljalti pitkin
+hänen poskiaan — oli kuin hänen kasvoissaan olisi ollut uurteita, joita
+pitkin kyynelet voivat valua — ja hän lauloi:
+
+    Ja se on Frejan maa,
+    ja se on Frejan maa.
+
+Ane vaikeni, ja tytöt olivat lörpötellen palanneet kaivolleen, ja pimeä
+tuli niin äkkiä, että näytti kuin tumma vaate olisi nostettu virrasta.
+
+»Mennään nyt», sanoi Ane, »sillä nyt ei rouva sitä unhota».
+
+»Mitä äiti ei unhota?» kysyi Joán.
+
+Mutta Ane ei vastannut.
+
+»Tule nyt», sanoi hän, kuljettaen Joánia hautojen välitse, niin että
+pojan jalat viistivät helmiseppeleitä.
+
+He ajoivat takaisin »hoviin». Ane ei puhunut mitään, ja Joáninhan
+täytyi huutaa niin kovalla äänellä, jos hän tahtoi jutella Anen kanssa.
+Oli kuin Ane olisi menettänyt kuulonsa, eikä hän voinut seurata, mitä
+nuo vieraat ihmiset sanoivat — sen jälkeen kuin äiti oli kuollut.
+
+Mutta kotona seisoi englantilainen kotiopettajatar kiviportailla
+pilarien välissä ja torui, kun he palasivat liian myöhään...
+
+... Joán Ujházy oli jälleen kääntänyt romaanialaista päätään.
+Istuessaan noin, silmät ummessa, hän saattoi niin selvästi nähdä
+äitinsä — sellaisena kuin tämä oli istunut matalalla tuolillaan,
+Dmeterin rinteellä, auringossa, viiniköynnösten välissä. Hänen kasvonsa
+olivat niin pienet, ja hiukset valuivat ohimoille aivan kuin vanhoissa
+kuvissa, ja Ane ja Joán istuivat hänen jalkojensa juuressa.
+
+Joán nojasi tuoliin päätään, ja äiti silitti sitä hiljaa kädellään
+— äidillä oli niin paljon sormuksia sormissaan, eikä hän koskaan
+katsellut niitä —:
+
+»Kuinka paksut hiukset hänellä onkaan», sanoi hän.
+
+»Unkarilaiset hiukset», sanoi Ane.
+
+»Niin», vastasi äiti, ja hänen kätensä jäi lepäämään Joánin päälaelle.
+
+Isä tuli esiin viiniköynnösten välistä. Hänellä oli rypäleterttu
+kädessään.
+
+»Katso, kuinka se on kaunis», sanoi hän ja laski sen äidin helmaan,
+keltaisena ja raskaana.
+
+»Niin, se on ihana.»
+
+Isä seisoi ja katseli keltaista rypäleterttua äidin helmassa.
+
+»Tuollaisia ovat hiomattomat topaasit», sanoi hän.
+
+»Niin ovatkin», vastasi äiti nostaen silmänsä.
+
+»Tänään täällä on oikein lämmin köynnösten välissä», sanoi isä. Hän
+puhui äidin kanssa merkillisen selvästi kuin lapselle, tai kovalla
+äänellä kuin ihmiselle, joka ei kuule hyvin.
+
+Äiti nyökäytti päätään, samalla kuin isä hiveli hänen kaulallaan
+riippuvaa helminauhaa — äidillä oli monta helminauhaa, ja hän sai
+alituiseen uusia.
+
+»Ne ovat niin kauniit», sanoi äiti äänellä, joka aina tuntui olevan
+muualla kuin hänen sanansa, ja hän tunnusteli itse helmiä kädellään.
+
+Mutta isä kumartui ja suuteli häntä hiuksille, hyvin äkkiä.
+
+»Olitko ratsastamassa?» kysyi äiti.
+
+»Olin», vastasi isä ja löi piiskalla unkarilaisia saappaitaan, joita
+hän yhä käytti palveltuaan aikoinaan toisessa husaarirykmentissä
+Budapestissa.
+
+»Sinä palasit pian.»
+
+»Tämän ehtii pian ratsastaa ympäri», sanoi isä, ja hänen silmiensä ilme
+oli vaihtunut.
+
+Kaikki olivat vaiti, ja isä katosi köynnösten väliin. Aurinko säteili
+ja kimalsi äidin helminauhalla ja hänen Sormustensa kivissä. Hän jäi
+tuijottamaan, kauas katsovilla silmillään, yli virran veden.
+
+»Ane», sanoi hän liikahtamatta; »muistatko, kuinka sininen Vejlen vuono
+oli?»
+
+Ane oli kääntänyt päätään.
+
+»Siellä kulki pieni höyrylaiva», sanoi hän, ja silmiin syttyi äkillinen
+valo.
+
+»Niin, niin, se oli 'Pääsky'», sanoi äiti. »Kuinka tiukkaan ahdettuina
+me istuimmekaan siinä, sunnuntaisin.»
+
+»Ja kuinka se heilui, aallokossa», sanoi Ane. »Mutta vain Munkebjergin
+kohdalla oli syvää.»
+
+Äiti hymyili kuten Ane.
+
+»Ei, _siellä_ ei ollut vaaraa», sanoi hän.
+
+Mutta Ane sanoi:
+
+»Ja entäs Frederitsin musiikki!»
+
+Äiti ei enää vastannut, vaan tuijotti jälleen virtaan, joka juoksi
+hänen jalkainsa juuressa.
+
+»Ota saali, Ane», sanoi hän.
+
+»Viluttaako äitiä?» sanoi Joán ja kohotti suuret silmänsä.
+
+»Viluttaa hiukan...»
+
+Ane oli ottanut saalin ja kietonut sen äidin jalkojen ympäri.
+
+»Mutta, Ane», sanoi äiti, »täällä ei aurinko lämmitä oikealla tavalla».
+
+»Ei», sanoi Ane, »se vain _pistää_!»
+
+Myöskin Joán peitteli äitiä, katsoen tätä samalla kiinteästi kasvoihin
+— hänen silmänsä katsoivat aina suurina ja lapsellisen kauhistuneina,
+kun äitiä vilutti ja tämä tuli »valkeaksi kasvoiltaan».
+
+»Kas näin, kas näin», sanoi hän ja sulloi peitettä tiukemmalle, niin
+kauas kuin kätensä yltivät.
+
+»Kiitos, kiitos, kiitos, pikku Josse», sanoi äiti; »nyt minun on niin
+hyvä olla».
+
+Joán oli istuutunut jälleen, mutta hän katseli yhä salassa äitiä: äidin
+kasvot olivat aina vielä valkeat.
+
+»Ane», sanoi äiti, »huomenna ajamme myllylle, jos aurinko paistaa».
+
+»Niin, rouva.»
+
+»Sinä suvena täällä oli hauskaa», sanoi äiti, »kun Thomsenit rakensivat
+myllyä».
+
+»Niin oli», sanoi Ane. »Thomson oli niin iloinen. Mutta hänhän olikin
+sjellantilainen.»
+
+»Niin», nyökäytti äiti päätään, »hän oli Slagelsesta. Sieltä ovat
+kaikki Thomsenit.»
+
+He istuivat jälleen ja katselivat virran vettä.
+
+Ignáz ja Dmeter kulkivat ohi, palattuaan viinitarhasta, ja nostivat
+isoja hattujaan tervehdykseksi.
+
+»Nyt menemme sisään», sanoi äiti.
+
+Hän nojautui kevyesti Aneen, taluttaen sormuksista raskaalla kädellään
+Joánia.
+
+»Mutta Ane», sanoi hän, ja äkillinen valonhäivähdys valaisi hänen
+kasvojaan, »tänä iltana me lämmitämme — omaa uuniamme».
+
+Vanha Ignáz ja Dmeter painoivat nojatuolin kokoon rouvan lähdettyä.
+
+»Kuinkahan hänen laitansa oikein lienee?» sanoi Ignáz ja loi katseen
+menevien jälkeen.
+
+»Niin», sanoi Dmeter.
+
+»Hän istuu niin hiljaa», sanoi Ignáz.
+
+»Niin», sanoi Dmeter.
+
+»Hän istuu niin hiljaa kuin pyhäinkuvat», sanoi Ignáz.
+
+Ignáz-palvelija puhui usein yht'aikaa Hänen Armostaan ja pyhäinkuvista
+— ehkäpä sen vuoksi, että myös Veronikalla kirkossa, haavoitetulla
+pyhimyksellä, oli niin monta helminauhaa kaulallaan ja kultasormuksia
+vahasormissaan.
+
+»Mutta», sanoi hän ja pureskeli puupiippuaan, »minulla on se usko, että
+naisväen ei pitäisi matkustaa niin kauas».
+
+»Ee-ei», sanoi Dmeter.
+
+Ignáz kantoi lepotuolin sisään.
+
+Illalla tehtiin tuli uuniin — isoon, mustaan, jalkaniekka-uuniin. Äiti
+istui ja tuijotti punakeltaisiin liekkeihin. Joán oli kiivennyt hänen
+syliinsä.
+
+Isä tuli sisään ja istui heidän viereensä.
+
+»Nyt sinun on hyvä olla», sanoi hän ja nauroi, »täällä oman uunisi
+edessä».
+
+Äiti kätki pienet kasvonsa hänen olkaansa vastaan.
+
+»Niin, nyt täällä on ihanaa», sanoi hän, »nyt täällä on kuin kotona».
+
+»Niin», vastasi isä ja käänsi kasvonsa tulen kajosta, niin että ne
+peittyivät pimeään.
+
+He istuivat kauan, lähekkäin. Joán oli siirtynyt isän syliin ja nukkui,
+kasvot takin rintapielen peitossa.
+
+»Joán, Joán», sanoi äiti ja kohotti kädellä hänen niskaansa. »Nyt sinun
+on mentävä maata.»
+
+Joán oli yht'äkkiä havahtunut ja nähnyt hänen kasvonsa.
+
+»Äidin on kylmä», sanoi hän.
+
+»Onko sinun?» kysyi isä, yhtä äkkiä.
+
+»On, äidin on kylmä», sanoi Joán, joka oli ottanut tämän käden omaansa.
+
+»Ei, ei», sanoi äiti irroittaen kätensä. »Nyt Joánin pitää mennä maata.»
+
+»Hyvää yötä. Hyvää yötä.»
+
+Mutta huuletkin olivat kylmät, kun hän suuteli Joánia, ja Joán katsoi
+katsomistaan hänen kasvojaan.
+
+»Hyvää yötä», sanoi hän, ja oli kuin hänen kurkussaan olisi kulahtanut.
+
+»Ei», sanoi äiti, »kiltti poika ei itke, kun hänen on mentävä maata».
+
+Mutta Joán puri hampaansa yhteen ja lähti Miss Tekerin kanssa.
+
+Miss Teker riisui hänet ja rukoili englantilaisen iltarukouksen, istuen
+Joánin vuoteen ääressä. Sitten siirtyi hän lampun viereen ja kirjaili
+isoa kanavakankaista koruommeltaan.
+
+Joán makasi, silmät suurina ja avoimina, ja tuijotti lampun yläpuolella
+olevaa avaraa valo kehää. Miss Teker kohotti päätään:
+
+»Nyt Joánin täytyy nukkua.»
+
+»Niin.»
+
+Mutta Joán makasi ja tuijotti yhä; peitteet liukuivat hänen yltään,
+sen vuoksi että hän liikehti levottomasti, ja Miss Teker peitti hänet
+jälleen.
+
+»Nuku nyt», sanoi hän.
+
+Mutta Joán kysyi — ja yht'äkkiä hän puhui romaaniankieltä:
+
+»Minkä vuoksi äitiä palelee?»
+
+»Joán tietää, että Joánin täytyy puhua englantia.»
+
+_»Yes.»_
+
+Ja Joán kertasi, koneellisesti ja nopeaan, samalla äänenpainolla:
+
+_»Why does mamma always feel cold?»_
+
+»Joánin täytyy nukkua», vastasi Miss Teker.
+
+Ja hiukan myöhemmin kuuli Miss Teker, että Joán nukkui, aivan kuin
+tämän silmäluomet yht'äkkiä olisivat painuneet umpeen.
+
+Joánin tapoihin kuului, ettei hän puhunut paljoa; hän vain istui
+merkillisen hiljaa joko leikkimässä leluillaan tai aivan toimetonna.
+Mutta yhtäkkiä hän saattoi puhjeta kysymään: »Minkä tähden?» jota
+kysymystä hän toisti ja jolla hän ahdisti koko talon väkeä. Aivan kuin
+hänen aivoissaan ei olisi ollut sijaa millekään muulle, hän juoksi
+kaikkien luo kysyen tuota yhtä ja samaa — isän luo ja äidin luo ja
+kotiopettajattaren luo ja molempien tallimiesten ja keittiöihmisten ja
+vanhan Hanan luo.
+
+Vanha Hana oli serbialainen perunankuorijatar. Hän asusti keittiön
+viereisessä huoneessa. Hän oli hiukan päästä vialla, ja hänen nenänsä
+valui. Hän istui aina, pää heiluen, ja hyräili. Vanhoja lauluja,
+serbialaisia jokilauluja. Joán otti jakkaran ja istuutui Hanan viereen.
+Hän saattoi istua tuntimääriä ja kuunnella Hanan laulua. Hänen päänsä
+heilui niinkuin Hanankin.
+
+Mutta yht'äkkiä hän sanoi ja katsahti Hanaan niinkuin Miss Tekeriin:
+
+»Hana.»
+
+»Mitä nyt?»
+
+»Hana, minkä tähden ne kietovat äidin saaleihin?»
+
+Hana silmäsi häntä eikä ymmärtänyt.
+
+»Niin, täällä on Raabelin torni», sanoi hän ja jatkoi laulamistaan.
+
+Molemmat romaanialaiset kokit juoksivat edestakaisin. Heidän suunsa
+eivät koskaan olleet kiinni, ja he söivät aina tomaatteja, jotka
+olivat yhtä punaisia kuin heidän huulensa. Miss Teker haki koko talon
+läpikotaisin eikä löytänyt Joánia. Vihdoin hän löysi pojan Hanan
+luota. Siellä oleiluun hän ei ollut saanut lupaa, ja Miss Teker sanoi
+peljättääkseen häntä, että Hanan luona oli rottia. Rotat olivat pahinta
+mitä Joán tiesi. Virran rannalla oli niitä niin paljon, isoja, joilla
+oli paksut ja pitkät hännät.
+
+Joán oppi tavaamaan Miss Tekerin johdolla. Mutta Ane tuli usein
+hakemaan häntä — rouvan luo.
+
+Äiti ei enää käynyt ulkona. Sillä nyt oli talvi, ja virrassa kävi
+suuret laineet, kun Joán katseli ikkunasta.
+
+Äiti istui aina uunin edessä, eikä Ane saanut koskaan mennä pois hänen
+luotaan.
+
+»Sinun täytyy istua hiljaa», sanoi Ane Joánille.
+
+»Niin», kuiskasi poika.
+
+Äiti kyyristyi kokoon peitteensä alla.
+
+»Pyökkipuut lämmittävät paremmin», sanoi hän.
+
+»Niin», sanoi Ane, »niitä ei voida verratakaan täkäläisiin».
+
+»Munkebjergissä», sanoi äiti, »pyökit olivat niin uhkeita».
+
+»Niin olivat», vastasi Ane.
+
+Joán kohotti päänsä kuvakirjasta:
+
+»Minkä tähden äiti puhuu alituiseen Tanskasta?»
+
+»Sen vuoksi, pikku Josse — että äiti _on_ sieltä.»
+
+Äidin ääni oli niin hiljainen, ja katsellessaan tulta hän vei
+sormenpäänsä yhteen aivan kuin Marinka, kamarineitsyt, teki
+sunnuntaisin.
+
+Mutta yht'äkkiä hän nosti päätään ja sanoi aivan toisella äänellä,
+vallan iloisesti:
+
+»Nyt sinun pitää laulaa, Josse.»
+
+»Niin», sanoi Joán. Hauskinta mitä Joán tiesi, oli saada laulaa äidille.
+
+Hän alkoi laulaa pienellä hennolla äänellään; katsoen tuleen hän lauloi
+kaikki Hanan laulut — ja löi tahtia jaloillaan. Mutta sanoja hän ei
+laulanut, sillä hän ei ymmärtänyt serbiaa.
+
+»Näin laulaa Hana», sanoi hän, ja katsoen tuleen hän lauloi yhä
+voimakkaammin.
+
+Äiti oli sulkenut silmänsä. Mutta väliin hän avasi ne ja katsahti
+kuviinsa, jotka riippuivat niin lähellä hänen omaa uuniaan — kaikkia
+Vejlen kuvia ja »Hämärää».
+
+»Nyt tulevat äidin laulut», sanoi Joán ja aloitti samalla hennolla
+äänellään hämärälauluja, joita äiti lauloi, polkien edelleen tahtia
+molemmilla jaloillaan. Mutta niissäkään ei ollut sanoja, sillä
+laulaessaan hän ei osannut pysyä tanskalaisissa sanoissa.
+
+Äidin kasvoille häivähti hymy:
+
+»Niin, niin, se se on», sanoi hän. »Se se on.» Ja miltei tietämättään
+hän kuiskasi sanat, Joánin laulaessa säveltä:
+
+    Ritari Aage, ratsain
+    hän ajoi saarehen
+    ja kihlaa kauniin Elsen,
+    tuon neidon suloisen.
+
+»Mitä sinä oikeastaan sanoit?» kysyi Joán, joka yht'äkkiä oli lakannut
+laulamasta.
+
+»Se on Aage-ritarista.»
+
+»Mutta mitä?» sanoi Joán.
+
+Äiti hiveli hänen hiuksiaan.
+
+»Et sinä voi sitä ymmärtää», sanoi hän, »se tapahtui Tanskassa».
+
+Mutta Joán sai jälleen kiinni sävelestä ja lauloi — katsoen tuleen:
+
+    Niin kihlas kauniin Elsen
+    hän kultasormuksin.
+    Kuu vieri, haudattihin
+    mies mustiin multihin.
+
+»Hss», kuiskasi Ane, »nyt Joánin täytyy olla hiljaa».
+
+Äidin silmät olivat menneet umpeen. Hän nukahti kädet helmassaan,
+vaaleat hiukset valuivat ohimoille.
+
+»Tule nyt. Äiti nukkuu», sanoi Ane.
+
+Ovi kävi. Isä tuli sisään.
+
+»Hss», kuiskasi Joán, »äiti nukkuu».
+
+Joán jäi seisomaan oveen ja piti varoittaen sormeaan pystyssä aivan
+nenänsä edessä, samalla kuin isä kulki lattian poikki ja katseli äidin
+kasvoja. Oli kuin ne olisivat olleet vahaa — siinä tulen valossa.
+
+Samoin kuin äiti oli istunut sinä päivänä, sormukset helmassaan, istui
+hän myös silloin, kun Ane yht'äkkiä oli hypähtänyt pystyyn ja kaatanut
+tuolinsa ja pudistanut äidin käsivartta ja huutanut:
+
+»Rouva, rouva!» ja kirkaissut ja juossut salin läpi ja jättänyt kaikki
+ovet selälleen ja huutanut:
+
+»Herra, herra!»
+
+Mutta Joán oli tarttunut äidin käsiin:
+
+»Nukkuuko äiti?»
+
+Eivätkä kädet liikahtaneet.
+
+»Nukkuuko äiti? Nukkuuko äiti?»
+
+Eivätkä kasvot värähtäneet.
+
+»Nukkuuko äiti?»
+
+Ja äkkiä hän päästi kädet eikä voinut huutaa, mutta juoksi, käsivarret
+ojolla, Anen perässä ja kaatui portaissa ja jäi makaamaan, kun taas Ane
+juoksi samaa vauhtia pihan poikki.
+
+»Herra, herra!»
+
+Hän heilutti käsivarsiaan aivan kuin ne olisivat olleet pyöriä — juoksi
+hevosten ohi, jotka karkasivat pystyyn ja riuhtautuivat irti Josefin
+käsistä.
+
+»Herra, herra!» huusi hän.
+
+»Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?» huusi Josef. »Kirottu haaska,
+mitä on tapahtunut?» huusi hän ja viskasi unkarilaisten haukkumasanojen
+tulvan Anen jälkeen, joka huusi:
+
+»Herra, herra...»
+
+»Tanskalaistamme», huusi Josef, joka rimpuili hevosten kanssa, samalla
+kuin puoliarabialaiset juoksijat laukkasivat sisälle talliin, loistavat
+ruumiit vavahdellen, ja piiloutuivat, värisevät kuonot vaahdossa,
+kiinteästi toisiinsa painautuneina ja vapisten, pilttuiden hämärään.
+
+Miss Teker riensi alas portaita, eteishalliin, tukka oli valtoimena, ja
+hän piti kädessään hiusharjaa, viskasi sen luotaan ja huusi:
+
+»_She is dead, she is dead. Mistress is dead_» —, ja Marinka, [Hän on
+kuollut, hän on kuollut. Rouva on kuollut.] lasittunein silmin, seisoi
+ja hieroi kuolleen valkeita käsiä, aivan kuin olisi tahtonut niitä
+lämmittää — eikä tietänyt mitä teki, ja parahti epätoivoissaan:
+
+»Herättäkää hänet henkiin, herättäkää hänet henkiin», sanoi hän ja
+alkoi äkkiä nyyhkyttää, pää kaatunutta tuolia vastaan.
+
+Ja nousi jälleen ja riensi eteishallin halki ja nosti maasta Miss
+Tekerin harjan ja juoksi Hanan ohi ja huusi kuin Ane:
+
+»Herra... herra!»
+
+»Mikä on, mikä on?»
+
+Kokit juoksivat esiin, puolinukuksissaan, kesken päivällisuntaan,
+alastomina:
+
+»Mikä on?»
+
+Mutta ikkunasta, jonka verhot hulmusivat, huusi Miss Teker pihaan, ja
+peitti käsillään kasvonsa:
+
+»_She is dead... she is dead..._»
+
+»Herra, herra...»
+
+Joán oli noussut pystyyn; vailla ajatuksia, pelokkaana kuin öisin,
+herätessään pimeässä, hiipi hän sisään ja katseli kuollutta äitiä —
+ovenraosta.
+
+Sitten tuli isä ja työnsi Marinkan syrjään ja puutarhurin, joka oli
+juossut sisään, ja Ignázin.
+
+Hän nosti äidin käsivarsilleen, korkealle, ja kantoi sisään.
+
+Talossa oli hiljaista. Makuuhuoneessa naulasi Ane valkeita lakanoita
+seinälle. Silloin tällöin hän kiipesi alas portaikkoa ja katseli
+kuollutta. Luomet olivat kohonneet ja paljastivat särkyneet silmät.
+
+Ane meni huoneeseensa ja avasi arkkunsa. Hän otti esiin pari vanhaa
+killinkiä. Ne olivat Fredrik seitsemännen ajoilta. Molempiin oli
+kaiverrettu reikä.
+
+Kun Ane sai ne käteensä, alkoi hän itkeä.
+
+Sitten hän meni jälleen kuolleen luo ja lukitsi oven. Ja itkien, niin
+että kyynelet valuivat ruumiin valkeille käsille, hän pani rahat
+kuolleen silmäluomille.
+
+Joán, jota kukaan ei huomannut, istui Hanan luona. Keittiössä oli
+hiljaista, niinkuin ei syötäisi sinä päivänä.
+
+»Hana», kuiskasi Joán.
+
+»Pikku herra.»
+
+»Hana», kuiskasi Joán ja katsoi tätä kasvoihin. »Minkä tähden äiti on
+kuollut?»
+
+Ja hän sanoi _kuollut_ aivan kuin vieraan sanan, jotakin, jota ei
+ymmärretä.
+
+»Pikku herra», sanoi Hana vain ja tuijotti huoneeseen puolisokeilla
+silmillään.
+
+Mutta äkkiä tuli Marinka juosten sisään.
+
+Hän oli kokonaan mustissa.
+
+»Pater tulee», huusi hän ja juoksi jälleen eteishalliin.
+
+Joán seurasi häntä. Hän painoi käsivartensa kiinteästi kupeisiin.
+Molemmat kuoripojat kulkivat aivan papin perässä valkeissa paidoissaan.
+Ja Marinka avasi kaikki ovet ja kolkutti ylimpään.
+
+Hän kolkutti uudelleen:
+
+»Ana, Ana.»
+
+Mutta ovi oli lukittu.
+
+»Ana, Ana», toisti hän kovemmalla äänellä. »Ana, pater on tullut.»
+
+Mutta äkkiä oli Ane kiskaissut oven auki, ja seisoen keskellä kynnystä,
+mielettömänä, nojaten ovipieliin kummallakin kädellään, aivan kuin
+epätoivonsa olisi purkautunut raivoon tuota vierasta, tonsuuripäistä
+miestä kohtaan — hän syöksi suustaan villejä kirouksia tanskaksi ja
+murteellisella unkarinkielellä, pappiin kohdistuvia kirouksia — ja
+löi jälleen kiinni oven, niin että tyhjät pyhäsavuastiat vavahtivat
+poikasten käsissä...
+
+Joán oli juossut ulos.
+
+Koko ruumis vapisten hän painautui Hanan polveen:
+
+»Hana, Hana, miksi pappi lähti?»
+
+»Pikku herra, pikku herra.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sitten isä matkusti pois ja Joán sai ranskalaisen neidin. Mutta
+Ane rukoili hänen kanssaan iltaisin.
+
+»Ane, missä isä on?» kysyi Joán kesken »Isämeitää».
+
+»Hän matkustaa», sanoi Ane ja jatkoi rukousta:
+
+»Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme
+niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.»
+
+»Miksi?» sanoi Joán ja ajatteli isää.
+
+»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta», jatkoi
+Ane.
+
+»Miksi?» sanoi Joán jälleen ja vaipui samassa uneen. Joán ei enää
+oikein ymmärtänyt mitä Ane puhui, sillä hän unohti tanskan nyt, kun
+äiti oli poissa. Väliin Joán kavahti unestaan ja kuuli, kuinka Ane itki
+lampun ääressä.
+
+»Miksi sinä itket?» kysyi hän ja nosti päätään.
+
+Ane vavahti.
+
+»Jossen pitää nukkua», sanoi hän.
+
+»Mutta miksi sinä itket?»
+
+Ane sai kyynelet pyyhityksi kätensä selkämyksellä.
+
+»En minä itke, pikku Josse», sanoi hän, »minä vain istun ja suren...»
+
+Päivisin istui Joán enimmäkseen Hanan luona tai talli-Josefin, sen
+vuoksi että tämä soitti viulua.
+
+Suvella tuli taloon opettaja. Hän oli kreikkalainen ja niin pitkä, että
+hänen täytyi kumartua ovessa astuessaan koulusaliin. Ollessaan kotona
+isä kirjoitti ison lukujärjestyksen ja merkitsi siihen kaikki, mitä
+Joánin piti oppia. Mutta herra Christopulos unohti usein lukemisen.
+Hän vain istui, Joán polvillaan, ja hiveli hivelemistään tämän tukkaa
+ja tuijotti ilmaan. Joán ei koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä kuin
+herra Christopuloksen — niin suuria ja sinisiä, eivätkä ne silmät
+olleet milloinkaan iloiset.
+
+»Mutta nyt meidän täytyy lukea, Joán», sanoi hän ja kertoi jälleen
+kaikista maapallon paikoista.
+
+»Missä sinä asut?» kysyi Joán.
+
+»Minäkö? Minä asun Hellaassa.»
+
+»Missä se on?»
+
+Herra Christopulos osoitti kapealla kädellään Kreikkaa.
+
+»Tuossa on Hellas», sanoi hän.
+
+»Hm.» Ja Joán katseli Hellasta.
+
+»Ja missä minä asun?» kysyi hän.
+
+Herra Christopulos sanoi etsineensä »saarta».
+
+»Mutta sitä paikkaa ei ole merkitty kartalle.»
+
+»Miksikä ei?»
+
+Mutta opettaja ei vastannut. Hän katseli Kreikkaa, ja hänen kätensä
+hiveli Joánin tukkaa.
+
+»Nyt sinun täytyy soittaa», sanoi Joán.
+
+Herra Christopulos meni pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sävelet
+paisuivat hänen pitkien ja kapeitten käsiensä kosketuksesta, ja hänen
+silmänsä tuntuivat katsovan niin kauas pois. Joán oli istuutunut ja
+nojasi päätään pianoon. Mutta samassa hän makasi oikoisenaan lattialla,
+aivan niinkuin hän suvisin makasi maassa viiniköynnösten välissä,
+auringossa.
+
+»Soita vielä», sanoi hän.
+
+Tallissa, Josefin luona, hän soitti itse. Hänen käsivartensa olivat
+liian lyhyet käsittelemään Josefin isoa viulua. Sävelet pulppusivat
+esiin, toinen toisensa jälkeen, Hanan laulut ja äidin laulut, mutta hän
+sekoitti ne toisiinsa, ne sulautuivat yhteen, ja hän tuli punaiseksi ja
+kuumaksi aivan kuin ratsastaessaan »Capricella» isän seurassa.
+
+Kun isä oli kotona, ratsastivat he joka päivä. Poni ei osannut
+nelistää, mutta se juoksi kuin iso koira, Joán selässään, »Amourin»
+rinnalla. He ratsastivat virran viertä, puutalojen ohi ja ketojen
+poikki. Talonpojat tervehtivät, ja isä kutsui heitä nimeltä, ja Joán
+nyökäytti päätään.
+
+Carol, kylänvouti, joka seisoi punaisen talonsa päädyn luona, otti
+hatun päästään.
+
+»Mitä kuuluu, Carol?» kysyi isä.
+
+»Huonoa, herra», sanoi Carol ja seisoi hattu kädessä; »koko vatsa on
+pöhöttynyt».
+
+Carol puhui vaimostaan, joka oli sairas.
+
+»Hakisit lääkärin», sanoi isä.
+
+Carol väänteli hattuaan.
+
+»Mutta virran yli tulohan maksaa kaksikymmentä guldenia, herra», sanoi
+hän.
+
+»Niin, sen se maksaa. No niin, jos tarvitset jotakin, mikä voi
+helpottaa, saat käydä hakemassa meiltä.»
+
+He ratsastivat edelleen virran vartta pitkin.
+
+»Isä», sanoi Joán, »miksi Carolilla on niin isot hopeanapit takissaan?»
+
+»Sen vuoksi että hän on romaanialainen», sanoi isä.
+
+Iwo seisoi pihalla, harmaan asuinrivinsä edessä, sikojensa keskellä.
+
+»Nyt ovat sikasi pian parhaimmillaan», sanoi isä.
+
+»Niin, niin ovat», vastasi Iwo.
+
+»Menet kai sitten markkinoille?»
+
+»Virta on liian vuolas, herra», sanoi Iwo ja katseli sikoja, »niitä ei
+uskalla kuljettaa yli».
+
+»Voihan olla», vastasi isä.
+
+Viinitarhuri Dmeterin äiti seisoi vähän matkan päässä ojanreunalla,
+kirjavassa paidassaan.
+
+»Kuinka tuo pikku herra kasvaakaan, armollinen herra», sanoi hän.
+
+»Niin», sanoi isä ja katsahti Joániin, joka istui hyvin suoraselkäisenä
+poninsa selässä, »mutta hänhän onkin jo kahdeksanvuotias».
+
+»Ja hänellä on isän kasvot, herra», sanoi vanhus. »Ei, vieras veri ei
+koskaan näy siinä suvussa.»
+
+Oli aivan kuin isän kasvot olisivat värähtäneet.
+
+»Niin, ehk'ei», sanoi hän, ja he ajoivat edelleen, ja Dmeterin äiti
+niiasi.
+
+Tie kulki aivan pitkin virtaa, joka oli väkevä ja musta. He ratsastivat
+saaren itäkolkkaan, joka oli kapea kuin riutta. Molemmin puolin kuohui
+virta.
+
+Isä pysähdytti hevosensa ja katseli kauan yli veden.
+
+»Isä», sanoi Joán. »Isä, miksi vesi on niin mustaa?»
+
+»Siksi että virta on syvä», sanoi isä.
+
+Mutta ratsastaessaan edelleen Joán näki Simonin, kulkukauppiaan, joka
+käveli jalkaisin kantaen isoa laatikkoa selässään, ja Joán huusi —
+sillä kulkukauppias ja kaikki tämän tavarat, kellot ja liinat ja piiput
+ja lakit ja ketjut, olivat hauskinta mitä hän tiesi —:
+
+»Isä, isä, tuolla on Simon.»
+
+Simon oli pysähtynyt aivan keskelle ketoa ja kumarsi niin syvään,
+että hänen pitkä takkinsa vallan viisti ruohoa. Mutta isä ajoi hänen
+ohitseen.
+
+»Isä, isä», kertasi Joán yhä, »se oli Simon. Se oli Simon Orsówasta.»
+
+Mutta isä ei katsahtanutkaan Simoniin.
+
+Joán kääntyi moneen kertaan hevosen selässä, samalla kuin Orsówan Simon
+kulki eteenpäin.
+
+He eivät enää seuranneet virtaa, vaan ratsastivat peltojen poikki,
+viidakkoon saakka, joka Josefin sanojen mukaan oli kaikkien veijareiden
+ja salakuljettajien olinpaikka. Kun he saapuivat »linnaan», laskeutui
+isä hevosen selästä ja sitoi kiinni »Amourin» ja »Capricen». Joán
+tarttui isän käteen heidän astuessaan raunioihin. Se oli hänen tapansa.
+Ainoastaan kolme paksua muuria oli jäljellä. Neljännestä ei ollut muuta
+kuin vuoren tapaisia soraläjiä. Isä astui rapistuneita kiviaskelmia
+ylös ja nojasi käsivarsillaan muurin reunaan.
+
+»Saanko istua lähelle sinua?» sanoi Joán, ja isä nosti hänet ylös, niin
+että hän istui muurin reunalla.
+
+Joán istui ja käänteli päätään: tuolla oli Carolin talo, ja tuossa
+rappeutuneessa talossa asui Josefin mielitietty, ja tuolla kotona
+olivat herra Christopuloksen ikkunat. Täältä näkyi koko saari ja kaikki
+talot, aivan »äidin myllyn» sivuitse.
+
+Isä katseli kauan sen hitaasti liikkuvia siipiä.
+
+»Tuolla oli äidin tapana istua», sanoi Joán ja osoitti penkkiä myllyn
+edessä.
+
+»Niin oli», kuiskasi isä.
+
+Mutta alhaalla, kaikkein alimpana, oli kylä ja sen keskellä kirkko.
+Portin vieressä oli äidin hauta.
+
+Joán katseli aina äidin hautaa.
+
+»Isä», sanoi hän, »makaatko sinäkin kerran samassa paikassa kuin äiti?»
+
+»Makaan.»
+
+»Makaanko minäkin kerran siellä niinkuin te?»
+
+»Makaat — kerran.»
+
+»Miksi?» kysyi Joán.
+
+Isä tuijotti virran yli.
+
+»Sen vuoksi», sanoi hän, »että siellä makaavat kaikki Ujházyt».
+
+Ja hiukan myöhemmin hän sanoi — eikä itse ehkä tietänyt puhuvansa
+ääneen:
+
+»Missä ihminen on syntynyt, sinne hänet myös haudataan.»
+
+Joán ei enää kuunnellut. Hänen pojanajatuksensa olivat äkkiä palanneet
+Simoniin — kun isä ei ollut tervehtinyt Simonia.
+
+Mutta jälleen hän käänsi päätään. Tuolla kauimpana, viidakon takana,
+olivat salakuljettajien talot. Kaikkien niiden ikkunat olivat niin
+pienet.
+
+»Miksi emme koskaan ratsasta salakuljettajien talojen sivu?» kysyi Joán.
+
+Isä ei vastannut.
+
+Ja äkkiä pääsi Joánilta:
+
+»Josef sanoo, että salakuljettajat vievät kauneimmat tytöt.»
+
+Isä kääntyi:
+
+»Olenhan sanonut, ettet saa oleskella tallissa.»
+
+»Niin», sanoi Joán nöyrästi.
+
+Mutta kohta sen jälkeen hän sanoi, ehkä päästäkseen Josefista ja
+salakuljettajien tytöistä:
+
+»Peter Georgewitshin talo on iso.» Ja hän katseli Peter Georgewitshin
+taloa, joka näkyi leveänä ja suurena, valkeine pilareineen, aivan
+kirkon kupeella.
+
+»Niin, se on iso.»
+
+»Onko se isompi kuin hovi?» kysyi Joán.
+
+»Ei, hovi on suurin.»
+
+»Vai niin.»
+
+Joán istui tuokion. Sitten hän sanoi:
+
+»Mutta silloin, kun turkkilaiset tulivat, oli linna suurin.»
+
+»Niin, silloin linna oli suurin», vastasi isä.
+
+Mutta Joán kysyi turkkilaisista ja pashasta, joka oli hirtetty, kun
+hän oli hävinnyt taistelussa ja kun koko hänen väkensä, kaikkien
+turkkilaisten, täytyi paeta.
+
+»Minne he pakenivat?» kysyi Joán.
+
+»Virran yli.»
+
+»Kuka voitti turkkilaiset?»
+
+»Joán Ujházy voitti heidät.»
+
+»Joán Ujházy», kertasi poika aivan hiljaa. Hänen kasvonsa olivat vallan
+valkeat.
+
+»Ja _hirttikö_ hän pashan?» kysyi hän jälleen.
+
+»Hirtti.»
+
+Aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Harmaan saaren yli loivat talot
+pitkät varjonsa. Joánia vilutti siinä muurin reunalla, ja hän sanoi
+kuin kerran aikaisemmin:
+
+»Isä, kuinka virta on musta!»
+
+»Niin.»
+
+»Ja se juoksee aivan ylt'ympäri.»
+
+»Niin», sanoi isä ja pui nyrkkejään Ujházyjen muuria päin.
+
+Joán katseli yhä mustaa virtaa suurilla silmillään. Sitten hän sanoi
+äkkiä:
+
+»Isä, virta on aivan kuin vaate siellä ullakolla.»
+
+»Mikä vaate?»
+
+Mutta Joán ei vastannut. Oli kuin hän äkkiä olisi pelästynyt tai
+niinkuin häntä olisi suudeltu. Sillä vaate ullakolla tarkoitti niitä
+isoja kangaspakkoja, jotka levitettiin lattioille ja portaille sinä
+päivänä kun äiti oli kuollut ja hänet kannettiin ulos — etumaisena oli
+kulkenut Ignáz, heidän kantaessaan äidin valkeata arkkua.
+
+»Tule», sanoi isä, »nyt palaamme kotiin».
+
+He jättivät linnan. Mutta Joán ajatteli jälleen Orsówan Simonia, johon
+isä ei ollut katsahtanutkaan.
+
+Heidän saapuessaan kotiin sai Joán nuorimmalta kokilta kaksi
+sokeripalaa »Capricea» varten. Hän hiipi ikkunoiden alitse talliin,
+jossa »Caprice» sai sokerin.
+
+»Me näimme Simonin», sanoi Joán.
+
+»Vai niin», sanoi Josef, »onko hän nyt taas liikkeellä kirjavine
+kamssuineen. No niin, täällä saarella tarvitsevat kyllä tytöt, senkin
+lutkat, esiliinoja vatsojansa peitoksi.»
+
+Joán seisoi hetkisen.
+
+»Josef», sanoi hän, »miksi isä ei tervehdi Orsówan Simonia?»
+
+»Ei», sanoi Josef, »herra ei häntä tervehdi. Kukaan kunnon kristitty ei
+tervehdi juutalaisheittiöitä.»
+
+Joán seisoi hetkisen, kunnes hän sanoi matalammalla äänellä:
+
+»Josef, tiedätkö, se joka hirtti pashan, oli myös Joán.»
+
+Pihalta kuului kauhea huuto, ja Josef riensi tallin ovelle.
+Romaanialaiset kokit tappelivat paimenpoikien kanssa. Serbialaisten
+nenät vuosivat verta. Kaikki pesutytöt tulivat esiin, hameet
+sonnustettuina, ja huusivat, ja padasta nouseva höyry täytti pihan.
+
+Romaanialaiset karkasivat niinkuin kissat serbialaisten poikien
+kimppuun, ja ruteenilaiset pesutytöt ulvoivat.
+
+»Suut kiinni, ruteenilaistammat», huusi Josef.
+
+»Päin vaan, päin vaan», huusi Dmeter ja juoksi auttamaan kokkeja.
+
+»Puskekaa päin, puskekaa päin», huusi Josef, kädet hautautuneina
+unkarilaisiin housuihinsa, »päin noita serbialais-sikoja!»
+
+Serbialaiset ulisivat, sillä romaanialaiset olivat puraisseet heitä
+paljaisiin käsivarsiin.
+
+»Puskekaa, puskekaa...»
+
+»Auttakaa, auttakaa!»
+
+Näin kirkuivat piikatyöt.
+
+»_Hiljaa!_ Oletteko hulluja?»
+
+Isän ääni kaikui ikkunasta — kaiken melun yläpuolella.
+
+Ja yht'äkkiä kuului Anen ääni toisesta ikkunasta, puolipimeässä,
+huutojen halki:
+
+»Josse, Josse!»
+
+»Missä on Joán-herra?» huusi isä.
+
+Oli tullut hiljaista. Kuin varjot hiipivät kaikki pois—pimeään. Mutta
+Joán juoksi, kauhistuneena, portaita ylös herra Christopuloksen
+huoneeseen.
+
+»Josse, Josse!» Ane koputti ovea.
+
+Ane aukaisi oven ja tarttui Joánin käsivarteen ja melkein laahasi hänet
+mukanaan, pitkää käytävää myöten Joánin huoneeseen.
+
+»Ja mikä siinä on, minähän olen kieltänyt ettet saa juosta ja rännätä
+niin että toinen saa istua henki kurkussa. Sietäisit vitsaa, kun
+rillaat noitten helvetin penikoitten kanss', jotka ovat Isän Jumalan
+kirous... Sukat jalasta, olenhan sen sanonut. Kun rouva näkis sen
+rapakon, jossa me vaellamme täällä... Sukat jalasta, olenhan sen
+sanonut, mutta rouva pääsi kotiin Isän Jumalan luo, ja se olikin
+viisainta... sillä tämä on kirouksen maa ja ruton pesä, niinkuin
+kirjoitettu on. Mutta rouva meni kotiin Jeesuksen rauhaan, ota sukat
+jalastas.»
+
+Äkkiä hän puhkesi itkuun ja polvistui vuoteen luo.
+
+»Ja meidän toisten pitää jäädä tänne. Ja mitä sitä voi tehdä? Ei yhtään
+mitään, ja ihminen on luontokappale Jumalan viheriäisen maan päällä
+eikä voi muuta kuin rukoilla... Josse, pikku Josse, ymmärrätkö mitä
+minä sanon...»
+
+»Ymmärrän», kuiskasi Joán, »ymmärrän».
+
+Hän itki itsekin, pelosta ja kauhusta, niin että kyynelet valuivat
+hänen poskilleen.
+
+»Ei, ei, et sinä ymmärrä» — ja Ane itki äänekkäämmin — »hän ei ymmärrä
+_äidin_ kieltä».
+
+»_Äidin_ kieltä, _äidin_ kieltä», kertasi hän yhä.
+
+Ja hän kertasi vieraita sanoja, sekoittaen yhteen serbiaa ja
+unkarinkieltä ja romaaniaa ja ruteenilaisten pesijättärien
+haukkumasanoja. Ja jälleen hän puhui tanskaa, kiroten kaikkia, sekä
+pakanoita että juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka ottivat häneltä
+Jossen, hänen Jossensa.
+
+»Minkä sille taitaa, minkä sille taitaa, yksinäinen ihminen, joka on
+jätetty yksin maan päälle.»
+
+Ane puhui kuin kirja, hän, joka ei koskaan puhunut, ja hän sekoitti
+sanoihinsa raamatun kieltä, raamatun, joka oli ainoa mitä hän luki.
+
+Hän kietoi Joánin peitteisiin ja vaali ja hoivaili häntä ja itki
+jälleen rouvaa, joka oli taivaassaan.
+
+»Ja me, me jotka olemme täällä vaivassa», sanoi hän.
+
+Joán ei nukkunut. Värähtelevien silmäripsiensä lomitse hän tuijotti
+Aneen, joka istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Ane pani lasit
+nenälleen ja otti ne jälleen pois, ja hänen oli vaikea nähdä sanoja,
+sillä silmiä hämärsi:
+
+»Sentähden niinkuin tulen hehku korren kuluttaa, ja liekki sivaltaa
+akanat pois: aivan niin pitää heidän juurensa mätänemän, ja heidän
+vesansa hajoaman pois niinkuin tomu; sillä he katsovat Herran Zebaothin
+lain ylön, ja pilkkaavat Israelin pyhät sanat.»
+
+Ane luki kovemmalla äänellä ja selaili suurta kirjaa, jossa oli niin
+monta punaista ja valkeata nauhaa merkkeinä.
+
+»Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sanoo Herra, äläkä pelkää, Israel,
+sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta ja siemenesi
+vankeutesi maasta, ja Jaakob on tuleva takaisin ja asuva rauhassa, eikä
+kenkään ole häntä ahdistava.»
+
+Anen itku oli tyyntynyt, ja hän oli ristinnyt kätensä.
+
+»Oi Herra Jumalani, oi Herra Jumalani», sanoi hän.
+
+Joán nukahti. Mutta hänen ruumiinsa nytkähteli vielä unessakin.
+
+... Mutta kun isä oli uudelleen lähtenyt matkalle, soudatti
+Mademoiselle itsensä virran poikki Orsówaan, ja Joán oli mukana, ja
+he kävivät kaikkien Mademoisellen ystävättärien luona. Useimmiten he
+kävivät komendantin rouvan luona, jonka hameet valuivat niin pitkinä
+lattialle ja jolla oli keltainen tukka ja isot punaiset läikät
+poskilla. Joán istui ikkunassa, nojaten päätä käsiinsä, ja katseli
+kaikkia sotilaita, jotka olivat valkeita ja keltaisia ja punaisia ja
+joilla oli paljon kultaa.
+
+Komendantin poika, joka oli punatukkainen, seisoi hänen vieressään.
+Hänellä oli terävät kynnet, jotka hän salaa painoi Joánin sääriin.
+
+Rouva ja neiti istuivat heidän takanaan isoissa tuoleissa — mutta
+päällinen oli repaleinen — ja he nauroivat ja kuiskailivat ja joivat
+pienistä laseista ja istuivat niin lähellä tulta, että se poltti heitä.
+Heille tuotiin myös leivoksia, joissa oli paljon korintteja, ja rouva
+kehoitti Joánia tulemaan lähemmä ja syömään niitä heidän kanssaan.
+
+»_C'est bon ça, c'est bon_» [Kas tämä maistuu hyvältä], sanoi hän ja
+tunki kakkua Joánin suuhun.
+
+»_Ah, qu'il est beau, le petit Sans-patrie_» [Voi kuinka kaunis
+tuo pieni isänmaaton on], sanoi rouva ja syleili häntä paljailla
+käsivarsillaan, joita Joán pelkäsi.
+
+Ja Joán meni takaisin ikkunaan ja katseli sotamiehiä, jotka lakkaamatta
+marssivat edestakaisin.
+
+»Uh», sanoi komendantin rouva omalle pitkäkoipiselle jälkeläiselleen,
+»siirrä pois tuo teerenpilkkuinen naamasi».
+
+Ja poika palasi ikkunan ääreen.
+
+Mutta väliin he kävivät Marinkan luona, joka asui torin toisella
+puolen. Hänen ikkunansa olivat Orsówan suurimmat, ja niihin oli
+asetettu viheriäkantaisia ananas-hedelmiä ja lasimaljoja ja valkeita
+pulloja. Mutta sali oli täynnä upseereja, jotka joivat teetä ja joiden
+kanssa Mademoiselle jutteli. Teetä tarjoili kaksi neitiä, joiden kasvot
+olivat hyvin valkeat ja joita upseerit suutelivat.
+
+Mutta Marinka oli saanut mustat kulmakarvat ja seisoi itse valkean
+tarjoilupöydän takana, joka oli täynnä hopeamaljakoita ja pieniä,
+hopeajaloilla seisovia tynnyreitä, ja kaikki kimalsi.
+
+Mademoiselle meni usein pieneen huoneeseen, jonka ovi oli kiinni, ja
+Joán kierteli yksinään salissa ja katseli upseereja, jotka pelasivat
+korttia.
+
+Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka ei koskaan puhellut ja joka
+aina istui samassa nurkassa tarjoilupöydän luona ja suuteli Marinkaa
+jokaiselle sormelle, aina kun tämä kulki ohi. Joán asettui seisomaan
+hänen pöytänsä ääreen ja katseli häntä — sen vuoksi ettei hän
+milloinkaan puhellut.
+
+»Oletteko ollut sodassa?» kysyi Joán.
+
+»Olen», vastasi nuori mies, »olen ollut sodassa».
+
+»Niinkö.»
+
+»Ketä vastaan taistelitte?» kysyi Joán jälleen.
+
+»Turkkilaisia», vastasi upseeri.
+
+»Niinkö.»
+
+Hiukan jälkeenpäin sanoi Joán, puristaen käsillään heleänsinisen
+puseronsa nahkavyötä:
+
+»Minäkin tahdon tulla sotamieheksi.»
+
+Nuori mies katsahti häneen soikeilla silmillään.
+
+»Mutta sinähän et ole serbialainen.»
+
+Ranskalainen neiti tuli ulos pienestä huoneesta. Hän oli hyvin punainen
+kasvoiltaan.
+
+»_Dépéche-toi_», sanoi hän. _Dépéche-toi — nous sommes pressés._»
+[Joudu — meidän on kiire!]
+
+Virralla oli pimeätä, ennenkuin he saapuivat kotiin.
+
+Joán hiipi talliin. Hän kiipesi kaurahinkalolle »Amourin» pilttuun
+eteen.
+
+»Josef», sanoi hän.
+
+»Mitä?»
+
+»Onko Marinkalla mies?»
+
+»Hänellä on jumal’auta monta miestä», sanoi Josef ja sylkäisi terävien
+hampaittensa välitse.
+
+Joán istui hetkisen. Ja seuraten lapsen merkillistä ajatuskulkua hän
+sanoi:
+
+»Mutta Marinka on ollut meillä.»
+
+»Niin, se on totta», sanoi Josef, »sillä tännehän ne pesiytyvät kaikki
+naikkoset ja kaikki ne lutkat, joiden täytyy karata omalta maaltaan».
+
+»Kuinka niin?» sanoi Joán.
+
+»Niin se vain on», sanoi Josef ja istuutui kaurahinkalolle.
+
+»Dépéche-toi... Allons, nous sommes pressés...»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mademoiselle oli vihainen. Oli tullut hyvin myöhä, ja hän melkein
+juoksi torin poikki ehtiäkseen kotiin ennen täyttä pimeätä.
+
+»Joudu, joudu», sanoi hän ja töykkäsi Joánia ohimoon.
+
+Mutta äkkiä juoksi iso poikaparvi heitä vastaan, monta poikaa, satoja
+poikia, he juoksivat päin ja huusivat, ja heidän edellään juoksi David,
+Simonin poika, ja hänen vaatteensa olivat kaikki riekaleina.
+
+»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he.
+
+»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he ja vihelsivät kouraansa.
+
+Mutta David kääntyi, aivan Joánin kohdalla, ja heristi nyrkkiin
+puristettuja käsiään kaikkia heitä päin, kaikkia satoja päin.
+
+»Juutalainen, juutalainen, selkään sille, juutalaiselle!»
+
+»Selkään sille, juutalaiselle!» huusivat he.
+
+Ja äkkiä he lauloivat kuin mitäkin loppukertoa, pojat:
+
+»Selkään, selkään, selkään, juutalaiselle!»
+
+Ja David juoksi jälleen, kädet ojossa, ja tarrautui neitiin, joka
+huusi, ja pojat ulvoivat:
+
+»Tänne tomaatit, selkään juutalaiselle! Tänne tomaatit! Selkään
+juutalaiselle!»
+
+David oli kompastunut, ja tomaatit lensivät; ne rusentuivat rikki hänen
+paljasta ruumistaan vastaan, hänen kasvojaan ja hiuksiaan vastaan,
+joten näytti kuin veri olisi vuotanut.
+
+»Selkään sille, selkään, selkään, juutalaiselle!»
+
+»Tule, tule», sanoi neiti ja kompastui jälleen, joukon sysiessä ja
+painaessa ja tyrkkiessä — pojat tunkivat hänen päälleen.
+
+»Tule, tule!»
+
+»Selkään sille, selkään, lyökää juutalaista!»
+
+David makasi maassa, hänen kätensä olivat ojossa ja sormet harallaan.
+»Potkikaa häntä, potkikaa häntä, sitä juutalais-aasia!»
+
+He potkivat häntä, he astuivat hänen päälleen, he tallasivat häntä.
+
+»Tule, tule», huusi Mademoiselle.
+
+Mutta äkkiä Joán tunkeutui esiin — poikien säärien välitse, heidän
+kohotettujen käsivarsiansa välitse, Davidin luo.
+
+»Juokse, juokse!» huusi hän.
+
+»Juokse!» huusi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, kasvot ja nyrkkiin
+puristetut kädet ja sääret:
+
+»Juokse!»
+
+Ja David luikerteli kuin ankerias, kuin käärme, heidän sääriensä
+välitse, maata pitkin, ja pojat vihelsivät ja huusivat, ja Mademoiselle
+alkoi juosta Marinkan portaille päin, ja hän, tuo valkea upseeri, joka
+milloinkaan ei puhellut, nosti Joánin käsivarsilleen ja kantoi hänet
+sisään:
+
+»_Il est fou. Il est fou, le Sans-patrie_» [Hän on hullu, tuo
+isänmaaton], huusi Mademoiselle, joka oli raivoissaan, sen vuoksi että
+koko hänen pukunsa oli nuhjaantunut.
+
+Joán ei puhunut venheessä. Valkea upseeri oli saattanut heitä ja
+kietonut Joánin isoon peitteeseen. Hän makasi sen alla ja vapisi yhä.
+Kotirannassa seisoivat Josef ja herra Christopulos ja Ignáz, ja he
+huusivat pimeään, virran yli, venhettä päin.
+
+Mutta Mademoiselle sanoi vain:
+
+»Mehän tulemme.»
+
+Ja siinä samassa hän vuodatti odottajien ylitse bulevardien
+haukkumasanojen tulvan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikko oli kai kulunut.
+
+Kun he iltapäivällä tulivat venheellä Orsówaan ja lähestyivät
+aallonmurtajaa, jolla pojat loikoivat onkivavat käsissään, huusi pari
+heistä:
+
+»Tuossahan ne tulevat... Tuossahan ne tulevat, saarelaiset.»
+
+Tynnyrintekijän pitkä poika hypähti pystyyn:
+
+»Niin, jumaliste, tuossahan ne tulevat, saaren rakkarit.»
+
+Ja hän juoksi toisten etunenässä kiviportaille, jonne kaikki
+pojat olivat kokoontuneet rykelmään, Joánin noustessa askelmia.
+Tynnyrintekijän poika tuli töytänneeksi Joánia harteisiin, ja räätälin
+poika potkaisi häntä sääreen. Joán kulki vain eteenpäin, neidin
+perässä, puristaen käsillään nahkavyötään. Hänen silmänsä olivat
+puoliummessa.
+
+Kun Joán oli vähän matkan päässä, alkoi räätälin poika viheltää
+kouraansa ja muut kirkuivat. Mutta tynnyrintekijän pojan latteat kasvot
+olivat kuin kaltatut, ja hän huusi:
+
+»Mikä hän oikein on olevinaan, mikä piru hän oikein on olevinaan, tuo
+umpisilmä.»
+
+He jatkoivat kirkumistaan, kunnes Joán kääntyi kulmasta.
+
+Siitä päivästä asti pojat pitivät varalla venhettä, ja kun he sen
+näkivät, alkoivat he vihellellä:
+
+»Tuolla ne tulevat, tuolla hän tulee...»
+
+Ja he viskasivat soraa ja kiviä venhettä päin.
+
+Mademoiselle oli kalpea paksun puuterikerroksensa alla, mutta Joán
+seisoi suorana keskellä venhettä.
+
+»Laskekaa rantaan», sanoi hän ja kulki kirkuvan poikalauman ohi, silmät
+puoliummessa.
+
+Pojat huusivat heidän takanaan. Mademoisellen polvet ihan tutisivat.
+Hän vallan juoksi torin poikki.
+
+»Rakkariprinssi, rakkariprinssi!» huusivat pojat torin poikki.
+
+»_Viens, viens_», [Tule, tule!] huusi Mademoiselle Joánille.
+
+»Saarelainen, saarelainen...»
+
+»_Viens, viens!_»
+
+»Rakkariprinssi, rakkari...»
+
+»_Viens, parbleu, viens Sans-patrie!_» huusi neiti ja juoksi Marinkan
+portaita pitkin, missä komendantin punainen poika oli kiivennyt
+kaiteelle.
+
+»Iskekää päihin, iskekää päihin — tuota isänmaatonta!»
+
+Komendantinvesan kimeä ääni kaikui yli torin: »Päihin, päihin, päihin
+tuota isänmaatonta.» Ja niinkuin sana olisi löytynyt ja nimi annettu ja
+häpeä leimattu, huusivat he kaikki kirkuen Joánille:
+
+»Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta!»
+
+Etumaisena oli tynnyrintekijän poika.
+
+»Saatkos nyt silmäsi auki?» huusi hän ja iski tynnyrintekijännyrkkinsä
+Joánin niskaan.
+
+»Taivuttakaa hänen selkänsä», kirkui komendantin poika. »Isänmaaton
+prinssi!»
+
+»Isänmaaton, isänmaaton!»
+
+He ryntäsivät ylös portaita ja hyppäsivät kaiteen yli ja vihelsivät
+ja kiljuivat. Tynnyrintekijän poika makasi Joánin päällä, joka oli
+kompastunut. Marinka juoksi ikkunaan.
+
+»Auttakaa, auttakaa, auttakaa Joán-herraa!»
+
+Mutta upseerit pyörittivät häntä ympäri ja nauroivat.
+
+»Päihin, päihin, serbialaiset!» huusivat he ja nauroivat nauramistaan:
+
+»Päihin häntä, tuota isänmaatonta!»
+
+Joán jäi makaamaan kompastelevien poikien alle, ja he löivät häntä ja
+tallasivat häntä ja löivät häntä.
+
+Everstinrouva oli kiskaissut auki ikkunansa ja viittaili paljaine
+käsivarsilleen.
+
+»_Sans-patrie, pauvre Sans-patrie_», huusi hän torin poikki.
+
+»Hävetkää, hävetkää», huusi Marinka ja juoksi ulos ovesta portaille.
+
+»Joán-herra, Joán-herra!» huusi hän ja löi nyrkeillään tappelevia
+poikia.
+
+»Isänmaaton, isänmaaton!»
+
+Mutta yht'äkkiä Joán oli riuhtaissut itsensä irti tynnyrintekijänpojan
+alta ja hypähtänyt pystyyn ja kiilautunut kiljuvan joukon lomitse, ja
+seisoi ylimmällä askelmalla. Veri valui hänen paljastuneesta rinnastaan
+vyölle ja käsivarsia pitkin.
+
+Sitten Marinka tarttui häneen ja nosti hänet molemmille käsivarsilleen,
+jotka vapisivat, ja kantoi hänet sisään.
+
+Kun Joán heräsi, istui valkea upseeri hänen vuoteensa ääressä.
+
+»Makaa hiljaa», sanoi hän, »makaa hiljaa».
+
+Joán puri huulensa yhteen.
+
+»Minä tahdon kotiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, aivan kuin
+hänen pojanruumiinsa olisi ollut särkymäisillään.
+
+»Niin, sinä pääset kotiin», sanoi valkea upseeri.
+
+Mademoiselle oli mennyt levolle eikä tahtonut lähteä. Marinka ja valkea
+luutnantti ajoivat Joánin kanssa venheelle. Joán makasi pohjalla,
+peitteihin kiedottuna, ja Dmeter ja Ignáz soutivat. Kun he tulivat
+kotiin, kantoivat he paareilla Joánin hoviin.
+
+Ane palasi rouvan haudalta.
+
+»Mitä Herran nimessä onkaan tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Oi Herra
+Jeesus, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi, he ovat lyöneet hänet
+kuoliaaksi. Josse, Josse, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi...»
+
+Ja hän heittäytyi vuoteelle, ulvoen kuin koira ruumiin ääressä.
+
+Joán ei puhunut, hän vain hieroi kuumalla kädellään vasenta kylkeään,
+jota kirveli viileän liinan peitossa, aivan kuin hänen jyskyttävää
+sydäntänsä olisi polttanut.
+
+»Antakaa hänen maata», sanoi herra Christopulos. »Hänen täytyy saada
+maata rauhassa.»
+
+Yöllä oli Joánilla kuumetta. Hän nukahti ja heräsi jälleen. Ane istui
+lampun ääressä, iso raamattu edessään. Hän luki niin kovalla äänellä,
+että profeettain sadatukset sekaantuivat kuumesairaan unennäkyihin.
+
+»Ja pitää häijy löyhkä hyvän hajun edestä oleman, ja nuora vyön edestä,
+ja paljas pää kähäräin hiusten edestä, ja ahdas säkki avaran hameen
+edestä. Nämät kaikki sinun kauneutes sijaan.
+
+Sinun miehes kaatuvat miekan kautta, ja sinun väkeväs sodassa...»
+
+»Mikä sinun on, Josse? Josse, koskeeko?»
+
+»Ei, ei paljoa.»
+
+Ane painoi päänsä Joánin tyynylle.
+
+»Minua helpottaa, kun itken», sanoi Joán ja kietoi käsivartensa Anen
+kaulaan.
+
+Kun Joán jälleen heräsi, oli aamupäivä. Ane istui yhä vuoteen vieressä.
+Joán makasi hiljaa, silmät suurina ja tuijottavina. Mutta sitten hän
+kävi levottomaksi.
+
+»Ane, minä tahdon nousta», sanoi hän ja tahtoi nousta vuoteestaan.
+
+»Mutta ethän sinä voi, Josse, sinun täytyy maata hiljaa.»
+
+»Ei, minä tahdon nousta.»
+
+Ane auttoi häntä saamaan vaatteet ylleen. Joán oli hyvin levoton, mutta
+silmät olivat pyöreät ja aivan selkoselällään.
+
+»Tahdon lukea», sanoi hän.
+
+Hän luki aina suurista säveltäjistä — punakantisia kirjoja, joita
+lähetettiin Budapestista.
+
+Mutta hän laski kirjan hajamielisenä käsistään.
+
+»Minä menen yläkertaan», sanoi hän.
+
+»Minne?» sanoi Ane ja nousi. Hän oli peloissaan, sillä Joánin kasvot
+olivat jähmettyneet.
+
+»Menen yläkertaan», sanoi hän.
+
+Joán koputti hiljaa herra Christopuloksen oveen.
+
+»Sinäkö se olet?» kysyi herra Christopulos, ja yht'äkkiä hän lisäsi —
+sillä Joánin silmät olivat niin omituiset, aivan kuin ne eivät olisi
+mitään nähneet, ja hän näytti niin pieneltä vaatteittensa sisässä:
+»Miten on laitasi, Joán?»
+
+»Kiitos», sanoi Joán.
+
+Hän istuutui lattialle ja nojasi päätään — se oli niin raskas — pianon
+jalkaan.
+
+»Ettekö soittaisi?» sanoi hän.
+
+»Hyvin kernaasti», sanoi herra Christopulos. Ja hän alkoi soittaa, ja
+Joán katseli häntä aivan kuin pakottautuen kuuntelemaan.
+
+Mutta ei. Se se vain oli. Se vain aivan kuin särki hänen päässään,
+särki koko hänen ruumiissaan — vain se:
+
+He olivat kirkuneet hänelle aivan kuin Davidille. He olivat repineet
+vaatteet hänen yltään, aivan niin kuin he olivat repineet Davidin,
+Simonin pojan, vaatteet.
+
+Isänmaaton.
+
+Isänmaaton.
+
+Niin — aivan kuin David...
+
+Oli aivan kuin hän ei olisi jaksanut ajatella, kuin hänen päänsä olisi
+tullut niin isoksi, ettei hän voinut ajatella. Mutta kun hän nojasi
+otsansa pianon jalkaa vastaan, joka oli kylmä, oli kuin hän olisi
+muistanut:
+
+Sillä Josef oli sanonut, talli-Josef: Tänne pesiytyy kaikki isänmaaton
+roskaväki. Sen oli Josef sanonut. Ja neiti. Ja Ane oli sen sanonut. Ja
+komendantin rouva oli sen sanonut.
+
+_Petit Sans-Patrie._
+
+»Mikä sinun on?» kysyi herra Christopulos, joka taukosi soittamasta.
+»Mikä sinun on, Joán?»
+
+»Ei mikään», sanoi Joán ja katseli häntä silmillään, jotka eivät
+nähneet.
+
+»Miksi sinä sitten huokaat?»
+
+Joán keinutteli päätään.
+
+»Onko rintasi kipeä?»
+
+»Ei.»
+
+»Mutta mikä sinun sitten on?»
+
+Herra Christopulos silitteli hänen hiuksiaan. Mutta Joán työnsi käden
+syrjään, aivan kuin hänen päähänsä olisi koskenut.
+
+Isänmaaton.
+
+Niin, niin oli komendantin rouva sanonut. Ja neiti sanonut. Ja Josef.
+
+Niin se oli — se oli totta.
+
+Mutta miksi — miksi?
+
+He olivat huutaneet sitä.
+
+He olivat kirkuneet hänelle kuin Davidille, Simonin pojalle. He olivat
+repineet vaatteet hänen yltään niinkuin Simonin pojalta, Davidilta.
+Mutta Ane oli sanonut syyn, minkä vuoksi he olivat kirkuneet Davidille:
+Sillä hän on juutalaisen poika, ja se on häpeä. Ja neiti oli sanonut
+niin ja irvistellyt: »_Ah pjui, le juif_» — hyi, juutalainen. Ja Josef
+oli sanonut sen tallissa, ja pojat olivat viheltäneet, kaikki Orsówan
+pojat: juutalainen — juutalainen...
+
+Sillä se oli häpeä.
+
+»Joán, miksi sinä itket?»
+
+»En minä itke.»
+
+Joán ei hievahtanutkaan. Oli kuin hänen silmissään, kyynelten takana,
+olisi asunut suuri, kauhea tuska.
+
+»Särkeekö sinun rintaasi noin kovin?»
+
+»Särkee, nyt sitä särkee.»
+
+Joán jäi istumaan, tuijottaen kuin ennen.
+
+Mutta komendantin poika ei ollut huutanut Simonille. Mutta komendantin
+poika oli huutanut hänelle, Joánille: _Sans-Patrie — Sans-Patrie_,
+isänmaaton, isänmaaton... Ja upseerit — kaikki, jotka pelasivat korttia
+Marinkan luona — — kaikki he olivat huutaneet hänelle: _Sans-Patrie —
+Sans-Patrie_... ja olivat nauraneet... nauraneet niinkuin rengit — —
+niinkuin rengit nauroivat kyttyräselkää, Peteriä, kyttyräselkä-Peteriä,
+jonka kolme rakastettua oli jättänyt, sen vuoksi että mies oli hulttio.
+
+He olivat huutaneet hänelle niinkuin Davidille, juutalaisen pojalle, ja
+niinkuin _kyttyräselälle_, Peterille...
+
+»Joán, sinun täytyy mennä maata. Sinullahan on kuumetta. Sinun täytyy
+mennä maata.»
+
+Joán vavahti.
+
+»Ei, ei», sanoi hän ja pudisti päätään, »en tahdo mennä maata».
+
+»Silloin menemme hiukan kävelemään», sanoi herra Christopulos.
+
+»Voimmehan mennä.»
+
+Ane seisoi eteishallissa portaitten luona.
+
+»Minne hän menee? Minne hän menee?» valitteli hän kuin äsken.
+
+»Me menemme hiukan ulos», sanoi herra Christopulos.
+
+»Mutta, mutta älkää liian kauas», pyysi Ane. »Voi, älkää menkö liian
+kauas hänen kanssaan, hän ei jaksa.»
+
+»Me vain kävelemme hiukan», sanoi herra Christopulos.
+
+He kävelivät äänettöminä, hovin viertä, edestakaisin. Yht'äkkiä kysyi
+Joán ja katseli opettajaansa kasvoihin:
+
+»Onko kaikki merkitty kartalle?» Kreikkalainen melkein hätkähti.
+
+»On», sanoi hän, »kaikki on merkitty kartalle».
+
+»Kaikki maat?» kysyi Joán jälleen.
+
+»On, kaikki maat on merkitty kartalle.»
+
+Joán oli jälleen ääneti.
+
+Siis se oli totta. Sillä herra Christopulos oli sanonut — kolme kertaa:
+»Sitä paikkaa, jossa sinä asut, Joán, ei ole merkitty kartalle.»
+
+Maaton — isänmaaton.
+
+_Sans-Patrie._
+
+Joku kulki heidän ohitseen, ja herra Christopulos nyökäytti päätään.
+
+»Se oli Peter», sanoi hän.
+
+Mutta herra Christopulos tarttui Joánin käsivarteen, sillä poika oli
+valkea kuin muuri.
+
+»Ei, tule Joán», sanoi hän ja kuljetti Joánin sisään, »sinä tulet
+kipeäksi».
+
+He aterioivat isossa ruokasalissa, he kahden, ääneti.
+
+»Missä Mademoiselle on?» kysyi Joán.
+
+»Hän on Orsówassa», vastasi herra Christopulos.
+
+Joánin kasvot vavahtivat.
+
+He nousivat jälleen portaita ja astuivat herra Christopuloksen
+huoneeseen. Joán istuutui entiselle tuolilleen. Alkoi hämärtää, ja
+huone oli varjoa täynnä. Herra Christopulos nousi ja laski kirjan
+kädestään.
+
+Sitten Joán sanoi pimeästä:
+
+»Herra Christopulos.»
+
+»Mitä niin?»
+
+Tuokion oli hiljaista, mutta sitten tuli hyvin nopeaan:
+
+»Onko romaanialaisilla isänmaata?»
+
+»On, heillähän on Romaania.»
+
+»Ja serbialaisilla — heillähän on Serbia?»
+
+»Niin, heillä on Serbia.»
+
+Tuli jälleen äänetöntä, kunnes Joán kysyi jälleen — ja herra
+Christopuloksesta tuntui melkein siltä, kuin poika olisi puhunut
+unissakulkijan tavoin tai kuin joku, jonka äänen kuulee puhelimessa:
+
+»Ja äidillä oli Tanskansa?»
+
+»Niin, hänellähän oli Tanska. Mutta hänhän matkusti pois.»
+
+Joán istui tuokion. Ja äkkiä hän kysyi nopeasti — niiden omituisten
+ajatusten valtaamana, jotka olivat nuorempia ja vanhempia kuin hänen
+ikänsä —:
+
+»Senkö vuoksi hän kuoli?»
+
+»Sinun äitisihän tuli kipeäksi», sanoi herra Christopulos.
+
+»Niin.»
+
+Ja vähän ajan perästä hän sanoi kohottaen päätään:
+
+»Juutalaiset — onko niilläkin isänmaa?»
+
+»Ei», vastasi kreikkalainen, »juutalaisilla ei ole isänmaata».
+
+»Miksi ei?»
+
+Herra Christopulos sanoi:
+
+»Tiedäthän, että Jumala kirosi juutalaiset.»
+
+»Niin», sanoi Joán, hyvin hiljaa ja miltei soinnuttomasti.
+
+»Nyt minä sytytän lampun», sanoi herra Christopulos, jota nuo
+»niin»-sanat ja kaikki kysymykset äkkiä alkoivat vallan peloittaa. Ja
+sytyttäessään hän sanoi:
+
+»Joán, mistä sinä oikein jouduit riitaan Orsówan poikien kanssa?»
+
+Mutta Joán ei vastannut.
+
+Jumala kirosi heidät.
+
+Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, hänen siinä istuessaan.
+
+Jumala kirosi heidät.
+
+»Nyt sinun pitää mennä levolle», sanoi herra Christopulos ja laski
+kätensä hänen harteilleen.
+
+»Tahdotteko istua vuoteeni vieressä?» pyysi Joán.
+
+»Kyllä, tahdon istua vieressäsi.»
+
+He menivät Joánin huoneeseen. Kiivettyään vuoteeseen vaipui Joán uneen,
+yht'äkkiä, aivan kuin ihminen iskun saatuaan.
+
+Mutta herättyään aamulla hän nousi hätkähtäen istumaan, ikäänkuin joku
+olisi sanonut aivan hänen poskensa vieressä, aivan hänen korvaansa:
+
+»Jumalan kiroomat... Tiedäthän, että Jumala kirosi heidät.»
+
+Niin, sen hän tiesi — ja Joán nyökäytti tuskaisena päätään — hän tiesi,
+että he olivat kirottuja. Juuri heistähän Ane luki ääneen yöllä, isosta
+raamatusta, kaikista heidän rangaistuksistaan. Ja heitä hän itki,
+juutalaisia, sen vuoksi että he olivat kirottuja ja että Jumala oli
+ottanut heidän isänmaansa.
+
+Ottanut heidän isänmaansa!
+
+Niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan. Niille, jotka Jumala
+kirosi, hän ei antanut isänmaata... mutta heille vihellettiin ja
+heidän jaloilleen astuttiin ja heidän kupeitaan nipisteltiin ja heidän
+polviaan potkittiin ja heidän rintaansa raavittiin — aivan samoin kuin
+Orsówan pojat olivat tehneet hänelle.
+
+Jumalan kirooma. Jumalan kirooma.
+
+Ja äkkiä hän nousi ja heittäytyi polvilleen; kyynelet virtasivat hänen
+silmistään, jotka olivat selällään; hän ryömi vuoteessaan ja pyöri
+siinä ja rukoili rukoilemistaan eikä osannut mitään rukouksia ja
+sekoitti toisiinsa kaikki kielet:
+
+»Oi pikku Jumala ja pyhimykset... ja Josef ja Maria ja Stefan...
+Stefan ja Maria ja Josef... minä en tahdo olla kirottu, en tahdo olla
+kirottu...»
+
+Ja äkkiä hän nousi vuoteestaan ja laskeutui polvilleen paljaalle
+lattialle, niinkuin Anen oli tapana, ja rukoili kädet ristissä niinkuin
+Ane.
+
+Hän rukoili niinkuin Ane, Jumalaa ja Isämeitää, joka olet taivaissa, ja
+Josefia ja pyhää Iwoa ja Barbaraa, joka istuu kirkossa, ja Jumalaa —
+että he antaisivat hänelle isänmaan, ja ettei hän olisi kirottu.
+
+Hän itki taas ja rukoili taas:
+
+»Oi, pikku Jumala, pikku Jumala, ja pyhä Neitsyt ja lapsi — etkö voi
+auttaa minua. Isä meidän ja sinä, joka olet taivaissa... etkö voi
+auttaa minua, Isä meidän, Isä meidän... etkö voi auttaa minua.»
+
+Vihdoin hän nousi ja pyyhki kyynelensä. Hänen polviaan pakotti, ja hän
+oli hyvin väsynyt.
+
+Mutta niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan.
+
+... Oli aika mennä kouluun, ja hän kokosi kirjansa.
+
+»Kuinka nopeaan sinä nukahditkaan eilen illalla», sanoi herra
+Christopulos, kun Joán astui sisään.
+
+»Niin», sanoi Joán ja istuutui pöydän ääreen.
+
+Herra Christopulos pyöritti maapalloa solakoilla käsillään ja kertoi
+valtameristä, joiden syvyyksiä kukaan ei tuntenut, ja maapallosta,
+jonka sisus oli täynnä tulta, ja navoista, joiden suuret meret
+jäätyivät.
+
+»Ja Jumala on kaikki luonut?» sanoi Joán hiljaa.
+
+»Niin», sanoi herra Christopulos ja katseli maapallon yli, »suuri
+Jumala loi kaiken maailman».
+
+Joán istui tuokion, ja herra Christopulos puhui edelleen. Sitten Joán
+sanoi äkkiä, katsoen kreikkalaiseen:
+
+»Voiko Jumala kaikkea?»
+
+»Voi.»
+
+»Voiko hän antaa meille kaikki?» sanoi Joán ja katseli yhä
+kreikkalaista.
+
+Herra Christopulos ei vastannut. Mutta Joán sanoi:
+
+»Ane sanoo hänen voivan, kun vain rukoilemme.»
+
+Herra Christopulos katseli häntä — oli kuin Joánin silmissä olisi
+kuvastunut kärsimys taikka liian suuri ponnistus.
+
+»Kyllä, Joán», sanoi hän, »suuri Jumala voi kaikki».
+
+Oli kuin Joán olisi rauhoittunut. Mutta lukiessaan ja kirjoittaessaan
+ja taivuttaessaan kaikkia verbejä hän ajatteli vain, että hän siis
+rukoilisi, rukoilisi lakkaamatta Jumalaa ja pyhimyksiä ja pyhää
+Neitsyttä ja Barbaraa, joka istui kirkossa, ja pyhää Annaa, jota
+Ignáz rukoili, ja Josefia. Mutta Mademoisellella oli rukousnauha,
+joka oli lippaassa hänen hajuvesipullojansa joukossa. Mademoiselle
+rukoili niin usein, heidän palattuaan kotiin Orsówasta, ja itki ja
+rukoili joka ikisen helmen kohdalla. Mutta sen jälkeen hän oli iloinen
+taas ja nauroi romaanialaisten kokkien kanssa. Joán tahtoi lainata
+Mademoisellen nauhan ja rukoilla joka ikisen helmen kohdalla, kuten
+Mademoiselle teki palatessaan kotiin Orsówasta.
+
+Sillä hän tahtoi, tahtoi saada isänmaan — niinkuin serbialaisilla ja
+romaanialaisilla ja Hansilla, jolla oli Siebenbürgen, ja äidillä Tanska
+eikä voinut olla kirottu.
+
+Ja hän rukoili aamuin ja illoin, Anen ollessa polvillaan hänen
+vuoteensa ääressä:
+
+»Isä meidän, joka olet taivaissa.»
+
+»Sano se uudelleen», sanoi Joán ja tarttui hänen ristissä oleviin
+käsiinsä.
+
+»Isä meidän, joka olet taivaissa.»
+
+»Isä meidän, joka olet taivaissa», kertasi Joán ja äänsi vaivalloisesti
+puolittain unohtamansa tanskalaiset sanat.
+
+»Pyhitetty olkoon sinun nimesi», sanoi Ane.
+
+»Olkoon sinun nimesi», kuiskasi Joán.
+
+»Iankaikkisesti, amen», lopetti Ane.
+
+Joán makasi ääneti. Sitten hän käänsi päätään.
+
+»Ane», sanoi hän, »rukoilevatko juutalaiset?» Ane seisoi hetken. Sitten
+hän sanoi:
+
+»Se ei auta heitä.»
+
+»Miksikä ei?» sanoi Joán ja katseli häntä silmiin.
+
+»Sillä Jumala on kironnut heidät iankaikkisiksi ajoiksi.»
+
+Joán heräsi lyhyestä unestaan, ja lamppu oli sammutettu. Vain pieni
+yölamppu paloi. Joán nousi istumaan vuoteessaan, kokoonkyyristyneenä,
+nojaten päätään polviinsa; oli kuin koko hänen olemuksensa olisi
+valittanut ja huohottanut, niin että hän vapisi:
+
+Se ei auttanut heitä. Ja hän kohotti päätään, joka nytkähteli
+paidankaulamuksessa:
+
+Se ei auttanut heitä, se ei auttanut heitä.
+
+Sillä Jumala oli kironnut heidät — iankaikkisiksi ajoiksi.
+
+Äkkiä hän nousi vuoteeltaan ja sytytti lampun vapisevin käsin, ja
+asetti kuvun paikoilleen ja tarttui isoon raamattuun ja avasi sen ja
+luki sitä niiltä kohdin, missä Anen merkit olivat, punaiset ja valkeat
+merkit.
+
+Hän luki eikä ymmärtänyt sitä ja luki ääneen kuten Ane, ja sanat soivat
+tutuilta — kaikki Jumalan kiroukset ja kuinka Jumala oli riistänyt
+juutalaisilta heidän isänmaansa...
+
+Joán meni takaisin. Raamattu oli auki, kaikkine punaisine ja valkeine
+merkkeineen.
+
+Mutta yht'äkkiä hän sanoi, kovalla äänellä ja kimeästi ja
+epätoivoisena, huoneen tyhjyyteen:
+
+»Äiti, äiti, voi äiti...»
+
+Ja nyyhkytti nojaten päätään kylmään seinään.
+
+... Muutamia päiviä myöhemmin sanoi herra Christopulos oppitunnin
+aikana:
+
+»Minä lähden Orsówaan. Tuletko mukaan?»
+
+Joán painoi äkkiä päänsä alas ja hänen kasvonsa värähtivät.
+
+»Tulen», sanoi hän. »Tulen, kiitos.»
+
+»Me lähdemme kello kahdelta.»
+
+»Kiitos», toisti Joán.
+
+Joán oli hyvin tyyni, niin hiljainen ja tyyni kuin silloin, kun hän
+oli Budapestissa lääkärin luona, jonka piti leikata hänen silmänsä.
+Hän istui venheessä ja kuuli jokaisen aironvedon. Nyt hän näki
+ankkuripoijun, ja nyt aallonmurtajan.
+
+»Onko sinun vilu, Joán?» kysyi herra Christopulos.
+
+»Ei», sanoi Joán.
+
+Nyt hän näki pojat, jotka makasivat maassa onkivavat käsissään.
+
+»Sinä olet niin kalpea, Joán.»
+
+»Niin.»
+
+Mutta pojat eivät nousseet pystyyn, he makasivat yhä, onkivavat
+käsissään.
+
+»Istu hiljaa, Joán.»
+
+»Niin.»
+
+Tuolla oli tynnyrintekijän poika.
+
+»Mitä sinä tahdot, Joán?»
+
+»Minä vain tässä vähän käännyin.»
+
+Nyt he soutivat ohi ja laskivat rantaan.
+
+»Tuletko, Joán?»
+
+»Tulen.»
+
+Joán nousi venheestä ja seisoi portaiden askelmalla.
+
+Nyt se tuli. Räätälin poika sen huusi, ja se osui Joánia selkään kuin
+viskattu kivi — samalla kuin äänekäs nauru kajahti häntä vastaan.
+
+Joán oli äkkiä painanut sormiensa päät vastakkain, mutta sitten hän
+puristi molemmat kätensä nyrkkiin.
+
+»Mitä nuo pojat oikein huutavat?» kysyi herra Christopulos, joka ei
+ymmärtänyt serbiaa.
+
+»En tiedä», sanoi Joán, ja he kulkivat edelleen.
+
+He pääsivät torin poikki. Eikä kukaan huutanut enää.
+
+Mutta katukäytävällä, Marinkan talon ulkopuolella, tuli pari
+pikkutyttöä, joilla oli kukkasia hiuksissaan. Ja yht'äkkiä toinen
+sysäsi toista:
+
+»Kas tuossa, kas tuossa, se on hän, isänmaaton.»
+
+Joán kulki aivan pitkin seinän viertä.
+
+Upseereja kulki ohi, ja rouvia kulki ohi. He taivuttivat päänsä yhteen.
+
+»Minkähän vuoksi ihmiset katsovat meihin noin?» sanoi herra
+Christopulos ja nauroi.
+
+»En tiedä», vastasi Joán. Hän ei nostanut silmiään maasta.
+
+... Kuukaudet kuluivat. Joka iltapäivä herra Christopulos näki Joánin
+menevän pihan poikki kädessä kukkakimppu, jonka hän oli poiminut
+kasvihuoneesta.
+
+Kerran kreikkalainen avasi ikkunansa:
+
+»Minne sinä menet, Joán?»
+
+»Kirkkomaalle.»
+
+Joán kulki peltoja pitkin kylään. Hän melkein juoksi kirkkomaan poikki,
+kirkkoon. Oli puolipimeätä sisällä, jossa kaikki monet pyhimykset
+istuivat alttareillaan.
+
+Joán hiipi äänettömästi ja laski kukkakimpun Pyhän Annan jalkojen
+juureen. Kaikilla alttareilla oli kukkia. Muutamat olivat hiukan
+lakastuneita. Joán oli tuonut ne kaikki.
+
+Joán oli painanut päänsä rukoustuoliin. Hän ei enää rukoillut ääneen.
+Hän vain kuiskasi rukouksensa.
+
+Kun Joán tuli kotiin, soitti hän herra Christopuloksen kanssa. Hän oli
+löytänyt vanhan viulun niistä huoneista, joiden uutimet olivat olleet
+alhaalla äidin kuolemasta asti.
+
+Herra Christopulos soitti hänen kanssaan tuntimääriä.
+
+Herra Christopulos katseli Joánia. Hän soitti seisaaltaan, mutta pää
+painuneena.
+
+»Voisi luulla, että sinä kannat surua sydämessäsi», sanoi herra
+Christopulos.
+
+Joán ei vastannut. Kun hän soitti, värähtelivät aina hänen huulensa.
+
+Kun Joán meni kasvihuoneisiin, kulki hän puuvajan ohitse.
+
+Sisällä oli niin hiljaista, eikä sahan ääntä kuulunut. Kerran Joán
+hiipi sisään.
+
+»Peter», huusi hän, »Peter, oletko täällä?» Kukaan ei vastannut.
+
+»Peter», sanoi Joán, jota alkoi peloittaa; oli kuin höylänlastukossa
+jokin olisi vaikeroinut ja piipittänyt — aivan kuin koira eikä ihminen.
+
+»Peter», kuiskasi Joán, ja nimi takertui hänen kurkkuunsa.
+
+Sillä siinä _oli_ Peter, joka makasi kaivautuneena lastuihin, pää
+lastujen alla, niin ettei ollut näkyvissä muuta kuin kyttyräinen
+selkä...
+
+»Peter», toisti Joán.
+
+Mutta lastut liikahtelivat yhä kyttyräselän nyyhkytyksistä.
+
+Joán oli kääntynyt ja meni. Kirkkoon aiotut kukat olivat pudonneet
+hänen kädestään.
+
+Hän meni talliin, jossa Josef seisoi ja suki »Amouria».
+
+Mutta se ei enää maksanut vaivaa, kun kerta herra ei ollut milloinkaan
+kotona, sanoi Josef. »Piru täällä olkoon. Missähän herra tätä nykyä on?»
+
+»Isä on Lontoossa», sanoi Joán.
+
+»Lontoossa?» sanoi Josef. »Se on kaukana.» Ja vähän ajan perästä hän
+lisäsi, sukiessaan hevosta:
+
+»Niin, maailma on suuri, ja sentään joudumme kaikki hautaan.»
+
+Joán istui kaurahinkalolla.
+
+»Josef», sanoi hän, »mikä Peteriä vaivaa?»
+
+»Luultavasti sama kuin tavallisesti», sanoi Josef ja suki edelleen.
+»Nyt se on Iwona.»
+
+»Iwona on kaunis», sanoi Joán.
+
+»Niin on», sanoi Josef, »jumaliste kaunis» — ja hän kuljetti hitaasti
+sukaa omaa unkarilaista säärtään pitkin — »jos hänet oikein on nähnyt».
+
+Hän suki jälleen »Amourin» välkkyvää ruumista ja sanoi:
+
+»Mutta väärin olisi syyttää ketään naista siitä, ettei hän pidä hyvänä
+moista pelättiä, jonka Jumala on sillä tavoin merkinnyt.»
+
+Joán astui alas kaurahinkalolta.
+
+»Herra Joánkaan ei enää koskaan ratsasta», sanoi Josef. Hän oli
+vaistomaisesti sanonut »herra» katsoessaan Joánia kasvoihin.
+
+Mutta Joán oli jo kulkenut pihan poikki ja portaita ylös niihin
+huoneisiin, joiden ikkunaverhot aina olivat alhaalla.
+
+Kerran, kun Joán istui kirjojensa ääressä, koputettiin oveen.
+
+»Sisään», huusi hän.
+
+Kun ovi aukeni, seisoi Peter siinä. Hän oli riisunut saappaansa, ja
+liian pitkät käsivarret riippuivat hervottomina pitkin kupeita, aina
+polviin saakka.
+
+»Mitä tahdot, Peter?» kysyi Joán.
+
+Peter astui kaksi askelta sukkajaloin.
+
+»Minä tahdoin... tahdoin sanoa herra Joánille, kun kerta herra itse ei
+ole kotona... tahdoin sanoa, että...»
+
+Peter nosti silmänsä — hän puhui niin omituisesti, ääni tuli kuin
+fonografista —:
+
+»Sanoa, että nyt minun täytyy lähteä pois.»
+
+»Tahtooko Peter lähteä pois?»
+
+Kyttyräselkä seisoi yhä entisessä asennossaan, mutta näytti kuin vinot
+hartiat olisivat vaipuneet alemmaksi.
+
+»Niin, nyt minun täytyy lähteä.»
+
+Hän puhui yhä samalla äänellä, ja poskilla paloi pari läikkää.
+
+»Minne sinä sitten lähdet?» sanoi Joán, joka oli astunut kolme askelta,
+ja kysyi hyvin hiljaa: »Minne?»
+
+Peter oli kääntänyt päätään kuin eläin kuullessaan äkillisen äänen,
+jota ei ole odottanut.
+
+»Niin», sanoi Joán, »minne sinä sitten lähdet?»
+
+Kyttyräinen Peter' seisoi hetkisen hiljaa:
+
+»Kotiin. Kotiin, kotimaahan.»
+
+Joán oli kokonaan sulkenut silmänsä — tuokion ajaksi.
+
+»Minä lähden pois», sanoi Peter tuijottaen ilmaan.
+
+Mutta yhtäkkiä Peter oli heittäytynyt maahan ja jälleen noussut
+puolittain ja istui kyyrysillään leuka teräviin polviin nojattuna ja
+kädet kampaamattomissa hiuksissa ja nyyhkytti nyyhkyttämistään, aivan
+kuin olisi korissut.
+
+Ja nyyhkytysten lomitse virtasi hänen sanatulvansa:
+
+»Voi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra,
+auttakaa minua.»
+
+Joán ei itse tietänyt mitä sanoi:
+
+»Nouse pois — nouse pois, Peter puunhakkaaja, Peter puunhakkaaja,
+nousehan siitä!»
+
+Hän tahtoi mennä Peterin luo ja auttaa häntä nousemaan, mutta äkkiä,
+tuntien hyvin nuorten ihmisten lailla pelkoa tai vastenmielisyyttä
+kaikkia viallisia kohtaan, hän jäi seisomaan ja sanoi pelästyneellä
+äänellä:
+
+»Nouse pois, nouse pois!»
+
+Villiytyneenä, mutta tottuneena tottelemaan, Peter nousi lattialta.
+
+»Niin, niin», sanoi hän raskaasti, ja nuo pitkät käsivarret putosivat
+pitkin kupeita, velttoina kuin ennenkin.
+
+Ja yht'äkkiä muistaen, minkä vuoksi oikeastaan oli tullut, hän alkoi
+valittaa — köyhien aivan kuin ammattimaista valitusta.
+
+Voi, hänellä ei ollut mitään, voi, pikku herra, ja hän oli kuin alaston
+maan päällä... herra, kuin alaston maan päällä... »Mutta jos pikku
+herra suvaitsisi olla niin armelias ja hyvä, niin hyvä ja armelias, ja
+antaisi minulle takiksi ja puseroksi — puseroksi matkalle...»
+
+Mutta aivan kuin tuo viimeinen sana olisi pakottanut kaikki entiset
+ajatukset kiertämään takaisin, hän alkoi nyyhkyttää kuten ennenkin, ja
+silmät pullistuivat hänen päästään, ikäänkuin hänen sydämensä lyönnit
+olisivat pakottaneet ne ulos aukoistaan:
+
+»Oi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa
+minua!»
+
+Hän tarttui viallisen käsillään Joánia kyynärpäähän, ja Joán sai
+vaivoin sanotuksi:
+
+»Me kyllä autamme sinua, me kyllä autamme sinua.»
+
+Ja kun Peter yhä itki, sanoi hän lohduttaakseen häntä, seisoen
+kuitenkin yhä vielä kolmen askelen päässä:
+
+»Kuulehan, kuulehan, me ostamme sinulle kaiken Orsówasta.»
+
+Äkkiä, lohduttamishalun vallassa, hän sanoi:
+
+»Me ostamme sinulle puseron ja ostamme sinulle takin — tänään,
+Orsówassa — soudamme sinne ja ostamme sinulle kaikki. Nyt iltapäivällä,
+Orsówassa.»
+
+Peter seisoi yhä pää painuksissa.
+
+»Iltapäivällä», sanoi Joán, »lähdemme Orsówaan».
+
+Kyttyräselkäinen oli mennyt. Hän ei ollut sanonut juuri mitään. Hän oli
+vain hetken verran nojannut ovipieleen.
+
+Mutta Joán huusi Josefia ja Dmeteriä ja antoi määräyksen venheestä,
+yhtäkkiä jollakin tavoin innostuneena voidessaan järjestää ja hommata
+niinkuin aikuiset.
+
+»Minne menet?» sanoi Ane, joka tuli juosten alas eteishalliin.
+
+»Me menemme Orsówaan», sanoi Joán.
+
+»Kutka — mitä on tapahtunut? Miksi?» Ane näki Joánin ottavan
+päällysvaatteet. Äkkiä Joán sanoi:
+
+»Peter ja minä.»
+
+»Siinä tapauksessa minä tahdon tulla mukaan. Tahdon tulla mukaan. Sinä
+et saa mennä yksin.»
+
+»Minä tahdon mukaan», sanoi hän ja juoksi ylös portaita, Joánin
+mennessä pihalle. Peter oli jo siellä. Hänellä oli yllään likainen
+turkki, joka oli nuoralla solmittu vyötäisiltä. Hän oli kuin
+sahajauhoilla täytetty säkki seisoessaan siinä.
+
+»Virta on voimakas, herra Joán», sanoi Josef, joka odotti venheessä.
+
+»Olkaa varovainen, herra», sanoi Dmeter ja auttoi Joánia.
+
+Ane tuli juosten tietä pitkin. Hän oli pyntätty kuin mennäkseen ripille
+Vejlen kirkkoon.
+
+»Tuleeko tuokin mukaan?» kysyi Josef.
+
+»Tulee», vastasi Joán.
+
+He astuivat kaikki venheeseen. Virta oli niin voimakas, että se oli
+viedä venheen muassaan.
+
+Ane istui kädet ristissä mustine hansikkaineen. Tuuli oli puhaltanut
+hänen hattunsa vinoon. Peter ei liikahtanutkaan. Leveät kasvot
+sukeltautuivat esiin turkin likaisesta villasta, liikkumattomina kuin
+kuolleen kasvot.
+
+Aallonmurtajalla istui vain kaksi vanhaa miestä, jotka katselivat omia
+teräviä polviaan. Mutta linnoituksen vartiomiehet kääntyivät ympäri ja
+katselivat heitä. Joán kulki kyttyräselän vieressä, heidän takanaan
+tuli Ane. Tuuli oli pörröttänyt hänen tukkansa, niin että se piipotti
+tupsuina otsalla vejleläis-hatun alla.
+
+Peter nilkutti Joánin perässä, parin askelen päässä. Hän käveli niin
+merkillisesti, kuin hölkkyvä nauta, jota vedetään köydestä.
+
+Kujassa ei ollut ketään.
+
+Mutta yht’äkkiä syöksyi räätälin poika esiin kadunpuolisesta ovesta ja
+jäi seisomaan Joánin ja Peterin eteen, suu ammollaan, ja juoksi jälleen
+toria kohti ja vartiota päin:
+
+»Hei, hei, nyt se tulee, isänmaaton!»
+
+Räätälin poika huusi:
+
+»Hohoi, hohoi, hän on lähtenyt ryntäämään väkineen!»
+
+Pari kersanttia ilmestyi vahtikojun ikkunaan alkaen nauraa, ja sotilaat
+juoksivat ulos, kädet taskuissa, ja nauroivat. Toinen kersantti
+oli avannut ikkunan ja nauroi niin, että makasi pitkin pituuttaan
+ikkunalaudalla:
+
+»Hän ryntää, hän ryntää kaarteineen!»
+
+Ja sotilaat, jotka nauroivat niin että pitelivät sivujaan, toistivat
+huutaen esimiehensä sanoja:
+
+»Kas saarelaiskaartia, kas saarelaiskaartia!»
+
+Tynnyrin tekijän poika oli tullut portaille ja huusi kimeällä äänellä
+yli katukäytävän:
+
+»Kas, kas, se on se hullu piika — kas, kas, hullu ja kyttyräselkä!»
+
+»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»
+
+Sotilaat huusivat sen ensiksi — sitten huusi sen tynnyrintekijän poika:
+
+»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»
+
+Joánin jalat eivät oikein tahtoneet löytää maata. Mutta hän kulki
+eteenpäin.
+
+Sitten juoksi räätälin poika kuin nuoli suoraan häntä vastaan, ja
+heiluttaen hattuaan, aivan kuin se olisi ollut lippu, hän huusi suoraan
+päin Joánin kasvoja:
+
+»Eläköön isänmaattoman kaarti!»
+
+Ane oli jäänyt seisomaan: hattu vinossa ja hiussuortuvat törröttävinä
+hän seisoi siinä kuin vähämielinen, kunnes juoksi päin räätälin poikaa,
+käsi ojossa, ja huusi:
+
+»Siitä saat, ryökäle!»
+
+Mutta Joán oli tarttunut hänen käteensä:
+
+»Ane, anna olla», ja Ane antoi käden painua ja oli tuntenut, että Joán
+vapisi kuin ihminen, joka vapisee sydänjuuriaan myöten.
+
+»Eläköön kaarti!»
+
+He vihelsivät ja lauloivat.
+
+»Josse, Josse», sanoi Ane. Hän oli yhtäkkiä käynyt vallan tyyneksi.
+»Josse, mennään. Mennään.»
+
+Mutta pojat huusivat ja kiljuivat edessä ja takana ja portailla:
+
+»Kas hullua piikaa. Se on hänen imettäjänsä, se on isänmaattoman
+imettäjä.»
+
+Joán oli uudelleen tarttunut Anen käteen.
+
+»Tule», sanoi hän.
+
+Hän ei tietänyt, että kyynelet vierivät hänen silmistään ja
+jähmettyivät, sillä niin kylmät olivat hänen poskensa.
+
+»Josse, pikku Josse.»
+
+»Eläköön kaarti!»
+
+Sitten hän alkoi tarkastaa maan kiviä ja omia jalkojaan. Hänen täytyi
+astua kivien yli. Mutta kuitenkin hän näki — eikä tietänyt kuinka —
+kaikki ikkunat, everstin ikkunat ja komendantin ikkunat ja Marinkan
+ikkunat, joissa kaikki kasvot nauroivat.
+
+Ja äkkiä hän käänsi päätään, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän näki
+ikkunan ikkunan vieressä, oven oven vieressä, ja jokaisessa nauravat
+ihmiskasvot — kuin renkaan —, ja kyttyräselkä kulki niin hitaasti hänen
+perässään.
+
+Mutta äkkiä Joán seisahtui ja aukaisi suunsa kuin ihminen, joka tahtoo
+huutaa, eikä huutanut, taikka huusi vain yhden ainoan kerran, mutt’ei
+saanut ääntä.
+
+Tuolla kulmassa, Simonin kulmassa, tuolla portailla seisoi rouva Simon,
+paksu rouva Simon ja David ja koko Simonin perhe, juutalais-Simonin
+lapset... ja huusivat... ja nuorin vihelsi... ja he huusivat:
+
+»Kas tuota, kas tuota, isänmaatonta!»
+
+He huusivat äänekkäimmin.
+
+»Kas tuota, kas tuota isänmaatonta ja hänen kaartiaan!»
+
+Juutalainen Simon, David ja kaikki juulalaislapset!
+
+Oli kuin Joán ei enää olisi nähnyt eikä kuullut. Niin, hän kuuli, että
+Ane itki hiljaa.
+
+Sitten hän seisoi vaatetusliikkeen portailla.
+
+Molemmat nuoret miehet myymäläpöydän takana hymyilivät toinen
+toiselleen peilissä, samalla kuin he palvelivat kohteliaasti. Joán
+kulki heidän kanssaan vaatenaulakoiden välitse, missä valmiita
+vaatteita riippui pitkinä riveinä.
+
+Ane tarttui hänen käsiinsä.
+
+»Josse, Josse», sanoi hän, »emmekö voi jäädä tänne, kunnes tulee pimeä?»
+
+Mutta Joán tempautui irti.
+
+Puodin ovessa käytiin; valkea upseeri astui sisään.
+
+»Hyvää päivää, kreivi Joán», sanoi hän ja puristi Joánin kättä hoikilla
+sormillaan.
+
+Kun Joán kosketti upseerin kättä, vavahtivat hänen hartiansa yht'äkkiä,
+ja hänen päänsä painui siinä samassa upseerin käsivarrelle — raskaasti,
+kuin se olisi ollut jokin kuollut kappale.
+
+Mutta upseeri päästi Joánin käden — ehkä hän pelkäsi, että Joán muuten
+voisi ruveta itkemään — ja sanoi:
+
+»Tahtoisin parin hansikkaita», ja hän tutki kauan hansikkaiden nahkaa.
+
+»Palaatteko venheeseen, kreivi Joán?» kysyi hän, kun kaikki tarpeet oli
+ostettu kyttyräselälle.
+
+»Palaan», sanoi Joán, ja hänen kätensä tarttuivat äkkiä myymäläpöydän
+kulmaan yhtä kiinteästi kuin äsken venheen laitaan.
+
+»Silloin menemme yhtä matkaa», sanoi upseeri; »minun tieni vie
+samallepäin».
+
+He lähtivät.
+
+Joán ei tietänyt kulkevansa valkean upseerin rinnalla, suorana kuin
+sotilas rivissä, torin poikki. Peter kulki perässä, kaikki uudet
+vaatteet isoon myttyyn kiedottuina. Ane tuijotti jäykästi Joánin
+selkään.
+
+Keskellä toria Joán pysähtyi.
+
+»Hyvästi sitten, Peter», sanoi hän selvällä, kuin opetellulla äänellä.
+
+Valkea upseeri oli katsahtanut Joániin. (Ketä hän muistuttaa? välähti
+äkkiä hänen päässään, ja samassa hän ajatteli nuorta majesteettia:
+niin, häntä juuri.)
+
+»Lähde siis, hyvästi», sanoi Joán ja tarttui kyttyräselkäisen käteen,
+jota hän aina oli pelännyt.
+
+»Hyvästi.»
+
+Peter tahtoi sanoa jotakin, mutta Joán oli kääntynyt ja he kulkivat
+eteenpäin — samalla kuin kyttyräselkä, keskellä toria, äkkiä alkoi
+heiluttaa myttyään, joko sitten eräänlaisessa epätoivossa taikka ehkä
+äärettömän riemun vallassa.
+
+Vahtisotilaat olivat suoristuneet ja tervehtivät valkeata upseeria,
+joka oli pysähtynyt kujassa, antaen katseensa hipaista ikkunasta
+ikkunaan ulottuvaa töllistelevien päitten ketjua.
+
+»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän. »Nyt minä matkustan.»
+
+»Minne?»
+
+»Pois.»
+
+Ja vähän ajan perästä sanoi valkea upseeri:
+
+»Isäni on kuollut, joten nyt olen niin rikas, että saatan paeta — —»
+
+»Paeta?» sanoi Joán eikä häntä ollenkaan ymmärtänyt.
+
+»Niin», sanoi luutnantti ja kohotti kasvonsa päin torin nauravaa
+kasvoketjua, joka oli jännitetty talosta taloon. »Paeta niitä elukoita,
+jotka sanovat itseään ihmisiksi.»
+
+»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän ja kätteli vaistomaisesti Joán
+Ujházya niinkuin olisi kätellyt toveriaan Hänen Majesteettinsa
+henkivartiokaartissa.
+
+Joán oli sulkenut silmänsä aivan kuin pakottamalla pakottaakseen
+itsensä ymmärtämään.
+
+»Hyvästi», sanoi hän sitten.
+
+»Jääkää hyvästi.»
+
+Ja vaikka hän ei _tahtonut_ juosta, juoksi hän kuitenkin — kujaa
+pitkin, ensi askelet:
+
+»Tule, Ane.»
+
+»Tulen, Josse, tulen, Josse.»
+
+He istuivat venheessä.
+
+Mutta äkkiä, aivan kuin maasta kasvaneina törmäsivät kaikki pojat, koko
+joukko, aallonmurtajalle, ja he päästivät kuorossa pitkän, viiltävän
+vihellyksen venhettä päin — aivan kuin luodit olisivat viuhuneet veteen.
+
+Joán istui keskellä venhettä. Hänen kasvonsa olivat kohotetut, mutta
+nyrkkiin puristuneet kädet lepäsivät hänen polvillaan.
+
+»Eläköön hullu imettäjä, eläköön hullu imettäjä!»
+
+Ja he vihelsivät jälleen, samalla kuin Josef ja Dmeter nostivat
+aironsa, aivan kuin olisivat ulottuneet lyömään.
+
+»Soutakaa», sanoi Joán.
+
+»Niin, kreivi Joán», sanoi Josef, ja he soutivat. Josef ei milloinkaan
+ollut nähnyt nuoren herran kasvoja sellaisina.
+
+Joán ei liikahtanutkaan. Hän piti yhä kasvojaan ylöspäin kohotettuina,
+ja hänen silmänsä olivat niin seposelällään, kuin hän olisi tahtonut
+tuijottaa itse taivaan sydämeen.
+
+»Soutakaa kylään», käski hän, siirtämättä silmiään.
+
+»Kyllä, kreivi Joán», sanoi Josef.
+
+Huudot häipyivät.
+
+»Minne me menemme?» voivotteli Ane, jonka kasvot pelko ja pakkanen oli
+kohmettanut, aivan kuin hänellä olisi ollut hammassärky. »Minne me
+menemme?»
+
+»Sinä menet kotiin», sanoi Joán.
+
+He laskivat maihin kylän siltaan.
+
+»Mene nyt kotiin», sanoi Joán Anelle.
+
+Ane ei uskaltanut vastata.
+
+Joán kulki niin varmoin askelin, pää pystyssä.
+
+Hän kulki poikki torin ja avasi kirkkomaan veräjän. Kirkossa oli pimeä,
+mutta hän ei huomannut sitä, ja tie oli hänelle tuttu. Yksitellen
+hän poimi kylmin käsin ja katsoen pyhimyksiä maalattuihin kasvoihin,
+kukkavihot kuolleilta alttareilta.
+
+Sitten hän meni kotiin.
+
+»Kuinka kauan te viivyittekään», sanoi herra Christopulos, joka tahtoi
+nähdä, kertoisiko Joán kaiken sen, mitä Ane jo oli kertonut.
+
+»Niin viivyimmekin», sanoi Joán ainoastaan ja istuutui.
+
+Hän ei puhunut enempää. Mutta yht'äkkiä hän kohotti kasvonsa ja loi
+silmänsä herra Christopulokseen.
+
+»Olemmeko todellakin rikkaita?» sanoi hän.
+
+Herra Christopulos vallan hämmästyi.
+
+»Olette», sanoi hän, »kyllä te olette rikkaita».
+
+»Hyvinkö rikkaita?» kysyi Joán taas.
+
+»Olette, hyvin rikkaita.»
+
+»Vai niin», sanoi Joán eikä puhunut muuta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta pian tuli kesä. Herra Christopulos matkusti pois, ja syksyllä
+Joánin piti joutua kouluun, herra Dupierren kotiopistoon Parisissa.
+
+Joán ratsasti isänsä rinnalla. He ratsastivat saaren ympäri. Hämärä
+alkoi laskea, ja virta tummui. Talonpojat, jotka istuivat piiput
+suussa päätyjensä edustalla, nousivat tervehtimään, niin että heidän
+kauhtanansa viistivät maata.
+
+Kylänvouti otti lakin päästään:
+
+»Hyvästi, herra.»
+
+»Hyvästi, Carol.»
+
+Joán tervehti kaikkia.
+
+Mutta vanha Maria tuli aitauksensa ulkopuolelle ja suuteli Joánin kättä.
+
+»Hyvästi, Maria.»
+
+Pari tyttöstä pesi pyykkiä virran rannalla, ja heidän karttunsa
+paukkuivat. Uloimpana niemellä pyöritti »äidin mylly» purjeilla
+koristettuja siipiään illan pimenevässä ilmassa.
+
+Joán oli nostanut päätään: akaasiat hänen päänsä päällä tuoksuivat niin
+suloisesti. Puiden varjossa valuivat hänen kyynelensä hiljaa pitkin
+poskia.
+
+He ratsastivat linnalle ja sitoivat kiinni hevoset. Joán nousi
+muurinviereiselle sorakummulle ja antoi silmäinsä harhailla
+salakuljettajien taloista pitkin tietä yli kylän ja kirkon ja »hovin»
+myllylle.
+
+»Mitä nyt?» sanoi Joán ja oli kääntänyt päänsä, samalla kuin isä oli
+kumartunut eteenpäin, muurin yli.
+
+»Hiljaa!» huusi hän. »Hiljaa — eikö täällä nyt ikinä ole rauhallista?»
+samalla kuin kimeät äänet huusivat yhä:
+
+»Antakaa päihin, antakaa päihin, serbialaista sikaa!» ja joukko
+romaanialaisia miehiä juoksi täyttä karkua pitkin tietä, ajaen takaa
+Ignázia, ajaen häntä takaa, kaikki.
+
+»Hiljaa!» huusi isä jälleen, ja miehet kohottivat päätään ja painoivat
+ne jälleen alas, aivan kuin olisivat saaneet selkäänsä venähdyksen, ja
+hiipivät ääneti tiehensä, perätysten, muurin kuvetta pitkin, jolla isä
+seisoi.
+
+»Isä», sanoi Joán, »Ignázin kasvot olivat veriset».
+
+»Niin», vastasi isä ja puristi kätensä nyrkkiin, »täällä me revimme
+silmät toinen toisemme päästä, kunnes kaikki olemme sokeat».
+
+Hän kääntyi:
+
+»Tule, lähdetään kotiin.»
+
+He nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat äänettöminä, kunnes isä
+sanoi, aivan kuin olisi päässyt pitkän ja salaisen ajatusketjun päähän:
+
+»Mutta nythän sinä lähdet täältä.»
+
+Joán ei vastannut. Hänen kurkkunsa vavahteli ja nyki korkean kauluksen
+suojassa.
+
+Isä puhui jälleen ja sanoi, katsoen hevosen pään yli:
+
+»Ja Ranskassa ollaan ystävällisiä ulkomaalaisille.»
+
+Joán piteli kiinteästi ohjaksia ja sanoi hiljaa:
+
+»Isä, minne sinä matkustat — tänä talvena?» Oli aivan kuin isä ei olisi
+kuullut. Hän oli vaiti tuokion verran. Mutta sitten hän sanoi:
+
+»Nyt minä jään; nyt olen palannut — palannut tänne», sanoi hän.
+
+Joán ei milloinkaan ollut kuullut isänäänen vavahtavan niin, ja hän
+tahtoi tarttua isän käsivarteen, mutta ei voinut, ja hänen kätensä
+painui alas.
+
+Mutta yht'äkkiä, samalla kuin verivirta tulvahti hänen poskilleen, hän
+sanoi — ja ääni kuului siltä, kuin hän olisi puristanut esiin sanat:
+
+»Isä, miksi meillä ei ole isänmaata?»
+
+Isä oli vastannut:
+
+»Ujházyt eivät ole sellaista saaneet.»
+
+He eivät puhuneet enää. Portailla pilareitten välissä he erosivat.
+
+Joán meni huoneeseen. Kuu oli purjehtinut esiin, ja sen valo tulvi
+kamariin. Joán seisoi selin ikkunaan. Vanha vejleläinen piironki ja
+munkebjergiläinen taulu seinällä ja valkea lamppu ja »Hämärä» ja Anen
+raamatunlause vuoteen yläpuolella — kaikki näkyi niin selvästi, kuun
+valossa, selvästi niinkuin se, mikä on hyvin etäällä, taikka niinkuin
+usein se, jonka näkee kyynelten lomitse.
+
+Joán katseli jokaista esinettä ja jokaista kuvaa. Kuinka korkeat
+olivatkaan Partenonin pylväät! _Siellä_ oli herra Christopulos nyt —
+omassa maassaan.
+
+Joán kääntyi ikkunaan päin.
+
+Kuinka kirkasta olikaan valo! Vain poppelien varjot lankesivat pihan
+poikki, rakennusta päin aivan kuin tummat, ojennetut käsivarret.
+
+Joán meni vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Tukkimiestenkö ääni kuului?
+Niin, nyt he laskivat alas virtaa, kun oli kuutamo. Kuinka piironki
+suureni, kun kuu paistoi — aivan kuin se olisi tullut toista vertaa
+suuremmaksi. Kun äiti eli, oli jokaisessa laatikossa pieniä kuihtuneita
+kukkaskiehkuroita, pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita hänen
+vaatteittensa välissä... Hän itki niin usein, istuessaan myllynsiipien
+alla ja katsoessaan tukkilauttojen menoa — lauttojen, jotka liukuivat
+pitkin virtaa...
+
+Ovi aukeni hyvin hiljaa.
+
+Tulija oli Ane.
+
+Hän hiipi sukkasillaan, ovesta, joka oli raollaan, lattian poikki.
+
+Mutta Joán — eikä hän itse tietänyt minkä vuoksi — oli ummistanut
+silmänsä.
+
+Hän kuuli Anen kulkevan takaisin lattian poikki, ja hän avasi silmänsä.
+
+Ane oli istuutunut lattialle, nojaten selkäänsä piironkiin. Painunein
+hartioin, liikkumattomana, keskellä kuunvaloa, hän oli kuin särkynyt
+savikuva.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Luxembourgin puisto oli herra Dupierren oppilaitoksen puutarhana.
+
+Joán meni sinne päivällislomalla ja istuutui puiden alle. Siellä
+oli vielä hiljaista, ja kyyhkyset kuhertelivat kuningattarien
+kivikruunuilla, samalla kuin valkopukuiset lapset laskivat lammikkojen
+reunalta laivansa purjehtimaan auringonvalossa ja hoitajattaret
+istuivat, suorina, liikkumattomin kasvoin, ylt'ympäri varjossa. Mutta
+vähitellen tulla törmäsivät ylioppilaat sisään, laumoissa, ja he
+puhelivat ja juttelivat ja puhuivat eri kieliä — ja sitten tulivat
+englantilaisen koulun oppilaat, ja akatemioiden. He olivat univormuissa.
+
+Joán istui yksinään. Mutta ihmisten kasvot hän oli tullut tuntemaan
+istuessaan täällä jok'ainoa päivä.
+
+Ryhmät hajaantuivat, ja ihmiset kulkivat kaksittain ja puhelivat
+puitten varjossa.
+
+Nuo kaksi olivat kreikkalaisia, niin, Joán oli kuullut, että he
+puhuivat herra Christopuloksen kieltä. Nyt hän oli kuollut, herra
+Cristopulos. Hän oli usein sanonut, silloin kotona:
+
+»Joán, kreikkalaisveri on maailman punaisinta.»
+
+Nyt hänet oli surmattu tuolla Makedoniassa ja hän oli vuodattanut
+verensä...
+
+Kotona oli niin monta kuollut — myöskin Josef, tallimies, oli kuollut.
+Kukahan saisi hänen rahansa, joita hän aina kokosi, nyt kun hän
+milloinkaan ei joutunut kotiin, mennäkseen naimisiin Unkarissa?
+
+Tuolla menivät molemmat japanilaiset. Mutta prinssi Chira ei ollut
+heidän kanssaan. Hm, kaikki japanilaiset käyttivät silmälaseja. Herra
+Lemaistre sanoi, että he tahtoivat peittää silmiään.
+
+Ylt’ympärillä juteltiin. Silittäjättäret Rue de l'Abbé de l'Epéeltä
+kulkivat ohi kuin valkea parvi. Heillä oli vuokkoja rinnassa. Kuinka
+ne huiskivat ja keinuivat tyttöjen kulkiessa. Kotona olivat vuokot jo
+lakastuneet viiniköynnösten alla.
+
+»Joán.»
+
+Joán Ujházy käänsi kasvonsa. Huudahtaja oli Harald Nissen.
+
+»Lippu on saapunut. Se on tässä.»
+
+Harald Nissen heilutti kääröä kädessään.
+
+»Tule kotiin», sanoi hän, »niin ripustamme sen seinälle».
+
+»Tulen, kohta», sanoi Joán, mutta Harald juoksi eteenpäin, heiluttaen
+valkeata kantamustaan ja huutaen kaikille, jotka hän tunsi — ja Harald
+Nissen tunsi satoja —:
+
+»Nyt on lippu tullut — nyt on lippu tullut!»
+
+»_Oui, oui, le drapeau de la Norvège_.» [Niin, niin, Norjan lippu.]
+
+Pari kolme ylioppilasta tuli vastaan, ja he kuulivat sen. He huusivat
+ja nauroivat:
+
+»Hei, hei, näytähän sitä.»
+
+Ja muutkin nauroivat:
+
+»Niin, katsotaan sitä.»
+
+»Nähdä saatte», huusi Harald. Pesijättäret olivat juosseet lähemmä ja
+muutamat ylioppilaat, monta ylioppilasta.
+
+»Me tahdomme nähdä sen», huusivat he.
+
+»Nähdä saatte», huusi Harald, »nähdä saatte —»
+
+Hän oli riuhtaissut lipun kääreestään ja hypähti ylös penkille. Lippua
+hän piteli edessään, molemmin käsin, ja heilutti sitä heidän päittensä
+päällä auringossa.
+
+»Se on Norjan lippu!» huusi hän ja kohotti päätään, jonka tukka oli
+oljenkarvainen. »Tässä on Norjan lippu.»
+
+Ylioppilaat, naiset ja tytöt nauroivat ja huusivat:
+
+»Eläköön Norjan lippu — _vive la Norvège!_»
+
+»Niin, eläköön, eläköön», huusi Harald melkein kirkumalla, ja neljä
+nuorta miestä riuhtaisi hänet penkiltä ja nosti hänet harteilleen ja
+kantoi hänet kastanjapuiden alle, samalla kuin he lauloivat ja koko
+parvi nauroi.
+
+»_Vive le drapeau de la Norvège!_»
+
+Mutta Harald hypähti alas ja juoksi eteenpäin lippu kädessään.
+
+Joán oli noussut ja tuijottanut hulmuavaan lippuun. Sitten hän painoi
+päänsä ja kulki — suoraan paria ihmistä päin.
+
+»Oletteko sokea?» kysyi toinen.
+
+Mutta Joán ei kuullut ja kulki vain eteenpäin. Hän kääntyi käytäville,
+joilla ei ollut kulkijoita — vain muutamat työmiehet istuivat
+penkeillä ja puhalsivat paperossiensa sinistä sauhua siniseen ilmaan.
+Vaaleanvihreillä ruohonurmilla olivat puutarhurit jättäneet työnsä,
+ja pari palmua odotti valkoisissa jättiläissammioissaan joutuakseen
+istutetuiksi keväiseen multaan.
+
+Ainoastaan eräs puutarhuri kulki vielä, mittaillen, ja kierteli muuatta
+palmuryhmää — väliin lähempää, väliin taas loitommalta, punniten
+silmillään puitten valoja ja varjoja. Hän tervehti Joánia. Joán oli
+oppinut rakastamaan kaikkia puita. Ne seisoivat niin hiljaa. Ne ottivat
+vastaan aurinkoa ja ottivat vastaan räntää ja olivat hiljaisia. Joán
+keskusteli niiden vaalijoiden kanssa ja tunsi heidät kaikki.
+
+»Kuinka kaunista täällä on», sanoi Joán.
+
+»On», sanoi nuori mies, »täällä on kaunista. Mutta puistot ovat vielä
+paljon kauniimmat Lontoossa. Niin, Englantiin olisi pitänyt jäädä.
+Siellä ansaitsin viikossa kaksin verroin...»
+
+»Miksi ette siis jäänyt Englantiin?»
+
+Nuori puutarhuri seisoi tuokion.
+
+»En tiedä, mistä se johtuu», sanoi hän, ja hymyili yht’äkkiä valoisaan
+ilmaan. »Mutta ranskalainen viihtyy ainoastaan Ranskassa.»
+
+He olivat vaiti tuokion. Sitten Joán sanoi: »Nyt tulee noiden palmujen
+vuoro.»
+
+»Niin tulee. Nekin ovat kauniita, ja kuitenkin mitä puita ne ovat..?
+Ei, vain Algeriassa on palmuja.»
+
+»Oletteko ollut Algeriassakin?» sanoi Joán.
+
+»Ettenkö olisi» — ja nuori mies puhui äkkiä kuin piiskalla viuhtaisten,
+ylpeänä kuin kaikki parisilaiset, jotka ovat nähneet jonkin vieraan
+maan —: »olen oleskellut siellä kahdeksan kuukautta».
+
+»Sepä oli pitkä aika.»
+
+Puutarhuri seisoi ja katseli palmujaan.
+
+»Mutta», sanoi hän, »tällaisia puita ei saisi siirtää siitä maaperästä,
+johonka ne kuuluvat. Kaikkien tulisi jäädä sinne, mistä ovat kotoisin.»
+
+»Se on totta», sanoi Joán, ja jokin hänen äänessään sai nuoren
+puutarhurin kääntämään äkkiä silmänsä häneen:
+
+»Mitä puita kasvaa herran isänmaassa?»
+
+»Minun maani», sanoi Joán, »minun maani on niin kaukana täältä».
+
+Ja puutarhuri tervehti häntä jälleen.
+
+»Hyvästi, monsieur», sanoi hän.
+
+Joán astui ulos portista, kulki kadun poikki ja nousi oppilaitoksen
+portaita. Luokkahuoneet olivat tyhjät, ja kiviportaat uhoivat vielä
+kylmää talven pitkän pakkasen jälkeen.
+
+Seurusteluhuoneen ovi oli avoinna, ja hän näki Josef Aponyin istuvan
+erään naisen edessä, jonka harmaa laahus viisti lattiata.
+
+Harald Nissen seisoi seuraavan kerroksen porrasaskelmalla.
+
+»Minne sinä jäit?» kysyi hän. »Meidän täytyy ripustaa lippu seinälle.
+Sen tulee riippua vuoteeni yläpuolella.»
+
+»Sitä se ei saa», sanoi Joán.
+
+»Kuka sen kieltäisi?»
+
+Joán juoksi oppilaitten huoneitten ohitse.
+
+»Herra Dupierre.»
+
+»Pyh», sanoi Harald, »tuohon se pannaan».
+
+Hän tempasi auki erään oven.
+
+»Holstein, Holstein», huusi hän, »nyt ripustamme lipun seinälle!»
+
+»Minkä lipun?» sanoi Holstein, joka ilmestyi oveen. Hän teki liikkeitä
+ikäänkuin olisi aina oikonut jäseniään.
+
+»Norjan.»
+
+»Onko se puhdas?»
+
+»Pidä suusi!» Harald Nissen oli makuuhuoneessaan kiivennyt vuoteelleen.
+
+»Tähän se on ripustettava», sanoi hän ja levitti molemmin käsivarsin
+lippukankaan valkealle seinälle.
+
+»Sinullahan ei ole nauloja», kiusoitteli Holstein, joka koetteli
+pysytellä tasapainossa vuoteen päätypylväällä. Mutta nauloja oli Joán
+tuonut.
+
+»Tässä on», sanoi hän ja puhui niin hiljaa.
+
+»Kiitos.»
+
+»Auta minua», sanoi Harald, joka takoi naulojaan lippuvaatteeseen.
+»Pidä sitä.»
+
+Joán nousi vuoteelle. Hän tarttui lippuun lujasti molemmin kourin.
+
+»Lippu on kaunis», sanoi Holstein pylväältään, jolla hän keinui.
+
+»Lippuko?» sanoi Harald ja vasaroi. »Se on kaunein koko maailmassa.»
+
+»Kas noin, nyt se on seinällä.» Harald juoksi alas ja katseli
+levitettyä vaatetta.
+
+»Meidän kaikilla runoilijoillamme on lippu vuoteensa yläpuolella.»
+
+»No niin, teidän runoilijoillanne», sanoi Holstein ja keikautti itsensä
+yht'äkkiä pylväältä vuoteelle, jonne hän putosi niin että mätkähti,
+jääden makaamaan selälleen. »Ne ovat jumaliste liian omituisia minulle.»
+
+»Norjan runoilijat ovat maailman suurimmat», sanoi Harald ja takoi
+korkojaan vuoteeseen, jolla hän istui.
+
+»Hm», sanoi Holstein, joka makasi oikoisenaan, »me tanskalaiset, Joán,
+emme sentään kerskaile noin suuriäänisesti...»
+
+Kiivaasti, osittain sen tiedottoman mustasukkaisuuden takia, jota he
+kaikki tunsivat suhteessaan Joániin, huusi Harald:
+
+»Eihän Joán ole tanskalainen.»
+
+»Hänen äitinsä oli ainakin», vastasi Holstein.
+
+»Eihän ihmisellä ole puolinaista isänmaata», sanoi Harald ja oikaisihe
+vuoteeseen, kuten Holstein.
+
+Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut — hän istui siinä, Haraldin
+vuoteen jalkopäässä, ja vieraan lippuvaatteen heijastus osui hänen
+kasvoihinsa tummana punerruksena.
+
+Sitten hän sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut, mistä viimeiseksi oli
+puhuttu:
+
+»Mutta miksi he eivät asu isänmaassaan?»
+
+»Kutka?» sanoi Harald.
+
+»Runoilijat.»
+
+Harald huipensi huuliaan kuten aina, puhuessaan isästään, suuresta
+maalarista:
+
+»Isä sanoo, että paras taide syntyy silloin, kun ihminen kaipaa.
+Senvuoksi kaikki me, jotka jotakin merkitsemme, asumme ulkomailla.»
+
+Joán painoi ristiin liitetyt kätensä polviaan vastaan, ja Holstein,
+joka äkkiä käänsi päätään (kun hän oli valveilla, käänteli hän
+lakkaamatta päätään, väliin oikealle ja väliin vasemmalle, aivan kuin
+hänen olisi pitänyt nähdä sata ja kaksikymmentä seikkaa minuutissa)
+sanoi:
+
+»Kuinka Joánin kädet ovat kauniit!»
+
+Harald hymähti pilkallisesti:
+
+»Piru tietäköön, mikä ei sinusta olisi kaunista Joánissa?»
+
+»Höpsit», sanoi Holstein.
+
+Mutta Harald sanoi hitaammin:
+
+»Sitäpaitsi sanoo isäkin, että Joánilla on ihmeelliset kädet. Hän
+painaa ne yhteen, sanoo isä, yhtäkkiä, aivan kuin häneen koskisi.»
+
+Holstein käänsi nopeaan kasvonsa.
+
+»Se on jumaliste totta», ja jälleen kääntäen kasvonsa ja ojentaen
+ilmaan omat käpälänsä, jotka olivat valkeat, mutta liian kömpelöt,
+sanoi hän:
+
+»Meillä kaikilla, jotka olemme kotoisin maataloista, on
+talonpoikaiskädet.»
+
+Hän makasi tuokion, ja äkkiä palaten runoilijoihin — ajatukset lensivät
+aina hänen aivoissaan edestakaisin, aivan kuin heinäsirkat — hän sanoi:
+
+»No niin, he eivät asu Kristianiassa, sillä se on mahdoton pesä.»
+
+»Lorua, ethän ole koskaan ollut siellä...»
+
+»En, Jumalan kiitos.»
+
+Joán sanoi ja tuijotti eteensä:
+
+»Talvisinhan koko maa on valkea.»
+
+Holstein makasi tuokion ja keinutteli suoria sääriään, joiden housut
+sopivat kuin valetut. Sitten hän sanoi:
+
+»No niin, jokainen pitää kai enimmän omasta maastaan.»
+
+»Niin tietysti», sanoi Harald sellaisella äänellä, kuin olisi tehnyt
+rauhan.
+
+Kaikki olivat vaiti. Harald ja Erik makasivat ja tuijottivat kattoon.
+Korkeitten katupuitten kajo täytti huoneen vihertävällä hämärällä,
+jossa vain lipun värit loistivat, ja kasvot näkyivät aivan valkeina.
+
+Harald sanoi hiljaa:
+
+»Mutta missään ei ole niin paljon lippuja kuin Bergenissä toukokuun
+seitsemäntenätoista päivänä.»
+
+Erikin silmät näyttivät suuremmilta ja vuokonsinisiltä valkeissa
+kasvoissa, jotka olivat kohotetut ylöspäin, kun hän sanoi:
+
+»Mutta kaunista on myös suvisin kotona, kun olemme purjehtimassa
+ja laivapoika ottaa alas lipun kohta kun aurinko on laskenut, ja
+me paljastamme päämme, sillä 'kreivi' tahtoo niin... Taasinge on
+suoraan edessä, ja on aivan hiljaista, kun lippu laskeutuu... Se on
+ihastuttavaa...»
+
+Erik vaikeni, ja huoneessa oli jälleen hiljaista. Joán oli painanut
+päänsä.
+
+Äkkiä kaikui kimeä kellonsoitto rakennuksen halki, ja huudahtaen: »Kas
+niin!» ponnahti Harald vuoteesta.
+
+»Nyt meillä on laiskanläksy saksankielessä», sanoi hän.
+
+»Milloin?» kysyi Holstein, joka vielä makasi vuoteella.
+
+»Neljännestä vaille yhdeksän — ja myös kirjoitusta», sanoi Harald, joka
+oli ovessa. Mutta siinä hän kääntyi:
+
+»Se on hyvällä paikalla», sanoi hän ja huiskutti kättään lipulle,
+ennenkuin juoksi tiehensä.
+
+»Menetkö soittamaan?» kysyi Holstein, joka seisoi ja oikoi sääriään.
+
+»Vasta huomenna», sanoi Joán.
+
+Holstein seisoi molemmat kädet taskuissa.
+
+»Niin, jos me jokainen liputtaisimme vuoteemme päällystän, kukin
+rievullamme, syntyisi siitä aika kirjava teltta.»
+
+»Revoir», sanoi hän.
+
+Ja meni.
+
+Joán seisoi keskellä tyhjää huonetta. Ja yht'äkkiä hän kohotti molemmat
+käsivartensa hiljaisessa huoneessa, ja ne valahtivat jälleen alas.
+
+Hän astui ulos käytävään. Prinssi Chiran huoneen ovi oli avoin. Nojaten
+päätään seinään istui nuori intialainen ja tuijotti liikkumattomin
+silmin vihreihin puihin.
+
+»Chira», sanoi Joán, »nyt on jo soitettu».
+
+Intialainen kohotti kasvonsa, joissa ainoakaan piirre ei muuttunut.
+
+»On soitettu, Chira», sanoi Joán jälleen ja tarttui prinssin käsiin,
+jotka aina olivat kylmät.
+
+Ja aivan kuin hänen surumielisyytensä äkkiä olisi tahtonut tulvata
+yli reunojensa tämän toisen viluisen käden kosketuksesta, Joán painui
+silmänräpäyksen ajaksi aasialaisen olkaa vastaan.
+
+»Kiitän sinua», sanoi Chira ja kiinnitti tummat silmänsä häneen.
+
+Joán kulki portaita alas luokkahuoneeseen. Eteisessä seisoi nuori
+nainen. Hän oli sama, joka oli käynyt tervehtimässä Josef Aponyita. Hän
+kääntyi Joánin puoleen ja sanoi ranskaksi:
+
+»Nyt kai tunnit alkavat?»
+
+Ja Joán, joka ääntämisestä kuuli, että kysyjä oli magyaritar, vastasi
+unkariksi:
+
+»Niin, rouva, nyt alkavat tunnit.»
+
+Nuori nainen hymyili:
+
+»Oletteko unkarilainen?»
+
+»Olen, rouva.»
+
+Nainen astui pari askelta ja sanoi nopeaan:
+
+»Mistä osasta Unkaria?»
+
+Joán vastasi, ja sanat kompastelivat hiukan: »Unkarin eteläosasta.»
+
+Josef Aponyi, joka oli ollut hakemassa serkun ajopelejä, näkyi ovessa,
+ja Joán kumarsi jäähyväisiksi:
+
+»Hyvästi, rouva.»
+
+Hän astui pari askelta, vain viisi tai kuusi, ja kuuli Josef Aponyin
+sanovan kovalla äänellä:
+
+»Puhutteliko hän sinua?»
+
+»Minä kysyin jotakin tuolta nuorelta mieheltä -— hän on unkarilainen.»
+
+Mutta Josef puhui jälleen, vielä kovemmalla äänellä — ja Joán puristi
+suonenvetoisesti käsiään.
+
+»_Hän_ ei ole mikään unkarilainen. Eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»
+
+Molemmat olivat saapuneet ovelle, ja äänet haipuivat.
+
+Joán tuki itseään käsillään, jotka hän oli painanut kylmää
+kiviseinää vastaan, aivan kuin ihminen, jota pyörryttää ja joka on
+kaatumaisillaan. Sydän takoi hänen rinnassaan kuin kylmä ja raskas
+kivi, jälleen pysähtyäkseen, aivan kuin se olisi tahtonut pysähtyä
+ikiajoiksi.
+
+»Ei mikään unkarilainen -— eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»
+
+»Eräs Ujházy — Kirottujen Saarelta.»
+
+Joánin silmät tummenivat kuin tuskanhuumeessa; niin kuolleet ne olivat,
+kuin olisivat olleet pelkkiä jänteitä, kuolleita jänteitä, aivan kuin
+sokealla, — ja samalla hän vielä kerran muisteli, vielä, vielä kerran,
+ensimmäistä päivää jolloin Aponyi saapui oppilaitokseen ja herra
+Dupierre mustassa takissaan sanoi hänelle, pysähtyen Joánin eteen:
+
+»Tässä on eräs maanmiehenne, kreivi Aponyi — Joán Ujházy.»
+
+Ja Josef Aponyi, joka tiesi kuka Joán oli ja että hän oli täällä,
+tuskin avasi paksuja huuliaan vastatessaan:
+
+»Ujházy. Erehdytte, hyvä herra, hän ei ole magyari eikä maanmieheni.»
+
+Askelia kuului. Josef Aponyi tuli takaisin. Ja sekunnissa Joán oli
+juossut häntä vastaan ja iskenyt nyrkeillään, jotka olivat kovat kuin
+kuulat, hänen kasvoihinsa, hänen leukaansa, hänen niskaansa ja jälleen
+hänen leukaansa mielettömässä raivossa.
+
+»Roisto, roisto, roisto!» huusi hän ja löi yhä — mutta taukosi äkkiä ja
+meni sisään. Ja Josef Aponyi ei edes ollut ajatellut puolustaa itseään.
+
+»Tulette liian myöhään», sanoi opettaja, Joánin saapuessa
+luokkahuoneeseen.
+
+»Niin tulen», vastasi Joán ja istuutui paikalleen.
+
+»Missä on Aponyi?» kysyi opettaja.
+
+»Hänellä on vieras», sanoi Harald.
+
+Opettaja sanoi ja katsoi kirjaansa:
+
+»Tämä koulu ei ole olemassa sitä varten, että oppilaat oppisivat
+jotakin.»
+
+»Ei», mutisi Holstein, »se on olemassa, jotta herra Dupierre
+ansaitsisi».
+
+Josef Aponyi ei tullut...
+
+»Miksi et soita?» sanoi Holstein, kun tunnit olivat päättyneet ja hän
+tuli musiikkisaliin.
+
+Joán, joka seisoi ikkunassa, ei kääntynyt.
+
+»Soita jotakin omaasi», jatkoi Holstein ja istuutui pianon ääreen.
+
+Joán oli tarttunut viuluun. Hän ei itse tietänyt soittavansa Hanan
+lauluja, Holsteinin poimiessa leveillä käsillään sointuja tapansa
+mukaan.
+
+»Missä Aponyi on?» sanoi Holstein ja jatkoi säestämistään.
+
+»En tiedä.»
+
+»Hän on käynyt johtajan luona ja sitten mennyt», sanoi Holstein ja
+soitti soittamistaan.
+
+Joán ei vastannut. Sävel oli vaihtunut. Se oli eräs äidin lauluja — se
+saapui kaukaa ja hiljaisena.
+
+»Niin, soita se», sanoi Holstein, ja tietämättä minkä vuoksi
+ajatuksensa yhä askartelivat Josef Aponyissa, hän lisäsi:
+
+»Aponyi on suuruudenhullu.»
+
+Kolmannen kerran Joán kuuli Aponyin nimen ja tunsi sen kuin
+neulanpistoksena kynsiensä alla. Hän ei tietänyt yhä soittavansa samaa
+laulua, vaikkakin aina vain hurjemmin, nopeammin ottein, aivan kuin
+sävel olisi ollut särkymäisillään — joko sitten tuskan paineesta tai
+uhmasta.
+
+Holstein kohotti silmänsä. Musiikki ja naisten näkeminen sytytti niiden
+pohjimmaisissa sopukoissa samanlaisen välkähdyksen, ja se oli melkein
+kuin hulluutta.
+
+Joán soitti yhä äidin lauluja, ne kaikki. Oli kuin hän olisi viskannut
+ne luotaan, aivan niinkuin laivuri heittää painolastin laivansa laidan
+yli.
+
+Holstein säesti häntä, sävelten pannessa hänen kasvonsa värähtämään,
+ja hän sanoi äänellä, joka aina oli omituisen samea, joko sitten
+turtuneisuudesta tai ainaisesta, salatusta kiihtymyksestä:
+
+»Sinä soitat kyllä tanskaa, mutta soitat sitä kuin mustalainen.»
+
+Joán taukosi äkkiä soittamasta. Viimeinen ote oli niin kiihkeä, kuin
+hän olisi tahtonut katkoa kielet.
+
+»Niinkö sinusta», sanoi hän ja kääntyi pois.
+
+Mutta Holstein, joka yhä poimi sointuja, sanoi, ajatuksissaan palaten
+Haraldin lippuun ja makuuhuoneeseen:
+
+»Norjalaiset, ne nyt aina kerskuvat niin äänekkäästi tuolla
+'norjalaisuudellaan'.»
+
+Joán oli vaiti, ja Holstein sanoi:
+
+»Sinähän voisit oikeastaan saada kansalaisoikeuden Tanskassa.»
+
+»Kansalaisoikeuden?»
+
+»Niin», sanoi Holstein, joka ei ollut tauonnut soittamasta, »senhän voi
+lunastaa. Ja Tanskahan on sentään melkein isänmaasi.»
+
+Joán taivutti yht'äkkiä, selin häneen, viulunsa käyrän niin, kuin se
+olisi ollut pajuvitsa.
+
+»Mutta 'kreiviä' tuskin saisit tunnustetuksi.
+
+Sillä kreivinarvosi on unkarilainen.»
+
+Holstein oli jälleen vaiti, kunnes hän äkkiä löi väkevillä käsillään
+koskettimiin.
+
+»No niin, ihmiset _puhuvat_ isänmaasta. Mutta jumaliste, eihän kenkä
+siitä purista.»
+
+»Minne menet?» sanoi hän, mutta oli melkein pysähdyttää sanansa, kun
+näki Joánin kasvot.
+
+»Sisään», sanoi Joán ja meni.
+
+Harald juoksi hänen ohitseen käytävässä.
+
+»Missä pirussa se Aponyi on?» huusi hän ja juoksi edelleen.
+
+Joán kulki eteisen kautta ja kadun poikki Luxembourgin puistoon. Sen
+käytävät olivat autiot ja Ranskan kivikuningattaret yksinään. Joán
+kulki kastanjain alitse Maria Medicin suihkukaivolle.
+
+Kohottaessaan silmänsä hän näki Chiran istumassa kivireunamalla. Hattu
+oli hänen edessään maassa.
+
+Intialainen taivutti nuoren päänsä tavanmukaiseen hitaaseen
+tervehdykseensä, hitaasti kuin olisi tervehtinyt alamaistaan. Ja
+vihreässä hämärässä, joka ympäröi suihkukaivojen vettä, istuivat
+molemmat vaiti.
+
+»Miksi sinä aina istut täällä, Chira?» kysyi Joán ja puhui hiljaa.
+
+Intialainen ei heti vastannut. Sitten hän sanoi:
+
+»Täällä on pimeätä, ja paikka on vanha. Sellaista on meidän
+metsissämme.»
+
+Hän oli jälleen vaiti, ja he kuuntelivat veden lirinää.
+
+»Chira», sanoi Joán, »minkä vuoksi sinä matkustit niin kauaksi, kun
+ikävöit niin paljon?»
+
+Intialainen käänsi kasvonsa:
+
+»Matkustin niin kauaksi?» sanoi hän. »Sen vuoksi, että minun _täytyi_.»
+
+»Täytyi?»
+
+»Niin.»
+
+He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán kumartui eteenpäin kivireunalla:
+
+»Chira, miksi et sinä milloinkaan puhu? Sinä kulut ja palat, siksi että
+et puhu.»
+
+Intialainen ei vastannut, katseli vain vaahtoisaa vettä.
+
+»Minulle voisit kyllä puhua», kuiskasi Joán, »minä olen vielä vieraampi
+kuin sinä».
+
+Intialaisen silmät kääntyivät häneen, nopeammin.
+
+»Niin», sanoi hän, »kuinka sinä keltainen olet valkoihoisten parissa?»
+
+Joán oli pingoittanut silmänsä seposelälleen ja äkkiä painanut ne
+jälleen puolittain kiinni.
+
+»Niin», sanoi hän, »se minä olen. Keltainen valkoihoisten parissa.»
+
+Nuori ruhtinas tarkasteli Joánia ja sanoi:
+
+»Miksikä minun täytyy?... Me emme _lähde_. Veljeskunta lähettää meidät.
+Aasian maassa ei ole ainoatakaan paikkaa eikä ainoatakaan soppea, josta
+meitä ei tule. Veljeskunta lähettää meidät, ja me tottelemme.»
+
+Joán pudisti päätään ja sanoi:
+
+»En ymmärrä sinua.»
+
+Yht'äkkiä nauroi intialainen — lyhyesti, niinkuin Eurooppa oli häntä
+opettanut:
+
+»Ei», sanoi hän, »te ette ymmärrä».
+
+»Mutta», sanoi hän, ja hänen sieraimensa laajenivat ja värähtivät,
+»päivä on tuleva, jolloin te ymmärrätte, ja jolloin se jo on liian
+myöhäistä».
+
+»Veljeskunta?» sanoi Joán. »Mitä tarkoitat sillä, ja missä se on?»
+
+»Isänmaassamme», sanoi intialainen.
+
+Ruhtinas kohotti kasvojaan, jotka olivat kuin pronssiin valetut, ja ne
+näyttivät ikivanhan pronssirahan kuvalta.
+
+»Intia», sanoi hän, »on vain kotipaikkani. Isänmaani on Aasia.»
+
+»Aasia?»
+
+Intialainen ei sitä kuullut. Mutta hän tuijotti suihkukaivon virtaavaa
+vettä, puhuen hitaasti, ja hänen huulensa kaartuivat valkeitten
+hampaitten päällitse:
+
+»Me olimme vanhat. Vain Jumala on vanhempi. Välinpitämättöminä,
+niinkuin vanhat ovat, me näimme valkoiset muurahaiset emmekä
+liikahtaneetkaan. Kymmenen vuosituhatta on pitkä ajanjakso, ja
+meidän päivämme ei ollut tullut. Valkoiset ottivat vainiomme, ja
+temppeleillemme kynnyksillä he pilkkasivat Aasian pitkämielistä
+Jumalaa, ja hartiamme köyristyivät rauta-ikeitten painosta. Mutta me
+emme liikahtaneetkaan. Ja he ajoivat leijonia metsissämme ja hävittivät
+elefantit sukupuuttoon suopungeillaan, mutta niiden veren huutoa
+emme totelleet, vaikka ne olivat meille pyhiä. Sillä päivä ei ollut
+koittanut.»
+
+»Päivä?»
+
+Intialainen puhui nopeammin, omituisesti kähisten, aivan kuin hänen
+huuliltaan olisi puhjennut tukahdutettuja uhkauksia:
+
+»Eikä teillä ole silmiä nähdäksenne eikä korvia kuullaksenne. Mutta
+setripuut puhuvat, ja veljeskunta on kokoontunut niiden runkojen
+ympärille, ja miljoonat puristavat kätensä nyrkkiin ja kohottavat
+vannoen käsivartensa. Minkäkö vuoksi minun täytyy? Veljeskunta
+lähettää meidät, sen vuoksi että meidän tulee varastaa teiltä. Te
+riistitte meiltä valtakunnat verisin käsin, ja pellot te riistitte, ja
+maat. Ja virtojen, joita me rakastimme, täytyi valittaa kantaessaan
+teidän turhamaisuutenne taakkoja. Nyt me varastamme teidän murenevat
+näpertelynne ja hiotut lasinne me panemme silmillemme, jotta ette
+huomaisi vinosilmäisten katsetta, joka on teihin suunnattu.
+
+»Miksikä minun täytyy? Meitä on tuhansia ja kymmeniätuhansia, ja me
+olemme Aasian opetuslapsia. Valkoiset varastivat kaikki, vain Jumalan
+he jättivät istumaan temppeleihin. Sillä hän oli liian vanha. Nyt on
+Aasia varas, joka tekee työtä. Ja laiskat valkoiset antavat auringon
+nousta eivätkä huomaa merkkejä, jotka on kirjoitettu seiniin.»
+
+Joán oli käynyt kalpeaksi.
+
+»Chira», sanoi hän, »mitä siis sinun Aasiasi tahtoo?»
+
+Intialainen pudisti päätään, ja tumma tukka kohosi hänen otsallaan kuin
+rautainen kruunu.
+
+»Teidän jumalanne on sen ymmärtänyt. Pyhistä kirjoistanne olen
+lukenut, että hän on sen tietänyt. Hän julisti onnettomuutta vuorilta,
+ja aikoja, jolloin aurinko sammuisi. Mutta teidän jumalanne silmät
+vetistivät, eikä hän tietänyt päivän kauheutta. Sillä virrat kantavat
+kerran veristä vaahtoa, ja ruumiit täyttävät merenne, ja teidän
+lörpöttelevä jumalanne on kauhuissaan sulkeva aina liikkuvan suunsa.
+Mutta valkoiset jalat ovat kylmenevät viluisella maalla, ja uuninne
+sammutamme kuin ne olisivat pieniä kynttilöitä, ja kaikki tulenne on
+palava kuin roviolla lastut.»
+
+Intialainen vaikeni. Hänen suustaan pursusi kevyt vaahto.
+
+»Jumalanne on sen tietänyt. Mutta te ette häntä kuunnelleet. Mutta
+korpit kerran kiertelevät peltojanne, ja teidän muurinne sortuvat
+soraläjiksi.»
+
+Prinssi Chira vaikeni, eikä Joán uskaltanut puhua. Mutta vihdoin hän
+sanoi:
+
+»Tiedätkö siis, että te voitatte?»
+
+Intialainen sanoi:
+
+»Miehet voittavat. Oletteko te valkoiset miehiä? Teillä on suonissanne
+kiima, joka polttaa kuiviin verenne.»
+
+»Entä teillä?» sanoi Joán.
+
+Prinssi Chira vastasi:
+
+»Meillä on monta vaimoa, jotta _yksi_ ei voisi meitä tuhota. Teidän
+sydämenne riippuu liian alhaalla ruumiissanne. Siksi me voitamme.»
+
+Joán kysyi, vaikka ei kohta, ja sanoi:
+
+»Luuletko siis, että sinä saat sen nähdä?»
+
+»Isänmaa saa sen nähdä», vastasi Chira.
+
+»Aasia», sanoi Joán.
+
+»Niin.»
+
+Joánista tuntui, kuin hän olisi ollut pyörtymäisillään ja kuin veri
+olisi paennut aivoista.
+
+»Sitä sinä ajattelet, Chira», hän sanoi.
+
+»Niin, sitä me ajattelemme.»
+
+Joán oli noussut.
+
+»Mutta mitä _sinä_ ajattelet?» kysyi Chira ja kiinnitti silmänsä
+valkoihoiseen.
+
+Joán hämmästyi tätä äkkikysymystä, ja miltei tietämättä, mitä vastasi,
+hän sanoi:
+
+»Minäkö? Pikkuseikkoja.»
+
+Nuori intialainen hymyili hymyä, jota Joán ei nähnyt.
+
+Mutta Joán sanoi, ja löysi uudessa kysymyksessä jonkinlaisen tuen
+hämmennykselleen:
+
+»Mutta kun kerran olette voittaneet — entä sitten?»
+
+Intialainen katseli kiinteästi vihreätä lehtikattoa.
+
+»Silloin kaikki käy hiljaiseksi», sanoi hän. »Ja Jumala saa rauhan
+temppeleissään. Te häiritsitte ajatuksiamme. Sitten ette enää niitä
+häiritse.»
+
+Mutta Joán sanoi:
+
+»Mutta sitten — mitä sitten _tapahtuu_?»
+
+Chira hymyili:
+
+»Kuinka valkoinen sinä olet, Joán. Mitään ei tapahdu. Kaikki
+lyhytaikainen on kuollut.»
+
+»Menetkö kotiin?» sanoi hän, kun Joán kääntyi.
+
+»Menen», sanoi Joán ja lähti, intialaisen taivuttaessa päätään samoin
+kuin äsken.
+
+Mutta äkkiä Chira huusi:
+
+»Joán, Joán!»
+
+»Mitä tahdot?»
+
+Intialainen oli noussut ja tarttui Joán Ujházyn käsiin:
+
+»Minä olen puhunut. Miksi et sinä tahdo puhua? Ehkä aasialainen
+ymmärtäisi sinua.»
+
+Joán säläsi luomiinsa pari kyyneltä ja päästi nuoren intialaisen hienot
+ja keltaiset kädet.
+
+»Ei», sanoi hän, »et sinäkään».
+
+Ja meni.
+
+Kun Joán tuli kotiin ja sisälle ruokasaliin, olivat täyshoitolaiset jo
+istuutuneet päivällispöytään. Joán asettui paikalleen Erik Holsteinin
+viereen. Erik istui ja pudisti päätään.
+
+»Missä on Aponyi?» sanoi hän ja loi silmänsä Josefin tyhjän lautasen
+ylitse ilmaan, heiluttaen yhä päätään, aivan kuin mehiläinen olisi
+häntä pistänyt.
+
+»Ja Chira, missä on Chira?» sanoi hän.
+
+»Prinssi Chira tulee», vastasi Joán eikä tietänyt liittäneensä
+»prinssin» toverinsa nimen eteen.
+
+»Aasialaiset tulevat aina liian myöhään», sanoi Erik ja oikoi jalkojaan.
+
+Äkkiä Joán naurahti.
+
+»Mitä pirua sinä naurat?» pääsi Holsteinin suusta.
+
+»Sinua», sanoi Joán ja kävi äkkiä vakavaksi.
+
+»Todellako? Voitko selittää minulle», sanoi Erik, »mitä Chira
+oikeastaan ajattelee, kun hän istuu noin ja tuijottaa eteensä?»
+
+»Ehkä hän ajattelee tulevaisuutta», sanoi Joán, ja näin sanoessaan hän
+kalpeni kuin paleleva, kuten äsken suihkukaivon luona.
+
+»No niin, samaahan me kaikki ajattelemme», sanoi Erik.
+
+»Mitä sinä ajattelet tulevaisuudesta?» sanoi Joán.
+
+Erik Holstein istui tuokion:
+
+»Minä ajattelen usein, kenenkähän kanssa joudun naimisiin.»
+
+Joán nauroi taas ja sanoi:
+
+»Kuinka 'valkoinen' sinä olet.»
+
+»Minä olen tanskalainen», sanoi Erik ja jatkoi syöntiään.
+
+»Siinähän Chira on», sanoi hän, kun intialainen astui sisään.
+
+»Mutta missä on Aponyi?» sanoi hän jälleen ja silmäsi taas Josefin
+paikkaa, jossa Aponyin böömiläinen juomalasi upeili, granaattikivisine
+upotuksineen.
+
+»Kas mikä iso, komea lasi», veisteli hän.
+
+Mutta vihdoin he söivät torttua ja hedelmiä, eikä Aponyi tullut.
+
+Kun he tulivat luokkahuoneeseen, laiskanläksylle, oli Aponyi siellä.
+Hän oli iltapuvussa, ja hänen mustat silkkiliivinsä olivat kovaan
+nyöritetyt kuin budapestilaisen ratsuväenupseerin univormu. Hänen
+leukansa oli ajettunut.
+
+»Oletko satuttanut itsesi?» sanoi Holstein, kun he istuutuivat.
+
+Josef Aponyi ei vastannut.
+
+Opettaja astui sisään, reserviluutnantti Reinin-maakunnasta, pitkä
+ja vaalea, joka vasta oli tullut koulun palvelukseen ja joka puhui
+luokalle aivan kuin olisi komentanut joukko-osastoaan.
+
+Nuoret herrat vastasivat hänelle huultensa uloimmilla päillä.
+
+»Puhukaa kovemmin, herra.»
+
+Nuoret herrat puhuivat vieläkin epäselvemmin.
+
+»Kreivi Holstein ei ole parantunut.»
+
+»Ei tuhat tulimmaista olekaan», sanoi Holstein tanskaksi.
+
+Opettaja viskasi kysymyksiään seuraamatta järjestystä. Kaikki
+vastasivat väärin, kasvot tyyninä.
+
+»Herrat tahtovat siis uuden laiskanläksyn», sanoi reserviluutnantti
+joukko-osastolle.
+
+»Kuusi», sanoi paroni Albutieri hyvin kovalla äänellä keskeltä luokkaa.
+
+Kaikki nauroivat.
+
+Opettajan silmät kävivät valkeiksi.
+
+»Hiljaa», sanoi hän.
+
+Seurasi »keskustelu» samalla kielellä.
+
+Hän kääntyi Joánin puoleen.
+
+»No», sanoi hän, »kertokaa meille jotakin...»
+
+Josef Aponyi nousi ja astui keskelle lattiaa.
+
+Kädet taskuissa hän tuijotti Joánia suoraan kasvoihin.
+
+»Jotakin... jotakin isänmaanne asutusoloista?
+
+Esimerkiksi väestön tiheydestä?»
+
+Intialainen oli nostanut silmänsä ja katseli Aponyista Joániin.
+
+Joán oli avannut huulensa vastatakseen.
+
+Mutta Aponyi nauroi jälleen, viisi askelta hänen edessään.
+
+Ja änkyttäen, harminsa vallassa tehden kielivirheitä, sanoi Joán:
+
+»Ich habe die Kenntnissen nicht...»
+
+Ja jälleen hän kuuli Aponyin nauravan — nähdä häntä ei Joán kyllä
+voinut, sillä keltaiset läikät tanssivat hänen silmissään.
+
+»Kenntnissen!» huusi luutnantti. »Ettekö osaa edes omaa äidinkieltänne?»
+
+Aponyi nauroi jälleen ja sanoi äkkiä, aivan kuin olisi lyönyt miekalla:
+
+»Äidinkieltä? Saksakaan ei ole hänen äidinkielensä.»
+
+Ja tempaisten äkkiä kädet taskuista ja kohottaen ne, kuten magnaatit
+huutaessaan eljeniä, hän sanoi:
+
+»Ujházyilla ei ole mitään äidinkieltä.»
+
+»Scheint so», sanoi luutnantti.
+
+Joán ei ollut ymmärtänyt.
+
+»Kreivi Aponyi», sanoi opettaja, »käsitelkää te ainetta».
+
+Ja Joán kuuli Aponyin puhuvan, ja heränneenä, ymmärtäen kaiken hän
+näki yht'äkkiä, selvinä kuvasarjoina, jotka tuupertuivat toistensa
+päällitse ja liukuivat kankaalle ja punoutuivat yhteen — näki koko
+elämänsä, äidin ja Anen. He istuivat paikoillaan hämärässä. »Mitä hän
+sanoo, mitä hän sanoo?» sanoi Ane eikä ymmärtänyt. Ja Hana, valkeana,
+verestävin silmin, tarttui hänen päähänsä ja sanoi: »En ymmärrä» — kun
+hän tahtoi puhua Hanan serbiaa. Ja Mademoiselle huusi olkansa yli,
+juostessaan pitkin ojanviertä: »Puhu niin että sitä ymmärtää.» Ja herra
+Christopulos kohotti silmänsä kirjasta: »Puhutko sinä unkaria? Puhu
+englantia, niin että minä ymmärrän.» Marinka, voi kuinka hän nauroi!
+»Mitenkä hän murtaakaan ruteeniksi», oli hän sanonut. Romaanialaiset
+nauroivat, kaulatusten, kun Joán selitti ja selitti, tahtoi selittää
+romaaniaksi. Ja Josef nauroi, kädet puuskassa: »Oletko sinä
+unkarilainen, joka puhut noin?» sanoi hän. Kaikki nauroivat Orsówassa,
+kaupoissa ja muualla, kun hän puhui serbiaa... aivan kuin ketjussa
+nauroivat kaikki, kasvot lähekkäin, suut lähekkäin, hampaat lähekkäin...
+
+Sillä hänen kielensä ei ollut heidän. He nauroivat, kokit ja Josef ja
+Marinka, serbialaiset ja romaanialaiset ja ruteenilaiset ja hattuniekka
+kylänvouti.
+
+Ja Ane ja äiti.
+
+Sillä hän ei osannut heidän kieltään.
+
+Hänellä ei ollut mitään omaa kieltä.
+
+Hän ei tietänyt jääneensä seisomaan. Hän ei kuullut, että kolme kertaa
+oli sanottu:
+
+»Professori Dupierre tahtoo puhua kreivi Ujházyn kanssa tunnin jälkeen.»
+
+Mutta kun hän neljännellä kerralla oli sen kuullut, kulki hän ovea
+kohti ja opettaja huusi:
+
+»Tunnin _jälkeen_. Oletteko tullut kuuroksi?»
+
+Ja hän kääntyi takaisin, eikä hänen järkensä toiminut enemmän kuin
+sammakon, joka hyppää, vaikka sen pää on hakattu poikki.
+
+Mitään kieltä.
+
+Hänellä ei ollut mitään äidinkieltä.
+
+Yht'äkkiä, istuessaan, hän pani kätensä ristiin eikä sitä tietänyt.
+Eikä hän tietänyt etsivänsä, etsivänsä, Jumalaa... _Jumalaa_... sitä
+Jumalaa, jonka hän oli unohtanut...
+
+Yht'äkkiä hän näki kirkon — kotikirkon, ja itsensä. Siltä ajalta.
+Silloin, kun he olivat riistäneet häneltä hänen isänmaansa. Hän oli
+rukoillut ja rukoillut ja rukoillut yhä — niin, kaikilla kielillä,
+joita osasi...
+
+Eikä Jumala ollut häntä kuullut, sillä hän oli kirottu.
+
+Kirottu, niin että oli vailla isänmaata.
+
+Niin oli kai Jumala ottanut häneltä myöskin hänen kielensä, joten
+mikään hänen rukouksistaan ei voinut kantaa perille.
+
+Eihän hänellä ollut mitään äidinkieltä...
+
+Erik oli koskettanut häntä pariin kertaan.
+
+»Sinunhan täytyy mennä johtajan puheille», sanoi hän, »miksi sinä
+oikein istut tuolla tavoin?»
+
+»Niin», sanoi Joán eikä tietänyt, mitä hänen piti tehdä.
+
+Sitten hän muisti ja lähti.
+
+Herra Dupierre istui työhuoneessaan, jossa vihreät lasikuvut
+varjostivat sähköliekkejä.
+
+Hän osoitti tuolia pöydän toisella puolen ja sanoi, katsellen käsiään,
+joita hän levitteli edessään:
+
+»Kreivi Ujházy, minun on täytynyt kutsua teidät», ja hän lisäsi, silmät
+kiinnitettyinä Joániin:
+
+»Te —»
+
+Ja keskeytti puheensa äkkiä sanomalla:
+
+»Te kyllä ymmärrätte.»
+
+Joán ei ymmärtänyt.
+
+Herra Dupierre liikehti tuolillaan ja muutti jalkojensa asentoa. (»Tämä
+oli ikävää, hyvin... sangen ikävää... mutta käykäämme asiaan... sangen,
+erittäin ikävää.»)
+
+Hän sanoi:
+
+»On tapahtunut jotain — jotain perin ikävää.»
+
+Ja vaikeni jälleen, saamatta vastausta.
+
+Mutta äkkiä harmistuneena (sillä hän tunsi olevansa »kiikissä») hän
+sanoi vihaisesti ja hyvin kovalla äänellä:
+
+»Ja ymmärrättehän, etten voi sallia mitään pahoinpitelyitä
+laitoksessani.»
+
+Joán vastasi liikahtamatta:
+
+»Voin jättää koulun nyt kohta.»
+
+Herra Dupierre melkein hätkähti — joko sitten sulasta hämmästyksestä
+taikka ilosta — ja sanoi:
+
+»Rakas nuorimies... ymmärrättehän että...»
+
+Mutta laskelmien äkkiä käydessä ristiin (Aponyin suku oli laitoksen
+tukipylväitä, ja herra Dupierre sai kiittää erästä Aponyita
+unkarilaisesta ritarimerkistään) hän sanoi:
+
+»Minne aiotte mennä?»
+
+Joán vastasi kuten äsken:
+
+»Professori Legat’lla on oppilaita asumassa luonaan.»
+
+Hän nousi — hän muistutti jollakin tavoin tinasotilasta, joka koettaa
+liikkua:
+
+»Lähden siis tänä iltana.»
+
+Myöskin herra Dupierre oli noussut. Hän oli ennen kaikkea aivan
+hämmentynyt.
+
+»Mutta, rakas nuori ystävä... täytyyhän sentään... teidän herra
+isänne...»
+
+Ja samassa silmänräpäyksessä hän päätti mielessään, että hän siis
+kirjoittaisi kreivi Aponyi vanhemmalle: »Teidän Ylhäisyytenne voi
+käsittää, että vaadin nuorukaisen viipymättä lähtemään.»
+
+Joán oli mennyt lattian poikki.
+
+»Hyvästi», sanoi hän.
+
+Herra Dupierre oli ojentanut erikoisen hyvin hoidetun kätensä. Mutta
+Joán ei sitä huomannut. Hän oli jo mennyt.
+
+Hän meni huoneeseensa ja otti esille pitkän silkkikukkaron
+pulpetistaan. Hän laski rahat. Sen yön hän saattoi asua Grand
+Hotelissa, jossa hänet tunnettiin. Ja huomenna muuttaa professori
+Legat’n luo, joka aina oli sitä esittänyt. Ja sitenhän kävisi myös
+varmaksi, että hän saisi täydellisen koulutuksen.
+
+Hän jäi seisomaan tuokioksi — kultarahat yhä vielä kädessään.
+
+Niin, siis oli päätetty:
+
+Että hän saisi täydellisen koulutuksen.
+
+Hän ajatteli vain aivan käytännöllisesti. Pani kokoon erinäisiä
+tavaroita ja otti käsilaukkunsa. Juomarahat hän voisi lähettää.
+Erikille ja Haraldille hän voisi kirjoittaa.
+
+Hän meni ulos, laukku kädessään, eikä tavannut ketään.
+
+Eteisessä seisoi intialainen. Hän käänsi päätään.
+
+»Minne menet?» kysyi hän.
+
+»Pois», sanoi Joán, jonka ääni äkkiä värähti hänen sanoessaan tuon
+ainoan sanan.
+
+Intialainen sanoi vain:
+
+»Mistä te kiistelitte?»
+
+Joán tuijotti hänen ihaniin kasvoihinsa.
+
+»Sitä sinä et ymmärtäisi.»
+
+Mutta äkkiä ruhtinas sanoi:
+
+»Odota kadulla. Tahdon saattaa sinua.»
+
+Kun Chira tuli takaisin, nousivat he kadun kulmassa ajoneuvoihin.
+
+He ajoivat Seinen sillan yli ja Louvren pihan kautta. Kultaiset pallot
+loistivat hiljaa pilareillaan. He eivät olleet puhuneet mitään.
+
+Sitten Joán sanoi:
+
+»Milloin sinä matkustat?»
+
+»Milloin?»
+
+»Niin, kotiin. Kotiin Intiaan.»
+
+»Ei ole varmaa, että matkustan Intiaan.»
+
+»Minne sitten?»
+
+Intialainen vastasi:
+
+»Sinne, minne Aasia minut lähettää.»
+
+Niinkuin jokin, joka katkeaa, jonka kirves katkaisee, putosi Joán
+intialaisen ruumista vastaan ja alkoi yht'äkkiä nyyhkyttää — aivan kuin
+olisi nyyhkyttänyt tyhjiin koko elämänsä.
+
+Intialainen siveli käsillään hänen hiuksiaan.
+
+»Joán, miksikä sinä itket?» sanoi hän. »Kaikki tämä tehdään kerran
+autioksi.»
+
+Joán ei häntä kuullut. Bulevardien valo ympäröi heitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joánilla oli tunti professori Legat’n luona.
+
+Vanha mies oli vaipunut kuuntelemaan. Paksu ja harmaa tukka oli
+painunut hänen otsalleen kuin varjostin.
+
+Sitten hän kohotti päätään, nopeasti kuten tapansa oli.
+
+»Sinä kerrot tänään niin paljon viulullesi, Joán» sanoi hän.
+
+»Kuinka niin, mestari?»
+
+»Sinä uskot sille niin paljon tuskaa...»
+
+Herra Legat katseli häntä.
+
+»Mutta... minä en oikein ymmärrä tuskaasi. — Se on niin erikoista, tuo
+sinun tuskasi.»
+
+Herra Legat nousi.
+
+»Mutta se johtunee siitä, että minä olen ranskalainen, ja sinä» — hän
+nauroi hiukan — »epätoivoinen kuin unkarilainen».
+
+»Minä en ole unkarilainen», sanoi Joán.
+
+Herra Legat hymähti:
+
+»Mitä sitten olisit? — No niin, soita eteenpäin.»
+
+Mutta Joán jäi seisomaan, liikkumattomana, mykkä käyrä kädessään.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Palvelija ilmoitti toistamiseen, että päivällinen oli valmis, ja Joán
+nousi osastonsa sohvalta ja kulki Idän junan jyskyttävien vaunujen
+halki.
+
+Hänen säestäjänsä, Henry Collyett, austraalialainen, seisoi
+ravintolavaunun ovella ja odotti häntä.
+
+»Tiedättekö?» sanoi säestäjä. »Jens Lund on mukana. Hän nousi junaan
+Münchenissä.»
+
+Joán käänsi päätään hiukan liian nopeasti korkean kauluksen yli.
+
+»Vai niin», sanoi hän, ja hitaammin: »Missä hän soittaa?»
+
+»En tiedä», vastasi austraalialainen, ja pyöreät siniset silmät
+seposelällään hän lisäsi:
+
+»Kuinka omituiselta hän näytti. Hänen kasvonsa ovat veistetyt kuin
+puukuva kirkon kuorituolissa.»
+
+Hajamielisenä Joán sanoi:
+
+»Se on totta.»
+
+Mutta äkkiä hän sanoi ja nyökäytti päätään:
+
+»Se on totta. Hänen tahtonsa on ne veistänyt.»
+
+Henry Collyett oli avannut ruokasalin oven.
+
+»Mutta hän on liiaksi pyntätty», sanoi hän. Ja lisäsi, ajatukset
+harhaillen, korvissaan Joánin viimeisten sanojen äänenpaino:
+
+»Kuinka te sentään ihailette häntä!»
+
+Hymyily häivähti Joánin kasvoilla, tai ehkä ne vain vavahtivat.
+
+»Niin», sanoi hän. Ja he istuutuivat.
+
+Joán loi katseen yli tyhjien pöytien ja taivutti päätään herra
+Bizot’lle, joka istui eräässä nurkassa vaimonsa vieressä. Säveltäjä,
+joka jo kymmenisen minuuttia oli odottanut ruokaa, sanoi äänellä, joka
+pihisi kurkkukatarrista, mikä oli ihmisiän aikana koottu kolmesta
+maanosasta:
+
+»Niin, täällä sitä siis ollaan.»
+
+Hänen liian iso päänsä heittelehti äkäisesti sen pienen vaatemytyn
+yllä, joka oli olevinaan hänen vartalonsa.
+
+»Ja nyt sitä taas saa tavata rakkaan yleisönsä», sanoi hän.
+
+Rouva Bizot sanoi, ja hänen hymyilynsä muistutti huolestunutta
+perheenemäntää — hän oli seitsemänkolmatta vuotta johtanut herra
+Bizot'n maailmanmaineen päivittäistä valmistusta:
+
+»Rakkaani, Wienissähän meillä on paljon ystäviä.»
+
+Herra Bizot ojensi käsiään, jotka aina olivat kylmänvalkeat, aivan kuin
+hän olisi turhaan lämmitellyt niitä oman kuuluisuutensa rovion ääressä,
+joka oli sammumaisillaan.
+
+»Ystäviä, ystäviä», sanoi hän; »niin, rouva
+
+Bizot kätkee huolellisesti heidän kasvonsa albumiinsa, tunteakseen
+rakkaat silloin, kun hän niitä jälleen tarvitsee».
+
+»Rakas ystäväni», sanoi rouva, ja painoi leikkisästi kätensä miehen
+suulle, samalla kuin hän hymyili Joánille.
+
+Mutta tuikeasti — äänenpainolla, joka oli haastattelijoiden ihastus ja
+osa hänen maailmanmainettaan — herra Bizot sanoi:
+
+»Säästä suupieliäsi. Emme vielä ole perillä. Rouva Bizot'n ei tarvitse
+hymyillä ennen kuin kantajille.»
+
+Oven käydessä herra Bizot keskeytti puheensa ja kysyi tarjoilijalta,
+joka seisoi vaunun keskellä, minkä vuoksi matkustajia kutsuttiin
+pöytään, kun ei kuitenkaan tarjottu ruokaa.
+
+Joán, joka oli istuutunut vastakkaiseen kulmaan, vastapäätä
+austraalialaista, nousi jälleen ja kumarsi sille hyvin hoikalle
+naiselle, joka oli astunut sisään, kietoutuneena niin pitkään
+kaulapuuhkaan, että sen päät viistivät lattiaa.
+
+»Kas tekö siinä olette», kreivi Ujházy», sanoi tulija, »matkustamme
+siis yhdessä. Minä nousin junaan Münchenissä. Olemme oleskelleet Cap
+Martinilla.»
+
+»Prinsessa asuu siellä kaiket talvet», sanoi Joán, joka
+iltapäiväpuvussaan seisoi hyvin suoraryhtisenä (ehkä liiankin
+suoraryhtisenä) niinkuin aina, tavatessaan ihmisiä siitä seurapiiristä,
+jossa hän oli syntynyt ja josta asemansa oli puolittain hänet
+loitontanut. »Cap Martin onkin rauhallisin paikka koko rannikolla.»
+
+Prinsessa vastasi muutamia sanoja ja virkkoi mennessään edemmä:
+
+»Mutta olen iloinen joutuessani kotiin teidän konsertteihinne. Tilasin
+liput sähköteitse, kohta kun olin lukenut 'La Roumanie'n.»
+
+Joán vastasi taivuttamalla päätään, miltei huomaamattomasti, niin että
+näytti siltä, kuin hän ei olisi jaksanut muuta kuin painaa umpeen
+silmäluomensa:
+
+»Prinsessa on liian rakastettava.»
+
+Ja ruhtinatar istuutui erääseen pöytään, molempien seuranaistensa
+kanssa.
+
+Sali oli jo täysi, ja kaikkia kieliä puhuttiin, samalla kuin edeskäyvät
+tarjoilivat lihalientä kupeissa.
+
+Herra Haagemester, seuranaan aivan nuori pohjoissaksalainen
+sellonsoittoja, jonka suu oli täsmälleen niin iso kuin kirsikka, oli
+jäänyt paikatta ja pyysi saada istuutua Joánin pöytään.
+
+Hän sanoi, ottaessaan esiin raakasilkkisen nenäliinan hihastaan:
+
+»No niin, täällä on siis häkki täynnä arvoisia virkaveljiä.» (Hän
+lausui tämän sanan, aivan kuin herrat virkaveljet olisivat olleet
+olioita, jotka hänen katsottavikseen oli asetettu näytteille
+väkiviinaan.) Hän tervehti Bukarestissa asuvaa Saksan lähettilästä,
+jonka hän tunsi kruununprinssin hovista Potsdamista, samalla kuin
+ministerin rouva, joka mieheltään oli kysynyt hänen nimeään,
+tarkasteli herra Haagemesteria lornjettinsa läpi, aivan kuin tämä jo
+olisi konserttilavalla lyömässä ensimmäisiä sointuja Händel-Brahmsin
+variatsioneista.
+
+Jean Roy, Parisin Suuresta Oopperasta, oli äänessä yli kaikkien muiden.
+Hän nukkui makuuvaunussa erinomaisen hyvin—suurenmoisesti. Eikä hän
+jumaliste voinut käsittää, miksi wagon-lit'ssä ei saattaisi nukkua yhtä
+hyvin kuin hotellissa.
+
+Mutta se häntä harmitti — »ja vielä enemmän kuin voi sanoa», lisäsi hän
+hyvin äänekkäästi — että makuuvaunut eivät enää olleet ranskalaisia.
+
+Madame de Stein, hänen säestäjättärensä, jonka kasvot olivat niin
+puuterin peittämät, että sitä oli tarttunut silmäkulmiinkin, sanoi:
+
+»Yhtiön päämaja on kuitenkin Brüsselissä.» Mutta herra Roy vastasi:
+
+»Ei, ei, siinäpä se onkin — aivan huomaamatta, aivan huomaamatta se on
+siirtynyt Berliniin, niinkuin kaikki, kaikki siirtyy Berliniin.»
+
+Joán kumartui lautasensa yli, samalla kuin Saksan ministeri, hyvin
+matalalla äänellä, saksankielellä pyysi edeskäypää tuomaan hänelle
+vielä kaksi haarukkaa.
+
+Keskusteltiin yleisesti hotelleista ja makuuvaunuista, ja madame de
+Stein sanoi:
+
+»Minusta on aivan yhdentekevää, missä sitä nukkuu» — ja hän katsoi
+herra Royta suoraan kasvoihin — »myöskin junassa voi tehdä itselleen
+olon mieluisaksi».
+
+Mutta kun Henry Collyett kysyi sellonsoittajalta tämän mielipidettä
+makuusijoista, sanoi nuori mies, joka aikaisemmin oli ollut ihmelapsi:
+
+»Minä olen ollut kaksi vuotta kiertueella.»
+
+Joán kysyi, ehkäpä päästäkseen rauhaan makuusijoista, jotakin herra
+Haagemesterilta, joka kultaisella lyijykynällään piirteli koukerolta
+lautasliinaansa. Koukeroista muodostui salaisia numerolukuja ja
+palkkiotarjouksia, joita hän muiden huomaamatta laski yhteen.
+
+Pianisti taukosi laskelmistaan ja vastasi Joánin kysymykseen:
+
+»En, metsästyskaudella en soita ollenkaan.»
+
+Ja hän alkoi kertoa — koettaen vaunun poikki vetää ministeriä mukaan
+keskusteluun — viimeisestä metsästysmatkastaan Galitsiassa, jossa hän
+oli vieraillut suuriruhtinas Paulin luona.
+
+Mutta lähettiläs, joka hymyten väisti herra Haagemesteria, taivutti
+päätään Joánia kohti ja sanoi:
+
+»Olettehan kreivi Ujházy —? Tiedän jo, että saamme ilon kuulla teitä
+Bukarestissa.»
+
+Mutta hiukan myöhemmin kuuli Joán, joka istui ulommaisena, ministerin
+rouvan sanovan miehelleen:
+
+»Onko hänkin virtuoosi?» — äänenpainolla, josta huomasi, että puhuja
+hiljaisuudessa oli määritellyt Joánin enemmänarvoiseksi.
+
+Oli kuin Joánin sormenpäitä olisi särkenyt niiden kosketellessa liinaa.
+
+Prinsessa sanoi pöydästään, jolla oli sijansa ministerin ja herra ja
+rouva Bizot'n pöytien välissä ja jossa keskustelu yhä vielä kosketteli
+hotellivuoteita ja junavuoteita:
+
+»Mitä uneen tulee, rouva, niin oikein hyvin voin nukkua vain
+Romaaniassa.»
+
+»Oi niin, niin», sanoi rouva Bizot, ja hänen kasvoilleen häivähti
+äkillinen hymy, »siinä olette oikeassa. Jos minä tahdon nukkua oikein
+perinpohjin, täytyy sen tapahtua Le Bourg'issa.»
+
+»Madame Bizot nukkuu kaikkialla kuin murmeli», sanoi herra Bizot.
+
+»Niin, niin, ystäväni», sanoi rouva Bizot kuin hätkähtäen, ja hän
+vakuutteli prinsessalle, että jos hän nukkui rauhallisesti, oli se
+sen päänaluksen ansio, jota hän aina kuljetti mukanaan ja joka oli
+täynnä yrttejä, mitkä hän itse oli poiminut heidän huvilansa läheiseltä
+niityltä, Seinen luota.
+
+Haagemester, joka oli noussut ja tervehtinyt prinsessaa, johon hän oli
+tutustunut tämän ollessa kuningatar Elisabethin hovinaisena, palasi
+pöytäänsä ja sanoi:
+
+»Vaimo ei totisesti kaipaa muuta unipulveria kuin miehensä musiikkia»;
+ja hän alkoi puhua uusranskalaisesta säveltaiteesta, joka hänen
+mielestään miltei kauttaaltaan oli todistuksena ranskalaisesta
+dekadenssista.
+
+»Olettehan tekin samaa mieltä?» sanoi hän hyvin äänekkäästi Joánille.
+
+Joán vastasi:
+
+»Olen saanut kasvatukseni Ranskassa.»
+
+Ehkäpä harmistuneena Joánin äänenpainosta herra Haagemester sanoi
+hänelle suoraan päin silmiä:
+
+»Niin, sen kyllä kuulee.»
+
+Mutta Henry Collyett, joka lakkaamatta piti silmällä ovea, sanoi
+Joánille:
+
+»Eiköhän Mr. Jens Lund syökään muiden seurassa?»
+
+Jean Roy, joka oli kuullut Haagemesterin sanat ja oli hehkuvan punainen
+kasvoiltaan, sanoi hyvin kovalla äänellä:
+
+»Ketä Jumala tahtoo rangaista, sen hän luo hollantilaiseksi.»
+
+Ja madame de Stein nauroi, niin että hänen täytyi peittää hampaittensa
+kulta lautasliinallaan.
+
+Herra Haagemester, jonka otsa hetkiseksi vetäytyi ryppyyn, sanoi
+Joánille:
+
+»Ja 'Ooppera' on ranskalaisen dekadenssin todellinen hautapatsas.»
+
+Joán vastasi, samalla etäisellä kohteliaisuudella:
+
+»Se on kuitenkin muutamien suurimpien taiteilijoitten tyyssija tätä
+nykyä.»
+
+»Jotka laulavat mestari Bizot'n oopperoita», sanoi herra Haagemester,
+joka edelleen puhui hyvin kovalla äänellä, samalla kuin Jean Roy,
+lautasliina kaulansa ympärillä, rummutteli pöytää molemmin käsin ja
+pohjoissaksalainen sellonsoittoja nauroi.
+
+Ruhtinatar, joka tahtoi puhua vaimentaakseen koroitettuja ääniä,
+kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi ministerille:
+
+»Herra ministeri ei ehkä tunne minua enää, ja rouva von Benckendorfia
+ei minulla koskaan ole ollut onni tavata.»
+
+Ministeri nousi puolittain tuoliltaan: hän oli kohta tuntenut
+ruhtinattaren, sanoi hän, ja esitteli vaimonsa, kun taas Jean Roy nousi
+paikaltaan ja tuli lasi kädessä Bizot'n avioparin luo.
+
+»Ranskan mestaruuden malja», sanoi hän ja kilisti lasia herra Bizot'n
+kanssa, samalla kuin pari nuorta romaanialaista, jotka istuivat
+piilossa vastakkaisessa nurkassa ja jotka smokingeissaan vaikuttivat
+pukemattomilta, tekivät sormuksilla koristetuilla käsillään liikkeen,
+aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa suosiotaan.
+
+Herra Bizot oli noussut, ja ulottaen laitoksensa myös molempiin
+romaanialaisiin hän sanoi, aivan kuin olisi vastannut juhlassa
+esitettyyn maljaan, ja viittasi kädellään:
+
+»Rakas toverini, me teemme kaikki pitkiä matkoja tehostaaksemme
+johtaja-asemaamme.»
+
+Ministeri kumartui hymyillen prinsessan puoleen ja sanoi:
+
+»Täällä on melkein samanlaista kuin diplomaattikutsuissa.»
+
+»Paitsi mitä muotoihin tulee», sanoi hänen rouvansa, ja he nauroivat
+kaikki kolme, samalla kuin prinsessa sanoi:
+
+»Oh, en juuri osaisi kuvitella mitään pahempaa kuin että vielä
+kuuluisimme siihen joukkoon.»
+
+»Eikö totta», jatkoi hän, »koti on sentään aina koti. Ja sitäpaitsi,
+kun noin lakkaamatta matkustaa paikasta paikkaan ja kaikkialla huomaa
+uusia naurettavuuksia, käy lopulta koko ihmiskunta naurettavaksi...»
+
+Joán, joka kuuli prinsessan sanat, tuijotti silmänräpäyksen ajan
+häneen, ja ministeri sanoi, yht'äkkiä hyvin vakavana:
+
+»Se on aivan totta. Meidän elämässämme on jotain kirouksenalaista.»
+
+»Mutta», jatkoi hän samaan sävyyn, »maa, jota kukin voimiensa mukaan
+palvelee, ei kysy, mitä tuo palvelus meille maksaa».
+
+Joán istui yhä kasvot ministerin pöytään kääntyneinä, ja hienot rypyt
+hänen silmiensä ympärillä vavahtelivat heikosti.
+
+»Se on totta», vastasi prinsessa; »mutta minä olen hyvin iloinen siitä,
+että Paul voi palvella Romaaniaa perustamalla raakasokeritehtaita».
+
+»Ah, ruhtinatar», sanoi rouva Benckendorf, »se ei ole niin vaikeata
+kuin luulette. Ja aiommehan sitäpaitsi kuolla Darmstadtissa. Kun
+mieheni tulee kuusikymmenvuotiaaksi, ostamme talon 'Prinsessan
+puistotien' varrelta ja viljelemme parsaa.»
+
+»Niin, se on vaimoni unelma», sanoi ministeri.
+
+»Ah, miten hyvin voin sen ymmärtää», sanoi rouva Bizot äkkiä
+ruhtinattaren takana, »minäkään en tunne mitään niin suurta iloa kuin
+minkä artisokkani tuottavat minulle Le Bourg'issa».
+
+Ministerin rouva kääntyi äkkiä, päästäen lornjettinsa, ruhtinattaren
+puoleen ja sanoi hiljaa:
+
+»Mutta tiedättekö, ruhtinatar, tuota nuorta miestä minä säälin.»
+
+Ruhtinatar oli seurannut hänen katsettaan, ja hänenkin silmänsä
+hipaisivat Joánin kasvoja, samalla kuin rouva Benckendorf sanoi:
+
+»Hän on siis köyhä?»
+
+Prinsessa vastasi:
+
+»Oh, ei suinkaan. Mutta luulen hänen surevan isäänsä.»
+
+Joán oli kuullut nimeään mainittavan ja kumartui miltei liian äkkiä
+Henry Collyettin puoleen, joka puhui sellonsoittajan kanssa, ja kysyi:
+
+»Mitä herra Collyett kertoo teille?»
+
+Sellonsoittoja, jonka hyvin pienet kasvot lakkaamatta vaihtoivat väriä,
+sanoi:
+
+»Mr. Collyett sanoo, että hän katselee kaikkea, museoita ja muuta,
+matkoillaan. Ja minä taas en katsele yhtään mitään... sillä täytyyhän
+toki harjoitella, eikö totta?»
+
+Joán hymyili:
+
+»Henrykään ei suuria katsele. Hän harjoittelee kymmenen tuntia, ja kun
+hän tulee kadulle, sanoo hän, että hänen on ikävä Melbournea.»
+
+Herra Haagemester, joka söi, sanoi pöydän yli: »Ja mitä te ikävöitte
+Melbournesta?»
+
+Henry kohotti kasvonsa.
+
+»Aurinkoa», sanoi hän ja aukaisi suunsa hyvin suureksi, »se ei koskaan
+oikein paista muualla kuin Melbournessa».
+
+»Miks'ette jää aurinkoon», sanoi hollantilainen, joka puhutteli nuoria
+taiteilijatovereitaan kuin joitakin kruununprinssiensä jääkäreitä.
+
+»Niin», sanoi Collyett, »kyllä vielä jäänkin — voitettuani».
+
+Hollantilainen kohotti päänsä kuullessaan hänen äänenpainonsa:
+
+»Ja kenet tahdotte voittaa?»
+
+»Ehkäpä teidät», sanoi Joán, joka jälleen tuijotti eteensä.
+
+»Onneksi olkoon», sanoi pianisti ja siirteli kultakynäänsä pöydällä.
+
+Mutta Henry Collyett sanoi äkkiä — ja näkyi, että hänen pyöreät
+silmänsä saattoivat muuttua metallinkarvaisiksi:
+
+»Ne, jotka ovat voittaneet, eivät koskaan ymmärrä, että muut tahtovat
+voittaa.»
+
+Joán sanoi, ja hänen äänensä soi hiljaisena:
+
+»Voitetutkaan eivät ymmärrä, Henry, että itse ovat tahtoneet, tai että
+toiset tahtovat.»
+
+Sellisti käänsi äkkiä nuoret kasvonsa Joániin:
+
+»Voitto on sentään voitto», sanoi hän, ja pelästyen omaa äänensävyhän
+hän karahti punaiseksi kaulaa myöten.
+
+»Ja rahoja», huudahti Henry, joka pudisti hiuksiaan.
+
+Roy oli kuullut hänen sanansa ja nauroi ääneen:
+
+»Austraalialainen on viisas.»
+
+Ja yhä nauraen, niin että pieni pöytä tärisi, hän huusi vaunun poikki:
+
+»Maljanne, herra Bizot!»
+
+Hän nauroi yhä ja sanoi madame de Steinille: »Bizot-muorin artisokissa
+on jumaliste kultaiset lehdet, ja Ranskan pankin kellari on syvä.»
+
+Mutta madame de Stein kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi:
+
+»Mutta te, kreivi Ujházy, joka olette unkarilainen, tehän kai tunnette
+nuo paperit.»
+
+Ja hän alkoi puhua joistakin galitsialaisista osakkeista ja
+arvopapereista.
+
+Ja samassa alkoivat kaikki arvoisat virkaveljet puhua rahoista ja
+rahojensijoituksista ja obligatsioneista ja papereista ja koroista — ja
+kaikki äänet piirittivät pörssiä ja liikeyrityksiä, ja Joán oli mykkänä
+ministerinrouvan lornjetin edessä, lornjetin, joka hämmästyneenä oli
+siirtynyt toisesta pörssihuijarista toiseen — jotka olivat Joánin
+taiteilijatovereita.
+
+Madame de Stein oli kääntänyt tuolinsa ympäri, herra Haagemesterin
+puoleen, joka suositteli Montan-papereita tai venäläisten ostamista.
+Jean Roy työnsi lautasen etäälle luotansa liinaa pitkin ja sanoi
+Joánille, ettei mikään, mikään sentään ollut ajan pitkään niin
+edullista kuin tonttisijoitus New Yorkissa.
+
+»Rakas ystävä», sanoi hän, »Amerikka on tulevaisuuden maa. Vielä me
+näemme sen päivän, jolloin New York on Lontoota suurempi.»
+
+Ja hän puhui kaduista ja ajoteistä ja tonteista ja pilvenpiirtäjistä,
+aivan kuin hänellä olisi ollut New Yorkin kartta edessään pöydällä.
+
+Herra Haagemester teki selvää kursseista ja otti esiin kurssilistan,
+joka hänellä oli Hendschelinsä välissä, ja levitti sen lautaselleen.
+Madame de Stein ei uskonut häntä ja nousi tuolillaan tullakseen
+vakuutetuksi. Liikkuessaan hän levitti kirpeätä Blossom-tuoksua
+kautta koko vaunun, ja hän tutki listaa hollantilaisen vieressä, joka
+tarkasteli hänen hiukan kuihtunutta poveaan, mikäli sitä kuulsi esiin
+hänen ruusunpunaisen puseronsa pitsikoristeen läpi.
+
+Jean Roy jatkoi puhettaan Amerikasta. Jotkut toiset taas luottivat New
+Orleansiin. Mutta koskaan ei pitäisi kiinnittää rahaansa maa-alueeseen,
+jota ei tuntenut.
+
+Herra Haagemester teki yhä selvää kursseista, samalla kuin madame de
+Stein otti toimessaan esiin oman kultakantisen taskukirjansa.
+
+»Rakas ystävä», sanoi hän hollantilaiselle, »te olette järkevä mies».
+
+Ja hän alkoi merkitä muistiin osakkeita, herra Haagemesterin sanelun
+mukaan.
+
+Koko vaunu oli täynnä numeroita, jotka surisivat pöytien päällitse
+kuin hyttysparvet, samalla kuin herra Bizot, pää tutisten, lakkaamatta
+kuljetti sinertävänkylmien käsiensä harrittelevia sormia edestakaisin
+pöytälevyllä, aivan kuin olisi siirrellyt näkymättömiä rahaläjiä —
+ehkäpä niitten ilotalojen kuukausivuokria, joita tämä Cecilialegendan
+säveltäjä ansaitsi Etelä-Ranskan pikkukaupungeissa.
+
+Herra Haagemester käänsi kokoon kurssilistan ja sanoi:
+
+»Keinottelun koko taito on siinä, rouva, että asianomaisella on
+todellisia poliittisia suhteita.»
+
+Ministeri kuuli tämän, huomaamatta prinsessaa, joka sanoi:
+
+»Minusta ei maailmassa ole mitään niin kauheata kuin raha. Minä
+puolestani en saata erottaa toisistaan markkaa ja frangia.»
+
+»Kreivi Ujházy, tuossa hän on.»
+
+Tämän kuiskasi austraalialainen, samalla miltei nousten pöydästä.
+
+Joán oli kääntänyt päätään ja nähnyt Jens Lundin, joka seisoi avoimessa
+ovessa. Viuluniekan käsi nojasi ovipieleen. Joán ei siirtänyt silmiään
+tuosta kädestä: sen muodosta näkyi, että se oli tottunut käyristymään
+otteeseen.
+
+»Eihän hänellä ole kasvoja ollenkaan», sanoi Henry ja nojautui syvään
+pöydän yli.
+
+Joán, joka oli siirtänyt katseensa Jens Lundin kädestä tämän päähän,
+tarkasteli viuluniekan kasvoja, jotka väkivaltaisten ajatusten
+laannuttua olivat kivettyneet liikkumattomiksi ja sanoi:
+
+»Hänen kasvonsa, Henry, ovat kääntyneet sisäänpäin.»
+
+»Se on totta», sanoi austraalialainen.
+
+Ja kun Jens Lund astui heidän ohitseen — hän kulki molemmat kädet
+nyrkissä — sanoi Joán:
+
+»Hänen kätensä ovat kuin ruorimiehen.»
+
+»Se on totta», sanoi Henry, ja yht'äkkiä hämmästyneenä kreivi Ujházyn
+äänensoinnusta, sanoi nuori austraalialainen kuten äsken:
+
+»Kuinka te sentään häntä ihailette!»
+
+Ja äkillistä ajatuskulkuaan seuraten:
+
+»Olenpa iloinen, ettei ole ketään pianistia, jota minä ihailisin — noin
+paljon.»
+
+»Miksikä niin?»
+
+»Niin», sanoi austraalialainen ja nauroi ja taukosi nauramasta, »sillä
+silloin kai minä lakkaisin soittamasta».
+
+Joán katsahti Henry Collyettiin välähdys silmäkulmassaan, loi alas
+katseensa ja kuuli madame de Steinin sanovan:
+
+»Te, kreivi Ujházy, ette ole huvitettu kurssilaskelmista.»
+
+Joán sanoi ja kääntyi häneen:
+
+»En, rouva, en ole koskaan keinotellut. — Ja sitäpaitsi olen nähnyt
+niin harvojen taiteilijoiden kuolevan varakkaina.»
+
+Äkkiä kaikki pöydät hiljenivät. Madame de Stein teki liikkeen
+kädellään, aivan kuin olisi pyyhkäissyt jonkin hiuksen otsaltaan, jossa
+ei ollut hiusta, samassa kuin junan häiritsevä melu yht'äkkiä ympäröi
+heitä ja he tajusivat kaikki vaunujen ja ovien ja lattioiden äänekkään
+tärinän.
+
+Sitten sanoi Jean Roy, jonka suuret ja avoimet kasvot, vaikkakin hieman
+liian lihavat, kuvastivat kaikkia mielenliikkeitä:
+
+»Niin, se on totta — ja merkillistä.»
+
+Ja äkillistä ajatusyhtymää seuraten hän alkoi puhua eräästä kuuluisasta
+toverista, laulajasta, joka vasta oli kuollut.
+
+»Niin», sanoi hän, »hän oli ihmeellinen ihminen. Kesken erästä
+kiertuettaan Amerikassa hän lopetti... ja istuutui. Hän ei enää
+tahtonut.»
+
+»Hän oli kai sairas», sanoi Haagemester.
+
+»Ei hituistakaan. Hän vain ei tahtonut enää. Ja niin hän jäi istumaan
+sinne, viideksitoista vuodeksi, pieneen kaupunkiin viiden tunnin matkan
+päähän New Yorkista... hän vain istui ja nousi ja meni maata, vieraiden
+keskuudessa.»
+
+Pari ryppyä oli uurtautunut Joánin otsaan niinkuin ihmisen, joka
+väkisin koettaa seurata jotakin ajatusta.
+
+»Mutta kuolemansa jälkeen», sanoi Jean Roy, »hän tahtoi tulla viedyksi
+Ranskaan. Vaikka näet matkustaisi kuinka etäälle hyvänsä, Père
+Lachaisella tahtoo jumaliste jokainen levätä.»
+
+Madame de Stein sanoi — äänessä hiven hautausmaasentimentaalisuutta:
+
+»Ystäväni, Père Lachaise on ihanin paikka maailmassa. Ah, eniten
+pidän siitä muistomerkistä, joka kuvaa surevaa hengetärtä... sehän on
+kokonainen murhenäytelmä... nuori mies... nuori mies keisarikunnan
+ajoilta — ainoa poika... mikäli olen kuullut, oli isä ministeri. Ja
+sitten kerran hän ampui itsensä — ilman syytä, rakas ystävä — kukaan ei
+tuntenut syytä, ja hän oli kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen.»
+
+Joán oli kääntänyt päätään, jota hän tuki käsillään:
+
+»Tiedättekö hänen nimeään?» kysyi hän.
+
+»En, mutta hän oli sentapainen mies», sanoi madame de Stein, »jollaisen
+nainen toivoisi tuntevansa».
+
+Jean Roy nauroi. Mutta madame de Stein sanoi:
+
+»Ah, on kaunista uskaltaa kuolla nuorena!» Jean Roy sanoi ja nauroi yhä:
+
+»Chère, siihenhän tekin vielä ehditte.» Madame de Stein kohotti
+harteitaan:
+
+»Uh, älkää laskeko leikkiä. Minä voin herätä keskellä yötä pelosta —
+että kuolisin siinä samassa, hotellissa.»
+
+Rouva von Benckendorf kääntyi puolittain, niin äkkiä, että hänen
+käsivartensa pyyhkäisi lautasliinan lattialle.
+
+»Madame», sanoi Jean Roy ja nosti sen ministerin pöydälle.
+
+»Kaunis ystävätär», sanoi hän madame de Steinille. »Te kuolette
+kahdeksankymmentä vuotiaana — viidenkymmenenviiden vuoden kuluttua».
+
+Madame de Stein kääntyi jälleen Joánia päin ja sanoi:
+
+»Kreivi Ujházy, milloin tahtoisitte kernaimmin kuolla?»
+
+Joán saattoi nähdä, ohi kaikkien muiden, Jens Lundin, joka istui
+ja söi noiden kahden romaanialaisen pöydässä. Herra Lund söi kuin
+henkilö, joka kaikella muotoa koettaa syödä sievästi, mutta unohtaa sen
+toisinaan.
+
+»Minäkö?» sanoi hän. »Silloin, kun minulla on vielä järkeni tallella.»
+
+Madame de Stein teki saman äkillisen liikkeen harteillaan kuin äskenkin:
+
+»Kreivi Ujházy... en tiedä... te puhutte aivan kuin kummitus jossakin
+komediassa.»
+
+Herra Haagemester oli äkkiä hieraissut oikealla kädellään otsaansa,
+kolmeen kertaan. Ja Jean Roy katseli Joánia aivan suoraan kasvoihin.
+
+»Tiedättekö», sanoi hän, ja hänen silmiinsä tuli tuskan ilme, jonka
+hän siinä samassa jälleen karkoitti, »olin silloin läsnä siinä Lontoon
+teatterissa, jossa Mr. Thomson yht'äkkiä tuli hulluksi. Hän näytteli,
+näytteli sangen järkevästi, ja äkkiä keskellä kohtausta... keskellä
+repliikkiä hän nousi tuoliltaan ja meni kulissien taa — ja oli hullu.»
+
+»Koskaan en voi sitä unohtaa», sanoi Jean Roy.
+
+Jens Lund oli lakannut syömästä. Hän istui pää etukumarassa ja
+silmissään ilme kuin nuuskivalla vinttikoiralla.
+
+Prinsessa sanoi Jean Roylle:
+
+»Niin, se mahtoi olla kauheata. Serkkuni on siitä kertonut — hän oli
+silloin läsnä.»
+
+»Ruhtinatar», sanoi laulaja, »se oli kauheata».
+
+Ja äkkiä toisessa äänensävyssä, miltei pakottautuen, hän sanoi kohta
+tunteneensa prinsessa Stourdzan — »oopperasta, jossa tunnemme kaikki
+vuositilaajamme».
+
+L'Opéra, sanoi prinsessa, ei ollut ainoa paikka, missä hän oli kuullut
+herra Royta. Hän oli kuullut herra Royn »Lohengrinin» kaikkialla, missä
+suinkin oli mahdollista.
+
+Jean Roy kumarsi, ja yht'äkkiä hän alkoi nauraa niin sydämensä
+pohjasta, että myöskin ministeri alkoi hymyillä. Laulaja sanoi:
+
+»Englannissa on piirretty pilakuva minun 'Lohengrinistani'. Se on
+hullunkurisinta mitä olen nähnyt.»
+
+Myöskin rouva von Benckendorf oli nähnyt tuon englantilaisen pilakuvan,
+eikä hän voinut olla nauramalta, ja prinsessa sanoi:
+
+»Mutta serkkuni, kreivitär Greffulhe, on kertonut minulle omista
+piirustuksistanne, herra Roy.»
+
+»No niin», sanoi Jean, »tuhrinhan minäkin paperia».
+
+Rouva Bizot, joka aina vain istui hymyillen, kääntyneenä prinsessaan
+päin, jonka nimen hän tunsi, sanoi — ja sanat tulivat hiukan kömpelösti
+niinkuin sen, jonka mielipidettä kukaan ei ole kysynyt:
+
+»Herra Royn albumit ovat kuuluisia kautta Parisin.»
+
+Madame de Stein sanoi:
+
+»Herra Roylla on ne matka-arkussaan.»
+
+»Te saatte kernaasti katsella niitä», sanoi herra Roy ilman enempiä
+muodollisuuksia ja poistui hakeakseen albuminsa, samalla kuin herra
+Haagemester sanoi Joánille:
+
+»Niin, kyllähän laulajilta jää aikaa paljoon muuhun... kun he vain itse
+sen huomaavat.» Ja rouva Bizot, jonka kasvoilla oli yhä sama hiukan
+hämmentynyt hymy, alkoi kertoa ruhtinatar Stourdzalle, että hänen
+miehensä, herra Adolphe Bizot — ja hän teki kädellään liikkeen, aivan
+kuin olisi tahtonut esitellä miehensä — että tämä par'aikaa kirjoitti
+muistelmiaan.
+
+»Mutta asia on niin», sanoi rouva Bizot, »ettemme saa olla rauhassa.
+Mutta sitähän olen yhä ja aina sanonut, ettei olisi pitänyt antautua
+orkesterinjohtajaksi...»
+
+Prinsessa, joka ei oikein tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa,
+vastasi:
+
+»Valitettavasti ei Romaanialla koskaan ole ollut kunniaa nähdä
+vieraanaan herra Bizot’ta.»
+
+»Ei», sanoi rouva Bizot, ja teki liikkeen hintelällä yläruumiillaan,
+aivan kuin olisi nykäissyt onkeaan sunnuntaisella Seinellä, »siellä
+emme ole käyneet. Mutta me molemmat olemme kuulleet niin paljon teidän
+ihanasta maastanne.»
+
+»Ihanasta Romaaniasta», lisäsi rouva Bizot.
+
+Jean Roy palasi luonnoskirjoineen ja ojensi erään niistä prinsessalle.
+
+Ruhtinatar avasi sen.
+
+»Kas vain», sanoi hän, »sehän on Romaaniasta», ja kun hän oli kääntänyt
+pari lehteä, alkoi hän nauraa:
+
+»Herra Roy, tämä on erinomainen, aivan suurenmoinen. Juuri tuo ilme on
+hänen majesteetillaan kuningattarella, kun hän lukee oopperatekstejään
+hovinaisilleen.»
+
+Rouva von Benckendorfkin tahtoi nähdä, ja molemmat nauroivat,
+kumartuneina yli kuvan, joka esitti Carmen Sylvaa aitauksen takana
+keskellä hovin pihaa, kolmijalalla istumassa, puettuna togaan ja päässä
+laakeriseppele, soittaen harmonikkaa romaanialaisille aatelismiehille,
+jotka innostuneina, kansallispukuun puettuina, hyppelivät niin että
+pohjat näkyivät heidän anturattomista saappaistaan.
+
+»Herra Roy, teidän pitäisi asettaa näytteille Bukarestissa», sanoi
+prinsessa ja nauroi vielä äänekkäämmin. Mutta nostaessaan päätään ja
+huomatessaan smoking-pukuiset maanmiehensä, jotka molemmat heristivät
+korviaan — toisen hän tunsi: erään viinatehtailijan poika Konstanzasta
+— hän sanoi:
+
+»Olette aivan oikeassa, herra Roy, hänen majesteettinsa kuningatar on
+harvinaisen musikaalinen.»
+
+Ja hän ja rouva Benckendorf saivat yht'äkkiä aivan samanlaisen ilmeen
+kasvoihinsa.
+
+Luonnoskirjat levisivät kaikille pöydille, ja kaikki nauroivat eri
+kansakuntien naurettavuuksia.
+
+»Kas vain, kas vain», huusi Collyett ja löi nauraen urheilijasääriinsä,
+»tuosta kuvasta olen kuullut puhuttavan... Katsokaapas, kreivi Ujházy,
+katsokaapas.»
+
+Kuva esitti Mr. Schurmannin karusellia; herra Schurmann itse oli
+janitshaari, ja herra Strakosch puhalsi torvea, samalla kuin
+englantilaiset ja yankeet ja espanjalaiset ja saksalaiset hyökkäsivät
+karuselliin. Taimpana tuli pari hollantilaista.
+
+»Katsokaas rumpua», huusi Collyett, »katsokaas, rumpu on tanskalainen».
+
+Rumpua pärrytti pieni miespahainen, hiukset otsalla ja hikihelmiä
+nenän alla. Hän rummutti omilla ohuilla ja hiukan vinoilla säärillään.
+Rumpuun oli kirjoitettu: tanskalainen sanomalehdistö.
+
+Kaikki nauroivat, jokainen selaillen omaa kirjaansa. Vahtimestarit,
+jotka tarjoilivat parsaa, jäivät seisomaan ja kurkistelivat kuvia
+naisten ja herrojen olkapäitten välitse.
+
+»Tuohan on synti ja häpeä», sanoi madame de Stein. »Tanska on
+ihastuttava. Se on toki maa, jossa sanomalehdet osaavat antaa arvoa
+taiteelle.»
+
+Jean Roy nauroi:
+
+»Uskallanpa sanoa», virkkoi hän, »että Tanska on ainoa maa, jossa
+madame de Steiniin on suhtauduttu vakavasti».
+
+»Jean...»
+
+Mutta Jean Roy jatkoi:
+
+»Niin vähän vakavaa on siinä maassa ajateltavana...»
+
+Henry Collyett käänsi kasvonsa madame de Steiniä kohden ja herkesi
+samassa nauramasta.
+
+»Onko niin», sanoi hän; »minä taas olen kuullut, että on esiinnyttävä
+Kööpenhaminassa juuri ennen Amerikkaa».
+
+»Siinähän on preussilaisia», sanoi ministeri ja kumartui Jean Royta
+päin, osoittaen pilakuvaa, jossa rivi miehiä, samanlaisin askelin ja
+samanlaisissa puvuissa, selät ja parrat samanlaisina, marssi esiin
+aivan kuin kuulumattoman komennuksen mukaan.
+
+Pohjoissaksalainen sellonsoittaja nauroi piirustusta, jonka nimenä oli
+»Bach-intoilu» ja jossa rivi töllisteleviä herrasmiehiä taputti käsiään
+herra Borwickille, joka soitti niin taivaallisesti, etteivät hänen
+sormensa kajonneetkaan koskettimiin.
+
+Mutta Jean Roy sanoi:
+
+»Itse asiassa minä ihailen saksalaisia.»
+
+»Mutta ette sokeasti», sanoi ministeri ja hymyili.
+
+»On niin helppoa olla näkevä», sanoi Jean Roy; »ainakin jossain määrin
+näkevä, kun kerran kaikkea katselee hotellinikkunasta».
+
+»Eikö totta, Ujházy», jatkoi hän ja käänsi kasvonsa Joánia päin: »Me,
+jotka aina kiertelemme maailmaa, näemme aina naurettavuudet, senvuoksi
+ettemme koskaan täysin ymmärrä toisten tunteiden laatua.»
+
+Joán taivutti päätään, ja rouva Benckendorf sanoi Jean Roylle:
+
+»Aivan niin se on, luulen.»
+
+»Herra ministeri», sanoi Jean Roy, ja hänen voimakkaat ja iloiset
+kasvonsa näyttivät äkkiä väsyneiltä, samalla kuin hän viittasi
+kädellään luonnoskirjoihin, jotka olivat levällään. »Juuri se, että voi
+nähdä kaiken tuon, tekee ihmisestä kodittoman maan päällä.»
+
+»Jokaisella on isänmaansa», sanoi ministeri, »jonne hän palaa».
+
+Joán painoi tietämättään kiinni luonnoskirjan, joka oli hänen edessään,
+ja kaikki kävivät äkkiä hyvin äänettömiksi — kunnes Jean Roy sanoi:
+
+»Niin, madame de Stein on syntynyt Rue de l'Abbé de l'Epée'n varrella,
+ja hän sanoo ostavansa talon samalta kadulta ennen kuolemaansa.»
+
+»Rakas ystävä», vastasi madame de Stein, »se ei ensinkään ole
+naurettavaa. Rue de l'Abbé de l'Epée on aivan Luxembourgin puiston
+vieressä, ja siellä minä leikin pikku tyttönä.»
+
+Joán oli nojannut päätään seinään ja sulkenut silmänsä. Pitkät
+silmäripset vaikeitten luomien alla muodostivat kuin leveän mustan
+reunan.
+
+»No niin, madame de Stein», sanoi Jean Roy, »tulettehan sitten joskus
+tervehtimään minua Marseilleen. Sieltä minä ostan talon — satamasta
+oikeanpuoliselta rinteeltä, tiedän aivan mistä...»
+
+Hänen äänensävynsä vaihtui:
+
+»Olen kotoisin Marseillesta, prinsessa», sanoi hän ja kumartui
+eteenpäin, »ja tiedättekö, aina kun laulan kaikkein parhaiten, on aivan
+kuin kuulisin jonkin vanhan eteläranskalaisen laulelman... joku kuiskaa
+sitä rinnassani...»
+
+»Myöskin 'Lohengrinissa'», sanoi prinsessa nauraen.
+
+»Kunniani kautta, siinäkin», sanoi Jean Roy, »ja juuri siksi pidänkin
+kaikkein enimmän Don Josésta».
+
+Ministeri ja rouva olivat nousseet pöydästä, ja herra von Benckendorf
+ojensi Jean Roylle kätensä.
+
+»Näkemiin», sanoi herra Benckendorf ja hymyili Joánille, joka hätkähti
+aivan kuin hänet olisi herätetty.
+
+Ja herra ja rouva von Benckendorf menivät.
+
+»Hän on itse asiassa varsin miellyttävä», sanoi rouva Jean Roysta, kun
+he kulkivat pitkin käytävää.
+
+»Mutta kreivi Ujházya», sanoi hän jälleen, »minä säälin. Sellaisessa
+seurassa täytyy ihmisen lopulta käydä vallan kaistapäiseksi.»
+
+Prinsessa oli noussut ja kumarteli joka taholle, yht'äkkiä (nyt kun
+tämä ateria rautatievaunussa oli ohi) aivan vieraana, ikäänkuin ei
+olisi vaihtanut viittä sanaa näiden naisten ja herrojen kanssa. Mutta
+siinä samassa hän kääntyi, ehdittyään jo ovelle, ja sanoi toiselle
+seuranaiselleen:
+
+»Oh, tästä saisi hauskan levyn.»
+
+Ja samalla reippaalla, suorasukaisella äänellä kuin päivällisen aikana
+hän sanoi:
+
+»Hyvät herrat ja naiset, saanko tuoda kamerani?» Joán oli hätkähtänyt.
+
+»Harvoin sattuu», jatkoi ruhtinatar, »yhteen niin monen eurooppalaisen
+kuuluisuuden kanssa samalla kertaa...»
+
+Kaikki vastasivat yht'aikaa, ja kun toinen seuranaisista kävi hakemassa
+valokuvauskonetta, sanoi prinsessa viinatehtailijan pojalle, puhutellen
+tätä kohteliaasti kuin kantajaa asemasillalla:
+
+»Herra Brazzi, kun te pysyttelette oikein hiljaa, voin asettaa koneen
+selkänne varaan.»
+
+Valokuvauskone tuotiin, ja kaikkien kasvot kääntyivät romaanialaista
+päin, jota prinsessa siirsi ja asetteli ikäänkuin tämä olisi ollut
+rautajalus. Herra ja rouva Bizot'n täytyi muuttaa paikkaa ja istua
+pöytään, josta prinsessa oli noussut, ja rouva Bizot asettui aivan
+mestarin viereen molemmat kädet miehen olkapäillä.
+
+»Siitä tulee mainio, mainio — varsin mielenkiintoinen», sanoi
+ruhtinatar, katsoen koneen pieneen peiliin, ja virkkoi toiselle
+smoking-pukuiselle: »pidättehän te huolta valaistuksesta — olette kai
+ennenkin sitä tehnyt?»
+
+Nuoren miehen oli pidettävä huoli magnesiumvalosta, ja hänen sormensa
+vapisivat.
+
+»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa jälleen.
+
+Naiset ja herrat olivat kukin asettuneet asentoon.
+
+Etumaisen pöydän ääressä istui nuori sellonsoittoja, joka oli
+kumartanut jakaukselle kammatun päänsä kuin Magdaleena, ja madame de
+Steinin suu ylöspäinkohotetuissa ja täyteläisissä kasvoissa oli avoin
+kuin traagillisen naamarin, samalla kuin hän kohotti vasenta kättään
+olkapäälle, ikäänkuin olisi työntänyt luotaan jotakin näkymätöntä
+huntua.
+
+Mutta Jens Lund, jonka ateria vielä oli kesken, oli joutunut kuin
+sattumalta keskelle kuvaa, kädet pullollaan olevissa taskuissa,
+ikäänkuin niissä molemmissa olisi ollut pommi.
+
+»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa ja kumartui jälleen, nähdäkseen
+peilistä.
+
+Austraalialainen, jonka heikkouksiin kuului saada säärensä
+valokuvatuiksi (reklaamilehdet puhuivat aina hänen
+urheiluharrastuksistaan), oli vihdoinkin saanut ne asetetuiksi tuolin
+selkämykselle.
+
+»Mutta te, kreivi Ujházy», sanoi prinsessa innokkaasti — ja vaikeni
+äkkiä.
+
+Joánia ei näkynyt. Vain hänen hartiansa. Ehkä hän ei tietänyt, että
+austraalialainen urheilija peitti hänet.
+
+»No nyt», huusi prinsessa.
+
+Kaikki hätkähtivät, kun valo leimahti, ja madame de Stein kirkaisi.
+
+Paksu savu pöllähti vaunun täydeltä, ja prinsessa riensi pois
+huudahtaen: »kiitos, hyvät herrat», joka aivan kuin sulki oven hänen
+jälkeensä — ikäänkuin hän ei olisi aavistanutkaan, minkä kiusan oli
+aiheuttanut.
+
+»Kas noin», sanoi Jean Roy ja suojeli tenoriaan kamaripalttinaisella
+nenäliinallaan, »se oli siis kärsittävä, jotta Bukarestiin olisi avoin
+pääsy».
+
+Ja äkkiä raivostuneina (ja hermostuneina savusta ja vedosta) salaisesta
+nöyryytyksestä, jonka he vaistomaisesti tunsivat ja johon he olivat
+alistuneet sen vuoksi, että olivat ammattilaisia, he puhuivat kaikki
+yhteen ääneen, romaanialaisen seisoessa mustuneet sormet harallaan.
+
+Madame de Stein sanoi niin ääneen, että prinsessan seuranaiset, jotka
+kantoivat »laatikkoa», saattoivat sen kuulla: »Kunpa oppisi tulemaan
+puoliksikaan niin hävyttömäksi kuin nuo ihmiset.»
+
+Mutta kun Jean Roy kulki herra Haagemesterin ohitse, sanoi hän
+hollantilaiselle:
+
+»Mutta te, herra, olette kai siihen tottunut — tulemaan
+valokuvatuksi... hoveissa.»
+
+Kun Joán ja austraalialainen palasivat omaan osastoonsa käytävää
+pitkin, törmäsi impresaario Ledock heitä vastaan. Hän oli puettuna
+turkkiin ja villaröijyyn. Hänellä ei koskaan ollut aikaa syödä.
+Matkoilla ollessaan hän hoiti lehtileikelmänsä ja kirjeenvaihtonsa.
+
+»Voiko tässä viheliäisessä junassa saada wieniläisleikkelettä?» huusi
+hän ja ryntäsi eteenpäin.
+
+Herra ja rouva Bizot riitelivät kovalla äänellä puoleksi suljetun oven
+takana järjestäessään matkatavaroitaan, jotka tuntuivat pääasiallisesti
+käsittävän lukemattomia raitaisia villahuiveja, jotka muistuttivat
+vatsavöitä.
+
+»Enkö ole oikeassa», huusi herra Bizot, »minäkö tunkeuduin hänen
+suosioonsa? Joko ihmisellä on itsekunnioitusta taikka ei ole.
+Tuollaiset henkilöt kohtelevat toista ikäänkuin tämä olisi krokotiili
+'Jardin des Plantes’issa.»
+
+»Rakas Bizot — matkustammeko siis huvin vuoksi?... Hänen setänsä on
+'Soitannollisen seuran' presidentti.»
+
+»Pötyä. Mistä sen tiedät?»
+
+»Adolphe, sinä tiedät, että minulla on hyvä muisti... kuulin hänen
+nimensä, ja olimmehan viime vuonna kirjeenvaihdossa noiden henkilöiden
+kanssa.»
+
+Australialainen alkoi nauraa, mutta Joán kulki edelleen. Prinsessa
+istui ovi avoinna, tummasti sinipunervien silkkityynyjen keskessä. Koko
+vaunuosasto tuoksui verveine-hajuvedeltä, jossa hän oli peseytynyt
+vapautuakseen savun hajusta.
+
+Hän kohotti kasvonsa kirjasta ja sanoi, katsoessaan Joániin:
+
+»Ette tehnyt kauniisti, kreivi Ujházy, kun ette tahtonut olla mukana
+kuvassani.»
+
+Joán vastasi:
+
+»Minä en kuulu Euroopan kuuluisuuksiin, prinsessa.»
+
+Prinsessa hymyili ja sanoi — ja tahtoi olla kohtelias:
+
+»Mihinkä te sitten kuuluisitte?»
+
+Yhtäkkiä Joánin kasvot värähtivät ja hän sanoi:
+
+»Olette aivan oikeassa, prinsessa, en mihinkään.»
+
+Ruhtinatar Stourdza tahtoi pidättää häntä, pyytää hänet takaisin —
+jokin Joánin äänessä oli yllättänyt häntä. Mutta Joán oli poissa.
+
+Hän istui kirja kädessä, kun Henry Collyett astui sisään.
+Australialainen istuutui, ojensi urheilijansäärensä ja pani ne ristiin.
+
+»Luetteko?» sanoi hän ja ojensihe.
+
+»En.»
+
+»Sielläkös puhuttiin pötyä!»
+
+»Niin kyllä.»
+
+»Mutta Roy on mainio piirustaja.»
+
+»Niin on.»
+
+»Hän voisi elää piirustuksella.»
+
+»Aivan varmasti.»
+
+Australialainen sujutti yhä sääriään.
+
+»Tiedättekö mitä ajattelin syödessämme?»
+
+»En.»
+
+»Että teidän oikeastaan pitäisi istua noiden toisten pöydässä.»
+
+»Kuinka niin?»
+
+»Niin», sanoi australialainen, »olettehan sentään kreivi — vaikka
+soitattekin».
+
+Joán vain tuijotti eteensä.
+
+Sitten hän sanoi:
+
+»Ei kai siellä olisi enää sijaa.»
+
+Kaikki päivällispöydän keskustelukatkelmat sekautuivat toisiinsa Henry
+Collyettin vilkkaissa aivoissa. Ja jälleen ajatellen Jean Royta ja sitä
+mitä tämä oli sanonut eteläranskalaisista lauluista, jotka soivat hänen
+sisässään, hän sanoi:
+
+»Mutta kerran saa Austraaliakin oman musiikkinsa... musiikki kasvaa
+maasta — maasta ihmisiin, eikö totta? Mutta siihen tarvitaan aikaa,
+sillä ihmisten täytyy asua kauan siellä.»
+
+Henry Collyett katseli saappaitaan.
+
+»Mutta», sanoi hän, »ennenkuin australialaiset sävelet kasvavat maasta,
+eivät australialaiset voi tulla oikeiksi musiikkitaiteilijoiksi — vai
+miten? Taikka ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan?»
+
+Joán tuijotti ilmaan:
+
+»Ymmärrän, Henry», sanoi hän liikahtamatta.
+
+Australialainen löi kantansa yhteen.
+
+»Mutta siitä huolimatta saattaa sentään tulla kuuluisaksi
+pianonsoittajaksi», sanoi hän.
+
+Hän istui tuokion ja — päivällispöydän keskustelut yhä mielessä — sanoi:
+
+»Mutta ehkä pitäisi ajatella Kööpenhaminaa...»
+
+»Tanskassa en ole koskaan soittanut», sanoi Joán, joka istui äskeisessä
+asennossaan.
+
+»Hm, sepä merkillistä, kun kerran olette puolittain tanskalainen.»
+
+Tuokio kului. Sitten Joán sanoi:
+
+»Siellä olen aina ajatellut soittaa — viimeksi.»
+
+Henry Collyett sujutti yhä urheilijansääriään, ja ajatukset harhaillen
+hän sanoi — nyt ne olivat valokuvaamisessa:
+
+»Mutta olemmehan kerta kaikkiaan ilveilijöitä.»
+
+Äkkiä Joán hymyili:
+
+»Niin olemme, Collyett», sanoi hän ja nousi.
+
+»Mutta niin ovat nuo toisetkin», sanoi Henry, hiukan kiihkeästi.
+
+»Ehkäpä kyllä», sanoi Joán, »mutta he näyttelevät osiaan paremmin ja
+pitävät vähemmän melua».
+
+Australialainen istui tuokion.
+
+»Niin», sanoi hän, »se voi kyllä olla totta. — Mutta ihmisestä tulee
+kai se, miksi hän on syntynyt.»
+
+Joán nojasi tuokion kyynärpäätään hänen olkaansa:
+
+»Te olette viisas tänään, Collyett... Mutta niitäkin on, Henry, jotka
+syntymästään ovat viallisia. Niiden ei olisi pitänyt syntyä.»
+
+Räikeä ja valkea valo lankesi heidän kasvoilleen. Se tuli Wienin
+asemasillan lyhdyistä, korkealta. Junankuljettajat juoksivat
+edestakaisin ja painoivat alas ikkunaruutuja, samalla kuin kantajat
+heittivät huopapeitteitä ja laukkuja ja matka-arkkuja ja turkkeja
+sisään ikkunoista. Matkustajat juoksivat vaununaskelmia alas,
+saadakseen jaloitella kiinteällä maaperällä, ja kaiken maailman kielet
+tulvailivat katkonaisina lauseina ovista, joista veti ja jotka olivat
+avoinna. Jean Roy seisoi, nenäliina kaulan ympäri kiedottuna ja
+liehuvin takinhelmoin, paljain päin pahimmassa tungoksessa, kuorien
+appelsiinia ja huutaen yhtä kovalla äänellä kuin lastinpurkaja hänen
+rakkaan Marseillensa satamassa, kun taas madame de Stein (nyökäyttäen
+päätään Joánille ja sanoen: _oh, monsieur, on se promène_) painoi
+parisilaiskenkiensä messinkikannat kevyesti asfaltille ja antoi
+silkkipukeisten sääriensä sukeltaa melko ylhäällä hameittensa häilyviin
+helmoihin.
+
+Rouva Bizot, kalosseissa, haki lakkaamatta hymyillen, mutta levottomin
+silmin johtokunnan herroja.
+
+»Sillä tietysti he ovat meitä vastassa», sanoi hän, »he ovat täällä,
+rakas Adolphe, voit olla varma, että he ovat täällä». Mutta herra
+Bizot, jonka turkki oli sidottu kiinni harmaalla villahuivilla, sanoi:
+
+»Se on minusta aivan yhdentekevää. Kunhan vain pääsemme lähtemään
+— mikä se olikaan majapaikkamme nimi?» niin vihaisena, että silmät
+pullistuivat päästä.
+
+»Kultainen Karitsa, Adolphe, Kultainen Karitsa. Mutta he ovat täällä,
+ystäväni, he ovat täällä.»
+
+Impresaario juoksi heidän ohitseen, seitsemäntoista sähkösanomaa
+kädessään: »Vanha herra», sanoi hän herra Bizot’lle, »tuolla on pari
+henkilöä, jotka etsivät teitä»; ja hän juoksi edelleen, pudottaen
+reklaameja ja sanomalehtiä täyteensullotuista taskuistaan niinkuin
+papanoiva lammas.
+
+»Takki kiinni!» huusi hän Jean Roylle, samalla kuin herra Bizot jäi
+paikoilleen, käsi puristettuna villaliinan ympäri, sotaisena ja
+hampaattomana, muistuttaen jotakuta vahakuvanäyttelyn kääpiöeverstiä.
+
+»Adolphe, Adolphe», huudahti rouva Bizot miltei laulaen; hän oli
+tuntenut nuo 'pari henkilöä', joiden läheisyydessä herra Haagemester,
+punoksilla koristetussa metsästysturkissaan, vaihtoi tervehdyksiä erään
+vastaantulleen lähetystövirkamiehen kanssa, joka sanoi:
+
+»Niin, hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti kohta arkkiherttuatar
+Valérielle...»
+
+Impresaario juoksi takaisin kädet tyhjinä, ja pahimmassa tungoksessa,
+jossa surupukuinen perhe — seitsemän suruharsoista — ympäröi
+vaaleaveristä miehenpuolta, joka hukkui tuliaissuudelmiin aivan kuin
+myllyn viemänä, huomasi hän kynsiensä olevan puhdistamisen tarpeessa
+ja alkoi raaputtaa niitä kääntöveitsellä. Sittenhän riensi jälleen
+eteenpäin, nyökäytellen päätään, tuntien jokaisen, huutaen, aivan
+kuin olisi ollut asemapäällikkö, joka jakeli ohjeita yhteentörmäyksen
+sattuessa, samalla kuin molemmat romaanialaiset, mistään huolimatta,
+käsikoukkua keinuskelivat, ilman päällystakkia, amerikkalaisilla
+matka-arkuillaan, ja madame de Stein, päätyneenä Jean Royn käsipuoleen,
+tuuditteli naisellisia sulojaan kuin jokin rappeutumiskauden Venus-kuva.
+
+»Eihän toki, hyvät herrat, eihän herra Bizot ole väsynyt. Saapuessaan
+Wieniin ei ihminen voi olla muuta kuin onnellinen», lauloi rouva Bizot
+ja nuori baijerilainen lähetystövirkamies kuului sanovan:
+
+»Mikään ei ole niin mieluista kuin voida tehdä ystävilleen jokin
+palvelus. Arkkiherttuatar Valérie ottaa teidät kohta vastaan.»
+
+Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut. Nojaten päätään vaunun
+ovenpieleen hän seisoi liikahtamatta, tuijottaen asemasillalle.
+
+Ja äkkiä hän kuuli jälleen impresaarion äänen, joka kaikui yli kaikkien
+muiden:
+
+»Hyvät herrat, minulla on kunnia, matkustan Budapestiin, herra Jean
+Roy. Mutta ainahan sitä pitää olla toimessa. Hyvät herrat, kaikki
+riippuu siitä, että osaa käyttää hyväkseen tulevaisuutta. Olen saanut
+hänet pyydyksiin! junassa, hyvät herrat, _junassa_. Uuden ilmiön,
+herra, sanon ilmiön, sillä taiteilijoita on yllinkyllin... voitaisiin
+pian ruokkia sikoja monellakin herrasta käyvällä, joka muka tahtoo
+esiintyä. Mutta herra Jens Lund, hyvät herrat, tahdotteko nähdä hänet?
+Kun olen jättänyt herra Royn, uhraan itseni kolmeksi vuodeksi herra
+Lundille. Mutta, hyvät herrat, hän on kallis, hän on sangen kallis.
+Elämme aikaa, jossa nerot ovat muuttuneet liikemiehiksi. He kahlaavat,
+hyvät herrat, aina kaulaansa myöten pörssilistoissa...»
+
+»Hän on _tuolla_, hyvät herrat... tuolla vaunussa... hän ei teitä näe»
+(herra Jens Lund istui ikkunansa ääressä, jonka uutimet oli vedetty
+syrjään, syventyneenä _Courrier universel'iin_, joka oli hänen elämänsä
+ainoa luettava), »hän on niitä, jotka lukevat, hän on älyniekka, hyvät
+herrat, omaperäinen älyniekka; häntä odottamassa on kirjapakkoja,
+kirjarykelmiä kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.»
+
+Herrasmiehet, jotka kuuluivat sanomalehdistöön, katsahtivat äkkiä
+Joániin ja tervehtivät.
+
+»Niin», sanoi impresaario yhtä kovalla äänellä kuin äsken, »se on
+_hän_»; ja kulki edelleen luomatta Joániin edes puolta katsetta.
+
+Joán oli käynyt tulipunaiseksi _hän_-sanan äänenpainosta, aivan kuin
+olisi saanut nyrkiniskun päin kasvojaan.
+
+Hän ei ollut huomannut, että juna oli lähtenyt liikkeelle.
+
+»Vedämmekö ikkunaruudun ylös?» sanoi austraalialainen hänen takanaan.
+
+Ja Henry Collyett veti ruudun paikoilleen, kun Joán istuutui.
+
+»Te ette puhu mitään tänään», sanoi austraalialainen, jonka aina oli
+oltava äänessä.
+
+»Olen kuullut niin paljon ja ajatellut niin paljon viime tunteina»,
+sanoi Joán.
+
+»_Mitä?_» kysyi austraalialainen ja oikoi sääriään. »Paljon», sanoi
+Joán ja ummisti silmänsä.
+
+Ovi riuhtaistiin auki. Tulija oli Jens Lund. Joán hätkähti. Sitten hän
+ajatteli, toisen viipyessä siinä ovella: kuinka lyhyt hän oikeastaan
+on...
+
+»Te olette Ujházy», sanoi Jens Lund ja nyökäytti päätään. »Saanee kai
+tähän istuutua?»
+
+Kättään hän ei ojentanut.
+
+Joán sanoi:
+
+»Tässä on herra Henry Collyett.»
+
+Jens Lund nyökäytti jälleen päätään.
+
+»Piano», sanoi hän, »on maailman viheliäisin soitin. Olen melkoisen
+haluton uskomaan, että nerokaan voisi päästä oikeuksiinsa pianoa
+soittamalla. Minulla on täysi syy olla iloinen siitä, että olen
+laivassa syntynyt. _Siellä_ ei ollut sijaa pianolle.»
+
+»Te luette siis?» sanoi hän ja antoi katseensa vaeltaa Joánin kirjoja
+pitkin, joita oli kaikkialla.
+
+»Niin, täytyyhän ihmisen jollakin askarruttaa aivojaan», sanoi Joán.
+
+Jens Lund oli pannut käsivartensa ristiin.
+
+»Aivoja on ani harvalla», sanoi hän, joko tahtoen aina olla hävytön
+taikka tietämättään ollen hävytön. »Minä puolestani en lue milloinkaan.
+Kun ihmiset lukevat, todistaa se, että he tuntevat itsensä tyhjiksi.
+Minä en kaipaa kirjoja. Riitän itse itselleni. — Sitäpaitsi en edes
+puhu kenenkään kanssa.»
+
+Herra Jens Lund puhui omituisen katkonaisesti, aivan kuin olisi
+hakannut jokaisen lauseen erikseen ja asettanut sen eteensä:
+
+»Suoraan sanoen en tiedä, kenenkä kanssa voisi puhua. Useimmat elossa
+olevat ihmisethän lakkasivat elämästä miespolvi sitten.»
+
+»Minne matkustatte?» kysyi hän sitten äkkiä ja katsahti Joániin.
+
+»Bukarestiin», vastasi Joán.
+
+»Te myös?» sanoi Jens Lund ja kääntyi Collyettiin.
+
+»Niin.»
+
+»No niin», sanoi Jens Lund, joka yhä istui käsivarret ristissä, »en
+ole koskaan kuullut teidän soittavan enkä siis voi lausua teille
+kohteliaisuuksia».
+
+»Ei ole tarpeenkaan», sanoi Joán ja tiesi, että Lund valehteli.
+
+Ja yhä katsoen Jens Lundin kasvoihin hän tunsi — ja niin voimakkaasti,
+että häntä melkein pyörrytti — uudelleen, kuin kylmänä virtana, sen
+puuduttavan tuskan, jota hän oli tuntenut tuona iltana Lontoossa, kun
+hänen impresaarionsa oli sanonut:
+
+»Tiedättekö, kuka täällä on? Jens Lund on piiloutunut erääseen aitioon.»
+
+Hänen mielestään olivat hänen sormensa silloin juuttuneet kiinni
+toisiinsa, aivan kuin liimattuina, ja hänen sielunsa oli voimattomana
+kiilautunut kurkkuun...
+
+Kuuntelematta katseli hän yhä Lundin kasvoja, joissa hampaat loistivat,
+aivan kuin ne olisivat ahnaasti pureutuneet jokaiseen lausuttuun sanaan.
+
+Joán ajatteli erästä toista iltaa, erästä iltaa Brüsselissä. Kun
+hän, purren rystysiään niin että veri valui, ajoi kotiin Jens Lundin
+konsertista. Hän oli maannut polvillaan vaunuissa ja tietänyt — että
+nyt hänet oli voitettu. Hän oli nyyhkyttänyt ja lyönyt nyrkeillä
+niskaansa. Ja suunniltaan, miltei tiedottomana hän oli sanonut:
+
+»Ja nyt en koskaan enää soita.»
+
+Ja kolme vuorokautta hän oli ollut kuin juopunut — nöyryytyksestä
+juopunut...
+
+Juopunut siitä tietoisuudesta, ettei ollut suurin. Ettei hänestä
+koskaan tulisi suurinta.
+
+Kuinka omituista, että taide, joka milloinkaan ei ollut tuottanut
+hänelle iloa... saattoi tuottaa hänelle niin paljon tuskaa.
+
+Ja kuitenkin hän oli jatkanut soittamistaan...
+
+Joán kuuli Jens Lundin puhuvan Collyettille, ja Jens Lund sanoi:
+
+»Melbourne, Melbourne, isänmaa — isänmaa, minua kiukuttaa, kun kuulen
+puhuttavan isänmaasta. Minkä vuoksi minä olen suurin? Sen vuoksi ettei
+minulla ole isänmaata. Niin, suokaa anteeksi, herra pianonsoittaja,
+että puhun itsestäni, mutta olen niin rehellinen, että myönnän sen
+olevan ainoan, mikä minua huvittaa. Mikä teitä huvittaa? Naiset? No
+niin, yöllä. Mutta mitä ihminen soittaa? _Itseään_.»
+
+Ja palautuen aikaisempaan ajatuksenjuoksuunsa hän sanoi ja nauroi
+lyhyeen:
+
+»Isänmaa? Minun vanhempani olivat miellyttävämmät. He eivät antaneet
+minulle mitään isänmaata. Isänmaaton on vapaa, ja minä synnyin merellä,
+joka yhdistää kaikki maailmat. Isänmaa — mitä se on? Pyörimistä yhden
+ja saman pöydän ympärillä, jossa me pyöritämme peukaloamme samassa
+vaossa, minkä isiemme peukalot kerran piirsivät. Yksi isänmaa minulla
+_on_. Sen nimenä, herra, on _minä_. Ja siinä maassa olen sekä kuningas
+että kansa ja neuvosto ja lainsäätäjä. _Minä_ olen isänmaani, ja siinä
+olen itse hallitsija.»
+
+Jens Lund käänsi äkkiä kasvonsa Joánia päin:
+
+»Te olette kuin minä — ette koskaan kuuntele.»
+
+»Kuuntelen», sanoi Joán, »minä kuuntelen».
+
+»Ette siltä näytä», sanoi Jens Lund ja nauroi taas. »En pidä
+Euroopasta. Kuinka moneen pitäjään se on jaettu? Yhtykäämme roduittain.
+Minä soitan valkoisille. Sen otan minä tehdäkseni. Kiinassa on
+ehkä minun veroiseni, joka soittaa keltaisille ja huutaa _niille_:
+Kuunnelkaa, piru vie, tässä soitan minä, oma kuninkaani ja oma
+jumalani, oma valtakuntani ja itse oma elämäni — _minä_. — Kas niin,
+piru vie — ette puhu mitään...»
+
+»En, sillä kuuntelen», sanoi Joán ja ajatteli taukoamatta sitä samaa:
+»Nyt en enää soita»... ja oli kuitenkin jatkanut soittamistaan.
+
+Jens Lund oli ollut tuokion vaiti. Sitten hän sanoi:
+
+»Olen muutoin hämmästynyt. Pöydässä istuessamme. En luullut
+ammattiveljissäni olevan niin viisaita, että saattoivat pelätä
+tulevansa hulluiksi.»
+
+Joán ei vastannut. Hän näki vielä kerran edessään ruokasalin ja
+ammattiveljet, joita prinsessa Stourdza valokuvasi, ja asemasillan,
+jonka he juuri olivat jättäneet ja jolla nuo naiset ja herrat olivat
+avoimesti näytelleet itseään permantoyleisölle, jona oli kaksi
+sanomalehtimiestä.
+
+»Nyt en enää tahdo soittaa...»
+
+Mutta Jens Lund, joka lakkaamatta kertasi samoja asioita, sanoi
+Collyettille:
+
+»Isänmaa, herra... mikä nimenne olikaan? Isänmaa — minun minäni on
+viirini ja päämaalini — ja jos ihmiset ovat naurettavia, niin se on
+minusta yhdentekevää...»
+
+Ja ensimmäistä kertaa hän nauroi pitkään ja sydämellisesti:
+
+»Sillä ehkä he eivät ole sen naurettavampia kuin minäkään.»
+
+»Mutta isänmaa? Äitini synnytti minut päiväntasaajan kohdalla, ja isäni
+oli kätilönä. Isänmaa» — Jens Lund nousi seisomaan, ja oli kuin naamari
+yht'äkkiä olisi liukunut hänen kasvoiltaan ja suonet paisuneet hänen
+elävällä otsallaan, samalla kuin hänen suunsa vääntyi ja tuli leveäksi
+hänen ivaillessaan —: »Isänmaa? Se on kymmenkertainen kahle, jonka
+esi-isämme ovat kietoneet kaulaamme ja jalkojemme ympäri. Isänmaa — se
+on säännöksiä, jotka repivät polvemme verille ja sokaisevat silmämme.
+Isänmaa — isänmaa on vankila ja kaivo. Isänmaa — niin, se on maneesi,
+jossa me juoksemme kujanjuoksua, kepiniskujen jäljet ajettuneessa
+selässämme. Isän maa, hyi saatana, isänmaa on paikka, jossa me kaikki
+olemme spitaalisia ja kyttyräselkäisiä. — Ujházy, nouskaa vuorille.
+Kiivetkää ylös, niin rajoja ei näy, ne ovat hävinneet, ja valtakunnat
+ovat lakanneet olemasta. Eikä ole olemassa lakikirjoja, eikä rikos ole
+rikos, eikä häpeä ole häpeä, ei ole lakikirjoja eikä pykäliä. Mutta
+_minä_ olen — eikä ketään muuta...»
+
+Jens Lund oli tuokion vaiti:
+
+»_Minä_ olen, ja tähdet ovat.»
+
+»Soittakaa niille, herra, mikä nimenne olikaan, sillä jumaliste ne
+kuuntelevat yhtä hyvin kuin ihmiset. Meidän yllämme ovat tähdet, ja
+kuolema. Mutta nyt minä _elän_ ja olen vapaa, ja soitan elämääni sekä
+tähdille että kuolemalle päin naamaa...»
+
+»Mutta te, kreivi Ujházy» — ja Jens Lund oli pyörähtänyt ympäri
+kannoillaan — »te olette jumaliste menneeltä vuosisadalta».
+
+»Niin», sanoi Joán, jonka ohimoissa veri takoi.
+
+Jens Lund nauroi jälleen:
+
+»Kaikki mitä minä puhun on pelkkää pötyä, mutta mitä minä ajattelen on
+totta.»
+
+»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljaa: »Totta sille, joka _voi_ niin
+ajatella.»
+
+Jens Lund seisoi tuokion. Sitten hän sanoi äkkiä Joánille:
+
+»Tiedättekö mitä te itsestänne luulette? Että olette tuskan ylimys. —
+Mutta, hyvä herra, tuska ei ketään aateloi. _Uskaltaminen_ aateloi...
+meidän vuosisadallamme...»
+
+»Milloin soitatte Bukarestissa?» kysyi hän yht'äkkiä.
+
+»Maanantaina», sanoi Joán eteensä tuijottaen.
+
+»Hm, minä taas tarjoilen sieluani Pestissä.»
+
+»Uutta sieluanneko?» sanoi Joán.
+
+»En» — ja Jens Lund löi yhteen ylöspäin kohotetut kätensä —
+»iankaikkisen sieluni minä tarjoilen pankinjohtajien rouville Pestissä».
+
+Tuokion oli hiljaista. Sitten Joán sanoi:
+
+»Mutta teillä oli kuitenkin äiti, joka synnytti teidät päiväntasaajan
+kohdalla.»
+
+»Ja isä, joka hedelmöitti hänet Arkangelissa. Mutta parahin Ujházy,
+eikö se ole tuiki yhdentekevää? Kysynpä, kuka muistelee herra Bonaparte
+vanhempaa? Historia alkaa herra Napoleonista. Isäni oli kotoisin
+Lögstöristä ja meni naimisiin rudköbingiläisen purjelaivan kanssa.
+Laivaväkeen kuului Jensine Jensen, joka tuli raskaaksi Jäämerellä ja
+synnytti minut maailmaan päiväntasaajan kohdalla.»
+
+»Rudköbing?» sanoi Joán.
+
+»Niin. Sitä ette tunne.»
+
+»Ettenkö tuntisi», sanoi Joán ja puhui hiljaa kuin ennen. »Se on
+Tanskassa».
+
+»Sekin Tanskassa?» sanoi austraalialainen ja katseli vuorotellen
+molempia, aivan kuin olisi tahtonut ottaa heistä mittaa.
+
+»Niin, sitä sanotaan Tanskaksi», sanoi Jens Lund. »Rudköbing on
+Langelantia, ja Langelanti on viiru meressä. Sähkö ja minä, me tulimme
+Langelannista. [Hans Kristian _Örsted_, kuuluisa tanskalainen fyysikko
+ja sähköopin tutkija, synt. 1777 Rudköbingissä. _Suom._] Ujházy,
+ihmisellä ei ole mitään alkuperää. _Minä synnyin ja olen_. Kenellä
+olisi oikeutta kutsua meitä? En tottele ketään. _Olen mikä olen_. Ja
+minä synnyin aamupäivällä onneatuottavien tähtien merkeissä...»
+
+»Uskotteko tähtiin?» hymyili Joán.
+
+»Kuka osaa sanoa mihinkä uskoo? Sille, joka elää, ei kuolemaa ole
+olemassa. Mutta mitä sille on olemassa, joka on kuollut, voitteko
+sen sanoa, herra Ujházy, anteeksi, kreivi Ujházy? Olen lukenut, että
+maapallo on pienin maailmojen joukossa ja että jokainen tähti on
+maailma. _Siellä_ on tilaa monille kuolleille, jotka tulevat pienestä
+maasta...»
+
+»Ja kun _te_ kerran olette kuollut», sanoi Joán ja puhui
+puolittain laulavin äänenpainoin, »annatteko silloin laivan lähteä
+päiväntasaajalle, jossa tuhkanne levitetään kuten pöly valtameren
+pinnalle?»
+
+»En», sanoi Lund.
+
+»Ettekö?»
+
+»En» — ja Jens Lund punastui tahtomattaan sen merkillisen
+ristiriitaisuuden johdosta, jota hän vaistomaisesti, sielunsa pohjalla
+tunsi. »En, tahdon levätä äitini vieressä, ja hän lepää Langelannissa.»
+
+Hymy oli häivähtänyt Joánin kasvoille.
+
+»Tanskassa», sanoi hän.
+
+Ja ehkäpä vapautuakseen omista ajatuksistaan hän sanoi vähän ajan
+kuluttua:
+
+»Budapestin naiset ovat kauniita, herra Jens Lund.»
+
+»Naiset», sanoi tämä ja potkaisi jalallaan lattiaa, aivan samoin kuin
+australialainen. »En tunne heitä. Kun tulen tuntemaan heitä, niin
+nähtävästi rakastun heihin. — Sitten tahdon rakastaa monta, jotta
+_yksi_ ei pääsisi minua lannistamaan.»
+
+Joán nauroi:
+
+»Saman, mitä juuri sanoitte, sanoi minulle kerran eräs intialainen.»
+
+»Siis on totta, että intialaiset ovat viisaita», sanoi Jens Lund.
+
+»Hän oli viisas. Hän puhui päivästä, jolloin keltaihoiset tulvivat
+ylitsemme kuin hyökyaalto ja peittävät meidät kuin santa.»
+
+Jens Lund nousi:
+
+»Niin, siitähän kirjoitetaan sanomalehdissä. Muuten en koskaan lue
+sanomalehtiä. Keltaihoiset? Ne tulevat ja peittävät ne, jotka silloin
+elävät. Ja nyt elämme me. — Hyvää yötä, kreivi Ujházy. Hyvää yötä,
+herra... jonka nimeä en muista.»
+
+»Collyett», sanoi Henry.
+
+»Collyett, aivan niin. Nukutteko hansikkaat kädessä?»
+
+»Hansikkaat kädessä?»
+
+»Niin öisin. Minä ainakin. Hieron käsiäni ihovoiteella ja maatessani
+käytän hansikkaita. Niin pitäisi teidänkin tehdä — sormienne takia. —
+Hyvästi, Ujházy. Tiedättekö mitä luulen — te kuulutte niihin, jotka
+muistavat liian hyvin, ja liian paljon. Ei pidä muistaa — on vain
+mentävä eteenpäin. Nyt minä menen Budapestiin. — Hyvää yötä.»
+
+Jens Lund nyökäytti päätään ja lähti.
+
+Tuokion verran istuivat molemmat vaiti. Sitten Collyett sanoi:
+
+»Hän oli merkillinen.»
+
+»Niin oli.»
+
+He olivat jälleen vaiti, kunnes austraalialainen virkkoi:
+
+»Hän puhui niin paljon. Mutta en voi muistaa, mitä hän sanoi.»
+
+Taas oli hiljaista.
+
+»Mutta kenties», sanoi Henry, »muistan sen vuoden kuluttua».
+
+»Kenties.»
+
+Austraalialainen sytytti savukkeen.
+
+»Mutta mitenkä hän siis soittaa?» sanoi hän ja katseli Joánia.
+
+Joán, joka istui silmät ummessa, ei vastannut kohta.
+
+»Soittaa?» sanoi hän sitten. — »Hän soittaa vuorelta, jonka huipulla
+hän seisoo ja josta on näköala yli maan.»
+
+Kohta sen jälkeen hän nousi:
+
+»Nyt minä annan heidän laittaa kuntoon yötä varten.»
+
+Kun konduktööri astui sisään, seisoivat he käytävässä ja katselivat
+ulos pimeään.
+
+»Nyt kai olemme Unkarissa», sanoi Henry.
+
+»Niin», sanoi Joán, »nyt olemme Unkarissa».
+
+Heidän tupakkansa savu muodosti kehiä, jotka haihtuivat jälleen.
+
+»Kuinka merkillisesti ne haihtuvat», sanoi austraalialainen ja seurasi
+kehiä silmillään.
+
+»Niin.»
+
+»Olen usein koettanut», sanoi Henry, »muodostaa ne sellaisiksi kuin
+tahdon. Mutta siihen en kuitenkaan pysty.»
+
+Joánin silmät seurasivat savua.
+
+»Ehkä herra Jens Lund pystyy», sanoi hän.
+
+Mutta Henry Collyett nauroi ja sanoi.
+
+»Ei kai hän sentään osaa mitä hyvänsä, piru vie.»
+
+He erosivat, ja Joán meni omaan osastoonsa. Hän sytytti molemmat
+vahakynttilät, jotka hänellä aina oli matkoillaan mukana, ja asetti ne
+pöydälle kahteen pieneen jalustaan. Sitten hän sammutti sähkölampun ja
+meni levolle.
+
+Hän oli maannut kauan, enemmän kuin kaksi tuntia, kun oveen koputettiin.
+
+Tulija oli austraalialainen.
+
+»Nukutteko?» sanoi hän. »En tiedä miksi en saa unesta kiinni. Saanko
+istua tuokion täällä?»
+
+»Kernaasti», vastasi Joán.
+
+He eivät kuulleet mitään muuta kuin junan jyminää — nyt se kulki sillan
+yli, nyt yli lakeuden, nyt jonkin tuntemattoman kaupungin ohitse.
+
+Joán ei liikahtanut. Keltaisen kynttilänvalon kajo lankesi hänen
+hiljaisille kasvoilleen.
+
+»Minusta tuntuu», sanoi austraalialainen hiljaa, tuijottaen punaiseen
+kattoon, »että tämä päivä on ollut ihmeellinen. Eikä sentään ole mitään
+tapahtunut.»
+
+Joán sanoi avaamatta silmiään:
+
+»Mitä te sanotte tapahtumiseksi, Henry? Että uppoamme juninamme
+päivinemme virtaan taikka että joku rosvo ryöstää meiltä
+pankkiosoituksemme?»
+
+Hän makasi hiljaa. Sitten hän sanoi ja avasi silmänsä:
+
+»Nyt minä lähden Tanskaan.»
+
+»Tanskaan?» sanoi Henry ja hätkähti.
+
+»Niin. _Sinne_, jossa tahdon soittaa — viimeksi.»
+
+»Joán», sanoi Henry, eikä hän koskaan ennen ollut käyttänyt Joánin
+etunimeä.
+
+Mutta Joán ei puhunut enää. Ja austraalialainenkin oli vaiti.
+
+Hän istui hyvin suorana molempien vahakynttilöiden ääressä — aivan kuin
+vartiossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka nojasi Tanskan
+valtionrautateiden punaisiin patjoihin. Hänen säestäjänsä oli kysynyt
+jotakin.
+
+»Mitä tahdotte?» sanoi hän.
+
+Hänen päänsä oli raskas. Oli kuin hän näitä lakeita ja sateisia
+tienoita matkatessaan olisi uudelleen elänyt koko menneen elämänsä.
+
+»Kohta olemme perillä», sanoi pikku pianisti joka täsmällisenä kuin
+kello järjesteli ja sulki matkalaukkuja nyt kuten aina ennenkin.
+
+»Joko nyt?» sanoi Joán, ja näki asemayhdyskunnan ensimmäisen
+rakennuksen. »Missä meidän on soitettava täällä?»
+
+»Jossakin Naisyhdistyksessä.»
+
+»Vai niin.»
+
+Joán nousi.
+
+»Vieläkin sataa hiukan», sanoi hän ja katseli taloja, joita alkoi näkyä
+enemmän.
+
+Sitten juna pysähtyi.
+
+Joán sai auki vaununoven.
+
+»Onko tämä 'Raja'?» kysyi hän junapalvelijalta, joka ei kuullut
+kysymystä; hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa »Länsipuolella kuuta».
+
+Keskikokoinen mieshenkilö seisoi aivan heidän vaununsa edessä,
+nahkalakki päässään.
+
+»On, tämä on 'Rajaa'», sanoi keskikokoinen mies ja nosti lakkiaan. »Ja
+te olette ehkä herra Ujházy?»
+
+»Niin olen.»
+
+»Minä olen puheenjohtaja», sanoi äkkiä eräs aivan nuori tyttö, joka
+astui esille keskikokoisen miehen takaa, samalla kuin kaikki veri
+valahti hänen valkeille kasvoilleen. »Ja tässä on isäni.»
+
+
+
+
+
+
+II
+
+
+
+
+1.
+
+
+Joán jäi, hiukan hämmentyneenä, seisomaan vaunun astuimelle.
+
+Sitten hän sanoi ja alkoi äkkiä nauraa, katsellessaan noita pieniä
+kasvoja, jotka punastuneinakin kävivät vielä punaisemmiksi:
+
+»Te olette nuori, neiti.»
+
+Keskikokoinen isä sanoi:
+
+»Niin hän on, mutta jonkun on kai uskallettava... ja tyttäreni uskalsi.»
+
+He alkoivat kulkea asemasiltaa pitkin. Nuori tyttö siirtyi isänsä
+toiselle puolelle. Kaikki tervehtivät, mutta tuo keskikokoinen ja
+tanakka mies vain nyökäytti päätään vastaukseksi.
+
+»Mutta niinhän se on», sanoi hän, »että olosuhteet ovat pienet».
+
+Ja Joán, joka yhä vielä oli jollakin tavoin hämmentynyt tietämättä
+miksi, ajatteli kutsun lähettänyttä yhdistystä ja sanoi:
+
+»Niin, pitäähän toivoa, että konserttiin tulee väkeä.»
+
+Nuori tyttö käänsi päätään ja katsoi isäänsä. Mutta isä vastasi
+niinkuin se, joka ei ole edes ajatellutkaan asiaa:
+
+»Enpä tiedä. Mutta saattaahan tulla.»
+
+»Toivottavasti, sillä muutenhan koituu yhdistykselle tappiota», sanoi
+Joán neidille.
+
+Neiti Gerda Johansen ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan katse luotuna
+tiehen, jota hänen jalkansa astuivat. (Kuinka somat jalat hänellä on,
+ajatteli Joán.)
+
+Ja isä kertasi vähän ajan perästä samat sanat:
+
+»Mutta olosuhteet ovat pienet», ja katsoi suoraan eteensä, aivan kuin
+olisi tahtonut mitata, seisoivatko puhelinpylväät suorina.
+
+He olivat vaiti kaikki kolme, kulkiessaan eteenpäin pitkin tietä, ja
+Joán, joka ei tietänyt mitä puhuisi, kääntyi katsomaan Hans Haackea.
+Tämä tuli perässä kantaen toalettilipasta ja sateenvarjoa, joista hän
+ei koskaan luopunut, sillä ne olivat lahjoja rakastetulta.
+
+»Tässä on pianisti Haacke», sanoi Joán.
+
+Ja kun tervehdykset oli suoritettu, kuljettiin jälleen eteenpäin eikä
+kukaan puhunut nytkään mitään. Mutta palvelija, joka tuli takimmaisena
+eikä koskaan ollut millänsäkään, kuului viheltelevän.
+
+Mutta äkkiä sanoi neiti, aivan kuin vahingossa tai niinkuin hän olisi
+salaa tahtonut nykäistä jotakuta:
+
+»Mutta kaikkein pahin on matkustajakoti.»
+
+Tanakka isä käänsi aivan vähän päätään Joániin päin ja sanoi:
+
+»Senvuoksi olemmekin laittaneet kuntoon pari huonetta meillä... jos
+niinkuin te ja herra Haacke tahtoisitte...»
+
+Mutta Joán lausui ja hänen sanansa tulivat miltei liian äkkiä:
+
+»Paljon kiitoksia. Mutta minun täytyy aina levätä ennenkuin soitan.»
+
+»Sehän on selvää se», sanoi isä aivan samalla äänellä kuin ennen.
+»Tahdoin vain ilmoittaa.»
+
+He tulivat kadulle, joka oli pitkä ja kurainen.
+
+»Niin, kivitys puuttuu», sanoi herra Johansen, joka oli katsellut
+Joánin wieniläisjalkineita.
+
+»Mutta sen sijaan on meillä sähkövalo», lisäsi hän.
+
+»Ja se on ylpeytemme», sanoi neiti ja naurahti äkkiä joko tuntien
+kevennystä siitä, ettei Joán tullut heidän vieraakseen, tai tahtoen
+salata pettymystään.
+
+»Niin», sanoi Joán. »Tanskassa on kaikki niin edistynyttä.»
+
+»Niinhän sitä sanotaan», lausui kauppias Johansen.
+
+»Mutta tästä kulkee siis raja?» kysyi Joán.
+
+»Tästä», sanoi keskikokoinen isä, ja äänenpaino oli vallan toinen hänen
+sanoessaan tuon ainoan sanan.
+
+»Kas tuolla», sanoi neiti ja ojensi käsivartensa, »tuolla on raja».
+
+»Tässä on siis majatalo», sanoi herra Johansen, pysähtyen pitkän
+punaisen huonerivin eteen, jonka portti oli kuin mikäkin myrskyn
+murtama aukko.
+
+»Kiitos», sanoi Joán. »Näkemiin.»
+
+»Me syömme puoli seitsemän», sanoi kauppias »jos saamme tarjota mitä
+on».
+
+Hän ojensi kätensä, ja myös Gerda-neiti ojensi omansa — pienen käden,
+tunsi Joán. Ja vierekkäin, äänettöminä, mutta aivan kuin molemmat
+olisivat astuneet askelensa hyvin varmasti, he menivät, isä ja tytär.
+
+Tuuli oli rikkonut ruudun ulko-ovesta, ja kun Joán astui ensimmäiseen
+huoneeseen, näki hän ränstyneen biljardipöydän, joka seisoi yksinään
+autiolla lattialla. Hans Haacke istuutui tuolille, pidellen lipasta
+ja sateenvarjoa sääriensä välissä, niinkuin mikään ei olisi häntä
+liikuttanut, kun taas palvelija, jonka berliniläissilmät vilkkuivat
+vahingonilosta, sanoi palvelevalla äänellä ovelta:
+
+»Soitanko, herra kreivi?»
+
+Berliniläinen soitti.
+
+»Ketään ei tule», sanoi hän ja soitti jälleen — ja samassa ponnahti ovi
+auki ja sisään syöksyi mieshenkilö, joka nähdessään Joán Ujházyn alkoi
+sukia pörröistä tukkaansa — hätäisin, harittelevin sormin.
+
+»Olemme tilanneet huoneet», sanoi Joán.
+
+»Niin, kyllä» — ja äkkiä lennähtivät miesolion sormet tukasta
+nenäliinaan, joka hänellä oli kaulassaan kauluksen asemesta. »Mutta me
+luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille.»
+
+Joán sanoi:
+
+»Olin halunnut jäädä tänne.»
+
+Ovi nykäistiin auki viereiseen huoneeseen (»Kuinka täällä vetää», sanoi
+Hans Haacke, joka aina pelkäsi saavansa luuvaloa sormiinsa), ja kimeä
+ja kova naisääni kaikui huoneiden halki:
+
+»Jensen, vie herrat seurusteluhuoneistoon.»
+
+Edeskäypä, joka kaiken aikaa aivan kuin nytkäytteli lanteitaan, sanoi:
+
+»Niin, ehkä herrat tahtovat käydä tänne», ja hän kulki edellä, käytävää
+pitkin, joka vei kolmeen huoneeseen. Niiden työntöovet olivat leveät ja
+valkeiksi lakatut ja ne olivat halkeilleet kaikista liitoksistaan.
+
+»Niin, jos herrat voivat tässä odottaa», sanoi edeskäypä ja sysäsi
+esiin pari tuolia, jotka olivat valkeiksi lakatut ja vinoon halkeilleet
+kuten ovetkin.
+
+»Te kai pidätte huolen matka-arkuista», sanoi Joán berliniläiselle,
+joka lähti edeskäyvän mukana.
+
+Kun nuo kaksi tulivat käytävään, sanoi edeskäypä ja keikautti päätään,
+katsoen toista ylhäältä alas:
+
+»Mistäs te olette, jos niinkuin uskaltaa kysyä?»
+
+»Olen berliniläinen.»
+
+»Vai niin, niistähän saa usein kuulla», sanoi herra Jensen ja alkoi
+aiheettomasti nauraa.
+
+Palvelijatar tuli heitä vastaan, pinkka kosteita lakanoita
+käsivarrellaan. Hän oli avokaulainen ja hänellä oli koralleja.
+Otsakiharansa hän oli ehtinyt kähertää, mutta pään takaosa oli
+kokolailla epäjärjestyksessä.
+
+»Tähän sijoitamme herrat», huusi hän ja avasi oven erääseen huoneeseen,
+ensimmäisessä kerroksessa.
+
+Mutta edeskäypä juoksi ylempään kerrokseen ja paukautti jonkin oven
+perässään kiinni.
+
+Berliniläinen seisoi keskellä huonetta, jossa palvelijatar alkoi
+levittää lakanoita siniseen, keltaisilla arabeskimaalauksilla
+koristettuun sänkyyn.
+
+»Täällä täytyy lämmittää», sanoi berliniläinen, joka takaapäin mittaili
+silmillään naispuolista palvelusväkeä.
+
+»Niinpä sitä täytyisi», sanoi palvelijatar ja läimäytti punaisilla
+kämmenillään lakanoita. »Mutta kaakeliuuni on hajoitettu, ja
+lämpöjohtoa» (hän osoitti jotakin rautakalteria, joka viersi
+ikkunalautaa) »eivät ne koskaan ole saaneet kuntoon. Mutta voimmehan
+laahata öljykamiinan tänne herroja varten.»
+
+Seurusteluhuoneistossa istui Hans Haacke yhä pidellen lipasta pyöreillä
+polvillaan.
+
+»Milloin se alkaa?» sanoi hän ja katseli suoraan eteensä.
+
+»Luultavasti kello kahdeksalta», vastasi Joán, mittaillen silmillään
+sinisiä fajanssimaljakoita, jotka koristivat valkeita seinähyllyjä.
+
+»Missä?» kysyi Hans Haacke taas ja katseli yhä suoraan eteensä.
+
+»Täällä», vastasi Joán jälleen ja huomasi, että fajanssimaljakot
+olivatkin puuta.
+
+Hans Haacke istui hetken vaiti ja sanoi sitten:
+
+»Eivätkö ne ihmiset kutsuneet teitä?»
+
+»Kutsuivat kyllä», vastasi Joán ja näki jälleen edessään pienen
+puheenjohtajattaren, sellaisena kuin tämä oli sukeltautunut esiin
+rautatieasemalla.
+
+»Tyttö oli sievä.»
+
+»En huomannut häntä», sanoi Hans Haacke.
+
+Joán alkoi hymyillä, tietämättä itsekään pikkuneidin punaisille
+kasvoilleko vaiko Hans Haackelle.
+
+»Ette, Haacke», sanoi hän, »sillä te ette koskaan huomaa mitään».
+
+»Mitäs huomaamista siinä on», sanoi Haacke ja istui ennalleen.
+
+Ovi avautui, ja berliniläinen tuli sanomaan, että kaikki oli kunnossa.
+
+»Sikäli mikäli», lisäsi hän.
+
+Joán ja Haacke menivät ulos ja tapasivat portailla edeskäypä Jensenin,
+joka paljon vettä ja vahaa tuhlattuaan oli saanut jakauksen päähänsä ja
+näytti siltä, kuin hänen hiuksissaan olisi ollut pari valkkia.
+
+Palvelijatar huusi toisesta huoneesta:
+
+»Jensen, tänne panemme toisen»; ja piika näyttäytyi erään huoneen
+ovella, jonka kalustuksena oli ruskeaksimaalattu sänky suurine
+höyhenpatjoineen.
+
+»Niin, tässä se olisi, herra», sanoi herra Jensen, joka oli saanut
+käsiinsä öljykamiinan ja laahasi sitä Joánin huoneeseen.
+
+»Niin, herra katselee ikkunoita», sanoi hän, »kyllähän minä olen
+yritellyt tukkia niitä paperilla... Sillä rakennus laskee ja laskee,
+niin että on vallan surkeata. Mutta sehän rakennettiinkin suorastaan
+niitylle, niinkuin sanotaan, kun tämä kaupunki perustettiin. Mutta
+Thomsenin täytyikin luopua koko puuhasta, ennenkuin se valmistui, ja
+huonekalut kun oli piirustettu Kööpenhaminassa ihan. Ja Olesenin olo
+on vähän huononpuoleista, niin että nyt alkaa kaikki ränstyä käsiin...
+Kyllähän minä», ja herra Jensen törmäsi ikkunaan, jota Joán yritti
+sulkea tiukempaan.
+
+»Kiitos», sanoi Joán.
+
+Mutta herra Jensen jutteli juttelemistaan, lakkaamatta sormiellen
+pehmeätä paidanrintamustaan, joka oli niin ohueksi kulunut, että paljas
+rinta kuulsi läpi.
+
+»Mutta sali on hieno», sanoi hän, »se jossa herra soittaa... Se saatiin
+näet valmiiksi ennenkuin Thomsenille tuli lähtö, ja salihan se on, joka
+koko laitoksen pystyssä pitää.»
+
+»Kuinka niin?» sanoi Joán, joka kiilloitti kynsiään.
+
+»Herra nähköön, tällä paikkakunnallahan pidetään niin monenlaisia
+kokouksia ja esitelmiä» — puhuessaan herra Jensen hieroi hiustupsujaan
+edestakaisin kuin jokin hyväilyhaluinen vuohi — »tämä paikkakuntahan
+on valistunutta, ja maalaiset ovat nekin, Herra nähköön, _mukana_,
+niinkuin sanotaan... vaikka vaikeaksi se käy semmoiselle, joka on
+tottunut toisenlaiseen ja parempaan... minähän olen Kööpenhaminasta. Ja
+yksitoikkoistahan täällä on, kaikin tavoin.»
+
+»Niin», sanoi Joán, joka oli saanut kyntensä valmiiksi.
+
+»Ja olihan sitä alkujaan muutakin mielessä», sanoi herra Jensen.
+»Laulanhan minä tenoria ja olin aikonut teatteriin.»
+
+»Teatteriin aikovat monet tässä maassa», sanoi Joán.
+
+Herra Jensen hymyili.
+
+»Niin», sanoi hän, »ja maa on pieni, niin että kaikki eivät voi päästä
+esiin. Mutta eihän sitä luonnolleen mahda, ja kansa on valistunutta.»
+
+Joán seisoi ja katsoi ikkunasta. Puhelinpylväät seisoivat rivissä
+pitkin pitkää katua.
+
+»Mutta mehän luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille»,
+sanoi herra Jensen jonkinlaiseksi päätökseksi. »Herra Johansenin talo
+on hieno... mutta herra Johansen onkin niin sanoakseni jonkinlainen
+puheenjohtaja täällä.»
+
+»Mutta kai herra menee sinne vieraisille», jatkoi herra Jensen, joka
+vihdoinkin suvaitsi siirtää tiukkoihin housuihin kätketyt säärensä
+oveen päin.
+
+Joán kääntyi. Öljykamiina kärysi niin että koko huone oli katkua täynnä.
+
+»Menen», sanoi hän koneellisesti. »Tahdotteko käskeä palvelijani tänne.»
+
+Herra Jensen meni.
+
+Joán pani pitkäkseen sohvalle. Erikoispiirustusten mukainen sohva ei
+oikein soveltunut makaamiseen. Ja öljykamiina kärysi yhä. Mutta hän ei
+uskaltanut sitä sammuttaa, sillä sitten tulisi kai niin kylmä, että
+hänen sormensa kohmettuisivat.
+
+Joán makasi ja tuijotti eteensä huoneeseen. Oviruutu oli haljennut
+ja paikattu paperilla, jossa oli sana »Folketidende». Tässä talossa
+korjattiin kaikki puutteet sanomalehtipaperilla.
+
+Kun berliniläinen tuli sisään, ponnahti Joán sohvalta, niin että hänen
+sheviottitakkinsa jäi kiinni erääseen taiteellisesti taottuun nastaan,
+jommoisilla päällinen oli kiinnitetty.
+
+»Ei», sanoi hän, »kyllä täällä tulee liian kylmä. Menkää sinne
+Johansenille ja sanokaa, että pyytäisin saada olla tunnin verran
+siellä. Missä Haacke on?»
+
+»Herra Haacke on pannut maata.»
+
+»Vai niin.»
+
+Berliniläinen seisoi tuokion.
+
+»Tässä talossa se on ainoa mahdollisuus», sanoi hän. »Ihmissuvun
+täytyy pyristellä täällä lakanain välissä, voidakseen säilyttää
+ruumiinlämpönsä. — No niin, menen siis», lopetti hän.
+
+Kun Joán vähän ajan kuluttua astui ulos hotellinportista, ajoivat eräät
+umpivaunut ohitse. Etupenkillä istui nuori tanakka mies. Joán kääntyi
+katsomaan herran kasvoja, jotka hänestä näyttivät tutuilta.
+
+Sitten hän kulki viistoon tien poikki, kauppias Johansenin punaiselle
+talolle. Ovessa ei ollut kylttiä eikä nimeä. Iso rakennus kohosi
+leveänä ja raskaana maasta.
+
+Joán astui sisälle kauppaan, jossa nenätön puotipalvelija seisoi pitkän
+naarmuisen myymäläpöydän takana, ja hän kysyi, pääseekö tätä tietä
+herra Johansenille. Puotipalvelija oli jo nostanut pöydän levyn ja
+sanonut — Joánista näytti, että tuon ihmisen oli vallan hiki:
+
+»Joo, pääseehän herra tästä» — kun sisään astui eräs vaaleapartainen
+herra.
+
+»Taivas varjelkoon, ei, saanko näyttää teille tietä», sanoi tulija.
+
+Ja hän kuljetti Joánin jälleen kadulle ja sisään portista. Portaat
+olivat täynnä kukkia.
+
+»Olkaa hyvä», sanoi vaaleaverinen herra, »tuonne ylös».
+
+Kun Joán oli noussut portaita, avasi pikku neiti itse ovet suoraan
+huoneisiin.
+
+»Terve tuloa», sanoi hän ja puristi Joánin kättä aina peukalonjuurta
+myöten. »Sitähän me ajattelimmekin, että majatalomme on liian mahdoton.
+Hyi, siellä on aivan kauheata. Mutta täällä ei teitä kukaan häiritse.
+Nyt vain suljemme nämä» — ja hän alkoi sulkea toisiin huoneisiin vieviä
+kaksoisovia, aivan kuin olisi tehnyt jotakin, josta jo ennen on sovittu
+— »ja tuolla sisällä on makuuhuone».
+
+Hän heitti pikaisen silmäyksen huoneeseen, ja meni. Joán olisi tahtonut
+sanoa jotakin, pyytää anteeksi. Mutta tyttö oli ehtinyt mennä —
+kaksoisovesta, jonka hän sulki.
+
+Joán ei voinut olla hymyilemättä seisoessaan siinä: totisesti, täällä
+saattoi olla rauhassa. Se oli ihanaa. Hän hymyili yhä (miten somasti
+varma hän oli, tuo pieni puheenjohtaja-neitonen), kulkiessaan pöydän
+ympäri, kattolampun alla. Kaikki nuo sohvan ja pianon yläpuolella
+olevat, mustiin kehyksiin ja harmaalle kartongille kiinnitetyt kuvat
+olivat valokuvasuurennuksia. Voimakkaita kasvoja, miehillä maalaiset
+kaulahuivit aina leukaa myöten. Tuossa oli merkilliset kasvot. Niin,
+mitä ne oikein muistuttivat, nuo silmät, tai tuo otsan rakenne? Mitä
+se oli, ja missä? Ja ketä? Voi, häntä, Kultaisen Sarven emäntää
+Montreuilissä... sellaisena kuin tämä istui iltaisin keittiössään,
+takkatulen edessä. Hänellä oli samanlaiset silmät.
+
+»Kertokaa vielä», sanoi hän aina, »kertokaa vielä».
+
+Ja Joánin täytyi kertoa kertomistaan, samalla kuin vanhus istui ja
+katseli ihmeellisinä silmineen (niin, silmät olivat samat) takkatuleen.
+
+»Mutta miksi ette itse matkusta Parisiin, madame Chabou?» oli hän
+kysynyt.
+
+Mutta vanhus oli vastannut:
+
+»Meikäläiset eivät matkusta. Meikäläiset jäävät tänne. Minä rakensin
+talon siihen missä satuin olemaan. Mutta lupa ajatella on kullakin.»
+
+Ja iltamyöhään täytyi hänen istua ja kertoa Chabou-muorille suurista
+kaupungeista ja avaroista maista.
+
+»Niin, herra», sanoi vanhus, »maailma on suuri».
+
+»Suuri ja pieni, madame Chabou.»
+
+Mutta tämä katseli häntä liian suurilla silmillään.
+
+»Suuri sille, joka ei sitä tunne», sanoi hän.
+
+... Joán oli jäänyt seisomaan kuvan eteen. Aikoessaan kulkea eteenpäin
+oli hän kaatamaisillaan kölninvesipullon, joka oli pienellä pöydällä.
+Pullo heilahti, mutta hän sai siitä kiinni. Tuo tuoli oli mukava.
+Kaikki huonekalut olivat oikeastaan uusia, mutta näyttivät kuitenkin
+siltä, kuin olisivat jo kauan olleet tässä huoneessa. Erään pienen
+pöydän alla oli pari kolme hyllyä — ai niin, valokuva-albumit.
+
+Joán otti yhden ja avasi sen.
+
+Siinä hän oli taas, ensisivulla, »talonpoikaisvaimo» seinältä. Hän
+se oli. Mutta tämä pieni kuva oli parempi. Kuinka vallitsivatkaan
+silmät noita kasvoja! Mutta suu kulki vahaisena viivana kasvojen
+alaosan poikki. Joán käänsi lehteä. Samoja kuvia kuin seinilläkin.
+Samoja. Ja kaikilla oli samanlaiset silmät kuin vanhuksellakin. Mutta
+kasvot kapenivat, leuka ei enää ollut niin varma. Ja oli kuin silmät
+olisivat kasvaneet. Tuo nuori tyttö oli pelkkiä silmiä, hän. Ja suu
+kävi täyteläiseksi, kaartuvin huulin. Joán avasi vaistomaisesti jälleen
+ensimmäisen sivun. Niin, tuo vanhus oli _polttanut_ silmänsä koko
+sukuun, kauttaaltaan...
+
+Niin, se oli totta, puheenjohtaja-neidillä oli ollut sama katse nyt
+äsken, kun hän seisoi ja katseli huonetta.
+
+Vanhus oli siis — ja Joán lehteili edelleenkin albumia —
+äidinäidin-äiti. Ja _tuossa_ oli äidinäiti, silkkipuvussa ja kaulassa
+kultasolki. Mutta tuo oli äiti, hiukan avorintaisena ja medaljonki
+kaulassa.
+
+Niin, silmät olivat kyllä samat. Mutta niiden ilme oli muuttunut. Tuon
+nuoren tytön katse (siinä hän oli jälleen ylioppilaslakissaan) oli
+suorastaan kuumeinen...
+
+Hm, nuo toiset kuvat, ne esittivät varmaan isän sukua. Oikein
+miellyttäviä, vaaleaverisiä ja kunnollisia... Tuo esimerkiksi oli
+sen meijeristin näköinen, jonka he kymmenen vuotta sitten saivat
+saarelleen, kun Joánin isä tahtoi perustaa meijerin. Hän valitti aina,
+ettei saarella voinut saada lasillista oikeata olutta, ja sepitti
+säkeitä runokirjaan — »jos ehkä herra kreivi suvaitsisi niitä lukea».
+
+Jokin ovi kuului käyvän, ja Joán sulki vaistomaisesti albumin.
+
+Hän nousi ja astui pianon luo.
+
+Mutta mikä se oli? Todellakin valopainos, Corot’ta: murheellisia ja
+tummia Corot’n puita.
+
+Ja tuolla ikkunakomerossa riippui myös pari. Omituista, kuinka
+ne olivatkaan saattaneet joutua tänne. Ja tuo, tuolla — ja Joán
+kumartui eteenpäin voidakseen nähdä — se oli, totisesti, se oli »_Le
+Crépuscule_».
+
+Joán jäi seisomaan ja vei vaistomaisesti käden silmilleen. Omituista,
+hän oli saattanut unohtaa, että tänään oli äidin syntymäpäivä.
+Ensimmäinen kerta, jolloin hän oli sen unohtanut — kaikkina näinä
+vuosina...
+
+Hän muisti hyvin, että isä oli ottanut »_Le Crépusculen_» paikaltaan
+kaakeliuunin vierestä kohta äidin kuoleman jälkeen ja ripustanut sen
+huoneeseensa kirjoituspöytänsä viereen...
+
+Ehkä tuossa ranskalaisessa kuvassa oli jotakin »tanskalaista» — tuossa
+hämärässä.
+
+Äiti istui niin usein ja tuijotti siihen — sen hämärään, joka aivan
+tuntui sulkeutuvan.
+
+Joán käänsi päätään. Hän saattoi majatalon viimeisen ikkunan kautta
+nähdä suoraan sisälle erääseen huoneeseen. Edeskäypä Jensen seisoi
+keskellä lattiaa ja käänteli ja väänteli vartaloaan — ai niin, hän
+seisoi peilin edessä.
+
+Joán kohotti silmänsä: majatalon pääty oli hiukan vino. »Hotel
+Danmark», luki Joán. Kirjaimet olivat punaiset valkealla pohjalla.
+Mutta pari niistä oli hiukan vaillinaista, sillä kalkkirappausta oli
+pudonnut pois. Joán piti yhä silmänsä kiinnitettyinä tuohon punaiseen
+valkealla pohjalla, kunnes hän antoi niiden liukua rakennuksen seinää
+pitkin. Edeskäypä seisoi aina vain ja tähysteli itseään, edestä ja
+takaa, peilinsä edessä.
+
+Mutta Joánin katse liukui »Danmarkista» alemma.
+
+Siinä aukossa, joka oli olevinaan portti oli saranoita — neljä isoa,
+alastonta saranaa...
+
+Kun Joán palaisi kotiin, muuttaisi hän isänsä huoneisiin. Flyygelin
+hän sijoittaisi siihen, missä isän työpöytä oli. Ne huoneet olivatkin
+pohjoiseen. Kuinka vähän hän oikeastaan oli tuntenut isäänsä tai tiesi
+hänestä. Mutta hänhän olikin aina puhunut niin vähän, isä. Varsinkin
+niinä vuosina, jolloin hän aina vain luki, myöhään ja varhain —
+monia monituisia kirjoja, lääketieteellisiä teoksia ja filosofeja ja
+»muistelmia», luki lukemistaan.
+
+Joán muisti, miten hän kerran loma-ajalla oli tullut sisään isän
+huoneeseen.
+
+»Täällä sinä istut kaiket päivät, isä», oli hän sanonut, »emmekö
+matkustaisi jonnekin? Voisimmehan lähteä Konstanzaan...»
+
+»Matkusta sinä», sanoi isä.
+
+»Entäs sinä? Sinä istut täällä ja luet yhtä mittaa...»
+
+»Niin» ja isä tuijotti jälleen kirjaansa — »täytyyhän ajan kulua»,
+sanoi hän. »Ja sitäpaitsi, ehkäpä saattaisi löytää jonkin selityksen.»
+
+»Selityksen?» oli Joán kysynyt.
+
+»Niin», vastasi isä, »tarkoituksettomuuden selityksen».
+
+Ja isä oli jatkanut lukemistaan.
+
+Mutta viimeisinä vuosinaan hän ei edes lukenut. Hän vain ratsasti,
+aina ja yhä, aamuin ja iltapäivin, aamupäivällä ja auringon laskettua,
+ratsasti yksinään, ympäri saarta, aivan kuin olisi ratsastanut ainaista
+ympyränkehää. Ja nyt hän oli kuollut, yksinään.
+
+Tietämättään Joán oli kääntänyt kasvonsa ja tuijotti jälleen Corot’n
+»Hämärään».
+
+Kuinka rajattomasti hänen isänsä olikaan mahtanut rakastaa äitiä. Mutta
+äiti oli kuin hänen verensä hiljaa, aivan hiljaa olisi valunut kuiviin,
+kunnes hän vihdoin kuoli tuona päivänä. Kuinka hyvin hän muistikaan
+kuolinpäivän, ja hän oli sentään ollut silloin niin pieni. Hän oli
+juossut rakennuksen halki, ihmisestä toiseen, ja tahtonut tarttua heitä
+kädestä ja kysynyt: »Miksi, miksi äiti on kuollut?»
+
+Joán lähti jälleen ikkunan luota — kulki huonekalujen ohitse,
+vaistomaisesti ja niitä näkemättä, aivan kuin olisi jo kauan liikkunut
+huoneessa.
+
+Tuossa oli viikkolehti. Se oli sunnuntain kuvalehti »Illustreret
+Tidende». Sitä hän ei ollut nähnyt.
+
+Joán avasi lehden.
+
+Oh, siinä oli hänen kuvansa — se kuva, joka aina oli lehdissä.
+
+Oveen koputettiin.
+
+»Sisään», sanoi Joán ja seisoi vielä »Tidende» kädessään.
+
+Tulija oli pikku neiti, joka kantoi tarjotinta.
+
+»Tahdoin vain tuoda hiukan teetä», sanoi hän hyvin tyynellä äänellään,
+ja laskien tarjottimen pöydälle hän lisäsi, aivan hiukan hymyillen:
+
+»Niin, siinä on teidän kuvanne.»
+
+Joán päästi hyvin äkkiä lehden käsistään ja sanoi:
+
+»Olen istunut ja katsonut valokuvianne, neiti.»
+
+Neiti levitti pienen teeliinan pöytäliinalle.
+
+Hänen hiuksensa olivat palmikoidut ympäri pään, ja niihin oli pistetty
+hopeaneula.
+
+»Se ei ole voinut teitä huvittaa», sanoi hän, »ne ovat vain
+sukulaisiani».
+
+»Päinvastoin. Tuolla vanhalla (Joán etsi tuokion verran sanaa ja sanoi
+sitten:) rouvalla on niin ihanat kasvot.»
+
+Neiti katsahti äkkiä ylös:
+
+»Niinkö teidän mielestänne?»
+
+»Mutta seinäkuva», sanoi Joán, joka otti valokuva-albumin, »ei ole yhtä
+hyvä...»
+
+»Ei» — ja rauhallisin liikkein tyttö järjesteli yhä pöytää — »se onkin
+vain suurennus».
+
+Joán katseli albumista.
+
+»Mutta tässä kasvot ovat ihanat», sanoi hän.
+
+Neiti oli jatkanut pöydän kattamista.
+
+»En tiedä, saako tee olla väkevää», sanoi hän ja puhui yhä samalla
+hiljaisella, varmalla äänellä.
+
+»Kiitos, kernaasti», sanoi Joán ja hymyili, »juon väkevää teetä».
+
+»Sitä ajattelinkin», sanoi neiti ja hymyili silmänräpäyksen verran
+hänkin. »Kunpa se nyt vain olisi tarpeeksi hyvää. Näin maalla on kovin
+vaikeata saada hyvää teetä, vaikka meillä onkin oma kauppapuoti.»
+
+Joán oli luonut silmänsä vanhuksen kuvasta neidin kasvoihin: ne olivat
+melkein järkähtämättömät rauhallisessa somuudessaan.
+
+»Näin talonpojille tee sitäpaitsi on vähän outoa», lisäsi neiti.
+
+Mutta hänen tarjoillessaan Joán huomasi — eikä tietänyt, miksi hän
+tunsi sen johdosta äkillistä iloa — että neidin käsi vapisi, niin että
+hänen oli vaikeata kaataa kuppeihin.
+
+Ja hiukan äkkiä hän sanoi:
+
+»Ettekö itse aio juoda, neiti?»
+
+»En tahdo häiritä», sanoi Gerda.
+
+»Oh, ette te häiritse. Päinvastoin — silloinhan minulla on vähemmän
+aikaa pelätä...
+
+»Pelätä?»
+
+»Niin.»
+
+»Pelätä soittaa meille, jotka emme ole muuta tehneet kuin iloinneet
+näinä kolmena viikkona!»
+
+Joán oli noussut, sen levottomuuden ahdistamana, joka aina valtasi
+hänet ennen konserttia, kun hän ajatteli, että hänen piti soittaa.
+
+»Juuri siksi, neiti», sanoi hän ja lisäsi, antaen katseensa vaeltaa
+ympäri huonetta: »Tahtoisin todellakin niin mielelläni soittaa hyvin
+täällä.»
+
+»No niin, siinä tapauksessa käyn hakemassa itselleni kupin», sanoi
+neiti ja meni.
+
+Hänen mentyään ajatteli Joán, eikä itse tietänyt miksi: nämä ihmiset
+mahtavat olla hyvin varakkaita.
+
+Kun neiti jälleen tuli sisään, viittasi hän avoimeen albumiin. »Tämä
+on äidinäidin äiti», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi puhunut vähän
+kovemmin tai eri äänellä.
+
+»Ja tämä», sanoi Joán ja seurasi kuvia, »on äidinäitinne».
+
+»Niin on», sanoi neiti ja nauroi.
+
+»Ja tämä on äitinne... ja tämä sisarenne.» »Niin.»
+
+»Sisarenne opiskelee? Hän on ylioppilas...?»
+
+»Niin» -— hän epäröi hetkisen, ja äänen väri vaihtui jälleen —
+»sisareni on ylioppilas».
+
+»Ja tämä on veljeni», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi vetänyt henkeä,
+»ja siinä ne sitten ovatkin».
+
+»Veljenne, missä hän on?» kysyi Joán.
+
+Neiti joi teetään.
+
+»Veljenihän on kerran perivä kaupan... hän on nyt Vejlessä.»
+
+»Vejlessä», kertasi Joán.
+
+Hänen äänensävynsä yllättämänä sanoi Gerda, nopeammin:
+
+»Voi, eikö Vejlessä ole ihanaa? Minusta se on kaikkein ihanin paikka...
+siellä on niin sinistä ja viheriää.»
+
+»En ole koskaan nähnyt sitä suviseen aikaan», sanoi Joán.
+
+»Mutta teidän pitäisi nähdä... minä taas käyn niin usein Vejlessä.
+Vejlen puissakin on niin kauan lehti — ja vesi rannassa on
+niin päilyvää. Olemme siellä usein vesillä, käytyämme syömässä
+Munkebjergissä.»
+
+Joán sanoi:
+
+»Äitini oli syntynyt Vejlessä.»
+
+Tuokio kului.
+
+»Vejlessäkö?» kysyi neiti ja puhui matalammalla äänellä.
+
+»Niin, Vejlessä», kertasi Joán, ja hänen äänensä oli hyvin matala.
+
+Oli kuin jokin Joánin äänessä olisi tarttunut Gerdaan, ja hän sanoi
+melkein samalla äänenpainolla:
+
+»Ja sitten hän joutui matkustamaan niin kauas?»
+
+Joán katsahti häneen yht'äkkiä.
+
+»Niin, kauas», sanoi hän.
+
+Mutta ehkä rikkoakseen tunnelman sanoi Gerda ja puhui hiukan
+katkonaisesti, mutta iloisesti:
+
+»Mutta kyllä siellä on ihanaa talvisinkin. Minusta siellä on kaikki
+niin elävää, Vejlessä... ihmiset kulkevat niin varmoina ja puhuvat
+ääneen kaduilla... Minä puolestani pidän melkein enemmän Vejlestä kuin
+Kööpenhaminasta.»
+
+»Kuin Kööpenhaminasta?»
+
+»Niin, ehkä siksi, että Kööpenhamina on liian suuri tämmöiselle
+maalaiselle... taikka en tiedä, ehk'ei se ole kyllin suuri.»
+
+»Ei kyllin suuri?»
+
+Joán katsahti hänen pieniin kasvoihinsa, jotka äkkiä punastuivat
+punastuttuaankin — kuten asemalla.
+
+»Niin, enhän ole koskaan nähnyt mitään suurempaa... Mutta ihminen
+odottaa niin paljon kun sanoo itselleen: Suuri kaupunki...»
+
+»Niin.»
+
+He olivat vaiti, ja neidin kasvot olivat jälleen käyneet kalpeiksi.
+
+»Te olette nähnyt kaikki kaupungit», sanoi hän.
+
+»Monta», sanoi Joán, »ja jokainen kaupunki on toisensa kaltainen».
+
+Neiti käänsi päätään:
+
+»Onko?»
+
+Hän painoi jälleen päänsä.
+
+»Mutta te olette kuitenkin nähnyt ne», sanoi hän ja lisäsi, hymyillen,
+niin että huulet heikosti värähtivät: »useimmat eivät saa koskaan niitä
+nähdä».
+
+Mutta jälleen vaihtaen sävyä hän sanoi:
+
+»Mutta veljeni on nähnyt paljon — niinä vuosina kun hän oli merillä.»
+
+»Onko hän ollut merillä?»
+
+»On, kolme vuotta. Mutta hänenhän piti tulla kaupan perijäksi, eikä hän
+ehkä ollut kyllin rohkeakaan, en tiedä, jäädäkseen merille.»
+
+Tuokion aikaa oli äänetöntä, kunnes Joán kysyi, vain jotakin sanoakseen:
+
+»Missä hän oli?»
+
+»Kaliforniassa» — neiti lausui nimen niin venytellen, että kuulosti
+kuin se olisi ollut hyvin etäällä — ja Shanghaissa».
+
+»Shanghain Settlementissä on kuulemma hyvin kaunista», sanoi Joán.
+
+Ja äkkiä hän kysyi:
+
+»Mikä teidän nimenne oikeastaan on, neiti?»
+
+»Minunko nimeni» — ja tyttö nauroi tehden pieniä liikkeitä käsillään —
+»minun nimeni on Gerda».
+
+»Gerda», sanoi Joán ja kertasi sen, »se on helppo lausua».
+
+»Niin» — ja Gerda nauroi yhä —, »ja teidän nimeänne ei kukaan osaa
+lausua. Me olemme oikein harjoitelleet sitä. Mutta emmehän ollenkaan
+tietäneet, miten se on lausuttava.»
+
+»Joán», sanoi Joán, »Joán, sanokaa niin».
+
+»Joán. — Joán», kertasi Gerda-neiti.
+
+Mutta Joán alkoi nauraa:
+
+»Te lausutte sen niinkuin Ane.»
+
+Gerda-neiti nauroi:
+
+»Kuka on Ane?»
+
+»Minun vanha hoitajani... hän on myös Vejlestä.»
+
+»Te olette kaikki Vejlestä», sanoi Gerda ja hymyili.
+
+»Niin olemme.»
+
+Ja äkkiä Joán ojensi kätensä ja painoi pianon koskettimia:
+
+    »Ma Vejlessä synnyin,
+    on kotini siellä...»
+
+»Voi, osaatteko te laulujamme, sehän on ihanaa...»
+
+Joánin kädet putosivat koskettimilta.
+
+»Äiti lauloi sitä», sanoi hän.
+
+Gerda oli noussut.
+
+»Ane seurasi äitiä sinne», sanoi Joán.
+
+»Isänmaahanne.»
+
+Joán istui äänettömänä.
+
+»Unkariin», sanoi Gerda ja puhui matalalla äänellä kuin Joánkin.
+»Siellähän on niin kaunista, Unkarissa. Eräs serkkuni on ollut
+Unkarissa.»
+
+Joán oli siirtynyt pianotuolille.
+
+»Mitä te kaikkein mieluimmin tahtoisitte nähdä?» sanoi hän.
+
+»Mieluimmin?» Gerda kertasi sanan hyvin hitaasti, ja halki hiljaa
+laskeutuvan hämärän näki Joán hänen liian suuret silmänsä, jotka aivan
+kuin harhailivat pitkin huonetta. »Mieluimmin vuoret.»
+
+Joán sanoi:
+
+»Minun kotini likellä on vuoria.»
+
+»Onko?»
+
+Sitä tuskin kuului.
+
+Joán kääntyi pianotuolilla.
+
+»Ja kun te siis ette ole Vejlessä tai Kööpenhaminassa, istutte kai
+täällä?»
+
+Gerda oli istuutunut, hiukan etäälle hänestä, ikkunan luona olevalle
+tuolille.
+
+»Niin, nythän minun täytyy olla isän luona, nyt, kun hänellä ei ole
+muita kuin minä.»
+
+»Mutta sisarennehan tulee loma-ajoiksi kotiin...»
+
+Tuokion oli hiljaista. Sitten Gerda sanoi:
+
+»Sisareni on kuollut.»
+
+»Kuollut?» Joán oli vaistomaisesti hätkähtänyt.
+
+»Niin, hän kuoli viime vuonna.»
+
+Gerda nousi jälleen.
+
+»Mutta nyt kai minun on vietävä tee pois.»
+
+»Miksi?»
+
+Gerda ei vastannut, keräili vain teekaluja.
+
+»Enkö sytytä lamppua?»
+
+»Voi älkää, istun niin mielelläni hämärässä. Hämärä on pitkä Tanskassa.»
+
+»Niin on. Voi, se on minusta päivän paras aika.»
+
+Ja hän nauroi jälleen.
+
+»Sillä silloinhan ei ole tarvis mitään tehdä.»
+
+»Mitä teillä oikein on tekemistä, neiti Gerda?»
+
+»Minullako, kreivi Ujházy» — ja hän nauroi nimeä, jota ei osannut
+ääntää.
+
+»Ujházy», oikaisi Joán.
+
+»Ujházy», tavaili Gerda.
+
+Joán nauroi:
+
+»Nyt se oli melkein oikein.»
+
+»Niin, melkein», sanoi Gerda, joka seisoi tarjotin käsivarrellaan.
+
+»Mutta mitä teillä siis oikein on tekemistä, neiti Gerda?»
+
+»Paljon. Minullahan on talous» — hän huipensi huuliaan — »ja sitten
+minun on huolehdittava hiukan kirjanpidostakin. Kaupanhoitaja sanoo,
+että minun pitää isän vuoksi ottaa edes vähän osaa liikkeen hoitoon.»
+
+»Kaupanhoitaja... kuka on kaupanhoitaja?»
+
+»Se herra, joka näytti teille tietä.»
+
+Äkkiä sanoi Joán, miehille ominaisen tutkimishalun vallassa:
+
+»Hän oli hauskan näköinen.»
+
+Gerda vastasi:
+
+»Hän on ollut täällä kaksi vuotta. Isähän ei ehdi hoitaa kauppapuotia,
+hänellä kun on puutavaraliike... ja viinikauppa.»
+
+Gerda avasi oven. Viereisessä huoneessa paloi lamppu, niin että valo
+lankesi Joániin, ja neiti sanoi ja katseli häntä valonkajossa:
+
+»Minä en oikein voi ymmärtää, että te todellakin olette tullut.»
+
+»Ettekö», sanoi Joán, »tässä minä nyt sentään seison».
+
+Yht'äkkiä Gerda-neiti kumarsi syvään.
+
+»Niin», sanoi hän nopeasti ja punastui jälleen. »Kiitos tästä hetkestä.»
+
+Ja hän sulki oven.
+
+Joán jäi seisomaan, ovipieleen nojaten: kuinka pehmeätä tanskankieli
+olikaan, äänenpaino. Hänestä tuntui, niinkuin se usein, näinä vuosina,
+olisi soinut sävelenä hänen päässään, laulunsävelenä, josta hän ei
+oikein saanut kiinni tai jonka hän puolittain oli unohtanut.
+
+Mutta hän oli menetellyt typerästi, nyt kun hän kerran oli tullut
+Tanskaan. Hänen olisi pitänyt kohta, ensi päivästä alkaen, seurustella
+oikeiden ihmisten kanssa. Ja hän oli vain ollut tekemisissä
+taiteilijoiden kanssa, jotka olivat samanlaisia kuin taiteilijat
+ylimalkaan. He olivat vain köyhempiä, kuluneempia, ja heidän vaimojensa
+puvuista näkyi, että kangasta oli säästetty. Joánia hymyilytti —
+hänen ajatuksensa kulkivat sinne tänne niinkuin aina hänen ollessaan
+hyvillä mielin — ja hän ajatteli juhlaa Kööpenhaminassa. Nuo ihmisethän
+olivat olleet niin ystävällisiä kutsuessaan hänet juhlaan. Miehet,
+vinoissa puoliliinaisissa paidanrintamuksissaan, istuivat kuin ne,
+jotka harvoin istuvat juhlapöydässä, ja kun he kerran olivat tulleet,
+tahtoivat he jumalista syödä koko rahan edestä. Mutta rouvat,
+silmät kuopalla ja granaattikäädyt kuihtuneen kaulan ympärillä,
+istuivat hajamielisinä ja hypistellen pestyjä hansikkaitaan. »Niin
+se on, herra kreivi», oli Joánin vierustoveri kohta sanonut, kun he
+istuivat pöytään (hänen päänsä oli kuin senilia-kaktus, siinä määrin
+harittivat hänen hiustupsunsa), — »ihminen menee vallan sekaisin silmiä
+myöten, kun on ensinnä toimitettava viisi lasta levolle ja sitten
+saatava vaatteet ylle». Taiteilijoiden rouvat olivat muistuttaneet
+Orsówan upseerinrouvia niiltä vuosilta, jolloin hallitus ei maksanut
+upseeristolle palkkoja. Mutta hänen vierustoverinsa oli jatkanut
+puhettaan: »Niin, anteeksi, anteeksi, tiedän hyvin että saksankieleni
+on päin seiniä. Ja sitä on sentään opiskellut Leipzigissä mutta
+kaikki unohtuu, ja kun kerta on tehnyt sen tyhmyyden, että on mennyt
+naimisiin, niin taide joutuu hunningolle, ja jäljelle jää vain
+_talous_, vaikka siitä ei totta totisesti saa keltään kiitosta...»
+
+Ja äkkiä hän oli hieraissut molempia ulkonevia poskipäitään ja sanonut:
+
+»Niin, mitä te oikein ajattelette elämästä, te, kuuluisuus?»
+
+... Joán hymyili yhä, kulkiessaan lattian poikki:
+
+Ei, kielitaito ei kai ollut heidän vahvin puolensa, tanskalaisten. He
+eivät kai matkustelleet. Pysyivät kotona, Tanskassa. Äitikään ei ollut
+koskaan oikein oppinut unkaria. Isä oli aina puhunut tanskaa hänen
+kanssaan. Kuinka hyvin hän muistikaan äidin äänen! Se olikin niin
+pehmeän hiljainen ja kuin jollakin tavoin pelokas.
+
+Joán oli istuutunut soittokoneen ääreen. Eräs sävel, kasvoi hiljaa
+esiin hänen sormiensa alta... kuinka olivatkaan sanat? Äiti kuiskasi
+niitä usein, kun Joán hyräili säveltä, kaikkia noita säveliä, mustan,
+jalkaniekkaisen kaakeliuunin edessä:
+
+    Kuu vieri, haudattihin...
+    Kuu vieri...
+
+Joánin kädet putosivat koskettimilta...
+
+Kadulla oli pari lyhtyä sytytetty. Niiden kajo lankesi ikkunalla
+olevien kukkasten välitse seinille ja tauluille. Kuinka täällä oli
+hiljaista. Hän kuuli jalankulkijoiden hitaat askelet kadulta. Nyt kai
+ihmiset palasivat työpaikoistaan ja pelloiltaan.
+
+Joán tavoitteli yhä sanoja:
+
+    Kuu vieri, haudattihin
+    mies mustiin multihin.
+
+Äiti oli usein iltaisin istunut ikkunassa, kädet leuan alla, ja
+tuijottanut ulos.
+
+»Mitä sinun katseesi oikein hakee, Maria?» oli isä kysynyt.
+
+»Kotia.»
+
+Ei, ei, hän ei niitä löytänyt... kuinka ne kuuluivatkaan:
+
+    Ritari herra Aage...
+    Ratsasti herra Aage...
+
+Mutta pikku neiti kai ne tiesi. Luonnollisesti hän ne tiesi.
+
+Joán nousi ja koputti oveen, ennenkuin hän sen avasi. Sisimmässä
+huoneessa seisoi eräs naishenkilö, lampun alla. Nainen kääntyi, hänen
+kasvonsa olivat luisevat:
+
+»Suokaa anteeksi», sanoi Joán, »mutta eikö neiti ole täällä?»
+
+»Kyllä kutsun», vastasi nainen ja siirsi luisevaa ruumistaan.
+
+»Voi, neiti», sanoi Joán, kun Gerda tuli sisään
+
+— Gerda jätti oven auki, niin että lamppujen valo lankesi
+soittokoneeseen—, »tulin tässä ajatelleeksi erästä säveltä... mutta en
+saa kiinni sanoista».
+
+Ja hän alkoi jälleen soittaa:
+
+    Ratsasti herra Aage...
+
+»Ritari Aage», sanoi Gerda.
+
+»Niin.»
+
+»Aage», korjasi Gerda ja naurahti.
+
+»Aage», sanoi Joán, »en ole koskaan osannut ääntää sitä».
+
+»Aage», kertasi Gerda ja avasi suunsa ihan auki:
+
+    Ritari Aage, ratsain
+    hän ajoi saarehen...
+
+»Niin», sanoi Joán, joka koskettimilla seurasi hänen viipyvää ääntään.
+
+    Ja kihlaa kauniin Elsen,
+    tuon neidon suloisen.
+
+Joán jatkoi soittamistaan, samalla kuin Gerda-neiti saneli, puolittain
+laulamalla.
+
+    Niin kihlas kauniin Elsen
+    hän kultasormuksin.
+    Kuu vieri, haudattihin
+    mies mustiin multihin.
+
+Tuokion oli äänetöntä. Sitten sanoi Gerda-neiti:
+
+»Se on surullinen laulu.»
+
+»Niin on», sanoi Joán.
+
+Hänen kätensä lepäsivät vielä koskettimilla. Jalankulkijoiden askelet
+kaikuivat tieltä.
+
+»Kuinka täällä on hiljaista», sanoi Joán.
+
+»Niin.»
+
+Joán soitti jälleen.
+
+»Tätä minun äitini lauloi usein.»
+
+Gerda ei vastannut, eikä kumpikaan heistä puhunut.
+
+Sitten sanoi Gerda-neiti, ja hän puhui lujemmalla äänellä:
+
+»Nyt minä sytytän lampun.»
+
+Joán nousi ja katseli hänen käsiään, niiden sytyttäessä lamppua. Sitten
+sanoi Joán ja tuijotti lamppuun — ja hän puhui samanlaisella äänellä
+kuin äsken:
+
+»Tänään on äitini syntymäpäivä. On niin ihmeellistä, että juuri
+tänään... jouduin tänne.»
+
+Gerda piteli lampunkupua kädessään.
+
+»Niin», sanoi hän samalla äänellä kuin Joán, »se oli ihmeellistä».
+
+Gerda pani kuvun paikalleen — ja ehkä jonkin ajatusyhtymän johdosta,
+ehkä myöskin vain ohjatakseen Joánin ajatukset toisaanne — hän sanoi
+reippaalla äänellä:
+
+»Nyt näytän teille paikan, missä olen syntynyt... suuri se ei ole.»
+
+Ja hän nauroi.
+
+Hän otti seinältä erään valokuvan, joka esitti hyvin pientä taloa:
+siinä oli vain neljä ikkunaa ja ovi kadulta.
+
+»Nuo kaksi ikkunaa kuuluivat puotiin», sanoi hän.
+
+Hän viittasi kuvaan.
+
+»Tämä on äitini», sanoi hän, »ja tuo tuossa hänen sylissään olen minä».
+
+»Ja tuossa on sisarenne», sanoi Joán.
+
+Gerda-neiti vastasi hiukan nopeasti:
+
+»Niin, se on sisareni.»
+
+Ja hän jatkoi:
+
+»Äitihän oli niin nuori, kun hän kuoli — kohta kun olimme muuttaneet
+tähän uuteen taloon. Hän oli niin toivonut päästä tänne, kertoi isä.
+Mutta sitten hän kuoli — vain neljä kuukautta myöhemmin.»
+
+Joán ei puhunut.
+
+»Ja myöskin äidinäiti kuoli nuorena. Mutta äidinäidin äiti, hän eli
+kauemmin kuin he kaikki. Hän kuoli, kun minä olin yhdeksänvuotias.»
+
+»Silloin hän oli vanha», sanoi Joán ja hymyili, tietämättä miksi.
+
+Myöskin Gerda-neiti hymyili.
+
+»Oli, hän oli yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha», sanoi hän, »ja
+viimeiseen päiväänsä saakka hän seisoi myymälässä».
+
+Hän ripusti kuvan paikalleen.
+
+»Mutta sitten tuli täti taloon.»
+
+»Hän tuolla on tätinne», sanoi Joán ja viittasi päällään toisiin
+huoneisiin.
+
+»Niin, se on täti.»
+
+Joán nauroi.
+
+»Hän on kuin Ane», sanoi hän.
+
+»Onko? Täti on niin kiltti.»
+
+Mutta Joán nauroi yhä, aivan kuin Gerdaa kiusoitellakseen:
+
+»Mutta hän on kuin Ane.»
+
+Ja yht'äkkiä hän sanoi:
+
+»Voi, tahdon sähköttää Anelle. Siitä hän tulee niin iloiseksi. Missä on
+sähkösanomakonttori?»
+
+»Aseman luona, mutta renki saattaa viedä sähkösanomanne.»
+
+»Ei, tahdon mennä itse.»
+
+»Konttori on aivan lähellä asemaa», sanoi Gerda-neiti. »Mutta minä voin
+saattaa teitä.»
+
+»Tahdotteko?»
+
+»Mielelläni.»
+
+»Mutta ensin minun pitää ruiskuttaa.» Hän otti letkulla varustetun
+hajuvesipullon ja ruiskutti kölninvettä ylt’ympäri huonetta, ja Joán
+nauroi:
+
+»Miksikä teette noin?»
+
+»Ilma käy muuten niin huonoksi.»
+
+Gerda ruiskutti yhä.
+
+»Ilma käy aina huonoksi, jos samassa rakennuksessa on kauppapuoti.»
+
+»Täti», huusi hän sisähuoneisiin, »me menemme asemalle».
+
+Ja hän puki ylleen kapan ja hatun, eikä Joán tullut häntä auttaneeksi.
+
+He kulkivat alas portaita, ja Gerda avasi erään oven ja huusi siitä:
+
+»Menen vain asemalle. — Sanoin sen isälle. Hän tahtoo aina tietää,
+missä olen. Hän on tullut niin levottomaksi viime vuonna...»
+
+He olivat tulleet kadulle. Joán kääntyi yhtäkkiä: kaupanhoitaja seisoi
+myymälän ovella.
+
+»Tuolla on kaupanhoitaja», sanoi Joán.
+
+»Vai niin», sanoi neiti, ja he kulkivat edelleen.
+
+»Tämä on sama tie, jota te tulitte», sanoi Gerda-neiti.
+
+»Mutta nyt se näyttää hauskemmalta», sanoi Joán.
+
+»Niin näyttääkin», sanoi Gerda ja katseli lamppuja, jotka olivat
+ripustetut kadun poikki, »sillä nyt täällä on sähkövalo. Se on
+ylpeytemme, sähkövalo.»
+
+Hän katseli punaisia taloja tien varrella ja nauroi jälleen:
+
+»Mutta tuskin kukaan sitä käyttää, sillä heillä ei ole varaa. Emmekä
+mekään sitä käytä. Sillä emme voi käyttää sitä huoneissa, ellemme ota
+sitä samalla kauppapuotiin... Eikä isä tahdo ottaa sitä kauppapuotiin.»
+
+»Mutta miksikä ei?» sanoi Joán.
+
+»Ei» — ja Gerda nauroi yhä — »sillä isä sanoo, että sellaisia halpoja
+tavaroita, joita meidän on myytävä, ei ostajien pidä nähdä liian hyvin».
+
+»Isänne on viisas», sanoi Joán ja nauroi.
+
+»Niin on», sanoi neiti ja nyökäytti päätään, äkkiä vakavana.
+
+Tie kävi pimeämmäksi, ja parit vaunut ajoivat heidän ohitseen.
+
+»Ne aikovat konserttiin», sanoi Gerda-neiti puhuen vaistomaisesti
+kuiskaamalla.
+
+Puolipimeässä ajajat näyttivät suurilta, tummilta patsailta.
+
+»Ne ovat sieltä etelästä», sanoi Gerda.
+
+»Etelästä?»
+
+»Niin, rajalta», kuiskasi Gerda.
+
+He tulivat asematielle.
+
+»Se on täällä», sanoi hän.
+
+He kulkivat pientä siltaa, joka vei leveän ojan yli.
+
+»Se keinuu», sanoi Gerda ja jäi seisomaan keskelle siltaa.
+
+»Niin», sanoi Joán ja polki lautoja.
+
+Kun he astuivat konttoriin, sanoi Gerda-neiti:
+
+»Kreivi Ujházy» — oli kuin hän olisi ottanut vauhtia sanoakseen nimen —
+»tahtoo sähköttää».
+
+»Olkaa niin hyvä», sanoi virkailija, joka oli katsahtanut häneen, ja
+ojensi Joánille sähkösanomalomakkeen.
+
+Joán meni pienen pulpetin ääreen ja kirjoitti.
+
+Kone puhui lyhyesti ja reippaasti nakutellen.
+
+Gerda-neiti sanoi:
+
+»Täältä voi puhua koko maailman kanssa.»
+
+»Niin», sanoi Joán. »Täällähän tekin puhuitte ensimmäisen kerran
+minulle.»
+
+Neiti hymyili.
+
+»Niin — että uskalsinkin.»
+
+Joán näytti kirjoittamaansa lomaketta.
+
+»Onko tämä oikein?» kysyi hän.
+
+Gerda otti lomakkeen ja luki:
+
+»Ane Jensen. Chateau Ujházy. Orsówa. Serbie. Lähetän sinulle, vanha
+Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Joánisi.»?
+
+»On», sanoi Gerda, »mutta sanassa 'lähetän' on vain yksi t-kirjain».
+
+»Ei, minä en osaa kirjoittaa tanskaa», sanoi Joán melkein kiivaasti.
+
+Hän repi sähkösanoman palasiksi ja kirjoitti uuden — hitaasti kuin se,
+joka tavailee jokaista sanaa.
+
+»Onko se nyt oikein?» kysyi hän ja ojensi jälleen lomakkeen Gerdalle,
+ja tämä luki: »Lähetän sinulle, vanha Ane, sydämellisen tervehdyksen
+Tanskasta. Jossesi.»
+
+»On», sanoi Gerda ja nauroi, »nyt se on oikein».
+
+»Josse», sanoi Joán, »se tekee hänet iloiseksi».
+
+Joán maksoi, ja he astuivat ulos.
+
+Gerda-neiti seisahtui silmänräpäyksen ajaksi sillalle.
+
+»Sepä oli kallis», sanoi hän. »Mutta sinnehän onkin matkaa» — — ja hän
+katsoi eteensä pimeässä.
+
+Sitten hän sanoi:
+
+»Mutta minusta ei ole hauskaa saada sähkösanomia.»
+
+»Miksikä ei?»
+
+Gerda alkoi jälleen kulkea.
+
+»Ei, sillä olen kerran saanut erään, joka oli liian surullinen.»
+
+He kulkivat aseman ohi, ja Joán sanoi:
+
+»Onkohan kaikki tavarani lähetetty hotelliin?» (Hän tiesi että niin oli
+laita.)
+
+»Voimmehan kysyä», sanoi Gerda.
+
+Joán meni eteiskäytävän kautta asemasillalle. Gerda-neiti seurasi.
+Siellä ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista. Sähkölangat ne vain
+lauloivat heidän päittensä päällä. He seisoivat asemasillan reunalla.
+Kiskojen teräs häipyi pimeään.
+
+Gerda-neiti puhui matalalla äänellä:
+
+»Käyn niin usein täälläpäin — yöllä.» (Hän koetti nauraa.)
+
+»Yöllä?»
+
+»Niin, kun pikajuna ajaa ohi... Minunhan ei pitäisi... Mutta kun joka
+tapauksessa istun valveilla. Ja se on niin kaunista — kaikki valaistut
+vaunut ja ihmiset, joita koskaan ei saa nähdä... Mutta te olette nähnyt
+satoja tuhansia ihmisiä.»
+
+Ja kuin katkaistakseen puheensa hän osoitti yht'äkkiä kädellään pimeään:
+
+»Tuolla on vuori.»
+
+»Vuori?»
+
+»Niin, mäennyppylä, jota me nimitämme vuoreksi», sanoi hän ja nauroi.
+
+»Voiko sille vuorelle kiivetä?» sanoi Joán ja nauroi hänkin.
+
+»Voi kyllä»... ja Gerda alkoi kulkea. »Mutta mehän syömme puoli
+seitsemältä.»
+
+Hän melkein juoksi.
+
+He kulkivat kiskoja myöten, ja Gerda hiljensi käyntiään.
+
+»Minä vallan hengästyn.»
+
+Mutta Joán sanoi hyvin lempeästi:
+
+»Kun te sitten kerran joudutte näkemään ne sadat tuhannet ihmiset...»
+
+»En koskaan», sanoi Gerda ja pudisti päätään. »Isä sanoo, että Theodor
+— Theodor, veljeni — on matkustellut meidän kaikkien osalta.»
+
+»Täältä», sanoi hän, ja he kääntyivät radalta pellolle.
+
+»Kun olimme lapsia» — Gerda käänsi päätään, ja Joán näki hänen hymynsä
+pimeän halki — »leikimme aina 'vieraita maita'. Sitä leikittiin pihalla
+— sillä se on niin laaja — ja tynnyrit olivat kaupunkeja ja ajoportti
+oli Rooma. Mutta niitty oli Aasia. Oletteko ollut Aasiassa?»
+
+»En», vastasi Joán.
+
+He alkoivat kiivetä mäkeä ja saavuttivat sen huipun. Heidän edessään
+lepäsi peltojen pimeys. Yksityiset puut vain seisoivat ylt’ympäri,
+niinkuin varjojen kaarti.
+
+He 'seisoivat' äänettöminä 'hiljaisessa' pimeässä... aivan lähekkäin...
+
+»Mutta», sanoi Joán hitaasti ja vain puoliääneen, »kun te istutte
+ylhäällä ja valvotte, Gerda-neiti, mitä te silloin toimitatte?»
+
+Gerda puhui samaan tapaan:
+
+»Istun lampun ääressä. On niin ihanaa, kun kaikki nukkuvat eikä mistään
+ikkunasta loista valoa. Silloin on yksinään ja voi ajatella...»
+
+»Mitä?»
+
+»Oh, en tiedä. Mitä kerran tulee tapahtumaan...»
+
+Joán hymyili.
+
+»Onko sitten jotakin tapahtunut?» kysyi hän.
+
+Gerda käänsi kasvonsa Joániin.
+
+»Ei, ei mitään», sanoi hän ja pudisti päätään.
+
+He olivat tuokion verran vaiti, hiljaisessa pimeydessä.
+
+Sitten Joán sanoi:
+
+»Mistä te olette löytänyt 'Hämärän', joka teillä on huoneenne seinällä?»
+
+»Olen ostanut sen», vastasi Gerda-neiti, hiukan hätkähtäen.
+
+»Äidillänikin oli se kuva.»
+
+»Oliko hänellä?» kuiskasi Gerda.
+
+»Oli — se riippui uunin vieressä. Se oli Tanskasta.»
+
+Joán oli jälleen vaiti. Sitten hän sanoi, aivan kuin olisi kulkenut
+äänettömien ajatuksien halki:
+
+»Mutta musiikkia saatte kuulla?»
+
+Ja ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat yhtyneet, sanoi Gerda,
+äänessään aivan sama sointu kuin hänellä:
+
+»Niin, kyllä joskus.»
+
+Mutta hänen äänensävynsä vaihtui äkkiä:
+
+»Musiikkiyhdistyksessä. Mutta sehän on rouva Raabelin.»
+
+»Rouva Raabelin?»
+
+»Niin, lääkärin rouvan... Mutta viime vuonna herra Green soitti siellä.
+Se oli ihanaa.»
+
+»Kuka on herra Green?» kysyi Joán.
+
+»Hän on ensiviulumme. Voi, hän soitti Mendelssohnia. Se oli ihaninta
+mitä olen kuullut.»
+
+Joán näpäytti äkkiä sormiaan pimeässä.
+
+»Oliko se _niin_ ihanaa?» kysyi hän, ja Gerda ei huomannut, että hän
+hymyili.
+
+He seisoivat jälleen vaiti. Sitten sanoi Gerda-neiti yht'äkkiä:
+
+»Mitä Josse on?»
+
+Joán vastasi ja oli kääntänyt kasvonsa:
+
+»Se oli lapsuudenaikainen nimeni. Anehan on ollut meillä kaiken aikaa.»
+
+»Niin», sanoi Gerda-neiti.
+
+Hiljaisilta pelloilta ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Niiden takaa
+loistivat pienten majojen valot. Vaunut vyöryivät jossakin etäällä, ja
+ääni häipyi. Joán oli kääntynyt ja tuijotti puitten hiljaisia varjoja.
+
+»Tämä on Tanskaa», sanoi hän.
+
+Gerda-neiti nosti kätensä — hän ei tietänyt, minkä vuoksi hänen äänensä
+vapisi.
+
+»Ja tuolla Etelä-Jyllanti», sanoi hän. »Etelä-Jyllannin pellot.»
+
+»Niin lähellä?» sanoi Joán.
+
+He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán sanoi:
+
+»Onko se teistäkin surullista?»
+
+»Mikä?»
+
+»Se että Etelä-Jyllanti...»
+
+»On» (ja hän nyökäytti päätään). »Sillä he ovat niin uskollisia —
+kaikesta huolimatta.»
+
+»Kaikesta huolimatta...?»
+
+Gerda ei vastannut kysymykseen, mutta sanoi:
+
+»Ja totta on mitä isä sanoo, että meitä on niin vähän... Mutta» — ja
+hän puhui hiukan nopeammin — »sitä ei se voi ymmärtää, jonka isänmaa on
+niin laaja».
+
+Joán sanoi:
+
+»Minun isänmaani on pienempi Tanskaa.»
+
+»Unkariko?» sanoi Gerda.
+
+Joán ei liikahtanut.
+
+»Unkari ei ole isänmaani. Isänmaani on vain saari.»
+
+»Saari?»
+
+»Niin. Sitä nimitetään 'Kirottujen saareksi'.»
+
+Gerda käänsi valkeat kasvonsa. Mutta Joán nosti kätensä silmilleen.
+
+»Kaikesta siitä puhun teille kerran.»
+
+»Kerran», sanoi Gerda.
+
+Joán tahtoi puhua, mutta oli vaiti — saman ajatuksen kahlitsemana.
+
+»Nyt meidän pitää mennä kotiin», sanoi Gerda ja alkoi kulkea — hänen
+edellään ja nopeasti. Joán jouduttautui hänen kohdalleen. He astuivat
+tietä, joka oli lyhyempi. Se kulki pensasaitaa pitkin.
+
+»Tuolla on kirkkomaa», sanoi Gerda-neiti.
+
+»Mitä _suloinen_ merkitsee?» kysyi Joán äkkiä.
+
+»Suloinen?» sanoi Gerda ja hätkähti. »Se on — suloinen.»
+
+Ja hymyillen hän lisäsi:
+
+»Se kai merkitsee jotenkin samaa kuin kaunis.»
+
+Ja äkkiä hämmentyneenä, tietämättä miksi, sanoi hän:
+
+»Miten kauan olemmekaan olleet poissa.»
+
+»Puoli tuntia», sanoi Joán.
+
+Gerda katsoi eteensä.
+
+»Emmekö enempää?»
+
+Ja olivat jälleen vaiti.
+
+He kääntyivät kadulle, jolla sähkölamput paloivat.
+
+»Kello puoli seitsemältäkö me syömme?» sanoi Joán ja puhui iloisella
+äänellä.
+
+»Niin.»
+
+»Monta vierasta, neiti?»
+
+»Muutamia.»
+
+Gerda nauroi:
+
+»Se tekee teille hyvää. Ette ehdi pelätä.»
+
+»Silloin muutan pukua nyt.»
+
+»Niin», sanoi Gerda-neiti.
+
+He olivat »Hotel Danmarkin» kohdalla.
+
+»Näkemiin siis», sanoi Joán ja puristi hänen kättään. »Ja kiitos
+kävelystä.»
+
+»Vuorillemme», sanoi Gerda-neiti ja nauroi kuten hänkin. »Hyvästi,
+kreivi Ujházy.»
+
+Gerda-neiti meni. Mutta Joán huusi:
+
+»Se oli melkein oikein. Hyvästi, neiti Johansen.»
+
+»Aivan väärin», vastasi Gerda-neiti. »Hyvästi.»
+
+Joán jäi seisomaan majatalon portille. Yhtäkkiä virkkoi edeskäypä
+Jensen hänen takanaan:
+
+»Niin, neiti on miellyttävä.»
+
+Joán oli kääntynyt nopeasti ja aikoi vastata.
+
+Mutta menikin edeskäyvän ohi, ylös portaita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Missä sinä oikein olet ollut?» sanoi täti, kun Gerda-neiti tuli sisään.
+
+»Me olimme kaukana», sanoi Gerda.
+
+Ja äkkiä hän nosti kätensä ja hyväili tädin molempia poskin.
+
+Kaupanhoitaja ilmestyi ovelle. Hän meni ruokasaliin ja alkoi avata
+pulloja.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Joán meni eteiseen, jossa paksu mies seisoi vedossa pyyhkien vuolaana
+virtaavaa hikeä sinisellä nenäliinallaan.
+
+»Niin, minä olen Olesen», sanoi hän.
+
+Joán nyökäytti päätään.
+
+»Olen isäntä», sanoi mies ja pyyhki itseään yhä.
+
+Joán nyökäytti jälleen päätään. »Tulee täysi huone», sanoi Olesen.
+
+»Sehän on hyvä», sanoi Joán.
+
+»Onko?» sanoi Olesen. »Mitä se hyödyttää?»
+
+Ja katsoen Joánia sivulta hän sanoi ja jätti nenäliinan rauhaan:
+
+»Tuleekos väliaikoja?»
+
+»Kaksi väliaikaa», sanoi Joán ja alkoi nousta portaita.
+
+»Tuleeko?» sanoi Olesen, jonka elämän heilahdukset olivat totuttaneet
+suhtautumaan kaikkeen kysyvästi. »Mutta sali on lämmin, ja sievästi se
+on koristettu. »Neiti Johansen, hän on sen koristanut.»
+
+Joán mittaili katseellaan porraskäytävää ja sanoi:
+
+»Kuinka paljon vaivaa onkaan neiti Johansen nähnyt!»
+
+»Niin on», sanoi herra Olesen ja pyyhki itseään jälleen. »Mutta niillä
+on kyllä varaa siihen.»
+
+Yht'äkkiä hän sai jalat alleen ja syöksyi ikkunaan, huutaen särkyneen
+ruudun kautta Jensille, joka kantoi kolmea olutkoria:
+
+»Ne on vietävä saliin», huusi hän. Herra Olesen oli Johansenin
+»varoista» tullut ajatelleeksi, että tässä saattoi olla
+ansiomahdollisuuksia, koska konsertissa oli väliaikoja.
+
+Joán oli tullut huoneeseensa, jossa öljykamiina oli siirretty keskelle
+lattiaa ja kaksi isoa matka-arkkua oli avaamattomina seinävierellä.
+
+Joánin kintereillä kulki herra Jensen. Kun hän tervehti, näytti melkein
+siltä, kuin hän olisi niiannut.
+
+»Missä on palvelijani?»
+
+»Herra palvelija on mennyt ulos.»
+
+Joán näki arkkujen avaimet pöydällä ja sanoi: »Tahdotteko avata nuo
+arkut?»
+
+Samalla kuin herra Jensen askarteli matka-arkkujen kimpussa, jotka Joán
+sai lopuksi itse avata, hän laverteli taukoamatta.
+
+Joán seisoi ikkunassa. Nyt olivat kierrekaihtimet alhaalla
+Johansenilla, kaikissa ikkunoissa. Kuinka paljon kukkia siellä olikaan!
+Niitä hoitivat neiti Gerda ja hänen tätinsä.
+
+Ane ei saanut sähkösanomaa tänään. Mutta huomisaamuna varhain hän saisi
+sen. Kuinka pelästyneenä olikaan neiti Gerdan ääni kaikunut, hänen
+sanoessaan: »Kerran sain sähkösanoman, joka oli liian surullinen...»
+
+Joán kuuli takanaan herra Jensenin äänen:
+
+»Minun ajatukseni on, että perhe on miellyttävä. Mutta surua heillä
+on ollut, ja tietäähän sen, että puhetta riittää, kun jotakin sattuu
+maaseudun pikkuoloissa.»
+
+Joán aikoi kääntää päätään — ehkä kysyäkseen. Mutta äkkiä sanoi herra
+Jensen:
+
+»Mutta varjelkoon, suokaa anteeksi, hovijahtimestarihan oli täällä ja
+kysyi herra kreiviä.»
+
+Ja hän otti esille nimikortin, jota hän oli pitänyt paidanrintamuksensa
+alla:
+
+»Kreivi Holstein lupasi tulla takaisin», sanoi hän.
+
+»Holstein!» pääsi Joánilta miltei huudahduksena. Ja käteensä
+ottamastaan kortista hän luki:
+
+»Erik... Niin, niin, Erik Holstein. Se oli Erik...»
+
+»Asuuko kreivi Holstein täällä?» kysyi hän ja tuli aivan Jensenin luo.
+
+»Asuu, kreivihän omistaa Höjerupin... Sinne on vain puoli penikulmaa,
+voi Herrajumala miten kaunis ja upea paikka...»
+
+»Tosiaanko, tosiaanko?» sanoi Joán vaistomaisesti. Kaikki muistot ja
+kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen päässään. Siis hän saisi
+nähdä Erikinkin... tavata Erikinkin tänään...
+
+Pelkästä ilosta hän aukaisi matka-arkun kannen, ja hän, joka ei
+milloinkaan itse koskenut omiin tavaroihinsa, alkoi heitellä huiskin
+haiskin koruommeltuja liivejä ja silkkiliivejä ja iltapukuja: nyt hänen
+oli pukeuduttava.
+
+»Onko hän naimisissa?» kysyi hän äkkiä.
+
+»Jumala nähköön, on toki» — ja herra Jensen väänteli takaruumistaan.
+»Mutta kreivitär on vain harvoin kotona, hän on jossakin ulkomailla,
+missä lie. No niin, näissä pikkuoloissa puhutaan aina yhtä ja toista...»
+
+Sammalteleva juorupuhe valui herra Jensenistä kuin likavesi
+räystäskourusta.
+
+Joán ei enää kuunnellut.
+
+»Minun on muutettava pukua», sanoi hän, »tahdotteko etsiä palvelijani».
+
+Herra Jensen oli äkkiä keskeyttänyt puhetulvansa — eräs ajatus oli
+tullut hänen mieleensä: hän tahtoi koetella noita vaatteita ja katsoa,
+miten ne pukivat häntä, nyt illalla, kun kaikki olivat poissa.
+
+»Mielelläni», sanoi hän ja lyyhistyi syvään ovessa, töytäisten
+berliniläistä, joka harmistuneena katsahti matka-arkkuihin.
+
+»Miksi herra kreivi on ottanut esiin tavarat?»
+
+»Sen vuoksi että minun on pukeuduttava.»
+
+»Nyt?»
+
+»Niin. Tahdon lontoolaisen vaatekertani.»
+
+Berliniläinen veti täyteläiset sieraimensa kokoon.
+
+»Täällä?»
+
+»Niin.»
+
+»Hyvä on», sanoi berliniläinen niinkuin se, joka kerta kaikkiaan
+tietää olevansa pakotettu tottelemaan hölmöä, joka oli kyllin tyhmä
+maksaakseen hänelle puolitoista sataa kuukaudessa.
+
+Joán kulki edestakaisin riisuutuessaan. Hän kaatoi Eau de Lubinia
+pesuveteensä ja hieroi sitä yläruumiiseensa. Kuinka somalta pikku
+neiti olikaan näyttänyt seisoessaan noin ja ruiskuttaessaan ylt’ympäri
+hajuvettä! Mutta siellähän oli ilma todellakin raskasta — ikäänkuin
+vanhojen viinitynnyrien hajua. Kuinka pitkä aika siitä olikaan, kun hän
+viimeksi oli nähnyt Erik Holsteinin — kolmetoista vuotta, kolmetoista
+pitkää vuotta. Erik oli siis joutunut naimisiin. Ja Joán nauroi,
+kumartuessaan pesuvadin yli; oli kuin hän eilen olisi kuullut Erikin,
+pitkän ajan tuijotettuaan, sanovan tutut sanansa: »Niin, kenenkähän
+kanssa minä menen naimisiin.»
+
+Joán kääntyi.
+
+»Missä Haacke on?» sanoi hän ja valeli itseään vedellä niin että
+räiskyi. Kaikki hänen liikkeensä olivat niin nopeat ja kaikki kävi
+pikaisesti — toiset housut pois ja toiset päälle hänen puhellessaan.
+
+»Hän nukkuu», sanoi berliniläinen.
+
+»Herätä hänet», sanoi Joán. — »Ei noita liivejä. Ota ne koruommellut.»
+
+»Hyvä on», sanoi berliniläinen, aivan kuin ennenkin.
+
+Mutta kuinka Erik olikaan rakastanut musiikkia! Sokean Hansin kasvoissa
+siellä kotona oli sama ilme, kun Joán yritti kuvailla hänelle värejä ja
+aurinkoa.
+
+Niin, hän tahtoi muuttaa koko ohjelman... »Missä on kaulanauhani?» Hän
+soittaisi Mendelssohnia (ja Joán nauroi jälleen), saman kappaleen,
+jonka kööpenhaminalainen herra Green oli soittanut niin ihanasti.
+
+»Herätä Haacke.»
+
+»Hyvä on.»
+
+Berliniläinen meni.
+
+Mutta kansanlaulut — joita hän niin usein oli soittanut Erikin kanssa
+yhdessä, osaisikohan hän ne vielä? Hän tempasi viulukotelon auki ja
+otti esiin viulun, ja käyrä liiti yli kielien... ne olivat hänen
+äitinsä lauluja.
+
+Ovi oli avautunut hänen kuulemattaan.
+
+Tuo iso, paksu mies, joka äkkiä seisoi huoneessa, oli Erik...
+
+»Joán!»
+
+»Sinun kunniaksesi!» sanoi Joán ja heilautti käyräänsä, niin että
+»Lennä, lennä lintuseni» helähti kieliltä ja Holstein jäi seisomaan,
+molemmat käsivarret ojennettuina.
+
+»Sinä olet sama kuin ennenkin», sanoi hän ja oli jälleen vaiti eikä
+liikahtanutkaan.
+
+Joán jatkoi hetkisen soittamistaan, samalla kuin Holstein sanoi hiukan
+värähtävällä äänellä:
+
+»Kuinka oletkaan tapaisesi.»
+
+Mutta Joán lennätti viulun menemään ja kietoi käsivartensa Holsteinin
+ympäri.
+
+»Mutta kylläpä sinä olet lihonnut», sanoi hän ja suuteli Erik
+Holsteinia molemmille poskille »Kuinka hauskaa, hauskaa on nähdä sinut
+jälleen!»
+
+»Totta tosiaan», sanoi Holstein.
+
+Ja äkkiä he seisoivat tuokion verran vaiti ja hämmentyneinä, aivan kuin
+heillä olisi ollut liian paljon sanottavaa toisilleen, tahi ei mitään
+sanottavaa.
+
+»Mutta istu nyt sentään», sanoi Joán, »vaikka minulla onkin kiire.
+— Ajatteles, että siitä on kolmetoista vuotta, kun olemme nähneet
+toisemme», sanoi hän vetäessään hännystakkia ylleen.
+
+Ja he alkoivat puhua nopeaan, aivan kuin peittääkseen yhteistä
+hämmennystään. He kysyivät »Muistatko?» ja vastasivat »Muistatko?» — ja
+olivat molemmat vaiti, kunnes Joán sanoi:
+
+»Mutta nythän sinä olet naimisissa.»
+
+»Niin olen», sanoi Holstein ja katseli polviaan.
+
+»Ja kenen kanssa sitten?» sanoi Joán ja nauroi.
+
+»Serkkuni», sanoi Holstein.
+
+»Saanko minäkin nähdä hänet?» kysyi Joán, joka oli tarttunut viuluun.
+Käyrä kosketti kieliä.
+
+»Kreivitär ei ole kotona.»
+
+Joán seisoi ja soitti ja oli tuskin kuullut mitä toinen sanoi.
+
+»Erik», sanoi hän eikä pysähtynyt soitossaan,
+
+»tiedätkö, tänään on äidin syntymäpäivä. Luulen, että minulle juuri sen
+vuoksi tapahtuu niin paljon ihanaa».
+
+»Tokkopa?» sanoi Holstein ja nauroi niinkuin ennen muinoin.
+
+»Niin luulen», sanoi Joán, »sillä täällä on ihanaa».
+
+Holstein oli nojannut päänsä seinään ja hyräili hiljaa, seuraten viulun
+säveliä:
+
+    Ja kihlaa kauniin Elsen,
+    tuon neidon suloisen.
+
+Joán jatkoi yhä soittamistaan, ja Erik hyräili hiukan kovemmin:
+
+    Kuu vieri, haudattihin
+    mies mustiin multihin.
+
+Erikin otsaan oli ilmestynyt pari ryppyä, kuin varjoja.
+
+»No niin, mitä siitä», sanoi hän äkkiä ja löi yhteen voimakkaat
+säärensä.
+
+»Nyt meidän täytyy mennä», sanoi Joán ja heitti pois viulun.
+
+»Täytyykö sinun mennä? Minne?»
+
+»Alas saliin ja sitten Johansenille», sanoi Joán, joka puhui nopeaan ja
+pujotteli sormukset sormiinsa ja lukitsi viululaatikon ja oli jälleen
+Holsteinin luona — kaikki yhdessä tuokionsa.
+
+»Silloin minä tulen mukaan», sanoi Holstein.
+
+»Tokkopa?» sanoi Joán ja matki Erikiä. »Ravintoloitsijakin sanoo
+'tokkopa', nauroi hän.
+
+»Kaikki tanskalaiset sanovat ’tokkopa'», sanoi Erik, »mutta minä tulen
+sinun kanssasi Johansenille».
+
+»Ole hyvä», sanoi Joán ja löi häntä niskaan, niin että Holstein joutui
+tervehtimään omaa itseään peilissä, jonka edessä he seisoivat.
+
+He katsoivat lasiin, kumpikin, seisoessaan siinä vierekkäin.
+
+»Hm», sanoi Holstein ja nauroi. »Sinusta on jumaliste tullut uusi
+ihminen.»
+
+Joánia itseään ihmetytti, kuinka hienoilta ja nuorilta hänen kasvonsa
+näyttivät Erikin kasvojen rinnalla, joiden piirteet olivat käyneet
+raskaiksi.
+
+»Tokkopa?» sanoi hän ja nauroi jälleen, iloisena.
+
+»Ja minusta on tullut vanha patruuna», sanoi Erik.
+
+He astuivat alas portaita, ja Erik sanoi, hiukan hitaasti:
+
+»Mutta tämä on sentään ikävää, eikö totta, sillä meillä olisi niin
+paljon puhumista, sellaista, jota ei noin vain saa sanotuksi.»
+
+»Niin», sanoi Joán, ja he kulkivat edemmä.
+
+Mutta yht'äkkiä hän kääntyi:
+
+»Mitä surua heillä oikeastaan on ollut?» kysyi hän.
+
+»Kenellä?»
+
+Joán oli vaiti silmänräpäyksen verran, ennenkuin sanoi:
+
+»Noilla Johanseneilla.»
+
+Mutta siinä samassa he seisoivat salin kynnyksellä ja näkivät
+Gerda-neidin keskellä näyttämöä.
+
+»Tekö täällä, neiti?» sanoi Joán äänellä, joka kajahti läpi koko
+huoneen.
+
+»Vain pikimmältään», sanoi Gerda-neiti. »Nyt minä lähden.»
+
+Joán kulki nopeasti salin poikki ja avasi näyttämön pikku oven.
+
+»Voi, miten täällä on somaa», sanoi hän.
+
+Kulissien takainen huone oli sisustettu kamariksi, jossa oli isot
+nojatuolit ja pronssinen lamppu ja kukkia.
+
+»Vain muutamia huonekaluja minun kamaristani», sanoi Gerda-neiti.
+»Pitäähän täällä olla hiukan kodikasta.»
+
+»Ja 'Hämärän' te olette ripustanut tänne», sanoi Joán, joka äkkiä näki
+Corot’n kuvan edessään seinällä.
+
+»Niin, ajattelin, että...» mumisi Gerda.
+
+Hän keskeytti puheensa, ja hämmentyneinä taikka liikutettuina he
+vaikenivat tuokioksi Erik Holsteinin ilmestyessä ovelle.
+
+»Hyvää iltaa, neiti.»
+
+»Niin, olen sanonut Joánille», jatkoi hän, »että minäkin tulen teille».
+
+»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda-neiti ja hymyili, vaikka hän
+siinä samassa ajatteli, että jo ilman häntäkin oli ruokapöydässä hyvin
+ahdasta.
+
+»Mutta tulen vasta sitten kun on syöty», sanoi Holstein.
+
+»Miten kreivi vain tahtoo», sanoi Gerda-neiti ja hymyili jälleen vasten
+tahtoaan. »Hyvästi.»
+
+Ja hän juoksi näyttämölle. Mutta sieltä hän sanoi Joánille:
+
+»Kohta me syömme», ja poistui.
+
+Erik Holstein seisoi ja alkoi keinuttaa päätään, yht'äkkiä, kuten ennen
+muinoin.
+
+»Enpä jumaliste ole ennen huomannut, että hän on niin soma», sanoi hän.
+
+Mutta samassa Joán tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut Haacken
+kanssa. Ja huutaen »suo anteeksi» hän riensi salin poikki ja ylös
+portaat kuudella askelella, laulaen säveltä »Kisten paa hans Bag»,
+ikäänkuin se olisi ollut jostakin operetista.
+
+Hän riuhtaisi auki huoneen oven ja näki Haacken, joka kirjoitti
+postikortteja.
+
+»Minä soitan Mendelssohnia», sanoi Joán.
+
+»Mitä?»
+
+»Me soitamme Mendelssohnia illalla», sanoi Joán. »'Konsertin'. —
+Hyvästi.»
+
+Ja hän paiskasi oven kiinni aivan Haacken nenän edessä.
+
+Kun Joán tuli takaisin, istui kreivi Erik ja tuijotti Corot’n
+»Hämärään».
+
+»Muistatko», sanoi hän, »tuota sinä niin usein katselit Parisissa
+taidekauppojen ikkunoissa?»
+
+»Niin katsoin», sanoi Joán.
+
+Erik ei siirtänyt silmiään kuvasta.
+
+»Nyt ymmärrän sen paljon paremmin», sanoi hän hitaalla äänellään (mutta
+hänen otsalleen nousivat samat varjot kuin äsken). »Se on hiivatin
+kaunis.»
+
+Joán hymyili:
+
+»Neiti Johansen on sen ripustanut tänne», sanoi hän.
+
+»Kuinka hitossa nuo ihmiset tulevat ripustaneeksi tämäntapaista
+seinilleen», sanoi Erik. »Myrkynsekoittaja ei totisesti ymmärrä siitä
+mitään.»
+
+»Myrkynsekoittaja?»
+
+»Niin, sen nimen ovat hänelle antaneet.»
+
+»Mutta miksi?»
+
+»No niin», sanoi Erik, »sitä en tiedä. Meillähän, Herra paratkoon,
+käytetään niin paljon haukkumanimiä tässä maassa, ja hänhän on varakas
+— täkäläisten mittasuhteiden mukaan.»
+
+Kreivi Erik ripusti »Hämärän» entiselle paikalleen.
+
+»Jumaliste kuinka sieväksi se neiti on tullut», pääsi häneltä äkkiä.
+
+»Mutta nyt minun pitää mennä», sanoi Joán. »Näkemiin siis, ja kiitos,
+että tulit.»
+
+Hän kietoi molemmat käsivartensa Erikin hartioitten ympäri ja meni.
+
+Erik jäi seisomaan pieneen oviaukkoon ja huusi hänen jälkeensä:
+
+»Minä en totisesti ole koskaan nähnyt sinua näin elävänä.»
+
+»Se johtuu siitä, että olen tullut Tanskaan», vastasi Joán salista.
+»Mutta sinnekö sinä jäät istumaan?»
+
+»Tänne», sanoi Erik, »täällä voin rauhassa tyhjentää lasin whiskyä».
+
+Joán oli poissa. Erik meni pilarin luo, joka oli näyttämön vieressä,
+ja painoi sitä soittokelloa, jolla yleisö kutsuttiin sisään — ja koko
+rakennus raikui.
+
+»Lasi whiskyä», huusi hän herra Jensenille, joka tupsahti sisään.
+
+Erik Holstein istui yksinään puolihämärässä ja joi, tuijottaen omiin
+sääriinsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Johansenilla odotti kaupanhoitaja portaitten alapäässä.
+
+»Suvaitseeko kreivi nousta portaita», sanoi hän ja seurasi Joánia.
+
+Arkihuoneen ovi oli avoin, ja äänten sorina kaikui porraskäytävään asti.
+
+»Täällä on paljon vieraita», sanoi Joán.
+
+»Niin, onhan niitä tullut koko joukko», vastasi kaupanhoitaja ja
+taivutti jälleen päätään.
+
+Kauppias Johansen tuli kynnyksen yli vastaan.
+
+»Hauska että tulitte», sanoi hän puristaen Joánin kättä. »Niin, täällä
+on vain muutamia ystäviä» (koko huone oli täynnä), »mutta nimiä
+kannattaa tuskin mainita».
+
+Kaikki olivat kääntyneet oveen päin, mutta vain tuokioksi. Sitten he
+alkoivat jälleen puhella, samalla kuin herra Johansen esitteli lähinnä
+seisovat ja sanoi viimein, tehden aivan pienen liikkeen vasemmalla
+kädellään, jonka hän kohta sen jälkeen pisti jälleen taskuun:
+
+»Ja tämä on kaupanhoitajani.»
+
+Pari vierasta saapui, joiden kättä Johansen puristi, samalla kuin
+leveäharteinen mies, jolla oli täysiparta ja jolla vitjat riippuivat
+rinnoilla, sanoi Joánille:
+
+»Niin, tehän matkustatte paljon — nimeni on Laarentzen ja olen kutomon
+omistaja», mainitsi hän ikäänkuin ohimennen — »mutta meille on tietysti
+merkkitapaus nähdä sellainen mies kuin te. Tämä on vaimoni», jatkoi
+hän samaan hengenvetoon ja osoitti vierellään olevaa naista, jonka
+kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja jonka hiukset olivat kireällä
+sykkyrällä niskassa.
+
+»Niin, illaksi tulee paljon väkeä», sanoi rouva Laarentzen.
+
+Samassa Joán huomasi Gerda-neidin — nurkassa, sinipukuisen naisen
+seurassa. Hän oli kumartanut kahteen erään sinnepäin, ennenkuin sanoi,
+ja melko kovalla äänellä:
+
+»Hyvää iltaa, neiti.»
+
+Ja Gerda-neiti vastasi — keikauttaen päätään veikeän nokkelasti, sillä
+hän joutui hämilleen:
+
+»Hyvää iltaa.»
+
+Joánin aikoessa mennä edelleen pysähdytti hänet pienikasvuinen,
+smoking-pukuinen herra jolla oli punareunaiset silmät lasien takana ja
+joka sanoi:
+
+»Minä olen lääkäri — niin, toivottavasti ette tule minua tarvitsemaan.»
+
+Ja jatkoi samaa kyytiä:
+
+»Niin, tämä paikkakunta on vallan kauhea. Mutta missäpä ei olisi
+kauheata, kun ei saa olla Kööpenhaminassa? Mutta tätä rakasta
+paikkakuntaa ei kreivi onneksi joudu näkemään.»
+
+»Minä olen jo ollut vuorella», sanoi Joán.
+
+»Tosiaanko, onko herra kreivi», puuttui puheeseen pieni laiha
+naishenkilö, jolla oli kukkastupsu korvallisellaan ja jolle tohtori
+teki nopean kumarruksen.
+
+»Saanko esitellä: Madame», sanoi hän Joánille.
+
+»Vuori on tämän paikkakunnan paras sukkeluus», sanoi Madame, samalla
+kuin rouva Laarentzen tuntui imevän hiukan hölliä suupielihän ja neiti
+Gerda lähestyi.
+
+»Iltaa, neiti», sanoi Joán jälleen, ja heidän kätensä yhtyivät tohtorin
+ohi.
+
+»Meilläpä on kaunis näköala kutomostamme», sanoi rouva Laarentzen.
+»Voimme nähdä aina Riben kirkolle saakka. Me kutomolaiset panemme niin
+suuren arvon sille näköalalle.»
+
+»Niin», sanoi tohtori ja nauroi. »Riben luona kuningas Valdemar
+vastaanotti kuningatar Dagmarin.»
+
+Gerda-neiti sanoi, puhuen hitaammin kuin toiset:
+
+»Riben tornista näkee niin kauas.»
+
+Sisimmässä huoneessa soi puhelin lakkaamatta.
+
+»Kysyivät pääsylippuja», sanoi kaupanhoitaja, joka oli käynyt
+vastaamassa.
+
+»Ne ovat loppuneet», sanoi Gerda.
+
+»Niin, pääsyliput ovat todellakin loppuunmyydyt», huusi eräs
+naishenkilö, se sinipukuinen.
+
+He nauroivat kaikki, hilpeinä ihmistulvasta, iloisina siitä, että
+huone oli täysi, aivan kuin se olisi ollut heidän kaikkien ja jokaisen
+yksityinen ansio, ja eräs nurkassa seisova möhömaha taputti Johansenia
+olalle sanoen:
+
+»Niin, sanoinhan sen, pitää tulla liikepaikoille, sanoinhan sen,
+_siellä_ asiat järjestetään, jumal'avita, vai mitä, Johansen, eikö niin
+että liikepaikoille — niissä on pontta ja puhtia ihmisissä.»
+
+Ja samalla kuin Gerda-neiti meni puhelimeen, puhuivat kaikki
+äänekkäämmin, iloisesti: ihmisten pitäisi vähitellen oppia ostamaan
+pääsylippunsa ajoissa — aina vain lykätään kaikki viime hetkeen.
+
+»Kun me vain olisimme osanneet arvata, että tämä paikkakunta kerrankin
+on herätettävissä», sanoi tohtorin rouva Joánille, »kun me sen olisimme
+arvanneet, niin tietysti Musiikkiyhdistys... mutta sen kassa on laiha.
+Minun mieheni on puheenjohtaja, ja minä itse olen rahastonhoitaja.»
+
+»Gerda se vasta on oikea aarre», huusi möhömaha, niin että hänen
+äänensä kaikui yli kaikkien muiden, ja lääkärinrouva sanoi Joánille:
+»Soitattehan tietysti painetun ohjelman mukaan?»
+
+Joán nauroi, samalla kuin Gerda-neiti jälleen tuli näkyviin oviaukossa.
+
+»En, rouva», sanoi hän, »olen muuttanut koko ohjelman».
+
+»Ettehän toki?» sanoi rouva. »Ja me musiikki-ihmiset, jotka niin olimme
+iloinneet Bachista.»
+
+»Olen, olen muuttanut», nauroi Joán, samalla kuin sinipuseroinen nainen
+sanoi paksulle Larsenille:
+
+»Minusta hän on suurenmoinen.»
+
+»Isä, isä», kuului Gerda Johansenin ääni hälinän keskeltä. »Siellä ovat
+Fiskedammenin Holckit. Mutta eiväthän he enää voi saada paikkaa.»
+
+»Eivät, eivät he voi saada», huusi sinipuseroinen nainen.
+
+»Eivät, eivät, nyt se on jo jumaliste liian myöhäistä», huusi Larsen.
+
+Ja he nauroivat jälleen, mutta Joán sanoi äkkiä Gerda-neidille — aivan
+kuin naurun ja melun huumaamana:
+
+»Voivat, voivat, neiti, antakaa minun tulla puhelimeen.»
+
+»Mitä te aiotte?»
+
+»Mennä puhelimeen. Noiden ihmisten on päästävä mukaan», sanoi Joán.
+
+Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta jäivät seisomaan ja hymyilivät, kun
+Joán kulki lattian poikki toiseen huoneeseen. Sitten kaikki alkoivat
+jälleen puhella, Joánista, melkein kilpaa.
+
+»Hän on vasta suurenmoinen», sanoi sinipuseroinen nainen ja vei kädet
+lanteilleen, samalla kuin lääkärinrouva tunkeutui kandidaatti Ussingin
+luo ja sanoi, suoraan päin tämän parrattomia kasvoja:
+
+»_Minä_ tahdoin koko ajan, että Musiikkiyhdistys olisi järjestänyt
+konsertin. Rakas kandidaatti, hänen kasvonsahan ovat musiikkia täynnä.»
+
+Kansanopistonjohtaja, joka seisoi kahden kookkaan miehen välissä,
+joiden mustat verkakaulukset olivat napitetut leukaa myöten, sanoi:
+
+»Hän ääntää todellakin hyvin kauniisti äidinkieltään.»
+
+Mutta Larsen, joka hikisenä juoksi ympäri, miehestä toiseen, sanoi
+kaupanhoitajalle:
+
+»Hän on jumaliste verraton, vai kuinka, Petersen?»
+
+Kaupanhoitaja Petersen ei vastannut (hän seisoi niin, että saattoi
+silmillään seurata Joánia ja Gerda-neitiä, jotka kulkivat huoneitten
+läpi), mutta eräs pieni nainen hänen vieressään painoi yhteenpuristetut
+kätensä poskilleen ja sanoi:
+
+»Ah niin, tänään on niin ihanaa... on kuin ilmassa olisi juhlaa.»
+Ja kun kauppias Johansen kulki hänen ohitseen, tarttui hän tätä
+käsivarteen ja sanoi puoliääneen ja hyvin nopeasti:
+
+»Kiitos, että sain tulla mukaan.» —
+
+Joán seisahtui sisällä, ruokapöydän ääressä.
+
+»Täällä on paikkoja monelle.»
+
+»Uh niin», sanoi Gerda ja kohotti hartioitaan ja hytisteli kuin se,
+jonka on mentävä veteen, »kunpa he kaikki jo istuisivat paikoillaan».
+
+»Pelkäättekö?» hymyili Joán.
+
+»Oh en», sanoi Gerda, ja he saapuivat puhelimen luo.
+
+He sulkivat oven puolittain, niin että muitten äänet tuskin kuuluivat.
+
+»Mikä numero se on?» kysyi Joán.
+
+»Ensin keskukseen», sanoi Gerda, ja Joán soitti.
+
+»Minä olen niin taitamaton puhelimessa», sanoi Joán.
+
+»Oletteko?»
+
+Ja he hymyilivät kaiken aikaa.
+
+»Keskus», huusi Joán puhetorveen, ja pääsi sinne.
+
+»Mikä heidän nimensä olikaan?» sanoi Joán seisten kuulotorvi kädessään.
+
+»Holck, Fiskedammenista», sanoi Gerda, aivan kuin olisi ollut kuiskaaja
+teatterissa.
+
+Mutta »Fiskedammenia» Joán ei osannut ääntää.
+
+»Fiskedammen», kertasi Gerda ja alkoi nauraa, hyvin hiljaa.
+
+»Fiskedam», sanoi Joán torveen.
+
+Hän sai »Dammenin».
+
+»Kuka puhuu?» kuiskasi Gerda ja kohotti pikku päätään.
+
+»Eräs naisääni», kuiskasi Joán hänelle.
+
+»Mitä hän kysyy?»
+
+»Kenen kanssa hän puhuu», kuiskasi Joán, ja heidän kasvonsa olivat
+hyvin lähekkäin.
+
+»Joán Ujházyn», sanoi Joán puhetorveen.
+
+»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda, ja hänen silmänsä loistivat.
+
+»Niin, Joán Ujházyn», kertasi Joán puhetorveen.
+
+»Mitä ne sanovat?» kysyi Gerda jälleen ja hyppeli kuin lapsi.
+
+»Mutta teidän täytyy istua aivan lavan vieressä», sanoi Joán torveen.
+
+»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda jälleen.
+
+»Hyvästi», sanoi Joán puhetorveen.
+
+Joán soitti loppusoiton, ja pienen kellon kilahdus häipyi.
+
+»Miten he mahtoivatkaan hämmästyä», sanoi Gerda-neiti katsoen eteensä.
+
+»Hämmästyivät kyllä», sanoi Joán, jonka käsi yhä vielä lepäsi
+puhelimella.
+
+Sitten Gerda-neiti sanoi, siirtämättä silmiään:
+
+»Te mahdatte olla hyvin hyvä.»
+
+»Kuinka niin?»
+
+»Niin», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään — hänen nyökkäyksensä oli aina
+niin hidas ja vakava. »Minusta tuntuu siltä.»
+
+»Tänään minä olen hyvä», sanoi Joán ja puhui hiljaa, hänkin.
+
+Hiljaisuutta kesti tuokion verran.
+
+»Tämä on Isänne huone», sanoi Joán ja antoi katseensa vaeltaa vanhasta
+sohvasta — isoon rahakaappiin.
+
+»Niin, tämä on isän huone», sanoi Gerda-neiti.
+
+»Nyt me rupeamme syömään», keskeytti hän itsensä ja juoksi ruokasaliin.
+
+»Emmekö kohta rupea syömään?» sanoi hän tädille.
+
+»Aivan heti», sanoi täti.
+
+Ja Gerda meni sinisen naisen luo.
+
+»Voi kun he vain istuisivat», sanoi hän ja työnsi käsivartensa toisen
+kainaloon.
+
+»Hui hai», sanoi sininen rouva, »eivät he huomaa, vaikka saisivatkin
+polviaan vastaan pari pöydänjalkaa». Ja Joánin kulkiessa ohi kääntyi
+hän tämän puoleen.
+
+»Te ette voi aavistaakaan, miten me kaksi olemme iloinneet», sanoi hän,
+ja lisäsi, huokaisten syvään:
+
+»Nyt on vain kysymys siitä, voivatko he istua hiljaa.»
+
+»Mutta Ida...», sanoi Gerda.
+
+»Niin, siitä on kysymys», sanoi rouva, »sillä eiväthän he ole tottuneet
+kuulemaan soittoa».
+
+Mutta kansanopistonjohtaja sanoi, seisoen parin askelen päässä:
+
+»He ovat kuitenkin tottuneet lauluun.»
+
+Ja sininen rouva esitteli kansanopistonjohtajan, samalla kuin hilpeä,
+hiukan ruostunut ääni sanoi ovelta:
+
+»Mutta tämäpä on kitsasta tilansäästämistä Johansen, onpa jumaliste.»
+
+Tulija oli toinen Larsen, kaksoinen, pyöreäpäinen, jonka tukka oli
+koneella leikattu ja joka oli vartaloltaan yhtä pyöreä kuin veljensäkin.
+
+»Vai niin, hän on täällä», sanoi hän, nähdessään kaksoisveljensä, »hän
+se täyttää paikat».
+
+Kaikki nauroivat, ja kaksoisveli kiilautui esiin toisien välitse.
+
+»Kas noin, siinähän on konsertinantaja», sanoi hän Joánille. »Niin,
+niin, terve tuloa. Tunnemme teidät jo etukäteen — sillä tällaisilla
+paikkakunnilla ihmiset ovat aina nenä ruudussa... Nimeni on kelloseppä
+Larsen, käsityöläisyhdistyksen puheenjohtaja. Mutta Herra nähköön,
+emmehän me uskaltaneet pyytää teitä tulemaan! Ja niin saimme pitkän
+nenän — eikö niin, Gerda?... sillä te tuotatte, jukoliste, ylijäämää,
+herra konsertinantaja —»
+
+Kelloseppä pyyhki koko päätään, kuten kaksoisvelikin.
+
+»Nyt on vain kysymys siitä, ymmärrämmekö me teidän soittoanne»,
+sanoi hän ja nauroi, »sillä mehän olemme vain talonpoikia, vaikkakin
+Musiikkiyhdistys pitää huolta kasvatuksestamme — mikäli varat
+riittävät», lisäsi Larsen.
+
+Pari herraa rupesi nauramaan, mutta herra Johansen sanoi hiukan
+äänekkäästi:
+
+»Niin, nyt kai me sitten käymme pöytään.»
+
+»Sehän oli oivallista», sanoi tupakkakauppias, ja kun kaikki alkoivat,
+hiukan nuhjustellen lähteä liikkeelle, tarjosi Joán Gerda-neidille
+käsivartensa.
+
+»Ei», sanoi Gerda, »täällä ei ole tapana mennä pöytään parittain».
+
+»Nyt me, jumaliste, kuljemme parittain», sanoi kelloseppä.
+»Puheenjohtajan täytyy istua konsertinantajan vieressä, jumaliste...»
+
+Ja nauraen lyhyttä nauruaan, joka kuulosti siltä, kuin hän olisi
+ähkäissyt, työnsi hän Gerdan käsivarren Joánin kainaloon.
+
+»Hän on kummityttöni», sanoi hän, »ja hyvä onkin».
+
+He tulivat kaikki ruokasaliin, jossa heidän täytyi painautua pitkin
+seiniä, ja kolistelivat tuoleja. Oven suussa seisottiin rykelmässä.
+
+»Älkää ollenkaan hätäilkö», sanoi kauppias tyynellä äänellään, »niin
+saamme kaikki tilaa».
+
+Muutamat istuutuivat.
+
+»Ei ei, rouva Laarentzen», huusi toinen kaksoisista, »tänne. Meidän
+täytyy istua kuin _char-à-bancissa_, niin, että molemmat puolet
+painavat yhtä paljon.»
+
+Naurettiin, ja tuolit raappivat lattiaa.
+
+Kansanopistonjohtaja, joka pysytteli Joánin läheisyydessä, sanoi:
+
+»Niin, tilat ovat ahtaat, se on tuttua kansanopistosta, jossa
+mielellään otamme vastaan ystävämme.»
+
+»No, nyt se onnistui», sanoi tupakkakauppias, joka sai ahdetuksi paksut
+pylväänsä rouva Raabelin kuihtuneen alaosan viereen, niin että puolet
+pöytää tärisi.
+
+»Tehän pelkäätte», kuiskasi Joán, joka äkkiä oli tuntenut Gerda-neidin
+käsivarren vapisevan kainalossaan.
+
+»Niin pelkäänkin», sanoi Gerda melkein hengästyneenä ja käänsi kasvonsa
+Joánia päin. Hänen silmissään kuvastui suoranainen kauhu.
+
+»Kun he vain istuisivat», sanoi hän jälleen.
+
+»Mutta hehän istuvat», sanoi Joán yhtä hiljaa kuin äsken. (Kuinka Gerda
+muistuttikaan linnunpoikaa!)
+
+»Ettehän te», sanoi Gerda ja käänsi silmänsä pois, »voi tuntea...
+meidän maalaistapojamme».
+
+Joán tuskin tiesi ottaneensa Gerda-neidin käden omaansa.
+
+»Ja nyt me istumme», sanoi hän.
+
+»Ei, ei, kaupanhoitaja», huusi kelloseppä pöydän toisesta päästä.
+»Konsertinantajan on jumaliste istuttava molempien puheenjohtajien
+välissä».
+
+Ja kaupanhoitaja poistui Gerda-neidin toisella puolella olevan tyhjän
+tuolin äärestä, jonne sinipukuinen nainen siirtyi.
+
+»Nythän me istumme vallan suurenmoisesta, sanoi hän ja riisui
+hansikkaana.
+
+Gerda seurasi silmänräpäyksen verran kaupanhoitajaa katseellaan.
+
+»Niin rouva Suurenmoinen», sanoi hän äkkiä ja alkoi nauraa unohtaen
+kaiken pelkonsa.
+
+»Gerda nimittää minua niin», sanoi sininen rouva.
+
+»Niin», sanoi Gerda, »sillä hän sanoo aina 'suurenmoista'».
+
+Rouva nauroi, niin että kaksikymmentä valkeata hammasta näkyi.
+
+»Mutta eikö täällä Tanskassa olekin suurenmoista?»
+
+»On kyllä», sanoi Joán.
+
+»Mutta nyt meidän pitää syödä», sanoi Gerda.
+
+Kaikki söivät, ylt'ympäri pöytää; puhuttiin vähän, ja haarukat
+kilisivät hiljaa.
+
+»Antakaa pullojen kiertää», sanoi herra Johansen, joka muutoin ei
+siirtänyt silmiään naapureistaan tai lautasestaan — aivan kuin isäntä,
+joka hyvin tietää, että kun asiat ensin on saatu alkuun, niin ne
+sujuvat itsestään.
+
+Kaksi mustapäähineistä palvelustyttöä kantoi vateja, ja täti, ohuena ja
+heiveröisenä, kulki edestakaisin.
+
+»Istuisit nyt, täti», kuiskasi Gerda.
+
+»Muutoin on minun nimeni rouva Jespersen», sanoi sinipukuinen nainen,
+»pastorinrouva Jespersen. Mieheni on kappalainen täällä.»
+
+»Kappalainen?» sanoi Joán.
+
+»Niin, luterilaisen kirkon kappalainen», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Mutta pastori ei ole läsnä?»
+
+»Ei», sanoi rouva Jespersen, »juuri kun meidän piti lähteä tänne,
+käytiin häntä hakemassa ripittämään —»
+
+»Ripittämään?» Joán ei ymmärtänyt sanaa.
+
+Mutta Gerda sanoi:
+
+»Niin, ajatelkaahan. Vanhaa neiti Luckowia. Juuri hän tuli ensimmäisenä
+ostamaan pääsylippua: 'Sitä viuluniekkaa tahdon minä vanha kuulla',
+sanoi hän. Ja hän on sentään niin köyhä...»
+
+Gerda-neiti aukaisi silmänsä, niin että ne näyttivät vieläkin
+suuremmilta.
+
+»Ja nyt hän kuolee tänään.»
+
+Joán katseli hänen kasvojaan: kuinka nopeasti niiden väri vaihtelikaan,
+hän saattoi tulla aivan valkeaksi — otsaa myöten.
+
+»Kuinka ihmeellistä», sanoi Joán.
+
+Ylt'ympäri alettiin puhua äänekkäämmin, samalla kuin rouva Jespersen
+sanoi, pitäen päätään hiukan kallellaan:
+
+»Ja nyt ei ehkä miehenikään saa teitä kuulla. Sillä hän tahtoo
+kernaasti jäädä heidän luokseen, kunnes kaikki on ohitse. 'Voihan sitä
+ainakin istua ja pitää heidän kättään', on hänen tapansa sanoa.»
+
+»Niin», sanoi Gerda, ja vain Joán kuuli sen, mutta rouva Jespersen
+sanoi toisella äänellä, miltei kuin huokaisemalla:
+
+»Eikä täällä olekaan monta, jotka kutsuvat häntä luokseen.»
+
+Hän oli vaiti tuokion verran ja sanoi jälleen:
+
+»Mutta tällä paikkakunnalla ihmiset kuolevat yleensä niin
+rauhallisesti.»
+
+»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja, joka istui vinottain vastapäätä
+häntä. »Ihmiset elävät täällä enimmäkseen vanhoiksi. Ja kun heidät
+sitten kirvoitetaan, on kuin Hän tuolla ylhäällä sallisi sen tapahtua
+oikeaan aikaan.»
+
+Tuli tuokion hiljaisuus, ja he kuulivat, kuinka rouva Raabel, joka
+istui kandidaatti Ussingin vieressä (he istuivat hyvin lähekkäin),
+puhui Mendelssohnista.
+
+»Niin», sanoi tohtori, joka käytti tilaisuutta hyväkseen. »Mehän
+soitamme usein häntä yhdistyksessämme. Meidän on, herra kreivi, sen
+pahempi viljeltävä helppotajuisempaa musiikkia näillä mailla.»
+
+»Ja oma maku sentään on lähinnä César Franck», sanoi rouva Raabel, joka
+lakkaamatta leyhytteli käsinmaalattua viuhkaansa, »mutta kaikki se saa
+jäädä omaksi huviksi».
+
+»Emmehän me _kaikki_ voi olla musikaalisesti sivistyneitä, rouva
+Raabel», sanoi rouva Laarentzen pöydän yli.
+
+Molemmat naiset hymyilivät toisilleen, kunnes rouva Raabel hiukan
+odottamatta palasi taas Mendelssohniin ja alkoi puhua kapellimestari
+Greenistä ja konsertin finaalista, jonka kapellimestari viime vuonna
+oli soittanut yhdistyksessä.
+
+»Se oli ihanaa musikaalista nautintoa», sanoi hän.
+
+Joán kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi:
+
+»Sen minä soitan tänä iltana, rouva.»
+
+Gerda oli painanut päänsä:
+
+»Soitatteko sen?»
+
+»Soitan», sanoi Joán, eikä Gerda tietänyt, miksi Joán nauroi ja
+näpäytti sormiaan. »Sen minä soitan.»
+
+»Ylimääräisestikö?»
+
+»Niin, Gerda-neiti, ylimääräisesti.»
+
+Lääkärinrouva sanoi:
+
+»Niin, se on riemun musiikkia.»
+
+»Taikka odotuksen», sanoi rouva Jespersen.
+
+Mutta Joán ei ymmärtänyt sanaa, ja Gerda neidin täytyi se tulkita.
+
+»Sanokaa se uudelleen», pyysi Joán.
+
+»Odotuksen», kertasi Gerda-neiti hitaasti.
+
+»Odotuksen», toisti jälleen Joán.
+
+Mutta sitten hänen äänensävynsä vaihtui.
+
+»Voi, minä puhun niin huonosti», sanoi hän.
+
+»Te puhutte erinomaisesti», vastasi rouva Jespersen, ja
+kansanopistonjohtaja, joka aina oli tarpeettoman monisanainen, lisäsi:
+
+»Minusta tuntuu päinvastoin, että on ihailtava, kuinka kauniisti te
+olette säilyttänyt äidinkielenne.»
+
+Joán sanoi katsoen eteensä:
+
+»Äiti kai puhui sitä kauniisti, olen tullut ajatelleeksi sitä tänään.
+Mutta minä osaan puhua vain aivan ulkopuolisista asioista...»
+
+»Ulkopuolisista asioista», sanoi rouva Jespersen ja nauroi.
+
+»Niin», jatkoi Joán loisella äänensävyllä, »minä en osaa sanoa
+sellaista mitä ajattelen».
+
+Gerda virkkoi — ja sanat tulivat hiukan äkisti —:
+
+»Minä ymmärrän niin hyvin» (ja äkkiä hän painoi päänsä lautasen yli)
+»mitä... mitä te sanotte...»
+
+Mutta rouva Jespersen taukosi syömästä ja sanoi:
+
+»Oi, voiko kukaan milloinkaan sanoa mitä ajattelee? Minä en ainakaan
+koskaan ole voinut sanoa miehelleni, kuinka paljon hänestä pidän.»
+
+»No niin», sanoi tupakkakauppias Larsen, »me naimattomat, pikku Gerda,
+emme ymmärrä sitä rakkautta».
+
+Mutta tohtorinrouva, joka jätti musiikkikeskustelun ja kandidaatin,
+sanoi hymyillen:
+
+»Te, herra Larsen, ette sentään koskaan muusta puhu.»
+
+»Vain totiveden ääressä, pikku rouva... Mutta mitäpä meillä miesväellä
+olisi muutakaan puhumista — vai kuinka, Laarentzen —, ja naisväki on
+jumaliste mielellään ovenraossa kuuntelemassa.»
+
+Gerdan silmät hakivat isää. Mutta Johansen hoiteli, katsomatta
+tyttäreensä, pöydänpäässä tottuneesti ja varmasti isännyyttään, aivan
+kuin konttorityötä pulpettinsa takana.
+
+Kansanopistonjohtaja oli ryhtynyt keskustelemaan noiden kahden
+mustakauluksisen miehen kanssa jostakin karkoituksesta, mutta
+kelloseppä kohotti lasinsa — sillä hänen läheisyydessään oli alettu
+puhua musiikista, jota hän ei ymmärtänyt — ja sanoi:
+
+»No, terve tuloa siis, herra konsertinantaja...»
+
+»Niin, Larsen», keskeytti Johansen ja kohotti päänsä.
+
+»Ei», jatkoi kelloseppä, »sinun ei tarvitse pelätä, Johansen... en aio
+pitää puhetta. Sillä sen on Gerda kieltänyt.»
+
+Rouva Jespersen alkoi nauraa, mutta Gerda istui nieleskellen,
+veripunaisena kasvoiltaan.
+
+»Niin, hän on kieltänyt», sanoi kelloseppä.
+
+»Mutta tahdoin vain sanoa» — jatkoi Larsen — »tervetuloa,
+konsertinantaja. Te olette tullut köyhään maahan... mutta pieneen kelpo
+maahan, jossa sydän on hyvä ja jossa päätäkään ei mikään vaivaa. Ja
+me olemme tyytyväisiä oloomme ja suomme muillekin hyvää. Maljanne,
+konsertinantaja.»
+
+He kohottivat kaikki lasinsa, ja samassa eräs iso pää yht'äkkiä
+kurkottautui esiin pöydän toiselta puolen, ja ääni, joka oli hiukan
+kurnuttava, sanoi Joánille:
+
+»Terve tuloa Euroopasta, kreivi Ujházy.»
+
+»Kuka hän on?» sanoi Joán hätkähtäen. Ääni oli lausunut Ujházyn aivan
+virheettömästi.
+
+»Mefisto», sanoi rouva Jespersen.
+
+Mutta Joán sanoi puoliääneen —ja hänen silmänsä ilkamoivat:
+
+»Gerda-neiti, miksi herra Larsen ei saanut puhua?»
+
+Gerda-neiti painoi kättään pöydän reunaan.
+
+»Voi, se nyt ei ollut ollenkaan totta», sanoi hän, »Larsen on niin,
+kiltti... mutta tänään...»
+
+Hän pysähtyi, mutta Joán, arvaten Gerdan ajatukset, sanoi:
+
+»Mutta minunhan mielestäni täällä on niin ihanaa.»
+
+»Todellako?» Gerdan kasvoille levisi niin valoisa hymy, että Joánista
+tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt hänen hymyilevän — koko
+päivänä.
+
+Ja vähän ajan kuluttua Joán lisäsi:
+
+»Juuri täällähän on Tanska, sen ymmärrän.»
+
+Hänen silmänsä suuntautuivat äkkiä toisaanne ja kohtasivat
+kaupanhoitajan katseen.
+
+»Mikä kaupanhoitajanne nimi olikaan?»
+
+»Hänen nimensä on Petersen», sanoi Gerda niinkuin ihminen, jonka
+ajatukset ovat harhailleet kaukana.
+
+»Hänellä on niin terävä katse», sanoi Joán, ja rouva Jespersen lisäsi:
+
+»Ja hiljainen tahto.»
+
+Mutta Gerda-neiti ei vastannut... hän istui pää painuksissa. Mutta
+palaten yhtäkkiä kielikysymykseen Joán lausui:
+
+»Mitä merkitsee sana 'suloinen'?»
+
+Hän oli kohdistanut kysymyksensä rouva Jespersenille, joka jälleen
+alkoi nauraa.
+
+»Suloinen?» sanoi hän. »Hyväinen aika, kuinka tulitte ajatelleeksi
+sitä? Suloinen?» jatkoi hän... se on kai kaunis, vai mitä sinä sanot,
+Gerda?»
+
+Myöskin Joán käänsi katseensa Gerda-neitiin, tai ehkäpä hän olikin
+katsonut kaiken aikaa häneen. Mutta Gerda ei sanonut muuta kuin (ja oli
+kuin hänen silmänsä äkkiä olisivat seuranneet vain suurta, vihreillä
+herneillä täytettyä vatia, joka huojui hiukan merkillisesti kellosepän
+käsissä):
+
+»En tiedä» — ja hän oli vaiti tuokion verran — »niin, eiköhän se ole
+'kaunis'».
+
+»Ei, ei 'kaunis'», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »se merkitsee
+jotakin enempää».
+
+»Mutta sen tietää kansanopistonjohtaja», sanoi rouva Jespersen ja
+kysyi. Kansanopistonjohtaja sanoi, että sanaa oikeastaan on vaikea
+kääntää...
+
+Samassa rouva Laarentzen yhtyi keskusteluun. Hän sanoi, että »suloinen»
+merkitsi samaa kuin »sievä».
+
+»Mutta mistä te oikeastaan johduitte siihen?» kysyi rouva Jespersen
+nauraen.
+
+»Eräästä laulusta», sanoi Joán kääntämättä katsettaan.
+
+»Ei se ole 'sievä'», sanoi kandidaatti, jonka silmät hipaisivat rouva
+Raabelin poskea, »'sievä' ei riitä. Paremminkin 'viehkeä'.»
+
+»Tunnen niin monta vanhaa laulua», sanoi Joán, »joita äitini lauloi —
+ja Ane».
+
+Yht'äkkiä Gerda hymyili:
+
+»Josse», sanoi hän ja aikoi kohottaa katseensa, mutta ei
+kohottanutkaan, »miten sievältä se kuuluu...»
+
+Kansanopistonjohtaja esitti niin monta säettä, joissa 'sulo'-sana
+esiintyi, että ne aivan kuin kietoivat koko seuran, kunnes yht'äkkiä
+vinoharteinen mies pisti esiin' päänsä ja sanoi:
+
+»Ranskankielessä, kreivi Ujházy, on aivan vastaava sana: _C’est
+charmant_.»
+
+Oli kuin tuo ranskalainen sana olisi vain odottanut Joánia.
+
+»_Oui, monsieur_», sanoi hän ja hymyili jälleen: _La charmante —
+charmante, C'est ça_.
+
+Mutta kelloseppä, joka ei ollut niin kielitaitoinen, kohotti lasinsa:
+
+»Mitä te arvelette, Petersen? — Puhu sinä, Laarentzen», sanoi hän,
+»tässä alkaa vähän kihota päähän».
+
+»Puhu sinäkin, kaksoisveli, ja sinä, tohtori Knaabel...»
+
+»Niin», jatkoi hän kääntyen Joániin puoleen, »täällä me olemme veljiä
+kaikki, konsertinantaja, kuin samaa perhettä. Sillä mehän olemme
+nähneet, useimmat meistä, tämän paikkakunnan aivan autiomaana.»
+
+»Täällä ei jumaliste ollut paljoakaan yhdeksäntoista vuotta sitten —
+vai kuinka, Johanson, ei paljon muuta kuin sinun puotipahasesi, ja
+pieni se oli. — Mutta me olemmekin tehneet työtä olan takaa. Maljanne,
+rouva Laarentzen...»
+
+»Niin», sanoi herra Laarentzen, »miten vanha kutomo oikeastaan on?»
+
+»Viisitoista vuotta, vai kuinka, Laarentzen?» sanoi rouva.
+
+»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sen perustamisesta on nyt viisitoista
+vuotta — sillä se tapahtui samana vuonna, jolloin vaimosi kuoli,
+Johansen... mutta silloin täällä oli vain yhdeksän rakennusta,
+lukuunottamatta majataloa ja meijeriä...»
+
+»Kuoliko äitinne niin varhain?» sanoi Joán.
+
+»Kuoli, niin varhain.»
+
+»Kun olitte seitsemänvuotias?»
+
+»Niin, vain seitsemänvuotias.»
+
+»Mutta jumaliste, sitten kun oli päästy vauhtiin — rakennuksia syntyi
+kuin ne olisivat hujahtaneet maasta... ei, kaupanhoitaja, te ette voi
+sitä muistaa, sillä tehän olette vain uusi tulokas näillä mailla...»
+
+Tohtori sanoi olleensa täällä yhdeksän vuotta, mutta silloin oli jo
+ollut yksi katu...
+
+»Kansanopisto oli siis täällä aikaisemmin», sanoi rouva Raabel
+taivuttaen käsinmaalattua viuhkaansa johtajaan päin.
+
+»Niin, olihan opisto täällä jo olemassa», sanoi johtaja, »nykyisellä
+paikallaan, Söndenaassa».
+
+»Kuinka kauan on kaupanhoitaja ollut täällä?» kysyi Joán.
+
+»Kaksi vuotta, muistaakseni», sanoi Gerda.
+
+»Niin», sanoi kelloseppä, »katu täällä kyllä oli» — ja hän nauroi —
+»mutta muistatko, Laarentzen, miltä se näytti?»
+
+Kaikki nauroivat ajatellessaan katua.
+
+»Kauhea se oli», sanoi Laarentzen.
+
+»Kauhea se on vieläkin», sanoi Johansen pöydän päästä.
+
+»On kuin onkin, jumaliste», sanoi tupakkakauppias, »ja sinä tässä olet
+kunnanvaltuuston esimies».
+
+Kaikki puhuivat — taloista, joita oli rakennettu, tonteista, joita oli
+laajennettu, ja ihmisistä joita tänne oli muuttanut.
+
+»Niin», sanoi rouva Laarentzen Joánille, »meillä oli alussa vain
+seitsemän työmiestä».
+
+»Ja nyt on kaikkiaan puolitoista sataa», sanoi hänen miehensä.
+
+Ja puhe jatkui — kuitenkin tyynesti — apteekista ja puhelinkeskuksesta
+ja teknillisestä koulusta.
+
+»No, kylläpäs nyt juttu käy», sanoi tupakkakauppias hykerrellen käsiään.
+
+»Hautuumaa sen sijaan on ihana», sanoi kelloseppä, »mutta kun
+sitä ruvettiin laittamaan, niin minäpä käytin puheenvuoroa
+kunnanvaltuustossa...»
+
+»Niin käytit», sanoi Johansen ja kohotti katseensa, »sinähän vasta
+käytit».
+
+»Mutta teknillinen koulu on meidän valitimme», sanoi tupakkakauppias,
+»maljanne, kaupanhoitaja. Tehän istutte vallan tuppisuuna.»
+
+Ja puhelu jatkui. Mutta rouva Jespersen kääntyi Joániin päin:
+
+»Voi, mutta ihanaa on ollut — me muutimme tänne vastanaineina — elää
+täällä silloin, kun vasarat kalkkoivat ja kun muurattiin ja kaivettiin
+perustuksia ja rakennettiin. Herättiin aamulla ja nähtiin kattojen
+kohoavan... tiilikivi tiilikiven vieressä, punaisina riveinä. Ja
+joka ikinen aamu, kun avasi ikkunan, kuului muurauslastan laulu...
+Tiedättekö, minusta ei mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin
+muurauslastan pieni kilkatus... se on minusta, ja eikö teistäkin,
+ikäänkuin luomisen riemulaulu...»
+
+Hän oli vaiti tuokion verran, ja hänen äänensä sävy oli muuttunut.
+
+»Henrik... mieheni... ja minä olemme usein aamuisin seisoneet
+päätyikkunassamme... se on ihana, vaikkakin se on pohjoiseen päin... ja
+katselleet, kuinka työmiehet siellä alhaalla naulasivat, muurasivat ja
+Jakoivat auringon paisteessa. Ja kaukana kanervakankaan keskellä näkyi
+valoisia, viheriäisiä läikkiä... se oli kaikkein kauneinta.»
+
+»Niin», jatkoi hän, »siunattua se on ollut, kaikesta huolimatta».
+
+»Kaikesta huolimatta?» kysyi Joán.
+
+Rouva Jespersenin kasvot olivat muuttuneet.
+
+»Niin, kaikesta huolimatta», toisti hän.
+
+Mutta äkkiä papinrouva alkoi jälleen nauraa.
+
+»Mutta kaikkea tätä ette tietysti te saata tuntea», sanoi hän.
+
+»Saatanpa kyllä», sanoi Joán hiljaisella äänellä. »Saatan tuntea sen.»
+Ja hän lisäsi: »Onhan tämä äitini isänmaata.»
+
+»Ei, mutta _minun_ suurin iloni on se», sanoi kelloseppä, ja hän puhui
+harvakseen ja työnsi tuolinsa hiukan etäämmälle pöydästä, sillä nyt
+hän oli melkein kylläinen, »_minun_ suurin iloni on se, kun vaunut
+vyöryvät pitkin katuja... Silloin minun täytyy jumaliste päästä ovelle,
+kun ne ajavat katuja ja kääntyvät porteista sisään — — sitä tietä
+niiden on mentävä... Mutta silloin, kun ne ensimmäistä kertaa saapuivat
+Höjerupista ja Holdingista... kun minä näin nuo kuudettoista vaunut,
+sillä kuusitoista niitä oli, Johansen, jotka ajoivat pihaasi — — —
+silloin minulla jumaliste oli kyynelet silmissä.»
+
+»Kyynelet silmissä oli kai kreivilläkin», kuiskasi tohtori Ussingille.
+
+Muutamat nauroivat.
+
+Mutta kelloseppä painoi käsiään paksuja polviansa vastaan.
+
+»Niin, mutta minulla oli kyynelet silmissä», sanoi hän.
+
+»Maljasi, filosofi», sanoi hän vinoselkäiselle miehelle.
+
+»Mutta tehän tunnette Höjerupin kreivin», sanoi rouva Jespersen ja
+kääntyi Joániin päin.
+
+»Mistä sen tiedätte?» sanoi Joán ja nauroi.
+
+»Hänhän on käynyt luonanne. Onhan puhelin toki olemassa», sanoi rouva
+Jespersen, »ja ihmiset tietävät, mihin sitä on käytettävä...»
+
+Vieraat puhelivat äänekkäämmin kunnanvaltuustosta ja pankista ja
+säästökassoista. Niitä oli paikkakunnalla nykyään kolme.
+
+Mutta Joán sanoi hiljaa, kumartuen Gerda-neidin puoleen:
+
+»Ja keskellä kaikkea tätä te olette elänyt?»
+
+»Niin olen.»
+
+»Elänyt elämänne», sanoi Joán.
+
+Mutta rouva Jespersen, joka oli kuullut, sanoi:
+
+»Voi ei, Gerda on sekä elänyt siinä että ollut elämättä. Minusta sinä
+olet mukana ja olet olematta. Jokin osa sinua, Gerda, kulkee aina
+syrjästäkatsojana...»
+
+»En tiedä», sanoi Gerda, »minkä ihminen näkee, se ei minusta koskaan
+ole niin merkillistä...»
+
+»Kuin mikä?» nauroi rouva Jespersen.
+
+»Kuin mitä hän voi kuvitella», sanoi Gerda.
+
+»Se on totta», sanoi Joán.
+
+»No niin, pienokainen, se voi olla totta se, tässä maailmassa on kai
+vain yksi ihme», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Ja mikä se on?» kysyi Joán ja hymyili.
+
+»Se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan», sanoi rouva Jespersen ja
+tyhjensi äkkiä punaviinilasinsa, ikäänkuin olisi juonut jonkun maljan.
+
+»Istuisitte nyt, neiti Johansen», sanoi hän sitten kääntyen tädin
+puoleen, joka lakkaamatta hääriskeli — aivan kuin hänessä olisi ollut
+perintönä levottomuus niiltä ajoilta, jolloin naiset eivät istuneet
+mukana pöydässä.
+
+»Te olette elämänfilosofi, rouva Jespersen», sanoi Joán.
+
+Papinrouva vastasi:
+
+»Niillä, jotka istuvat hiljaa — eikö totta? — on aikaa elää.»
+
+»Se on totta», sanoi Joán.
+
+»Henrik sanoo aina», lisäsi rouva Jespersen jatkaen syöntiään, »että
+ne, jotka aina hyörivät ja pyörivät, kadottavat lopulta todellisen
+onnensa».
+
+»Ja oman itsensä», lisäsi hän, suu ruokaa täynnä.
+
+»Mitä te sanotte, Gerda-neiti?» kysyi Joán.
+
+Mutta rouva Jespersen nauroi:
+
+»Voi, Gerda ei hyöri... hän vain haluaisi hyöriä... Aivan niinkuin
+silloin, kun hänen pitää olla mukana näytelmäkappaleessa, yhdistyksen
+iltamissa. Hänellä on ollut kolme osaa...»
+
+»Ole nyt jo vaiti», sanoi Gerda.
+
+»Joita hän itse pyysi», jatkoi rouva Jespersen, »eikä hän ole näytellyt
+yhtään niistä».
+
+»Mutta kuinka niin?» kysyi Joán.
+
+»Niin», sanoi Gerda, »kun harjoitusten piti olla... en minä sentään
+uskaltanutkaan...»
+
+»Niin», sanoi rouva Jespersen, »sellainen on hänen luonteensa... ja sen
+vuoksi hän ei koskaan joudu naimisiinkaan...»
+
+»Eikö?» sanoi Joán, ja tuo hiljainen sana pääsi miltei vaistomaisesti
+hänen huuliltaan.
+
+He puhuivat vielä, uudesta voimistelulaitoksesta, jossa oli ollut
+näytös, ja maanviljelyskoulun koeviljelyksistä, ja sitten taas
+kutomosta — kunnes rouva Laarentzen sanoi:
+
+»Mutta me ystävät tiedämme, mistä siemen ja itu on saatu.»
+
+Ja yht'aikaa alkoivat kaikki puhua kansanopistosta, ja keskustelu
+kohdistui johtajaan, joka ehkä hiljaisuudessa olikin odottanut
+aikaansa, mutta joka nyt vain sanoi, nyökäyttäen päätään leveän ja
+valkean paidanrintamuksensa yli:
+
+»Niin, tuskinpa kreivi tuntee opistoamme.»
+
+Mutta Joán sanoi, että kansanopisto oli tunnettu kautta Euroopan.
+
+»Ehkä voitaneen sanoa kautta maailman», sanoi johtaja. »Niin, jumalan
+kiitos, meillä on paljon ystäviä, ja suurin ilomme on nähdä heidän
+jatkavan työtämme.»
+
+Ja hän puhui sorretusta Suomesta, jossa meillä oli paljon oppilaita.
+
+»Niin, aina satujen Islantia myöten he tekevät ilolla työtä», sanoi hän.
+
+Hän puhui hyvin rauhallisesti (mutta kaikki olivat kuitenkin vaiti)
+ja kertoi Joánille (ehkä hiukan hymyillen, kuten se, joka kertoo
+jotakin sellaiselle, joka ei ollenkaan tunne asiaa), että — varsinkin
+kesäkursseillemme, joilla kävi vuoroin poikia vuoroin tyttöjä, saapui
+osanottajia Hollannista ja Englannistakin.
+
+»Kymmenen vuotta sitten saapui eräs intialainen.»
+
+»Niin», sanoi johtaja ja hymyili entiseen tapaansa, »hän oli kuullut
+meistä Intiassakin».
+
+»Intialaiset», sanoi Joán, »kuulevat enemmän kuin luullaankaan. Minulla
+on ollut eräs intialainen ystävä.»
+
+»Onko?» sanoi Gerda, joka oli kääntänyt päätään.
+
+»On... hän oli koulutoverini Parisissa.» Gerda istui tuokion.
+
+»Kuinka monissa paikoissa te olettekaan elänyt», sanoi hän.
+
+»Niin», jatkoi johtaja esitystään, samalla kuin kaikki olivat vaiti,
+vaikka he ehkä olivat kuulleet kaiken ennenkin, »oli merkillistä nähdä,
+kuinka tarkasti hän tahtoi tietää ja miten hyvin hän ymmärsi... Vieraat
+kielethän eivät ole meidän vahva puolemme... mutta toimeen tultiin, ja
+se ilahdutti meitä... Hän osoitti harrastusta vieläpä kudonnaisiammekin
+kohtaan.»
+
+»Kudonnaisia?» sanoi Joán. »Mitä se on?»
+
+Hän oli kysynyt Gerdalta. Mutta rouva Jespersen vastasi:
+
+»Kudonnaiset, ne ovat eräs laji kotiteollisuutta.»
+
+»Miten paljon he saavatkaan täällä oppia», sanoi Joán.
+
+»Niin», sanoi johtaja ja taivutti päätään, »me tahtoisimme vaikuttaa
+niin laajalti kuin suinkin — isänmaan hyväksi voidaan kylvää niin
+monella tavalla. Mutta kaikkein tärkeintä on avata sydämet.»
+
+Rouva Raabel kysyi johtajalta jotakin kutomakoulusta, ja johtaja
+vastasi laveasti ja rauhallisesti, kunnes hän lopuksi sanoi:
+
+»Mutta kutomakoulu on vielä vain polku, pienoinen polku. Nuorille
+tytöille tuottaa kutominen hyötyä. He kutovat pukunsa, he kutovat
+morsiuskapionsa — he kutovat koko kotinsa. Kangaspuut voivat rakentaa
+uudelleen kotilieden.»
+
+Joán oli ajatuksissaan nojannut päätään käteensä, mutta hätkähti
+yht'äkkiä; kaupanhoitaja sanoi kuiskaamalla, mutta terävästi pöydän
+toiselta puolen:
+
+»Neiti, isänne.»
+
+»Niin», sanoi Gerda-neiti säpsähtäen ja katsahti isäänsä, joka antoi
+hänelle merkin silmillään.
+
+»Voi, minähän unohdan vieraani», kuiskasi Gerda.
+
+»Niin teetkin», sanoi rouva Jespersen, »eikä sitä juuri satu».
+
+»Ei», sanoi Gerda vallan hämmentyneenä..
+
+Mutta Joán sanoi, samalla kuin johtaja jälleen oli ruvennut puhumaan:
+
+»Kaupanhoitaja pitää teitä silmällä, Gerda-neiti.»
+
+»Oh... ei.»
+
+»Pitää kyllä. — Onko hän miellyttävä?» kysyi Joán.
+
+»Hän on kunnon mies», sanoi Gerda katse lautaseen luotuna.
+
+Ja äkkiä, innostuneena, hän lisäsi:
+
+»Voi, tahtoisin niin kernaasti, että hänestä tulisi isäni
+liikekumppani.»
+
+»Minkä tähden?»
+
+»Silloin isä voisi hiukan vapautua — — — ja me voisimme olla joskus
+poissa, ja matkustaa...»
+
+»Ja nähdä vuoret», sanoi Joán.
+
+»Niin», sanoi Gerda ja hymyili. »Ja Unkarin.»
+
+»Ja Oopperan porraskäytävän», nauroi Joán.
+
+Gerda katsahti häneen ja ymmärsi.
+
+»Vejlessä käydessäni saan ostaa niitä kirjakaupasta.»
+
+Toiset puhuivat vielä kutomakoulusta. Mutta johtaja sanoi — viitaten
+kädellään herra ja rouva Laarentzeniin:
+
+»Mutta tässäkin suhteessa kuljemme käsityksin ystäviemme kutomolaisten
+kanssa.»
+
+Ja hän puhui kutomon piirustussaleista ja niistä taiteellisista
+kyvyistä, joita tehtailija Laarentzen käytti sommittelemaan mailojaan —
+samalla kuin Raabel hymyillen kysyi parin tehtaantytön terveydentilaa
+ja Laarentzen vastasi... puhumalla parista uudesta työläisasumuksesta.
+
+»Ja noita Vejlestä hankkimianne kuvia te sitten katselette», sanoi Joán.
+
+»Niin, usein ennen hämärän tuloa.»
+
+»Niin olen minäkin usein tehnyt», sanoi Joán, »kotona».
+
+He olivat vaiti molemmat eivätkä sentään kuulleet muiden puheita.
+
+»Onko talonne suuri?» kysyi Gerda katsoen eteensä.
+
+»On, se on suuri.»
+
+»Onko siinä torneja?» jatkoi Gerda samaan sävyyn.
+
+»Ei, siinä ei ole torneja. Mutta oven edessä on neljä pilaria. Neljä
+valkeata pilaria.»
+
+Gerda nyökkäsi.
+
+»Pilaria», sanoi hän, »pilarit ovat niin kauniita».
+
+»Ja kun minä nyt tulen kotiin, olen aivan yksinäni siinä rakennuksessa.»
+
+Gerda hymyili, hymyä, joka häipyi ja jäi vain kuin varjoksi kasvoille.
+
+»Yksinänne Anen kanssa.»
+
+»Niin, Anen kanssa.»
+
+Rouva Jespersen, joka juuri otti hedelmähilloa ja alkoi iloisesti ahmia
+sitä minkä ennätti, sanoi:
+
+»Voi, Gerda, tämä on pitäjän ainoa ruokapaikka. Muualla on ravinto
+enimmäkseen vain henkistä laatua.»
+
+Ja hän lisäsi palaten äkkiä matkakeskusteluun, koska ei ollut kuullut
+pöytätoverien viimeisiä sanoja:
+
+»Niin, Gerda tahtoo mielellään matkustaa. Mutta kun äskettäin
+matkustimme yöjunassa Fredericiaan, eksyi hän väen tungoksessa, ja kun
+me jälleen löysimme hänet, vapisi hän pelosta. — Maljasi, tyttöseni»,
+sanoi rouva Jespersen ja huuhtoi hedelmähillon alas.
+
+Toiset jatkoivat puhettaan kutomosta, ja kelloseppä sanoi:
+
+»Niin, Laarentzen, työläistesi pienokaisia on jumaliste hauska nähdä.
+Minusta on aina hauska kulkea heidän asuntojensa ohi. — Eikö niin,
+tohtori, sitä sairaskassaa on mukava hoitaa?» jatkoi hän. »Maljanne,
+tohtori, teillä on piru vie hienot napit paidassanne...»
+
+»Niin onkin», sanoi tohtori ja pullisti paidanrintaansa, jota koristi
+kaksi isoa porsliininappia maalattuine lemmenkukkineen. »Ne ovat
+Madamen käsialaa...»
+
+»Niin», sanoi tupakkakauppias, »tepä olettekin taitava maalaamaan,
+rouva Raabel. Mutta mitä kuvia saamme keväällä Taideyhdistykseen?»
+
+Rouva Raabel ei vielä tietänyt. Mutta hän toivoi voivansa hankkia
+jotakin »nuorta taidetta».
+
+Laarentzen sanoi, että vähitellen tultaisiin ehkä niin pitkälle, että
+työläiset pääsisivät maalle, parempaan ilmaan.
+
+Rouva Jespersen kääntyi Joánin puoleen.
+
+»Mitä te ajattelette?» sanoi hän, aivan kuin olisi tuupannut Joánia
+selkään.
+
+»Mitäkö ajattelen?» sanoi Joán. »Minä kuuntelen ja ajattelen kotia.»
+
+»Ah», sanoi rouva Jespersen, »minä en tiedä Unkarista muuta kuin Mauri
+Jókain ja czárdásin, jota näin tanssittavan Koldingin kesäteatterissa».
+
+»Unkari ei ole minun kotimaani», sanoi Joán, »kotimaani on vain saari».
+
+»Niin, sen te olette sanonut», sanoi Gerda ja katsahti Joániin.
+
+»Saariko?» sanoi rouva Jespersen. »Mikä saari? Sehän on kuin tarua.»
+
+»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljemmin. »Kirottujen tarua.»
+
+Gerda kertasi:
+
+»Kirottujen?»
+
+»On olemassa eräs serbialainen taru», sanoi Joán, ja hänen puoleksi
+suljetut silmänsä katsoivat eteensä, »lumotusta saaresta, jossa ei
+kukaan nainen voi elää, vaikka kaikki miehet siellä kaipaavat».
+
+»Miksi he eivät hanki itselleen naisia?» sanoi rouva Jespersen nauraen.
+
+»He eivät voi», sanoi Joán, »naisen täytyy tulla heidän luokseen. Mutta
+seitsemän kuolemansyntiä vartioi heitä.»
+
+»Mutta nainen tulee kuitenkin», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Niin», sanoi Joán, »jos nainen voi rakastaa sellaista miestä, joka on
+mykkä ja sokea ja korvaten — silloin lumous on poissa».
+
+»Kyllä nainen voi», sanoi papinrouva, äkkiä vakavana.
+
+He olivat tuokion vaiti.
+
+»Missä teidän saarenne on?» sanoi Gerda.
+
+»Tonavassa», sanoi Joán, ja hänen äänensä sävy vaihtui. »Mutta sitä ei
+näy kartalla.»
+
+Ja hän kertoi, hitain lausein, missä se oli, eri maiden rajalla. Kertoi
+linnasta ja viiniköynnöksiä kasvavasta kummusta, jossa vuokot kukkivat
+keväisin, ja myllystä, joka oli ulommaisella niemellä. Ja onnettomista,
+jotka olivat lain turvaa vailla ja etsivät tyyssijaa.
+
+Joán jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi puhunut itsekseen, taikka
+niinkuin ei olisi tietänyt puhuvansa toiselle.
+
+»Ja tuo saari on sukunne oma?» sanoi rouva Jespersen.
+
+»On», sanoi Joán, »se on ollut meidän kuusisataa vuotta».
+
+»Ja sinne isänne vei teidän äitinne — Vejlestä?»
+
+»Niin.»
+
+Rouva Jespersen istui vaiti tuokion. Sitten hän sanoi:
+
+»Kuinka onnellisia voikaan kaksi ihmistä olla tuolla teidän
+saarellanne!»
+
+Kummastuneena, ikäänkuin olisi kuullut jotakin uutta, Joán Ujházy avasi
+silmänsä ja lausui:
+
+»Onnellisiako?»
+
+Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
+
+»Aivan niin.»
+
+Gerda ei ollut puhunut mitään. Mutta hänen silmäripsensä värähtelivät
+kuin ihmisen, joka katselee valoon, tai kuin sen, joka on
+purskahtamaisillaan itkuun.
+
+Mutta mielialan vaihtuessa, nopeammin kuin koskaan ennen hänen
+elämässään — ja tietämättä oikein kuinka ja miksi — Joán puhui jälleen
+kodistaan, nopeammin ja lyhyemmin.
+
+Kielistä, jotka sekaantuivat toisiinsa ja joita kukaan ei täysin
+osannut, ainoatakaan, ja vihasta, joka leimahti ilmi, ja tappeluista
+noiden kaikkien maanpakolaisten välillä. Kuinka mehu imettiin maasta,
+joka ei ollut kenenkään isänmaa ja jota kaikki kirosivat.
+
+»Huh», sanoi rouva Jespersen, »te säikytätte meitä saarellanne».
+
+Mutta Joán, joka oli ollut hetkisen vaiti, sanoi:
+
+»Mutta ettekö siis voi käsittää... nyt kun tunnen äitini isänmaan...»
+
+»Voin kyllä», sanoi papinrouva.
+
+Ja Joán, jonka äänen sävy jälleen vaihtui, sanoi hymyillen:
+
+»Täällä ihmiset voisivat tulla onnellisiksi.»
+
+»Se on totta», sanoi kansanopistonjohtaja, joka vain puolittain oli
+kuunnellut, »tässä maassa voisivat kaikki olla onnellisia. — Mutta»,
+jatkoi hän, »söndenaalaiset, ne ovat hyvinvointimme vartijoita».
+
+Hän kumartui molempia mustakauluksisia miehiä ja pöydän päässä istuvia
+naisia kohti, joiden kasvojen ilmeet pysyivät yhä samoina.
+
+He olivat kaikki olleet vaiti silmänräpäyksen verran, kun tehtailija
+Laarentzen alkoi puhua eräästä uudesta karkoitustapauksesta.
+Mustakauluksiset miehet vastasivat hitaasti, omituisen yksikantaan,
+aivan kuin olisivat lukeneet kirjasta.
+
+Joán oli kumartunut eteenpäin, tarkastellen muuttuneita kasvoja pöydän
+molemmin puolin.
+
+»Keitä he ovat?» kysyi hän.
+
+Ja Gerda-neiti sanoi, ja hänen äänessään oli toinen sävy:
+
+»He ovat eteläjyllantilaisia.»
+
+Rouva Jespersen lisäsi puoleksi kuiskaten:
+
+»Sieltä on tullut monta. Mutta kai rajasantarmit kirjoittavat heidän
+nimensä muistiin.»
+
+Joán sanoi — eikä itse tietänyt, että hänen äänessään oli sama sointu
+kuin toisilla:
+
+»Äiti ja Ane puhuivat niin usein sodasta... hän oli silloin lapsi,
+mutta hän muisti sen niin hyvin.»
+
+Joán katseli jälleen eteläjyllantilaisten kasvoja.
+
+»Kuinka he mahtavatkaan kaivata», sanoi hän.
+
+»Kuinka niin?» sanoi rouva Jespersen.
+
+»Niin», sanoi Joán (mutta rouva Jespersen ei voinut häntä ymmärtää),
+»_onhan heidän isänmaansa olemassa_, ja he ovat vain siitä erotetut».
+
+Aivan kuin tuo yksi ainoa sana olisi tunkeutunut hänen tietoisuuteensa,
+sanoi Gerda kääntämättä päätään:
+
+»Kaipasiko äitinne paljon?»
+
+»Kaipasi», sanoi Joán, »paljon».
+
+Ja he olivat molemmat vaiti, ja kansanopistonjohtaja sanoi kahteen
+kertaan:
+
+»Söndenaatakaan ei herra kreivi saa nähdä.»
+
+Vasta johtajan toistaessa sanansa kuuli Joán ne ja sanoi hyvin
+sointuvalla äänellä:
+
+»Kyllä, herra johtaja, tullessani ensi kerralla.»
+
+Gerda-neiti oli äkkiä kohottanut molemmat kätensä melkein kasvojensa
+tasalle, samalla kuin rouva Jespersen puhkesi sanomaan:
+
+»Voi, niin, teidän pitäisi tulla uudelleen — joskus kesällä. Silloin
+täällä on niin kaunista.»
+
+Ja johtaja sanoi:
+
+»Niin, teidän pitäisi todella nähdä äitinne maa kesäaikaan.»
+
+Kaikki tarttuivat kiinni tähän ajatukseen puhuen Joánille ja kutsuen
+häntä luokseen; ainoastaan kauppias Johansen jatkoi keskusteluaan
+karkoituksista molempien naisten kanssa, jotka istuivat aivan latteina
+mustissa silkkipuseroissaan, niinkuin olisivat olleet miehiksi
+kuivettuneita.
+
+»Tulla teidän täytyy, jumaliste», huusi kelloseppä, »me olemme oikein
+kilttejä teille».
+
+»Ja tehtaalla on vierashuoneita», sanoi rouva Raabel ja kääntyi
+mairitellen rouva Laarentzeniin päin.
+
+»Niin, sydänkomeroita meillä on», sanoi rouva Laarentzen ja nyökäytti
+vastaan.
+
+Kaikki puhuivat kesästä ja huvimatkoista ja Skibelundin metsästä ja
+»Modersmaalet'ista».
+
+»Se laitos saatiin pystyyn oikeaan aikaan», sanoi kansanopistonjohtaja.
+
+Mutta lääkäri sanoi:
+
+»Ei, ei, myönnän, että siinä ei mikään auta: kesällä kalpaan kotiin
+Skodsborgiin.»
+
+Ja kelloseppä Larsen sanoi:
+
+»Niin, kyllä minäkin joskus otan vapaapäivän ja lähden katsomaan
+Dyrehavenia. Siellä on sievää aamupäivin, kun metsäkauriit ovat
+laitumella.»
+
+Mutta tupakkakauppias sanoi toiselle eteläjyllantilaiselle:
+
+»Minun mielestäni Christiansfeldtissä on hemmetin kaunista.»
+
+He puhuivat kaikki Dyrehavenista ja Eremitagesta ja kesäpaikoista.
+Rouva Raabelhan oli viettänyt elämänsä valoisimmat päivät enonsa
+valtioneuvoksen luona Springforbi’ssa, jossa koko talo oli musiikkia
+täynnä.
+
+Mutta rouva Jespersen, joka itse kuitenkin oli Kööpenhaminasta,
+puolusti Jyllantia:
+
+»Ei, ei, minä pidän Jyllannin puolta. En tiedä... mutta Jyllanti on
+niin suuri. Se kuuluu muuhun maailmaan... ja silmä kantaa niin kauas,
+aina kanervanummille saakka.»
+
+»Ei, maailmassa ei ole mitään ihanampaa», sanoi hän, »kuin seisoa
+'Vuorella' auringon laskiessa».
+
+Joán oli hymyillyt.
+
+»Entä te», sanoi hän ja kääntyi Gerdan puoleen, »missä teidän
+mielestänne on ihaninta kesällä?»
+
+»Minun mielestäni», sanoi Gerda (eikä hän ehkä ollut kuullut suuria
+siitä mitä puhuttiin)... »minun mielestäni... niin... on kauneinta, kun
+sumupilvet häilyvät soiden yllä».
+
+Hän oli tuokion vaiti.
+
+»Sillä silloin ajattelee niin paljon... taikka ei ajattele yhtään
+mitään.»
+
+Joán oli nyökäyttänyt päätään.
+
+»Mutta kauneinta on kuitenkin Munkebjergin luona», sanoi hän.
+
+»Niin on», sanoi Gerda ja koetti nauraa, »siellä on kauneinta».
+
+Yht'äkkiä oli kuin keskustelu olisi ehtynyt, ja kuultiin, kuinka
+rouva Raabel, joka puhui kandidaatin kanssa, yhä vielä puhui
+»Springforbi'sta», samalla kuin kelloseppä kohotti lasinsa:
+
+»No niin», sanoi hän, ja koko hänen pallomaisen pyöreä päänsä hikosi,
+»eräs malja meidän on kuitenkin juotava. Karen Postia emme jumaliste
+saa unohtaa. Kunnia hänelle!»
+
+»Niin», sanoi veli, »kunnia hänelle».
+
+Molemmat veljet joivat, ja toiset seurasivat esimerkkiä, joten
+huoneessa tuokion ajan oli äänetöntä.
+
+»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sitkeä hän oli, ja uskollinen».
+
+»Hänen luokseen sitä mentiin, kun oli tiukat paikat», sanoi kelloseppä
+ja nyökkäsi Gerdalle.
+
+»Niin», sanoi Gerda hiljaa.
+
+»Kuka on Karen Post?» kysyi Joán ja kääntyi häneen.
+
+»Sehän on äidinäidin-äiti.»
+
+»Niin», sanoi kelloseppä, »muistan hänet varsin hyvin. Oli viimeinen
+ilta, jolloin hän oli jalkeilla. Minä tulin sisään puotiin, ja
+hän seisoi siellä; hän oli juuri laskenut kassan ja sytyttänyt
+talikynttilänsä... hänhän tahtoi aina panna levolle talikynttilänsä
+valossa.»
+
+Hänen äänensävynsä vaihtui:
+
+»'No, Karen Post, te olette yhä pystyssä', sanoin minä, 'ette vain
+hellitä', sanoin minä... 'En, Jörgen Larsen', sanoi hän, 'jaloillaan
+sitä on pysyttävä kunnes kaatuu', sanoi hän ja oli yhtä varma
+kasvoiltaan. — Ja sitten hän nousi yläkertaan... kynttilänpätkä
+kädessään... Ja aamulla hän oli kuollut. Se oli jumaliste kaunein
+kuolema, mistä olen kuullut. Ja hän se on, jumaliste, joka tämän
+kauppapuodin on pystyttänyt», lopetti kelloseppä.
+
+Äänettömyyttä kesti. Tohtori vain sanoi pari sanaa — ja silloin
+kauppias Johansen nousi.
+
+»Niin, sitten kai saamme lopettaa», sanoi hän.
+
+Mutta noustessaan pöydästä Gerda katsahti Joániin ja sanoi — ja oli
+kuin hän koko ajan olisi ajatellut vain sitä —:
+
+»Kuinka ihanaa mahtaakaan olla omistaa teidän saarenne!»
+
+»Omistaa...?»
+
+Gerda hymyili:
+
+»Siellähän täytyy voida tehdä kaikki onnellisiksi.»
+
+»Onnellisiksi?»
+
+Joán oli kumartunut, ja näytti kuin pöydän kaikki valot olisivat
+säteilleet hänen kasvoillaan.
+
+
+
+
+3.
+
+
+»Kiitos ruoasta», sanoi rouva Jespersen ovessa ja hymyili Joánille.
+
+»Kiitos ruoasta», kertasi Joán eikä nähnyt hänen kättään.
+
+Jokainen huusi kiitoksensa ruoasta, ja he puristivat toistensa käsiä.
+
+»Terveydeksenne», kreivi», sanoi kelloseppä.
+
+»Terveydeksenne», sanoi Joán eikä itse sitä kuullut.
+
+»Niin, tämähän on maan tapa», sanoi rouva Raabel, joka soittokäsineen
+oli tunkeutunut Joánin luo.
+
+»Terveydeksenne», sanoi Joán, ja hänen silmissään viipyi yhä sama
+kimmel.
+
+Rouva Raabel oli jo alkanut puhua niinkuin ainakin ihminen,
+joka vihdoinkin pääsee vauhtiin, puhua kunniasta, joka tapahtui
+näin pienelle paikkakunnalle, ja ilosta, että saataisiin kuulla
+Mendelssohnia:
+
+»Onnen sävelmiä, sanoi kapellimuusikko Green.»
+
+Joán purskahti nauramaan, ylimielisesti, melkein hävyttömästi, kuin
+kaksikymmenvuotias.
+
+»Onko hän koskaan ollut onnellinen?» sanoi hän, molemmat peukalot
+liivin kainaloaukoissa.
+
+Rouva Raabel alkoi hänkin nauraa, ehkä hieman hämillään, samalla kuin
+kelloseppä, joka oli kuullut Joánin nauravan, tuli hänen luokseen.
+
+»Terveydeksenne, konsertinantaja», sanoi hän ottaen kouriinsa Joánin
+molemmat kädet, »te olette, jumal’auta, mainio ihminen».
+
+»Niin tekin», sanoi Joán pitäen omissaan kellosepän hikisiä käsiä.
+
+»Sen päälle on juotava», sanoi kelloseppä.
+
+»Olkoon menneeksi, mutta minun on soitettava, herra Larsen», sanoi Joán
+muistaen vieraita nimiä niinkuin ihminen, jonka aivot samalla kertaa
+voivat muistaa tuhansittain asioita.
+
+»Me vain maistelemme», sanoi Larsen ja kaatoi pariin pieneen lasiin.
+»Tämä on Johansenin parasta lajia; täällä sitä ollaan jumaliste itse
+lähteillä.»
+
+»Maljanne, konsertinantaja... hei, kaupanhoitaja, te saatatte olla
+todistajana... vai niin, hän ei kuule. Maljanne siis, konsertinantaja.»
+
+»Maljanne, herra Larsen.»
+
+Herra Larsen joi pohjaan. Ylt'ympäri puhuttiin ja juotiin ja
+naurettiin. Tohtori, joka oli tuhattaituri, teki temppuja parilla
+likööripullolla.
+
+»Älkää pudottako, älkää pudottako», sanoi Gerda, jonka kasvot loistivat.
+
+Sikarit oli sytytetty, ja nyt leijaili jo savu huoneessa kuin kevyt
+harso.
+
+»Älkää pudottako, älkää pudottako.»
+
+Toinen kaksoisista löi takaapäin Joánia olalle.
+
+»Niin, konsertinantaja, täällä sitä oppii olemaan iloinen.»
+
+»Niin», sanoi Joán ja nauroi jälleen, aivan kuin hänellä alituiseen
+olisi ollut tarve nauraa.
+
+»Siinä olette oikeassa, Larsen», huusi tohtori, joka huiskautti pullon
+menemään kainalonsa alta ja otti kiinni sen olkapäänsä kohdalta. »Se
+johtuu siitä, että meillä on hyvä omatunto.»
+
+Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan päin.
+
+»Älkää pudottako», huudahti hänkin, vaistomaisesti.
+
+Ja hän ja Gerda-neiti purskahtivat nauruun — samalla kertaa,
+katsellessaan likööripulloa, joka alituiseen oli lennossa. Silloin
+yhtäkkiä joku kosketti Joánin käsivartta, ja rouva Jespersen sanoi,
+esitellessään erään hoikan miehen, jolla oli parrattomat kasvot:
+
+»Mieheni.»
+
+»Te pääsitte sentään, herra pastori.»
+
+»Niin, ehdin kuitenkin tänne», sanoi pappi, »tahdoin niin kernaasti
+olla yhdessä vaimoni kanssa».
+
+Ja rouvaan kääntyen hän sanoi:
+
+»Tiedätkö, hänen lähtönsä oli niin hiljainen ja kaunis.»
+
+Gerda tuli heidän luokseen.
+
+»Teidän täytyy saada jotakin syödäksenne, herra pastori.»
+
+»Hän on kuollut», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Onko?» sanoi Gerda — mutta sama hymyily säteili yhä hänen kasvoillaan.
+»Voi, hän oli niin kiltti ja herttainen. Hän ajatteli aina muita.»
+
+»Niin, hän rakasti ihmisiä», sanoi pappi.
+
+»Voi hyvä Jumala, kun me oltiin siellä kahvilla» — ja rouva Jespersen
+ihan naurahti — »ja hän oli istunut korokkeelleen ja alkanut puhua sitä
+ainaistaan: 'Niin, Gerda-kulta on herttainen... pikku rouva Jespersen,
+eikö hän olekin herttainen?... mutta meidän olisi saatava hänet
+naimisiin'.»
+
+»Ihan niinkuin Ane», sanoi Joán.
+
+»Ane?» kysyi pappi.
+
+»Niin, lapsuudenaikainen hoitajani.»
+
+Ylt'ympäri puhuttiin ja naurettiin yhä. Kelloseppä kierteli salia ja
+joi maljoja, pysähtyen lasi kädessä vuoroin jokaisen ryhmän luo.
+
+»Tiedättekö, hän on mainio ihminen», sanoi hän ja nyökäytti päätään,
+katsoen jokaista suoraan kasvoihin.
+
+»Maljasi, Laarentzen.»
+
+Ja kulki edemmä.
+
+Hälinä kasvoi heidän ympärillään, ja rouva Jespersen kysyi Joánilta:
+
+»Tahtooko Anekin naittaa teidät?»
+
+Gerda oli astunut pari askelta, mutta pappi seisoi paikoillaan ja
+Gerdakin pysähtyi.
+
+»Voi», sanoi Joán, ja hänen ääneensä tuli siinä yleisessä sorinassa
+aivan erikoinen kaiku, »aina kun minä tulen kotiin ja hän on minua
+vastassa Orsówassa, katsoo hän minuun ja kurottaa ison kuuron korvansa
+suutani päin, ja minä huudan — sillä tiedän mistä on kysymys —:
+'Ei, pikku Ane'... 'Voi hyvä Jumala', sanoo silloin Ane, 'voi hyvä
+Jumala'...»
+
+»Ane rukka», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Niin, Ane rukka!»... ja Joán naurahti äkkiä, hiljaa.
+
+Myöskin pappi nauroi, tietämättä miksi. Mutta Gerda sanoi tarttuen
+hänen käteensä:
+
+»Nyt pastorin pitää saada ruokaa...»
+
+»Niin, minun on tullut nälkä», sanoi herra Jespersen. »Kuinka teidän
+kätenne ovat kylmät!»
+
+»Eiväthän.»
+
+Mutta rouva Jespersen, joka Joánin kanssa seurasi heitä, sanoi:
+
+»Gerda, sinun tulee aina kylmä ilosta.»
+
+Kelloseppä-kaksoisveli oli ehtinyt edemmä. Hän seisoi Petersenin
+edessä ja nyökkäsi tälle, katsoen häntä suoraan kasvoihin samalla
+vakaumuksella:
+
+»Maljanne, kaupanhoitaja. Mutta tiedättekö, hän on mainio ihminen.»
+
+Rouva Jespersen ja Joán olivat pysähtyneet ruokasalin kynnykselle.
+Pöydän kulmaan oli katettu papille. Kaiken tuli käydä nopeasti, ja
+Gerda, joka seisoi vieressä, levitti voita leivälle, pastorin syödessä.
+
+Grethe-täti tarjoili, hiljaisena ja luisevana, kaikkia lajeja samalla
+kertaa.
+
+»Kiitos, pikku neiti, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi.
+
+Joán nojasi ovenpieleen ja katseli aterioivaa pappia. Gerdan kädet
+liikkuivat niin kodikkaan tottuneesti valkealla liinalla. Rouva
+Jespersen kysyi mieheltään hautajaisista:
+
+»Milloin ne pidetään?»
+
+»Eiköhän maanantaina», sanoi pappi.
+
+»Ei», sanoi rouva, »saatpa nähdä, että ne ovat sunnuntaina. Sillä
+Koldingin sukulaiset voivat parhaiten tulla juuri sunnuntaina.»
+
+»Kiitos, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi tädille; kaikki vadit oli
+tuotu uudelleen sisään.
+
+»Rouva», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »kuinka elämä ja kuolema
+ovatkaan hyviä ystäviä täällä».
+
+Rouva Jespersenin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi:
+
+»Mutta eikö juuri se ole tarkoitus?»
+
+»On», sanoi Joán, ja he olivat vaiti.
+
+»Ei, ei, herra pastori, tätä lihaa teidän täytyy maistaa, se on
+Koldingista.»
+
+»Niin, Henrik» — ja rouva Jespersen nauroi jälleen — »ruokaa on
+tuotettu kaikkialta...»
+
+»Eihän...»
+
+»Onpa niinkin, tyttöseni, sitä on tuotettu, ja voi miten sinä olet
+pelännyt! Mutta minä sanoin» — hän kääntyi jälleen Joániin — »ellei
+kreivi halua syödä, niin olkoon syömättä».
+
+»Pelkäsittekö minua?»
+
+»Pelkäsin», sanoi Gerda ja kuiskasi nopeasti: »ettekä te syönytkään
+mitään».
+
+»Mutta nyt minun on nälkä», sanoi Joán istuutuessaan tuolille.
+
+»Onko se totta?» — ja Gerdan kasvot loistivat. »Tahdotteko voileipää?»
+
+»Tahdon, kiitos.»
+
+Gerda nauroi:
+
+»Sepä oli hauskaa... ja minkälaisen?»
+
+»Minkälaisen hyvänsä.»
+
+He nauroivat molemmat, ja Gerda levitti voita leivälle — vuoroin
+pastorille ja vuoroin Joánille.
+
+»Nyt on Gerdan hauska», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Niin onkin», sanoi Gerda ojentaessaan veitsellä voileivän Joánille.
+
+»Tämä on melkein yhtä hauskaa kuin keittiössä syöminen», nauroi rouva
+Jespersen.
+
+»Niin», sanoi Gerda ja lisäsi, kuin selvitykseksi, Joánille: »Minun
+mielestäni on niin hauska syödä keittiössä.»
+
+»Niin minustakin», sanoi Joán, »sillä sitä en saanut tehdä —lapsena.
+Mutta minä juoksin aina ulos kokkien luo.»
+
+»Kokkien?» kertasi Gerda, aivan kuin kokit olisivat olleet hyvin
+merkillisiä.
+
+»Niin, meillä oli kaksi», sanoi Joán syödessään.
+
+»He olivat romaanialaisia.»
+
+»Sanotaan että romaanialaiset ovat niin kauniita», lausui rouva
+Jespersen. »Rakas neiti», jatkoi hän samassa, »minun tulee uudelleen
+nälkä nähdessäni toisten syövän».
+
+Ja käsivarsi ojossa alkoi rouva Jespersen sivellä voita leivälleen.
+
+»Heidän kielensä on kuulemma melkein kuin latinaa», sanoi pappi, joka
+puhui romaanialaisista.
+
+»Niin, se on melkein kuin latinaa.»
+
+»Kuinka monta kieltä te osaattekaan!» sanoi Gerda puhuen samassa
+äänensävyssä, jota hän oli käyttänyt sanoessaan »kokkien».
+
+»Monta enkä ainoatakaan.»
+
+Rouva Jespersen, joka pani lihaviipaleen voileivälleen ja tomaatteja
+lihaviipaleelle, sanoi:
+
+»Te olette nyt jo edistynyt tanskankielessä.»
+
+»Olenko?» sanoi Joán ja katseli hymyillen pöydän yli. »Nyt meidän
+pitäisi sammuttaa kynttilät ja istua vain lampun valossa.»
+
+»Niin», sanoi Gerda, »tehdään niin».
+
+Ja hän ja Joán juoksivat pöydän ympäri ja sammuttivat kaikki kynttilät.
+
+  Puh,
+  puh,
+  puh,
+
+puhaltaen voimakkaasti jokaiseen liekkiin.
+
+»Mutta mitähän isä ajattelee?» sanoi Gerda äkkiä ja pysähtyi
+viimeisen-edellisen kynttilän eteen.
+
+»Ja Petersen?» sanoi rouva Jespersen.
+
+»He ajattelevat, että meillä on hauskaa», selitti Joán, joka jälleen
+oli istuutunut pöydän ääreen.
+
+»Niin», sanoi Gerda ja teki liikkeen huulillaan, aivan kuin olisi
+puhaltanut saippuakuplan.
+
+Oven kautta kuuluivat vieraitten äänet. Kaksoiset puhuivat yli muiden.
+
+Joán katseli pöydän yli, missä lampun luoma valokehä loisti
+damastitähtineen.
+
+»Voi, nyt Anen pitäisi nähdä meidät!»
+
+Yht'äkkiä työnnettiin tuoli Joánin viereen — ja kreivi Holstein, jonka
+tuloa kukaan ei ollut kuullut, istahti sille niin että jysähti.
+
+»Täälläpä sinun on hyvä olla», sanoi hän.
+
+»Erik!»
+
+»Hyvää iltaa, neiti. Hyvää iltaa, herra pastori» — ja rouva
+Jespersenille hän nyökäytti päätään. »Niin, tulin tätä tietä. Salissa
+oli puheensorina aivan liian paksua.»
+
+»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda ja taivutti päätään.
+
+Kreivi Holstein nauroi ja katseli yli vatien:
+
+»Kas, tämähän näyttää hauskalta!»
+
+»Tahdotko sinäkin syödä?» sanoi Joán nauraen.
+
+»Tahdon, kiitos», sanoi Holstein, »jos vain tarjoat».
+
+»Tarjoamme kyllä», sanoi Joán kääntäen tuolinsa ja avasi astiakaapin
+ottaen sieltä lasin ja lautaset — ja toiset nauroivat.
+
+»Haarukka myös», sanoi Gerda-neiti.
+
+»Ja veitsi», sanoi Erik.
+
+»Ne ovat tässä», sanoi Joán, joka oli löytänyt ne eräästä laatikosta.
+
+Erik söi, ja rouva Jespersen jutteli. Joán istui ja katseli Erikiä:
+hänen otteensa olivat entiset, ja syödessään hän vei vielä nytkin
+ruoan kuin nykäyksittäin suuhunsa, mutta hänen sormensa olivat käyneet
+kömpelömmiksi.
+
+»Tiedätkö, Joán, tämä muistuttaa Micheliä, eikö totta...? kun me
+livistimme täyshoitolasta ja söimme ravintolassa.»
+
+»Kiitos», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Se oli parasta mitä tiesimme», sanoi kreivi Erik.
+
+Ja hän kertoi ravintolan peräkamarista. »Muistatko, muistatko» — se
+oli aivan Luxembourgin vieressä, ja sinne he kätkeytyivät, niin ettei
+kukaan heitä löytäisi, ja söivät savustettua normandialaista silliä,
+koska se tuoksui Tanskalle.
+
+»Mutta enimmäkseen hän kulki itsekseen, uneksien», sanoi kreivi
+Holstein ja katsahti Joánia, nyökäyttäen päätään hiukan tyytymättömästi
+kuten poikana.
+
+Gerda-neiti oli nojannut leukansa käteen, niin että hänen pienet
+kohotetut kasvonsa olivat lampun valaisemat.
+
+»Sinä elit aina, Joán, jollakin tavoin ulkopuolella meidän piiriämme.»
+
+Gerda-neidin pitkät silmäripset olivat hitaasti painuneet alas.
+
+»Mutta joka tapauksessa me pidimme hänestä, jumaliste. Maljasi, Joán.»
+
+Kreivi Holstein joi, ja laskiessaan lasin kädestään hän sanoi:
+
+»Kuulkaahan, neiti Johansen, jokohan reininviinini on tullut?»
+
+Äkillinen punerrus lehahti Joánin kasvoille, mutta Gerda-neiti sanoi
+vain, kääntäen päätään miltei huomaamattomasti:
+
+»Petersen kai sen tietää, herra hovijahtimestari.»
+
+Joán nauroi kuin poika — ilosta, jonka syytä hän itse tuskin ymmärsi.
+
+»Mille sinä naurat?» kysyi Holstein, joka itse oli vallan hämillään.
+
+»Sinulle.»
+
+»Vai niin», sanoi Holstein (ja näytti isolta ja kiltiltä koiralta),
+»siihen sinulla voi olla syytäkin».
+
+Ja yhä vielä hämmennyksissään oman tahdittomuutensa vuoksi hän sanoi:
+
+»Mutta hauskinta oli kuitenkin silloin, kun sinä soitit.»
+
+»Niin», sanoi Joán, »ja sinä säestit minua niin mainiosti. Sinä olet
+aina ymmärtänyt musiikkia, Erik.»
+
+»Sen kai olen oppinut sinulla», sanoi Erik. Ja hänen sormensa alkoivat
+soittaa pöydällä aivan kuin se olisi ollut piano.
+
+»Kuinka se nyt taas olikaan, Hanan laulu...»
+
+Joán hyräili sitä, ja Erik hyräili mukana, samalla kuin hän yhä
+liikutteli sormiaan liinalla — siirtyen sävelmästä toiseen, hyräillen
+uutta, ja Joán yhtyi siihen ja rouva Jespersen, puolittain naurusuin,
+lauloi mukana:
+
+    Tanskan maata mairehinta
+    saartaa sinivyö,
+    siellä miesten uljas rinta
+    taiston tahtiin lyö...
+
+He lauloivat äänekkäämmin, iloisesti, ja kelloseppä ilmestyi ovelle:
+
+»Kreivit ne laulavat täällä, jumaliste», huusi hän toisille.
+
+Ja äkkiä yhtyivät kaikki lauluun, ryhmittyivät yhteen, molemmissa
+huoneissa — lauloivat kovalla äänellä ja voimakkaasti, samalla kuin
+Holstein taukosi ja Joán nousi seisomaan:
+
+    Saksit, slaavit, vendit muistaa,
+    lupaa kerran maahan suistaa.
+    Yks on vika tällöin vainen:
+    rivi horjuvainen.
+
+Joán oli noussut paikaltaan. Ruokasalin puolipimeästä hän katseli
+laulajia. Useimmat istuivat. Kasvot kääntyneinä ruokasalia päin he
+lauloivat katsoen suoraan eteensä.
+
+Eteläjyllantilaiset olivat nousseet seisomaan. He lauloivat, kasvot
+kohotettuina, ja hyvin hitaassa tahdissa. Toinen vaimoista oli pannut
+molemmat kätensä päällekkäin litteälle rinnalleen.
+
+Joán ei liikahtanutkaan.
+
+Kelloseppä oli jäänyt istumaan, käsi puolittain koholla ja siinä lasi,
+jonka hän oli unohtanut.
+
+    Maa on nyt kuin yksi aava
+    pelto tähkivä,
+    Luojalta se avun saava
+    ompi hädässä...
+
+Gerda ei tietänyt hiipineensä varpaillaan Joánin luo.
+
+He lauloivat yhä, kaikki liian hitaassa tahdissa, ja laulu kaikui
+hämärän raskaassa ilmassa niin omituiselta, melkein kuin se olisi
+kaikunut hautaholvissa:
+
+    Miesten kunto kansan mahti,
+    siinä Tanskan valpas vahti.
+    Senpä turvin maa käy työhön,
+    sortumatta yöhön.
+
+Laulu taukosi, mutta kukaan ei puhunut.
+
+Kauppias Johansen seisoi molempien huoneitten välisessä ovessa. Oli
+kuin hän olisi kasvanut, seisoessaan siinä kynnyksellä.
+
+Sitten sanoi Gerda, aivan kuin olisi arvannut Joánin ajatukset, nostaen
+kasvonsa puolittain häntä kohti:
+
+»Sillä isän isä kaatui Dybbölin luona.»
+
+»Kaatuiko hän?» kysyi Joán yhtä hiljaisella äänellä.
+
+»Kaatui, viidentenätoista päivänä huhtikuuta.»
+
+Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, nyökäyttäen hitaasti päätänsä:
+
+»Hän sai kuulan.»
+
+»Valleillako?» kysyi Joán, puhuen hiljaa kuten Gerdakin.
+
+»Valleilla.»
+
+Sisähuoneissa ei kukaan puhunut. Sitten rouva Laarentzen aloitti
+jälleen erään laulun. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. Rouva
+Jespersen yhtyi lauluun, istuen miehensä vieressä. Molemmat lauloivat,
+kasvot kohotettuina lamppua kohti.
+
+Vähitellen yhtyivät kaikki, ja laulu paisui:
+
+    Mun Tanska synnytti ja kodin antaa,
+    on siellä juureni, jos kunne kulkenen.
+    Sen kieli äidin äänen kaiun kantaa,
+    niin siunaten se syttää sydämen —
+
+»Sen osaan minäkin», kuiskasi Joán.
+
+»Osaatteko?» sanoi Gerda hymyillen.
+
+»Osaan. Äiti lauloi sitä.»
+
+Ja Joán hyräili mukana, aivan hiljaa — vain säveltä, ilman sanoja:
+
+    Sa ranta raikkahin,
+    maa urhoin hautakumpuin,
+    maa viljamerten, heelmäin, nuorten umpuin,
+    sua lemmin — Tanska, maani armahin.
+
+He lauloivat hiukan nopeammin, ja kansanopiston johtaja löi tahtia.
+
+275
+
+»Sanokaa minulle sanat», kuiskasi Joán.
+
+»Sanatko?»
+
+»Niin.»
+
+He lauloivat jälleen, samalla kuin Gerda hiljaa kuiskasi laulun sanat,
+seisoen aivan Joánin vieressä, ja Joán, tapaillen ne hänen huuliltaan,
+lauloi mukana:
+
+    Ja miss' on kukkanurmet ihanammat
+    kuin täällä, mereen asti aleten,
+    ja missä kuutamot on kiehtovammat
+    kuin maassa apilan ja pyökkien!
+
+Toinen eteläjyllantilainen oli pannut käsivartensa vaimonsa
+vyötäisille; Gerda yhä kuiskasi runon sanoja:
+
+    Sa ranta raikkahin,
+    maa dannebrogin ylvään...
+
+»Laulakaa tekin», kuiskasi Joán.
+
+»En osaa laulaa.»
+
+»Osaatte kyllä.»
+
+Ja vienolla äänellä, aivan kuin peloissaan — ja sama valonkajo lankesi
+molempien kasvoille — hyräili Gerda:
+
+    Sen Luoja meille soi, Hän voiton suo,
+    sua rakastan — sa Tanska, isäin maa.
+
+Holstein istui, nojaten päätään molempiin käsiinsä ja katseli Joánia,
+joka lauloi:
+
+    Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat
+    ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin,
+    kielessäs äidin äänen kaiun kannat,
+    se kuullaksein on soitto suloisin.
+
+Erik Holstein istui yhä katsellen Joánia.
+
+»Ei, sitä ei jumaliste koskaan osaa arvata, _kenen_ pöydän elämä kattaa
+linnunpaistilla.»
+
+Joán oli kumartunut kuullakseen Gerdan kuiskatut sanat. Heidän kasvonsa
+olivat aivan lähellä toisiaan — ja samassa laulu taukosi.
+
+»Seuraava säkeistö?» kysyi Joán.
+
+»Enempää ei ole.»
+
+»Eikö?» sanoi Joán hymyillen yhä.
+
+Mutta siinä samassa hän kääntyi:
+
+»Nyt minun on mentävä soittamaan.»
+
+»Niin», sanoi Gerda ja oli jo unohtanut sen, mistä hän niin kauan oli
+iloinnut, »nyt on jo aika».
+
+»Kiireen kaupalla», sanoi kreivi Holstein nousten tuoliltaan.
+
+»Hyvästi siksi», sanoi Joán ja otti äkkiä omiinsa Gerda-neidin molemmat
+kädet.
+
+»Hyvästi», sanoi Gerda, lisäten äkkiä: »Ja kiitos.»
+
+Hän oli sanonut tuon ainoan sanan hyvin hiljaisella äänellä, ja Joán
+katsoi Gerdaan ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Mutta sitten hän sanoi —
+hänkin hyvin äkkiä:
+
+»Ei, nythän _minun_ täytyy kiittää.»
+
+Ja aika vauhtia hän alkoi hyvästellä ja ojensi kätensä, kaikille
+kätensä — olisi voinut luulla, että hän tunsi helpotusta päästessään
+lähtemään, mutta niin oli tuskin laita, koskapa hän puristi kaikkien
+käsiä. Mutta kauppias Johansenin eteen hän pysähtyi ja katsoi tätä
+kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea niistä hänen ajatuksensa.
+
+»Nyt minä menen soittamaan», sanoi hän jälleen. »Mutta kiitos», lisäsi
+hän.
+
+Ja taaskin hän kätteli kaikkia huoneessaolijoita.
+
+»Hyvästi, herra Petersen», sanoi hän ja jatkoi: »Hyvästi, hyvästi...»
+kunnes oli poistunut Holsteinin kanssa.
+
+Äänet jäivät sorisemaan heidän taakseen.
+
+Joán ja Erik tulivat kadulle. Sähkölamppujen valaisema katu oli täynnä
+miehiä ja helmojansa kantavia naisia.
+
+»Hei, hei.»
+
+Neljänistuttavat vaunut vyöryivät hotellin porttia päin, niin läheltä,
+että pyörät melkein sivusivat kreivi Erikin säärtä. Mutta vaunuista
+huusi pari naisääntä:
+
+»Tekö, herra hovijahtimestari? Hyvää iltaa — hyvää iltaa.»
+
+»Hyvää iltaa, neiti Holck», huusi kreivi Holstein. »Aiotteko ajaa
+ylitseni?»
+
+Takana tulivat vielä toiset vaunut, ja etumaiset pysähtyivät.
+
+Portinaukosta kuului Olesenin käheä basso, ja eräs herra, joka
+kunnioittavasti paljasti päänsä, sanoi:
+
+»Täälläpä on elämää, herra hovijahtimestari.»
+
+»Hyvää iltaa, herra tarkastaja, — niin, tuhat tulimmaista, millainen
+karuselli.»
+
+Erik oli pysähtynyt ja katsoi taakseen katua, jota pitkin ihmiset yhä
+tulvivat — ryhmittäin — talonpojat ja talonpoikaisvaimot saaleissa ja
+kalosseissa, sähkölamppujen valossa.
+
+»Niin», sanoi hän, »tämä on totisesti merkillinen maa — tämä meidän
+maamme».
+
+»Suurenmoinen maa», sanoi Joán kohottaen kätensä. »Mutta jouduhan.»
+
+Hän puikkelehti sisään portista, jonka vaunut tukkivat.
+
+Johansenin luona oli alettu soittaa. Pianon äänet kantautuivat
+avonaisista ikkunoista kadun yli.
+
+Joán oli pysähtynyt; varjot vaihtuivat tuolla, alaslasketuilla
+uutimilla.
+
+»Se on rouva Raabel», sanoi Erik, »tunnen hänen 'Kesäyönunelmansa'».
+
+»Nyt me pääsemme», sanoi Joán juosten portista, seuraavien vaunujen
+edellä.
+
+Pihalla hevoset tömistelivät, ajokalut rämisivät ja ihmiset juoksivat
+lyhdyt käsissä.
+
+»Käyn hakemassa viulun. Mene sinä edeltä», sanoi Joán. Hän puhui lyhyin
+lausein ja riensi eteiseen. Portaat hän juoksi parilla harppauksella.
+
+Hänen allaan karjui Olesenin basso:
+
+»Jensen — piru vieköön — Jensen!»
+
+Ja herra Jensen juoksi eräästä sopesta Joánia vastaan ja pyörähteli
+varpaillaan kuin mikäkin tanssijatar.
+
+»Anteeksi— Herra Jumala, minkälainen väenpaljous tänne tulee», sanoi
+herra Jensen.
+
+Joán tuli asuinkerrokseen. Ovet olivat avoinna, ja huoneissa riisuivat
+naiset päällysvaippojaan yltään ja levittelivät niitä vuoteille.
+Kynnyksellä seisoi pari nuorta tyttöä vetäen valkeita hansikkaita
+käsiinsä.
+
+»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», tervehti Joán.
+
+Ja nuoret tytöt huomasivat hänet ja vaikenivat ja unohtivat
+hansikkaansa, ja kaikki kurkistivat ovista. Mutta nuo kaksi juoksivat
+säikähtyneinä äitinsä turviin.
+
+Joán avasi ovensa.
+
+»Kreivi tulee myöhään», sanoi berliniläinen piilottaen palavan
+savukkeen selkänsä taa.
+
+Joán astui ikkunan ääreen; niin, kadun toiselta puolelta kuului yhä
+vielä soittoa. Varjot liukuivat valkeita uutimia pitkin. Joán oli
+avannut ikkunan. Mutta sävelet häipyivät kulkijoiden askeliin.
+
+Pari tähteä loisti heikosti hyvin siniseltä taivaalta. Yksi ainoa, tuo
+tuolla, säteili niin voimakkaasti.
+
+Ja aivan kuin tahtoen oikein imeä itseensä koko taivaan ja sen kalpeat
+tähdet ja tuijottaa suoraan Isän Jumalan itsensä helmaan, Joán taivutti
+päätään taaksepäin, samalla kuin yksi ainoa ajatus täytti koko hänen
+olemuksensa. Tuo ainoa ajatus, joka oli _siitä_ asti kaikunut hänen
+hennoissaan ja sydämessään ja aivoissaan (ja hän luuli, että juuri se
+siivitti hänen jalkansa): »Siellä ihmisen täytyy voida tehdä kaikki
+muut onnellisiksi. Kaikki onnellisiksi. Luoda onni ja isänmaa.»
+
+Se ei ollut tie eikä se ollut päämaali. Se ei ollut ajatusta eikä
+suunnitelmaa — vain laulua joka täytti hänen sydämensä:
+
+Luoda onni ja isänmaa.
+
+»Kreivi vilustuu», sanoi berliniläinen aivan hänen vieressään.
+
+»Niin», sanoi Joán ja tarttui viululaatikkoonsa, jota hän heilutti.
+
+»Onko teillä samppanjaa?»
+
+»On», sanoi berliniläinen ja lisäsi: »Flottes Weingeschäft hier...
+haben alte Marken... sonderbar.»
+
+Joán meni pihan poikki ja salin läpi huomaamatta ketään.
+
+Erik istui sisähuoneessa sääret levällään.
+
+»Kas vain, oletko täällä», sanoi Joán. »Missä Haacke on?» kysyi hän
+eikä ajatellut omaa kysymystään.
+
+»Tuolla», sanoi Erik.
+
+Ja Joán näki Haacken (eikä kuitenkaan nähnyt häntä), Haacken,
+joka seisoi toisella puolen huonetta soittotelineen ja avattujen
+nuottivihkojen ääressä ja lakkaamatta taivutteli harittelevia sormiaan,
+aivan kuin olisi tahtonut loihtia esiin herra Mendelssohnin hengen.
+
+»Mitä pirua tuo tekee?» kysyi Erik katsellen herra Haackea niinkuin
+ihme-eläintä.
+
+Mutta Joán ei vastannut. Hän seisoi viulu kädessään »Hämärän» edessä,
+hymyillen.
+
+Berliniläinen kaatoi samppanjaa laseihin.
+
+»Onpa ihanaa, että täällä on tuoli», sanoi Erik tyhjentäen lasinsa.
+
+»Niin», sanoi Joán, ja hymyillen samaa hiljaista hymyä hän katseli
+ympärilleen.
+
+Holstein oli istunut ja katsellut Joánia, joka seisoi niin solakkana ja
+kaunisryhtisenä. Sitten hän joi kulauksen ja sanoi:
+
+»Missä teetät pukusi?»
+
+»Nämä ovat Lontoosta», sanoi Joán, joka käveli viulu kädessään ja
+ikäänkuin siirtyi huonekalulta toiselle ja tuolilta tuolille.
+
+»Niin, huonekalut ovat kauniit», sanoi Erik.
+
+»Tosiaankin.»
+
+Ja aivan kuin heidän ajatuksensa olisivat kohdanneet toisensa
+puolitiessä, sanoi hän, äänessä jonkinlaista tunnustusta:
+
+»Itse asiassa he sopivat aika hyvin huoneisiinsa, nuo ihmiset.»
+
+»Ketkä?» Joán tiesi varsin hyvin, keitä hän tarkoitti.
+
+»Nuo Johansenit.»
+
+Joán ei vastannut. Salista kuului äänten sorinaa ja puhetta.
+
+»Hänen otsansa on kaunis», sanoi Holstein, joka puhui silloin tällöin
+pysähtyen, aivan kuin entisaikoina, jolloin he makasivat vierekkäin
+vuoteissaan makuuhuoneessa.
+
+»Mutta sisarella oli kauniimmat silmät», sanoi hän.
+
+Joán tapaili hiljaa viulun kieliä.
+
+»Ja sulavampi selkä.»
+
+Joán tapaili kieliä, aivan kuin etsien säveliä, jotka tahtoivat
+punoutua yhteen:
+
+    Vihanta maa, sa syämen sytät silloin.
+    Sua lemmin, Tanska, armas isäin maa.
+
+»Jokohan he ovat tulleet?» sanoi Joán äkkiä nousten tuoliltaan.
+
+»Tuo nyt auttaisi», sanoi Erik.
+
+Joán tirkisti oven tähystysaukosta saliin, tarkastellen etupenkkien
+vaaleapukuisia naisia.
+
+»He eivät ole vielä tulleet», sanoi hän.
+
+»Kutka sitten?» kysyi Erik.
+
+»Ne naiset», sanoi Joán ja katseli yhä salia.
+
+Kauempana näkyi rivejä, joissa miehet istuivat erikseen ja naiset
+erikseen. He olivat kaikki mustiin puetut. Mutta taimpana,
+yhteensullottuina, istui yksinomaan nuoria, tyttöjä ja poikia, päät
+kurotettuina tai leuka käsien varassa kuin kuuntelijat ainakin, aivan
+kuin he jo nyt olisivat totutelleet kuuntelemaan.
+
+Mutta tuskin kukaan puhui.
+
+»Kuinka hiljaa he ovat!» sanoi Joán.
+
+»Niin», sanoi Erik, »sisään päästyään he ovat varovaisia».
+
+Mutta nyt _he_ tulivat: kelloseppä — miten hauskat hänen kasvonsa
+olivatkaan! Ja tupakkakauppias, joka vatsoineen kiilautui tungoksen
+läpi sivuseinää pitkin, ja tohtori, kantaen tuolia, ja rouva Raabel...
+
+»No totisesti, nyt he ovat täällä», sanoi Erik, joka seisoi ovessa
+hänkin tähystellen toisesta reiästä.
+
+»Niin ovat», sanoi Joán, lainkaan kuulematta mitä toinen sanoi, mutta
+tirkisteli kuitenkin edelleen taukoamatta salia.
+
+Rouva Jespersen seisoi yksinään oven vieressä, salin perällä.
+
+Mutta tuollahan, toisessa penkissä, istui jo herra Johansen.
+
+Eräs herra, jolla oli hyvin oudonväriset liivit ja punainen rusetti
+leuan alla, oli saapunut näyttämöltä heidän luokseen:
+
+»Joko sytytetään?» kysyi hän saksaksi. Hän oli itzehoelainen
+sähköteknikko.
+
+»No mutta Gerda», sanoi rouva Jespersen oven suussa, »kuinka myöhään
+sinä tulet».
+
+»Niin tulenkin.»
+
+»Miksi sinä oikeastaan muutit pukua?» sanoi rouva Jespersen, samalla
+kuin hänen ajatuksensa tekivät hyppäyksen. »Sehän meni vallan
+suurenmoisesti, tyttöseni.»
+
+»Todellako?» sanoi Gerda ja lisäsi (ja sanoi mitä oli ajatellut, ainoan
+ajatuksen, mitä oli ajatellut näinä kolmenakymmenenä minuuttina):
+
+»Hän lähti niin äkkiä...»
+
+»Gerda kulta», sanoi rouva Jespersen, ja nyt he kulkivat pitkin
+keskikäytävää, »niin käy aina, kun heissä herää taiteilija...»
+
+Ja kun he istuutuivat, Gerda-neiti isänsä viereen, kuiskasi rouva
+Jespersen, joka oli luonut silmäyksen ympäri salin:
+
+»He ovat täällä kaikki — vieläpä rouva Raabelin kananpojatkin.»
+
+»Sytytämmekö?» toisti tuo outoliivinen herra.
+
+»Sytyttäkää», sanoi Joán, kääntymättä. — »Kuinka kalpea hän on.»
+
+»Hän on suloinen», sanoi Holstein, ja äänenpainolla, aivan kuin olisi
+hämmästyksekseen punninnut Johansenin perheen ihmeellisyyksiä, lisäsi
+hän: »Ja sopii jumaliste pukuunsa.»
+
+Kauppias Johansen nousi paikaltaan, meni näyttämön ovelle ja aukaisi
+sen.
+
+»Niin», sanoi hän hitaalla äänellään. »Luullakseni kaikki ovat nyt
+tulleet.»
+
+»Kiitos. Mutta tulettehan sitten sisään» — ja Joán hymyili —
+»puheenjohtajan kanssa».
+
+»Kiitos», sanoi kauppias, »ellemme vain häiritse».
+
+Ja poistuessaan hän sanoi:
+
+»Niin, kun he nyt vain osaisivat istua hiljaa.»
+
+»Osaavat kyllä», sanoi Joán ja nauroi.
+
+Hän kohotti käsivartensa.
+
+»Missä Haacke on?» sanoi hän kuin sotapäällikkö, joka kokoaa joukkojaan.
+
+»Täällä.»
+
+»Hyvästi», sanoi Joán, toinen jalka pikku portailla.
+
+»Onneksi olkoon», sanoi Erik ja oli sylkevinään kolmasti Joánin jälkeen.
+
+Mutta Joán nauroi hänelle ja katsoi häntä säteillen suoraan kasvoihin.
+
+»Tulkaa nyt», huusi hän Haackelle.
+
+Kreivi Erik meni ulos, paikalleen.
+
+Mutta hänen mentyään huusi Joán aivan näyttämön partaalta,
+berliniläiselle:
+
+»Alex, lisää samppanjaa—-takaoven kautta — ja laseja.»
+
+Ja nyt hän oli lavalla.
+
+Hän haki katseellaan jotakuta, näkemättä kuitenkaan ketään. Parrasvalot
+erottivat hänet niistä, jotka istuivat tuolla pimeässä.
+
+Pianon ääni kutsui häntä.
+
+Niin, _tuolla_ istui Erik... ja _tuolla_ — toiset.
+
+Gerda istui kädet ristissä ja pää kumarassa.
+
+Nyt viulu yhtyi pianoon.
+
+Hän ei tietänyt mitään, ei ajatellut mitään, kuuli vain sävelten
+kohoavan — paisuvan paisumistaan ja levittävän laajat siipensä:
+
+Leveys — leveys, jota hän tähän asti ei koskaan ollut saavuttanut...
+
+Onnellisena hän seurasi sävelten siivenlyöntejä päänsä päällä — ne
+nousivat kuin lintuparvi.
+
+Ja yht'äkkiä iski hänen mieleensä — ja viulu lauloi yhä korkeammin —
+yksi ainoa ajatus:
+
+»Pääsetkö vielä ylemmäksi, Jens Lund?»
+
+Ja seuraavassa hetkessä hän tahtoi nähdä — _heidät_, mutta ei voinut ja
+jatkoi soittoaan...
+
+Omien säveltensä lieskojen ympäröimänä, aivan kuin olisi seisonut
+loimuavalla roviolla.
+
+Kaikki oli ohi. Hänen kohtalonsa oli ollut hänen käsissään.
+
+Huoneessa näyttämön takana oli hän heittäytynyt tuolille.
+
+Erik seisoi hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat.
+
+»Onko sinusta tullut _niin_ suuri?» sanoi hän, ja silmäripsissä riippui
+pari kyyneltä.
+
+»On», sanoi Joán, »tänä iltana soitin voittaakseni».
+
+»Huutavatko ne eläköötä?» sanoi hän hymyillen väsymyksestä, melkein
+kuin pieni lapsi.
+
+Salissa jymisytettiin ja huudettiin ja tömistettiin jalkoja.
+
+»Esiin, esiin», huusi Haacke.
+
+Joán seisoi lavalla.
+
+Tuolla istui _hän_ — kuin ennen, aivan kuin ei olisi ollut
+liikahtanutkaan, pää painuneena. Ei, hansikkaat hän oli riisunut
+käsistään. Paljaat kädet olivat ristissä. Ne olivat yhtä kalpeat kuin
+hänen kasvonsa — hänen pienet kasvonsa.
+
+Joán oli jälleen sisähuoneessa.
+
+»Esiin, esiin», huusi Haacke.
+
+»Ei, nyt en enää tahdo», sanoi Joán, joka seisoi Erikin kanssa
+näyttämölavan vieressä.
+
+Ja Holstein sanoi:
+
+»Kuinka ihanaa se oli», ja yhä vielä haltioituneena hän laski
+käsivartensa Joánin vyötäisille, puristaen häntä silmänräpäyksen verran
+aivan kuin naista.
+
+»Alex, samppanjaa», huusi Joán sivellen Erikin tukkaa.
+
+»Nyt meidän pitää juoda puheenjohtajan kanssa.»
+
+Ovi avautui. Mutta tulija oli herra Jensen. Hän kantoi suurta
+tarjotinta, joka oli täynnä kukkia, ja hän väänteli yläruumistaan aivan
+kuin käärme.
+
+»Kas miten hieno», sanoi Joán ja nosti orkideakimppua kasvojaan kohti.
+
+»Niin, se on jumaliste kaunis», sanoi Holstein, miltei hämmästyneenä.
+
+Joán oli lukenut orkideoja seuraavasta kortista:
+
+»Kiitollisena — Johtokunta.»
+
+Kuinka pientä käsiala oli, ja aivan kuin viipyvää. Mutta jokainen
+yksityinen kirjain oli kaunis.
+
+»Se on johtokunnalta», kiemurteli herra Jensen.
+
+»Ja tämä on rouva Raabelilta», sanoi Holstein ja tarttui kolmeen
+hyasinttiin, jotka oli sidottu yhteen niinellä.
+
+Joán seisoi yhä orkideakimppu kädessään, kun ovi jälleen avautui.
+
+»Kaikkihan istuivat hiljaa», sanoi hän nauraen kauppiaalle. Mutta hänen
+silmänsä tapasivat neiti Gerdan.
+
+Mutta kauppias Johansen meni Joánin luo ja sanoi, tarttuen tämän käteen:
+
+»Se oli ihanaa, kiitos.»
+
+Miehen äänessä oli jotakin, joka sai Joánin posket värähtämään,
+silmänräpäykseksi.
+
+»Ihanaa se oli», sanoi Erik, joka ei ollenkaan tahtonut päästä irti
+tunnelmasta.
+
+Kauppias ja Erik alkoivat puhua keskenään, mutta Joán sanoi — ja oli
+kai koko ajan katsellut Gerdaa —:
+
+»Oliko teidän kylmä salissa, neiti?»
+
+»Minunko? Oi ei», sanoi Gerda — ja hän pyyhkäisi käsillään silmiään
+aivan kuin pyyhkäistäkseen pois kyyneliä, joita ei ollut, ja hänen
+kasvoilleen puhkesi hymy. »Minä olin vain niin iloinen.»
+
+»Minusta näytti, että teidän oli vilu», sanoi Joán ja hymyili — hänkin.
+
+Ja äkkiä he jäivät seisomaan eivätkä tietäneet mitä sanoa,
+kumpainenkaan — eivät yhtään mitään.
+
+»Ja kiitos kukista», sanoi Joán.
+
+»Ne ovat johtokunnalta», sanoi Gerda-neiti.
+
+»Siis teiltä», nauroi Joán.
+
+»Niin, ja myös rouva Jesperseniltä», nauroi Gerda.
+
+»Myös?» sanoi Joán.
+
+Mutta he olivat jälleen vaiti kuin äsken, ja samalla kertaa hiipivät
+molemmat tähystysrei'ille.
+
+»Nytpä niiden suut käyvät», sanoi Joán.
+
+Kaikki puhuivat ja juttelivat, toisiinsa kääntyneinä, penkistä
+toiseen, raikuvilla äänillä, joten koko sali oli yhtä ainoata surinaa.
+Taimmaisina istuneista nuorista oli moni noussut seisomaan. Kaksi
+nuorta miestä seisoi; he takoivat molemmilla käsillään penkin selustaa,
+aivan kuin heillä olisi ollut tarve lyödä jotakin. Mutta keskellä
+salia, keskikäytävällä, seisoi eräs vaaleaverinen neito, joka siveli
+taukoamatta vasemmalla kädellään otsaansa, aivan kuin pyyhkäistäkseen
+pois hiuskiehkuraa, jota siinä ei kuitenkaan ollut.
+
+Ja kaikki puhuivat.
+
+»Sepä ihmeellistä», sanoi Joán katsellen ulos, »hehän ovat aivan kuin
+ällistyneitä».
+
+»Niin he ovatkin», sanoi Gerda-neiti.
+
+Joán hymyili hänen äänensävynsä päättäväisyydelle ja sanoi:
+
+»Mutta mikä teistä sitten oli kauneinta?»
+
+Gerda-neiti käänsi kasvonsa.
+
+»Kaikki», sanoi hän.
+
+Oli kuin Joánin käsi, joka piteli ovenripaa, olisi hiukan värähtänyt.
+Sitten sanoi Gerda-neiti — ja äänet nousivat yhä aaltojen lailla ulkona
+salissa —:
+
+»Se on ihmeellistä, on kuin olisimme kaukana...»
+
+»Niin olemmekin», sanoi Joán hyvin hiljaa.
+
+Mutta Gerda-neiti ei kai ollut sitä kuullut, sillä hän viittasi, hiukan
+nopeasti, saliin sanoen:
+
+»Tuolla istuvat eteläjyllantilaiset.»
+
+He istuivat keskellä salia, liikkumattomina, selät suorina, niin
+suorina, että näytti miltei siltä, kuin he olisivat tahtoneet
+eristäytyä kaikista muista.
+
+»Niin», sanoi Joán, »siellä he istuvat».
+
+Ja vähän ajan kuluttua:
+
+»Heillä on kalastajien kasvot.»
+
+»Kalastajienko?»
+
+»Tulin sitä ajatelleeksi syödessämme. Näin kerran muutamia kalastajia
+Adrianmeren rannalla. Heillä oli samanlainen ilme ja samanlaiset laihat
+kasvot...»
+
+Hän oli vaiti tuokion. Sitten hän sanoi, silmissään ilme aivan kuin
+olisi nähnyt tuon ihanan meren:
+
+»Adrianmeren rannalla on niin kaunista.»
+
+»Onko?»
+
+Molempien äänessä oli sama sointu, ja Joán sanoi:
+
+»On niin monta ihanaa paikkaa, jotka teidän pitäisi saada nähdä.»
+
+Gerda oli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi ja hymyili hymyä, joka ei
+oikein tahtonut totella:
+
+»Mutta minulla on monta kuvaa Venetsiasta.»
+
+»Te pidätte niin paljon kuvista», sanoi Joán.
+
+»Niin», sanoi Gerda ja käänsi kasvonsa hänen puoleensa, »sillä kuvat
+ovat niin hiljaisia».
+
+»Niin ovat.»
+
+Mutta Gerda-neiti katseli saliin, ja jälleen puhuessaan
+eteläjyllantilaisista hän sanoi — aivan kuin olisi tahtonut pyytää
+anteeksi heidän jäykkyyttään keskellä toisten iloa:
+
+»Mutta hehän pitävät eniten tanskalaisesta musiikista.»
+
+»Voi niin, minunkin olisi pitänyt soittaa jotakin tanskalaista.»
+
+»Niin, niin», sanoi Gerda, ja hänen kasvonsa loistivat. »Osaatteko?»
+
+Erik huusi heidän takanaan:
+
+»Joán.»
+
+»Mitä», sanoi Joán ja kääntyi hätkähtäen.
+
+»Mitä nyt seuraa?» sanoi Erik, kädessään lasi.
+
+»Niin, nyt seuraa jotakin», sanoi Joán nauraen. »Maljasi», huusi hän
+näyttämölle. »Haacke, antakaa mennä. Chopinia, antakaa mennä.»
+
+»Mutta silloin meidän on lähdettävä», sanoi Gerda.
+
+»Ei, päinvastoin», sanoi Joán ja riensi hoitamaan pulloja ja laseja.
+»Haacke kyllä ymmärtää asian.»
+
+Hän järjesteli kaikki, lasit ja pullot, ja viskasi äkkiä rouva Raabelin
+hyasintit keskelle jäähdytintä.
+
+»Kas noin», sanoi kauppias Johansen, joka äkkiä myhähti omituista,
+hiljaista naurua, ikäänkuin olisi nauranut kaksinverroin sydämessään.
+»Se oli niille parhaaksi.»
+
+»Haacke, peli käyntiin!» huusi Joán. »Mutta missä on rouva Jespersen?»
+
+He nauroivat kaikki, samalla kuin kreivi Erik vihelsi kuiskaamalla
+tähystysreikään:
+
+»Rouva Jespersen, rouva Jespersen!»
+
+Ja herra Haacke oli alkanut soittaa.
+
+»Rouva Jespersen!»
+
+»Hss», sanoi Gerda.
+
+Ovi avautui, ja rouva Jespersen kuiskasi heille, hyvin selvästi,
+niinkuin teatterissa on tapana:
+
+»Mitä minun pitää tehdä?»
+
+»Sulkea ovi», kuiskasi Erik samaan tapaan.
+
+»Ja ottaa lasi», sanoi Joán.
+
+Rouva Jespersen hiipi esiin.
+
+»Hss», sanoi Erik, ja he nauroivat taas, aivan kuin olisivat koettaneet
+tukahduttaa nauruaan nenäliinoihinsa.
+
+Rouva Jespersen löysi tuolin.
+
+»Maljanne», kuiskasi Joán, ja he joivat.
+
+Herra Haacke soitti pari voimakasta akordia.
+
+»Se on jokin poloneesi», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Niin on», sanoi Joán ja huipensi huuliaan.
+
+»Ja te olette kuullut sen jo ennen», kuiskasi rouva Jespersen.
+
+»Niin olen», kuiskasi Joán vastaan.
+
+He kuiskailivat kuin koululapset tunnilla, opettajan valmistaessa
+seuraavaa läksyä. Kun herra Haacke soitti kovimmin, vihelsi kreivi Erik
+hiljaa säestykseksi.
+
+»Hss, hän saattaa kuulla», sanoi Gerda.
+
+»Hän ei kuule muuta kuin itseään», kuiskasi Holstein vastaan.
+
+»Se on totta», ja Joán nyökäytti päätään kuin koulupoika ja töyttäsi
+yht'äkkiä rouva Raabelin hyasintteja, niin että ne hypähtivät
+jäädytyssammiossa.
+
+»Niin, ne ovat suurenmoiset», sanoi kauppias ja nauroi kuten äskenkin.
+Häntä huvitti yhä rouva Raabelin nolo kukkaslahja.
+
+»Kas niin», sanoi Erik.
+
+Poloneesi oli lopussa.
+
+»Nyt tulee valssi», sanoi Joán, kuiskaillen edelleen, vaikka kukaan ei
+soittanut.
+
+»Niin tulee», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään.
+
+»Sillä hän ei muuta ohjelmaa», sanoi rouva Jespersen kumartuen
+eteenpäin.
+
+»Ei», sanoi Joán nauraen.
+
+Valssi alkoi, ja he kuuntelivat tuokion.
+
+»Katsokaa häntä, katsokaa», sanoi Erik, joka oli noussut puolittain ja
+tarkasteli herra Haackea, jonka sormet kiitivät koskettimilla.
+
+He nousivat kaikki puolittain ja katselivat sormi taituria.
+
+»Nyt minä jumaliste tahdon nähdä rouva Raabelin», sanoi kreivi Holstein
+hiipien tähystysreiän ääreen.
+
+»Rouva Jespersen», kuiskasi hän, »rouva Jespersen», ja hän kohotti
+harteitaan mielihyvästä tirkistellessään reiästä rouva Raabelia.
+
+Rouva Jesperseninkin täytyi mennä, ja he nauroivat molemmat,
+äänettömästi, niin että selät hytkyivät.
+
+Kauppias Johansen oli mennyt aivan näyttämön reunaan ja katseli
+soittajan hyppeleviä sormia.
+
+Sitten Joán kohotti lasinsa Gerda-neitiä kohti.
+
+»Nyt kiitän — johtokuntaa», sanoi hän nopeasti.
+
+Ja äkkiä kalpeana kasvoiltaan, yhtä kalpeana kuin Gerda, lisäsi hän:
+
+»Kaikesta.»
+
+Valssi oli loppunut.
+
+»Taivasten tekijä, miten pirunmoisesti hän soittaa», sanoi Holstein.
+
+Mutta salissa taputettiin käsiä.
+
+Sisällä huoneessa olivat kaikki jälleen istuutuneet.
+
+»Mutta viimeisen numeron hän osaa», sanoi Joán.
+
+»Onko sekin Chopinia?» kysyi Erik.
+
+»On, masurkka.» He kuiskailivat jälleen.
+
+Hans Haacke oli kumartanut, pyyhkinyt kasvonsa ja alkanut.
+
+»Tuota minä olen soittanut», sanoi Erik oikaisten puolittain selkänsä,
+»ennen maailmassa».
+
+»Niin», sanoi Joán.
+
+»Mutta mitä pirua — mitä se on?»
+
+Erik oli kumartunut eteenpäin ja kuiskasi aivan hiljaa, samalla kuin
+hänen silmiinsä tuli sellainen ilme kuin metsästäjällä, joka vainuaa
+saalista.
+
+»Mitä se on, Joán?»
+
+Hans Haacke soitti kuin jotakin pilkkoisen pimeätä, samalla kuin hän
+korosti erästä aivan pientä johtoaihetta, niin omituista ja aavemaista,
+kuin kuolleet olisivat hiipineet esiin ja tanssineet hänen masurkkaansa.
+
+Kaikki kuuntelivat.
+
+»Niin, eikö ole ihmeellistä», kuiskasi Joán, eikä hänkään tahtonut
+jättää ainoatakaan säveltä kuulematta.
+
+»Kuka on opettanut sen hänelle?» kuiskasi Holstein Joánille kuunnellen
+pelkkänä korvana.
+
+»Hän itse», nyökäytti Joán.
+
+Tuo pieni johtoaihe toistui kuuluvampana. Gerda-neiti oli pannut
+kätensä rouva Jespersenin olkapäälle.
+
+»Niin, eikö se ole ihmeellistä», sanoi Joán.
+
+»Että hän, joka on niin tavallinen...»
+
+»Millainen?» sanoi Erik, joka äkkiä alkoi tuntea mielenkiintoa Haackea
+kohtaan.
+
+»Hän, joka on syntynyt Brüxissä ja rakastaa erästä Brüxin tyttöä ja
+vain ajattelee brüxiläistä rakastettuaan ja soittaa jo seitsemättä
+vuotta kokoon morsiuskapioitaan.»
+
+»Saattaako taiteilija olla niin uskollinen?» kuiskasi rouva Jespersen
+Joánille, joka vastasi:
+
+»Ne, jotka eniten liikkuvat paikasta toiseen, ovat kenties
+uskollisimpia.»
+
+Johtoaihe toistui viimeistä kertaa. Gerda-neiti oli avannut silmänsä.
+
+Masurkka oli loppunut.
+
+Esirippu nousi ja laski. Kaikki menivät näyttämölle herra Haacken luo.
+
+»Mitenkä te oikein otatte sen?» huudahti Holstein ja istuutui pianon
+ääreen. »Se on suurenmoinen... mutta kuinka se oli?»
+
+Ja Erik alkoi soittaa samalla kuin Haacke seisoi hänen vieressään.
+
+»Näinkö? Vai miten?»
+
+Erik jatkoi soittoaan.
+
+Toiset juttelivat. Rouva Jespersen seisoi esiripussa olevan reiän
+ääressä.
+
+Gerda-neiti astui hitaasti esiin, tuijottaen soittokoneeseen.
+
+»Mitä te ajattelette?» sanoi Joán ja taivutti äkkiä päänsä hänen
+olkansa yli.
+
+Gerda-neiti pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi äänellä, joka oli kuin
+lapsen:
+
+»En tiedä. Minusta kaikki on kuin unennäköä.»
+
+»Mikä?» kysyi Joán.
+
+»Kaikki», sanoi Gerda ja hymyili yht'äkkiä katsoen häntä suoraan
+silmiin.
+
+Mutta rouva Jespersen oli kääntynyt pois reiän äärestä.
+
+»Mutta Gerda», huusi hän, »mitä meidän olisi tehtävä noille
+eteläjyllantilaisille?»
+
+»Niin, rouva Jespersen», sanoi Joán kohottaen päänsä (ja kaikki
+nauroivat, sillä hän ei osannut sanoa »Jespersen»). »Nyt me soitamme
+eteläjyllantilaisille.»
+
+»Erik», lisäsi hän, »nyt _me_ jatkamme».
+
+»Jatkamme? Ketkä?» sanoi Erik yhä soittaen.
+
+»Sinä ja minä», sanoi Joán.
+
+»Mitä sitten?» sanoi Holstein.
+
+»Niin», huudahti Gerda, joka oli ymmärtänyt.
+
+»Me soitamme, sinä ja minä.»
+
+»Oletko hullu», sanoi Erik ja pudotti kätensä koskettimilta.
+
+»Ei, ei», sanoi Joán, »me soitamme vain vanhoja lauluja — aivan kuin
+täysihoitolassa, aivan kuin herra Dupierren luona».
+
+»Sehän olisi suurenmoista», sanoi Johansen, »se olisi vasta jotakin,
+kaikille».
+
+»Mutta enhän minä osaa, jumaliste», sanoi Erik, jonka kädet olivat
+vallan hikiset.
+
+»Osaatte kyllä», sanoi rouva Jespersen.
+
+Joán alkoi järjestää: he aloittaisivat sillä ja ottaisivat sitten sen.
+
+Joán näppäili kieliä, ja Erik oli istuutunut.
+
+»Mitä puheenjohtaja sanoo?» sanoi hän onnettomalla äänellä.
+
+Mutta Gerda seisoi soittokoneen ääressä ja nauroi:
+
+»Hän kiittää hovijahtimestaria.»
+
+»Voi Herra varjelkoon. — Mutta silloin meidän on otettava asia
+vakavasti», sanoi hän, koko ruumis hien vallassa, ja sittenkin hänen
+teki mieli.
+
+»No tule sitten», sanoi hän, ja hän ja Joán sopivat järjestyksestä ja
+eri numeroista.
+
+Toiset juttelivat.
+
+»Suu kiinni», huusi Erik.
+
+»Niin», sanoi rouva Jespersen.
+
+Sävelet kaikuivat.
+
+»Mutta kuka sen ilmoittaa?» sanoi Erik kesken kaikkea.
+
+»Ilmoittaa?» kysyi rouva Jespersen.
+
+»Niin, yleisölle», murahti Erik, »sehän on ilmoitettava».
+
+»Se on totta», sanoi kauppias.
+
+»Tietysti Raabel», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Niin, se sopii tohtorille», sanoi kauppias.
+
+Ja hän meni pikkuovelle ja huusi saliin: »Herra Raabel, herra Raabel»,
+melkein niinkuin olisi kutsunut kauppapalvelijaansa.
+
+Tohtori pyörähti sisään.
+
+»Se on suuren maailman taidetta», sanoi hän, »suuren maailman taidetta,
+ja sen edessä täytyy kumartua».
+
+»Niin», sanoi Johansen. »Nuo tahtovat puhua kanssanne», sanoi hän ja
+viittasi lavalle.
+
+Tohtori tulla pyrähti ylös.
+
+»Niin, vaimoni palaa», sanoi hän, »palaa halusta kiittää. — Niin, on
+kai typerää sanoa, on kai typerää sanoa», jatkoi hän, kääntyneenä
+Joánin puoleen. »Mutta se on suuren maailman taidetta. Sen edessä
+kumartuu.»
+
+Joán vastasi:
+
+»Me soitamme muutamia kansanlauluja, hovijahtimestari ja minä», sanoi
+hän, »ja pyytäisimme teitä ilmoittamaan yleisölle».
+
+»Hovijahtimestariko?»
+
+»Niin», sanoi Erik yhtä surkeasti kuin ennenkin.
+
+»Mutta sehän on suurenmoista» — tohtori oli aivan hämmästynyt ja alkoi
+painella paidanrintamuksensa maalattuja nappeja — »olen aivan samaa
+mieltä... ja se juuri kuului tehtäviini ylioppilasyhdistyksessä».
+
+»Mutta mitä — mitä hovijahtimestari tahtoo minun sanovan?» virkkoi
+tohtori, saavuttaen täyden tasapainonsa kahden viime sanan kohdalla.
+
+»Valmistaa skandaalia», sanoi kreivi Erik, joka lakkaamatta löi
+sointuja, samalla kuin Joán soitti, hillitysti.
+
+Tohtori nauroi kuin hauskalle pilalle ja sanoi, aivan eläytyneenä omaan
+osaansa:
+
+»Siis tanskalaisia kansanlauluja?»
+
+»Kaikenlaisia», sanoi Joán. »Mutta lopetamme tanskalaisilla.»
+
+»Siis kansanlauluja... pianon säestyksellä.» Tohtori puhui, aivan kuin
+olisi merkinnyt muistiin puheen pääkohtia.
+
+»Niin, minä olen valmis», sanoi hän, ja viitaten kädellään, aivan kuin
+seuranäyttämön johtaja, sanoi hän: »Näyttämö tyhjäksi.»
+
+»Jumaliste, tuo mies sai minut tolalta», sanoi Erik ja nousi flyygelin
+äärestä.
+
+»Näyttämö tyhjäksi», sanoi rouva Jespersen ja juoksi taustalle, jossa
+Gerda kulki edestakaisin.
+
+»Mitä, hyräiletkö sinä?» kysyi hän vallan ihmeissään.
+
+»Mitä, hyräilinkö?» sanoi Gerda pudistaen päätään.
+
+Mutta Joánille, joka seisoi näyttämölaitteiden keskessä, hän sanoi
+säteilevin kasvoin, samalla kuin esirippu nousi:
+
+»Nyt olemme muuttaneet koko ohjelman.»
+
+»Niin», sanoi Joán ja katsoi hänen loistavia kasvojaan, kerraten Gerdan
+viimeiset sanat, aivan kuin olisi sanonut neidolle jotakin vallan
+toista:
+
+»Koko ohjelman.»
+
+»Mitä pirua tuo mies oikein sanoo?» sanoi Erik, joka mitteli
+taiteilijahuonetta pitkin ja poikki ja jonka askelet tuska oli tehnyt
+vallan keveiksi.
+
+Herra tohtori Raabel piti puheen, johon hän punoi paikkakunnan
+ja Musiikkiyhdistyksen kiitokset. Mutta kun hän mainitsi
+hovijahtimestarin, herra kreivi Erik Holsteinin, kuului salissa leveä
+ja äänekäs:
+
+»No jumaliste, se mies vasta on suurenmoinen.» Tämän sanoi kelloseppä.
+Rouva Raabel oli noussut tuoliltaan.
+
+Johansen seisoi näyttämölaitteiden takana — oikea käsi oli hänellä
+taskussa — ja katseli herra tohtoria, kunnes esirippu laski.
+
+»Kas niin, herra hovijahtimestari, nyt te olette kiikissä», sanoi rouva
+Jespersen.
+
+Salista kuului surinaa, aivan kuin kuuttakymmentä seitsemää
+mehiläiskekoa olisi ärsytetty.
+
+»Tule, Erik», sanoi Joán, »niin otamme lasin».
+
+»Ei, nyt ei kai minulla ole varaa tärvellä lahjojani», sanoi Erik, joka
+ei tietänyt, seisoiko hän jaloillaan vai eikö.
+
+»Hyvästi», sanoi Joán Gerda-neidille ja otti tätä kiinteästi kädestä.
+
+»Hyvästi.»
+
+»Kas niin, Erik», sanoi Joán, »alamme siis Hanan laululla».
+
+»Tahdon _istua_ tuolla», sanoi Erik ja riensi soittokoneen ääreen.
+
+Olisi voinut kuulla höyhenen putoavan ilmassa, esiripun noustessa.
+
+Mutta Joán alkoi heti. Hellävaroen kaikui Hanan laulu salissa,
+viulunäänien kantamana, ja Erik Holsteinista tuntui, että hänen
+sormensa kävivät pehmeämmiksi koskettimilla. Ja sitten tuli Josefin
+laulu, Talli-Josefin, ja sen jälkeen herra Christopuloksen hauraat
+melodiat, aivan niinkuin ne kerran olivat sointuneet hämärissä, ja
+viininkorjuulaulu, viininkorjuulaulu mäen rinteeltä, missä hänen
+äitinsä oli tapa istua, aivan viiniköynnösten alla, tuijottaen yli
+virran:
+
+    Sana vain
+    luopi rintaan hurman.
+    Sana vain,
+    mulle toi se turman.
+    Sana vain.
+
+Viulu lauloi aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä hento ääni:
+
+    Sana vain
+    itkemähän saapi.
+    Sana vain...
+
+Herra Hans Haacke oli noussut nojatuolistaan.
+
+Mutta viulu lauloi yhä voimakkaammin, ja kesken hymniä »Maa on niin
+kaunis» raikui orsówalainen marssi — äkisti, kuin uhitellen. Aivan
+kuin kovat kannat, jotka iskivät kiviin, kaikuivat sävelet kaikessa
+armottomuudessaan, kunnes »Der er et yndigt land» hiipi hiljaa esiin —
+kuin kirkkomaan rauha.
+
+Erik seurasi viulua, viipyen. Hänen silmänsä olivat käyneet
+syvänsinisiksi kuin herra Dupierren aikoina.
+
+Mutta Marseljeesi kaikui, ja hillitysti, aivan kuin kodinkaipuuta
+tulkiten, lauloivat täyteläiset kielet kuin kertoen jotakin muistoa:
+
+    Lemmin, muistan kuni juhlaa
+    isää, emoa,
+    satuyötä, joka tuhlaa
+    maalle unensa,
+    satuyötä, joka tuhlaa,
+    tuhlaa maalle sulounensa.
+
+Erik oli kääntänyt kasvonsa, samalla kuin hänen kätensä seurasivat
+säveltä pianolla. Hän ja Joán hymyilivät toisilleen.
+
+Mutta yht'äkkiä, viitattuaan Erikille, että tämä taukoaisi, Joán kietoi
+Godardin »Berceusen» äskeisiin säveliin, ja viulu lauloi yksin.
+
+Salissa oli hiljaista.
+
+Oli kuin äänetön, pelonsekainen onni varovaisesti olisi kantautunut
+esiin, avannut silmänsä, katsonut ympärilleen ja kysynyt, oliko se
+valveilla vai uneksiko se. Ja se löysi itsensä ja tiesi, että onni oli
+olemassa ja sulki jälleen silmänsä — onnesta.
+
+Joán oli kohottanut kasvonsa.
+
+Nyt hän painoi ne alas.
+
+Tuolla istui hän...
+
+He eivät tietäneet, että sama hymy valaisi heidän molempien kasvoja.
+
+Mutta samassa Erik yhtyi soittoon, ja käyrä lauloi laulua »Aage
+ritarista».
+
+    Ja kihlas kauniin Elsen,
+    tuon neidon suloisen,
+
+kaikui kuin riemuiten viulun kieliltä.
+
+Se toistui uudelleen ja uudelleen, aivan kuin kummuten soittokoneen
+syvyyksistä. Ja yhä, aivan kuin särkymäisillään ja murtumaisillaan,
+lauloi viulu:
+
+    Niin kihlas kauniin Elsen...
+
+kunnes Joán keskeytti laulun, ja vakavana kuin virsi, mutta kuin
+kiitosvirsi, kaikui salissa:
+
+    Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat
+    ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin,
+    kielessäs äidin äänen kaiun kannat,
+    se syämellein on soitto suloisin.
+    Sa ranta raikkahin,
+    miss' joikuu joutsen illoin,
+    vihanta maa, sä syämen sytät silloin,
+    sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.
+
+Joán oli kohottanut päänsä, ja ujházylaiset silmät olivat aivan avoimet:
+
+_Siellä_ voinevat kaikki tulla onnellisiksi.
+
+Kaikki onnellisiksi.
+
+Luoda onni ja isänmaa.
+
+    Vihanta maa, sä syämen sytät silloin,
+    sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.
+
+... Erik oli noussut, mutta Joán tarttui hänen käteensä...
+
+Salista ei kuulunut vain suosionosoituksia, siellä huudettiin ja
+kiljuttiin, yhtenä myllerryksenä.
+
+»Nyt sinä soitit tanskaksi», sanoi Erik puristaen Joánin kättä.
+
+»Soitinko?»
+
+Ja esirippu laski ja nousi.
+
+Tuolla kulki kaupanhoitaja Gerdan takana...
+
+Esirippu nousi jälleen.
+
+»Kuka hän on?» kysyi Joán, samalla kuin kumarsi yleisölle.
+
+»Kuka?»
+
+»Kaupanhoitaja...»
+
+»Hänkö... hän on kaupanhoitaja», vastasi Erik.
+
+Ja esirippu laski, mutta sen täytyi jälleen nousta. Oli kuin he
+olisivat huutaneet vain huutamisen itsensä vuoksi, ja he paukuttivat
+kohotettuja käsiään. Mutta äkkiä, keskellä salia, kiipesi kelloseppä
+penkille — kahden piti häntä auttaa —ja hälinän ja huutojen täyttämässä
+ilmassa kaikui hänen äänensä kuin torvi:
+
+»Ja sitten, eläköön puheenjohtaja!»
+
+»Voi ei», pääsi Gerdalta, ihan ääneen, ja hän painui aivan isänsä selän
+turviin.
+
+Mutta Erik nauroi.
+
+»Niin, eläköön puheenjohtaja», huusi hän heiluttaen kättään, ja Joán
+yhtyi:
+
+»Eläköön puheenjohtaja! Eläköön!» huusi hän yli koko salin. Kaikki
+nousivat ja heiluttivat hattu jaan:
+
+»Eläköön hän!»
+
+Joán huusi sen vielä kerran.
+
+Mutta kelloseppä, joka seisoi penkillään, punaisena ja topakkana kuin
+kukko, huusi jälleen:
+
+»Nostakaa hänet!»
+
+Ja eläköönhuudot raikuivat, ja ihmiset nauroivat.
+
+Mutta Gerda juoksi taiteilijahuoneeseen.
+
+»Nyt saa riittää», sanoi Erik, ja esirippu laski.
+
+Joán oli juossut pieniä portaita alas ja seisoi Gerdan edessä.
+
+»Heräsivätkö he?» kysyi hän.
+
+»Ketkä?»
+
+»Eteläjyllantilaiset.»
+
+Salissa taputettiin käsiä — ja alettiin uudelleen, aivan kuin tahdissa.
+
+»Ettekö nähnyt heitä?» sanoi Gerda, ja oli kuin hymy olisi valaissut
+kaikkea, mitä hän tai Joán sanoi.
+
+»En», sanoi Joán, »olin unohtanut heidät».
+
+Ja jälleen hämmentyneinä tai liian iloisina he olivat taas vaiti,
+samalla kuin hälinä salissa häipyi — kunnes Gerda sanoi, ja hänen
+puhuessaan äkillinen surumielisyys verhosi hänen äänensä:
+
+»Niin, tämän illan — muistamme kauan.»
+
+Ja aivan kuin pelästyneenä oman äänensä sävyä, jonka hän itse oli
+kuullut, hän lisäsi ja koetti hymyillä:
+
+»Täällähän niin harvoin tapahtuu mitään.»
+
+Ylhäällä lavalla Erik tapaili jälleen äskeistä pientä masurkkaa.
+
+Gerda (joka ehkä Joánin tavoin ajatteli satoja ajatuksia eikä ehkä
+ainoatakaan, ja kuuli eikä kuullut) sanoi kääntäen päänsä flyygeliin
+päin:
+
+»On kuin he itkisivät tanssiessaan.»
+
+»Niin», sanoi Joán, mutta hänen äänensä kuului onnelliselta.
+
+Pöydällä oli ohjelmalehti: _Joán Ujházy-konsertti_ oli siinä, isoin
+kirjaimin. Gerda otti sen, ja aivan toisella äänensävyllä (ehkä Joánin
+lausuman »niin»-sanan kaiku oli sen muuttanut) hän luki hymyillen:
+
+»Joán Ujházy.»
+
+Joán seisoi hänen olkansa takana ja katseli kuten hän valkeata lehteä.
+
+»Joán Aage Ujházy», sanoi hän hymyillen.
+
+»Aage?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa.
+
+»Niin», sanoi Joán, »minun nimeni on myös Aage».
+
+»Aage», kertasi Gerda.
+
+»Niin.»
+
+Gerda päästi kädestään valkean lehden, ja se putosi liinalle.
+
+»Nyt kai meidän pitää mennä.»
+
+»Niin», sanoi Joán ja huusi ääneen: »Erik, nyt menemme kotiin.»
+
+Erik Holstein ei sitä kuullut, ja tuokion he kuuntelivat molemmat
+Chopinin masurkkaa. Joán oli ottanut orkideat käteensä...
+
+
+
+
+
+III
+
+
+
+
+1.
+
+
+»Erik», huusi Joán, ja vielä iloisemmin, »mennään kotiin».
+
+»Niin», sanoi Erik hypähtäen pystyyn, »olemmeko kutsutut?»
+
+»Kyllä, tahdotteko tulla?» sanoi Gerda.
+
+»Kyllä vain, jumaliste», sanoi Erik, syöksyi alas portaita ja kulautti
+kurkkuunsa viimeisen-edellisen samppanjapisaran, samalla kuin ovi
+aukaistiin ja rouva Jespersen tuli sisään, miehensä seuraamana.
+
+»Saako miehenikin teitä kiittää?» sanoi hän.
+
+»Hän tekee sen lyhyesti.»
+
+»Niin», sanoi pastori, »kiitos», ja hän puristi ensin Joánin kättä.
+»Mutta niin ette te soitakaan joka päivä.»
+
+»En, herra pastori, se on totta», sanoi Joán, »sitä en tee».
+
+»Kiitos, pikku Gerda», sanoi pappi ja puristi hänenkin kättään, samalla
+kuin rouva Raabel, joka oli nähnyt taiteilijahuoneen oven avoimena,
+luiskahti sisään, kuumeisen innostuksen puna poskipäillään, ja sanoi,
+hiukan kostein suupielin:
+
+»Se oli sitä mitä odotimmekin, suuren maailman taidetta... suuren
+maailman taidetta», ja hän piteli Joánin molempia käsiä liian pitkän
+ajan käsissään.
+
+Tohtori oli tullut perässä, ja kauppias piteli ovea
+kansanopistonjohtajalle ja herra ja rouva Laarentzenille. Koko huone
+täyttyi, ja kaikki kiittelivät.
+
+»Se oli ihana hetki», sanoi johtaja, »tanskalaiset sävelet tekivät
+hyvää. Nehän ovat sentään meitä lähinnä.»
+
+»Niin, ne olivat sydänsointuja», sanoi rouva Laarentzen.
+
+Kreivi Holstein sai käsiinsä berliniläisen.
+
+»Kaksi pulloa», sanoi hän osoittaen samppanjaa.
+
+Pastori Jespersen oli pysähtynyt hänen eteensä.
+
+»Teidän pitäisi vaalia lahjojanne, herra hovijahtimestari.»
+
+»Vaalia ja vaalia, herra pastori...»
+
+»Niin, minusta tuntuu», sanoi pastori, »että sillä ainakin
+rikastuttaisi omaa itseään».
+
+Mutta rouva Raabel sanoi Joánille melko äänekkäästi:
+
+»Niin, me musiikki-ihmiset saamme kai kuitenkin myöntää, että
+Mendelssohn sentään on ennen kaikkia muita...»
+
+Tohtori Raabel seisoi herra Laarentzenin edessä.
+
+»Rakas tehtailija», sanoi hän, »minä istuin ja sanoin itselleni toistin
+sitä itselleni: meidän eteemme on avautunut maailma».
+
+He seisoivat kaikki vierekkäin ja puhelivat. Joán oli mennyt aivan
+seinän viereen (mutta hymyili taukoamatta ja kuunteli, vaikk'ei
+mitään kuullut), kun taas rouva Raabel, jolla oli ainainen tarve
+saada kosketella hänen käsiään, puhui Mendelssohnin kappaleen
+yksityiskohdista, jotka tuo rakas kapellimestari todellakin oli
+tulkinnut toisin.
+
+»Mutta senhän määrää jokaisen oma käsitystapa», sanoi hän.
+
+Berliniläinen oli ollut alhaalla ja huutanut, että tuotaisiin
+samppanjaa, ja herra Jensen toi sitä juoksujalkaa.
+
+»Kuka sen on tilannut?» huusi herra Olesen auttamaan tarjoilussa.
+
+»Kreivi», huusi Jensen.
+
+»Niin kyllä», huusi Olesen, »mutta kumpi?» Mutta herra Jensen oli jo
+poissa.
+
+»Kirjoitamme sen konserttimestarin laskuun», sanoi Olesen sisäkölle,
+joka oli kutsuttu sinne tarjoilupöydän ääreen.
+
+Ja pari vierasta, jotka olivat kaivaneet puput esille, alkoi nauraa
+hohottaa tarjoilukaapin edessä.
+
+Kreivi Holstein kaatoi laseihin.
+
+»Herra tehtailija. Olkaa hyvä, herra johtaja.»
+
+Kansanopistonjohtaja seisoi herra Haacken vieressä, joka vakuutti
+tulleensa syvästi liikutetuksi vanhoista sävelistä.
+
+»Dänische Lieder», sanoi hän, »alte dänische Lieder — nicht wahr?»
+
+Rouva Raabel, joka oli saanut lasin hänkin, sanoi Gerdalle, joka seisoi
+isänsä vieressä:
+
+»Kiitos, neiti Johansen, kiitos — sillä teitähän meidän on kiitettävä,
+ikävä kyllä. Mutta ensi kerralla on Musiikkiyhdistyksen vuoro. Sillä
+nyt me uskallamme.»
+
+»Mutta», sanoi hän ja hymyili herra Johansenille, »kaikki kädet eivät
+osaakaan muuttaa kullaksi kaikkea, mihin ne koskevat».
+
+Joka sopessa juteltiin. Opistonjohtaja jatkoi herra Haacken kanssa
+puhettaan kansanlauluista. »Nehän ovat meidän omiamme», sanoi hän,
+»eikä vieras luonnollisestikaan» — mutta siinä samassa tohtori
+kilisti lasiaan: hän tahtoi tällä paikalla, niin, itse paikalla, itse
+taistelupaikalla vielä kerran...
+
+Tohtori ei päässyt pitemmälle.
+
+Kelloseppä tulla tupsahti portaita alas.
+
+»Niin, minä täällä», sanoi hän ja tarttui lasiin. »Kiitos», sanoi hän
+Joánille, »se oli suurenmoista... Mutta te, herra hovijahtimestari,
+olette sankari, kerrassaan.»
+
+Hän kohotti lasinsa.
+
+»Niin, sillä ne me tunsimme», sanoi hän, ja kaikki nauroivat, ja
+tohtori yritti jatkaa:
+
+»Ehkä me näin, vielä taistelupaikalla ollessamme, vielä kerran...»
+
+»Juomme hovijahtimestarin maljan», sanoi Joán.
+
+»Ei, mutta kuulkaahan», huusi Larsen.
+
+»Niin, herra hovijahtimestarin maljan», sanoi Gerda.
+
+»Tietysti», sanoi tohtori, joka oli nykäissyt kalvosintaan niin että
+se oli irtautunut, samalla kuin Joán kohotti lasiansa kolme kertaa
+niinkuin unkarilainen, joka huutaa 'éljen', ja huusi:. »Eläköön Erik!»
+Ihmiset huusivat eläköötä ja kilistelivät laseja. »Hurrataanpas vielä»,
+huusi Larsen, ja kaikki hurrasivat kolmesti.
+
+»Jumaliste», sanoi Larsen ja kilisti lasia, »minä en vaan koskaan osaa
+kuunnella tuota laulua Elsestä ilman että vedet tulee silmiin».
+
+»Terve, herra, konserttimestari.»
+
+He joivat maljoja, kaksittain.
+
+Joán painoi yhä lasiaan Erikin lasia vastaan.
+
+»Niin, kiitos tästä päivästä, Joán», sanoi Erik.
+
+Hovijahtimestarin kasvot värähtivät äkkiä, ja hän huipensi huuliaan,
+ennenkuin joi siemauksen:
+
+»Sillä, Josse, eivät ne kaikki päivät ole juhlapäiviä — tässä maassa.»
+
+»Herra hovijahtimestari» — tulija oli rouva Raabel, kädessä lasi — »se
+oli _musiikkia_... se oli musiikkia... nyt te ette enää voi välttää
+Musiikkiyhdistystä».
+
+Tohtori Raabel, joka oli kohottanut pulloa ja katsonut, oliko siinä
+vielä ainetta, kaatoi laseihin ja sanoi:
+
+»Se oli hämmästyttävää, aivan hämmästyttävää. Vaimoni kertasi
+lakkaamatta: se on todellista musiikkia, todellista musiikkia.»
+
+Rouva Laarentzen, joka seisoi pöydän ääressä, sanoi äkkiä rouva
+Raabelille, hitaasti ja ystävällisesti ja osoittaen hyasintteja:
+
+»Nuo ovat neiti Luckowin hyasintteja... tunnen ne väristä.»
+
+»Niin, rouva Laarentzen», vastasi rouva Raabel ja näytti liikutetulta,
+»ne olivat neiti Luckowin viimeinen ystävällinen lahja lääkärilleen».
+
+»Ja nyt ne ovat koristaneet pientä juhlatilaisuutta. Niin, me
+_kuulimme_», sanoi rouva Raabel kääntyen Gerdaan, joka oli kiskaissut
+kukat esiin herra Olesenin jäähdyttimestä.
+
+»Ehkä me nyt mennään», ehdotti kauppias, joka ei pitkään aikaan ollut
+puhunut mitään.
+
+»Niin», sanoi Joán, »mennään».
+
+Toiset menivät edellä salin poikki.
+
+»Täällä on pimeää», kuiskasi Joán, »varokaa».
+
+Ja hän törmäsi penkkejä vastaan.
+
+»Minä tunnen paikat», sanoi Gerda.
+
+»Siinä on penkki!» Ja Joán ojensi käsivartensa, aivan kuin olisi
+tahtonut tarjota sitä Gerdalle.
+
+»Minä kuljen seinäviertä.»
+
+»Missä te olette?» huusi Holstein heidän takanaan.
+
+»Täällä», sanoi Joán.
+
+»Hitto vieköön, miksi täällä on sammutettu?» kiroili Erik.
+
+»Kun kaikki nyt on ohi», sanoi Gerda, joka oli sulkenut silmänsä.
+
+Hänen rinnallaan, pimeässä, vastasi Joán kuiskaten:
+
+»Ei.»
+
+Mutta hän ei tietänyt, kuuliko Gerda, eikä hän voinut nähdä tytön
+kasvoja.
+
+»Olitteko kukat?» sanoi Erik heidän takanaan.
+
+»Otimme», sanoi Joán puristaen kädessään orkideoja.
+
+»Mistä te saatte sellaisia kukkia, niin kauniita?» kysyi Joán pimeässä.
+
+»Vejlestä.»
+
+»Tehän saatte Vejlestä ihan kaikki.»
+
+»Niin saamme.»
+
+Ja äkkiä, erilaisella äänellä, matalasti, Gerda lisäsi:
+
+»Nyt teidän äitinne syntymäpäivä on kohta loppunut.»
+
+»Niin on.»
+
+He olivat aivan oven suussa.
+
+»Kuka siinä?» kysyi Joán, joka oli koskettanut miehen hartioihin.
+
+»Petersen», vastasi eräs ääni. »Kauppias Johan sen lähetti minut
+näyttämään teille tietä.»
+
+Kaupanhoitaja raapaisi tulta tulitikkuun.
+
+»Tässä on kaksi askelmaa», sanoi hän, ja tulitikun valo valaisi kolmia
+kasvoja.
+
+»Kiitos», sanoi Joán, ja neiti Gerda seurasi heitä.
+
+Rouva Jespersen seisoi vielä eteisessä, jossa oli valoisaa, ja puki
+vaatteita ylleen.
+
+»Entä herra Haacke?» kysyi Gerda äkkiä ja kääntyi katsomaan, aivan kuin
+valo olisi tehnyt hänet emännäksi jälleen.
+
+»Oi, hänet on rouva Raabel kutsunut.»
+
+»Kotiinsako?» sanoi Erik ja nauroi, tunkien käsivarttaan päällystakin
+hihaan.
+
+»Ei», sanoi rouva Jespersen ja nauroi kuin Erik. »Johanseneille.»
+
+He tulivat pihalle, herrat ja naiset pyörivät ajopelien ympärillä, ja
+hevoset kuopivat.
+
+»Hyvää iltaa, rouva Jespersen», kaikui eräs naisääni vaunuista. »Voi
+kuinka se oli... »
+
+Ja nainen vaikeni äkkiä nähdessään Joánin.
+
+Rouva Jespersen nauroi. »Niin», sanoi hän osoittaen vaunuja, »nyt on
+matkavaivat edessä. Nyt he saavat ajaa muutamia peninkulmia.»
+
+»Ihmisparat», sanoi Joán.
+
+»Ei toki», sanoi papinrouva, ja aivan kuin olisi seurannut kokonaista
+ajatusjaksoa, hän lisäsi: »Oikeastaan taiteilijat eivät ole
+kiitollisia.»
+
+»Kuinka niin?»
+
+»Niin, sillä miten siunattua mahtaakaan olla, kun voi antaa toisille
+niin paljon iloa.»
+
+Valonhäivähdys kulki Joánin kasvojen yli, ja hän kääntyi:
+
+»Neiti, missä te olette?»
+
+»Täällä», sanoi Gerda, joka antoi ohjeet kaupan hoitajalle, mitä
+viinejä oli noudettava kellarista herroille.
+
+He tulivat kadulle. »Danmark»-hotellin ikkunat olivat avoimet, niin
+että äänet kaikuivat tielle. Sisimmäisestä huoneesta kantautui pianon
+ääni.
+
+Joán oli pysähtynyt heidän alkaessaan laulaa:
+
+    Ja yö se muistiinne palautuu,
+    kun läksimme linnasta;
+    häly silloin vaikeni kaikki muu,
+    kun yö oli puolessa.
+    Hän huusi: Ennenkuin kello lyö
+    taas kakstoista, meidän se on,
+    me voitamme, kerran kaikkoo yö,
+    uus huomen on huoleton.
+    Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.
+
+»Mitä ne oikein laulavat?» kysyi Joán, joka seisoi Gerdan ja rouva
+Jespersenin välissä.
+
+»Laulua Olaf Ryestä», vastasi rouva Jespersen.
+
+»Sitä ne aina laulavat — nuo tuolta etelästä.»
+
+»Hänestäkö, joka kaatui?»
+
+»Niin.»
+
+Sisällä-olijat kertasivat säkeistön, ja nuo kolme jäivät seisomaan
+kadulle.
+
+»Millaiset sanat siinä on?»
+
+Rouva Jespersen lausui ne:
+
+    Me voitamme, kerran kaikkoo yö,
+    uus huomen on huoleton.
+    Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.
+
+»Katsokaa, tähtiä», sanoi hän kohottaen kasvonsa, »miten paljon niitä
+on!»
+
+»Niin», sanoi Gerda, eivätkä hänen kosteat silmänsä niitä nähneet.
+
+He seisoivat tuokion.
+
+Sitten sanoi Joán, ehkäpä vain jotakin sanoakseen:
+
+»Kuinka loistava onkaan yksi niistä.»
+
+»Niin», sanoi rouva Jespersen, ja he seisoivat kaikki kasvot
+kohotettuina, »se on Venus».
+
+»Niin on», sanoivat Gerda ja Joán yhteen ääneen.
+
+»Mutta milloinkaan» — ja Joán melkein kuiskasi — »en ole nähnyt niin
+ihania tähtiä kuin Bosporilla».
+
+»Kaikkialla te olettekin ollut», sanoi rouva Jespersen, joka
+taukoamatta tuijotti taivaalle.
+
+»Olen»... ja Joán hymyili. »Mutta nyt tahdon jäädä kotiin.»
+
+»Kotiinko?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa. »Kuinka niin?»
+
+»Sillä nyt tahdon tehdä ihmisiä onnellisiksi», sanoi Joán katsoen häntä
+kasvoihin.
+
+Rouva Jespersen katseli yhä taivasta:
+
+»Voiko ihmisiä tehdä onnellisiksi?»
+
+Muudan mies, joka kulki heidän perässään, livahti hiukan ontuen heidän
+ohitseen.
+
+»Niin, minä menen teille, neiti Johansen», sanoi hän, »tulen
+kutsumatta. Mutta isänne luo, sen tiedän, olen aina tervetullut.»
+
+»Niin», sanoi Gerda, joka oli hätkähtänyt, »nyt mekin tulemme».
+
+Ontuva kulki edelleen, Johansenin portille.
+
+»Kuka hän oli?» kysyi Joán, seuraten katseellaan vinoselkäistä miestä.
+
+»Maisteri», vastasi Gerda kulkien nopeaan, »hänellä on talo täällä».
+
+Mutta Joán sanoi, katsahtaen Johansenin ikkunaruutuihin:
+
+»Kunpa siellä ei olisi niin monta!»
+
+»Kyllä siellä on», sanoi Gerda yhtä matalalla äänellä kuin hänkin.
+
+Ehkä he luulivat, ettei rouva Jespersen kuulisi mitä he sanoivat, mutta
+tämä sanoi rehevällä äänellään:
+
+»Siellä on koko paikkakunta. — Niistä, kreivi Ujházy, ei niinkään pääse
+irti.»
+
+He tulivat käytävään, ja portaitten alapäässä sanoi Gerda (aivan
+kuin täällä, portaitten ensiaskelmilla, kaikki hänen huolensa illan
+onnistumisesta olisivat olleet häntä vastassa) vetäen syvään henkeään:
+
+»Mutta he tulivat sentään, kaikki.»
+
+»Kuinka niin, kaikki?» kysyi Joán, jääden seisomaan.
+
+»Niin», sanoi Gerda pyörittäen päätään, »emmehän tietäneet, tahtoivatko
+Musiikkiyhdistyksen jäsenet tulla, kun konserttia ei pidetty siellä».
+
+»Kuinka paljon teillä onkaan ollut ajateltavaa», sanoi Joán.
+
+»Niin», hymyili Gerda;
+
+Kulkiessaan ylös portaita sanoi Joán:
+
+»Mutta onko tämä kaikki ollut sitä — mitä te kuvittelitte?»
+
+Gerda viivytteli.
+
+»Se on ollut toista», sanoi hän, ja sanat tulivat hiukan kompastellen.
+
+»Tai», sanoi hän, ja puhui hieman hengästyneenä, liikutettuna tai
+tunteen vallassa, josta hän tuskin oli tietoinen ja jota vastaan hän
+kuitenkin taisteli. »Ehkä tiedän sen vasta — — — parin viikon kuluttua.»
+
+»Parin viikon?» ja Joán nauroi hyvin hiljaa.
+
+»Niin», sanoi Gerda kuin äsken, »minä tarkoitan... eihän koskaan tiedä
+millaista jokin on ollut, ennenkuin sitä on saanut ajatella».
+
+Mutta Joán sanoi, ja jokainen sana tuli nopeasti, mutta selvään:
+
+»Sen tietää mitä on _tapahtunut_.»
+
+Joánin huulet olivat avoimet, ja hän hengitti syvään.
+
+»En minä — — — niin luulen», sanoi Gerda, ja he olivat ovella.
+
+»No, Jumalan kiitos», sanoi rouva Jespersen, »nyt täällä on enemmän
+tilaa».
+
+Kaikki ovet olivat auki, ja herrat istuivat ylt'ympäri
+virvoitusjuomalasiensa ääressä. Oli kuin he olisivat olleet
+hengästyneitä, ja he oikoivat jäseniään eivätkä puhuneet paljoa.
+
+»Ettekö tahtoisi levätä hiukan?» kysyi rouva Jespersen.
+
+»Kiitos», sanoi Joán kuin ihminen, jonka ajatukset ovat muualla, ja hän
+näki äkkiä kaikki kasvot ympärillään. »Täällä on enemmän kuin tuonoin.»
+
+»Ei», sanoi rouva Jespersen (kurkistettuaan toisiin huoneisiin, jonne
+naiset, hiukan siistittyään itsensä, olivat saapuneet), »täällä on
+samat kuin äskenkin».
+
+»Niinkö?»
+
+He menivät kauppiaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään.
+
+»Täällä on hiljaista», sanoi Joán ja antoi katseensa vaistomaisesti
+vaeltaa pitkin noita vanhoja ja jykevätekoisia huonekaluja.
+
+»Niin on», sanoi rouva Jespersen. »Tuossa on paikkakunnan rahakaappi.»
+
+»Ja tuossa Karen Postin sohva», jatkoi hän viitaten kädellään.
+
+Hän astui ikkunan luo. Hotellista kuului lakkaamatonta äänten sorinaa
+ja laulua. Vielä yhdet ajopelit vyöryivät pois. Ihmiset istuivat niissä
+äänettöminä.
+
+Rouva Jespersen sanoi Joánille, joka seisoi hänen vieressään:
+
+»Nyt he istuvat ja ajattelevat kaikkea mitä on tapahtunut.»
+
+»Ajattelevat kaksi viikkoa», sanoi Joán, eikä rouva Jespersen
+ymmärtänyt hänen äänenpainoaan.
+
+»Ah, tällainen ilta tuulettaa koko paikkakunnan.»
+
+Joán, joka hillitsi olemuksensa levottomuutta sanoi:
+
+»Mutta täkäläiset ihmisethän harrastavat kaikkea, vai kuinka?»
+
+»Harrastavat», sanoi rouva Jespersen, piirtäen aivan kuin ympyrän
+ikkunapieleen.
+
+»Kaikkea.»
+
+»Mutta tämä on ollut ihanaa Gerdalle», sanoi hän ja katsoi eteensä, »ja
+sitä hän saattaa tarvita. Olo tässä talossa on käynyt hänelle raskaaksi
+sen jälkeen kuin onnettomuus tapahtui.»
+
+»Onnettomuus tapahtui?»
+
+»Niin, kun Emilie lopetti päivänsä.»
+
+»Sisarko? Surmasiko hän itsensä?»
+
+Rouva Jespersen kääntyi:
+
+»Voi, ettekö sitä tietänyt—no niin, miten olisittekaan...»
+
+»Mutta», sanoi hän taas, puhuen hitaasti, »Gerda on käynyt hyvin
+läheiseksi isälle, ja hänen vaikutuksestaan on isän luonteen kovuus
+paljon pehmennyt. Ja mitä mieheeni ja minuun tulee — totisesti en
+tiedä, kuinka jaksaisin kaiken kantaa, ellei meillä olisi Gerdaa. Niin
+ihanaa kuin täällä onkin, on mieheni asema hyvinkin vaikea.»
+
+Hän oli vaiti tuokion ja sanoi, ajatukset jälleen Gerdassa:
+
+»Kunpa hän vain tulisi onnellisemmaksi kuin talon muut lapset. — Oletko
+siellä, Gerda?» rouva Jespersen kääntyi.
+
+Gerda-neiti seisoi kynnyksellä ruiskuttaen hajuvettä.
+
+»Tuo on jo sairaalloista, Gerda, tuo ainainen ruiskuttaminen», nauroi
+rouva Jespersen.
+
+Mutta Joán oli kurottanut kätensä häntä päin.
+
+»Annatteko hiukan minullekin?»
+
+Gerda astui hitaasti lähemmä ja ruiskutti eau de colognea hänen
+käsilleen.
+
+»Ei, kasvoihin», sanoi rouva Jespersen, »sitten sen tuntee».
+
+Gerda kohotti pulloa, ja hieno sadesuihku valeli Joánin poskia.
+
+»Kiitos, kiitos», sanoi Joán ja katseli Gerdan pieniä kasvoja.
+
+»Ei, ei, silmiä kirvelee», huudahti hän ja hieroi niitä kosteilla
+käsillään, niin että silmiä kirveli vielä enemmän.
+
+»Niin» — ja rouva Jespersen nauroi — »mutta vähän ajan perästä ne
+tulevat niin kirkkaiksi».
+
+»Niin», huusi kreivi Holstein kynnykseltä, »koettakaa saada hänet
+aukaisemaan silmänsä, neiti. — Kaikilla Ujházyilla», jatkoi hän, »on
+silmät puoliummessa».
+
+»Ja koko Gerda-neidin suvussa on silmät suuret», sanoi Joán, ja oli
+kuin hänen äänensä olisi tahtonut pidättää Gerdaa tämän mennessä.
+
+Erik ja Joán jäivät kahdenkesken ikkunan viereen.
+
+Sitten sanoi Joán, käsi ikkunanlaudalla:
+
+»Kuinka sen asian laita oikein oli — tiedäthän — neiti Gerdan sisaren?»
+
+»Hänen sisarensa... niin, hän hukuttautui. Se oli kai jossakin
+Espergærdessä— tai mikä sen paikan nimi oikein oli.»
+
+»Niin kyllä — — mutta miksi hän hukuttautui?»
+
+»Sitä en jumaliste tiedä. Hänen asiansa eivät liene olleet mitenkään
+hullusti. Mutta hän oli jostakin saanut päähänsä tulla ylioppilaaksi.
+Ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja kun hänen piti opiskella
+edelleen, ei hän enää voinutkaan _enempää_, kertovat ihmiset.»
+
+»Ja sitten hän teki itsemurhan», sanoi Joán hitaasti.
+
+»Niin», sanoi Erik, »sitten hän hukuttautui».
+
+Erik oli vaiti tuokion.
+
+»Se oli kyllä surullista. Mutta Johansen saattoi kyllä ansaita
+rangaistuksen — vaikka hänellä tosin on jo pojassaan rangaistusta
+kyllin. — Niin», jatkoi Erik katsoen tielle, »kukapa ei olisi ajatellut
+hukuttautua... seisoessaan ja tuijottaessaan joskus yli veden... ja
+elämän».
+
+Joán ei luultavasti kuunnellut, vaan seurasi toista ajatusyhtymää.
+
+»Neiti Gerda raukka», kuiskasi hän.
+
+Ja hän astui pari askelta, aivan kuin olisi aikonut mennä Gerdan luo.
+
+»No niin», sanoi Erik seuraten perästä, »eihän _hänen_ pidä suorittaa
+sitä tutkintoa».
+
+»Hänen kohtalonsa on kai jo ratkaistu», jatkoi hän.
+
+Joánin kasvot sävähtivät äkkiä.
+
+»No nyt sinä olet kiikissä», kuiskasi Erik. Sillä ovessa he törmäsivät
+suoraan rouva Raabelia vastaan.
+
+»Ah», sanoi rouva, »täällähän on vilpoista».
+
+»Niin, täällä on ilmaa», sanoi Erik ja hiipi »ilman» kohdalla tiehensä.
+
+»Ah niin», sanoi rouva, »on kuin veri pakkaisi päähän monien ajatusten
+mukana, mutta ne nousevat jälleen ja tulevat vastustamattomasti...
+tämäntapaisina iltoina».
+
+»Niin, rouvahan on itse opiskellut musiikkia?» sanoi Joán, jonka
+silmät, etsien, harhailivat muissa huoneissa.
+
+»Olen», sanoi rouva Raabel, »Leipzigissä, kaksi vuotta. Se oli ihanaa
+aikaa — silloin ihminen toivoi. Mutta sekin, jolla on _lahjat_,
+tarvitsee hyvää onnea. Beethoven oli minun suurmestarini. Ja kun ei
+kuulu niihin, jotka ovat valmiit tinkimään vaatimuksistaan, ja kun asuu
+pienessä maassa, missä monet tuntevat itsensä kutsutuiksi ja missä
+kutsumattomat usein tuppautuvat enimmin esiin, jää toisten alle.»
+
+»Niin, niin voi tapahtua», sanoi Joán rouva Raabelille, joka puhui kuin
+ihminen, joka on saanut odottaa kauan.
+
+»Ja lahjakkaat jäävät pienimmiksi», sanoi hän. »Tietysti minäkin annoin
+pari konserttia... mutta sitten sitä sanoo itselleen, kun ei tahdo
+tinkiä vaatimuksistaan: kätke mieluummin leiviskäsi — omaa itseäsi
+varten, eikö totta, kalliiksi omaisuudeksesi... Mutta tietysti, joskus,
+silloin kun kuulee muita — sen ymmärrätte parhaiten te, joka olette
+kuullut niin paljon niinsanottua musiikkia silloin nousevat ajatukset
+jälleen mieleen ja alkavat hiljalleen kalvaa: niin, elämän tiet ovat
+ihmeelliset.»
+
+»Niinpä kyllä», sanoi Joán (_tuolla_ Gerda puheli Erikin kanssa),
+»elämä voi kuljettaa meitä merkillisesti».
+
+»Niin», sanoi rouva Raabel, ja Joánin äänenpaino teki hänet aivan kuin
+sydämellisemmäksi; »elämä on kuin nuotta... siinä on silmiä, joihin me
+jäämme riippumaan... niin, sitä ette te saata ymmärtää, sillä tehän
+kuulutte niihin, joita kohtaan elämä on ollut hyvä. Se kävi ilmi — se
+kävi ilmi tänä iltana, soitostanne... Sillä korva, se on toki säilynyt,
+herra kreivi...»
+
+Rouva Raabel oli vaiti tuokion verran. Ehkäpä hän odotti tunnustusta
+korvasta...
+
+»Mutta», sanoi hän, huiskuttaen koko ajan omituisesti päätään, aivan
+kuin kärpäset olisivat kiusanneet häntä ohimoilla. »Mutta sitten sitä
+joutui naimisiin...Minulle, _kaksinaisine_ lahjoineni, oli valinta
+aivan erikoisen vaikea, sillä minähän myös maalaan ja vieläpä asetin
+näytteille Charlottenburgissa. Ah, saatoin herätä yöllä, ja silloin
+kutsui Beethoven — — oletteko sitä kokenut? — — voi niin, tietysti, kun
+jokin sävelmä ei anna rauhaa ja kun siitä ei pääse eroon...»
+
+»Mutta», jatkoi hän, tehden ajatuksissaan jälleen hyppäyksen, »isäni
+sanoi usein, ja Jumala tietää oliko hän ehkä oikeassa: sinä hapuilet
+ja siirryt yhdestä toiseen, tyttöseni, sen vuoksi ettet uskalla tehdä
+lopullista ratkaisua».
+
+»Kaikki riippuu uskaltamisesta», sanoi Joán.
+
+»Niin», sanoi rouva Raabel.
+
+»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu
+yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä
+harrastuksia».
+
+»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli
+istuutunut sen ääreen).
+
+»Ja sittenhän meillä on Musiikkiyhdistys, joka minun onnistui perustaa,
+myöskin mieheni vuoksi, sillä aika on vaikea lääkäreille, ja siihen
+uhraan työni. Niin, paha kyllä, emmehän me — tänä iltana, emme
+uskaltaneet, ovathan olosuhteet pienet ja sitäpaitsi, senhän voi sanoa,
+pikku neiti Johansenin ei ollut tarvis mitään _uskaltaa_. Kun _he_
+panevat jotakin alkuun, niin monet, valitettavasti, ovat mielestään
+pakotetut menemään mukaan — sehän riippuu olosuhteista — siellä, missä
+rahakaappi seisoo ja minne panttisitoumukset keräytyvät, siellä on
+valta, vaikka toisella voikin ehkä olla halua ja lahjoja...»
+
+Rouva Raabelin ääni oli käynyt hieman terävämmäksi.
+
+»Minä puhun ja puhun», sanoi hän, ja hänen äänensävynsä vaihtui, »ja
+pidätän teitä ja herätän kai vain kateutta, sen vuoksi että suuri
+mies ja päivän sankari» (ja rouva Raabel puristi liikutettuna ja
+kaikkien nähden Joánin molempia käsiä) »suvaitsee minua kuunnella...
+Mutta, ymmärrättehän: kun täytyy elää täällä, saattaa mieli janota
+ymmärtämystä...»
+
+»Niin», sanoi hän siirtyen jälleen uuteen asiaan, »juuri siksi, että
+ymmärtämystä puuttuu, valtaa väsymys usein mielen yhdistyksessä...
+sillä siinä, missä kukaan ei ymmärrä arvoja, tarkoitan todellisia
+musiikkiarvoja, te kyllä käsitätte minut, on vaikeata saada mitään
+kannatusta. Ja tällä paikkakunnalla — kansanopistosta ja _sieltä_ —
+ei meillä ole mitään odotettavaa. Olettehan kuullut heidän lauluaan
+— älkäämme puhukokaan siitä... _se_ on heidän harrastustaan»
+(tohtorinrouva Raabel tuntui piirtävän käsinmaalatulla viuhkallaan
+paksun rajaviivan ilmaan) »ja kaikki mikä ei ole Hartmannia on
+pahasta. Rakas mestari, voittehan ymmärtää, rakastaa Wagneria ja elää
+henkilöitten parissa, jotka eivät ole ehtineet Beethoveniin!»
+
+Joán oli nojautunut ovipieleen. Erik istui vielä pianon ääressä, ja
+Gerda seisoi sen luona, »Weyse»-vihkonen kädessään.
+
+Rouva Raabel, joka oli ollut vaiti tuokion verran, sanoi.
+
+»Niin sitä jää istumaan lahjoineen... jää istumaan lahjoineen ja
+kuivettuu...»
+
+Erik alkoi soittaa. Se oli laulu Aage-ritarista, ja veri huuhtoi äkkiä
+rouva Raabelin poskiluita.
+
+»Ja tänä iltana, mestari, sitä en edes kiellä, _vapisivat_ sormeni,
+kun hovijahtimestari alkoi soittaa. Sehän oli sangen sievää, ja ehkei
+sitä voinut vaaliakaan muuta. Mutta hänen kätensähän ovat heikot...
+vaikkakin ehkä kreivi Holsteinilla saattaa olla joitakin lahjoja — on
+ollut...»
+
+Erik jatkoi soittoaan:
+
+    Ja kihlas kauniin Elsen,
+    tuon neidon suloisen.
+
+»Mutta minä ajattelin, ymmärrättehän minut, mestari, minä ajattelin:
+jospa tuo ilo yhden ainoan kerran olisi tullut minun osakseni...»
+
+Joán oli astunut kolme askelta.
+
+    Kuu vieri, haudattihin
+    mies mustiin multihin.
+
+Rouva Raabel oli äkkiä huomannut Joánin katseen, joka suuntautui
+soittokonetta päin, ja varmaankin ymmärtänyt väärin Joánin hymyn, sillä
+hän alkoi puhua hovijahtimestarista, joka aina hämmästeli terävästi
+yhdistystä ja hänen Beethoveniaan.
+
+»Niin», sanoi hän, hymyillen yhteisymmärryksen hymyä, »tässä maassa on
+paljon uneksijoita, ja kun he puolittain heräävät unelmistaan, hierovat
+he silmiään ja ovat arvostelijoita».
+
+»Niin, tietysti on rouvasta tullut arvostelija» sanoi Joán äkkiä,
+mennen menojaan, ja rouva Raabel jäi seisomaan pää heiluen, aivan kuin
+olisi saanut vettä päin kasvojaan.
+
+Sisähuoneissa ihmiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin.
+Kansanopistonjohtaja, joka oli seisonut ja puhunut rouva Laarentzenin
+ja noiden kahden eteläjyllantilaisen vaimon kanssa, istuutui Ane-tädin
+tuoliin — korkeaan nojatuoliin, jossa istuinpatja oli heinillä täytetty
+ja päällinen taidekudontaa — ja sanoi:
+
+»Niin, tämä on oikein minun tuolini. Me ja meikäläiset pidämme eniten
+kovasta istuimesta.»
+
+Ja hän puhui siitä iloisesta edistyksestä, joka voitiin panna merkille
+meidän veistokoulussamme.
+
+»Niin», sanoi hän, »me käymme eteenpäin vain askel askelelta, mutta
+honkapuumme ja vanhat mallimme pääsevät jälleen kunniaan. Me voimme
+nyt jo iloksemme ajatella, että monet kodit, kodit ja talot ylt’ympäri
+maata, käyttävät kauniita talousastioitamme — ja se _muistuttaa_
+kaikkia, siinähän onkin asian ydin — muistuttaa kaikkia kutsumuksesta
+sinänsä, ja kiinnittää heitä yhä lähemmä siihen...»
+
+Joán oli ehtinyt rouva Laarenzenin ohi, kun pastori Jespersen
+pysähdytti hänet.
+
+»Kas vain, olettehan päässyt irti», sanoi pappi. »Vaimoni lähetti minut
+muuten vapauttamaan teitä 'lahjasta'.»
+
+Joán hymyili, ehkäpä hiukan hajamielisesti, mutta äkkiä hän sanoi ja
+suuntasi kulkunsa erääseen ikkunasyvennykseen:
+
+»Kuinka rakastettava teidän rouvanne onkaan — ja kuinka hyvä, että hän
+on ollut Gerda-neidin tukena.»
+
+Kappalainen silmäsi häntä hetkisen.
+
+»Niin», sanoi hän, »nuo kaksi auttavat toinen toistaan. Ihmiset
+tarvitsevat kyllä toistensa apua, kreivi Ujházy. Täällä ainakin on
+tarpeeksi kantamista — ja ellei meitä olisi kaksi, vaimoni ja minä,
+sitä kantamassa, olisin kai jo aikoja sitten hakenut toista paikkaa.
+Mutta kun on _kaksi_ kantamassa, niin kestää paremmin. Sehän on niin
+suuri siunaus.»
+
+»Niinpä mahtaa olla», sanoi Joán matalalla äänellä.
+
+»Jakaminen merkitsee rauhan saavuttamista», jatkoi pappi.
+
+»Niin», sanoi Joán ja aikoi jälleen mennä — _sinne_, kun samassa tuo
+lyhykäinen ontuva mies tunki päänsä hänen ja papin väliin.
+
+»Mistä herrat puhuvat?» sanoi hän kurnuttaen kolmesti.
+
+»Elämän huolista, herra maisteri.»
+
+»Huu», sanoi maisteri, »aine on rikas ja näillä mailla monipuolinen.
+Mutta vierasta varten ei se ole. Herra Ujházy, teidän on säilytettävä
+matkailijavaikutelmanne, nimittäin Tanskan laidunmaat ja
+kansansivistys... Mutta ehkäpä sallitte minun kiittää teitä. En ole
+soitannollinen, mutta, kiitos olkoon viulunne, uneksin tunnin ajan
+maailman kultaiseksi ja muutamia unia näin uudelleen...»
+
+Joán kohotti päätään.
+
+»Niin, niin, hyvä herra», sanoi maisteri, »eiväthän unet ole paljonkaan
+arvoiset... niin, eivät ole. Mutta unet, joita me näemme, ovat
+kuitenkin meidän uniamme.»
+
+Joán, joka ehkä seurasi aivan toista ajatusyhtymää, sanoi:
+
+»Tämä on viimeinen viulumatkani.»
+
+»Niin», sanoi pappi, »olen kuullut puhuttavan, ettei kreivi aio enää
+soittaa».
+
+»Kuinka niin?» kysyi maisteri.
+
+Joán katsoi pianoon päin.
+
+»Siksi että luulen», sanoi hän, »että minun nyt on toimittava».
+
+Maisteri loi katseensa salin poikki.
+
+»Mihin puolueeseen aiotte liittyä?» sanoi hän ja vääntäytyi tiehensä
+ontuvin kannoin.
+
+Erik istui vielä ja löi sointuja puhuen yhä Gerdalle Joánista:
+
+»Ei, ennen maailmassa ei hänen ollut niinkään helppoa... hän oli
+useimmiten hyvin alakuloinen eikä hän myöskään osannut purkaa mieltään.
+Mutta hänellä tuskin oli mitään oikeata kotia siellä saarellakaan.
+Sillä äitihän oli kuollut, eikä hänen elämänsä kai ollut _oikein_
+onnellista, luullakseni.»
+
+Gerda sanoi äkkiä:
+
+»Eikö äiti ollut onnellinen?»
+
+»No niin, enpä tiedä. Hänhän oli Vejlestä», sanoi kreivi Holstein,
+aivan kuin olisi näin antanut riittävän selityksen.
+
+Ja kotvan ajan perästä hän sanoi, tuijottaen pianoon:
+
+»Eihän minun vaimoni ole etäämpää kuin Lauenburgista, neiti Johansen.»
+
+»Ei, en luule» — ja hän löi jälleen muutamia sointuja — »että rakkaus
+on mitään vientitavaraa, jota sopii kuljettaa rajojen yli».
+
+Gerda nojasi päätään pianoon, mutta Erik jatkoi soittamistaan.
+
+»Ja sitten hän on joutunut viettämään elämänsä kaikissa noissa
+vieraissa maissa», sanoi Gerda hitaasti.
+
+»Niin», sanoi Holstein kääntyen pianotuolillaan.
+
+»Hyvää iltaa, maisteri», ja hän nyökäytti päätään ontuvalle.
+
+»Me istumme ja aprikoimme, neiti Johansen ja minä, kaikkea sitä, minkä
+ihmiset tietävät jälkeenpäin.»
+
+»He-hei», sanoi maisteri, »vasta jälkeenpäin voi kaiken ymmärtää... Me
+puhumme, emmekä itse tiedä mistä sielun osasta se tulee. Ja itse sanat,
+joita me puhumme, vievät meitä eteenpäin — askelen eteenpäin päämaalia
+kohti,-joka meille ei ole selvillä...»
+
+»Niin se oikeastaan on», sanoi Erik, »koko elämä on yhtä ainoata
+pilkkopimeää».
+
+»Niin», sanoi maisteri, »ja ihmiset töytäävät vastakkain tai rientävät
+toistensa ohi. — Mitä neiti sanoo?»
+
+»En mitään», sanoi Gerda pudistaen päätään. Mutta maisterin ontuessa
+eteenpäin hän sanoi, — eikä ehkä ollut koko aikana ajatellut muuta kuin
+niitä sanoja:
+
+»Mutta entä jos hän jäisi tänne?»
+
+»Kuka? Joánko?»
+
+Kreivi Erik huipensi huuliaan.
+
+»Onko siis teistä täällä niin ihanaa istua — niidenkään, jotka ovat
+_syntyneet_ istumaan täällä?»
+
+Mutta samassa hän kääntyi Joánia kohden, joka tuli lattian poikki, ja
+sanoi hymyillen:
+
+»Neiti Gerda sanoo, että hänen mielestään sinun pitäisi jäädä tänne.»
+
+Ja hän nousi seisomaan.
+
+Joánin silmät olivat välähtäneet, kun hän sanoi:
+
+»Mutta minun paikkani ei ole täällä.»
+
+Gerda oli jälleen painanut kasvonsa.
+
+»Minun on matkustettava kotiin», sanoi Joán, ja yht'äkkiä kirposi hänen
+huuliltaan: »Mutta Tanskan minä vien mukanani...»
+
+»Niin, näytä, että sen teet», sanoi Erik.
+
+He puhuivat hetkisen, ja Joán tuskin tiesi mistä — hän kuuli vain
+Erikin äänen, ja Gerdan.
+
+»Joko menette, neiti?» sanoi hän sitten.
+
+»Minähän olen talon tytär», vastasi Gerda hiljaa ja koetti hymyillä.
+
+»Miksi neiti Gerda oli pahoillaan?» kysyi Joán hänen mentyään.
+
+»Sitä en jumaliste ymmärrä», sanoi Erik, »mutta auta armias, mehän
+kaikki läikymme tänään ylös ja alas, aivan kuin olisimme elohopeaa
+maanjäristyksessä. — Tule nyt. Me tarvitsemme jotakin juotavaa...
+Missähän ne korkea-arvoiset pullot ovat?» kysyi hän tohtorilta, jota
+hän tahtoi paeta.
+
+»Tässä talossa», sanoi tohtori, »on niitä sekä ensimmäisessä
+kerroksessa että kellarissa». Ja hän nauroi omalle pilapuheelleen.
+
+Mutta kun kreivi Holstein oli mennyt, sanoi hän niin nopeasti kuin
+olisi valmistunut vetämään pois hammasta:
+
+»Te puhuitte Madamen kanssa, herra kreivi — niin, sitä hän kaipasi.
+Eihän täällä totisesti ole niin hauskaa — eikä varsinkaan Madamelle...
+Jokainen seurustelee noitten talonpoikien kanssa oman temperamenttinsa
+mukaan — eikö totta? — ja kun sattuu onneksi olemaan kööpenhaminalainen
+ja sitä vuosikertaa, joka on tottunut irvistelemään miltei kaikelle...
+Ja jos ihminen ylipäätään, hyvä herra, päättää kestää loppuun siinä
+laitoksessa, jota avioliitoksi sanotaan — näillä mailla ei muuten ole
+montakaan, joita kannattaisi ylläpitää — niin, mitä piti minun sanoa,
+niin, jos siinä on pysyttävä, niin on sentään yhteisistä harrastuksista
+jotakin apua... sen toisen puolen voi mitenkuten järjestää, ainakin me
+miehenpuolet, eikö totta?»
+
+»Mutta toiselta puolen», puhua paasasi tohtori edelleen, samalla
+kuin hänen äänensä kävi hieman mietiskeleväiseksi, »toiselta puolen
+sellainen kyky kuin Madamen — tarkoitan, kyky joka ei tule käytäntöön
+— kalvaa aina mieltä, eikö totta? Joku toinen tietysti suhtautuisi
+siihen — no niin, Madame on tietysti kertonut sen teille — kevyemmin...
+_Minun_ paikkani oli Opéra comiquessa», jatkoi hän. »Ääni oli pieni,
+mutta ihmiset sanoivat: _näyttelijäkyky_. Mutta kun suku oli vastaan,
+niin... Madame on kai kertonut teille... Lyhyesti sanoen, minusta tuli
+lääkäri.»
+
+Herra Raabel maiskutti huuliaan.
+
+»Tälle paikkakunnalle.»
+
+»Kiitos», sanoi hän tädille, joka kulki ylt'ympäri ja tarjoili viiniä
+tarjottimella. Kun ei Joán ottanut lasia, lisäsi hän nyökäyttäen
+tuttavallisesti päätään (tohtori Raabel oli itse asiassa tuttavallinen
+mies, joka puhui toisista ja itsestään aivan kuin kuulija tietäisi
+kaiken ennakolta):
+
+»Tässä talossa on otettava vastaan kaikki, mitä sisimmästä kellarista
+tarjotaan.»
+
+»Ja oma viini on tilattava Monsterilta», sanoi hän nauraen. Mutta
+hän palasi nopeasti hiukan epämääräiseen ajatuskulkuunsa ja jatkoi
+lääkäriksi tulemisestaan:
+
+»No niin, kukapa tietää mitä etua siitä on ollut? Hyvä herra, pieni
+maa ja suuri pääkaupunki ja huomattava kulttuuri — kulttuuri, joka
+tavallaan ulottuu kautta koko maan, sillä tuo määkyjä» (ja tohtori
+heilautti päätään kansanopistonjohtajaan päin) »edustaa kai hänkin
+jonkinlaista kulttuuria — lyhyesti, tällainen maa muodostuu helposti
+eräänlaiseksi kasvihuoneeksi. Katsokaas, monet kyvyt saadaan näin
+kasvamaan johonkin määrään — vissiin määräänsä, eikö totta, mutta
+ei siitä edemmä. Mutta arvostella osaavat kaikki, ja tulokset, hyvä
+herra — no niin... Mutta avioliitossa... ihminenhän tuntee itsensä,
+eikö totta? Hän jää niin helposti 'vaille tunnustusta' — ja _kaksi_
+tyytymätöntä _yhdessä_ avioliitossa... no niin. Oletteko _te_ tavannut
+yhtäkään onnellista avioliittoa? Minä en, rakas ystävä», vastasi
+tohtori itselleen. »No niin, kaikeksi onneksi en siitä välitä», jatkoi
+hän ja joi jälleen kulauksen.
+
+Ja ilman mitään järjellistä yhteyttä hän lisäsi: »En anna koskaan
+mitään muistomerkkeihin. Mutta jumaliste, Hörupiin minä annoin. Sen hän
+oli ansainnut.»
+
+»Mutta» — ja tohtori Raabel hypähti jälleen toiseen asiaan —
+»tietysti Madamesta oli ikävää, ettei hän saanut kunniaa soittaa
+yhdessä 'kuuluisuuden' kanssa. Epäilemättä olisi väärin väheksiä
+herra hovijahtimestaria — se ei tulisi mieleemmekään. Hän saa muuten
+tuntea mistä kenkä puristaa — kreivitär joka on Potsdamissa ja...
+'myrkynsekoittaja' täällä...»
+
+Joán näki Gerdan, joka ruokasalissa asetti esiin vateja pöydälle. Sille
+oli jälleen levitetty liina.
+
+»Hän on suloinen», sanoi tohtori äkkiä, »ja hänessä on jotakin
+puoleensa vetävää. Madame ja minä olemmekin jumaliste tehneet monta
+yritystä saadaksemme hänet piiriimme, jossa sentään on paljon
+harrastuksia. Mutta en tiedä, kun häntä puhuttelee, on aivan kuin
+heittäisi sanansa kaivoon.»
+
+»Se on totta», sanoi Joán katsahtaen äkkiä tohtoriin.
+
+»Niin, eikö ole? Teistäkin tuntuu siltä. Oikeastaan kylläkin
+omituinen perhe... no niin, en ole heidän lääkärinsä... minähän olen
+Kööpenhaminasta.»
+
+Herra Raabel puhalsi savukkeestaan tulevan savun ulos nenän kautta ja
+sanoi:
+
+»Menemmekö muiden joukkoon?»
+
+Joán meni sisään.
+
+Kaikkialla syötiin, muutamat istuivat lautaset sylissä ja toiset
+seisoivat ikkunasyvennyksissä, samalla kuin Gerda-neiti ja täti
+kulkivat ympäri ja tarjoilivat vadeilta. Kreivi Holstein seisoi
+kynnyksellä käsitellen salaattilautasta.
+
+Molemmat eteläjyllantilaiset rouvat mittelivät lautastensa yli huoneita
+ja tarjoilua terävillä silmillään, ja toinen sanoi rouva Laarentzenille:
+
+»Tässä valtakunnassa on monenlaisia tapoja.»
+
+Rouva Laarentzen, joka söi hitaasti, sen vuoksi että hänen tapanaan oli
+_maistella_ toisten talojen ruokaa, sanoi:
+
+»Niin, he ovat tahtoneet kutsua paljon ihmisiä, mutta meillä on
+tehtaassa tapana istua pöydän ympärillä...»
+
+»Niin meilläkin», sanoi toinen eteläjyllantilainen rouva ja lisäsi:
+»tanskalaisen väestön keskuudessa».
+
+Mutta opistonjohtaja, jolle kandidaatti Ussing kantoi uuden vadin,
+sanoi:
+
+»Vierasta juhlitaan vierain menoin.»
+
+Kauppias, joka verkalleen vaelsi ympäri, sanoi Joánille:
+
+»Kreivin täytyy ottaa jotakin.»
+
+»Niin, teidän täytyy jumal'avita syödä palanen», sanoi kelloseppä ja
+vaapersi hakemaan lautasta Joánille. »Gerda, konsertinantajalla ei ole
+mitään, ja jumaliste hän tarvitsee jotakin.»
+
+Gerda-neiti toi vadin ja seisoi Joánin edessä.
+
+»Kuinka hyvä emäntä te olettekaan», sanoi tämä.
+
+»Eikö totta», sanoi kelloseppä, »hänestä voisi saada...»
+
+Gerda liukui pois, hänen kasvonsa olivat painuneet vadin yli, ja hän
+hymyili jokaiselle tarjotessaan — mutta hymy ei jaksanut nousta hänen
+silmiinsä.
+
+Mutta kelloseppä, joka palasi siihen, että Joán saattoi olla syömisen
+tarpeessa, sanoi:
+
+»Voi Herra siunaa ja varjele, kuinka se mahtaa olla rasittavaa...»
+
+Hän tarkoitti soittamisia.
+
+»Moni muu vankka mies ei totisesti sitä kestäisi.»
+
+He istuivat kaksin erääseen nurkkaan.
+
+»Te juttelitte pastorin kanssa, näin mä», sanoi kelloseppä. »Niin,
+siinä on verraton mies, sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Minun ja
+veljeni on totisesti tapana käydä häntä kuulemassa, silloin tällöin.
+Mutta siellä on surkeata istua kymmenen muun kanssa. Senvuoksi
+sanonkin joskus Johansenille: voisit sinäkin tulla mukaan, sanon,
+joukon jatkoksi... sillä Johansenhan on riippumaton, niinkuin mekin,
+sillä kauppa käy hyvin. — No niin, kansanopistolaiset, niistä ei ole
+taloudellisen sodan synnyttäjiksi — avoimen sodan ainakaan... ennemmin
+he _perustavat_ kauppoja tukemaan valtaansa...»
+
+»Mutta», jatkoi kelloseppä, »mitä pastori Jesperseniin tulee, se
+on synti ja häpeä. Sillä sanokaapas minulle, konsertinantaja, mitä
+hyödyttää se, että hän saarnaa, kun kukaan ei kuule hänen saarnojaan...
+eihän hän näin saa mitään aikaan. Mutta toiselta puolen... sillä meidän
+aikanammehan täytyy asioita tarkastaa kaikilta puolin, vai kuinka?
+Hänhän ei kuulu mihinkään puolueeseen, tuo mies ei lähetyspuolueeseen
+eikä grundtvigilaiseen... ja ketkä siis kävisivät kuulemassa häntä,
+näillä main?»
+
+Kelloseppä nauroi, ja hypähtäen jälleen entiseen ajatusmenoonsa hän
+sanoi:
+
+»Mutta Johansen, hän kuuluu kerta kaikkiaan niihin, jotka antavat
+naisväen hoitaa uskon asiat...»
+
+Kauppias kulki heidän ohitseen, käsi taskussa. Rystyset näkyivät, aivan
+kuin käsi olisi ollut nyrkissä.
+
+Hän seisahtui ja silmäsi yli huoneen:
+
+»Petersen, te voisitte ottaa jonkin vadeista.»
+
+Ja kaupanhoitaja otti pöydältä vadin ja tarjoili puoleen ja toiseen —
+tuolla kulki herra Petersen, aivan Gerda-neidin jäljessä.
+
+Kelloseppä loi katseen heihin heidän mennessään, ja kaikki puhelivat
+ylt’ympäri, ja herra Johansen itse oli alkanut täyttää laseja.
+
+»Niin», sanoi kelloseppä, »kyllähän minä soisin Johansenille, että
+kaikki kävisi hänen mielensä mukaan...»
+
+»Gerda», jatkoi hän, »on verraton tyttö, ja Johansen ansaitsisi sen,
+kaikkine vikoineenkin. Sillä kovakourainen otus hän on, ja viime
+aikoina hän on käynyt yhä jyrkemmäksi. Ja poikalurjuksestaan siellä
+Vejlessä ei Johansen koskaan saa mitään iloa, luullakseni.»
+
+Joán, jonka kasvoihin oli tullut levoton, melkein pingoittunut ilme,
+sanoi:
+
+»Kuinka niin, herra Petersen?»
+
+»Larsen minun nimeni on», sanoi kelloseppä ja virnisti, takoen
+kämmeniään polviinsa.
+
+»Höm», sanoi hän sitten. »Siinä lurjuksessa ei jumal’avita ole mitään
+selkärankaa...vaikka hän saattaa olla hyvinkin jäykkä, toisella tavoin.
+Mitä Theodorin _pitäisi_, sitähän ei voi sietää, ja mitä hän tahtoisi,
+sitä hän ei kestäisi. — Mutta nythän se jo saattaa olla yhdentekevää —
+kun Petersen kerta sen ottaa...»
+
+»Kaupanhoitaja?»
+
+»Niin, se kai on tarkoitus», sanoi kelloseppä, ja sanoi, tarttuen
+lasiinsa: »Oletteko kilistänyt tupakkakauppiaan kanssa?»
+
+Kauppias, joka kaatoi laseihin bordeauxviiniä, oli ehtinyt kreivi
+Holsteinin kohdalle, joka seisoi rouva Jespersenin vieressä.
+
+»Tämän salaatin paineeksi, Johansen», sanoi kreivi Erik puhuen hiukan
+harkitsemattomaan sävyyn, »voisitte oikeastaan kustantaa kuuluisaa
+bourgogneanne».
+
+»Se on oikein, herra hovijahtimestari», sanoi kauppias nauraen, samalla
+kuin hänen silmistään leimahti aivan lyhyt salama, »hovijahtimestari
+tilaa itse puolestaan näin talonpoikaispaikoissa. — Mutta», jatkoi hän
+ja hillitsi äänensä, »hovijahtimestari saa kernaasti haluamaansa, jos
+hovijahtimestari itse käy sitä hakemassa. Hovijahtimestari tietää,
+missä sitä on.»
+
+Kreivi Holstein oli puraissut huultaan.
+
+»Sehän on suurenmoista, Johansen», sanoi hän ja lisäsi äkkiä:
+»Sittenhän kreivi Ujházy saa nähdä kellarin.»
+
+»Joán», huusi hän, »me kaksi menemme kellariin».
+
+Ja hän lisäsi, ehkäpä salaisena vastauksena kauppiaalle:
+
+»Ja neiti Gerda ehkä näyttää meille valoa — vai kuinka, neiti Gerda?»
+
+Tuokion verran vallitsi hiljaisuus — ja Joán nousi.
+
+»Gerda?» sanoi Johansen, ja tuo lyhyt nimi kuului niin terävästi. »No
+niin, Gerda, näytä valoa herroille. Rouva Jespersen tulee kyllä mukaan.»
+
+Kaupanhoitaja oli pysähtynyt ruokasalin nurkkaan, vati ojennetuissa
+käsissään.
+
+»Kiitos vain, meillä on», sanoi kandidaatti, joka oli seurannut hänen
+katsettaan, ja hymyili rouva Raabeliin päin.
+
+Mutta rouva Raabel sanoi kaupanhoitajalle:
+
+»Niin, minulla myös, mutta kiitos vain», samalla kuin rouva, joka
+ei ollut unohtanut, kuinka kreivi Ujházy oli riistäytynyt hänen
+seurastaan, jatkoi kandidaatille:
+
+»Mutta, rakas kandidaatti, _minä_ olen kyllin rehellinen sanoakseni
+— keskellä juhlahumua tunsin jotakin pettymyksen tapaista. Herra
+varjelkoon, sehän on suuren maailman taidetta — täytyyhän sen olla
+sitä... mutta merkillistä on, että monet niistä, joita _pidetään_
+suurimpina, eivät itse asiassa ollenkaan käsitä todellisia arvoja...»
+
+Joán oli mennyt Gerdaa kohti:
+
+»Tahdotteko näyttää meille valoa?»
+
+»Kyllä» —ja väkevä punerrus hulvahti tytön kasvoille.
+
+»Kiitos.»
+
+»Mutta muuten en koskaan käy kellarissa.»
+
+»Kuinka niin?» sanoi Joán, ja hänen silmänsä näyttivät ikäänkuin
+ahmivan Gerdan kasvoja.
+
+»Niin», sanoi Gerda ja hän puhui — Joánin katseen kajossa — omituisen
+väistyvällä äänellä, joka oli toinen kuin hänen sanansa: »Isoäidinäiti
+ei pitänyt siitä.»
+
+»Nyt kai menemme», sanoi rouva Jespersen, joka oli tullut heidän
+luokseen.
+
+»Minne he nyt menevät?» Rouva Laarentzen kääntyi ja katsoi heidän
+jälkeensä. Hän puhui melkoisen kovalla äänellä.
+
+Samalla kuin kandidaatti kumartui rouva Raabeliin päin ja kuiskasi
+nopeasti:
+
+»Milloin voimme tavata?»
+
+»Tätä nykyä on niin vähän sairaita», sanoi rouva Raabel katsoen
+lautaseensa.
+
+Molemmat eteläjyllantilaiset, jotka olivat aterioineet oikein
+ruokapöydän ääressä, olivat nousseet ja kulkivat edestakaisin, ääneti,
+aivan kuin ihmiset jotka odottavat — ehkäpä sitä, että herättäisivät
+huomiota.
+
+Rouva Raabel kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:
+
+»Ja miltä se teistä tuntui, herra Mathiesen?»
+
+»Olivathan sävelet tanskalaisia», sanoi herra Mathiesen.
+
+»Niin olivat, rakas tilanomistaja, ja kastike unkarilaista.»
+
+... Nuo neljä laskeutuivat alas portaita. Gerda kulki edellä kynttilä
+kädessä ja Joán hänen perässään: kuinka monta eri väriä syttyikään
+Gerdan hiuksiin, mustasta ruskeaan, kynttilän valossa.
+
+Toiset juttelivat heidän takanaan, ja Gerda avasi konttorinoven.
+
+»Meillähän täytyy olla lyhty», sanoi Erik.
+
+»Niin täytyy», sanoi Gerda ja otti hyllyltä lyhdyn, mutta ei saanut
+sitä auki.
+
+»Antakaa minun!»... Ja Joán avasi sen.
+
+Tulitikku vapisi Gerdan kädessä, hänen koettaessaan sytyttää.
+
+»Teidän kätenne vapisee, Gerda-neiti...»
+
+»Niin», sanoi hän ja koetti nauraa, »olen aina pelännyt kellaria».
+
+»Kuinka niin?» kysyi Joán ja sytytti, samalla kuin Holstein aukaisi
+kellarin oven.
+
+»Niin, isoäidinäiti kertoi, että siellä kummitteli, sillä hän ei
+tahtonut että menisin sinne.»
+
+»Niin, _minä_ en sinne tule», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Tulet kyllä», keskeytti Gerda nopeasti.
+
+»En, minä jään tänne», sanoi papinrouva ja istui pulpetin ääreen
+huudahtaen samassa:
+
+»Mutta, rakas lapsi, täällähän on sähkösanoma!»
+
+»Eihän toki», sanoi Gerda ja teki liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut
+painaa kädet kasvoilleen, ja sanoi nopeasti: »Mistä se on?»
+
+»Kööpenhaminasta», sanoi Holstein, joka oli lukenut sen rouva
+Jespersenin olan yli.
+
+»No sitten...!» ja Gerda veti syvään henkeään.
+
+»Nyt menemme manalaan», sanoi Erik kovalla äänellä, aivan kuin
+katkaistakseen.
+
+»Niin, otatko lyhdyn, Erik?»
+
+Erik otti sen ja laskeutui pari ensimmäistä askelmaa.
+
+»Kylläpä täällä on pimeätä», sanoi Joán. »Tulkaahan nyt, neiti Gerda.»
+
+»Tulen», sanoi Gerda ja astui pari askelmaa.
+
+Kostea kellari-ilma löyhähti heitä vastaan, viinihöyryjen kyllästämänä,
+samalla kuin Joán rappusilta, käsi ojennettuna, oli kääntynyt
+puolipimeässä:
+
+»Tulkaahan nyt.»
+
+»Kyllä...»
+
+»Tarttukaa käteeni.»
+
+Alhaaltapäin tulevassa lyhdynvalossa Joán näki hänen valkeat kasvonsa:
+
+»Tässä on käteni...»
+
+»Voi ei» (ja yht'äkkiä Gerda pudisti päätään, ja oli melkein kuin hän
+olisi puhunut kyynelten tukahduttamana, lapsen kyynelten), »teen kai
+tuhmasti... mutta te saatte mennä yksin».
+
+»Neiti Gerda... Kuinka arka te olettekaan!»
+
+»Niin», sanoi hän ja oli juossut ylös nuo viisi porrasaskelmaa, aivan
+kuin paeten — — ja ovi sulkeutui.
+
+Joánin käsi oli vaipunut, melkein kuin se olisi hakattu poikki.
+
+»Tuletko?» sanoi Erik.
+
+Joán ei tietänyt ehtineensä alas portaita ja astuvansa maakivillä.
+
+»Kuinka täällä on raskas ilma.»
+
+»Niin», sanoi Erik ja nauroi, kohottaen lyhtyä, niin että nuo valtaiset
+viinitynnyrit melkein näyttivät laivanhylyiltä puolipimeässä. »Eihän
+tämä rypälemehu _kauttaaltaan_ ole niin vallan väärentämätöntä, täällä
+kansanomaisemmassa osastossa...»
+
+Hän kohotti lyhtyä korkeammalle.
+
+»Mutta tahdotko nähdä, suurenmoisen paljon täällä on pirtua. Täällä ne
+myrkyt sekoitetaan, jumaliste.»
+
+Äkkiä hän käänsi lyhtynsä.
+
+»Hän luuli, että se oli Vejlestä», sanoi hän pysähtyen.
+
+»Mikä? Sähkösanomako?»
+
+»Niin», sanoi Erik kulkien edelleen, »tuolta pojanhulttiolta... sillä
+kai sieltä saapuu erinäisiä pikasanomia, sieltäpäin».
+
+»Mutta kuinka hänen laitansa oikein on?» kysyi Joán.
+
+»Enhän minä sitä oikein tiedä», sanoi Holstein ja avasi lautaoven. »Kun
+hän oli merillä ei hän kestänyt, ja nyt kun hän on maalla, hän tekee
+tyhmyyksiä sen vuoksi, ettei hän ole merillä.»
+
+»Täällä jumaliste on sitten se kaikkein pyhin» jatkoi Erik
+laskien lyhdyn kädestään. »Katsos, vanha ystävä, ne ne vasta ovat
+viinitynnyreitä ja tuolla ovat pullot...»
+
+Erik viittasi pitkiin hyllyriveihin, joilla ylhäältä alas asti oli
+pulloja, vieri vieressä, kaulat ojossa.
+
+»Katsos», sanoi hän, »eikö ole suurenmoista».
+
+»Mutta sinähän olet vallan kalpea», jatkoi hän vetäen itse syvään
+henkeä; »niin, tämä ilma nousee kyllä päähän».
+
+Hän huipensi huuliaan ikäänkuin mietiskellen ja sanoi:
+
+»Tämä ilma kai se juuri on 'vaikuttanut' perheeseen.»
+
+»Kuinka niin?» sanoi Joán hätkähtäen.
+
+»Niin, ajattelin vain, että kun heidän aina ja ikuisesti on elettävä
+kaikessa tässä viinanhöyryssä, joka täyttää koko talon — sehän voi
+niin sanoakseni keinotekoisesti kehittää kykyjä ja taipumuksia — — ja
+samalla jäytää tahtoa ja muutakin.»
+
+»Niin», sanoi Joán, »sen ymmärrän. — Mutta», kysyi hän nopeammin,
+»neiti Gerda?»
+
+»Niin, onhan hän kyllä herttainen, mutta hänen pitäisi jumaliste päästä
+heti paikalla talosta pois.»
+
+»Niin», sanoi Joán ja puristi kätensä nyrkkiin.
+
+»No niin, tässähän on bourgogne!... Otatko sinä nämä pari pulloa?...
+tuota myrkynsekoittajaa ei jumaliste kannata säästää. Joko ne ovat
+sinulla? Kiitos!»
+
+Erik nosti jälleen lyhdyn maasta.
+
+»Ja sitten mentiin», sanoi hän.
+
+He kulkivat takaisin kellarin halki, ja Erik sulki lautaoven.
+
+»Niin», sanoi Erik ja antoi jälleen katseensa harhailla pitkin noita
+valtavia tynnyreitä, »enin osa kaikesta tästä viinasta virtaa rajan
+tuolle puolen... Ja osa Höjerupiin», jatkoi hän, »kun kaikki on oikein
+päin helvettiä».
+
+Äkkiä Erik oli nojautunut erästä viinitynnyriä vastaan, ja seisoen,
+otsa puuhun nojaten, hän nyyhkytti niin että vapisi.
+
+»Erik, Erik», huusi Joán.
+
+»Erik», sanoi hän hiljemmin, »Erik, mikä sinun on?»
+
+»Voi, kaikki on päin helvettiä!»... Ja Erik nyyhkytti yhä.
+
+»No niin», sanoi hän kääntyen, mutta äänessä kuului vielä itku, »se ei
+ole mitään... ei sinun tarvitse siitä välittää...»
+
+Hän pyyhki nenäliinallaan koko kasvonsa.
+
+»Näin maan alla on kai meillä kaikilla kiusauksemme — Tule nyt», sanoi
+hän, mutta kuljettuaan pari askelta hän pysähtyi, ja puhuakseen jotakin
+ja jostakin muusta hän sanoi:
+
+»Mutta kun tuo rakkarisakki» (sanat tulivat hitaasti, aivan kuin hän
+vielä olisi hakenut ajatusta) »kerran nujertaa Johansenin, joka kyllä
+on sen ansainnut, kieltämättä, niin opistonjohtajan sikuna on vielä
+pahempaa kuin Johansenin myrkky...»
+
+»Kansanopistonjohtajanko?»
+
+»Niin, johtaja ja koko hänen elämänkatsomusanniskelunsa ei tosiaan ole
+parempaa sekään. Ja hänen valistuspirtunsa löyhkä täyttää koko maan...»
+
+He olivat saapuneet rappusille. Alimmalla askelmalla Erik kääntyi ja
+laski kätensä, joka vielä vapisi, Joánin harteille.
+
+»No niin, pikku Josse, elämä on kai sellaista, että toinen tulee
+iloiseksi ja toinen vähemmän iloiseksi. — Ja nyt me olemme ylhäällä»,
+sanoi hän ja juoksi ylös portaita.
+
+»Kyllä te nyt katselitte kaikkea», sanoi rouva Jespersen, »kun olitte
+niin kauan poissa».
+
+»Niin», sanoi Erik.
+
+Mutta Gerda oli suunnannut silmänsä vain Joánia kohti.
+
+»Ja Joánilla on voittosaalis», nauroi Erik osoittaen pulloja. »Mutta
+nyt me sammutamme», sanoi hän ja puhalsi avattuun lyhtyyn.
+
+»Niin», kuiskasi Gerda tuijottaen sammutettuun valoon.
+
+»Sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen.
+
+Joán aikoi asettaa lyhdyn hyllylle, mutta Gerda sanoi:
+
+»Ei, tänne...! » ja hän siirsi sen, samalla kuin hän merkillisen
+väsyneesti lisäsi: »Täällä on kaikki paikallaan...»
+
+Holstein oli avannut ensimmäisen kerroksen oven, ja äänten sorina
+kaikui heitä vastaan. Kauppias seisoi aivan oven edessä, ikäänkuin
+olisi odottanut.
+
+»Tässä on mehu», sanoi Holstein kohottaen pullot ilmaan.
+
+»Eikö hovijahtimestari tarkoittanut, että me kaikki saisimme lasin?»
+Kauppias Johansenin silmiin syttyi sama välke kuin tuonaan, ja hän
+pyysi kaupanhoitajaa tuomaan _riittävästi_.
+
+»Ja lasit», sanoi hän Gerdalle, joka tuli Joánin kanssa.
+
+»Niin, isä.»
+
+»Huutokaupasta ostetut», määräsi kauppias, jonka käsi oli jälleen
+taskussa.
+
+»Niin, isä», sanoi Gerda, joka aivan kuin pelokkaana oli kääntänyt
+kasvonsa.
+
+Erik Holstein oli pyörähtänyt kannoillaan ympäri.
+
+... Vieraat olivat lopettaneet syönnin ja hajautuivat puhelemaan.
+Kaikki huoneet olivat täynnä sikarinsavua.
+
+Joán meni ruokasaliin, jossa Gerda seisoi asettamassa laseja
+tarjottimelle. Hän ei varmaan edes nähnyt niitä, asetellessaan
+kultareunaisia laseja toisen toisensa viereen.
+
+»Mitä te ajattelette, neiti Gerda?»
+
+Gerda ei katsonut häneen.
+
+»Nyt ajattelin äitiänne», sanoi hän.
+
+Joán seisahtui.
+
+»Luulen että te ajattelette liian monta raskasta asiaa», sanoi hän.
+
+»Raskasta?» toisti tyttö.
+
+»Te olette sielussanne niin säikähtänyt», sanoi Joán, ja he puhuivat
+samalla äänellä.
+
+Gerda nyökäytti päätään — kerran.
+
+Ja Joán sanoi, kiireesti:
+
+»Ja kaikesta siitä — — — teidän pitäisi tempautua irti — — — ja päästä
+pois.»
+
+Gerda-neiti oli tarrautunut lasiin.
+
+Mutta Joán virkkoi, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon tai liian
+äkisti ja tahtonut paeta muihin asioihin:
+
+»Teidän sisarennekin...»
+
+»Sisareni?» Joán tuskin kuuli sen.
+
+»Niin, tarkoitan... tarkoitan, että sen ei pitäisi aiheuttaa teille
+niin paljon raskaita ajatuksia.»
+
+Hänen silmänsä tuijottivat tytön rintaan, joka nousi ja laski kiivaasti.
+
+»Ihminen hallitsee elämäänsä», sanoi Joán.
+
+Ja sitten hän lisäsi äkkiä, toisella äänellä: »Tekin omaanne.»
+
+Silmänräpäyksen seisoi tyttö kuin kaatumaisillaan.
+
+Sitten hän sanoi, ja sanat tulivat vaivalloisesti, mutta ne tulivat
+selvinä.
+
+»Ei se sitä ole, että hän kuoli.»
+
+»Mitä sitten?»
+
+Gerda oli puolittain kohottanut kasvonsa.
+
+»Että hän oli ottanut kantaakseen sellaista mitä ei jaksanut.»
+
+»Gerda», sanoi Joán ja tarttui hänen käteensä — ja samassa tyttö oli
+vastannut hänen puserrukseensa kuin hukkuva.
+
+»Tahdotteko ehkä kaataa laseihin, rouva Raabel», sanoi Gerda
+lääkärinrouvalle, joka kynnykseltä lähetti katseen kauas yli viuhkansa.
+»Kaupanhoitaja auttaa teitä», jatkoi hän ja meni pois.
+
+Rouva Raabel alkoi kaataa laseihin, Joánin jäädessä seisomaan.
+
+Rouva Raabel puhui noista ihanista laseista:
+
+»Niin, tässä talossa kootaan tulevaisuutta varten. Nämä lasit on
+hankittu Höjerupista.» Hän nauroi: »Se on kai jonkinlainen kiitos
+hovijahtimestarille avusta...»
+
+Mutta äkkiä hän hypähti asiasta toiseen ja sanoi:
+
+»Nyt on ehkä aika, olisi kenties aika — saada vähän musiikkia.»
+
+Joán, joka tuskin oli kuullut, sanoi:
+
+»Emmekö ole saaneet jo liiaksikin musiikkia, rouva?» — ja meni. Rouva
+Raabelilta läikähti hopeatarjottimelle...
+
+Pastori seisoi yksinään erään ikkunan luona
+
+»Ah, tekö siinä olette, herra pastori», sanoi Joán, joka äkkiä näki
+hänen kasvonsa.
+
+»Niin», sanoi pappi, ja ikäänkuin selittääkseen Joánin kalpeutta hän
+lisäsi:
+
+»Niin, ilma on raskas tuolla kellareissa. — Mutta kreivi Holstein» — ja
+hän hymyili hyvin vähän — »tietää, missä viinit ovat».
+
+Joán ei vastannut, ja kappalainen sanoi hetken päästä:
+
+»Me, vaimoni ja minä, pidämme niin paljon hänestä. Hän auttaa niin
+mielellään ja hän auttaa kauniisti.»
+
+»Ja niille», jatkoi hän, »joita vaimoni ja minä tahtoisimme auttaa, ei
+ole aina niinkään helppoa hankkia apua. He ovat melkein aina jollakin
+tavoin muukalaisia — niinkuin me itsekin. Mutta Höjerupissa ei koskaan
+käydä turhaan.»
+
+Sitten pappi huomasi, että Joán ei kuunnellut, mutta hän puhui
+kuitenkin:
+
+»Kun te, kreivi Ujházy, niinkuin vaimoni sanoo, jonakin kesänä tulette
+tänne takaisin — —»
+
+»Tulen takaisin?»
+
+»Niin...»
+
+Pastorin äänensävy vaihtui:
+
+»Niin voisitte kenties tehdä hyvän työn...»
+
+»Tehdä hyvän työn?»
+
+»Enkö voi puhua avoimesti teille?» sanoi pappi »Näkeehän sen, kuinka
+paljon hovijahtimestari pitää teistä — — ja luulisin, että viettämällä
+kesän Höjerupissa voisitte tehdä hyvän työn. Hovijahtimestarilla on...
+on niin paljon suuria lahjoja. Mutta ne olisi kutsuttava esiin.»
+
+Joánin huomio oli herännyt.
+
+»Niin.»
+
+Ja äkkiä hän sanoi:
+
+»Mutta — niin, antakaa anteeksi, herra pastori» (ja hän näki taaskin
+Erikin edessään sellaisena kuin tämä oli seisonut viinitynnyriin
+nojaten, nyyhkyttäen, alhaalla kellarissa)... »mutta mikä sitten on
+hullusti Höjerupissa?»
+
+»Sitä ei kai koskaan tiedä», sanoi pappi, »tarkoitan, toinen ihminen ei
+tiedä toisesta, minkälaiseksi elämä on muodostunut. Me ihmiset luulemme
+näkevämme emmekä näe edes sitä, mikä tapahtuu suoraan silmäimme
+edessä...»
+
+Joán oli nyökäyttänyt päätään.
+
+»Mutta kreivitärhän on... niin, hänen serkkunsa kylläkin — — mutta
+hänhän on toisesta maasta, joka kai yhä on jäänyt _hänen_ maakseen...»
+
+»Jäänyt...»
+
+»Niin», jatkoi pastori Jespersen. »Tiedättehän, kreivittären isä on
+keisarin kenraaliadjutantti. Kreivitär on lähtöisin aivan toisista
+oloista... ja tänne hän ei koskaan ole oikein kotiutunut — ei edes
+Höjerupiin — —»
+
+Joán tuijotti eteensä, ilmaan.
+
+»Ja hovijahtimestari on aivan liian paljon yksinään — — ja — —»
+
+»Niin», sanoi pastori ja hänkin katsoi ilmaan. »Kahden ihmisen suhde
+voi niin monella tavalla särkyä.»
+
+»Ja jos tämä edes», sanoi hän hetken kuluttua, »olisi toista
+paikkakuntaa, jossa mies saa pitää omat ajatuksensa —- sillä
+hovijahtimestarilla on ajatuksia — jossa hän saisi... Mutta täällä...»
+
+Rouva Jespersen tuli heidän luokseen.
+
+»Emmekö avaa ikkunaa?» sanoi hän. »Savua kokoontuu niin hirveästi.»
+
+Pappi avasi, ja rouva kumartui hetkiseksi ulos ikkunasta.
+
+Hotelli »Danmarkista» kuului taas laulua.
+
+»He ottavat ajasta vaarin», sanoi rouva Jespersen.
+
+Joán nojasi niskaansa seinään — tuolla ylhäällä laulettiin:
+
+    Se maa on kaunis maa,
+    sen saartaa siniaava,
+    ja viita vihoittaa.
+    Ja miehet, pojat uljahat
+    ja kelpo naiset, neidot
+    on Tanskan turvaajat...
+
+»Mutta sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen taskustaan.
+
+»Mikä sähkösanoma?» kysyi pappi.
+
+»Johansenille», sanoi rouva ja meni.
+
+»Mitä se voi olla?»... Pappi näytti levottomalta.
+
+»Se on Kööpenhaminasta», sanoi Joán hajamielisesti.
+
+»No, Jumalan kiitos, sitten se koskee vain liikeasioita.»
+
+Laulu kuului yhä:
+
+    Tanskassa kaikuu sydämen kieli,
+    ja vilpitön on sen miesten mieli.
+    — — — — —
+    — — — — —
+    Tanskass' on lempi hehkuvainen,
+    rauhassa kypsyy kultaomenainen,
+    ja viisasten kivi on siellä vain — —
+
+Joán Ujházy kuunteli vielä...
+
+
+
+
+2.
+
+
+»Mitä se oikein on?»
+
+»Mitä siinä sanotaan?» kysyi kelloseppä kauppiaalta, jolle rouva
+Jespersen oli antanut sähkösanoman ja joka luettuaan antoi sen
+kansanopistonjohtajalle.
+
+»Uudet suostunnat on hyväksytty», sanoi kansanopistonjohtaja.
+
+»He ovat nyt myöntäneet määrärahat», toisti kauppias kaksoisveljelle.
+
+»Vai niin», sanoi kelloseppä ja istahti taas, »niin, sitähän tietä
+meidän on käytävä».
+
+Mutta rouva Laarentzen sanoi kansanopistonjohtajalle:
+
+»Sitähän me juuri toivoimmekin.»
+
+Kauppias, joka oli saanut sähkösanoman takaisin ja taittanut sitä
+käsissään, kunnes se oli kuin leija, sanoi:
+
+»Nyt Kööpenhaminan herrat saavat raivota!»... Ja hän alkoi kulkea
+nopeammin lattian poikki, kansanopistonjohtajan vastatessa rouva
+Laarentzenille:
+
+»Tietenkin, tietenkin, sitähän meidän piti toivoa. Mutta toisaalta, kun
+niinkuin mekin olemme kosketuksessa kansaan... sellainen ehdotus kuin
+tämä, joka on välttämätön, tietysti, mutta kaikilta puolilta katsoen,
+se hajoittaa. Se hajoittaa — — nyt kun kaikkien hyvien voimien pitäisi
+olla mukana kokoamassa — — —»
+
+»Kokoaminen on hyvää», sanoi tehtailija tuimasti, »mutta ensin maan
+viholliset esiin».
+
+»Rakas tehtailija», puhkesi kansanopistonjohtaja sanomaan, »te nyt
+kuulutte oikeistoon...»
+
+»Suostunnoistako on kysymys», huusi Raabel, joka oli juossut huoneeseen
+kultareunainen lasi kädessään.
+
+»Juuri niistä», sanoi kauppias ja meni hänen ohitseen herra Raabelin
+nauraessa:
+
+»Olemme siis suoraan menossa silkkaan hulluuteen. Mutta muuta ei
+tietysti voinut odottaakaan noilta herroilta.»
+
+Tehtailija vastasi, ollen puhuvinaan kansanopistonjohtajalle:
+
+»Puolustusasia on hyvä. Se pakottaa esiin maan viholliset, niin että
+heidät saa nähdä.»
+
+»Puhuuko tehtailija minulle?» huusi Raabel.
+
+Mutta kansanopistonjohtaja, joka seisoi piirin keskellä, sanoi:
+
+»Niin, tällähän paikkakunnalla ei ajatus puolustuksettomasta isänmaasta
+koskaan ole saanut vastakaikua.»
+
+»Mutta meillä on vanha ohjelmamme», sinkautti Ussing jostakin nurkasta.
+
+»Ohjelma täytyykin olla niillä, jotka tahtovat koota», vastasi
+kansanopistonjohtaja.
+
+Raabel teki liikkeen kielellään aivan kuin häntä olisi ellottanut:
+
+»Ja perästäpäin sitä voi käyttää pyyhkeenä vatia kuivattaessa.»
+
+Kelloseppä ähki lasinsa takana — ja lakkasi äkkiä.
+
+»Mutta me nuoret emme aio kokoontua tinkimään», sanoi Ussing, joka
+seisoi kädet taskussa.
+
+Mutta Raabel sanoi:
+
+»Oh, tässä maassa on asetettu palkinto sellaisesta.»
+
+Joán oli äkkiä nostanut päänsä ja katsoi suuriäänisiin herroihin.
+
+»Mistä he puhuvat?» sanoi hän Erikille niinkuin ihminen, joka herää.
+
+»He _puhuvat_», vastasi Erik.
+
+»Mutta mistä?»
+
+»Isänmaan puolustamisesta, ystäväni», sanoi Erik hymyillen, »se on
+tässä maassa politiikkaa».
+
+Mutta Ussing, joka puhui nopeasti ja punaisena kasvoiltaan, sanoi,
+että yksi asia olisi muistettava: että nuoret oli kasvatettu vanhoissa
+periaatteissa.
+
+Rouva Laarentzen keskeytti hänet toistamalla sanan »periaate», ja
+hänen leukansa kävi leveäksi kultavitjojen päällä ja hänen silmänsä
+siirtyivät kandidaatista rouva Raabeliin, joka oli ilmestynyt
+kynnykselle ja seisoi siinä käsinmaalattu kokoonpantuna ja kohollaan
+kuin puikko.
+
+»Mutta», huusi Raabel, »antaa mennä — antaa mennä vain. Tänään
+kaksisataatuhatta kruunua sinistä housuparia varten ja huomenna me
+marssimme suoraan linnoitukseen... Hörup on kuollut, hyvät herrat, ja
+kavalluksesta maksetaan palkinto. — Niin», puhui hän tehtailijaan päin,
+»minä vastaan sanoistani».
+
+Tupakkakauppias meni Joánin selän taakse ja sanoi virnistellen hänen
+olkansa yli:
+
+»Eipäs jumaliste vastaakaan, konsertinantaja.»
+
+»Tiedämme että vastaatte», sanoi tehtailija punniten kultavitjojaan
+käsissään.
+
+»Vanha ohjelma», sanoi Ussing tehtailijalle: »puolueettomuus
+ilmoitetaan ulkovalloille ja asetetaan poliisivartiosto».
+Kansanopistonjohtaja puheli, että tosiaan hänkin näin pulmallisessa
+kysymyksessä toivoi oltavan maltillisia ja että, mitä hän ei epäillyt,
+väestöä soveliaasti valmistettaisiin.
+
+»Kansallishenkeä valmistettaisiin», sanoi kansanopistonjohtaja.
+»Kansallishenkeä, joka, kerran herättyään, ei koskaan ole Tanskanmaassa
+pettänyt.»
+
+Kreivi Holstein, joka seisoi supisuorana nojaten seinään, savuke
+huulien välissä, sanoi toisien äänten yli:
+
+»Entä sillä aikaa kuin te valmistatte, herra johtaja?»
+
+Kansanopistonjohtaja suoristautui.
+
+»Mitä meihin tulee, herra hovijahtimestari», sanoi hän ja hänen äänensä
+vapisi vähän, »meidän Herrallamme on aina ollut _oma_ tarkoituksensa
+pienen Tanskanmaamme suhteen».
+
+»Se tarkoitus oli muutamina vuosisatoina: hakkaa pois kantapää ja
+leikkaa varvas.»
+
+»Kenties», sanoi kansanopistonjohtaja, jonka aataminomena liikkui ylös
+ja alas, »kenties eivät kaikki näe mitä on saatu säilymään».
+
+»Eivät kyllä, herra johtaja!» — ja Erik tuijotti savukkeestaan nousevaa
+pilveä. »Minä en sitä näe.»
+
+»Mutta», sanoi kansanopistonjohtaja oman piirinsä keskeltä, »ennen
+kaikkea on lujitettava isänmaanrakkautta».
+
+»Ja sitten vedetään esiin kanuunat», huusi Raabel ja nauroi. »Ja kun
+kanuunat ovat esillä, rakennamme ruutitorneja, ja kun ruutitornit ovat
+rakennetut, varustamme vallit, ja kun vallit on varustettu — kaadumme
+isänmaan puolesta...»
+
+Hän heilautti kättään ilmassa, ikäänkuin olisi antanut rantajätkälle
+korvatillikan.
+
+»Jumaliste, sen teemme. Hyvä herra, muistatteko ylimenoa Alsiin?»
+
+Maisteri oli noussut eräästä nurkasta.
+
+»Dybböl tuli ensin», sanoi hän.
+
+»Sen te, maisteri, olette huomannut kovin myöhään», sanoi tohtori, ja
+kauempana huoneessa naurettiin.
+
+Joán oli mennyt melkein keskelle huonetta ja kysyi taaskin Gerdalta ja
+samalla äänellä kuin ennenkin:
+
+»Mutta mistä he puhuvat?»
+
+Gerda vastasi:
+
+»Vain politiikasta», sanoi hän.
+
+»Mutta mitä se koskee?» sanoi Joán.
+
+»Tällä paikkakunnalla aina puolustuskysymystä», sanoi Gerda niinkuin
+ihminen, joka puhuu asiasta, mitä ei itse koskaan ole ajatellut.
+
+»Puolustus?» kysyi Joán. »Maanko puolustus — itse maan?»
+
+»Niin», vastasi Gerda ja katsoi häneen, puoliksi ihmeissään hänen
+äänensä soinnista.
+
+Joán meni hänen luotaan, pari askelta, omituisen jännittynyt ilme
+kasvoillaan — jännittynyt kenties siksi, että hän koetti ymmärtää
+kaikkia tanskalaisia sanoja. Mutta Raabelille, joka vielä viipyi
+torneissa, sanoi tehtailija suoraan poikki huoneen:
+
+»Mutta puolustus ei ole puolustusta. Itse _asia_ se — »
+
+»Mitä?» Tohtori kohosi kuin huippu.
+
+»Erottaa ne, jotka tahtovat olla meidän kanssamme, niistä, jotka ovat
+meitä vastaan», sanoi Laarentzen.
+
+Lääkäri loi ivallisen silmäyksen — suoraan tehtailijaan, ennenkuin
+sanoi:
+
+»Missä sitten, tehtailija?»
+
+Oli kuin tehtailija olisi liukastunut saappaisiinsa, mutta
+kansanopistonjohtaja oli kääntynyt Raabeliin.
+
+»Ystävä Laarentzen on oikeassa», sanoi hän »tämä asia on suurempien
+asiain merkkinä».
+
+Tupakkakauppias seisoi Joánin takana.
+
+»Kas vaan», sanoi hän virnaillen Joánin olan yli. »Nyt Laarentzen tuli
+matiksi. _Sen_ miehen kyllä Raabel hoitaa.»
+
+Ja tupakkakauppias jäi seisomaan keskelle ottelua, kädet selän takana,
+hikoillen tyytyväisyydestä.
+
+Mutta Raabel oli taas kääntynyt kansanopistonjohtajaan ja — tehden
+puhetaidollisen kuperkeikan — huusi:
+
+»Minä en tunne tässä maassa mitään tarkoituksenmukaisempaa toimintaa
+kuin kavalluksen...»
+
+Rouva Raabel tyrkkäsi käsinmaalatulla aviomiestä selkärankaan, ja kun
+mies kääntyi, kuiskasi hän:
+
+»Sinä siis _olet_ hullu?»
+
+»Olen, Madame», kuiskasi Raabel takaisin, »olen mennyt naimisiin teidän
+kanssanne».
+
+Ja hän kääntyi taas kuin tuuli — kreivi Holsteiniin.
+
+»Mutta», sanoi hän, »meillä on, Herran kiitos, valitsijat».
+
+»Niin», sanoi Erik puoliääneen, »karja on vielä toistaiseksi tallissa».
+
+Se vähän hätkähdytti tohtoria, mutta sitten hän hihitti:
+
+»Voitte jumaliste olla oikeassa», sanoi hän ja kohautti olkapäitään.
+»Mutta valitsijat ovat sentään valitsijoita, eikö niin? Ja valitsijat
+tahtovat puhua. Jyllannin talonpojalla on tervettä järkeä, ja Jyllannin
+talonpoika on radikaali.»
+
+»Niin on», sanoi kandidaatti, joka käveli edestakaisin.
+
+»Niin», pisti rouva Laarentzen väliin, »kandidaatti on samaa mieltä
+kuin tohtori».
+
+»Te, herra tohtori», sanoi kansanopistonjohtaja puhuen ystävällisesti
+kuin se, joka haluaa päätöstä asiaan. »Te sentään tuskin tunnette
+rakasta kansaamme niinkuin me, joilla on kosketusta sen kanssa niin
+monella taholla. Yhtä Jyllannin kansalla on — sillä on luottamusta.
+Sillä se tietää, että miehet, jotka nyt hallitsevat, ovat sen omia.»
+
+»Jane ovat jyllantilaisia», sanoi kauppias Johansen sinkauttaen tuon
+ainoan sanan kuin kiven.
+
+Mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt eteläjyllantilaisiin,
+jotka hänen mielestään olivat vähän yksikseen, ja hän puhui
+ampumayhdistyksistä, jotka hänen mielestään kylläkin olivat
+jonkinlainen keino.
+
+»Kunnes se päivä koittaa», sanoi hän, »jolloin oikeus käy väkivallan
+edellä».
+
+Rouva Raabel oli kulkea viipotellut yli lattian (hänen hameessaan oli
+kaksi hakasta auki) ja liukui kandidaatin ohi.
+
+»Ussing», kuiskasi hän, »varokaa rouva Laarentzenia».
+
+»Jokaisella on vakaumuksensa», tiuskaisi kandidaatti.
+
+»Sinun pitää kai ajatella myös toimeentuloasi», sanoi rouva Raabel, »ja
+sinä tunnet sen naisen».
+
+»Puhuisit kovempaa», sanoi kandidaatti kärtyisesti.
+
+Rouva Raabel liukui eteenpäin — kohti Joánia.
+
+»Kaikesta tästä», sanoi hän ystävällisesti — ja toivoi vielä kerran
+Kesäyönunelmaa nelikätisesti — »ette te ymmärrä mitään».
+
+»En», vastasi Joán, kasvoilla vieläkin sama ilme. »Minä en ymmärrä
+sitä.»
+
+»En minäkään», sanoi rouva Raabel nostaen katseensa häneen.
+»Todellisuutta me pakenemme — me meidänlaatuiset.»
+
+Koko ajan virtasi kansanopistonjohtajan tasainen puhetulva
+ampumaliikkeestä ja ampumaliitoista, joihin nyt, sanoi hän,
+poikayhdistyksetkin näkyvät tahtovan liittyä, mikä kylläkin voisi
+koitua siunaukseksi, jos ne vain onnistutaan pitämään erillään
+epäterveestä vaikutuksesta...
+
+Ja sillä välin Raabel puhui äänekkäästi ylempänä nurkassa ja kääntyi
+vihdoin tupakkakauppiaaseen, sanoen:
+
+»Pähkähulluus ei sentään voi voittaa!» ja äkkiä hän pyörähti
+kantapäillään ja sanoi Joánille:
+
+»Mistä Madame puhuu?»
+
+»Me puhumme», sanoi rouva, »että kaikki tämä on jotakin, jota me emme
+ymmärrä».
+
+»Ei», sanoi tohtori, »sen uskon».
+
+»Muukalainen, rakas kreivi», ja hän nauroi, »joka joutuu tähän maahan,
+mahtaa luulla joutuneensa hulluinhuoneeseen... Täällähän terve järki on
+kuollut», jatkoi hän. »Vieras ei voi sitä käsittää.»
+
+Hän tarttui Joánia takinrinnuksiin ja vei hänet, koko ajan puhuen, pois
+Madamen luota.
+
+»Mutta puolustus, rakas kreivi, onko kuultu mokomaa hullutusta? Tämän
+maatilkkusen puolustus — puolustus meidän sotilaittamme avulla.
+Oletteko nähnyt sotilaitamme? Ettekö? Te ette uskoisikaan silmiänne.»
+Ja tohtori nauroi. »Hyvä herra, mehän asumme kahden suurvallan välissä.
+Suurvallan, suvaitkaa katsoa kartasta. Ja me ajattelemme puolustaa
+itseämme? Jos nuo herrat voivat uskoa sellaista, pitäisi heille panna
+käsiraudat, eikö totta? Ja mitä me sitten tahdomme, me, joilla on järki
+tallella, on vallan selvää, selvää ja yksinkertaista: me annamme maan
+jäädä avoimeksi. Ja jos maa on avoin, kenen mieleen silloin juolahtaisi
+vallata se, eikö totta? Ja jos se vallattaisiin, eikö totta! — silloin
+me teemme hälyytyksen, rakas kreivi, ja yhdistynyt Eurooppa pitää
+meistä huolta...»
+
+»Mutta toiselta puolen», (tohtori kohautti olkapäitään) »toiselta
+puolenhan eivät nuo ihmiset olekaan niin tosissaan kuin näyttävät. Voi
+avata joka ainoan aivokopan Gedseristä Skageniin — eikö totta? — eikä
+löydy ristinsieluakaan, joka ottaisi koko asiaa vakavalta kannalta.
+Rakas kreivi, me tanskalaiset olemme sentään, Jumalan kiitos, ironinen
+kansa. Mutta puolueella pitää tietysti olla jokin asia ajettavanaan.
+Ja meillä muilla», jatkoi tohtori nauraen, »pitää olla jotakin, jota
+vastaan taistelemme...»
+
+Hän nauroi.
+
+»Puolustusasia, rakas kreivi, näin meidän kesken, jos puolustusasia
+kuolisi — — — se olisi kuoleman isku itse radikalismille.»
+
+Tohtori katsoi Joánia, jonka kasvot näyttivät väsyneiltä tai melkein
+kiusaantuneilta, ja sanoi: »Mutta kaiken tämän te tietysti tunnette
+omasta rakkaasta isänmaastanne?...»
+
+»Minulla ei ole isänmaata», sanoi Joán hitaasti.
+
+»Ei, ei», tohtori hymyili, »teidänlaisestanne miehestä tulee
+kosmopoliitti, se on selvää...»
+
+Ja kuin ihminen, joka vihdoinkin on löytänyt samanmielisen, jolle voi
+puhua kaiken, hän sanoi:
+
+»Mutta, rakas ystävä, kodissamme ja neljän seinän sisällä olemme kai,
+Jumalan kiitos, sitä kaikki. Aika vierii sentään eteenpäin, eikö totta?
+ja jos _minulla_ olisi poika — mutta Madame on lahjoittanut minulle
+vain tyttäriä — soisin... mutta sellaistahan ei voi sanoa... soisin
+hänen tähtensä täysin vilpittömästi, että Saksa olisi nielaissut meidät
+kaikki. Sehän olisi hänen onnensa — suuri maa, eikö totta? Suuri maa
+tarjoaa sentään suuret mahdollisuudet...»
+
+»Mutta niin kerran käykin», sanoi hän. »Meidän sukupolvemme on sentään
+edistynyt ja lapsillamme» (tohtori maiskautti kieltään) »ei ole
+taipumusta liikatunteellisuuteen».
+
+»Minun syntymäsaareni», sanoi Joán ja puhui niinkuin ennenkin, »on
+veren peittämä».
+
+»Vai niin, vai niin», sanoi Raabel ikäänkuin ymmällään Joánin äänestä.
+
+»Se on esi-isieni veren peittämä.»
+
+Tohtori nauroi, mutta epävarmaa naurua.
+
+»Niin, toiset ajat ja, eikö totta, toiset käsitykset... Ja toinen rotu,
+toiset rodut, paras herra. — Mutta me tanskalaiset ja veri, rakas
+herra kreivi, me tanskalaiset ja verenvuodatus... Meidän taipumuksemme
+eivät totisesti ole siihen suuntaan. Jospa tietäisitte, kuinka monet
+virkaveljistäni jättävät opintonsa kesken sen vuoksi, että heitä
+pyörryttää leikkaussalissa... Niin, te nauratte», sanoi hän. »Te
+nauratte», toisti hän ja katsoi Joániin, joka oli hymähtänyt.
+
+Ja äkkiä sanoi tohtori itselleen — sillä Joánissa oli jotakin oudon
+jähmeistä, aivan kuin mikään ei olisi elänyt hänen lontoolaisen
+paidanrinnuksensa takana —:
+
+»Hän ei jumaliste ole ymmärtänyt sanaakaan. — Se pahus ei ole
+ymmärtänyt sanaakaan.»
+
+Ja keksimättä mitään sanottavaa tuijotti herra Raabel omaan
+savukkeeseensa, kunnes pyörähti kantapäillään ympäri.
+
+»Hänhän on tyhmä», sanoi hän rouvalleen joka seisoi ovessa.
+
+»Senhän minä olen nähnyt koko ajan», vastasi rouva.
+
+»Pässinpää», sanoi tohtori.
+
+Kääntyessään hän näki Hans Haacken, joka istui miltei unohtuneena erään
+verhon takana ja tuijotti omiin vähän liian isoihin jalkoihinsa.
+
+»Teitä kai raukaisee», sanoi tohtori ja nauroi. »Niin, tuollainen matka
+ei mahda olla yksinomaan hauska.»
+
+»Eikä varsinkaan», sanoi rouva, »sille, jonka pitää olla numero kaksi
+matkalla».
+
+»Mutta», lisäsi hän, »ei kai sentään joka paikassa juhlitakaan
+kulissien takana niinkuin täällä. _Minun_ kävi teitä sääliksi.»
+
+»Sie meinen, gnädige Frau», sanoi Hans Haacke.
+
+»Minä ihailen teitä, _minun_ hermoillani ei olisi päästy kappaleen
+loppuun sen — samppanjametelin aikana.»
+
+»Sitä tottuu asemaansa», sanoi Haacke, joka ei ollut kuullut mitään
+meteliä, mutta jota toisen sääli mairitteli.
+
+»Niin, miellyttävää se ei mahda olla», sanoi tohtori.
+
+Gerda oli taaskin kaatanut laseihin ja tuli ovessa näkyviin kantaen
+tarjotinta, kun rouva Jespersen kohtasi hänet.
+
+»Gerda», sanoi hän puoliääneen, »miksi olet ottanut ne lasit — tänä
+iltana, kun kreivi Holstein itse on täällä?»
+
+»Se oli isän vaatimus», vastasi Gerda kohottamatta katsettaan.
+
+»Sitä ajattelinkin», sanoi rouva Jespersen, ja kääntyen Joániin hän
+jatkoi:
+
+»Te väsytte, kreivi Ujházy, mutta kun miehet kerran alkavat puhua
+politiikkaa, tulee siitä aina iso pyykki.»
+
+»Minä ajattelen niin paljon muuta», vastasi Joán.
+
+»Niin teen minäkin», sanoi rouva Jespersen hymyillen. »Ja kuitenkin
+oli aika» — ja hänen äänensävynsä vaihtui — »jolloin minäkin olin
+mukana keräämässä rahoja kanuunoihin. Mutta siitä asiasta on nyt
+puhuttu kaksikymmentä vuotta. Ja — niin, minä uskon, eiköhän meillä
+tanskalaisilla ole taipumusta nähdä asioita kaikilta puolilta ja antaa
+kaikille oikeutta eikä kenellekään oikeutta? Me istumme ja venytämme ja
+venytämme lankaa, kunnes kerä putoaa syliimme ja koko lankavyyhti on
+sotkeutunut.»
+
+»Tai», jatkoi rouva Jespersen huoaten, ikäänkuin jättäen asian, »ehkä
+se on vain sitä, ettei minulla suorastaan ole voimia ajatella, mitä
+tulee tapahtumaan puolensadan vuoden päästä».
+
+»Ei voimia?» toisti Joán.
+
+»Niin, ehkä juuri niitä puuttuu», sanoi rouva Jespersen. »Me
+tanskalaiset olemme keskittäneet kaiken voimamme yhteen asiaan.»
+
+Joán oli pitänyt silmänsä suunnattuina suoraan Gerdaan.
+
+Ehkä hänen ajatusviivansa vaikutuksesta rouva Jespersen äkkiä muutti
+aihetta ja siirtyi Gerdaan:
+
+»Mutta Gerdalla ei ainakaan ole helpointa — hän istuu kauppiaan ja
+kaupanhoitajan välissä.»
+
+»Niinpä neiti Gerda nouskoon», sanoi Joán ja yritti nauraa.
+
+Kansanopistonjohtaja oli palannut kansankasvatukseen ja »renkaaseen».
+
+»Jos vain nimittäisimme puolustustamme rauhan turvaamiseksi», sanoi
+hän, »ja tekisimme sen renkaaksi terveen ja oikean kasvatuksen
+ketjuun...»
+
+»Siitä tulee kallis rengas», huomautti Ussing.
+
+»Kallis ja kallis», sanoi johtaja, »kun kansamme vain löytäisi
+yhtymisen tien...»
+
+»Sitä tietä ei nuoriso koskaan kulje», sanoi kandidaatti.
+
+»Olkoon sitten kulkematta», puuttui kauppias Johansen puheeseen.
+
+Mutta Ussing sanoi, seuraten herkeämättä silmillään rouva Raabelia ja
+Haackea:
+
+»Teidän kantanne kyllä tiedetään, kauppias Johansen.»
+
+»Tietääkö kandidaatti sen?»
+
+»Tiedän», huusi Ussing yhä kiihkeämpänä (nyt menivät rouva Raabel ja
+Haacke pianon luo). »Että te olette vasemmistolainen, joka kannattaa
+linnoittamista.»
+
+Raabel oli kääntynyt ja nauroi:
+
+»Arvoisa isäntämme kannattaa linnoittamista» sanoi hän, »sillä silloin
+me kööpenhaminalaiset menetämme Dyrehavenin».
+
+»Ehkä tohtori on oikeassa», sanoi kauppias, ja hänen silmänsä
+välähtivät puhujaa kohti.
+
+Kansanopistonjohtaja oli ikäänkuin liukunut pois piiristä ja
+avustajansa luota, ja rouva Laarentzen sanoi kynnykseltä:
+
+»Niin, me tehtaalaiset olemme kyllä sitä mieltä kandidaatti Ussingista,
+että hänen paikkansa ei ole... siinä, missä se on... »
+
+Ja rouva Laarentzen tarttui kultavitjoihinsa.
+
+»Rakas ystävä», sanoi kansanopistonjohtaja, »uskon, että tunnette
+minun ajatukseni, minun persoonallisen ajatukseni. Mutta
+nuorisoa on vaikea... hyvin vaikea pitää koolla. Kuinka monta
+kahdestasadastaviidestäkymmenestä oppilaastamme, niin, siihen lukuun
+olemme tänä lukukautena päässeet, nuoria miehiä ja tyttöjä... mutta
+kuinka monta luulette meidän saavan pitää, jollemme ottaisi monta
+seikkaa huomioon?»
+
+Rouva Laarentzen ei vastannut. Mutta kansanopistonjohtaja sanoi
+lujemmin:
+
+»Siinä juuri on meidän henkinen voimamme, että tajuamme eri
+vivahdukset.»
+
+Ja kun rouva Laarentzen vieläkään ei sanonut mitään, lisäsi
+kansanopistonjohtaja ja katsoi suoraan hänen punatäpläisiin kasvoihinsa:
+
+»Mutta se on totta, tohtorin talosta ei kaiken kaikkiaan tule mitään
+hyvää.»
+
+Rouva Laarentzen päästi vitjat. Mutta Ussing, jonka silmät alituiseen
+olivat rouva Raabelissa (tämän hiuksissa oleva kukkatupsu suorastaan
+läpsäytteli Hans Haackea poskelle), sanoi heittäen äkäisen
+syrjäsilmäyksen kansanopistonjohtajaan:
+
+»Me nuoret vaadimme tässä asiassa vihdoinkin selvän kannan.»
+
+Kansanopistonjohtaja oli suoristautunut ja teki liikkeen kädellään,
+ikäänkuin olisi soittanut kelloa.
+
+»Tämä on meidän kantamme», sanoi hän: »Asiassa, jota me maallikot emme
+voi täysin hallita, seuraamme ajan tullessa niitä, joilla on vastuu.»
+
+He olivat äkkiä kaikki ruvenneet kuuntelemaan, ja tupakkakauppiaskin
+oli noussut whiskylaseineen.
+
+»Ja ne, jotka siihen mennessä», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eivät ole
+kanssamme, ne eivät enää kuulu meihin».
+
+Oli hiljaista tuokion verran. Sitten sanoi tohtori maisterille, joka
+oli pistänyt päänsä esiin:
+
+»Kas, _siinä_ puhui päämaja.»
+
+Ja hän potkaisi halkeilevalla kiiltonahkakengällään.
+
+»Ja sillä tavalla päästiin vastuusta!»... hän sylkäisi
+rotanhampaittensa lomitse.
+
+»Niin pääsevät kaikki muutkin», sanoi maisteri.
+
+»_Siinä_ kandidaatti sai lähtöpassit», sanoi tupakkakauppias, joka oli
+mennyt ruokasaliin.
+
+»Saanko sitten kreivin laseista yhden», pyysi hän ja kääntyi Gerdaan.
+
+»Kas vain», ilmoitti rouva Jespersen äkisti, »nyt hän _on_ siellä».
+
+Kuului pianonsoittoa.
+
+»Ahaa», virnisteli tupakkakauppias, »vai jo hän pääsi tuolille — no
+niin, hänen sormiaan onkin jo kauan syyhynyt...»
+
+Rouva Raabel ja Hans Haacke siellä soittivat nelikätisesti.
+
+»Mutta se minun pitää _nähdä_», sanoi rouva Jespersen ja meni.
+
+»Emmekö istuisi, herra konsertinantaja», ehdotti tupakkakauppias, »tämä
+kyllä tulee kestämään...»
+
+Äänet ympärillä vaimenivat, kun tohtori syöksyi huoneitten läpi.
+
+»Hss.»
+
+»Kuulkaas, tämä kaikki ei ole juuri tainnut naurattaa vierasta», sanoi
+tupakkakauppias ja tyrkkäsi Joánia raskaalla kyynärpäällään. »Mutta nyt
+kai he jo ovat riidelleet loppuun noista mielipiteistään.»
+
+Tupakkakauppias nauroi hiljaa ja tyhjensi lasin:
+
+»Mutta totta vieköön, mielipiteet ja mielipiteet— entä sitten?
+Ihmisellä on tiskinsä, ihminen elää tiskinsä takana.... _siinä_ on
+jumaliste keskus... puhukoot sitten mitä tahtovat. No, tietysti
+jokaisella on mielipiteensä — Gerda minne panit pullon? — mutta sen
+minä sanon, konsertinantaja, että mitä kannattaa puhua ja puhua siitä
+vaarasta ja siitä vaarasta?»
+
+»Vaarasta?» sanoi Joán ja katsoi yli lasien.
+
+Gerda oli istahtanut ja kuunteli ikkunaverhoon painautuneena
+Beethovenin sonaattia.
+
+»Niin, vaara ja vaara, jota ne tyrkyttävät meille oikealta — minä olen
+kyllä oikeistolainen, konsertinantaja, sydämessäni — mutta eihän sitä
+nyt sentään voi päivästä päivään vilkuilla vaaraa, yhtä hyvin voisi
+menettää kaiken elämänsä ilon ajattelemalla vain kuolemaa ja hautaa...»
+
+Ja ikäänkuin hauta-sana olisi vienyt hänen ajatuksensa eteenpäin, hän
+sanoi ja joi taas:
+
+»Ja sitäpaitsi jumaliste voi sanoa niinkuin Vesterbrolla asuva serkkuni
+— minä ja veljeni pistäydymme usein Kööpenhaminassa, noin vuoron
+perään... sillä täällähän sitä on porvari eikä voi hummata niinkuin
+pitää, kun kerran on miehenpuoli... Mutta serkkuni, hän on oikea Odd
+Fellow, sanoo usein: No niin, sanoo hän, kun olemme vain me keskenämme,
+no niin, sanoo hän, no niin, kun me kerran makaamme maan alla, on kai
+meille samantekevää, kuka kulkee maan päällä.»
+
+Kauempana, pöydän toisella puoleen, seisoi tehtailija puhuen toisen
+eteläjyllantilaisen kanssa.
+
+»Niin», sanoi eteläjyllantilainen, »me olemme käyneet katsomassa kahta
+taloa Skiven varrella».
+
+»Täällä soitetaan», sähähti tohtori ja poistui taas kiireesti.
+
+»Niin kyllä», kuiskasi tupakkakauppias lasinsa yli, ja kun hän näki,
+että tohtori oli poissa, kuiskasi hän pöydän yli:
+
+»Mistä sinä aiot ostaa, Mathiesen?» Eteläjyllantilainen toisti: »Skiven
+varrelta.»
+
+»Niin, te saatte hyvät hinnat tavaroistanne toisella puolen jokea,
+maamiehet.»
+
+»Hss», sanoi tehtailija.
+
+»Niin», sanoi Larsen hieroen kyynärpäätään, »tohtori saa totta vieköön
+ihmiset vaikenemaan, tehtailija».
+
+He vaikenivat kaikki, ja soitto kaikui läpi huoneitten. Mutta äkkiä
+kurkottautui tupakkakauppias lasinsa yli ja virnaili Joánille
+tuttavallisesti:
+
+»Tohtoriahan siinäkin tarvitaan, kun Laarentzenin piikaset alkavat
+tulla liian paksuiksi.»
+
+Joán oli kaksi tai kolme kertaa pyyhkäissyt kädellään silmäluomiaan,
+ikäänkuin silmiä olisi kirvellyt.
+
+Sitten hän nousi.
+
+Sävelet kaikuivat yhä, mutta Joán ei erottanut niitä.
+
+Lähellä Gerda-neitiä hän oli nojannut päänsä seinään ja tuijotti
+kaikkiin noihin ihmiskasvoihin ympärillään. Sitten hän sulki silmänsä
+Oli kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut, tulvillaan murhetta, jolle
+hän ei löytänyt nimeä.
+
+He soittivat yhä.
+
+Gerda oli kääntänyt kasvonsa ylöspäin. Silmänsä hän oli sulkenut.
+
+Joán antoi katseensa puoliksi ummistettujen silmäluomien alta levätä
+hänen kasvoillaan.
+
+»Neiti Gerda», sanoi hän.
+
+Tyttö ei liikahtanut, eikä hänen hiljaisissa piirteissään näkynyt
+värähdystäkään.
+
+»Neiti Gerda», sanoi Joán taas.
+
+Kaksi kyyneltä pusertui tytön silmäripsien alta.
+
+Mutta ikäänkuin kyynelten näkeminen olisi karkoittanut Joánin murheen
+ja tuonut sijaan hillittömän ilon tai toivon, hän sanoi:
+
+»Nyt ette saa itkeä.»
+
+Gerda ei liikahtanut. Kuin ihminen, joka on sidottu eikä voi nousta,
+hän antoi kyynelten vieriä poskilleen.
+
+»Miksi itkette?» kysyi Joán.
+
+Mutta äkkiä hän vaikeni, ikäänkuin itse olisi vastannut omaan
+kysymykseensä, ja hänet valtasi taas sama tuska, joka oli voittamaton
+ja voimaton.
+
+»Nyt saamme kai kohta tarpeeksemme musiikista», sanoi kauppias, joka
+kulki huoneen läpi konttoriansa kohti.
+
+»Rouva ei ainakaan anna pysähdyttää itseään, jumaliste», sanoi
+tupakkakauppias irvistellen.
+
+»Onkohan Skive tuottavaa seutua», sanoi tehtailija jatkaen taas
+keskustelua »Söndenaan» kanssa.
+
+Gerda oli noussut miltei konemaisesti tai kuin unessa kutsuttuna —
+kauppiaan äänen kutsumana.
+
+Joán lähti liikkeelle. Oli kuin hän olisi kuullut puhujien äänet
+hyvin kaukaa, ja kuitenkin ne koskivat hänen korviinsa. Hän tuskin
+tiesi menneensä pastori Jespersenin luo, ja kuitenkin hän oli kenties
+hakeutunut tämän luokse kuin viisaan ystävän.
+
+Pastori seisoi maisterin seurassa.
+
+Ja lähestyessään Joán kuuli pastorin sanovan:
+
+»Minua niin ilahdutti osaksenne tullut kunnia.»
+
+»En tiedä», sanoi maisteri, »uskallanko minä iloita siitä».
+
+»Rakas maisteri», sanoi pappi. »Ranskan Akatemian palkinto on sentään
+hyvin harvinainen kunnianosoitus.»
+
+»Niin, juuri siksi.»
+
+Ja käheän äänen särähtäessä sanoi maisteri, keneenkään katsomatta:
+
+»Mitä suurempi nimestäni tulee, sitä enemmän vahinkoa voi siitä olla.»
+
+Hänen sammakkomainen suunsa vääntyi:
+
+»Se on koko _minun_ elämäni summa.»
+
+»Rakas herra maisteri», sanoi pappi, »te näette asian liian mustana».
+
+»Ei, paras pastori» — ja maisteri pudisti päätään tuijottaen ilmaan
+— »minä katson vain totuutta suoraan silmiin. Eikö minunlaiseni
+laskumestari osaisi tehdä omaa tiliänsä?»
+
+Kauppias Johansen tuli takaisin huoneitten läpi ja seisahtui.
+
+»Maisteri on niin vaitelias tänä iltana» sanoi hän käsi taskussa.
+
+»Niin, rakas kauppias», sanoi maisteri nauraen, »narrilla ei ole mitään
+syytä puhua kun kansa itse ottaa puheenvuoron».
+
+Ja hän lähti Johansenin mukaan.
+
+Joán seurasi häntä katseillaan ja kysyi:
+
+»Mikä onkaan masentanut tuon ihmisen?»
+
+Väsynyt tuska Joánin äänessä sai papin kääntämään päänsä.
+
+»Masennettu, niin, se hän on», sanoi hän ja näytti itse liikutetulta.
+
+Hän oli vaiti hetkisen ja virkkoi sitten:
+
+»Ja mikä pahinta, oikeastaan oman itsensä masentama.»
+
+»Oman itsensäkö?»
+
+»Niin, minä tarkoitan», sanoi pappi, »masentunut sen takia, että hän
+ei voinut — että hän ei jaksanut. Maisteri kuului eturivin miehiin
+kaikkina niinä vuosina, jolloin yleisenä huutona oli eurooppalainen
+kulttuuri ja vain kulttuurille rakentaminen. Ja kun hän oli melkein
+kuuluisin heistä kaikista, tuli hänestä luonnollisesti johtomies, jonka
+nimestä ja maineesta puolue ylvästeli — hän on muuten matemaatikko...»
+
+»Mutta sitten?» sanoi Joán.
+
+»Niin», sanoi pappi, »sitten kai hänen käsityksensä kulttuurista
+muuttui sitä mukaa kuin hän näki sen vaikutukset. Enkä minä tiedä
+oikein kuinka se kävi, en ollut sillä kertaa Kööpenhaminassa, ja
+sitäpaitsihan kuulun nuorempiin — mutta luulen, että hän eräässä
+kokouksessa tunnusti muuttaneensa mieltä, nimittäin juuri tuohon
+onnettomaan puolustusasiaan nähden. Sitten hän piti useita kokouksia,
+ja puolue, jonka piti valita se ase, joka tässä maassa tappaa nopeimmin
+— nauroi hänet ulos...»
+
+»Ja nauru karkoitti hänet», jatkoi pappi. »Hän meni ja jätti kaiken.»
+
+»Nyt hän asuu täällä — pienessä talossa, jonka hän on rakennuttanut.
+Ja hänen entinen puolueensa on vähitellen ottanut hänen nimensä
+luetteloihinsa takaisin ja käyttää sitä aseena kaiken sen puolesta,
+mikä ei enää ole hänen ajatuksensa, ja hän _vaikenee_ — eikä jaksa
+enää...»
+
+Joán ei puhunut mitään, ja pappi sanoi:
+
+»Nauru on tuhonnut paljon voimia tässä maassa.»
+
+Joán, joka mahdollisesti ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, virkkoi
+kuin itsekseen.
+
+»Täällä on niin paljon epäröiviä.»
+
+»Se on veressä.»
+
+Ja äkkiä pappi naurahti ja sanoi:
+
+»Oi, eräs asia juolahti mieleeni... teidänlaisenne mies, kreivi Ujházy,
+saa matkallaan varmaan monta mutkallista kysymystä vastattavakseen.
+Me tavalliset ihmisethän istumme kukin nurkassamme ja haudomme
+kukin omaamme ja sanoa pölähdytämme sen ensimmäisessä sopivassa
+tilaisuudessa... Minä tulin ajatelleeksi Hamletia.»
+
+»Hamletia?»... Joán hymyili vaistomaisesti.
+
+»Niin, Hamlet oli minulla nuoruudessani jonkinlainen tutkimusaihe —
+tarkoitukseni ei aina ollut tulla papiksi — ja Hamletin ja Ofelian
+suhdetta oli mielestäni aina vaikein ymmärtää.»
+
+»Ofelian?» sanoi Joán katsoen pappiin — äkisti.
+
+»Niin, voihan niin kauan elää jonkun runohenkilön kanssa, että hänestä
+ikäänkuin tahtoisi tietää kaiken. Ja minä tarkoitan, että eiköhän se
+ollut Hamletin suurin tappio, että hän ei» — pappi tapaili hetkisen
+sanaa, ikäänkuin pelästyneenä — »ottanut Ofeliaa...»
+
+»Mikäli Ofelia oli otettavissa», sanoi Joán.
+
+Mutta kun hän oli sanonut tämän, valaisi äkillinen hymy hänen kasvojaan.
+
+»Eikö hän ehkä kuollut», jatkoi herra Jespersen, »siksi, että Hamlet ei
+ollut ottanut häntä?»
+
+Ja sitten hän lisäsi, vähän hämmentyneenä ja ikäänkuin hänen _pappina_
+pitäisi jotenkin pyytää anteeksi.
+
+»Niin, vanha esteetikko tässä kysyy. Me olemme kaikki tässä maassa
+pohjaltamme esteetikkoja.»
+
+Kun Joán ei vielä vastannut, kääntyi pappi ja sanoi, kenties kokonaan
+päästäkseen Hamletista ja Ofeliasta:
+
+»Rouva Raabelilla on paljon taituruutta.»
+
+»Niin», sanoi Joán, joka äkkiä kuuli, että he soittivat vielä, »minä en
+ole oikeastaan kuunnellut».
+
+Ja hän kiirehti lisäämään:
+
+»Emmekö istuisi?» ja meni naisten luo, jotka istuivat puoliympyrässä
+kattolampun alla.
+
+Tohtori Raabel oli kuullut Joánin sanat ja jätti ovipielensä.
+
+»Rajansa pitäisi sentään olla», sanoi hän Ussingille,
+»salonkimustalaisellakin».
+
+»Miehenne ja minä», sanoi Joán, joka istuutui rouva Jespersenin
+viereen, »olemme puhuneet Hamletista — Hamletista ja Ofeliasta.»
+
+Gerda seisoi nojaten tuoliin.
+
+»Ettekö istu, neiti?» kysyi Joán, ja Gerda istahti.
+
+He soittivat vielä, kun rouva Jespersen sanoi hiljaa, eteenpäin
+kumartuneena:
+
+»Kreivi Ujházy, te voisitte tuottaa Gerdalle suunnattoman ilon.»
+
+»Minkä sitten?»
+
+»Jos antaisitte hänen katsella tuota sormusta», sanoi rouva osoittaen
+Joánin pikkusormea. »Hän on aivan hullaantunut kiviin ja sormuksiin.»
+
+»Mutta rouva Jespersen», kuiskasi Gerda.
+
+Joán nauroi, vähän liian kovaa, niin että rouva Raabel suoristi
+selkäänsä pianon ääressä.
+
+»Kun vain olemme Koldingissa», sanoi rouva Jespersen, »ei häntä
+mitenkään saa pois kultaseppien ikkunoista».
+
+»Tässä se on», sanoi Joán ojentaen Gerdalle sormuksen.
+
+»Kuinka kaunis se on!... » Ja Gerda tuijotti jalokiveen, mutta itse
+sormusta hän piti sormiensa välissä kuin jotakin vierasta tai kuin se
+olisi painanut liiaksi.
+
+»Niin, se on kaunis», sanoi rouva Jespersen.
+
+»Pidättekö niin paljon jalokivistä?» kysyi Joán, joka näki vain Gerdan
+kasvot.
+
+»Pidän.»
+
+»Minkätähden?»
+
+»Oi, sen hän on saanut romaaneista», nauroi rouva Jespersen.
+
+»Katsos, Henrik», sanoi hän miehelleen, joka otti sormuksen ja katseli
+sitä iloisen tuntijan tavoin.
+
+»Niin, sen välke on puhdas», sanoi Joán.
+
+»Harvinainen», sanoi pappi.
+
+»Olen saanut sen eräältä ystävältä, joka hiljattain kuoli.»
+
+Ja äkkiä hän sanoi vähän kovemmin ja kuin ihminen, joka toimii jonkin
+tarkoituksen mukaan:
+
+»Hän kaatui kaksintaistelussa.»
+
+Gerda oli kohottanut katseensa.
+
+»Kaksintaistelussa?» sanoi rouva Jespersen.
+
+»Niin, hän sai surmansa, hän oli viimeinen Monthieun herttua.»
+
+»Sai surmansa?» huudahti Gerda.
+
+»Mutta kuka surmasi?» kysyi rouva Jespersen.
+
+»Eräs suuri maalari», sanoi Joán, jonka ääni puhui vain _eräälle_,
+»maalari Adelskjold, jonka vaimoa hän rakasti».
+
+Rouva Laarentzen oli saanut sormuksen ja piti sitä edessään kuin
+sipulia.
+
+Mutta Joán jatkoi, ja oli kuin hänen puolittain kuiskaava äänensä olisi
+seurannut pianon säveliä:
+
+»François'n suvussa oli ennustus, että viimeinen Monthieu saisi maksaa
+elämän onnen kuolemalla.»
+
+Rouva Laarentzen antoi sipulin kansanopistonjohtajalle, joka oli tullut
+heidän luoksensa.
+
+»Kuinka vanha hän oli?» kysyi rouva Jespersen puoliääneen ja
+kumartuneena eteenpäin.
+
+»Yhtä vanha kuin minä», sanoi Joán ja näki vain Gerdan, jonka silmät
+olivat kiinnittyneet avaruuteen kuin hän kääntäisi lehtiä lukiessaan
+kirjaa.
+
+Kansanopistonjohtaja, joka oli katsellut sormusta, antoi sen pois ja
+sanoi:
+
+»Niin, meidän pieni maamme ei tunne sellaisia kalleuksia eikä noita
+olosuhteita.»
+
+»Ei», sanoi rouva Jespersen ja hymyili hymyä, jota kansanopistonjohtaja
+ei nähnyt, »kaikki tuo on hiukan kaukana meistä».
+
+»Se oli kai Parisissa», sanoi rouva Laarentzen, ikäänkuin jokainen tuon
+sanan yhdeksästä kirjaimesta haisisi pahalta.
+
+Mutta Joán, jonka ääni yhä oli kuin hiljaisesti kutsuva, seurasi
+ihmeellistä haluaan asettaa kuollut ystävänsä tai kenties itsensä
+kehyksiin:
+
+»Monthieu oli hienoin ihminen, mitä olen tuntenut. Hän oli Guy de
+Maupassantin ystävä... »
+
+»Oletteko tekin tuntenut Maupassantin?» kysyi rouva Jespersen.
+
+»Guy de Maupassantin? Kyllä näin hänet kerran hänen elämänsä viimeisinä
+vuosina.»
+
+»Oletteko _te_ lukenut hänen kirjojaan?» kysyi hän Gerdalta.
+
+»Olen, olen lukenut ne», sanoi Gerda, tuo sama etäinen ilme silmissään.
+
+Kauppias, joka oli katsellut Joánin sormusta, antoi sen takaisin ja
+sanoi, äänessään hiven rahamiehen suuttumusta korkoatuottamattoman
+arvon vuoksi:
+
+»Niin, ulkomaillahan pannaan paljon rahaa tuollaisiin tavaroihin.»
+
+»Meillä ei ole silmää sellaisille», sanoi kansanopistonjohtaja.
+
+»Neiti Gerda pitää kuitenkin paljon jalokivistä», sanoi Joán hymyillen.
+Hän oli nähnyt Gerdan silmien seuraavan sormusta, joka liukui takaisin
+hänen sormeensa.
+
+»Hänellä on jotakin sellaista luonteessaan», sanoi kauppias samalla
+puoleksi vihaisella äänellä.
+
+Soiton sävelet kaikuivat voimakkaampina, ja rouva Jespersen sanoi leuka
+käden varassa:
+
+»On omituista, että niin monet suuret romaanikirjailijat menettävät
+järkensä.»
+
+»Kai se johtuu heidän elämästään», sanoi rouva Laarentzen, jonka suu
+muistutti makkaran sidottua päätä. »Kyllähän sitä kuulee, millä tavoin
+ulkomailla eletään.»
+
+Rouva Jespersen ei varmaankaan ollut sitä kuullut, sillä hän mainitsi
+vain samalla kunnioittavan hiljaisella äänellä Dostojevskin nimen.
+
+»Sen olen nähnyt eräässä jatkonovellissa», sanoi toinen jyllantilainen
+rouva. »Kööpenhaminalaisessa lehdessä.»
+
+Mutta rouva Laarentzen sanoi paikaltaan »Söndenaan» vierestä, missä
+naiset olivat kääntyneet ja muodostivat kuin rintaman:
+
+»Sehän tiedetään, että pappilassa ollaan kaikkiruokaisia.»
+
+Kansanopistonjohtaja puuttui puheeseen.
+
+»_Meidän_ runoilijamme ovat onneksi terveitä. Ja minä myönnän, etten
+halua tutustua paljoonkaan siitä, mitä tähän aikaan lähetetään maahan
+rajan takaa. Ulkomailla on kai toiset tavat, ja henkisesti katsoen on
+siinä vain niukalti uutta.»
+
+Mutta rouva Jespersen, joka tahtoi kääntää keskustelun kulkua, taputti
+äkkiä Gerdaa polvelle ja sanoi nauraen:
+
+»Nukutko, Gerda?»
+
+»Sillä Gerdan on tapana», sanoi hän Joánille, »vaipua uneen prinsessa
+Ruususen lailla».
+
+Joánin kasvot värähtivät.
+
+»Korkeitten ruusupensaitten taakse», sanoi hän.
+
+Soitto oli äkkiä tauonnut, ja kaikki vaikenivat kuin hätkähtäen, niin
+että kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka nousi pianon äärestä, sanoi
+herra Hans Haackelle, joka oli yltänään hiessä:
+
+»Niin, kyllä sen tuntee, _missä_ todelliset musiikkiarvot ovat», ja
+ovelle tullessaan hän sanoi huulillaan hymy, joka värisi hivenen:
+
+»Mutta kuulijain mielestä sitä oli liikaa.»
+
+Kaikki olivat nousseet ja yhtyivät kiittämään, kovaäänisesti,
+monisanaisesti — rouva Laarentzen etunenässä. Heidän ylistyspuheensa
+muodostivat piirin Hans Haacken ja rouva Raabelin ympärille, ja rouva
+Laarentzen puristi käsiä kuin ystävien kokouksessa, ja nuo kaksi
+eteläjyllantilaista selkää olivat kääntyneet Joániin päin kahden mustan
+patsaan tavoin.
+
+Joán, joka seisoi, oli kumartanut rouva Raabelille.
+
+Ja tohtori, joka oli nähnyt sen, sanoi melko kovalla äänellä:
+
+»Niin, viisainta onkin, ettei sano mitään siitä, mitä ei ole kuullut.»
+
+Mutta rouva Laarentzen, jonka salaisesti kokoontunut sappi valui
+nektarina ja hunajana rouva Raabelin ylitse, sanoi:
+
+»Teidän pitäisi toki useammin liittyä meihin tehtaalla.»
+
+Rouva Raabel, joka vaatimattoman näköisenä liikuskeli
+leukoijavihkoineen, sanoi:
+
+»Niin, ehkäpä mekin raukat täällä kotona osaamme _jotakin_. —
+Hiukkasen», lisäsi hän.
+
+Kansanopistonjohtaja, jonka rouva Laarentzenin sydämellisyys rouva
+Raabelia kohtaan oli tuokion ajaksi saattanut ymmälle, kiirehti
+sanomaan:
+
+»Tämä kotoinenhan se on sitä, mitä meidän sydämemme ymmärtävät...»
+Ja hän oli samassa hetkessä niin perin iloinen, kun hän äkkiä tuli
+ajatelleeksi, että yhteistyö Ussingin kanssa, ymmärtämyksellinen
+yhteistyö, saattoi jatkua.
+
+Mutta Joán, joka oli istuutunut nopeasti ja tahtoi puhua nyt, kun
+kaikki ihmiset olivat menneet, kysyi Gerdalta:
+
+»Miksi ette te koskaan sano mielipidettänne?»
+
+»Mitä?»
+
+»Mielipidettänne», toisti Joán.
+
+Gerda, joka yhä istui pää koholla, mutta vartalo ikäänkuin painuneena
+tuolin sisään, sanoi:
+
+»Mielipidettä... minulla ei kai ole mitään mielipidettä... sellaista
+vain, mitä ajattelen...»
+
+»Ruusunen», nauroi rouva Jespersen, eikä hänen naurunsa ollut täysin
+iloinen. »Ruusunen.»
+
+Mutta sitten hän sanoi:
+
+»Oma mielipide, kreivi Ujházy, ettekö luule, että se vähitellen kuolee?»
+
+Ja katsoen eteensä hän jatkoi:
+
+»Luulen, että meillä tässä maassa on vain viisi tai kuusi
+mielipidettä... täällä ei ole tilaa useammille. Ja mikään muu ei täällä
+pääse kasvamaan.»
+
+»Ei», sanoi pappi, joka oli asettunut vaimonsa viereen. »Tässä maassa
+monet parhaat vaikenevat ja kaikki lähinnä pahimmat nauravat —»
+
+»Nauravat?»
+
+»No niin», sanoi pappi, »tällä paikkakunnalla vain hymyillään. Mutta
+hymy voi tehdä saman asian.»
+
+Rouva oli ojentanut kätensä yli olkapäänsä:
+
+»Rakas ystäväni.»
+
+Ja nuo kaksi yhtyivät kädenpuristukseen.
+
+Joán oli silmillään seurannut heidän käsiään. Ja ikäänkuin ponnahtaen
+keskeytyneeseen kertomukseensa takaisin hän alkoi puhua François de
+Monthieusta ja Guy de Maupassantista ja Paul Hervieustä, ystävästään,
+jonka puheita hän oli kuullut akatemiassa, ja M:me Viardot’sta, jolle
+Turgenjev oli laulanut: hän oli kahdeksankymmenvuotias ja kaunis vielä
+— Garcia.
+
+Ja hän puhui Versaillesista, jossa hän oli niin mielellään kuljeskellut
+Monthieun ja nuorimman Mac Mahon'in kanssa. Kastanjakäytävät olivat
+niin kauniit, lokakuussa, kastanjain lehdet tuoksuvat, kun ne varisevat.
+
+»Siellä asui rouva de Monthieu niin kauan kuin François eli.»
+
+Joán kertoi juhlasta herttuattaren talossa, missä Medicit olivat
+heränneet henkiin yhdeksi yöksi ja missä koko Firenzen nuoriso, miekat
+koholla, tervehti rouva Adelskjoldia, kun tämä saapui viininpunaisessa
+sametissaan, koristeenaan Rohan-suvun jalokivet.
+
+Joán puhui puhumistaan, nopeasti, aivan kuin hän olisi tahtonut
+sanoillaan äkkiä piirtää ilmaan — kuin kultasauvalla — koko tuon
+elämän, elämän tuolla ulkona, joka oli suurimpien ja hänen...
+
+Rouva Jespersen oli taivuttanut päätään.
+
+Gerda istui kuten ennenkin. Vain hänen olkapäänsä vaipuivat kokoon,
+kuin hän olisi tullut pienemmäksi, eikä Joán siirtänyt katsettaan hänen
+kasvoiltaan.
+
+Ja hän puhui yhä. Hän puhui Berlinistä, missä kaikki elämän ovet ovat
+avoimina ja missä Länsi kohtaa Idän, ja Aasian miehiä näkee siellä ja
+naisia, jotka ovat tulleet yli Atlantin...
+
+Hän puhui nopeammin, sekoitti kieliä, haki sanoja, jatkoi — ja näki
+vain Gerdan kasvot, jotka ikäänkuin loittonemistaan loittonivat hänen
+silmistään. Ja kuitenkin hän jatkoi. Ja sisässään, jossakin kohden
+sisässään hän kysyi äkkiä itseltään: miksi puhut kaikesta tuosta, jota
+inhoat? Ja hän tiesi miksi, ja tiesi — tiesi kerta kaikkiaan varmasti,
+että se oli turhaa, turhaa, ihan turhaa. Ja kuitenkin hän jatkoi:
+Gerdan edessä (ja tämä muistutti lyyhistynyttä lasta) hän yhä puhui ja
+kiehtoi. Kunnes hän äkkiä vaikeni ja kuuli Erikin sanovan — ikäänkuin
+ystävä olisi tahtonut keskeyttää:
+
+»Kaikki tuo on nyt mennyttä.»
+
+Joán oli äkisti siirtänyt silmänsä kaikkiin niihin, jotka kuuntelivat,
+ja kompastui omiin viimeisiin sanoihinsa... ja Erik rupesi nauramaan,
+joko hyväntahtoisesti peittääkseen hänen pulansa tai keskeyttääkseen
+hänet.
+
+Joán näki kansanopistonjohtajan kasvot jotka hymyillen lepäsivät
+perityn kansallisvapaamielisen juhlakauluksen yllä, ja
+tupakkakauppiaan, joka veti suunsa niin leveään virnistykseen, ettei
+silmiä näkynyt, ja kandidaatin, joka oli puolittain vääntynyt rouva
+Laarentzenia kohti — ja samassa tohtori nauroi kauempaa ja sanoi:
+
+»Puhukaa saksaa, herra kreivi, se käy paremmin.»
+
+Siinä hetkessä, vähemmässä kuin sekunnissa, kun hän kuuli tuon naurun,
+oli kuin kaikki hänen elämyksensä, kaikki hänen muistonsa, hänen
+lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä muistot olisivat tulvehtineet
+hänen ylitseen, hänen, Joán Ujházyn — hänen, jota oli naurettu ja
+ivattuja joka oli vihelletty ulos, hänen, Joán Ujházyn, täällä keskellä
+vieraita.
+
+Ja ikäänkuin tuska vielä kerran olisi antanut hänelle kymmenet korvat,
+hän kuuli rouva Raabelin naurahtaen sanovan Hans Haackelle:
+
+»Nyt hän tahtoo ajaa ohitsemme — meidän molempien raukkojen.»
+
+Ja samassa kansanopistonjohtaja sanoi kauluksensa yli tehtailijalle:
+
+»Niin, tuo kaikki on kai sitä niinsanottua Eurooppaa», mutta Ussing oli
+kohottanut olkapäitään ja sanoi rouva Laarentzenille:
+
+»Nuo unkarilaiset käyttävät aina niin runsaasti kirjailua takeissaan.»
+
+Mutta rouva Jespersen, joka ei ollut kuullut mitään, oli kohottanut
+päänsä ja sanoi:
+
+»Tuo kaikki on sellaista, mitä me kaksi, Gerda, emme ikinä saa nähdä.»
+
+Gerdan silmät olivat ummessa.
+
+Mutta samassa Johansen oli nostanut nyrkkinsä (arvasivatko hänen vahvat
+aivonsa äkkiä verkon tuossa huoneessa, verkon, joka kutoutui kahden
+ihmisen väliin?) ja sanoi vihaisesti:
+
+»Ei, me tyydymme pieniin oloihimme.»
+
+Kun kaikki samassa vaikenivat, kuultiin rouva Laarentzenin oikein
+mielinkielin pyytävän Hans Haackea, että tämä sentään vielä soittaisi
+hiukan, »ennenkuin meidän kaikkien pitää lähteä.»
+
+»Niin, nyt kai meidän pitäisi lähteä», sanoi Erik.
+
+Tuo ainoa sana sattui Joániin kuin isku.
+
+»Niin», sanoi hän ja koetti nousta.
+
+Tohtori seisoi kynnyksellä ja katsoi häneen kellosepän vierestä.
+
+»Mitä se mies on juonut?»
+
+»En totisesti tiedä», sanoi kelloseppä ja hihitti.
+
+»Mutta Johansenin juomat ovat aina väkeviä vai mitä?»
+
+Hans Haacke oli mennyt pianon luo. Hän alkoi soittaa masurkkaa.
+
+He istuivat kaikki hiljaa, kenties näyttääkseen, että nyt he
+kuuntelivat. Johansen seisoi keskemmällä huonetta. Nyrkkiin puserrettu
+käsi oli liivin kainalossa.
+
+Mutta ikäänkuin jonkun näkymättömän pakottamana ja tuskin kuullen tai
+tajuten omia sanojaan Joán puhui taas, »saaresta» — siitä Kirottujen
+saaresta, johon hän tahtoi luoda onnea...
+
+Ja hän puhui, kuinka siitä tulisi turvapaikka kiusatuille ja kuinka
+onnettomat otettaisiin sinne vastaan ja paenneet rikolliset ja ne
+monet, joihin elämä oli iskenyt haavoja, kaikki ne otettaisiin
+vastaan...
+
+Hän puhui tietämättä itsekään, mistä hän sai monet ajatuksensa —
+sairaalasta, jonka he rakentaisivat hänen äitinsä myllyn luo —
+Munkebjerg pantaisiin sen nimeksi...
+
+Gerdan silmät lepäsivät mykkinä hänen kasvoillaan.
+
+»Munkebjerg on sen nimi oleva, ja sataman nimi Vejle — —»
+
+Joán oli äkkiä keskeyttänyt puheensa.
+
+»Äitinne muistoksi», sanoi rouva Jespersen, yhtä hiljaa kuin hän.
+
+»Niin, muistoksi», sanoi Joán äkkiä — ja hänestä tuntui, kuin hän olisi
+käsillään repinyt lehdet kokonaisesta puusta.
+
+Mutta rouva Jespersen veti äkkiä olkapäänsä kokoon kuin väristen
+vilusta. (Tajusiko hänkin, että täällä tapahtui jotakin, täällä, missä
+ei mitään tapahtunut?)
+
+»Tuossa masurkassa», sanoi hän, »tanssivat haamut».
+
+Pappi, joka yhä seisoi vaimonsa takana, sanoi hitaasti:
+
+»Niin, kyllä taide sentään on rikas. Minusta tuntuu, kuin olisimme tänä
+iltana saaneet lahjaksi kokonaisen elämän.»
+
+»Ehkä olettekin, herra pastori», sanoi Joán ja oli noussut seisomaan.
+
+Kauppias ei ollut irroittanut silmiään tyttärestään.
+
+Masurkka oli päättynyt.
+
+Johansen oli kutsunut kaupanhoitajaansa.
+
+»Kaatakaa lasi kullekin ja ottakaa Gerda auttamaan.»
+
+Tarjottaisiin vielä viimeinen lasi.
+
+Hetkiseksi oli Joán nojautunut Erikin olkapäähän.
+
+»Sinä olet totisesti puhunut liian paljon», sanoi tämä tuntiessaan
+Joánin ruumiin painon. »Ja ihmisen on pidettävä puoliansa kynsin
+hampain, ennenkuin antautuu», lisäsi hän nauraen.
+
+Ja hänen nauraessaan nauroi Joánkin — äänekkäästi, äkkiä.
+
+Tohtori kuiskasi Johansenille, jonka kasvoille oli leimahtanut liekki:
+
+»Nyt herrat kreivit nauravat rahvaalle.»
+
+»Taitavat nauraa», sanoi kauppias ja iski äkkiä ilmaan
+nyrkkiinpuserretulla kädellään, kuin vasaralla.
+
+»Mutta on kai niitäkin, jotka voisivat riistää heiltä naurunhalun»,
+sanoi herra Raabel imarrellen.
+
+Johansen ei vastannut enää, meni vain pois — ja hänen silmänsä
+seurasivat kiinteästi tytärtä — lattian poikki naisten luo, jotka
+seisoivat ryhmässä ikäänkuin valmiina lähtemään.
+
+»Joko naiset ovat lähdössä?» sanoi hän.
+
+Naiset puhuivat iltaompelukoulusta, jonka rouva Laarentzen oli
+perustanut työläisnaisia varten.
+
+Mutta tehtailija sanoi äänekkäästi toiselta puolen huonetta:
+
+»Niin, meillä on yhdistyksiä kylliksi, ja kaikki käy sentään
+hullusti...»
+
+»Yhdistyksistä», sanoi kansanopistonjohtaja, ja ikäänkuin silitti ilmaa
+käsillään, »on sentään paljon hyötyä hiljaisessa ja hyvässä työssä».
+
+Mutta eteläjyllantilainen herra Mathiesen oli kysynyt, minkälaiset
+työläisolot kehruutehtaalla olivat, ja herra Laarentzen vastasi
+äänellä, joka äkkiä muistutti kauppiaan ääntä:
+
+»Minkälaisetko? Me muutimme maalle saadaksemme työrauhaa ‒ mutta
+maanturmelijat muuttavat perässä. Koldingissa on roskaväki kohta
+pahempaa kuin Kööpenhaminassa.»
+
+»Niin», sanoi Johansen, ja oli kuin hänen kiehuva kiukkunsa, joka
+ei tuntenut aihetta eikä esinettä, äkkiä olisi raivannut tiensä ja
+purkautunut tuohon ainoaan sanaan Kööpenhamina, »kauppalat eivät ole
+muuta kuin Kööpenhaminan istukkaita... pikku Kööpenhaminoita...»
+
+»Mutta saamme kai ne nujerretuiksi», sanoi hän ja takoi kädellään ylös
+ja alas, kasvojen punertuessa. »Seisautamme pienet pyörät ja suurimmat
+myös ja panemme niihin tapin, niin että ne eivät enää tempaa ketään
+mukaansa...»
+
+Hän oli kääntänyt kasvonsa Erikiin ja Joániin, ja hänen silmänsä
+välähtelivät omituisen epävarmoina.
+
+»Mutta se kai auttaa», sanoi hän ja nauroi äkkiä tavalla, jota
+Joán ei ollut koskaan kuullut, »se kai kyllä auttaa, kun ensin
+saamme rautarenkaan niiden ympärille. Me kai kyllä voisimme saada
+linnoituksen, ja ehkä jyllantilaiset voisivat sen rakentaa.»
+
+»No nyt Johansen kehräilee», sanoi Raabel Ussingille ja pyörähti
+kantapäällään ympäri.
+
+»Kas vaan, nyt on päästy Kööpenhaminaan, herra hovijahtimestari», sanoi
+kelloseppä Holsteinille.
+
+Mutta eteläjyllantilainen, joka tehtailijan kanssa jatkoi puhettaan
+työläisoloista, sanoi:
+
+»Niin, onhan meillä lain koura vahvempi, sitä ei voi kieltää.»
+
+Ja kun keskustelu samassa virisi kuin tuli kuivaan puuhun, ja kaikki
+äänet kaikuivat kimeinä ja erikoisen korkeassa äänilajissa, sanoi
+tehtailija: »Kenties tulee aika, jolloin lapsemme ymmärtävät, että he
+kuuluisivat mieluummin... _sinne_, missä hallitus on luja ja missä
+liian korkealle nostetut nokat saavat asianmukaisen näpsäyksen.»
+
+Mutta rouva Laarentzen sanoi nopeasti ja ikäänkuin lievittääkseen:
+
+»Jospa vain ei olisi noita sanomalehtiä.»
+
+Ja heidän iskiessään äkkiä painetun sanan kimppuun ja purkaessaan
+vihansa sanomalehtiin ja sanomalehtikurjuuteen, puhui kauppias yli
+kaikkien muiden, silmissään sama omituinen ilme kuin äskenkin:
+
+»Niin, sanomalehdet, senkin saastaiset, valavat öljyä akseliin,
+niin että pyörä voi pyöriä ja temmata mukaansa», sanoi hän pitäen
+pääsemättömästi kiinni samasta pyörän mielikuvasta, joka oli sairaasti
+sattunut hänen vahvoihin aivoihinsa ja pitänyt ne loitolla pojan
+rappiotilasta ja tyttären kuolemasta.
+
+He jatkoivat puhetta sanomalehdistä, ja Raabel sanoi kreivi
+Holsteinille:
+
+»Kas, nyt jyllantilaiset nousevat. Mutta, rakas hovijahtimestari,
+mitähän me ulkolaisraukat tekisimme, jollei meillä olisi aamulehteämme,
+joka pitää naurun raikkaana joka päivä...»
+
+Mutta kelloseppä sanoi Joánille, joka mielestään kuuli kaikki äänet ja
+sanat kuin fonografissa:
+
+»Kas nyt Johansenia... kas. Niin, hän on poikaa hän. Mutta
+Kööpenhaminaa kohtaan hän on vähän liian ankara — yks kaks hän voi
+ajaa kööpenhaminalaisen pois — aika poika se mies vain on — ja ostaa
+saksalaiselta, kun niitä matkustaa täällä...»
+
+»Mutta», sanoi Larsen, »minä meinaan vain, että pitäisi kai ihmisen
+olla omiensa puolella... kun he kerran myyvät samaan hintaan... ja olla
+isänmaallinen...»
+
+Samassa puuttui Ussing puheeseen:
+
+»Mutta vapaamielinen sanomalehdistömme ei ole lahjottavissa...»
+
+Maisteri sukelsi näkyviin kreivi Erikin vierestä.
+
+»Minä soisin», sanoi hän, ja hänen äänensä kuului siltä, kuin hän
+olisi heittänyt kourallisen kiviä muuria vastaan, »että se olisi
+lahjottavissa. Silloin sen ehkä voisi _ostaa_ palvelemaan suurta
+päämäärää.»
+
+»Ja kukahan sen päämäärän asettaisi, maisteri?» pääsi Erikin suusta.
+
+Mutta kansanopistonjohtaja sanoi koroittaen ääntään:
+
+»Meidän pieni kansamme on hiljainen kansa. Suuretkin päämäärät, herra
+hovijahtimestari, saavutamme hiljaisuudessa.»
+
+»Mutta ulkoa tulleet vaikutukset», jatkoi kansanopistonjohtaja,
+ja hänen katseensa hipoi maisteria, »ovat panneet monta
+rikkaruohonsiementä itämään. Nyt alamme sentään oppia sulkemaan hyvät
+tanskalaiset kotimme ja olemaan uskollisia omallemme.»
+
+Kauempana Raabelin nurkassa oli keskustelu taaskin kääntynyt
+puolustukseen, ja tohtori sanoi Ussingille:
+
+»Vaara, rakas ystävä, vaara — jättäkää meidät rauhaan vaaraltanne. Me
+olemme sentään pieni kansa, joka osoittaa olemassaolo-oikeutuksensa...
+missä on enemmän lahjakkuutta, rakas ystävä?»
+
+Äkkiä hän rupesi nauramaan.
+
+»Ja vaara — vaara... Oletteko lukenut sen, kandidaatti? Mainiota! Minä
+luin äskettäin... eräs hiton veitikka kirjoittaa: Kuolemaa ei ole,
+kirjoittaa hän. Eikö totta, rakas ystävä, ihminen vain kuupertuu:
+kuolemaa _ei ole_ — sillä hyvä... Mutta mieshän on oikeassa. Siinä on
+se kysymys ratkaistuna. Ja vaaraa, rakas kandidaatti, vaaraa ei ole
+myöskään, kun emme näe sitä.»
+
+Kelloseppä puhui koko ajan Joánille, jonka silmät seurasivat vain
+Gerda-neitiä: kaikki värit tytön kasvoissa olivat ikäänkuin sammuneet,
+kun hän kaupanhoitajan rinnalla tarjosi kauppiaan viiniä kulkien
+miehestä toiseen.
+
+Tehtailija huusi terävällä äänellään kansanopistonjohtajalle:
+
+»Kaikki nuo rikkaruohon idut on tukahdutettava.» Ja samassa hetkessä
+pyörähti tohtori ympäri ja nauroi vasten tehtailijan naamaa.
+
+Rouva Jespersen oli mennyt Joánin luo.
+
+»Nyt meidän täytyy lähteä», sanoi hän, »mieheni ja minun».
+
+»Ja sitten», sanoi hän ja katsoi jonnekin eteensä... »sitten emme ehkä
+enää koskaan näe toisiamme».
+
+Joán ei voinut vastata. Mutta rouva Jespersen seurasi hänen katsettaan.
+
+»Niin, niin, nyt pitäisi kaikkien lähteä. Gerda parka on todellakin sen
+näköinen kuin ei hän enää jaksaisi olla.»
+
+Hän käänsi päätään ja katsoi Joániin:
+
+»Mutta tekin olette väsynyt, kreivi Ujházy, nyt teidän pitää levätä.»
+
+»Niin», sanoi Joán, »nyt minä saan aikaa lepoon».
+
+Hän tarttui papinrouvan käteen.
+
+»Ja jospa saisitte elää onnellisena», sanoi hän.
+
+»Onni on niin suuri sana», sanoi rouva Jespersen. »Hyvää yötä ja
+nukkukaa hyvin, kreivi Ujházy.»
+
+Joka taholta kaikui vielä kiisteleviä ääniä, ja yli kaikkien kuului
+kandidaatti Ussingin huuto:
+
+»Kansan elämä riippuu sen moraalisesta oikeudesta.»
+
+Mutta kansanopistonjohtaja, joka viimeisten minuuttien aikana oli
+niin omituisesti vaappunut länkisäärillään, ikäänkuin olisi seisonut
+keinuvalla laivankannella, kilautti lasiinsa — kerran ja kahdesti, ja
+rouva Laarentzen ja muut naiset vaimensivat ääniä, ja kaikki vaikenivat.
+
+»Niin, rakkaat ystävät», sanoi kansanopistonjohtaja, »minä tiedän
+kyllä, että täällä ei saa pitää puheita. Sillä kauppias Johansen, rakas
+ja hyvä isäntämme, ei ole sanojen ystävä. Hän kuuluu, sen tiedämme
+kaikki, niihin, jotka iskevät ilman pitkiä puheita, ja hänenlaisiaan
+miehiä on kunnioitettava. Mutta me olemme kai kaikki tänään tunteneet
+mielessämme monenlaista nousua, vierastakin nousua, jonka suhteen
+saamme olla varuillamme, nousua sen suuren taiteen ääressä, joka meille
+tänään on tuotu ulkoa, sieltä, mitä kernaasti sanotaan suuremmaksi
+maailmaksi — kaikkien niiden muukalaisten sävelten herättämää nousua,
+jotka rakas vieras» — kansanopistonjohtaja kääntyi Joániin — »toi
+meille ja joista kiitämme, sydämen lämmöllä kiitämme häntä.»
+
+»Ja kenties», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eniten juuri vieraista
+sävelistä. Ne eivät ole omiamme. Mutta hänelle ne ovat läheisimmät.
+Ja meidän pieni sana- ja sävelaarteemme, se on niin kokonaan omaamme,
+ja _se_ kai puhuu tanskalaiselle mielelle parhaiten, kun sen meille
+kaiuttaa vanha tanskalainen soitin...»
+
+Kansanopistonjohtaja kohotti lasiaan. Mutta hän ei nähnyt sitä.
+Yksitellen, kuin pisara pisaralta, olivat johtajan sanat sattuneet
+hänen korviinsa.
+
+Rouva Raabel oli lähestynyt laseineen.
+
+»Niin», sanoi hän hymyillen lämpimästi Joánin kasvoihin, »niinhän
+sanottiin Kuvalehdessäkin teidän kuvanne alla: Vieraan käden on tuotava
+vieraita lahjoja... Mutta kiitos sentään», sanoi rouva Raabel, ja hänen
+silmänsä katsoivat suoraan Joánin silmiin — kahden miekanterän tavoin.
+
+Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:
+
+»Niin, monet ajatukset ovat varmaan tänään heränneet — ja nyt kutsui
+Ussing-ystävän hyvä sana minua, se sana, joka äsken lausuttiin. Se oli
+hyvä ja mieleenpantava sana: Moraalinen oikeus ... niin, ystävät, ja
+tämä sana käänsi ajatukseni ensi sijassa teihin, te rakkaat uskolliset
+ystävät Söndenaan takaa, haavojen joen — — —»
+
+Nuo neljä eteläjyllantilaista astuivat kuin rintaman eteen.
+
+»Niin, te rakkaat ja uskolliset... teidän oikeutenne se antaa
+teille rohkeutta, niin että kestätte vahtipalveluksessanne vanhan
+maan puolesta — kestätte väkivallan ja ahdistavan saksalaisen lain
+uhallakin, ja säilytätte tanskankielen puhtaana lastenne huulilla. Ja
+te teette oikein. Oikeus vie lopultakin voittoon — sillä missä vain
+on oikeus, siinä on Hän tuolla ylhäällä, Hän, joka ei koskaan jätä
+Tanskanmaataan, niinkuin emme mekään tahdo jättää Häntä.»
+
+Nuo neljä Etelä-Jyllannin edustajaa seisoivat suorina, ihan lampun
+alla, ja tohtori kuiskasi Ussingille vilkuttaen toista silmää:
+
+»Vahti seisoo jumaliste komeana.»
+
+Mutta Ussing, jonka kasvot olivat muuttuneet ja joka piti käsiään
+keveästi ristissä liivinreunan kohdalla, sanoi puoliääneen:
+
+»Mitä tarkoitatte?»
+
+Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:
+
+»Niin, me olemme vain pieni kansa, ja ne, jotka vierailla kielillä
+tahtovat saarnata vieraista tavoista, meille vieraista ja oudoista
+tavoista — ne ovat sanoneet vanhaa maatamme pienviljelijän pelloksi.
+Mutta se nimi on kunniamme. Vieraitten temppuja me emme osaa. Kaikkea
+sitä vastaan, mikä ei ole meidän, vaan ainoastaan muukalaisten tapoja
+ja muukalaisten puheita, on meillä varalla hyvä tanskalainen hymymme.
+Ja, ystävät, tuo hymy on meidän turvamme.» (Kansanopistonjohtajan
+puheesta henki eräänlainen puoleksi pidätetty harmi, joka kohdistui
+joko johonkin, mikä näinä tunteina oli kiihdyttänyt häntä, tai
+johonkin, mitä hän ei ollut pystynyt ymmärtämään.) »Säilyttäkäämme vain
+tuo terve ja valoisa hymymme, me tanskalaiset pienviljelijät.»
+
+»Oikein», sanoi tohtori astuen esiin.
+
+Kansanopistonjohtaja oli kääntynyt hyvin nopeasti ja teki kädellään
+mieliliikkeensä, ikäänkuin olisi piirtänyt ympyrän ilmaan.
+
+»Rakas Raabel», sanoi hän, »mekin kaksi voimme ymmärtää toisiamme, ja
+se ilahduttaa kaikkia. Sillä yhden hyvän lahjan me omistamme, me, jotka
+olemme tanskalaisia — meillä on kyky yhtyä. Ja jos me taistelemme, on
+se vain sanasotaa — — sotaa sanoilla, ja se ei ylety sydänjuuriin asti.»
+
+Kaikki olivat pakkautuneet yhteen, ja rouva Laarentzen oli pujottanut
+raskaan käsivartensa miehensä kainaloon.
+
+Rouva Laarentzen nyökäytti kultavitjainsa yli, mutta
+eteläjyllantilaisten katse alkoi harhailla, ikäänkuin
+kansanopistonjohtaja heidän mielestään olisi vähän poikennut »aineesta».
+
+»Mutta tahtoisin vielä sanoa sanan», jatkoi kansanopistonjohtaja
+tuijottaen savuntäyttämään ilmaan, »yhden sanan, ja se sana koskee
+unelmia».
+
+Joánin kasvot erottuivat valkeina kuin marmori seinästä, johon hän
+nojautui.
+
+»Unelmia ja lahjoja. Sillä, ystävät, ne kaksi sanaa kuuluvat yhteen.
+Unelmapuolta meidän on suojattava Tanskanmaassa, sillä unelmapuoli on
+kallisarvoinen ja pohjautuu syvälle. Ja hyvät unelmat tekevät meidät
+voimakkaiksi, unelmat maalaavat kauniita kuvia seinillemme. Unelmapuoli
+— niin, runosäkein ja laulunsävelin me varjelemme kotimme ja suojaamme
+pesämme pienessä Tanskanmaassamme. Ja silloin meidän pieni kotimme
+kyllä myöskin _kokoo_. Sillä niitähän on, jotka mielellään lähtevät
+muualle, ja niitä on, jotka tahtovat repiä. Mutta Tanska tenhoo nekin,
+jotka tahtoivat pois — he palaavat kotiin, ja ne, jotka tahtoivat
+repiä, nekin tulevat mukaan rakentamaan, ja kaikki kokoontuvat pieneen
+tanskalaiseen kotiin, isien kotiin, jota me kaikki tahdomme palvella...
+Isien koti, ystävät, tanskalaisten miesten ja tositanskalaisten naisten
+koti — sitä me tahdomme suojella.»
+
+Kansanopistonjohtaja kääntyi taas ja sanoi vähän muuttuneella äänellä:
+
+»Niin, tohtori, huudammeko sitten kaikki: eläköön pieni isänmaa!»
+
+Tohtori, Ussing ja kansanopistonjohtaja kohottivat eläköönhuudon, ja
+nuo neljä eteläjyllantilaista virittivät äkkiä laulun, joka yht'aikaa
+kajahti kahdeksan huulen välistä:
+
+    Vielä on yllämme häpeän häivät;
+    enteitä taivaalta tarkatkaa!
+
+Kansanopistonjohtaja oli odottanut hetkisen.
+
+Mutta nyt hän lauloi mukana, ja rouva Laarentzen yhtyi:
+
+    Kestäen katkerat, pimeät päivät
+    aamuun on aukeeva Tanskanmaa.
+
+Ussing löi tahtia, ja rouva Raabel lauloi myös:
+
+    Tuulet rantoja tuivertaa,
+    ukkonen käypi ja herättää, kostaa,
+    silloinpa jälleen isien maa
+    hartiat kumarat nostaa.
+
+Gerda oli seisahtunut viinikannu kädessä. Hänen huulensa liikkuivat
+äänettömästi sanojen mukana, joita hän oli laulanut lapsuudestaan
+saakka.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Tohtori oli hypännyt tuolille ja huusi: »Eläköön Tanska», ja
+kansanopistonjohtaja johti kohotetulla kädellään uusia eläköönhuutoja —
+ja he kaikki, miehet ja naiset, näyttivät savuisessa ilmassa huutavalta
+varjojen joukolta.
+
+Mutta rouva Raabel, joka oli lähestynyt kansanopistonjohtajaa, sanoi
+eläköönhuutojen vielä raikuessa:
+
+»Niin, sen minä olen aina sanonut, että johtajalla on sentään _lahjat_.»
+
+Tohtori hyppäsi tuolilta alas.
+
+»Niin», sanoi hän, »kun teitä kuulee, niin teitä uskoo, rakas herra
+johtaja».
+
+»Ja», sanoi hän kohauttaen olkapäitään, »mistähän tässä sitten
+oikeastaan riidellään?»
+
+»Ei», sanoi kansanopistonjohtaja, »kaikkihan me sentään tahdomme samaa».
+
+Ja hän puristi lääkärin kättä.
+
+»Mutta suuria puhujia meillä on vielä», sanoi Raabel.
+
+»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja ja katseli itseään vaistomaisesti
+peilistä. »Sanan lahjaa ei kai meiltä tanskalaisilta ole kielletty.
+Mutta paljon riippuu myöskin kasvatuksesta. Me olemme aina harrastaneet
+sanan vaalintaa.»
+
+Kaupanhoitaja oli tullut Gerdan taakse.
+
+»Antakaa minun kantaa viinikannua», sanoi hän.
+
+»Kiitos.»
+
+Ja Gerda oli antanut sen hänelle.
+
+»Lähdemmekö sitten pidoista», sanoi Erik Joánille. »Tämä oli viimeinen
+näytös.»
+
+»Niin», sanoi Joán eikä kääntänyt päätään. »Nyt minä sanon hyvästi.»
+
+Ja suorana kuin haamu hän kulki huoneitten läpi. Ihmisiä hän ei nähnyt
+eikä kuullut heidän puheitaan. Mutta huoneet hän näki, ja oli kuin
+kaikki veri olisi kadonnut hänen sydämestään. _Tuossa_ oli kauppiaan
+kaappi, ja _tuossa_ oli hänen paikkansa, jossa hän istui raskaitten
+kirjojensa ääressä. Jonakin päivänä jatkaisi kaupanhoitaja samaa
+kirjanpitoa.
+
+_Tuossa_ he olivat istuneet. Tuossa oli juhlapöytä. Nyt olivat liinat
+tahratut...
+
+Sata vuotta — sata vuotta oli siitä kulunut.
+
+Tässä oli isoäidinäidin tuoli, ja täällä oli hänen jakkaransa... ja
+_tuolla_ riippuivat ne, kaikki taulut... Vejlestä tuodut taulut.
+
+Tuossa oli »Hämärä» riippunut. Huomenna se tulisi taas paikoilleen.
+
+_Huomenna._
+
+Oli kuin Joánin silmät olisivat revähtäneet auki: _huomenna_.
+
+Mutta sitten hän rupesi kättelemään eikä nähnyt kasvoja ja puhui
+ranskaa niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet, ja heräsi vasta
+seisoessaan pianon ääressä ja kuullessaan tupakkakauppiaan hapuilevan
+koskettimia ja soittavan »Ritari Aagea» yhdellä sormella.
+
+»Siihenkö se nyt loppuu», sanoi Larsen, »niin, tämä on ollut ihana
+päivä».
+
+Mutta sitten Larsen rupesi nauramaan, niin että pyöreät silmät kokonaan
+katosivat.
+
+»Mutta te olette aika kettu, konsertinantaja», sanoi hän ja takoi
+»neitoa» yhdellä sormella, »tuolla 'yllätyksellä' te saatte kahden
+kuukauden ajan täydet huoneet kautta koko Jyllannin».
+
+Joán oli ymmärtänyt hänet, ja verivirta syöksähti hänen kasvoilleen.
+
+»Niinkö luulette?» sanoi hän vain ja kulki edelleen.
+
+Tuolla seisoi _hän_ oven luona, josta Joánin oli mentävä ulos...
+
+»Joko tulet?» sanoi Erik.
+
+»Nyt tulen», sanoi Joán.
+
+Gerda ei liikahtanut — Joánin oli astuttava viimeiset askelet.
+
+Nyt hän oli siinä (ja Joán tunsi, että kaikki valo lankesi _hänen_
+kasvoilleen ja että Gerda oli kätkenyt omansa).
+
+»Hyvästi, neiti.»
+
+»Hyvästi.»
+
+Mutta sitten maisteri sukelsi jostakin heidän viereensä ja sanoi
+linnunäänellään:
+
+»Niin, kyllä me muistamme _teidät_ kauan...»
+
+Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan:
+
+»Muistatteko tekin?»
+
+Hetkiseksi oli Gerda (ja hänen katseensa oli kuin haavoitetun hirven,
+jonka kyljestä vuotaa veri) nostanut silmänsä häneen.
+
+Ja Joán oli mennyt ja ovi sulkeutunut. Ja Joán tiesi, että noita kahta
+sanaa »Muistatteko tekin» hän katuisi ja olisi onnellinen, että oli ne
+lausunut — koko elämänsä ajan.
+
+Erik ja hän tulivat kadulle, joka oli pimeä, ja äkkiä he kuulivat
+aika hälinää ikkunoista. Vieraat olivat riuhtaisseet auki ruudut.
+Rouva Raabel oli siepannut puoleksi kuihtuneet kukat ruokapöydältä
+ja nojautuen herra Ussingiin heitti ne alas Joánin päälle, kun taas
+Raabel tuolilla seisten huusi hurraata ulos kadulle, ja hotelli
+»Danmarkissakin» juoksivat kaikki ihmiset ikkunoihin.
+
+»Joudu», sanoi Erik, ja ikäänkuin olisi saanut suuhunsa jotakin
+iljettävää hän lisäsi:
+
+»Uh, mikä inhoittava teatteri tämä maa on. Ja kuiskaajankopissa istuu
+ilkeys.»
+
+Takana huudettiin vielä, kun Erik ja Joán astuivat sisään hotelli
+»Danmarkin» avoimesta kidasta. Vierashuoneet olivat vielä täynnä.
+
+Ylhäällä takasalissa oli muutamia ihmisiä, jotka tanssivat. Ikkunoista
+näkyi pareja, jotka riippuen toisissaan, kieppuivat pitkin pölyistä
+lattiaa.
+
+»Niin», sanoi herra Jensen, joka liehui Erikin edessä portaita ylös ja
+jonka vaatteet näyttivät siltä, kuin ne olisi illan mittaan riisuttu
+pois ja pantu ylle kymmenen kertaa. »Ne ovat raittiusväkeä. Jotakinhan
+täytyy niilläkin olla, ja tämän ne sitten keksivät.»
+
+Herra Jensen kääntyi taas ja nauroi:
+
+»Portaat huojuvat, se johtuu tuosta vilkkaasta pyörimisestä. Talon
+pohja antaa perään.»
+
+»Olkaa hyvä», sanoi hän ja avasi oven Joánin huoneeseen.
+
+Herra Jensen meni, ja Erik oli istahtanut sohvalle. Meteli alhaalla
+kantautui hataraliitoksisen lattian läpi kuin markkinahumu.
+
+Joán seisoi ikkunan luona.
+
+»Mitä katselet?» sanoi Erik ja nousi väsyneesti.
+
+Joán oli tuijottanut kauppiaantalon laskettuihin uutimiin.
+
+»Varjoja», sanoi hän.
+
+Viululaatikko oli pöydällä, ja Joán avasi sen.
+
+»Niin olen _minä_ soittanut soittoni», sanoi hän.
+
+»Mitä se merkitsee?»
+
+Joán yhä katsoi viuluun, mutta hänen tyhjissä silmissään ei ollut surua.
+
+»Että minä en enää soita.»
+
+»Mutta hyvä mies, sinähän soitat huomenna Esbjergissä», sanoi Erik,
+joka ei tietänyt, oliko tuo ihminen vallan järkensä menettänyt.
+
+Mutta Joán pudisti päätään hiljaa.
+
+»Ei, tähän loppui matkani.»
+
+Erik, joka ei ymmärtänyt sanaakaan, oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:
+
+»Mutta mitä sitten aiot?»
+
+»Nyt matkustan kotiin», sanoi Joán ja sulki viululaatikon.
+
+Huoneessa oli hiljaista. Vaunut ajoivat portille.
+
+Erik oli istahtanut taas ja sanoi:
+
+»Ja mitä aiot siellä?»
+
+Joán ei vastannut, ja Holstein kysyi taas työntäen huulensa eteenpäin:
+
+»Aiotko rakentaa 'sairaalasi'?»
+
+Joán pudisti päätään.
+
+»Niitä ei koskaan rakenneta.»
+
+Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi:
+
+»Eikö mennä hetkiseksi ulos? Ilma on raskas täällä sisällä.»
+
+Kun he tulivat portille, vierivät vaunut juuri pois. Ne olivat pitkät
+vankkurit, joissa istui paljon ihmisiä. Kauempana pimeällä tiellä he
+alkoivat laulaa, ja sävelet kantautuivat halki pimeyden:
+
+    Se maa on kaunis maa,
+    sen saartaa siniaava,
+    ja viita vihoittaa.
+    Ja miehet, pojat uljahat
+    ja kelpo naiset, neidot
+    on Tanskan turvaajat...
+
+»Ne ovat nuo 'Söndenaan' ihmiset», sanoi Erik.
+
+»Niin», sanoi Joán, ja samalla kuin laulu kokonaisuudessaan äkkiä
+tunkeutui hänen tajuntaansa, hän näki Anen edessään, kun tämä istui
+tuolla kaukana kotona ja lauloi hänen äitinsä haudalla.
+
+»Niin», sanoi hän hiljaa, »se on se laulu».
+
+Mutta ylimalkaan jotakin sanoakseen ja jotakin puhuakseen sanoi Erik,
+jolla koko ajan oli sellainen tunne, kuin tien poikki äkkiä olisi
+auennut kuilu:
+
+»Ja nyt he laulavat rajapatsaalle saakka, ja santarmi kuulee sen — — ja
+nolaa heitä... toiste.»
+
+Joán ei vastannut.
+
+Mutta Erik jatkoi:
+
+»Mutta toivottavasti he kuolevat sydämeltään tanskalaisina eivätkä
+joudu olemaan mukana kansanäänestyksessä — —»
+
+»Toivottavasti?» sanoi Joán ja käänsi päätään.
+
+»Niin», sanoi Erik ja yritti nauraa, »sillä ovathan he enimmäkseen
+agraareja».
+
+Joán ei ollut varmaankaan ymmärtänyt häntä. Laulun häipyessä yli maiden
+he kulkivat ääneti eteenpäin.
+
+»Mennään vuorelle», sanoi Joán.
+
+He lähtivät kulkemaan polkua. Taivas oli vielä sininen, ja monta tähteä
+oli näkyvissä.
+
+»On melkein kuin syksy-yö», sanoi Erik.
+
+Joán ei vastannut. Kenties hän muisteli tuhansia asioita tai kenties
+hän oli jo haudannut ne kaikki.
+
+He tulivat ylös pienen kukkulan reunalle He näkivät vain pienen matkaa
+pimeässä.
+
+Erik, joka aina halusi puhua, jollei muuta niin katkaistakseen
+painostavaa hiljaisuutta, sanoi:
+
+»Tähän saakka ulottuivat kerran minun tilukseni.»
+
+»Ulottuivat?» sanoi Joán ja rupesi äkkiä kuuntelemaan.
+
+»Niin, sillä minun täytyi ruveta myymään... »
+
+»Miksi _täytyi_?» kysyi Joán, joka oli unohtanut omat ajatuksensa.
+»Onko se huonoa maata?»
+
+»Ei», sanoi Erik. »Mutta minun asiani ovat huonosti.»
+
+»Niin, Erik, mutta miksi?»
+
+Se oli tullut nopeasti, mutta Joán pysähtyi taas — niin äkisti kuin
+ihminen, joka on kysynyt jotakin, jonka tietää.
+
+»Hm», sanoi Erik, »sen kai kyllä tiedät. Tässä maassa ei olla kolmea
+tuntia ystävän ystävien seurassa saamatta tietoa.»
+
+Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi, ja hänen äänensä värisi:
+
+»Tahtoisinpa tietää, onko tässä maassa yhtäkään selkää, joka ei
+vuotaisi verta ystävien iskuista.»
+
+Ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin Joánin vaiteliaat kasvot, jotka olivat
+kääntyneet häneen, olisivat kysyneet:
+
+»Se on maan tapa.»
+
+»Me olemme leikillisiä täällä Tanskanmaassamme», jatkoi hän, »ja
+leikillisimmin suhtaudumme lähimmäisen maineeseen ja elämään... »
+
+»Mutta sinähän pidät sentään niin paljon hänestä», sanoi Joán, joka
+koko ajan ajatteli Erikin vaimoa.
+
+»Niin... ja ehkä hänkin minusta.»
+
+»Mutta», jatkoi hän, »asiat ovat kuitenkin hullusti».
+
+»Niin», kuiskasi Joán, ja molemmat katselivat pimeyttä.
+
+He vaikenivat taas, kunnes Joán sanoi katkaisten hiljaisuuden:
+
+»Kuka osti maasi?»
+
+»Kauppias.»
+
+»Hänkö?»
+
+»Niin», sanoi Erik, »hänellä on voimakas käsi ja... hän kai ottaa
+rippeetkin. Me kartanonomistajat saamme pitää vain päärakennukset
+moukkakauppiaan armosta.»
+
+Hän vaikeni. Sitten hän sanoi:
+
+»Ja sitten jonakin päivänä kaupanhoitaja jatkaa liikettä, mutta ensin
+hän saa palvella — seitsemän vuottaan.»
+
+»Sen olen ymmärtänyt», sanoi Joán pimeyteen.
+
+Erik käänsi päätään kuullessaan hänen äänensä soinnin. Mutta hän ei
+puhunut heti. Kaukainen humina kantautui heidän korviinsa.
+
+»Mutta kuule, Joán — emmehän me ole vanhoja — miksi et hae itsellesi
+vaimoa?»
+
+»Minäkö?» sanoi Joán.
+
+Molemmat katselivat yöjunan kulkua ja veturin valoa, joka tulisilmän
+tavoin tuijotti heihin pimeydestä.
+
+»Minäkö?» sanoi Joán, ja hänen äänensä oli yhtä valju kuin hänen
+kasvonsa. »Erik, minun täytyy kuolla yksin.»
+
+»Mutta miksi niin?»
+
+»Saarella ei ole naisia. Ketä minä siis rakastaisin?»
+
+Ja voimakkaammin, kuin tutkimattoman tuskan pakosta, Joán sanoi:
+
+»Ja jos rakastaisin, kuinka osaisin silloin puhua? Minullahan ei ole
+äidinkieltä.»
+
+Erik oli ojentanut kätensä häntä kohti:
+
+»Joán.»
+
+Hän ei löytänyt sanoja, hänen nimensä vain.
+
+Mutta hetken kuluttua hän sanoi hiljaa:
+
+»Ja soittaa et enää tahdo?»
+
+»En», sanoi Joán puhuen taaskin rauhallisesti.
+
+»Tämä oli viimeinen matkani, ja tänään se on päättynyt.»
+
+»Mutta miksi?»
+
+»Siksi, että olen kuullut suuremman soittoa.»
+
+Erik katsoi häneen:
+
+»Ja sinä tahtoisit olla suurin?»
+
+»En, mutta toinen soittaa _suurempaa_.»
+
+»Mitä?»
+
+»Hän soittaa uutta riemua.»
+
+Erik jäi katsomaan häneen — kuin se, joka ei ymmärrä.
+
+Mutta Joán sanoi vain:
+
+»Hän raivasi itselleen tien yli orjantappuramuurin.»
+
+Pimeys oli heidän yllään kuin vaippa, joka kätki heidän hahmonsa.
+
+»Mutta mitä nyt aiot?»
+
+Joán vastasi pimeydestä:
+
+»Meidän täytyy pysyä saarella ja kuolla saarella, kaikkien meidän,
+joiden nimi on Ujházy.»
+
+Mutta Erik sanoi, ja hänen äänensä värisi:
+
+»Mutta täällä, Joán, täällähän oli äitisi koti — ota täältä isänmaasi.»
+
+Joánin ääni sointui kovemmalta, kun hän vastasi hitaasti:
+
+»Jos tämä on isänmaa, ei se ole minun.»
+
+Ja tuskaisemmin, yöhön tuijottaen, hän sanoi:
+
+»He eivät rakasta sitä, koska se vielä on heillä. Ja jos olisi joku,
+joka rakastaisi sitä, kivittäisivät he hänet.»
+
+Hän seisoi hetkisen.
+
+»Meidän pitää mennä», sanoi hän.
+
+»Anna minun ohjata sinua», sanoi Erik ottaen häntä käsivarresta.
+
+He kulkivat vaiti. Molemmat tunsivat, että toisen ruumis värisi — kuin
+vilusta.
+
+He tulivat kirkkomaan-aitauksen ohi.
+
+»Se on kirkkomaa», sanoi Erik.
+
+»Niin.»
+
+»Ovatkohan _he_ saaneet rauhan?» sanoi Erik.
+
+Joán ei vastannut, eivätkä he puhuneet enää.
+
+Mutta kun he seisoivat »Danmarkin» portin edustalla, sanoi Erik, ja
+sanat puhkesivat esiin:
+
+»Joán, minusta tuntuu, että tämä on liian surullista.»
+
+»Mikä?» sanoi Joán.
+
+Ja hän jatkoi hymyillen:
+
+»Kun minä nyt vaikenen, niinkuin niin suuresti olen toivonut, on
+vahinko vain vähäinen. Mitäpä minä annoin ihmisille, jota kannattaa
+muistaa?»
+
+»Mutta elämä, Joán, elämä?»
+
+Joán oli nostanut silmänsä kauppiaan taloa kohti, jossa valot oli
+sammutettu:
+
+»Niin tanskalainen olin ehkä sentään, Erik, että minäkin voin vain
+uneksia onnesta — ja uneksia onnen luomisesta toisille.»
+
+Erikin kasvot värähtivät.
+
+»Ja emmekö näe toisiamme enää koskaan?»
+
+»Kenties.»
+
+Hän painoi suunsa Erikin poskea vastaan.
+
+»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.
+
+Melu talossa oli hiljennyt. Vain piharakennuksessa remusi vielä
+muutamia miehiä.
+
+Kun Joán tuli huoneeseen, istui Hans Haacke tuolilla.
+
+»Ettekö ole mennyt levolle?»
+
+Hans Haacken pyöreät kasvot lehahtivat kokonaan punaisiksi.
+
+»En», sanoi hän, »sillä oli eräs asia, jonka tahdoin sanoa teille
+heti, kreivi Ujházy. Vaikka ihminen onkin säestäjä, voi silti olla
+taiteilija, ja minä en enää alistu teidän pilkkaanne...»
+
+»Pilkkaani, paras herra Haacke?»
+
+»Niin, pilkkaan... Silloin ei sovi pitää juominkeja, kun _minä_
+soitan...»
+
+Joán kohautti olkapäitään!
+
+»Rakas Haacke, te olette mennyt vallan sekaisin tässä maassa.»
+
+»Niin», sanoi Haacke, »sillä täällä löytää ystäviä, jotka sanovat
+totuuden ja kertovat, minkälaista kohtelua tässä saa osakseen».
+
+Joán oli hymyillyt.
+
+»Niin», sanoi hän hitaasti, »tanskalaiset sanovat totuuden. Siinä
+olette oikeassa.»
+
+Hän soitti kelloa.
+
+»Mutta me, paras Haacke, puhumme keskenämme huomenna.»
+
+Herra Hans Haacke tahtoi sanoa jotakin, mutta menikin sitten.
+
+Kun berliniläinen oli tullut sisään, sanoi Joán:
+
+»Me matkustamme puoli kahdeksalta.»
+
+»Puoli kahdeksalta?» sanoi berliniläinen, »puoli kahdeksalta... se juna
+lähtee etelään».
+
+»Niin.»
+
+»Lähdemmekö... etelään?»
+
+»Lähdemme pois», sanoi Joán.
+
+Berliniläinen oli sytyttänyt kaksi vahakynttilää sängyn viereen.
+
+»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.
+
+Joán Ujházy riisuutui. Talossa oli hiljaista.
+
+Viimeiset vaunut vierivät kadulla. Siinä olivat viimeiset
+eteläjyllantilaiset, ja he lauloivat.
+
+Join makasi vuoteellaan. Vahakynttilöiden valo lankesi keltaisena hänen
+kasvoilleen.
+
+    Ja yö se muistiinne palautuu,
+    kun läksimme linnasta,
+    häly silloin vaikeni kaikki muu,
+    kun yö oli puolessa.
+    Hän huusi: Ennenkuin kello lyö
+    taas kaksitoista, meidän se on,
+    me voitamme, kerran kaikkoo yö,
+    uus huomen on huoleton ...
+
+Laulu häipyi.
+
+Joán oli ojentanut käsivartensa sängyn päänalukselle. Hän makasi
+kämmenet ylöspäin, kynttiläin valossa.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75336 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..773df11
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75336 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75336)