diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | 75260-0.txt | 21160 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 21177 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/75260-0.txt b/75260-0.txt new file mode 100644 index 0000000..f21f89d --- /dev/null +++ b/75260-0.txt @@ -0,0 +1,21160 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75260 *** + +language: Finnish + + + + +OLAVINLAPSET + + +Kirj. + +Sigrid Undset + + +Tekijän luvin suomensi + +Impi Sirkka + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1929. + + + + + + +ENSIMMÄINEN OSA + + + + +I. + + +Eräänä kevätpäivänä Olav kuljetti renkinsä kera lantaa iljannetta +myöten pellolle. + +Pohjoiseen päin viettävillä mailla jääpeite kiilsi ja kimmelsi vielä, +mutta vesi juosta norisi jo Hesthammerilta ja kallionkylki paistatti +päivää lahden toisella rannalla, auringon puolella. Härkätunturin +punaisenharmaa kallioseinä kohosi merestä keväänhohtoisena. Maa +heloitti petäjän juurella tummanruskeana, ja Kverndalenin puoleisella +rinteellä pähkinäpensaikko oli täynnä keltaisia rönsyjä. + +Eirik souteli lahdella — pojan punainen nuttu hohtaa heloitti +keskellä sinistä vettä. Olav pysähtyi lapioonsa nojaten ja katseli +pientä venettä — tuollaiseen sillä aina riitti aikaa! Pojan oli määrä +kuljettaa muutamia lampaita toiselle rannalle, vuonat oli laskettu +sinne metsään. Kyllä pojalla olisi tänään ollut kotonakin työtä. — + +Silloin alkoi Olavin takaa kalliolta kuulua keveitä askeleita. Cecilia +seisoi siinä auringon paisteessa, niin että sen säteet hohtivat hänen +vaaleissa kiharoissaan. Hän istuutui paljaalle kivelle huudellen isälle +ja näytellen kätösissään olevia leskenlehtiä. + +Olav kielteli häntä tulemasta. »Älä tule, Cecilia — sinä vain likaat +itsesi.» Hän nosti tytön kivelle. Tyttönen seisoi hieroen kukkiaan isän +kasvoihin ja katsellen, tarttuiko niihin keltajauhoa. Eipä niissä juuri +mitään ollutkaan — Cecilia oli murskannut kukat kourassaan, mutta hän +naureskeli yhtä tyytyväisenä ja yritti kellata isää jälleen. + +Olav tunsi kevään ensi kasvien raikkaankitkerän tuoksun. Kulunut talvi +oli hänestä ollut pitkä kuin nälkävuosi, mutta nyt siinä seisoessaan ja +tuntiessaan saappaitten kosteuden ja niihin tarttuneen tuoreen mullan +painon kuuma riemu tulvahti läpi ruumiin. Täällä varjon puolellakin oli +kalliopaaden takana peltoa peittänyt jääkuori kutistunut ja paljastanut +kiven kupeelta pienen pälven. Levitetystä lannasta huokui voimakas +tuoksu ja voimakas kevään lemu uhkui sillan luota merestä, tervasta, +haloista ja vettyneestä puusta. + +— Hän näki äsken Härkätunturin alla pienen purjeveneen, nyt se oli +tulossa tännepäin. Hän ei tuntenut sitä, ehkäpä siinä oli kylään +meneviä. + +Hän pyyhkäisi käsistään paksumman lian ja talutti Cecilian kallion +toiselle puolelle. + +»Mene Livin luo — Liv, sinä et saa laskea lasta niin kauas luotasi, +hänhän voisi suistua kalliolta alas!» + +Tyttö kääntyi häneen päin hymyillen: »Kylläpä nyt on kaunis ilma!» Hän +istui päivää paistattaen, ja korjattava vaatekappale virui kaukana +nurmella. + +Olav käänsi selkänsä tyytymättömänä ja palasi työhönsä. Äskeinen vene +oli laskenut laiturin laitaan ja vieraat miehet kiipesivät Eirikin +seurassa häntä kohti. Olav ei ollut heitä näkevinään, ennenkuin he +pysähtyivät aitoviereen tervehtien. + +Heitä oli kaksi keski-ikäistä, pitkää, laihansalskeata miestä, +kyömynenäisiä ja ilosilmäisiä. Olav tunsi nyt, hän oli usein nähnyt +heidät Oslossa, vaikkei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan heidän +kanssaan. He olivat englantilaisen asesepän Rikard Platemesterin +poikia. Tämä oli nainut talon tyttären jostain vuonon länsipuolelta +ja asettunut kaupunkiin asumaan. Olav ei voinut ymmärtää, mitä asiaa +näillä miehillä olisi hänelle, mutta läksi kuitenkin heidän kanssaan +sisään. + +Saatuaan ruokaa ja istuessaan nyt oluthaarikan ääressä Torodd, vanhin +heistä alkoi puhua: hän oli kuullut puhuttavan, että Olav aikoi purkaa +kauppasitoumuksensa Claus Wiephartin kanssa. Kun Olav selitti, ettei +hän tiennyt siitä mitään, Torodd kertoi kuulleensa kaupungissa, ettei +Olav Auduninpoika ollutkaan tänä vuonna jättänyt tuotteitaan Claus +Wiephartin myytäviksi. + +Ei sen asian laita ihan sellainen ollut, Olav vastasi. Mutta pidettyään +talvella vaimonsa maahanpanijaisia ne olivat nielleet paljon, ja vaimon +kuolema oli estänyt häntä monin tavoin töihin tarttumasta. Nyt Olav +luuli keksineensä heidän asiansa. Sitäpä saattaisikin ajatella, ehkäpä +olisi hyvä hankkia toinen välittäjä —. + +Silloin toinen veli, Galfrid, alkoi: + +»Asianlaita on sellainen, Olav, että veljelläni ja minulla on asiaa +Englantiin tänä kesänä. Me tiedämme, että sinä olet taitava laivuri +ja sinähän tunnet maan jo entuudestaan — me emme ole siellä koskaan +käyneet, vaikka siellä on isämme sukulaisia. Nyt me olemme kuulleet +varmalta taholta, että sinä aiot tänä kesänä ulkomaille.» + +Tällä aikaa Eirik oli pujahtanut ovesta sisälle sinivuokkoseppele +käsissään. Olav tiesi, että pähkinämetsä lahden toisella puolella oli +niitä sinisenään. Tuollaiseen lapsellisuuteen kuin kukkien keräilyyn +kulutti pitkä poika kirkkaan, kiireellisen kevätpäivän —. + +Eirik pysähtyi oven suuhun kuuntelemaan jännittyneenä odottaen samalla, +että isä käskisi hänet ulos. + +»Kuka sellaista on kertonut, Galfrid?» Olav kysyi. + +Sitä oli jutellut veli Stefan, se samainen paljasjalkamunkki, joka +oli viime kesänä oleskellut niin paljon näillä main. Rikardinpojat +käväsivät usein fransiskaaniluostarissa, jossa eräs heidän veljistään +oli munkkina. Siellä he olivat kuulleet Hestvikenin Olavin aikovan +kesällä ulkomaille, mutta ettei hän suinkaan vielä ollut sopinut +laivasta —. + +Olav vaikeni. — Mutta mistä ihmeestä munkki oli saanut sen tietää— hän +ei muistanut hiiskuneensakaan siitä kenellekään ihmiselle. Matkustaa — +Jumala paratkoon, sehän oli hänen hartain halunsa — mutta ei suinkaan +hän ollut aikonut panna sitä täytäntöön. Hänellä ei ollut minkäänlaista +laivaa enemmän kuin lastiakaan ja aivan mahdottomalta hänestä tuntui +yrittää muitten ihmisten mukana. Työtä olisi kotonakin yllin kyllin — +kaikkihan oli emännän sairastaessa jäänyt rempalleen. + +Mutta, nyt hänelle tarjoutuisi tilaisuus —! + +Ja samassa kun hän tajusi päivän selvästi, että hän voisi nyt päästä +eroon kaikesta nykyisestä, hänen sydämensä tuntui puristuvan sykkyrään, +ihan niinkuin käsi puristuu nyrkkiin pöytään iskiessään. Pois kauas ja +pitkäksi aikaa —. Olisipa se jotain! + +»En minä ole veli Stefanille puhunut sellaisia —». Olav pudisti +päätään. »Ehkäpä minä olen maininnut — en minä sitä edes muista — +kenties lienen sanonut, että mieleni tekisi jälleen näkemään maailmaa +nyt, kun olen vapaa mies —» + +Samassa hän huomasi, miten Eirik seisoi jännittyneenä kuuntelemassa, +ja hän käski pojan mennä ulos. Eirik astui nopeasti perälle, kietoi +seppeleensä äidin vuoteen vieressä seinällä olevan ristiinnaulitun +kuvan kaulaan. Mutta sitten oli hänen lähdettävä. + +— Sitäpä Olav ei vain voinut keksiä, mistä veli Stefan pitkine nenineen +oli saanut nuuskituksi ne salaiset ajatukset, joita hän oli hautonut. + + * * * * * + +Iltapäivällä miehet olivat niin pitkällä keskusteluissaan, että Olav +näytteli vieraille, minkä verran hänellä oli myytävää. Eihän sitä +paljon ollut — puolisentoistakymmentä vuohenvuotaa, kolme saukonnahkaa +sekä joitakin muita pedonvuotia ja tammenkaarnaa jokin astiallinen. +Hän voisi kyllä ottaa mukaansa koko kala- ja sillivarastonsa, +väki selviäisi kyllä kotona tuoreella kalalla. Oli hänellä vielä +jonkinverran tammihirsiä ja saavipuita, joita hän oli koonnut omiksi +tarpeiksi, mutta ellei hän nyt jäisikään kotiin, viruisivat ne tyhjän +panttina —. + + * * * * * + +Myöhään illalla Liv tuli sisään pyytäen isäntää navettaan kanssaan. +Erään lehmistä piti poikia, mutta karjapiika oli sairastunut, Liv +selitti — eikähän hänen tehtäviinsä kuulunutkaan karjanhoito. + +Kun Olav vihdoin viimein tuli navetasta, oli yö pimeä, kylmä ja tyven. +Hänen täytyi mennä herättämään vanha Tore ja pyytää häntä valvomaan +navetassa tänä yönä, Liviä ei sinne voinut yksin jättää. Hän oli sekä +laiska että ajattelematon. — Eipä sitä olisi voinut uskoa, mutta +hän ei vain saanut olla tytöltä rauhassa, ei edes puuhaillessaan +kärsivän eläinparan kanssa — ei edes pimeässä, ahtaassa navetassa. +Tyttö tuppautui häneen kiinni kuin hyväilynhaluinen kissa, hän sai +lakkaamatta melkein työntää hänet tieltään voidakseen liikuttaa +käsiään. Olav arveli hänen yrittävän taloon jalkavaimoksi. Ja vaikka +hän oli osoittanut sen olevan turhaa vaivaa, ei tyttö näyttänyt sitä +älyävän. + +Hän oikeastaan häpesi omaa väkeään — ne tietysti naureskelivat hänen +selkänsä takana ja pitivät silmällä, onnistuiko tytön narrata hänet +sentään lopulta. Hän oli näkevinään, miten Liv kävellä keikuttelisi +täällä avainkimppu vyöllään. Älkää uskoko —! Hän ei viitsinyt mennä +navettaan takaisin saatuaan Tore-ukon sinne —. + +Jää peitti vesisaavin Olavin pestessä siinä käsiään. Hän seisoi hiljaa +miettien, olisiko mitään unohtunut —. + +Kylläpä oli hiljaista — kylmä oli vaientanut vuoripurojen hilpeän +lorinan, meri vain helähteli hiljalleen vuoren juurella ja virran +kohina kantautui kaukaa Kverndalenista. Tähtiä näkyi vain jokin harva +ja nekin olivat kaukana, kevyt sumu leijaili ilmassa. + +— Vasikka oli ryppyinen ja pitkäkorvainen — se oli lupaavan näköinen. +Olipa se hyvä asia, hän olikin tänä keväänä menettänyt kolme vasikkaa, +eikä ainoatakaan lehmivasikkaa ollut syntynyt. + +Härkätunturin mustan selän takaa pohjoisella taivaalla läikehti valjuja +revontulia — kuin avaruuden henkäyksiä. Niitä ei usein nähnyt täällä +etelässä —. Kotona Ylämaassa liekehti puoli taivasta — ja varsinkin +jos niitä ärsytti, huiskutteli niille pellavaliinoilla, ne alkoivat +räiskyä, heittelivät maata kohti pitkiä kielekkeitä ja hulmahtivat +jälleen taivaalle. He olivat kerran hiipineet ulkohuonerakennusten +taakse ja huiskutelleet sieltä oikein Ingunnin pisimmällä pääliinalla, +mutta Arnvid olikin keksinyt heidät ja kurittanut. — Oli suuri synti +tehdä siten, sillä aina kun revontulet olivat levottomia, tuli myrsky. + +Revontulet olivat täällä etelässä hyvin heikkoja ja kalpeita —. + +Olav puisteli pahanhajuisia vaatteitaan — vielä oli kokonaista neljä +vuorokautta saunapäivään ja pyhään —. + +Hän asteli hyvin varovasti pihamaan poikki; jääriite helisi askelissa +ja hänestä tuntui pahalta rikkoa yön hiljaisia ääniä, jotka tulivat +kuin jostain yön syvyyksistä. — + +— Heikko hylkeenrasvalamppu tuikutti liedellä. Hän oli opastanut +molemmat vieraat kamariin vuoteeseen ja istuen Ingunnin vuoteen +laidalla hän alkoi riisuutua — hän teki sen hitaasti, otti viivytellen +vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän nousi aikoen sammuttaa tuikun —. + +Silloin kuului pohjoisseinän vuoteesta: »Isä!» + +Olav vastasi hetken kuluttua hiljaa: »Oletko sinä hereillä, Eirik?» + +»Olen. Milloin me lähdemme purjehtimaan, isä?» + +Olav oli vaiti. Mutta Eirik oli tottunut siihen, ettei isä aina +näyttänyt kuulevan — tai vastaus tuli kuin kaiku kaukaa Härän takaa +sinne huudeltaessa — ei aivan heti ja kuin kuilun ylitse. + +»Isä, ota minut mukaasi! Kyllä te saatte minusta paljon apua» — Eirik +kuiski kovaa ja innokkaasti — »minä teen täyden miehen työt. Kyllä minä +siihen pystyn mihin aikamieskin —!» + +»Sehän on selvä», Eirik saattoi kuulla että isä hymyili, mutta ääni ei +kuulostanut vihaiselta eikä kieltävältä. + +»Isä, saanhan minä lähteä sinun kanssasi, isä — tänä kesänä Englantiin?» + +»Kuka on sanonut, että minäkään lähden», Olav virkahti vihaisesti. + +Hän puhalsi tuikun sammuksiin, niisti karren ja laski sydämen painumaan +rasvaan. Sitten hän nousi vuoteeseen; pimeässä putosi jotain häntä +kohti ja valahti hänen kaulalleen. Se oli pehmeätä ja vilpoista, +muistutti vuoteen karkean villan ja vällyjen keskellä nuorta ihmisihoa. +Se oli Eirikin seppele; Olav hapuili ja sai sen takaisin paikoilleen. +Se muistutti Ingunnin jäseniä — hentoa, pehmeätä ja viileätä olkaa, +jolta peite on nukahtaessa valahtanut pois, ja hän nostaa sen +paikoilleen, käärien hänen ympärilleen —. + +Tietysti hän matkustaisi — se päätös oli vuoren vankkana hänen sielunsa +syvyydessä, eikä hän suvainnut, että mikään tulisi sitä estämään. Näön +vuoksi hän ei ollut vielä tietävinään lähtisikö — eihän hän mitenkään +voinut näyttää, että kaksi ventovierasta miestä saisi hänet niin äkkiä +myöntymään — että hän tarttui heidän tarjoukseensa avoimin käsin. + +Mutta tänne Hestvikeniin hän ei vain jäisi koko kesäksi maleksimaan, +kun kerran avautuisi tilaisuus päästä pois. Asiaan ei saanut vähääkään +vaikuttaa se seikka, että Rikardinpoikain äidinisän omistama alus oli +huononpuoleinen — enemmän kuin sekään, että miehet olisivat helposti +löytäneet paljon paremman merenkävijän kuin hän oli. Englannissa +hän oli ollut jaarlin kanssa yhden ainoan kerran kaiken kaikkiaan +ja siitäkin oli jo viitisentoista vuotta, eivätkä ritarin asepojat +päässeet ominpäin pitkällekään kuljeskelemaan. Mutta kun kerran +Rikardinpojat eivät häneltä sitä kyselleetkään, niin —. Hän ei +tuntenut noita kahta sen enemmän, mutta sen hän oli huomannut, että +he olivat kokemattomia eivätkä mitään neropatteja. Hänen itsensä oli +täytynyt vähin erin oppia huolehtimaan kaikesta — taitavaa kauppiasta +hänestä ei tulisi milloinkaan. Häntä suututti huomatessaan tulleensa +petetyksi, mutta hän oli oppinut vaikenemaan ja olemaan huomaamatta; +mitäpä häntä hyödyttäisi tapella sellaisten kanssa, jotka olivat niissä +asioissa häntä etevämpiä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut purkaa +kauppasuhteitaan Claus Wiephartin kanssa — voisihan hän joutua vieläkin +suurempien nylkyrien käsiin. + +Nämä Rikardinpojat olivat sen näköisiä, että heitä helposti voi vetää +nenästä. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi arveluttavaa liittyä +heihin. Mutta sittenkin —. + +Hän kaipasi suuresti poismennyttä, eikä voinut käsittää, miten hän +selviäisi hänettä tulevina pitkinä vuosina. Hän kuljeskeli kuin unessa. + +Hän muisti viime vuosina usein ajatelleensa, että olisi väärin toivoa +Ingunnille vielä lisää tällaisia kärsimysrikkaita elinvuosia. Mutta +nyt, kun hän oli poissa — niin, hänen mieleensä muistui vanha taru, +jonka veli Vegard kerran heidän lapsena ollessaan kertoi kuningas +Harald Luvasta, joka oli kolme vuotta palvonut vaimovainajansa +ruumista. Niin, niin, ehkeipä se sentään ollutkaan hulluutta. + +Niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa hän oli tottunut +ajattelemaan Ingunnia yhtä paljon kuin itseään, tekipä mitä tahansa. — +Kun kaksi puuta on juuresta asti kasvanut vieri vieressä, leviää niiden +latvakruunukin yhtenä. Toisen kaatuessa toinenkin näyttää kituliaalta. +Olavkin tunsi olevansa vain puolikuntoinen ja kykenemätön Ingunnin +kuoltua. + +Useimmat vuodet olivat tosin olleet ilottomia, tiesihän hän sen, +mutta muistot yhdessä koetusta onnesta olivat sitä kirkkaammat ja +voimakkaammat. Niiden laita oli kuten lahtea ympäröivillä vuorilla +kasvavien lehmusten: mitään silmänruokaa ne eivät tarjonneet, mutta +annas kesällä niiden kukinta-aikana, koko Hestviken oli silloin täynnä +niiden tuoksua, niin että se melkein tarttui ihoon kuin hunajan neste. +Ja niinä monina vuosina, jolloin hän oli sekä lapsena että aikuisena +ollut joko vieraitten kasvattina tai muilla mailla, oli tämä lehmusten +tuoksu ollut ainoa, mikä hänelle oli muistuttanut, että hänkin omisti +oman maan — kaikki muu oli unohtunut. + +Ingunn oli aina ollut hänen omansa kaikkein raskaimpinakin yhdessä +elettyinä vuosina — kuten hän oli pikkutyttönäkin, suloisena ja +kauniina, hentoisena ja syleilyssä pehmeänä, suloisen tuoksun +tulvehtiessa kullanruskeasta tukasta hänen sitä pimeässä levitellessä +valloilleen. Hän oli toisinaan rakastanut Ingunnia niin lempeällä +ja hellällä rakkaudella, jolla rakastetaan uskollista, järjetöntä +lempi-eläintä — kaunista, lauhkeaa vasikkaa tai koiraa, mutta toisinaan +hän oli rakastanut häntä niin, että hän nyt vapisi ja kiemurteli +tuskasta, muistaessaan, että kaikki oli nyt lopussa ja oli ollut jo +aikoja ennen Ingunnin kuolemaa. Ja Ingunn oli oikeastaan ainoa nainen, +jonka hän oli omistanut, hän ei voinut olla ajattelematta toisia ilman, +että niiden muistokin häntä puistatti. + +Nyt hän oli kadottanut Ingunnin, ja muistellessaan hänen viimeistä +elinyötään hän tajusi olevansa itse syypää Ingunnin menetykseen. +Hän käsitti kyllä, mikä häntä oli kohdannut. Ollessaan syvimmässä +murheen yössä kadotettuaan elämänsä rakkaimman aarteen oli Jumala, +hänen Vapahtajansa, seisonut hänen edessään syli avoinna. Olisipa +hänellä itsellään vain ollut rohkeutta tarttua noihin ojennettuihin, +lävistettyihin käsiin, ei heidän olisikaan tarvinnut erota. Jospa +hänellä olisi silloin ollut rohkeutta pysyä tekemässään päätöksessä +— olisipa hänen osakseen sitten tullut joko pyhiinvaellusmatka tai +pyövelin kirves — nyt hän ainakin olisi ollut vainajaan lujemmin ja +sydämellisemmin sitein yhdistynyt kuin ystävä on ystäväänsä maan päällä +eläessä. + +Ja toisenkin kerran hän oli menettänyt rohkeutensa. Hän oli jäänyt +katselemaan, kun Jumala nouti pois Ingunnin. Hän oli jäänyt paikoilleen +kuin mies, jolta vene ryöstäytyy rannalta karkuun. + +Elää täällä kotona kaiken tämän jälkeen — hän ei voinut nähdä kuin +pitkän, loputtoman jonon päiviä ja öitä, toinen toisensa näköisiä. + +Eihän toki, hän ei kieltäytyisi Rikardinpoikain tarjouksesta. + +Pojan virkeä ääni kuului pilkkopimeässä: + +»Isä, tanskalaisethan väijyvät Englannin merellä meidän laivojamme ja +sieppaavat niitä — minä olen kuullut —» + +»Englannin meri on suuri, Eirik, ja meidän laivamme pieniä. — Kyllä on +viisainta, että sinä jäät kotiin tällä kertaa.» + +»En minä sitä tarkoittanut.» Olav kuuli, että Eirik oli kohonnut +vuoteen laidalle. »Minä tarkoitin — minulla olisi niin kova halu +yrittää, mihin minä pystyisin», hän kuiskasi ujosti ja pyytävästi. + +»Käy maata, Eirik, ja nuku», Olav sanoi. + +»Enhän minä enää ole mikään lapsi —» + +»Silloinhan sinulla pitäisi olla järkeä sen verran, että annat +ihmisille yörauhaa. Nuku nyt!» + +Isän ääni tuntui väsyneeltä, mutta ei vihaiselta, tuumi Eirik. Hän +vetäysi kerälle ja painui maata, mutta nukkua hän ei voinut. + +Hän oli varma mukaan pääsystään — ja kun hän oli vähän aikaa maannut +ja asiaa miettinyt, hän oli siitä jo ihan vakuuttunut. Ja ihan +varmasti he tapaisivat matkallaan tanskalaisia laivoja. — Ne ovat +hyvän joukon meidän aluksiamme korkeampia ja ensi näkemältä ne +varmaankin ovat peloittavia. Mutta sitten hän huutaa, että kaikkien +miesten on juostava suojaan pitäen kilpeä päänsä päällä, ja kun kaikki +viholliset ryntäävät heidän alukseensa, käyvät he heti kimppuun. Isä +itse astuu vihollisen päällikköä vastaan — tämä muuten muistuttaa sitä +isän ystävää, jonka he viime vuonna kohtasivat Tunsbergissa: paksu, +tanakka, punatukkainen, kasvot täyteläiset ja punaiset, silmät pienet +ja siniset ja suuri suu täynnä pitkiä, keltaisia hevosenhampaita. +— Silloin Eirik heittää kilpensä vieraan jalkoihin, niin että tämä +kompastuu kosteisiin teljoihin eikä isku osukaan isään — no, eipä +siltä, isä ei ole milläänkään, vaikka haavoittuisikin — tanskalainen +kompastuu, niskasuojus heilahtaa pois, niin että niskakuoppa paljastuu +äkkiä, silloinkos Eirik käyttää miekkaansa tikarina —. Nyt tanskalaiset +yrittävät paeta laivaansa. Laivankaaret ryskyvät ja särkyvät niiden +törmätessä toisiinsa myrskyssä, ja kun miehet siinä hädissään riippuvat +ja potkittelevat puoshakoihin ja kirveisiinsä turvaten tanskalaislaivan +korkeassa ja vinossa kyljessä, norjalaiset surmaavat ne nuolin ja +kirvein. — Eiköhän nyt ole oikeus ja kohtuus, isä virkkaa, että Eirik, +minun poikani, saa päällikön aseet — tai jos te tahdotte toisin, minä +tarjoudun lunastamaan teidän osuutenne saaliista. Mutta kaikki miehet +yhtyvät ehdotukseen: ei toki, Eirikhän kukisti yksin tämän jättiläisen +ja he ovat hänen näppäryytensä vuoksi pelastaneet aluksensa —. + +Oletko sinä se nuori norjalaispoika Eirik Olavinpoika Hestvikenistä +— sinusta puhuu koko Lontoon kaupunki. Ja sitten kun linnankreivi +ratsastaa linnastaan eräänä päivänä, tapaa hän hänet. Lontoon linnan +nimi on Valkoinen torni, sillä se on rakennettu valkoisesta marmorista. +Eräänä päivänä hän on kiivennyt sinne ylös katselemaan — se linna on +suurempi ja komeampi kuin Tunsberginlinna, ja vuori, jolla se kohoaa, +on paljon korkeampi — silloin ratsastaa kreivi koko joukkonsa kera ja +joku joukosta kuiskaa jotain herralleen ja osoittaa norjalaista poikaa +—. + +Jäädäkö Lontooseen isän lähdettyä — ei, siihen hän ei suostu. +Eihän Eirik voisi leikilläänkään ajatella, että isä lähtisi kotiin +Hestvikeniin ja hän jäisi, että elämä kotitalossa kulkisi entistä +uomaansa ilman häntä. Eirikin sielun pohjalla asustaa ikuinen pelko, ja +joskin hän on saanut sen viime aikoina vaivutetuksi uneen, hiipii hän +itse ulkopuolella, peläten herättää sitä. Jos hänelle jonain päivänä +valkenisikin, ettei hän olekaan Hestvikenin oikea perillinen! Tässä +maatessaankin ja runoillessaan omaa taruaan, johon punoutuu samanlaisia +seikkailuja ja rikoksia kuin renkien kertomuksissa Tanskanretkistä +ja vanhan Aasmund Rugan seikkailujutuissa, muistaa poika salaista +tuskaansa: entäpä, jos isä hänet hylkää, hän menettää Hestvikenin. +Hänen täytyykin sepittää toinen leikki — vieraat miehet astuvat maihin +tähän Vikenin rantaan, isä ei ole kotona, hän itse nostaa talonväen +puolustautumaan ja varoittaa ympäristön asukkaita. — + +Mutta kyllä isän täytyy pian huomata, mitä maata tämä hänen poikansa +on. Ja silloin isä saakin oikein ihmetellä — Silloin isäkin herää, ei +kävele enää niinkuin unessa — nyt hän ei edes näekään Eirikiä heidän +yhdessä ollessaan. — + +Mutta seuraavana päivänä isä pani hänet ajamaan kotiin halkoja ja +sanoi, että ne on kaikki saatava ajetuksi samana päivänä. Lunta oli +tänään vielä lahden etelärannalla, mutta huomenna se jo voisi olla +kaikki sulanut. + +Aamuvarhaisella oli keli hyvä. Anki täytti toisen reen, Eirikin ajaessa +toista. Päivemmällä oli jo hyvin kuuma ja jo ennen puoltapäivää täytyi +Eirikin ajaa kuormaansa pitkät matkat pelkässä lumisohjussa. + +Eirik loi lunta jalasten eteen, mutta se muuttui heti hyyhmäksi. Olav +levitteli mäkipellollaan lantaa ja huusi pojalle, että tämän olisi +parempi ajaa metsän kautta. Mutta se olisi monin kerroin pitempi tie +peltojen taitse, eikä Eirik ollut kuulevinaan. + +Kun Olav katsoi jälleen tielle, seisoi halkokuorma juuttuneena pihalle +johtavan mäen alla. Eirik heitteli kuormasta halkoja, niin että mäki +kaikui — sitten hän juoksi ja nykäisi suitsista huutaen; mutta hevonen +ei hievahtanutkaan: »Vai et vedä — senkin vintiö!» Eirik peräytyi, nyki +ohjista. Sitten hän taas viskeli maahan halkoja. + +Vanhan riihen luona, kallion alla, siinä missä Kverndalenin tie kääntyy +pihalle, oli halkokuorma lujasti kiinni savikuopassa. Aurinko ei ollut +vielä ennättänyt tänne asti, jonka vuoksi kallionkuve oli vielä jään +peitossa, mutta vesi juosta nurisi alas jäätikköä. Eirik yritti olkansa +takaa kiskaista rekeä irti, mutta hevonen ei vain liikahtanutkaan. +Poika pinnisti koko voimansa, työnsi vallan kumarassa silloin luiskahti +hänen jalkansa saviliejussa, hän tupsahti polvilleen, kädet maassa, +jokin halko vierähti kuormasta ja kieri hänen selkäänsä — isä oli +samassa tullut mäkeä alas ja seisoi nyt pellon pientarella. Harmi ja +pelko saivat itkun nousemaan Eirikin kurkkuun; hän ryntäsi pystyyn, +repi ohjaksista ja huitoi hevosta ohjasten perillä. Hevonen riuhtoi, +pudisti päätään, mutta ei hievahtanutkaan. — »Etkö kisko, senkin +riivattu!» Vimmoissaan nähdessään isän vain seisovan katselemassa iski +Eirik hevosta nyrkillään päähän, turpaan —. Olav riensi alas pellolta +ja läheni toruen —. + +Silloin painoi hevonen jalkansa iljankoon, yritti liikkeelle ja näytti +siltä kuin se olisi painunut polvilleen. Mutta samassa se saikin +jalkansa tenättyä, pingoitti valjaita — reki pääsi irti, kuorma olikin +aika kevyt — ja niin mentiin aika vauhtia pihamäkeä ylös. + +Silloin Eirik kääntyi, huusi taakseen isälleen itku kurkussa: »Etkö +sinäkin olisi voinut käydä käsiksi — sinä vain saatoit seisoa ja +töllistellä!» + +Puna kohosi hitaasti Olavin otsalle. Hän ei virkkanut sanaakaan. Pojan +huutaessa hänelle ei hän itsekään voinut ymmärtää — mutta hän olikin +toden totta vain seisonut ja töllistellyt eikä hänen mieleensäkään +ollut johtunut auttaa Eirikiä. Kumma kammo täytti Olavin mielen — eikä +se tapahtunut ensimmäistä kertaa. Viime aikoina oli monesti käynyt +niin, että hän oli ikäänkuin herännyt ja huomannut seisovansa kuten +äskenkin — hän oli vain tuijottanut eteensä eikä hänen mieleensäkään +juolahtanut liikahtaa tai ryhtyä siihen, mikä sillä kertaa olisi ollut +tehtävä. + +Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa +ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin +huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan: +hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin. +Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle. + + * * * * * + +Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän +kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä +hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä +herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt +halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli +jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin +tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit, +kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut +samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut +helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei +päässyt isästä ensinkään selville. + + * * * * * + +Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt, +katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja +omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen +katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen +levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon +häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä; +hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin +siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain +erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin +kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut. +Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt +lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin +aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi +hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu +suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin +sinulta kysyy, niin sen saa tietää.» + +Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia +oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle +kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi +asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että +sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki +yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin +he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä +sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin +pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin +tapana oli vähän lisäillä asiaan —. + +Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki +piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti. + +Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden +teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma. + + * * * * * + +Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että +merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän +oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja +jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin +mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä +ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis +ääni, jolla hän lauleli ja huhuili. + +Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta +kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti, +mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten +Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä +— vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan +hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan +nyökäyttämättä edes päätään. + +Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista, +mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista +häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei +varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle. + + * * * * * + +Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen +päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin +tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin +verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin +sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään +myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle +päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu. + +Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut +miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa, +ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja +tutkistellut. + +Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta, +joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa. + +Hän meni sillalle, irroitti oman veneensä ja souti Härkätunturin +juurelle. + +Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia +suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik +kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla +oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä. + +Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea +veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten +täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden +pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä. +Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi +täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja +päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —. + +Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut +edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta +hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne +helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran +tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla +riemulla kuin muinakin vuosina. + +Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin +pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän +oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin +vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli +monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin +muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav +käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen +putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet +sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää, +oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin +salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan +tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa. + +Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä. +Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin +matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain +kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi +niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä +pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat +Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä +ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen +ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän +kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät +häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli +onki kadonnut. + +Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu +puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin +sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli +kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän +lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui +menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli +aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin +hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin +hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla. + +Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja +kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella +jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli +vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —. + +Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki +takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen: + + Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa + pohjat ja etelät käymme, orhini uljas — + +Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin +— se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen +mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut +tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi +kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli +tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä +kerran tapahtuisi —. + +Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina +pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se +oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia +kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta +aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne +Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus +yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan +mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän +oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund +oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut +ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät, +sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa. + +Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui +siten taloa tuijotellen. + +Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin +hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli +maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona, +seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki +kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin +— turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit +peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta +alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana. + +Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna +huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa. +Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa. + +Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen +Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli +tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon +täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain +mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin +tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu, +ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin +nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut +välinpitämättömän näköinen. + +Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja +luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen +ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle +—. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut +estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti +että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä +häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes +täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin +ilkiö —. + +Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön +tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska +kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä +ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin +täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta +ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että +punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä! + +Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa, +kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se +tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti +aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa +— kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä +lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi +hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan, +joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä. +Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä +kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat +sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli +ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin +pikimmiten naisi uudelleen. + +— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties +ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä +naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten +hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista +Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja +lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen +isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä +ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta +samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —. + +Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin +turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle +mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen +halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella +koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen. + +Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään +taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu +valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet +enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle +pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat. + +Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla — +poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa +päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois — +olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —. + +Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma +leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas. + +Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni — +joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin +naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan, +hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien +jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo. + +Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun +täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä +veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin +voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja +tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä +veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain +kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko +rannikon, eihän se suuri ole —. + +Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi +kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria, +gratia plena, Dominus tecum —. + +— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana. +Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin, +silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään, +pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän +ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin +myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin. + +Sitten hän tarttui airoihin ja souti rivakasti toiselle rannalle. + +Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi +laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän +kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja +tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua. + +Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen +— hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut +täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut +milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta. + +Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun +lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki +kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän +oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta +kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan — +kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin! + +Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli +juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta +ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule +vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä +viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta +kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä. + +Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä +koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi +sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti +liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan. + +Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen +tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua +hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan. + +Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring +hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa. + +— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee +pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan — + +Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken +uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on +koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu +taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja +asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee +noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti, +ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn +verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa +hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —. + +Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti +taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja +sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä +synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution +talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt. + + + + +II + + +Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja +pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä +jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he +saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli +korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut +Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka +vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat +päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he +pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä +Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja +vaarallista kulkea. + +Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav +Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja +vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen +reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko +ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä +tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien +unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna +mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat +taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli +ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita +pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui +hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon +painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti +kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin +laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä +— aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan. +Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin +vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen +märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä +auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen +kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä. + +Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa. +Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa, +raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan +aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen +kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi +ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan +yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa. + +Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet +hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän +notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi +laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon +jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä +viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten +toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja +päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita +auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi +itseensä vettä. + +Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan +silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä +odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin +rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen +torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista +kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen. + +Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi +juoksujalkaa purjeitten alitse. + +Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja +torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin +se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain +eteensä. + +Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa, +jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava +linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi +äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä +lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän +Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla. + +Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut +mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille +kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi +kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella +oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne +huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen +vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin +kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset +Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura +oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta +täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä. + +— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja +odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä. + +He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla, +kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki. + +Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja +kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi +virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut +merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero +oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat +pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja +rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman +onnelliseksi. + +Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten +lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi +oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa. +Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan. + +Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä +kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi +vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä +nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav +oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja +tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti +jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa +suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja +merensinisillä siivillä. + +Soutuvene pyrki vastavirtaan — sen kahdentoista, neljäntoista airoparin +lavat välkkyivät. Se ei ollut oikeastaan minkään ennen nähdyn veneen +näköinen, vaan se muistutti viikinkilaivaa. Olav olisi mielellään +jäänyt katselemaan sen menoa sillan alitse, mutta Ganfrid muistutti, +että aamu oli jo kulunut pitkälle, messut loppuisivat kohta kaikissa +kirkoissa. + +Sillalla ei ollut niin myöhään päivällä kovinkaan suurta liikettä. +Mutta nyt heidän oli väistyttävä erään puodin oven pieleen vastaan +tulevaa kulkuetta: edellä astui suuri, karkeatekoinen vanhus, keihäs +kädessä ja rinnassa ommeltu vaakunamerkki. Häntä seurasi kaksi +koreisiin laahushameisiin pukeutunutta neitosta; laahus oli viskattu +käsivarrelle, kädessä heillä oli kirjoja ja rukousnauhoja, vaaleilla, +valtoiminaan riippuvilla hiuksilla kukkaseppel, ja he olivat kumpikin +kauniita kuin aamunkoi. Heitä seurasi vanha palvelijatar ja kaksi +nuorta saattomiestä, jotka kantoivat neitosten vaippoja, toisella oli +käsivarrella sylikoira, joka teutaroi ja helisteli kaulanauhan kulkusia. + +Sillävälin oli heidän taaksensa kauppaan ilmestynyt nuori mies: hän +huuteli ja yritteli näytellä tavaroitaan — tarttui Olavin nuttuun ja +levitteli heidän eteensä sinisen ja keltaisen kirjavaa viittaa. Mutta +huomattuaan, etteivät vieraat olleetkaan halukkaita kaupantekoon — tai +eivät ymmärtäneet hänen puhettaan — hän ilkkui ja ivaili heitä. — + +Eteläisen sillanportin päällä, muurin harjalla, oli miehenpäitä +seipäitten nenässä. Olav pysähtyi joukkoineen päästyään avoimelle +paikalle niiden edustalle niitä katselemaan — samassa tulikin pieni, +kumarainen eukko, joka kulkea kupsutti kahden kainalosauvan varassa; +häntä seurasi nuori poika ryömien käsien ja jalkojen alla laahaamansa +lautapalan päällä — hänellä ei ollut jalkoja. He viittoilivat ja +juttelivat. Torodd Rikardinpoika oli ainoa joukossa, joka ymmärsi +maan kieltä, hän tulkitsi toisille: neljä tämän puoleisinta oli maan +pohjoispuolelta kapinallisten päälliköiden päitä. + +Olav nyökäytti vakavana. — Niiden näkeminen ei hänestä ollut millään +lailla pahaa. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena —. Aurinko +paistoi paljaisiin, harmaankeitaisiin luihin, aamutuuli heilutteli +hiljakseen hiussuortuvia. Liha oli lohkeillut pois tai korpit olivat +repineet, mitä olivat irti saaneet — nyt ei ollut ainoassakaan päässä +linnuillekaan ruokaa. Noissa nenättömissä kasvoissa, jotka tuijottivat +liikkumattomine silmineen suoraan aurinkoon, oli ihmeellinen rauha. Ne +olivat kuin hienon homeen peitossa, sivellyt mustalla ja viheriällä +jauheella, mutta tyyniä —. + +Olav ei ollut milloinkaan nähnyt mestattujen miesten päitä läheltä. +Hän oli kyllä purjehtinut Stegle-saarten ohi lähellä Sigvaldsteineriä, +mutta hän ei ollut koskaan noussut siellä maihin. Ja Oslon +laitakaupungin lähellä oli hirttomäki, mutta sinnepäin hänellä ei +milloinkaan ollut asiaa — eikä siellä muutenkaan tullut käydyksi, sillä +hänen kaupungissa ollessaan ei ketään mestattu. + +Mutta näky ei herättänyt ensinkään kauhua, ei mikään tuntunut vainajia +häpäisevän. Ne olivat urhoollisten miesten näköisiä, ne vartioivat +muurinharjalla kärsivällisesti jotain odotellen, katsellen päin +aurinkoa ja raikasta aamutuulta. + +Olav huomasi ensimmäisenä tehdä ristinmerkin; hän alkoi lukea +puoliääneen — »Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum, +adveniat regnum tuum —» [Pater noster qui es in coelis jne. Isä meidän, +joka olet taivaassa...] + +»Opera manuum tuarum, Domine, ne despicias», kerjäläisetkin yhtyivät +sanellen vastauksen hänen matkatovereittensa kanssa. [Opera manuum +tuarum jne. Herra, älä hylkää kättesi tekoja!] + +»Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.» +[Requiem aeternam dona eis jne. Anna heille, Herra, iäinen rauha ja +anna iäisen valosi loistaa heille!] + +Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät +kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että +ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt, +olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta. + +Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle +ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä, +sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat +englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi +laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli +kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja +ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa, +joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken +päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä +oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan +virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia +laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät +pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään +lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen +ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon — +mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla +rikkauksia kokoaisi. + +Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei +kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan +suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän +nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti +hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta +matkaansa hän ei kuitenkaan katunut. + +Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät +olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei +ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli +toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi +sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja +tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää +kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille. +Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain +oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla +jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa +ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen +tarpeiksi. + +Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona, +joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan, +mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja +pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja +aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen +olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria +lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren +pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi, +koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa. + +Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin. +— Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen +hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili +heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin +parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin +vieressä. + +Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen +tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi +siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa — +Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata +maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten, +joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju +tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat +epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien +ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja +oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden +muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat +alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis +korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi +sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa +ei vielä ollut kuvaruutuja. + +Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki +messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin +norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi +ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista: + +Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine +intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum +nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps +119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan +säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan +rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat +elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —] + +Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati +immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet +rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav +seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli +kerran opettanut hänelle tämän: + +In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie +est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit +homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae +habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi +opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon +kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä +iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.] + +Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa. +Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän +kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän +Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi +vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum — +eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi +heidän viimeksi tavatessaan. + +Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta +Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta +sekin oli marttyyri: + +In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia +pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —. +[Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko, +että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan +rauhaa, vaan miekkaa.] + +Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti, +ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti +miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla +miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun +kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin +sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun +loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt; +Torfinn-piispa oli siitä puhunut. + +Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä +muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne +tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä, +hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki +messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta — +ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä; +senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei +heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä +nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen +tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen. + +Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä +saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri +tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun +sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita +teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa +raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli +ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä +hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea, +pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat +tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin +sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan +sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi +Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois +puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin +lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan +kannella. + +Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta +syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea +peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä +lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden +pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä, +ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät +tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa +vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään +kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni. + +Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen, +polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme +Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa. + +Olav nosti katseensa rukoillen: Herrani ja Jumalani! + +Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata +rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä +hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka +hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan +sinua! + +Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan +läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan +siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä +hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli +niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut +rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin +hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan. + +Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta, +yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut +sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä +itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja +ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. — + +Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa +vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden. + +Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän +kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän +kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä +oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos +mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa, +kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne +tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän +oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui +kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän +mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle +torven kutsuessa aseisiin. + +Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä +kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä +punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa +loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla, +joka on vain Hänen salaisuutensa. + +Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi +— täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen +ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut +korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä +lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän +oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia +ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä +tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli +puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei +ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon +katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja +ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja +hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen +asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus +hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän +kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan +oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle +sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka +hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. — + +Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo — +kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja +kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden +kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan: +»Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin, +ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa, +jota hän ei ole vielä alkanutkaan.» + + * * * * * + +Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein +yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P. +Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin. + +Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu +hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella. +Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota +ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella +näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat +nuolella ampumista ja palloleikkejä. + +Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään +pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä +katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten +kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta +mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista +näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin +vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä +oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin +täällä oli kova meteli ja huuto. + +Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat +kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi +heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata +valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot +ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan +paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon +Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin +yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko. + +Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä +olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai +suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja +lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja +kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä +kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna, +niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli +vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja +kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä. + +Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen +arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat +alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa. +Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja +asestettuja. + +Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin +korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen +toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita. +Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta +nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta +talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella +puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen +vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt +alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni +aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle, +nälkä kurni jo suolia. + +Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat +alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien +taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan +keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät +siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja +heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle. +Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi +kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua. + +Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut +hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua. +Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset +miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä +laivalle päästyään. + +He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan +voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla +ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat +matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina. +Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä +— he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa +ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä. + +Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat +harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä +kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan. + +Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas +Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa +pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli +jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä +unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi +aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —. + + * * * * * + +Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli +kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin +kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin +länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia +kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien +herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto. + +Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta — +niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat +kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan +pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei +kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän +sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin +siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten +kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan. + +Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin +muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun +torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten +takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot. + +Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että +hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin +kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi +puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan +paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin +malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä +sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului. + +Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin +ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden +päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies +pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä +rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta +rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän +kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan +merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua +alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö +merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. — + +Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon +läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan +päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa +vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli +ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei +ollut koskaan heitä nähnyt. + +Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia. +Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen +muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että +asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian. +Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa +heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat +antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien +kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää +kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä +tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään; +kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli +ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan. +Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa +ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän +taivaallinen Isänne laupias on! + +— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä +luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän +sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan +uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä +oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän +kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä, +mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli +toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman +Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan +rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta +kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet +vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä +unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että +naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin, +rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta +säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle +apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta +vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin +on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti +hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja +pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin +käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän +oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he +muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi +ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä +se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia. +»Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta», +oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta +tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta +minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä +lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi +tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän +sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan». + +Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin +ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten, +jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli +sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan +alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan +viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa +majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli +myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa +muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen +ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa +ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän +rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja +heikkojen sijaan vankeuteen. + +Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt. +Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut +hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui +maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja +huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi +olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi +norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain +iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat +ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat +tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille +lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa +jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa +kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä +hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli +surmattava sielunsa. + +Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt +— Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset +hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään +palaakaan. + +Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti +takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen +vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin +partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav +vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut +hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten +kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka +eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään. + +Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän +istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui +siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan. + +Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti +sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta +pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin +tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää. +Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien +ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku +kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin +kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt +helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan +heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko +koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla +kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun +kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti +vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko +mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat +sävelet. + +Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan +unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui +unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve +Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset +siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa +laulaen: + +»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium +ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!» + + * * * * * + +Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot +lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa +ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu +jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan +sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa, +tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin +pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä +suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän +oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran +eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin +kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet +lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan +vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten +pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan +välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta +sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen. + +Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on +jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin +hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä. +Olav heittäytyi kaiteen yli. + +»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin +vakava kuin miksi me luulimme!» + +»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät +perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken +neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.» + +He asettuivat makuusäkkeihinsä syöden leipäpalan maaten. + +»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin +oikeita heittiöitä ja roistoja.» + +»Eiköhän Leif pidä puoliaan —.» + +»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se +tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.» + +»Onhan poika siksi vanha, etten minä voi häntä paimentaa.» + +»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä +kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —» + +Olav nielaisi viimeisen leipäpalan. Vähän ajan kuluttua hän virkkoi: + +»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin, +niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut +leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.» + +— Hetken kuluttua: + +»Minä luulen yöllä taas satavan», vanha Tomas virkahti. + +»Siitäpä tuntuu —», Olav vastasi unisena. + +Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin; +pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin +pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli. + + * * * * * + +Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä +ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä +tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen. + + + + +III. + + +Olav oli istunut eräänä iltana kirkossa nurkassaan torkahdellen. +Kuullessaan kuorista askelten töminää hän nousi ja lähti keskilaivaan. + +Suoraan häntä vastapäätä naisten puolella oli erään pilarin nenässä +Neitsyt Maria lapsi sylissä, kuu jalkojensa alla. Tänä iltana paksu +vahakynttilä paloi kuvan edessä. Sen juurella polvistui nuori nainen. +Olavin katsoessa nainen käänsi häneenpäin kasvonsa —. + +— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään, +mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —. + +Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta +hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan +hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen +nähdessään —. + +Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen — +silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui +kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina +laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli. + +Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut +ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan +muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin, +miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa +edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä. +Hän polvistui punaisella silkkipieluksella. + +Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle +kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan +vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan +äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa +jälkeen. + +Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan +ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä +pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan +koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli +vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja +suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä +olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan +punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas +kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku +oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen +ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi +suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne +välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän +muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin +kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina. + +— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen — +hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti: +naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja +viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin +vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn +ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti +jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty, +koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta. + +Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat +lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi +häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti +jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli +siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän +kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä +taas painui alas. + +Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa +sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka +niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että +olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —. + +Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne +ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän +häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä. +Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin. +Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui. +Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan +rukouspielusta kainalossaan. + +Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav +tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon +joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti +puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse +olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat; +vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea +pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli +vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot +olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen +kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen +suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara +tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja +kaunisvartaloinen, mutta lihavahko. + +Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki +pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja +apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti. + +Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan +virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen +mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan. +Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat +unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan — +ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa +läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt. + +Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle. +Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja +ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella +kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan +lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti +pimeässä —. + +Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön +pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta +vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat +vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen. +Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien +vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän +oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat — +ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä +kuin vastavirtaan —. + +— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän +oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja +paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa. + +Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas +ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle. + + * * * * * + +Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli +päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla +— hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa, +villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä +suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään +kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti +vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella; +oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen. +Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta, +kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia +sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia +työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se +oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan +näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka +kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen +hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta +esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi +— kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja +miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo +seitsemänneljättä vanha. + + * * * * * + +Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta; +sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka +toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu — +mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin +kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin +vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä. + +Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös +päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa +iltakirkossa. + +Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan +ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois +tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan +vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli +kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt +hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään — +vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut +ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän +eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai +kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan +unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan. +Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet +nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin +entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli +nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan. + +Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin +— hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana +hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin +ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva +kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen — +ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua +vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä +katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi +Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän +piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan +läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan. + +Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos +miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav +ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan +hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi +tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei. + +Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin +aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli +joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui +vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa +häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta. +Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi +tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi +ja valoisasti kuin päivänpaiste. + +Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he +koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen +nimeään. + +Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat +huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään, +että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he +olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin +omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli +peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki +tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen +enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja +harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki +heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika +huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta +sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että +hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset. + +Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa, +ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin. +Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut +ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli +kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan +nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin. + + * * * * * + +Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää +aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella +— hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä +paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei +hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin +munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille +— Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän +oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle +niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain +muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein +selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua, +jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä. + +Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he +aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat +taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä +kuljettajakseen —. + +Ja nyt oli kesä jo ehtinyt pitkälle. + + * * * * * + +Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan +naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen +ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän +kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi +jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi. +Hän nyökäytti naista seuraten. + +Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin +porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että +tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan +kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita +aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään +ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli +vallannut. + +Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski +maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta, +mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu +paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen +päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli +valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa. +Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja +kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat, +joita alhaalla oleva aurinko kultasi. + +Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen +niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon +päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät +lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa, +jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi +hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan +pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä; +seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa +olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan +ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein +nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun. + +He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa +valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon. + +Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti +hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu, +joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin +kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut +täyttä päivän valoa. + +Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat +kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski +odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan. + +Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat +pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän +huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein +pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa +oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä +kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen. + +Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta. +Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti. + +Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki +pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen +hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan +ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi, +että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän, +silkillä verhotun ruumiinsa. + +Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin +edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin +ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä, +niin makeaa että se oli vallan sakeata. + +Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen +sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän +kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet +ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat +aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren +ympärille. + +Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin +niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä +itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen +tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin +hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen +aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan +ja ihon tuoksua. + +Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla +naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla +voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten +antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt +naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen +vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan. + +Ei, tämä ei ollut _hän_ — ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi +kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan, +huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa +häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen +hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista +tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai +synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden +läpi, joka heidät erotti —. + +Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen +olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan +ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei +sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. — +Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen +vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei +Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —. + +Hän jännitti kaikki aistinsa kuullakseen selvästi hätähuudon, jota +hän ei kuullut luonnollisilla korvillaan eikä myöskään nähnyt +luonnollisilla silmillään olentoa, joka taisteli maan kahleissa. Nyt se +hiljeni —. + +Olav irroitti hiljaa vieraan naisen kädet kaulastaan, vetäytyi hänestä +irti. Nainen seurasi ja katsoi häneen — Olavia pyörrytti nähdessään +toisen aran, nöyrän eläimen-katseen. He olivat niin toistensa näköisiä, +että hän oli melkein sairas halusta saada suudella eläviä huulia — ja +kuitenkin hän tiesi siinä olevan vieraan, joka tuijotti häneen pyytäen +ja vaatien, hirvittävä yhdennäköisyys silmien pohjalla. Mutta hänestä +tuntui, että hänen oli käytettävä kaikki voimansa vapautuakseen hänestä +— oli aivan kuin niitten kovimpien öitten viettelys, jolloin hän oli +ajatellut kotilahtea — ajatellut pujahtaa pakoon ja päästä kaikesta —. + +»Ei, Ingunn, minä tottelen —. Auta Maria!» + +Nainen tarrautui häneen, kuten aalto paiskautuu laivan keulaan ja +Olavin täytyi nousta varpailleen, saadakseen hänet irti. Pitkät, +valkoiset kädet vielä viimeksi hapuilivat häntä. Olav kääntyi ja läksi +—. + +Takaapäin Olav kuuli matalan, pitkän parahduksen ja sitten huutoa, +sanoja, joista sinkoili ivaa ja raivoa. Hän heittäytyi veräjän yli — +nutun lieve pidätti hetken. Nyt tulee varmaankin ihmisiä, Olav arveli, +eiköhän nainen huuda väkeään —. Hän juoksi valkaistavien pellavien yli +ja joittenkin karjarakennusten väliin, tuli sitten paaluaidan viereen. +Se oli kahden miehenmitan korkuinen, mutta mitäpä siitä —. + +Hän ei itsekään tiennyt, miten hän pääsi sen yli. Hän seisoi kuivalla +nurmikolla heinärukojen keskellä — hän muisteli työntäneensä jotain +aitaa vasten ja samalla hänelle välähti mieleen, että hänelle oli +käynyt näin kerran ennenkin — hän oli paennut aidan yli. + +»Niin se onkin.» Hän sanoi sen ääneen — pysähtyi ja kuunteli, +kuuluisiko talosta mitään. Hän oli toisella puolella taloa kuin mistä +oli tullut naisen kanssa. Olav ei kuullut mitään — sitten hän läksi +juoksemaan vainion poikki lähintä metsikköä kohti. + +Päästyään metsän läpi hän keksi pienen polun, joka johti joittenkin +läjien ohi alas suon poikki jokea kohti. Hän ei tiennyt missä oli +— laakso siinä oli, mutta hän seurasi joen viertä kulkevaa polkua +ajatellen kaupungin porttien olevan jo suljetut; ilta yhä pimeni; hän +ei enää pääsisi kaupunkiin ja tuskinpa enää tänä yönä Peuraankaan. +Olkoon sitten niin. — Hän pyyhkäisi kädellään tukanrajaa ja huomasi +kadottaneensa hattunsa. No niin, olkoon vaan — Siinä kulki porraspuu +joen yli ja saavuttuaan mäelle vasta rannalla, hän näki hämärissä +valoisan kaupungin muurin ja korkeat, vaaleat vahtitornit. Hän seurasi +yhä poluntapaista pohjoista kohti — Thamesin suuntaan näkyi vain olevan +suonsilmiä. + +Miten kauas ja miten kauan hän oli kulkenut, siitä hänellä ei +ollut aavistustakaan, mutta hän arveli olevansa jossain kaupungin +pohjoispuolella. Vesilätäköitä loisti pimeässä ja karkeaäänisten +koirien haukuntaa kuului jostain. Olav tiesi, että kaupunkilaisten +metsäkoiria pidettiin jossain kaupungin ulkopuolella. Mutta yöllä se +tuntui kaamealta. + +Polusta vasemmalla näkyi kohoavan mäki, jolla kasvoi suuria puita — +niiden juurilla kellersi kuihtuneita lehtiä. Olavin aistit tajusivat, +hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta, tässä olevan niin kuivan +paikan, ettei paremmasta väliä. Hän nousi sinne — matalat, terävät +pensaat repivät ja raastoivat hänen vaatteitaan, hän huomasi sopivan +kuopan, asettui sinne kietoen parhaansa mukaan vaipan ympärilleen. + +Hän tunsi olevansa likomärkä ja hikinen melkein kauttaaltaan, sekä +paita että housut olivat kosteat. Olav veti miekkansa ja asettui +kyljelleen miekka kourassaan. Hän nukkui heti. + +— Herättyään pilkkopimeässä pelon ahdistamana hän luuli huutaneensa. +Yrittäen selviytyä unen vallasta hän ei tiennyt ensinkään missä +oli — hän makasi paljaalla maalla ja pimeä liikkui ja värisi hänen +ympärillään, hän oli likomärkä ja jääkylmä ja hänen sydämensä oli +pakahtua epätoivoon ja syyllisyyden tuntoon. — Hän makasi kuihtuneilla +lehdillä —. + +— Sitten muistot alkoivat selvitä — hänen seikkailunsa ja unensa +kietoutuivat yhteen. Samassa kun hän muisti, miten hän oli joutunut +viettämään metsässä yötä, hän muisti unensakin ja hitaasti kaikkosi +pelko — kyllähän sen muistaminen oli ilkeää sekin, mutta sehän oli vain +unta — eikä hän sitä ollut tehnyt, hän ei voinut muistaa edes unessa +tehneensä sille lapselle mitään. Eihän hänellä ollut kolmikärkistä +tikaria matkallakaan muassa, se oli kotona hänen arkussaan. + +Hän oli seisovinaan vuoteen vieressä — pimeässä, se taisi olla metsää +— se vuode oli täynnä kuihtuneita, kosteita ja mädänneitä lehtiä, ja +puoleksi lehtien peitossa oli alaston ihminen. Lehdet peittivät sen +vyötäisiin asti ja ne peittivät kasvojen yläosankin. Hän ei ollut +varma, oliko se poika vai tyttö, mutta hän arveli sen olleen nuoren +neitosen — kehittymätön, matala rinta oli valkoinen ja näytti pehmeältä +— ja vasemman nännin vieressä oli kolmiomainen haava, kuin joku olisi +iskenyt siihen sisään kolmikärkisen tikarin. Verta oli vähän kihonnut +haavan alimmasta nurkasta — mutta se oli sellainen paha, äänetön +haava, josta ei paljonkaan lähde verta ulospäin — veri tulvii sisään +tukehduttaen ja pysäyttäen sydämen.. + +Ja hänet oli vallannut kaamea hätä siitä, että se oli hänen työtään +ja ettei hän jaksaisi sitä kantaa —. Hän koetti ottaa lapsen syliinsä +ja yritti saada siihen henkeä. Eikä hän muistanut edes unessakaan +työntäneensä tikaria. Ja sehän olikin vain unta. + +Kävi hiljainen tuulen henki, se huokaili puitten latvoissa ja kahisi +lehdissä. Hän makasi hytisten ja koettaen pimeässä erottaa ympäristöä, +joku pieni eläin liikkui kuivien lehtien välissä. Eikä hän ymmärtänyt +mitä se merkitsisi — kenellekään naiselle hän ei milloinkaan ollut +tehnyt pahaa, sen hän tiesi, paitsi Torhildille, mutta tämä oli pikku +tyttö. Hän muisti kuolleen lapsen kasvot lehtien keskellä ihan selvästi +leuka oli lyhyt ja leveä, suu täyteläinen, tukka musta eikä ulottunut +olkapäitä alemma. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa tämän näköistä. + +Se ei voinut olla Cecilia, hänen vaaleakutrinen tyttönsä Lämmin +helpotuksen laine täytti hänet, Ceciliaa ei uhkaa mikään vaara. + +Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet irtautua unesta. Joko se oli +pahojen voimien ilkeyttä tai se oli varoitus, jota hän ei ymmärtänyt +— ainakaan vielä. Ja hän ajatteli illan tapausta puistossa — oliko se +totta vai näköharhaa? Toinen oli ollut niin Ingunnin näköinen, ettei se +voinut olla oikeata — ja hän oli tuntenut miten Ingunn itse oli ollut +läsnä, aivan lähellä, valittaen surun ja voimattomuuden kahleissa —. Ja +hänelle selvisi yhtäkkiä: ellei Ingunn olisi saanut ääntään kuuluville, +jospa hänen olisikin pitänyt olla kuoleman ja voimattomuuden ja maan +kahleissa todistajana — Olavin antautuvan noidan valtaan, tai mikä se +lie ollut —. + +Hänen sisässään tuntui jotain murtuvan, ja sekä suru että hellyys +tulvehtivat lämpiminä täyttäen hänet niin, että joka solu hänessä +lämpeni — hän oli ollut niin vähällä murskaamaisillaan Ingunnin, +yritettyään koko Ingunnin elinajan kantaa häntä käsillään, mikäli +mahdollista. + +— Silloin hän yht'äkkiä muisti huutaneensa: auta Maria — hän ihmetteli +sitä itsekin: johan siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli Marialta +jotain pyytänyt. Hänen mielestään hänen ei sopinut mennä pyytämään apua +siltä, jonka pojalle hän oli uhmaillut. Hän oli lukenut Avensa, kuten +hän oli pienestä pitäen tottunut tekemään, osoittaakseen hänelle sitä +kunnioitusta, mikä hänelle kuului, mutta ei milloinkaan hyötyäkseen +siitä jotain. Ja niin hän nyt oli huutanut häntä illalla kuten eksynyt +lapsi huutaa äitiään —. + +Olav kääntyi toiselle kyljelle painaen päänsä käsivarteensa ollakseen +näkemättä pimeyttä. Salve Regina, mater misericordiae — hän aikoi lukea +rukouksen yhä uudelleen ja uudelleen kunnes nukkuisi, eikä ajatella +muuta. Niin, Maria, nyt minä tulen Taivaan Kuninkaalta armoa anoen —. + +— Väliin hän nukahti, heräsi jälleen, nukahti taas ja sotkeutui uniin, +joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, mutta kaikki olivat ilkeitä +— hän heräsi aina tuskallinen pistos sydämessään. Mutta yhä uudelleen +hän yritti nukkua ja kaikin voimin keskittää ajatuksensa samaan: +rukoukseen jonka tuli tänä yönä olla hänen kilpenään. + +Ja sitten hän vihdoin heräsi, huomasi auringon paistavan ja tunsi +olevansa täysin virkeä. Ja hänen mielensä täytti vieläkin aamuisen unen +hyvyys ja turvallisuus. Aamukylmä uhosi häneen mäestä, mutta hän jäi +pitkälleen tuijottaen metsänlaitaan, jossa kaste välkkyi sinivalkoisena +aamuvalossa. Pisarat liittyivät heinänkorsissa helmi helmen viereen. +Pensaat tummine, kovine ja terävine lehtineen loistivat kuin hiottu +teräs. Sininen auer hohteli vuoren rintamia verhoavien puitten välillä. +Uni häilähteli taas hänen mielessään kuin lempeä, maidonvalkea +aamuhämärä. + +Hän oli lepäävinään naisen helmassa, pää hänen sydämellään, ja +tuntemastaan syvästä, rauhallisesta onnesta hän tiesi, kuka siinä oli, +ja hän virkahtikin: äiti! Hän ei muistanut hänen kasvojensa piirteitä +— hän ei saanut niistä nyt kiinni — mutta unessa hän muisti ne +tunteneensa, vaikka hän olikin ollut äidin kuollessa älytön sylilapsi. + +Arnvid oli myöskin vilahtanut unessa, hänellä oli yllään pitkä, +valkoinen mekko — se lienee ollut munkkipuku — ja Arnvid oli jutellut +hänen äitinsä kanssa ikäänkuin hänen päänsä ylitse ja hän lepäili kuten +pikku lapsi äitinsä sylissä. Torfinn-piispan hän myös oli nähnyt. He +olivat kaikki valemeressä, kuten pilvet auringon loistaessa niiden +takana, mutta se ei loistanut häneen eikä se hänestä ollutkaan aurinko, +vaan jokin näky tai asia, jonka toiset näkivät, mutta hän ei nähnyt, +hän näki vain valon, joka hohti heistä — + +Pieni kirkonkello alkoi kilahdella aivan lähellä, Olav ponnahti pystyyn +jäykkänä ja viluissaan. Hän oli tullut hyvin tuhruiseksi: nuttu oli +ryppyinen ja likainen, Olav puhdisti vaatteitaan ja poimi pois lehtiä +ja roskia. Olisipa hänellä ollut vaippa huppuineen —. Hän riisui omansa +pois kantaen sitä käsivarrellaan, silloin ei pistäisi niin silmiin, +vaikkapa hän kulkikin avopäin. + +Olav kulki kellon ääntä kohti. Polku johti alaspäin pitkin +metsänreunaa. Kierrettyään pyökkimetsän kulmauksen hän katsoi +vaistomaisesti länttä kohti — ajatellen samassa, ettei suinkaan +maksanut vaivaa etsiä eilistä taloa: tuskinpa sitä tänään siellä +olisikaan. Pieni kirkko, jonka kellot soivat, oli erään puron toisella +rannalla, vähäisellä kummulla. Hän Iäksi sinne arvellen siellä +selviävän, mikä nyt oli epäselvää. + +Kirkko oli pieni, köyhä huone ja ilma oli raakaa ja ummehtunutta; Olav +arveli, ettei täällä usein messua lueta ja se messu, joka nyt oli +alkanut, oli tarkoitettu kymmenelle, kahdelletoista köyhästi puetulle +miehelle, jotka seisoivat alttarin lähellä ja joilla oli jokin yhteinen +merkki — lienee joku veljeskunta viettämässä juhlaansa. Ihmiset olivat +koristautuneet parhaansa mukaan. Mutta papin messukaapu oli kulunut, +lukkari ja kuoropojat olivat välinpitämättömiä ja käyttäytyivät vailla +siroutta ja arvokkuutta, papin kiirehtiessä jumalanpalvelusta kuin hän +vain koettaisi saada sen pian loppuun. + +Itselleen hän ei saanut mitään lohtua — sen vain, että hän +seisoi täällä tuntemattomana ja köyhänä näitten köyhien ihmisten +keskellä, jotka hänen kanssaan ottivat osaa tähän huolimattomaan +jumalanpalvelukseen. Hänelle selvisi kuitenkin, miten vähän merkitsee +keski-ikäinen mies, jolta on riisuttu kaikki se, millä varat ja +ylhäiset sukulaiset hänen mahtiaan lisäävät. Ja hän tajusi saavansa +oppia sen yhä selvemmin mitä kauemmas kotoa joutui. + +Kerran ennenkin hän oli saanut saman opin, hän muisti sen nyt — +nuoruuspäivinään, maanpakovuosinaan. Hänessä tulvahti selkeä, viileä +katkeruus. Senkö tähden hän oli palannut kotiin ja senkö tähden hän +oli viettänyt monen monet vuodet ainoan armaansa kanssa kuten pimeässä +talossa — jotta Jumala nyt taluttaisi hänet ulos, lukitsisi oven hänen +takanaan ja lähettäisi hänet jälleen kulkemaan. + +Hän näki kotitalonsa, kuten näyssä — selvemmin kuin milloinkaan näkevin +silmin. Sillan ja ranta-aitat, vuonon veden, joka loiski pilarijalkojen +välissä, pitkän, auringon paahtaman kattorivin ja talojen +ruskeanharmaat päädyt mäellä, Hevostunturin seinä takanaan, peltonsa, +joitten välissä oli harmaita ja ruskeita kalliopaasia, ympärillä +harmaat ja ajansyömät vuoret, joilla kasvoi tuulen käyristämiä +petäjiä, mutta laaksossa heinäpellot ja metsän. Eipä se ollut niin +suuri ihanuus, ettei hän suurempiakin olisi nähnyt, mutta se oli hänen +omansa; sieltä olivat hänen isänsä lähteneet maailmalle, ja sinne ne +olivat jälleen palanneet. Jos kaikki muu olikin hänen elämässään käynyt +toisin kuin mitä hän oli kuvitellut, perintönsä hän oli saanut takaisin +ja viljellyt sitä — hän ei ainakaan jättänyt jälkeensä vähemmän kuin +mitä hän oli käsiinsä saanut. Nyt siellä laiturin laidassa oli veneitä, +suuria ja pieniä, oli peltoja ja niittyjä, jotka hän oli uudelleen +perannut sammaleisesta ja vanhentuneesta maankamarasta Kverndalenin +puolelta. + +Köyhä miesjoukko astui yhdessä alttarin ääreen. Nyt hän näki heidän +merkissään olevan kuvan: Jeesus kumarassa ristinsä alla ja hänen +takanaan mies auttamassa häntä, kyreniläinen talonpoika. Se oli siis +kantajien veljeskunta. Eräs teineistä viittasi Olavia — luuli tämänkin +kuuluvan joukkoon. Olav pudisti päätään polvistuen siihen missä oi +seisonutkin, aivan oven suuhun. + +Ja ehtoollisleivän yksinkertaiseen muotoon pukeutuneena Taivaan +Kuningas astui alas, antaen itsensä köyhille ystävilleen Olav oli +ainoa, joka ei rohjennut astua pöydän ääreen. Olav oli vuosikaudet +tiennyt, että kun hänen pääsiäisenä _täytyi_ mennä — meni hän kuten +Juudas oli mennyt ehtoollispöytään. Läsnä ollessaan hän ei milloinkaan +ollut voinut käsittää, miten Juudas uskalsi — hänenhän piti ymmärtää +Jumalan tietävän, mitä hän oli tehnyt. Nyt hän oli samassa asemassa +kuin Keriotin Juudas: hän kulki toisten kristittyjen parissa, he +kohtelivat häntä hyvänä kristittynä, kuten apostolit olivat kohdelleet +toveriaan Juudasta istuessaan pöytään sinä iltana. Ja hän oli itse +ajatellut, että koko joukossa vain Hän toisena tiesi hänen petoksestaan. + +Tällaiseksi hän oli tullut. Kerran hänkin oli ollut kuni nuori vainio, +joka kasvaa voimakasta orasta siihen kylvetystä viljasta: esi-isiin +kuuluvien uskollisten miesten perinnöstä, uljaitten miesten, jotka +eivät kurkotelleet menetettyä onneaan kohti, kunhan vain säilyttivät +kunniansa tahratonna. Mutta nyt hän oli itse tehnyt elämänsä +sellaiseksi, hän oli nyt niiden hoidottomien peltojen kaltainen, joita +hän oli Hestvikeniin palatessaan tavannut rikkaruohon vallassa —. + +Olav nosti katseensa. Keskelle seinää oli maalattu kuva Herrasta +istumassa Kaanan hääpöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi Maria; +tämä ojensi kätensä tarjoilijoita kohti silmien katsoessa suoraan oven +suussa polvistuvaan mieheen: + +»Mitä hän teille sanoo, se tehkäät!» + +Olav ei tiennyt oliko hän kuullut sanat vai tulivatko ne hänestä +itsestään. + +Niin, puhdista minut, kuten maanviljelijä puhdistaa tulella ja raudalla +— ota omasi jälleen, niin että se voisi kasvaa Sinulle sadon! + +Vielä kerran hän näki Hestvikenin kuni kajastuksena. Sitten meren +harmaana, aalloilla hopea-välkettä, rannan vaipuessa sen takana harmaan +sinervänä. Ja hän näki itsensä pienenä ja yksinäisenä seisomassa +uloimman saariston äärimmäisellä rannalla. Hän odotti ypöyksin Häntä, +joka astelee kimmeltävillä aalloilla, kuten isäntä astelee pelloillaan +ja pysäyttää myrskyn, niinkuin maamies hevosensa. Ja rannalla seisova +mies on vapaa, niin vapaa, ettei sitä tajua kukaan muu kuin se, joka on +ollut pitkän synnintuskaisen yön ajan vankikomeroon tukehtumaisillaan. + +Soihtuja kantavien messu-apulaisten keskitse pappi astui pitkin köyhien +työmiesten riviä. Papin ottaessa rasiasta ehtoollisleipää, Olav rukoili +joka kerran hiljaa: Sinä rikas Kristus, armahda minua! Sinä rikas +Kristus — hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, miksi ihmiset häntä +siten nimittivät. Nyt hän sen ymmärsi. Herra, minä en ole arvollinen, +ettäs astuisit kattoni alle, minä olen tyhjä ja alaston, minulla ei ole +mitään, millä voisin Sinua miellyttää, mutta Sinä astut sisään tyhjään +huoneeseen, Herra, ja täytät luotusi siunauksellasi. + +Ehkäpä Sinä sentään vielä otat minut palvelukseesi jälleen. Jos minä +olen liian vanha oppiakseni lukemaan ja laulamaan Sinun kiitostasi, +lienen sentään kyllin nuori ja voimakas kelvatakseni vaihdettavaksi +pakanamailla surkeaan orjaan—. + +Hän huomasi silloin, että joku koputteli hänen vieressään seinään. +Keskenkasvuinen poika seisoi nakutellen kalkkia avaimellaan ja näytti +kärsimättömänä odottelevan oven sulkemista. Kirkko oli muuten tyhjä. +Olav nousi ja läksi. + +Veljeskunta kulki pellolla, pappi sekä hänen apulaisensa. Merkin +sininen silkki loisti kellertävän vehnäpellon yli. Poika sulki +kirkonoven ja juosta kippasi perään. Olav seurasi hitaasti jäljessä +astellen auringon valossa avopäin. + + * * * * * + +Laivavene oli poissa hänen saapuessaan läntiselle laiturille. — Hänen +oli kuljettava satamaan, jossa heidän aluksensa oli ja etsittävä +lautturi. Tämä nauroi nähdessään Olavin ja sanoi jotakin — Olav ymmärsi +tarkoituksen, vaikkei sanoja, hän nauroi myöskin ja pudisti Päätään. +Hän oli ihmeen iloinen ja tuntui kevyeltä — aivan kuin jonkin ratkaisun +edellä. + +Hän tapasi laivalla Rikardinpojat. Olav huomasi heidän puhuneen +hänestä — ja he katsoivat ivallisesti hymyillen häneen, joka palasi +niin myöhään repaleisena ja hatutta päin. Mutta he eivät olleet mitään +huomaavinaan, enemmän kuin Olavkaan. + +Rikardinpojat olivat tulleet hakemaan toisia kanssaan toivioretkelle. +Pohjoispuolella Lontoota oli jossain pyhäkkö, jossa oli ihmeitätekevä +Neitsyt Marian kuva; se oli kerran maailmassa, viikinkien ryöstellessä, +kätketty onttoon tammeen ja löydetty jälleen. Huomenna oli sen juhla. + +Olav ilostui. Hän oli aikonut huomenna mennä Marian kirkkoon. +Saarnaajaveljesten kirkkoa hän ei enää halunnut muistellakaan. + + + + +IV. + + +Seuraavana iltapäivänä Olav seisoi kirkkomäellä, pyhiinvaelluspaikan +ulkopuolella — hän etsiskeli seuralaisiaan. + +Pöly leijaili vaaleana pilvenä auringon paistaessa tallatun +nurmikon yllä — ihmisiä vilisi kaikkialla lähtöä tekemässä. Joukko +katumuspukuisia miehiä kantoi mahdottoman suurta puuristiä, joka huojui +heidän astellessaan mäkeä alas; he lauloivat kulkiessaan litaniaa ja +pölyttivät jalkoineen ilmaan uusia tomupilviä. Heidän laulunsa kaiku +hymisi vielä kauan heidän mentyään pitkänä äänivirtana ja korviin +kantautui ratsastavan kansan hevosten töminä, huilun valittava sointu +ja harppujen syvä jyminä. + +Ylt’ympäri kenttää kohosi pyökkimetsä muurina ja sen latvat hohtivat +kelmeässä auringon valossa harmaansinistä taivasta vasten — oli kuuma +päivä. Mäen alla oli puronvarsiniityllä markkinat: savu nousi roviosta +metsikön yli; joku paistoi siellä härkiä ja kokonaisia lampaita, ja +kaupustelijoiden terävät äänet kuuluivat keskellä humaltuvien ja +ilakoivien ihmisten hälinää. + +Vielä kulki yksi ja toinen kirkkoon ja sieltä pois. Mutta aamulla oli +suuri kirkko niin tupaten täynnä kansaa, että Peuran miehet töin tuskin +pääsivät tuppautumaan sisään messun aikana, eivätkä he olleet nähneet +kerrassaan mitään. Ja sekös vei aikaa, ennenkuin he olivat päässeet +tunkeutumaan siihen kappeliin, jossa Tammen Neitsyt Maria oli. Siellä +paloi ainakin satakunta vahakynttilää, oli vallan elävistä liekeistä +seinä — kulta ja hopea vain kimalteli. Kuva oli pikimusta, kasvot +pitkät, jäykät ja kovat, päässä kultakruunu, ja kultavaipan laskoksista +katseleva lapsi muistutti puumähkyrää. Mutta se oli ikivanha ja sangen +arvokas. Pyhäkössä ei ollut tilaisuutta pitää pitempiä rukouksia, +siellä tunkeili kansaa niin paljon. + +Kun he sitten pääsivät eväsreppujensa kimppuun, he ostivat omenaviiniä +— se oli aika hyvää ja nousi päähän; sitten he eksyivät toisistaan +tungoksessa markkinapaikan lähettyvillä. Olav ja Tomas olivat kauimman +aikaa pysytelleet yhdessä, mutta sitten Tomaksen teki mieli kuunnella +niin kauan vaeltavaa laulajaa, että Olav kyllästyi odottamiseen ja +läksi eteenpäin. Hän seisoi metsän reunassa katsellen löytäisikö jonkun +joukostaan ihmisvilinässä, joka kuhisi mäellä sinne tänne. + +Hän koetteli nutun alla, vyön välissä, säilyttämiään kääröjä. +Niissä oli lahjoja, jotka hän aikoi lähettää kotiin — viimeisenä +tervehdyksenä. Signelle ja Iinalle koristellut samettikäsineet, +Cecilialle koralli- ja kultahelmikoristeinen rukousnauha, Eirikille +tikari. Vaikka nythän Eirik perisi kaikki hänen aseensa — paitsi +Ættarfylgja-tapparaa; hänen täytyy muistaa lähettää kotiin sana, että +se kirves seuraisi Cecilian sukuhaaraa. + +— Ajatukset suhisivat kuin olisi mehiläispesää hätyytetty. Hän yritti +päästä niistä eroon — katseli ympärilleen eikä nähnyt omaa joukkoaan +missään. + +Jostain metsästä takaapäin hän kuuli laulua; se kuulosti +tanssilauluilta. Olav kääntyi ja läksi kulkemaan metsäpolkua — +tanhupaikasta hän varmaan tapaisi ainakin Galfridin ja Leifin. + +Hetken päästä hän saapui suurelle niitylle keskellä metsää. Joukko +leikkijöitä seisoi keskellä kenttää lepäämässä. Puitten juurella +nurmikolla loikoili ihmisiä syöden ja juoden. Pieni poika juoksi Olavia +kohti, kompastui ja kaatui. Olav nosti maasta kohti kurkkuaan parkuvan +pikku miehen ja yritti sitä hillitä. Hän seisoi lapsi käsivarrella +ympärilleen katsellen. Silloin tuli lihava, nuori, kaunis vaimo +juosten. Olav hymyili ja pudisti päätään hänen sanatulvalleen. Äkkiä +hän painoi pojan rintaansa vasten suudellen häntä ennenkuin ojensi +hänet äidille. Se oli kuin jäähyväiset jostain —. + +Leikkijät asettuivat jälleen piiriin — siinä oli yksinomaan miehiä; +he kulkivat käsi toisen kainalossa ja alkoivat rajun ja kiihoittavan +laulun. Olav läheni, tunkeutuen katselijoitten joukkoon. + +Kummallinen, kajahteleva ja kiihkeä tanssi sai veren hänen suonissaan +läikehtimään: he lauloivat taistelusta ja hän muisteli kuulleensa +sellaista ennenkin — hänen sydämensä liikehti kuten liikehtii +multakumpu, jonka alta kuolleista herännyt pyrkii ylös — ja kun hän +näki ympärillä olevien kasvot, syke kasvoi yhä. Vanhat miehet seisoivat +etukumarassa päällään tahtia nyökäten, jännityksestä hehkuen. Suuret, +komeat emännät kuuntelivat ilme kovana kuin laulu koskisi heidän +kokemiaan onnettomuuksia. Olavistakin tuntui, että siinä oli jotain +koettua, mutta mitä, siitä hän ei päässyt perille —. + +— Silloin se vaikeni yht'äkkiä! Glaama-joki virtaili tulvillaan ja +kylmänä, varjossa päivä sädehti vielä vartiotornin huipuilla — linna +kohosi pienellä saarella virran keskellä. Ja hän seisoi rantaniityllä +katsellen miten jaarlin muukalaiset soturit tanssivat ja lauloivat +englantilaisten ja skottilaisten taisteluista. Totta vieköön — se +lauluhan se olikin! + +Muistot, joita hän ei ollut vuosikausiin ajatellutkaan, tulvivat hänen +sielunsa syvyyksistä esille, kuten vangit tyrmästään. Näyt vierivät +nopeasti ohitse — raivoisat taistelut, mies miestä vastaan, loimuavat +soihdut valaisemassa hurjaa kamppailua ahtaassa, pimeään avautuvassa +porttiholvissa — ja taas hän oli veneessä soudellen illanhämyssä +saareen Tukholman muurin ulkopuolella, ja tuhdolla häntä vastapäätä +istui jaarli, lyhyenä ja leveänä kuin luhdin ovi, murtumattoman +vankkana, karvaisena ja lämpimänä kuin uroskarhu, viininpunaisen vaipan +hohtaessa harteilla ja kirkkaitten silmien loistaessa taistelun- ja +seikkailunhaluisina — Alf-herra, Alf-herra, minun isäntäni! + +Tanssivien ketju sivuutti hänet eikä raju, kajahteleva laulu loppunut. +Miehet riippuivat toinen toisensa käsivarren varassa ja ketju liikahti +heidän nojautuessaan taaksepäin; aina heidän hypähtäessään koholle ja +polkiessaan tannerta heidän tulipunaiset, laulavat kasvonsa hohtivat +häilähtelevän pölypilven lävitse. Sitten tempautui koko piiri äkkiä +oikealle ja jälleen vinhaa vauhtia vasempaan —. Olavin täyttivät yhä +menneet muistot: miehistä, joiden ystävä oli ollut ihanalla, viileällä +tavalla, haarniskavarusteissaan yksinäisinä, mutta toisiaan suojellen +kiivin ja miekoin. Hornan kuiluun kaikki naiset, he tunkeutuvat +liiaksi miehen tielle! Hän näki tulenloimun erään kaupungin pimeitten +hirsipäätyjen välistä. Ja hän itse seisoi ovella kaksikymmenvuotiaana, +täysissä varusteissa — eräs neito, jonka nimen hän on unohtanut, +yrittää vetää hänet sisään ja kätkeä — hän nauroi, suuteli häntä +ohimennen lähtiessään porhaltamaan paljastettu miekka kädessä katua +pitkin siihen suuntaan, josta kuuli kuninkaan miesten torviinsa +puhaltavan — ja hänessä kuohui kiukkuinen pelko, etteivät vain jaarlin +miehet anna toisten pakottaa itseään laivoihin vastarintaa yrittämättä. + +Olavin kädet puristivat vaipan lievettä — hänen mielensä paloi: +miten hän oli saattanutkin tämän kaiken unohtaa! Ja nyt näky palasi +jälleen, talo mäellä lahden rannalla, se tuli nyt kumman kalpeana +ja kuihtuneena; mutta se oli täpötäynnä muistoja raihnaudesta ja +taistelusta hämärä harmaata ylivoimaa vastaan ja sairaasta naisesta, +joka riisti hänen nuoruutensa ja miehuutensa ja joka kuihtui +kuihtumistaan, vaikkakin tämä imi hänestä lakkaamatta voimaa Ja +äkkiä nämä muistot, kaikki mitä hän niistä tiesi, muuttavat — Herra +siunatkoon — nyt ne kiusasivat ja häiritsivät häntä. Eikö hän ollut +kuin vuoreen viety — tai kuin manalaan! + +— Laulu päättyi jyrisevään kiljuntaan, ja samassa tömähti puolisen +sataa jalkaparia samalla kertaa tantereeseen. Olavilta pääsi syvä +huokaus —. + +Piiri hajaantui ja katselijat läksivät pois. Olav liikahti eikä tiennyt +minne mennä. Silloin hän törmäsi johonkin — vilkaisi häneen ja huomasi +siinä sokean saarnaajaveljesten kirkosta. + +He seisoivat hetken toisiinsa tuijottaen — niin ainakin Olavista +tuntui: toisen kuihtuneet, sokeat kasvot, tuskan tai lieneekö ollut +katkeruuden uurtelemat, näyttivät olevan täynnä katsetta. Olav ei +ajatellut mitään, seisoi vain kuin naulittuna; sitten sokean kasvot +muuttuivat ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta. Niillä karehti +hymy hänen hapuillessaan eteensä käsillään ja sanoessaan jotakin. + +»Cognovis me?» [Tunnetko minua?] Olav kuiskasi arasti. + +Vieras — Olav huomasi, että hän oli vielä melkein poikanen — vastasi +heti samalla kielellä, mutta hän puhui niin nopeaan ja sujuvasti, ettei +Olav ymmärtänyt mitään. + +»Non capio bene latinum» [En osaa hyvin latinaa], mutisi Olav nolona. + +Toinen hymyili kohteliaasti toistaen saman hitaammin ja lyhyemmin. +Olav ymmärsi sen verran että hän oli eksynyt seurueestaan ja että hän +nyt pyysi Olavia viemään hänet jonnekin — kirkkoon. Viivytellen Olav +tarttui nuoren miehen käteen. + +Nuorukainen yritti saada keskustelua syntymään — latinaksi, englanniksi +ja ranskaksi, vähän kutakin. Olav ymmärsi hänen tarkoittavan, että hän +tunsi hänet dominikaanikirkosta. + +»Non es —» hän etsi sanaa sokea. Hän vilkaisi salavihkaa toisen +sammuneisiin silmiin. Ei, kyllä hänen täytyi olla umpisokea. Hän +hätkähti, siis joku oli näyttänyt häntä miehelle. »Non es caesis?» +[Etkö ole sokea?] Jännitys täytti hänet jonkinlaisella ilolla. Nyt hän +sai olla varuillaan —. + +Metsässä oli pimeää. Olav kuljetti vierasta varovasti kivien ja +puunjuurien yli — samalla pitäen tarkasti silmällä, olisiko metsikössä +ihmisiä. Olipa sattunut niin onnettomasti, että vieraan vasen käsi +lepäsi hänen oikeallaan — vai olikohan toinen sovittanut siten +tahallaan? Olavia hävetti nyt vaihettaa. Mutta hän piti toisen +miekka-kättä silmällä. + +Hän kulki odottaen, että kohta välähtäisi tikari — tai että joku +ryntäisi pimennosta — eihän tie ollut ennen leikkikentälle näin pitkä, +eikä polku näin kaita — ja täällä metsässä oli vielä kovin pimeätä. +Mutta sokean kysymyksiin hän vastasi levollisesti, että hänen nimensä +on Olav, on norjalainen ja kauppias. Hän olisi myöskin selittänyt missä +hänen aluksensa on — saakoon vaan sen tietää, ei hän aio pakoilla — +mutta yrittäessään sitä toimittaa, ei hän saanutkaan sitä selväksi +vieraalla kielellä. + +Ja samassa he olivat poissa metsästä. Olav talutti sokeaa miestä kohti +kirkkoa, joka hohti kalpeana illan hämyssä. Ja sekava, painostava pelko +valtasi nyt Olavin — tämä vieras ei aikonutkaan kohdata häntä tikarein +tai asestetuin miehin. Mutta kirkkoon sisälle hän ei menisi tämän +miehen kanssa! + +Silloin heitä kohti juoksi eräs palveluspojista huutaen nähdessään +isäntänsä. Tämä irroitti heti kätensä Olavin kainalosta, tarttui hänen +käteensä ja kiitti avusta. Olav oli mykkänä hämmästyksestä. Nuori +ritari kääntyi seuralaiseensa, laski kätensä hänen olalleen ja kulki +toisen ohjaamana eteenpäin, kääntyen vielä kerran ja tervehtien Olavia +sanomalla »vale!» [Voios hyvin!] + +Olav jäi seisomaan — nyt oli kaikki niin kummallista, että hän tunsi +pettyneensä. Hän katseli vieraan jälkeen. Kirkon vieressä olevan +luostarin portilla seurue oli nousemassa ratsaille. Ja vähän ajan +kuluttua he ratsastivat sen paikan ohi, missä Olav seisoi. + +Siinä oli useita ylimyksiä samettipuvuissaan, kultaiset käädyt rinnalla +riippumassa; heillä oli komeat ratsut ja kallisarvoiset valjaat. +Sokea ratsasti suurella oriilla, jota knaappi talutti. Jäljessä +ratsastavat palveluspojat olivat asestetut ja varustetut matkaa varten +ja viimeisenä kulki monta kuormahevosta. Olav arveli heidän tulevan +jostain kaukaa —. + +— Ja nyt hänelle selvisi, että sokea mies oli ollut kotoaan poissa +jonkin päivän. Ja niin oli vaimo lähettänyt yksin ollessaan hakemaan +Olavia. — Hän näki edessään puutarhan kaukaisimmassa nurkassa kätkössä +olevan lehtimajan, nuoren naisen, joka tuli hiukset voideltuina, vain +ohut silkkipuku verhonaan — ei se ollut mikään noita tai näköharha, +kuten hän oli itselleen uskotellut — olihan vain uskoton aviovaimo —. + +Raivo täytti Olavin ja hänestä tuntui, että hän olikin juuri se petetty +mies. Hänen kiukkunsa muuttui kuumaksi ja veriseksi himoksi — hänen +olisi tehnyt mieli ottaa nainen ja kuristaa hänet paljain käsin. Ja +samassa hänessä liikkui kummallinen, epätodellinen tunne, että hänelle +oli joskus ennenkin käynyt samoin —. + +Sitten verenkohu tasaantui ja punainen sumu hälveni hänen silmistään. +Hän tunsi maan jälleen jalkainsa alla ja hän katseli ympärilleen kumman +terävin ja selkein silmin. — Haalea valo lepäsi pyökkien latvoilla ja +yläpuolella oli taivaalla muutamia vaaleita pilven hattaroita; kirkon +harmaaseen seinään heijastui päivän kilon punerrus. Nyt oli melkein +autiota ja tallatusta nurmikosta kohosi pölyn ja kasteen sekainen haju. +Ja kylmän selkeästi Olav tunsi, että hän on kerran ennenkin ollut +samanlaisessa leikissä osallisena. Mutta tällä kertaa hän oli varas. + +Hän tarttui kaksin käsin vaippaansa kuten repiäkseen kahleet irti —. +Mutta hänen sielunsa syvimmistä komeroista — nyt kun hänen vihdoin +viimein oli pakko kurkistaa sinne — uumosi sanaton pimeys. Tämä oli +tarkoituksena siinä, mitä hän oli kokenut viimeksi. Toisen miehen +vaimo oli asetettu hänen eteensä niin, ettei hänen tarvinnut muuta +kuin ojentaa kätensä ja tarttua häneen. Eikä hän itse ollutkaan muuta +ajatellut kuin ottaa hänet — ennenkuin hänelle huudettiin ja häntä +varoitettiin, joko taivaasta tai kiirastulesta. Ellei häntä olisi +nykäisty pois, kuten äiti nykäisee lapsensa tulesta, olisi hän nyt itse +ollut aviovaimon häpäisijä —. + +Olav läksi astelemaan nopeasti, kuten pakoon näitä ajatuksia: Hän kulki +markkinatorin poikki. Mäellä, yhä lisääntyvässä pimeässä, hehkui vielä +nuotion jäte; eräässä paikassa nousi roviosta liekkejä; siellä oli +ihmisiä ja kaikki näyttivät olevan juovuksissa. Olav riensi eteenpäin; +hän saapui jälleen metsään leveälle polulle, joka johti mäelle. + +Hän yritti jonkinlaisella epätoivoisella kiukulla vaimentaa ääntä; piru +vieköön, minähän en _koskenutkaan_ naiseen. Minä olen kulkenut täällä +kuin eläin katsellen englantilaista narttua, sillä hän muistutti minun +mielestäni minun vaimoani. Ja kyllä hän saikin harmitella joutuessaan +siinä iässä naisen pauloihin — mutta minähän en ajatellut mitään +sellaista ja läksinhän minä heti pois huomattuani mitä hän tahtoi —. Ja +että sokea oli hänet tuntenut, sehän ei ollut mikään ihme; olihan hän +usein nähnyt sokeita miehiä — kerjäläisiä ja vanhoja ihmisiä — jotka +näyttivät näkevän koko ruumiillaan: he saivat koiran vainun ja kuulon. + +Mutta kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut sisäistä ääntä +vaikenemaan — eihän hän ollut kenenkään miehen kunniaa loukannut. +Mutta kulkiessaan sokean miehen kanssa metsän läpi hän ei ollut sitä +muistanut — hän oli ollut varma siitä, että tämä vainosi hänen henkeään +ja täydellä syyllä. Ja nyt hän myöskin tiesi, että hän oli tullut +vikapääksi johonkin, seuratessaan vieraan rouvan lähettiä — tai oliko +joku vanha rikos tullut päivänvaloon? + +Rientäessään yhä pimenevässä illassa metsätietä, jalka varmana kuten +unissakävijällä, yli kivien, kantojen ja oksien, hänestä tuntui, että +tämä pimeys, jota kohti hän yhä syvemmälle ja syvemmälle kiiruhti, oli +hänen omaa sisäistä pimeyttään, ja nyt hän oli saapumaisillaan kaikkein +syvimpään salakammioon. Kohta hän olisi pakoitettu peräytymään selkä +perimmäistä seinää vasten, mutta hän tiesi myös, että hän vastustaisi +ja taistelisi viimeiseen asti. Ja hän ymmärsi —. + +Ensin oli Jumala puhunut hänelle kasvoista kasvoihin — sinä yönä, +jolloin hän kadotti Ingunnin. Sinä hetkenä jolloin hän tiesi ainoan +ystävänsä jättäneen hänet, oli Jumala puhunut hänelle ristin +yksinäisyydestä. Ja sinä yönä, ja loin hänestä tuntui, että hän hikoili +verta tuskasta, oli Jumala näyttäytynyt hänelle kalmantuskasta, +ruoskimisesta, naulan jäljistä ja orjantappuroista verissään ja Hän oli +puhunut Olaville, kuten veli veljelleen: Oi, katsokaa kaikki te, jotka +teitänne kuljette, katsokaa tänne ja nähkää, onko suurempaa tuskaa kuin +minun tuskani! Ja hän oli nähnyt oman tuskansa verivirtoina valuvan +Hänen verisillä hartioillaan. Eikä hän vieläkään ollut jaksanut mennä —. + +Ja Jumala oli puhunut hänelle toisenkin kerran. Hän oli puhunut hänelle +pyhässä kirkossaan Olavin sen verran selvittyä tuskan kuumeesta, +että hän pystyi kuuntelemaan rauhan sanoja. Ja kuitenkin hän oli yhä +viivytellyt — hän ei ollut edes varma oliko hän nytkään kuullut kutsua +—. Ellei — + +— Mutta nyt tämä oli varmaankin tapahtunut, jotta hän olisi pakotettu +näkemään, kuka hän oli ja mikä hänen syntinsä oli. + +Ja hän seisoi samassa ikäänkuin ulkopuolella itseään — kuten seisotaan +aidan takana katsellen miestä, joka raataa rikkaruohoisella, +perkaamattomalla pellolla. + +Mies puuhaa karhunmarjapensaan ääressä, jota hän yrittää kiskoa +juurineen pois, hän raastaa vaatteensa rikki ja ruumiinsa verille. +Mutta rikkaruohoa, karkeita ja haisevia ohdakkeita, juolavehnää +ja leskenlehtiä hän ei ole näkevinäänkään. Eikä kuitenkaan +karhunmarjapensas tukehduta hänen peltonsa viljaa: kyllähän se kasvaa +suureksi seisoessaan täydessä kukoistuksessaan, mutta se ei levittele +siemeniään, eikä leviä kaikkialle, sen saa kerta kaikkiaan hävitetyksi, +jos ryhtyy siihen puuhaan. Eikä sitä kukaan halveksi sen siinä rehevänä +ja hyödyttömän kauniina kukoistaessa. + +Hän oli vain tahtonut tunnustaa suuret syntinsä. Sillä kyllä ne +lienevät veriruskeita, taivaan valtakunnassa vallitsevien lakien +edessä. Sen hän oli aina tiennyt, mutta hän oli myös tiennyt, että +miesten kesken mitataan toisin. Ja sen lain mukaan, joka vallitsee +hänen arvoistensa miesten kesken, hän oli vain tehnyt sen, mikä olikin +tehtävä — puolustanut omaa ja vaimonsa kunniaa. + +Vieläpä vaikka se tulisi julkikin, mitä hän salassa oli tehnyt, murha, +ilkityö — ei ole sanottu, että hänen jälkimuistonsa olisi silti +häväisty; hän sovittaa tekonsa mestauspölkyllä. Ei ainoakaan mies hänen +vertaisistaan pitäisi häntä rikollisena — vaikkakin he tietäisivät +kaikki. Olav näki nyt, että jossain hänen sielunsa komeroissa oli tämä +tieto aina olemassa. + +— Hän oli silloin ollut siksi nuori, ettei ollut muuta mahdollisuutta +kuin tehdä itse vääryyttä, koska hänen kohtalonsa oli punoutunut +toisten miesten vääryyksiin ja onnettomuuksiin. Mutta kaikki sitä +seurannut paha oli johtunut siitä, että ne, joiden tuli huolehtia +kahden lapsen oikeuksista, olivat joutuneet pettämään Ingunnin ja +hänet. Ja vihdoin viimein pahin, väärä rippi, pyhän ryöstö, joka poltti +sekä suuta että sydäntä — hänet oli ajettu tähän askel askelelta, sillä +hänen oli pakko ottaa omiin käsiinsä oma ja kasvattisisarensa asia, +ja hän oli joutunut tarttumaan siihen väärin ottein ja tottumattomin +lapsen käsin. + +Hän ei ollut milloinkaan pohtinut asiaa selväksi tältä puolen, mutta +hän oli kaikessa hiljaisuudessa tiennyt, keskellä hätäänsäkin, Jumalan, +kaikkitietävän, näkevän kaiken paljon selvemmin kuin hän näkikään +— hänen suurimmat syntinsä olivat yhtä paljon vieraitten syntejä +kuin hänen omiaan. Hän kantoi toistenkin taakkoja peruuttamattomasti +sidottuina omien syntiensä vyyhteen. + +Ja sitten hän oli kumartunut syvään lyöden rintoihinsa teinin +rukoillessa confiteoria messussa: hän oli valmis tunnustamaan: tässä +joukossa ympärilläni ei ole ainoatakaan, joka olisi tehnyt niin +mustaa syntiä kuin minä. Jumalan oikeudenmukaisuuden peilissä hän +näki olevansa vajonnut niin paljon näitä muita syvemmälle kuin tammen +kuva painuu lampeen syvemmälle ympärillä olevan metsikön kuvaa. Ja +ihmistenkin mitan mukaan hän oli pitänyt itseään tammena näreikössä. + +Mutta tässä ylimaallisessa valossa, joka nyt loisti hänen pimeyteensä, +hänelle selveni vihdoin mitä hän sydämensä sopukassa ja kaikessa +salaisuudessa oli tahtonut Jumalan kädeltä kätkeä: syntisen ylpeyttä, +joka on vaikeampi voittaa kuin vanhurskaan itsevanhurskaus. — Oli miten +tahansa, pikkusyntejä minä en ole milloinkaan tehnyt! + +Kaksi kertaa oli Jeesus Kristus puhunut hänelle armonsa ihanuudessa +— ja hän oli paennut kuin arka koira. Kaksi kertaa ääni oli puhunut: +Katso, kuka minä olen, katso minun rakkauteni syvyyttä! Nyt se sanoi +hänelle: Katsohan, mikä sinä olet. Katsohan vain, ettet ole muita +suurempi syntinen! Katsos, sinä olet yhtä pieni syntinen! + +Miekka tunkeutui viiltäen hänen sydämensä syvimpiin juuriin. Non veni +pacem mittere, sed gladium; Qui invenit animam suam, perdet illam, +et qui perdiderit animam suam propter me, inveniet eam. [Minä en +tullut tuomaan rauhaa vaan miekkaa. Joka tahtoo pelastaa sielunsa, +se sen kadottaa, mutta joka kadottaa sielunsa minun tähteni, hän sen +löytää.] Olav näki näiden sanojen totuuden selvemmin kuin hän oli ennen +aavistanutkaan ja kun hän ne tajusi, tuntui hänestä kuin hän olisi +vaipunut suuren valtameren jääkylmien vesien alle. + +Hän nauroi tuskasta juostessaan synkän metsän halki. + +Hän oli ollut olevinaan peloissaan elämänsä menettämisestä — hän, +joka oli ollut jo niin kauan elämäänsä kyllästynyt, eikä hän olisi +jaksanut muuta kuin Ingunnin vuoksi pysyä elossa päivääkään. Hän ei +halunnut siihen takaisin — hän ei joutunut mitään uhraamaan, vaikkapa +hän nyt valitsisikin tottelevaisuuden, köyhyyden, siveyden, vieläpä +lopuksi orjuuden ja marttyyrikuoleman, sillä sitä, mistä hänen oli +luovuttava, hän ei pitänyt minkään arvoisena, mutta se, mikä odotti, +houkutteli verrattomilla voitoilla — seikkailuilla, kaukoretkillä, ja +lopuksi tulisi rauha ja Jumalan anteeksianto ja pääsy jälleen hänen +seurakuntaansa. + +Mutta nyt hän vihdoin viimein ymmärsi, että hänen oli valittava, ei +Jumalan ja tämän maailman tai edes ajallisen elämänsä välillä, vaan +Jumalan ja oman itsensä välillä —. + +Polku vei avoimelle tasangolle — kulki mäenvierua, josta oli metsää +kaadettu. Hän näki nyt yläpuolellaan suuren alan taivaankantta tummana +ja täynnä tähtiä. Hänen alapuolellaan oli alho tai pieni laakso, hän +näki hämärästi puitten latvojen yli; puro solisi jossain alhaalla. + +Hän hiljensi vaistomaisesti askeleitaan. Ilman kosteahko henki siveli +vilvoittaen hänen hikisiä kasvojaan. Olav kuivasi niitä jonkin kerran. +Ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui, huomatessaan kulkevansa niin +korkealla, avaruuden levitessä joka puolella hänen ympärillään— että +hänet oli viety erämaahan; hän kulki täällä ypöyksin ventovieraassa +maassa tietämättä missä oli. Täällä ei ollut ainoatakaan tuttua +paikkaa tai ainoatakaan tuttua seikkaa, mihin turvautua päästäkseen +näkemästä, mitä ei halunnut nähdä; eikä kansan vieras kieli, jota hän +ei ymmärtänyt, saanut sitä Ääntä vaiennetuksi, jota hän tahtoi päästä +kuulemasta —. + +Olav pysähtyi äkkiä. Tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä voimia +ympäröivästä pimeydestä ja jalkojensa alta kylmää uhoavasta maasta, +niin että hän tunsi minänsä kasvavan ja uhman lisääntyvän: Miksi Sinä +kohtelet minua siten? Moni mies on tehnyt pahempia — ja katalampiakin +— tekoja. Mutta Sinä et aja heitä pois kodistaan ja rauhastaan etkä +ahdista heitä, kuten Sinä ajat ja ahdistat minua. + +Vastaus tuntui tulevan hiljaisuudesta aavan tähtitaivaan alta ja +metsästä, jossa yö äänteli hiljakseen, laaksonpohjassa virtailevan +purosen solinasta: + +Koska sinä minua rakastat, minä etsin sinua. Koska sinä minua ikävöit, +minä vainoan sinua. Minä ajan sinua takaa, koska sinä paetessasikin +kutsut minua —. + +Tie muuttui äkkijyrkäksi — hävisi sitten sakeaan metsään. Olav pysähtyi +jälleen, heittäytyi maahan mustan aukon suulle, joka johti lehtimetsän +uumeniin ja istuutui pää käsien varassa. + +Näyt tulivat parvina hänen voimatta niitä estää. Hän voihkasi ääneen. +Tämän nähdäkseenkö hänet johdettiin aivan alkujuuriin, nuoruuteensa +asti? Hän oli salaa ylpeillyt nuoruudestaan: Minulla oli kuitenkin yksi +voima vastassani, minun oli oltava yksin, minua ei kenkään auttanut ‒ ‒ +mitä minä tein tai tekemättä jätin, ne eivät olleet henkipaton tekoja. + +Eikö kukaan sinua auttanut —? Hänen eteensä kuvastui pieni, tuikuttava +valo, kalvolyhty oli pimeän tallin lattialla, ja huoneessa oli +kaksi miestä. Hän tunsi Arnvid Finninpojan kasvot, alakuloiset ja +säikähtyneet — hän oli juuri syöttänyt ystävälleen valheen. Niin, tämä +_synti_ oli hänen oma syntinsä, eikä kenenkään toisen. Nyt hän näki, +tämä oli varmaankin ensimmäinen synti, jonka hän teki tieten tahtoen: +vierittäessään rikoksensa ystävänsä harteille, ystävän, josta hän +tiesi, ettei tämä milloinkaan kieltäytyisi kantamasta toisen taakkoja. + +»Ei —!» Hän oli sen kuiskannut henkeään pidättäen. Sitä hän ei tekisi — +tehkööt munkit ja papit, hän ei sulkeutuisi siihen itsensä-tutkiskelun +kammioon, josta he puhuvat, asetelkoot he vain kuvastimia, johon +Jumalan valkeus ja ihmisen pimeys heijastuvat. + +Mutta hän ei voinut puolustautua — pimeässä loistava valo alkoi loimuta +ja hän näki sen valossa lukemattomia asioita, jotka hän oli ehdoin +tahdoin unohtanut. + +Eikö kukaan ollut häntä auttanut —! Ne, joilta hän oli apua pyytänyt, +olivat häntä auttaneet, sekä Arnvid että hyvä piispa, Torfinn-herra. +Niitä miehiä hän oli rakastanut ja ihaillut ylempinään — alemmiltaan +hän ei ollut milloinkaan pyytänyt mitään. Mutta hän oli käyttänyt +hyväkseen näiden miesten ystävyyttä yhtä paljon kuin hänen alaisensa +olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Ero oli vain siinä, ettei hän ollut +milloinkaan ajatellutkaan pitää ystävinään ja vertaisinaan niitä, jotka +tulivat häneltä jotain pyytämään. Hän oli antanut lahjansa säälistä, +välinpitämättömänä ja ylpeänä. Mutta ne miehet, jotka olivat ottaneet +hänet suojaansa, olivat kohdelleet häntä apua tarvitsevana nuorempana +veljenä. — Nöyryytys vyöryi hänen sydämessään kuten vuoren vieremä — +hän oli tukehtua kiviröykkiöitten alle. + +Hyvä Jumala, tätä minä en tahdo. Ingunn, auta minua, hän huusi +tuskissaan — ole minun todistajani — Ingunn, sinua kohtaan minä en +milloinkaan tehnyt vääryyttä —. + +Ja taas hän tunsi sanomattoman selvästi, miten lähellä Ingunn nyt oli. +Kuolema kätki hänet vain kuin pimeyden sisään. Mutta hän kuuli Ingunnin +vastaavan aivan vieressään ja niin suuren tuskan vallassa, että elävät +ihmiset muuttuivat sen rinnalla ymmärtämättömiksi lapsiksi: + +»Minä olen sinun todistajasi, Olav, ja jokainen, jota kohtaan sinä +olet ollut laupias, todistaa sinun hyvistä töistäsi. Niitä on paljon, +Olav, sinä olet koettanut antaa Jumalalle hänen lahjansa takaisin +moninkertaisena. Mutta sinun teoillesi on käynyt kuin kuihtuneelle +viljankorrelle, joka on kauttaaltaan madonsyömä —, ne ovat olleet niin +kauan rikkaruohon vallassa —.» + +Hän näki ne itsekin, ne olivat heikkoja ja kalpeita tähkiä, jotka +eivät jaksaneet työntää kylliksi siementä. Hänen sisin tahtonsa +oli pakottanut ne esille — se tahto, jonka Jumala oli antanut +hänelle suojaamista ja johtamista varten. Mutta himot ja halut ja +vastahakoisuus ja ymmärtämättömyydestä johtuneet harhaiskut olivat +voittaneet tämän tahdon, kuten vasallit voittavat herransa. Salainen +ylpeys oli pitänyt häntä siinä uskossa, etteivät hänen syntinsä olleet +ainakaan lähtöisin pelkuruudesta, enemmän kuin halpamaisuudestakaan. Ja +nyt hän näki sälyttäneensä suuret syntikuormansa muitten kannettaviksi, +sillä hän ei ollut jaksanut omistaa omakseen holtittomuuttaan ja +pelkuruuttaan ja ajattelemattomuudesta tekemiään erehdyksiä. + +Hän oli hankkinut itselleen hyötyä ja menestystä sekä vehkeillen että +rehellisesti eläen, sekoittaen toisiinsa sekä valhetta että totuuden +jyväsiä, käyttäen hyväkseen niitä ani harvoja ihmisiä, joita hän oli +pitänyt kyllin hyvinä kutsuakseen heitä ystäväkseen, rakastaakseen ja +kunnioittaakseen heitä. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kertoa +heille koko elämänsä totuutta, sillä hän tahtoi heidän pitävän häntä +arvossa — ja koska hän tarvitsi heidän apuaan. Hän oli suuressa velassa +ystävilleen — hän, joka oli säälinyt jokaisen velallisen miehen +surkeutta. + +— Hän ei ollut puhunut totta piispa Torfinnille enemmän kuin muillekaan +ystävilleen, kunnes hän oli miltei unohtanut, mikä oli totta —. Sekin +oli vaihetta, kun hän käytti oikeutta morsiameensa — vain siksi, +että ilkeät ihmiset tahtoivat heiltä riistää heidän oikeutensa. Oi +ei, hän ei ollut tarmokas, viisas mies ottaessaan Ingunnin omakseen, +arvellessaan, että jos asiasta riidellään, sillä on voitto, joka on +ottanut asian haltuunsa. Totuus oli toinen, nöyryyttävä — ja samassa +virtaili näistä lapsuuden rakkauden muistoista häneen lämpöä, kun +ne nyt vihdoinkin tulvehtivat alastomina, vapaina kaikista niistä +valheista, joihin hän oli yrittänyt ne kietoa. Silloin Frettasteinissa +ollessaan hän oli ollut vain lapsi, eikä hän ollut lainkaan ajatellut, +tekikö hän oikein vai väärin omistaessaan nuoren morsiamensa hurjana +ja raisuna, himoiten nauttia koko hänen suloudestaan ja hempeydestään +— hän ei ollut ajatellut sen enemmän kuin lapsi, joka tarttuu käsiksi +kaikkeen mitä mieli tekee, ajattelematta vaikka tavoitellessa +sattuisikin kaatumaan —. + +Hän näki suljettujen silmäluomiensa läpi kivikkorotkon jonka pohjalla +kivien alitse juoksi puro ja jonka reunoilla punaisia horsmia huojui. +Ingunn astui hänen edellään; hän näki tämän pitkän, notkean selän +punaisine mekkoineen; Ingunn kulki palmikoiden pitkää, tummankellervää +tukkaansa, ja hän oli Olavin mielestä niin kaunis, että hänen täytyi +kuin loihdittuna astella hänen jäljissään. Suoria kuusia kohosi +jyrkänteen reunalla, ja kuulaassa kesäillassa saattoi nähdä tunturien +painuvan kauempana äkkijyrkkinä laaksoon. Olav kulki Ingunnin takana +mieli täynnä muistoja heidän luhtiöistään ja ylpeänä omistaessaan koko +hänen ihanuutensa. Ja jouduttuaan rotkon laitaan, jossa Mjösen lepäsi +syvyydessä metsien tummien harjujen keskellä — siellä oli suurien, +värisevien haapojen välissä pieni nurmikko — silloin hän juoksi, +sieppasi Ingunnin takaapäin, käänsi hänen kasvonsa omiaan kohti. +Ingunnin kasvot olivat kalpeat, lämpimästä kosteat; tarttuessaan häneen +hän huomasi tämän antautuvan ja värisevän alkeellisen olennon tavoin. +Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi Steinfinnin kuolevan ja ennenkuin hän +oli aavistanutkaan kenenkään tahtovan särkeä heidän välillään tehtyä +sitoumusta. + +Kuluneina vuosina hän ei milloinkaan ollut uskaltanut muistella +pohjiaan myöten, miten kaikki oli tapahtunut, — muisteli vain omaa +nuoruuttaan ja nuoren tytön suurenmoista ihanuutta. — Kaipaus kuristi +häntä ja kuumensi hänen silmäkuoppansa tulikuumiksi. + +Olav nousi käsien valahtaessa alas. Hän tuijotti eteensä tähtitaivasta, +joka kaareutui sametinmustana ja kullanhehkuisena ventovieraan maan +yllä, jossa hän harhaili eksyneenä. Hän tunsi huomaamattaan nuotion +käryä — mistä lienee yön helmasta. + +Hän aavisti nyt selvitelleensä koko elämänsä onnettomuuksien vyyhdin +loppuun asti. »Salaisista synneistäni puhdista minut, Herra», hän oli +oppinut aamurukouksessaan — ja aina tätä psalmia muistaessaan hän oli +ajatellut omia pahoja tekojaan. Hän näki nyt kaiken sen, minkä hän oli +tahtonut kätkeä sekä Jumalan että ihmisten silmiltä, hän ei tahtonut +millään hinnalla myöntää erehtyneensä heikkoudesta, lapsellisesta +ajattelemattomuudesta ja sokeasta himosta: ennemmin hän ottaisi +harteilleen kannettavakseen paljon pahempia tekoja ja niin raskaita +murheitten taakkoja, että niitten alle nääntyisi. Kunhan vain näyttäisi +siltä, että hän oli toiminut ehdoin tahdoin ja ottanut murheet +niskoilleen tieten tahtoen. + +— »Ja varjele palvelijaasi julkeilta ihmisiltä: älä salli heidän +vallita minua, säilyäkseni tahratonna —.» Etten taivu vihollisteni +edessä, hän oli tarkoittanut. Eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin +hänen luonteensa kirkkautta ja suoruutta, tuo hänen taipumattomuutensa +vihollisten edessä, ettei hän milloinkaan taipunut sellaisen edessä, +jota hän ei kunnioittanut tai jotka vastustivat häntä; heitä kohtaan +hän oli tyytymättömän arvokas tai kylmän uhmaava. Ystäviensä parissa +hän oli taipuisa, vieläpä vilpillinen ja valheellinenkin; vasta silloin +hän oli tajunnut rakastavansa nuoruutensa morsianta, kun koko hänen +sielunsa oli lämmennyt ja muuttunut taipuisaksi kuin vahakynttilä +kovassa kuumuudessa —. Hänenhän olisikin pitänyt rukoilla: rohkeutta +tunnustaa häpeävänsä, voimaa toimia oikein ja sanoa totuus kysymättä +niiden mieltä, joista piti. + +Mutta hän oli aina itse luullut olevansa vakaa ja luja, tarmokas +mies; hän oli itse valinnut Kaiuin surkean osan ja valinnut sen +pakosta, joutuessaan sidotuksi jo hamasta lapsuudestaan heikkoon ja +arkamieliseen vaimoon tämän turvaksi — ja hänen oli täytynyt monta +kertaa pakottautua olemaan luja — sulkea omantuntonsa suu sen sanoessa, +etkö sinä tiedä miten helposti mies tekee huomaamattaan väärin +kysymyksen ollessa rakkaudesta tai ystävyydestä kun ilot ja riemut +houkuttelevat. — Hän oli tietänyt pelaavansa vaarallista peliä — mutta +hän ei ollut pelannut ensinkään, hän oli vain pyöritellyt nappuloita +järjettömän lapsen tavoin. Hän ei ollut valinnut Kainin osaa; hän ei +ollut itsekään selvillä milloin hän valitsi —. + +Olav puri hampaansa yhteen. Oli niinkuin joku toinen olisi sanellut +hänelle tuomion, ja hän olisi yrittänyt puolustautua, kieltää. Mutta +hän muisti iltaa puutarhassa: vaikka hän oli siksi vanha, ei tarvittu +muuta kuin nuori nainen häntä viekoittelemaan, ja hän tavoitteli +ensimmäistä edessään leikkivää harhaa —. Hän ei tosin ollut aikonut +tehdä syntiä — hän ei ollut ajatellut mitään. Hän oli unohtanut +kerrassaan vieressään joka päivä messussa seisovan nuorukaisen —; + +Vesi kihahti hänen suuhunsa aivan kuin lapsena nähdessään jossain +matoja —. Herkkä, äkkipikainen, lyhytjärkinen, sielultaan +hienohipiäinen — maitohampainen — mies lähes nelikymmenvuotias —! Olav +nauroi epätoivoista naurua. Ei, hän ei kirjoita sen tuomion alle —. + +— Hänen mieleensä johtui vilahduksen tavoin edellisen yön uni metsässä: +lehtivuode pimeässä, siinä jotain valkoista, surmattu lapsi — kuten +tauluihin maalattiin ihmisten kuolema: sielu lähtee ruumiista pienen, +alastoman lapsen muotoisena ja sekä enkelit että paholaiset taistelevat +siitä —. + +Hänet valtasi mitä suurin pelko. Hänestä tuntui jälleen kuten lapsena +madon nähdessään. Ja kauhean tuskan täyttäessä mielen, huomatessaan +kaikkea, mitä hän oli itseltään kätkenyt piiloon julkisten syntiensä +alle, hänessä heräsi kiusaus — hän heittää yhä enemmän lehtiä tapetun +lapsen päälle ja sitten pakoon —. + +Ja hän kuuli kuin joku olisi sanonut: lapsellinen, pelkuri, +ajattelematon — sitä mainintaa hän tuskin saisi kotikyläläisiltään. +Arka, hänkö — tanssihumun herättämät muistot palasivat jälleen — nyt +ne tuntuivat hänestä auttajilta. Hän ei voinut tuomita aikamiehenä +tehtyjä tekojaan niitten järjettömien hullutusten mukaan, joita hän oli +tehnyt, joutuessaan orpona nuorukaisena hoitelemaan asioita, joiden +kunniakkaaseen loppuun saattamisessa olisi aikamieskin tarvinnut +erikoista näppäryyttä. Eikä myöskään Hestvikenissä elettyjen vuosien +mukaan, jolloin hän oli sidottu vaimoon, joka ei jaksanut elää enemmän +kuin kuollakaan. Niinä elämänsä vuosina, jolloin hän oli voinut toimia +vapain käsin, hän oli ollut aivan toisenlainen. Eikä hän suinkaan +tarvinnut kutsua itseään piimäparraksi ja pehmeäsydämiseksi, vaikkei +hän hyväksynytkään Barnim-enon järjetöntä ja hyödytöntä julmuutta. Hän +ei suinkaan ollut pelkuri, vaikkakin häntä tympäsi Teitin murhaaminen +— se muistutti liiaksi, kuten tämä itse oli sanonutkin, kärpästen +pyydystämistä haukoilla. Eikö hän ollut yhtä rohkea, yhtä taitava +aseleikeissä kuin uljain jaarlin miehistä — toveriensa uskollinen +toveri, sotilaitten kesken suosittu, useimpien ystävä, mutta ei +kenellekään liian läheinen, valmis puolustamaan naapuriaan, varovainen +kenen kanssa oli tarvis —. Jumala, mikset sinä antanut minulle +sellaista kohtaloa, että olisin saanut elää miehen elämää, harjoittaa +miesten tekoja, kuten esi-isänikin, nauttia kyllikseni uljaista +sotaretkistä — sinä asetit minut sinne, missä minun täytyi taistella +tautia ja onnettomuuksia vastaan, jotka olivat mustia kuin tuoni, +kunnes minusta tuntui tuin olisin vajonnut maahan polviani myöten. +Olenko minä pelkuri, koska itse tiesin usein pelänneeni, vaikkei kukaan +nähnyt minun milloinkaan vapisevan —. + +Ajoinko minä silloin sokeasti omaa onneani takaa, kun minä luovuin +maassa-ololuvastani, perinnöstäni ja vaimostani, vaikka olisin +voinut niihin tarttua kaksin käsin ja seurasin henkipattoa isäntääni +maanpakoon —? + +Mutta pelkkä jaarlin muistokin sai hänen sydämensä värähtämään vanhasta +ihailusta ja uskollisuudesta — eipä toki! Mutta jos hän jolloinkin oli +seurannut omaa haluaan oli se juuri silloin, kun hän matkusti jaarlin +mukana. Siihen aikaan hän oli melkein unohtanut Ingunnin — hän tiesi +olevansa sidottu häneen, hän ei milloinkaan luopuisi siitä oikeudesta, +että heidän sen syksyinen yhdyselämänsä oli luvallinen, naimasopimuksen +mukainen. Mutta hän ei ollut muistanut, että hän rakasti vaimoaan. +Rakkaudestaan Alf-jaarliin hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään +ihmiselle — kohtalo oli antanut hänelle naisen sydämen rakastetuksi, ja +miten tämä voisi ymmärtää ritarin rakkautta isäntäänsä —. + +Olav oikaisihe liikutettuna. Hänen edessään levisivät puitten latvat +jättiläismäisinä, ne kohosivat ylöspäin mustina ja mahtavan suurina +peittäen tähtitaivaan. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi metsän +kohtuun, pidellen itseään saaliina käsissään. Polku painui alas niin +äkkijyrkkänä, että hän oli tuupertumaisillaan suin päin — ja täällä oli +niin pimeää kuin myyrän käytävissä suurten lehtiläjien alla, vieru oli +täynnä suuria kiviä ja juuren känttyröitä. Olav huomasi joutuneensa +siltä leveältä, hyvältä tieltä, jota hän oli alkuyöstä seurannut. Tämä +teki hänet ihmeen keventyneeksi ja levolliseksi — nyt hänen täytyi +jaloin koetella missä kulki, ja hänen täytyi ajatella missä oli ja +pääsisikö hän ihmisten ilmoille yösijaa saamaan. Tässä maassa ei +voinutkaan poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan taloon majaa pyytämään, +kuten kotona. + +Kerran pysähdyttyään tyhjentämään multaa jalkineistaan, hän tunsi +jälleen samaa voimakasta savun hajua, jonka oli jo harjulla seisoessaan +huomannut. Siellä täytyi olla nuotio — eihän näin myöhään missään +talossa voitu enää lämmittääkään. Täällä metsässä oli siis ihmisiä +liikkeellä. Olav veti miekan esille nutun poimusta ja jätti sen +riippumaan valmiina. Totuttuun tapaansa hän koetti, läksikö se helposti +tupesta. Hän jätti vasemman kätensä kahvalle kulkiessaan edelleen +hitaasti ja hiljaa. + +Polku kiersi puutonta kallion nyppylää alas laakson pohjaan. Alhaalla, +aivan edessään, hän näki rovion palavan. + +Sen näkeminen jo herätti hänessä rajattoman riemun; kyllähän siellä +saattoi oleilla epäilyttävää väkeä. Mutta Olav iloitsi tavatessaan ketä +tahansa, kunhan hänen ei tarvinnut olla yksin. + +Nyt hän näki liekit puitten lomitse, kuuli tulen räiskeen. Nuotio paloi +ja loimusi pienellä maan kaljamalla metsäisen mäen alla, joen toisella +rannalla; se kuvastui punaisena mustassa, virtaavassa vedessä. Hän näki +kaksi mustaa miestä sen ääressä, kuuli ääniä —. + +Polku vei alas porraspuulle ja siitä niitylle. Nuotion ääressä +makaavat miehet eivät olleet kuulleet tulijan askeleita, sillä he +olivat vastikään heittäneet sylillisen kuivia risuja tuleen. Siellä +olikin kolme nuorta miestä — he olivat rahvaan puvussa, eivätkä olleet +peloittavan näköisiä. Hän huusi heille —. + +Miehet säpsähtivät. Olav piti vaippaa ympärillään vasemmalla +kädellään. Astuttuaan tulen loimuun hän tuli ajatelleeksi, että +olisi ollut viisainta ottaa sen käden sormesta molemmat hohtokiviset +kultasormukset, mutta nyt oli myöhäistä. Hän tervehti miehiä, kysyen +niin hyvin kuin osasi, veikö tämä tie Lontooseen. + +Mikäli hän heidän puhettaan ymmärsi, ei se vienyt miehet viittoilivat +virran suuntaan ja mäkeä ylös. Kyllähän lie kaupunkiin veisi lounasta +kohti yli kukkulan, mutta miehet arvelivat, ettei hän löytäisi sitä nyt +pimeässä ja että hän voisi jäädä heidän luokseen, kunnes valkenisi. +Olav nyökäytti ja kiitti. Sitten miehet viskasivat hänelle monta +sylystä lehtisiä oksia, joita he olivat itselleen hakanneet Olav +levitti ne maahan ja heittäytyi tulen ääreen. + +Se teki hyvää — nyt hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja nälkäinen +kuin susi; hän ei ollut syönyt muuta kuin kerran tänään ja siitä +oli jo aikaa. Niinpä hän toivoi, että nämä vieraat ihmiset +tarjoaisivat jotain, mutta sitä he eivät tehneet — he olivat kyllä +syöneet illallisen ja nyt he sitoivat eväspussiensa suun kiinni ja +heittäytyivät lehtivuoteilleen, kaksi heistä. Kolmannen piti jäädä +vahtiin. Ja niin ei Olav voinut pyytää ruokaa —. + +He makasivat jutellen vähän aikaa, minkä osasivat. Miehet olivat +maan länsipuolelta — he eivät puhuneetkaan Lontoon murretta, sen +Olav huomasi. Heidän kysymykseensä Olav vastasi, että hän oli ollut +toivioretkeläisten kirkossa, oli eksynyt joukostaan, oli norjalainen. +Mutta keskustelu kävi heikosti. Sitten toinen alkoi kuorsata. Kohta +nukkui Olavkin. + +Hänen herätessään oli vielä yö, mutta pimeä alkoi hiukan hälvetä, +melkeinpä hämärsi. Hän oli nukkunut uneksimatta ja raskaasti, mutta +kylmä ja nälkä herätti nyt hänet. Nuotio oli melkein sammunut, ja +vahtikin istui ja näytti nukkuvan. + +Olav nousi hiljaa ja läksi joelle. Hän aikoi yrittää juoda. Hän painui +polvilleen ammentaen kädellään — mutta hän oli nopeasti jaloillaan: hän +huomasi, että joku liikkui hänen takanaan. Ei ollut aikaa vetää miekkaa +— hän heittäytyi tulijaa päin ja tunsi puukon viillon kasvoillaan — +oli onni, ettei se osunut silmään. Mutta hän oli päässyt hyvin käsikö +toiseen ja puristi häntä kainaloonsa niin, että tämän huuto melkein +tukehtui. Puukko, ajatteli Olav, mutta ei voinut laskea irti, sitten +hän nosti polvensa, työntäen sen toisen kylkeen, tuskin huomaten, +että hän sai reiteensä iskun puukkoa vääntäessään. Mutta silloin sai +vieras otteen Olavista — ja puristaen toisiaan he nuhisivat ja painivat +pimeässä, koettaen kumpikin saada toisen viskatuksi jokeen. Miehen haju +ja lihaa ja verta olevan vastustajan luja, kiivas roiston-ote täyttivät +Olavin pohjattoman syvällä, lämmittävällä ilolla. Hän ponnisti ja +pinnisti — hänestä tuntui kuin hän koettaisi vihollisen hyökätessä +sulkea raudoitettuja portteja. + +Nyt hän kuuli toistenkin olevan liikkeellä — samassa hän sai otteen +ja sai heitetyksi toisen, niin että ruumis ryski pensaissa. Olav veti +miekan esille juostessaan toisia vastaan — hän ei ajatellut itsekään, +että hän juoksi heitä päin eikä pakoon — tuossa ne olivat! Pimeässä hän +löi syrjään aseen — taisi olla kirves, iski, tunsi osuneensa, vieläpä +aikalailla, joku huusi ja tuupertui nurin niskoin; iskiessään uudelleen +hän tapasi vain tyhjää ilmaa ja juoksi edelleen. Kukkulalle oli liian +pitkä matka — hän otti vauhtia ja hyppäsi jokeen. + +Polskittuaan vähän aikaa hän tapasi pohjan; kun hän ojentautui +suoraksi, hän seisoi vedessä vyötäisiään myöten, mutta pohja oli +liejuista, hän vajosi siihen. Sitten hän sai kiinni jostain, +ulkonevista oksista ja sitten juuresta, turve irtautui hänen polvensa +alla, ja multaa sekä kiviä ja mitä lienee ollut alkoi vieriä veteen — +samassa hän oli joen toisella rannalla. Takana huudettiin ja rähistiin +—. + +Olav työnsi likomärän vaipan taaksepäin kietoen sen vasemman +käsivartensa ympäri, ryntäsi näreikköön, tunkeutui pensaitten läpi +miekka paljaana oikeassa kädessään — nyt hän vasta huomasi sen +haavoittuneen luultavasti vääntäessään puukkoa ensimmäisen hyökkääjän +kädestä, veri vuosi virtanaan. Tuon tuostakin hän pysähtyi hetkeksi +kuuntelemaan — toiset olivat varmaankin kukkulalla; näytti kuin ei +heillä olisi ollut halua lähteä häntä takaa-ajamaan, ehkäpä heidän +mielestään oli epävarmaakin pimeässä ja tiheässä metsikössä, — se +olikin viheliäistä metsää, vain orjantappuroita ja karhunvatukoita —. + +Olav raivasi tiensä rinnettä ylös, suojellen parhaansa mukaan kasvojaan +vasemman käden ympärillä olevalla vaipallaan. + +Mäelle päästyään hän joutui hetken kuluttua leveälle tielle, joka +näytti vievän laaksoon päin. Taivas oli jo alkanut sinertää ja tähdet +hävisivät ja kalpenivat, metsänkin pimeys alkoi vaihtua aamuhämärään. + +Hän seisoi taas kuunnellen — metsän miehistä hän ei kuullut +pirahdustakaan, ei ääntä mistään muuta kuin jonkin pienen eläimen +rapinaa syvällä vaaleana hohtavien, kuivuneitten lehtien alla, tässä +oli suurta metsää, pyökkiä. Olav kulki nyt eteenpäin, mutta hitaammin, +ja nyt hän tunsi koko märän vaatekertansa painon sen takertuessa häneen +kävellessä — hän olikin märkä kiireestä kantapäähän, ja kuljettuaan +vähän aikaa rauhassa häntä alkoi palella jääkylmien vaatteitten +liimautuessa ruumiiseen. + +Tavallaan se teki hyvääkin. Ihmeen selkeästi ja välinpitämättömänä hän +muisti koko sisäisten tapausten kiihkeän kulun, joka oli vienyt hänet +mukaansa illasta pimeimpään keskiyöhön — mitä sitten oli tapahtunut, +taistelu roistojen kanssa ja pako läpi orjantappuroitten oli ikäänkuin +avannut suuren kuilun hänen ja hänen selkeitten näkemystensä väliin. +Hän oli siitä selvillä, ettei hän äsken näkemäänsä ollut nähnyt _omin_, +sielussaan asuvin voimin, vaan että häneen oli virrannut ulkoapäin +valoa, ja siitäkin hän oli selvillä, että hän oli huutanut apua tätä +voimaa vastaan, vieläpä apua siltä taholta, mistä mies ei milloinkaan +turhaan apua pyydä taistellessaan totuutta vastaan — ja apua hän olikin +saanut. Hän tiesi myös, että jos hänellä sillä hetkellä olisi ollut +kyky sekä nähdä että tuntea selvästi, mitä hän oikeastaan oli tehnyt, +tuntea ei yksinomaan päällään, vaan myöskin sydämellään ‒ hän olisi +nyt luultavasti ollut epätoivoon sortunut mies. Mutta hän tunsi vain +helpotusta, ja hänen ympärilleen kireälle kietoutuva märkä vaate teki +hänet levolliseksi, kuten märällä purjeella sammutetaan tulta. + +Hän pyyhkäisi kasvojaan ja huomasi niistä vuotavan verta ja niiden +saaneen metsikössä naarmuja sekä että oikean reiden sisäpuolella vuoti +verta. Vähän ajan kuluttua hän alkoi ontua, mutta jatkoi kulkuaan +— hänestä tuntui kuin hän ei voisi pysähtyä. Ja niin hän kulki +kulkemistaan pökerryksissä ja unissaan. + +Aamun koitteessa alkoi usvaa kohota alangoista — äkkiä sumu ympäröi +hänet valkoisena ja tiheänä, peittäen taivaan sinen ja sammuttaen +viimeisetkin tähdet. Olav oli lopulla kulkenut puoliunissaan +kompastellen tuon tuostakin syviin pyörän raiteisiin, jotka olivat +syöpyneet tien ruohikkoon; nyt hän heräsi ihan täydelleen. + +Kaikkialle kietoutuvassa, ääntä vaimentavassa sumussa näyttivät puut +kasvavan kaamean suuriksi. Olavin väsyneet aivot tajusivat sen — se +oli kuin viimeinen vilahdus siitä näkyjen maailmasta, johon hän oli +kietoutunut ja josta hän oli karannut. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli +tullutkin. + +Ruoho oli kasteen vallassa, se taipui harmaanvihmaisena ja painavana. +Tie kulki täällä suuria tammia kasvavassa metsässä ja hämähäkin verkot +puikkelehtivat ala-metsikön tiheikössä pensaasta toiseen. Olavia +vilutti siinä seisoessaan — ja lähtiessään taas liikkeelle ja eteenpäin +kulkiessaan hän tunsi, että oikea jalka oli jäykkä ja kipeä ja housut +verestä kankeat. + +Jonkin ajan kuluttua hän joutui niitylle, jossa punaisen kirjavaa +karjaa kulki sumussa laitumella. Olav huusi vanhalle paimenelle, +mutta ei saanut ymmärrettävää vastausta. Vähän ajan päästä hän saapui +pienelle kyläkujalle ja täällä häntä neuvottiin, niin että hän joutui +Lontooseen auringon tunkeutuessa usvapilvien lävitse ja kaikkien +kirkonkellojen soidessa. Hän saapui kaupunkiin jostain itäportista +— hän oli tehnyt ulkopuolella suuren kierroksen. Olav ei katsellut +oikealle enemmän kuin vasemmallekaan, hän ontui puoliunissaan kaupungin +läpi repaleisena, pölyisenä kasvot verellä. Sillalta lautturi läksi +viemään häntä laivalle. + +Toiset olivat saapuneet kotiin edellisenä iltana. Ne näyttivät +Olavin saapuessa ilostuvan. Hän sanoi joutuneensa joittenkin miesten +käsiin, jotka olivat metsässä ryöstää hänet, mutta hän oli päässyt +irti pimeässä ja sitten eksynyt Eikä siitä sen enemmän puhuttukaan. +Mutta kun Galfrid auttoi häntä pesemään hyytynyttä verta ja Leif toi +vesiastian, ei poika malttanutkaan olla virkkamatta: + +»Siis sinä, Olav, palasitkin kotiin loppujen lopuksi verissäsi, enkä +minä», naurussa oli pientä ivaa. + +»Niinhän saattaa käydä —», Olav kohautti olkapäitään, + +Galfrid kääri käden ja sitoi reiden. Toiset haavat olivat vähäpätöisiä. + +Olav pysytteli laivassa suurimman osan sitä viikkoa, minkä he vielä +olivat Lontoossa. Sitten he purjehtivat kotiin. + + + + +V. + + +Olav purjehti kotiin Oslon vuonoa myöten eräänä aamuna raikkaassa +pohjatuulessa; oli säteilevän sininen aurinkoinen päivä ja vuono +aaltoili tummana valkoisin hyökyharjoin. Pitkin vuonon rantamia hohti +ja loisteli metsän joka puu; tuuli riisteli koivujen latvoista niitten +ensimmäisiä kellertäviä lehtiä. Laineet syöksähtivät valkoisina +riutoille ja saarille, joissa harmaan kallion koloissa kasvoi +keltaista, auringon paahtamaa heinää — ja Olavista tuntui kuin hänen +päälleen pirskahtelevat ja kastelevat aallotkin olisivat kotoisempia ja +parempia, aivan toisenlaisia kuin aavalla merellä. Hän istui jälleen +oman veneensä peräsimessä. Kauan hän olikin ollut poissa kotoaan. +Hestvikenissä oli kaikki paikoillaan, sanoi Arnketil. — Olav huusi +veneen keulaan Eirikille, joka oli noussut jotain ottaakseen ja oli nyt +tuupertumaisillaan tuhdon yli veneen painuessa aallon pohjaan. + +Kylläpä se poika oli kasvanut. Eirik oli tullut Arnketilin mukana +kaupunkiin isäntää vastaan, mutta Olavilla ei ollut aikaa jutella +paljonkaan heidän kanssaan Oslossa viipyessään jonkin päivän, +ja sitäpaitsi oli Eirik lakkaamatta kiusannut häntä utelemalla +kaikenlaista isän Englanninmatkalta. Olav ei itse ollut niinkään +tyytyväinen sen tuottamaan hyötyyn; voitto oli suurimmaksi osaksi +mennyt kuluihin, eikä häntä nyt enää haluttanut siitä sen enempää +puhua. Olav oli ihmeekseen huomannut pojan vastailevan rumasti ja +ylimielisesti — pojalle ei näyttänyt tehneen hyvää maleksiminen koko +kesän kenenkään häntä kasvattamatta. Mutta purjehtiessaan nyt kotiin +tuttua reittiä, Haa-öj ja Hougsviken-salmi edessään, teki hänen +mielensä unohtaa Eirikin rumat tavat ja kohdella poikaa ystävällisesti. +Kun sitten Eirik tuli hajasäärin perälle asettuen istumaan tuhdolle +isän eteen nyökäytti tämä. Eirik kertoili innokkaasti jostain +paikkakunnalla Jaakopinmessun iltana tehdystä murhasta — ja hänen oli +itsensä pitänyt ratsastaa Baardin kera Skikkjustadiin käräjille. Olav +nyökäytti välinpitämättömänä — hän ei tuntenut enemmän murhattua kuin +murhaajaakaan; he olivat ulkopitäjän irtolaismiehiä, jotka olivat +palvelleet jossain pohjoisessa metsämaan talossa. + +Ja Fager oli saanut kaksi vasikkaa, Eirik jatkoi. + +»Olipa se uutinen!» Olav naurahti. + +»Ja Ragna sai kaksi poikaa Knuutinmessun iltana —» + +»No sepä ei ollut niinkään onnellista», Olav arveli hymyillen. »On +siinä lasta — ja Ragna on yksin niiden kanssa.» Ragna, karjakko, oli +jäänyt uudenvuoden maissa leskeksi ja hänellä oli tytär ennestäänkin. + +»Mutta Cecilia oli pitämäisillään huolta siitä, että ne vähenisivät», +Eirik virkkoi vallattomasti. »Cecilia piti niin paljon kaksosista. +Ja eräänä päivänä Ragnan ollessa ulkona oli Cecilia mennyt sisään +niiden luo ja tupannut toisen suun täyteen kallioimarretta sitä muka +lohduttaakseen. Lapsi oli menettämäisillään henkensä.» + +Olav pudisti hymyillen päätään. + +Veneen laskiessa laituriin hyppivät hänen koiransa pitkin laiturin +laitaa ulvoen ja ulisten ilosta. Sitten hän nousi omalle sillalleen, +tervehti väkeään kädestä pitäen koirien hypellessä vinkuen, irvistellen +ja nuoleskellen hänen kasvojaan. + +Liv työnsi Ceciliaa esille! Lapsi oli puettu ahtaaseen haalistuneeseen +hameeseen, mutta se heloitti auringossa hiukset hohtivat kuin ilmava, +hopeanhohtoinen pilvi hänen valkeitten, pyöreitten pikku-kasvojensa +ympärillä. Tyttö oli terveen näköinen, vaikka hänen ihonsa olikin niin +valkoinen — se näytti raikkaalta kuin kedon kukka — ja harvinaisen +suuret silmät olivat aivan harmaansiniset tai vihertävät kuin merivesi. +Hän tuijotti isän silmiin vähän vieraasti tämän kumartuessa hänen +puoleensa juttelemaan. Sitten Olav tarttui tyttärensä käteen ja talutti +häntä astellessaan taloa kohti koirat ympärillään ja talon väki +jäljessään. + +Hän kulki polkua ylös pitkin viljapellon laitaa. Tähkät kohosivat +valkoisina, se oli kaunista ja Olavin mieli oli kevyt: tänä vuonna ei +ollut paljon rikkaruohoakaan. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi jollain +salaisella tavalla kytketty tähän viljapeltoon. Mutta se olisi pitänyt +leikata jo ennemmin, nyt tuuli oli sitä jonkin verran pilannut. + +»Sanovat sinulla olevan minulle suuria lahjoja, isä», Cecilia kuiskasi, +ja ne olivat lapsen ensimmäiset sanat. + +»Jos niin sanotaan, niin täytynee sen olla totta», isä vastasi +hymyillen. + + * * * * * + +Hän istui illalla isännän paikallaan, kädet tuolin käsinojalla +kiiltäviksi kuluneitten miehenpäitten päällä ja nojaten niskaansa +seinähirsiä peittävään, vanhaan vaatteeseen. Ajatuksessaan hän kertasi +kaiken, mitä hän oli päivän mittaan nähnyt ja järjestellyt silmien +huomaamattaan seuratessa lieden liekkien leikkiä pirtin savuttuneilla +seinillä. + +Selittämätön mielihyvän tunne ja jonkinlainen tulevaisuuden odotus +täytti hänen mielensä. Ne eivät edes muodostuneet ajatuksiksikaan — +mutta ensimmäisen kerran hän huomasi ilman tuskaa, että Ingunn oli +poissa. Pelkkä tyhjyys jo tuntui hänestä ruumiilliselta levolta, +kuten haavan parannuttua, kun kipeä ja pakottava kohta on poistettu. +Tuskin Olav sitä itsekään huomasi, mutta sinä yönä, vieraan naisen +puutarhassa, häneltä oli hävinnyt halu ajatella Ingunnia. Häpeä +seikkailusta oli jollain lailla tartuttanut sen yhteyteen liittyvät +muistot. + +Liv tuli sisään, käänsi hahlan patoineen syrjään, puuhaili tulen +ääressä. Sanomattoman ruma, Olav ajatteli, käsittämätöntä, miten rengit +viitsivät hänen kanssaan — mutta näkyivätpä vaan sen tehneen —. + +»Sinäpä olet tänä iltana myöhäinen illallisemme puuhissa, Liv», hän +virkahti ja tyttö naureskeli onnellisena, kuten hänen tapansa oli, +kunhan isäntä hänelle sanankin sanoi. + +Ovi oli raikkaan ilman vuoksi avoinna aivan ulos asti — ulkoa kuului +koron kopinaa kallioon. Sitten pistihe Cecilian vaalea pää näkyviin +eteisen mustasta oviaukosta. Olav katseli häntä hänen kiivetessään +kynnyksen yli. Lapsi meni lieden luo — valo hohti hänen punaisessa +puvussaan ja vaaleassa tukassaan hänen siinä seisoessaan ja poimiessaan +lieden reunalle tipahtaneita jyväsiä. + +»Tule tänne, Cecilia», kutsui isä lempeästi. + +Lapsi tuli ja pysähtyi hänen viereensä. + +»Oletko sinä, isä, piilottanut nyt minun paternosternauhani?» + +»Olen.» Olav tarttui häneen aikoen nostaa hänet syliinsä. Mutta lapsi +pujahti pois ja meni jälleen lieden luo. + +Jyväset pomppivat padassa ja päästivät lyhyitä höyrypussahduksia. Olav +iloitsi saadessaan puuroa ja olutta — keitettyä ruokaa hän ei ollut +maistanut kotoa lähdettyään. + + * * * * * + +Hän käveli pihamaalla tuokion ennen maata menoaan. Tuuli oli +illansuussa vaimennut, vuono kohisi ja solisi mäen alla kaislistossa. +Ulkona oli pimeää, ja tähdet tuikkivat kirkkaasti, aamuyöstä saattoi +maan vetää kuuraan. Olav läksi karjakartanolle päin. Tallin seinään +tuntui pientä töminää hän pysähtyi hetkeksi, avasi oven ja astui +sisään, meni tamman luo ja jutteli sille. Hän veti syvin henkäyksin +pistävää, lämmintä tallin tuoksua. + +‒ Itäpuolella, riihen takana, hän seisahtui taas hetkeksi — kuunteli +laaksopuron heikkoa, syksyistä solinaa ja katseli loistavia tähtiä +mustan metsäharjun yllä. Alhaalla hän näki vaalean viirun siinä kohtaa, +missä meri huuhtoi vuoren juurta. Laaksossa kuulsivat vaalenevat +vainiot pimeän vaipan alla. + +Jumala, välähti äkkiä hänen mielessään — hän katseli suurta tähteä, +joka loisti aivan kuusen latvojen tasalla. Hänen mieleensä johtui se +tähtikirkas yö Englannissa, jolloin hänet pysäytettiin ja hänelle puhui +Ääni, jota tottelemattomuuden valinnut mies ei haluakaan muistella. +Hän oli tehnyt valintansa ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi paennut +ja piiloutunut, ryöminyt yön pimeässä vaaleana ja kypsänä kohoavan +viljavainion turviin; hän painui kylmänkalseaan maahan ja piiloutui +sinne —. + +Sitä paitsi oli totta mitä sanottiin, täällä Hestvikenissä oli kumman +kuollutta. Vanhat ihmiset sanoivat Olav Puolipapin karkoittaneen +pois kaikki haltiat ja maahiset — paitsi yhtä — sille hän ei voinut +mitään. Kukaan ei tiennyt tarkoilleen mikä se sellainen oikeastaan +oli — se oleili enimmäkseen joensuussa, sillan korvalla ja muistutti +jättiläismäistä metsäsikaa, jolla oli vain kolme jalkaa. Se ei tehnyt +hyvää enemmän kuin pahaakaan. Epäselvästi toivoi Olavi, että täällä +olisi saanut olla enemmän elämää —. + +Sitten hän asteli hiljakseen takaisin pirttiin päin, meni sisään ja +kävi vuoteeseen. + +— Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun eräs asia pujahti mieleen — +Liv. Entäpä, jos paikkakuntalaiset alkaisivatkin epäillä että hän +oli syyllinen. Hän heräsi täydelleen ja valahti kuumaksi — hän oli +aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä tuota matalaa, kevytmielistä, +sammakon näköistä tyttöä kohtaan ja nyt hänestä tuntui, että hän +kärsisi vaikka mitä mieluimmin kuin että joku luulisi hänen olleen +sellaisia puuhissa —. Tällä kertaa täytyy hänen saada hänet naitetuksi +ja pois talosta — eiköhän Arnketil ollut läheisin korjaamaan häntä +—. Olav makasi kauan valveilla, saman nakertelevan rauhattomuuden +kiusaamana —. + +Seuraavana päivänä hän puhui Liville. Tyttö vääntelihe, tirskui +rumasti, mutta lopuksi hän myönteli, että lapsi saattaa olla +Arnketilin. Ensin hän ei näyttänyt tulleen erikoisen iloiseksi, kun +Olav sanoi aikovansa auttaa heitä naimisiin, Mutta sitten hän muutti +mieltään, kiitteli ja ylisteli häntä — Olav huomasi hänen arvelevan, +että nyt hän ja Arnketil jäisivätkin talon isännän apulaisiksi. Hän +sanoi lyhyesti, ettei se ollut hänen tarkoituksensa; hän auttaisi heitä +oman kodin hankinnassa. + +Mutta miten se kävisi päinsä, sitä ei Olav itsekään tiennyt; +vuokralaisista ei kukaan ollut halukas muuttamaan. Rundmyr oli ainoa +paikka, jossa ei asunut ketään —. + +Olav oli sitä viljellyt Torhild Bjørnintyttären ja hänen siskojensa +puolesta siitä asti, jolloin tämä joutui Hestvikeniin. Pellot olivat +jääneet hoidotta vähän kerrassaan, sillä hänellä ei mielestään +ollut varaa niiden kunnossa pitoon; Olav piti maita laituminaan, ja +rakennukset olivat tyhjinä. Silloin tällöin vietti siellä joku Bjørnin +ja Gudridin vanhemmista pojista jonkin viikon — he tulivat äitiinsä, +olivat säälimättömiä ja heidän olevan epäluotettaviakin. Vanhin +heistä, Egil, oli yli kahdenkymmenen; siitä asti, jolloin Olav oli +rikkonut sisarpuolta vastaan, oli tämä apua tarvitessaan maleksinut +Hestvikenissä — vaatinut yhtä ja toista aivan kuin olisi kaikkeen +oikeus; hän käyttäytyi parempisäätyisen miehen poikana ja senpä vuoksi +tarvittaisikin aika paljon ennenkuin voitaisi sanoa Olavin sovittaneen +suvulle tuottamansa häpeän. Olav myöntyi siihen, vaikka hän olikin +aikanaan suorittanut veljille täydet sovintorahat ja huolehtinut hyvin +Torhildista ja lapsesta — mutta Egil ei tainnut olla milloinkaan +sisarpuolensa luona. Olav tuli siihen tulokseen, että hän kenties +voittaisikin ostaessaan nyt Rundmyrin — silloinhan hän pääsisi Egilin +naapuruudesta. + +Mutta kun Olav kutsui Arnketilin luokseen, ei hän saanutkaan puhuttua +tälle asiasta. Mies oli täydellinen köyhyyden ja kurjuuden esikuva: +pitkä ja laiha ronkelo, raajat veltot ja liian pieni pää pitkän, +laihan ja suonisen kaulan päässä, kurkunpää suurena ja ulkonevana. +Hänen kasvonsa olivat likaisen harmaat eikä hänen ikäänsä ollut +helppo arvata, mutta hän ei voinut olla muuta kuin kuusi—seitsemän +kolmatta, sillä hän ei ollut vielä täysikasvuinen tullessaan Olavin +palvelukseen. Arnketil oli niin hölmö, että häneltä varmasti puuttui +jotain järjenjuoksussa; hän oli kuitenkin tavallaan kunnon työmies ja +hän oli aina palvellut Olavia uskollisesti — kunnes hän joutui Livin +pauloihin —, sillä tämä sai hänet sekä näpistelemään että valehtelemaan +isännälleen; vaikka tyttökään ei ollut järjellä pilattu, oli hän +sellaiseen sentään aika taitava. — Ja niin kävi Olavin sääliksi +ihmis-parkaa, eikä hän puhunut hänelle mitään koko naimisiin menosta. + +Mutta pari päivää myöhemmin Olav tuli illalliselle väsyneenä ja +märkänä, ja Liv kuljeskeli ruokavateja kanniskellen — hänen jouduttuaan +emännyyttä hoitamaan ei ruoka tahtonut milloinkaan tulla pöytään. Eirik +oli istuutunut kauas penkin alapäähän Arnketilin viereen; heillä oli +jotain hauskaa, niin että he koettivat tuijottaa sylissään oleviin +ruokakuppeihin — ja sentään he tuon tuostakin purskahtivat nauramaan, +niin että liemi roiskahti sekä Eirikin suusta että sieraimista. Silloin +ei Arnketilkaan voinut pidättäytyä, hän nauroi, ruoka meni väärään +kurkkuun, hän yski ja nauroi ja köhi niin, että kyynelet virtasivat +pitkin poskia, ja nyt... Eirik nauroi vallan hillittömästi. + +Olav kääntyi kiivaasti; silloin Eirik ponnahti ylös, ryntäsi ulos +naurusta ulvoen, mutta Arnketil pudotti ruokakuppinsa lattiaan ja +räjähti täyteen nauruun, Liv seisoi ja tirskui tietämättä edes mistä +tällainen mahdoton ilo sai alkunsa. + +Illallisen jälkeen Olav kutsui Arnketilin kanssaan ulos ja puhui +hänelle naima-päätöksestään. Arnketil myöntyi ja tuntui tyytyväiseltä. +Olav tunsi taaskin sääliä häntä kohtaan — herra ties minkälaiseksi +elämä tulisi Rundmyrissa; olemaan moisen pariskunnan käsissä. Mutta sen +täytyi mennä parhaansa mukaan ja apuahan he saisivat tarvittaessa — —. + +— Olav makasi yöllä miettien — entäpä jos hän sentään antaisi heidän +jäädä tähän. Mutta sitten se tuntui mahdottomalta. Liv oli hoitanut +tehtävänsä yksinkin ollessaan huonosti. Jos nämä kaksi nyt jäisivät +tähän lapsineen, parine lehmineen ja pikkukarjoineen — kylläpä kävisi +aikalailla rauhattomaksi. Sillä Ragnaa kolmine lapsineen hän ei voisi +lähettää pois; hän oli kunniallinen nainen ja rehellisen miehen leski. +Ja häntä näkyi seuraavan karjaonni —. + + * * * * * + +Seuraavana päivänä iltapäivällä Olav otti pienimmän veneen ja souti +vuonon poikki. + +Tunturien yli olikin pitempi matka kuin mitä hän muisti. Hän pysähtyi +tuon tuostakin — epävarmana tiestä. Mutta hän ei halunnut kyselläkään. + +Ilma sinersi tyynenä, taivas oli raskaitten pilvien peitossa, mutta +silloin juuri kilotti aurinko pilven lomasta, niin että havumetsä +hohti tummanvihreänä ja keltaiset lehdikot saivat ihmeellisen +väriloisteen raskasta, mustansinistä ilmaa vasten. Haavat värisivät +hiljalleen vahankeltaisine lehtineen ja latvat olivat jo täällä +ylhäällä harvenneet, niin että niiden alla kulkeva tie oli keltaisenaan +pudonneita lehtiä. Metsämaa uhosi kosteutta, kuten aina syksyllä, +vaikkapa olisi poutakin. + +Vihdoin Olav tunsi seudun. Suuren suon takana, joka oli punaisenaan +kanervia ja jossa vaaleanharmaa suovilla ympäröi suonsilmiä, oli +Auken raivattu tila. Metsätöyrämän kautta hän joutui veräjälle ja +näki keltaiset vastapiilutut rakennukset kivisellä penkerellä, sen +alapuolella levisi pellon sarkoja, joilla vilja oli kuhilailla. + +Tie kulki pellon piennarta ja suuren kiviröykkiön sivu. Polku kääntyi +ja sen keskellä Olav näki edessään lapsen, parivuotiaan pojan, jonka +vaaleankellervä tukka kihartui niskassa. Hän puuhaili kivikossa +vattuja poimien. Huomatessaan vieraan hän kääntyi. Poika oli pistetty +pellavahousuihin, jotka olivat aivan liian suuret, kannattimet oli +sidottu ristiin kainaloitten alle, paksu paita pullotti esille sen +lomista sekä edessä että takana vallan hassunkurisesti. Mutta siitä +huolimatta saattoi huomata, että lapsi oli harvinaisen kaunis. + +Olav seisoi hetkisen hiljaa ja poika katseli häntä, kunnes hänen +pienet, marjantahrimat kasvonsa alkoivat vetäytyä itkun mareeseen. Olav +katseli ympärilleen ja silloin hän huomasi Torhildin — tämä suoristihe +kypsässä viljapellossa. Torhild katsoi sinnepäin — laski sirpin +kädestään, irroitti huivin, joka oli valahtanut niskaan ja solmi sen +päähän. Hän oli puettuna samoin kuin Olav oli aina nähnyt hänet työssä +ollessa, nilkkoihin asti ulottuvaan, vaaleanharmaaseen rohdinpaitaan, +jota kudottu vyö kiinnitti vyötäisillä. Kömpelöt kengät oli paljaissa +jaloissa. Hän ei ollut sen enempää nuoremman kuin vanhemmankaan +näköinen kuin entisinäkään vuosina, minä Olav oli hänet tuntenut, mutta +nyt astellessaan häntä kohti voimakkaana, sorjana ja suorana sirppi +kädessään hän oli Olavin silmissä kaunis. + +He tervehtivät toisiaan hiljaa. Torhild virkkoi: + +»Tämäpä oli odottamatonta — oletko sinä täällä kävelemässä tänään?» + +»Olen, minulla oli tänne asiaa —» + +Torhild laski sirpin kivelle, kumartui ja nosti pojan syliinsä. + +»Tämän näköinen hän on», hän sanoi ikäänkuin itseään puolustaen, »mutta +täällä on niin paljon käärmeitä, etten uskalla hänen antaa kulkea +avojaloin —» + +He kulkivat yhdessä taloa kohti. + +Sisälle päästyään Torhild kehoitti häntä istumaan: »— eiköhän sinun +ole jano?» Hän toi haarikalla vaahtoavaa olutta ja toivotti hänet +tervetulleeksi. »Minä tein olutta Mikonpäiväksi.» + +Olav istui, hän tunsi jälleen saman miedon ja hienon kuivuneitten +kukkaseppelten tuoksun; sellaisia kukkia oli Torhildilla ollut aina +kesäisin tapana ripustella huoneisiin syöpäläisiä karkoittamaan. +Sillä aikaa Torhild oli tullut esille sängyn päädyn takaa: hänellä +oli yllään viheriäksi värjätty mekko työpukunsa päällä ja vyöllään se +kuparihelainen vyö, jota hän tavallisesti piti pikku-pyhinä. Sitten +hän istuutui pojan kanssa ja puki hänet. Sitä tehdessään hän kyseli +Hestvikenin väkeä, Eirikin ja Cecilian vointia ja vuodentuloa. + +Olav kertoi olleensa kesällä ulkomailla. + +»Niinhän minä olen kuullut. Sinä oletkin ollut oikein pitkällä +matkalla. Kyllähän sen tiesikin — sinä halusit katsella vähän maailmaa +tultuasi vapaaksi mieheksi.» + +Torhild toi vieraalle ruokaa ja tämän syödessä hän seisoi jonkin matkan +päässä lapsi käsivarrellaan. Olav ei voinutkaan olla sanomatta alas +katsellen: + +»Hän on suuri ikäisekseen, — kahden vuoden vanha vasta?» + +»Suureksihan häntä sanotaan.» Äiti kumartui ja hyväili poskellaan +lapsen poskea. Mutta nyt poika alkoi väännellä ja ponnistella, hän +tahtoi pois ja äiti laski hänet lattialle. Poika meni vieraan luo, +seisoi ja katseli häntä hetkisen. Mutta sitten muistui hänen mieleensä +jokin tärkeämpi asia, hän tallusteli nurkkaan, istuutui ja alkoi +leikkiä jollain. + +Olav pyysi Torhildia istuutumaan: »Minulla on sinulle asiaa.» Tämä vei +ruokakupin pois. Sitten hän istui lieden laidalle Olavia vastapäätä, +katseli häntä kädet helmassa Olavin selittäessä asiaansa. + +»Minun täytyy neuvotella tästä veljieni kanssa», hän sanoi Olavin +puhuttua. »Asian laita on sellainen, että onhan sinulla oikeus +odottaakin minun tekevän tässä asiassa sinun mielesi mukaan; ja samaa +voit odottaa meiltä muiltakin. Mutta minä vain arvelen, lieneekö oikein +viisasta sinun asettaa sellaista väkeä kuin Anki ja Liv asumaan niin +lähelle omaa taloasi.» + +»Olen minä sitä itsekin ajatellut. Sinä tietysti ajattelet sitä, että +he ovat jonkin verran epäluotettavia. Tokkopa sentään siinä ajan +mittaan niin paljon menee, etten sitä jaksaisi kärsiä köyhtymättä. Enkä +minä näe mitään muuta neuvoa.» + +Torhild lupasi silloin neuvotella veljiensä kanssa. + +Sitten he läksivät ulos katselemaan ympäristöä. Torhild kantoi kiulua +— hänellä oli kaksi lehmää ja hieho laitumella metsässä aivan aidan +takana. Hänen lypsäessään Olav nojasi aitaan häntä katsellen; he +juttelivat karjasta ja ilmasta ja sen sellaisesta. Bjørn-poika tuli +sinne ja tahtoi nousta aidalle nähdäkseen äidin; Olav tarttui häneen +ja auttoi häntä; hän jäi siihen poika käsissään juttelemaan Torhildin +kanssa kuten ennenkin. + +Metsästä tuli kolme puolikasvuista lasta tuoden lehtikerppu-kuormaa; +kaksi poikaa veti ja tyttö työnsi takaa. Ne olivat Kaare ja Rannveig, +Torhildin nuorimmat sisarpuolet. Olav tervehti, he olivat kasvaneet +Hestvikenissä. + +Kolmas oli pitkä, hontelo, vaaleaverinen poika, jolla oli, kihara tukka +ja pitkä, litteä leuka; hän oli typerän näköinen; mutta Torhild sanoi +hänestä olevan suurta hyötyä: »Tämä Ketil on minun isäntärenkini». +Hänet oli löydetty maantien varrelta ristin juurelta tästä pohjoiseen +nelisentoistavuotta sitten vastasyntyneenä, ja ne vanhukset, jotka +olivat Jumalan tähden ottaneet hänet suojaansa, olivat nyt kuolleet; ja +niin hän oli nyt täällä Aukenissa. + +He läksivät taloa kohti jälleen ja Olav arveli, ettei hän ollut koko +tänä vuonna nähnyt missään niin kaunista viljaa kuin täällä Aukenissa. + +»Sittenhän minä saankin lähettää sinulle vakallisen kylvösiementä», +Torhild virkkoi hymyillen hiukan. »Jos sinulle kelpaa sellainen lahja +minulta.» + +»Kiitos, mutta sehän on liian paljon.» + +Lapset istuivat tuvassa syömässä heidän sisään tullessaan. Torhild +sanoi heille, että he saisivat nukkua tulevana yönä aitassa: »— me +olemme saaneet pitkämatkaisen vieraan.» + +He läksivät heti pois, ja Torhild otti arkustaan pieluksen ja kaksi +peittoa, joihin oli kudottu tähtiä, ja aikoi tehdä vuodetta. + +»Älä vaivaudu minun vuokseni», Olav virkkoi hiljaa. »Minun täytyy +palata vielä tänä yönä Hestvikeniin.» + +Torhild seisoi mieheen selin. Hän oli hetkisen vaiti, sitten hän +virkkoi: + +»Polku rantaan on huononlainen. Ja pimeä tulee pian.» + +»Niin. — Tuskinpa minä sentään voin täällä tämän kauemmin viipyä —.» + +»No, jos niin on, että sinun täytyy vielä tänä yönä soutaa vuonon +poikki — täytynee sinun kai lähteä.» + +Olav nousi, otti vaippansa ja keihäänsä. Hän meni Torhildin luo ja +ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. + +»Täältä lähtee jalkapolku —. Minä lähden kanssasi.» + +Torhild nosti syliinsä lapsen, joka istui lattialla helistellen +puukupissa kiviä ja laski hänet vuoteeseen. Sitten hän läksi yhdessä +Olavin kanssa. + +Päivän ihmeellinen tummansininen kajastus oli muuttunut harmaaksi +hämäräksi, ja joku sadepisarakin tipahteli; mutta kun Olav kehoitti +häntä lähtemään sisään, Torhild vastasi, ettei siitä sen kummempaa +sadetta tulisikaan. Hän asteli Olavin edellä etelään pellon poikki +purolle, joka erotti Aukenin ja päätilan maat toisistaan. Saavuttuaan +kartanon alueelle hän odotti, ja he kulkivat rinnan eteenpäin pellon +piennarta, jossa sarat levisivät leikattuina ja sänkisinä harmaan +taivaan alla. + +»Kenen sinä olet ottanut Livin tilalle Hestvikeniin emäntäpiiaksi täksi +talveksi?» Torhild kysyi. + +»Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ketään», Olav vastasi. +»Mutta ehkäpä siihen keino keksitään —.» + +Torhild kulki hetkisen ääneti. Sitten hän sanoi ikään kuin +hengästyneenä: + +»Olav — kuka naisista — niistä, joita sinä tunnet — olisi sinun +mielestäsi siihen toimeen sopivin?» + +Olav ei vastannut. Silloin hän virkkoi kovemmin: + +»Kenen sinä luulisit enimmän huolehtivan sinun parastasi ja palvelevan +sinua koko voimallaan, uskollisemmin kuin muut naiset?» + +Olav vastasi käheästi: + +»Kyllähän sinä tiedät minun tietävän kuka se on.» + +He jatkoivat matkaa, sitten Olav virkkoi: + +»Mutta ymmärräthän sinäkin sen. Tuskinpa kauankaan kestäisi ennenkuin +—. En minä voi pyytää sinua palaamaan sellaisiin — kunniattomiin +oloihin.» + +Torhild vastasi hiljaa: + +»Minä olisin tyytyväinen sellaisiin oloihin — sinun luonasi, Olav.» + +He kulkivat jälleen hetkisen. Sitten Olav sanoi kiivaasti: + +»Ei. Minä en tahdo, että sinä kärsisit minun takiani vielä enemmän +pahaa kuin mitä sinä jo olet kärsinyt, ja täällä Aukenissa olette te, +sekä sinä että poika parhaimmassa turvassa. Minä olen tänään nähnyt +siksi paljon, että arvelen sinun täällä hyvin selviävän, Torhild.» + +»Kyllähän minä selviän.» Olav kuuli Torhildin hymyilevän. + +»Enhän minä ole kiittämätön, Olav. Mutta en tiedä — ellei se olisi +koskenut häntä, joka makasi vuoteessa sairaana ja kykenemättömänä ja +jolle me teimme vääryyttä — enpä luule, että minulla olisi ollut paha +olla viimeisenä talvena, jonka elin Hestvikenissä.» + +Olav pudisti päätään. Samassa he saapuivat metsänrantaan veräjälle. + +»No, nyt et sinä eksy enää», sanoi Torhild. »Tätä polkua myöten on +paljon helpompi löytää venetalaalle kuin sitä, jota sinä tulit.» + +Olav ojensi hänelle kätensä sanoen hyvästi. + +Olav katseli naista — päivän viime säteitten valossa erottautui hänen +soikeitten kasvojensa vaalea pyöreys ja hänen ruumiinsa korkeapovinen +solakkuus; häntä saattoi luulla vielä aivan nuoreksi. Vuono lepäsi +alhaalla metsän varjossa kuolleena ja synkkänä raskaan syystaivaan +alla; vastaranta sulautui mustanpuhuvana sadesumuna. + +Hänet valtasi voimakas halu ottaa Torhild. Pudonneet lehdet hohtivat +metsässä kanervikon nyökkyvien latvojen päällä — Torhildin pirtissä +hehkui lieden lämpö kodikkaasti, poikanen nukkui —. Kotimatka-ajatus +täytti hänet vastenmielisyydellä. + +Hän tunsi Torhildin seisovan ja odottavan. + +Sitten hän toivotti hyvästit, kääntyi ja läksi nopeasti rinnettä alas. + +Hän pysähtyi metsän halki polkua astellessaan tuon tuostakin +aatoksissaan. Oli jo vallan pimeä hänen saapuessaan rantaan. Hän pääsi +veneensä luo siihen, missä se oli rannalle vedettynä, aikoi työntää +sen vesille, mutta jäikin seisomaan veneeseen nojaten, tuijottaen yön +pimeään. + +Olav ei tiennyt itsekään, mikä hänet oli ajanut Torhildin luota — +mutta hänen oli täytynyt. — Yhtäkkiä hän huomasi, että satoi — hän ei +ollut huomannut, milloin se oli alkanut, mutta nyt se solisi tuhansina +pisaroina vuonon kalvoon; hänen takanaan se rapisi ja virtaili +lehtimetsässä. + +Seisoessaan siinä pimeässä syyssateen kastelemana hän tunsi sielunsa +syvyyksissä olevansa sidottu olemaan yksin, kuin jos hän olisi tehnyt +munkkilupauksen — se vain erona, ettei hänen omalla tahdollaan ollut +sen kanssa mitään tekemistä. Täytyi olla niin, tahtoipa tai oli +tahtomatta. Hänen elämänsä oli muodostunut kuin tiettömässä erämaassa +kulkemiseksi, hän ei nähnyt tietä eikä polkua ja hänen täytyi jatkaa +ypö yksin matkaansa —. + +Hän sai veneen vesille, pohjan rapina rannan hiekkaan ja airon +läiskähdykset niitä veteen laskiessa herättivät hänet. Sade yhä valui +virtanaan. Tuon tuostakin hän katsoi olkansa yli toista, mustaa rantaa, +ettei kulkisi liian kauas. + +Torhild — hän tunsi tätä ajatellessaan sydäntänsä kouristavan. Mutta +oli sääli, että isä oli saattanut tyttären sellaiseen asemaan. Ellei +Bjørn Egilinpoika olisi menettänyt koko omaisuuttaan ja nainut +sitten sellaista Gudridia ja saattanut kaikki lapsensa köyhyyteen ja +palvelijan asemaan —. Olavissa heräsi siinä soutaessaan kiukku Bjørniä +kohtaan, joka oli saattanut tyttärelleen sellaisen kohtalon. Sukunsa ja +syntyperänsä vuoksi olisi Torhild voinut joutua hyviin kunniallisiin +naimisiin. + +Olav ymmärsi puolittain, että hänen mielessään oli tapahtunut muutos. +Jouduttuaan katselemaan onnettomuutta kasvoista kasvoihin hän ei +milloinkaan ollut joutunut edes kiusaukseen pyrkiä osastaan tai +omasta syyosuudestaan eroon, hän ei milloinkaan ollut pelännyt nostaa +harteilleen omaa taakkaansa, vieläpä enemmänkin, jos joku heikompi +yritti laskea taakkansa hänen kannettavakseen. Nyt hän etsi jotakuta, +jonka niskoille voisi vierittää syyn näistä vaikeuksista, joihin oli +joutunut —. + + + + + +II + +ERÄMAA + + + + +I. + + +Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä +varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla +siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että +rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa +aluksessa. + +Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten +täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö +lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa +ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi. + +Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän +tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin +kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan. + +Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla +ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle — +jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä, +nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa +joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen +toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta. + +Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven +sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet +kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana. + +Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat +lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa +oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan +kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja +sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja +auttoi häntä. + +Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat +yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä +lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän +päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen. + +Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella, +ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi +sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa +parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi. + +Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa +käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten +nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa +olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa +jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät +takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo +muuttumaisillaan riidaksi. + +Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä +kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli +seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa +hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja +kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä +lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi +kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla. + +Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille +jotain. He nousivat heti. + +Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen +huutaen raivoissaan: + +»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän +itki kiukusta. + +Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän +räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille +muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti +jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa +itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin +kiittäneet ruuastakaan. + +Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa, +jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle +huulelleen. + +»Kuka se vaalea poika oli?» kysyi Olav. + +»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon +jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen. + +»Jørund? Onko näillä seuduin jossain sellaisia nimiä?» + +Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin, +Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa +ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein. + +Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin +vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa. + + * * * * * + +Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain +valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä +pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi +miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti: + +»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että +minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet +yhteen tasaisella maalla —» + +»No tottakai. Tietysti sinä olisit —» + +»— ja minä kyllä pidin puoliani pitkän aikaa —.» + +»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi, +Eirik», nauroi eräs miehistä. + +Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli +esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä. + +Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit +uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik +ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja +haukotteli: + +»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.» + +Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui +hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa. + +»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että +meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun +kustannuksellasi —» + +Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi +Olav terävämmin: + +»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!» + +Eirik niiskutti muutaman kerran. + +»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!» + +»Mitä sinä sitten itket —?» + +»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina +uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —» + +»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti. + +Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa +kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin +— ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he +solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen. +Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu +keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt — +ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään +vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat. + +Olav pudisti päätään: »Olipa se keksintö!» + +Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua, +että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä +pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine, +mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa. +Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä: + +»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.» +Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi +lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.» + +Eirik kiitti iloisena. Olav alkoi vetää vaatteita yltään. + +Silloin poika huusi nauraen: + +»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas +tänne.» + +Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. Ja +Eirikistä näytti venyvän suurikokoinen. + + * * * * * + +Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja +kalvoivat. + +Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild +Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut +poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä +vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi. + +Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään +isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli +saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire +hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut +oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen +onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten +tämä niin kauan oli ollut. + +Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan +kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki +kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut +jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi +osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen +oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta +silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa +mukaisesti. । + +Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten +hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa: +toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen +hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain +väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja. + +Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja +varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin +sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin +ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli +äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden +kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin +käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi +hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain +pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään — +mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika +oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että +nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän +tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan. + +Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una +tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän +ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin, +että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin +Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia +kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin +Olaville —. + +Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut +enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja +hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet +taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat +menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin +rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää +asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten +osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen. + +He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän +oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla +kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän +kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän +miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin +avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja +ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu. +Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi +saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä +Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin +useimmista muista miehistä? + +Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin +että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja +kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät +asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja +sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut +Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä +monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä +olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat +nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä +ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät +poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana. + +Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän +sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta +siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan +kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut! + +Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli +lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia +jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin +oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei +hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma, +hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla +toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi +tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa +parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli +nähnyt. + +Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin. +Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen +pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet +valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta, +tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet +saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin, +huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli +työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se +sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään. + +Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän +kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän +juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi +ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan +pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän +värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä +vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli +mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos +hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi +tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta +sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen +mielensä olisi levoton. + +Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima, +josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa +köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan. +Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen +parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja +taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa. + +Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin +hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin +huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli +työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli +Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana +pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä +kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt +sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin +toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia. + +Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä +ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon +vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat, +lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa +paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi +tästä onnesta. + +Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun +jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki +tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn +olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt +kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä +nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut +kivi. + +Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat +kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika +tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen. +Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse +olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen +tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta +läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli +hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän +oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin +hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai +myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko +valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja +niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden +Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja +voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta. + +Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen, +että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui +hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän +rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se +aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi +välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin +tuhkaläjä on roviota mitättömämpi. + +Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut, +hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille +asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän +voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt +tarjottiin. + +Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta +näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli +maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku, +josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli +Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo +ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon +— se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät +talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä +rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa +kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita +hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä. + +Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä +urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut +oikein miesten mies. + +Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä +varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut +joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin +suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin +kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan +pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen +varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän +loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä. + + + + +II. + + +Eirik oli sattunut Olavin Englannin-matkan aikana saamaan tiedon siitä, +että hän oli avioliitossa syntynyt. + +Hänen oli mentävä eräänä päivänä pussi selässään Rynjuliin — siinä oli +Olavin vaimonsa hautajaisiin lainaamat kuparit ja kattilat. Pieni, +ilkeä koiranpahanen oli siellä tavallisesti pihalla kahleissa, mutta +sinä päivänä se oli ryöstäytynyt irti ja ryntäsi Eirikin kimppuun +purren jalkaan. Eirik potkaisi pentua, niin että se kieri ulvoen pitkin +ruohikkoa. Torgrim riensi raivoissaan ulos: + +»— pelkää mokomaa pientä koiraa — ja potkii penikkarukkaa — sitäpä ei +tekisi kukaan muu kuin tuollainen sinunlaisesi porton poika!» + +Eirik tuli tupaan, jossa Una järjesteli astioitaan; silloin pojalta +pääsi: + +»Una, onko se, mitä Torgrim sanoi — onko se totta?» + +»Mikä onko totta?» hän kysyi seisten puukuppiensa luona kumarassa. + +»Porton poika — sehän on äpärä, eikö olekin, Una?» Eirik kuiskasi +tuskissaan. + +»On — miten niin?» Una kohotti katseensa ja näki pojan seisovan +kalpeana kuin palttina, kapeat kasvot epätoivon vallassa. »Pyhä Maria, +mikä sinua vaivaa, Eirik?» + +»Olenko minä sellainen — puhu totta, rakas Una!» + +Una Arnentytär seisoi ällistyneenä. + +»Niin, kyllä minä olen sen jo kauan tiennyt», Eirik kuiskasi. + +»Minkä sinä olet tiennyt! Etkö sinä häpeä puhua sellaista isästäsi — +ja äidistäsi, joka makaa mullan alla. — Varjelkoon, mitä sinä nyt taas +olet keksinyt!» + +»Mutta kuulithan sinäkin, mitä Torgrim sanoi — isä itsekin kutsui minua +äpäräksi kerran —.» + +»Pitäisihän sinun se tietää», Una virkkoi lempeämmin, »ettei heistä +kumpikaan kutsuisi sinua sillä nimellä, jos sinä olisit sellainen. +Onhan sinulla toki sen verran järkeä, että tajuat sen suuttuneen miehen +puheeksi.» + +»_Oliko_ äiti siis naimisissa isän kanssa», Eirik kysyi. + +»Tuskinpa sinun sitä tarvitsee kysyä. Olav kohteli ihmisparkaa sekä +kunniallisesti että hyvin koko hänen elämänsä ajan. Etkä sinäkään muuta +nähnyt.» + +»Isä otti häneltä avaimet ja antoi ne jalkavaimolleen», mutisi Eirik. +»Ja se tapahtui vähän ennen äidin kuolemaa.» + +»Älä sellaisia juttele, poika.» Una punastui kiukusta. »Sinä et sitä +ymmärrä. — En minä tahdo puhua äiti-raukastasi pahaa — eihän hän +voinut sille mitään, että hänen sukulaisensa olivat vilpillisiä Olavia +kohtaan, vielä lisäksi kun äitisi oli sellainen kuin oli, sairas +ja yksinkertainen. Ei kukaan voi vaatia, että miehen täytyy tyytyä +sellaiseen naimakauppaan, jonka meidän serkkumme joutui tekemään. +Tuskin Steinfinninpojat olivat saaneet rikkaan perillisen käsiinsä, kun +he jo solmivat naimakaupan pikku pojan ja yhden tyttärensä välillä; +ei Olavilla ole milloinkaan ollut mitään iloa eikä kunniaa siitä +sukulaisuudesta, mutta terveydeltään heikon vaimon täytyi hänen ottaa +myötään, sillä he olivat houkutelleet hänet suhteisiin tämän kanssa jo +ennenkuin Olav oli edes täysikasvuinen.» + +Una jutteli pitkän aikaa ja kertoi kaiken, mitä tiesi Olavin +avioliitosta. Una oli hyvä sukulaisilleen ja hän piti Olavista kuten +veljestään, mutta vaikka hän aina olikin ollut hyvä ja avulias tämän +vaimolle, ei hän erikoisemmin ollut pitänyt Ingunnista ja sydämessään +hän oli sanonut häntä vaivaiseksi —. + + * * * * * + +Eirik tunsi aluksi rajatonta helpotusta tietäessään, ettei häntä kukaan +voisi karkoittaa Hestvikenistä, mutta samassa hänet valtasi hivuttava +viha isää kohtaan. Näitten vuosien hädältä ja turvattomuudelta hän +olisi voinut säästyä — mutta isän syy oli: hän oli osoittanut sellaista +röyhkeyttä huonolla elämällään kirotun nartun, Torhildin kanssa, että +Eirik saattoi hyvällä syyllä pelätä pahintakin. Vääryyttä, vääryyttä +oli hänen äitinsä saanut kärsiä omassa kodissaan —. + +Eirik kulki sen kesän Hestvikenissä: jokaisella vanhojen seinien +raolla, jokaisella harmaanpunaisen, sileäksi hioutuneen kalliopaaden +uurteella oli omat kasvonsa, jotka katselivat häntä hyväntahtoisin ja +lempein ilmein. Hänen omien kallioittensa kupeella kasvavat jäkälät +olivat aivan toisennäköisiä kuin muualla. Ei muissa silloissa tai +veneissä ollut sellaista hyvää hajua kuin heidän veneissään. Kun hän +tarttui oman veneensä airoihin tai puuhaili omine pyydyksineen, täytti +hänet riemu — hän ne omisti! Hän kulki hyväillen jokaista heidän omaa +eläintään, joka tielle osui —. Eirik otti ohrantähkän, laski sen +kämmenelleen, niin että se hipoi rannetta ja työnsi ylöspäin hihan +alle — tämä vanha lasten leikki oli hänestä kuin taikatemppu — se oli +hänen viljaansa. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä kaiken tämän keskellä +kulkiessaan — se ei milloinkaan livahtaisi hänen käsistään. + +Äidin muisto oli äkkiä haihtunut Eirikin mielestä. Jo viimeisinä +vuosinaan aina vuoteessa maatessaan hän oli jäänyt ulkopuolelle pojan +maailman; hänen kuoltuaan Eirik oli pian unohtanut hänet. Nyt isään +suuttuessaan hän suuttui myöskin äitinsä puolesta — Eirikin rakkaus +häneen heräsi. Hän kalpasi usein äitiä. Hän oli rakastanut häntä +suuresti niin kauan kuin äiti oli ollut terve ja oli voinut olla hänen +kanssaan — ja häntä oli isä kohdellut niin kovasti ja julmasti. + +Mutta heti, kun Olav vain tuli sanoneeksi Eirikille ystävällisen +sanankin, poika unohti kaiken katkeruuden. Myöhemmin hän sen muisti +ja silloin hän katui heikkouttaan. Mutta isän lähestyessä häntä +pikkuruikkuisenkin ja kun hän näki isän huulten heikon hymyn häiveenkin +hänelle osoitetun — silloin ei poika taas muistanut kerrassaan mitään +muuta kuin rajattoman rakkautensa isään. + + * * * * * + +Vähän Olavin Englannista tulon jälkeen tuli Eirikin korviin huhuja, +että isän pitäisi naida Disa Erlandintytär. Rundmyrissa lörpöteltiin +kaiken maailman asioista. Eirikin mieli joutui jälleen kuohuksiin. +Hän ei huolinut äitipuolesta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan +toisista Hestvikenin perillisistä. Tänne ei saisi tulla ventovieraita +ihmisiä tai uusia tapoja tai muutakaan uutta. Kaiken piti olla +vain hänen ja Cecilian omaa, talo ja silta ja metsät Oksenilla ja +Hesthammerin harjanteilla, Kverndalenissa ja Saltvikenissä. Hän tunsi +siellä joka polun, hänellä oli omat paikkansa, vartiokukkulansa ja +salaiset kuoppansa rannan puolella, harmaitten kalliopaasien välissä +— hänellä oli tapana pujahtaa sinne, istua siellä ja iloita hämärästi +ja selittämättömällä tavalla siitä, että hänellä oli tällainen kätkö. +Hän saisi kerran hallita metsästystä, hylkeenpyyntiä, kalastusta. Mutta +kaikkein syvimmässä sopukassa oli jotain, jota hän ei voinut ajatella +tuntematta raivoa, koska hän ei sen toteutumista kyennyt estämään — +ja se oli, ettei vain kukaan pääsisi lähemmä isää kuin hän oli. Ja +hän kulki yhä sepitellen pitkiä juttuja urotyöstä, jolla hän kerran +voittaisi isän suosion. + +Tänä vuonna hylkeenpyynti epäonnistui suurimmaksi osaksi. Ja Olav +kadotti hyvän, uuden kuusisoutuisen veneen; köysi oli eräänä yönä +poikki, joko oli joku varastanut veneen tai se oli vihamiehen työtä. +Ja niin Olav palasi hylkeenpyyntiretkeltä mieli apeana — hänenkin +luonteelleen oikein poikkeuksellisen apeana. + +Joitakin päiviä myöhemmin hänen täytyi lähteä asialle kylään ja Eirikin +oli määrä seurata häntä kirkolle asti; oli joulun alusviikon torstai +ja sira Hallbjørn vaati ankarasti, että jokaisen, joka vain kynnelle +kykeni, oli käytävä niihin aikoihin kirkossa. + +Pakkassumu lepäsi aamulla paksuna peittäen huurteeseen sekä kivet että +kannot. Olav seisoi tallin ovella Eirikin taluttaessa ulos hevosia +satuloitavaksi. Olav oli uninen ja kärtyisä — äkkiä hän kääntyi pojan +puoleen ja virkkoi kiivaasti: + +»Etkö sinä hiero kuolaimia, ennenkuin pistät ne hevosen suuhun — +tällaisessa kiljuvassa pakkasessa?» + +»Eivät ne ole kylmät, ne vain tuntuvat kylmiltä näin pakkasella.» + +»Suu kiinni! Sinäkö minua opetat. Jos sinun pitäisi panna suuhusi noin +tulisen kylmä rauta, niin —» + +Eirik sieppasi tallin seinään pistetyn rautavaarnan ja työnsi +poikittain suuhunsa — isä kiskaisi sen pois ja heitti kallioon: + +»Etkö sinä näe, nyt vuotaa verta!» + +»Ei se siksi vuoda, että rauta olisi purrut sinä repäisit suupieliäni —» + +»Ole vaiti», virkahti Olav lyhyesti, »ja tee valmista.» + +Päivällisaikaan istui kirkkoväkeä pappilan pirtissä syöden +eväspussistaan ennen kotiinlähtöään. Haava Eirikin suupielessä alkoi +vuotaa taas ja silloin hän kertoi joillekin pojille, miten hän oli +sen saanut, mutta hän sanoi isän pakottaneen hänet ottamaan raudan +hampaisiinsa —. + +— Hän huomasi silloin, että seuranneessa hiljaisuudessa piili ivaa. +Viimein eräs poika virkahti: + +»Hyi sentään, Eirik — annatko sinä isäsi kohdella itseäsi kuin +hevoskonia —» + +Eirik vilkaisi epävarmana ympärilleen. Hän oli aikonut kerskua +tapahtumalla. Huomattuaan toisten halveksumisen oli kuin jotain olisi +hänessä pusertunut kokoon. Silloin hän yritti korjata sitä: + +»Ei. — Mutta asian laita oli sellainen, että olisi kerrassaan turhaa +ruveta isää vastustamaan», hän selitti, hän oikein innostui. »Minä +kiskaisin riimun irti, tietäkää se, ja läimäytin sillä häntä. Mutta +hän on vahva kuin pakana, se isä-ukko, niin että —. Tapahtuipa kerran, +siihen aikaan, jolloin hän oli jaarlin kanssa, että miehet löivät +vetoa, miten paljon hän jaksaisi nostaa. Isä asetti hartiansa penkin +alle, kohottautui, kunnes seisoi suorana. Penkillä istui kahdeksan +miestä.» + +Vallitsi hyinen hiljaisuus. + +»Silloin sanoi jaarli: Jos sinä nostat pöydän kannen, Olav +Auduninpoika, saat kaiken siinä olevan kullan. Isäukko nosti pöydän +kannen ojennetuin käsivarsin.» + +»Sehän muistuttaa ihan sitä tarua, jonka sinä, sira Hallbjørn, kerroit +meille viime vuonna», eräs tyttö tirskui, »— siitä kristitystä +ritarista, joka oli saraseeni-jaarlin vankina — mikä hänen nimensä +olikaan?» Joku nuorista nauroi ivallisesti. + +Sira Hallbjørn istui vuoteensa reunalla. Tänään hän ei ollut ilkeällä +enemmän kuin leikilliselläkään tuulella, oli paremminkin veltto. Hän +katsoi kylmästi tyttöön. + +»Muistathan sinä, sira Hallbjørn, — veljeni häissä?» + +»En minä tunne sellaista tarua. Sinä muistat väärin.» + +Mutta vähän myöhemmin ihmisten lähtiessä pappi tuli äkkiä takaapäin ja +tarttui lujasti Eirik Olavinpojan käsivarteen: + +»Mitä sinä sellaisella tarkoitat — valehteletko sinä isästäsi?» + +»Ei, en minä valehdellut, hyvä sira», Eirik vastasi rauhallisesti. + +»Sinä valehtelit.» Sira Hallbjørn löi häntä korvalle. »Ja sinä +valehtelet papillesi. Minä luulen, että paholainen on mennyt sinuun. +Painele nyt tiehesi!» + + * * * * * + +Illan hämärässä Olav Auduninpoika ratsasti papin oven eteen. Hän +ei halunnut mennä sisään, hän sanoi, koska on jo niin myöhä. Hän +jätti hevosen selässä istuen kirjesalkun sira Hallbjørnille ja aikoi +ratsastaa heti edelleen. Sira Hallbjørn meni ulos ja astui rinnalla +Olavin ratsastaessa aitoviertä käymäjalkaa mäkeä ylös. + +»Sinun ei pitäisi suvaita sitä, Olav isäntä», pappi sanoi kiivaasti, +»että sinun poikasi oleilee niitten ihmisten parissa, jotka sinä +ajattelemattomuudessasi olet Rundmyriin asettanut. Se, mitä poika +siellä oppii, ei ole hänelle hyödyksi.» + +Olav ei tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata. Kun hän vaikeni, pappi +jatkoi kertoen, mitä Eirik oli isästä jutellut: »— sinun poikasi +tulee paikkakunnalla pilkan esineeksi sellaisia valehdellessaan — ja +valehdellessaan niin tyhmästi.» Kun he sillä aikaa olivat saapuneet +tienristeykseen, pappi tarttui Olavin hevosen suitsiin ja piti niistä +kiinni samalla katsoen toista silmiin. Sumun levitessä oli kuitenkin +vielä heikko päivän kajastus — ja Olav huomasi ihmeekseen, että pappi +näytti hyvin liikutetulta. + +»En minä ymmärrä, miten Eirik on niin voinut sanoa —» Olav kertoi, mitä +hänen ja pojan välillä oli aamulla tapahtunut. + +»Niin käy, kun nuorilla on huonoja oppimestareita.» + +Olav rypisti kulmiaan, veti suutaan naurun mareeseen; mutta ei +vastannut. Tuskinpa Eirik sellaisessa oppimestaria tarvitsi — +valehteluun, eiköhän hänellä ollut siihen synnynnäiset lahjat. + +»Jos joku viisas mies olisi neuvonut isääni, kuten minä nyt neuvon +sinua», sanoi sira Hallbjørn, »olisi isäni ottanut minut pois siitä +talosta, jossa minut kasvatettiin äitini kuoltua. Minä olin hänen +eläessään jumalinen — hän oli luvannut minut Jumalalle, ennenkuin olin +syntynytkään. Mutta sitten isä lähetti minut kasvatusisän luo, ja tämä +oli lappalaissyntyinen.» + +»Asuuko lappalaisia Valdresissa?» Olav kysyi; hänestä tuntui, että +hänen oli sanottava jotain. + +Pappi nyökkäsi. »Minä näin kasvu-iässäni paljon merkillistä, Olav. +Lappalaiset ovat erinomaisia paimenia — ja tuntureilla kuljeskelee +monenlaista, sekä eläintä että ihmistä — ja muutakin —. Sen jälkeen +en ole tahtonut missään muualla viihtyä. Minä en kaivannut kotiin +ulkomailla ollessani, kulkiessani koulusta toiseen. Mutta nämä ihmiset +täällä kiihdyttävät minua, niin että minä menetän kärsivällisyyteni —.» + +»Siltä näyttää.» Olav ei voinut olla hymyilemättä hiukan ivallisesti. + +»Niin», sanoi pappi kiivaasti. »Täällä ei ole hyvä olla. Eipä +sinullakaan ole sen paremmin täällä ystäviä, Olav.» + +»Siltä näyttää», Olav virkkoi jälleen, »— mutta en minä tiedä, onko +niin senvuoksi —. Tuskinpa ihmiset täällä ovat toisenlaisia kuin +muualla.» + +»Oletko sinä milloinkaan ollut poroja paimentamassa?», kysyi sira +Hallbjørn äkkiä, — vanhojen karjakuoppien lähettyvillä. »Oletko sinä +nähnyt porolauman pakomatkalla — monta tuhatta poroa —.» + +»En,» virkkoi Olav. »Minä en ole ikinä nähnyt elävää poroa.» + +»Tule minun kanssani kotiin», — pappi tuntui melkein rukoilevan, hän +oli niin innoissaan — »kun joskus matkustan veljieni luo.» + +»Kiitos, sira Hallbjørn. Jos vain sopii, tekee mieleni kerran lähteä +kanssasi.» + +He hyvästelivät. Sitten pappi vielä sanoi: + +»Mutta älä laske Eirikiä Rundmyriin. Muuten he panevat varastelujaan +pojan niskoille — tai syyttävät häntä jonkun tytön lapsen isäksi, +ennenkuin hän on tämän vanhempi. Ja se olisi teille kummallekin paha +juttu, Olav.» + +Olav ajatteli pimeässä kotiin ratsastaessaan keskusteluaan papin +kanssa. Hän tunsi jonkinlaista pettymystä. Eipä siksi, että hänellä +olisi ollut jotain selvitettävää papin kanssa — päinvastoin; hän +oli niitä ani harvoja paikkakunnan miehiä, joilla ei ollut mitään +riitaa tämän kanssa. Mutta hänenkin mielestään sira Hallbjørnissä oli +jotain salaperäistä — ja sekin, että hän oli täällä kuin maanpaossa, +vailla kaikkea sitä asemaa ja arvoa, mitä hänellä olisi ollut +korkean syntyperänsä ja oppinsa mukaan oikeus nauttia. Ja niin oli +Olav odottanut, että jonain päivänä ehkä jotain tulisi ilmi. Ehkäpä +siinä ei muuta sentään ollutkaan, kuin ettei hän viihtynyt täällä +tasankoseudulla ja että hänen oli vaikea mukautua kansaan, hän oli äksy +ja itsepäinen kuten tunturiseutulainen usein on. Hänestä ei kenties +ollut hauskaa kököttää täällä pikku kirkossa ja olla valmis palvelemaan +jokaista, joka häntä vain tarvitsi. + +Ennen oli Olav etsinyt vaistomaisesti sellaisten miesten seuraa, joiden +sydämen hän tiesi puhtaaksi ja jotka olivat Jumalalle uskollisia. +Aivan vaistomaisesti hän oli karttanut syyhyisiä lampaita kohdatessaan +niitä. Nyt hän viihtyi aivan yhtä hyvin sellaisten miesten parissa, +jotka eivät olleet niin vaativia — tai joista sanottiin, etteivät he +itseään kohtaan olleet kovinkaan ankaria, he kyllä hänen puolestaan +saivat kernaasti puhua muista ankarasti. Kaikessa salaisuudessa hän +oli tavallaan tyytyväinenkin huomatessaan jonkun vian ihmisessä, ja +vielä parempi, jos se oli pappi tai luostarin asukas. Hän ei tosin +nytkään välittänyt huhuista ja hän vaikeni ihmisten sellaisista +asioista jutellessa, mutta hän kuunteli kuitenkin, eikä enää tuntenut +vastenmielisyyttä tai loukkaantumista. + +— Hän ajatteli myöskin sitä, mitä sira Hallbjørn oli sanonut Eirikistä, +ja se harmitti häntä. Mutta hän ei puhuisi siitä Eirikille — paljon +parempi, ettei hän ollut tietävinäänkään. — Mutta hän voisi nuhdella +poikaa Rundmyrissä juoksusta. + +Hän tekikin niin. Mutta Eirik ei totellut. Olav sai kuulla siitä. +Joskus hän koveni siitä pojalle, mutta toisinaan hän ei ollut +tietävinäänkään Eirikin siellä käynnistä. + +Kyllä hän oli ollut tyhmä sijoittaessaan Ankin ja Livin Rundmyriin. +Jospa ne edes olisivat tyytyneet hänen omaisuuteensa — se ei vielä +olisi häntä köyhdyttänyt, ja hän olisi voinut sulkea siltä toisen +silmänsä; mutta ihmiset alkoivat supista, että Rundmyriin tuntui +tulleen pitkäkyntisiä. Vihdoin Olavin täytyi puhua siitä Arnketilille: +»Minun mielestäni teidän sentään pitäisi tulla toimeen sillä, mitä te +Hestvikenistä irti saatte.» Mies lupasi tehdä parannusta — mutta Olav +ei siihen suurestikaan luottanut. + +Nyt hänen oli myöskin vaikea päästä heistä eroon. Kun Arnketil pyysi +häntä olemaan heidän lapsensa kummina, ei hän voinut kieltää köyhältä +mieheltä. Hän ajatteli sitäpaitsi, että jos hän olisi pojan kummi, ei +kenenkään päähänkään pälkähtäisi epäillä hänen suhdettaan äitiin. Olav +ei tullut ajatelleeksi, ettei sellainen ollut kenties kenenkään mieleen +juolahtanutkaan — hän vain itse pelkäsi ihmisten sellaista keksivän. +Sellaista oli kuiskittu silloin, kun Liv sai edellisen — mutta hän +oli juuri niihin aikoihin ihmisten hampaissa Torhildin asiassa, ja +ainahan on niitä, jotka tahtovat tehdä mustan yhä mustemmaksi. Mutta +ruvetessaan kummiksi hän sitoutui tukemaan vanhempia. + +Eirikille oli Arnketil puoliksi kasvatusisä, niin ettei ollut niinkään +helppoa erottaa poikaa hänestä kokonaan. Ja kun Liv saapui Hestvikeniin +poika selässään — hän viipyi siellä koko päivän — hän jakeli +palvelustytöille hyviä neuvoja ja jutteli, miten hänen oli ollut tapana +tehdä täällä emännän virkaa hoitaessaan. + +Torhild oli ollut oikeassa huomauttaessaan Olavin tehneen tyhmästi, +kun otti moisen perheen niin lähelle taloansa. Olav ajatteli haikealla +katkeruudella — että asiain laidan pitikin olla sellaisen, ettei hän +voinut pitää Torhildia luonaan ja nauttia hänen viisaista neuvoistaan. + + * * * * * + +Olavia kiusasi tällainen Eirikin tunkeutuminen hänen näkyviinsä +ja ajatuksiinsa. Ja hän törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen asiain +käsittämättömään valheellisuuteen. Se oli Olaville joka kerran +arvoitus. Hän oli itse valehdellut, niin kovin ja kylmästi, että se +olisi voinut kivenkin särkeä — sitä hän ei unohtanut, mutta hän oli +tiennyt minkä vuoksi hän valehteli: hän oli valehdellut pakosta. +Mutta Eirik valehteli valehtelemistaan eikä isä milloinkaan voinut +keksiä siihen mitään kunnollista syytä — hän ei valehdellut mitään +hyötyäkseen, ja hän valehteli harvoin jotain peittääkseen. Olav oli sen +huomannut, vaikkei hän ollut tarkannut, miten usein Eirik oli joutunut +kiusaukseen kieltää tai valehdella häneltä suoraan kysyttäessä, mutta +poika tunnusti kuitenkin pahimmatkin tekonsa mielellään; kysyttäessä +hän sanoi asian laidan punastuen, epävarmana ja nolona. Siis näytti +siltä kuin Eirik sepittäisi nämä valejuttunsa etupäässä huvikseen — +vaikka sekin tuntui Olavista käsittämättömältä. + +Vuosien mittaan olivat Olavin tunteet lapseen nähden jakaantuneet +kahden tunteen kesken: epäselvän halun voida kiintyä tähän nuoreen +olentoon, joka oli joutunut hänen käsiinsä — ja vastenmielisyyden tätä +vierasta kohtaan, joka oli kuin pistimenä työnnetty hänen lihaansa. +Nyt ne vihdoinkin alkoivat vakiintua. Toisina hetkinä herätti Eirikin +käsittämätön valheellisuus Olavin sydämessä vihaa: kuten se valhe, +jonka hän oli ottanut harteilleen ikeenään, olisi tullut lihaksi +Eirikin olemuksessa, ivannut häntä harvinaisen kauniin, ruskeasilmäisen +pojan hymyssä. + +Mutta toisina hetkinä oli toisin. + +Toisena kesänä emännän kuoleman jälkeen oli Olavin mentävä Eidsivan +käräjille. Hän oli nykyjään vähin miehin Hestvikenissä eikä voinut +ottaa ketään mukaansa. Niinpä Eirikin oli lähdettävä isän matkaan. + +Olavilla ei ollut erikoista halua lähteä tälle matkalle eikä hän +halunnut tavata lankoaan. Hän ei ollut käynyt Osloa pohjoisempana +kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun hän toi Ingunnin kotiin, +paitsi kerran hakiessaan Eirikin, ja silloin oli talvi: + +Nyt hän ratsasti kesätietä Raumariken pohjoispuolitse. Oli kaunis +aurinkoinen päivä, mutta liian kuuma keskipäivällä matkustaa. He +keksivät silloin sopivan paikan tien vierestä; Eirik riisui hevoset ja +sitoi jalkahihnalla. Syötyään heittäytyivät Olav ja Eirik pitkäkseen. +Poika nukkui heti. + +Olav loikoi pää satulaan nojaten ja katseli eteensä heinän korsien +lomitse. Niitty oli täpötäynnä voikukkia, pää pään vieressä, ja +alempana olevan sinisenrusahtavan lähteensilmän ympärillä kohosivat +suovillan hopeiset tupsut. Puron toisella rannalla hohtelivat punaisten +tähtikukkien ryhmät leppien varjossa. Hän katseli kukkia kuten +vuosikausia yhä uudelleen kohtaamiaan vanhoja tuttuja, hän tarkkaili +niitä kyllä kotona Hestvikenissäkin, ja kun tämä tai tuo kukka avautui, +teki hän huomioita, minkälaiseksi kesä muodostuisi. Mutta täällä +toimetonna maatessaan ja nähdessään kukkien kukkivan maalla, jonka +omistajasta hänellä ei ollut aavistustakaan, oli toisin — niissä oli +kuni kuva niistä maista, joitten läpi hän nuoruudessaan oli matkustanut. + +Suuria, hopeanharmaita, valkoreunaisia pilviä kohosi kuusenlatvojen +takaa ja levisi ihmeellisen nopeasti ja hiljaa helteiselle sinilaelle +— täällä alhaalla ei käynyt tuulen henkäystäkään. Nyt ne levisivät +peittäen auringon. Olav veti nutun kasvoilleen sääskien takia ja nukkui. + +Iltapäivällä he joutuivat pois metsästä ja näkivät edessään +ilta-auringossa suurtilan. Se kohosi korkealla kunnaalla kuin mikäkin +valtaherran kartano. Rakennusryhmien pohjoispuolella oli pieni, vaalea +kivikirkko, niityt levisivät sen alla joka puolella. Eirik huudahti +ihastuneena, hänestä se oli niin kaunista. Olav ei vastannut mitään +hänen ihastukseensa. + +Ratsutie vei kukkulan laitse ja kartanon kautta. Se ei läheltäkään +katsoen ollut sen mitättömämpi, siinä oli lukematon määrä rakennuksia, +vanhoja ja uusia, kahdessa rivissä tien molemmin puolin, ja kaikkialla +näkyi uutteruuden ja väen paljouden jälkiä. Saavuttuaan laaksoon ja +ratsastettuaan joen rantaa Olav kysyi Eirikiltä: + +»Tiedätkö sinä, Eirik, mikä tuon kartanon nimi on?» + +»Mikä?» kysyi poika innostuneena. + +»Se on Dyfrin.» + +»Onko se —!» Hetken päästä Eirik virkkoi hiljaa ja syvästi liikutettuna: + +»Oikeuden mukaan me omistaisimme sen — eikö niin, isä?» + +»Niinpä kyllä.» Olav ratsasti vähän aikaa hiljaa. Sitten hän kysyi +hymyn häivähtäessä: + +»Kummasta näistä kahdesta talosta enemmän pidät Eirik — Dyfrinistä +vaiko Hestvikenistä?» + +»Hestvikenistä», Eirik vastasi nopeasti ja lämmöllä. + +»Dyfrin on enemmän kuin kaksi kertaa Hestvikeniä suurempi — sen kai +huomasit.» + +»Yhdentekevää. Mutta Dyfrinissä ei ole merta — eikä siltaa enemmän +kuin koko kalastushommaakaan. Mutta harmittaa, kun muistaa vääryyden. +Minun mielestäni ei pitäisi sellaisen miehen, joka niin paljon on tässä +maassa harjoittanut vääryyttä talonpoikia kohtaan kuin tämä Sverre — +hänen ei pitäisi saada olla kuninkaana —.» + +»Jokainen mies, joka eteenpäin pyrkii, joutuu aina jonkin verran +harjoittamaan vääryyttä», Olav vastasi. + +Eirik alkoi kysellä vanhoja taruja — Torgils Fivilistä ja hänen +pojistaan sekä leskestä, jonka kuningas Sverre antoi eräälle +miehistään. Olav vastasi hänen kysymyksiinsä. Mutta sitten levisi tie +heidän edessään männikkökankaalla tasaisena ja sileänä ja Olav kiirehti +hevosia; niin keskeytyi heidän keskustelunsa. + + * * * * * + +Hallvard Steinfinninpoika vastaanotti lankonsa ja sisarensa pojan +sydämellisesti. Hallvard oli vuosien kuluessa alkanut muistuttaa +kovasti isäänsä, arveli Olav, ja hän muistuttikin Steinfinniä koko +olemukseltaan; hän oli iloluontoinen, avokätinen eikä mikään neropatti. +Hänen kanssaan käräjillä oli Toran ja Haakon Gautinpojan vanhin poika. +Eirik oli iloinnut suuresti saadessaan tavata äitinsä sukulaisia, mutta +vaikka he olivatkin hänelle hyvin ystävällisiä, Eirik harvinaisen ujo +ja pysytteli koko ajan isän kupeella myöskin käräjäpaikalla. + +Olav tapasi myöskin aivan odottamatta käräjillä sukulaisiaan Soleyarin +Tveitistä: oli Gudbrand ja Jon Helgenpojat sekä kaksi heidän poikaansa +ja tyttären poika. Olav ei ollut tavannut tveitiläisiä muuta kuin +yhden kerran ennen — niihin aikoihin, jolloin hän yritti järjestellä +Einar Kolbeininpojan tapposakkoja, ja hän oli silloin ajatellut, +etteivät he juuri panneet tikkua ristiin nuoren serkkunsa hyväksi. Nyt +olivat kaikki vanhempia miehiä, sekä hän itse että Helgenpojat, ja +myöhäistähän oli nyt alkaa serkkujen kanssa kanssakäyminen. Mutta hän +vaihtoi sentään heidän kanssaan jonkin sanan tavatessaan. Viimeisinä +käräjäpäivinä, kun Hallvard oli pyytänyt Olavia tulemaan kanssaan +juomaan majapaikkaan, hän tapasi siellä Tveitinpojatkin; Hallvard oli +kutsunut heidätkin osoittaakseen sisarensa miehelle kohteliaisuutta. + +Hallvard asui samassa talossa, jossa Steinfinnkin oli asunut käräjillä +ollessaan. Olav ei tuntenut paikkaa; hän ei ollut ensinkään varma, +oliko tämä huone, jossa he nyt istuivat juomassa, sama, missä hänet ja +Ingunn kihlattiin toisilleen. Hän muisti muuten sen illan ilmielävästi +— Ingunnin ja Steinfinnin sekä oman isänsä, niin, oikeastaan hän +muisti oman isänsä vain tänä iltana — ja hän muisti monen läsnäolleen +juhlavieraan kasvonpiirteet päivän selvästi. + +Olav istui hyvin hiljaisena koko illan, mutta toiset eivät siihen +kiinnittäneet huomiota; he joivat ja lopulta he näyttivät kokonaan +unohtaneen hänen läsnäolonsa. Mutta eniten kiintyi Olavin huomio +Eirikiin — tämä oli aivan hiljaa ja ihan toisenlainen kuin kotona. + +Poika istui ulommalla penkillä Tveitin nuorten kanssa. Olav katseli +häntä: vanhat asiat sukelsivat esiin ihmeen uusiintuneina, vaikkeivät +suinkaan puolueettomina ‒ koko matkalla ei Eirik ollut tehnyt mitään, +mikä isää saattoi kiihoittaa. Hän istui hyvin siivosti ja hiljaa +paikallaan, jutteli hillitysti ja vapaasti Knutin ja Joarin kanssa. +Rusehtavissa, selkeissä pojan kasvoissa alkoi jo näkyä nuorukaisiän +piirteitä, otsa oli korkea ja kapea, mustan tukan reunustama, nenä +korkea ja kaita, kyömyinen, se kaartui oikeastaan ylhäältä juuresta +asti; suun piirre oli kaareva, yläleuan hammasrivi työntyi eteenpäin; +kuunnellessa näkyi hiukkasen ylähampaita ja ne olivat häikäisevän +valkoisia; kaksi keskimmäistä oli hiukan toisten päällä. Hän oli +kaikkea muuta kuin ruma; iho oli kaunis, päivän paahtama ja punerva, +huulet hohtivat punaisina, silmät olivat harvinaisen suuret ja +kellanruskeat, niin kirkkaat, että mieleen johtui meripihka tai +lähteensilmä, johon auringon säteet heijastuvat. Olavin mielessä +värähti ajatus, että hän istuu tässä omien serkkujensa ja lankojensa +parissa, eikä heillä ollut toisillensa mitään sanomista. Ja niitten +rehellisten ja selvien siteitten lisäksi, joilla hän oli sidottu +toisiin, veren ja lain siteitten, hän oli sidottu tähän hoikkaan, +tummaan poikaan, joka istui vieraana vaaleitten ja punakoitten +Tveitinpoikain joukossa, — hän ei edes aavistanut, miten lujin sitein. + +Hallvardilla oli viiniä, ja niin vieraat erosivat vasta puolen yön +maissa. Olavin majapaikkaan oli puolisen tunnin matka ja hän pysähtyi +tienhaaraan juttelemaan jonkun tutun kanssa, jonka oli mentävä toiseen +suuntaan. Sitten hän läksi nopeasti Eirikin kera. Yö oli lämmin ja niin +valoisa, että kuutamo näytti kovin valjulta. Kuljettuaan jonkin matkaa +he kuulivat tveitiläisten olevan edellään — he olivat juovuksissa ja +kova-äänisiä, eikä Olavilla ollut halua heihin yhtyä. Hän poikkesi +silloin Eirikin kanssa tieltä; he kulkivat mäen rinnettä, joka oli +katajikkoa sekä muita pikkupensaita kasvavaa kivikkoa; joitakin hevosia +kuljeskeli kuutamossa laitumella. + +He saapuivat mäen töyräälle ja heidän edessään levisi suo, jonka +poikki oli vaikea päästä; silloin Olav istuutui, hän tahtoi laskea +tveitiläiset hyvän matkan päähän. Mutta silloin kuuluikin, että hekin +olivat istuutuneet tielle — eivät näyttäneet yrittävän eteenpäin, +Gudbrand oksenteli ja yökkäili toisten tohistessa ja sohistessa hänen +ympärillään. Eirik loikoili ruohikossa mahallaan hiljaa naureskellen ja +matkien isälle tieltä kuuluvia sanoja ja huutoja. + +»Katso kuuta, isä», virkkoi Eirik. Se oli laskemaisillaan ja uiskenteli +selällään puolikuuna läntisten männynlatvojen päällä, allaan pieniä, +kultaisia pilvenhaitaleita. Melkein sen takana suuri tähti tuikutteli +yksin sinitaivaalla. + +»Niin, tulee tuuli», Olav vastasi. + +»Se on laivan näköinen», Eirik jatkoi nauraa hymähtäen omalle +päähänpistolleen, »joka purjehtii merellä — ja tuo suuri tähti on kuin +laivan jäljessä juokseva koiran pentu.» + +»Eipäs, Eirik» — Olavkin naurahti, »— mitenkäs koira voi seurata +merellä purjehtivaa laivaa?» + +»Kyllä se voi», selitti poika innoissaan, »— ne ovat purjehtineet +tiehensä ja nyt se juoksee pitkin rantaa, on aivan niemen nenässä, +haukkuu ja yrittää laivan jälkeen —» + +Pojan sanat johtivat hänen mieleensä jotain — hän oli kuullut tai +uneksinut joskus jostain samantapaisesta, koirasta, joka juoksi pitkin +rantaa uikuttaen pois purjehtivan laivan jälkeen — se oli koira tai +oliko se mies, joka oli jätetty yksin —. + +Hän katsoi pojan yiöskäännettyihin kasvoihin — ne näyttivät iltavalossa +kalpeilta ja suuret silmät varjossa tummilta. Tuntui kuin näkymättömät +siteet olisivat tiukenneet. + +»— Kissanjalkain töminästä ja naisten parrasta ja vuorten juurista ja +kalojen hengestä ja lintujen syljestä —» hän oli osannut sen lorun +lapsena, jostain, joka oli punonut ketjun ja se oli silkkiä hienompi ja +sitoi lujemmin kuin teräsköysi — jonkin pedon piti olla sillä sidottu +tuomiopäivään asti —. + +Nyt oli tiellä hiljaista. »Tule», virkkoi Olav, ja hänen kätensä painui +vaistomaisesti pojan olalle viipyen siinä kotvan aikaa. + +He kulkivat eteenpäin ja löysivät tielle. Tveitin miehiä ei enää +näkynyt ei kuulunut, ja he saapuivat kaikessa rauhassa yömajaansa. + +Vuode oli melko ahdas. Eirik nukkui heti, ja sitten hän kääntyili +unissaan, niin että joutui melkein isän päälle. + +Olav makasi ahtaassa, epämukavassa vuoteessa, pimeä huone täynnä +ihmisten hajua — hän tunsi Eirikin hoikan, laihan ruumiin painon, hänen +ihonsa ja tukkansa tuoksun — mutta ilman vastenmielisyyttä, tuntien +vain sanomatonta sääliä. Kunpa Jumala ja hänen äitinsä neuvoisivat, +miten hänen on hoivattava Eirikiä. Hän ei käsittänyt, mikä hänet pani +poikaa säälimään, mutta oli kuin pojan nuoruuskin olisi saanut hänen +sydämensä heltymään. — Ehkäpä se onkin vain heikkoutta, josta pian +pääsee, Olav tuumi. + +Olav makasi; ei hän oikeastaan nukkunutkaan, vaan keinuili unen ja +heräämisen välimailla kuten merentuomat puut matalikolla. Mutta parin +tunnin kuluttua kuullessaan toisissa huoneissa miesten liikkuvan +Olav vetäysi nukkuvan pojan alta, nousi ja Iäksi ulos itse panemaan +hevosiaan kuntoon. Hän ei hennonut herättää poikaa. + + + + +III. + + +Ystävyys, joka oli alkanut orastaa Olavin ja hänen Rynjulin ja +Skikkjustadin sukulaistensa välillä, sammui jälleen. Una oli silloin +keväällä sanonut siksi paljon, ettei hän nyt enää voinut siihen sen +enempää kajota. Ja niin he välttivät toisiaan. Sen vain Olav ymmärsi, +että Rynjulissa oltiin harmissaan. + +Tavatessaan sillalla sira Hallbjørnin hän sai kuulla, mitä ihmiset +tohisivat hänen matkastaan. Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa jyrkällä +tavallaan: + +»Sinä olet tyhmä kuin pässi, Olav, alkaessasi taas Torhildin kanssa +— hän narrasi sinut ostamaan sen viheliäisen mökkiräyskän ja vielä +hullumpaa on, että hän sai sinut luopumaan hyvästä naimiskaupasta.» + +»Mitä puhetta se semmoinen on?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Minä +en kysy kenenkään neuvoa, ostanko maata tai otanko vaimon — niissä +asioissa minä teen ihan niinkuin tahdon.» + +»Pyh! Kyllähän minä uskon sinun niin luulevan. Sinä luulit saaneesi +oman tahtosi lävitse tehdessäsi hänelle kuten hän tahtoi. Torhild +Bjørnintytär on viisain teistä kahdesta. Pidä vain varasi, Olav, ettei +hän kahlitse sinua jälleen paitansa nauhoilla.» + +Olav vastasi vihaisena: + +»Oli miten tahansa — tämä ei koske sinua, sira Hallbjørn, ellen jälleen +makaa hänen kanssaan. Minä voin kyllä pyytää neuvoa, missä haluan — +sinulta en sitä ole pyytänyt!» + +Hän käänsi selkänsä ja hypähti veneeseensä. + +Mutta sen jälkeen alkoi häntä kalvaa hiukaiseva Torhildin kaipuu — +päivää ja yötä, lakkaamatta. Jospa hän ottaisi hänet luokseen kaikesta +huolimatta. Jos kerran ihmisillä on halu sekaantua hänen asioihinsa, +niin annetaan heille jotain sekaantumisen aihetta. Entä Bjørn — hän +oli itse kieltäytynyt häntä ajattelemasta — karkoittanut ajatukset +heti, kun ne vain sinnepäinkin läksivät. Nyt hänestä tuntui yhtäkkiä — +maksoiko tämä vaivan? Häneltä oli moni asia mennyt päin mäntyyn — eikö +hän saisi omistaa edes sitä hyvää, mikä oli saatavana —. + +Hän uneksi pojastaan sekä valveilla että nukkuessaan. Mutta +vaaleanverevän pojan takana hän näki toisen vaaleanverevän lapsen +— Cecilian. Hänen tähtensä oli Olavin kestettävä ja kieltäydyttävä +mielihalustaan. Ei olisi varmaankaan Cecilialle onneksi kasvaa kodissa, +jossa isän jalkavaimo pitäisi ohjaksia. Cecilian tulevaisuutta hän ei +vielä ollut pilannut eikä hän sitä tekisikään. + +Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli +pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä +töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin +pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan +Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi. +Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan +paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen +ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla +aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin +kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat +kynnysten yli. + +Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen, +jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä +kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän +kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä +tulisi. + +Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia +kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan. + + * * * * * + +Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin +ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi +miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi +kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi +puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä +tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne. + +Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia +nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien +kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren +lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua +hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan. +Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten +välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen +ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he +olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään +erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu, +joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt +vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta. +Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten +herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit. +Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi +saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi +käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään +oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen +kaltaistaan —. + +Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen, +jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan +kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran +keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä +äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti +ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.» + +Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku +tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen +ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi +Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli +hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät +olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten +kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon +kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä +ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin +vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut +milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei +ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle +emännälle. + +Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle. +Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut +sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan +miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa +vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi +Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin +täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän +saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa +— tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan +turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan +lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä, +ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti +ja vahvisti sen kädenlyönnillä. + +Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät +naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut +kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen +erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli +silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä +ruoka tahtonut maittaa. + +»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran +sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä. + +Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli +ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen +näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta +mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän +alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään +kovin huolestuttavan häntä. + +Olav katsoi arkulla istuvaa tyttöstä ja ojensi hänelle kätensä: + +»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni — +meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.» + +Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi +silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän +oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä. + +Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin +näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä +otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen +ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle +riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen. +Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. — +Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan +ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä +edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin +ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa. + +Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen +mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja +vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja +liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän +hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen +tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta, +jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja +kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat +turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei +milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja +hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea. + +»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi. +Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja +elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?» + +Bothild liukui äänettömästi arkulta ja pujahti Olavin käden alitse. + +»Minä tahdon olla sinun luonasi, isä kulta», hän sanoi haikeasti. + +Olav otti hänen omenansa maasta ja ojensi sen hänelle. + +Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa +tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko: + +»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni +enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen +ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu +tästä —» + +»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli +paha olla sääliessään isää ja tytärtä. + + * * * * * + +Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän +ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että +vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär +oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina +eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että +ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä +kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin +Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli +lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi +luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä. + + * * * * * + +Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa +polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan +tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan. +Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä; +se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä +oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen +kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä. + +Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli +vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen +heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta +hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja +ei. + +Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen +ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui +siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen +tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin +hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi +suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen. + +Eirik olisi pienenä mielellään istunut hänen sylissään, mutta Cecilia +rynnisti heti maahan, kun hän oli nostanut hänet syliinsä. Ja jos hän +yritti suudella tytärtään, huomasi hän, ettei tämä pitänyt siitä. + + * * * * * + +Viime vuosina Olav oli nukkunut tuvassa, entisessä aviovuoteessaan. +Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen, mutta nytkin hän saattoi +usein maata kauan valveilla. Silloin oli hauskempaa valvoa täällä kuin +kamarissa, jonne ei milloinkaan päivän valo päässyt, joten ilma oli +kalseata ja ummehtunutta, ja jossa aina oli raaka hylkeenrasvan ja +siellä talvisaikaan säilytettävien ruokien haju. Tuvassa oli ihmisten +ja savun haju; öiseenkin aikaan tuntui lieden tuhkaan peitetyistä +hiilistä hohtavan lämpöä. Eräänä yönä oli osa räppänäluukkua pudonnut +tuulen tuomana alas, eikä Olav ollut tullut sitä korjanneeksi. +Kuutamolla hän näki kalvoruudun läpi kajastuksen ja aamuisin päivän +koiton. Olav piti siitä. + +Nyt Olav muutti jälleen kamariin; Märtalla ja lapsilla piti olla tuvan +eteläisin vuode. + +Olav oli odottanut, että Cecilia huutaisi ja rimpuilisi. Kuullessaan, +että hänen oli nukuttava vieraan eikä Ragnan kanssa, kuten hän +oli tottunut. Mutta kävi toisin. Hän saapui Hestvikeniin myöhään +iltapäivällä, sillä hän oli viipynyt Tunsbergissa kolme päivää ja oli +saanut pysytellä maissa myrskyn vuoksi. Bothild oli paremminkin kuollut +kuin elävä. + +Olavin kantaessa hänet huoneeseen — koko illan hän keinui kuin veneessä +jakkaralla, jolle Olav oli hänet sisään tuodessaan asettanut. Ihmisiä +tuli ja meni, käveli sinne ja tänne, ja koko ajan Cecilia Olavintytär +hääri vieraan tyttösen ympärillä, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä +olivat selkoselällään ihmettelevinä vaaleitten kiharoitten alla. + +Tuskin Märtta oli saanut lapsi-paran peiton alle ja Olav virkkanut, +että Cecilian oli nyt nukuttava kasvatussiskon vieressä — kun Cecilia +käden käänteessä vetäisi vaatteet yltään ja kiipesi vuoteeseen. Vähän +ajan kuluttua Märtta toi pielusta; hän tarttui jo uneen vaipuneeseen +Bothildiin asettaakseen sen hänen alleen. Silloin Cecilia levitti +kätensä vieraan lapsen päälle: + +»Älä koske häneen! Hän on minun siskoni!» + + * * * * * + +Paikkakunnalla naureltiin, että Olav oli vihdoin viimein perinyt +rikkaat tanskalaiset sukulaisensa: hän oli perinyt anopin! Hänelle +keksittiin heti liikanimi ja häntä alettiin kutsua nimellä: Mahtava +Märtta-rouva. + +Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta +muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan +Ceciliallekin hyvä. + +Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän +tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut +sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon +mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi +ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että +ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin +ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen. +Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän +ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton. +Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti +ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin +innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta, +sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan +jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja +kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään +helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin +nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan +tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito; +isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen +yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi +ystäviksi. + +Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut +kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi. +Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa +hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko +lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi +käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen +syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen +omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko +ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon +ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean +ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin +pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen +voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä, +niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan. + +— Hirvet olivat paenneet paikkakunnalta parin suuren susitalven jälkeen. + + * * * * * + +Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei +talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui, +sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei +näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli +Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär +oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi +kuin mikäkin tomppeli. + +Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku +siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut +— kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti +ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin +muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja +oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen. +Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan. + +Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään +arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän +aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja +ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä +oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää. + +Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen. +Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä, +kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt +sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja +tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät +tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä +siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa +olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla +keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan. + +Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin +isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista +lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla +nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin +jakkaralle. + +Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän +ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes +toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä +hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä +kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa +myöten. + +Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä — +poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä +nosti tytön syliinsä: + +»Sinä näyt olevan pikku tyttöjen kanssa tukkanuottasilla —» + +»_Hän_ tarttui ensin minun tukkaani —» + +»Niinkö se olikin!» + +Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä +ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa +ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille +katselemaan. + +Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja +toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään. +Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan +kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.» + +Silloin Cecilia nosti päätään isän povelta: + +»Eikö Eirikin nyt ole annettava minulle minun hevoseni, isä?» + +»Tietysti on hänen annettava sinun hevosesi.» + +»Ei se ole hänen hevosensa», sanoi Eirik, lehahtaen jälleen punaiseksi. + +Silloin Märtta-rouva tarttui asiaan: + +»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin +vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä +kaksitoista viikkoa —» + +Olav hymyili ivallisesti: + +»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä +sisarellesi?» + +»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin +pieni.» + +»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä +saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.» + +— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa +häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik +tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi +häneen ja virkkoi: + +»Etpä sinä ole erittäin kätevä.» + +Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli +vika, sulkien reiät olivat liian matalat. + + * * * * * + +Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen +luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan, +pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin +takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola +kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän +vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi. + +Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa +rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä +ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli +sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa +ja häntä auttamassa. + +Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen +jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan +kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä +ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin +aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla. + +Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta +ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät +nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä +tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli +silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja +sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui, +kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa. + +Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan +puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen, +myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän +vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan +kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli +kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen +ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen, +joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon +ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi +heittänyt avaimen mereen. + +Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille +päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä +ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui +mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään +muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen +laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa +sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun +nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä, +jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä +lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan +hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi +luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut +pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä +sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus +houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden +matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili. + +Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi +kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi +vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen +edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi +yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa +soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat +ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes +takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet +valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton +vastenmielistä mennä muitten joukkoon. + +Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen +ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat +retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa +mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun +sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä +kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia +suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan. + +Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut +kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli +silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros +ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —. + +Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa, +kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli +Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät +kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja +kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa. + +Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan +seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui +vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti +vaaleata päätään. Bothild istui katsellen. + +Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon. +Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen +kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin +heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi +toista. Samassa hän heitti sen katon yli. + +Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne +hänelle. + +»Etkö sinä olisi löytänyt mistään vielä mädempiä —-» + +»Eivät nämä ole mätiä, isä kulta», vastasi Eirik varmasti. + +Olav painoi jalkansa vyyhteen, nykäisi ja heitti köydenpätkät pois. + +Eirik aikoi kääntyä aittoja kohti, mutta isä käski lyhyesti: + +»Hae siskosi pallo —», hän läksi itse etsimään ehjää köyttä. + +Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen +ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun +hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille +kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan. +Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan: + +»Sinä käyttäydyt kuin tämä talo olisi sinun — eivät suinkaan ne ole +sinun kermakehlojasi.» + +Märtta ei ollut häntä kuulevinaan, mutta Cecilia härnäsi häntä sormi +suussa. Eirik raivostui ja huusi: + +»Ei tässä talossa ole mikään sinun — jos isä antaa sinulle asunnon ja +ruoan meidän tavarastamme, sinulle ja kakarallesi —» + +Olav oli samassa hänen rinnallaan. + +»Sepä ei ollut kohteliaasti sanottu, Eirik. Sinä saat pyytää sitä +kasvatusäidiltäsi anteeksi.» + +Eirik seisoi jyrkkänä ja uhmaten; hän punastui. Olavissa kuohahti viha: + +»Pyydä Märtalta anteeksi — suutele rouvaa kädelle ja tee kuten sanoin.» + +Salama välähti vuonon yli sinertävän synkässä ilmassa. Olav laski +puoliääneen odottaessaan jyrähdystä. Kaiku kiiri kadoten tunturien taa. + +»Joudu nyt, tee kuten käskin ja lähde sitten kanssani heinää +korjaamaan.» + +Eirik ei hievahtanutkaan. Olav veti köyttä sormiensa lomitse. Hän sanoi +sitten kylmästi ja hiljaa. + +»On jo pitkä aika siitä kun sinua kuritin, Eirik. Mutta tee nyt kuten +käskin, muuten saat maistaa tästä.» + +Eirik notkisti toisen polvensa ja suuteli nopeasti Märtta +Birgerintyttären kättä. Mutta samassa Olavista tuntui pahalta nähdä +poika noin säälittävänä. + +Isä sieppasi köysinipun ja läksi juoksujalkaa niitylle. Hän ei +edes vilkaissutkaan, seurasiko poika vai ei. Vaikkakin poika oli +täydellisesti ansainnut nöyryytyksen — raivostutti Olavia kuitenkin, +että hänen oli täytynyt siten nöyryyttää poikaa vieraan edessä; hän +vihasi sen vuoksi Eirikiä. + + + + +IV. + + +Isän ja pojan välit pysyivät samoina kuitenkin vuoden päivät. + +Tuli sitten seuraavan vuoden adventti-aika, heillä tehtiin +jouluteurastuksia. + +Arnketil ja Liv saapuivat Hestvikeniin aamupimeässä sian tappoon; +miehen piti teurastaa, eukon auttaa naisia suolien puhdistuksessa ja +sen sellaisessa. + +Viikkoa ennen oli satanut lunta, niin että maat olivat vallan +valkoisenaan, mutta täysikuu toi suojan, ja tänä aamuna Olavin +astuessa pihalle oli niin sakea sumu, että rakennusten välillä tuskin +osasi kulkea. Olav sanoi miehille, että heidän oli sidottava sika +väsyttäessään sitä — jos se pääsisi karkuun tässä sumussa, olisi sitä +vaikea saada kiinni. + +Olav seisoi oviaukossa, hän näki soihtujen loimuavan usvassa, sitten +ne himmenivät himmenemistään, kunnes ne hävisivät. Mutta hetken +kuluttua hän kuuli huutoa ja hälinää ja sian kirkumista ja ihmiset +alkoivat juoksennella pihakalliolla — jotakin livahti pimeässä hänen +ohitseen ja hän aavisti sen olleen sian. Hän yritti juosta sen eteen, +mutta se oli pimeässä tipotiessään — painalsi itää kohti pellolle. +Sen jäljessä riensi ihmisiä sumussa päreineen ja soihtuineen, he +näyttivät pimeässä tummilta kääröiltä. Olav juoksi heidän mukanaan. +Arnketil ja Eirik riensivät kumarassa tietä valaisten — he yrittivät +etsiä lumessa jälkiä. Olav pysähtyi riihen luona ja vanha Tore kertoi +miten oli käynyt. Eirik piteli sikaa ja Arnketil istui sen selkään +ratsastaakseen sen väsyksiin, mutta sitten hän oli laskenut sen irti. — +Yksi syöttösioista oli päässyt samassa karkuun. + +— Se sika ainakin saa juosta kyllikseen ennenkuin se saa puukon +sisäänsä! — Sanat kuuluivat sumusta. + +Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin +— mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja +avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään +parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään +sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —. + +Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän +koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa. + +Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen +sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui +tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli +pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin +toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian +kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä +henki läksi. + +Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi +Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena +palana. + +Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he +seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat +vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan +heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon — +hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei +sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja +Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —. + +Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää +sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne +olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun +leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen +uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen +selälleen pitkin pituuttaan. + +»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä +seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi +Eirikiä jalallaan. + +Eirik nousi ja jäi pökerryksissä seisomaan isän eteen. + +Olav virkkoi matalalla, vihasta vapisevalla äänellä: + +»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön +kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!» + +Eirik lensi tulipunaiseksi. Hänkin vapisi raivosta: + +»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää +ja hän huusi: + +»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että +sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten +sinä teit Torhildille —» + +Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan, +heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä +hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan +vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen +kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan.. + +Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän +polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana +makaavan pojan kanssa. + +Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut +irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav +kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan. +Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä +liian lujasti. + +Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää +kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli +nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan +välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. — + +Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä; +sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik +oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav +näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa. + +Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä. +Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan +pimeään suorana ja äänettömänä. + +»Mitä sinä tahdot?» kysyi isä vihdoin vastahakoisesti. + +»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik +sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja +samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut +pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän +tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta +minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.» + +Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen +sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne, +joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa. + +Poika odotti hiukan. Sitten hän jatkoi kuten äskenkin: + +»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni, +isä.» + +Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta +kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena: + +»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia +lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä +kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo +kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava. + +»Kyllähän minä käsitän sinun niin ajattelevan», isä virkkoi. + +Ja hän lisäsi hetken kuluttua, äänessä ivan väre: + +»Sinä oletkin, Eirik, vielä liian nuori arvioimaan omaa arvoasi.» + +Poika kääntyi ja läksi ulos. + +Eirik oli jo kiivennyt vuoteeseen vällyjen alle — niin ainakin näytti — +kun Olav tuli illalla sisään maata pannakseen. Pikku tytöt nukkuivat jo +eteläisessä vuoteessa, Märtta puuhaili vielä kodassa. Mutta seuraavana +aamuna, kun Märtta rouva aikoi herättää Eirikin, huomasikin hän +vuoteessa olevan vain käärön vällyjen alla. + +Kun hän sitten veti vanhan vaipan esille, tuli siitä näkyviin lastuja +ja olkia. Märtta suuttui — hän luuli pojan vain kiusoitelleen häntä. +Olav seisoi vieressä ja näki sen — ensin hänet valtasi pelko — +tarpeeton, lisäsi hän heti itsekseen; hän kääntyi harmistuneena: +sellaisia lasten hullutuksia. Poika ei ollut yöllä vuoteessaan, hän +tahtoi luultavasti näyttää pahastumisensa; mutta mokomakin kapine, +tuollainen käärö! Sitten hänen mieleensä välähti: mutta jospa hän onkin +mennyt Aastan luo, uhmatakseen — no, jos niin on, silloin hän saisi +sellaisen kurituksen, jollaista ei olisi koskaan edes uneksinut. + +Kysyä hän ei tahtonut. Mutta keskipäivällä koko talo tiesi, ettei Eirik +ollut kotona. + +Veneet olivat kaikki kotona ja hänen hevosensa oli tallissa. Tänään +oli samanlainen sakea sumu kuin eilenkin — oli turhaa alkaa etsiä +poikaa, eikä Olavilla ollut ketään, jonka olisi voinut lähettääkään. +Mutta hän pohti, minne Eirik olisi saattanut lähteä — Rynjuliin tai +Skikkjustadiin tai ehkäpä Jørund Rypan luo? + +Yöllä alkoi tuulla etelästä ja samalla rupesi satamaan. Päivällä olivat +kaikki maat kirkkaalla iljanteella, ilmassa kuului meren ja metsän +pauhu ja kohina. + +Olav ei ollut vielä maininnut väelleen; sanaakaan tapauksesta. Märtta +rouva yritti siihen tarttua, mutta hän lopetti sen lyhyeen. + +Tuon tuostakin hänet valtasi hätä. Ei suinkaan poika ollut sitä ottanut +niin, että hän — tuskinhan hän nyt sentään oli lähtenyt pois kokonaan +yön selkään sellaisessa sumussa. Hänen mieleensä johtui ajatuksia, +joita hän koetti karkoittaa tiehensä. Sehän olisi mahdotonta —. Hänellä +oli asiaa veneilleen — rohkaisi mielensä, kurkisteli ranta-aittojen +ja sillan alle, kulki jonkin matkaa lahden rantaa — ja yhä vain hoki +itsekseen, että Eirik on Rynjulissa; — hän oli aina ollut Unan lemmikki +—. + + * * * * * + +Sunnuntaina hän tapasi kirkolla sekä rynjulilaiset että +skikkjustadilaiset. Messun jälkeen hän antautui keskusteluun Jørund +Rypan omaisten kanssa. Hän huomasi heti, etteivät he tienneet Eirikin +karkaamisesta mitään. + +Hän meni papin asuntoon. Siellä oli ollut paljon kansaa juttelemassa +papin kanssa — ja messu oli tänään päässyt alkamaan hyvin myöhään, +sillä tiet olivat pahan ilman jälkeen melkein pääsemättömät. Sira +Hallbjørn ei ollut saanut vielä suuhunsa kuivaa enemmän kuin märkääkään +— pitkästä paastosta hänen nenänsä oli vallan valkoinen. + +Olav sanoi, että hänen poikansa oli karannut. + +»Sepä ei ollut liian ennenaikaista», pappi virkahti. + +Vanha, ontuva emäntä toi puurovadin, miehet asettuivat pöydän ääreen. +Pappi ja lukkari lukivat ruokaluvun, Olav seisoi ääneti ovensuussa +ja odotti. Sira Hallbjørn viittasi ääneti hänelle kehoittaen häntä +istuutumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan. + +Olav kiitti, mutta sanoi lähtevänsä kotiin päin. Mutta hän pyysi pappia +tulemaan kanssaan ulko-ovelle, hänellä olisi puhuttavana pari sanaa. +Pappi totteli vastahakoisesti. + +»Etkö sinä sitten tiedä mitään Eirikistä, sira Hallbjørn? Sinä et ole +kysynyt ensinkään, mihin hän on mennyt.» + +»Minäkö —?» + +Olav meni ulos vihaisena. Siellä seisoi hänen hevosensa sateessa pää +nuukassa; vesi virtaili sen harjasta noroina. Sitä virtaili hänen +vaipastaankin, jolla hän oli peittänyt satulan ja hevosen selän ja +jonka hän nyt kietoi ympärilleen. + +Matkalla hän poikkesi Rundmyriin ja täällä hän kysyi suoraan Ankilta +ja Liviltä; hän kertoi heille asian juurta jaksain. He eivät sanoneet +mitään tietävänsä ja Olav näki, että he kerrankin puhuivat totta. + +Illalla hän kysyi Aastalta — päätti nöyrtyä ja kysyi tytöltä: + +»Kyllä kai sinä tiedät, minne Eirik on livahtanut — tehän olette niin +hyvät ystävät?» + +Tyttö punastui, kyynelet kohosivat silmiin. Hän pudisti arkana päätään. + +»Tottakai hän oli sinun luonasi jäähyväisillä ennen lähtöään?» + +Aasta puhkesi itkuun: + +»Ei Eirikin ja minun välillä ollut mitään ystävyyssuhdetta, hyvä +Olav-isäntä.» Eirik oli vain joskus laskenut hänen kanssaan leikkiä, +Eirik oli hyväntahtoinen, vallaton mutta kiltti. Nähdessään isännän +epäilevän hymyn hän alkoi itkeä ääneensä ja vannoi vannomistaan, ettei +hän ollut unohtanut rehellisten vanhempiensa neuvoja, hänen maineensa +ja kunniansa oli tahraton —. + +»Jos sinä annat nuorten miesten kohdella sinua sillä tavoin kuin minä +näin sinä aamuna tehtävän, menetät sinä kummatkin sangen pian», virkkoi +Olav tylysti. »Mutta mene nyt siitä itkemään itkusi loppuun.» + + * * * * * + +Eikä sitten ollut muuta neuvoa kuin tuijotella omaan toivottomuuteensa. +Olav vaivasi mieltään päivät päästään miettimällä sopivia selityksiä +siihen, mitä Eirik olisi mahdollisesti voinut tehdä. Hän oli lähtenyt +yllään suuri huppuvaippansa, miekkansa ja keihäänsä hän oli ottanut +mukaan. Hänellä oli aina paidankauluksessaan pieni kultainen haka ja +nutun rinnassa suuri solki sekä sormessa sormus, jossa oli punainen +agaatti, ja jos hän oli mennyt kaupunkiin, saisi hän kyllä asunnon +myymällä ne koristukset. Hän oli saattanut mennä joko Claus Wiephartin +tai levysepän luo — tai sitten johonkin luostariin. Tai ehkäpä hän +oli saanut kyydin Tunsbergiin vuonon yli — kenties oli poika saanut +päähänsä etsiä onneaan sieltä, missä niin monet ylimykset liikkuvat. +Olav yritti mielessään virittää henkiin Eirikin paon herättämän +katkeruuden. + +Mutta öisin hän makasi valveilla — ja silloin hänen ajatuksensa +yksinomaan risteilivät sen ympärillä, mihin Eirik oli saattanut +joutua. Ehkä hän oli eksynyt sinä yönä sumussa, oli suistunut +jonnekin hengettömäksi. Olihan Hestvikenin poika siksi tunnettu — +oli vallan käsittämätöntä, miten hän on saattanut hävitä kuin maa +olisi hänet niellyt tai —. Jospa hänet olikin loihdittu, viety, +pahat vallat noituneet — nyt Olav muisti, mitä Eirik oli lapsena +jutellut yhteydestään niiden kanssa. Ehkäpä siinä kaikessa olikin +totta jonkin verran, vaikkakin hän sitten oli sepittänyt lisää. Tai, +jos hän oli ollut lahdella lähtönsä jälkeisenä päivänä — silloin oli +monta venekuntaa jäänyt sille tielleen. — Eivätkä tiet olleet sen +turvallisempia, niin että hyvin puetun, asestetun ja kalliita koruja +kantavan nuorukaisen oli yksin sangen turvatonta kulkea. Pohjoisessa +päin, Gerdarudiin vievissä metsissä, kerrottiin olevan ryöväreitä. — +Tai tai —. Olav tunsi kyllä Eirikin äkkipikaisen luonteen, hän oli yhtä +nopea ja kiivas tulemaan synkäksi kuin vallattomaksikin. Mutta eihän +hän sentään ollut voinut tästä rangaistuksesta niin pahastua, että +olisi mennyt mereen — + +Ingunn, Ingunn, minun rakas Ingunnini — auta minua, missä poika on —. + +Jeesus, Maria — missä Eirik on —. + +Olav nousi vuoteessa polvilleen nojaten päätään ristissä oleviin +käsiinsä. Hän painoi päänsä vuoteen jalkopäähän. Enhän minä pyydä +itselleni armoa. + +Pyhä Maria, minähän olen nämä rukoukset itse opettanut pojalle hänen +pienenä ollessaan — muistathan sen! + +— Mutta siitähän oli jo pitkä aika — eikä hän tiennyt, muistiko Eirik +niitä enää. Siitä oli jo pitkä aika kun hän viimeksi opetti lapsilleen +jotakin sellaista. Cecilialle ei sanaakaan — hän oli jättänyt sen +Märtan tehtäväksi. Oli niin, ettei hän osannut eikä uskaltanut. Mutta +hyvä Jumala, ei suinkaan heidän tarvitse sen vuoksi joutua kärsimään. +Hän rukoili Jumalaa ottamaan Eirikin suojaansa, hän pyysi Jumalan äitiä +rukoilemaan pojan puolesta, hän rukoili Pyhää Olavia ja Pyhää Eirikiä, +joita hänen ei milloinkaan ollut tapana rukoilla —. + +Väliin hän tuli vähän rauhallisemmaksi. Hänen oma tilansa oli +yhdentekevä, mutta nuorukainen, Ingunnin poika —. + +Ceciliaa hän ei milloinkaan ajatellut sillä tavoin — hän oli Ingunnin +tytär yhtä paljon kuin hänenkin.. + +Hän ei voinut estää sitä, että väki jutteli nyt Eirikin paosta. Hän +ei itse sanonut juuri sanaakaan. Mutta hän koetti tarkkaan kuunnella, +olisiko heillä mitään tarkempia tietoja. + +Etelätuulia kesti yhä. Joulu-yönä tuuli kirkossa niin, että valaistun +kuorin vahakynttilöitten liekki oli myrskyn oikein raivotessa vallan +vaakasuorana — huone pimeni, raskaat ovet natisivat ja akkunaluukut +ryskivät kuin rajuilman kaikki henget olisivat hyökänneet lukkojen +ja salpojen kimppuun ja yrittäneet häiritä kuorissa tapahtuvaa pyhää +toimitusta. Nurkissa ulvoi ja vihelsi, ja kirkkoaidan ulkopuolella +olevien vanhojen hautakumpujen päällä kasvavissa saarnissa humisi ja +kohisi. Myrskyn pauhun ja raivon keskeltä kuului messu ihmeen tyynenä +ja voimakkaana — se oli kirkas virran juova myllertävässä meressä —. + +Mutta samassa kun hopeakellot alkoivat soida ja kirkkokansa +polvistui, kuorista kaikuessa Sanctus, sanctus, sanctus, tyyntyi sää. +Kynttilöitten liekit suorenivat ja alkoivat loistaa; kuorin seinälle +maalattujen kuvien kirkkaansiniset ja keltaiset ja ruosteenpunaiset +värit erottautuivat selvemmin. Sira Hallbjørnin kookas vartalo hohtavan +valkoisessa paidassa ja kullankirkkaassa messukasukassa näytti +laskeutuneen alas suoraan Pyhän Johanneksen näkyjä kuvaavasta taulusta +— hän oli kuin hyvän sanoman sanansaattaja ja Jumalan tuomion julistaja +—. + +Sitten tuli uusi myrskynviima ulvoen ja vonkuen kirkonseinissä: kuori +pimeni kerrassaan, pappi kumartui kuiskaten öylättilautasen yli. +Kellojen ääni ihmispäitten päällä, katto-orsissa, hukkui myrskyn +raivoon. + +Kirkkokansan noustessa Agnus Dein jälkeen Olav Auduninpoika jäi vielä +etukumaraan. Baard Paalinpoika Skikkjustadista, joka oli ollut hänen +vieressään, kumartui ja yritti katsoa häntä silmiin: + +»Oletko sinä sairas, Olav?» + +Olav pudisti päätään ja nousi. + +Messun jälkeen Olav ja Baard ponnistelivat rinnakkain kirkkomäen +poikki pitäjäntuvalle. Katosta riippuva kalvolyhty huojui sinne +tänne. He näkivät kaikki paikat täynnä kansaa loikoilemassa pimeässä, +levähtämässä hiukan ennen paimentenmessua. + +Olav riisui kaapunsa ja ravisteli siitä vettä. + +»Oletko sinä sairas?» Baard kysyi jälleen. »Sinä olet kalpea kuin aave.» + +»En», Olav vastasi. Hän painui myöskin oljille, jossa kaksi miestä +työntyi lähemmä toisiaan, antaakseen kahdelle vastatulleelle tilaa. + +»Minä tulin vain sitä ajatelleeksi», Baard jatkoi, »kun sinä itse et +saattanut Eirikiä. Minä näin miten sinä yöllä valahdit kalpeaksi, +arvelin että sinä olet ollut jo kauemmin sairas. Gunnar ja Arne +mainitsivat siitä, heidän mielestään oli merkillistä, että sinä laskit +pojan yksinään menemään mukanaan vain tunnusmerkki —. + +»Mitä sinä tarkoitat?» Olav sai sanotuksi. + +Baard ei vastannut — hän ei ymmärtänyt mitä Olav tarkoitti. + +»Gunnar ja Arne — sinä tarkoitat Haugsvikin Arnea?» Kun Baard ei +vastannut, jatkoi Olav niin välinpitämättömänä kuin suinkin. + +»Eirik ei lähtenyt minun luvallani kotoa — vaikka ei vastoin +tahtoanikaan sentään. Hän oli omasta mielestään kyllin vanha +huolehtimaan itsestään — ja niin minä ajattelin että koettakoon. Ja +niin hän läksi Osloon», Olav uskalsi sanoa näin paljon mielessään +salainen toivo. »Hän siis saapui hyvin perille?» hän kysyi sitten, kun +toinen ei vastannut. + +Niin, kyllä hän pääsi hyvin perille, vastasi toinen unisena — silloin +oli myrskypäivä. Ja Arne oli kertonut pojan olleen heistä erotessaan +hyvällä tuulella. Mutta tultuaan Haugsvikiin sukulaisiltaan kyytiä +pyytämään, hän oli kertonut, että Olav oli sopinut jonkun kaupungin +ylimyksen kanssa hänen menostaan tämän luokse palvelukseen oppimaan +sotatemppuja ja hienoja tapoja. Eirik ei ollut tahtonut sanoa, kuka +hänen esimiehensä on — sellainen hän aina oli, tahtoi olla niin +salaperäinen —. + +Olav makasi kädet kaavun alla ristissä. Jumala, hyvä Jumala, minä +kiitän sinua — Maria, sinä armollinen, suloisin, mitä minun pitää tehdä +näyttääkseni, että minä sinua kiitän —. Vanhojen ajatusten muistot +alkoivat liikkua, kuten tuulenhenkäys levittää tuhkaa. Ei, se sai +loppua — mutta hän antaisi jotain köyhilleen, lehmän Ingalle, jolla oli +pitalinen poika —. + +Mutta ratsastaessaan päivämessun jälkeen kotiin sateen valuessa virtana +— tuuli oli nyt tyyntynyt — heräsi hänessä jälleen viha. Eipä hän +sellaista retkeä ollut ennen nähnytkään — ja kaikesta päättäen hän oli +Haugsvikissä kehunut ja kerskunutkin. — Merkki — johtui Olavin miehen, +mikähän merkki se oli — ei suinkaan hän vain ollut ottanut mitään, +sinettiä tai sinettisormusta — oli lähtenyt kodista kuin varas —? + +Hän istui pöydän ääressä ääneti ja synkkänä, tuskin nähden renkejä, +jotka kumartuivat höyryävien lihavatien yli. Joskus hän hoksasi tarttua +oluthaarikkaan, ryyppäsi siitä ja antoi sen kiertää edelleen. + +Sitten hän meni sisään ja etsi kaikki paikat. Mutta mitään ei puuttunut. + +Suuttumus lainehti hänessä, asettui, ja tilalle kohosi levottomuus. +Eirik oli mennyt Osloon, sen enempää hän ei tiennyt — ja hän saattoi +joutua siellä jos johonkin. Hänen täytyy varmaankin matkustaa sinne ja +ottaa pojasta selvä — niin sopimaton aika kuin olikin nyt lähteä kotoa. + +Viimeinkin Olav tapasi loppiaisena kylässä miehen, joka oli ollut +kaupungissa Eirikin puheissa. Hän oli käynyt jouluna nunnaluostarissa +— luostarilla oli osuus siinä talossa, jota hän viljeli, ja siellä +hän oli osunut yhteen Eirikin kanssa majapaikassa; tämä oli istunut +odottamassa isäntäänsä, herra Ragnvald Torvaldinpoikaa, joka oli +abbedissan puheilla. + +Seuraavana päivänä Olav purjehti Osloon. Sigvaldasteinerin edustalla +oli vuono jäässä. Jään reuna oli täynnä veneitä, eikä mistään +lähitalosta saanut hevosta lainaksi. Silloin Olav jätti vanhan Toren +veneeseensä ja läksi jäätä myöten yksin kaupunkiin. + +Hän tapasi Tomas Rummuttajan ja lähetti hänet Ören vanhaan +kuninkaankartanoon — herra Ragnvald oli sen päällikkönä. Mutta Eirik +ei tullut seuraavana päivänä isänsä majataloon; toinen päivä oli jo +illassa ja Olav yhä odotti. + +Kotona olevat matkustavaiset makasivat jo kukin vällyjensä alla — oli +kylmä. Apulaiseukko torkkui lieden ääressä nahkasiin kääriytyneenä; hän +odotteli vain ajan kuluvan, että saisi peittää hiilloksen ja sulkea +oven. Olav istui vuoteensa laidalla, kädet riipuksissa — hänen jalkansa +olivat polven yläpuolelle jääkylmät ja odotus kyllästytti häntä. + +Nainen nousi, korjaili pitkän huoneen kummassakin päässä palavaa +kalvolyhtyä: + +»Etkö sinä aio käydä nukkumaan, Olav isäntä?» — samassa koputettiin +ovelle. Siellä oli Eirik. + +Olav astui jonkin askelen häntä vastaan ja ojensi kätensä +tervehdykseen. He kohtasivat toisensa aivan lyhdyn alla. Isä oli kyllä +jo ennen huomannut, että poika oli häntä pitempi ja että hänellä oli +hienoa parran haiventa suupielissä — mutta hän ei ollut oikeastaan +koskaan ymmärtänyt muutosta — poika oli tullut täysikasvaneeksi. +Hän oli hyvin puettu — päässä oli sileä teräslakki ja sen alla +tummansininen villapäähine, joka reunusti tummia, kapeita kasvoja, niin +että ne näyttivät vieläkin kapeammilta. Hänen vaippansa oli ruskea, +leveä ja hyvää kangasta, sen alla oli ahdas palttinanuttu ja vyöllä vyö +merkkinä siitä, että hän kuului päällikön asemiehiin. Pitkät kannukset +kilisivät hänen kulkiessaan. + +»Et sinä saa minua kanssasi kotiin Hestvikeniin, isä», sanoi hän heti, +kun Olav laski hänen kätensä irti. + +»Ei se ole minun tarkoituksenikaan», Olav vastasi. »Jos sinä kerran +olet sitoutunut linnan herran palvelukseen, ymmärrät, etten minä aio +saada sinua sieltä lähtemään ennen aikojaan.» Palvelijattarelle, joka +kävi kysymässä, toisiko hän juomista sekä hänelle että vieraalle, hän +vastasi myöntäen ja pyysi parasta saksalaista olutta. + +»Niin», Olav alkoi heidän istuutuessaan hänen vuoteensa laidalle. +»Minusta olisi vain ollut parempi, jos sinä olisit puhunut minulle +ennenkuin läksit — mutta siitähän on nyt turha puhua —» + +Eirik punastui, kysyi sitten hämillään: + +»Oletko sinä täällä nyt asioilla?» + +»Minun asianani on antaa sinulle, mitä sinä tarvitset — sinun pitää +olla niin varustettu maailmaan lähtiessäsi kuin _minun_ pojalleni +kuuluu.» Olav otti vuoteestaan esille säkin, jossa oli vaatteita, hyvä +sotakirves ja peitsenkärki. Sitten hän ojensi pojalleen kukkaron: +»Tässä on neljä markkaa hopeaa, vanhaa, arvokasta rahaa. Minun tahtoni +on, että sinulla on oma hevonen, mitä pikemmin sitä parempi sinulle +annetaan silloin paremmin arvoa. Vapaan miehen pojalle on sopimatonta +käyttää herransa hevosta niinkuin mökistä lähtenyt renkipoika. Tämän +enempää et sinä nyt minulta saa, Eirik, niin kauan kuin olet kotoa +poissa. Sinä olet itse tahtonut valita retkesi suunnan — tee sitten +niin, ja tee sillälailla, että niität siitä kunniaa.» + +Eirik nousi ja kiitti isää suudellen kädelle. Hänen tuli lämmin ja +hyvä olla, kun isä puhui hänelle kuten täysikasvuiselle; eipä isä +ollut usein pitänyt hänelle niin pitkää puhetta. Ja sittenkin se oli +pieni pettymys — tästä kohtaamisesta ei ollut tullutkaan sellaista, +jonkalaiseksi hän sen oli kuvitellut siitä hetkestä alkaen, jolloin +Tomas Rummuttaja oli tuonut hänelle Olavin sanan: hän oli odottanut, +että isä olisi ollut hyvin vihainen, torunut ja nuhdellut häntä +saadakseen hänet kotiin kanssaan, mutta silloin hän saisikin vastauksen +—. Mutta isäpä näytti ottaneenkin hänen pakonsa varsin rauhallisesti +eikä ajatellutkaan saada häntä kanssaan kotiin. + +»Kiitos, minulla ei ole nälkä —» mutta Eirik otti sentään isän +tarjotessa eväslippaastaan ja ryyppäsi ahkerasti isän tarjotessa +haarikkaa. Oikeastaan hän vähän kerrassaan vilkastui — oli harvinaista +ja melkein juhlallista hänen istua näin syömässä ja juomassa isänsä +kanssa majatalossa ja kysellä sekä kuunnella kotikuulumisia — hän ja +isä, kaksi täysikasvuista miestä. + +»Mutta mistä sinä sait tietää, että minä olin täällä Oslossa, ritari +Ragnvaldin luona?» + +Olav hymyili niukkaa hymyään: + +»Niin. — Kyllähän minä saan tietää melkein kaikki, mitä minä _tahdon_ +tietää, Eirik. Kunhan sinä tulet minun ikääni, olet sinäkin ehkä saanut +siksi paljon järkeä, ettet sinä näytä kaikkea mitä tiedät.» + +Eirik karahti hehkuvan punaiseksi — kaikkien mahdollisten, suurten +ja pienten pahojen tekojen muistot koko hänen nuoren elämänsä ajalta +tulvahtivat hänen mieleensä ja saattoivat hänet hetkeksi epävarmaksi. +Isä huomasi sen ja hymyili kuten äskenkin. Mutta hän puhui edelleen +rauhallisesti, antoi pojalle hyviä neuvoja, miten hänen piti käyttäytyä +nyt ritarin palveluksessa ollessaan, ja mainitsi jotakin omastakin +nuoruudestaan. + +Majatalon viimeiset vieraat palasivat. Kirkonkellot soittivat tulia +sammutettavaksi, ja Eirik sanoi, että hänen oli lähdettävä. + +»Minä aion lähteä huomenna keskipäivän maissa — tuskin minä sinua sitä +ennen näen?» isä kysyi. + +Eirik ei luullut pääsevänsä. + +»Ei, ei.» Olav saattoi ovelle. »Käyttäydy rehellisesti ja hyvin, +Eirik. Olkoon Jumala itse ja hänen armias äitinsä suojanasi.» Hän +suuteli nuorukaista kummallekin poskelle ja nyökäytti lyhyesti, kun +poika aikoi pysähtyä ovelle — Eirikin mieli oli tullut niin kummaksi +tästä juhlallisesta jäähyväisestä ja isän ohuitten, jäykkien huulien +suudelmasta. + + * * * * * + +Seuraavana päivänä oli Olavilla asiaa Claus Wiephartille, ja +saksalainen saattoi häntä torin poikki. Eteläisellä taivaalla heloitti +aurinko ohuen pakkasusvan sisällä, kullaten jään pinnan. »Ihana ilma, +Olav.» + +He poikkesivat kapealle kadulle ranta-aittojen keskellä — se johti +kapealle rantasuikaleelle, josta tie vei jäälle. Torilta kuului +ratsastajajoukon jyminää, aseitten ja kannusten kilinää. — Olav ja +Claus painuivat aitanseinustaa vasten joukon kääntyessä solaan ja +ratsastaessa ohi. Etunenässä ratsasti lyhyt, leveä herra. — Olav +tunsi herra Ragnvald Torvaldinpojan ulkomuodolta. Hänen asejoukkonsa +seurasi yksitellen, sillä sola oli kapea. Silloin yksi hevosista oli +likistymäisillään kahden muun väliin, jono tuli rauhattomaksi, pari +hevosta nousi takajaloilleen. Olav näki Eirikin joukossa, hän istui +suorana ja varmana satulassa mutta hän ei huomannut isää, hänellä oli +täysi työ hillitessään hevostaan, joka näytti olevan aika raisu; hän +nauroi ja huuteli esimiehelleen keskellä höyryävää hevosjoukkoa. + +»Mutta — eikö se ollut sinun poikasi?» kysyi Claus Wiephart. + +»Oli kyllä». + +»Niin, aika kuluu. Ennenkuin huomaakaan, on jo vanha mies. Miten vanha +sinä nyt olet, Olav?» + +»Neljäkymmentä vuotta.» + +»Sitten sinä olet nuorempi, kuin miltä näytät. Eikö Ingunnin kuolemasta +ole neljä vuotta? Sinä olet vielä liian nuori antaaksesi parran kasvaa +— ja nukkuaksesi ilman vaimoa talviyöt.» + +»Näethän sinä, että minä ajan parran pois vielä, Claus — ja enköhän +minä vielä saa vaimoakin, jos se on minulle sallittu.» Olav naurahti. + +Claus sanoi hyvästit ja meni omaan ranta-aittaansa. Olav kulki jäälle, +jossa tie vei kuparin väristä jään peilipintaa myöten jään reunalle. +Hän näki ratsastaja-joukon kaukana edellään — se suuntasi kulkunsa +lahden poikki Akerin nientä kohti, jossa kuningas Haakonin uusi linna +kohotti muurejaan pakkas-usvan keskeltä. + +Taaskin ajatus Eirikistä kuristi köyden tavoin hänen sydäntään — mutta +nyt siinä oli kalvava kipu, sillä toinen oli niin nuori —. + + + + +V. + + +Seuraavat kolme vuotta kuluivat nopeammin — aika hupeni Olavin käsissä +kuin savu. + +Hän oli vaipunut rauhaan. Se oli senlaatuista elämää, jota Olav ei +milloinkaan ennen ollut kokenut. Sisimmässään tunsi hän hiljaisuuden, +joka oli kuin tyhjyyttä tai kaipuuta. Mutta jos hänen olisi sanoin +pitänyt kuvata, mitä hän nykyisestä elämästään ajatteli, olisi se +varmaankin kuulunut: hän oli tyytyväinen. + +Hänen ulkonaiset olosuhteensa olivat näinä vuosina hyvät ja hän +oli naapuriseudusta ostanut joitakin maapalstoja — Olav ei päässyt +siitä, että hän luotti enemmän maahan kuin mereen. Ja häntä oli +onnestanut maanviljelys paremmin kuin koskaan ennen. Ensimmäisinä +vuosina Hestvikenissä asuessaan, jolloin hän vielä oli nuori ja täynnä +rohkeutta ja intoa, oli häneltä puuttunut kokemusta — ja sen jälkeen +hän oli aina ollut sidottu muuhun. + +Täytyi kuitenkin tunnustaa, että Hestvikenissä voitiin aina hyvin. +Mutta nykyjään Märtta Birgerintyttären hoitaessa taloutta tuli se +yhä selvemmin näkyviin. Palvelusväen kanssa ei enää koskaan ollut +epäsopua. Siellä ennen olleet jäivät paikoilleen — isäntärenki, +vanha Tore, kulki töissään tyynenä ja rauhallisena; Svein, paimen, +Jon sekä Bodvar, rengit, pysyivät kaikki kolme naimattomina; Ragna +asui lapsineen Torhildin tuvassa ja hoiti karjaa, Aasta oli luopunut +kevytmielisyydestään ja saattoi täydellisesti nauttia kunniasta +ja hyvästä maineestaan. Sitten siellä oli vielä nuori poika ja +keskenkasvuinen tyttö. Talossa ei ollut ilonpitoa eikä leikinlaskua, +mutta väki eli tyytyväisenä, rouva oli oikeudenmukainen ja tarpeeksi +runsaskätinen. Talossa käyvät kunnan kerjäläisetkin olivat tyytyväisiä. + +Isäntä ei puhunut paljon, eikä siitä päässyt mihinkään, että se +painoi muita — mutta hänen palvelusväkensä sanoi, että kun häneen +vain paremmin tutustui, tottui siihen kyllä. Työväki ei erikoisesti +pitänyt Olavista. Hän antoi Märtta rouvan hallita omalla alallaan ja +kysyi häneltä kernaasti neuvoa kaikissa omissakin asioissaan. Heidän +suhteensa oli kuin olisi toinen ollut äiti ja toinen poika — aika +topakka äiti ja toinen nöyrä poika. + +Vieläpä itse pääpesässä, Rundmyrissä, oli hiljaista. Märtta +Birgerintytär oli saanut kurin Arnketiliin ja Liviinkin nähden —. Mies +oli käynyt kumaraselkäiseksi käyssäksi ja näivettyneeksi; eukko sen +sijaan paisui — joka kevättalvi tuli heille pienokainen. Joka kerta +Livin käydessä Hestvikenissä, hävisi jotakin pientä, ruokatavaraa, +villoja ja sen sellaista, mutta oli ikäänkuin vakiintunut hänen +oikeudekseen ottaa pyytämättä, kunhan hän vain piti rajansa. Muuten +hän ei muualla näpistellytkään kuin Unan luona Rynjulissa. Arnketil ei +varastanut enään milloinkaan sen jälkeen kun Märtta oli kerran saanut +hänet kiinni; hän oli ollut aitassa ja yrittänyt iskeä tulta: + +»Tuskinpa sinun tarvitsee tulta ottaa — tunnethan sinä siksi tarkoin +joka paikan», rouva oli sanonut. + + * * * * * + +Molemmat pikku tytöt kasvoivat niin kauneiksi, että heistä vallan +puhuttiin. He olivat nyt niin vanhoja, että joutuivat mukaan +vierailuille ja juhliin — paljon niitä ei ollutkaan, sillä Olav +ei seurustellut muitten kanssa kuin läheisimpäin naapurien, jotka +joka vuosi kävivät toisissaan. Mutta kyläläiset näkivät Hestvikenin +tytöt kirkossa. Olav Auduninpoika ratsasti ensimmäisenä ja Bothild +Asgerintytär istui hänen takanaan hevosen selässä ja piteli hänen +vyötäisistään kiinni — sillä Cecilia ratsasti vanhan Toren kanssa; +se oli Toren etuoikeus ja jos se otettiin häneltä pois, ei hän jäisi +päiväksikään taloon, uhkaili hän leikillään. Molemmat tytöt olivat aina +messuun tullessaan ylellisesti ja kauniisti puetut — Märtta-rouva antoi +heille verkapukuja, korureunaisia samettivaatteita, hän solmi heidän +valloillaan olevan tukkansa kultakirjailluin silkkinauhoin. + +Arkipäivin ei Olav nähnyt useinkaan tyttöjään. Olav oli rakentanut +naistentuvan vanhan asuinpirtin viereen — Märtta-rouva oli sitä +mieltä, että naisilla piti olla oma huoneensa, jossa he voivat olla +kangaspuineen, ompeluksineen ja sen semmoisineen; Cecilian ja Bothildin +oli nyt opittava käyttämään käsiään. + +Uusi pirtti tuli kauniiksi; Bodvar oli taitava puuseppä ja hän +koristeli pirtin monin kaunein leikkauksin. Olav ei pistänyt sinne +usein jalkaansa. + +Mutta vaikkakin hän näki lapsia niin harvoin, heijasti kuitenkin hänen +mieleensä kuni talvipäivän kelmeätä valoa näistä kahdesta kauniista ja +nuoresta ihmisestä, jotka kasvoivat niin lähellä hänen omaa hyytynyttä +elämäänsä. + +Näytti siltä kuin Märtta-rouva olisi onnistunut kesyttämään Cecilian +kiivautta — tai ehkäpä tämä oli päässyt siitä järjen varttuessa. Jäykkä +hän oli vieläkin, mutta siihen oli tullut oma, rauhallisen jyrkkä +sävynsä. Väki nauroi tytön vastatessa lyhyesti ja harvasanaisesti — +hän oli niin isän kaltainen, he sanoivat, mutta se sopi hänelle hyvin; +hän oli niin kaunis, että sanoipa ja tekipä hän mitä tahansa, sopi se +ihmisten mielestä aina hänelle. + +Hän piti Märtta-rouvasta, sen näki kyllä vaikkei Cecilia sitä +sanottavasti sanoin tai töin osoittanut. Samanlaista näkyi hänen +rakkautensa olevan vanhaan Toreen, Ragnaan ja hänen lapsiinsa — se oli +äänetöntä, uskollista kiintymystä heihin, joka kesti tuulet ja tuiskut. +Vain kasvattisiskoaan, Bothildia, kohtaan hän osoitti lempeämpää ja +hellempää kiintymystä; mikäli sellaisesta rauhallisesta, sulkeutuneesta +tyttösestä saattoi nähdä, hän rakasti Bothildia enemmän kuin mitään +muuta maailmassa. Mutta Bothildia kohtaan olivat muuten kaikki +hestvikeniläiset hellempiä ja pehmeämpiä — hän oli yhä edelleen ujo; +hänessä oli jotakin, joka näytti pyytävän ihmisiä kohtelemaan itseään +varovasti ja olemaan hänelle hyviä. Olavkin osoitti kasvattitytärtään +kohtaan suurempaa hellyyttä kuin omaa lastaan kohtaan. Jos hän joskus +tuli hyväilleeksi lapsia, silitti hän aina Bothildin tukkaa tai hyväili +hänen poskeaan — se tuntui käyvän helpommin häneen nähden, sillä hän +ilostui suuresti jokaisesta rakkauden osoituksesta. Kun lapset tulivat +sillalle häntä vastaan tai seurasivat häntä pellolle, tarttui hän aina +Bothildin käteen ja talutti häntä, sillä hän näki lapsen siitä pitävän. +Lapsi katseli häneen koko ajan heidän yhdessä puhellessaan ja hänen +sinisissä silmissään paksun punaisenruskean tukan alla oli lempeä ilme. +Cecilian kirkkaat, vaaleat, silmät katselivat suoraan ja selkeästi +maailmaan; koko hänen pienestä, tanakasta olemuksestaan uhosi, että +hän kyllä selviää maailmassa yksinkin. Cecilia oli hänen oma lapsensa, +Olaville oli rakkaus tyttäreen kuten hyvässä tallessa oleva aarre, jota +ei tarvinnut edes ottaa esille. Sen sijaan hän saattoi jakaa hyvyyttään +kasvattitytärtä kohtaan helpommin vähin erin, aina tarpeen mukaan. + +— Cecilia Olavintyttäressä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi +muistuttanut äitiä. Ingunn Steinfinnintyttären onnettoman, hyödyttömän +elämän muistokin näytti kokonaan häipyneen talosta. Sira Hallbjørn +mainitsi siitä kerran taloon poikettuaan, päästäkseen veneellä Olavin +kera: + +»Mahtaakohan koko kylässä olla ainoatakaan ihmistä, sinua +lukuunottamatta, joka enää muistaa vaimoasi.» + +Sanottuaan sen hän vilkaisi Olavin kasvoihin. Mutta hänen täytyi +kääntyä pois, kuten rippitunnustuksen kuullessaan. + +»Sinä siis muistat häntä?» Olav virkahti hetken päästä tuskin +kuultavasti. + +»Sinähän tiedät, että minä viimeksi jokin päivä sitten luin messun +hänen puolestaan — minun vain johtui mieleeni — muistin ne monet +vuodet, jolloin näin hänen makaavan tuolla vuoteessa —.» + +»— Odotin muuten sinua kirkkoon sielumessuun», sanoi pappi. + +»Minä en muistanut sen olevan sinä päivänä — ennenkuin illalla.» + +»— Niin, niin», sanoi Olav sitten. »Eipä taida moni häntä enää muistaa.» + + * * * * * + +Eräänä varhaiskevään aamuna tuli Hestvikenin tupaan muutamia miehiä +— ne olivat kyläläisiä, joilla oli venetalas Olavin rannassa. He +purjehtivat jostakin juhlasta vuonon pohjoispäästä ja olivat vieläkin +humalassa. + +Olav ja vanha Tore istuivat yhdessä korjaten joitakin työkaluja: +toiset miehistä eivät vielä olleet tulleet sisään ja naiset viipyivät +navetassa. Pikkutytöt vain leikkivät penkin ääressä. Olav lähetti Toren +hakemaan vieraille olutta ja jonkin aikaa keskusteltiin rauhallisesti +häistä ja sen sellaisista. Silloin sanoi eräs miehistä Olaville: + +»Se samainen Torhild, jonka kanssa sinulla oli lapsi, oli myöskin +pidoissa. Hän pyysi meitä tuomaan Hestvikeniin terveisiä.» + +Olav kiitti ja kysyi mitä hänelle kuului. + +Hyvää, sanoivat miehet, häntä pidetään suuressa arvossa +paikkakunnallaan ja hän voi hyvin. Hän on hoitanut Aukenia niin hyvin, +että sitä sanotaan nykyisin Torhildrudiksi. + +Vanha Tore kyseli innokkaasti enemmän uutisia Torhild +Bjørnintyttärestä; hän oli pitänyt tästä aina hyvin paljon. Ja niin +he puhelivat hänen oloistaan jonkin aikaa. Olav kuunteli, mutta ei +sekaantunut keskusteluun, kysäisi vaan kerran: + +»Oliko poika hänen muassaan keinuissa?» + +Miehet myönsivät, se oli kaunis poika, vaalea ja vankka, »— eikä +kenenkään tarvitse kysyä kuka isä on.» + +Mutta kun miehet saivat vähän entisen höyryn lisäksi, he kävivät +äänekkäiksi ja kohta alkoi kaksi heistä kinastella keskenään. Olavin +täytyi vihdoin pyytää heitä rauhoittumaan tai lähtemään ulos. + +Samassa toiset hyökkäsivät toistensa niskaan. Pikku tytöt kiipesivät +Olavin arkun päälle ja jäivät sinne seisomaan. Silloin eräs miehistä +huomasi heidät, kääntyi sinne ja aikoi laskea heidän kanssaan leikkiä. + +Olav nousi niin että kaikki, mitä hänen sylissään oli, kieri lattialle +— hän aikoi mennä erottamaan tappelevia, samassa kolmas mies meni +tyttöjen luo. Olav näki Bothildin lysähtävän kasaan pelon pökertämänä. +Cecilian kädessä välähti jotakin — lapsi oli vetäissyt esiin puukkonsa +ja tavoitti miestä. Olav tarttui miestä hartioista, painoi polvensa +hänen selkäänsä ja kaatoi hänet lattialle. Samassa Tore oli isäntänsä +luona, avasi oven — Olav tarttui vieraan kainaloihin, kantoi hänet +eteiseen ja siitä pihalle. Sitten hän riensi takaisin tarttuakseen +toisiin. + +Seinien ja ovenpielien ryskyessä, rähinän ja kirosanojen lennellessä, +mutta ilman suurempia kahakoita Olav ja Tore saivat tuvan tyhjäksi +ja ovet kiinni. Miehet huusivat ja mellastivat pihalla, jyskyttivät +eteisen oveen ja seiniin. Olav ja Tore kuuntelivat nauraen ja +huohottaen sekä suoristivat vaatteitaan; hekin olivat saaneet +jonkin kuhmun, joko juopuneitten miesten nyrkeistä ja koroista tai +satuttaessaan itsensä johonkin pimeässä eteisessä. + +Olav kääntyi hymyillen lasten puoleen. Cecilian maidonvalkeat +kasvot olivat vielä raivosta rypyissä; hänen silmänsä säikkyivät +vaaleanvihreinä. Mutta Bothild seisoi seinään nojaten, hän vapisi +niin että hampaat kalisivat. Kun Olav tarttui häneen, purskahti hän +niin valtavaan itkuun, että kasvatusisä vallan säikähti. Hän veti +tytön luokseen ja istuutui häntä pidellen jutellessaan hänelle kuin +pikku lapselle — vaikkei hän enää mikään lapsi ollutkaan, sen isä +tunsi, hän oli jo melkein neitonen, pitkäjäseninen ja hento — taisi +olla kaksitoista vuotias. Sitten hän siveli hänen tukkaansa ja pitkiä +palmikoltaan pyytäessään hänen olemaan pelkäämättä — vaikkei se +auttanutkaan, sen hän tiesi entuudestaan, tyttö käyttäytyi siten aina +miesten haastaessa riitaa, vaikkei kukaan hänelle aikonutkaan tehdä +mitään pahaa. Ryskeen ja paukkeen seinän takana yltyessä, värähti tytön +hento ruumis. + +Sitten Olav työnsi hänet luotaan, nousi ja läksi ulos. Samassa rengit +saapuivat pihalle, ja vieraat miehet pötkivät käpälämäkeen. + +Pöydässä istuessaan, kun Cecilian piti leikata itselleen juustopalaa, +huudahti eräs miehistä nauraen: + +»Sinun veitsesihän on veressä, Cecilia!» + +Bothild kirkaisi, mutta nyt täytyi sekä Olavin että miesten nauraa +hänen arkuudelleen. Illallinen riita oli heitä piristänyt, ja nyt he +istuivat tyytyväisinä pöydän ääressä edessään hyvää olutta ja ruokaa +sekä lieden lämpö ympärillään. + +Cecilia sylkäisi puukkoonsa ja kuivasi sen hameensa sisäpuolelle, +sitten hän leikkasi ison juustokimpaleen ja painoi kahden leipäpalan +väliin — hän ei virkkanut halaistua sanaa. + +Olav nauroi: + +»Annappas kun katson puukkoasi — sepä oli pieni heikko puolustusase, +tyttöseni!» + +»Anna minulle sitten parempi puukko, isä!» tyttö virkahti. + +»Sen sinä saat», vastasi isä yhtä iloisena kuin äsken. + +Illallisen jälkeen hän toi sisään pienen, rautasilaisen arkkunsa, +jossa hän säilytti kalleuksiaan. Tytöt häärivät hänen ympärillään +hänen sieltä penkoessaan — tytöt eivät olleet kovinkaan usein saaneet +nähdä, mitä isä siellä säilytti. He huudahtivat ja kyselivät aina +uuden esineen tullessa näkyviin, ja Olav, joka oli tänä iltana +hyvällä tuulella, antoi tyttöjen ottaa esineitä käsiinsä ja koetella +koruja. Pohjalla oli neljä kaunista tikaria — Olav ei niitä käyttänyt +milloinkaan. Cecilia tarttui pisimpään. + +»Annatko sinä tämän minulle, isä?» hän vetäisi sen huotrastaan. + +Sen terä oli kolmikulmainen, varsi ja huotra koristettu kauniisti +kullatuin renkain. Olav otti sen häneltä, katsoi sitä vähän: + +»Ei tämä ole naisten veitsi, Cecilia — sitä tarvitaan vain vihollista +surmatessa. Tätä sinä voit paremmin käyttää —» hän ojensi tytölle +suuren, norjalaisen puukon, jossa oli leveä terä ja varsi vuoltu +mursunhampaasta. + +»Minä otan mieluimmin sen toisen», tyttö virkkoi. + +Olav mietti hetkisen: + +»Sinä et usein pyydä minulta — ota se sitten.» Hän tarttui tytön +paksuun, vaaleankeltaiseen palmikkoon — se oli sykkyrässä — Cecilian +tukka oli niin kiharainen. »Etpä sinä muuten olisikaan Hestvikenin +tytär, Cecilia.» + + * * * * * + +Olav oli hankkinut Eirikistä tietoja lakkaamatta. Ja totuttuaan +Eirikin poissaoloon, heräsi hänessä joskus ajatus. Ehkäpä Eirik ei +sentään tulekaan takaisin. Ja hän saattoi ajatella, että se olisikin +kaikkein paras. Pitäisihän hänen toki jotakin saada siitä hyvästä, että +oli myynyt sielunsa, jos hänen petoksensa tasaantuisi siten, ettei +suku eikä perintö menisi vääriin käsiin — silloin tuntuisi hänestä +paljon helpommalta kohdata kuolemaa ja tuomiota. Oman elämänsä hän +oli hukannut — ehdoin tahdoin; hän ajatteli sitä tyynin mielin — ja +hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista ruumiillista iloa siitä, että hän +oli väärässä, Jumala oikeassa. Hän ei koskaan ollut voinut ymmärtää +kenenkään löytävän iloaan Jumalaa syyttämällä tai kiroamalla. Hän itse +oli vain yksi mies; hänen kohtalonsa ei suuriakaan merkinnyt. Hänen +mielestään oli hyvä tietää, miten maailma oli turvassa hyvän Kristuksen +käsissä, nousipa miten monta miestä tahansa häntä vastaan. + +Cecilian onneen hän luotti täydellisesti. + + * * * * * + +Samana vuonna, juhannuksen aikoihin, naittivat Skikkjustadin Baard ja +Signe Arnentytär vanhimman tyttärensä. Sulhanen asui naapuripitäjässä, +Olav Auduninpoika oli mukana ja saattoi morsiamen sulhasen kotiin, +sillä hän oli morsiamen kummi. + +Hän oli ollut huono kummi; hän ei ollut pitänyt tytöstä huolta — +tytön nimi oli Helga. Ulkomuodoltaan hän oli mitätön ja näytti niin +omahyväiseltä. Mutta hääpäivänään hän oli kaunis. + +Baard ei ollut ensin tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan; +hänen ja sulhasen välit eivät olleet hyvät tämä oli Helgaa paljon +vanhempikin. Mutta tänä juonna puolipaaston aikaan olivat miehet +sopineet, ja niin hän oli kihlannut tyttärensä Hoskold Joninpojalle. + +Olavia liikutti morsian erikoisesti Helga Baardintytär oli niin +muuttunut, että hän vallan ällistyi. Hän huomasi muittenkin +häävieraitten olevan samaa mieltä — siitä juteltiin istuttaessa +kolmantena pitopäivänä häätalon pienessä pirtissä. Se oli järjestetty +vanhemmille ja arvokkaimmille isännille. Olavin paikka oli yläpäässä +heti Rynjulin Torgrimin, morsiamen tädinmiehen vieressä, Sira Hallbjørn +istui kunniapaikalla. + +Hoskoldista ja Helgasta johtui puhe muihin morsiamiin, jotka olivat +olleet erittäin kauniita ja onnellisia morsiamia — tai toimeliaita +ja reippaita emäntiä. Vanhojen miesten mielestä oli aina niin, ettei +kukaan nykyisistä naisista ollut niin kaunis kuin heidän nuoruutensa +ajan naiset. + +Sira Hallbjørn nojaili pöytään ja piirteli viivoja pöydälle +läikkyneeseen olueen. Hän oli koko häitten ajan ollut huonotuulinen, +väsynyt ja hiljainen. Tämä keskustelu näytti häntä kyllästyttävän: + +»Tässäkö te nyt aiotte istua tämän iltaa ja lörpötellä kuolleista +naisista? Eivätköhän vain heidän miehensä heidän eläessään olleet +heille yhtä pahoja kuin miehet yleensä ovat. Minun mielestäni on paljon +parempi omistaa sellainen seuranainen kuin Olavilla on matkassaan kuin +kaikki muut yhteensä», hän oli vähän juovuksissa ja naurahti veltosti, +»kuuleppas, hyvä Olav, etkö sinä luovuta minulle kaunista naistasi?» + +Olav suoristihe äkkiä, hän lehahti punaiseksi ja suutahti — hän ei +ymmärtänyt mitä pappi tarkoitti. Torgrim ei sitä myöskään ymmärtänyt, +vaan kysyi: + +»Mitä sinä tarkoitat, hyvä sira?» + +Sira Hallbjørn nauroi kuten äsken, työnsi kätensä Torgrimin selän +taitse ja sipasi Olavin sotakirveen terää, joka riippui seinällä Olavin +istuimen kohdalla: + +»Tätä minä tarkoitan —», hän laski kätensä Olavin olalle. Olav työnsi +sen pois ja nauroi vastahakoisesti: + +»Ei pappi — viime kerralla sinä halusit haukkaani — eikä tämä tappara +ole —» + +Silloin Ættarfylgja helähti — kaikki juhlijat kuulivat sen. Sen syvä +sointu kajahti huoneessa häipyen sitten hitaasti. + +Sira Hallbjørn säpsähti ja tarttui kirveeseen: + +»Sellainenko se sinun kirveesi onkin että se laulaa, Olav», kysyi hän +vilkkaasti. + +»Niin sanotaan. Mutta minä olin luullut, että se oli jo aikoja sitten +vaiennut — vanhuuttaan.» Hän otti tapparan papilta, ripustaen sen +takaisin seinälle. + +Miehet alkoivat tuumia, oliko tappara soinut itsestään vai soiko se +sira Hallbjørnin kosketuksesta. + +Olav ja sira Hallbjørn olivat katsoneet hetkisen toisiaan silmiin — +sitten he nauroivat molemmat yhtaikaa, kumpikin yhtä vastahakoisesti. +Oli kuin he olisivat huomanneet heitä yhdistävän siteen — sen, ettei +heistä kumpikaan ollut tässä ilonpidossa sydämensä halusta. + + * * * * * + +Olav lähti häätalosta samana iltana, mutta hän sanoi miehilleen, että +he voivat viipyä seuraavaan päivään ja tulla Märtta Birgerintyttären ja +lasten kera kotiin. + +Paksu pilvivaippa peitti taivaan laen. Kesäyön värittömässä hämyssä +näyttivät niittämättömät niityt ja vaaleanviheriät peltosarat +harmailta, Olavin ratsastaessa vesaikossa kulkevaa polkua peltojen +laidalla. Koko maailma nukkui — ruisrääkkä vain raksutteli jossakin +pellolla. + +Hän saapui kirkkotielle ja hevonen paransi vauhtiaan, se halusi kotiin. +Kirkko kohosi kukkulalla, kiviseinät hohtivat valjuina ja paanukatto +riippui pienien ikkuna-aukkojen Päällä. Olav käänsi hevosensa +kirkkopolulle. Yön hiljaisuus tuntui lähenevän häntä kuten joku elävä +olento, hevosen kavioitten kopseen kuuluessa hiljakseen mäen ruohikossa. + +Hautausmaan muurin vieressä oli joitakin vanhoja kumpuja; vanhin aivan +aitovarressa, niin että sillä kasvavat vanhat saarnit levittivät +varjonsa sen sisäpuolelle. Olav nousi ratsultaan ja sitoi sen +kirkkomaan portin viereen puomiin. Hän muisti, ettei teräs-asetta +saanut kantaa — hän irroitti vyönsä ja laski sen pois tapparan kanssa. +Sitten hän asteli korkeinta hautakumpua kohti. + +Kuivien, hänen jalkojensa alla taittuvien risujen räiske — niitä oli +saarnien alla paksuna mattona — kammotti Olavia, niin että hiukset +nousivat hänen päässään. Hän astui kummun yli ja nousi muurille. Sen +sisäpuolella olivat hautakivet syvällä nuoren nurmen sisään vajonneina +kirkon seinustalla. Olav tuijotti, kunnes hänen silmissään alkoi +liikkua mustia pilkkuja ja hänen sydämensä löi niin, että hän tunsi +verenmakua suussaan. Mutta se kaikki oli vain kuin ulkomaailma olisi +vierinyt hänen ylitseen ja hänen sisimmässään vallitsi rauha. Ja +sittenkin hän vaistomaisesti sulki silmänsä kuullessaan oman äänensä, +sanoessaan selvästi ja kirkkaasti: + +»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!» + +Hän kuuli, miten hevonen aitauksen takana säpsähti. Hän ei uskaltanut +kääntyä ja katsoa sinnepäin. Hän vain tuijotti kirkonseinään, ja hän +huomasi aivan kirkon oven vieressä hautakiven häämöittävän. Kasvot +kylminä ja jäykänkalpeina hän lausui jälleen: + +»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös! Ingunn Steinfinnintytär — nouse +ylös!» + +Hän oli jälleen sulkenut silmänsä, mutta hän näki sittenkin — harmaa +kivi kohosi hitaasti, valkoinen vainaja nousi ja pudisti mullan +kääreliinoistaan. + +Hän kohotti päätään takanojaan, veti henkeään ja avasi silmänsä. Ei +näkynyt mitään muuta kuin harmaa, lauhkea yö. Olav tuijotti — se tuntui +hänestä paljon uskomattomammalta kuin kaikki muu. Mutta kirkkotarha +nukkui maahanpainuneine korkean nurmen peittämine kivipaasineen aivan +harmaaseen kirkonseinään asti. + +Vihdoin hän kääntyi, meni takaisin kummun poikki ja hevosensa luo. +Irroittaessaan riimua hän huomasi Blakkenin näkevän jotain — se seisoi +pää pystyssä, sieraimet levällään, heilutteli korviaan, hätkähti pari +kertaa, kun hän laski sille kätensä — mutta Olav ei nähnyt mitään. +Sitten hän nousi satulaan ja antoi hevosen mennä — kova ratsastus teki +hänelle hyvää; ilmavirta ja hevosen kavioitten pauke voittivat kaamean +hiljaisuuden. + +Hänen saapuessaan Hestvikeniin oli jo aamu — pilvet olivat punertuneet +kauttaaltaan. Saatuaan hevosen talliin meni Olav vuorelle ilmaa +katsomaan — tapansa mukaan. Ennen auringon nousua mustensi pieni tuulen +puuska vuonon kalvon. + +Pirtti oli autio ja tyhjä. Olav meni kamariin ja heittäytyi vuoteelleen +riisuutumatta. Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän +kavahti ylös täysin valveilla. Hän tuijotti tupaan vievään harmaaseen +ovi-aukkoon — mutta siellä ei ollut ketään —. + +Ajatukset nousivat mieleen kuin katkerat vedet. Ingunn oli _luvannut_ +kerran — sikäli kuin kuolleet voivat tulla kotiin elävien luo. + +Mutta nyt hän oli hänen luotaan rajattoman paljon kauempana kuin ennen +— ensimmäisenä vuotena, ei, vaan ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa +jälkeen Olav oli nähnyt miten lähellä Ingunn oli häntä keskellä heitä +toisistaan erottavaa pimeyttä. Nyt he olivat joutuneet toisistaan +kauas, niin kauas, ettei Ingunn enää kuullut vaikka hän huusi. + +Siinä maatessaan muodostui hänelle yksinäisyys jonkinlaisiksi näyiksi. +Hän oli olevinaan aution kalliolaen pyörällä huipulla, siellä kasvoi +kanervaa, ja kivet olivat harmaan sammalen peitossa. Hänen ympärillään +levisi joka puolella huurteesta harmaata metsää, ja likaisenharmaita +suosilmiä, pinta jäässä, oli alhaalla alangoilla, mutta kaukana sinersi +harmaa taivas, yhtyen mataliin, tummansinisiin vaaroihin. Hän seisoi ja +hänen mielensä teki huutaa sinne, mutta hän tiesi sen olevan hyödytöntä +—. Näky vaihtui hiljalleen uneen, eikä hän herännyt, ennenkuin Ragna +toi aamiaista; tämä sanoi ihmetelleensä kovasti kuultuaan Sveiniltä +Olavin hevosen seisovan jo tallissa, eikä muiden —. + + + + +VI. + + +Sinä syksynä Olav sattui usein näkemään savun nousevan kukkulalta +Hudrheiminmaan puolesta. Hän pysähtyi työssään ja katseli sinnepäin. +Sielläpäinhän Torhildrudin pitäisi olla, mikäli hän ymmärsi. + +Tuli muutamia kirkkaan sinisiä, aurinkoisia päiviä, jolloin vuoria +vasten kohisevat meren aallotkin näyttivät olevan täynnä valoa +ja ilmaa. Kultaisia lehtiä liiteli ilmassa, ja avaruuskin näytti +laajenevan vuonon sinisestä vaahtopinnasta valoisaan, tuulen pyyhkimään +taivaanlakeen, jossa valkoiset, pienet pilvenhattarat leijailivat +äärettömän korkealla. Ja Olav meni eräänä päivänä puolenpäivän maissa +rantaan, otti yhden pienimmistä veneistään ja läksi yksin purjehtimaan. + +Tänään oli leikkiä purjehtia pitkin täyteläisiä, hohtavia aaltoja, +Olavia kasteleva merenvaahto oli hohtavan valkoista. Taivaaseen oli +niin pitkältä, että tuntui kuin hän olisi tässä pienessä veneessään +piilossa aaltojen välissä ja aina veneen noustessa aallonharjalle +hän näki toisen rannan tulleen yhä lähemmä, käyneen yhä selvemmäksi. +Hänet valtasi melkein sama mieliala kuin poikavuosina, karattuaan +Frettasteinistä metsään leikkimään. + +Maihin tultuaan hän läksi nopeasti polkua myöten tunturille. Metsät +olivat täällä jo käyneet vaaleiksi. Keltaisia lehtiä lenteli ja satoi, +niitä hulmahti tuon tuostakin hänen ohitseen kuin kirkkaita valojuovia, +jotka tanssien riensivät polun poikki. Voimakas tuulenhenki täytti +Olavin mielen ilolla. + +Hän ihmetteli nyt vain, miten hän ei ollut jo aikoja päiviä tätä +keksinyt: hänen olisi pitänyt käydä katsomassa Torhildia, ottamassa +selkoa, miten hän tulee pojan kanssa toimeen. Eipä niin, ettei hän +voisi olla varma hänen selviämisestään, kyllä Torhild oli siksi kätevä. +Mutta olisihan hänen sentään pitänyt tarjota apuaan, mikäli Torhild +olisi ottanut sitä vastaan — olihan hän pojan isä. + +Hän ei nyt voinut käsittää, miksi hänen mielestään oli ollut niin +mahdotonta tavata Torhildia — aivan kuin heidän olisi toisiaan +tavatessa tehtävä uusia erehdyksiä. Eiväthän he enää olleet nuoria +kumpikaan — mutta sitä hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut. + +Hän saapui metsän reunaan veräjälle, läksi kulkemaan kivikkoista +polkua. Täällä oli nyt paljon enemmän peltoa — kannokkoa. + +Olav oli iloinen, vaikkei jännittynyt, saadessaan nähdä taas hänet ja +Bjørnin. + +Koira alkoi sisällä tuvassa ulvoa. Ovi avautui — rakki kiirehti +rähisten häntä kohti. Sen jäljessä kumartui Torhild ulos ovi-aukosta. + +Olav ei osannut selittää toisen kasvojen ilmettä, mutta siinä oli +jotakin aivan toista kuin hän oli odottanut. Torhild ojensi hänelle +kätensä viivytellen. + +»Oletko sinä liikkeellä — täälläpäin?» + +»Olenpa niin — onko se sinusta ihmeellistä?» + +»No ei. Onhan se luonnollistakin», sanoi Torhild hiljaa Hän pyysi +miestä sisälle, käski istumaan, toi maitotuopin: »— olutta minulla +ei ole —.» Sitten hän kumartui lieden ääreen, puhalsi hiillokseen ja +sytytti tulen: + +»Etköhän sinä ole märkä ja viluissasi — etkö halua istua tänne lähemmä?» + +Olav kiitti ja istuutui Torhildin nostamalle jakkaralle — hän oli +kävellyt itsensä kuivaksi. »Mutta lämmitähän edes jalkojasi», Torhild +kehoitti. + +Vuoteesta alkoi kuulua tuhinaa ja liikettä — siellä on sylilapsi, +arveli Olav. Torhild vilkaisi olkansa yli, mutta ei kiinnittänyt siihen +sen enempää huomiota; hän ripusti padan liedelle ja kaasi siihen +maitoa. Sitten he puhelivat tuulesta ja kauniista ilmasta; se kävi +heiltä kummaltakin hitaanlaisesti. + +»Bjørn ei ole kotona?» kysäisi Olav. + +»Ei, hän läksi Ketilin kanssa — he veivät tuonne taloon lehmää.» + +»Minä olenkin kuullut, että sinä olet lisännyt karjaasi paljon. Jos +sinä aiot viljellä noin suuria peltoja, täytyy sinulla olla aikalailla +karjaakin, vai mitä?» + +»Meillä on neljä lypsävää ja kolme vasikkaa —». Lapsi huusi yhä +kovemmin Torhildin jutellessa Olaville karjastaan. + +»Silläpä pojalla tuntuu olevan hätä», Olav naurahti. Hän aikoi kysäistä +kenen se oli, mutta sitten hän muisti Ranveigin, Torhildin nuoren +sisaren, ja vaikeni. + +»Tyttö se on», Torhild virkkoi; hän nousi äkkiä. »Minun täytynee sitä +sitten rauhoittaa.» Hän riuhtaisi nopeasti auki nuttunsa edustan ja +veti esiin täyteläisen, sinisuonisen rinnan. + +Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui +— ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei +voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti +permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut +ajatellakaan näin käyvän! + +Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi +Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he +istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja +hiljaisella äänellä: + +»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän +sinulle niin hyvin kuin voin.» + +»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni — +minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän — +ja sinä —» + +Torhild vastasi kuin olisi punninnut jokaista lausumaansa sanaa: + +»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun +tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni +täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset +nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen, +että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin +palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo +vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita +kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä +rintaansa vastaan. + +Kun Olav ei vieläkään virkkanut mitään, jatkoi Torhild vähän kiivaammin: + +»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän +vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta +sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin. + +»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin +mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei +meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.» + +Olav pudisti päätään: + +»Minä en tiennyt, että sinä olit naimisissa.» + +»Siitä on jo kohta vuosi», sanoi Torhild lyhyesti. + +Olav nousi, meni hänen luokseen ja ojensi kätensä. + +»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei +nostanut katsettaan lapsesta. + +»Sinä olet siis saanut tyttären — mikä sen nimi on?» + +»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki +vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot +Olaviin päin. + +»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava. +Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät, +kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne +sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen +helmassaan. + +Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä, +jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. +Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään. + +»Entä sinun veljesi», Olav kysyi sitten, »he suostuivat tähän?» + +»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen — +kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.» + +Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi +heistä tässä — mutta hän vastasi vain: + +»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.» + +»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa +naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla +näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan ‒ hän on tehnyt täällä enemmän +kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin +päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä +olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt +samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai +minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti +kiitollisuuden velassa —» + +Olav ei vastannut. Silloin Torhild jatkoi: + +»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?» + +»En suinkaan?» + +»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin +Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi +— joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin +katsomatta hän kysyi: + +»Hänetkö sinä olet ottanut isäksi minun pojalleni?» + +»Hänet», Torhild vastasi kovasti. + +»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun +asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän +oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.» + +»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa. +— Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa +pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre. + +Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään +nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren +miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella +oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen +loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän +sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja +kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. — + +— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti +höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä. + +Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat +polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän +tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata, +vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan. +Eikä hän sittenkään ollut ruma —. + +Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron +ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä +tekikin. + +Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta +siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin +sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana +toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa +oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi +katsellen vierasta kylmän tutkivasti. + +Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten +he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat +miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle +vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa +Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana +lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä +Ketilin kanssa taloa katselemassa. + +Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten +kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän +yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen. +He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä +olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —. + +»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi +jollakin lailla minun apuani —» + +»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi, +kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän +näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.» + + * * * * * + +Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi +häntä luokseen. + +Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen +ilme kauneissa lapsenkasvoissaan. + +»Tiedätkö sinä kuka minä olen, Bjørn», kysyi Olav. + +»Minä arvelen, että sinä olet se Hestvikenin Olav, joka on minun isäni.» + +Olav oli vetänyt sormestaan kultasormuksen: + +»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?» + +Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat +nyökäyttivät, hän vastasi: + +»Otan kyllä, Olav — minä kiitän sinua lahjasta.» + +Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni +äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen. + +Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos. +Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita +pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten, +mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi: + +»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me +varata sinulle yösijan?» + +Olav vastasi menevänsä. Hän heitti vaippansa hartioilleen: + +»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi +parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?» + +Hän ei voinut myrskyssä kuulla vastausta ja niin hän toisti sanansa. + +»Älä pyydä sitä minulta, Olav.» + +»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa +kuten omaani ainakin.» + +»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on +siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla +Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.» + +»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin +ja on epävarmaa milloin hän palaa.» + +»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun +kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni +ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.» + +»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoi +Olav terävästi. + +»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat +kuuluville.» + +Olav jätti hyvästit ja läksi. + +Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan +vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut +täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut +sellaista mahdolliseksikaan. + +Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta, +että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä +hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän +kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin, +pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa, +molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti +hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli +Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi +hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei +siitä ollut sen varmempi. + +Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen +menettäminen kuolemaakin katkerampaa. + +Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa +välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet +kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav +seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään. +Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä +voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin. + +Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja +sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken +nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin. + +Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen +omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun +tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan +hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen +alla pimeässä. + + + + +VII. + + +Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Ilma oli kylmää ja tyyntä viikon +toisensa jälkeen. Aamun sarastus levisi messinginkarvaisena synkkien +harjujen laelta, maa oli likaisenharmaa ja routainen, vedet ja suot +jäässä. Kirkkaina päivinä oli vuonon pinta tummansininen ja väreilevä +— sitten tuulen viri asettui ja veden kalvo näytti laajenevan ja +harmenevan pakkas-usvan leijaillessa sen päällä ja levitessä raa’an +purevana Folden seutujen ylle. Eräänä päivänä taivas peittyi pilviin; +ilmassa oli lumen tuoksu. Päivemmällä alkoi heitellä pieniä, kovia +jyväsiä — niitä tuli enemmän ja lumi putoili kuivasti helähdellen — +illalla satoi jo suuria hiutaleita. + +Lunta satoi pari päivää. Eräänä iltana alkoi etelätuuli puhaltaa ja +silloin tuli lumimyrsky. + +Sinä iltana oli Hestvikenissä menty varhain levolle. Oli pari päivää +Lucian messuun. Olav heräsi ulko-oven jytinään — hän kuuli erään +miehistä nousevan ja lähtevän ulos. Tällaisella ilmalla sattui, että +kyläläiset olivat laskeneet maihin myöhällä ja pyysivät jäädä tänne +yöksi, ja niin hän kävi jälleen maata. Silloin hän äkkiä heräsi +ilmihereille jonkun huutaessa hänen nimeään — vuoteen vieressä seisoi +Torhild Bjørnintytär kädessä tervassoihtu — hänen päähineessään ja +vaippansa harteilla oli paljon lunta. + +Olav nousi kyynärpäihinsä nojaten. + +»Jumalan nimessä — sinäkö olet tullut! — Onko Bjørnille tapahtunut +jotain?» + +»Nyt ei ole Bjørnistä kysymys. Mutta Eirik herttua tuli tänään +Vam-järven yli — hänellä oli mukanaan viisisataa ratsumiestä — niin +kerrotaan. Hän aikonee Osloon kiittämään appeaan viimeisestä.» + +»Mistä sinä sellaisia uutisia olet kuullut?» + +Torhild pisti soihdun seinänrakoon, istuutui puhuessaan vuoteen +laidalle. Hänen veljensä olivat päässeet viime syksynä erääseen +kalastaja-alukseen osakkaiksi ja Torhild oli nyt seurannut heitä +Tesaliin. Sinne oli tullut aamupäivällä talonpoikia, jotka olivat +paenneet ruotsalaisia — ne käyttäytyivätkin raa'asti, ryöstivät sekä +tavarat että karjan. + +»Jumala siunatkoon maamiehiä», Olav virkkoi. »Eiväthän he voi kätkeä +karjaansa metsäänkään näin talvisaikaan.» + +»Hestviken ei ole tien varrella», Torhild jatkoi, »mutta ajattelin +sittenkin pikku tyttöjen sekä naisväen olevan paremmassa turvassa +meillä vuonon toisella puolella. Herttuan muassa kerrotaan olevan +saksalaisia sotilaita. Ja niin pyysin Egilin laskemaan maihin tässä, +minä veisin heidät kanssani kotiin.» + +»Sinä olet minulle ja omaisilleni uskollinen, Torhild», Olav virkkoi +hiljaa, »ja ajatteleva.» + +»Minulla oli hyvä olla sinun luonasi — ja onhan Cecilia minun poikani +sisar. Mutta mitä sinä itse aiot tehdä?» + +»Lähteä pohjoiseen, Galabyhyn, viemään sanaa.» + +Torhild meni tupaan väen luo. Olav oli muitten luo tullessaan lyhyessä +sarkanutussa, jonka alta näkyi nahkapanssari, jalkojen ympärillä oli +villasäärystimet, päässä englantilainen kypärä poskisuojuksineen ja +kaulavarusteineen. Edessä oli kilpi ja sotatappara Ættarfylgja. Torhild +katsoi häneen. + +»Luuletko Reidulfin yrittävän nostaa talonpoikia vastarintaan?» + +»Eipä se liene mahdotonta», Olav virkkoi. »Siellä on sekä Hullet että +Aurevirran laakso — kallioitten välissä on kapea tie, jossa ratsastajat +eivät pääse pakoon. Herttua on varmaankin arvellut pakkasen kestävän +ainakin kuun vaihteeseen asti, mutta tämä lumipyry voi hidastuttaa +hänen kulkuaan.» + +Märtta Birgerintytär sanoi jäävänsä kotiin. Jos ruotsalaiset tulisivat +tänne, voisi sattua heidän joukossaan olemaan hänen sukulaisiaan tai +tuttuja naapuristosta: »— ja silloinhan saattaisi olla hyvä jutella +vähän heidän kanssaan — että he käsittelevät sinun omaisuuttasi +varovasti. Minä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa, +Olav, että tekisin mielelläni jotain hyväksesi missä voin.» + +»Älä _sitä_ ajattele», Olav virkkoi estellen. Hänet valtasi kumma +levottomuus näiden köyhien naisten tullessa kiittämään häntä siitä +vähäisestä hyvästä, mitä hän oli heille tehnyt — se tuntui muistuttavan +häntä vanhoista, jo puolittain unohtuneista, ennen koetuista seikoista. +Kerran oli eräs ihminen seisonut ojennetuin käsin, valmiina häntä +auttamaan, mutta _hän_ oli kiittämättä kääntänyt selkänsä —. + +Hän kehoitti Bodvardia varustautumaan hänen mukaansa pohjoiseen ja +meni vanhan Toren kera aittaan. He panivat ruokaa säkkeihin, sillä +Olav arveli Torhildille käyvän vaikeaksi elättää niin suurta joukkoa +ties miten kauan, siinä puuhaillessaan hän tuli tönäisseeksi aitassa +seisovat suksensa nurin. Tänne etelään tultuaan hän oli käyttänyt niitä +hyvin vähän — nämä vuonon rannoilla asuvat olivat miespolvi sitten +lakanneet hiihtämästä. Olavin mieleen juolahti, että niistä voisi olla +tänä yönä apua: tie rannasta Galabyhyn oli varmaankin ummessa. + +Hän kantoi miehineen tavaransa Bjørninpoikain aluksen; se ei +ollutkaan aivan pieni; siinä oli seitsemän miestä. Siinä pimeässä ja +lumituiskussa heidän järjestellessään säkkejä ja arkkuja lyhdyn valo +lankesi maston juurella, patojen ja muun tavaran keskellä olevaan +suureen myttyyn. Torhildin lapset makasivat siinä peittojen ja +nahkasten alla. Olav näki vaalean pojan pään pistävän sieltä esiin. + +Alus läksi rannasta, ja Olav jäi seisomaan kuunnellen sen liikettä, kun +se hävisi synkkään yöhön. Pimeys ja lumipyry käärivät hänet vaatteen +tavoin. Hän tiesi tunturin olevan takanaan ja mäellä yön pimeydessä +talon, jyrkän, mustan kallioseinän juurella, ja hänen edessään +pikimusta vesi loiskui sillan reunaa vasten, lumihiutaleet liitelivät +sinne alas, häviten näkymättömiin. Hän seisoi siinä Bodvardin ja +vieraan, kalastajalaivassa olleen nuorukaisen kanssa; tämä oli, +nähdessään Olavin siinä aseissa, pyytänyt saada tulla mukaan. — Olavin +täytti yhtäkkiä käsittämätön, hillitön riemu — kuin hänessä olisivat +kahleet lauenneet: takana oli pimeätä ja edessä oli pimeätä, ja hän +seisoi tässä ypöyksin kahden ventovieraan, asestetun miehen kanssa +tietämättä huomispäivän tapahtumista kerrassaan mitään. + +Bodvard hyppäsi veneeseen alkaen ajaa siitä vettä. + +Koitti jo keskiyö, ennenkuin Hestvikenin kolme miestä saapui Galabyhyn. +He huomasivat lumipyryssä räppänästä painuvan savun hajun, ja ovelle +saavuttuaan Olav kuuli suurpirtissä vielä valvottavan — juopuneet +miehet rähisivät ja laulelivat. Hänen täytyi jyskyttää oveen hyvän +aikaa, ennenkuin se avattiin. Avaaja oli pitkä, laiha mies — hän +huudahti hämmästyneenä Olavin astuessa tovereineen kynnyksen yli. Olav +tunsi sira Hallbjørnin. + +»Tuotko sinä sotasanomia, Olav — vai miksi sinä ole aseissa, sekä sinä +että sinun seuralaisesi?» + +»Näytpä olevan noita, pappi —.» + +Olav katsoi pirttiin — pitkällä pöydällä paloi kaksi kynttilää, +ja kahdeksan—kymmenen humalaista miestä istui sen ympärillä tai +makasi sen päällä rähmällään. Olav tunsi useimmat heistä — siinä oli +paikkakuntalaisia tai naapurikunnan miehiä. Reidulf Jonninpoika, +maavouti, lojui peräistuimen ja pöydän välissä niin syvälle vaipuneena +kuin hänen suuri mahansa salli, iso, ruskeapartainen pää oli vaipunut +rinnoille. Lattialla istui hänen nuorin veljensä laulellen, jalat +oikosinaan oljilla ja pää penkillä hajareisin istuvan ja pientä harppua +näppäilevän nuorukaisen polvella. Pappi yksin oli melkein selvä — sira +Hallbjørnillä oli sama vika kuin Olav Auduninpojalla, jumalan lahja ei +häneen tehonnut: hän pysyi yhtä laihana, söi hän miten tahansa, ja yhtä +surullisena, joi miten paljon tahansa. + +Hän seisoi suorana kuunnellen jännittyneenä Olavin kertomusta. Olav ei +ollut ennen huomannut papin punaisen tukan muuttuneen viime aikoina +harmaan kirjavaksi, ja kapeat, luisevat ja pisamaiset kasvot olivat +vanhenneet ja käyneet ryppyisiksi. Mutta hän ajoi edelleenkin partansa, +kuten Olavkin — heidän nuoruudessaan oli ollut sellainen tapa. + +He eivät saaneet talonpoikain joukosta montakaan niin selväksi ja +hereille, että heidän kanssaan olisi maksanut vaivaa neuvotella. He +olivat tulleet Galabyhyn erään sovintoasian vuoksi. »Sinun sukulaisesi +Baard läksi jo pois aikaseen», pappi selitti, »ja se oli paha juttu. +Häntä me olisimme kaikkein kipeimmin tarvinneet oppaaksemme Reidulfista +ei ole suurtakaan apua.» + +Olavin mielestä heidän ensi tehtävänsä oli lähettää sana kaupunkiin +Akershusin päämiehelle: »— mutta totta puhuakseni minä jään tänne +mieluimmin — jos te olette kanssani yhtä mieltä, että on meille +häpeäksi laskea herttua joukkoineen Aurevirran laakson kautta +yrittämättä tehdä hänelle vastusta.» + +»Viitisenkymmentä miestä voi hyvin koko päivän pidättää sotajoukkoa +jyrkänteen kohdalla», virkkoi pappi. »Siten — kaupunkilaisjoukot +voittavat aikaa — vaikka me kyllä emme mitään voita.» + +Nuori Ragnvald oli jo selvinnyt siksi paljon, että hän ymmärsi asian. +Hän tarjoutui heti lähtemään. Pappi etsi kirjoitusvehkeet esille; +sillä aikaa Olav ja joku toinen talonpojista läksi väentupaan miehiä +herättelemään. + +Lumipyry oli hiukan asettunut miesjoukon suunnatessa kulkunsa +kirkonkylää kohti. Mutta jokaikisen tien jäljenkin oli umpeen +tuiskuttanut. Pappi ja joku talollisista ratsasti; he kulkivat +siten hyvän joukon edellä jalan kulkijoita, joiden oli kahlattava +nietoksissa. Olav pysyi suksineen helposti ratsumiesten rinnalla, saipa +tuon tuostakin pysähtyä odottelemaan. Hän seisattui pienen aukeaman +laitaan sira Hallbjørnin ilmestyessä pimeästä näkyviin. Pappi pysäytti +höyryävän hevosensa ja kumartui Olavin puoleen: + +»Minä olen tässä ajatellut — ainoastaan me kaksi osaamme hiihtää — +mitäpä jos me lähtisimme etelään päin vakoilemaan?» + +Olav vastasi ajatelleensa samaa. + + * * * * * + +He saapuivat papintalon pilkkopimeään ja jääkylmään huoneeseen — sira +Hallbjørn oli ollut kotoa poissa aamunkoitosta asti, ja väki nukkui. +Hän sai vihdoin viimein isketyksi tulta ja kynttilään valon. Olavista +tuntui kuin hänen Hestvikenistä lähdöstään olisi kulunut jo monta +vuorokautta — yö oli ollut raskas, sitten kulku vuonoa myöten, hiihto +ja poikkeileminen toiseen vieraaseen taloon toisensa jälkeen oli käynyt +voimille. Sira Hallbjørn huusi kamarista, eikö hän haluaisi levätä +vähän ennen lähtöä, mutta Olavin mielestä heillä ei ollut aikaa. Hän +työnsi reppuunsa jäätynyttä leipää ja lihaa sekä voikimpaleen, jonka +papin renki toi — hän huomasi silloin lähteneensä kotoaan rahatonna +ja ilman ruokaa; hän oli arvellut käyvänsä kotona ennen lopullista +lähtöä. Mutta juuri se ajatus, että he ovat nyt lähdössä suoraa päätä +taisteluun, teki hänen mielensä keveäksi. + +Sira Hallbjørn astui ulos. Hänen päässään oli tasainen, vanhanaikainen +rautahattu pitkine, alasriippuvine reunoineen ja pikimustaksi värjätty +liinapaita-panssari ylöskäärityn, sinisen papinkaavun päällä; miekka +riippui olkapäältä nahkahihnassa. Kädessä hänellä oli pitkä jousi, +sellainen, jonkalaisia englantilaiset ja telemarkilaiset käyttivät; +nuolet kopisivat pussissa hänen selässään. Olav ei voinut olla +naurahtaen sanomatta: + +»Sinä näyt varustautuneen laulamaan monelle miehelle requiemia, hyvä +isä!» + +Toisen terävillä, korkeanenäisillä kasvoilla värähti: »Tempus +occidendi, et tempus sanandi — sinä sanoit kerran heidän opettaneen +sinulle Sanasta monenlaista ollessasi nuorena Hamarissa, eikö +jäykkäniskainen Torfinn-herra opettanut sinulle sitä?» + +»Ei. Mutta sen verran minä osaan, että luulen ymmärtäväni sen. Aika +surmata ja aika parantaa?» + +Pappi nyökäytti — hän jännitti jousen ja kiinnitti jänteen: + +»Tempus helli et tempus pacis. Salomo on kirjoittanut niin +Ecclesiastes-kirjassaan — se on Raamatun parhaita kirjoja. Mutta +riisuppa panssarisi, siihen puettuna on raskas ratsastaa.» + +Olav otti pois takin ja riisui sen alta panssarin. Se oli tehty +hirvennahasta, keskellä, arempien paikkojen suojana, ohuita +rautalevyjä. Sitä kokoon kääriessään ja hihnoilla siteessään hän kysyi: + +»Onko siinä mainitsemassasi kirjassa vielä muutakin — sodasta?» + +»Laudavi magis mortuos quam viventes. Et feliciorem utroque judicavi, +qui necdum natus est, nec vidit male quae sub sole fiunt — siellä +sanotaan.» + +Olav pudisti päätään: »Se on minulle liian viisasta!» + +»Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmän +kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, +jota ei tähän asti vielä ollut syntynyt joka ei ole nähnyt sitä pahaa, +jota auringon alla tehdään!» + +»Sellaistako Salomon viisaus on —?» Olav heitti panssarinyytin +selkäänsä, ja miehet läksivät ulos. Satoi jälleen niin, että yö välkkyi +heidän ympärillään. »Hän sanoi sillä lailla luultavasti siksi, että +hänellä oli Siionin linnassa niin turvalliset ja hyvät päivät», Olav +virkkoi hiljaa naurahtaen. Sira Hallbjørnkin naurahti juostessaan ja +hävitessään yön pimeään; hän oli menossa etsimään suksiaan. + + * * * * * + +Lunta tuprutti päin silmiä peltojen poikki mennessä, ja Olavin oli +oltava silmä kovana, jottei toisen musta varjo häviäisi tuiskussa. +Sira Hallbjørn paineli eteenpäin pitkin, notkein vedoin, hänen +suksensa vajosivat lakkaamatta nuoskaan lumeen. Hän suuntasi kulkunsa +pilkkopimeässä aidan aukkoja kohti, joissa kesällä oli ollut veräjät. +Olav pyyhkäisi tuon tuostakin kasvojaan ja kypäriään, jolle kerääntyi +lunta, se alkoi sulaa ja valui puroina pitkin niskaa, mutta hän ei +saanut pysähtyä hetkeksikään, jos mieli pysyä toverin kintereillä. + +Metsässä oli parempi. Olavilla ei ollut enää aavistustakaan missä +he kulkivat, mutta toinen näytti olevan yhtä varma. He kulkivat +sellaisia paikkoja, joissa kuuset kasvoivat niin tiheästi, että heidän +kumartuessaan lumen alla notkuvien oksien alitse heidän suksensa +raapivat paljasta maata. Olav muisti kuulleensa papista sanottavan, +että tämä ei arkailisi toisen miehen metsissä metsästellä, vaikkei +siitä sentään puhuttu sen enempää; muutenkin syntyi sira Hallbjørnin +kanssa helposti riitaa. Kyllähän se saattoi olla totta; pappi liikkui +kuin tuntisi hän täällä pimeässä ja lumessa sekä polut että tiet. + +Kerran Olav tunsi paikat — he olivat saapuneet kapeaan solaan, +itäpuolella oli jyrkkä, paljas kallioseinä, pohjassa vierinkiviä, niin +että Olav pelkäsi suksien pohjanahkojen pirstoutuvan, kun he usein +joutuivat teräville kiville. Heikkoa veden solinaa kuului lumen alta. +Lumisade oli lakannut — ylhäällä pilkisti valkoisten pilvien lomista +mustia taivaan kaistaleita, tähtikin tuikki. Ihmiset liikkuivat täällä +hämärän tultua hyvin vastahakoisesti — joka ilta kuului vuorelta +vuorikoiran ulvontaa. Olav päästi vaistomaisesti huudahduksen edellä +kulkevalle. + +»Pelkäätkö sinä, mies?» kysyi pappi naurahtaen Olavin painuessa hänen +rinnalleen. »Ei vuorelainenkaan jätä tällaisena yönä edes koiraansa +ulos.» + +»Enpä minä oikeastaan pelkää», Olav otti kypärän päästään ja laski sen +riippumaan niskaan. »Päässä vain kutisee olin; minä olen hiessä.» + +Sira Hallbjørn odotti, kunnes toinen oli valmis, sitten hän painui +jälleen tielle. + +He kulkivat rinnan valkoisen lakeuden poikki, jolla näkyi valkoisia +läikkäpäitä — suojailman tultua alkoi lumi vettyä. Sira Hallbjørn +pysähtyi, nojasi sauvoihinsa huoahtamaan: + +»Sinä olet väsynyt, Olav?» + +Pilvikerrokset heidän päittensä päällä hajaantuivat hajaantumistaan, +niihin ilmestyi suuria aukkoja ja joitakin heikosti välkehtiviä tähtiä. +Luminen metsä huokaili, ja jotkut oksat pudottivat lumen harteiltaan, +joka sai aikaan matalan, humahtavan ja ikäänkuin läähättävän äänen. + +»Niin — huomaan vain, etten enää olekaan niin hyvä hiihtäjä kuin +nuoruudessani.» + +»Sinä et ole tottunut kulkemaan öiseen aikaan?» + +»Kuljin kerran Hämärin kaupungista Elfardalin Mikleböhön — olen +kulkenut sen tien monta monituista — mutta kerran kuljin puolisen +matkaa yöllä ja perille, enkä tiennyt missä olin.» + +»Olitko sinä yksin?» pappi kysäsi. + +Olav sanoi: + +»Oli minulla seurana — puoli matkaa — eräs -— poika. Mutta hän oli +tottumaton — hänestä ei ollut hiihtäjäksi.» + +Mutta sira Hallbjørn ei kysellyt sen enempää. He seisoivat vielä +vähän aikaa levähtämässä, sitten pappi painautui eteenpäin, ja he +jatkoivat jälleen matkaa. He hiihtivät metsään ja joutuivat uudelleen +vetten varsille — Olavin täytyi seurata toisen latua, he kulkivat +kulkemistaan. — Hän oli tyytyväinen tavallaan, ettei toinen ollut +kysellyt — ja hänestä tuntui hyvältä alkaessaan tuntea väsymystä: +ruumis liikkui yhä enemmän kuin itsestään. Hän tunsi laskiessaan +erästä mäkeä, miten sydämen lyönnit heikkenivät hetkeksi, ja ilmavirta +vilvoitti suloisesti hänen kauttaaltaan hikistä ruumistaan. Aina oksan +tarttuessa hänen selkäkantamukseensa ja pudottaessa hänen niskaansa +märkää lunta hänet valtasi pieni harmi. — Hän ei tiennyt, miten kauan +he olivat kulkeneet, mutta yö alkoi vaaleta ja selvetä —. + +Oli jo valoisaa, aamunharmaata, ja taivas oli jälleen lumipilvien +peitossa, kun sira Hallbjørn ja Olav saapuivat laidunmaalle, joka +vietti tasangolla olevaan kylään päin. Olav kokonaan — kaikki pihat +olivat täynnä kansaa, miehillä oli kypärit ja keihäät aseina, hevoset +olivat ulkona. Kaikista savutorvista tuprusi paksua, mustaa savua — +kauempana etelän puolella paloi erään talon pihalla suuri rovio. + +Sira Hallbjørn seisoi tuijottaen ja haistellen rovion savua. Sitten hän +painui lepikköön, hiihti lyhyin vedoin tarkoin väijyen. Olav seurasi +virkeänä ja täysin valveilla. + +He saapuivat aidalle. Heidän edessään levisi suuri, valkoinen vainio +lähimmän talon ulkohuoneisiin asti. Navetan nurkkauksessa seisoi +muutamia asestettuja miehiä parin talollisen ympärillä, jotka nylkivät +nautaa. Olav ja pappi katselivat hetkisen. + +»Luulenpa melkein —», sira Hallbjørn naurahti kiukkuisesti, »että he +ovat pakottaneet itsensä Sigurdin pitämään kiinni ja hänen poikansa +nylkemään.» + +Olav tunsi paikat — nämä talot ovat Kamshornista etelään ja itään. +Kylän ympärillä olevat metsät erottivat sen itäpuolelta Jalundin +salmen seuduilta. Olav hiihti aitoviertä eteenpäin tarkastellen, miten +he pääsisivät metsikön suojassa suurkylään, päästäkseen herttuan +päävoimista selville. + +Silloin hän kuuli takanaan jousen soivan. Hän näki nuolen lentävän ja +painuvan hankeen nylkemistä katselevien miesten takana. Sira Hallbjørn +oli polvillaan toisella suksellaan, tarttui juuri uuteen nuoleen, +joita oli pistänyt hankeen eteensä. Olav kääntyi ja lähti häntä kohti. +Samassa ensimmäinen nuoli mennä viuhahti aivan hänen ohitseen, osui +vesakkoon, niin että lumi tuprusi oksilla. Talon luona olevat miehet +läksivät juoksemaan tasankoa pitkin, mutta vajosivat pehmeään lumeen — +silloin yksi kaatui, sira Hallbjørn oli jälleen ampunut nuolen, mutta +nyt hän ponnahti pyryyn, ja sekä hän että Olav pakenivat metsikköön. +Pari nuolta lensi vielä heidän jälkeensä, mutta ruotsalaisten oli turha +yrittää seurata hiihtäjiä. + +He pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan oli ‒ valkoinen, aukea paikka +keskellä metsää, vanha niitty ‒ siellä oli pari vanhaa latoa. + +»Sinä ammuit typerästi, sira Hallbjørn», Olav virkkoi kiukkuisena. + +»Olen minä ennen osunut pitempäänkin maaliin», sira Hallbjørn vastasi +kylmästi, »mutta minä nyrjäytin viime yönä peukaloni, siksi ensimmäinen +nuoleni ei osunut.» + +»En minä sitä tarkoittanut», Olav vastasi kärsimättömästi. »Mutta mepä +emme tällä matkalla paljoakaan hyödy — me emme ole nähneet sen enempää; +kuin mitä tiesimme jo ennestäänkin. — Ja he saattavat kostaa näille +ihmisraukoille —.» + +Sira Hallbjørn suuttui, niin että suonet kohosivat tummina otsalla, +mutta hän ei vastannut Olavin sanoihin. Ja he jatkoivat matkaa. + + * * * * * + +He kulkivat nyt ajoteitä ja saapuivat aikaisin päivällä Saanan pitäjän +eteläisimpiin taloihin. Ihmiset olivat siellä kuulleet sodasta, +ja saapuessaan kauemmaksi pohjoiseen he kuulivat kirkonkelloja +soitettavan. Kirkon pohjoispuolella he kohtasivat eräällä sillalla +joukon talonpoikia, ja siinäkös alkoi uutisten kysely. + +Ilma oli leuto, ja taivas matala ja harmaansynkkä tasankoseudun +päällä, mutta jää oli lumivaipan alla kestävää, joten oli turhaa +pidättää ruotsalaisia sillalla. Sitäpaitsi oli paljon ihmisiä lähtenyt +karjoineen itää kohti Gardarin metsäseutuihin; se oli kyllin syrjässä +tiestä. + +Sira Hallbjørn yllytti miehiä yhtymään pohjoispuolen talonpoikiin, +kaikki seudun asekelpoiset olisivat silloin yhdessä. Mutta huomasi +selvästi täkäläisten ihmisten olevan tyytyväisiä asiain nykyiseen +tilaan: he toivoivat joukkojen kulkevan heidän seutunsa läpi tekemättä +mitään pahaa. Eivätkä he edes näyttäneet toivovan ruotsalaisten +häviötäkään — jos vihollisjoukko hyökkäisi lyötynä ja raivoissaan +heidän niskaansa, olisi se kaikkein pahinta. + +»Rikkaat kaupunkilaiset, kauppiaat ja papit kestävä meitä paremmin +pakkoverotuksen —.» + +Olav huomasi sira Hallbjørnin olevan niin vihaisen, ettei ollut +viisasta antaa hänelle suunvuoroa. Siksipä hän itse astuikin esiin ja +sanoi: + +»Ettekö te, hyvät ystävät ja kylänmiehet ymmärrä! jos Erik-herttua +asettuu Akershusin linnaan, tämä ankara herra on meidän niskassamme, +kaikkien, emmekä edes tiedä miten kauan, ainakin kevääseen asti, +ja silloin hän nylkee meidät nahkoineen, karvoineen. Hänellä on +mukanaan kolmesataa saksalaista ratsumiestä. Me kyllä tiedämme, mitä +se merkitsee, ja näille palkkasotureille hän on velkaa. Olisi paljon +parempi kohdata hänet nyt ja saada hänet toisiin ajatuksiin.» + +Jotkut arvelivat kuningas Haakonin palaavan nyt kotiin puolustamaan +maata. + +»Kuninkaalla on työtä yllin kyllin puolustaessaan rajajokea. Meistä +Foldenin talonpojista kulki ennen vanhaan sellainen maine, että me +olemme rauhaarakastavia, niin kauan kun saamme olla rauhassa. Ettekö +te muista, miten esi-isämme enemmän kuin yhden kerran tanssivat +samanlaista tanssia vihollistensa kanssa Oslon edustalla jäällä —.» + +»He eivät tuoneet siitä tanssista kotiin voittoja, Olav Auduninpoika», +keskeytti eräs mies. »Etkö sinä sitä tiedä?» + +»He voittivat siitä sentään ajan mittaan, Erling —. Sille, joka ei +uskalla itseään puolustaa, käy loppujen lopuksi aina pahasti. Ja koska +nämä seudut ovat näin tiheään asuttuja, pitäisi meidän pystyä saamaan +herttua toiselle päälle.» + +Päätökseksi tuli, että Husabyn Paal Kunt ja Bergfjordin Pojat +Tegnebystä seuraisivat heitä niin monen miehen kera, kuin he ennättävät +saada kokoon. Sira Hallbjørn ja Olav jatkoivat matkaa. + +»Etkö sinä tiennyt», kysyi pappi, »että kuningas purjehti jo ennen +Martinmessua Bjørgviniin — Helge-herra ja kreivi Jacob ovat Baagaholmin +uudessa linnassa pienen miesjoukon kanssa —» + +»On parempi heidän näillä seuduin uskoa meidän joukkomme olevan +turvana.» + +»Mistä sinä tiedät herttuan olevan saksalaisille velkaa?» hän kysäsi +taas. + +»Minä en ole milloinkaan kuullut muuta herttuoista ja palkkasotureista +—». Olav naurahti. »Tempus bell, niinkö sinä sanoit?» + +»Tempus bell!», pappi oikaisi myöskin naurahtaen. + + * * * * * + +Palattuaan kotiseudulleen he saivat kuulla Skikkjustadin Baardin +ja Reidulfin selvittyään humalastaan luopuneen ajatuksesta +kohdata vihollisjoukkoja Aurevirran laaksossa, vaan menneen yli +kahdeksankymmentä miestä muassaan yhtyäkseen tunturilaisten kanssa; +nämäkin olivat tarttuneet aseisiin. Ihmiset arvelivat, ettei herttua +tällä kelillä ennättäisi yhtenä päivänä muuta kuin Kraakastadiin +tai Skeidin seuduille, ja talonpojat odottaisivat häntä vähän +pohjoisempana, jossa tie kulkee erään pienen tunturin juurella, ja +itäpuolella on soita, jotka monien lähteittensä vuoksi eivät jäädy +ennen keskitalvea; he arvelivat täällä saavansa ratsumiehet ajetuksi +hetteisiin. Olav ei tuntenut näitä seutuja tarkoin, mutta pappi, +kuultuaan tästä, mutisi ja pudisti päätään. + +He saapuivat sinne hämärissä. Vahdit olivat sytyttäneet vuoren onkaloon +nuotion. Vakoilijat kertoivat tietonsa, kuten oli sovittu — heistä +kummastakin oli tarpeetonta mainita, miten vähän he olivat nähneet +vihollisia. He riisuivat saappaansa ja ripustivat ne tulen viereen +seipäitten nenään, heittäytyivät sitten havuvuoteelle räiskyvän nuotion +ääreen, johon jotkut miehet olivat peitoista ja vaipoista kyhänneet +teltan tapaisen, ja niin he vaipuivat lopen väsyneinä uneen. + +Aamu, ei ollut vielä valjennut, kun Olav heräsi liikkeeseen. Hän +sieppasi loppuunpalaneen nuotion päältä seipäästä saappaansa, ne olivat +paahtuneet koviksi, mutta olivat suloisen lämpimät, sillä hän oli kovin +viluissaan. Hän veti kaikessa kiireessä panssarin vaatteitten päälle, +sitten hän sieppasi kirveen käteensä ja juoksi kallion reunalle. + +Hänen alapuolellaan oli kolmen miehen mittainen sileä kallio, joka +päättyi suon reunaa kulkevaan, kapeaan tiehen. Se kääntyi kauempana +kukkulalle — se ei ollut erittäin korkea, ja sen heikkoutena oli se, +että ylhäällä oli kahden puolen tasaista ja avointa — sammaleisia +paasia ja harvaa metsää. Siellä ylhäällä odottelivat tunturilaiset ja +saanalaiset. Kallion laidalle oli rakennettu hirsivarusteita. + +Alhaalta kuului jo ratsujoukon kohinaa ja märällä tiellä kavioitten +lätinää, hän näki ensimmäisten ratsastajien tulevan etelästä päin, +kolme mahtui aina rinnan ratsastamaan. Suolla näkyi kantavilla +paikoilla suksimiehiä mustina pilkkuina; siellä oli pikkutaloissa, +metsänlaidassa, odottaneita talonpoikia. Samassa tulla lennähti +ensimmäinen kuuro nuolia ja keihäitä, mutta suurin osa suolla odottavia +oli tähdännyt liian ylös, niin että nuolet suhahtivat ratsastajien +päitten ylitse — yksi lensi reunalla seisovien jalkojen juuren +kanervikkoon. + +»Se oli vielä liian aikaista», Baard Skikkjustad virkahti kiroten — hän +seisoi aivan Olavin edessä. + +Alhaalla ratsastavien joukossa tultiin kuitenkin levottomiksi, joku +hevonen pillastui ja yritti syrjään. Etumaiset ratsumiehet pidättivät +hevosiaan, huutelivat taakseen ja sieltä vastailtiin. Sitten he +kannustivat ratsujaan. He näyttivät yrittävän eteenpäin suolla +olevista talonpojista huolimatta. Yön aikana oli muodostunut suuria +vesilätäköitä, eikä niiden vuoksi ollut viisasta lähteä ratsain +hyökkääjää vastaan — ei, näkyipä joku hyppäävän satulasta, he aikonevat +sittenkin ryhtyä kahakkaan —. + +Mikäli Olav näki aamuhämärässä, lienee ratsastajia ollut satakunta +miestä. Takimmaiset työnsivät edellä kulkevia joku ratsastaja joutui +suon laitaan. Etummaiset olivat jo päässeet kukkulan laelle: siellä +heidät kohtasi talonpoikain joukko keihäin, kirvein ja miekoin, ja +ampujatkin osasivat suoltaa joukkoon tarkemmin — isännättömät ja +haavoittuneet hevoset huusivat ja hirnuivat ja häiritsivät joukkoa +yrittämällä tunkeutua muitten väliin, ja haavoittuneitten miesten +huudot sekaantuivat kukkulalla aseitten kalinaan. + +Tieltä kuului korkea, nuori ääni huutavan kesken melua — pitkä, +ryhdikäs ritarivarusteinen mies hillitsi vauhkoa hevostaan, vaatien +samalla hiljaisuutta. Metelin laattua hetkeksi kukkulalla olevat +kuulivat hänen olevan norjalaisen. He kuulivat melkein kaikki mitä +hän huusi ylhäällä oleville talonpojille. — Sitä seuranneessa +hiljaisuudessa Olav huomasi sateen alkaneen —. + +Norjalainen herttua huusi, ettei Eirik-herttua tullut aseineen kansaa +vastaan, elleivät he ensin hyökänneet. Kuningas Haakonhan oli rikkonut +kaikki sopimuksensa sekä herttuan että Tanskan kuninkaan kanssa — niin +että kesällä heitä odottaa jälleen retki sitä maata vastaan — ja hän +oli tehnyt liiton kuningas Birgerin kanssa ja aikoo viedä norjalaiset +sotajoukkonsa tukemaan ruotsalaista kerjäläiskuningasta, joka tekee +vääryyttä omille veljilleen. Kuningas Haakon oli pettänyt pahoin sen +miehen, jonka hän vast’ikään oli toivottanut tervetulleeksi vävynään — +eikä herttua ollut tahtonut muuta täällä Norjassa kuin päästä kuninkaan +kanssa puheisiin, mutta kuningas Haakon oli loukannut omia ritareitaan +niin pahoin, ja hän käyttäytyi niin julmasti ja kopeasti hallitessaan +täällä, että Eirik-herttua oli saanut kannattajikseen monia mainioita +ja ylhäisiä Norjan herroja, jotka nyt odottivat talonpoikain tukea +edesottamisissaan —. + +»Tuo on herra Lodin Sighvatinpoika», sira Hallbjørn virkkoi, »Bjørnen +kasvatti — kettu ja kuninkaan pettäjä kuten setänsäkin.» + +»Antaa mennä», Baard huusi, ja harjalla seisovat talonpojat vierittivät +alas hirsiä ja kiviä — varustusten vieriessä alhaalla ratsastavien +niskaan syntyi kärventyneen kiven hajua. Olav näki pystyyn kohoavien +hirsien lomitse ilmassa heiluvia hevosen jalkoja, eläinten kieriessä +selälleen; hirnuttiin, kiljuttiin, huudettiin yhdessä mylläkässä, +miehet yrittivät irtautua satulastaan ja kömpiä ylös — siellä kävi +samanlainen vilinä kuin onkimatoja täynnä olevassa astiassa, johon +pikkupojat viskelevät kiviä. Sitten hän juoksi muitten mukana +kallioreunan yli, ryntäsi tielle, jossa talonpoikain etujoukko oli +ahdistuksessa ja joku mies jo makasi maassa — monet ratsujoukosta +olivat tunkeutuneet lävitse, kääntäneet hevosensa ja hyökkäsivät +takaapäin talonpoikain niskaan. + +Olav heitti kilven selkäänsä, tarttui kirveeseensä kaksin käsin, +hevosten vaahto vain valui höytäleinä hänen päälleen hänen +taistellessaan höyryävien, jaloilleen pyrkivien hevosten välissä. Hän +tarttui hevosen kuolaimiin, iski samassa kirveen hamaralla miehen +teräväpäisen nuijan tieltään, löi hevosta, niin että se vaipui +polvilleen ja iski miehen nurin. Olav juoksi sitten kaatuneen hevosen +ja miehen ohitse, ja häntä seurasi joukko talonpoikia. Hän sai +iskun kypäräänsä, niin että silmissä musteni, mutta isku luiskahti +syrjään, hän jäi seisomaan suorana, tappeli, käsitti miten epätasaista +taistelu oli, talonpojat jalan, sekä edessä että takana ratsuväkeä — +paikka oli huonosti valittu: ruotsalaiset ryntäsivät kankaalle tien +itäpuolelle, jossa talonpoikain joukot olivat harvempia, hän kuuli +kesken iskujen ja taistelun melskeen jonkun huutavan ja kehoittavan +pitämään puoliaan; se oli hänelle tuntematon tunturiseutujen päällikkö. +Hän ei voinut kypäräkorvallisten vuoksi nähdä paljon sivulleen, mutta +hän huomasi yhä useamman vihollisen ratsastavan itäänpäin nummelle — +siellä kävi nyt kiivain ottelu, ja hänen takanansa taistelivat hänen +toverinsa selkä häneen sekä ne, jotka taistelivat tulevia vastaan — +suurin vihollisjoukko oli nyt heidän selkäpuolellaan: talonpoikain +hyökkäys oli murrettu, sen hän käsitti ja hän mölysi täyttä kurkkua +iskiessään kirveellään raivoissaan. Vasemmalla, nummella talonpojat +näyttivät pakenevan, mutta jyrkänteellä seisova pieni lauma, joka nyt +taisteli selkä selkää vasten, ratsumiehiä sekä ala- että yläpuolella, +puolustautui kuolemaa pelkäämättä — emme väistä, emme väistä, lauloi +kirveen isku! + +Silloin hän huomasi kukkulan alla tiellä pitkän ratsujoukon lähestyvän +keihäät käsissä: heikossa, harmaassa aamuvalossa teräskypärät ja +olkakilvet sekä hevosen suojukset loistivat märkinä — ei kannattanut +sen enemmän enää —. + +Hän ryntäsi lävitse ja pääsi jyrkän, oikeanpuoleisen tien viereen, +kiipesi sitä auttaen kirveellä itseään ja pääsi ylös. Sekä +hänen edessään että takanaan kiipeili, ponnisti ja riensi hänen +taistelutovereitaan vierua ylös — useimmat olivat selviytyneet tänne. +Päästyään jonkin matkaa ylös hän pysähtyi ja katseli taakseen — tien +toisella puolella juoksi suurin osa talonpoikais-joukosta nummen +poikki ratsuväki kintereillään ja hävisi petäjikköön. Mustaksi +poljetulla tiellä makasi hevosia ja miehiä sikin sokin, mustia olentoja +lumisohjossa, toiset liikahtelivat, toiset makasivat hiljaa, ja kaiken +sen ylitse ratsasti herttuan rautapukuinen pääjoukko, raskasaseisia +sotureita, niin että kuului töminä ja kilinä — ja sade valui virtanaan. +— Olav läksi juoksemaa eteenpäin metsäisen ylängön poikki. + +— Olav kulki aukean yli; pikkutaloja näkyi joen varrella. Eräs mies +juosta hoippui hänen edellään, nyt se kaatui ja jäi siihen. Hänen +luokseen päästyään Olav pysähtyi, kohotti häntä ja käänsi hänet. Siinä +oli Baardin vävy, kesällinen sulhanen. Hoskold Joninpoika työnsi +horroksissa hänet syrjään, istui puolittain toiseen käteen nojaten, +pää nuokuksissa, sitten hän kääntyi, kaatui ja jäi toiselle kyljelleen +makaamaan — ihan niinkuin pikku poika, kun hänet herätetään liian +aikaisin, kääntyy vuoteessaan unen pöpperössä ja nukkuu uudelleen, +ajatteli Olav. Lumi oli Hoskoldin ympärillä verinen. Olav nosti hänet +ylös ja sai hänet vaivoin olkapäänsä varaan. Oli ylen raskasta kahlata +painava taakka selässään vetisessä lumessa mättäistä maata, mutta +hän sai hänet sentään erääseen mökkiin, jossa istui pari eukkoa. — +Hän ei jaksanut muistaa, mitä oli sanonut naisille tai nämä hänelle +juostessaan joittenkin jäljessä kolmen, mökin luona häneen yhtyneen +miehen kanssa. Hän oli saanut mahaansa joko iskun tai potkun, vatsassa +tuntui pahka ja se vaivasi kävellessä. + +Hetken kuluttua hän saapui jollekin korkeammalle kalliolle pakenevan +talonpoikaisjoukon keskelle. Hän heittäytyi kuusen juurelle +kanervikkoon ja sai vähän ruokaa — usealla miehistä oli eväsreppu, +josta jakoi toisille. Baard oli siellä sekä sira Hallbjørn ja neljä, +viisi muuta tuttua kaikkiaan oli sinne kerääntynyt parisenkymmentä +miestä. + +Eräs talonpojista huudahti, hän juoksi pienelle kallionnyppylälle +ja katseli eteenpäin. Toiset seurasivat. Täältä näki etelästä +palasen Skeidin seutua. Metsän alta kohosi sakea, musta savu leviten +painostavassa ilmassa ylt’ympäri. Siellä paloi Hestbaek, arvelivat +näiltä seuduilta olevat miehet. Vähän kauempana idässä näkyi toinen +savu ‒ herttuan väki kosti hyökkäyksen. + +»Sinuapa on pidelty pahoin, Baard», Olav virkkoi matalalla äänellä. +Hestbaekin Arne, Baardin appi ja Olavin sukulainen eli vielä korkeasta +iästään huolimatta reippaana ja toimeliaana. Olav ei voinut olla +myöskään kertomatta Baardin vävystä, jonka hän oli jättänyt tuonne +kukkulan alle johonkin mökkipahaseen vaikeasti haavoittuneena. + +Mutta Baard, harvapuheinen, hyvänahkainen suurtilallinen, naurahti vain +raivoissaan. + +Sade valui suoranaan sulavaan lumeen hillityn kahisevasti. Koko sitä +alaa, jossa palavat rakennukset olivat, kehysti tumma taivas, joka +näkyi matalalla taivaanrannan tummansinisten metsien latvoilla. Miehet +olivat ryömineet tiheimpien kuusten alle, jutellessaan natustelleet +ruokiaan ja imeskelleet lunta. + +He huomasivat nyt kaikki, että hyökkäystä varten oli valittu sopimaton +paikka. Aurevirran laakso, kapeine ratsuteineen kivisen rotkon +keskellä, olisi ollut paljon sopivampi. Mutta siellä metsien laidassa +asuvat talonpojat eivät olleet halunneet ärsyttää vihollislaumoja, +ennenkuin ne olivat edenneet heidän seuduiltaan kauemmaksi. — Sitten +juteltiin, että hirsivarustukset olisi pitänyt säästää siihen asti, +kunnes haarniskajoukot saapuivat kohdalle — ja eräs mies kysyi, +mikseivät vakoilijat olleet ilmoittaneet sellaisen joukon tulosta +mitään. Olav oli juuri maannut tuumaillen, että olisivatpa he sen +tienneet, niin — mutta se oli sira Hallbjørnin syy, vastatkoon hän. +Mutta pappi sanoi vain, että nämä sotilaat lienevät olleet taloissa +etelämpänä, kuin missä hän ja Olav olivat käyneet. Miehet noituivat, +toiset kiroilivat karkeasti: siinä joukossa lienee itse herttuakin +ollut. + +Sitten keskusteltiin, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Useimmat olivat +halukkaita palaamaan koteihinsa ottamaan selkoa, miten siellä oli +asiain laita. Silloin sira Hallbjørn virkkoi. + +»Olisi mieletöntä sallia herttuan asettua Osloon häiritsemättä. Jos +hän asettuu Akershusin eteen — sitä hän saa tuskin niinkään helposti, +Munan Baardinpoika ei ole tyhmä enemmän kuin arkakaan, ja hänellä on +hyvä miehistö. Minun mielestäni me tekisimme kaikkein viisaimmin, jos +painuisimme itää kohti Eyjavatniin ja sieltä menemme Sudrheimiin. +Kuninkaan vävy Haftor ja hänen veljensä ovat reippaita miehiä ja +johtajiksi sopivimmat, jos kutsunta pannaan toimeen. Mikäli tiedän +ei Haftor sure suurestikaan, vaikka näyttääkin siltä, kuin hän ei +milloinkaan saisi kutsua Eirikherttuaa veljekseen ja langokseen — +Sudrheimissä oltiin vain kohtalaisen iloisia kuninkaan antaessa hänelle +Agnesrouvan nuoren sisaren.» + +Metsästä kiipesi nuoria poikia näkyviin — he taluttivat vanhempaa, +miestä, josta veri vuoti kuin härän kidasta. Joidenkuiden miesten +alkaessa papin kanssa hoidella haavoittanutta kysyi eräs nuorukaisista +Hestvikenin Olav Auduninpoikaa, oliko hän täällä. Olav ei ensin +tuntenut kysyjää, mutta sitten hän tunsi hänet siksi pojaksi, joka +oli tullut maihin Bjørninpoikain aluksesta ja seurannut häntä +Galabyhyn. Nuorukainen kysyi nyt, mitä Olav aikoi tehdä ja saisiko +hän seurata tätä? Olav vastasi sen kyllä käyvän päinsä, mutta ettei +hän ollut ennättänyt ottaa mukaansa muuta kuin mitä näkyi ja että hän +puolestaan aikoi seurata sira Hallbjørnin neuvoa ja lähteä Sudrheimiin +Joninpoikain luo katsomaan, aikovatko raumarikiläiset yrittää +kartoittaa herttuaa. + +Vieras sanoi olevansa siihen suostuvainen. Hänen nimensä oli Aslak +ja hän oli Yttre Dalin Gunnarin poika Rumudalista, mutta hänellä oli +kolme häntä vanhempaa veljeä, ja niin toivoivat vanhemmat hänen menevän +luostariin. Hän oli nyt ollut kolme vuotta, kolmetoistavuotiaasta +asti, Tunsbergissa valkoveljesten luona, sillä isä Sigurd Knuutinpoika +oli hänen enonsa. Mutta hänestä ei ollut munkiksi — hän olikin ollut +suurimman osan aikaa eräällä luostarin Andabussa olevista tiloista, ja +nyt he olivat sopineet enon kanssa, että hän matkustaisi kotiin. + +»Ja kun minä sitten kuulin sotaretkestä ja kun he aluksella +sanoivat laskevansa Hestvikenin rantaan, ja nähdessäni sinun olevan +varustuksissa —. Eno on jutellut sinusta — tehän olette tuttuja, +tietääkseni.» + +»Onko isä Sigurd jutellut minusta?» Olav kysyi vähän epäilevänä. +»Minä näin hänet ollessani siellä asialla, mutta me emme vaihtaneet +keskenämme montakaan sanaa — minä en käsitä, mitä hän voisi minusta +puhua —.» + +»Hän sanoi sinun olevan urhoollisen miehen ja että sinä olet ollut +ulkomailla — hän mainitsi, että sinut on kasvatettu Ylämaissa, +Frettasteinissä, ja että sinä olet nainut sieltä.» + +Olav ei vastannut siihen mitään. Hän ei milloinkaan kuullut +mielellään puhuttavan nuoruudestaan eikä kohdannut kernaasti sen +aikaisia ylämaalaisia. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, että +premonstratensiläisluostarin isä Sigurd Knuutinpojalla oli sukulaisia +ylämaassa. Mutta se ei tuntunut nykyjään olevan ajattelemisen arvoista +—. Hän kysyi Aslakilta, missä tämä oli ollut rotkossa taisteltaessa, +ja antoi pojan kertoa itse puhumatta paljoakaan. Hän oli myös vähän +väsynyt ja likomärkä, pää oli kipeä, hän huomasi sen nyt vasta, +kypäräänsä saamastaan iskusta, ja saappaat olivat hanganneet jaloista +nahan rikki. + +Kohta päivällisajan mentyä joukko läksi vuorelta liikkeelle. Useimmat +halusivat mennä kotiin — niiden joukossa oli Skikkjustadin Baard; +hän tahtoi nähdä vävyään. Mutta yksitoista miestä läksi itää kohti, +heitä johti eräs Skeidin pitäjäläinen, jonka oli määrä johtaa heitä +tietä metsien kautta Eyjavatniin. Heitä oli sira Hallbjørn ja Olav +Auduninpoika, Markus ja Simon Alfinpojat Bergistä, eräs jättiläismäisen +vahva nuori talonpoika, jota Olav ei tuntenut; loput olivat loismiehiä +sekä sitten mainittu nuorukainen, Aslak. + +Metsässä heihin liittyi useita miehiä, keskusteltiin taistelusta +— vaikkei kukaan tiennyt mitään sen varmempaa, montako +talonpoikaisjoukosta oli kaatunut ja miten monta herttua oli +menettänyt. Osa ratsumiehiä oli kääntynyt takaisin, ryöstänyt ja +polttanut taloja, mutta he eivät olleet malttaneet mennä kovin kauas. + +Pian keskustelu vaikeni. Pieni joukko kulki hanhenmarssia metsämaita +ylös alas, matalien kuusikkoisten kukkulain yli ja ympäri, korkeassa, +märässä kanervikossa ja lumisohjussa — jäillä kohosi hyyhmä nilkkoihin +asti. Ja sade valui harmaista pilvistä valumistaan. He saapuivat +hämärissä kylään, heidän edessään levisi Eytja-järvi, laajana, +harmaankalpeana kenttänä illan pimenevän sadetaivaan alla. + +Kukaan ei tiennyt täällä kerrassaan mitään rauhattomuuksista, ja +niiden suurtilojen miehet, joissa he pyysivät yösijaa, lähettivät heti +sanan Ormbergin ritarille; vuoltiin arpakapula ja miehet riensivät +sytyttämään merkkitulia. Ja niin seuraavana päivänä oli koolla ainakin +kahdeksisen kymmentä miestä lähdössä pohjoista kohti sohjuisen jään +poikki jalan, ratsain ja rekipelin. + + + + +VIII. + + +Vierasseutulaiset saivat majoittua paikkakunnan eri taloihin ja +he viettivät siellä joulun. He saivat useimmissa paikoissa hyvän +vastaanoton — raumarikiläisillä oli kova halu lähteä Osloon +väläyttelemään herttualle terää. Mutta sira Hallbjørniä pyydettiin +Sudrheimiin asumaan — hän oli herra Jon Raadille kaukaista sukua — ja +niin tämä pyysi myöskin Olav Auduninpoikaa viettämään joulua luonaan. + +Hän piti taloa nuorimman poikansa, Ivarin kanssa; toiset, herra +Haftor, kuninkaan vävy ja herra Tore Tinghovde olivat kuninkaan kanssa +Bjørgvinissä. Sira Hallbjørn ja Olav saivat nukkua kauniissa, kahden +naimattoman pojan asuinrakennuksessa, ja Jon-herra lähetti heille +tarpeelliset vaatteet. + +Olav ei ollut vuosikausiin viettänyt joulua näin iloisin mielin. +Talosta lähti lähettejä ja palasi tuoden tietoja; Jonherralla +oli vakoilijansa. Kuninkaan nuori sukulainen, Munan Baardinpoika +Akershusissa, oli saanut sotaretkestä ajoissa tiedon. Hänellä oli +niin vähän miehiä, ettei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, mutta +hän oli kuitenkin puolustautunut ensi ryntäystä vastaan. Herttua +oli silloin leiriytynyt linnan edustalle, mutta pitkällinen sade +pakotti hänet lähtemään rämeisen Akershusin edustalta ja palaamaan +takaisin kaupunkiin. Hän vietti joulua siellä rannalla olevassa, +vanhassa kuninkaan kartanossa, löi norjalaisia ystäviään ritareiksi +Ja piti turnajaisia — vaikkakin huhuiltiin hänen saaneen leirillä +ollessaan horkan, jonka vuoksi hän usein sairasteli, Hän otti +maaseudulta pakkoveroa, eivätkä kaupunkilaisetkaan siitä päässeet +vapaiksi, vaikkakin hän siellä oli varovampi. Sudrheimiläiset +nauroivat vahingoniloista naurua — oslolaisten rakkaudella ei +ennen, Eirik-herttuan vieraillessa siellä kuninkaan vävynä, ollut +rajoja; herttuan joukkoon kuului kolmesataa saksalaista ratsumiestä, +puolitoista sataa ruotsalaista sotilasta, ja hänen norjalaiseen +joukkoonsa kuului yhteensä runsas vanhanaikainen sadanmiehen ryhmä, +useimmat asestetut ritarien tavoin. + +Sudrheimin herra Jon Raud ei ollut vielä erikoisen vanha, mutta hän +oli sairaalloinen, ja niin jäi pojan, Ivar Joninpojan tehtäväksi +talonpoikain johto, hän oli rohkea, viisas ja kansan suosiossa — +mutta hän oli ylen nuori, tuskin kahdenkymmenen yhden ikäinen. +Sudrheimissä vietettiin joulu vanhan tavan mukaan, ja Olav tapasi +täällä monta miestä ja naista, jotka olivat hänelle kaukaista sukua, +aina niiltä ajoilta, jolloin hänen sukunsa omisti Dyfrinin. Hän oli +sudrheimiläisillekin sukua, kuten selvisi. + +»Mistä se johtuu, Olav», herra Jon kysäsi eräänä päivänä, »ettet sinä +ole milloinkaan pyrkinyt kuninkaan lähelle? Onhan väärin, että niin +korkeasukuinen, varakas ja hyvän kasvatuksen saanut mies ei kuulu hänen +henkivartioonsa.» + +»Palvelin kuningas Haakonia hänen johtaessaan retkiä», Olav vastasi, +»mutta tietäkää, herra, että nuoruudessani olin Alf Erlinginpojan +käskettävissä ja vannoin Jumalan ja suojeluspyhäni nimessä, kuultuani +jaarlin kuolleen lainsuojatonna, etten milloinkaan vanno käsi +miekankahvalla uskollisuutta toiselle miehelle, kaikkein vähimmin +sille, joka hänet henkipatoksi julisti.» + +»Sinä olet uskollisempi kuin useimmat muut», Jon-herra virkkoi +huoahtaen. Hän oli tuntenut jaarlin hyvin ja sen jälkeen hän jutteli +usein Olavin kanssa hyvästä Alf-herrasta — ja Olavin mielestä hän +ei ollut milloinkaan ollut niin lähellä omaa nuoruuttaan eikä niitä +aikoja, jolloin hän itse oli vapaa ja huoleton — niin, ei ainakaan +kotiin Norjaan paluunsa jälkeen. + +Sira Hallbjørnkin oli aivan kuin toinen mies, sävyisä ja hauska +ihminen. Hän otti koko sieluineen osaa retkeen ja myöntyi kaikkiin +sudrheimiläisten ehdotuksiin. Hän näytti viihtyvän paljon paremmin +maallisten ylimysten ja päälliköitten joukossa kuin pappien ja +talonpoikain parissa. Hän ja Olav olivat joskus nuoren Ivarin ja tämän +ystävien kanssa metsästämässä sopivalla ilmalla. Pyhäpäivinä hän luki +kirkossa messun, ja ihmiset pitivät siitä paljon, sillä hän käyttäytyi +kauniisti alttarilla, ja hänellä oli kaunis, voimakas ääni, puhuipa +sitten tai luki — pitäjän pappi oli tyhmä tomppeli, ja Jon-herran +kotipappi jo niin vanha, että hän alkoi olla lapsi uudelleen. Hän +pystyi kyllä vielä lukemaan messun, mutta hän ei enää tuntenut ihmisiä; +hän luuli usein Ivaria Jon-herraksi, joka oli ollut nuoruudessaan hänen +kasvatettavanaan. + +Haftor-herran nuori puoliso, rouva Agnes Haakonintytär, oli kotonaan +Sudrheimissä, sillä hän odotti toista lastaan — hänellä oli jo poika, +ja sukulaisilla oli siihen poikaan nähden omat suunnitelmansa — jos +pieni Ingeborg-neito sattuisi kuolemaan perillisittä. + +Se, mitä Olav oli kuullut rouvan äidistä, kuningas Haakonin +jalkavaimosta, oli saanut hänet aina lämpenemään, vaikkakin +ihmiset puhuivat siitä enimmäkseen ivalla. Hän oli talonpojan +tytär jostain sisävuonoilta ja hän oli ollut kuningatar Ingeborgin +kylvynlaittaja-neito. Hänen valmistamansa kylpy oli kerran ollut liian +kuuma, silloin hänen emäntänsä oli lyönyt häntä niin pahoin, että hän +oli mennyt pois kylpyhuoneesta itkien ja verissään, ja silloin hän oli +tavannut kuninkaan nuoren pojan, herttua Haakonin. Hän puhutteli tyttöä +ja kysyi, miksi hän niin itki. Hän ei ollut kaunis ja hän oli poikaa +paljon vanhempi, ainakin parikymmentä vuotta, mutta ennenkuin vuosi +oli umpeen kulunut, hän synnytti kuninkaanpojalle lapsen. Kuningatar +oli pakahtumaisillaan raivosta, mutta herttua ei tahtonut erota +jalkavaimostaan, ja asetuttuaan Osloon asumaan hän antoi tälle kartanon +asunnoksi Bergheimin kihlakunnassa. Hänen herttuan kanssa saamistaan +lapsista eli ainoastaan Agnes-neiti. Mennessään naimisiin saksalaisen +neidin kanssa hän otti jalkavaimonsa tyttären luokseen, mutta äidin hän +lähetti Reinsin luostariin. Hänestä tuli siellä nunna parisen vuotta +sitten. Hän oli aina ollut hurskas, siveä nainen, köyhille hyvä — mutta +kuninkaan jalkavaimoksi hän oli sentään ihmisten mielestä sopimaton, +niin pieni ja kalpea, arka ja ujo vieraitten parissa; kerrottiin hänen +usein rukoilleen herraltaan armoa sellaisille, jotka olisivat sietäneet +saada kovan rangaistuksen. Agnes-rouva oli tullut äitiinsä, hän oli +pieni ja kalpea, ilman mitään viehätysvoimaa, harvasanainen, mutta +lempeä nainen. + +Kun Olav eräänä päivänä istui huoneessaan aseitaan korjaillen, tuli +eräs nainen sisään, kulki vuode vuoteelta, nosteli peitteitä ja pöyhi +pieluksia. Tultuaan valon ääreen Olav huomasi sen olevankin itsensä +Agnes-rouvan. Olav nousi tervehtimään, ja kun nainen lähestyi ojentaen +kätensä, Olav polvistui kuninkaan tyttären edessä, suuteli hänen +kättään, ajatellen hänen paremminkin muistuttavan lopen kulunutta +torpparin vaimoa, jonka on pakko kulkea askareillaan, kunnes vaipuu +nurkkaansa. + +»Katselin vain onko vieraillamme täällä kaikki hyvin», Agnes-rouva +virkkoi. Hän istuutui rahille, ja Olav jäi seisomaan hänen eteensä +pää kumarassa, toinen käsi sydämellään; hän vastasi tämän kysymykseen +kiittäen, että heillä oli kaikin puolin hyvä olla. + +»Te Foldenin miehet tiedätte hyvin vähän mitä koteihinne kuuluu?» rouva +kysäsi. + +Niin on, Olav selitti; he eivät olleet kuulleet, enemmän kuin +kyselleetkään kuulumisia lähtönsä jälkeen. + +»Sitten teillä ei ole ollut hauska joulu?» + +Olav ei voinut olla naurahtamatta — hän ei ollut milloinkaan viettänyt +tämän iloisempaa joulua, hän vastasi. + +»Mutta sinähän et taida tietää, onko sinun kotisi pystyssä, vai onko se +tuhkana?» + +»Hestviken on ollut tomuna ja tuhkana jo kolme kertaa, hyvä rouva», +Olav vastasi entiseen sävyyn. »Jos se on neljännen kerran poltettu, +ei minun auta muuta kuin tehdä esi-isäini tavoin, ottaa onni vastaan +Jumalan kädestä ja rakentaa uudelleen.» + +»Entä omaisesi?» Agnes-rouva kysyi. + +»Poikani on herra Ragnvaldin kanssa, ja tyttäreni ovat ystävien luona +vuonon länsirannalla, niin ettei minulla ole mitään syytä heitä surra.» + +»Sinun vaimosi siis ei olekaan elossa?» + +»Ei ole, rouva, nyt on jo kahdeksas talvi hänen kuolemastaan.» + +»Vai niin, sittenhän sinun asemasi onkin helpompi kuin monen muun, +Olav. Saa kuulla niin paljon — köyhät talonpoika-rukat etelässä — +Jumala heitä auttakoon!» + +»Amen, rouva — mutta jos Hän tahtoo, ei enää kestä kauan, kun he saavat +avun ja koston. Vahinko, ettei teidän herranne ole täällä, vaikka onhan +Ivarilla kyllä hyvää tahtoa —» + +»Oi, enpä tiedä», Agnes-rouva huokasi. »En voi sanoa, että, suren kovin +Haftor-herran poissaoloa. Talonpojat saksalaisia sotilaita vastassa, se +on epätasaista taistelua, vaikkapa talonpojat ovatkin monilukuisina —. +Vaikka onhan minulle raskasta hänen poissaolonsa tänä aikana.» + +Olav katseli pientä naista — hänen mielestään tämän nöyryys oli pelkkää +hyvyyttä ja hänen sanansa olivat kaikkea muuta kuin kuninkaantyttären +sanoja. Mutta hän sääli häntä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kauniit, +muuta kaunista hänessä ei ollutkaan. + +Hän tunsi häntä kohtaan erittäin syvää myötätuntoa kuultuaan +eräänä aamuna, jokin päivä äskeisen jälkeen, että Agnes-rouva oli +lapsivuoteessa, eivätkä läsnäolevat rouvat olleet varmat miten siinä +kävisi. Jon-herra kuljeskeli omaisineen edestakaisin synkän näköisenä, +mutta heitä huoletti eniten se, että jos Agnes-rouva kuolisi, +katkeaisivat lujimmat siteet, jotka kiinnittivät Haftor Joninpojan +kuninkaaseen, jos taas lapsi kuolisi, olisi heidän viinessään yhtä +nuolta vähemmän. + +Mutta illan suussa tuli sana, että Agnes-rouva oli saanut suuren, +kauniin pojan, ja nytkös riemu syntyi: Jon-herra käski tuomaan simaa ja +viiniä, ja miehet joivat vastasyntyneen onneksi. Isoisä kannatti sisään +vanhimman, vuoden vanhan pojan, Jonin, jota omaiset kutsuivat keskenään +junkkeriksi — häntä tervehdittiin ja kuljetettiin sylistä syliin, ja +herrat joivat, kunnes joutuivat nurkkaan miesten tavoin, kuten Ivar +sanoi. + +Sira Hallbjørn kastoi vastasyntyneen seuraavana päivänä — hänen +nimekseen tuli Magnus. Vieraat kävivät omaisten kanssa uhraamassa, ja +illalla juotiin ristiäisiä suurella riemulla, mutta Olav ei voinut +olla ajattelematta nuorta äitiä, jonka kaikki näyttivät unohtaneen +— eräs naisista oli maininnut hänen olevan hyvin sairaan, makaavan +kuumehoureissa ja valittavan, ettei Haftor-herra tule hänen luokseen; +he eivät saaneet häntä ymmärtämään hänen olevan Bjørgvinissä. + + * * * * * + +Mutta eräänä iltana, pari päivää ennen hiivanuuttia, tuli Sudrheimiin +tieto kahdentuhannen miehen suuruisen talonpoikaisjoukon, lidungilaisia +ja ringerikiläisiä, kulkevan Osloa kohti. Kaupungissa oli asianlaita +sellainen, että Eirik herttua oli ollut jouluna hyvin sairaana, mutta +nyt hän oli parempi, ja siitä ilosta hänen ystävänsä aikoivat viettää +hiivanuuttia suurin juomingein. Lidingiläiset olivat saaneet siitä +vihiä ja heidän aikomuksenaan oli hyökätä yöllä kaupunkiin. + +Ivar Joninpoika neuvotteli heti ystävineen, ja he läksivät seuraavana +aamuna kolmisata-miehisenä joukkona, mutta loput raumarikiläisistä, +jotka asuivat kauempana pohjoisessa ja lännessä, seuraisivat heitä +mahdollisimman pian: Ivar pelkäsi lidungilaisten ennättävän ennen +häntä ja vievän häneltä kunnian. Foldenin miehiä oli vähän kerrassaan +kokoontunut viitisenkymmentä henkeä, ja Olav oli heidän päällikkönsä. +Hän juuri oli nostattanut talonpojat ruotsalaisia vastaan ensi +hyökkäykseen ja hän juuri oli lähettänyt ajoissa varoituksen Akershusin +linnanherralle — hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, eikä hän +ollut Oslon tiellä taistelussakaan päälliköitten joukossa. Mutta täällä +Sudrheimissä hän sai siitä kunniaa, ja lankesi ikäänkuin itsestään, +että häntä pidettiin joukkonsa ensimmäisenä. Olihan hän Hestvikenin +vanhan päällikönistuimen omistaja ja Alf Erlinginpojan entinen +henkivartija. Ja hän itsekin piti sitä niin luonnollisena — hänen +mielestään kaikki oli niinkuin olla pitikin. Toiset kolme alipäällikköä +olivat nuorempia miehiä, lähempänä Ivar Joninpojan ikää. + +He saapuivat hämärissä Gellirvaaran juurelle, Tveitin kylään, ja +saivat tietää herttuan asettaneen vartijoita Hofvingin majataloon, +Sinseen ja Akeriin kirkon viereen, mutta joka paikkaan vain vähän +miehiä, sillä sattui niin onnellisesti, että kaikki nämä tien varsilla +olevat tilat kuuluivat nunnaluostarille, ja abbedissa, rouva Groa +Guttormintytär oli pannut ankaran vastalauseensa ja uhannut kovin, +jos hänen alustalaisilleen tapahtuu jotain vahinkoa — eikä herttua +halunnut joutua tämän topakan nunnan kanssa epäsopuun, jos sitä +suinkin voi karttaa. Kautta koko kihlakunnan oli sisarten talonpojilla +enemmän etuisuuksia kuin muilla talollisilla, sekä itsenäisillä että +vuokraajilla; kaikkein pahimmin oli käynyt kruunun ja suurtilallisten +vuokramiehille. Sira Hallbjørn nauroi sen kuultuaan: hän ei kylläkään +ajatellut rouva abbedissaa hyvällä, sillä hän oli riidassa tämän +kanssa, mutta nyt hänkin nauroi asialle. Pappi seurasi Ivaria +varustuksissaan ja asestettuna. + +Neuvoteltua muutamien naapuri-talollisten kanssa sovittiin, että +raumarikiläiset kätkeytyvät metsään ennen päivän koittoa ja odottavat +siellä seuraavaa iltaa. Sitten he kulkevat edelleen pitkin Alnajokea, +hyökkäävät matkan varrella Holfvinissa vahtien kimppuun ja ryntäävät +kaupunkiin Martestokkerin poikki, Silläaikaa lidungilaiset hyökkäävät +lännestä nunnaluostarin ohitse. Näiden oli kierrettävä Akerin kirkko +ja kuljettava Frysjun sillan poikki, sillä jää oli Bjaarrin lahdessa +heikkoa, eikä Frysjun alajuoksu ollut vielä jäätynyt. Täällä vaaroilla +oli pakastanut ja oli siksi paljon lunta, että Ivar Joninpojan lähetit +voivat lännessä käyttää suksia, kunhan seurasivat tien vartta peltoja +myöten. + +Ivar asettui päällikköineen lepäämään Tveitin taloihin aamunkoittoon +asti. Mutta vähän ennen puolta yötä tempaistiin pirtin ovi auki äkkiä, +ja sisään astui eräs niistä talonpojista, joiden kanssa he olivat +neuvotelleet illalla, vanhan vaimon, äitinsä kanssa. + +Vaimo asui kaupungissa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, ja heillä +oli olutanniskelu eräässä talossa lähellä kuninkaan kartanoa. Herttuan +miehet olivat saaneet vihiä, että suuri talonpoikais-armeija marssi +lännestäpäin Osloa kohti, ja he olivat varustautuneet huomenna tekemään +suurrynnäkön Akershusia vastaan. Vaimo oli keinotellut itselleen pääsyn +kaupungista sanaa tuomaan — sillä Oslo huhuiltiin kaupunkilaisten +kesken Sudrheimin herrojen keräävän myöskin joukkojaan Ylämaissa, mutta +sitä ruotsalaiset eivät uskoneet. + +»Tästä syntyykin toisenlaiset hiivanuutin tanssit», sira Hallbjørn +virkkoi. Nyt ei ollut helppo tietää, mihin raumarikiläisten olisi +ryhdyttävä. Silloin sira Hallbjørn pyysi puheenvuoroa ja sanoi, ettei +ole muuta kuin kaksi mahdollisuutta valittavana: »— eikä niistä toinen +ole toistaan parempi. Toinen on se, että me lähdemme heti länttä kohti, +samaa tietä, jota lähetit menivät, sitten Sandakrarissa joen poikki, +hyökkäämme Akerin vahtien niskaan ja otamme Frysjun sillan huomenna +haltuumme, kunnes lidungilaiset saapuvat — jos voimme. Jos herttua +onnistuu saamaan Akerinlinnan haltuunsa, saattaa hän valmistaa lännestä +tulevalle talonpoikaisjoukolle verisen kylvyn ja tehdä Haakon-kuninkaan +kanssa rauhan aivan oman mielensä mukaisen — hän norjalaisine +ystävineen. — Toinen neuvo on se, että me palaamme jälleen kotiin +Raumarikeen ja tyhjennämme häveten Sudrheimin viimeiset joulutynnyrit.» + +Nuori Ivar pohti päällikköineen papin neuvoa. Siitä tulisi epätasainen +ottelu, kolmesataa miestä ja niistä ainoastaan seitsemän viidettä +ratsain ja ratsumiehen tavoin asestettuna, mutta loput talonpojista +jalan, niitä vastassa herttuan sotilaat ja tottuneet taistelijat. + +»Mitä Te, Olav Auduninpoika, sanotte?» Ivar kysyi. »Te olette vanhin ja +kokenein?» + +»Minä sanon papin olevan oikeassa. Ei muuta neuvo kuin jompikumpi +mainituista. Niistä ei ole kumpikaan hyvä — mutta edellinen ei +mielestäni sentään ole aivan mahdoton. Ellemme pysty pitämään siltaa +hallussamme, voimme repiä sen ja pelastua Akerinlinnaan.» + +Sira Hallbjørn huomautti olevan sangen tärkeätä, ettei herttua saisi +linnaa käsiinsä. Heidän oli valmistauduttava siltaa repimään, kuten +Olav sanoi ja heillähän oli Akerinkirkko ja kirkkomaa takanaan, +sieltäkäsin oli hyvä puolustautua, jos vihollinen sattuisi saamaan +osan väkeään joen yli; ja jos heidät karkoitettaisiin kirkkotarhasta, +voisivat he paeta kirkkoon; siellä he voisivat pysyä kunnes läntinen +joukko saapuisi. + +»Uskotko sinä itse omia sanojasi?» Olav kysyi pukeutuessaan papin +kanssa varustuksiin, »että lidungilaiset pääsisivät kirkon luo, jos +kerran ritarijoukko ennättää Frysjan länsipuolelle?» + +Sira Hallbjørn pudisti päätään, »— mutta emmehän me voi kääntyä kotiin +yrittämättä taistella. Ja voi käydä maalle kalliiksi, jos Eirik-herttua +joutuu hallitsemaan Akerinlinnassa ja neuvottelemaan rauhasta sen +kanssa, jota hänen pitäisi kutsua apekseen —» + +»Niinhän se on. — Tämä retki on minun mielestäni aloitettu vähän +päättömästi. Mutta Ivar on nuori — pahempi sydämetön kuin päätön, ja +sydän on paikallaan sekä hänellä että kansalla, eikä tappeluhaluakaan +puutu.» + +»Ei. — Muistatko sinä viimekesäisiä häitä — sinun tapparasi lauloi? +Pianhan nähdään kumpaa se varoitti, sinuako vai minua.» + +»Minä en ole milloinkaan kuullut sellaisen aseen laulavan muuta +kuin sukua tarkoittaen. Mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä kuin +se tarkoittaisi meitä kumpaakin», Olav virkkoi naurahtaen ja sira +Hallbjørnkin nauroi: »Siltä melkein näyttää.» + + * * * * * + +Ei ollut kuutamoa, ja taivas oli täydessä tähdessä. Lunta ei ollut +niin paljon, että se olisi estänyt kulkua, pakastikin hiukan. Olav +Auduninpoika ja sira Hallbjørn ratsastivat foldingilaisjoukon +etunenässä — se oli viimeisenä sotajoukossa. Olav ja pappi olivat +saaneet lainata Sudrheinistä hevoset, mutta Olav sanoi taistelevansa +jalan, hän oli siihen tottuneempi. + +»Jos tällaista pakkasta kestää jonkunkin päivän», pappi virkkoi, »voi +herttua kuljettaa panssaroidut ratsastajansa Bjaarin lahden poikki.» + +»Niin, me olemme hyvin myöhään liikkeellä», Olav sanoi, »kunhan ei vain +olisi liian myöhään.» + +»Sudrheimissä oli odoteltava ristiäisiä — ja ehkäpä näillä länsipuolen +miehillä oli häitä ja hautajaisia ja joulu-oluita tyhjennettävänä! +Mutta ehkäpä me sentään saamme herttuan karkoitetuksi — kuten katuva +syntinen karkoittaa paholaisen luotaan yhdennellätoista hetkellä.» + +Olav vaikeni. Hän katseli, miten hänen edessään tähtitarhat hävisivät +tumman, metsäisen vaaran taakse. On ihmeellistä ajatella, miten paljon +hän oli kärsinyt niin monina vuosina yhden miehen kuoleman vuoksi, +miettinyt niin paljon kuolemaa ja kaikkea, mikä sitä seuraa — mutta +kun oli lähdettävä sotaan ja taisteluun, hupenivat sellaiset ajatukset +vallan olemattomiin, ja niin lienee käynyt aina ja kaikille miehille.. + +Heidän oppaansa ei löytänyt sitä kahluupaikkaa, josta etujoukko oli +mennyt — heidän oli mentävä eräälle lammentapaiselle, jossa oli +veneitä. Tämä hidastutti foldingilaisia siksi paljon, että alkoi +jo sarastaa heidän kulkiessaan lepikkopolkua joen rannalla. Taivas +kaareutui avarana ja vaaleana, keltaisena kuin rikki itäisiä vaaroja +kohti Akerinkirkon tornien tullessa heidän näkyviinsä puitten yli, +ja alapuolellaan, Frysjan toisella puolella, he näkivät Forsin +talojen kato lumivalkoisessa maisemassa. Vuonon ympärillä levisi sumu +Akerinlinnan ja kaupungin ylitse, ohuena kuin peite, ja Havardinkirkon +ja kuninkaankartanon päädyt pistivät sumu vaipasta esiin. + +Sillan luona olikin toivorikkaampaa kuin mitä Olav oli ajatellut — hän +ei ollut kulkenut tätä tietä sen jälkeen kun kuningas oli rakennuttanut +sillan päihin puiset linnoitukset. Ne olivat suuremmat kuin hän oli +tullut ajatelleeksikaan. Itäinen, Oslon puoleisen tien päässä, oli niin +paljon matalampi, että läntisestä linnoituksesta saattoi ampua sen yli, +jos sotajoukko lähenisi Akerinnientä idästäpäin. + +Ivarkaan ei ollut toimetonna, hän oli nostattamassa kiviä ja +heittovälineitä sillantorneihin, ja keskelle siltaa, missä se +kaartui korkeimpana, rakennettiin suojus — toiset miehet purkivat +pari sillan lähellä olevaa hökkeliä, toiset vetivät hirsiä ja ovia, +muutamat lastasivat kivirekiä mäellä, toiset taas ajoivat niitä alas. +Vastatulleet foldingilaiset saivat siten heti työtä. He saivat kuulla +raumarikiläisiltä, että Akerin talon vahdit oli voitettu, joko lyöty +tai otettu vangiksi. Sira Hallbjørn sai heti käsiinsä pari jalkajousta, +jotka Ivar oli ottanut ruotsalaisilta, toisen itselleen, toisen Olav +Auduninpojalle — he ampuivat kumpikin yhtä hyvin jalkajousella, kuin +pitkällä jousella. + +Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että norjalaiset alkoivat tuumia +joko Tveitin lesken puhuneen omiaan tai ruotsalaisten luopuneen +hyökkäys-ajatuksestaan linnaa vastaan. Eikabergharjun metsän latvat +alkoivat lounaassa jo punoittaa kuin tulessa — aurinko oli juuri +nousemaisillaan — silloin he kuulivat rumpujen ja sotisopien kumean +äänen aivan Forsin alta metsän laidasta. He olivat niin kovin +puuhailleet omissaan, ja koski kohisi sillan alla, etteivät olleet +aikaisemmin huomanneet sotajoukkojen lähenemistä — nyt kaikui heidän +korviinsa hevoskavioitten ja ratsuvarusteitten moninkertainen ääni +rummun jyminän säestämänä. + +Talonpojat oli nähty. Rynnäkköportaat pistäytyivät näkyviin pensaikon +takaa ja hävisivät jälleen: he koettivat, olivatko ne kunnossa. Olav +heitti kilven selkäänsä ja alkoi juosta sillan poikki viidentenätoista; +he kiipesivät keskivarustusten yli. Hän oli tarjoutunut olemaan +etulinnakkeella ja oli valinnut miehistöönsä nuoria, voimakkaita miehiä +ketterän näköisiä. + +Eräs nuorukainen — Olav tunsi hänet ulkonäöstä Oslon kaduilta, mutta +ei tiennyt kuka hän oli, tai miten hän oli tullut tänne — tuli +jotakin lippua kantaen, ja Olav vastasi hymyillen, että he saisivat +pystyttää sen. Se oli keltainen ja siinä oli Pyhän Olavin kuva — he +olivat ottaneet sen kirkosta; se lienee kuulunut jollekin oslolaiselle +killalle. + +Auringonkierä kohosi valoisena ja hohtavana vaaran laella Olavin +seisoessa linnakkeen tasaisella katolla ja kuunnellessa vihollisen +pyrkivän pellon toisella puolella olevan metsikön kautta. Pitkä, +rautapukuinen jono, joka helähteli ja hohti valkoisen tanteren +kylmässä valaistuksessa, lippujen loistavat pilkut, rynnäkköportaat ja +rautaseipäät etunenässä — nyt torvi törähti ja kuului lyhyitä huutoja. +Olav tunsi sydämensä takovan: siellä tuli vihollisjoukko, mutta mitäpä +siitä, näyn tuottama ilo vaikutti kuin kylmä, vahva olut. + +Hän huusi tunnussanan, nosti kilven päänsä päälle, sitä sen tarkemmin +ajattelematta — vanhat muistot heräsivät hänen joka jäsenessään ja +solussaan. Samassa lensi ensimmäinen luoti- ja heittoaseiden kuuro +länsilinnakkeelta heidän päittensä yli. Itäportilla olevat miehet +kumartuivat alas, nostivat kilven päänsä päälle ja tirkistelivät +ampuma-aukoista. Joku hevonen oli kaatunut, särkenyt rivin ja saanut +hämmennystä aikaan. + +»Onko heillä ainoastaan neljät tikapuut—?» Olav huusi +vierustoverilleen, oslolaiselle nuorukaiselle. + +»He menettivät muutaman Akerin niemellä.» + +Vihollisjoukko lähetti ammussateen, joka iski tornin seinään, paukahti +siltaan heidän takanaan, mutta putoili vain katolle kehenkään osumatta. +Norjalaiset poimivat ne ylös huutaen mahtavina. Silloin alkoi mäki +jymistä raskasvarusteisten hevosten laukatessa porttia vastaan; he +kuljettivat keskellään raudoitettua työntökonetta. + +»Mitä leikkikaluja ne sieltä raahaavat — aikovatko he ottaa +Akerinlinnan tuollaisilla?» + +»Näes, ne eivät voi kuljettaa tätä tietä suuria muurinmurtajiaan», +vastasi oslolainen huutaen, »näin kukkuloitten poikki. — He ovat +luottaneet pakkasen tuloon —.» + +»Ne ovat olleet yhtä lyhytjärkisiä kuin meidän Ivarimme silloin —.» + +He lennättivät ruotsalaisten omat ammukset takaisin ratsu-joukon päälle +— se ei vahingoittanut yhtään vankkoja rautapaitoja — kohottivat +harteillaan vipuja ja nostivat kiehuvaa vettä täynnä olevat kattilat +rintavarustusten laidalle. Samassa kun työntökoneen ensimmäiset iskut +panivat tornin vapisemaan, norjalaiset kaatoivat vesikattilat heidän +niskaansa. + +Palaneitten miesten ja hevosten huudot, kavioitten kapse ja +metallilevyjen helinä hukkui melkein kokonaan uusien joukkojen +rynnistykseen, jotka tunkivat tieltään peräytyvien laumat. »Älkää +hätäilkö», Olav huusi miehille, »säästäkää kiviä —.» Heillä ei +ollut niitä paljon, täytyi osua kohdalleen ja estää mahdollisimman +kauan ryntääviä saamasta käsiinsä työntökonetta, jonka kuumaa vettä +niskaansa saaneet olivat pudottaneet. Luoteja ja jousipyssyjen nuolia +sinkoili pellolla heidän kilpiinsä, ja heidän päittensä yli lentelivät +raumarikiläisten luodit länsilinnakkeelta. + +Olav huomasi erään ratsastajan joutuneen liian kauas oikealle — +hevosen jalat lipesivät; melkein takapuolellaan istuen se liukui joen +rantaa alas. Sen vihlova hirnunta kaikui yli metelin ja kosken pauhun +sen painuessa mustaan virtaan ratsastajan riippuessa jalustimessa. +Tornin juurella molemmin puolin olivat jyrkät rannat lumen alla jään +peitossa ja se oli norjalaisille hyvä asia: viholliset eivät päässeet +porttia vastaan kovin monta kerrassaan, eivätkä he tähän asti olleet +onnistuneet saamaan tikapuitaan pystyyn. Mutta näin ei voinut kestää +kauan —. + +Sillalta huudettiin hänelle jotakin — kymmenen, kaksitoista miestä +nosti täpötäysiä kivikoreja varustuksen yli ja laahasi niitä eteenpäin. +Ivar Joninpoika arveli heittoaseitten loppuvan pian etumaisesta +linnakkeen tornista — nuorukainen ei ollut ajattelematon. Olav nauroi +sydämessään ilosta — Ivar oli ottanut miehet pois varustuksen luota ja +seisoi nyt heidän kanssaan vasemmalla linnan portilla odottamassa, ja +se oli oikein: ei voinut kauan kestää, ennenkuin ruotsalaiset mursivat +portin ja tunkeutuivat sillalle. Ivar oli revittänyt sillan kaidepuut +varustuksen ulkosivulta. + +He olivat töin tuskin saaneet kivikorit ylös, kun ensimmäiset +rynnäkköportaat kohosivat rintavarustusta vasten. Nyt oli kirveitten +vuoro. Olipa hyvä, että hän oli saanut korimiehet luokseen, Olav tuumi, +muuten olisikin miehiä ollut niukanlaisesti. He saivat miehen toisensa +jälkeen syöstyä alas, sikäli kuin ne juoksivat portaita ylös. Pari +hänen miehistään kaatui, ja lattiapalkit olivat veressä — mutta veressä +oli lumikin tornin juurella — mikäli lunta oli vielä. + +He eivät voisi kauan puolustaa tornia — Olav vilkas: aurinkoon — +taistelua oli kestänyt tuskin puolta tuntia. + +Nyt murtui portti heidän allaan, ja koko torni tuntui huojuvan. Olav +juoksi toiselle puolelle kurkistamaan, miten siellä kävisi. Talonpojat +olivat rientäneet sinne ja seisoivat nyt sulun päällä, Ivar keskellä +joukkoa. Ratsastajat eivät päässeet eteenpäin muuta kuin kaksittain. +Talonpoikain sotakirveitten iskut ja miekan kalskahdukset kajahtelivat +huutojen ja kavioitten kopseen seasta — jonkin aikaa kyllä kävisi +kaikki hyvin. Monet ratsumiehet hevosineen päivineen, olivat mennä +vilistäneet koskeen — ruotsalaiset lähettivät nyt jalkamiehiä sillalle. + +Hän näki sira Hallbjørnin varustuksen reunalla lyömässä suurella, +kaksin käsin pideltävällä tapparallaan; pappi iski kuin itse paholainen. + +Olav heitti kilpensä jäännökset pois; siitä oli enää sirpaleita +jäljellä rautavanteitten välissä, hän tarttui käsin Ættarfylgjaansa ja +kääntyi sinnepäin, missä tikkaat olivat aikaisemmin olleet, mutta nyt +ne olivat poissa, riippuivat ulospistävällä kallionkielekkeellä virran +yläpuolella jäähyyhmässä, sieltäpäin hinattiin uusia. Hänen takanaan +hänen miehensä työnsivät alas niitä vihollisia, jotka yrittivät kiivetä +portaita myöten — ne olisi pitänyt vetää ylös —. + +Nyt Ivar miehineen juoksi varustuksen yli sillalle. He puhdistivat sen +äkkiä — sillä kertaa. Ja ruotsalaiset vetäytyivät takaisin pellolle +ampumamatkan ulkopuolelle. + +Olav nosti kypäriään vilvoitellakseen hetkisen — hiljaisuuskin tuntui +rauhoittavalta kosken kohinassa, jonka taistelun melske oli voittanut. +Ja nyt hän huomasi, etteivät vaatteet tarttuneetkaan ruumiiseen hiestä, +sillä hirvennahkapanssari oli halki vatsan kohdalta ja oli aivan +veressä, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi saanut vain pienen naarmun. + +Porras-aukosta pistihe kypäri näkyviin — sira Hallbjørn kiipesi sinne: + +»Montako teistä on hengissä? — Menkäähän te nyt pois, me otamme vastaan +uuden hyökkäyksen tuorein voimin.» + +»Eipä täällä ole oikeastaan mitään, millä ottaa hyökkäystä vastaan, +sira Hallbjørn.» + +He näkivät miehiä tulevan peltoa pitkin Forsin mökeistä; he kantoivat +jotakin. + +»He yrittänevät sytyttää linnakkeen tuleen», Olav virkkoi. »Meidän on +puolustauduttava niin kauan kuin mahdollista.» + +»Ivar on asettanut sytykkeet kuntoon varustusten puolella», pappi +virkkoi. + +»Silloin silta palaa loppujen lopuksi. Ja niin voivat kummatkin +seisoa omalla rannallaan laulaen taistelulaulujaan» nauroi Olav. »Ja +silloinhan on käynyt paremmin kuin mitä luultiinkaan.» + +Pellolla toitotettiin joukot kokoon. Olav kumartui ja nosti pystyyn +keltaisen Olavin lipun, joka oli revitty maahan — vaate oli veressä: + +»Nytpä me saamme näyttää niille, mihin me pystymme jalkajousinemme, +sira Hallbjørn!» + +Ratsumiehet lähestyivät leveine riveineen, ja heitä seuraavat miehet +kantoivat tulipatoja, pikikattiloita ja risukimppuja. Sira Hallbjørnin +nuoli osui niin hyvin, että yksi tulipadoista putosi mäkeen ja kaatui. + +Ivar Joninpoika oli miehineen tehnyt ovista ja irtirevityistä hirsistä +varustuksen portin eteen; he seisoivat sen takana pitkine keihäineen, +nuijineen ja seipäineen, joiden päässä oli viikatteen terä, ja heidän +takanaan seisoi silta täynnä miehiä odottamassa astuakseen tilalle +ensimmäisten miesten kaaduttua. + +Kolmannen kerran hyökättiin porttia ja linnakkeen huojuvia seiniä +vastaan. Ivar Joninpojan onnistui miehineen vielä kerran häätää +rynnäkkö, ja tornin juurella kituvan tulen saivat miehet sammumaan +tornin liedellä olevine kylmine vesikattiloineen — kukaan ei ollut +ennättänyt pitää lieden tulesta huolta. + +Ruotsalaiset peräytyivät jälleen, ja melu heikkeni. Tornista nähtiin +päälliköiden ratsastavan joukkojensa keskellä ja neuvottelevan. +Silloin, aivan yhtäkkiä pappi huudahti: »Katsokaa!» + +Olav kääntyi, katsoi sinne minne toinen osoitti: + +»Nyt voimme virittää laulun 'Nunc dimittis —'», sira Hallbjørn virkkoi. + +Metsiköstä tuli näkyviin hevosvaljakoita — ne vetivät suuria +heittokoneita ja muurinmurtajia. + +Ivar Joninpoika antoi puhaltaa torveen. Hän seisoi sillalla huutaen +miehille ylös linnakkeille — silkkipaita roikkui haarniskan päällä +siekaleina. Nyt he eivät voisi tehdä mitään, vain peräytyä ja yrittää +särkeä silta takanaan. + +Silloin kajahti heidän takanaan mäellä — torvet vastasivat Ivarin +torveen. Oli aivan kuin kirkkaita, sointuvia nauhoja olisi +liehunut talvipäivän sinivalkoisessa valossa. Olav kääntyi äkkiä +— kirkkoaitauksen takana loistivat suuren armeijan keihäänkärjet +aamuauringossa. + +Pienen, sillalla olevan talonpoikaisjoukon riemuhuutoihin vastasi uusi +torventoitotus. Se oli vanha sävel — kansa sanoi sitä Andvaka-lauluksi +tai kuningas Sverren tanssiksi; ja vaikka Olav Auduninpoika ei +ollutkaan valmis ylistämään vanhaa kuningas Sverreä, ei ollut sentään +mitään muuta säveltä, jota hän tällä hetkellä olisi mieluimmin +kuunnellut, kuin juuri tätä. + +Sira Hallbjørn oli tarttunut Olavin käteen — papin käsi oli veressä. +Olav huomasi ihmeekseen tämän kasvojen käyneen aivan tuhkanharmaiksi, +niillä näkyi raju, katkeran hekumallinen virnistys: + +»Se on _meidän_ torvemme! Isäni, minä tarkoitan — erottaisin sen +kaikista muista —. Silloin heidänkin täytyy olla muassa — veljieni — +Finnin ja Eysteinin —» + +Ja kun torvi alkoi jälleen ja heläytti Andvaka-laulun, yhtyi siihen +sira Hallbjørn voimakkaalla, kauniilla äänellään laulaen sillä +sävelellä lauletun ikivanhan laulun: + + »Kuolee karjasi, + kuolee sukus’ myös, + kuolet itsekin, + jotain on + mi kuole ei: + se on kuolleen miehen maine!» + +Toiset yhtyivät lauluun, mikäli osasivat, raumarikiläisten purkaessa +esteitä vastatulleen ratsasjoukon tieltä — siinä oli ainakin +viisikymmentä miestä ratsain ja aatelismiesten tavoin asestettuina. +He ratsastivat sillan poikki, ja heitä seurasi jalkaväki, talonpojat, +mutta useimmat kauniisti asestettuina. Olav näki sira Hallbjørnin +juoksevan pellolla suuren, ruskean hevosen rinnalla, pidellen kiinni +satulankaaresta — sillä ratsastavalla miehellä oli suljettu kypärä ja +varustusten päällä sininen silkkivaippa. + +Hän ei ollut selvillä vastatulleitten aikomuksista — näytti siltä +kuin heillä olisi aikomus karkoittaa viholliset avoimessa taistelussa +tantereella. He olivat jo piirittäneet sen ruotsalais-joukon, joka oli +tulossa sillalle, ja kaukana pellolla kokoontuivat länsiseutulaiset +heitä johtavien ritarien ympärille ja kulkivat metsänreunassa, +hyökkäys-varusteineen seisovia pääjoukkoja kohti. + +Ivar Joninpoika oli noussut linnakkeelle Markus Lautinin, erään +alipäällikön kanssa: + +»Jos heidän vain onnistuu karkoittaa saksalaiset sotilaat +talonpoikaisjoukoin — silloin onnistuu mikä tahansa.» + +»Heitä on ainakin kaksituhatta miestä, vähintään», Olav virkkoi. +Joukkoja tulvi yhä kirkkomäkeä alas ja sillan poikki. + +Norjalaisten ritarien rynnistys oli voitettu heistä kiskottiin alas +hevosen selästä, ja kuljetettiin pois vankeina. Mutta lidungilaiset +jatkoivat yhä — jos osa lyötiin takaisin, ryntäsi uusi joukko tilalle. +Saksalaiset sotilaat hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen kahakkaan, +polkivat jalkoihinsa ja iskivät keihäillään, mutta norjalaiset, +ryntäsivät sivuilta heidän kimppuunsa, nuijivat sekä hevosia että +miehiä nuijin ja kirvein, löivät ja huitoivat viikate-asein ja peitsin. +He olivat tunkeneet metsän laitaan niin tiivein joukoin ja onnistuneet +pidättämään siellä vihollisen, ettei näillä ollut vähääkään apua +heittoaseistaan — mutta siltalinnakkeilla olevat eivät myöskään voineet +auttaa lidungilaisia — he taistelivat ampumamatkan ulkopuolella. + +Sillan edessä oli hiljaista — joitakin hevosia ja miehiä makasi +ruskeassa ja verisessä sohjussa, eräs hevosista liikahteli ja huitoi +silloin tällöin kavioillaan ilmaa. Nuori poika käveli siltaa kohti, +vasemmalla kädellään hän kannatti oikeaa, josta verta vuoti virtanaan, +ja hän asteli kotia kohti ihmeen rauhallisena ja yksin, ikäänkuin +kantaen jotakin ulkoa ostamaansa. + +Mutta nyt ajettiin ensimmäiset joukot takaisin Forsinpeltojen poikki. +Olav tarttui jalkajouseensa — asettaessaan jalkansa jalkarautaan ja +jännittäessään hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa oli väsymyksestä +aivan jäykkä. + +Pakenevat lidungilaiset kokoontuivat vielä kerran kedolle vastarintaan, +ja vielä kerran viholliset ratsastivat vastaan. Samassa osui jokin +Olavin kypärän oikeaan poskikilpeen — se särkyi hänen kasvojaan +vasten, ja hän kaatui takaperin Ivarin syliin; kaikki musteni hetkeksi +hänen silmissään. Noustuaan ja tartuttuaan jouseensa hän huomasi +suunsa olevan täynnä verta ja irtonaista lihaa; hän sylki veren ja +hampaansirut pois ja ampui uudelleen jalkajousellaan. + +Lidungilaiset oli ajettu jo niin kauas, että ruotsalaiset saattoivat +käyttää heittovehkeitään; kiviä ja heittoaseita putoili heidän +joukkoonsa, ja ensimmäisistä pakolaisista toiset yrittivät sillalle, +toiset vainion poikki metsään, Olav oli lakannut ampumasta jousella +— hän seisoi katsellen jännittyneenä taistelun loppua, samassa +ajatuksissaan kielellä koetellen poskesta sisään pistävää rautaa ja +särkynyttä poskihammasta, mutta silloin kieli alkoikin paisua ja +jäykistyä, ja haava täytti suun kuin verinen sieni. Mutta hän ei sitä +paljoakaan huomannut nähdessään taistelun loppuvan. + +Valdres-ritarin torvi oli kutsunut herkeämättä kokoon, ja +länsimaalaisten miehet kokoontuivat uudelleen aivan siltalinnakkeitten +alle. Raumarikiläiset olivat saaneet apua, tuli uusia miehiä kontit +ja viinet täpötäynnä nuolia ja heittonuijia. Olav aikoi puhua +vastatulleille, jotka seisoivat hänen ympärillään, mutta siitä ei +tullut muuta kuin veristä solkotusta ja epäselvää korinaa kurkussa: hän +ei tahtonut uskoa silmiään, mutta ruotsalaiset eivät hyökänneetkään, +ne näyttivät luopuvan taistelusta ja vetäytyvän metsään takaisin. +Olivatkohan ne saaneet leikistä kyllänsä! + +Hän kulki vähän ajan kuluttua takaisin sillan poikki aivan kuin unessa, +hänen päänsä oli niin raskas — keskellä siltaa vieraitten, palaavien +miesten keskellä. Tornista alas tullessaan hän oli sentään muistanut +ottaa kirveensä; hän muisti ikäänkuin unessa kiipeilleensä kuolleitten +ruumiitten yli, joita makasi tornin juurella portaitten ympärillä, ja +hän kuuli kuni unessa miesten huudot linnakkeelta — he valmistautuivat +uuteen puolustukseen, jos tarvitaan. Hänen täytyi väistää kahta miestä, +jotka kantoivat kolmatta hartioista ja polvien alta — hän huomasi +tylsänä siltapalkkien olevan tummia ja verestä liukkaita ja häntä +pyörrytti hiukan sillan alla virtaava, musta vesi ja putouksen pauhu. + +Päästyään Akerinkirkon mäelle hän pysähtyi, laski kirveen alas — hän +aikoi irroittaa kypärin, jonka sisässä päätä niin pakotti, ja suussa +vaivasi se teräskappale keskellä pehmeitä, kipeitä suun lihaksia. Eräs +mies pysähtyi häntä auttamaan — hiki alkoi yhä runsaammin virrata hänen +ennestäänkin hikisestä ruumiistaan, ja hänen silmiinsä pusertuivat +kyynelet; toisen irroittaessa kypärää, poski repeytyi vielä enemmän. +Vieras yritti tarttua häntä kainalosta, mutta Olav pudisti päätään, hän +aikoi hymyillä, mutta se ei onnistunutkaan, sillä kasvot olivat tulleet +niin jäykiksi ja aivan kuin suuriksi — silloin mies otti ylös kirveen +ja kypärin, ojensi hänelle, sanoi jotakin hymyillen ja meni edelleen. +Olav koetti pyyhkiä pois verta, jota virtaili pitkin hänen kaulaansa — +hän kastui vaatteitten alta niin epämiellyttävästi. + +Aurinko oli jo korkealla taivaalla, sen hän huomasi — oli jo +päivällisaika mennyt, ja oli tullut mitä ihanin ja kirkkain talvipäivä, +kirkon ympärillä seisovien puitten latvat loistivat taivaan sineä +vastaan niinkuin keväällä, mutta valo teki hänen silmilleen pahaa. + +Hän saapui mäellä erääseen pihaan ja meni taloon. Se oli miehiä +täpötäynnä, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan. Moni puhui hänelle +nähtyään hänen runnellut kasvonsa, mutta hän ei saanut sanaakaan +suustaan. He työntyivät lähemmä toisiaan, niin että hän mahtui +lattialle penkin viereen, ja joku penkillä istuja painoi hänen päänsä +syliinsä, silloin väsymys sai hänessä vallan. Hän ei oikeastaan +nukkunut, sillä tuskat päässä yhä lisääntyivät, tuntuivat tunkeutuvan +ihan pääkallon sisään, ja hänestä tuntui, että hän kangistui vilusta +vaipuessaan jonkinlaiseen horrokseen — + +Kerran hänet herätettiin siitä — lihavanlainen, vanhempi nainen tarttui +häneen. Keskenkasvuinen tyttö seisoi vieressä, silmät totisina ja +tuijottavina, ja piteli höyryävää astiaa, ja nainen kastoi siihen +pyyhinliinaa, joka oli käyttämisestä vaaleanruskea, sekä pyyhki verta +pois hänen kasvoistaan ja kaulastaan lämpimällä vedellä. Hänen päänsä +oli pyörällä ja hän oli kärsimätön sekä väsymyksestä että tuskista +ja niin hänen täytyi antaa auttaa itseään penkille istumaan — hän +tuijotti koko ajan lieden loimuun, sillä häntä vilutti nyt kovasti. +Nainen ja eräs mies vetivät hänen päästään hirvennahkapanssarin ja +irroittivat takin ja paidan jotka olivat tarttuneet ihoon kiinni; hän +oli alastomana vyötäisiin asti ja häntä paleli kovasti toisten pestessä +häntä ja hoidellessa haavaa, joka ulottui vasempaan nänniin asti sitten +he pukivat hänet jälleen likomärkiin vaatteisiin. + +Hän horjui noustessaan, aikoi mennä lähelle tulta lämmittelemään, +mutta eräs nainen, joka muistutti Torhildia, otti häntä kainaloista ja +talutti hänet permannolle tehtyyn vuoteeseen. Päästyään alas hänestä +tuntui hyvin suloiselta saada oikaista jäsenensä ja nojata selkäänsä +ja niskaansa suuria heinäsäkkejä vasten — Torhildin näköinen pani +hänen peitteekseen nahan ja antoi hänelle lämmintä juomaa, mutta hän +ei saanut suuhunsa paljonkaan ja nieleminen oli kovin vaikeata. Mutta +pian nahan lämpö alkoi vaikuttaa, vielä lisäksi häntä lämmitti vieressä +makaava suuri, mustapartainen mies, ja lämpö tuotti suurta lievitystä, +vaikka pää olikin tuskasta halkeamaisillaan. + +Vähän ajan kuluttua joku hänet herätti taas horroksestaan ja tahtoi +ulos. Hän seurasi. Ulkona oli nyt melkein pimeää, etelässä oli +viheriänkeltainen valaistus; pakkasiltana loistivat suuret, valkeat +tähdet. Kirkon luona paloi suuria, punaisia nuotioita, joiden ympärillä +liikuskeli mustia ihmisiä tallit ja kirkkovaja oli ihmisiä täynnä. +Kirkon pääovi oli selko selällään, ja hän näki kuorissa palavan suuren +kynttilä-joukon, laulun sävelet tulvivat ulos, hänen saattajansa +kuljettaessa häntä eteenpäin jotakin taloa kohti. — + +Hän joutui pirttiin, siellä oli paljon kansaa koolla — hän tunsi Ivar +Joninpojan ja pari kotipuolen miestä. Penkin luona puuhaili joku pesten +sillä makaavaa alastonta ruumista. Olav astui lähemmä ja tunsi sira +Hallbjørnin. + +Tämä makasi selällään pitkänä ja valkoisena, kädet riippuivat alas +lattiaan kämmenet ylöspäin. Toinen käsi oli poikki, niin että luitten +päät pistivät näkyviin kyynärpään yläpuolelta. He pesivät juuri verta +pois hänen punaisesta, harmaasuortuvaisesta tukastaan ja kuului +murtuneitten luitten ritinä pääkoppa oli isketty sisään vasemman ohimon +kohdalta. Penkin vieressä oli soikossa höyryävää, punaista vettä. + +Ivar Joninpoika tuli Olavin luo. Hän kertoi kuiskaten, että he olivat +löytäneet papin ruumiin ohdakepensaikosta kaukana aivan siellä asti, +missä ruotsalaisten heittovehkeet olivat olleet — puolialastonna ja +ryöstettynä: hänen aseensa olivat poissa, samoin sinettisormus ja +kullattu Agnus dei, jonka Olav muisti aina olleen sira Hallbjørnin +kaulassa. + +Hänen veljensä, ritari Finn Erlinginpoika, oli niiden joukossa, +jotka ruotsalaiset olivat ottaneet vangikseen, mutta pojat Einride +ja Erling olivat täällä, Ivar selitti. Olav katsoi kahteen hoikkaan, +punatukkaiseen, setänsä ruumiin vieressä seisovaan nuorukaiseen, ja hän +nyökkäsi ymmärtäneensä; Ivar jatkoi vielä — talonpoikais-armeijassa oli +ollut lidungilaisia, ringerikiläisiä ja Modheimin pitäjäläisiä, sekä +pieni joukko Valdresista Finn-herran johdon alaisena. + +Kuolleen kasvot olivat harmaat ja rauhalliset kuin kivikuvan. Ympärillä +seisovat miehet pohtivat, mikä arpi mahtoi hänen ruumiissaan olla: +vasemmassa olkapäässä ja olkavarressa oli kuin nahka olisi ollut +nyletty ja vasemmassa rintalihaksessa oli neljä pientä, syvää kuoppaa — +niistä läksi hopeanvalkoisia arpiviiruja alas vatsan poikki. Mutta ne +olivat jo niin vanhoja, ettei ollut helppo sanoa, minkä pedon kanssa +hän oli ollut ottelussa. + +Olav polvistui muutamien muiden kanssa, mutta haavaa ja koko päätä +särki niin, ettei hän voinut rukoilla mitään. Hänen noustuaan oli +ruumis jo puettu ja nostettu paareille. Sira Hallbjørn lepäsi siinä +pappina, valkoisessa messupaidassa ja vanhassa messukasukassa, +jaloissa sandaalit ja tinakalkki ristiin asetettujen käsien välissä: +Akerinkirkon papit olivat hankkineet mitä kuolleelle veljelle +tarvittiin. + +Olav seurasi paaria kannettaessa kirkkoon; siellä oli kuorissa monta +muutakin ruumista. Mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vigiliaa. +Sama mies, joka oli saattanut hänet ruumishuoneeseen, tarttui hänen +kainaloonsa ja vei hänet takaisin siihen taloon, jossa häntä oli +hoidettu; se oli Vähä-Aker, sanoi toinen. + + * * * * * + +Ruumiillinen tuska oli Olav Auduninpojalle uusi kokemus. Kirveleviä ja +kuumeisia haavoja ja naarmuja hän oli saanut monta kertaa, mutta hän ei +ollut niitä koskaan pitänyt minään — lihashaavoja vain, jotka paranivat +pian ja hyvin. + +Mutta tämä kasvohaava oli kerrassaan tuskastuttavan kipeä; päässä +jyski ja särki, ja leukaluuta ja poskihampaan juurta kolotti vallan +sietämättömästi. Mutta pahinta oli inhoittava tunne — suun täytti +lakkaamatta haavan ja visvan ellottava maku. + +Hänellä oli tuon tuostakin kova kuume, ja silloin hänestä tuntui kuin +hänen vuodettaan nostettaisiin yhä ylemmä ja hänen ruumiinsa oli +litteä kuin tyhjä säkki, samalla kun hänen päänsä sisällä ollut pyöreä +ja raskas kieri hänen ylitseen, ja hänen silmiensä ohi vieri näkyjä +— olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä eikä eläimiä, kasvoja, joita +hän oli ennen nähnyt tietämättä ketä ne olivat — etenkin eräs jalaton +kerjäläinen kulki vinhaa vauhtia lautapalat käsien ja polvien alla; se +näky kiusasi häntä enin. + +Hän näki eräänä yönä Ingunnin — tämä seisoi seinässä vuoteen jalkopään +yläpuolella kumartuneena hänen puoleensa, niin että kullanruskea tukka +kietoutui hänen kaitojen, paljaitten käsivarsiensa ympäri ja valui +eteenpäin vaipan tavoin. Tuskin hänellä oli yllään muuta kuin paita, +jonka yliseen oli ommeltu pieniä vihreitä kukkia, niin että kaikki +ne kirjavat pisteet vilisivät hänen silmissään. Olav kohotti käsiään +kieltäen häntä astumasta lähemmä, juuri niinä päivinä haava oli hyvin +paha ja pahanhajuinen, mutta Ingunn painui hänen ylitseen kuten lämmin +ja suloinen laine, Olav sai ikäänkuin häneltä ylitsevuotavasti hyvyyttä +— sitten hän menetti tajunsa, vaipui täyteen tiedottomuuteen. + +Seuraavana päivänä hän sylki suustaan suuren joukon hyyhmää ja +luusiruja, jotka olivat irroittuneet leukaluusta; häntä hoitava vaimo +pesi haavan kokolailla puhtaaksi, ja hänen oli parempi olla. Hän oli +raukea ja häntä vilutti, ja kun hän voi maata ainoastaan vasemmalla +kyljellään, tuntui kuin kaikki luut tunkeutuisivat pois, ruumis oli +niin hellänä. Hän oli myös nälkään nääntymäisillään — hän ei ollut +saanut oikeastaan niellyksi mitään, mitä hänelle tuotiin juotavaksi. + +Yksi ja toinen hänen aseveikoistaan oli käynyt melkein joka päivä häntä +katsomassa, mutta hän ei ollut jaksanut kuunnella oikeastaan mitään +heidän puheistaan. Mutta tänä aamuna tuli Ivar Joninpoika itse ja joku +muukin: heidän oli vaikea peittää ylpeyttään. Herttua oli jättänyt +Oslon aamun koitteessa; hän oli menettänyt halun koetella hampaitaan +vielä kerran Akerinlinnan muureilla, hän oli itsekin sairas, ja kun +vielä talonpoikia oli kolmetuhatta miestä tunturin takana — ja Munan +Baardinpoika oli saanut lisäapua ja oli kuuleman mukaan pannut linnan +erinomaiseen puolustuskuntoon. + +Herttua ei ollut oikeastaan menettänyt kuin noin puolisen sataa miestä +Frysjun sillan taistelussa; talonpoikia kaatui parisataa, ja usea +oli saanut suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta herttuan mielestä +siinäkin oli jo yllin kyllin; hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään +vastarintaa, päinvastoin luullut suurimman osan norjalaista ylimystöä +olevan kuningas Haakoniin tyytymättömiä ja siten yhtyvän häneen. + +Olav makasi ja tunsi, ystäviensä mentyä, miten hänessä virtaili ja +levisi kautta koko hänen olentonsa se salainen varmuus ja ilo, joka oli +ollut kätkössä syvällä hänen sielussaan näinä pitkinä päivinä, ruumiin +ollessa tuskan, likaisen verihyyhmän ja kuumeen tyyssijana. Tämä ilo +oli kuitenkin asustanut hänessä koko ajan, kuten ränstyneen talon +liedessä hiillos. Mikään kipu ei voisi ryöstää häneltä iloa siitä, että +on saanut lähteä työhön ja taisteluun kotiseudun ja isänmaan puolesta +siihen tunkeutuvia vieraita vastaan. Vaikkei _mitään_ olisikaan +voitettu, ei sekään voisi vaimentaa iloa siitä, että _oli_ noustu +vastarintaan, hän ja kotipuolen talonpojat. Mutta nyt, kun se kaiken +lisäksi oli hyödyttänyt, hän makasi täällä ja hänen mielestään hänen +rääkätyt jäsenensä olivat kuin ohut, putoamaisillaan oleva haavarupi +uuden, vasta paranneen ihon päällä. + +Hän oli niin sydämellisen iloinen, ettei hän ollut sellainen ollut +muuta kuin nuoruudessaan. Kotona ollessaan monien vuosien kuluessa, +jolloin elämä näytti muodostuneen hänelle sellaiseksi, ettei hänellä +muitten ihmisten silmissä voinut olla mitään valittamisen aihetta — +eikö hänellä ollut sekä varallisuutta, terveyttä että rauhaa silloin +hänestä tuntui kuin käärmeet olisivat nakerrelleet hänen sydämessään, +kuten kotona kammarin ovessa olevassa Gunnarin vertauskuvassa. Hän oli +taistellut sielussaan toivotonta taistelua, kauhean hädän vallassa, +voimia vastaan, jotka eivät olleet lihaa ja verta. + +Hän käsitti nyt, ettei hänen kärsimyksensä vienyt häneltä hänen +elämänsä onnea — mies voi olla onnellisempi kärsiessään kuin +hyviä päiviä nauttiessaan. Ja sellaiset kärsimykset, jotka jotain +_hyödyttävät_, ovat keihäänkärkien kaltaiset, jotka kannattavat kansan +kunnioittamaa, kilvellä istuvaa nuorta kuninkaan poikaa. + + * * * * * + +Jonkin päivän kuluttua saapui Claus Wiephart reki mukanaan — hän +tahtoi, että Olav Auduninpoika muuttaisi hänen luokseen ja alistuisi +hänen hoitoonsa. Olav myöntyi siihen — eihän hän voisi jäädä tänne +Vähä-Ankeriinkaan makaamaan. Claus kiusasi ja rääkkäsi häntä kovin ensi +aikoina, kiskoi hampaanjäännöksen pois, nyppi irti kaikki luunsirut, +leikkeli ja poltti haavaa. Olav kesti kaiken kärsivällisesti, mikään +ei voinut vähentää häneltä hiljaista iloa siitä, että oli taisteltu ja +nähty sen hyödyttävän. Ei edes ajatus siitä, että Claus kyllä pitäisi +huolen maksun ottamisesta hoidostaan, eikä sekään, mitä hän kuuli +ruotsalaisten hävityksistä ennen heidän maasta lähtöään. Hän ei tiennyt +mitään Hestvikenin kuulumisista — oliko talo poltettu — mutta se ei +koskenut häneen vähääkään. Jos hänellä olisi ollut naisia ja lapsia +kotona, olisi asian laita ollut toinen. + +Ruoho oli jo pitkä Claus Wiephartin pihassa, ja lehtipuissa oli suuret, +kellertävät nuput Olavin vihdoin viimein valmistuessa kotimatkalle. +Haava oli jo melkein terve ja poski parantunut päältäpäin. Päivää ennen +lähtöään hän pyysi Claun jalkavaimoa lainaamaan peiliään. Hän istui +se kädessään pitkän aikaa, hengitti sen kirkkaaseen metallilevyyn, +kirkasti sen ja katseli jälleen kasvojaan. + +Hänen vaalea tukkansa oli nyt harmaantunut kauttaaltaan ja muodosteli +heikkoja laineita ilman kiharoita, ja nelikulmaiset, puhdaspiirteiset +kasvot olivat tulleet ryppyisiksi ja kuihtuneiksi. Oikea sivu oli +runneltu, poski kuopallaan, niin että kasvot näyttivät vinoilta, ja +suuri, punainen arpi oli ruma, se veti suutakin hiukan toiselle sivulle. + +Olav oli aina tavallaan tiennyt olevansa harvinaisen kaunis mies. Ei +niin, että hän olisi siitä ollut turhamainen, ja nuoruudessa häntä oli +kiusannut, kun siitä puhuttiin tai kun naiset osoittivat viihtyvänsä +hänen kanssaan, koska hän oli niin vaalea ja kaunis. Hän oli pitänyt +ruumiillista kauneuttaan jollain käsittämättömällä tavalla osana +niistä lihan ja veren kahleista, jotka sitoivat hänet Ingunniin — +koska hän ei ollut vielä täysikasvuinenkaan antautuessaan puolisolleen +Mutta hänen itsetietoisuutensa osana oli ollut se, että hän oli kerta +kaikkiaan kaunis — pikemminkin pieni kuin suuri, mutta voimakas ja +hyvin muodostunut, ilman pienintäkään sairasta kohtaa koko kiinteässä, +sirojäsenisessä ruumiissaan, hän oli valkoihoinen ja vaalea hiuksista, +ihosta ja silmistä lähtien, kuten koko se sukukin, josta hän oli +lähtöisin. + +Oli jollain lailla nöyryyttävää, kun se nyt oli mennyttä — mutta hän +otti senkin tyynesti, ikäänkuin selviönä, että hän on nyt vanha. +Häneltä ei puuttunutkaan paljon puolesta vuosisadasta, niin että hän +sai tyytyä siihen. + +Ja niin hän palasi kotiin Hestvikeniin eräänä kauniina kevätpäivänä +nurmikoitten vihertäessä ja lehtien puhjetessa lehtojen puihin. +Rakennukset olivat paikoillaan, mutta ne olivat tyhjinä — ruotsalaiset +olivat hävittäneet ja ryöstäneet kaikki, mitä irti olivat saaneet. +Navetassa oli lehmä ja hieho, jotka Märtta-rouva oli ostanut Torhild +Bjørnintyttäreltä hakiessaan kotiin tyttäret ja neidot. + +Mutta Märtta Birgerintytär oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, ja Olav +oli yhtä tyyni kuin rouvakin, ja he istuivat iltasin jutellen, mutta +Olav puhui hyvin vähän; sillä hän puhui hieman epäselvästi suussa +olevan haavan vuota ja häntä hävetti sen vuoksi puhua. Hän oli iloinen +siitä, että lapset _oli_ jo haettu — Torhild Bjørnintytär oli ainoa, +jonka hän ei kernaasti halunnut nähdä itseään näin rumana. + + + + + + +TOINEN OSA + + + + +I. + + +Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa +luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli +tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle +tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan. +Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras +avun tarpeessa. + +»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä +vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät +vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä +pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.» + +Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli +nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän +oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä +pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän +oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet +kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan, +mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen. + +Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan +asiansa. + +»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut +vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se +voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla +sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy +piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian +puolestani.» + +Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa +lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä +lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista +luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni. + +»Missä se tapahtui?» hän kysyi. »Ja kenet sinä tapoit?» + +»Se tapahtui kotona, ja mies oli Hallvard Bratte, nimismiehen +sisarenpoika.» + +»Vai kotona — missä se on?» Olav kysäisi vähän tuskastuneena. + +»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen +näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena +toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla +—.» + +»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen — +Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta +paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.» + +Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli +ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten +sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset +palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan +suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli, +joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin +Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa. +Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään +päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt +suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori +Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä +mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan +saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka +oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin +— mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut +suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä +kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta +nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne. +»Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi +mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä +olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä +ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.» + +Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan +kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän +Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän +tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä +pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten; +hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta. +Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut +Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä +kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten +riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut +jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut +kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen. + +Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi +varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita. + +Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan +mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa +ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan +kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen +talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja, +etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä +kysytty. + +Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin +tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut +sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi +kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, — +nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli. + +Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä +miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva +ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän +keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen +käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta +hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa +tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin +hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona, +ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak +oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja +hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan +nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän +osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia +omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista +Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan. + +Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut +särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä. + +Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon +toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti +koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan — +palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui +sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären +terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat +nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat +hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta +heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat +niin kauniita ja kaikki pitivät heistä. + +Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka +ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta +vieraitten parissa arka ja ujo. + +Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi +tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän +katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine +silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin, +ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä, +pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi +kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin +valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta +kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret, +täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun +marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä +ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka +näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän +nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän +oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta +muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina +hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan +sydämellisesti. + + * * * * * + +Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin +seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan +sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua. +Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli. +He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei +kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia +hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä +kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella +isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat +vastaleikatut. + +Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan +tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat +laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva +tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana +kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin +päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki +ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa. + +Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän +oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä. +Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja +puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa +päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen +erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se +kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja +se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita +ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että +saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella +näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria. + +— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut +Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt +häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran +sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta, +silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä +Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin +oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi +milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä +Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen. +Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia. + + * * * * * + +Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan +luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli +mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina, +valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat +vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän +värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät. + +Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan, +edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha, +punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan +kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen +olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli +niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen +nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan +sen terää sormellaan. + +Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli +tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä +liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli +määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin, +Saltvikeniin. + +»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi +hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön +viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin +laitaa kalliolla seisovan tytön luo. + +Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä +tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet +keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan +veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian +palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn +kajastus. + +Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan +ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan +toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn +kare. + +Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys. +Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —. + +Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän +käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä +Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi +lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan +ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä — + + * * * * * + +Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan +voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan +asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli. + +Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä +parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin +munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla +ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse +tarvitsi Aslakia. + + * * * * * + +Mutta kului viikon päivät, ennenkuin Olav sai tilaisuuden puhua +Aslakille asiasta. Hän piti molempia nuoria, salassa silmällä. Mutta +hän ei huomannut heidän olevan keskenään sen parempia ystäviä kuin +muukaan talon väki. Hän lohduttautui sillä, että hän oli sinä aamuna +sillalla erehtynyt. + +— Lauantai-iltana oli Olavin määrä mennä miesten kanssa saunaan, +naisten piti ottaa kodassa ammekylpyä; he olivat valmistaneet +katajanmarjajuomaa. Olav meni miesten kanssa pihan poikki; silloin +Cecilia huusi kodan ovelta Aslakia. + +Isä hätkähti huomatessaan tytön tietävän vieraan oikean nimen—. + +Aslak riensi tytön luo, otti kaksi ämpäriä ja juoksi Olavin ohi. +Ilta-auringon kullassa hän juoksi kevein askelin nurmikon poikki +lähteelle. Hän oli iso, solakka ja notkea, kaunis ja iloinen +nuorukainen; hänen punertava, kihara tukkansa hohti kauniisti +ilta-auringossa. + +Olav pysähtyi. Cecilia tuli jälleen takkahuoneen ovelle. Hän oli +riisunut hameensa ja seisoi nyt alusnuttusillaan; se oli sininen ja +laskeutui runsasryppyisenä hänen pieniin, paljaisiin jalkoihinsa asti, +joita hän nosteli lakkaamatta toista toisen päälle, sillä paasi oli +varjossa jääkylmä. Vettä odotellessaan hän avasi palmikkonsa, levitti +tukkansa ja suori sitä, niin että se ympäröi hänen kasvojaan ja +käsivarsiaan pilven tavoin. + +Aslak saapui vesiämpäreineen. Nuoret vaihtoivat jonkin sanan, joita +Olav ei kuullut, mutta Cecilian kasvoille lehahti jälleen sama uusi, +suloinen kirkkaus, ja Aslak palasi hymyillen. + + * * * * * + +Maanantai-iltana Olav meni Aslakin luo pajaan ja sanoi hänelle: + +»Sinä halunnet jo lähteä kotiin, Aslak — sinun asiasihan on nyt selvä. +Ja minun mielestäni sinun olisi käytettävä hyvää ilmaa, niin kauan kuin +se kestää —. Sinä taidat tarvita ratsastukseen neljä päivää?» + +Aslak laski pois kädestään pitelemänsä esineen ja katsoi vanhempaan +mieheen: + +»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin. +Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen +heinäntekoa?» + +»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun +oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun +suojelustani.» + +»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän +sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.» + +Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän +näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin. +Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat +kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät +häirinnee ensinkään. + +»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni +ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni +puhuisivat kanssasi?» + +Olav ei vastannut. Aslak jatkoi: + +»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä +ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi +sinulta?» + +»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa +ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi +tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.» + +Aslak hätkähti. + +»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet +kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta, +että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada +köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat +suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi +heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et +ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä +polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä +suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole +montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.» + +Olav kohautti vähän hartioitaan. Hän ei keksinyt näin yhtäkkiä, mitä +siihen vastaisi — tuskinhan hän oli itsekään selvillä, miksei hän +missään tapauksessa halunnut naittaa Ceciliaa kenenkään ylämaalaisen +kanssa. + +»Onhan tosin hyvä ajatella naittaa lapsensa rikkaalle», Aslak jatkoi +jälleen, »mutta siitä on hyvin vähän apua, jos sattuu saamaan sellaisen +vävyn, joka ei kykenekään hoitamaan omaisuuttaan eikä kartuttamaan +sitä. Ja sen minä uskallan sinulle luvata — minun käsissäni sen ei pidä +vähenemän, jos Jumala suo minulle terveyttä ja varjelee meitä suurista +onnettomuuksista. — Minä olen nyt ollut sinun luonasi enemmän kuin +puoli vuotta, ja sinä tunnet minut.» + +»Minä en voi sanoa muuta kuin että minä pidän sinusta, Aslak — +mutta se ei vielä oikeuta antamaan ainoaa tytärtään ensimmäiselle +kosijalle; minä en oikeastaan tiedä sinusta mitään muuta, kuin että +teitä on monta sisarusta, ja sinä itse kertonut Gunnarin olevan +ahtaissa oloissa — olkoon vain, etten ole kuullut sinun omaisistasi +muuta kuin hyvää mikäli olen heistä mitään kuullut. — Mutta sinä olet +kaiken lisäksi nuoruudestasi huolimatta, jo ollut miesten töissä — ja +lainsuojattomana sinä tänne minunkin talooni tulit» — Olavista tuntui +ihmeellisen kevyeltä löytäessään yhä uusia esteitä pojalle —, »sinä +olet minun mielestäni myöskin liian nuori ajattelemaan naimisiin menoa +neuvottelematta omaistesi kanssa —.» + +»Rikokseni minä olen katunut ja sovittanut», Aslak vastasi, »ja +mitä siihen tulee, että jouduin niin nuorella iälläni murhaajaksi — +sitä suurempi syyhän on uskoa minun oppineen hallitsemaan itseäni +paremmin, niin etten joudu sellaiseen toista kertaa, ellei minua +kovasti ärsytetä. — Mutta sinunhan pitäisi olla viimeinen mies minua +sellaisesta moittimassa, sinun, Olav Auduninpoika; — etkä sinä +suinkaan voi tarkoittaa minun olevan liian nuori kosimaan. Minähän +olen jo yhdeksäntoista talven vanha — sinä olit viisitoista - tai +kuusitoistavuotias, mikäli olen kuullut, ottaessasi vaimosi väkivalloin +ja tappaessasi hänen veljensä, joka yritti kieltää sinua pitämästä +häntä —.» + +»Toista ei voi verrata toiseen, Aslak.» Olavin onnistui puhua aivan +tyynesti. »Se neito, jonka minä otin, oli morsiameni ja minä olin +hänen sulhasensa; hänen isänsä ja minun isäni välillä oli laillinen +sopimus jo varhaisessa lapsuudessamme, ja sitten tahtoivat hänen +omaisensa riistää meiltä, kahdelta isättömältä lapselta, oikeutemme. +Sinä et menetä kunniaasi, enemmän kuin oikeuksiasikaan, vaikket saakaan +ensimmäistä neitosta, johon silmäsi olet iskenyt omaistesi edes +tietämättäkään ajatuksistasi mitään —» + +»Ei, ei», Olav virkkoi kiivaasti, »sinun isäsi ei ole milloinkaan +saava aihetta sanoa, että ottaessani sinut vastaan lainsuojattomana ja +kodittomana olisin järjestänyt sinun ja tyttäreni avioliiton kysymättä, +haluavatko he edes minua sukuunsa.» + +»Sinä tiedät kyllä itsekin», Aslak vastasi kylmästi, »ettei minun +isälläni voi olla mitään vastaan saada Hestvikenin Olav Auduninpojan +tytär pojalleen. Minä en ymmärrä sinun tarkoitustasi! Niitäkö huhuja +sinä tarkoitat, joita sinusta oli liikkeellä naidessasi Ingunn +Steinfinnintyttären? Sen ajan jälkeen on vuonossa ehtinyt jo virrata +siksi paljon vettä, ettei kukaan enää välitä, mitä sinä nuoruudessasi +teit tai tekemättä jätit — sen jälkeen sinä olet elellyt rauhassa yli +kaksikymmentä vuotta ja saavuttanut mainetta rehellisenä miehenä sekä +rauhan että sodan töissä.» + +Olav tunsi sydämensä takovan kovin kovaa. Mutta hän keskeytti +jääkylmästi: + +»Onhan se kaunista, Aslak — mutta sinä puhut siitä asiasta turhaan. +Minulla on Cecilian suhteen muita ajatuksia —.» + +»Niistä hän ei tiedä mitään!» Aslak huudahti kiivaasti. + +»Vai ei», — Olav tunsi huojennusta saadessaan purkaa kiukkunsa jostakin +syystä — »että sinä oletkin kuljeskellut täällä kosiskelemassa +tytärtäni selkäni takana.» + +»Sitä sinä et itsekään minusta usko. Minä en ole puhunut Cecilialle +sanaakaan, jota sinä et olisi voinut hyväksyä. Mutta hän on nähnyt +minun pitävän hänestä, ja minä olen nähnyt hänen pitävän minusta — sitä +ei kumpikaan meistä voi auttaa, sellaista ei voi peittää. Jos sinä +tahdot kuunnella meitä, Olav, on Cecilia huoletta samaa mieltä, siitä +olen varma —.» + +Olav vastasi: + +»Tuskin se tuottaa teille suurtakaan surua, vaikken halua tätä +kosimista kuulla. Tyttö on vielä lapsi — etkä sinäkään vielä vanha ole +—.» + +»Sanotko sinä niin! Sinä itse ja hänen äitinsä pidit, toisistanne +kymmenen vuotta, taisi olla enemmänkin ettekä sallineet hänen +sukulaistensa erottaa teitä yhdistävää rakkautta — minä olen kuullut +kotona teitä mainittavan Olav uskollisen rakkauden esikuvina!» + +Olav vaikeni hetkisen. Pojan sanat tunkivat ihmeellisesti hänen +sydämeensä — mutta samalla hän oli järkähtämättömän selvillä, ettei hän +sallisi tyttärensä mennä ylämaalaisen kanssa naimisiin. Hän vastasi +hiljaa ja epävarmasti: + +»Asianlaita oli sentään toinen, Aslak — minulla oli häneen oikeus. +Ja me olimme kasvaneet yhdessä kuten kaksi marjaa samassa oksassa — +rakastaneet toisiamme sisarina lapsesta asti. Cecilia ja sinä olette +tunteneet toisenne talvikauden ajan, eikä ole minkäänlaista sopimusta. +— Ei teille kummallekaan voi mitään suurta sydänsurua tulla, vaikka +teidän nyt täytyykin erota.» + +Aslak punastui kauttaaltaan. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, käsi +rinnalla sormiellen rintasolkeaan. + +»Sinun tyttärestäsi en minä voi vastata», hän virkkoi lyhyesti. »Minä +—» hän kohautti hartioitaan — sitten hän pyörähti kantapäillään ja +läksi. + +Hän oli jo seuraavana päivänä lähtövalmis. Hän käyttäytyi sivistyneen +miehen tavoin, kiitti Olavia avusta ja osakseen tulleesta ystävyydestä +valituin sanoin ja jätti hyvästit. Hän kiersi jokaisen luona +hyvästellen kädestä pitäen. Olav piti jännittyneenä molempia nuoria +silmällä heidän hyvästellessään. Mutta se kävi hyvin: he eivät +katsoneet toisiinsa, ja heidän kätensä vaipui hyvästeltyä kumman +veltosti alas, muuten ei kukaan asiaa tuntematon voinut huomata mitään. + +Ja niin Aslak Gunnarinpoika ratsasti pois Hestvikenistä. + + * * * * * + +Olav kulki pitäen tytärtään salaa silmällä. Mutta Cecilia ei ollut sen +kummempi ennenkään, ja isä uskotteli itselleen, ettei hän kaivannut +Aslakia, ei ainakaan paljon. Hän olikin vain viisitoistavuotias.— + +Ingunn oli ollut viisitoista vuotta vanha. Mutta kaikki muu oli +toisenlaista—. + +Hänen ei tarvinnut katua mitään. Yttre Dalin nuorin poika — Hestvikenin +Cecilia joutuisi sentään toisenlaisiin naimisiin. Olihan selvä, että +hän oli pitänyt Aslakista; hän oli muuten nähnytkin hyvin vähän nuoria +miehiä, ja poika oli ystävällinen, mutta tyttö unohtaisi hänet kyllä +muita tavattuaan —. + +Olavin sielussa oli alkanut voimakas tunteitten kuohu kuullessaan +siellä pohjoisessa olevan vielä niitä, jotka muistivat hänen ja +Ingunnin rakkautta ja puhuivat siitä. Esikuvana —. Entä huhut — hän ei +tiennyt, minkälaisia ne olivat. Olav luuli heidän siellä pohjoisessa jo +unohtaneen sekä hänet että Ingunnin. Täällä ei kukaan, häntä itseään +lukuunottamatta, muistanut Ingunnia, eikä Olavkaan muistanut siten, +että olisi häntä nyt enää usein ajatellut; hän tiesi vain kaiken ennen +tapahtuneen muuttuneen hänen omaksi kohtalokseen. + +Synti ja suru ja häpeä ja kaiken tämän kätkössä ihanan onnen muisto, +joka saattoi pulpahtaa esille, kuten vesi pulpahtaa jään pinnalle, +ja vallata hänen koko sielunsa heti pienenkin raon päästessä hänen +hyytyneeseen mielenrauhaansa. — Ja siellä pohjoisessa kaikki eli kansan +suussa taruina — tosina tai väärinä. — Hän ei halunnut missään nimessä +liittyä ihmisiin, jotka kenties puhuivat hänen selkänsä takana hänen +nuoruudenseikkailuistaan —. + +Ja kaikki vain neitosen päähänpiston vuoksi, jonka hän varmaan +unohtaisi vuoden päästä viimeistäänkin, kunhan häntä ei vain siitä +muistuteta. Kahden lapsen lapsellisuudenko vuoksi hän menisi elävänä +takaisin sellaiseen kiirastuleen —! Sitä hän ei tekisi milloinkaan. + + + + +II. + + +Kuukautta myöhemmin Eirik Olavinpoika tuli kotiin Hestvikeniin. + +Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä +Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan +hyvin vastaan. + +Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman +ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta. +Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena +pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä +ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos +kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi +juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen +liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia, +avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen +nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa +olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen +kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön. + +Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet. +Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään +laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin +kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin +sisälle. + +Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle. +Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä +oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli +märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä +penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja +jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta: +hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten +kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä +kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen +ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa +ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla — +talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se +näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten +salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä +ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten +kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat, +Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta, +pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä +hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei +uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen +lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut +matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä +melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu +Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli +kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta +isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä +hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei +tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän +ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen +isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava +naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko, +eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa +vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista, +josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää. + +Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän +hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa. +Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen +Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja +Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan, +ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa +punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan +vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli +ne olivat koskeneet heidän elämäänsä. + +Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen +muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt +järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän +arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko +loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät +lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen +maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset +olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta +kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet +hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —. + +Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut +haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko +lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään. + +Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse. +Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut +tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin +liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat +kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla, +missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran +sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona. +Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko +kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten +kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista. +Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti +maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia +kaksoiskelloja. + +Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli +löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi +joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha, +tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella +kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti +kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja +lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän +vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot +kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä +kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä +hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti +niitä. + +Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän +ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata +päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen. + +Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa, +pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa +vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja +suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina +nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine +silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi +hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut +kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä. + +Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin, +vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut +ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset +hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja +suuteli sitä. + +Sitten Olav tervehti Jørundia, toivottaen hänet tervetulleeksi. + +Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin +oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen +ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen, +sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin. + +Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä +— tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten +ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä — +ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman +kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa. + +»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia +tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa. + +Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa, +joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla. +Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa, +joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja +keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu +vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi +hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik +ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda. + +Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella. +Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar +istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä +helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen +ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta +pikkuvanhan viisaasti. + +Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet. +Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia +pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla +hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään +tähteä tänä iltana. + +Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen +vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa. + +Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin +hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki +niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen, +Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe +Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa +olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä — +ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan +messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona. + +Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin +kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin +hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen +ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin +taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei +ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki +sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja +paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen +sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset». + +Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin +nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten +ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan +tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut +mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi +sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista, +mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut +Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa. + +Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi, +katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä +sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti: + +»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja +sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.» + + * * * * * + +Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi +kiireesti, pukeutui ja riensi ulos. + +Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi +tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja +säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille +lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi +valossa. + +Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon +pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi +metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla, +huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin, +sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen +pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös +sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta +kylmät. + +»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli +aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.» +Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen +valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut. +Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne +kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa. + +Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui +aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni +maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa +ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään. + +Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen +peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan +jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä +huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan. + +Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen +se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat +kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen +päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella +riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli +saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä. + +Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen +hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan. + +»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän +sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.» + +»Kiitos. Se olikin hyvää viiniä!» + +»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä +iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän +katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut +tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs, +Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä. +Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne +halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika +ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi, +vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui, +hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan +kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään +ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä +oli vieraitamme varten varattuna —.» + +»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt +mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen, +suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä +sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa. + +»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta +parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja +nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin +rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen +yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi, +että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän +varmaankin tottelee.» + +»Onko isä teille niin ankara?» + +Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu. +Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja +avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea, +nuori talontytär. + +»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista +kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä +katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten +tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki +arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean +samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja +ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta +punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille, +sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun +hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten +herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran +kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei +laske.» + +»Etkö sinä ole milloinkaan ollut Oslossa?» + +Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen. +»Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.» + +»Silloin varmaankin, kun juomme sinun kihlajaisiasi.» + +Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen +sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.» + + * * * * * + +Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala. +Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä +vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin +erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta, +naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut +hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän +oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli +päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen +ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa +paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi, +ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita, +ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain. + +Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä +neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat +aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän +pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen +sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin +hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien +parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan. +Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot +istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun. + +Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä +mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian +veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista +tavoistaan. + +Hän ei tavallaan uskonutkaan heitä niin hienoiksi ja puhtaiksi kuin +mielessään kuvitteli. Jørund sanoi asian toisinpäin, ja hän oli heidän +pariinsa yhtä tervetullut uin muihinkin paikkoihin. Ja Jørund kertoi +laskevansa leikkiä ja lähentelevänsä heitä — he pelkäsivät vain yhtä, +sanoi ivallisesti — muuten he kyllä sallivat nuorukaisen käyttäytyä +heitä kohtaan rohkeasti. + +— Tämä oli yksi niitä piirteitä, joista Eirik ei ystävässään pitänyt — +että hän saattoikin puhua sillä lailla neitosistaan. Silloin Eirikiltä +meni halu koettaa heidän parissaan onneaan — hän ei tiennyt itsekään, +ettei hän halunnut panna omia hyviä ajatuksiaan hyvistä naisista +koetukselle. Olihan niitä toisiakin yllin kyllin olemassa. + +Mutta asian laita oli sellainen, että kaikki neitoset olisivat +mielellään menneet Jørundin kanssa naimisiin — Jørund ei milloinkaan +unohtanut tuoda esille kuka hän oli: hän oli Gunnarsbyn poikia ja +hän oli lähtenyt palvelukseen vain katsellakseen maailmaa ennenkuin +asettui kotiin taloa asumaan. Hänellä ei ollut sen tarkempia tapoja +kuin Eirik Olavinpojallakaan, hän ei sen tarkemmin katsonut, kenen +kanssa ryypiskeli, ja päästyään käsiksi neitosiin ja sensellaisiin +leikkikaluihin tuli hän kerrassaan hulluksi, — mutta hänellä oli +useimmiten onni myötä — eikä sentään kukaan unohtanut, ettei Jørund +ollut sen vähempi kuin kuninkaan nuori asemies, vaikkakin hän oli +astunut sellaisen herran palvelukseen, jonka seurueeseen kuuluvat +saivat viettää vapaampaa elämää —. Mutta Jørund ei ollutkaan lähtenyt +kotoaan ollen riidassa omaistensa kanssa. + +Eirikin alitajunnassa asusti ajatus, että hän kyllä kerran lopettaa +tällaisen ryövärielämän. Hän palaisi kerran isäinsä maalle ja sopisi +isänsä kanssa, pääsisi jälleen Hestvikenin perillisen asemaan. Ja +silloin hän luultavasti myöskin menisi naimisiin — isän asiaksi jäisi +katsoa hänelle sopiva morsian. + + * * * * * + +Eirik oli ratsastanut pitkin paikkakuntaa, käynyt tervehtimässä +sukulaisemäntää Una Arnentytärtä ja tavannut muitakin tuttuja. Illalla +Eirik mainitsi kotonaan, että huomenna on siellä pohjoisrannalla +olevalla leikkipaikalla tanssit, siellä, jonne aina kesäisin sekä +etelä- että pohjoispuolilta nuoriso tapaa kokoontua. + +»Cecilia saanee tulla meidän kanssamme sinne?» + +Olav vastasi: + +»Nämä lapset ovat tottumattomia kulkemaan sellaisissa paikoissa. Emmekä +me jaksa lauantai-iltana valvoakaan niin kauan — meillä on pitkä +kirkkomatka —.» + +Eirik pani vastaan: oli paljon muitakin yhtä pitkän kirkkomatkan +takana, ja voisihan levätä messusta kotiin tultua. — Olav mutisi +jotakin, kielsi, eikä ollut huomaavinaan, että Cecilia katsoi häneen. + +Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta +puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi +yht'äkkiä: + +»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika +Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja +sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän +luonasi lainsuojatonta.» + +»Eikö hän tiennyt?» Olav kysyi vetäen suutaan hymyyn. + +»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi +vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven +jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua, +niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —» + +»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan +niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia — +ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan +vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä +silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.» + +»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti. +»Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan +jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli +tullut ajoksia. + +Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän +näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen: + +»Sinä saat tulla nyt sisään, Cecilia — on jo myöhäistä.» + +Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi +tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä +neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain +isää nöyrästi taloa kohti. + +Seuraavana aamuna Cecilian kantaessa sisään ruokia. Olav sanoi +tyttärelleen: + +»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan +tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä +veljesi kanssa.» + +Cecilia katsoi häneen vähän epävarmana. + +»— mutta ehkeipä sinulla olekaan halua mennä sinne —?» + +»Kyllä. Menisinhän minä mielelläni sinne kerran», sanoi Cecilia. + + * * * * * + +Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä +punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen +kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin +aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli +hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa +metsäistä rotkoa myöten. + +Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan +kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät +Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa +hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös +laulua ja tunsi savun hajua. + +Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla +— lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten +keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren +nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain +askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti +illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän +ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan +Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin +ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan +laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi +voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui +joitakin lepäämässä. + +Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä +päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen +sekä poljenta laulun tahdissa: + + Oli dam dam damdelideia + dam-dam dam-delidei — + +Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli +vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja +sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta +tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin +nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän +kautta. + + * * * * * + +Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien +unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän +heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain +sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta +takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan — +olivat unohtaneet sulkea räppänän. + +Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät +toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa +tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan +ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän +naurahti jonkin kerran. + +»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on +meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille — +käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.» + +Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi +toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen — +Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja +hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata. + +Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan +räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he +olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään. + +Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot, +kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti +hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa +jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi. + +Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, +mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän +ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät +silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan +leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä +liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli. + +Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti +epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen +rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen +villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä +näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen +hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian +pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin. + +Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta +pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön +ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja +siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti +ne jäähtyneen kiukaan laidalle. + + + + +III. + + +Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja +kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut +siitä mitään. + +Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan +kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset +sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan. + +Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli +pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja +lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta +— hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset +sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni. + +Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat +pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä +oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu +oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat +muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta +hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat +suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten +hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi, +vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet +olla vieläkin kauniimmat. + +Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat +kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät, +kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet +paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten +parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti +kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut, +vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä. + +Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan +kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund +Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja +epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan. + +Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka +hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten +poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin +ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi, +lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin +järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja +sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav +voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä. + +Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein +kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä +vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti, +oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä +lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä +nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassa _ei ollut_ +mitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai +katseessaan. + +Olav sattui kerran kuulemaan osan veljen ja siskon keskustelusta. +Hän puuhaili pajassa; silloin Eirik tuli Cecilian kanssa ovelle. He +pysähtyivät ulkopuolelle. + +»— kaikki neitoset menisivät mielellään Jørund Rypan kanssa naimisiin», +Eirik virkkoi. + +»Silloin hänelle ei tuota vaikeutta löytää vertaisensa morsian.» + +»Mutta mistä se johtuu, ettet sinä pidä Jørundista, sisko?» + +»Enhän minä ole sanonut, etten hänestä pidä», vastasi Cecilia. + +»Sanoithan sinä, kun äsken sinulta kysyin.» + +»Minä en ole sanonut, etten minä pidä sinun ystävästäsi», — Cecilian +äänessä soi nauru, »vaikkakin minä sanoin ’ei' sinun kysyessäsi, +pidänkö minä hänestä.» + +»No eikö se ole samaa? Jos sinä et kerran pidä hänestä, niin sinä et +pidä hänestä?» + +»Ei, se ei ole sama!» Nyt tyttö jo nauroi. Olav kuuli hänen juoksevan +pois pihan poikki; Eirik avasi oven hymyillen siskon sanoille. + + * * * * * + +Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli +aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea, +tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien +auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen +lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja +ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet +mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat +korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut +aikonut luopua. + +Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta — +hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa, +sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken +tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon +paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan +hohtaneet niin kauniisti kuin silloin. + +Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen +sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa +oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan, +ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja. + +Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui +heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa. + +»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme +lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin +häneltä sisartasi?» + +»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa +sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle +minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi +suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle +miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin +Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi. + +Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja +Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella +ystäväänsä toisin silmin. + +Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta +aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen, +ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän +ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän +olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä +uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma, +tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma. +Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että +hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle +mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään, +vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut +arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat. + +Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli +kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund +Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli +heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä +lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka +läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän +oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä +kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas +toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat +hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se +kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —. + +Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik +helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin +puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään +Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin +nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin +Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund +oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin +hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen +häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin +mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti +tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin, +ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti +omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen +tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes +niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan. +Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista. + +Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat +joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin +ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi +takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen. + +Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli +Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä +oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen +kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään +oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova +kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti +laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla. + + * * * * * + +Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevan +Ceciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin. + +Olav kuunteli poikaansa ääneti, kulki vain eteenpäin vastaamatta. + +»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa +viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä +puhutaan —?» + +»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki +edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?» + +Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut +sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan +tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut +niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan +kotiinsa.» + +»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, että +Cecilia on turvassa hänen käsissään?» + +Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan +hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia, +että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä +tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik +vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta — +maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin +nähnyt—. + +»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav +huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi: + +»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen +puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla +sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään. +Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin +ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.» + +»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että +Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle, +joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa. +Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä +rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli +nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei +suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän +isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa +se Jørundille. + +Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella. +Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja +idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden +heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi, +auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti +— hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin +ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä +päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä. + +Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja +sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät +vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla, +erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli, +että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat +poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet +kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä. + +Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä — +näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik +meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli +lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä +välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun +laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni. +Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä. + +Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän +makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä +tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten +suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka +kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan +jäljille. + +Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa +ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne. + +Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi +sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen, +mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo, +ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja +kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa +silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat +suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse. + +Eirik meni aivan hänen luokseen kättä antaen. + +»Oletko sinä, Bothild, tullut kotiin — tervetuloa!» + +Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja +arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen +äänensä oli soinnuton ja samea. + +Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon +näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma +ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että +se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt +lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan +kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine +lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli +aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen. + +He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta +ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen +rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt +tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama +kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää. + +Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti. +Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman +musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta +hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset +ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat, +kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten +luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena. +Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki +hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen +maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai +halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti, +ilman lempeyttä. + +Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma +kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona +oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen +jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona +syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild +kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin. +Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan +jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia +kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei +ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen, +joka herätti siinä määrässä hänen himojaan. + +Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi +hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla, +solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin +raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren +rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys +toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä. + +Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin +päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän +puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä +portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä +tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen. + +Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden +melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä +ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime +kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme +vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa +Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat +tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään. + +Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi +niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —. + + + + +IV. + + +Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät. +Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei +juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana. +Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi +tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli +hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine, +kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi +kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta +heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa +jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä +hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa, +mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi. + +Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä — +lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko, +tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen +sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa +herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja +nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —. + +Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä +molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman +veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein +polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän +hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta +ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran, +jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti +vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja +tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt +Eirikiä. + +Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva +askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään +isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun +hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä +koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —. + + * * * * * + +Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja +Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä +toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai +he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet +pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —. + +Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi +huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti. + +»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik +ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee +niin —.» + +Toisen kerran hän sanoi — oli jo ilta heidän maata pantuaan: + +»On se vain ikävää, ettet sinä saa häntä jalkavaimoksesi — koska Olav +on hänen holhoojansa — eikä hän liene niin rikaskaan, että sinä voisit +ajatella hänen naimistaan!» + +Eirik vaikeni mieli kuohuksissa. Naida hänet — ha olisi varmaankin +viimeinen, jonka hän vaimokseen otti. Ei hän sillälailla ajatellut +Bothildia —. + +Jørund teki poislähtöä — hänen oli oltava kotona Marian +syntymämessussa. Skikkjustadin Baard oli ottanut Jørundista selkoa. +Sitä täytyi sanoa hyväksi naimakaupaksi, sanoi Baard. Gunnarsbyssä oli +rikkauksia ja Gunhild Rypan pojilla oli odotettavana lisää perintöä; +Kolbein oli ollut paikkakunnalla kuin kuningas ja hän oli ollut arvossa +pidetty mies. Pojista, jotka nyt asuivat taloa, ei pidetty yhtä paljon, +mutta ihmiset puhuivat heistä sellaista, mitä kadehtijat aina puhuvat, +kun rikas mies pitää oikeuksistaan kiinni. Molemmat vanhemmat veljekset +olivat naineet mahtavien ja etevien miesten tyttäriä — »niin etten minä +kieltäisi sinua ottamasta heidän pyyntöään vastaan, jos Jørund muuten +sinun mielestäsi on sen arvoinen, että häneen voi suostua», sanoi Baard +Olaville. + +Silloin Olav mainitsi Eirikille: jos Jørund on sitä mieltä ja hänen +omaisensa ajattelevat samoin, voisi sitä asiaa kyllä ajatella —. + +Eirik tuli siitä vähän alakuloiseksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä se +johtui — nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei Cecilialla ollut mitään +kiirettä naimisiin. Eihän hän oikeastaan ollut muuta kuin lapsi vielä, +tuo hänen pieni sisko kultansa —. + + * * * * * + +Eräänä aamuna Cecilia virkkoi isälleen, että nyt täytyy hänen ja +Bothildin muuttaa joksikin aikaa naistentupaan nukkumaan — heidän +täytyi panna kuntoon väen talvitamineita ja silloin täytyy iltaisin +valvoa myöhänlaiseen. + +Eirik haki ennen vuoteeseen menoaan sinä iltana esille ne vaatteet, +mitkä hän seuraavana aamuna aikoi ottaa vuonolle mennessään ylleen +— Olav aikoi aamun sarastaessa lähteä makrillin pyyntiin. Silloin +hän huomasi sen villapaidan, jonka hän aikoi ottaa mukaansa, olevan +kyynärpäästä rikki. Eirik otti paidan ja läksi ulos, hän aikoi pyytää +sisartaan korjaamaan sitä — hän oli kuullut neitosten vielä valvovan +mennessään heidän ovensa ohi vähän aikaa sitten. + +Eteisessä oli pilkkopimeää. Hän kuuli ohuen väliseinän takana sisarensa +kolistelevan arkkujen kanssa; tämä huusi Bothildia avaamaan Eirikin +koputtaessa tuvan oveen. + +Ovi avautui, tytön takana oli huone valaistu. Tumma naisolento näytti +oviaukossa vaipuvan säikähdyksestä kokoon nähdessään kuka ulkopuolella +oli. Soinnuttomalla, kuiskaavalla äänellä hän sanoi Cecilialla olevan +siistimisessä kiirettä: »Kyllä minä ompelen tämän sinulle—.» + +Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik +hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa +kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa +Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen +kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti +hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi +suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään. + +»Tule ulos kanssani», hän kuiskasi, »tule kanssani ulos —» + +Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan +ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö +koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat +kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien +alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik +huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista, +hävyttömistä kuiskauksistaan. + +Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen +tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi +itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle: + +»_Täälläkö_ te seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten +ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?» + +Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut +lipeällä pestäväksi. + +»Inga on sen varmaankin unohtanut — minä etsin sinulle toisen, isä.» + +Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te +riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä +toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —. + +Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt +vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan +ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —. + +Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä +olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan +kuin hän rukoilisi —. + +»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi, +»ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä +tietää?» Sitten hän läksi ulos. + + * * * * * + +Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti +hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei +sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin +saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis +painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä, +ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien +alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik +nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta. + +Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi +hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he +viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä, +huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen +piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan. + +Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän +näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet +lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan, +niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa; +pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän +kääntyi ja meni taloa kohti. + +Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän +pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —? + +Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa +nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona, +kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan, +ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin +käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi +hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle +sulkien sen. + +Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä, +kasvot hohtavan punaisina: + +»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä +käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi +kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla. + +Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet +yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden +mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö +itki niin, että häntä alkoi peloittaa: + +»Älä itke sillä lailla —», hän mutisi järkytettynä. + +Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä +kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua +jälleen alas raskaasti. + +»Mitä minä olen sitten sinulle _tehnyt_», hän huusi, »minkälainen mies +sinusta on tullut!» + +»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun +tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —» + +»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. +»Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän +itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi +kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin, +surullisemmin ja valittavasti. + +Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild +kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten: + +»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen +kotiin luoksemme —» + +»Minun tultua kotiin?» Eirik kysyi hiljaa. + +»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein +ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki +taas. + +»Älä itke sillä lailla», Eirik pyysi vihdoin. + +Bothild nousi, pyyhki käsillään itkettyneitä kasvojaan. + +»Avaa minulle ovi», hän pyysi lyhyesti. + +Eirik teki niin, mutta hän jäi seisomaan oven eteen. + +»Mene pois tieltä», tyttö sanoi kuten äskenkin. »Laske minut nyt pois.» + +Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan — +hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva +valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut +tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt. + +Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria, +kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi +hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta: + +»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo +— enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä — +pitäisihän sinun se toki ymmärtää!» + +Eirik ei vastannut, vaan meni pois. + + * * * * * + +Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä +hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli +pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei +suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä +luonnottomilta — vain pahalta unelta. + +Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili +kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik +tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin +tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena — +Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen +vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein +ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet +hänen kotiintulostaan—. + +Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko +nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli +varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—. + +Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat +nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden +laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja, +vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista. + +Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan. +Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa +kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt +hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori +emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan. + +Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki +nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja +punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja +hänen vartalonsa pyöreydessä. + + * * * * * + +Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä +sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään +saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan +tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella. +Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin +illalla oli hänelle antanut. + +Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut +nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän +oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen. + +Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön +virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua: + +»Vieläkö sinä, Bothild, olet minulle vihainen?» + +»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en +edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei, +minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!» + +Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön +yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä +sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi. + +»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten +minä enää loukkaa sinua.» + +Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin. +Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset +kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu +näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä +vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi +pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän +toivoi tytölle sydämestään hyvää. + +»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle +niin — vihainen?» + +Eirik tarttui siihen halukkaasti: + +»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaa +Märttaa —» + +»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta», +Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa +kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle +palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin +hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen +kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.» + +Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen +viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli +hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että +hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti +hänen koettaneen nöyryyttää häntä —. + +Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko +lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin +lähteä siitä pois. + +Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika, +nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota +kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä +kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli +esille nurkan takaa. + +»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin! +Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.» + +»Ompeletko sinä Eirikille paitaa, Bothild?» naureli Gaute Virvir. + +Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse. +Hän riensi pois kuin paeten. — + +Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat +olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään, +jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle +käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet +ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä +nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja +juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan +Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta +Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin +huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen +epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute +alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli +tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären +luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä, +eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä +olisi ollut paha omatunto. + +Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he +tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa. + +»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia +Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora +Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän +haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä +ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä, +Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.» + +Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa +kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild +asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää; +ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan +kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa, +oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui +kuihtuneista lehdistä. + +Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento +riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik +aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He +nousivat hevostensa selkään. + +»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi +Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa — +teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —» + +»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia +vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!» + +Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään. +Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen. + +Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä +paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä. + +Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella +penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian +lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju +hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus +ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen +kömpiessään sisään kylmästä syysillasta. + +Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta +— hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin +piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö. + +He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä +häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat +joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt +syksyllä tuiki vähän vettä. + +Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän +pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä +puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä +pääsevän yhä enemmän voitolle. + +Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti +henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi +pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön +värisevän kuin kuumesairaan. + +»Mikä sinun on?» Veri kohisi, niin ettei hän tahtonut voida puhua. + +»Minä en jaksa enää», tyttö kuiskasi valittaen. + +»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet +viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka, +»sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti. + +Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön +pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin — +Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas — +tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden +hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta +—. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo +— siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi +yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —. + +Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja +tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti +kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren. + +»Bothild — mitä tämä on — satutitko sinä itsesi näin?» + +Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen +lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä +voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —» + +Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi +Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron +uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili +huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin +pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi +veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli +melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti +kuin kuollut. + +Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen. +Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi +vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien +ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin +pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä. + +Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle. +Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne. +Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli? + +Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten +kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa +vaatteita lieden luona. + +»Bothild on varmaankin sairas —» + +Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä +ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota +oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle. + +Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä +jälkeen. + +Miehetkin nousivat ja astelivat lattialle. + +»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai +sen taas!» + +Inga, palvelijatar, huokasi kokeneesti: + +»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei +laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin +valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei +löydy mitään apua —» + +»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskin +Olaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.» + +»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä +ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana +— ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta +messua ja oli kuin isä.» + +Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut +painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen +olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli +ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko +ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan. +Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia, +leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas +lapsi —. + +Bothild oli siinä asennossa, kun joku koski häntä hartioihin. + +»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut +hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo +unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik +ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken. + +Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö +pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon; +hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja +yritti lähteä heti pois. + +»Minä valvon sinun kanssasi ensi yönä», sanoi Olav matalalla äänellä. + +Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen +kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos. + +— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän +muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä +— hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin +asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen. +Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet. + +Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin +olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa +olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä +vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia +ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —. + +Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —. +Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oli +Kuolema koskenut ‒. + + * * * * * + +Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild +ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän +ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin +koskaan ennen. + +Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana: +»Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.» + +»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi +epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on +sairauttakin —.» + +»Ei suinkaan se ole tarpeen?» Cecilia virkkoi ihmeissään. + +Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti +— katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken +isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa +hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle — +Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei +vastannut sanaakaan, vaan meni. + + * * * * * + +Kahta päivää myöhemmin Eirik oli lähtövalmiina. + +Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona — +hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit. + +Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik +huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän +oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti +peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään. + +Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän +tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä +kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely +—. + +Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli +mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se +kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan, +painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten. + +»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin +pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole +sellainen kuin sinä luulet.» + +Sairas makasi katsellen häntä suurin, tummin silmin. + +»Sano sitten, Bothild — voitko sinä antaa minulle anteeksi?» + +»Kyllä», hän vain vastasi. Eirik odotti vielä. + +Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli +kylmä ja kostea. + +»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat +tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi +kerran tavattaessa.» + +»Hyvästi, Eirik. Jumala olkoon kanssasi.» + + * * * * * + +Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin +ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui +kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna. + + + + +V. + + +Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin +huonompi. + +Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa +ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja +kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli +usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän +hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi. + +Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi +itse sairaan luona. + +Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav +oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran +eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja +— hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut +kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta. + +Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa. +Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja +suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän +välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä +lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut +muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja +suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle +niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu. + +Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset +tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi +sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi +vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä. + +Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi, +nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön +leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä +maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja +istuutui jälleen. + +Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän +surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain +varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen. +Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa +helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha- +ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa +näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen +katkeamista. + +Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä +iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli +helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —. + +Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja +verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui +illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja +Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen +mielestään oli pakko sanoa: + +»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin +sinulle.» + +»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen +tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun +täytyy kuolla?» + +Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä +ymmärtänyt jo kauan sitten. + +»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä +olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan +pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan +istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat +seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —» + +Mutta kyynelet tulvivat Bothildin suljettujen luomien alta: + +»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä +maailmassa —. Minä pelkään kuolla!» + +»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja +seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko +maailman ja kaiken, mitä siinä on —.» + +»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty», +Bothild itki. + +»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas +tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja +minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan +armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä +rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä, +verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin +siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten +peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen +itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä, +etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun +mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla, +ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja +haavoja.» + +Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän +alkoi jälleen itkeä: + +»Kyllä minulla on syntejä vastattavana, vaikka olenkin nuori.» + +»Ne sinä sanot huomenna sira Eyvindille ja sitten sinä voit levätä +rauhassa —» + +Olav istuutui vuoteen laidalle, pitäen Bothildin kättä omassaan; +Bothild itki hiljaa ja valittaen. + +»Taivaan valtakunnassa on paras viettää joulua», Olav virkkoi hiljaa. + +»Tee sitten niin», Bodhild kuiskasi viimein murtuneena ja sitten alkoi +jälleen itkeä. + + * * * * * + +Olav haki seuraavana päivänä papin. Bothild ripittäytyi; senjälkeen hän +kutsutti luokseen kasvatusisänsä, siskon sekä koko muun väen, pyysi +heiltä anteeksi, jos hän oli joko tahtoen tai tahtomattaan rikkonut +heitä vastaan. Sitten sira Eyvind antoi hänelle viimeisen voitelun ja +lähtöleivän. + +Papin mentyä Olav läksi sisään ja istuutui kuolevan luo: + +»Nyt, rakas Bothild, sinä pääset pian isäsi luo. Sinä saat pyytää +Asgerilta, ystävältäni, anteeksi, etten pitänyt niin hyvin kuin minun +olisi tullut pitää sitä lupausta, jonka minä annoin hänelle sinä +päivänä, jolloin minä otin sinut vastaan ja lupasin olla sinulle isän +asemessa. Muistatko sitä päivää — sinä istuit sen oven ulkopuolella, +jonka takana isäsi makasi, silloin satoi ja tuiskusi; sinulla oli +kylmä, olit vallan sininen. Sinä olet aina ollut hyvä ja tottelevainen +lapsi, tyttäreni — Jumala suokoon, ettei sinulla olisi liian katkerasti +syytä valittaa minusta Jumalalle astuessasi tuomiosaliin ‒» + +»Minulle sinä aina olet ollut mitä hellin isä.» Hän makasi vähän +aikaa, sitten hän kuiskasi kuin häntä olisi peloittanut puhua uudesta +aiheesta: »Kunhan sinä et olisi koskaan ollut jollekin toiselle +ankarampi —» + +»Mitä sinä tarkoitat?» isä kysyi vähän kylmähkösti. + +»Eirik», Bothild sanoi hyvin hiljaa. »Häntä kohtaan sinä minun +mielestäni olit usein ankara.» + +»Sitä minä en usko», Olav vastasi torjuen. »En minä tiedä olleeni +Eirikiä kohtaan sen ankarampi kuin on ollut tarvis.» + +Bothild vaikeni vähän aikaa. Sitten hän rohkaisi mielensä: + +»Sitten on Cecilia, isä. Minä toivoisin, ettet antaisi häntä Jørund +Kolbeininpojalle, jos se on kovin vastoin hänen tahtoaan.» + +»Onko se sitten niin?» Olav kysyi vähän ajan kuluttua vastahakoisesti. + +»Hän piti enemmän Aslakista», sisar kuiskasi. + +Siihen Olav ei vastannut. + +»Minä en ole aikonut», hän sanoi vihdoin, »pakottaa Ceciliaa. En minä +aio naittaa häntä miehelle, jota hän ei halua ottaa. Mutta en minä +sentään voi luvata häntä mille miehelle tahansa, josta hän sattuu +pitämään, jos hän minun mielestäni ei ole Cecilialle kyllin arvokas.» + +Olavin ääni oli sellainen, ettei sairas uskaltanut enää siitä aiheesta +puhua. + + * * * * * + +Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli +liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa +ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys +heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei +voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi +voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli +hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että +kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen; +he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän +välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki +toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä +huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi +nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi +latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista +suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskus _ajatellut_ sitä: +jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan +Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet, +joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi +jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta +nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut +niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi +Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia +lähettämään suotta kosijoita tänne —. + +Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut +eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut. +Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut +maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä +tehnytkään —. + +Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli +siihen syypää. + +Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannut +Ceciliankaan ajattelevan enää vierasta. + +Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään +varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta +hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä +valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä. + +Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen, +seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär, +Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin +viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen +voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut +mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä +tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko +ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi +vain ajatella itseään —. + +Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi +saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt! + +Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin +pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän. + +Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään +tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti +muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten +vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt +muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä +ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika +paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä +sukulaisistaan. + +»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — ja +Cecilian?» Bothild kysäisi kerran. + +Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssa +Bothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen. + +Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko +sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman +ajatukseen. + +Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli +sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka +halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta +ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli +laskenut ruohottumaan. + +Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa +syliin. + + * * * * * + +Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä +Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin, +sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla. +Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin +huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen, +uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti +hänestä. + +Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja +hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut. +Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut. + +Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin +kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti, +sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni. + +Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan +Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa +kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut +sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka +lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin +metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen +ainoa, jota hän oli rakastanut. + +Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia +kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä +oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti +joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan +— vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta — +kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten +usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet +kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —. + +Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan +mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt +olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata +tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä +enemmän kuin tuomiopäivä. + +Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin +pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen +kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen +aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa +nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken +—. + +Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt +ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään +pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä +maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin +kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut. + +Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa +naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt +yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin +tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli +tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun. + +Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva +kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä +rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä +joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään — +olisi helpotus päättää päivänsä. + + * * * * * + +Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä +oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut +käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan: + +Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan! +Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollut +Bothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä. +Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä, +hän oli luvannut palata hänen luokseen —. + +Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti +pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon! +Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle — +eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän +olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut +hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei +kenellekään neidolle tullut vahinkoa! + +Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin +naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän +olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän +toisiin ajatuksiin! + +Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli +niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin +tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen, +hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt +sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä +viettämään. + +Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja +laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi: + +Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka +oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan +Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin +henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan +emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt +oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava +esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja +niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi +Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen +mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut, +etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle +Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka +myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi +hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän +oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi +vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä +pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan +päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla; +eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut +hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina +Maastrandissa sillin pyynnissä. + +Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata +sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä +silli-aluksessa. + +Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle +jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut, +satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine +silkkihilkkoineen. + +Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi +Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän +Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen +miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti +tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin. + +Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada +hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus +antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa, +ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet +Maastrandissa suoloja myymässä. + +Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja +Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden +oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet +pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä +hevosella. + +Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild, +Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki +kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään +valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja +Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki +edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun +koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan, +että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken, +värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja +ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut. +Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät +onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin +myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun +näki, ettei poika peräytyisi —! + +— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten +Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa +samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin +hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin; +Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä +kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti. + +Hän ratsasti kirkonkylän lävitse eräänä iltapäivänä. + +Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he +pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin +Hestvikenissä? + +»En hautajaisten jälkeen», Ragnvald vastasi. + +Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli +katkaistava hiljaisuus: + +»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa — +minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa — +vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä, +Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia +hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui +kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —» + +»Minä en tiennyt sisareni kuolleen —» + +Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän +huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia, +hoputti hevostaan. + +»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa ‒. Hyvästi, Eirik — +me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —» + +— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät +kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti +vastenmielisyys ja kouristava pelko. + +Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan +pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain +sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria +leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset +ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa +tietä. + +Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän +tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön +kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina +pahuuden valtaan. + +Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän +astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen, +mutta ystävällisesti: + +»Sinäkö tulet —?» + +Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa +leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa +ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski +sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko +vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon +kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni, +kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan +odottanut Olavilta apua. + +Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav +pyysi poikaansa sisään. + + + + +VI. + + +Olav ja Eirik tulivat keskenään toimeen talven aikana hädin tuskin. + +Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla +Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan +— äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä +kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi +tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik +milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten +tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin +kulki niin ääneti ja vieraana —. + +Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav +tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli, +ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he +olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia, +jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään +kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä +seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla. + +Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras +ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän +toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan +oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan +hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä +useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret. + +Tuskan yhä vain nakerrellessa Eirikin mieltä heräsi hänessä +sairaalloinen halu kysäistä toiselta: oliko Bothildista ollut koskaan +mitään juoruja liikkeellä —. Hän oli vähitellen vaipunut niin syvälle +surkeuteensa, että hän itse uskoi jaksavansa paremmin elää, jos hän +saisi kuulla Bothildilla olleen sellaisen maineen, että hän olisi ollut +kevytmielinen tai hyväilynkipeä —. Sillä hän ei jaksaisi elää, jos hän +olisi vuodattanut viatonta verta —. + +Mutta kukaan ei koskaan maininnut mitään Bothild Asgerintyttärestä. +Vihdoin hän nielaisi häpeän tunteen eräänä yönä, jolloin hänen oli +Galabyssä nukuttava Ragnvaldin kanssa samassa vuoteessa. Silloin Eirik +kysyi ystävältään: + +»Mitä sinä tarkoitit sanoillasi viime syksynä meillä käydessäsi? +Bothildista?» + +»En minä muista mitään sanoneeni —» + +»Sanoit sinä. Sinä puhuit hänestä niin halveksien —» + +»Oletko sinä järjiltäsi — olenko minä puhunut halveksien sinun +siskostasi?» + +»Hän oli vain minun kasvatussisareni —. Sinä puhuit sillä lailla, +että minä tulin ajatelleeksi, ettei Bothild ehkä ollutkaan niin +viaton, vaan että hänestä ihmiset arvelivat, että mies voi saada hänet +viekoitelluksi —» + +»Sen miehen, joka aikoi viekoitella Olavintyttäriä, täytyisi muuttua +linnuksi, kuten ritarin laulussa — heitähän vartioidaan niin hyvin! +Kyllä sinä minun mielestäni olet järjiltäsi, Eirik! + +»Ehkäpä minä sanoin jonkin leikkisanan — nyt sinun siitä puhuessasi minä +luulenkin muistavani. — Totta puhuakseni minä pidin Bothildista niin +paljon, että sain Reidulfin lähtemään kysymään häntä Olavilta kerran —. +Mutta hän sai silloin sellaisen vastauksen, että me arvelimme Olavin +varanneen sinulle morsiamen.» Ragnvald naurahti: »— Ellei hän ajatellut +häntä itselleen, vaikka hän onkin niin vanha.» + + * * * * * + +Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik +kysyi äkkiä: + +»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit +mennyt Bothildin kanssa naimisiin?» + +Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hän +_katsoi_ vain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta. + +Eirik alkoi taas, melkein rukoillen: + +»Minä olen kuullut sitä ihan varmana —» + +»Mitähän _sinä_ mahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin +yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!» + +Eirik kuiskasi: + +»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä +lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran +Hestvikenin emäntää.» + +Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik +näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai +tuskaa, vaiko molempia? + +»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen +suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että +sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei +ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —». + +»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli +niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin, +ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi, +eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —» + +Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä +riipuksiin. + +»Tekö puhuitte jo siitä?» hän kysyi hiljaa ylös katsomatta. + +»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimme +Rundmyristä.» + +»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli +ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi +käynyt päinsä.» + +He istuivat vähän aikaa ääneti. + +»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän +on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on, +jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen +toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä +huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —» + +Eirik nousi ja seisoi isän edessä: + +»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla +ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä +luostariin.» + +Olav nosti päätään — tuijotti hämmästyneenä nuorukaiseen. + +Eirik virkkoi: + +»Minä ymmärrän, isä — se tuottaa sinulle suuren surun. Sinulla on vain +yksi poika, joka voi sinut periä — ja hänestä tulee munkki. Mutta sinä +et saa asettua tätä vastaan!» + +»Asettua vastaan —. Mutta se tulee niin odottamatta.» + +Samassa Eirik huomasi, että se tuli hänellekin odottamatta. Hän ei +ollut sitä ajatellut, ennenkuin sanoi. Mutta Jumala lieneekin asettanut +sanat hänen suuhunsa. + +»Juhlien jälkeen minä ajattelin mennä kaupunkiin, puhumaan gardiaanin +kanssa.» + +»Siksikö sinä aiot — kerjäläismunkiksi?» + +Eirik nyökäytti. + +»Tietävätkö siitä muut — odotetaanko sinua luostariin?» + +Eirik pudisti päätään. + +»Silloin sinun täytyy suoda minulle aikaa — ajatella asiaa», Olav +virkkoi. + +Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan +kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään. + + * * * * * + +Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi +ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita +rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili +kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki — +sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa — +ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien +edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni. + +Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin +ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta +ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä +eteenpäin uusia maita kohti — + +Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan +paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä +entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian +tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset — +tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria, +kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa. +Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa +avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi +odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä +kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä. + +Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi +kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik +oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja +kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan +valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla +Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut +häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta +maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle +viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa +heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja +vei hänet Babyloniin —. + +Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan +liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet +koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki! +Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen +tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo. +Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän +oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että +Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän +rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut +tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä — +hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän +oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän +iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa. + + * * * * * + +Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten +vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti +kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi +ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n +Eirikin mieli aaltoili. + +Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli +sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon +edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto. + +Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti +itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja +itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle +itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä +ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun. + +— Hän oli tehnyt suuren vääryyden ottaessaan toisen miehen pojan +omakseen, — ellei hän olisi sitä tehnyt, vaan jättänyt pojan sinne, +minne äiti oli kätkenyt hänet pois ihmisten ilmoilta — silloin pojalla +ei olisi ollut sen kummempaa tulevaisuutta kuin muillakaan köyhän +miehen lapsilla. Sekin olisi ollut väärin — väärin äidin puolelta. Nyt +hänestä tuli Jumalan palvelija —. ja hän sai mennä luostariin rikkain +myötäjäisin — jos hän haluaisi lahjoittaa sinne koko äidinperintönsä, +niin Olav ei sitä vastustaisi. Se synti ainakin jäisi tekemättä. Ja +niin tulisi tämän Ingunnin murheenlapsen elämä Jumalan kunniaksi ja +monelle siunaukseksi — sillä tällaisina aikoina, jolloin niin monet +ihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä, rakkaudettomilta ja Jumalaa +vastustavilta, oli kaunista ja opettavaa nähdä Eirikin asemassa olevan +nuoren miehen uhraavan kaikki Taivaan valtakunnan rikkauksien vuoksi. +Ja nyt hän auttaisi äitiäänkin, kenties — Ehkäpä häntäkin —. + +Ja sittenkin isän sydän oli raskas. + +Hän ei saanut mielestään sitä, mitä Eirik oli sanonut itsestään ja +Bothildista. Se olisi ollut järjetön avioliitto — Olav ei ollut varma, +olisiko hän suostunut siihen. Mutta hänen täytyi ajatella molempien +nuorten surua — ja kaikkia niitä öitä, jolloin hän oli valvonut +kasvatustyttärensä vieressä. Oliko lapsi maannut siinä kantaen +sellaista murhetta —. Hän oli toivomaisillaan, että he olisivat +puhuneet hänelle. Vaikka sairaus olikin saanut hänessä niin suuren +vallan — Ingunnin onnettomuus olisi vaan uusiintunut. Ja Eirik oli +saanut paremman osan. Oli parempi, kun kävi niinkuin kävi —. + +Mutta, mutta, mutta —. Ja miten monta kertaa hän oli ajatellutkaan, +että ellei Eirik palaisikaan enää Hestvikeniin, olisi se kaikkein +parasta —. Niin usein kun pojan olemus olikin häntä ärsyttänyt, miten +monta tuhatta kertaa hän olikaan tuntenut vihaa, halveksimista, +neuvottomuutta tätä vierasta lintua kohtaan, joka oli joutunut +hänen pesäänsä — aina siihen oli sekaantunut paljon muutakin hänen +suojatessaan sen onnettomuuden hedelmää, joka oli hävittänyt hänen sekä +Ingunnin elämän. Hän oli pitänyt Eirikistä huolta lapsuudesta asti, oli +huolehtinut hänestä hänen kasvaessaan mieheksi. Ja kun hänen nyt piti +erota Eirikistä, tuntui siltä kuin nuorukainen olisi ollut hänen oma +poikansa. + + * * * * * + +Ääni toisessa huoneessa oli vaiennut — mutta kynttilä paloi yhä — ja +nyt hän kuuli tuon tuostakin kuorsausta. Olav nousi ja katsoi tupaan. +Eirik oli yhä polvillaan vaipuneena arkulle pää käsivarsien välissä. +Palava kynttilä oli aivan hänen kyynärpäänsä vieressä. Se olisi +helposti voinut kaatua lattiaoljille. + +Isä tarttui Eirikiin, ravisti hänet hereille niin varovasti kuin +suinkin. Puoliunissaan, silmät unen samentamina Eirik riisuutui — hän +ei äännähtänytkään — hän laskeutui puoliunissaan vuoteeseen ja nukkui +heti. Hän oli ollut kuin lapsi, tehnyt nöyrästi totellen unenpöpperössä +kaiken, mitä isä oli käskenyt. + +Olav puhalsi kynttilän sammuksiin, puristi sydämen märkien hyppystensä +välissä ja hiipi hiljaa kamariin. Pimeässä valveilla maaten hän jälleen +yritti puhua järkeä ymmärtämättömälle sydämelleen. + + + + +VII. + + +Eräänä iltana myöhemmin, jolloin Eirik oli rukouksessa — nyt hänestä +tuntui kuin hän olisi ollut sillä tavoin jo koko ikänsä, että kun +toiset talonväestä olivat lähteneet levolle, hän joka ilta antautui +tuntikausiksi rukoilemaan — hänet herätti kova kuiskaus: + +»Eirik —!» + +Hän kääntyi. Kamarin ja eteisen päällä olevan huoneen portaitten +puolivälissä näkyi sisaren valoisa olento: + +Eirik lopetti äkkiä rukouksensa »In domine —», teki ristinmerkin, aivan +kuin olisi vetänyt vaipan ympärilleen. Sitten hän hypähti ylös ja +riensi sinne: + +»Pidänkö minä sinua valveilla, Cecilia —?» + +»Pidät — minä pelkään että sinä nukut ja kynttilä jää palamaan. Sinä +olet tehnyt siten monena iltana — ja eilisiltana minun täytyi tulla +alas sammuttamaan, sillä isäkin nukkui.» + +Neito hytisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Eirik seisoi hänen edessään +katsellen valoisaa olentoa: hänen mielestään tyttö muistutti enkeliä, +ja hän kumartui eteenpäin ja puhalsi hellästi paljaille, kylmästä +punaisille varpaille, jotka näkyivät pitkän, poimukkaan nutun alta +askelmalle käpristyneinä. + +»Mene nyt ylös, Cecilia, ja käy levolle», hän sanoi iloisesti. Ja +häntä halutti kertoa siskolleen kaikesta siitä uudesta, mikä hänet nyt +täytti. »Minä tulen vähän sinun luoksesi.» + +Eirik laskeutui tytön viereen nahkasten alle, kietoi kätensä pieluksen +ympärille ja alkoi innokkaasti: + +»Nyt sinä saat kuulla jotakin uutta, joka sinua ihmetyttää, Cecilia — +minä aion mennä luostariin.» + +»Niin, minä olen sen jo kuullut.» + +Eirik vaikeni hetkisen ällistyneenä. + +»Oletko sinä sen kuullut —! Onko isä sanonut sen sinulle?» + +»Ei, Ragna sanoi.» + +Ragna, karjakko —. No niin, hän oli tullut siitä hänellekin +maininneeksi. Eirikille selvisi, että hän oli maininnut siitä jo hyvin +monelle. Mutta Ragna oli ollut hänelle aina niin hyvä — ja sitten +hän sanoi hänelle, että kunhan hänestä tulee munkki, hän rukoilee +erikoisesti hänen vanhimman lapsensa, sairaan tytön, puolesta. Ragnan +kaikki kolme lasta oli viime kesänä tullut Eirikin kanssa hyviksi +ystäviksi. + +»Niin —», Eirik virkkoi. »Etkö sinä, Cecilia, ole milloinkaan ajatellut +sellaista — etkö sinä ole milloinkaan ajatellut ruveta nunnaksi ja +palvella Neitsyt Mariaa?» + +»En», Cecilia vastasi. Se oli kuin lukko olisi napsahtanut kiinni, ja +Eirik vaikeni. + +»Et, et», Eirik virkkoi sitten lempeästi. »En minäkään ole itsestäni +tätä ajatusta keksinyt — Jumalan armo on sen minulle antanut.» + +»Tämä on tullut sinulle aivan äkkiä», Cecilia kysyi arkaillen. + +»Niin on», Eirik vastasi iloisena. »Aivan kuin oveen kolkutus keskellä +yötä ja kuin ääni olisi minulle huutanut ja käskenyt minua nousemaan ja +lähtemään. Minäkään en ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi. +Niin että kyllä sinullekin, sisko, voi niin käydä.» + +»— Minä en tiedä», Cecilia virkkoi hiljaa. »Minä en sitä usko —. Mutta +kyllä täällä nyt tulee hiljaista —» hän kuiskasi ja ääni tuntui samassa +niin surkean pieneltä ja heikolta. »Ensin minä menetin Bothildin — ja +nyt sinä lähdet luotamme —» + +Eirik jäi hiljaa makaamaan siskon sanoista hämmästyneenä. Hän oli +melkein unohtanut heidän yhteisen kesänsä kaiken sitä seuranneen +vuoksi; hän oli Bothildinkin muistosta tuntunut näinä päivinä +etääntyneen pitkän matkan. Mutta nyt hän muisti maanneensa tässä +samassa paikassa ennen Cecilian vieressä. Kaikki yhtäkkiä puhkeavat +muistot valtasivat hänet rajattomalla murheella. Hän ei saanut +sanaakaan irti. + +»Itketkö sinä?» hän kysyi vihdoin, kuu Ceciliakaan ei katkaissut +hiljaisuutta. + +»En», sisar vastasi yhtä lyhyesti kuin ennenkin.. + +Niin, Bothild makasi nyt mullan alla, ja hänen jalkansa ovat +asetetut täältä kauas pois johtavalle tielle. Mutta Cecilia jäisi +tänne jäljelle, yksin, kuten lintu muiden lähtiessä maasta, yksin +raskasmielisen, vaiteliaan isän kanssa. + +»Ettekö te ole kuulleet mitään tänä talvena Jørundista?» hän kysyi +äkkiä. + +»Emme ole.» Hän kuuli äänestä siskon olevan kuohuksissa. + +»_Sehän_ on merkillistä. Hän mainitsi minulle jotakin sellaista, että +hän pistäytyisi täällä tänä talvena.» + +Cecilia hätkähti; hän kääntyi äkkiä seinään päin. Eirik huomasi tytön +vapisevan. Hän kohottausi kyynärpäänsä varaan, kumartui siskonsa +puoleen: + +»Mikä sinulla on?» hän kysyi huolissaan. + +»Ei minulla mitään ole», sisko kuiskasi tukahtuneella äänellä. »En minä +välitä, missä Jørund Kolbeininpoika on. Minä en hänestä välitä.» + +Eirik virkkoi epävarmana: + +»Minä en sitä ymmärrä. Sinä puhut niinkuin sinä hänelle vihoissasi.» + +»Vihoissaniko?» Hän liikahti jälleen, kääntyi veljeensä päin. »Ehkäpä +minä olenkin. Sillä minä olen tottumaton siihen, että mies puhuu +minulle siten kuin Jørund puhui Ja minä vastasin hänelle niin että — +niin että —. Minä olen tottumaton sietämään halveksimista.» + +»Sano minulle, mitä se on», Eirik pyysi hiljaa. + +»Ei, minä en tiedä — ehkei sitä pidetä ihmisten kesken niin tärkeänä +nyt enää, ja että minä vain, tällainen kotikissa, kuvittelen +aatelisneitosen sanan olevan suuremman arvoisen. Mutta hän tuli +luokseni naisten tupaan iltaa ennen poislähtöään. Ja silloin hän sanoi +— niin hän sanoi tulevansa takaisin omaisineen kysymään minua. Sitten +hän kysyi, oliko se vastoin minun tahtoani. Minä vastasin siihen, ettei +ollut —. Hän kysyi myöskin, saisiko hän suudella minua», hän kuiskasi +tuskin kuuluvasti. »Siihenkään en vastannut kieltävästi. Jumala tietää, +että mieluimmin olisin ollut ilman suudelmaa. Jumala tietää, etten +hänestä pitänyt. Mutta hän puhui siihen suuntaan, niinkuin isä toivoisi +sitä — ja sinä. Ja minä en silloin halunnut asettua vastustamaan. +Minä pidin sillä kertaa Jørundista siksi paljon, että ajattelin häntä +useampia muita paremmaksi. — Koska se näkyy olevan niin, ettei minulla +ole omasta naimisiin menostani isän mielestä mitään sanomista. — Mutta +Jørund ei varmaankaan pidä sanaa ja suudelmaa sen suuremman arvoisena —» + +Eirik kääntyi äkkiä sisarensa puoleen ja suuteli häntä suulle. Sitten +hän painui jälleen maata. + +»Ehkei Jørund saanutkaan itse päättää», hän sanoi kuin anteeksi +pyytäen. »Ehkäpä hänen omaisensa olivat jo päättäneet hänelle toisen +avioliiton hänen tietämättään.» + +»Hänen ei olisi sitten pitänyt siitä puhua», Cecilia vastasi +tyytymättömänä. »Ellei hän kerran tiennyt, oliko hänet myyty vaiko +ostettu.» + +»Voi olla niin. Mutta — hän kyllä jutteli minulle tästä asiasta +niinkuin se olisi ollut hyvin lähellä hänen sydäntään — että saako +hän sinut, minä tarkoitan. Mutta sinähän tiedät, että hänen oli +matkustettava kotiin neuvottelemaan veljiensä kanssa —» + +»Emmeköhän me sitten heidän mielestään ole muka kyllin hyviä +Jørundille?» + +Eirik makasi neuvottomana. Sisarella oli harmiin syytä. Ja nyt hän +muistelikin sanoneensa Jørundille ja Jørund oli luvannut hänelle, ettei +hän virka asiasta mitään Cecilialle, ennenkuin palaa kosijana. Mutta +ymmärsihän hän Jørundin voineen helposti unohtaa lupauksensa, kun +Cecilia oli niin kaunis ja suloinen. Sitten hän tarttui siskon käteen, +painoi sen rinnalleen ja hyväili sitä; laskeutuessaan takaisin hän +palasi siihen, millä hän ensiksi oli koettanut ystäväänsä puolustaa: + +»He ovat varmaankin järjestäneet hänelle toisen naimiskaupan hänen +itsensä tietämättä.» + +Cecilia ei vastannut. Eirik makasi hänen kättään taputtaen — mutta +sitten hän huomasi tulevansa uniseksi. Cecilia jo varmaankin nukkui. +Eirik kumartui vielä kerran hänen ylitseen suudellen varovasti nuorta +siskoaan, sitten hän pujahti vuoteesta ja meni alas. Hän oli jo +portailla kuullessaan hennon, kylmän tytön äänen ylhäältä pimeästä: + +»Et suinkaan sinä enää tänä iltana lue rukouksia?» + +»En», Eirik vastasi lämpimästi, »minä menen nyt nukkumaan.» + +»Sammutathan sinä sitten kynttilän?» + +Eirik teki niin. — Hän makasi kiukutellen Jørundille, joka oli +osoittanut hänen siskoaan samoin kuin heitä kaikkia kohtaan niin vähän +kunnioitusta. Mutta samalla hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan +Cecilian joutuvan Jørundille. Tänä ainoana viikkona, jolloin hän koko +sydämellään oli elänyt toisissa ajatuksissa kuin ennen, oli hän alkanut +katsella monia asioita vallan toisin silmin. Hän ajatteli nyt koko +elämäänsä siitä asti, jolloin hän pakeni kotoaan, vastenmielisyydellä, +vieläpä surullakin. Hän katui syntejään, olihan se hyvä — mutta hän +toivoi sittenkin nyt aikoessaan vihkiä elämänsä Jumalalle, että se +olisi ollut vähemmän tahraantunut. + +— Mutta Jørundilta, joka ei ollut saanut sellaista kutsua — häneltä +ei kukaan mies voisi vaatia, että hän olisi sen parempi kuin muutkaan +miehet. Ja huonompi Jørund ei ainakaan ollut. Mutta Cecilia — hän oli +niin hyvä. + + * * * * * + +Olav ei ollut tarkoittanut sen enempää puhuessaan siihen suuntaan kuin +hän ei asettaisi minoriteettien veljeskuntaa erittäin korkealle. Hän +oli siihen kyllästynyt, hän, kuten niin moni muukin paikkakuntalainen +sira Hallbjørnin aikoina — sillä pappi kuljetti heitä luonaan myöhään +ja varhain. Harmaaveljekset olivat olleet riidassa tuomiokapitulin ja +Oslon pappien kanssa ties kuinka kauan, mutta eri asia on, olivatko +veljet suurimpia syyllisiä epäsopuun. Ja kulki rumia juoruja eräästä +minoriitistä ja Nesin Eldrid Bersentyttärestä — mutta Eldridistä oli +aina ollut liikkeellä rumia juttuja ihan siitä asti, jolloin hänen +isänsä antoi vastahakoisen neitosen vanhalle Harald Joninpojalle, eikä +sentään oltu milloinkaan saatu vakuutta huhuihin; hän oli hedelmätön +kuin vanha kengänantura. Hän oli sitäpaitsi autuaan sira Benediktin +veljenpojan tytär ja Arnentyttärien pikkuserkku, mutta sukulaiset +eivät puhuneet hänestä koskaan; hän oli joutunut kokonaan ulkopuolelle +kunniallisten ihmisten piiriä. Sen nuoren munkin, veli Gunnarin, joka +oli ollut liian paljon hänen luonaan Nesessä, he olivat lähettäneet +maasta pois, oppineeseen kouluun, sanottiin. + +Veljeskunnan ainoa jäsen, jota Olav jonkin verran tunsi, oli +Rikardinpoikain veli, kuvantekijä Edvin, ja veli Stevne, jolla oli +tapana tulla kerran vuodessa Hestvikeniin paastoaikana — hän oli tehnyt +niin siitä asti, jolloin hän oli Ingunnin luona hänen kuolinhetkenään. +Olav ei pitänyt veli Stevnen ulkomuodosta: hän oli pieni ja +kyyryselkäinen ja kasvoiltaan myyrän näköinen, tuli ehdottomasti +odottaneeksi hänen liikuttavan pitkää, pehmeää nenäänsä. Mutta Olav ei +ollut milloinkaan nähnyt tai kuullut miehestä muuta kuin hyvää. + +Ja koska Eirik itse tuntui niin varmasti haluavansa liittyä tähän +veljeskuntaan, oli isä aivan valmis antamaan hänet minoriiteiile +sopivat myötäjäiset mukanaan. + +Olav ajatteli kyllä tässä yhteydessä Eirikin syntyperää. Mutta hän +ei ollut milloinkaan kuullut hylättävän aviottoman taholta tehtyä +erikoisvapaus-anomusta, jos mies muuten oli sopiva munkiksi tai +papiksi. Ja hän oli jo itse ottanut siksi paljon kuormaa kantaakseen, +että hän voisi ottaa vielä tämänkin — ja vaieta salaisuudestaan. Hänen +kuormansa oli syöpynyt jo luihin ja ytimiin asti — hänestä tuntui, +ettei hän jaksanut siitä enää luopua. + + * * * * * + +Eirik piti isän muuttunutta käytöstä itseään kohtaan osana uudesta +onnestaan. Vaikkei Olav käyttäytynyt poikaansa kohtaan sen kummemmin +kuin ennenkään, tunsi Eirik aina sen lämmön, joka häntä kohtaan +virtaili ollessaan yhdessä vanhemman kanssa. Suurin osa siitä, +mitä Eirik näinä vuosina oli kuullut hurskasten miesten puheista +ja saarnoista, oli mennyt suurimmaksi osaksi toisesta korvasta +sisään, toisesta ulos. Mutta nyt kumpusi yhtä ja toista muistissa +pysynyttä sittenkin esille. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja +Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä muutkin teille annetaan —» +jotakin sellaista hän muisti kuulleensa Kristuksen sanoneen kerran +opetuslapsille Nyt Eirik sen muisti. Koko ikänsä oli hänellä omasta +mielestään ollut yksi asia, jota hän oli halunnut enemmän kuin mitään +muuta maailmassa — pakottaa isä kerran osoittamaan häntä kohtaan +rakkautta ja olemaan ylpeä hänestä Nyt kun hän aikoi luopua kaikesta +maailman hyvyydestä voittaakseen Taivasten valtakunnan, hän sai +jäähyväislahjaksi matkalleen sen, mitä hän lapsuudestaan asti oli +kerjännyt. + +Eirikille tuotti vain enää huolta ajatus sisaresta. Hän vakuutti +itselleen, ettei kukaan muu kuin isä ja sisko olisi keksinytkään ottaa +Jørundin kosintaa niin raskaasti, katsoa sitä lupauksen rikkomiseksi +ja halveksimiseksi. Nykyjään ihmiset eivät ottaneet kaikkia irtonaisia +sanoja niin tarkkaan — hän ei itse ollut sitä milloinkaan tehnyt. Mutta +nyt hänestä tuntui isä olevan oikeassa — olisi paljon helpompi elää +maailmassa, jos ihmiset pitäisivät paremmin sanansa. + + * * * * * + +Mutta eräänä päivänä Olavin ja Eirikin tervatessa rannalla venettä ja +Cecilian tuotua heille murkinaa veli sanot hänen mentyään: + +»Hänelle tulee minun mentyäni tyhjää.» + +»Ehkä.» Olav katsoi miettivänä mäkeä nousevan tytön jälkeen. + +Eirik virkkoi: + +»Minun ainoa suruni onkin, kun minun on lähdettävä, ennenkuin hänen +tulevaisuutensa on turvattu.» + +»Sen huolen sinä voinet jättää minulle.» Olavin huulet vetäytyivät +siihen pieneen, vinoon hymyyn, joka hänellä oli ennen ollut usein +pojalle vastatessaan. »Mehän emme ole vuosikausiin huomanneet sinun +huolehtivan sisaresi hyvinvoinnista.» + +»Ei, ei. — Mutta minunhan oli ensin nähtävä maailmassa ympärilleni +kuten muutkin miehet. Ja minä tiesin hänen olevan sinun hoteissasi +hyvässä turvassa.» + +»Eikö se turva sitten enää olekaan kyllin hyvä?» + +Eirik seisoi painaen sikliterää veneen kylkeen ja katsellen alas. + +»Sinähän tiedät, isä, että alat vanheta, — niin —» Eirik vilkaisi isää +hämillään. Olavin ilme oli nyt kylmä ja epäystävällinen. Hän jatkoi +kuitenkin: »Minun siskoni ei ole niin iloinen ja vallaton kuin hänen +pitäisi olla — ikäänsä nähden.» + +Olav ei voinut olla kysymättä, vaikkakin se oli hänestä vastenmielistä: + +»Onko hän valittanut — sinulle?» hän kysyi epäillen. + +Hän ajatteli Aslakia. Mutta Eirik vastasi: + +»Minä luulen hänen ihmettelevän, miksei Jørundista ole mitään kuulunut.» + +Olav tarttui lujasti työhönsä mitään virkkamatta. + +»Etkö sinä ole kuullut heistä mitään?» Eirik kysäisi lopuksi. + +Olav vastasi: + +»_Tietääkö_ Cecilia sitten Jørundin aikeista —? Mikäli muistan, minä +pyysin sinua sanomaan ystävällesi vaativan, ettei hän hiiskahdakaan +asiasta mitään lapselle, ennenkuin se on pitemmällä. Minä pidän +epämiehekkäänä ja kunniattomana, jos hän on puhunut niin nuorelle +tytölle, ennenkuin hänen omaisensa ja minä olemme päättäneet asian.» + +Olavin ääni oli niin halveksiva, että Eirikissä heräsi vanhaa +ratsutoveri-rakkautta Jørundia kohtaan. + +»Hän ei tietysti ole mitään sanonut. Mutta jos kaksi nuorta on iskenyt +silmänsä toisiinsa, ei sitä voi peittää niin, ettei toinen tietäisi +mitään toisesta —» + +Olav teki työtä ääneti. + +»Jørund —!» hän sanoi niin tuimasti ja niin halveksivasti, ettei Eirik +uskaltanut isän vaietessa mitään kysyä. + +— Siitä ei ole vuottakaan, kun Aslak sanoi samat sanat — sitä ei voi +peittää. Hän oli silloin pitänyt tytärtään silmällä, peläten hänen +surevan liiaksi Aslakia. Mutta siitä hän olisi hyvin voinut itseään +säästää. Olipa hyvä, ettei hän ollut sitä ottanut sen raskaammin, vaan +nyt jo oli Jørund — kyllähän hän tämänkin surun voittaisi. Ceciliahan +olikin melkein lapsi vielä —. Mutta Olav tunsi sentään jonkinlaista +pettymystä siitä, että hänen tyttärensä unohti niin helposti. + + * * * * * + +Eirik aikoi purjehtia luostariin ennen pääsiäistä — hän ei nyt voinut +saada sielulleen rauhaa, ennenkuin hän oli päässyt munkki-elämään. + +Olavin aikomus oli ollut seurata sinne poikaansa. Mutta hän sairastui. +Hän oli saanut Frysju-sillan taistelussa sisäisen vamman; hän ei ollut +silloin kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta se muistutti +silloin tällöin olemassaolostaan verensyöksyin ja suurin verimaksoin. +Hänen täytyi tällä kertaa käydä vuoteeseen. Mutta Eirik ei voinut +odottaa. Hän lupasi lähettää isälle sanan hyvissä ajoin, kunhan +päätetään hänen vihkimispäivänsä. + +Aamulla, lähtövalmiina, hän meni kamariin ottamaan isältään hyvästit. +Hän polvistui vuoteen viereen ja pyysi isältä siunausta. + +Olav sanoi: + +»Minä pyydän sinulta, Eirik, että sinä opettelet nyt officien +kuolleille ja luet sen joka viikko äitisi sielun ja isäsi puolesta.» + +»Minä lupaan sen sinulle. Minä rukoilen niin paljon kuin voin sekä +äidin että sinun puolestasi.» + +»Sinun on rukoiltava isäsi puolesta. Minun nimeäni sinä et saa mainita.» + +Eirik, syvästi liikutettuna isän vaatimattomuudesta, suuteli hänen +kättään. + + * * * * * + +Eirik Olavinpoika sai minoriteettien luona mitä sydämellisimmän +vastaanoton. Ja hän oli niin innokas, ettei hän voinut odottaa pyhien +ohi; hän alkoi heti kuunnella veljesten opetusta uudesta elämästä, hän +seurasi heitä kuoriin ja otti lauluun osaa mikäli osasi. + +Mutta viikkoa jälkeen pääsiäisen hän meni gardianin luo ja sanoi, että +hänellä on ystävä, jolta hän haluaisi ottaa jäähyväiset, ennenkuin +jättää maailman. Ja hänen teki mielensä ratsastaa sinne heti, niin +että hän ennättäisi joka tapauksessa saada vihkimisen jo Pyhän Eirikin +päivänä, kuten oli ollut puhe. + +Eirik oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että siskon mielenliikutus sinä +yönä, jolloin he olivat maanneet jutellen, johtui hänen rakkaudestaan +Jørundiin. Ja nyt hän ainakin aikoi koettaa, eikö hän voisi tehdä +rakkaalle siskolleen ennen luostariin menoaan palvelusta — ainakin hän +voisi tunnustella maaperää. + +Hänet otettiin Gunnarsbyssä hyvin vastaan, mutta Jørund oli jonkin +verran pidättyväinen. Mutta kun Eirik sanoi menevänsä luostariin ja +tulleensa sanomaan ystävälleen hyvästit, tuntuivat sekä Jørund että +hänen veljensä hämmästyvän kovin. + +Yöllä, kahta päivää ennen luostariin lähtöään, hän meni Jørundin kanssa +metsonsoitimelle. Heidän kulkiessaan metsän halki Jørund virkkoi +ystävälleen: + +»Minun mielestäni sinun sentään pitäisi, Eirik, odottaa vähän ja +koetella itseäsi, ennenkuin sinä luovut Hestvikenistä ja kaikesta +maailman hyvästä.» + +Hän kuuli äänestä Eirikin kulkevan itsekseen hymyillen pimeässä: + +»Miten niin? Luuletko sinä sellaisen itsetutkistelun auttavan, kun minä +tiedän, ettei se ole minusta itsestäni lähtenyt. En minä saa antaa sen +kauan odottaa, joka minut on kutsunut.» + +»Sinun on tästäkin luovuttava», Jørund virkkoi kuin leikillään, lyödä +napsauttaen Eirikin jousta. »Sinä olet aina ollut innokas metsämies, +Eirik.» + +»Minä vaihdan sen korkeammalle kantavaan jouseen.» + +»Niinhän se lienee. Etkö sinä sentään voisi odottaa, kunnes me olisimme +puhuneet isäsi kanssa siitä asiasta, jonka sinäkin tiedät; sanoisit +minun puolestani Olaville ja Cecilialle hyvän sanan.» + +Tuskin Eirik sai pidätetyksi iloaan. Ja nyt Jørund sanoi koko talven +olleensa huolissaan ja ikävöineensä Ceciliaa. Mutta hän oli odottanut, +koska oli ollut puhetta Steinarin ja Brynhildin muuttamisesta +Norderheimiin ja silloin hän kyllä piti parhaana odottaa, Cecilia +säästyisi joutumasta asumaan Brynhildin kanssa, joka oli oikea +noita-akka. Mutta nyt se asia oli selvä. + +Eirik pysyi kuitenkin päätöksessään ja läksi gardianin kanssa sovittuna +aikana. Hän antoi Jørundille soljen vietäväksi Cecilialle merkiksi. + + + + +VIII. + + +Olav oli hädin tuskin toipunut niin paljon sairaudestaan, että hän oli +juuri päässyt vuoteesta Gunnarsbyn veljesten ratsastaessa taloon. + +Olav otti heidät hyvin vastaan. Hän luuli, etteivät vieraat huomaisi +hänen olevan sairaan, eikä suvaitsevan ruokaa — ja hän tuntui olevan +sairas sieluaan myöten: hän ei tahtonut jaksaa päästä selvyyteen, mitä +hänen olisi vastattava, kun vieraat esittävät asiansa. + +Kiukuissaan Jørund Rypalle, joka ensin oli houkutellut häneltä +puolinaisen lupauksen ja sitten antanut vierähtää kolme +neljännesvuotta, ennenkuin antoi kuulua mitään itsestään, Olav +oli ajatellut — ei, hän ei pitänyt miehestä, hän ei luota häneen +nimeksikään; Cecilia saisi vähintään kymmenen Jørundia parempaa miestä. +Mutta nyt olivat rypungilaiset tulleet, eikä hän voinut kieltää, +etteivät he olleet kohteliaita ja käytökseltään kuin suuret herrat. +Aake, vanhin, oli naimisissa Lucia Torentyttären kanssa Leikvinistä +ja Steinar Lautinin Höfin Brynhild Bergintyttären kanssa — niin ettei +hänen ollut helppo keksiä syytäkään, jos aikoisi hylätä Jørundin. +Hänellä ei ollut mitään muuta syytä siihen kuin haluttomuus myöntyä —. + +Silloin hän lähetti salaa sanan Skikkjustadin Baardille tulla tapaamaan +häntä metsään, kauas talosta. + +Baard tuli ja kertoi jälleen kaiken, mitä tiesi gunnarsbyläisistä. + +Vanhat tammet seisoivat pienine, punaisenruskeine lehtisilmuineen +leudossa ilmassa ja ruoho pisti päätään valkoisen, kuihtuneista +lehdistä muodostuneen kuoren läpi kaikkialla, mihin aurinko vain +pääsi. Vieläpä suurilla maakivilläkin, jotka keräsivät lämpöä, sinersi +isoja orvokkikimppuja. Olav oli heittäytynyt mäelle, ja Baard, joka +istui ystäväänsä katsellen, mietti hänen varmaankin olevan jo kuoleman +kynnyksellä. Hän oli harmaa ja kuihtunut silmät hailakat kuin vetinen +maito, valkuaiset keltaiset hiusten ja parran kaunis hopeamainen kiilto +oli kuin pois pyyhkäisty. Silloin Baard virkkoi: + +»Sinä tiedät kyllä, lanko, Torgrim ja minä kyllä pidämme huolta +Ceciliasta ja hänen omaisuudestaan niin hyvin kuin taidamme, jos hän +sattuisi yksinkin jäämään. Mutta nythän sinun koko omaisuutesi jää +hänelle Eirikin mentyä luostariin. Ja isäntä hoitaa sentään paremmin +kuin muut —» + +Olav nyökäytti. + +Hän kyllä tiesi sen. Tarkoittakootpa lapsen holhoojat miten hyvää +tahansa — omaisuus hyötyy sittenkin parhaiten omistajan käsissä. +Jos Jørund saisi Cecilian, muuttaisivat he Hestvikeniin heti hänen +kuoltuaan tai tultuaan vanhuuttaan kykenemättömäksi yksin sitä +hoitamaan; Gunnarsbyssä oli jo kaksi naimisissa olevaa poikaa. +Varmaankin huhu perillisen munkiksi rupeamisesta oli saanut veljekset +lähtemään kosioretkelle nyt. Mutta jos nuoret kerran olivat jo kesällä +rakastuneet toisiinsa, kuten Eirik sanoi, rakastaisi Jørund häntä +tuskin vähemmän saatuaan talon hänen kanssaan. Ja kaikkia rypungilaisia +sanottiin toimeliaiksi ja viisaiksi isänniksi, Baard sanoi —. + +Olav oli itse ajatellut, että lapsi voisi jäädä yksin ennen kuin +aavistetaankaan; hän oli ollut tänä keväänä niin huonossa kunnossa. +Cecilia olisi kyllä Baardin ja Signen hoivissa hyvissä käsissä, ja +vaikka hän oli niin nuori, hän oli sittenkin järkevä. Mutta isän +mielessä asusti sentään huoli — se, mikä saattoi hänessä olla perittyä +sekä äidiltä että häneltä itseltäänkin, Jumala varjelkoon! + +»Sinä siis kehoitat, minun ymmärtääkseni», Olav virkkoi hiljaa. + +»Hm — en nyt sitäkään», Baard vastasi. »Mutta asiain näin ollen, kun +Eirik on poissa, en sinua kielläkään, Olav!» + + * * * * * + +Kun Aake Kolbeininpoika esitti veljesten asian, Olav kuunteli häntä +ystävällisesti ja näytti olevan myöntyväinen. Päätettiin loppujen +lopuksi viettää kihlajaiset Hestvikenissä iltaa ennen Pyhän Columbanin +messua, ja morsian vietäisiin Gunnarsbyhyn neljä päivää ennen +Laurinmessua. + + * * * * * + +Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen +valmistumisen jälkeen. + +Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut +niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa +mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen +astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä +yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan +pitkin selkäpiitä. + +Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien +tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen, +mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa, +mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja +tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä +yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä +oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja +pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana, +syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa, +he olivat jo aamurukouksissaan. + +Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen +ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä +niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama, +joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa +toisenlaiselta. + +Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven +suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen +— oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli +tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili +yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa +pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli +antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi; +heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan +kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia +keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä — +aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa. + +Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti +alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui. +Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin +polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui +harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut +viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan. + +Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa +— hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin +hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki +hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen. +Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei +halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille +hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän +oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa — +kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita +maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka +alla hän ei itse milloinkaan saa taistella. + +Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen +huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää +sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen +köyhyydestään. + +Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään +Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä +tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa +muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui +hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin, +jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle +kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli +poissa —. + +Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on +tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin +kanssa. + +Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen +— hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus +nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla — +hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja +liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään +olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa +kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin +itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta +piiloutua —. + +Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten +meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan +kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin +hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä +hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan +Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän +välistä. + +Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu +lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja +heräisi —! + +Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta +tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei +hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia +luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta. +Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan, +lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli +pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen +joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli +aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään +niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan +jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun +ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni +hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt +selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —. + +Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista +osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei +ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa +Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut +pojan tuloa —. + +Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa +lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse, +laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä +tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän +oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa. + +Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen +nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta +kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki +jälleen päänsä vaipan laskoksiin. + +Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon +hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa +ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei +luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua +tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle, +sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi — +tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen +asti —. + +Poikani, minun poikani, joka toteuttaa sen, missä minä petin —. + +Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella +itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään. + +Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana +ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä +taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen +silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti +uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja. + +Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului +kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta +ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen +voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei +Olavin tarvinnut vastata mihinkään. + +Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset +kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia +pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön +— nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti +sen ja painoi sitä rintaansa vasten. + +Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi +kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen. +Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa. + +Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt +mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet +hänen huomaamattaan veni Creatorin —. + +Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta +munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä +hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat +Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi +kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat +kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta +tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi. +Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa. + +Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi +— kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle +rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset +munkeista luostarin ovesta. + +— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä, +toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet +kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään. + +Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut +hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa +ainoatakaan kertaa. + +»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän +kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa +lopettamaan. + +»Niin», oli neidon vastaus. + +No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina, +Olav ajatteli. + + + + +IX. + + +Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä +olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan +kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki +oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti. + +Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine +palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret +myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava +kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa +hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon. + +Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt +katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa. + +Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin +luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli +tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa +sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten +pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä, +mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma. + +Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä +rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan +nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen +avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet. + +Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki — +hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä +he sieltä ottivat esille. + +Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea +villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat +käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli +ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän +Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla +köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä. + +Naiset pudistivat sen levälleen, niin että sieltä hulmahti laskoksiin +koin varalta pantuja kuivia kukkia. Mitään vahinkoa se ei ollut +kärsinyt. + +»— mutta kaunis se ei ole», Una virkkoi, »taitaahan se olla ikivanha?» +Pyhimykset olivat lyhyitä ja leveitä ja kaikilla miehillä oli parta. +»Tätähän ei kannata lähettää Cecilian muassa Gunnarsbyhyn?» + +»Se oli pantu vain päällimmäisenä peitteeksi.» Olav otti vaatteen, +kääri sen kokoon ja pani taakseen penkille. + +Kappale toisensa jälkeen nostettiin esille ja ravistettiin, niin että +ympärillä seisovia alkoi yrttien paljous aivastuttaa. Päänalusia ja +peitteitä, hameita ja vaippoja, samettisia ja flaamilaiskudoksisia +hilkkoja, alushameita silkillä ja pellavalla ommelluin yläosin; ja +monta yläosaa, joihin alapuoli oli kiinnittämättä. + +»Ingunn oli näppärä käsistään», Una virkkoi ojentaen sellaisen yläosan +Cecilialle. »Oletko sinä milloinkaan nähnyt näin kaunista ommelta?» + +Cecilia sormieli kallista kappaletta: se oli valkoista silkkiä, pääntie +ja hihansuut ommellut mustalla ja kultalangalla. »En, tällaista minä en +ole milloinkaan nähnyt. Äiti oli kätevä!» + +Isä nyökäytti — häntä ei haluttanut sekaantua keskusteluun. Muuten +Ingunn ei ollutkaan tätä liiviä ommellut — hän oli ostanut sen +ollessaan jaarlin kera Tukholmassa eräältä mieheltä, joka sanoi sen +olevan Myklegaardista kotoisin. Ingunn ei ollut milloinkaan valmistanut +sitä käyttökelpoiseksi. + +Naiset ottivat veistoksin koristellun lippaan ja latoivat koristukset +pöydälle — sormuksia, nauhalla toisiinsa yhdistettyjä, valkoisia ja +kullatulta solkia, mutta käyttämättöminä tummuneita ja vihertyneitä, +lahonnut nahkavyö pakotettuine metallilevyineen. Pyörösolki puhdasta +kultaa — sen hän oli itse antanut Ingunnille, hän oli perinyt sen +isältään. Ympyrässä oli kirjoitettuna Enkelin tervehdys ja Amor +vincit omnia. Sitten Signe ojensi Olaville haalistuneen, viheriän +samettinauhan, joka oli täpötäynnä kullatulta ruusuja — Ingunnin +neitsyt-seppel, tahrattoman neitsyyden ja vapaasukuisuuden merkki. + +»Kas kun sinä et antanut tätä Cecilialle kihlajaisissa», Signe +ihmetteli. + +»Se neitsytseppel, jonka minä annoin hänelle, on parempi», isä vastasi +torjuen. »Tämä on tuskin puolta sen painosta.» + +Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli +kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli +kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki +naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko, +että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku! + +Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri +juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä +juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä +neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen +hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden +osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen +tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —. + +»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi. +»Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta — +hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla +vielä jonkin vuoden —.» + + * * * * * + +Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi +Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten +luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta +viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää +olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli +niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären +häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle +uusia hopeita myötäjäisiksi. + +Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon +kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi +saada tavata poikaansa. + +Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti +— hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo +painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona +oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen +pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian +töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön, +mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän +näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin +ajattelisi ennen sanomistaan. + +Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin +rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa +kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa. +Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he +voisivat jutella hänen tehdessään työtä. + +Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi +korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin +puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien +rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka +kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä +oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset +liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt. + +Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä +Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja +kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa. + +Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina +ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin, +ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli +ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren +muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää +sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli +hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan +kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi. + +Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat +osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin +viihtyä siellä. + +Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven +rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää +kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä +lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä +nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä +renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia — +jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia. + +Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa, +Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei +Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat +kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli +kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä. +Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi +Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin +haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä +— hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja +hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä. +Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot +iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän +voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti. + +Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan pois +Gunnarsbystä. + + * * * * * + +Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein +uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia +pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä +välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin +kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran +pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta +rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta +kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen +päiväksi poutaa. + +Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore +ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin +seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua +myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen +auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla +paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella +olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori +nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta +juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa. +Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui +suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä +sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan +selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen. +Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle, +joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä +paikkaa, jossa voisi nukahtaa. + +Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli +tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän +ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta +sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää, +ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan. + +Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä +ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella, +niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen +jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen +alla. + +Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella, +mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki +punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli +ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja +nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän — +kaikki oli vanhastaan tuttua. + +Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli +aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella. +Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi +suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai +hänet raukeaksi. + +— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi, +ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen +ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä, +katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella +tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä. + +Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä +silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti. +Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset +kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja +neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä +valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän +seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen +valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin +ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin +Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin +ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä +rasittaessa. + +Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin +sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään +huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas +näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. — + +Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav +ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko +varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa +kasvoissa suurta tuskaa —. + +Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja +hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään, +oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko +vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —. + +Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen +—. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren +tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä +näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen +silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana. + +— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä +pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä +kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa +jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan +vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan +kääntäessä niiden lehtiä. + +Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi +puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä +se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi +Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin +ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän +oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska, +jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se +oli Kuolema—. + +Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään +rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko +ruumis oli voimaton. + +Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti +Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on +tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään. + +Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin +kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan +kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella +katsellen sadetta. + +Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja +pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin +iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen +sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti +ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut +Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa +ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen +surmatakseen. + + * * * * * + +He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia +hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas +ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka +seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin, +että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä +aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi. + +»Minä luulen hevosen pelkäävän sinua!» Tore sanoi. + +Olavin täytyi tulla sen pilttuusta pois; hän ei virkkanut mitään. + +Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai +niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua +hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi +saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi +puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli +pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä +hampaanjäljistä. + +Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi +tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli +totta — miten se oli mahdollista —. + +Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran +vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan +Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä +moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet, +ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä. +Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa +pienistä jäljistä —. + + + + +X. + + +Olav kulki talossaan kuin unissakävijä Arnentyttärien ja hänen +sukulaistensa ja ystäviensä valmistellessa häämatkaa. Koko hänen +mielensä oli kääntynyt sisäänpäin, näyn muistoihin. Hän mietiskeli, +mitä se merkitsi, että Ingunn tuli takaisin sellaisena —. + +Merkki olkapäässä vuoti aina aamuisin. Hän ei tuntenut siinä muuten +mitään, mutta jos hänen ajatuksensa hetkeksikään kääntyi pois +kohtauksestaan vainajan kanssa, muistutti se olemassaolostaan, pistäen +tai kirvelien. + +Ne ajat olivat hänestä itsestään jo niin kaukana, ettei hän edes +itse tiennyt, mitä hän muisti oikein, mikä oli unta. Mutta hän oli +muistavinaan Ingunnin nauraneen sinä yönä ja sanoneen tahtovansa purra +omaansa merkin —. + +Ja oliko hän nyt tullut siitä muistuttamaan? + +Nyt hän jäisi jälleen yksin. Kaikki, mistä hän ei ollut luullut +voivansa luopua, oli nyt luistanut hänen käsistään. Hän oli kohta yhtä +yksin maailmassa ja vapaana kuin lintu, niinkuin siihen aikaan, jolloin +hän sitoi itsensä lapsuutensa morsiameen —. + +Hän oli vaeltanut heidän lapsuudestaan pitkän, raskaan tien. +Ja ajatellessaan nyt sitä, oli se aika, jonka he olivat täällä +lahdella eläneet miehenä ja vaimona yhdessä, ollut siitä vain pieni +osa — he olivat asuneet yhdessä kaksitoista vuotta, mutta hänen +maanpakolaisvuotensa nuoruudessa olivat kestäneet lähes kymmenen +vuotta, ja nyt oli kolmetoista vuotta hänen kuolemastaan. Hän ei ollut +ennen milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että se aika, jolloin he +olivat saaneet elää naimisissa, oli oikeastaan hyvin lyhyt. Hänestä +oli tuntunut kuin he olisivat kuuluneet toisilleen niin kauan kuin hän +saattoi muistaa, eikä se loppunut Ingunnin kuolemassa. Vasta silloin, +kun hänen oma elämänsä alkoi kuivua ja kuihtua kuten puu kuivettuu, +tulee ontoksi ja lahoksi vuosi vuodelta siinä yhä harvemman oksan +keväisin työntäessä lehtiä, silloin hän ei enää tuntenut samalla +tavalla heidän yhteenkuuluvaisuuttaan, joka oli paljon laajempaa ja +syvempää kuin mitä hän oli milloinkaan kyennyt ymmärtämään — mutta ne +lyhyet ajat, jolloin he olivat saaneet nauttia toistensa rakkaudesta, +sinä syksynä Frettasteinissä ja ensi vuosina Hestvikenissä, ne +olivat vain olleet näkyvinä merkkeinä heidän välisestään salaisesta +yhteenkuuluvaisuudesta. + +Ja jos Ingunn nyt oli saanut täyttää lupauksensa, tulla hänen luokseen +— elävä kuolevan luo — ja jos hän nyt oli saanut luvan avata sen +merkin, jolla hän kerran tyttömäisessä vallattomuudessaan oli hänet +merkinnyt, eiköhän se vain muistuttanut häntä siitä, ettei heidän +välinen side ollut vieläkään katkennut, että heidän suhteensa yhä +vieläkin piti paikkansa ja että Ingunn vieläkin voisi vaatia omansa? + +Eivätkä he siis voineet erota toisistaan. Jumalan tuomio yksin voi +erottaa heidät niin kauas kuin Taivaan valtakunta on helvetistä — jos +he ovat tulleet yhtä erilaisiksi kuin vapaat, autuaat sielut Jumalan +joukossa ovat perkeleen kahlehdituista orjista. + +Hän huomasi toisenkin asian, vaikkei hän tiennyt, miten se oli hänelle +selvinnyt, että sielut olivat ilman ikää. Synti ja armo vaikuttavat +niihin ja muovailevat niitä, mutta se tapahtuu toisella tavalla, +kuin millä aika ja työ ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen. Ingunnin +raihnaiset jäsenet ja hänen oma ahavoitunut, arpinen ruumiinsa olivat +vain kuin kuluneet työkalut; sitä tarkoittivat kuvantekijät kuvatessaan +sieluja alastomiksi lapsiksi, joista enkelit ja paholaiset kumpikin +ottavat omansa, niiden tullessa ulos kuolleen suusta. Ikää ei ole +kuoleman jälkeen, vaan sekä autuaat että kadotetut saavat ottaa ikuisen +kohtalonsa vastaan täysissä nuoruutensa voimissa. Veli Vegard oli myös +opettanut heille siten — iäisyydessä ovat kaikki aina nuoria. + +Cecilia Olavintyttären hääseurueessa oli viisikymmentä henkeä +Hestvikenistä lähdettäessä, rengit ja apulaisnaiset siihen luettuina. +Se muodosti kuormahevosten ja karjan kanssa kylien läpi komean +kulkueen. Olav katseli sitä tyytyväisenä: ihmisten arvostelun mukaan +hänellä oli viime vuosina ollut myötäkäymistä. Ruotsin sotaretken +jälkeen hän oli nauttinut paikkakunnalla arvonantoa, kaikki tiesivät, +että hänellä olisi ollut täällä valtaa, jos hän olisi halunnut sitä +käyttää, hänellä oli varallisuutta, ja hänen lapsensa olivat tuottaneet +hänelle kunniaa ja iloa. Hän ei ollut valittanut raskaina vuosinaan +kenellekään surujaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen ylpeilevän hyvinä +päivinään — tämä maailma ei saanut milloinkaan valtaa hänen ylitseen. + +Nyt hän sai seurata sitä sydämensä kehoitusta, joka oli ollut hänellä +näinä vuosina — langeta ristiinnaulitun Kristuksen jalkojen juureen ja +tunnustaa eläneensä koko ikänsä salaisessa taistelussa Jumalaa vastaan, +ja nyt hän makaa tässä hänen edessään polvillaan, voitettuna. + +Hän ei voinut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ikivanhaa murhajuttua +tuskin enää kannattaisi vetää esiin. Se oli vain oka, jonka hän oli +painanut omaan lihaansa — mutta se oli särkenyt, kunnes oli tullut +pois ja unohtunut jo kauan sitten, mutta haava syöpyi ylt’ympäriltä ja +kalvoi häntä. + +Hänet luultavasti tuomittaisiin pyhiinvaellusmatkalle joka kestäisi +hänen kuolemaansa asti, hän oli nyt siksi vanha. Ja hän ajatteli sitä +rauhallisin mielin, nyt juuri nähdessään ympärillään vaurautensa — +hän luopuisi siitä nyt mielellään, antaisi panna raudat käsiinsä ja +jalkoihinsa, kulkisi parannusta tekevänä pyhiinvaeltajana pyhästä +paikasta toiseen, anellen ruokansa —. + +Mutta aina Eirikiä ajatellessaan jännitys sai hänet vapisemaan. +Hän muisti pojan vain sellaisena, millainen hän oli polvistuessaan +luostarikirkon kuorissa, sorjana ja säteilevänä sulhaspuvussaan. Eirik +oli antautunut Jumalalle pelotonna ja ilman pikkumaisuutta. Ja kun +hän astui esiin paljasjalkamunkin vaipassa, jättäessään maailmalle +jäähyväiset — isän mielestä, joka nyt voi antaa rakkautensa poikaan +tulvehtia vapaasti, loisti jo sädekehä Eirikin kapean, kiiltävän +päälaen ympärillä. + +Hänelle hänen olisi nyt sanottava: »Minä en ole sinun oikea isäsi — +olen sinun isäsi murhaaja.» + +Jos Eirik _tämänkin_ jälkeen tunnusti hänet omaisekseen — silloin oli +kaikki hyvin. + +Hän ei ajatellut sitä, mitä Cecilia tästä arvelisi. + + * * * * * + +Häät Gunnarsbyssä olivat hyvin kauniit; sekä rypungilaiset että Olav +niittivät siitä kunniaa. Cecilia Olavintytär oli niin kaunis morsian, +että hän vallan säteili kultakruunu avoimilla keltakiharoilla. + +Olaviin koski nähdessään seuraavana aamuna nuoren vaimon huntuineen +— tukka oli ollut Ceciliassa kauneinta, ja kun se nyt oli peitetty, +hän näytti paljon pienemmältä kalpeana, vaaleasilmäisenä ja +lyhytkasvuisena. Mutta hän oli vieraassa paikassa ja oudoissa oloissa +— varmaankin hän virkistyisi, kunhan tottuisi olemaan naimisissa ja +Gunnarsbyssä. Jørund näytti olevan morsiameensa erikoisen tyytyväinen. + +Kuudentena hääpäivänä — Olav aikoi seuraavana päivänä lähteä kotiin — +Kolbeininpojat tahtoivat näytellä hänelle ja hänen omaisilleen niitä +kalleuksia, joita heidän äitinsä omisti ja jotka he kerran saisivat +keskenään jakaa. Tällä Gunhild Rypalla oli kalliita aarteita ja paljon +kauniita esineitä. + +Kolbeininpojat ja nuoret emännät, Aaken ja Steinarin vaimot, +innostuivat yhä enemmän. Ja taas Olavista tuntui, ettei hän pidä +oikein näistä ihmisistä. Hänen mielestänsä oli liian rohkeata ja +vastoin ylhäisön tapoja, ettei osattu käsitellä rikkauksia sen +rauhallisemmin ja arvokkaammin — heidän äänensä kohosi ja laski; he +olivat suuriäänisiä ja teräviä ja sitten taas heti imelän ystävällisiä, +samalla kun he silmäilivät toisiaan epäluuloisin ja ahnein katsein. +Nämä sukulaiset tulisivat tuskin rauhassa jakamaan perintöä äidin +kuoltua, Olav ajatteli. Siihen ainakin pystyivät ne ylimykset, joiden +joukossa hän oli kasvanut, ja hän itsekin kyllä, — olla niinkuin ei +voitto tai tappio vähääkään järkyttäisi heidän mielenrauhaansa —. + +Hän tuli katsoneeksi tytärtään. Tämä seisoi ääneti miehensä rinnalla. +Olav luki hänen silmistään hänen ajattelevan aivan samoin, ja hän +tunsi sydämessään pistoksen muistaessaan, että hänen oli huomenna +ratsastettava pois ja jätettävä hänet tänne vieraitten ihmisten pariin. + +Illalla Olav Iäksi tyttärensä kanssa kävelemään järvelle johtavaa +polkua. Hän oli itse pyytänyt Ceciliaa lähtemään kanssaan — häntä +halutti tietää, miten tämä viihtyi uudessa kodissaan. Mutta Cecilia ei +virkkanut siitä mitään, eikä Olav saanut kysytyksi. + +Vasta pihalle noustessaan Olav sanoi: + +»Asianlaita on niin, Cecilia — sinä tiedät sen päivän tulevan ja se +tulee ehkä ennen kuin sitä kukaan odottaakaan — että sinä palaat kotiin +Hestvikeniin, ja silloin on kaikki siellä sinun. Pidä se mielessäsi, +jos sinulle sattuisi käymään niin, että sinä nyt alkuaikoina joskus +sattuisit ikävöimään kotiin.» + +»Jumala suokoon sinulle pitkän iän, isä», morsian virkkoi nopeasti. +»— Ettekö te ole milloinkaan siitä puhuneet että Jørund muuttaisi +Hestvikeniin sinun eläessäsi?» hän kysyi sitten. + +Olav ei ollut sitä ajatellut ensinkään, siksi hän vaikeni. Se ajatus +ei oikein tuntunut miellyttävän: hän ei luullut olevan sopivaa asua +yhdessä vävynsä kanssa. Olav vastasi vain: + +»Voi olla mahdollista, että kunhan sinä olet asunut täällä Gunnarsbyssä +jonkin aikaa, sinä et enää lähtisikään täältä pois. Täällähän on nuorta +väkeä» — hän aikoi sanoa jotakin samanikäisistä nuorista vaimoista, +mutta ei sitten voinutkaan mainita kälyjä minään etuina — »suuria, +väkirikkaita seutuja. Ja sinä saat liikkua vapaasti ja hallita —» + +Cecilia ei vastannut siihen yhtään mitään. + + * * * * * + +Seuraavana aamuna Olav nousi murkinalta ennen muita vieraita; hänen +kanssaan oli monen määrä ratsastaa kotiin päin, niin että hän aikoi +mennä katsomaan, miten hevoset oli valjastettu ja kuormahevoset +sälytetty. Tultuaan aitan kynnykselle — satulat ja heidän valjaansa +olivat aitassa — hän kuuli sieltä Cecilian äänen; tämä oli siellä +vanhan Toren kanssa. Hänen tyttärensä sanoi: + +»— että sinun pitääkin erota minusta —. Etkö sinä voi tulla tänne ja +jäädä meidän luoksemme Gunnarsbyhyn? Brynhildillä ja Lucialla on omat +käskyläisensä ja palvelusneitonsa; kyllä kai he suovat minun pitävän +yhden miehen hoitamassa hevostani ja palvelemassa minua —» + +»Herra varjelkoon, Cecilia!» — vanhus nauroi. — »Etkö sinä keksisi +ketään, joka vielä kehnommin sopisi Gunnarsbyn rouvan ritariksi.» + +Olav ei voinut olla sille ajatukselle nauramatta. Tore oli omituisen +näköinen, sillä hänen yläruumiinsa oli tavallista paksumpi, mutta hänen +jalkansa olivat lyhyet ja käyrät, hänen päänsä oli pyöreä kuin pallo, +jonka ympärillä riippui pitkä, karkea ja harmaa tukka, hänen kasvonsa +olivat täynnä pieniä ryppyjä, ne olivat lihavahkot ja punaiset, ja +silmät olivat värittömät kuin keitetyn kalan silmät. Hän oli vahva kuin +jättiläinen ja piti itsekin raskaasta työstä, oli harvasanainen ja +luotettava; kukaan ei voinut sanoa häntä käytökseltään epäkohteliaaksi, +mutta hän oli luonnollinen eikä ollut milloinkaan oppinut sitä +pehmeyttä, johon Gunnarsbyn palvelijoitten oli opittava — ja hän oli +kuusissakymmenissä. + +»Minä olisin sinulle oikein hyvä!» Cecilia rukoili. + +»Sinä olet hyvä kuin kulta, sen minä tiedän. Mutta minä olen palvellut +isääsi yli kaksikymmentä vuotta, ja totta puhuakseni, Olavin olisi +vaikeata tulla Hestvikenissä ilman minua toimeen — vaikeampi kuin mitä +hän itse tai joku muu ymmärtääkään —» + +»Minunkin on hyvin vaikea olla ilman sinua. Minulla ei ole ollut ketään +niin uskollista ystävää kuin sinä siitä asti, jolloin olin niin pieni, +että sinä annoit minun ratsastaa olkapäilläsi —» + +»Kunhan minä tulen niin vanhaksi, etten kelpaa muuhun», vanha Tore +virkkoi nauraen, »tulen minä sinun luoksesi lasten hoitajaksi, Cecilia +—» + +»Niin, lupaatko sinä sen ihan varmasti?» + +Olav meni sisään. Cecilia istui vanhan rengin sylissä, toinen käsi +hänen kaulallaan; hän katsoi miehen rumiin kasvoihin, ihan niinkuin +lapsi jotakin pyytäessään. + +Olav nyökäytti molemmille: + +»Sinä olet ikävissäsi, kun sinun on erottava Toresta, näen mä?» + +Cecilia oli noussut yhtäkkiä ja nyt hänen kasvonsa olivat yhtä +rauhalliset ja totiset kuin tavallisesti. + +»Minä olen kysynyt Torelta, isä, eikö hän muuttaa meidän luoksemme +Gunnarsbyhyn.» + +»Ei ole sanottu, Cecilia, että hän viihtyisi täällä — vanhojen ihmisten +on vaikea tottua uusiin oloihin.» Tore myönnytteli isännän puheisiin. + + * * * * * + +Morsiussaaton oli itään päin mentäessä kuljettava parhaita teitä, +mutta kotimatkalla Olav ja jotkut vieraista, joilla oli kiire kotiin, +oikaisivat samaa metsätietä, jota hän oli kulkenut viime kerralla +Gunnarsbystä palatessaan. + +He levähtivät samalla karjamajalla kuin silloinkin. Ja muitten +levätessä Olav pujahti heidän joukostaan ja laskeutui joen rantaa +myöten. + +Aurinko paistoi ja kaikki oli kuten edelliselläkin kerralla — horsmat +olivat kuihtuneet ja värittömät; siemenet irtaantuivat niistä ja +lentelivät ilmassa hopeauntuvan tavoin. Olav seisoi hetken tunturin +vieremään tuijottaen, mutta hän ei nähnyt tänään mitään ihmeellistä. + +Hänen mieleensä johtui ensimmäisen kerran, että se kenties olikin +harhakuva — tai jokin muu: »A negotio perambulante in tenebris, ab +incursu et daemonio meridiano.» Sitä luetaan iltarukouksessa sitä +vastaan, joka pimeässä vaeltaa, ja pahojen henkien hyökkäystä vastaan +keskipäivän aikaan. Ja hän oli tuntenut itse usein, että auringon +kilottaessa oikein kuumana päiväsydämen hiljaisena hetkenä on sellaista +liikkeellä, jota ei näe —. + +Tai jos se oli ollut Ingunn, mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään +muuta — tahtonut vain varoittaa häntä pitämään huolta, ennenkuin antoi +pois heidän ainoan lapsensa. + +Sitten Olav karkoitti sen mielestään. Hän tahtoi uskoa, niinkuin ensin +uskoi. + +Olav sai kuulla kirkonkylässä, että Hestvikenissä oli ollut tuli irti. +Suuri, vanha idänpuoleinen latoja heinäsuovat olivat palaneet. + +Metsä oli alkanut palaa lahden pohjoispuolella — kalastajat olivat +sytyttäneet nuotion Härkätunturilla — ja sitten se oli tarttunut +kanervikkoon, ja petäjikkö paloi, mutta tuli pysähtyi siellä olevaan +rotkoon, jossa kasvaa lehmuksia ja pähkinäpensaita. Mutta pohjatuuli +oli puhaltanut vähän aikaa ja kipinöitä oli lennellyt ladon edessä +oleviin heinäpieleksiin; silloin menivät sekä heinät että lato — talon +rakennuksetkin mäen alla olivat olleet vähän aikaa vaarassa. + +On ihmeellistä, miten lahdelle päin näyttää epäsiistiltä, Olav ajatteli +seuraavana päivänä ollessaan ulkona ja katsellessaan Härkätunturia +kohti — mustiksi ja punaisiksi kärventyneitä puita, jotka törröttivät +tai olivat kaadetut palaneelle sammalelle. Hiiliä ja nokea oli pitkin +lahden vartta. + +Lato oli ainoa talon rakennuksista, joka oli paikoillaan talon +suuruuden ajoista asti. Siksi Olav olikin pahoillaan sen menetettyään. +Ja tänä talvena olisi rehua hyvin vähän. + +Hänen oli nyt ajateltava uutta rakennusta ja hätärehun keräämistä. +Sitten tuli hylkeenpyynti- ja kalastusaika. Olavilla oli kädet täynnä +työtä sekä syksyksi että talveksi. Väki huomasi hänen panevan erikoista +huolta kaikkeen, niitä teki sinä talvena. Hän oli maininnut Torelle +jotakin siihen suuntaan, että miehet arvelivat hänen tulevana kesänä +aikovan lähteä jälleen ulkomaille ja että hän luultavasti tuumi Jørund +Kolbeininpojan muuttavan tänne vaimoineen. + +Olav viihtyi kotona paremmin kuin milloinkaan muina vuosina. Hän piti +yksinäisyydestä ja työn touhusta — sillä se oli hänestä kiireellistä +ennen päämäärään pääsyä. Hän alkoi pitää vieläpä Härkätunturin +palaneesta metsäkyljestäkin, totuttuaan siihen, varsinkin syysmyrskyn +puhdistettua sitä ja lumen langettua sille. Nyt näytti avoimemmalta. + + * * * * * + +Einar ja Valgard Bjørninpojat, Torhildin veljet, olivat tänä talvena +pohjoisessa Haugsvikissä. Olav oli usein toivonut saavansa tietoja +pojastaan Bjørnistä ja pojan äidistä. Hän lähetti nyt Toren matkaan — +tämä oli vanhastaan Einarin ja toisten veljien tuttu. + +Tore palasi kotiin ilmoittaen Bjørnin lähteneen viime keväänä kotoa, +hän halusi maailmalle onneaan koettamaan. Enot sanoivat hänen lähteneen +kotoa valmistuakseen rautasepäksi — hän oli lapsesta pitäen ollut +muita lapsia kätevämpi — hänen kerrottiin sanoneen menevänsä jonkun +dovrefjeldiläisen miehen luo, jonka äidin pitäisi olla jättiläisen +tytär — vaikka tuskinpa se oli totta — hän oli kuitenkin mainittavan +etevä seppä. Bjørn Olavinpoika aikoi pyrkiä hänen palvelukseensa. + +Torhild ja Ketil voivat hyvin, heillä oli kolme lasta, tytär ja sitten +kaksoiset: poika ja tytär. Ei, kyllä Bjørn oli eronnut sovinnossa +vanhemmistaan, ja äiti oli hankkinut hänelle satulan ja hevosen ja +kaikki varusteet matkaa varten, niin komeat heidän asemaansa nähden, +että ihmiset puhuivat hänen ylpeydestään. + +Olav ei vastannut paljonkaan Toren kertomukseen. Tähän poikaanhan +hänellä ei milloinkaan ollut oikeuksia. + + + + +XI. + + +Olav sai seuraavan kevään kuluessa uuden ladon pystyyn ja sai sen +kattoon heinänkorjuuksi. Hän oli väkineen niittämässä joen suussa +olevilla pelloilla — oli iltapäivä, vähän ennen Margretanmessua — +silloin eräs vieras mies tuli hänen luokseen heinärukojen väliin, +tervehti häntä ja sanoi: + +»Minulla on sinulle asiaa, Olav, ja se on sellaista, että minun on +sanottava se sinulle heti. Voitko tulla kanssani vähän tuonne syrjään, +niin saamme jutella kahden kesken?» + +Olav teki niin, ja päästyään vähän matkaa muista syrjään mies sanoi: + +»Minä tulen Gunnarsbystä. Tyttäresi on lapsivuoteessa ja kärsii mitä +kovimpia tuskia; olisi hyvä, jos voisit tulla hänen luokseen ja niin +nopeaan kuin paras hevosesi jaloistaan pääsee.» + +»Onko niin», Olav kysyi, »onko siinä heidän mielestään henki +kysymyksessä?» + +»Vaara on lähellä», toinen vastasi. + +Olav riensi takaisin niitylle, sai Ragnan ja Toren käsiinsä ja sanoi +heille, mistä oli kysymys. Hän käski Toren hakemaan Brunsveinin haasta +ja Ragnan varustamaan ruokaa; sitten hän meni vieraan luo ja pyysi +häntä kanssaan taloon. Heidän mennessään Olav kysyi äkkiä: + +»Mutta mies, niissä sinun hevosesi on?» + +»Minä olen tullut Gunnarsbystä jalan.» + +»Tullut jalan?» Olav katsoi vieraaseen epäillen. Tämä oli noin +kolmisenkymmenen ikäinen ja näytti tavalliselta palvelijalta. — +Olav ei muistanut nähneensä häntä ennen, mutta eihän se ollut ihme, +Gunnarsbyssä oli niin paljon ihmisiä; hän oli luotettavan näköinen. +»Onko Jørund lähettänyt sinut tänne tuomaan sellaisia uutisia, eikä +lähetä sinua ratsain?» + +»Totta puhuakseni, rypungilaiset eivät ole minua lähettäneet. Mutta +Cecilia auttoi minua kerran hädän hetkellä — silloin minä lupasin +Jumalalle ja pyhälle Halvardille maksavani sen hänelle, jos joskus +voisin sen tehdä. Minä arvelin nyt olevan sellaisen hetken — kunhan hän +saa nähdä sinut ja puhua kanssasi, ennenkuin kuolee —» + +Olav arveli keventyneimmin mielin, ettei tyttären laita mahtanut +sentään olla niin huono, koskei hänen miehensä eivätkä kälyt olleet +lähettäneet sanaa. Asiassa tuntui hänen mielestään sentään olevan +jotakin merkillistä, mutta oli miten oli, hän oli tyytyväinen +saadessaan tiedon tyttärensä sairaudesta ja hän aikoi heti ratsastaa +Gunnarsbyhyn. Hän ei kysellyt vieraalta — tämän nimi oli Finn — sen +enemmän, mutta taloon tultuaan hän käski pitämään vieraasta hyvää +huoltaja kunhan olisi levännyt, lainaamaan hänelle hevosen kotimatkaa +varten. + +Tunnin kuluttua Olav nousi hevosen selkään ja antoi Brunsveinin mennä +täyttä laukkaa — se oli hänen nopein juoksijansa, mutta hänellä ei +ollut tapana ratsastaa sillä itse, sillä se ei ollut niin komean +näköinen kuin Rode Roland, hänen oma ratsunsa. Skeidissokniin +saavuttuaan hän pysähtyi muutamiksi tunneiksi sukulaisiinsa Hestbaekiin +ja antoi Brunsveinin levätä, mutta Olav istui satulassa jo aikoja ennen +auringon nousua, ja päivemmällä hän saapui Gunnarsbyhyn. + +Mutta siellä hän sai heti kuulla Cecilian voivan hyvin; hän oli +synnyttänyt terveen ja kauniin lapsen; siitä oli jo puolitoista +vuorokautta. Ei, Lucia-rouva vastasi hänen kysymykseensä, Cecilian +synnytys ei ollut erittäin vaikea, ei hän sen suuremmassa +hengenvaarassa ollut kuin muutkaan nuoret vaimot. Olav huomasi heti +heidän ihmettelevän hänen tuloaan, eikä hän tällä kertaa ollut mikään +erittäin tervetullut Gunnarsbyhyn. Tässä piili alla jotakin — hän ei +käsittänyt mitä — ja jotta hän ei ilmiantaisi mainittua Finniä, hän +vastasi Lucialle, joka kysyi, mistä hän oli saanut tietää Cecilian +olevan sairaana, tavanneensa kotipitäjän kirkolla joitakin ihmisiä, +joilla oli täälläpäin sukulaisia; he sanoivat hänen tyttärensä, joka +viime kesänä naitiin Gunnarsbyhyn, odottavan lasta Margretanmessun +maissa. + +»Mutta eihän sitä odotettu ennen Marianmessua —.» Lucia tuli nyt +hämilleen, ikäänkuin hän olisi puhunut liikoja, ja toisetkin +olivat merkillisen näköisiä. Brynhild sanoi lapsirukan olleen koko +kantamisaikansa hyvin peloissaan; ehkäpä hän oli puhunut siitä ja +sanonut pelkäävänsä lapsen syntyvän ennen aikojaan —. + +Sehän oli tavatonta, että Cecilia pelkäisi, isä ajatteli. Mutta eihän +sellaista milloinkaan tiennyt naisista, ja nämähän olivat sellaisia +asioita, joita miehet eivät ymmärtäneet. Hänen tuli olla iloinen, +kun Cecilia voi hyvin, ja koska hän kerran oli tullut tänne, hän oli +myöskin mielissään saadessaan nähdä tyttärensä. + + * * * * * + +Luhdissa, jossa Cecilia makasi, oli melko pimeätä Lucian viedessä sinne +Olavin illalla. Jørundkin oli läsnä. Olav tuli iloiseksi nähdessään +Cecilian ilostuvan hänen tulostaan; hän sanoi kaiken olevan nyt hyvin +ja että hänellä oli kaikin tavoin hyvä olla. Huone, johon hänet oli +pantu, oli suuri ja komeasti sisustettu, ja se oli täynnä vaimoja ja +apulaisneitoja, jotka häärivät hänen ja lapsen ympärillä. + +Jørund puhui vaimolleen hyvin hellästi ja näytti olevan ylenmäärin +iloinen siitä, että hänelläkin oli poika. Ja naiset ylistivät lasta +kovin. Olav otti sen syliinsä, kun se hänelle ojennettiin, ja katsoi +sitä — tämä poika tulisi siis kerran omistamaan Hestvikenin hänen +jälkeensä, jos Jumala salli sen elää — mutta vastasyntyneet olivat +hänen mielestään aina rumia nähtäviä, paitsi Cecilia, hän oli ollut +kaunis ensimmäisestä elinpäivästään lähtien. + +Olav istui seuraavana päivänä jälleen tyttärensä luona, he juttelivat +enimmäkseen kotipuolen tutuista. Cecilia puhui hyvin vähän siitä, +miten hän viihtyi täällä uudessa kodissaan — paitsi että täällähän oli +niin paljon levottomampaa kuin kotona lahdella — ja gunnarsbyläiset +kävivät hyvin paljon kesteissä ja sen sellaisissa — se oli viimein +kyllästyttänyt häntä; mutta nythän hän tulisi olemaan paljon enemmän +kotona, kun hänellä oli rintalapsi. + +»Niin, niin», isä virkkoi, »mutta tuollainen poikahan kasvaa nopeasti, +ja sitten sinä olet jälleen vapaa.» + +»En minä sitä tarkoittanut», hän vastasi nopeasti. »Minä olen tietysti +tullut sinuun, isä — minusta on hauskempi olla siellä, missä ei ole +sellaista ihmistungosta.» + +Viimeiset sanat olivat isän mielestä ivallisesti sanotut, hän yritti +oikaista tytärtään, pyytää häntä nauttimaan nuoruudestaan niin kauan +kuin sitä riittää. + +Samassa tuli joku apulaisnaisista tuoden lapsen äidin rinnoille. +Cecilialla oli yllään vain pieni nuttu, joka peitti rinnan ja +käsivarret; naisen nostaessa imettäjää korkeammalle pielusten varaan +isä näki vilaukselta hänen ruumistaan vyötäisten kohdalta, ja hän +näki Cecilian kupeitten olevan sinisen ja ruskean kirjavat. Aurinko +paistoi samalla vuoteeseen — ilma oli vaihteleva, ja Olav huomasi hänen +kasvoissaankin olevan lyönnin jälkiä. + +»Oletko sinä loukkaantunut?» isä kysyi vieraan naisen mentyä. + +»Olen, minä kaaduin ja loukkaannuin», Cecilia vastasi. + +»Sen vuoksi tämä tulikin ennen aikojaan.» + +Olavin mielestä oli hyvä, että se oli aiheutunut sellaisesta +tapaturmasta — hän oli pelännyt Cecilian perineen äitinsä heikkouden; +ja Cecilia oli varmaan pelännyt tämän lankeamisen tuottavan vaaraa. + +»Silloinko sinä tulit ajatelleeksi lähettää Finnin hakemaan minua?» + +Cecilia vaikeni vähän aikaa, aivan kuin hän olisi miettinyt: + +»En minä häntä pyytänyt lähtemään —. Mutta ehkäpä hän oli mielestään +minulle kiitollisuuden velassa —. Ehkä hän tuumi näin voivansa sen +suorittaa — kuultuaan minun kaatuneen ja loukkaantuneen —» + +»Onkohan hän mahtanut palata jo», Olav virkkoi, »— tiedätkö sinä siitä +mitään? Hänen piti lainata meiltä hevonen, minä voisin viedä sen +mennessäni.» + +»Kyllä Finn toimittaa hevosen sinulle takaisin. Mutta totta puhuakseni, +minä en usko hänen enää palaavan tänne Gunnarsbyhyn. He ovat täällä +ankarampia palvelijoilleen kuin mihin me olemme tottuneet, ja koska +Finn on lähtenyt täältä lupaa kysymättä —» + +»Onko hän tehnyt niin?» + +Cecilia nyökäytti. »Minä haluaisin tietää, minne hän nyt joutuu», hän +sanoi sitten. »Hän on ollut minulle uskollinen.» + +»Tahtoisitko sinä», Olav kysyi, »minun ottavan hänet luokseni +Hestvikeniin?» + +Cecilia makasi vähän aikaa katsellen lasta rinnoillaan. + +»Ei, sitä minä en tahdo», hän virkkoi sitten jyrkällä äänellään. + + * * * * * + +Poika kastettiin seuraavana päivänä ja Olav aikoi lähteä sen jälkeisenä +päivänä kotiin. Mutta illalla toivottaessaan tyttärelleen hyvää yötä +hän tuli jääneeksi tämän kanssa hetkeksi kahden kesken. Silloin hän +rohkaisi mielensä ja kysyi: + +»Sanopa nyt minulle, Cecilia, meidän ollessa näin kahden kesken — onko +sinulla mitään sydämelläsi, jota sinä tahtoisit sanoa minulle?» + +»Ei minulla ole mitään», nuori vaimo vastasi lujasti. Huomatessaan +isänsä pettyneen hän ojensi kätensä: »Mutta joka tapauksessa minä olen +iloinen sinun tulostasi, isä!» + +Olav läksi seuraavana päivänä kotimatkalle. Häneltä oli jäänyt jo +itse kylä taakseen ja hän ratsasti pienen joen viertä myöten; joen +kahden puolen oli pieniä taloja vihreine nurmikkoineen. Hän ratsasti +ajatuksiinsa vaipuneena, kun hevonen yhtäkkiä säpsähti — eräs mies +nousi ratsastuspolun vierestä pensaikosta. Se oli Finn. + +He tervehtivät. Mutta kun mies ei virkkanut mitään, täytyi Olavin alkaa +—: + +»Siellä ei käynytkään niin hullusti, kuin mitä sinä ennustit, +ystäväni», hän sanoi ystävällisesti. »Tyttäreni voi nyt hyvin, ja me +kastoimme eilen Kolbein Jørundinpojan.» + +»Minä olen kuullut siitä.» + +»Oletko sinä matkalla Gunnarsbyhyn?» Olav kysyi. + +»En, minä aion etelää kohti», mies vastasi. Hän oli ollut joidenkin +tuttaviensa luona eräässä pikkutalossa joen toisella puolen. + +Olav tuli ajatelleeksi, että voi sanoa juuri tämän Finnin tuoneen +hänelle sanan tyttärenpojan syntymästä. Hän sanoi sen ja kiitti. +Hänellä oli ollut muassaan kymmenen Englannin floriinia, jotka hänellä +oli Englannin-matkan jäljiltä — säästetty sopivaksi uhrilahjaksi, jos +sattuu tarvitsemaan. Nyt hän antoi Finnille ne kaksi, mitä hänellä +vielä oli jäljellä. + +Mies otti ne vastaan vähän epäillen. Sitten hän seisoi katsoen Olaviin, +ja Olav katseli satulastaan häneen. Kumpikaan ei puhunut. Vihdoin Olav +virkkoi, että hänen täytynee jatkaa matkaa; »Ehkäpä meillä on sama tie?» + +Niin onkin, mies arveli. Olav antoi Brunsveinin kulkea käymäjalkaa, ja +Finn asteli vieressä, eikä kuulunut muuta kuin puron solinaa mättäitten +lomitse ja hevosenkengän kalahdus sen kiveen sattuessa, kesätuulen +huminaa kuusen latvoissa. Aurinko paistoi ja loisti lehdillä ja +neulasilla — ja molemmat miehet astelivat ääneti. + +Olav kysäisi kerran, oliko Finn saanut hevosta lahdelta lainaksi, ja +Finn vastasi kieltäen, hän käveli mieluimmin. Olav kysyi vähän ajan +kuluttua, oliko Finn kotoisin näiltä seuduin, ja Finn vastasi kieltäen, +hän oli Raumariken Nesistä. Siihen keskustelu päättyi. + +Kuljettuaan siten tunnin verran Finn sanoi, että hän erkanisi tästä — +hän viittasi polulle, joka vei pienen kukkulan poikki. Silloin Olav +kiitti seurasta ja Finn vastasi: kiitos itsellesi, ja hän hävisi +metsään. + +Olav katui sitten, ettei ollut ottanut jostakin sen tarkempaa selkoa. +Mutta hän ei ollut saanut kysytyksi tyttärensä palvelijalta —. Ja hän +ratsasti rivakasti eteenpäin. + + * * * * * + +Olavin oli täytynyt luvata poiketa Hestbaekiin kotimatkallakin. Eikä +hän heti päässyt sieltä pois lähtemäänkään — siitä onkin kuusi vuotta, +kun hän viimeksi oli täällä sukulaisissaan käynyt, Arne sanoi, »ja +taitaapa kulua jälleen kuusi vuotta, ennenkuin tulet takaisin, ‒ ja +silloin minä olen mullan alla.» + +Arne Torgilsinpoika oli jo ainakin kahdeksankymmenen talven ikäinen, +mutta ei vielä lainkaan raihnainen. Hän muistutti isäänsä Torgils +Likapartaa, joka olisi ollut tällainen, ellei olisi ollut järjiltään; +Arne oli pienenläntä, mutta solakka ja kaunis; tukka ja parta olivat +valkoiset kuin niittyvilla ja kaiken valkoisen keskeltä loistivat hänen +punaiset poskensa ja merensiniset silmänsä. Torgunn, hänen nuorin +tyttärensä, hoiti taloa poikineen; hän oli ollut leskenä jo monta +vuotta. + +Arne murisi kuullessaan Cecilian saaneen pojan. + +»Käy samoin kuin täälläkin — yksi tyttärenpoika vain joka tulee sinun +jälkeesi Hestvikeniin! Minulle Jumala ei suonut poikia, vaikka rukoilin +ja lupasin — sinulla oli yksi ja hänestä tuli paljasjalkamunkki. Etkö +sinä, Olav, joka olet niin rikas ja olet aina ollut pappien ystävä, +olisi voinut lähettää Roomasta hakemaan erikoisvapautta — sinä olisit +silloin voinut mennä Torgunnin kanssa naimisiin ja vienyt silloin +Fivlunge-suvun takaisin vanhoille asuinsijoillemme?» + +»Mikset sinä keksinyt tätä ennen, serkku», Olav virkkoi nauraen, +»ennenkuin Torgunn ja minä tulimme vanhoiksi!» + + * * * * * + +Olavin täytyi jäädä Hestbaekiin kolmanneksi päiväksi; hän ratsasti +Hestvikeniin auringonlaskun aikana. Taivas oli täynnä pilviä, jotka +hohtivat ja rusoittivat ja kuvastuivat punaisina ja kultaisina +vuonon pintaan — laskeva aurinko heitti matalalta vinoja säteitään +ja pitkät varjot liikkuivat levottomina pelloilla, niin ettei Olav +nähnyt selvästi, kuka tuli häntä kohti sarkojen välissä, mutta vieraan +pitkässä ja hartiakkaassa varressa oli sekä tuttua että vierasta, +ja puvussa oli sellaista herraskaisuutta, jota näillä seuduilla ei +tavattu. Vieraan rinnalla asteli harvinaisen suuri pukki, jolla oli +mahtavat sarvet. + +Silloin Olav huomasi tulijan Eirikiksi — Eirik tuli häntä kohti +kaksivärisessä nutussa, toinen puoli oli punainen, toinen keltainen, +niin lyhyessä ja ahtaassa, että se oli Olavin mielestä sopimaton, +hänellä oli nahkavyö vyöllään, siinä pitkä tikari, puukko ja laukku. +Pitkä, kihara tukka ei ollut vielä oikein kasvanut, vaan tonsuuri +paistoi sen lävitse. Olav ei päässyt irti ensi vaikutelmastaan, että +siinä oli jotakin paholaismaista vielä silloinkin, kun hän tunsi pukin, +se oli heidän vanha pukkinsa. + +Olav pysäytti hevosensa. Eirik juoksi viimeiset askelet, laski kätensä +isänsä satulan nupille ja kysyi: + +»Isä, onko hän kuollut?» + +»Ceciliako? Ei, hän voi hyvin.» He katselivat toisiaan ääneti, Eirik +punastuen ja yhä hämmentyneemmin. Mutta ei auttanut, hänen täytyi alkaa: + +»Minä olen tullut kotiin, isä», hän virkkoi rukoilevasti. + +»Kuten näet.» + +»Minä näen.» Olav nykäisi ohjaksista, niin että Eirikin täytyi väistyä, +mutta hän kulki isän hevosen rinnalla taloa kohti. + +Olav laskeutui pihalla hevosen selästä, vastasi Toren ja Ragnan +kysymyksiin Ceciliasta. Sitten hän kääntyi tuvan ovea kohti, jossa +Eirik seisoi odottamassa. Poika seurasi isäänsä sisään. Olav riisui +vaippansa, laski pois aseensa ja kääntyi sitten vasta Eirikin puoleen: + +»Mistä sinä tulet?» + +»Tottahan sinä sen tiedät», Eirik vastasi hiljaa. »Minä läksin kotoa +— luostarista, minä tarkoitan — eilisaamuna — sain veneen lainaksi +Galfridilta —» + +»Joko sinä kyllästyit luostarielämään. Tai — ovatko veljet lähettäneet +sinut pois? Oletko sinä tehnyt pahojasi, niin etteivät he enää +huolineet sinusta?» Olav kysyi ankarasti. + +Eirik oli käynyt vallan tummanpunaiseksi kasvoiltaan; niillä kävi +aivan kuin tuskan väristys. Mutta hän vastasi hyvin nöyrästi: + +»Minä en veljesten mielestä sovi siihen elämään. Sinähän tiedät, isä +— sen vuoksihan minulla oli koevuoteni — kaksi kuukautta sitten se +loppui. Minä luovuin vastahakoisesti veljistäni; minä sain jäädä sinne +vielä joksikin ajaksi. Mutta sitten he sanoivat minulle luulevansa, +etten minä ole munkiksi sopiva — minä voisin palvella paremmin Jumalaa +maailmassa —» + +»Sinä eläisit maailmassa ääni oli jäätävän ivallinen, sinua! ja +palvelisit Jumalaa?» + +»Silloin ne veljet eivät tunne sinua!» + +Hän huomasi pojan ikäänkuin painuvan kokoon. Mutta sitten Eirik vastasi +nöyrästi: + +»Ei, isä — veljeni tuntevat minut kaikkein parhaiten — veljeni Einar ja +gardiani —. Minä en unohda, mitä he ovat minulle opettaneet. Älä luule +minun tulleen kotiin jatkaakseni jälleen — huonoa elämääni. Minä — minä +— he ovat ottaneet minut veljekseen — ab extra veljekseen. Sinähän +tiedät sen itse parhaiten, mies voi elää maailmassa ja sentään muistaa +Vapahtajaansa ja palvella häntä.» + +Olav seisoi hiljaa katsoen nuorukaiseen: + +»Mikä tuo on — miltä sinä näytät?». + +Eirik punastui jälleen, nyki ja veti naurettavan koreata nuttuaan, joka +oli hänelle sekä liian pieni että liian lyhyt joka suhteessa ja joka +suuntaan: + +»Minä sain sen luostarista», hän sanoi rukoilevasti. »Ne olivat saaneet +sen lahjaksi — ja niin he kaikki yhdessä päättivät antaa sen minulle +— silloin minun ei tarvinnut tehdä kaupungilla velkaa vaatteita +ostaakseni kotimatkaa varten.» + +»Vai niin.» + +Ragna toi ruoan, ja väki seurasi häntä syömään. Olav jutteli heidän +kanssaan, mutta Eirikille hän ei puhunut mitään, tuskin vilkaisi häneen. + +Syönnin jälkeen Olav antoi tuoda sisään olutta ja simaa — käski +palvelusväkensä juoda Kolbein Jørundin onneksi. Eirik otti maljan, joi +sisarensa pojan onneksi ja lähetti sen eteenpäin. Mutta seuraavalla +kerralla sarven tultua hänen kohdalleen hän antoi sen kulkea ohitseen +ja vähän ajan kuluttua hän pujahti hiljaa ovesta ulos. + +»Hän aikoo varmaankin rukoilla», Ragna virkkoi liikutettuna — »hän +rukoili määrätyt päivärukouksensa ja hänellä oli rukousnauha nuttunsa +alla.» + +Olavissa heräsi entistä suurempi halveksunta ja viha sen kuultuaan. + + + + +XII. + + +Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin +palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo +täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä +vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi +toverinaan. + +Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita +Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin +selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa. +Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään +myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he +olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä +Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä +Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia +harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän +suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos +hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen +alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan. + +Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös +luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut +epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime +Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten +parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian +sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —. + +Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan +tulevan hyvin onnettomaksi. + +»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi, +»että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen +mukaan.» + +Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat +sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja +Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän +oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä +häntä sille tielle. + +»Ei ole ensinkään varma minun naimisiin menoni», hän sanoi sitten. + +»Vai ei? Oletko sinä aikonut jatkaa vanhaa huonoa elämääsi?» + +Eirik tuli hohtavan punaiseksi. Mutta hän vastasi tyynesti ja +rauhallisesti: + +»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme +kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut +jalkavaimoa.» + +»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin +vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai +pelipaikoissa —» + +Eirik jatkoi yhä tyynesti: + +»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista. +Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä +tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja +rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?» + +»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, — +miten kauan tämä päähänpisto kestää.» + +»Sinun ei pitäisi sanoa niin!» Eirik nousi ja riensi ulos. + +Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti +muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää +vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä +nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän +olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei +mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea +Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle +ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat +hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä +suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän +joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan +yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä +Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian +Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille +rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana +mennä rukoilemaan. + +Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen +luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa +katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja +kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista +ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset +pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä +paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai +toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille. +Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista +tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän +silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut +ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut +talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum. + +Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa +vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut +raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet +kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin +vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen +sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut +Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta +ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut +Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan. +Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi +sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki +muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat +häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia +Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas +poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa. +Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa +parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei +voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen +kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei +Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä +ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti +Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa +poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja +poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa. +Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään +yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan +karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän +paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa +olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle +epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa +puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön +nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun +häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä +huonoa tuulta. + +Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan +tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois +mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset +kauan pysyneetkään pois mielestä. + +Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös +minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi +lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä +asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan +törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä +nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle +itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita +teitä kuin munkkielämän kautta, niin —. + +»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen +kimppuun?» Olav kysyi. + +Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski +oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän +vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän +otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa. +Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään +ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska +hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti, +haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä +itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja +iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli +tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta +anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta; +ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen +sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon. + +Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei, +hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa, +kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut +koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin, +niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana. + +Eirikin isä hymyili epäillen. + +Silloin gardiani sanoi vihdoin — Eirikhän oli tullut tänne, koska hän +luuli olevansa kutsuttu papiksi. Mutta koska siinä kerran oli este — + +»Este?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Kuka niin on sanonut, isä, että +olisi olemassa este?» + +»Pyhän kirkon laki on sellainen. Ei kukaan ruumiiltaan tai jäseniltään +viallinen voi palvella alttarilla. Niin ettei Eirik voi viallisella +kädellään —» + +Olav vaikeni. Hän ei ollut muistanut että Eirikiltä puuttui vasemman +käden pikkusormesta kaksi niveltä. Hän oli heti ajatellut Eirikin +syntyperää. + +Gardiani jatkoi nopeasti ja varmasti: Eirik oli pyrkinyt heidän +veljeskuntaansa, koska hän oli luullut Jumalan valinneen hänet papiksi. +Mutta koska Jumala ei milloinkaan anna ihmisille tehtävää, jota hän +ei voisi täyttää, oli siis selvää, että Eirik Olavinpoika oli tässä +erehtynyt. Mutta silloin saikin asia toisen luonteen. Koevuotensa +loppuajan Eirik oli pyrkinyt selvyyteen, oliko hän sopiva palvelemaan +Jumalaa maallikkoveljenä, mutta he olivat lopulta tulleet siihen +tulokseen, ettei niin ollut —. + +Olav sai luvan tyytyä siihen. Veljet eivät puhune mitään saamistaan +lahjoista Eirikin tullessa heidän luokseen, mutta eivät myöskään mitään +niistä, mitä heille luvattiin myöhemmin. Niin että näitä asioita ei +kosketeltu ensinkään. + +Mutta Olav Auduninpoika erosi minoriiteistä melko viilein mielin. +Ja senjälkeen hän puhui näistä munkeista aina vastenmielisesti. Ja +koska häntä muuten pidettiin hurskaana miehenä, joka suosi munkkeja +ja pappeja, niin ettei edes sira Hallbjørn Erlinginpojasta ja hänestä +tullut vihamiehiä, arvelivat ihmiset hänellä olevan täyden syyn +valittaa paljasjalkamunkkien käytöstä tässä asiassa. + + * * * * * + +Totta on, että Eirikin päätöstä ensimmäisenä järkytti tieto siitä, +ettei hänestä voisikaan tulla pappia. + +Hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä niin palavalla innolla, että +noviisimestarin, veli Einarin, täytyi pikemminkin häntä pidättää. +Moni munkeista tapasi jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen rukoilemaan +seuraavaan saarnaan asti. Eirik tahtoi heti saada jäädä joka aamu, ja +veli Einarin täytyi pakottaa hänet palaamaan dormitorioon ja käymään +levolle. + +Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu +oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin +matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille +hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään, +puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään +uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa +valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet +pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä +kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa. + +Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan +jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden +kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen +puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen +valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja +alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin +valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko +jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta — +ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua +ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan. + +Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua: +hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana +messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä +silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista +sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian +edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään. +Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa, +ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän +sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä +tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut: +»Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45. +Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu +kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä +sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän +ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin +rikkautta. + +Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen +kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja, +joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen +mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä +tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että +hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta +siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin. + +Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui +Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna +kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään: +se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat +täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa +ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi +Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän +oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he +uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu +on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli +se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta +Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä +kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli +tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat +rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset +olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan +Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä. +Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut +kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen +pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta +tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja +murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys, +ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin +vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo +rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja +Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja +lyömään ja surmaamaan Jumalaa. + +— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan +sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas +vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi +vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä. + +Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma +auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään, +mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni +rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen +suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta +tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli +tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin +hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen +nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän +alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen +harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut +päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava +tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen +pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan +lihaansa. + +Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi +vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan, +ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta +ensin hänen kanssaan. + +Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin +asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva — +konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä +laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja +etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot. +Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat +veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein +Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja +veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina +oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki +kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa +perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja +latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän +takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä. + +Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne, +mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin +hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären +kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut +kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli +ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin +että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että +sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten +eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja +kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli +Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen +tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen, +niin ettei hänestä voi tulla pappia.» + +Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla +kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään, +hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään +ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta. +Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin +hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän +täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit, +jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt +niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän +saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä, +Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta +kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä +maallikko-veljeskunnaksi. + +Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten +enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten +alkoi syksy lähestyä. + +Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret +olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti +valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa +sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä. +Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään +dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja +kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin; +kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen +käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi. + +Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän +pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä +häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru +tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja +veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla +laivassa vallitsi pilkkopimeys. + +Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa +jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän +makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan +pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon, +hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn — +eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy +hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira +Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta +pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin, +olisi veripilkkuja täynnä —. + +Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen +hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat +eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin +ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio +kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut. + +Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi +sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän +kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä +tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän +täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan, +katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen, +näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa +voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki +asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit +sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan +— kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan +ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä, +tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta +läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla +— ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi +puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat +yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse +— kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten +kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se +muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja +Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista +näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja, +jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen. + +Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli +itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi, +ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista +joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen. + +Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt +lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi +ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi +— ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua +pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni +vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja +syyhyttää vallan sietämättömästi. + +Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti +rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli +ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt +kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja +lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa +päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen +kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn +silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja +kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli +varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa +heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä. +Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin +myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän +oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin +nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka, +että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman +kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja +joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä +ihoa —. + +Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan +sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin +— seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella +jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä +nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että +he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama +uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan +tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —. + +Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja +sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua, +valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä +pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla +vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan +mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin +ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki +ilman jälleen lämpimäksi. + +Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen +tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen +luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset +ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä +tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin, +ettei hän voinut sitä tehdä! + +Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli. +Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin +sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan +odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain +rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen. + +Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän +rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota +nyt anon! Lähetä minut kotiin —!» + +Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta +viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa +siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän +vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan +takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista. + +Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan +hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei +missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla +rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut +huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän +makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja +vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen +silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut: +Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi +lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta +seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen +kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla +raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin +valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia. + +— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki, +useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella +valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden +syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella +rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu +ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina. +Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat +rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät +ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain +laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen +aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin +paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan. + +Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että +ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää +sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä, +jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he +olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut +sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia — +olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai +ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta +tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi +kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. — +Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän +kerran saa Hestvikenin. + +Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan. +Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana — +jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt +veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli +oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin +hidasjärkinen. + + * * * * * + +Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik +Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä +epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan +ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa +taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain +päähänpisto. + +Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet +luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari +oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja, +jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet +saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja +hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen +kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut +mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin +sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin +ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse +Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti +sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen +kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi +riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät +he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin; +noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta +tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut, +miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. — +Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi +kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli +virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri +virhe. + +Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin +tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia +veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli +onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua +— aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli +pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut +kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa. +Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies +oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton +henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli +sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja +tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen +levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse +ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä +kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan +järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä +talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki +saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on +lupauksensa antanut. + + * * * * * + +Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta +myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton, +sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän +miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä +molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä +odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin +noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa. + +Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä +joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä — +hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä +talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain +oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan +puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän +nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona +konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti. + +Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin, +tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään +mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän +oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään +ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi +kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa +jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen +tien. + +Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla +hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab +extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli +mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista +ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta +halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse +yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä. + +Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana — +merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla +lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä — +Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa. + + * * * * * + +Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta +olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä +voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään +kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli +valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan +ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie, +ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen +tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea. + +Talvi kului siten hänen osoittamatta vähintäkään taipumusta laimeuteen. + +Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä +Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui +juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa, +alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi, +että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan. + +Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa +makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen +allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik +makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja +laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon +iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli +lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman +vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa +hänen ääressä Eirik avasi silmänsä. + +»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei +epäystävällisesti — hän hymyili. + +Eirikin silmäluomet sulkeutuivat jälleen. + +Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut +hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja +siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä +asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa +kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin, +mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin +naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa. + +Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä +olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan +nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän +toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle. + +Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut +säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta +kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi +tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai +siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli +Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo +ennen Valkosunnuntaita. + +Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan +olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset; +ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt +niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon +väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa +tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai +päivemmällä kuulla: + +»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme +nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten +olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa, +kuin miksi sinä olet tullut.» + +Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav +sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut +vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä. + + + + +XIII. + + +Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui +toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja +vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi: + +»Etkö sinä puhuisi nyt veljellesi siitä, mistä me olemme jutelleet?» + +»Ei. Minähän olen sinulle sanonut, etten minä puhu.» + +Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa +jälkeen. + +Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui +multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin +helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta +hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi +seisomaan ja katselemaan häntä. + +»Mitä Jørund tahtoi sinun sanovan minulle?» + +»Koska sinä kerran sen kuulit» — Cecilia nosti kirkkaan, kylmän +katseensa — »kuulit sinä tietysti myöskin minun vastaukseni.» + +»Koskeeko se minun luostarista tuloani?» Eirik kysyi. »Onko se +vaikeuttanut sinun oloasi täällä Gunnarsbyssä?» + +»Ei — ei se ole ainoastaan sitä.» Hänen katseensa viipyi veljen +pitkässä, kauniissa olemuksessa. Eirik seisoi hänen edessään +aamuauringossa, joka hohti hänen kumartuneella, ruskeakiharaisella +päällään. Hän oli pukeutunut polviin ulottuvaan, tummanpunaiseen +takkiin, joka sopi hyvin hänen hartiakkaalle vartalolleen, hoikalla +miehustalla r hopeasolkinen nahkavyö. _Cecilia_ piti Eirikistä +tällaisenaan enemmän — hän oli ollut liikutettu nähdessään kauniin +vilkkaan veljensä paljasjalkamunkin nutussa, hän ei ollut milloinkaan +uskonut veljensä olevan aiotun siihen elämään »On vielä paljon muutakin +—» + +Eirik virkkoi: + +»Pelkkänä sisaren-osuutena Jørund saa Hestvikenistä enemmän kuin hänen +veljensä vaimoiltaan. Brynhildillä on neljä veljeä ja Lucian isä on +saanut maksaa kuninkaalle raskaita sakkoja siitä tyhmästä leikistä, +johon hän sekaantui herttuan ollessa Akershusin edustalla.» + +Cecilia nyökäytti: + +»Jørund tietää sen — ne tietävät sen kaikki. Mutta se ei tee Jørundille +elämää täällä sen helpommaksi — me olemme tässä suuriperheisessä +talossa kaikkein nuorimmat ja saamme taipua toisten tahtoon niin +pienessä kuin suuressakin.» + +»Onko kysymys Brynhild-rouvasta?» Eirik kysyi. + +»Brynhildistä minä pidän enin. Hän sanoo, mitä hän tarkoittaa —. Mutta +totta on, etteivät hän ja Jørund ole milloinkaan olleet ystäviä. Ja +Aake ja Lucia eivät pidä minusta.» + +Eirik katseli alas nuoreen äitiin. Hän oli huomannut täällä ollessaan, +ettei Jørundilla enemmän kuin Ceciliallakaan ollut helpot päivät. + +»Sano nyt sittenkin minulle, mitä Jørund pyysi sinua sanomaan», hän +pyysi. »Sano», hän toisti vielä, kun sisar punastui eikä tahtonut +vastata. + +Äkkiä, ikäänkuin kärsimättömästi, Cecilia laski jokeltelevan lapsen +maahan. Vuoden vanha poika kellahti nurin ja alkoi huutaa — silloin +Eirik nosti sen ylös ja otti syliinsä. + +»Niin, eipä kestä muuta kuin lähelle Klementinmessua — silloin minulla +on taas toinen samanlainen.» Cecilia henkäisi muutaman kerran syvään. +»Minä en voi sitä kieltää — minä antaisin hyvin paljon, jos pääsisin +synnyttämästä lasta kälyjeni käsiin — + +»— Vaikkapa sinusta tulisikin Hestvikenin omistaja — emmekö me voisi +asua siellä yhdessä? — Hän ja Aake eivät ole milloinkaan voineet +_sietää_ toisiaan. Sitä Jørund on toivonut meidän naimisiin menostamme +asti — hän pyysi minua, se tapahtui jo aivan ensimmäisinä öinä yhdessä +ollessamme — hän pyysi minua kysymään isältä, emmekö saisi muuttaa +hänen luokseen. Mutta jos hän kerran halusi sitä — asua mieluummin +isän kanssa, joka on niin jyrkkä ja jonka kanssa on niin vaikea +tulla toimeen, kuin omien veljiensä kanssa — niin tullee se vielä +helpommaksi, kun isä on kerran poissa ja sinä olet siellä isäntänä. +Olethan sinä ja hän olleet niin kauan parhaat ystävät —» + +»Haluatko sinä», Eirik kysyi, kun Cecilian täytyi pysähtyä ja vetää +henkeään, »minun puhuvan isälle — voisitteko te muuttaa meille jo +syksyllä?» + +»Haluan», Cecilia vastasi punastuen. + +Eirik ojensi hänelle lapsen, joka rimpuili takaisin äidilleen. Sitten +hän kääntyi ja meni hakemaan Jørundia. + +Ystävykset olivat koko aamupäivän takamailla — he kuljeskelivat ja +makailivat mäellä ja Jørund puhui puhumistaan. Hän vannoi, ettei hän +ollut ensinkään pahoillaan kuultuaan, ettei Eirikistä tullutkaan +munkkia; _hän_ oli kyllä muistanut, että koevuosi on koevuosi — +mutta Aake ja Steinar ja heidän vaimonsa olivat puhuneet sellaista, +mikä oli ärsyttänyt Ceciliaa — ja kyllähän Eirik tiesi hänen olevan +itsepäisen, joka ei milloinkaan taivu ajatellessaan toisin kuin muut —. +Ja sellainen hän olikin usein täällä ollessaan ja useimmiten hän kyllä +olikin oikeassa. Mutta heidän elämänsä _oli_ täällä sietämätöntä — +epäsopu hänen ja veljiensä välillä oli tullut kymmenen kertaa suuremmat +hänen naituaan Cecilian. Mutta jos he tulisivat Hestvikeniin hän oli +varma siitä, että hän sopisi Cecilian kanssa hyvin. Sitten hän alkoi +jutella Cecilian myötäjäisinä tuomasta pöytähopeasta — Aaken vaimo +oli saanut kuulla Oslossa kultaseppä Magnukselta Olavin näyttäneen +kihlajaisissa vanhoja; Olav oli sitten antanut ne uusia, mutta he +sanoivat Olavin sillä pettäneen tyttärensä miehen perintöön nähden, +— ja Cecilia oli antanut sanan sanasta —. Eirikin pää oli pyörällä +kuunnellessaan Jørundin valituksia heidän vihdoinkin kulkiessaan taloa +kohti. + + * * * * * + +Eirik oli kotiin ratsastaessaan aivan varma isän lupauksesta — +vaikka olisi vaikeakin saada vanhus myöntymään. Mutta hän ei ollut +ajatellutkaan sitä mahdollisuutta — Olav myöntyi heti. Niin Jørund ja +Cecilia muuttivat Hestvikeniin samana syksynä. He saivat naistentuvan +asuakseen. + +Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen +nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan +melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi +vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen +sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan +nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa +mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa +— vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne +Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen. + + * * * * * + +Eirik sanoi isälle eräänä päivänä: + +»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi? +Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.» + +»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti +vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan +häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan +asumaan.» + +Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa +vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla +kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä +säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin +aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut +sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä +milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja, +jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen +lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —. + +— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään +nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen, +vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he +tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —. + +Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt +mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia +työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin +ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei +ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli +merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten +mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän +loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä +saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin +venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan +tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja +nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle. +Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan — +mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se +loppui. + +Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli +naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa. + +Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin +Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä, +joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän +korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia +saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta — +hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten +kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin +eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä: + +»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi +rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!» + +»Minähän teen niin, tiedäthän sinä sen.» + +Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen +luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi +ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan +enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä +ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi, +ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin +väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta, +täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.» + +Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa +Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin +päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa +ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä +kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli +saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin +ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan +oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo — + +Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän oli +tapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämän +Hallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysi +Jørundia kanssaan. + +Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat +tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik +piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista, +joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen, +miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen +kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan +pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena +syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä. + +Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään +asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik +nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä +kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä +muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli +taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi +Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin. + +Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista +muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä. +Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen +kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät +Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut +hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi +istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti +jo omana talonaan. + +Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen +ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään +ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla +oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he +menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin +naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi +ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan, +he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että +hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli +toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä +uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina +ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä +syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja +joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan +pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta +yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni +polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois, +vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli +niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi +pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot +alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki +saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi +hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta, +huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen. +Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan, +hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän +piti huolen itsestään —. + +Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja +laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia. +Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja +hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien +heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi +vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat +hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä +Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin +ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne +samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat. + +Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa; +valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään +päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni +aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta +muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla +Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —. + +Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja +toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen, +sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli +jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän +sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä +hän ei ollut käynytkään. + +Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa +Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään +edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi +mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne +vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän +sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän +aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan. + +Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli +sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut +sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän +aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa. + +»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt, +miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —» + +Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka +olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä +ne puhumisesta paranisi —. + +Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet +ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään +talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen +retkistä. + +Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat +toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.» + +Jørund Rypa nousi: + +»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on +sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin +jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen, +ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo +lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt +lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —» + +Olav tuijotti tyttärensä mieheen, niin että Jørund meni vähän hämilleen: + +»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut +siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että +olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä +pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä +sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin +hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän +—» + +Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen +päin Jørund Rypan silmiä. + +»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en +enemmän enkä vähemmän!» + +Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja +hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua! + +Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa +sille ja polki sitä. + +»Ota pikarisi», Olav sanoi, niin että vävyn oli toteltava. + +Sitten Jørund läksi ulos. + +Eirik ja Olav seisoivat ääneti katsomatta toisiinsa. + +Sitten isä kysyi matalalla äänellä ja vihaisesti: + +»Entä sinä — olitko sinäkin pelaamassa —?» + +Eirik pudisti päätään. + +»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa +ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän +meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin +ulkopuolelle, olin siellä yötä.» + +»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä +sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli +mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun +lammas on ketun vartijana —» + +Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin, +isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa. + +Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää +Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse +tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt +ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada +Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua; +hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti +aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista. + +Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria +hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa +— Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko +asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia +onnettomuuksia —. + +Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa, +purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä +pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert +sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja +Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos. + +Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit +nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat +siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin. +Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa +rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset, +harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa +punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta +hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä, +jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan +suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien +muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa +pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat +muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin +pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla. + +Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen +vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää. +Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti. + +Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat +tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta +pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja +Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli +siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä +kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta +toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua. + +Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne +repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä +jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko +oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella +olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua +lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi, +hän oli valmis. + +Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista. +Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä +kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen, +tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti. + + + + +XIV. + + +Eirik pysytteli kesällä etupäässä Saltvikenissä. Tuntui niinkuin hän +olisi siirtänyt koko vanhaa kotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden tänne; +hän ei viihtynyt enää Hestvikenissä, ja kun hänen oli pakko olla siellä +muutamia päiviä, hän kaipasi jälleen uudistaloonsa ja ajatteli, mihin +hän siellä sitten ryhtyisi. + +Isä pisteli häntä siitä: + +»Minulla ei ole kohta sinusta sen enemmän hyötyä kuin vävystänikään.» + +»Niin, hänestä sinulla ei liene suurtakaan apua —» + +Olav nauroi harmissaan. + +Eirik yritti saada ulkohuonerakennukset siihen kuntoon, että täällä +voisi joku asua kymmenen naudan kanssa. Hänellä ei ollut muuta kuin ne +kaksi poikaa ja raajarikko apunaan, mutta kävihän se sentään. Olavilla +oli kesällä kaksi suolankeittäjää lahdella, ja he asuivat siellä. + +Vihdoin, kun Eirik oli jo päättänyt heinänteon, Olav tuli sinne eräänä +päivänä katsomaan suolavarastoja. Hän oli tyytymätön pihan kuntoon — +pelkkä rojukasa rakennusaineita ja lastuja — tuvassa oli sellaista +kuin saattoi odottaakin, missä viisi miestä ja avuton raajarikko asuu +ilman naisväen apua; hän murisi rumista, kuihtuneista risu-aidoista +aivan talon ympärillä — ja Eirikin hän tahtoi kotiin nyt heinän teon +ajaksi. Hän ei puhunut paljon mitään Eirikin kulkiessa hänen kanssaan +ja näytellessä, mitä hän oli tehnyt ja mitä vielä aikoi tehdä. Mutta +kulkiessaan venettä kohti Olav pysähtyi: + +»Sinä olet oikeassa, Eirik. Tästä talosta tulee paljon parempi kuin +luulinkaan. Minä näen nyt, että kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on hyvin +tehty.» + +Eirik punastui ilosta. Hän virkkoi naurahtaen: + +»Tiedätkö, isä kulta, että sinä nyt ensi kerran siitä lähtien, kun me +olemme toisemme tunteneet, myönnät minun olevan oikeassa?» + +Olav vastasi miettivästi: + +»Enpä tiedä. Myönnyinhän minä silloinkin, kun sinä halusit mennä +luostariin. — Paettuasi kotoa, koska sinun teki mielesi lähteä +maailmalle onneasi koettamaan — minä en jaksa muuta muistaa, kuin että +myönnyin silloinkin, vaikken minä pitänytkään siitä, että sinä läksit +luotani sillä tavalla. Ja jos sinä olisit puhunut minulle Bothildista — +ehken minä silloinkaan olisi kieltänyt —» + +Eirik vaikeni hämillään. Hän huomasi isän puhuvan totta — mutta hän +tiesi, ettei siinä sentään ollutkaan koko totuus —. + +»Oletko sinä jättänyt luostarin kokonaan mielestäsi?» + +Siihen ei ollut helppo vastata. Hän kaipasi siihen elämään tavallaan +aina — ja hän oli joskus ajatellut, että kunhan tämä Saltvikenin +talo kerran tulee kuntoon —. Jos hän saisi tehdä lupauksensa heti, +hän luulisi sen tekevänsä. Mutta hän tiesi, että hänen oli käytävä +noviisi-aikansa uudelleen, eikä hän jaksaisi pitää koko vuotta +koe-aikaa. + +»Sinä olet, poikani, epävakainen», Olav virkkoi matalalla äänellä +heidän laskeutuessaan rantaan, »ja luulenpa senkin ajan kerran +koittavan, jolloin sinä kyllästyt Saltvikeninkin hoitoon.» + +Eirik sylkäisi suustaan pureskelemansa katajanmarjat. Mutta sitten hän +hillitsi itsensä eikä vastannutkaan isälle. Epävakainen — isä Einarkin +oli sanonut niin. Se oli merkillistä — + +»Koska sinä et enää ajattele luostaria», Olav sanoi, »pitäisi sinun +mennä naimisiin.» + +Kun Eirik ei vastannut, Olav jatkoi: + +»Sinä olet jo kahdenkymmenen kahdeksan vuotias, Eirik; olisihan siihen +jo aika. Ja minä olen yli puolen vuosisadan — minun iässäni ei kukaan +mies tiedä, vaikka hän olisi seuraavana keväänä turpeen alla. — +Haluaisin tietää, miten Hestvikenin käy, kun minä olen poissa.» + +»Cecilialla on kaksi kaunista poikaa», Eirik virkkoi. + +»Puolen kolmatta, minä pelkään», Olav vastasi lyhyesti. »Niin, +kauniita lapsia, kuuluvat naiset sanovan. Mutta niillä on samanlaiset +hiirenkorvat — kuin isälläänkin.» + +Eirik kysyi: + +»Oletko sinä ajatellut jo jotakin —? Jonka kanssa minun pitäisi mennä +naimisiin, minä tarkoitan.» + +»Eikenin Bersellä on tytär—» + +»Gunhild? — Mutta Berse ja sinähän olette riidoissa?» + +»Ei niin pahoin, ettei meistä voisi tulla jälleen ystäviä.» — Olav +hymyili. »Jos hän voisi saada Hestvikenin pojan vävykseen, niin —» + +He eivät jutelleet enää Eirikin soutaessa kotiin kesäiltana. Vasta +sillan luo saavuttua isä virkkoi: + +»Eikö vanha Tore voisi olla talvea Saltvikenissä sen karjan kanssa, +jonka sinä haluat sinne ottaa?» + +»Tore? Voitko sinä sitten olla täällä ilman Torea?» + +»Paremmin kuin ilman sinua.» Olav pysähtyi. »Olla täällä Jørundin +kanssa on minusta vaikeaa —» Eirik huomasi, ettei isän ollut helppo +sanoa sitä. + +Eirik meni seuraavana päivänä aamiaisen aikana sisarensa luo. Cecilian +noustessa Eirik huomasi olevan, kuten isä oli sanonut. Hänestä +ei muuten huomannut mitään muuta, kuin että hän ikäänkuin taipui +vaikeammin — ja veljelle selvisi yht'äkkiä, ettei Ceciliassa tapahtunut +muuta muutosta, kuin että hän ei taipunut ja hänen selkänsä tuntui +jäykistyvän. + +Cecilia toi kannun ja pikarin ja asetti hänen eteensä; sitten hän +istuutui jälleen ompelemaan. Olut oli ollut sisällä; se oli niin +hapanta, että Eirik joi vain siksi, ettei loukkaisi sisartaan. + +Eirik ei oikein tiennyt, mistä hänen pitäisi Cecilian kanssa jutella. +Cecilia istui hyvin suorassa, pitäen ompelustaan korkealla aivan +kasvojensa edessä; kaunis, kalpea suu näytti jäykistyneen lujaksi, +suoraksi viivaksi, ja hänen poskensa olivat käyneet kuopille, niin että +suuret poskiluut ja hienopiirteinen leuka pistivät esiin. Hän huomasi +Cecilian kirkkaitten silmien himmentyneen, ne muistuttivat pieniä, +vaaleanharmaita rantakiviä. + +Kolbein, vanhin pojista, tulla taarutti pitäen jotakin kädessä — se +oli kaarnanpala — ja laski sen äidin helmaan. Cecilia sanoi kiitos, +totisena, mutta pudisti päätään tämän pyrkiessä syliin; hän ompeli +ahkerasti. + +Silloin lapsi otti kaarnanpalan pois ja vei sen Eirikille. Eirik nosti +pojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan, hän oli aina pitänyt lapsista. +Kolbein oli lihava ja kaunis — Eirik silitti hänen vaaleata, kosteata +lapsentukkaansa. Se oli totta, hänellä oli hiirenkorvat; Eirikiä +hämmästytti kuitenkin, kun lapsen oma äidinisä sanoi niin. Hän ei. +ollut tullut ajatelleeksi, että Jørundillakin oli — hänen tukkansa oli +aina niin leikattu, ettei sitä nähnyt. Sen piti olla merkki siitä, että +sukuun oli tullut orjan verta, sanoivat ihmiset —. + +Eirikin teki mieli kysyä Cecilialta Gunhild Bersentyttärestä — he +olivat samanikäiset — mutta ei vain saanut sitä tehdyksi. Hän oli +nähnyt Gunhildin kirkolla monta kertaa, mutta ei jaksanut oikein +muistaa, minkä näköinen hän oli — ei ruma eikä kauniskaan, ja +punatukkainen, mikäli hän muisti —. + +Hän toivoi sisaren ottavan lapsensa syliinsä, leikkivän ja +naureskelevan niiden kanssa ja kehuvan niitä, kuten hän oli kuullut +toisten nuorten äitien tekevän. Mutta Cecilia ei tehnyt niin +milloinkaan. Hän hoiti ne hyvin, mutta ilman hymyä ja leikinlaskua. +Hän puhui Jørundille ja Jørundista — sen vähän, mitä hän oli kuullut +Cecilian puhuvan — kuten hyvä vaimo ainakin. Mutta aina yhtä kylmästi +ja raskaasti. Eirik olisi ennemmin toivonut hänen valittavan — sillä +hän tiesi, että jos hänellä olisikin ollut jotakin valittamista, ei +Cecilia ainakaan olisi sitä tehnyt. Eirik oli Jørundin vuoksi myöskin +levoton — tuollaisella luonteella ei voinut pitää Jørund Rypaa hyvällä +mielellä ja herttaisena, ja kun Jørund kaiken lisäksi oli vihoissa +isänkin kanssa —. + +Lanko tuli samalla sisään, tervehti Eirikiä ja kaatoi itselleen olutta: + +»Missä Magnhild on — käske hänen tuoda meille raikasta olutta!» + +»Minä en tiedä, missä Magnhild on.» Cecilia laski työnsä pois, otti +kannun ja läksi ulos. + +»Onko hän lähettänyt hakemaan sinua heinänkorjuuseen?» Jørund +ojentausi. »Niin — minä en ole liikuttanut kättänikään — enkä minä tee +sitä, ennenkuin Olav hyvittää, mitä hän keväällä rikkoi minua vastaan.» + + * * * * * + +Eirik kysyi illalla isältään: + +»Onko Jørund maksanut sinulle sen hopean, minkä hän sinulta keväällä +lainasi?» + +Olav tuhahti halveksivasti eikä edes vastannut. + + * * * * * + +Sunnuntaina, kun hestvikeniläiset menivät kirkosta ulos messun jälkeen, +Rynjulin Torgrim tuli heidän luokseen. + +»Una sanoo, Olav, että sinä voisit antaa tänään nuorillesi lupapäivän — +siitä on niin kauan, kun hän on viimeksi jutellut Eirikin kanssa, hän +sanoo.» + +»Aivan kernaasti —» Olav hypähti satulaansa. Hän ratsasti +palvelusväkineen pois. + +Antaessaan Una Arnentyttärelle kättä Eirik huomasi Gunhildin seisovan +aivan lähellä Rynjulin lasten kanssa. Tämä riisui juuri vaippansa, +antoi sen ja hunnun Torgrimin pojalle: »Tänään on niin kuuma», hän +sanoi pojalle. Hänen äänensä oli kirkas ja hyvä — Eirik piti siitä. + +Eirik tarkasteli häntä salaa sillä aikaa kuin Una tervehti Jørundia ja +Ceciliaa. Hän ei ollutkaan punatukkainen, kuten hän oli luullut — hänen +palmikkonsa olivat tuhanväriset, mutta hänen ihonsa oli juuri sellainen +hieno, punainen ja valkoinen ja pisamainen, jonkalainen on usein +punatukkaisilla, ja iho kiilsi kuin silkki. Hän oli pitkä, suora ja +solakka — ja punaisenruskea puku oli aivan ruumiinmukainen hopeavyöhön +asti, siitä se laskeutui hyvin runsain laskoksin, jotka levisivät hänen +jalkojensa ympärille maassa. Hihat ulottuivat melkein maahan asti ja +ne olivat kyynärpäihin asti halki, niin että kurotut, vaaleansiniset +paidanhihat näkyivät. + +Hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin muutkaan terveet, säädylliset +naiset, jotka ovat saaneet elää huolettomissa oloissa — kasvot olivat +soikeat ja täyteläiset, nenä suora ja päästä paksuhko, silmät harmaat. +Mutta Eirik tarkasteli naista, joka oli hänelle määrätty, ja hän näki +hänessä eroavaisuuksia muista naisista. Torgrim ja Una mahtavat olla +asiasta selvillä, hän arveli. + +Kun heidän sitten oli lähdettävä, nosti Eirik Gunhild Bersentyttären +satulaan. Tämä kiitti häntä ujostelemattoman ystävällisesti, +katsoi alas Eirikin kapeisiin, tummiin kasvoihin, huomasi miehen +kullanruskeitten, suurien silmien olevan erittäin kauniit, silloin hän +hymyili hiukan ja kiitti vielä kerran ohjaksiin tarttuessaan. + +Eirik ei päässyt Rynjulissa ollessaan hänen kanssaan ensinkään +puheisiin, mutta hänen mielestään päivä jo siitä täyttyi, kun hän oli +läsnä. Illalla halusivat talon nuoret, Astrid ja Torgils ja Elin, saada +leikit toimeen. + +Eirik ei aikonut ensin ottaa osaa — hän oli Unan lapsia ja näiden +ystäviä niin paljon vanhempi. Ja hän oli kotiintulonsa jälkeen +pysytellyt poissa leikistä ja tansseista. Mutta hän piti tanssista — ja +hänen nuoret sukulaisneitosensa halusivat saada hänet kaikin mokomin +esilaulajaksi. Hänen tullessaan ketjuun Astrid päästi irti Gunhildin +käden ja tarttui hänen käteensä. Hän joutui siten seisomaan kahden +nuoren neitosen keskellä. + +Aurinko oli laskeutumaisillaan ja sen lämpimässä, keltaisessa valossa +nuorten varjot lankesivat kauas nurmikolle. Laulu kaikui kauniina +kesäillan rauhaan, ja Eirik tunsi ihanaa, hurmaavaa riemua kuullessaan +oman kauniin äänensä. Hän tunsi koko ajan Gunhildin käden omassaan — +se oli lämmin ja vähän kostea, ja siitä virtasi koko ajan Eirikin koko +ruumiiseen lämpöä ja hyvyyttä. Eirik iloitsi aina ketjun kääntyessä +toiseen suuntaan — silloin tytön liehuvat hihat ja hameen helmat +pyyhkäisivät häntä. + +Kerran, kun tanssiketju pysähtyi hengähtämään, hän tuli vilkaisseeksi +sinne, missä Cecilia istui Unan kanssa katsellen leikkiä. Sisar oli +kokonaan kietoutunut siniseen vaippaansa; hänen kasvonsa näyttivät +luun kaltaisilta naidun vaimon valkoisen hunnun ympäröimänä. Hänen +kohdaltaan olivat leikit ja tanssit lopussa ja hän oli Gunhildia +nuorempi —. Eirik päästi Astridin käden irti ja meni molempien naisten +luo. + +Hän heittäytyi maahan heidän jalkojensa juureen, makasi siinä jutellen +Unan kanssa. Pian tulivat toisetkin nuoret sinne. Toiset menivät hetken +kuluttua pois, mutta Gunhild istuutui viereen ja nuoret juttelivat +yhdessä. Eirik kuuli heidän kirkkaat äänensä takanaan, nuorempien +tanssiessa ja laulaessa pihamaalla ja hänen jutellessaan Unan kanssa. + +Sisarukset läksivät pimeän-tultua. Torgrim sanoi Jørundin lähteneen +jo vähän aikaa sitten — hänellä oli jonnekin asiaa, hän oli sanonut. +Metsään saavuttuaan Eirik astui hevosen selästä ja talutti sisaren +hevosta. Hänen ei olisi pitänyt viipyä Rynjulissa näin kauan, hän tuli +ajatelleeksi — Cecilian oli vaarallista olla ulkona pimeän tultua. + +Rundmyrin luona hän poikkesi sille pikku polulle, joka kiersi suon +ylälaitaa; hänellä oli Arnketilille asiaa eikä hän uskaltanut jättää +Ceciliaa, mutta toivoi tapaavansa ihmisiä rakennusten luona. Heidän +saapuessaan mäen alle, jolla rakennukset olivat, avautui ovi — tuvan +takasta levisi tulen loimu — ja joku tuli ulos, sieltä tuli miehiä ja +naisia, hän kuuli heidän äänistään heidän olevan irtolaisväkeä. + +Silloin hän huomasi joukossa kaksivärisen nutun, jonka hän +oli tuntevinaan. Hän oli myynyt Jørundille sen puvun, jonka +minoriteettimunkit olivat lahjoittaneet hänelle; se sopi langolle. + +Eirikin tuli paha olla — oliko Jørund nyt Rundmyrissä — Hän muisti +korvat kuumina kaikkea, mitä hän ennen vanhaan oli kertonut +Jørundille seikkailuistaan siellä — vielä suurennellen niitä. Mutta +hänellä oli epäselvä aavistus siitä, että jos Jørund nyt alkaisi +etsiä ajanvietettä, muuttuisi se paljon pahemmaksi. Tekemättä siitä +milloinkaan itselleen selkoa hän kuitenkin tunsi siksi tarkoin toisen +sielun kylmyyden tietääkseen, että jos Jørund kerran tahrasi itsensä +liejussa, ei hänessä ollut mitään, joka olisi luonut lätäkön liejuun +minkäänlaista kiiltoa. + +Cecilia ei ollut nähnyt mitään, Jumalan kiitos hän istui toisaalle +kääntyneenä. + +Eirik vei kotiin tultuaan hevoset talliin, jonka pilttuut olivat nyt +kesäaikaan tyhjinä. Sitten hän istuutui oven suussa olevalle arkulle — +hän halusi ottaa vastaan Jørundin tämän kotiin tultua ja yrittää saada +mies sisään Cecilian heräämättä. + +Gunhild, Gunhild — hän väikkyi koko ajan Eirikin ajatuksissa. Hän oli +tuskin koskenut naiseen käsin luostarista palattuaan. Hän oli yli kolme +vuotta vartioinut itseään sanoin, töin, ajatuksin. Kun häntä perkele, +maailma ja oma liha viekoittelivat, hän oli taistellut — + +Nyt hän oli saanut oikeuden katsella yhtä, ajatella yhtä. Hän sai +muistella, miltä oli tuntunut tarttua häneen ja nostaa hänet hevosen +selkään, muistella hänen kättään, jota hän piti omassaan — sen +suloisuutta ja lupausta vielä enemmästäkin —. + +Näiden viime vuosien vakavuuteen, jolloin hän oli oppinut tahtomaan +ja käyttämään tahtoaan itseään vastaan, sekaantui muistojen varjoja +nuoruusvuosilta, ostettujen naisten syleilyitä ja unelmia säädyllisistä +naisista — unelmia, joita hän ei uskaltanutkaan yrittää toteuttaa +pyrkimällä tutustumaan johonkin heistä. Ja Bothildia hän ei rohjennut +milloinkaan oikein ajatella, mutta häpeä ja pelko ja tuska siitä, +mitä hän oli Eirikin elämässä merkinnyt, oli yhä selvittämättömänä +hänen sielunsa syvimmässä sopukassa ja oli luonut väriä kaikkiin näinä +vuosina hänen mielessään läikkyneihin aaltoihin. + +Gunhild Bersentyttären vaalea kuva alkoi kiintyä tälle tummalle +pohjalle. Eirik oli jo alkanut häntä rakastaa. + +Oli jo puoliyö, eikä Jørund ollut vieläkään tullut. Eirik istui häntä +odotellen, oli huolissaan lankonsa vuoksi, ajatteli sitten Gunhildia ja +tuli iloiseksi —. + +Sitten hän heräsi ja huomasi nukkuneensa kauan ulkona oli valoisaa. +Hän katsoi ulos — aitovierellä kulki Jørundin kaunis vaalea ratsu ja +vajassa riippuivat hänen satulansa ja valjaansa paikoillaan. Hän ei +voinut sittenkään olla kovin pahoin juovuksissa —. + + * * * * * + +Isä ei hiiskunut asiasta sanaakaan, ennenkuin viikon kuluttua. + +»Oletko sinä ajatellut, mistä me viimeksi juttelimme? Sinun naimisiin +menostasi?» + +»Se asia saa mennä, kuten sinä, isä, tahdot.» + + * * * * * + +Eirik teki parin päivän kuluttua asiaa Rynjuliin jälleen. Gunhild oli +siellä vielä. Hän ei vaihtanut monta sanaa tytön kanssa, mutta tämä +istui Unan luona Eirikin jutellessa sukulaisensa kanssa. + +Eikenin Berse oli Hestbaekin Arnen serkku, Baardin ja Torgrimin appi. +Mutta hän oli ollut Rynjulin Torgrimin kanssa vihoissa jo vuosikausia — +Torgrim oli kiivas ja suorasukainen; hänen kiivauteensa ei kiinnitetty +kovinkaan suurta huomiota, sillä hän ei ollut ensinkään halpamainen, +vaan jalomielinen, mutta Berse ei suvainnut yhtään leikkisanaa, sillä +hän piti lujasti kiinni arvostaan. Olav Auduninpoikakin oli joutunut +hänen kanssaan huonoihin väleihin aikoinaan; heidät oli kerran +kummatkin valittu johonkin asiaan erotuomareiksi, mutta he eivät olleet +päässeet yksimielisyyteen, ja Olav oli silloin sanonut ajatuksensa +terävämmin sanoin kuin mitä Bersen arvo salli hänen mielestään. + +Eirik ei ollut milloinkaan kiinnittänyt näiden kolmen vanhan miehen +väliseen epäsopuun mitään huomiota. Mutta nyt, naisten mentyä +huoneesta, hän kysäisi Torgrimilta: + +»Oletteko te sukulaiset jo sopineet, koska Eikenin tytär on täällä +kylässä?» + +Torgrim nauroi ja joi Eirikin maljan: + +»Niin, olen nyt osoittanut ukolle osaavani olla vihoissa seitsemän +vuotta. Mutta nyt minä, Herra nähköön, näytän olevani vieläkin +vahvempi — minä uskallan olla hänen ystävänsäkin seitsemän vuotta, +jos niin on tarvis — mutta ei hän niin kauan eläkään — hän on ainakin +seitsemänkymmenen vuotias. Ja Gunhild on tullut äitiinsä — ja se on +hänen onnensa», hän nyökäytti Eirikille. + +Hän ymmärsi silloin, että Torgrimin oli siinä asiassa otettava ensi +askel. + + * * * * * + +Jonakin päivänä Bartolomeuksenmessun jälkeen Una tuli Hestvikeniin +Ceciliaa katsomaan; hän otti mukaansa kaksi nuorta tytärtään ja Gunhild +Bersentyttären. + +Kaikki nuoret istuivat naistentuvassa vaimojen luona. Silloin Una +sanoi Cecilialle ensimmäisen asiansa olevan pyytää saada viedä Torgils +täksi talveksi luokseen kasvatettavaksi: »Koska sinä taas saat lapsen, +ennenkuin tämä on vuodenkaan vanha, on siinä sinulle liikaa, ja minulla +on hänelle kasvatusäitikin; Ingrid synnytti illalla ja lapsi olikin +kuollut — vaimo parka! Hän ottaisi mielellään sinun Torgilsisi ja +laskisi hänet rinnoilleen —.» + +»Ei, ei—. Minä en laske poikaani luotani —» + +Silloin Jørund virkkoi: + +»Sinun pitäisi olla tästä emännälle kiitollinen. Sinä tarvitset +nykyjään yörauhaa, Cecilia, ja ehkäpä Torgilskin vahvistuisi, jos saisi +imeä tervettä äitiä.» + +Una arveli Jørundin olevan oikeassa. Sitten hän alkoi puhua Ingridin +onnettomuudesta. Hän oli ollut Unan palvelusneitona jo vuosikausia ja +melkeinpä Rynjulin kasvattina; sieltä hän joutui viime vuonna naimisiin +hyvän, kunnon miehen kanssa, joka palveli Gunhildin enolla, Draumtorpin +Guttormilla Skeidin pitäjässä. Guttorm oli ollut vaimoineen häissä +Raumarikissä ja heillä oli ollut mukanaan säkillinen kalliita esineitä, +jotka he olivat lainanneet hääpaikkaan. Metsässä, Gerdarudin luona, he +joutuivat rosvojen käsiin — isäntä oli kolmen renkinsä kanssa pitänyt +hyvin puoliaan, mutta Jon, Ingridin mies, kuoli haavoihinsa jonkin ajan +kuluttua. Leski oli menettää surusta järkensä ja pakeni eräänä yönä +Draumtorpista; aivan yksin pienen pojan kanssa, jonka hän oli saanut +mukaansa, hän tuli jalan Rynjuliin. + +He istuivat vielä vähän aikaa jutellen rosvoista ja hyökkäyksestä, +josta puhuttiin kaikkialla Oslon ympärillä. Mutta sitten Una lähetti +nuoret pois; hän halusi vähän jutella kahden kesken Cecilian kanssa. + +Eirik tunsi jälleen sydäntä ahdistavaa sääliä sisartaan kohtaan, jonka +oli jäätävä istumaan kuihtuneena ja raskaana vanhemman vaimon kanssa, +toisten mennessä ulos, jossa ilma väreili kirkkaana vuorten yläpuolella +ja iltatuuli loi vuonolle vaalean kimmellyksen. + +Astrid ja Elin olivat yhtä vaaleita kuin äiti oli nuorena ollut, he +olivat ainoastaan kuudentoista ja neljäntoista vanhoja. Elin oli tuonut +Torgilsin ulos, pitänyt nauraen puoliaan siskonkin yrittäessä saada +tätä kantaakseen — lapsi oli kaunis, vaaleakutrinen, mutta kalpea ja +jäsenet veltot. »Sinä saat neljä äitiä Rynjuliin tullessasi», pikku +Elin nauroi ja rutisti lasta rintaansa vasten. + +»Sinä et ole tainnut milloinkaan ennen käydä täällä lahdella?» Eirik +kysyi Gunhildiita; he seisoivat rinnakkain katsellen tyttöjä, jotka +väittelivät lapsesta. + +»En. Minun tekisi kyllä mieleni mennä rantaan katselemaan —» + +»Ehkäpä sinä lähdet kanssani soutelemaan?» Eirik uskalsi kysyä. + +»Oikein mielelläni.» + +Jørund oli hävinnyt, niin että Eirik jäi yksin veneeseen kolmen +neitosen kanssa. Gunhild istui edessä keulassa, korkealla sinistä +taivasta vasten kuvastuen, valo tuli takaa, niin että hänen hoikka, +vaalea olemuksensa oli vähän epäselvänä, mutta hän liikkui niin +kauniisti kääntyessään ja katsellessaan ympärilleen. Hänen edessään +tuhdolla istuivat sisarukset; Astrid jutellen ja kysellen ja Elin +pienokaisineen, joka oli nukahtanut hänen syliinsä; hän kietoi yhtenään +vaippaansa paremmin lapsen ympärille ja nosti sitä taas kurkistaen +lasta. — Eirik olisi mielellään soutanut niin kauas, kunnes Saltviken +olisi näkynyt, mutta heillä ei ollut aikaa. + +»Hestviken on mereltä kaunein», Gunhild virkkoi heidän noustessaan +rannasta ylös. + +»Mutta asua vuonon rannalla — siitä sinä et taitaisikaan pitää?» + +»Kyllä. Minä luulen, että pitäisin siitä oikein paljon», Gunhild +virkkoi, ja Eirik ajatteli taas hänen äänensä olevan hyvän ja +rauhallisen. + +»Sinä et antaisi kosijalle kieltävää vastausta — jos hän tulisi +hakemaan sinut näille main?» Hänestä itsestäänkin se tuntui kömpelöltä. + +»En suinkaan —» Gunhild hymyili. »Ellei hänessä ole muita sen pahempia +syitä.» + +»Mitä sitten? — Ettäkö hän — ettäkö jos sinä esimerkiksi joutuisit +asumaan yhdessä hänen naimisissa olevien sisartensa kanssa?» + +Gunhild pudisti päätään. + +»Neitonen, jolla on kaksitoistavuotiaasta asti ollut äitipuoli», hän +vastasi vakavana, »on kyllä saanut oppia mukautumaan muitten mukaan. +Niin etten luule sen minua säikäyttävän, jos muuten miehestä pidän.» + +»Minä haluaisin tietää», Eirik kuiskasi, »— luulisitko sinä voivasi +pitää minusta?» + +Gunhild vastasi kirkkain äänin ja hymyillen: + +»Minä en ole milloinkaan kuullut sinusta, Eirik, muuta kuin että sinä +olet hyvä mies.» + +»Sitten sinä et olisi pahoillasi, vaikkakin minun isäni sopisi Bersen +kanssa?» + +Nyt Gunhild nauroi: + +»En! Enhän minä ymmärrä mitään surun syytä siinä, että isä sopii jonkun +vihamiehensä kanssa.» + +Silloin Eirik nauroi myös. + +Sinä iltana Eirik uskalsi painaa rintaansa hänen polveaan vastaan +nostettuaan hänet satulaan. + +»Milloinkahan minä saan jälleen nähdä sinut?» + +»Sitä en tiedä. Minä matkustan huomenna kotiin.» + +Cecilia ja Eirik saattoivat vieraita jonkin matkaa peltoa myöten. Pikku +Torgils nukkui hyvin käärittynä Unan suuressa sylissä. Kun heidän piti +erota, äiti ojensi kätensä: + +»Minä pidän häntä hetkisen, Una!» Hän suuteli lasta, ettei se heräisi. +»Kyllähän minä tiedän sinun hoitavan häntä yhtä hyvin kuin minä itsekin +—.» + +Veli ja sisar kulkivat hitaasti taloa kohti. + +»— Mutta eiköhän sentään liene parasta, että Una hoitaa häntä tämän +talven —» hän sanoi lohduttaen. + +»Kyllähän se niin on; tiedänhän minä sen. Mutta —» + +Eirik kulki toivoen voivansa ottaa hänet syliinsä — tai toivoi +pystyvänsä tekemään jotakin, josta tämä pitäisi. Hänen sydäntään +viilsi, ettei Cecilia voinut olla iloinen, vaikka hän itse oli. +Keskustelunsa jälkeen Gunhildin kanssa, jolloin hänen sydämensä alkoi +tykyttää, hän oli aivan erikoisen iloinen —. + + * * * * * + +Hänen tupaan tullessaan isä istui siellä syömässä hän ei ollut riisunut +vielä takkia eikä hattuakaan. Eirik seisoi hetkisen. + +»Isä — etkö sinä voisi tehdä Jørundin kanssa sovintoa? Cecilialle käy +sietämättömäksi nähdä teidän kulkevan toisillenne sanaakaan sanomatta.» + +»Onko _hän_ pyytänyt sinun tästä puhumaan?» + +»Ceciliako? Miten sinä voit sellaista ajatellakaan! Mutta täytyyhän +sinun ymmärtää —» + +»Hm. Ei Ceciliakaan puhu minulle enemmän kuin on välttämätöntä. Hän +vetää Jørundin kanssa yhtä köyttä, luulen. Ja eiköhän niin lienekin +paras —. + +»— Meidän on odotettava vähän, Eirik, katsotaan miten käy. Minulla +ei ole suurtakaan halua tarjota Jørundilie ensin sovinnon kättä. Ei +se ole sitä, etten minä voisi antaa viholliselleni anteeksi — mutta +Jørund. Minä olen tehnyt sen yhden kerran — myöntynyt, vaikkakin hän on +väärässä — niin että pelkään hänen taas pian tekevän samoin.» + +Se ei hyödyttänyt. Eikä isä ollutkaan väärässä. Hänen oli odotettava —. + +Eirik näki Eikenin Bersen vähän ajan kuluttua Haugsvikenin käräjillä. +Hän oli jättiläiskokoinen ja lihava, hänellä oli tuuhea, hopeanharmaa +tukka, suuret, kauniit, mutta arpiset kasvot ja toinen silmä sokea +rokon jäljiltä. Hän istui yksikseen penkillä; hänen rintansa +muistutti suuressa nutussaan vanhan vaimon rintoja, ja vatsa ulottui +polviin. Olav ja Torgrim istuivat sivupenkeillä, ja ensi kerran +Eirikille selvisi, mikä ero on olemassa seitsemänkymmenen vuoden ja +viidenkymmenen välillä. Hänen isänsä oli Bersen rinnalla pieni, mutta +harmaasta tukastaan ja runnelluista kasvoistaan huolimatta hän näytti +nuorelta ja sorjalta, suoralta ja sirovartaloiselta. Mutta Torgrim +laihana ja velttoryhtisenä, vilkkaat, kulmikkaat kasvot harmaan ja +ruskeankirjavan tukkamättään keskellä näytti melkein yhden ikäiseltä +Eirikin mielestä. Silloin Olav kutsui Eirikiä luokseen. + +Eirik seisoi Bersen edessä, vastasi kunnioittavasti ja kohteliaasti +vanhuksen hänelle ylen vakavasti ja arvokkaasti tekemiin kysymyksiin. +Sitten Berse viittasi, että hän sai lähteä. + +— Olipa se! Eirik tuumi. Pihalla hän juoksi vallan Ragnvald Joninpojan +luo. + +»Mikä sinua niin naurattaa?» Ragnvald kysyi ihmeissään. + +Eirik lyödä läimäsi Ragnvaldia olalle, niin että ystävä jäi katsoa +töllöttämään — sitten hän ei enää voinut pidättää: hän nauroi niin, +että hänen täytyi pitää Ragnvaldista kiinni. + +Kotiin soudettaessa Olav kysyi: + +»Mitä sinä, poikani, pidät Eikenin Bersestä?» + +Eirik puri huultaan ja ponnisteli pysyäkseen totisena. + +Olav virkkoi: + +»Sinähän tiedät suvun olevan vanhan ja hyvän, monta kunnon miestä — +ja heillä on paljon rikkauttakin. Ja neito on tullut äitiinsä; Helga +oli erinomainen vaimo. Kaikissa sopimuksissahan on aina jotakin, jonka +toivoisi olevan toisin. — Kuten tässä Berse —.» + +Huomatessaan isän hymyilevän hänkin uskalsi nauraa. + +»— Mutta hän onkin, tämä Berse, jo ikivanha, ja Eikenistä on +Hestvikeniin matkaa.» + +»Samaa sanoi Gunhildkin.» + +»Oletko sinä jutellut Gunhildin kanssa?» isä kysyi terävästi. + +»En paljon. Me juttelimme vähän hänen ollessaan meillä Unan kanssa. +Silloin hän mainitsi siitä — hänen mielestään oli vuonon varrella +hauskaa, ja Eiken on kaukana sisämaassa, hän sanoi.» + +»Niin, niin. Mutta älä nyt vain tee mitään ajattelematonta, Eirik — +ole mieluimmin hänen kanssaan puhumatta, ennenkuin kaikki on valmista. +Berse tulee — se ainakin on varma — mutta meidän on annettava hänen +tulla hitaasti, annettava hengittää joka mäessä. Kyllähän sinä +ymmärrät, sen olevan kohteliainta —» + +He katsoivat toisiinsa naurahtaen. + + * * * * * + +Mikonmessun aikana oli jonakin päivänä kylmää, maa oli kuurassa ja +vesilätäköitä peitti jääriite, silloin tällöin pyyhkäisi lumituiskukin. +Sitten tuli hyvä ilma jälleen — harjut sinersivät ja lehtimetsät +kultasivat ne, vuono välkkyi auringossa kirkkaan sinisenä. Äpäre +vihersi lahden rinteillä valkoisten sänkien keskellä. Kaikki metsiköt +olivat tulleet valoisammiksi keltaisten lehtien putoillessa, viimeiset +kuihtuneet viheriät lehtitupsut vain olivat vielä leppien latvuksissa. + +Eirik oli purjehtinut eräänä aamuna Saltvikenistä. Ilma oli niin +kaunis, että hän jäi seisomaan vähäksi aikaa tuvan ovelle. Kirjava, +viheriällä pihamaalla syövä karja oli vielä kesän jäljiltä lihava +ja joukossa oli monta oivaa eläintä. He voisivat aivan hyvin ottaa +Saltvikeniin viisi, kuusi vielä. + +Hän huomasi Cecilian sen aitan portaalla, jonka Jørund oli saanut +pitää tavaroitaan varten. Hän kantoi sylissään hyvin suurta turkki- ja +vaatekuormaa. Eirik huusi hänelle, juoksi hänen luokseen ja sieppasi ne +häneltä. + +»Minä aioin yrittää panna talvitamineemme kuntoon ennen makuulle +joutumistani — pakkanen voi tulia todenteolla piankin —» hän kääntyi +aitan ovelle. + +»Jos sinä aiot ottaa lisää, niin ota vain esille — minä tulen sinne ja +kannan sisälle.» + +Eirik palasi, juoksi vihellellen luhdin portaita ja astui luhtiin. +Aurinko paistoi sisään avoimesta ovesta ja avoimen arkun ääressä +polvistuvaan sisareen. Eirik riensi hänen luokseen: + +»Cecilia! Sairastutko sinä —?» + +»En —» hän parahti tuskasta; hän oli sulkenut arkun niin äkkiä, että +sen kansi oli pudonnut hänen sormilleen. + +Eirik nosti kantta — huomasi siellä jonkin esineen kimaltavan. Sitten +hän tuki sisartaan ja johti hänet istumaan. Hän tarttui sisarensa +käteen ja koetteli varovasti, oliko se kärsinyt vauriota. Cecilia +läähätti läähättämistään raskaasti ja tuskastuneesti. + +»Tahdotko sinä minun kantavan sinulle vielä lisää?» Hän nosti nopeasti +arkun kannen. + +Cecilia loi häneen tuskaisen katseen. Eirik näki hänen yrittävän +nousta, mutta hän ei jaksanut. + +»Kylläpä Jørund säilyttää hopeitaan ihmeellisessä paikassa.» + +Eirik huomasi omienkin käsiensä vapisevan ottaessaan sarkakääreestä +esineen toisensa jälkeen: suuren hopeakannun, jonka sisällä oli kimpale +sulatettua hopeaa, kaksi pienempää pikaria. + +»Näitä minä en ole ennen nähnyt.» + +»En minäkään», Cecilia kuiskasi. Sitten hän sai sanotuksi: »Hän lienee +ostanut nämä aivan äskettäin.» + +Eirik nyökäytti vastahakoisesti. + +Cecilia jatkoi hätäisen innokkaasti: + +»Hänen mielestään hänen veljensä ovat aina tehneet hänelle vääryyttä +— kaksikin kertaa heidän tehdessään perinnönjakoa — sen vuoksi Jørund +on tullut sellaiseksi, ettei hän mielestään saa milloinkaan hopeaa +kylliksi. Siellä Gunnarsbyssä rakastetaan paljon enemmän rikkauksia +kuin —. Niin että Jørund tahtoo aina ostaa kaikki mitä voi.» + +Eirik nyökäytti jälleen. Jørund himoitsi hopeaa kuin susi — vaikkakin +hän usein hävisi pelissä sen jälleen. Mutta hän ei ollut sentään +milloinkaan luullut sen johtavan tällaiseen —. Tällaiseen, jota hän +epäili, mutta josta hän ei kuitenkaan ollut varma —. + +Sitten hän otti ne vaatteet, mitkä Cecilia oli pudottanut arkun eteen +ja ojensi sisarelle kätensä. Cecilia vapisi koko ruumiiltaan. + +»Eirik — Jumalan nimessä — mitä sinä aiot tehdä?» + +»Puhua Jørundille. Älä pelkää, Cecilia», hän sanoi rukoilevasti. + +Veli auttoi häntä luhdinportaita alas, seurasi häntä pirttiin ja sai +hänet vuoteeseen -. + +»Kutsunko Magnhildin luoksesi?» + +Cecilia pudisti päätään. + +»Eikö sinun ole vaarallista nyt olla yksin?» + +»Ei, voin aivan hyvin olla yksin.» + +Pihalla Kolbein juoksi aivan hänen jalkoihinsa. Eirik nosti +sisarenpojan syliinsä; hän meni lapsi sylissään naistentupaan, kumartui +ovesta: + +»Kolli tahtoo äitinsä luo, hän sanoo — saammeko tulla sinne?» + +»Olen mieluimmin yksin.» + + * * * * * + +Hän piti pojasta huolta, lauloi hänelle ja koetti hälventää oman +sydämensä tuskaa. Mutta nähtyään Jørundin veneen vuonolla hän kantoi +Kolbeinin naisten luo takkatupaan. Eirik seisoi viljapellon veräjällä +Jørundin tullessa mereltä. + +»Sinä olet tullut kotiin —?» + +»Olen, tulin aamulla. Minä jään tänne joksikin ajaksi. Minä haluaisin +puhua kanssasi eräästä asiasta.» He kulkivat yhdessä pihan poikki. »Me +voimme mennä sinun luhtiisi.» + +Jørund hätkähti. Eirik katseli toista silmiin, kunnes sai hänen +häilyvän katseensa hetkiseksi kiinni: + +»Muista, Jørund, että olen ollut sinun ystäväsi lapsuudesta asti — olen +jo monta kertaa pelastanut sinut pulasta. Ja nyt me olemme samassa +aluksessa; sinun menestyksesi on meidänkin menestyksemme. Jos sinä olet +menetellyt ajattelemattomasti, tulee sinun onnettomuudestasi siskoni +ja meidänkin onnettomuutemme. — Ei, mene sinä vain edellä», hän lisäsi +heidän saapuessaan luhdin portaille. + +Jørund otti kätensä tikarinsa kahvalta ja totteli. + +Luhtiin saavuttuaan Eirik meni suoraan arkun luo avaten sen. + +»Mitä sinä olet tehnyt arkullani?» + +»En mitään. Cecilia otti joitakin vaatteita esiin, ja minä autoin häntä +niitä kantamaan.» + +»Cecilia —!» + +»Niin. Mutta tämä ei ole hänen syynsä — luulen Jumalan itsensä +ohjanneen näin päästäksemme vaarasta. Ja jos sinä aiot kostaa tämän +Cecilialle, on sinun parasta mennä heti tekemään rippisi.» + +»Uhkaatko sinä minua?» + +»Uhkaan.» + +»Luuletko sinä minun sinua pelkäävän? Sinunlaisesi tekopyhä — sinähän +käännät toisen poskesi, jos joku lyö sinua korvalle —» + +»Niin, olen viime vuosina voinut hillitä itseni, vaikka minua on +ärsytetty. Mutta sinä kyllä tiedät, etten ennen vanhaan suinkaan +ollut vastaan tappelua — niin ei ollut sinun laitasi. Minua sinun ei +ole milloinkaan tarvinnut pelätä ‒ mutta minä tiedän, ettet sinä ole +kaikkein rohkeimpia miehiä.» + +»Minne sinun hurskautesi on tänään joutunut?» Jørund yritti virnistellä +halveksivasti. + +»Älä sinä sitä sure. Meidän on nyt puhuttava siitä, mitä me näille +hopeille teemme.» + +»Minä olen ostanut hopean.» + +»Niin minä arvelinkin. Sinä olet ostanut ne niiltä ihmisiltä, jotka +sinä tapasit Rundmyrissä Suscipimus Deus-sunnuntain iltana?» + +»Minun olisi pitänyt muistaa niiden olevan sinun orjiasi», Jørund +kivahti, »ja sinä haluat pitää sen pesän omanasi kaikkine varkaineen ja +huorineen —» + +»Vaikene nyt!» Eirik virkkoi rauhallisesti. »On totta, että sinun olisi +pitänyt muistaa niiden ihmisten olevan meille uskollisia. Ja oletko +sinä sellainen nauta, että uskot kaikkea, mitä sinulle huvin vuoksi +olen ennen jutellut — enpä olisi uskonut sinua niin herkkäuskoiseksi; +ei se ole sinun kaltaistasi. Mutta asianlaita on sellainen, että +ratsastin ohi ja näin sinun seisovan ulkona jonkun kanssa —. He eivät +ole sanoneet mitään; kehoitan sinua pitämään sen mielessäsi! — Olivatko +ne itse ryöstäjiä vai olivatko he vain kätyreitä?» hän kysyi vaivoin. + +»Oli eräs nainen», Jørund vastasi lyhyesti. + +»Luuletko sinä sen naisen perineen ne hopeat, joita hän kuljetti pitkin +maailmaa mukanaan» — mutta Eirik ei sanonut sitä, ajatteli vain. + +»Olen keksinyt keinon, Jørund. Kaivetaan nämä tavarat maahan lähelle +Rundmyriä. Ja kun ne ovat olleet siellä jonkin aikaa, kaivamme ne +sieltä ja viemme Draumtorpin Guttormille.» — + +»Minä olen ne ostanut», Jørund sanoi vihaisesti. + +»Minä annan sinulle Agnarin korvaukseksi» — hän katui samassa, ettei +ollut keksinyt mitään muuta; Jørund ei kohdellut aina hevosiaan hyvin. +»Minä uskon sen maksavan enemmän kuin mitä sinä sille naiselle annoit», +hän sanoi vähän ivallisesti. + +»Etkö sinä, mies, käsitä pelastavasi täten oman kunniasi ja onnesi», +hän pyysi. »Mitä hyötyä sinulla on hopeasta, jota sinä et voi käyttää?». + +Hän kietoi aarteet jälleen sarkakankaaseen, pisti sen vaippansa alle ja +vei sen kätköön omaan vuoteeseensa. + +Iltapäivällä hän, nähdessään Jørundin menevän pois, pistäytyi +naistentupaan katsomaan, miten Cecilian laita oli. + +Tämä istui ompelemassa jotakin Eirikin aamulla alas kantamista +vaatteista. Eirikin oli vaikea kysyä, mutta hän sanoi sittenkin: + +»Onko Jørund kertonut sinulle, mistä me aamulla puhuimme?» + +»On. Kiitos, Eirik, tahtoessasi auttaa häntä. Hän ei itsekään käsitä, +hän sanoo, miten hän saattoi olla niin ajattelematon, että hänet +saatiin houkutelluksi ottamaan nämä esineet. Mutta asia on niin, että +hän tahtoi hankkia isälle takaisin velkansa.» + +Eiköhän se ollut valhe, veli ajatteli. Hän kumartui, silitti muutaman +kerran ompeluksen yli kumartunutta pellavapäätä. + + * * * * * + +Illalla Eirikin ja isän mennessä nukkumaan Eirik virkkoi: + +»Isä, minulla on sinulle pyyntö, sama, jonka olen jo ennenkin tehnyt — +sovi Jørundin kanssa!» + +»Minä olen jo sinulle vastannut.» + +»Niin. Mutta sanon nyt sinulle — Cecilialle tämä on vaikeampaa kuin +sinä luuletkaan. Niin totta kuin Jumala kuoli meidän kaikkien puolesta +— tee tällä kertaa niinkuin pyydän!» + +Olav katsoi poikaansa, mutta ei vastannut. + +»Minä pyydän sinulta nyt vielä muutakin. Kun Cecilia on kirkotettu — +anna hänelle koko talon emännyys!» + +»Mitä sinä sanotkaan! Ja nyt kun sinä olet tuomaisillasi emännän tänne +Joninmessuna ‒! Cecilia ei ennätä kauan kantaa avaimia —» + +»Niin, en tiedä — Olen ajatellut, että Gunhild ja minä voisimme asua +suurimmaksi osaksi Saltvikenissä.» + +»Ei, Eirik! Saltviken on liian pieni Eikenin tyttärelle.» + +»En tiedä. Mehän saamme kerran kuitenkin Hestvikenin — ja tuskinpa +meitä sen enemmän halveksitaan, vaikka asummekin sillä aikaa jonkin +vuoden syrjätilalla.» + +»Minä olen sinulle jo sanonut», Olav virkkoi hitaasti, »viimeksi näistä +asioista juteltaessa —. Lienee sangen vaarallista myöntää Jørundin +olevan oikeassa, silloin kun hän on väärässä.» + +»Isä!» Eirik nousi, seisoi Olavin edessä ja puhui innokkaasti. »Minä +pyydän sinulta tätä koko sydämestäni! Ajattele äitiämme! Säälitkö sinä +häntä joskus hänen tässä halvattuna ja kykenemättömänä maatessaan — +ja säälithän sinä — jos sinä olet katunut tehneesi hänen elämänsä +raskaammaksi —. Isä, Kristus tietää, etten sano tätä vaatiakseni sinua +tilille, minä tiedän, ettei sinunkaan elämäsi ollut niin helppo — +minä tiedän, ettet sinä olisi ottanut häntä, mutta sinut pakotettiin +naimisiin, ennenkuin olit edes täysikasvuinen. Mutta vaikket sinä +hänestä pitänytkään, täytyi sinun sentään sääliä häntä, äläkä nyt tee +niin, että Cecilia saa äitinsä kovan kohtalon.» + +Olav oli kuunnellut poikaa — ilme saattoi Eirikin hämilleen. + +»Mistä sinä sellaista olet saanut? Etten minä muka olisi pitänyt sinun +äidistäsi?» Miehen kasvoille leviävä ja samassa häipyvä ihmeellisen +kirkas hymy toi pojan mieleen veden kalvoon leviävät renkaat. »Kyllä +minä pidin. Ja hänen tähtensä minä teen sinun pyyntösi mukaan.» + +Eirikin päästyä vuoteeseen — hän makasi hopean päällä ajatellen, miten +paljon mieluimmin hän olisi pitänyt kyykäärmeen pesän vuodeoljissaan — +isä tuli kamarin ovelle: + +»Jäätkö sinä nyt kotiin?» + +»Minä aioin purjehtia sinne huomenna Toren kera. Sitten palaan kotiin +parin, kolmen päivän kuluttua.» + +»Hyvä on.» + +— Kesken kaiken sen surkeuden, mitä hän siinä maatessaan mielessään +hautoi, hänelle selvisi yhtäkkiä — asiat ovat kääntyneet sellaisiksi, +ettei hänellä ole nykyjään Hestvikenissä niinkään vähän sanomista. Ja +se ajatus ei suinkaan häntä murehduttanut. Ja Joninmessuna, oli isä +sanonut. Hän valvoi sen yön tuntien hätää ja vastenmielisyyttä muitten +asioita kohtaan, tuntien iloa omistaan —. + +Keskiyön aikana hän hiipi ulos ja läksi Rundmyriä kohti. Hän löysi +ajattelemansa piilopaikan, kaivoi sinne Daumtorpin hopeat. Kotiin +tultuaan hän herätti Toren, ja Olavin tullessa ulos aamuhämärissä he +olivat jo lastanneet veneet ja olivat lähtövalmiina. + +Saltvikenissä Olav Livinpoika tuli heitä vastaan. Raajarikko muistutti +kainalosauvoineen ja laihoine, rentoine jäsenineen suurta lähestyvää +hämähäkkiä. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, hienot ja kapeat, +silmät suuret ja ruskeat. Eirik ajatteli vastenmielisesti Jørundia, +joka kysyi, oliko hän pojan isä. Eirikin vastattua nauraen olleensa +silloin kaksi-kolmetoistavuotias Jørund nauroi rumasti sanoen: »Vai +niinkö?» Eirik ei nyt itsekään voinut käsittää, miten hän oli kerran +pitänyt Jørund Rypasta. Ja sittenkin hän piti hänestä —. + +Hänellä oli kiireinen päivä. Hänen oli täällä tartuttava kaikkeen. +Lehtikerput olivat vielä ulkona pieleksissä, mutta ne olivat nyt jo +kuivia; niistä läksi kauas kitkerän imelä haju. Keväällä, kunhan +he saivat lantaa ja pääsivät kyntämään peltoja, he vaihtaisivat +risuaitansa oikeisiin aitoihin. Hän kävi myöskin katsomassa +kirsikkapuitaan — niissä ei ollut marjoja, eikä niitä voinut +odottaakaan, mutta ainoastaan neljä kymmenestä puusta oli kuollut, ja +ruusupensaista eli kaksi. Hän poimi mintun oksan, hieroi sitä käsissään +ja haisteli sitä. Hienoja, sinivihreitä lehtiä oli myöskin noussut +maasta — ne lienevät olleet sitä, mitä veli Hubert sanoi acquilegiaksi; +niiden siemeniä lienee joutunut mukaan juurimullassa. Niihin kasvoi +suuria, hohtavan sinisiä kukkia — olikohan Gunhild nähnyt sellaisia +ennen —. Gunhild hämmästyisi varmaankin huomatessaan hänellä olevan +puutarhankin talossaan. + +Ennen nukkumistaan hän muisti, ettei täältä ollut Eikeniin niin +pitkää matkaa kuin Hestvikenistä. Ja hän valjasti seuraavana päivänä +Rauden-hevosen ja ratsasti kylään. + +Hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt Eikeniä muuten kuin matkan päästä +— sen ohi ei kulkenut mitään yleistä tietä. Nyt hän käänsi hevosensa +syrjäpolulle, joka johti taloa kohti. + +Talo oli yksinään mäellä, joka vietti kahden puron uoman muodostamaa +kielekettä kohti — aivan synkkää metsää kasvavan ylängön kupeella. + +Eirik ratsasti sinne talon ohitse. Rakennusten luona ei ollut ihmisiä. +Talo näytti metsän reunassa kuolleelta monine rakennuksineen, joiden +edustalla kasvoi suuria, rusehtavalehtisiä tammia. + +Talosta nousi tie metsään päin. Ilma oli kaunis, ja Eirikiä huvitti +ratsastaa täten ilman aikojaan — häntä halutti ottaa selkoa, mihin +täältä mentiin — kenties hän joutuisi jollekin kukkulalle, josta olisi +näköala tämän seudun yli — hän oli näillä main outo. + +Hän joutui siten joillekin suurille kalliopaasille, metsä oli siellä +harvaa, kuusien latvat olivat joko tuulen tai lumen painamia. +Harmaasammal ja kanerva peittivät tiheästi maan, ja töyrämien +välissä oli soisia notkoja kuivuneine, naavaisine puineen, ja +kuvastinkirkkaita, sinisiä lampia ympärillä kasvavine, keltaisine +visakoivuineen. + +Täällä näin korkealla peitti huurre varjopaikat, ja pienet lumijyväset +sammalella osoittivat lumikuuron kiirineen metsän yli. Mutta taivas oli +nyt kirkas ja sininen, jokin valkoinen poutapilvi vain viiruili taivaan +ja aurinko loisti syysmetsässä. Eirik antoi hevosen levähtää, istui +tyytyväisenä eikä ajatellut mitään —. + +— Silloin kuului suolta huhuilu, korkea, kirkas naisenääni. Se kutsui +vuohta, huusi jotakin, luultavasti nimen, surullisesti valittaen, ja +sitten alkoi jälleen huhuilu. + +Eirik kuunteli jännittyneenä. Sitten hän teki ristinmerkin — ellei se +ollut ihminen, ei sillä olisi häneen mitään valtaa. Mutta sehän saattoi +olla joku Eikenistä —. + +Huhuilu läheni. Nyt hän kuuli: »Blaalin, Blaalin», hän kutsui — nyt +Eirik huomasi viheriäpukuisen naisen; tämä asteli paljasta kalliota +lammen tuolla puolen, pysähdellen pienten keltaisten koivujen luona. + +— Nyt hän huomasi vieraan ratsastajan vuorella — hän pysähtyi +epävarmana. Silloin Eirik käänsi hevosensa, huhuili niin, että kajahti, +ja huusi sitten tytön nimen: »Gunhild, Gunhild —» ja ratsasti häntä +kohti. + +»Pelästytinkö sinut?» Eirik huusi tullessaan niin lähelle, että Gunhild +hänet tunsi. + +Gunhild läheni häntä epäröiden: + +»Oletko sinä täällä? Näillä main?» + +»Minulla on asiaa —» samassa Eirik pysähtyi. Kaikkein vaikeinta +hänen hyvien päätöstensä toteuttamisista oli sanoa aina totta sen +sijaan, mitä ensiksi päähän pälkähti. »Minun teki mieleni katsella +kerran näitäkin seutuja. En ole milloinkaan ollut Kambshornin tien +itäpuolella.» + +Hänellä oli punaisella päärmätty viheriä hame, mutta se oli niin +huonosti tehty kuin palvelijattaren työpuku; hihat eivät ulottuneet +ranteisiin asti, ja hame oli niin lyhyt, että nilkka näkyi; jalassa +oli kömpelöt kengät, kosteudesta mustat ja liejun tahraamat. Kuivia +oksia ja naavaa riippui hänen puvussaan ja hänen puoliksi irtoimissa +palmikoissaan. Eirikin mielestä hän oli ikäänkuin nuoremman ja jollakin +lailla läheisemmän näköinen tässä yksinkertaisessa puvussa. + +»Mutta — eikö ole varomatonta sinun, Gunhild, kuljeskella näin yksin +metsässä?» Hän tiesi näiden harjujen seuduilla olevan paljon karhuja — +ja täällä asui kuulemma myöskin menninkäisiä —. + +Gunhild katsoi häntä silmiin; Eirik näki hänen pelänneen: + +»Minun vuoheni ei tullutkaan tänä iltana kotiin — se on ollut minulla +karitsasta asti.» + +»Sitten minä jään sinun kanssasi etsimään.» Jokin peto on sen voinut +napata, Eirik ajatteli, mutta ehkäpä he löytäisivät jäljet —. + +»Kiitos. Jäätkö sinä? Sitten lienee parasta, että sinä lasket hevosesi +laitumelle kesämajamme luo niitylle — se on tuolla etempänä —» + +»Mutta sinun on tultava mukaan. Minä en pidä siitä, että sinä olet +täällä metsässä yksin.» + +Eirik astui suitset käsissä, ja Gunhild asteli hänen rinnallaan. He +olivat olleet täällä nuoren karjan ja vuohien kanssa, hän kertoi, ja +isän ja äitipuolen lähdettyä pois toissapäivänä hän oli tullut tänne +katsomaan, miten täällä oli asianlaita. Blaalin oli antanut eilisaamuna +hyvin vähän maitoa; hän ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta +sitten paimen oli sanonut sen kävelevän niin omituisesti, kuin se olisi +juovuksissa — ja sitten se ei tullut illalla kotiin. Eikä Gunhild ollut +tahtonut osata nukkua koko yönä levottomuudesta — Blaalin, raukka, oli +ulkona —. Eirik nieli hänen jokaisen sanansa — Gunhild jutteli hänelle, +niinkuin he olisivat olleet ikänsä ystäviä. + +Polku vei ulkoniitylle, jolla oli muutamia ränstyneitä hökkeleitä. +Korjailtuaan Saltvikenin vanhat rakennukset Eirik ei voinut milloinkaan +katsella rempallaan olevia taloja ajattelematta, mitä niille olisi +tehtävä — niin täälläkin. Rakenteleminen oli hänestä maailman hauskinta +työtä. + +»Mutta meidän on oikeastaan mentävä toiselle haaralle, Gunhild — eilen +oli lounaistuuli.» + +Gunhild ei tiennyt vuohien menevän aina vastatuuleen. + +He läksivät toisaannepäin. He kulkivat kumpikin yksinään, mutta ei +sentään sen kauempana toisistaan kuin että he näkivät ja kuulivat +toisensa; he vastailivat koko ajan toistensa huhuiluun. + +Korkeat, kauniit sävelet kaikuivat kirkkaassa syysilmassa. Eirik juoksi +rauskuvalla valkosammalella, siitä kivikon poikki, jossa oli käppyrään +kääntyneitä, kuihtuneita sananjalkoja ja jossa vatukoissa oli vielä +veripunaisia marjoja, mutta kivien koloissa oli pudonneita lehtiä, +hopeanvalkoiset alapuolet päälläpäin. Hän juoksi soissa niin, että vesi +roiski, ja keihäs vajosi syvälle mättäisiin hänen yrittäessään saada +niistä tukea, hän joutui jäätyneille maille, joissa jääriite särkyi +hänen askelistaan, ja synkkiin havumetsiin, joissa hän kadotti tytön +näkyvistään. Silloin hän huhuili: + +»Oletko siellä, oletko siellä, oletko siellä, Gunhild, Gunhild, oma +Gunhild —» + +Ja tämä huhuili, vastaten: + +»Oletko, oletko, oletko siellä, Eirik, Eirik, Eirik —» + +Eirik kuuli Gunhildin äänestä tämän unohtaneen leikkiessä surunsa ja +hän juoksi riemuissaan antaen puhtaan, kirkkaan äänensä kajahdella +sinitaivaan alla. He saapuivat kerran paikkaan, jossa kaiku vastaili +niin selvästi, että he unohtuivat huutelemaan ja huhuilemaan vuorella. + +He saapuivat mäentöyrämälle, jossa tuulenkaatamia puita makasi ristiin +rastiin, sammalmättäät riippumassa juurissa, ja puolukat loistaa +kilottivat sieltä välistä. He kulkivat niin, että näkivät toisensa +— silloin Gunhild kokosi kaksin käsin hameensa, läksi juoksemaan +kiiveten kivien ja kantojen yli vinosti häntä kohti. Samassa Eirik +kuuli myöskin heikon, surkean äänen — hänkin läksi juoksemaan ääntä +kohti. He kohtasivat toisensa kuopan luona — sen pohjassa oli sammalen +ja kuihtuneitten lehtien päällä paksu jää, ja he löysivät sieltä +sinervän vuohiraukan; se makasi koivet suorina ja kaula pitkänä taakse +kääntyneenä; ei siinä raukassa paljon henkeä ollut. Mutta Gunhild +heittäytyi sen viereen ja nosti sen puoleksi syliinsä silitellen ja +jokellellen sille hellästi. + +Eirik nosti Blaalinin syliinsä kantaen sitä, ja Gunhild otti hänen +pienen kevyen keihäänsä, kulkien hänen rinnallaan. Olisi ollut kaikkein +viisainta lopettaa eläinparka, se oli kuolemaisillaan — ja vuohi +oli raskas kannettava ajan mittaan. Mutta Eirik oli liian iloinen +saadessaan siten kulkea tytön kanssa sanoakseen mitään sellaista; +Gunhildin täytyi tuon tuostakin hyväillä Blaalinia siinä Eirikin +sylissä. + +He saapuivat vihdoin viimein karjamajalle. Eirik haki sylillisen +heiniä, jotka Gunhild tahtoi levittää vuohensa alle; hän oli myöskin +löytänyt vanhan, risaisen peiton, jonka hän levitti sen päälle. Sitten: + +»Mutta sinun, Eirik, on tultava sisään lepäämään. Minulla ei ole täällä +sinulle muuta tarjottavaa kuin vuohen maitoa ja juustoa —» + +»Oletko sinä nukkunut täällä öisin?» Eirik kysyi hiljaa — he saapuivat +pieneen, pilkkopimeään majaan, jonne aurinko pilkisti joka hirren +raosta. Lattiakuoppa oli takkana ja vuoteena halaistusta hirrestä tehty +penkki, jonka päällä oli heiniä ja joitakin peittoja. Hän ei siis ollut +ylpeä — hän oli lempeä, huolehtien kaikesta, mikä hänelle oli jätetty, +uskollinen ja ahkera —. Eirik katseli häntä täynnä hellää ihailua +istuessaan hänen yksinkertaisen vuoteensa laidalla ja juodessaan +savulle maistuvaa vuohen maitoa. + +Eirik teki hänelle tulen, ja Gunhild asetti sille padan. Gunhildin +odotellessa maidon lämpiämistä sellaiseksi, että siihen voi lisätä +juoksutinta, he istuivat vuoteella rinnan jutellen yhdessä vanhojen +ystävien tavoin. Kunnes Gunhild sanoi yhtäkkiä — ja punastui samassa: + +»Minä luulen, Eirik — karjakon tulevan pian takaisin — hän ihmettelisi +varmaankin, jos minulla olisi vieras täällä majassa —» + +Eirik nousi hiukan vastahakoisesti: + +»Mutta saata minua jonkin matkaa niittyä myöten, Gunhild, jos sinä +uskallat jättää pataasi —» + +Eirik otti hevosensa, talutti sen veräjästä metsään. Sitten heidän kai +piti sanoa hyvästit —. + +»Sinä olet noennut kätesi —» hän piteli sitä kaksin käsin. He seisoivat +toisiinsa katsellen, hiukan hymyillen. Gunhild ei vastustellut Eirikin +vetäessä hänet luokseen, ja sitten Eirik kietoi kätensä tytön ympärille +ja suuteli häntä suulle. + +Tyttö salli sen tapahtua; silloin Eirik suuteli häntä kasvoihin ristiin +rastiin, puristi häntä lujasti rintaansa vasten — kunnes hän huomasi +tytön vastustelevan: + +»Eirik — nyt sinun on päästettävä minut —» + +»Onko —?» + +»On — päästä jo!» + +Eirik päästi: »Oletko sinä vihainen, Gunhild —?» + +»Oi, en tiedä.» Silloin Eirik veti hänet jälleen luokseen. + +Gunhild kietoi äkkiä kätensä hänen kaulaansa: + +»Mutta nyt sinä saat lähteä ratsastamaan — ei, ei, mitä sinä teet —» + +Eirik oli pistänyt kätensä tytön kaulan aukosta, painaen hetkisen hänen +silkinpehmeää rintaansa. Puoleksi hymyillen ja puoleksi hämillään hän +työnsi Eirikin luotaan veti esille sen kylmän ja kovan esineen, minkä +Eirik oli hänen vaatteisiinsa työntänyt: + +»Ei, Eirik — tämä sinun on otettava takaisin — en minä kuitenkaan voi +ottaa sinulta vastaan näin suurta lahjaa —», hän ojensi vaatteittensa +miehustasta löytämänsä kultasoljen. + +»Voit kyllä.» Eirik hyppäsi satulaan tytön tullessa luo ja ojentaessa +hänelle toisella kädellä keihästä ja yrittäen toisella työntää hänelle +solkea, Eirik kumartui, koskettaen vielä kerran huulillaan hänen +sileätä, viileätä otsaansa. »Sinun pitää ottaa se — ja sinun pitää +säilyttää se, kunnes voit sitä käyttää!» + +Sitten hän nykäisi hevosen käyntiin. Hän kääntyi tuon tuostakin, +nyökäytti tytölle. Nähdessään hänet viimeisen kerran tien kääntyessä +metsikköön Gunhild kohotti kätensä huiskuttaen hänelle. + +Eirik hymyili itsekseen, naurahtipa oikein vuonoa kohti ratsastaessaan. +Hän hyräili aina välillä huhuilua, mutta hyvin hiljaa, eikä hän +uskaltanut laulaa ääneen hänen nimeään. Tämä oli hänen elämänsä iloisin +päivä —. + + + + +XV. + + +Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär +kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi +hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen +häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät. + +Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei +kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt +Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta; +ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen +oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha, +mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä +ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta +asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat +hänen pikku poikiaan. + +Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa +asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt. +Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän +jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran +— kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin +Blaalinista ‒ Blaalin oli kuollut. + +Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen: +he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen +— hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä +pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos +Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi +mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli +täyttänyt kaksikymmentä. + +— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi +tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella +joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on +päätetty, että sinä saat Gunhildin.» + +Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin +luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman +piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta +luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen, +että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli +ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik +oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti +ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan +sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista +kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä +— vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen +kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia. +Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän +arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies +oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi +hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun. + +Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea. +Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisi +Gunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —. + +Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik +huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana +pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik +päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä +odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon. + +Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän +palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä, +multaista sarkanyyttiä —. + +Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta +häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin +välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan, +jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä +oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi +hänelle sangen vähän yörauhaakin. + +Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen +naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he +ratsastivat Draumtorpiin. + +He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin +Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa +oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli +Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko +valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa. + +Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin +uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin +maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet +kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen. + +Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik +ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä +tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin +langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli +välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan +erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen +heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin +viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä +salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli +juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa +appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen +heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta +säilytti jossakin määrin arvokkuutensa. + +Draumtorpin Guttorm keskusteli seuraavana aamuna kauan aikaa Eirikin +kanssa. Hän tuntui olevan älykäs ja maltillinen mies. Hän jutteli +Bersestä — muistutti, miten vanhusta oli vuosikausia pidetty +talonpoikain päällikkönä, ja täydellä syyllä; hän oli nuoruudessaan +ollut jaloluontoinen, urhea ja taitava mies. Nyt hän oli iän karttuessa +tullut vähän erikoiseksi — ja hänen nuorella vaimollaan, kolmannella +jo, jonka hän oli nainut kuusikymmenvuotiaana, oli paljon valtaa +häneen, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Ja ensimmäisen vaimonsa +lapsista hänellä oli ollut paljon surua — poika, Benedikt, syytti isää +sisarensa onnettomuudesta ja oli lähtenyt Eikenistä vihoissaan; Berse +ei nähnyt häntä enää, sillä hän kaatui seuraavana vuonna Tanskassa. +Mutta Eldrid ei kuollut, hänelle ei käynyt niin hyvin —. + +»Mutta kaikista Helgan, sisareni, kanssa saamistaan lapsista hänellä +on ollut iloa, Eirik — ja nyt olen iloinen, kun Gunhild joutuu niin +hyviin naimisiin.» + +Eirik huomasi tytön kaikkien sukulaisten tietävän asiasta; myöskin +Gunhildin nuoret veljet, Torleif ja Kaare kohtelivat häntä kuin ainakin +tulevaa lankoaan. + +Guttorm oli tavannut Olav Auduninpojan kerran Hestbaekissä, ja hän +pyysi hyvästellessä Eirikiä viemään isälleen terveisiä. Kun Eirik +palasi kotiin, hänen täytyi kertoa Olaville olleensa Draumtorpissa ja +kertoa hopealöydöstä. Olav suuttui kuullessaan sellaista löydetyn hänen +metsästään. Eirik vastasi jo nuhdelleensa Ankia ja Liviä ja pitävänsä +vasta silmällä heitä, mutta nyt hän pyysi isän säästämään heitä tällä +kertaa. + +Eirik tapasi jouluna eikeniläisiä, ja he kohtelivat häntä siten, että +kaikki näkivät, mitä oli tekeillä. Heidän ratsastaessaan kirkkoon +Skikkjustadista kahdeksantena joulupäivänä tiet olivat liukkaat ja sade +virtasi suoranaan. Berse pyysi Eirikiä ratsastamaan Gunhildin kanssa +ja pitämään tämän hevosta silmällä, ja Rynjulissa he saivat istua +shakkipöydän ääressä yksin koko illan. Siitä tuli mitä omituisin peli, +sillä Gunhild oli siinä leikissä mahdollisimman tyhmä, mutta Eirikin +mielestä sekin sopi hänelle hyvin — hän ei ollut milloinkaan pelannut +shakkia muitten naisten kuin sisarensa kanssa, ja tämä pelasi sitä +paremmin kuin useimmat miehet. + +Samana iltana Hestvikenin Olav ja Eikenin Berse juttelivat kauan +yhdessä toisessa talon rakennuksessa — vaikkakin oli juhla — ja +läsnä oli kummankin sukulaisia ja ystäviä. Olav kertoi jäljestäpäin +Eirikille, mitä sovittiin morsiamen myötäjäisistä; Olavin oli määrä +tulla Eikeniin Agneksenmessun iltana poikineen ja todistajineen, ja +seuraavana päivänä Eirikin oli määrä kihlata Gunhild Bersentytär +sormuksin ja lahjoin. + +Seuraavana iltana Gunhild lähetettiin kotiin äitipuolensa ja vanhimman, +naimisissa olevan veljensä kanssa, mutta Berse jäi Rynjuliin nuorempine +poikineen. Oli mitä kaunein, kirkkain talvipäivä, ja silloin Eirik +ehdotti lähtöä kaupunkiin, kenellä vain oli halua, katsomaan suurta +juhlakulkuetta, kuninkaan tullessa Mariankirkkoon epifania-juhliin — +kerrottiin Haakon-kuninkaan olevan Oslossa. + +Kaikki nuoret halusivat olla mukana — Bersen pojat, Jørund Rypa, nuori +Torgils Torgriminpoika sekä hänen serkkunsa Sigmund Baardinpoika +Skikkjustadista. Silloin sanoi Torgrim, isäntä itse, että häntäkin +haluttaisi lähteä: »Mitä sinä, Olav, arvelet, emmeköhän mekin voisi +kerran yhtyä nuoriin?» + +Olav Auduninpoika nauroi päätään pudistaen. Hänen oli paras kääntyä +kotia kohti: »Cecilia on saanut ilmankin jo olla siellä kyllin kauan +yksin.» + +Silloin astui Berse itse esiin. Hän oli ollut Eirik-kuninkaan +henkivartiossa ja sitten Haakon-kuninkaan, ja nyt hänen mielensä teki +mennä tervehtimään kuningastaan viimeisen kerran ja hän aikoi yhtyä +kulkueeseen. + +He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli +jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa +pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa +erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto. + +Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat, +täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet +kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia, +joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain +kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet +Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen +uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen +ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan, +häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin +kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö +oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi, +missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet +sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään, +mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon +kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö +oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan +kirveen pudotessa. + +Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät +vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare +Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla +kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt +pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —. + +Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä. +Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään +erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja +saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan +kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —. +Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä +hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla +Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava +päivänvaloon —. + +— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei +hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua +ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan +mistään muusta kuin ryöväreistä —. + +Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän +voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän +jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan +erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu +Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon +laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana +Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä, +sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa +kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä: +»Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin +hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —. + +Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oli +Draumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin. +He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle ja +katsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä: + +»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi +jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika. +Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei +vastannut. + +»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin», +Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä +menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä — +Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan. +Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme +keskustella heidän kanssaan —» + +Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat +jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä +yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja +siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään +lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater +pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja +vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja +jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.) +Jumalalle olkoon kiitos!] + +Guttorm raapi päätään. + +»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua +näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?» + +»Minä —?» + +»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.» +Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin +kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan +niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli +etsittävä?» + +Eirik nyökäytti vähän. + +»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö +sinä ole siihen tyytyväinen?» + +»Onko totta, että sinä olit ne ostanut?» + +»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä +tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa — +jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä +— mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana +ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan +kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat +meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet +venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä +voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen +maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa +väkeäni?» + +»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen +jonkun sinun alustalaisesi ‒» + +Eirik keskeytti: + +»Jumalan nimessä, jos sinä tiedät enemmän, niin sinä myös käsität +minulla olleen pätevän syyn menetellä täten — salaisesti — kuten minä +olen tehnyt —» + +»Voi olla niin.» Guttorm seisoi hetkisen nieleskellen nieleskelemistään +jotakin. »Sinä et tiedä, onko minun hopeitani siellä vielä enemmänkin?» + +»En —. Minä en ole sitä ajatellutkaan. Enkä minä sitä usko — mutta jos +sinä tahdot, sinä voit tulla meille, kun lumi on sulanut mäestä, minä +autan sinua mielelläni etsimään.» + +Guttorm katsoi nuorukaiseen terävästi — hän punastui itsekin sanoessaan: + +»Parempi olisi saada asia loppumaan», hän sanoi sitten. »Jørund Rypa +sanoi olleen neljä pikaria — suuren maljan ja neljä pientä —» + +Eirik katsoi Guttormiin hämmästyneenä. Hopeakimpale, hän ajatteli. +Jørund oli siis itse sulattanut osan aarteista — yhä hullumpaa vain. +Hän pudisti päätään: + +»Minä en ole nähnyt muuta kuin sen, minkä sinulle annoin. +Niin etten minä tiedä, kuka sinun pikarisi on sulattanut.» + +»Siellä oli ollut neljä hopeapikaria sekä hopeakimpale», Guttorm +virkkoi hiljaa. + +Eirik tuijotti — puna levisi hiljaa yli hänen kalpeitten kasvojensa. + +»Silloin Jørund muistaa väärin.» + +»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli +varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se, +jolla hän eilen ratsasti?» + +»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti, +»sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.» + +Guttorm oli vähän aikaa hiljaa. + +»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä +minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me +nyt seisomme, niin minä uskon sinua.» + +Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä +hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen +Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen +totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot +muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen +pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä. + +»Ei. Minä en tiedä sen enemmästä», hän vain sanoi. + +Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän +tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti. + +»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä +asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?» + +»En. Sinun täytynee se tehdä —.» + +»Täällä on kylmä seisoa», Guttorm sanoi. »Tule, mennään ulos.» + +Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma, +aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros +oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata +sinuun», Guttorm pyysi. + +Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen, +mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut +viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin +pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin +tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan +heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan +Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille: + +»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja +toista?» + +»Sehän lienee tarpeellista.» + +He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten +lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon +linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut. + +Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin +ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera. +Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne +miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään. + +Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen +ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet +joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan, +mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle +miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo +entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi, +mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka +tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi +tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen +oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet +naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa. + +Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä, +mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut +Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan. + +Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut +muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä +Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär, +mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta +silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen +olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä +pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla +ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä +pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik +sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt +aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta +saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä. + +Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi +lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja +valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan +savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä +hirvittävän päänsäryn —. + +»Mitä Berse sanoi?». Eirik kysyi. + +»Bersekö — no sen sinä voit aavistaa —. Mutta sanopa, mikä mies tämä +sinun lankosi, Jørund Rypa, oikeastaan on?» + +»Olethan sinä kuullut Gunnarsbyn Rypungeista. — Hän ja minä olemme +olleet ystäviä vuosikausia —» + +»Ettekö te ole enää —? Se johtui mieleeni hänen sanoessaan sinun +silloin vasta päättäneen antaa hopeat takaisin, kun tuli puhe meidän +sukulaisiksi tulostamme — sinä ymmärrät, ettei hänen olisi tarvinnut +sitä sanoa; olisi ollut sopivampaa, _ettei_ hän olisi sanonut sitä +vaimonsa veljestä. Ellei hänellä vain liene ollut tarkoitus estää sinun +avioliittoasi Gunhildin kanssa —?» + +Eirik katsoi toiseen hetken aikaa. + +»— Sitä on vaikea uskoa —», hän kuiskasi hiljaa. Sitten hän ojentausi, +pudisti päätään, heitti vaipan harteilleen. »Mutta nyt minä lähden +Bersen luo», hän sanoi reippaasti. + +Guttorm ojensi kätensä ikäänkuin häntä estääkseen: + +»Sen sinä toki käsität, Eirik — mitä me olimme ajatelleet sinusta ja +Gunhildista, siitä ei nyt tule mitään.» + +»Puhuthan sinä minun puolestani, Guttorm», nuorukainen kysyi +innokkaasti — »sanot Berselle uskovasi minun olevan rehellisen miehen?» + +»Sen teen, saat olla varma siitä! Mutta on — toisesta kysymys, Eirik. +Mitä varmemmin uskomme sinun olevan kunnon miehen, sinun ja isäsi ja +kaikki sukulaisesikin, sitä enemmän pelkäämme joutua sukulaissuhteeseen +sellaisen —» + +Eirik tuijotti Guttormiin — hänen huulensa olivat tulleet valkoisiksi +kuin sairaan miehen huulet. + +»Minä etsin Bersen käsiini joka tapauksessa», hän sanoi sitten ja läksi +ripeästi astumaan katua kohti. + + * * * * * + +Mutta heidän saapuessaan majataloon he saivat kuulla Bersen +ratsastaneen pois koko seurueineen. Ja heti sen jälkeen oli Jørund +lähtenyt. — Rynjulin Torgrim oli ottanut puolustaakseen Eirikiä, kertoi +Karl, Guttormin tyttären mies, mutta kun Berse ei tahtonut ensinkään +uskoa Eirikin olevan yhtä viattoman kuin lapsi äitinsä kohdussa, +Torgrim raivostui. Kun hän vielä sanoi sen olevan pahan jutun, ettei +Bersellä ole milloinkaan ollut järkipahaista, sillä nyt olisi ollut +sitä tarvis pikkuruikkuisen — silloin vanhus oli lähtenyt tiehensä +vihan vimmassa. Torgrimin keskustelu Jørundin kanssa oli päättynyt +siihen, että isäntä oli siepannut härän ruoskan ja iskenyt sillä +Jørundia kasvoihin —. + +»— Ja elleivät Jumala ja Pyhä Olav olisi ohjanneet kättäni, olisin minä +siepannut keihään sen sijaan ja iskenyt sen hänen lävitseen», Torgrim +vaikeroi heidän siitä puhuessaan. + +Sitten hän käänsi kiukkunsa Eirikiin, joka ei vastannut Torgrimin +vihaisiin selityksiin: + +»Sinä istut niin alakuloisena kuin raskaana oleva morsian — tai enkeli, +jolta paholaiset ovat nykineet kaikki siipisulat! Mene sen sijaan +veljien luo kaupungin ulkopuolelle ja pyydä heiltä takaisin kaapuasi! +Silloin Jørund on saavuttanut sen, mitä on halunnutkin!» + +Karl vihelsi — Guttorm vilkaisi äkkiä häneen. Mutta Eirik vastasi +rauhallisesti: + +»Tapahtuipa mitä tahansa — sillä lailla minä en aio luostariin palata — +jos sinne palaan.» + +Torgrim sanoi, että heidän on noustava heti ratsaille — selitettävä +Olaville asianlaita: »Sinä, Guttorm, olet rehellinen mies, sinä lähdet +kanssamme.» Guttorm lupasi lähteä. + + * * * * * + +»Olisi ollut viisainta sinun kysyä isältäsi neuvoa», Guttorm sanoi +Eirikille heidän ratsastaessaan Botnissa jään poikki, »heti päästyäsi +asian perille.» + +»Kun sinä kerran tunnet hänet», Eirik vastasi kiivaasti, »mitä sinä +luulet, että isä olisi tehnyt? Sen jälkeen olisi meidän yhteiselämämme +käynyt Hestvikenissä sietämättömäksi. Jumala auttakoon nyt sisartani ja +hänen lapsiaan —» + +Jonkin matkan päässä Draumtorpista he kohtasivat erään Guttormin +rengin; hän kertoi Bersen tulleen sinne ja tahtovan puhua isännän +kanssa ennen Eikeniin lähtöään. + +»Odottakoon», Torgrim virkkoi, ja Guttorm vastasi tulevansa huomenna +kotiin. + + * * * * * + +Oli jo pimeä heidän saapuessaan Hestvikeniin. Joukon ratsastaessa tuvan +oven eteen Eirik huomasi jonkun seisovan vartiovuorella kuvastuen +mustana taivaanrannan viimeistä viheriää juovaa vastaan. Isän tullessa +alaspäin Eirikin mieleen johtui mies, jota kuljetettiin tuomarin luota +toisen luo — minä en jaksa, Jumala, hyvä Jumala, auta minua jaksamaan! + +Oli niin pimeä, etteivät he erottaneet Olavin kasvoja hänen tullessaan, +mutta Torgrim oli rientänyt hevosen selästä häntä kohti: + +»Onko hän tullut kotiin, Jørund nimittäin, ja mitä hän on kertonut —» + +»Ei yhtään sellaista sanaa, mihin minä uskoisin», Olav vastasi +ivallisesti. »Mutta tulkaahan sisään!» + +Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta +sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen +kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik +seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on +pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti +kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä +tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia. + +»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan, +»ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?» + +»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim +huudahti. + +Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti +siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita: + +»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että +vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me +tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja +ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te +uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla +ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en +keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on +sopimatonta —» + +He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen. +Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle: + +»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä +löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan +meidän asioihimme.» + +Jørund kääntyi raivoissaan häneen päin: + +»Sinä todistat omaa miestäsi vastaan —» + +— ja Eirik seisoi sisarensa toisella puolella: + +»— ei, Cecilia — sinä et saa sanoa mitään —» + +Cecilia työnsi molemmat miehet syrjään: + +»Minä todistan, mikä on totta — se on meille kaikille paras», hän sanoi +rauhallisesti, »vaikene sinäkin, Jørund! Mutta ensin minä pyydän, +että te kaikki vaikenette tästä asiasta, kuten te toivotte enkelien +vaikenevan tuomiopäivänä niistä synneistänne, joiden te ette millään +toivoisi tulevan julki sielujen suurilla käräjillä!» + +»Me teemme, minkä voimme, emäntä», Guttorm virkkoi, »jotta tämä ikävä +asia saataisiin vaiennetuksi.» Toiset yhtyivät häneen. + +Sitten hän kertoi hopealöydöstä. Torgrim kysyi: + +»Sinä olet varma siitä, ettei siellä arkussa ollut muuta kuin nämä +kolme pikaria?» + +»Olen, minä otin sieltä kaikki pois — se vaippa, jota etsin, oli +alimmaisena. Mutta nyt minä saanen mennä pois hoitamaan tehtäviäni — +te voitte olla nälissänne ja janoissanne ratsastettuanne tänään niin +pitkät matkat.» + +Jørund kääntyi ja aikoi seurata, kun hänen vaimonsa meni. Olav virkkoi: + +»Ei, jää sisään, Jørund — me emme ole vielä puhuneet asiaa selväksi.» + +Cecilia kääntyi ovessa: + +»Muista, isä, mitä minä olen sinulle sanonut Jørund sai oppia jo +varhain, ettei hänen ollut luottamista lähimpiin omaisiinsa. On hyvin +ikävää, kun hän nyt luulee sekä sinua että Eirikiä vihamiehikseen ja +että hänellä on kostamisen syytä.» + +»— ja kylläpä hän kestikin miehekkäästi!» Torgrim kivahti. + +»Sinäkin, sukulainen, lienet ollut yhtenä syynä mieheni luuloon, että +te kaikki tahdotte hänelle vain pahaa. Sellaisen, joka sinua ei tunne, +on vaikea ymmärtää, ettet sinä tarkoita suuriakaan kaikella sillä, mitä +sinä sanot pahan pään saadessa sinut valtoihinsa.» + +Siitä tuli ikävä ateria — miehet söivät ja joivat kaikkia Cecilian ja +hänen neitostensa pöydälle kantamia herkkuja melkein ääneti. Olav oli +sanonut tuskin sanaakaan — hän ei ollut Eirikille virkkanut mitään, ja +sekä Eirik että Jørund istuivat siinä ääneti kuin seinä. Cecilia jäi +sisään, tarjoili itse. Mutta neitosten vietyä ruoat pois ja kun olutta +oli tuotu lisää, emäntä kääntyi Guttorm-isännän puoleen: + +»Minulla on sinulle pyyntö, Guttorm, ja se pyyntö on suuri, mutta minä +en voi kääntyä kenenkään muun puoleen kuin sinun — sukulaisestani +Torgrimista minulla ei ole mitään apua. Tahdotko ratsastaa kanssani +Eikeniin huomenna; minä tahdon puhua itse Bersen kanssa.» + +»Berse on kotonani Draumtorpissa, emäntä.» + +»Anna minun sitten ratsastaa kotiisi. Tämä Sigur Baardinpoika on +luvannut tulla mukaan ja saattaa minut kotiin —» + +»Minä ratsastan itse huomenna Guttormin kera», Olav virkkoi. + +»Sitä parempi —» + +»Ei», isä sanoi, »me emme voi ottaa sinua mukaamme, tyttöseni. Täällä +Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut sellaista tapaa, että me +olisimme sallineet naisten ajaa asioitamme.» + +Eirik pujahti ulos hetkinen siskonsa lähdön jälkeen. Hän tapasi +Cecilian kodasta — tämä oli juuri sammuttanut takasta tulen ja aikoi +ulos. Eirik otti hänet syliinsä: »Cecilia!» + +Cecilia seisoi hiljaa vähän aikaa kädet veljen olalla. Sitten hän +irroittautui: + +»Minä lukitsen täällä, Eirik — minun täytyy mennä sisään ja käydä +nukkumaan.» + +»Etkö sinä voisi nukkua sisällä — tuvan ullakolla», Eirik pyysi +hartaasti. »Cecilia — ethän sinä voi mennä sisään — nukkua tänä yönä +hänen luonaan!» + +»Kyllä minun täytyy», hän vastasi naurahtaen. »Te ette ymmärrä +paljoakaan —. Ettekö te voisi jättää Jørundia rauhaan», hän sanoi +kiivaasti. »Enhän minä tiedä, voinko häntä rauhoittaa, mutta —. Muista, +että minulla on hänen kanssaan kolme lasta —.» + +Eirik puristi häntä ääneti rintaansa vastaan. + +»— Minä en pelkää», Cecilia sanoi kuivahkolla, jäisellä äänellä, +riuhtaisten irti. + +Torgrim läksi nuorien poikiensa Torgilsin ja Sigmundin kanssa +seuraavana aamuna kotiin päin heti aamiaisen syötyään. Sitten Olav +lähetti sanan hevosten valjastamisesta sekä Guttormille että itselleen. +Eirik toi miehille heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Guttorm meni +ensin ulos, Olav aikoi seurata, silloin poika pyysi: + +»Isä —!» + +Olav katsoi nuorukaisen kalpeihin, epätoivoisiin kasvoihin. + +»Muista, isä — minä en ensin luonut katsettani häneen — Gunhildiin. +Te sitä tahdoitte, sinä ja Berse. Me tiesimme kumpikin tutuiksi +tullessamme, mikä teidän tahtonne oli — että me alkaisimme pitää +toisistamme. Muista se puhuessasi hänen isänsä kanssa —» + +Olav pudisti päätään: + +»Siitä, mitä sinä Eirik tarkoitat — siitä ei tule milloinkaan mitään.» + +»Oi, tulee!» Eirik väänteli käsiään. »Koko kylä tietää Agneksenmessuna +olevan juhlat. Voitatteko te mitään sillä, että kaikki saavat +juoruamisen aihetta, jollei siitä tulekaan mitään —. Ajattele sitä, +isä, ellet sinä muuta ajattelisikaan! Älä ole liian jyrkkä puhuessasi +Bersen kanssa —» + +»Sinä pyydät minulta _paljon_, Eirik», Olav virkkoi hiljaa. + +»Mutta se merkitsee meillekin paljon —» + +»Jos voin, ajattelen asiaa», Olav sanoi kuten ennenkin. + +»Et sinä lupaa paljon», Eirik kuiskasi. + +»Muille minä en lupaisi niinkään paljon, poikani —» Olav läksi ja Eirik +seurasi. + +Guttorm istui jo satulassa. Eirik meni pitelemään isän hevosta tämän +noustessa satulaan; silloin Cecilia tuli naistentuvasta. Hänellä oli +yllään tumma, nahkareunainen huppuvaippansa. Rintalapsi oli hänellä +sylissään ja Kolbein käveli vieressä pidellen äitiä hameesta. + +»Satuloitko minulle Brunsveinin, Eirik», hän pyysi. »Minun Graaenini on +alkanut ontua takajalkaansa, huomasin aamulla. Minä vien vain lapset +Ragnan luo —.» + +»Ei, Cecilia», Olav virkkoi. »Minä olen sanonut sinulle, ettet saa +tehdä niin.» + +»Kyllä, isä. Se merkitsee minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ellei +Berse tahdo kuulla sinua — minua hänen on kuultava, niin totta kuin hän +on kristitty mies — kun minä pyydän mieheni ja kolmen poikani puolesta.» + +Olav seisoi katsoen tyttäreensä. Silloin Guttorm sanoi hevosen selästä: + +»Luulenpa vaimon olevan oikeassa. — Anna tyttäresi tulla mukaan; minä +luulen hänen olevan viisaimman.» + +»Sinä et jaksa, Cecilia.» Isä astui aivan hänen eteensä». Tässä +pakkasessa. Ja on epävarmaa, ennätämmekö illalla kotia. Minun on +mahdollisesti jäätävä Hestbaekiin yöksi. Se on sinulle vaikeata, sinun +rintasihan on maitoa täynnä —» + +»Oi, kyllä minä jaksan —» hän hymyili, hymy sammui samassa. Hän meni +sitten lapsineen Ragnan tupaa kohti ja Eirik meni talliin. + + * * * * * + +Heidän ratsastettuaan metsään joensuussa Eirik kääntyi naistentupaa +kohti. Hänen sydämensä sykki ajatellessa kohtausta langon kanssa; hän +ei vieläkään tahtonut uskoa ymmärtävänsä Jørundin menettelytapaa — hän +oli Cecilian mies, ja niin kauan kuin he kaikki elivät, hän kuului +heihin —. + +Samassa hän muisti juuri tässä eteisessä seisoneensa Bothildin kanssa +eräänä iltana. Hän oli melkein unohtanut, minkälainen hän oli ollut +niinä hulluutensa päivinä, jolloin hän ei ollut halunnut muuta kuin +kiusata lapsiparkaa, hän oli vento vieras sille miehelle, joksi hän nyt +oli muuttunut. + +Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle +oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa +kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät +Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan +tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan — +hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli +kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin +kunniattomuutta kohtaan — + +Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik +väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui +lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen +lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa. + +»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!» +Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta, +miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin, +piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi +katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän +otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä — +älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi +— minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää +kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan +sentään sitä niin kalliilla ostat.» + +»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun +älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven +ulkopuolella kuuntelemassa —» + +»Kuten näet, olen minä aseeton — mutta istuhan —» + +Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti +miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään. + +»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —» + +»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden +aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa, +pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan +pois —» + +»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän +oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa. + +»Ei suinkaan. Mutta siitä voisi syntyä kolinaa — ihmiset ovat ulkona —» + +Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen. +Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä +sitten _tahdot_?» + +»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla +— jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä +teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita +läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä +lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät +päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.» + +»Cecilia on portto!» Jørund sanoi raa’asti. + +»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen +itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti — +Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta. + +»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut +hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen — +enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!» + +»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen +vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi +— silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan — +sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa +hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän +vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa, +Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa +—. + +»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua +hetkiseksi raivoamasta. + +Vastaukseksi Jørund kirkaisi kuin häntä olisi potkaistu. + +»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt +pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian, +niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa — +pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole +maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet +viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana +käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin +vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme +—» + +Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen. +Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli +sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan +asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta +pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui. + +Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä. +Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä. + + * * * * * + +Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena +ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin, +että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja +satuloi sen. + +Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat +maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa +Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä +saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin, +hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —. + +Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun +ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan +siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli +jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo +tuikutti. + +Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli +ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä +aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi +katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän +ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä. + +Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia +puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos. + +Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen +säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies +kintereillä: + +»Sinäkö oletkin, Kaare —?» Eirik huusi. + +Kaare Bersenpoika tuli hänen luokseen: + +»Oletko sinä täällä—?» + +»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan +tuolla tiellä.» + +Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan +viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään +huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä. + +»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare», +Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin +koiran seuraamana. + +Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti +itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.» + +Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton +itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi +kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli +kuullut veljiltään. + +Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla +totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta +mitä Jørund Rypa ajattelee?» + +Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten +hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin +puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan +toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että +meitä koskeva sopimus täyttyy?» + +»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi +pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta +salli hänen pitää kädestään. + +»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava. +Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän +ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan, +että —» + +Gunhild puristi hänen kättään: + +»Minä toivon, ettei meidän tarvitse kauan odottaa», hän virkkoi +alakuloisella äänellä, joka sai miehen värähtämään ilosta. »Näin +täysikasvuisena neitona ei ole helppo asua äitipuolen käskettävänä +—. Ja minä olen uskonut sinusta aivan siitä asti, jolloin ensikerran +kanssasi puhuin — että sinä olet hyvä sille, jonka kanssa sinä tulet +yhdessä elämään!» + +Silloin ei Gunhild voinut estää Eirikiä sieppaamasta häntä jälleen +syliinsä. + +»On vielä eräs asia, josta tahtoisin sinulle puhua», Eirik virkkoi +hetken kuluttua. »Sinähän tiedät, että kerran aioin ruveta munkiksi +— minä olin luostarissa toista vuotta. Niin että minä tiedän jonkin +verran kirkkolaeista ja sen sellaisista —. Jos kävisi niin hullusti, +että Berse ehdottaisi toista kosijaa, niin tiedä, ettei avioliitto ole +avioliitto Jumalan sanan ja kirkon lain mukaan, ellet sinä itse ole +siihen suostunut. Uskallatko sinä pysyä lujana ja kieltäytyä, niin +etteivät he voi sinua pakottaa — ja piispan velvollisuus on ottaa sinut +suojelukseensa, jos sinä hänelle valitat.» + +»Pakottaa minua sellaiselle, jota en huoli!» Gunhild virkkoi kiivaasti. +»Minä ennemmin pakenen kotoa — minä menen ennemmin sisareni Eldridin +luo —» + +Eirikin sydämessä värähti — ei, niin ei ainakaan saisi käydä! Hänen +Gunhildinsa, puhdas ja uljas, vanhan luo ‒. Seitsemässä seurakunnassa +ei ollut naista, jonka maine olisi ollut huonompi kuin Eldrid +Bersentyttären. Se ei saisi tapahtua —. Mutta hän virkkoi vain: + +»Ei suinkaan sentään niin huonosti käy — minä vain ajattelin, että jos +veisi niin pitkän aikaa, että toisesta avioliitosta tulisi puhe. Jumala +sinua, Gunhild, siunatkoon — tuskinhan sentään asia niin pitkälle +menee, että sinun uskollisuutesi tulisi niin kovalle koetukselle.» + +»Minulla on vilu», Gunhild virkkoi hetken päästä; hän seisoi +liikutellen jalkojaan ja väristen. + +»Tule — kiedonko vaippani ympärillesi—», Eirik veti tytön luokseen, +istuutui joillekin tukeille tien vieressä ja sai tytön syliinsä. »Onko +sinulla vieläkin vilu?» hän kuiskasi. + +»Jalkani ovat jääkylmät—» + +Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli +aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa +ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon +omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi +kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan +alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä +kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa. + +Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän +pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —» + +Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja +hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina +pihatielle asti: + +»Nyt kulunee aikaa seuraavaan tapaamiseemme —?» + +Gunhild ojensi hänelle käden: + +»Älä pelkää, Eirik — minua he eivät saa myöntymään!» + +»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen +tiedän, keksitään kyllä keino!» + +Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään +valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla — +linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen +teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana. + +Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan +hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan. +Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli +sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle +puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei +näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä. + +Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki +itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan, +avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti. + + * * * * * + +Hän ei herännyt, ennenkuin Jørund ravisti häntä: »Etkö sinä tule +syömään?» + +Eirik nousi. Jørund oli tänään aivan toisenlainen arka ja hiljainen, +ääni erittäin pehmeä. Heidän käytyään ruokaan käsiksi Jørund kysyi +hetken kuluttua katsellen sivulle: + +»Kuule — Eirik — oliko niin, että — aioinko minä tehdä sinulle jotakin +— tappelimmeko me eilen?» + +»Etkö sinä itse muista, mistä me eilen puhuimme?» Eirik kysyi vakavana. + +»Minä en oikein tiedä — mitä minä olen uneksinut Ja mikä on totta. +Minulla on joskus niin sietämätön päänsärky, etten minä muista +jäljestäpäin mitään —» + +»Voitko sinä tänään paremmin?» + +»Minun pääni on tänäänkin kipeä — mutta toisella tavalla —» + +Ja heidän syötyään hän paneutui jälleen vuoteeseensa ja nukkui +uudelleen. Eirik kurkisti häntä monta kertaa. Päivällisen maissa Olav +ja Cecilia palasivat kotiin. + +Eirik meni ulos heitä vastaan. Hän koetti lukea isän kasvoista — Olav +ei ollut häntä huomaavinaan, ei tervehtinyt — hän astui hevosen selästä +ja meni suoraa päätä omaan tupaansa katsomatta puoleen tai toiseen. +Eirik seurasi Ceciliaa Ragnan tuvalle. Saatuaan Audunin täpötäysille +rinnoilleen Cecilia vetäisi helpotuksen huokauksen. Eirik nosti hänen +maahan pudonneen vaippansa. + +»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme +onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut +käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse +lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille +sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan. +Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä — +kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty +häntä —.» + +»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet +varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi +surullisesti. + +»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee +asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies +kestää huonommin —» + +Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä +päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen. +Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään +uskaltanut puhua. + + + + +XVI. + + +Sekin talvi meni menojaan — päivä kerrassaan. + +Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa +Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat +keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin +lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko +tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli +jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä +olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä +vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik +muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin. +Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut +jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen +kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä +maidosta lujaksi ytimeksi. + +Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin +ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa. + +Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa. +Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen +olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut +kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven +hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän +leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin, +että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin +että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti +osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi +palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia +sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella. + +Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana +tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon +siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma, +vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa +ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet +juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet +saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt +oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan +oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin +naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim, +joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin +ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se +osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan +—. + +— Eirik ymmärsi todeksi, mitä hän oli pyhistä isistä kuullut — kansan +tuomio ja menestys maailmassa alkoi merkitä hänelle niin vähän, että +hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten kukaan voi niiden tähden niin +taistella kuin taisteltiin — surulla ja murheella ja viekkaudella ja +petoksella ja väkivallalla. Ellei olisi ollut kysymyksessä Gunhild +ja heidän välinen rakkautensa, ja että Cecilia ja Jørund tarvitsivat +häntä — hän olisi mielellään luopunut kaikesta maailmallisesta aivan +heti. Mutta hän alkoi ymmärtää sanoja »olla maailmassa, eikä kuitenkaan +maailmasta» — hänestä tuntui, ettei mikään voisi järkyttää hänen +sisintään, mielensä rauhaa. + +Eirik meni eräänä varhaiskevään päivänä sisarensa kera Rynjuliin; +Cecilia halusi nähdä siellä kasvatettavana olevaa lastaan. Eirik istui +Unan kanssa tämän kutomohuoneessa katsellen, miten Cecilia kävelytteli +poikaansa lattialla — Torgils Jørundinpoika oli oppinut kävelemään +sitten äidin viime näkemän. Silloin Torgrim tuli sisään. Isäntä virkkoi +hetken kuluttua: + +»Oletko sinä kuullut Gunhildin saaneen uuden kosijan?» Hän mainitsi +miehen, jonka nimeäkään Eirik ei ollut kuullut, joku agderilainen. +»Berse ei vain ollut ottanut oppiakseen. Hän ajoi tahtonsa perille +Eldridin naimisessa, ja kävi niinkuin kävi. Ja nyt hän sittenkin myy +Gunhildin sellaiselle vanhalle peikolle.» + +Sisarukset ratsastivat kotiin hämärissä; ensimmäiset suuret tähdet +tuikkivat vaalealta taivaalta lepikon tuuheitten latvojen lävitse. Oli +leuto ilta — raaka mullan lemu kohosi ruskeilta, alastomilta mäiltä, +ja linnut lauloivat kaikissa lehdoissa. He ratsastivat kauan ääneti, +silloin sisar virkkoi: + +»Eirik — se, mitä Torgrim kertoi Gunhildista —. Sinä menetät hänet +meidän tähtemme —» + +»Gunhild ei anna pakottaa itseään», Eirik vastasi. + +»Pakottaa — siihen on monta keinoa», sisar virkkoi Eirik sanoi hetken +kuluttua: + +»Koska me nyt olemme joutuneet keskustelemaan näistä asioista — ja +ellet tahdo, ei sinun tarvitse vastata — onko Jørund kiusannut sinua +joskus sillä, että hän luulee pahaa kaikista ihmisistä —?» + +»Mistä sinä sen tiedät?» Cecilia kysyi kiivaasti. + +»Silloin talvella — jolloin hän ei ollut oma itsensä, vaan kiusasi +kaikkia — sinäkään et ollut vapaa —» + +»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi. +»Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa, +vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.» + +Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia +jatkoi kohta: + +»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä +vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin +Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa +olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana +Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan +veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut +kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi +minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —. + +»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta +hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän +tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.» + +— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —, +Eirik mietti. + + * * * * * + +Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven +iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten +askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä, +mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä, +hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild +mieleen. + +Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu +multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän, +lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä, +missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään. +Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat +kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo +muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille +muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta +vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni +päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää, +mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin. + +Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja +vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että +hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin +hän ratsasti Eikeniä kohti. + +Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt, +oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä +keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille +muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen.. + +»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa +puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän +merkin omistaa.» + +Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli +antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa +jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi. + +Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos +juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa +kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät +sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan +heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik +tuumi —. + +Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi +häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin: + +»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen, +joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja +odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen +mukaan kuuluu —» + +Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan +ollut koskaan odottanut—. + + * * * * * + +Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi +kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä +ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä +ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —. + +— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin +toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan! + +Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli +ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä +yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä +Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista. +Mutta minne he sitten läksisivät —? + +Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli +suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui +aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin +toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut +tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo +Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi +pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan +suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä +— mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul +oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen +isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä. + +Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut +eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi +sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi +Steinfinnissä uskollisen sukulaisen. + +Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä +ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman +tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita +myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin +ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän +hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja +nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän +saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän +kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja +ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi +olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä +tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli +uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi +hänen tuottamaansa surua salaa —. + +Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan +ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti. + +Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei +hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi +häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. — + +Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja +Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan +Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt +hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän +metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä +puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa +peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi +vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin +ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo +sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja +Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa. + +Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi +virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo +isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse. + +Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli +yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden +pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan +viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä +ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty +pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista +levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen +niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut +sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti +teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo +korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän +lehdet olivat jo suuria. + +Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa, +mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja +meni itse maata tyhjään latoon. + +Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista — +ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon +kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin +otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja +astui tervehtimään: + +»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa Eldrid +Bersentytär asuu?» + +Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli +työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa +mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —. + +Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha, +leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan, +ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista +näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä, +poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik +katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin +hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis, +ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt +Eldridille vertoja. + +»Minä olen Nesen Eldrid — onko sinulla tänne asiaa?» + +»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän +sanoi, kuka hän oli. + +»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli +kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan +hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —» + +Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli +auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein +yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen +autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli +leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi, +jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki +keskellä kirkasta kevätaamuakin. + +Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä +oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle. +Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti. + +»Silloin teidän on käytettävä venettä?» + +»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole +mitään asiaa minnekään.» + +Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja +olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi +syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään. + +Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä +jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä +olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus +oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli +rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa +ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin, +kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen +toisensa päällä. + +Eldrid raivasi hänelle istuimen tuvan perällä: »Sinulla lienee nälkä —» + +Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen +lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen +maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä +Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa. +Sitten hänen oli sanottava asiansa. + +»Minä tulen sisaresi luota, Eldrid — Eikenin Gunhildin —» + +»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin +sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä +sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt +häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut +minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun +Gunhild-sisareni tahtoo?» + +»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle +miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän +arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään +muulta apua.» + +Eldrid katsoi häneen hymyn häive ruskeilla, ryppyisillä huulillaan: + +»Hm. Entä sinä — ehkäpä hän haluaisi saada juuri sinut?» + +»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen +isänsä purki sen.» + +»Ja se lienee tullut liian myöhään?» Eldrid virkkoi kuten äsken. + +Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa, +mutta hän vastasi rauhallisesti: + +»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa +muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen +me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren +hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään +Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen +saada häntä.» + +»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun +mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?» + +Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen +kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä +sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen +tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen +kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli +kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei +Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa +kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli +paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea +ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet +olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä. + +Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan +totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat +sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin +oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena +ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa. + +Silloin Eirik alkoi kertoa hänelle naima-asiansa alusta alkaen. + +»Gunhild on siis lähettänyt sinut tänne?» + +»Niin on.» + +»Ja sinä uskot hänen pitävän sanansa ja tulevan tänne?» + +»Uskon. Mutta jos sinä keksisit jonkin paikan, jossa hän saisi levätä, +me menisimme sinne, jos niin tahdot?» + +»Ettäkö minä pelkäisin tähän asiaan sekaantua?» Eldrid nauroi. +»Pikemminkin Gunhild pelästyy tullessaan tänne Eikenistä ja nähdessään, +missä hänen sisarensa asuu.» + +»Hän tulee olemaan minun kanssani samaa mieltä», Eirik virkkoi hiljaa, +»ettei näin saisi olla. Ja tämä onkin korjattava.» + +»Aiotko sinä houkutella minua palkkiolla?» Eldrid kysyi ivallisesti. + +»En tiedä, sanotko sitä palkkioksi vai miksi, jos teen mitä voin, +hankkiessani kälylleni hänen oikeutensa takaisin, Olen kuullut veljesi +yrittäneen, mutta hän luopui —» + +Eldrid laski kädet helmaansa. Mutta sitten hän virkkoi: + +»Sinäpä, Eirik, et näy pelkäävän mustuvasi, vaikka tartutkin pikeen. +Mutta jos sinä haluat kerran tulla Bersen kanssa sovintoon, saat +jättää, oman onnensa nojaan sekä varkaita suosivan lankosi että porton +kälysi. Niin, Berse sen nimen antoi minulle ennenkuin kukaan toinen +mies, eikä hän silloin puhunut valheita parhaan ystävänsä vaimosta. +Paras lienee, ettei kukaan saa tietää, jos niin kävisi, että joutuisit +jonakin yönä makaamaan nuoren morsiamesi kanssa Nesessä.» + +»Minä aioin vielä pyytää jotakin», Eirik virkkoi. »Minä pyytäisin sinua +tekemään Gunhildille sen palveluksen, että ratsastaisit kanssamme +pohjoista kohti. Kukaan ei voi uskoa sinun jättävän sisartasi häpeään.» + +Eldridin kasvoille levisi puna vähitellen. Mutta sitten hän nauroi: + +»Minun täytyy silloin ratsastaa harmaalla härälläni — minulla ei ole +hevosta!» + +»Rauden kantaa sekä Gunhildin että minut», Eirik virkkoi rauhallisesti, +»kunnes me saamme matkan varrelta sinulle hevosen.» + +Eldrid nauroi vain. + +»Teetkö sinä sitten kevättyöt täällä ilman hevosta?» Eirik kysäisi +vähän ajan kuluttua. »Vai lainaatko sinä naapurilta hevosen?» + +»Minulla on kuokka ja lapio», Eldrid vastasi lyhyesti. »Ja tadikko sekä +selkäkori.» + +Eirik sai tietää hänen asuvan täällä yksinään, kanssaan äsken näkemänsä +vanha eukko ja luuvaloinen vanha sukulaismies Eldrid oli ottanut hänet, +koska hän oli Bersen kanssa vihoissa — ja puolikasvuinen poikanen, joka +oli paimenena ja autteli missä tarvittiin. + +»Mutta nyt minun täällä ollessani hevosen kanssa on käytettävä +tilaisuutta hyväksi», Eirik pyysi. Mutta kun Eldrid ei tahtonut +kuulla siitä puhuttavankaan, Eirik vain nauroi ja sanoi, että hänen +on otettava asia nyt niin kuin hänellä olisi talossa oma veli. Sitten +Eirik nousi ja riensi ulos. + +Eldridin tullessa ulos hetken kuluttua hän näki Eirikin pellolla, jonka +yhdessä kulmassa vain oli tehty töitä. Eirik oli kiskonut esille vanhan +sahran ja oli panemassa kuntoon joitakin puuttuvia kohtia, voidakseen +valjastaa sen Raudenin eteen. Pitkä vaippa ja juhlapuku oli maassa, ja +Eirikillä oli yllä ainoastaan punainen sarkapaita, pitkät housut ja +ratsastussaappaat. + +»Aiotko sinä kyntää nuo saappaat jalassa?» Eldrid kysyi. + +»En, mutta jos sinä voisit lainata jotakin jalkaan pantavaa, olisi +vielä parempi.» + +»Miten vanha sinä olet, Eirik Olavinpoika?» Eldrid kysyi. + +»Oi — enhän minä ole nuori — kahdenkymmenen yhdeksän vuotias.» + +»Sinua ei luulisi yhdeksänkääntoista vuotiaaksi.» + +»Ollessani yhdeksäntoista vuotias», Eirik vastasi nauraen, »olin paljon +viisaampi — ihmisten arvostelun mukaan.» + + * * * * * + +Myöhään iltapäivällä Eirik sanoi ratsastavansa pohjoista kohti — jos +hän sattuisi näkemään jotakin tai kohtaamaan jonkun. + +»Miten sinä luulet hänen tulevan tänne?» Eldrid kysyi. + +Eirik vastasi, ettei hän tiedä — kenties joku siellä oli Gunhildin +uskottu. + +»Minä luulen sinun uskovan, että hän tulee!» Sitten hän virkkoi; »Sinä +palaat tänne vasta myöhään.» + +— »Ei, Eirik vastasi, sillä Rauden on väsynyt, niin että — mutta +minähän voin mennä latoon nukkumaan, jossa minä viime yönkin nukuin.» + +»Ei», Eldrid virkkoi, »meillä ei ole täällä usein vieraita, mutta koska +sinä kerran olet tullut tänne, en tahdo, että sinulla olisi liian +huonosti. Minä panen sinulle alavuoteen kuntoon enkä sulje ovea —» + +Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin +tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan +järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään. +Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa. + +Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että +hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta, +viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän +rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten +yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti, +kunhan hän vain ennättäisi. + +Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen, +silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä: + +»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa +illalliselta.» + +»Kiitos, minulla ei ole nälkä. On kovin paha, jos herätin sinut.» + +»Teetkö sinä joka ilta näin — rukoilet niin kauan?» Eldrid kysäisi. + +»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni +ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.» + +Eldrid naurahti. + +»Minun puolestani sinä kyllä saat pitää tapasi kaikessa rauhassa.» + +Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja +ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja +kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen +hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo +kulunut viikon päivät — + +Mutta hänestä tuntui, että pitikin olla näin, että hän kulki täällä +merkillisessä ja yksinäisessä talossa keskellä synkkää korpea. Joka +aamu hänen ulos tullessaan kannas oli kuin meren saari keskellä +valkoista usvaa, ja siitä kohosivat kuusiharjanteet synkkinä. Sitten +tuli aurinko karkoittaen usvan ja se paistoi päivät päästään näillä +keväisillä mäillä; ne pellot, jotka Eldrid oli ennättänyt kylvää ennen +hänen tuloaan, vihersivät jo, viidakoissa lehdet jo suurenivat, ja +niityn ruoho piteni ja alkoi loistaa. Eirik tarttui kaikkeen työhön +auttaakseen Eldridiä — ja kyllä siellä työtä olikin. Eldridin köyhyys +hämmästytti häntä — talossa oli tuskin viljaa, hänen lehmistään kolme +oli ummessa ja kahdesta tuli hyvin vähän maitoa, vaikkakin ne olivat +paremmassa kunnossa kuin kevätkarja tavallisesti oli — hän olisi +voinut elättää useammankin lehmän. Pedot olivat viime vuonna vieneet +useimmat hänen lampaistaan, ja halla oli vienyt viljan; rakennukset ja +työkalut olivat sellaisessa kunnossa kuin sopi odottaakin miehettömässä +talossa, jossa ei ollut hevostakaan, millä kuljettaa tarpeita. Vähäisiä +ruokavaroja lisätäkseen Eldridillä oli verkkoja järvessä ja ansoja +metsässä, ja Eirik otti kokeakseen kummatkin hänen puolestaan. + +Eirikistä tuntui tämä seutu niin kumman tutulta — aivan kuin hän +olisi elänyt täällä jo kauan sitten. Hänen mieleensä muistui nyt +hänen ensimmäinen kotinsa — ei ollut muistanut sitä pitkiin aikoihin, +mutta nyt se sukelsi esiin; se oli ollut samanlainen paikka, kaukana +liiketeiltä ja syvällä metsässä, mutta hän ei muistanut, oliko siellä +ollut järveä. Ja Eldrid sulautui niin merkillisellä tavalla uneen jonka +hän oli lapsena nähnyt — oli ollut sinikaapuinen nainen, puoleksi +ihminen, puoleksi lintu; hän oli pelännyt sitä, mutta se oli ollut +kauniskin ja hän oli kutsunut sitä Portoksi, sillä hän oli ollut +niin pieni, ettei hän ollut tiennyt sen sanan merkitystä, mutta hän +oli arvellut sen olevan jotakin lentävää. — Ja hän oli sekoittanut +tämän näyn äitiinsäkin — hän ei ollut selvillä — mutta nyt hänelle +selvisi Nesen muistuttavan hänen varhaisinta lapsuuskotiaan, ja Eldrid +muistutti hänen unensa Porttoa. + +Mutta hän ratsasti pois joka ilta samaa tietä, jota oli tullut, +Gunhildia vastaan, ja kotiin hän palasi soitten poikki illan muuttuessa +kirkkaaksi kevätyöksi ja järven sekä suon usvan levitessä Eldridin +talon ympärille. + +Seitsemäntenä päivänä oli pilvistä — jokin, sadekuuro oli kulkenut, +mutta illansuussa ilta-aurinko pilkisti Neseen. Eirik seisoi sahaamassa +mäellä olevia tukkeja — hän näki siinä seisoessaan Eldridin navetan +ovella kutsumassa karjaansa. Viimeisenä tuli pieni, takkuinen, +hirvenharmaa sonni, se loiskutteli karjapihan liejussa. Eldrid otti sen +vastaan, pani kätensä sen poskille ja painoi hyväillen otsansa härän +päätä vastaan. + +Eirik meni sisään ottaakseen ylleen nuttunsa ja vaippansa. Hänen +ruokansa oli vuoteen portaalla — Eldrid pani sen nykyjään siihen, jotta +Eirik sai jotakin ennen ratsastamaan lähtöään. Eirik ei kuullut, että +pihaan tuli ihmisiä, ennenkuin hevoset olivat aivan tuvan edessä — +Silloin hän riensi ulko-ovelle. + +Ulkopuolella, jossa sadepisarat välkkyivät päivänpaisteessa, oli kaksi +miestä laskeutunut hevosen selästä. Toinen, nuori palvelija, viskautui +omansa selkään, tarttui isäntänsä hevosen suitsiin ja ratsasti +aitaukseen, mutta arvokas ja komea vanhempi herra, Draumtorpin Guttorm, +riensi sateesta sisään. + +»Tämä on todella enemmän kuin odotinkaan», hän sanoi astuessaan +Eldridin tupaan, »että sinä olitkin täällä!» + +Eirik oli käynyt kalman kalpeaksi: + +»Sinäkö tulet!» + +»Niin, minä tulen. Gunhild toivoo sinulle vieläkin siksi paljon hyvää +— vaikka Herra ties, minkä arvoinen sinä olet! — hän kääntyi minun +puoleeni eikä isänsä tai veljiensä. Sinä käsität, etteivät he olisi +tulleet sinun eteesi muuta kuin miekka kädessä —.» + +»Minä olisinkin pitänyt siitä enemmän —.» Eirik tarttui vaistomaisesti +miekkaansa. + +»Vaiti sellaista puhumasta! Luuletko sinä meidän paljonkaan luottavan +sinun miehekkyyteesi — onko miehekästä houkutella lasta omaistensa +turvista — vielä tällaiseen luolaan —.» + +»— tämä on hänen sisarensa talo —» + +»Luuletko sinä Gunhildin sallivan sinun häväistä itseään, vaikkakin hän +on Eldridin sisar — mutta he eivät olekaan saman äidin lapsia —.» + +»Etkö sinä, Guttorm, voi sanoa sanottavaasi parjaamatta naista —.» + +»Sinä lienet oikeassa. Ei tässä monia sanoja tarvitakaan. Gunhild pyysi +minun antamaan tämän sinulle takaisin — eiköhän se riittäne.» + +Eirik otti sen, minkä Guttorm hänelle ojensi, hän tuskin katsoi siihen. +Sitten hän laski kultasoljen kädestään, niin että se putosi hänen +jalkoihinsa. + +Silloin Guttorm virkkoi surullisesti: + +»Niin minä suutuin kuullessani tästä, Eirik Olavinpoika — minä en olisi +tätä milloinkaan uskonut niin rehellisen miehen pojasta kuin Olav on. +Minä pidin sinua kunnon miehenä — minä luotin ensi sanasta sinuun, +vaikkakin asiat puhuivat sinua vastaan.» + +»Sinä et luota enää?» + +»Ei puhuta siitä nyt», Guttorm virkkoi kiivaasti. »Minä olen nyt +sanonut sanottavani ja nyt minä menen. — Mitä minun on ajateltava +sinun käytöksestäsi sisareni tytärtä kohtaan», hän kuohahti, »sinä +olet vahtinut aitovierissä kuin kananvaras, viekoitellut lapsirukan +luoksesi illan tullen, käynyt hänen luonaan karjamajalla ja istunut +yksin hänen luonaan siellä majassa kuin hän olisi ollut karjapiika — +hänen oli sanottava, missä hän sinulta soljen sai. — Ja koska hän on +herkkäuskoinen ja lapsellinen, sinä luulit voivasi houkutella hänet +luoksesi — tänne!» + +»— Etkö sinä, mies, aio tervehtiä emäntää!» Eirik huusi raivoissaan. + +Eldrid oli astunut sisään — navettapuvussaan. Hän vastasi Guttormin +tervehdykseen rauhallisesti ja ylpeästi. + +»Sinä olet nyt siis saanut tervehdyksen sisareltani, Eirik?» hän kysyi +lempeästi. + +»Niin, minä olen tuonut hänelle sanan.» + +»Mutta mikäli sinua, isäntä, ymmärsin, oli tämä minun sisareni sanonut +sinulle, että Eirik oli keksinyt heidän tänne minun luokseni tulon? +Eirik sanoi minulle Gunhildin pyytäneen häntä tänne ja Gunhild oli +aikonut seurata häntä —» + +»Onko Eirik sanonut niin!» + +Eirik vastasi itse, hän oli kalpea huuliaan myöten. + +»Olen.» + +»Hyi sinua!» Guttorm sylkäisi. + +Eldrid jatkoi: + +»Eirik sanoi niin — ja hän sanoi aikoneensa lähteä hänen kanssaan +edelleen, Gunhildin vähän levättyä, Ylämaihin rikkaisiin sukulaisiinsa, +jättää neitonen heidän huomaansa, kunnes hän olisi sopinut Bersen +kanssa. Minä luulen ettei hänkään pitänyt Gunhildin ehdotuksesta tulla +tänne, jonka Gunhild oli ehdottanut kohtaamispaikaksi.» + +»Gunhild ei ole kuullut mitään hänen rikkaista sukulaisistaan +Ylämaissa, mikäli minä tiedän. Mutta onhan hyvä, jos Eirik on tullut +parempiin ajatuksiin myöhemmin.» + +Eirik sanoi rauhallisesti ja vakuuttavasti: + +»Onko sinusta merkillistä, Guttorm — jokainen lapsikin tietää näillä +seuduin Bersen myyneen vanhimman tyttärensä sille — sille —. Jeftan +tyttärellä Judeassa oli parempi kohtalo kuin tällä emännällä. Minä +rakastin Gunhildia — ja minä tiesin hänenkin pitävän minusta. Saatuani +kuulla Bersen suunnitelleen hänelle samaa kohtaloa aikovan antaa hänet +ikälopulle hirviölle, joka oli jo yhden vaimon rääkännyt kuoliaaksi —» + +»Mitä puhetta se on», Guttorm keskeytti vihaisesti, »ikäloppu — mies +on vuotta, paria sinua vanhempi, kohtelias ja hieno. Niin, hänet +naitettiin, ennenkuin hän oli täysi-ikäinenkään, mutta Hillebjørg-rouva +eli ainoastaan vuoden tai pari —.» + +»Vastako kuultuaan tämän uudesta sulhasestaan», Eldrid kysyi, »Gunhild +luopui järjettömästä aikomuksestaan neuvotteli sinun kanssasi?» + +»Ei», Guttorm vastasi vastahakoisesti ja hiljaa. »Minä sain tietää +lapsen olevan joutumaisillaan onnettomuuteen —. Mutta nähtyään +Magnus-herran hän ei voi kieltää ettei isä olisi aikonut järjestää +kaikki hänen parhaakseen —. Mutta nyt lienee siitä asiasta jo puhuttu +yllin kyllin. Hyvää yötä —.» + +»Ei, odotahan, isäntä —» Eldrid meni Guttormin jälkeen ulos. + +Hän palasi hetken kuluttua; Eirik seisoi yhä äskeisessä paikassaan. + +»Hän ei halunnut levätä eikä ruokaa», Eldrid selitti. + +Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin +suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen +sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti. + +Eirik kääntyi ja läksi ulos. + +Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä +illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee +lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton, +melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä, +kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin +niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja +soutaa jonnekin. + +Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen +käsivarteensa: + +»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene +mokomien lapsellisuuksien vuoksi!» + +»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista +ajatellut.» + +»Tule pois», Eldrid rukoili. »Älä kävele täällä sateessa.» + +Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän +vastahakoisesti. + +Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan +seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana +muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa +maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin +nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten +nytkin. + +»Käydään levolle», Eldrid sanoi sitten. »Nyt sinulla ei ole mitään +syytä lähteä yöllä ratsastamaan.» + +Eirik riisuutui sen verran kuin hänellä oli tapana yöksi riisuutua. +Mutta sitten hän jäi istumaan vuoteensa jalkopäähän penkille, käsivarsi +hevosenpää-hirren ympärillä, tuijottaen lieden sammuvaan tuleen. Eldrid +makasi jo nahkasten alla omassa vuoteessaan. »Käy maata», hän kehoitti +parisen kertaa, ja Eirik vastasi: »kyllä», mutta jäi istumaan. + +Silloin Eldrid nousi jälleen vuoteesta, tuli hänen luokseen avojaloin, +karkeassa, tummassa alushameessaan. Hän tarttui Eirikin hartioihin, +työnsi hänet istumaan suoraan niin äkkiä, että Eirikin niska kolahti +seinähirteen. + +»Älä istu sillälailla tuijottamassa!» hän virkkoi kärsimättömästi. +»— Sinulla on vielä paljon opittavaa, Eirik!» + +»Opittavaa —», Eirik tarttui toisen ranteisiin. »Pitäisikö minun +sinulta saada ehkä oppia?» + +Eldrid katsoi Eirikin vääntyneihin kasvoihin. Hänen sieraimensa +laajenivat ja silmät suurenivat: + +»No niin — osaisin minäkin opettaa sinulle yhtä ja toista ‒» + +Silloin Eirik sieppasi hänet syliinsä, peitti hänen halkeilleet +huulensa suudelmillaan. + + + + +XVII. + + +Aina luostariajoistaan asti Eirikillä oli ollut tapana valvoa joka yö +niihin aikoihin, jolloin veljet nousivat ja menivät aamusaarnaan. Ja +hän teki nytkin niin maatessaan Eldridin sylissä. + +Nyt herättäjä kulki dormitorion läpi, kuiskaten »Benedicamus Domino», +ja miehet vastasivat hiljaa »Deo gratias» noustessaan lattialle. Hän +oli itse ollut astumassa hiljaa valoisaan kuoriin laululla tervehtimään +aamunkoittoa; hän oli itse maannut polvillaan rukoillen heikosta +aamuruskosta aina siihen asti, jolloin aurinko loisti koko voimallaan +ja kaikki ihmiset läksivät töihinsä. — Ja nyt hän oli kulkeutunut +tänne, ja se, mitä tämä nainen oli hänelle opettanut, oli sellaista, +joka tuntui hänestä helvetin kuumuuden esimaulta —. Ja hän tunsi kumman +jähmettyneen tuskan vallassa — kaikki tämä, mikä hänelle nyt oli +tapahtunut, oli hänelle määrätty jo hänen syntymästään, ja nyt se oli +toteutunut. Hän tunsi yhä selvemmin täällä metsän korvessa kaikki: tämä +kaikki oli ollut hänen unessaan — vieläpä pieni peltokin kuihtuneine +risuaitoineen; hän oli unessa ratsastanut Raudenilla Porton tullessa +lentäen levein, sinisin siivin, vetäen hänet hevosen selästä ja +heittäytyen hänen päälleen kuumin, rajuin rakkauden osoituksin, jotka +kauhistivat häntä. Ja nyt tämä oli saanut hänet siipeinsä alle, iskenyt +häneen nokkansa ja kyntensä, repinyt hänen sydäntään ja imi hänestä +voimaa. + +Hän ei löytänyt mitään tietä takaisin. Tällä kertaa hän ei voinut +irtaantua Portosta ja paeta, kuten hän teki unessa — siihen hänellä ei +nyt ollut voimia. Eldrid oli ollut ensimmäinen nainen, jonka hän oli +rakkaudesta omistanut — ensimmäinen, joka oli tahtonut hänet eikä rahaa +maksuksi. Ja sitten — ratsastaa hänen luotaan jonakin päivänä ja jättää +hänet tänne yksin korpeen ja kurjuuteen, sitä hän ei voisi milloinkaan +tehdä. + +Ja keskellä onnettomuutta hänelle valkeni — tämä ei loppunut tähän. Hän +oli ennenkin jäänyt pahan käsiin, mutta hän oli siitä pelastunut ja +hänen jalkansa oli tavannut lujan kalliopohjan ja hänestä oli tullut +entistä vapaampi mies. Ja Hän, joka silloin oli pelastanut, pelastaa +nytkin. Kukaan ei pääse kohtaloaan pakoon, mutta Jumala on kohtalonkin +yläpuolella. Ja silloin ei voinut olla tarkoitettu äsken tapahtunut, +että Portto saisi iskeä nokallaan hänen sydämeensä ja juoda hänet +tyhjäksi ja kuivaksi, mutta hänen mieleensä tuli: kaikki lieneekin +tapahtunut siksi, että hän pelastaisi Porton. + +Tätä oli kestänyt toista viikkoa. Hän teki Eldridille töitä päivisin ja +hän tutustui kolmeen työtoveriinsa, eukkoon, paimeneen ja Holgeiriin, +Eldridin vanhaan sukulaiseen. He eivät ihmetelleet — tuskinpa kukaan +ihmetteli mitään täällä Eldridin luona. Eikä Eirikkään ihmetellyt, +tavallaan — kaikki, mitä oli tapahtunut hänen lapsuudessaan korvessa +olonsa ja tämän metsässä olon välillä, oli kuin unta. + +Hän oli ottanut pari kertaa jousen ja nuolen talossa oli paljon aseita; +kysyessään Eldridiltä, kenen ne olivat, tämä vastasi vain »minun». Hän +läksi metsälle. + +Hän palasi kotiin kymmenennen päivän aamuna siitä lähtien, jolloin +Guttorm oli ollut siellä, tuoden Eldridille kaksi metsoa. Sitten hän +kysyi Eldridiltä äkkiä, ilman mitään valmisteluja: + +»Tuletko sinä minun kanssani naimisiin, Eldrid?» Eldrid naurahti: »En +minä tule.» + +»Mikset?» + +»Tiedätkö sinä, miten monta miestä minulla on ollut?» hän kysyi +pilkallisesti. + +»Tuskinpa niin monta kuin Maria Magdalalla.» + +»Hahahaa! Niinkö sinä tarkoitit —. Sinä voit siitä vaivasta säästyä, +Eirik. — Minulla on ollut munkkikin — kun sain hänet sinne, minne +tahdoin, tulikin hänestä kaikkein pahin.» + +»Se voi olla mahdollista», Eirik virkkoi. »Kun hän kerran oli rikkonut +pyhän lupauksensa. Sitä ei voi kukaan minusta sanoa — täytynee katsoa +Gunhildin päästäneen minut lupauksestani samoinkuin kaikista muistakin +lupauksista.» + +Eldrid oli jättänyt työnsä, seisoi vain tuijottaen nuoreen +rakastajaansa. + +»Ja miten sinä luulet tämän päättyvän?» Eirik kysyi. + +»Oh — toiset minä olen ajanut luotani, väsyttyäni heihin — joku +kyllästyi minuun ensin ja läksi tiehensä. Miten sinun käy, sitä en ole +ajatellut.» + +»Eldrid», Eirik virkkoi, »olen nähnyt sinun silmistäsi aina metsään +lähtiessäni sinun pelkäävän, etten palaisikaan.» + +Eldrid tuijotti häneen ääneti ja punaisena. Mutta sitten hän puuskahti: + +»Pelkään! Se on totta se — ja luuletko sinä minun pelkäävän omaa +pelkoani! Jospa sinä tietäisit — minä opin tietämään, mitä pelko on jo +silloin, kun sinä vielä imit äitisi rintoja — pelkään!» Eldridin suuret +silmät säkenöivät: »Lähde täältä vain, milloin mielesi halaa, pikku +poikanen, ja ala jälleen lukea aikarukouksiasi ja ryömi ristin juurelle +ja tee katumus — minua sinä et siihen saa! Minä rukoilin silloin, kun +ratsastin morsiamena Haraldin taloon — rajuilma tapasi meidät tiellä, +minä rukoilin Jumalaa lähettämään salaman, joka iskisi minuun. Minä +rukoilin Neitsyt Mariaa armahtamaan minua — minäkin olin neitsyt ja +neljätoistavuotias, kuten hän, enkelin tullessa hänen luokseen, minä +rukoilin Häntä lähettämään enkelin välkkyvine miekkoineen pelastamaan +minut —. Salama oli iskenyt suureen saarniin Linnan kupeella, me näimme +pihanurmella salaman jäljet mäkeä noustessamme, mutta minua kohtaan ei +osoitettu armoa —. Ja sinä puhut minulle pelosta —» hän kulki pienessä +tuvassa edestakaisin. + +»_Sinä_ sanot minun pelkäävän — minä voisin pelästyttää sinut +järjiltäsi, jos kertoisin sinulle, miten kostin Haraldille hänen omien +renkiensä kanssa hänen silmäinsä edessä, hänen maatessaan halvattuna +ja puhumattomana —. Se olisi saanut riittää — muuta olenkin katunut, +kenties, se oli tyhmästi tehty, eikä sen arvoinen — Haraldin kuoltua ja +kun hänen lapsensa karkoittivat minut pois ja minä asuin Sigurdstadissa +turmellen sekä itseni että omaisuuteni — mutta minä riemuitsen aina +muistaessani Haraldia, miten hän makasi ja tuijotti ja sammalsi —» + +Eldrid seisoi Eirikin edessä väännellen ruskeita, kuivia huuliaan: + +»Matkusta! — Nyt _sinä_ pelkäät _minua_ — maitovasikka, sellainen pojan +nalikka — sinun kasvosi ovat valkoiset ja harmaat kuin villakuontalo!» + +Eirik pudisti päätään: + +»Minä en pelkää.» Hän hymyili heikosti. »Ja minä aion jäädä tänne ja +mennä kanssasi naimisiin.» + +Muutamana iltana sen jälkeen, kun vanha Holgeir oli tuvassa heidän +luonaan, Eirik sanoi hänelle. + +»Minä olen kysynyt Eldridiltä, menisikö hän kanssani naimisiin. Hän +on leski ja voi itse järjestää sen asian, mutta hän neuvottelisi +mieluimmin jonkun sukulaisensa kanssa Senvuoksi kysyisin nyt sinulta.» + +Holgeir vastasi, että jos Eirik lupaisi todistajain läsnäollessa +hänelle edelleenkin asunnon ja yhtä hyvät olot kuin tähänkin asti, +vaikkakin Eldrid ottaa isännän, kehoittaisi hän. Siihen Eirik vastasi +myöntäen. — Holgeirin mentyä Eirik kääntyi Eldridin puoleen: + +»Myönny nyt sinäkin — on sekä sinulle että minulle ikävää jauhaa samaa +asiaa lakkaamatta.» + +Eldrid vastasi kiivaasti: + +»Sinä olet kuin järjettömät eläimet, Eirik, hevonen tai mullikka — on +turha yrittää pelastaa heitä tulesta — he ryntäävät sinne takaisin suin +päin.» + +»Voinko minä pitää tätä myöntymisenä?» Eirik kysyi naurahtaen. + +»Pidä minä haluat!» + + * * * * * + +Silloin hän möi Holgeirille sen pienen hopeaketjun ristineen, jota hän +oli kantanut kaulassaan vaatteitten alla pikkupojasta asti, ja osti +jauhoja ja maltaita. Eldrid pani kaljaa ja leipoi ja he teurastivat +vasikan; hän valmisti kihlajaisia synkin katsein ja kummallisin puhein, +mutta pitäessään häntä sylissään Eirik tiesi hänen olevan sellaisen, +koska hänellä, Eirikillä, nyt oli valta hänen ylitseen: Eldridin +mielestä tämä avioliitto oli hullutus, mutta hän ei voinut luopua +Eirikistä. Eräänä yönä Eldrid kysyi Eirikiltä: + +»Mitä sinä minulle sitten teet, kun sinä muutat takaisin Hestvikeniin?» + +»Ei ole ensinkään varma, tulemmeko me siellä asumaan isän eläessä», +Eirik virkkoi. »Mutta olethan sinä suuremmankin talon taloutta ennen +hoitanut.» + +Eldrid oli niin laiha, että Eirik painaessaan hänet syliinsä tuli +ajatelleeksi suuria lintuja, joita hän oli väliin pyytänyt, niistä +oli joskus tullut siipirikkoja, mutta ne olivat sittenkin pysyneet +jotenkuten hengissä pitkät ajat. + +Vähän ennen heinäntekoa Eirik kutsui naapurit kesteihin, ja sitten +hän läksi papin luo Saanan kirkolle. Eirik oli antanut hevosensa +Holgeirille ja kulki itse jäljessä kahden metsätalon miehen kanssa. + +Holgeir johti puhetta, Eirik mainitsi nimensä ja isänsä nimen ja +kotipaikkansa. Sira Jon lupasi kuuluttaa avioliiton laillisessa +järjestyksessä ja lupasi myöskin saapua kihlajaisjuhliin. + +Ne olivat kolme päivää ennen Knuutinmessua ja kaikki kävi hyvin. Eirik +kihlasi Eldridin sormuksellaan; varmuuden vuoksi hän sovitti sanansa, +sanoen: »Minä otan sinut aviovaimokseni», niin että hän sai olla varma +avioliiton pätevyydestä, koska hän oli elänytkin jo hänen kanssaan. +Eldrid käytti vastatessaan samoja sanoja. + +Sira Jon luki sitten muutamia rukouksia, siunasi heidät vihkivedellä +ja siunasi sekä vuoteen että ruokapöydän. Juhla oli erittäin kaunis. +Köyhät, todistajina olleet naapurit eivät tienneet paljoakaan +merkillisen naapurivaimon entisyydestä, mutta he tuntuivat viihtyvän +hänen pöydässään. Pappi istui ylimmällä istuimella; nyt, kun hän ja +hänen kaksi apulaistaan olivat riisuneet valkoiset pukunsa yltään, +hän tuli hyvin puheliaaksi ja hyvin iloiseksi. Hän oli itse köyhän +talonpojan poika naapuriseudulta ja hän oli ollut usein täällä Nesessä +lapsuudessaan, sillä Benedikt Bersenpoika oli ostanut tämän sisarelleen +hänen äitinsä sisaren mieheltä. Hän kehui kovin, minkälainen Nes oli +siihen aikaan ollut, ja antoi Eirikille hyviä neuvoja, mitä hänen +nyt pitäisi tehdä, tultuaan tänne isännäksi, kehoitti häntä myöskin +osoittamaan kiitollisuutta Jumalalle, päästyään näin hyviin oloihin. + +Eirik huomasi papin pitävän häntä irtolaismiehenä, joka oli joutunut +tänne palvelukseen ja sai nyt sekä talon että paremmista ihmisistä +lähtöisin olevan vaimon, vaikkakin tämä oli vähän surkastunut. + +Niin tekivät kaikki vieraatkin — he olivat nähneet hänet puuhaavan +töissään Eldridin tekemässä työnutussa ja omissa tekemissään +nahkajalkineissa. Ei kukaan, Eldridiä ja Holgeiria lukuunottamatta, +tiennyt hänestä sen enempää, Tämä herätti hänen vanhan halunsa +kääntää asiat toisin — ja niin hän tuli vallattomaksi, eikä hän +puhunut sanaakaan, joka olisi johtanut oikealle tolalle, vaan puhui +ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut köyhä renki, joka nyt pääsi +maataomistavien miesten pariin. + +Pappi sanoi muun muassa, ettei oikeastaan missään koko maassa ollut +niin hyvää kalaa kuin tässä järvessä, ainakaan ahvenia —. Eirik lupasi +suorittaa rehellisesti kalakymmenyksensä ja sitten hän sanoi, että jos +hän jonakin päivänä saa koukuilla oikein hienoja ahvenia, toisi hän +niitä papille lahjaksi —. + + * * * * * + +Eirik ja Eldrid kuulutettiin kaksi kertaa. Mutta eräänä aamuna viikolla +ennen kolmatta kuulutusta Eirik sai paljon ja oikein kauniita kaloja +koukuilla, ja silloin hänen päähänsä pälkähti pitää papille antamansa +lupaus ja viedä hänelle paaston ajaksi vähän tuoretta kalaa. Hän pisti +suurimmat ahvenet nuoraan, otti hevosen ja läksi. + +Mutta hän ei ollut ennättänyt vielä astua papin huoneeseen, kun +sira Jon ryntäsi häntä vastaan ja oli sen näköinen kuin silmät +pullistuisivat päästä; hän sieppasi kalanuoran ja heitti sen aivan kuin +siinä olisi ollut kyykäärmeitä: + +»Sinä kovan onnen mies — oletko sinä houkutellut minut satimeen +ja laskenut leikkiä kanssani — sinähän olet itse Hestvikenin Olav +Auduninpojan ainoa poika!» Hän löi käsiä yhteen kauhuissaan. + +»Ei, sira Jon, olenko minä houkutellut sinua —? Minähän sanoin nimeni +ja isäni nimen ja mistä olen —» + +»Niin, Eirik ja Olav — sen nimisiä on paljon —. Minä lähetin kyselyn +pitäjäsi papille, hänen pitäisi ottaa selkoa, oletko naimaton etkä +vaimolle sukua — ja kyselen sen sellaista!» + +»Etkä sinä suinkaan ole saanut tietää mitään, mikä olisi esteeksi?» + +»Ainoa poika kaiken lisäksi ja perillinen — ja sinä aiot naimisiin +Eldrid Bersentyttären kanssa!» + +»Niin», Eirik hymyili, »minä arvelen omasta puolestani olevani hänen +kanssaan saman arvoinen.» + +Silloin sira Jon huusi, ettei hän missään maailmassa lukisi sitä +morsiusmessua eikä julkaisisi kolmatta kuulutusta. + +»Sitä sinä, sira Jon, et voi meiltä kieltää.» + +»En voi — niin, minä tiedän, että sinä olet pistänyt nenäsi luostarin +sisäpuolelle ja haistellut vähän siellä olleita kirjoja — sinä saat +kannella Peter Profastille tai piispalle, jos uskallat!» + +Ei auttanut, sanoi Eirik mitä tahansa — että hän oli aikoja sitten +täysi-ikäinen ja Eldrid leski, että oli kihlautunut hänelle sukulaisen +kehoituksesta ja että heidän yhdyselämänsä on kirkon lain mukaan oikea +eikä sitä voisi purkaa ilman kuoleman syntiä, ja ettei Berse enemmän +kuin Olavkaan kuulunut hänen lammaslaumaansa, niin ettei hän voinut +käsittää, miksi pappi heitä niin pelkäsi. Ei sekään auttanut, kun +hän viekoitteli sira Jonia ja lupasi muistaa häntä kerran tultuaan +Hestvikenin isännäksi. + +Ja niin ei häistä tullut mitään. Eirik oli yhtä onnellinen — koskei +Eldrid näyttänyt panevan sitä pahaksi. Se, mikä jo oli tapahtunut, +riitti Jumalan lain mukaan, sen mukaan he olivat jo mies ja vaimo, ja +mitä taas maalliseen lakiin tulee, merkitsi se sangen vähän, ainakin +vielä. + + * * * * * + +Mutta papin kanssa puheissa oltuaan hänen täytyi muistaa, että maailmaa +oli Nesen Pitkänjärven ulkopuolellakin. Ja eräänä päivänä syksyllä hän +sanoi vaimolleen käyvänsä kotona isäänsä katsomassa. + +Hänen lähtöaamunaan Eldrid saattoi häntä jonkin matkaa suon poikki. + +»Älä katsele minua tuolla lailla», Eirik hymyili hämillään heidän +erotessaan. »Minä olen kotona viimeistään kolmannen päivän iltana, +mutta voi käydä niinkin, että palaan jo aikaisemmin.» + +Päivällisaika oli jo kulunut hänen tullessaan joen suuhun ja nähdessään +jälleen lahden ja vuonon sekä punaisenharmaat vuoret merta vasten. Hän +ratsasti peltoja myöten ylös. Täällä oli jo vilja leikattu ja karja +laskettu pelloille. Hän tunsi joka lehmän ja hän tunsi joka jalan +mitan maata; ei ollut ainoatakaan pensaikkoa eikä kivirauniota, ei +mätästä niityllä, jota hän ei olisi kiertänyt viikattein ja sirpein. +Ja sittenkään hän ei tuntenut olevansa täällä enää kotonaan, ei siten +kuin hän oli Neseen kotiutunut, taloon, jossa hän aina joutui johonkin +nurkkaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt, järveen, jota hän +ei ollut milloinkaan päähän asti soutanut, metsiin, joissa hän aina +joutui uusille poluille, joista hän ei tiennyt, mihin ne veivät — +ja sittenkin hänestä tuntui, että hän oli siellä syntynyt ja siellä +varhaislapsuutensa viettänyt ja nähnyt siellä ennen kaikki paikat, joko +sitten läsnä ollessaan tai sitten hän oli uneksinut niistä —. + +Hevosen kavioitten kopistessa pihan kalliopaasiin Ragna tuli ulos +ovesta. Ragna huusi ääneensä ja juoksi häntä vastaan. Sitten tuli +muitakin ihmisiä, he häärivät hänen ympärillään, ja viimein tuli +Cecilia, lapsi käsivarrella. Eirikiä sävähdytti, kun hän huomasi sen +olevan Audunin ja ettei tämä ollut viime näkemästä vielä kasvanut, ei +ollut edes vuoden vanhakaan. Siitä päivästä luhtihuoneessa ei ollut +vielä vuottakaan kulunut —. + +Sitten hän näki isän tulevan tuvan ovelle. Olav seisoi siinä hetkisen, +katsoi poikaan, sitten hän kääntyi ja meni takaisin sisään. + +Eirik suuteli hiljaista sisartaan suulle: »Minä tulen sinun luoksesi, +kunhan olen puhunut isän kanssa.» + +Hän seurasi isää asuintupaan. Isä istui istuimellaan. Eirik jäi +seisomaan oven suuhun hattu käsissään. + +»Minä olen tullut kotiin, isä —.» + +»Niin, minä alan jo siihen tottua.» + +»Niin, isä — minä tiedän sinulla olevan täyden syyn olla pahoillasi +lähtiessäni kotoa sinulle puhumatta ja viipyessäni näin kauan —.» + +Olav keskeytti: + +»Sinä olet kuljeksija, etkä sinä muuksi muutu kuin kuljeksijaksi +ja muuttolinnuksi. Minä en sinua syytä — sinä olet se, miksi sinut +on synnytetty. Minä olin narri uskoessani kerta toisensa jälkeen +sinun viimeisen päähänpistosi olevan —. Minä uskoin sinua sanoessasi +rupeavasi munkiksi, minä uskoin sinua, kun sanoit haluavasi asua +Saltvikenissä ja rakentavasi sinne talon, minä uskoin sinua, kun näytit +kiintyneesi Gunhild Bersentyttäreen — + +»— Mutta minä en ollut milloinkaan uskonut sinun kostavan Berselle näin +kelvottomalla tavalla. Sinä läksit tiehesi ja otit jalkavaimoksesi +hänen tyttärensä, jonka sinä tiesit olevan sellaisessa asemassa, ettei +yksikään mies häntä ottaisi suojaansa —» + +»Minä olen Eldridin kanssa naimisissa, isä.» + +Kun isä ei vastannut mitään, Eirik sanoi taas: + +»Luulin sinun kuulleen siitä — koska meidän pappimme oli kysyttävä +täältä minun omasta pitäjästäni —» + +»Minä kuulin siitä. Mutta minä ajattelin sinun tekevän tapasi mukaan — +kuten sinä teit silloin, kun sinun piti antaa luostarissa lupauksesi. +Mutta se on sinulle itsellesi kaikkein pahinta. Jumala tietää, +miten sinä sinä päivänä käyttäydyt, jolloin sinua sellaiset siteet +kahlitsevat, joita sinä et voikaan irroittaa.» + +Eirik seisoi hiljaa isään katsoen. Hän ajatteli jälleen ihmeissään — +miten totta kaikki isän puhe oli, ja hän tiesi sittenkin asian olevan +toisin —. + +»Minä en syytä Eldridiä», Olav virkkoi katkerasti. »En minä olisi +tehnyt kuten Berse teki — antoi nuoren, kauniin lapsen vanhukselle, +jolla oli jo kaksi vaimoa mullan alla — ja hän oli inhoittavan ruma, +päälaella törrötti kaksi myhkyä hänen pörröisestä tukastaan, enkä minä +ole kuullut hänen tehneen hyvää kellekään ihmislapselle. Toiset naiset +olisivat varmaankin tehneet yhtä pahoin kuin Eldrid, elleivät he olisi +olleet häntä arempia —. + +»— Ja onhan selvää, että hän haluaa mennä kanssasi naimisiin, saatuaan +asiat niin pitkälle. Mutta sittenkään minä en tahdo sellaisen naisen +istuvan täällä äitisi istuimella ja astuvan täällä Hestvikenissä +sisaresi edellä — ei niin kauan kuin minä olen täällä isäntänä. Kun +minä olen kuollut tai kykenemätön hoitamaan itseäni — silloin sinä voit +tulla tänne, ja silloin on rehellisempää tuoda tullessaan se vaimo, +jonka sinä itse olet valinnut, kuin työntää hänet nurkkaan — ellet sinä +ole jo tehnyt sitä ennen. Mutta niin kauan te saatte pysytellä pois +minun taloistani.» + +»Niinkuin tahdot, isä.» + +»Se ei ole niin tarkoitettu», Olav virkkoi lyhyesti, »että minä ajaisin +sinut kodista. Sinä saat olla täällä niin kauan kuin haluat sinä haet +täältä omat tavarasi, käyt tervehtimässä sukulaisia ja ystäviä. Sitä +minä en tahdo sinulta kieltää. Enkä sitäkään, että sinä käyt täällä +tervehtimässä sisartasi — mutta silloin sinä saat tulla yksin. Mutta +sinun ei pidä asua täällä enää minun elinaikanani. Minä olen väsynyt +siihen, että juuri, kun me luulemme sinun olevan rauhassa jossakin, +sinä tuletkin tänne — ja kun me luulemme sinun jäävän kotiin, sinä +jonakin päivänä häviätkin tiehesi —. Mutta riisu vaippasi», isä sanoi +aivan kuin puhuen jollekin toiselle vieraalle, »ja lepää vähäisen.» + + * * * * * + +Cecilia oli tuottanut omalla puolellaan pöytään ruokaa ja olutta +veljelleen. Jørund oli lähtenyt Gunnarsbyhyn katsomaan veljiään, +Cecilia sanoi. He juttelivat yhdessä hänen lapsistaan — kaikki kolme +voivat hyvin — ja sitten talosta ja kesästä ja ihmisistä, sukulaisista +ja tuttavista, mutta ei Eirikin asioista. + +Eirik kysyi, tulevatko Jørund ja heidän isänsä paremmin toimeen. + +»Eivät he vihoissa ole», vaimo vastasi. Hän lehahti punaiseksi: »Hän on +ruvennut tekemään paremmin töitä nykyjään taion hyväksi — Jørundilla ei +tänä kesänä ole ollut sitä pahaa päänsärkyään. — Isä puhuu Saltvikeniin +muutosta, Jørund saisi vallita täällä.» + +Eirik nosti Kolbeinin syliinsä: + +»Sinä tiedät», hän virkkoi hiljaa, »ettei minun vaimollani ole +milloinkaan ollut lapsia — eikä hän enää ole nuorikaan —. Minä tahdon +sanoa sen sinulle — niin että te tiedätte, Jørund ja sinä, jos teille +joutuu koko tämän talon työt — paljon mahdollista on, että tästä +pikkupojasta tulee kerran minun jälkeeni Hestvikenin omistaja.» + +»Eirik — miten sinä saatoitkin tehdä sellaisen tuhon itsellesi», +Cecilia sanoi hiljaa ja kauhuissaan. + +»Ei asia ole niinkuin sinä luulet», Eirik vastasi, ja sisarta liikutti +enin se, ettei hän ymmärtänyt Eirikin katsetta, mutta surua ja +katumusta siinä ei ollut. + + * * * * * + +Eirik läksi myöhään kolmannen päivän iltapäivällä. Hän oli täyttänyt +haarasäkin sellaisilla tavaroilla, joita hän enin tarvitsi; osan +tavaroista hän pyysi lähettämään jälkeenpäin, sillä hän tahtoi +ratsastaa kotiin yksin, eikä hän voinut viedä mukanaan yhtään +hevostakaan — Nesessä ei voinut elättää yhtä hevosta enempää. Mutta +Gistin, yhden vanhoista koiristaan, hän ottaisi mukaansa — se oli +seurannut hänen kintereillään näinä päivinä joka paikassa, hyppi ja +näykki, kun Eirik vain sormillaan näpäytti sille. Eirik oli iloinen, +sillä hän oli kaivannut Nesessä koiraa. + +Cecilia halusi saattaa jonkin matkaa, katsoa samassa lastaan Rynjulissa. + +Isä hyvästeli Eirikiä pihalla. He erosivat sovussa, mutta Eirik tiesi +olevansa täällä nyt vieras. + +Veli ja sisar ratsastivat yhdessä; Knut Ragnanpoika, joka oli nykyjään +Cecilian saattopoikana, ratsasti jonkin verran jäljempänä. Heidän +sivuuttaessaan Rundmyrin Eirik pyysi Ceciliaa ottamaan huostaansa Olav +Livinpojan, sairaan pojan: »Eiköhän hän jaksa toimitella joitakin +naisten askareita.» Cecilia lupasi. + +He saapuivat Rynjulin tienhaaraan. Eirik ei halunnut mennä sinne +tervehtimään. He erosivat siinä. Eirik oli astunut maahan hevosen +selästä. Silloin sisar laski kätensä hänen päänsä päälle ja painoi sen +äkkiä syliinsä: + +»Eirik, Eirik», hän kuiskasi epätoivoissaan, »minusta tuntuu kuin sinä +menisit takaisin vuoren lumoihin!» + +Eirik irroittautui varovasti: + +»Mitä sinä juttelet! Minä olen tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.» + +Oli jo pimeä hänen saapuessaan järven rantaan. Nes työntyi mustana +veden kirkkaassa kuvastimessa. Eirik huomasi pimeässä jonkun lähestyvän +tietä myöten. Eirik hypähti satulasta: + +»Minä täällä tulen, Eldrid!» + +Eldrid ei tarttunut hänen käteensä, Eirik kuuli hänen hengittävän +syvään ja sitten puhkeavan itkuun. Eldrid istuutui tien laitaan, +kumartui pimeässä kaksin kerroin ja itki ääneen syliinsä. Eirik seisoi +hiljaa hevoseensa nojaten ja odottaen. Sitten hän meni, tarttui +vaimonsa käteen ja nosti hänet maasta: + +»Nyt sinä et enää saa itkeä, Eldrid!» + +Sitten he kulkivat yhdessä suon poikki kotiin taloa kohti. Rauden kulki +edellä ja Eirikin koira seurasi kintereillä. + +»Minä en ole pannut ruokaa esille», Eldrid virkkoi heidän päästyään +tupaansa. »Minä panin eilisiltana — sinähän muistat, sinä mainitsit +tulevasi jo kenties silloin. Mutta minä kyllästyin katselemaan sitä +siinä koskemattomana. Nyt minä menen hakemaan —» + +Eirik katsoi miettiväisesti vaimonsa jälkeen. + +Hänen syödessään ja purkaessaan haarasäkkiään he juttelivat hänen +matkastaan. Eirik sanoi, ettei isä ollut hänelle erittäin vihainen. +Mutta se oli sovittu, ettei hän vielä muuttaisi Hestvikeniin. + +Mutta Eldrid oli tuskin päässyt vuoteeseen, jälleen alkoi itkeä. Ja hän +itki itkemistään — hän itki hän miehen hyväillessä häntä, hän nukkui +pää Eirikin povella ja nyyhki unessa, heräsi ja itki jälleen. Eirik +makasi hiljaa ja antoi hänen itkeä. + +»Kunpa olisin kuollut», hän valitti kerran, »ennenkuin sinä tapasit +minut!» + +»Niin sinä et saa sanoa», Eirik pyysi vakavasti. »Älä toivo kuolleesi +silloin, kun vihasit sekä Jumalaa että ihmisiä.» + +»Oi, kyllä. Ennemmin niin kuin näin, että sinä nyt virut täällä +karkoitettuna perinnöstäsi ja suvustasi.» + +»Sinut juuri oli määrätty minulle alusta alkaen. Täältä minä olen +tullut ja tänne minun oli palattava.» + +Sitten hän kertoi unensa lintunaisesta, Portosta. + +Mutta seuraavana päivänä Eirikin tullessa aamiaiselle Eldrid kysyi +kuivasti: + +»Kuulitko sinä mitään siitä minun sisarestani, Gunhildista nimittäin — +miten hänen on käynyt?» + +Eirik katsoi häneen. + +»En», hän vastasi hämmästyneenä, »minä unohdin kokonaan kysyä siitä.» + + + + +XVIII. + + +Olav muutti Saltvikeniin. + +Kalastus oli hoidettava Hestvikenistä käsin; täällä ei ollut muuta +siltaa kuin pieni venelaituri suurista kivistä, ei yhtään talasta +tai ranta-aittaa, pienet katokset vain suolapannuja varten. Ja olisi +ollut aikamoinen urakka saada satama tälle avoimelle ja matalalle +lahdelmalle. Saltvikenistä voisi tulla hyvä viljatalo. Eirik oli +tajunnut sen oikein. + +Olav purjehti Hestvikeniin, meni omiin aluksiinsa, jutteli Cecilian +kanssa pimeinä talviaamuina sillalla, mutta ei käynyt talossa. +Hän tiesi kuitenkin vävynsä käyttävän haukkumasanoja vanhasta +merihirviöstä, joka makaa ja tongiskelee rantakaislikossa. + +Hän tiesi, ettei hänen tyttärensä mies kyennyt hoitamaan kaikkea sitä, +minkä hän oli tämän käsiin jättänyt. Hänen oli turvauduttava vanhaan, +kokeneeseen väkeensä ja Ceciliaan. Mutta asiat olivat sellaiset, että +hänen mielestään oli oltava niinkuin hän luottaisi Jørund Rypaan, +vaikkei sitä tehnytkään. + +Mitä ihmiset tästä kaikesta sanoivatkaan — oli päivän selvää, että +ne puheet joutuivat vasta viimeiseksi hänen korviinsa. Mutta se ei +ainakaan voinut olla mikään salaisuus, että hän oli valinnut väärin, +valitessaan miehen tyttärelleen. Ja Jørund oli kyllä tuonut hänen +kuuluvilleen, mitä ihmiset kohisivat Eirikin teosta: hän oli tahtonut +kostaa Berselle — oikein roiston tavalla — ja hän sai palkan ansionsa +mukaan, opittuaan näkemään vanhan porton olleen niin viekkaan, että hän +kietoikin Eirikin pauloihinsa. + +Olav oli lopen väsynyt koko maailmaan. Ensin hän joutui kuohuksiin +ollessaan pakotettu kärsimään Bersen loukkauksia — ja hän oli hillinnyt +itseään, Eirikin vuoksi hän oli malttanut mielensä enemmän kuin mihin +luuli pystyvänsäkään — ja sitten Eirik läksi tiehensä häikäilemättä, +kunniattomasti, ajattelematta muuta kuin omaa itseään — kun se +mieltenkuohu oli vihdoin asettunut, tuntui Olavista, ettei hän jaksanut +enää mitään, nyt kaikki oli hänestä yhdentekevää. — + +Mutta hän ei tahtonut sittenkään luopua taistelusta; hän tahtoi yhä +taistella häpeää ja onnettomuutta vastaan. Hän asetti kaikkialla +ympäristössä voittamansa kunnioituksen Cecilian puolisoon kohdistetun +tuomion vastapainoksi, koetti olla olevinaan kuin Jørund olisi +kelvollinen ja Jørundin kilpi olisi kirkas. Ja hän yritti täältä +erämaasta käsin pitää silmällä kaikkea; johtaa ja neuvoa — ei auttanut +välittää, vaikkei Jørund siitä pitänytkään. Saattoihan käydä niinkin, +että Cecilialle ja hänen lapsilleen koittaisi paremmat ajat. Kun +Jørund nyt oli olevinaan Hestvikenin herra, hän oli saanut ystäviä; ne +eivät olleet seudun parhaita miehiä, ja hän itsekin oli riitaisa ja +pahasisuinen — saattoihan käydä niinkin hyvin, että hän joutui saamaan +jonkin tuuman kylmää rautaa ruumiiseensa —. + +Ja Eirik oli järjestänyt niin elämänsä, ettei sitä voinut puolustaa — +hänen täytyi olla karkoitettuna kodistaan. Sekin oli hyvä näin — kunpa +hänen ei enää tarvitsisi nähdä sitä ihmistä eläessään. Hänen olisi +pitänyt se arvata silloin kerran kotiin tultuaan ja tavattuaan Ingunnin +kantamassa ilmielävää onnettomuutta sydämensä alla — että tämä vieras +olio seuraisi häntä koko elämän iän, jättämättä häntä milloinkaan +rauhaan: hän oli vihannut häntä, halveksinut häntä, paaduttautunut +häntä vastaan, toivonut hänen kuolevan — ja kaivannut häntä, uskonut +häntä silloinkin, kun häntä oli petetty, toivonut hänelle hyvää, +vaikkakin oli tullut petetyksi, tämä vieras oli tullut hänelle omaksi +enemmän kuin hänen omat lapsensa; hän oli uskonut kerran toisensa +jälkeen kirouksen muuttuneen siunaukseksi — niin, muutakin vielä — tämä +muukalainen oli tullut hänelle rakkaaksi pojaksi — ja tämä vaihdokas +teki aina kuperkeikan — ja hän itse jäi petetyksi, naurun aiheeksi — ja +vieläkin pahemmaksi, joka kirveli kipeämmin —. + +Mutta nyt se loppui. Ja hyväpä olikin. + +Ja kuitenkin hän huomasi yhtäkkiä kulkevansa ajattelemassa Eirikiä. Hän +toivoi saavansa sanoa Eirikille ajatuksensa aivan suoraan. Hän toivoi +saavansa nähdä hänet —. + +Aika kävi hänelle talven mittaan pitkäksi Saltvikenissä. Hän asui +siellä yksin Knut Ragnanpojan ja tämän vasta naiman nuoren vaimon +kanssa. + +Eräänä päivänä keväällä Galfrid Rikardinpoika tuli odottamatta hänen +luokseen Saltvikeniin. Ja hän sanoi illalla Olaville asiansa. + +Eräs mies kosi Galfridin nuorinta tytärtä, Alisia, ja Galfrid itse +ottaisi hänet mielellään vävykseen, mutta hän tahtoi ensin puhua Olavin +kanssa: »Sillä kosija on Bjørn, Torhildsrudin Torhildin poika — niin +että sinähän olet hänen isänsä.» + +Olav vastasi saaneensa tämän pojan vielä vaimonsa eläessä, niin ettei +hänellä ohut häneen mitään oikeuksia, mutta jos Bjørn tarvitsi apua +kotia perustaessa, täyttäisi hän kyllä velvollisuutensa —. + +Ei hän sitä tarkoittanut, Galfrid selitti — hän tahtoi vain tietää, +oliko Olavilla jotakin avioliittoa vastaan. Bjørn selviytyi hyvin — +ja äiti ja kasvatusisä olivat nyt hyvissä varoissa. Hän oli oppinut +tuntemaan nuorukaisen syksyllä kun Bjørn oli vuokrannut pajan heidän +talostaan. Hänen piti takoa rauta uusiin Laurentiuksenkirkon oviin; +joku henkivartioston herroista tahtoi lahjoittaa ne kirkolle. Bjørn +oli tehnyt tämän työnsä niin hyvin, että eräs herroista tahtoi häntä +takomaan kaksi kynttiläkruunua ja yhden rautasilaisen arkun hänen +talossaan olevaan kappeliin. Mutta Bjørnin vietyä nämä tavarat +Arne-herralle ja vaatiessaan palkkaansa ritari piti sitä liian kalliina +ja alkoi tinkiä. Bjørn vastasi, että ellei Arne-herralla ole varaa +maksaa, mitä seppä pyysi, oli hänellä varaa lahjoittaa ritarille sekä +arkku että kruunut, mutta hänen työnsä arvoa ei pystynyt kukaan muu +kuin hän itse arvioimaan. Silloin Arne-herra antoi, mitä hän pyysi. +Bjørn Olavinpoika oli nyt ostanut ne vanhalla Gullbringenillä olevat +talot, mitä hän tarvitsi — kyllähän Olav tiesi, talot Flugagaardin +alapuolella, Sigridsgaardin ja Elven välissä. + + * * * * * + +Tämän jälkeen Olav sai polttavan halun nähdä Bjørniä. Hän huomasi +Margretanmessun aikana, että hänellä oli kaupunkiin asiaa. Ja tultuaan +sunnuntaina messusta Halvardinkirkosta hän kulki niitä taloja kohti, +jotka olivat savimäkien alapuolella, rantatöyräällä. Gullbringen oli +suurin, siinä oli kolme pihaa sisäkkäin. + +Sisintä pihaa ympäröivät talot ulottuivat aivan Alnaan asti. Siellä oli +paja, talli ja luhtiaittoja sekä kaunis tupa rakennus. Tuvan seinän +vieressä kasvoi suuri ruusupensas, sen vieressä seisoi nuori mies +kahden naisen kera, jotka kumarassa haistelivat ruusuja. Olav tunsi +nuoren, solakan naisen pitkine, punertavine palmikkoineen, hän oli Alis +Galfridintytär, jonka Olav oli nähnyt tämän isän luona. Toinen oli +hänen naimisissa oleva sisarensa. + +Alis oli huomannut Olavin; hän kuiskasi jotakin nuorelle miehelle. +Sitten hän kääntyi, tervehti ujosti Olav Auduninpoikaa ja pujahti +tiehensä. Hänellä oli hienot ja raikkaat, pisamaiset kasvot, ruusu oli +hänellä rinnassaan ja ruusuja käsissä. Mies läheni hitaasti tervehtien +Olavia: + +»Tuleeko näin isoisia vieraita?» + +Hänen hymynsä oli poikamaisen ylimielinen — hän lienee nyt +kahdenkymmenen vuotias, isä mietti. + +»Minun teki taas kerran mieleni nähdä sinua —» + +»Viime kerrasta onkin pitkä aika. Ja vuodet näkyvät koetelleen sinua +kovasti — sinusta on tullut vanha, Olav Auduninpoika! Mutta käy sisään +—» + +Ja niin hän istui sepän tuvan penkillä, ja nurkassa, vinosti hänen +edessään, istui se mies, joka oli hänen ainoa poikansa. + +Poika oli kaunis, kuten hän itsekin oli ollut nuoruudessaan — kooltaan +koko joukon suurempi, vaikkei niin sirotekoinen. Mutta hän oli perinyt +isältään niittyvillan värin, hiusten ja kulmakarvojen hopeahohteen, +valkoisen ihon ja vedenkirkkaat, harmaat silmät, jotka näyttivät olevan +kaukana toisistaan. + +Olav huomasi heti, ettei Bjørnin kanssa ollut helppo päästä puheisiin +— heillä ei ollut toisilleen mitään asiaa. Äiti, isäpuoli, sisaret, he +voivat hyvin joka suhteessa; niin teki Bjørnkin. Tupakin osoitti hänen +hyvinvointiaan. + +»Sinä olet nuori ollaksesi talonomistaja ja hoitaaksesi ammattiasi omin +päin.» + +»Minä olen huolehtinut itsestäni aina viisitoistavuotiaasta asti.» + +Olav sanoi mielellään näkevänsä näytteitä Bjørnin taiteesta — hän oli +kuullut niitä kehuttavan kovasti. Bjørn vastasi, ettei hänellä ollut +täällä kotona mitään näyttämisen arvoista: »Mutta sinähän voit mennä +Lavransin seurakuntaan katsomaan eteläisen kirkonoven rautoja ja +kolmea kirkonlaivassa riippuvaa kruunua. Se on suurin työ, mitä tähän +asti olen tehnyt. Minulla ei ole tänään aikaa, muuten olisin lähtenyt +kanssasi —» + +»Onko totta», Olav naurahti kysyessään, »että se seppä, jonka luona +sinä olit opissa, on puoleksi jotuni?» + +»Ei hän siitä mitään puhunut. Eikä minulla ole tapana kysellä +ihmisiltä, mitä he eivät itsestään puhu.» Se oli hänelle ojennukseksi, +isä käsitti, ja hänen mielensä teki hymyillä. Hän ei ollut milloinkaan +nähnyt kenenkään olevan niin varman itsestään kuin tämä nuorukainen oli. + +»Mutta hän oli hyvä seppä — paras Norjassa», Bjørn sanoi. Hän +meni arkun luo, palasi sieltä ja ojensi Olaville lippaan lukon ja +avaimen: »Tämän minä tein ollessani hänen luonaan. Nykyjään minä taon +mutkikkaampia lukkoja. Jos sinä siitä pidät, saat sen, Olav.» + +Olav kiitti ja kehui työtä. + +»Sinä et ole näitä taitoja perinyt isän puolelta», hän sanoi kokeillen. +»Me emme suvussamme ole milloinkaan olleet erittäin käteviä.» + +»Isän sukua minä en tunne», Bjørn vastasi kirkkaalla äänellä. + +»Ja siitäkö sinä olet pahoillasi?» Olav virkkoi levollisesti. + +Bjørn katsoi häntä suoraan silmiin ja nauroi nuorta, raikasta nauruaan: + +»En, Olav, sitä minä en ole. Sinä siitit minut — ja siinä sinä teit +minun mielestäni oikein. Ja vaikket sinä muuta olekaan sen jälkeen +minulle tehnyt — et sinä minun mielestäni ole sillä tehnyt minulle +pahaakaan.» + +Olav katsoi poikaansa — ymmärsiköhän poika, mitä sanoi — vai oliko ne +sanat pantu hänen suuhunsa — + +Bjørn nousi ja meni ottamaan jotakin oven päältä hyllyltä. + +»Mutta sinä voit luulla, etten minä olekaan vierasvarainen.» Hän +kaasi pikariin, joi isänsä maljan: »Terve, Olav Auduninpoika. Minulle +tuottaa sentään suurta iloa se, että sinä olet kerran istunut minunkin +penkilläni.» + +Olav otti haarikan ja hymyili: + +»Enpä minä voi sanoa sitä huomanneeni, Bjørn!» Siinä oli hyvää viiniä. + +»Kyllä se vain niin on. — Ja minä tahdon antaa sinulle siitä muiston.» +Hän meni jälleen hakemaan. Tällä kerralla se oli solki, kokonaan +kullattu ja aika iso; sen keskellä oli Neitsyt Maria Lapsineen ja +ylt’ympäri palloja, jokaisessa enkelinkuva. + +»Ei, Bjørn — tämä oli liian suuri lahja, tätä minä en voi ottaa!» + +»Ota se vain. Etkö sinä muista, minä sain kerran sinulta +kultasormuksen?» + +»Tahdotko sinä, että me täten olemme toisistamme selvät?» + +»Ei, ei, ei se sitä ole. Minä vain sanon sinulle, että sillä +sormuksella minä kihlaan Alis Galfridintyttären Klemensin kirkon oven +edessä Laurinmessun iltana.» + +»Se pääseekin silloin kunniaan.» + +Bjørnin seuratessa häntä ulos Olav kysyi: »Entä äitisi — onko hän +tyytyväinen sinun avio liittoosi?» + +»Äitikö —» Bjørnin hymy oli ensimmäisen kerran iloinen, olematta +mitenkään vaativa. »Äiti on minuun tyytyväinen, tein mitä tahansa, hän +‒.» + +»Sepä hyvä», Olav vastasi. »Silloin minä tiedän sinun aina tehneen vain +hyvin ja miehekkäästi.» + +He kättelivät toisiaan ja Olav lähti. + + * * * * * + +Olav asteli asuntoaan kohti melkein hymyillen. Tähän Bjørniin hän sai +olla tyytyväinen. Nuori ja ylimielinen — mutta ne kasvaimet elämä kyllä +nyppii pois mieheltä — ja Jumala suokoon, että poikaa karsittaisiin +varovasti latvaa vahingoittamatta. Niin että mies pitäisi, mitä poika +on luvannut, kunhan keltanokka hänestä haihtuu. + +Bjørn puhui totta — hän olisi voinut tehdä enemmänkin tämän poikansa +hyväksi. Toiset miehet tekivät tällaisessa tapauksessa toisin — he +kasvattivat aviottomat lapsensa kodissaan tai tuttaviensa luona. Olihan +hän antanut äidille Torhildsrudin, mutta sitä Bjørn ei näyttänyt +pitävän minään — no niin, hyvinvoinnistaan hänen on kiitettävä itseään +ja sitä toista miestä. Ja ellei Tornhild olisi mennyt naimisiin, +olisivat hän ja Bjørn mahdollisesti tavanneet toisiaan useammin —. +Vaikkakin pääsyy oli ollut ja oli tämä, hänen oli vaikea katsella +silmiin poikaa, jota hän ei saanut asettaa sukuoikeuksiinsa — eikä +silloin mikään muu, mitä hän voisi tehdä, tuntunut minkään arvoiselta. + +Ja olipa poika tarkoittanut sanoillaan mitä tahansa — se ainakin oli +totta hänen sanoissaan, että vaikkei Olav ollutkaan tehnyt Bjørnin +hyväksi muuta kuin oli hänet siittänyt, ei hän sillä ollut tehnyt +hänelle pahaakaan. Se poika, joka oli suvun ulkopuolella, eikä tahtonut +häntä edes isäkseen kutsua, oli myöskin onnettomuuden ulkopuolella. + + + + +XIX. + + +Eirik ajoi jo kolmannen kerran viljan talteen paleltuneena ja +kypsymättömänä. Täällä järven rannalla halla vei ennen kuin muualla. +Ei se kuitenkaan ollut erittäin suuri onnettomuus — he saivat siitä +sentään aina vellijauhot ja mallasviljan; leipäähän he saivat ostaa. +Sellaisia ruoka-aineita kuin lihaa ja kaloja heillä oli yllin kyllin, +ja paastoaikana olikin hyvä nähdä vähän nälkää. + +Eirik hymyili muistaessaan paaston aikaa ensimmäisenä vuonna. Hän oli +pitänyt sen, kuten ennen luostarissa ollessaan, joi vain vettä kerran +päivässä, muuten hän otti ainoastaan jääpalan suuhunsa, kun oikein +rupesi janottamaan. Öisin hän nukkui eteisessä olkisäkillä. Hän ei +ottanut selkoa, mitä Eldrid teki. Mutta eräänä aamuna sisään tullessaan +hän näki Eldridin nukkuvan lattialla — hän oli vielä täydessä unessa. +Eldrid sanoi joka ilta asettuneensa tähän Eirikin lähdettyä nukkumaan, +ja nähdessään Eirikin käyttävän jalkineita ilman sukkia, teki hänkin +samoin. + +»Sinun ei pidä tottumattomana tehdä niin.» + +Eldrid kertoi joka vuosi paaston aikana käyneensä ripillä ja ottaneensa +pääsiäispäivänä Corpus Dominin — mutta hän oli tehnyt niin vain +päästäkseen joutumasta syytteeseen. + +»On hyvä, ettet enää tee niin pahoin», sanoi mies. + +»Ei, minä tein lupauksen sinä yönä, jolloin kävelin tiellä sinua +odotellessani — silloin sinun Hestvikenissä ollessasi.» + +»Olipa sitten hyväksi sekin, että niin lapsellisesti ajattelit. Mutta +sanoinhan sinulle olevani kotona kolmannen päivän iltana.» + +»Ellet sinä olisi pitänyt sanaasi», Eldrid virkkoi, »en tiedä, miten +minulle olisi käynyt.» + +»Jumala sinua auttakoon, Eldrid — pitäisihän sinun tietää paremmin kuin +moni muu, ettei yksikään mies ole itsestään suurenkaan arvoinen.» + +»Sinä et ole muiden kaltainen.» + +»Olenpa niinkin. Ylimalkaan katsoen en ole ollut sen parempi kuin +useimmat ihmiset, ja monessa olen ollut huonompi.» + +Mutta hän ei ollut milloinkaan maininnut Bothildin nimeäkään vaimolleen. + + * * * * * + +Nyt hän tunsi järven päästä päähän, metsät, polut ja karut korvet. +Pikku talossa ei ollut paljon työtä, ja niin hänelle jäi yllin +kyllin aikaa samoilla ulkona mielin määrin. Nähdessään ensimmäisenä +talvena Eldridin sukset — hänen oli ollut helpompi kuljeskella +niillä hevosettomana ollessaan — Eirik halusi itselleenkin laittaa +samanlaiset. Opittuaan niitä käyttämään hän piti niin paljon +hiihtämisestä, että hän hiihti enemmän kuin ratsasti. Sitten tuli +aikoja, jolloin hän oli ulkona aamusta iltaan asti; hän palasi kotiin +usein vasta myöhään yöllä. Kunnes hän keksi taas niin paljon töitä, +joita ei käynyt siirtäminen. Ja silloin oli työtä ja tehtävää sellaiset +määrät, että oli vaikea niistä selvitä, ja hän pysytteli taas silloin +niin kotosalla, että töin tuskin malttoi ruokansa hotkaista, eikä +tahtonut ennättää levähtämään; iltaisin hän istui takkavalkean ääressä +Kädessään puukko ja taltta, naskali ja suonikimppu ja teki käsitöitä. +Eldrid istui yhtä äänetönnä kuin miehensäkin, ompeli ja kehräsi. + +He eivät jutelleet keskenään oikeastaan muusta kuin töistä. Toinen +ei tiennyt paljon enempää toisen entisyydestä kuin minkä tiesivät +tavatessaan. Mutta Eirik tunsi, että hänen elämänsä oli siepannut +Eldridin mukaansa, Eldrid seurasi nyt häntä kuin vene virtaa, ja +kumpainenkin oli tyytyväinen nykyiseen elämäänsä. + +Hänen oltuaan kaksi vuotta Nesessä veli Stefan saapui saarnaamaan +Saanan kirkkoon muutamiksi päiviksi taivaaseenastumisviikolla. +Viimeisenä iltana Eirik sai hänet kanssaan Neseen ja yöpymään sinne, ja +hän saattoi veli Stefania metsitse oikotietä naapuriseurakuntaan. + +He istuivat kauan puhelemassa eräällä harjulla, josta näkyi kauas yli +metsien ja pikku järvien, mutta jonne ei näkynyt ainoatakaan asumusta +koko avaran taivaan alla, ja Eirikin koirat makasivat sammalissa hänen +jalkojensa juuressa. Täällä Eirik voi puhua hänelle kaikesta siitä, +mitä hän ei ripissä voinut kertoa, sillä se ei koskenut syntiä eikä +armoa, vaan kaikkea, missä elämä liikkuu. + +Veli Stefan virkkoi kerran, että oli hyvä, ettei Eldrid enää raatanut +kuin orja, omaan vihaansa kytkettynä. »Mutta et sinä tule täällä +Nesessä viettämään koko ikääsi — oletko sinä ajatellut, miten sitten +käy, kun te muutatte Hestvikeniin takaisin?» + +»En», Eirik vastasi. »Kaikki käy kuten Jumala tahtoo — jos me sinne +joudummekaan. Isä voi elää kahdeksankymmenen vanhaksi. Sitäpaitsi +Eldrid on viisas ja ymmärtäväinen nainen. Paras varsa ja parhaat lahjat +voidaan pilata julmuudella ja älyttömällä käsittelyllä.» + +»Ei sinun pidä verrata kristittyä ihmistä järjettömään eläimeen», +Stefan virkkoi. + +»Vanha Ragnhild, jonka meillä näit — hän kertoi minulle — Harald +Joninpoika köytti kerran Eldridin luhdin patsaaseen kotoa lähtiessään, +hän tahtoi, että hänen oli seistävä siinä, kunnes jalat ajettuivat, +ettei hän jaksaisi enää mitään — hän koetti saada vaimonsa siten +itselleen ystävälliseksi. Ragnhild vapautti hänet toisena yönä ja +hoiteli häntä — Eldrid oli silloin kuusitoistavuotias. — Ragnhild oli +ollut ennen Haraldin jalkavaimo, mutta tämä oli lähettänyt hänet pois +saatuaan Eldridin, mutta kutsunut hänet takaisin Borgiin, hänen oli +määrä auttaa Haraldia nöyryyttämään Eldridiä.» + +He istuivat kumpikin vähän aikaa ääneti. + +Veli Stefan sanoi kaikkien veljien surreen saatuaan viime vuonna +kuulla Eirikin kohtalosta: veli Arne oli luvannut ruoskia itseään joka +torstai-ilta niin kauan, että hän seisoi omassa veressään, siihen asti, +kunnes hän saisi kuulla veljensä kääntyneen. + +Veli Arnesta, joka oli ollut silloin kuin hänkin kokelasveljenä, +oli Eirik välittänyt vähemmän kuin muista luostarin asukkaista — +tämä olikin ollut perin nuori ja oli asunut minoriteettien luona +lapsuudestaan asti. Eirik pyysi nyt veli Stefania viemään Arnelle +terveiset ja hänen kiitoksensa. + +Heidän saavuttuaan naapurikylään ensimmäisen pellonaitauksen luo Eirik +jätti ystävälleen jäähyväiset. Veli Stefan siunasi hänet; sitten munkki +asteli kylää kohti ja yksinäinen metsämies nousi jälleen harjulle jousi +olalla ja koirat kintereillään. + + * * * * * + +Se suvi kului neseläisiltä samoin kuin osa seuraavaakin +Kynttilämessuviikolla oli aika pakkanen. Eirik oli päivisin harjulla +hirsiä piiluamassa. Hän heräsi eräänä yönä siihen, että Eldrid hänen +vieressään värisi vilusta. Eldrid kertoi pudonneensa tänään lähteeseen +hakiessaan vettä navettaan, ja hän lienee jo siksi vanha, ettei hän +sietänyt enää olla jäätyneissä vaatteissa. Eirik sai silloin kuulla +vanhan apulaisen Ragnhildin olevan sellaisen, että kun hän joskus +suuttui emäntäänsä, hän meni istumaan Holgeirin tupaan, kunnes lauhtui. +Eldrid sai sinä aikana tehdä kaikki askareet ypöyksin. Heillä ei ollut +talvella paimentakaan. + +Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuli hehkuvan kuumaksi, hän sai +pahoja yskänkohtauksia ja sitten hän alkoi hourailla, valitella ja +heittelehtiä sinne tänne. Hän makasi seuraavat päivät hyvin sairaana. +Ensimmäisenä iltana, kun hän oli vähän parempi, ja nähdessään miehensä +tuovan maitoa sisään hän kysyi Ragnhildia. Eirik nauroi ja vastasi +eukon olevan heille kummallekin vihoissaan — kukaan ei tiennyt syytä — +hän istui yhä loukossaan, ja Eirik oli toimitellut askareet. + +»Ei, Eirik, nyt ovat asiat kovin hullusti — lypsäminen ja kirnuaminen +eivät ole miesväen töitä.» + +»Kenen sinä luulet luostarissa lypsävän?» Eirik kysyi nauraen. + +Seuraavana päivänä saapui Gaute Virvir, Eirikin vanha ystävä +kotipuolelta. Hänellä oli kylään asiaa ja niin hänen päähänsä pälkähti +lähteä katsomaan Neseen. Hän tapasi Eirikin ruokkimassa lehmiä. Eirik +otti vieraan vastaan niin hyvin kuin taisi emännän maatessa sairaana. +Gaute oli juuri epäonnistunut jossakin omaisuusjutussa, siksi hän oli +pahalla päällä ja kertoi kotipuolelta jos jotakin sen näköisenä, kuin +kaikki olisi hullusti. Olav asui Saltvikenissä, Cecilian viimeinen +lapsi oli kuollut heti kastamisen jälkeen, Gunhild Bersentytär oli +Magnus-herran rouvana ja kuului Ingebjorg-rouvan seurueeseen, sillä +ritari oli herttuattaren uskottuja. + +Eirikin mielestä eivät kotikuulumiset olleet niinkään huonoja. Olihan +ikävää, että Cecilia oli menettänyt lapsen. Mutta kotona tuntuivat +voivan aivan yhtä hyvin ilman häntä; isä ja Cecilia hoitivat yhdessä +asioita, hän arveli, ja Jørund sai olla johtavinaan — silloin hän oli +sentään koko lailla siedettävä. + + * * * * * + +Hän oli elänyt täällä kolme kesää, ja nyt oli kohta kolmas talvi +loppumaisillaan — Eirik mietti sitä eräänä iltana seisoessaan eteisen +ovella ja katsellessaan harmaan sinervään illan hämyyn. Koko auringon +puoleinen maa oli ruskeana, mäet paljaina, räystäältä tipahteli +harvakseen ‒ tänä iltana oli niin leutoa, ettei ollut jääpuikkojakaan. +Metsissä oli vielä paksulti lunta, mutta järven pintaa peitti tumma +jäänsula, ja rannan puolella taivas jo kuvastui sulassa, joka oli +eilisillasta suurentunut. + +Silloin hän huomasi järven rannalla liikkuvan jotakin mustaa — siellä +näytti olevan kaksi henkeä, he olivat nousseet hevosen selästä ja +taluttivat niitä. Eirik riensi sinne — hänen täytyi pysäyttää heidät ja +johtaa heidät rannalle siitä ainoasta paikasta, jossa jää enää saattoi +olla vähänkin kestävää. Hänen juostessaan alas äyrästä ja huutaessaan, +että he pysähtyisivät, hän mietti, ketä he mahtoivat olla — koko +järven rannalla ei ollut muita kuin heidän talonsa, niin että heidän +aikomuksensa kai oli päästä tänne. + +Hänen rientäessään jäätä myöten kirkkaitten sulakohtien välitse hän +huomasi toisen olevan varmasti naisen. Mutta vasta saapuessaan heidän +luokseen hän tunsi Cecilian: + +»Jumalan nimessä, antakaa minun auttaa teitä maihin. Ota sinä, Svein, +hevoset, minä talutan Ceciliaa.» + +Eirik huomasi hämärissä, että Ceciliaa vaivasi jokin, mutta hän arveli +sen vain johtuneen siitä, että Cecilia oli säikähtänyt nähdessään jään +heikkouden, vai olisikohan muutakin. Päästyään maalle Eirik sanoi: + +»Kyllähän sinä, Svein, löytänet tien eteenpäin. Minun vaimoni nukkunee +jo, mutta sinä saat mennä sisään herättämään hänet ja sanomaan, ketä +tulee.» Hän otti Cecilian hevosen. »Sinä saat nousta selkään, Cecilia — +täällä suolla vaipuu lumeen polviaan myöten.» + +Silloin Cecilia kietoi kätensä veljensä kaulaan, painautui häneen, ja +Eirik tunsi, miten hän vapisi. + +»Minä olen tullut pyytämään sinua kanssani kotiin», Cecilia sanoi +epätoivoissaan. »Nyt on niin, etten minä enää jaksa.» Hän värisi kovin: +»Minä en voi enää tavata Jørundia —» + +Eirik painoi häntä rintaansa vasten: + +»On paras, että ensin tulet sisään», sanoi hän sitten, »ja saat yltäsi +märät vaatteesi. Sillä sinun kertomuksesi lienee pitkänlainen, pelkään +minä —» + +»Lopuksi», Cecilia jatkoi päästäen veljensä irti, »hän löi eilen +Olavia, Ankin poikaa, niin että poika kuoli tänä aamuna. Silloin minä +pyysin Sveinin satuloimaan hevoseni —» + +Eirik seisoi kuin puusta pudonnut: + +»Sitäkö halvattua —! Voiko sellaista tapahtuakaan. Minne sinä olet +lapsesi jättänyt?» hän kysyi äkkiä. + +»Ne ovat Torella. Mutta eihän hän ole milloinkaan tehnyt lapsille +mitään —» + +»Minä kielsin kotiväkeä», hän jatkoi Eirikin taluttaessa hänen +hevostaan pitkin rantaa, »viemästä sanaa isälle. Minä en uskalla — +ennenkuin sinä olet siellä. Sinä olet ainoa, joka voit meitä auttaa — +ehkä —» + +Eldrid tuli heitä vastaan tuvan ovelle. — Eirik huomasi jo kauas hänen +peittäneen päänsä lumivalkoisella, pitkällä kirkkohunnullaan. Hän +ojensi Cecilialle kätensä ja lausui hänet tervetulleeksi. + +Eldrid oli sytyttänyt tulen takkaan; hän johti Cecilian istumaan tulta +lähinnä olevan penkin päähän, otti hänen märän vaippansa ja työnsi +penkkipieluksen vieraan selän taakse: + +»Sinä, Eirikin sisar, saatat olla väsynyt — te olette ratsastaneet +vuonolta asti tänään tällaisessa raskaassa kelissä, sanoo sinun +renkipoikasi —» + +Eirik huomasi sisarensa katselevan ihmeissään ympärilleen — tupa oli +siisti ja lämmin, vaikkakin se oli pieni ja matala, ja vuoteissa +oli puhtaat vaatteet ja nahkaset — ja sitten hän katsoi veljensä +vaimoon. Eldrid ei ollut vanhentunut näinä kolmena vuotena ja hän +näytti tummassa hameessaan ja valkoisessa pitkin selkää laskeutuvassa +hunnussaan komealta, vanhanpuoleiselta naiselta. + +»Minä olen sitä mieltä, Cecilia, että sinun on viisainta mennä heti +vuoteeseen, sinä olet niin märkä ja viluissasi — minä tuon sinulle +ruokaa.» Hän vei nuoren naisen heidän omaan vuoteeseensa, polvistui +ja veti hänen jalkineensa pois. »Sinun jalkasi ovat kuin jääpalat — +ota nahkaset toisesta vuoteesta, Eirik, lämmitä niitä, niin kiedon ne +sisaresi ympärille.» + +Cecilia istui pitäen kaksin käsin vuoteen laidasta; kyynelet alkoivat +vieriä pitkin poskia hänen itkiessään aivan ääneti, ja kun Eldrid +oli kietonut hänen jalkansa lämpimiin nahkasiin ja painanut hänet +vuoteeseen, hän kääntyi seinään päin, kätkien kasvonsa pieluksiin. Hän +makasi sillä lailla, kunnes veljen vaimo toi ruokaa. + +»Nyt sinäkin saat lähteä pois — Sveinhän sinun nimesi oli? Minä menen +Holgeirin tupaan ja nukun tämän yön Ragnhildin luona, Eirik — minä +arvelen sinun sisaresi mielellään puhelevan sinun kanssasi kahden +kesken; te ette ole nähneet toisianne pitkiin aikoihin.» + +Sitten Eldrid toivotti hyvää yötä ja läksi. + + * * * * * + +»Gaute saa hävetä — hän on levittänyt pitkin kylää huhua, että +sinä kuljet täällä puoli-alastomana rääsyissä ja elät kuin kurjin +mökkiläinen ja että sinun vaimosi on niin ikäloppu ja huono, että hänen +täytyy vain maata —» + +»Silloinhan Gaute on vielä parempi keksimään juttuja kuin minä itse», +Eirik sanoi. + +»Jospa minä olisin tiennyt sinulla olevan niinkuin sinulla on», Cecilia +vastasi, »niin tuskinpa minä olisin tullut tänne vaivojani valittamaan. +Minä luulin, ettei sinun olosi enää voisi tulla sen huonommaksi, kuin +mitä ne ovat.» + +»Olipa sitten hyvä, että Gaute jutteli sellaisia.» + +Mutta otettuaan sisareltaan ruoka-astiat ja istuuduttuaan hänen +viereensä vuoteeseen takkatulen hiipuessa nurkassa peloitti häntä se, +mitä hän nyt saisi kuulla. + +Jørund oli toisinaan ollut siedettävä ja hyvä, Cecilia kertoi. Mutta +hän vainusi salaisia loukkauksia ja epäluottamusta kaikessa, mitä +isä ja vanhat palvelijat sanoivat tai tekivät, ja silloin oli hänen +usein vaikeata mennä välittämään. Sitten oli Liv ja Anki — Jørund +oli alkanut vihata heitä sen onnettoman asian jälkeen ja hän tahtoi +saada heidät pois Rundmyristä. Olav sanoi, ettei siitä tulisi mitään +— silloin Jørund suuttui silmittömästi, haukkui isän kauheasti, sanoi +koko paikkakunnan tietävän, että isä suosii sellaista varasjoukkoa +aivan talonsa nurkilla, mutta että niiden oli nyt lähdettävä, muuten +hän pistäisi tuleen koko pesän. Tämä tapahtui syksyllä, jolloin hän +vielä makasi sisällä sen pikku tyttörukan jälkeen, joka sitten kuoli +— isä oli tullut sinne häntä katsomaan. Vähän myöhemmin selvisi, että +Rundmyrin Gudrun, joka oli ollut Hestvikenissä kesällä auttamassa, +palasikin vanhempiensa luo raskaana, ja Jørund oli tarjonnut sekä Svein +Ragnanpojalle että monelle muullekin miehelle rahaa, että he ottaisivat +syyn niskoilleen. »Minä en ole milloinkaan maininnut siitä Jørundille», +Cecilia sanoi, »mutta minä menin sinne eräänä päivänä aivan äskettäin. +Ankille se on suuri suru, sillä Gudrun ei ole ruma, hän oli toivonut +saavansa hänet naimisiin, ja hän on ainoastaan neljäntoista vuotias, +niin ettei se lapsiparka varmaankaan kyennyt puolustautumaan —.» + +Mutta Jørund raivostui kerrassaan saatuaan kuulla siitä. Ja Olavia, +raajarikkoa, hän ei ollut milloinkaan voinut sietää. Ja eilisaamuna +Olav oli ollut lasten kanssa pellolla, hän aikoi tehdä niille +pajupillejä — silloin Kolbein tuli juosten kotiin, poika itki ja sanoi +isän tulleen heidän jälkeensä hyvin vihaisena, oli siepannut Olavin +kainalosauvat ja lyönyt niillä häntä. + +Cecilia oli juossut sinne. Olav makasi siellä ja veri virtasi hänen +suustaan ja sieraimistaan. »Minä sanoin Jørundille, mitä mieleeni +sattui muistumaan.» Mutta Jørund oli ollut kuin raivoisa sonni eikä +niinkuin viisas ihminen. Sitten tulivat Svein ja Halstein, ja hän pääsi +Jørundin käsistä irti. He kantoivat Olav Livinpojan Ragnan luo, ja +Cecilia oli istunut hänen luonaan yön, mutta aamulla hän kuoli. + +Cecilia nukkui vihdoin viimein ja Eirik meni nukkumaan alavuoteeseen. + +Eirik oli varma siitä, että Jørund oli toisinaan sekapäinen — häntä +täytyi vartioida, ehkäpä pitää sidottunakin. Eikä Cecilia voinut +enää elää hänen kanssaan. Joko hänen olisi muutettava Saltvikeniin +lapsineen — taikka hän muuttaisi sinne ja ottaisi lankonsa kanssaan +isän palatessa Hestvikeniin asumaan Cecilian kanssa — sen hän päättäisi +vasta käytyään paikalla. + +Seuraavana aamuna aamun koittaessa Eldrid pistäytyi sisälle muuttamaan +navettapuvun ylleen. Eirik sanoi lähtevänsä tänään Hestvikeniin. »Ja +luulenpa kestävän hyvän aikaa, ennenkuin sinun luoksesi kotiin pääsen.» + +»Niin minäkin arvelen.» + +Cecilia tahtoi kaikin mokomin ratsastaa Eirikin kanssa kotiin, vaikka +sekä Eirik että Eldrid pyysivät häntä jäämään Neseen, kunnes veli +lähettäisi sanan. + +Matkalla ei puhuttu paljon — tiet olivat vaikeat kulkea, ja Eirik +huomasi Cecilian jo katuvan, että oli tullut sanoneeksi liian paljon. + +Heidän saavuttuaan Rundmyriin Eirik pyysi Ceciliaa ja Sveiniä +odottamaan vanhoissa, tien vieressä olevissa rakennuksissa — hänen +teki mielensä pistäytyä Ankin ja Livin luona. Hän ei tiennyt, mitä hän +sanoisi näille ihmisparoille. Rientäessään tuttua polkua suon poikki +hän muisti täällä leikkineensä tulella, täynnä sokeaa vihaa isää +kohtaan, palaen likaisesta halusta oppia tuntemaan kaikkea pahaa — ja +hän itse oli pelastunut jollakin tavoin, mutta ne, joilla oli vähemmän +järkeä ja olivat vähemmän syyllisiä, makasivat nyt kiemurrellen +auttamattomasti turmiolla — + +Kaksi lammasta kulki pihamaalla etsien ruokaa kuivuneitten lehtien +välistä ruohosta — ne läksivät pakoon hänen lähestyessään. Majan +ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa. Pieni +navettakin oli tyhjänä ja autiona. Eirikissä kuohahti kiukku — olikohan +Jørund karkoittanut heidät sittenkin —. + +Heidän ratsastaessaan pihaan tuli ihmisiä joka ovesta. He kokoontuivat +Eirikin ympärille hänen istuessaan hevosen selässä ja katselivat häneen +jännittyneinä ja totisina. Mutta kukaan ei virkkanut mitään, ennenkuin +vanha Tore, mennessään pitelemään hevosta Eirikin astuessa maahan, +sanoi: + +»Jopa nyt onkin aika sinun tulla kotiin, Eirik!» + +Siihen hän ei osannut mitään vastata. Hän kysyi vain: + +»Missä Jørund on?» + +Ensin ei kukaan vastannut, sitten joku mutisi jotakin sellaista, että +hän lienee sisällä, mutta silloin eräs pelästynyt poikapahanen kuiskasi +— Jørund oli mennyt vähän aikaa sitten sillalle, hän oli nähnyt —, + +Eirik kielsi miehiä, jotka aikoivat häntä seurata, lähtemästä mukaan, +ja Sveinille, joka ojensi hänelle kirvestä: »Minulla on miekka, kuten +näet — mutta tuskin minun tarvitsee sitä käyttää.» + +Hän ei mennyt tietä pitkin, vaan laskeutui vuorta myöten tuvan editse. +Sen kallion, jolle talo oli rakennettu, ja rannan välillä oli vain +pieniä palasia käyttökelpoista maata, etupäässä vain kallionlohkareita +ja kivijärkäleitä sekä katajapensaita ja orjanruusuja; Eirik +hiipi siten eteenpäin, ettei hullu huomaisi hänen tuloaan. Alas +laskeutuessaan hän ei voinut huomata muuta kuin että kevät oli täällä +meren äärellä ennättänyt paljon pitemmälle — kaikkialla tunturin +halkeamissa vihersi heinä kuihtuneessa ruohikossa, orjanruusuissa oli +suuria punaisia silmukoita, ja vuorilla kiipeilevät vuohet olivat jo +päässeet vaurastumaan talven jälkeen. + +Ja vuono loisteli ilta-auringossa. + +Hän ei nähnyt sillalla ketään. Mutta heti, kun hänen askelensa alkoivat +kuulua siltapalkeilla, tuli joku esille aittarakennuksen nurkan +takaa, porhalsi hänen ohitseen kaksinkerroin koukussa ja oli samassa +silmänräpäyksessä sillan vieressä olevassa veneessä. Eirik ei ajatellut +sen enempää, vaan hyppäsi veneeseen hänkin juuri silloin, kun Jørund +sai veneen irti ja työnsi sen rannasta. He seisoivat veneessä kumpikin, +Jørund oli tarttunut airoon, löi sillä lankoaan ja samassa vene kaatui. + +Heti heidän veteen jouduttuaan Jørund kietoi kätensä Eirikin kaulaan; +tämä huomasi Jørundin koettavan saada hänet veden alle — hän oli +jo vetänyt henkeensä vettä, vaippa, miekka ja painavat saappaat +olivat tiellä; hän oli veden alla, kunnes kaikki musteni ja hän oli +tukehtumaisillaan. Mutta hän oli sittenkin tottuneempi pulikoimaan +vedessä kuin Jørund, hän pääsi lankonsa otteesta irti, sai päänsä +pinnalle — he eivät olleet kaukana rannasta, hän pääsi niljakkaalle +rantakivelle, kiipesi ja pääsi paljaalle kalliolle. Eirik sylki +merivettä suustaan, riisui yltään läpimärän vaippansa ja ravisteli +vaatteitaan, niin että vesi lotisi hänen saappaissaan. + +»Pääsetkö sinä itse maihin?» hän huusi sinnepäin, missä näki Jørundin +pään vedenpinnan yläpuolella. »Vai pitääkö minun tulla sinne sinua +auttamaan?» + +Silloin Jørund alkoi kiivetä ylös, Eirik ojensi hänelle kätensä ja veti +hänet maihin. Siinä he seisoivat veden valuessa vaatteista. + +»Minä luulen sinun tekeytyvän hullummaksi kuin olet», Eirik virkkoi. +»Luuletko sinä selviäväsi ilkitöistäsi siten paremmin?» + +Jørund vilkaisi häneen sillä ilkeällä, aralla rotankatseellaan, jonka +Eirik oli ennenkin nähnyt ja joka sai hänessä jotakin puristumaan +kokoon. + +»Sinä et sittenkään saanut minua hengiltä tälläkään kertaa», Jørund +sanoi ivallisesti. + +Kun Eirik ei vastannut mitään, jatkoi lanko: + +»Kyllähän minä tiedän sinun vihanneen minua ja etsineen koston hetkeä +ja yrittäneen minua päiviltä pois kaikkina näinä vuosina. Aivan siitä +yöstä asti Baagahusissa, jolloin sinä olit juonut itsesi tolkuttomaksi +ja löit Brynjulf Tistilliä — ja minä pelastin sinut vankilasta!» + +Eirikin muistissa hämärsi jokin hyvin vanha, melkein unohtunut jupakka +linnan tuvassa; he olivat olleet siihen sekaantuneet kumpikin, sekä hän +että Jørund, mutta hän oli silloin saanut rangaistuksen ja Jørund oli +päässyt vapaaksi —. + +»Mennään nyt ylös», hän virkkoi kärsimättömänä, »me seisomme tässä kuin +kaksi märkää koiraa.» + +»Ja kun minä sitten keksin, mikä teidän tarkoituksenne oli, +suvaitessanne sellaista joukkoa Rundmyrissä — olihan sopimatonta sekä +sinun isällesi että sinulle harjoittaa sellaista hienoa ammattia +rauhassa —» + +Eirik oli vetänyt miekan tupestaan kuivatakseen sitä parhaansa mukaan +kanervilla ja heinätupuilla: + +»Ellet sinä nyt mene kotiin, lyön minä sinua miekan lappeella!» + +»Kyllä kai sinä sen ennemminkin isket minuun, kun olet saanut minut +näin eteesi, aivan aseettomana—» + +Mutta hän läksi sentään liikkeelle. — Eirik ei tiennyt, mitä ajatella — +uskoiko Jørund todellakin kaiken vai oliko vain uskovinaan. + +Talon väki katseli pihalla näitä kahta likomärkää tulijaa. Eirik pyysi +jonkun sanomaan Cecilialle, että he tarvitsisivat kuivia vaatteita. +Sitten hän seurasi Jørundia, joka kulki asuintupaa kohti; heidän sisään +tullessaan hän huomasi heidän asuvan nyt siellä. Hän riisui miekkansa +ja istuutui, Jørund toiselle seinälle, ja siinä he istuivat kumpikin +ääneti. + +Mutta Cecilian astuttua sisään kantaen sylin täyden kuivia vaatteita +Jørund nosti katseensa ja hymyili ilkeästi nuorelle vaimolleen: + +»Onko sinulla aikaa muistaa minuakin — niinä en luullut sinun hennovan +jättää urhokkaan rakastajasi ruumista, sen kuusijalan, jota minä +kuritin eilen —» + +»Ei, Jørund», alkoi Eirik, mutta hänen äänensä värisi, »vaikka sinä +olisitkin hullu — sinä voit sentään puhua jo liikoja. Että sinä +saatoitkin koskea halvattuun raajarikkoon —» + +»Tämä minun vaimoni on sellainen, että hän rakastuu vaivaisiin», hän +hymyili jälleen rumaa, järjetöntä hymyä »ensimmäinen, jonka kanssa hän +minut petti, oli myöskin jalaton rampa —» + +Cecilian kasvot vääristyivät äkkiä, hänen suuriin, kirkkaisiin +silmiinsä tuli jääkylmän vihertävä ilme. Eirik nousi vaistomaisesti ja +asettui sisarensa rinnalle. + +»Minä näin sen itse», mies jatkoi, »— ontuva viallinen — ja tämä +kantamassa minun lastani —» + +Cecilian kylmä ääni oli pistävän terävä: + +»Olitko sinä näkevinäsi jotakin sopimatonta — mikset sinä silloin +astunut esiin, ennenkuin ontuva viallinen ennätti niin kauas, ettei hän +voinut minua edes puolustaa sinun polkiessasi minua jalkojesi alle?» + +Eirik tarttui sisarensa käsivarteen: »Tule ulos!» Hän oli nähnyt +välähdyksen sisarensa vihan syvyydestä miestään kohtaan ja hän pelästyi. + +»Ei, minä en jaksa käydä Jørundin vaatteissa», Eirik virkkoi heidän +seisoessaan yhdessä Ragnan tuvassa. »Eiköhän aitassa ole arkussa +joitakin minun vanhoja vaatteitani —.» + +»— Etkö sinä oppinut Märtalta ennenvanhaan», hän kysyi Cecilian +kääntyessä hakemaan hänelle vaatteita, »sekoittamaan jotakin unijuomaa? +On parasta, että sekoitat sellaista tänä iltana hänen olueensa. Minä +menen hakemaan isän jo illalla. Mutta minä en voi lähteä täältä +rauhallisena, ennenkuin tiedän hänen nukkuvan syvää unta.» + +Vaihdettuaan ylleen joitakin vanhoja vaatteitaan hän meni siihen +luhtiin, jonne Olav Livinpoika oli asetettu. Siellä paloi kaksi +kynttilää vainajan pään kahden puolen ja ruumis oli kääritty hyviin +liinavaatteisiin. Eirik paljasti ainoastaan kasvot: niissäkin näkyi +pahoinpitelyn jälkiä, mutta kapeat, kalpeat kasvot olivat rauhalliset +kuin nuorukainen olisi vain nukkunut. Valkoisen lakanan alla näytti +ruumis pitkän hontelolta laihoine, kuihtuneine jäsenineen. + +Eirik suuteli jääkylmää otsaa, polvistui paarien ääreen ja luki +kuolleen rukoukset ja litanian, ja siellä istuvat ihmiset vastasivat +hiljaa: »Ora pro nobis», sekä »Te rogamus audi nos.» + +Sitten hän puheli ihmisten kanssa hiljaa. He eivät olleet uskaltaneet +lähettää papille sanaa, mutta he olivat valvoneet edellisen yön +ruumiin luona ja lupasivat tänäkin yönä vuorotellen valvoa. Eirik +sanoi huolehtivansa hautauksesta huomenna palatessaan, mutta nyt hänen +oli lähdettävä Saltvikeniin puhumaan Olavin kanssa. He eivät olleet +kuulleet mitään Arnketilista ja Livistä, rakennukset olivat olleet +tyhjät eilisaamusta asti, niin että he lienevät paenneet koko joukko +peläten Jørundia, joka oli uhannut tappaa ja polttaa heidät. + +Eirik oli pyytänyt Halsteinia viemään Jørundille ruoan ja jäämään hänen +luokseen, kunnes hän nukkuisi — Halstein oli suuri ja vahva mies. Eirik +kurkisti sisään ennen veneille menoaan. Jørund nukkui. Eteisen oven +voi sulkea ulkoapäin; Eirik antoi Halsteinille avaimen ja pyysi häntä +viemään Jørundille aamulla varhain aamiaista. + + * * * * * + +Hänen saapuessaan Saltvikeniin hämärsi jo. Auringonlaskusta näkyi enää +länsipuolella sinisenharmaitten pilvien reunoilla kuparinpunaa; meri +oli synkkä ja iltatuuli pani sen väreinen loiskuttelemaan hänelle niin +tutulla tavalla rannan pitkää, kalpeaa kaarta vastaan. + +Sora narskui hänen jaloissaan, ja tuuli vihelteli rantakaisloissa; +autiolla ruohikolla, jossa kasvoi jäykkiä katajia, makaili pari +mullikkaa. Niin — tänne hän ei ollut astunut jalallaan sen päivän +jälkeen, jolloin hän läksi Gunhildia etsimään. Ja nyt hänen elämässään +ei ollut kerrassaan mitään, minkä hän olisi niin tarkoin unohtanut kuin +Gunhildin —. + +Hän oli odottanut ihmisten olevan jo vuoteissaan, mutta tultuaan +aitauksen sisään hän näki tumman olennon seisovan veräjällä — siinä oli +isä. + +»Minä täällä, isä» — hän pyrki vaistomaisesti isänsä edelle, siksi +hän puhui nopeasti: »Minä tulen Hestvikenistä; asiat ovat nyt sillä +kannalla, että meidän olisi Cecilian mielestä neuvoteltava yhdessä, +mitä olisi tehtävä; hän lähetti hakemaan sinua.» + +»Asiat ovat olleet sillä kannalla jo kauan aikaa», Olav vastasi. »Mutta +sinusta en minä ole kuullut hiiskaustakaan. Tuskinpa siellä asiat sen +hullummin ovat kuin mitä ne ovat olleet koko tänä aikana, jolloin +sinulla ei ollut mielestäsi mitään asiaa käydä kotona.» + +Mutta isä itsehän oli kieltänyt häntä tulemasta. Eirik tunsi +nuoruutensa vihan tapaista: eikö isä voinut milloinkaan olla hänelle +oikeudenmukainen ja sovinnollinen. Mutta hän hillitsi mieltään — +jos hän alkaisi selvitellä ja puolustella itseään, tulisi paha vain +pahemmaksi. + +»Minä en kuullut milloinkaan muuta kuin hyviä uutisia — mutta sinä +saatat olla oikeassa; on turha luottaa kuulopuheisiin.» + +Knut ja Signe nukkuivat tuvassa, Olav sanoi — heidän oli mentävä +luhtiin, jossa hän itse nukkui. Siellä oli pilkkopimeätä ja Eirik +kompastui esineisiin ja kolhi tavaroita, joita oli siellä sikin sokin +pimeässä. Ja pimeässä, ovi kevätyöhön raollaan, he istuivat yhdessä +puhelemassa. Eirik kertoi, mitä Hestvikenissä oli tapahtunut ja mitä +hän itsekin oli ajatellut: »Cecilia ei voi asua Jørundin kanssa tämän +jälkeen.» + +»Ei, se jää sinun ja vaimosi asiaksi. — Ja silloin onkin Hestvikenissä +hauska elämä, kun te kolme siellä asutte —» + +Äänen kirvelevä iva teki lopun Eirikin kärsivällisyydestä. + +»Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut hauska elää, isä. Äitiä sinä +kiusasit — minä en tiedä, teitkö sinä sitä tahallasi vai tahtomattasi. +Sitten sinä olet tehnyt kaikkesi kiusataksesi meitä, kunnes me olimme +samaa mieltä, Cecilia ja minä — että kaikki muu oli helpompaa kuin +elää sinun kanssasi. Pidä se mielessäsi, kun hän muuttaa tänne sinun +luoksesi, ja ole kuin kristitty mies äläkä niinkuin vuoren peikko hänen +lapsilleen — vaikkakin heillä on hiirenkorvat.» + +»Jumala varjelkoon, etten olisi sinua milloinkaan nähnyt!» kuului isän +mielenliikutuksesta värisevä ääni. »Kristus ja Neitsyt Maria auttakoot, +että olisin jättänyt sinut sinne, missä olitkin, sinisten vuorien taa!» + +»Sitä sinä et voinut auttaa — minä tulin, minne minun oli tultava. +Muuten täytyy minun sanoa, että minulle olisi ollut aivan yhtä hyvä +jäädä sinne — ja sinulle myös: tavalla tai toisella sinun on täytynyt +tehdä vääryyttä niitä lapsia kohtaan, jotka sinä olet siittänyt!» + +»Minä en ole sinua siittänyt! Sinä et ole minun poikani!» + +»Hyi sinua!» Eirik nousi kiukuissaan. »Minkälaiseen sukuun te +kuulutte, sellaiset miehet kuin sinä ja Jørund —. Kun maailma kääntyy +teitä vastaan, otatte te kunnian omilta vaimoiltanne häpeämättömillä +puheilla.» + +Hän kuuli Olavin hengittävän syvään pimeässä ja malttoi mieltään: + +»Mutta tämä ei ole sopiva aika kaivaa jälleen esille vanhoja +riitojamme, isä — ja minä pyydän sinulta anteeksi kiivastumistani. +Mutta äiti sinun olisi pitänyt jättää rauhaan lepäämään», hän oli +kuohahtaa jälleen; »mutta käydään nyt levolle, isä — meidän olisi paras +joutua Hestvikeniin heti aamun koitteessa.» + +Sitten hän vetäytyi penkille koukkuun. Oli mahdotonta nukkua — hänen +päässään kohisi — päivällinen ratsastus, Jørund, taistelu vedessä +hullun kanssa, kuollut luhdissa, kylmilleen jäänyt koti Rundmyrissä +ja Cecilia — äkillinen muutos, joka vääristi Cecilian kalpeat kasvot +vihan kauheiksi piirteiksi, jäinen pilkahdus hänen vedenkirkkaissa +silmissään. Hätä sisaren puolesta kouristi häntä sydänjuuria myöten — +Cecilia ei milloinkaan joutuisi niille harhateille, joille Eldrid oli +joutunut, mutta hän käsitti vihalla olevan monet tiet, jotka kaikki +johtavat lopulta samaan maaliin. + +Sitten hän muisti isänsä sanat — ja hän muisti lapsuutensa pelon joutua +kerran karkoitetuksi aviottomana. Mutta saattoiko olla sittenkin +jotakin aihetta hänen pelkoonsa, hän oli kenties joskus kuullut +joitakin sanoja, joista hän oli unohtanut kaiken muun, paitsi pelkonsa +— että isä oli epäillyt äiti-parkaa — ahdistanut häntä, kuten Jørund +oli ahdistanut Ceciliaa, kuten hän itse oli kerran ahdistanut naista +kuolemaan asti häpeällisillä epäluuloillaan —. + +Hänet valtasi ikävä kotiin Nesen erämaahan valtavana haluna päästä +pakoon. Mutta hän tiesi, ettei hän pääsisi sinne enää milloinkaan. Ja +hän tiesi myöskin, että kun nyt hänen ja Eldridin oli muutettava tänne +helvetin esikartanoihin, hänellä oli vaimo, johon hän voi luottaa. Hän +ei ollut milloinkaan luottanut kehenkään ihmiseen niinkuin häneen, +jonka sielu oli kahlannut tuskien virroissa. + +Isäkään ei tuntunut nukkuvan. Ja nyt sääli vanhukseen voitti vihan. + + * * * * * + +Olav herätti hänet — hänestä tuntui, että hän oli vast'ikään nukkunut. +Aurinko oli tuskin noussut heidän soutaessaan Hevostunturin alla. +Silloin Olav katkaisi hiljaisuuden: + +»Kun me saavumme perille», hän sanoi, »lähden minä heti ratsastamaan +metsään Svein ja minä. He eivät voi nukkua metsässä koko +lapsilaumoineen ja lisäksi vielä Gudrun. Minä toimitan Ankin ja Livin +takaisin Rundmyriin aivan heti — sinä pidät niin kauan Jørundia +silmällä. Hän saa maksaa täydet sakot surmaamastaan pojasta ja +häpäisemästään tyttärestä. Minä luulen hänen muistavan seuraavalla +kerralla, kun järki aikoo juosta tiehensä, että hän tarttuu sitä +hännästä kiinni —» + +Eirikin pidellessä venettä rannassa, jotta isä pääsi siitä nousemaan, +hän kuuli Olavin kysyvän: + +»Mitä kuuluu, Halstein?» + +Renki oli omituisen näköinen ja kalpea. Hän odotti, kunnes Eirik seisoi +isänsä rinnalla. + +»Jørund kuoli yöllä, Olav», hän virkkoi hiljaa. + +Olav kysyi hetken kuluttua: + +»Onko —» + +»Hänessä on tikarin haava. Suoraan rinnassa. Sen enemmän minä en tiedä.» + +»Hän houraili ja oli järjiltään», Eirik virkkoi kiivaasti. »Jumala +armahtakoon hänen sieluaan — hän ei tiennyt, mitä teki.» + +Renki katsoi häneen vastaamatta. + +Isä ja poika menivät yhdessä asuintupaan, Halstein seurasi heitä. Hän +ei ollut koskenut ruumiiseen. Jørund makasi eteläisessä vuoteessa +— suuri, alaston ruumis makasi siinä vasen jalka ja olkapää sekä +käsivarsi reunalla, pää toiselle puolelle kääntyneenä: näytti +siltä kuin hän olisi aikonut nousta. Vasemmassa rinnassa, nännin +sisäpuolella, oli haava, ja luunvalkoisella iholla oli vähän verta, +sen verran että ihokarvat tarttuivat toisiinsa. — Penkillä, vuoteen +vieressä, oli vielä se ruoka, jonka Halstein oli tuonut sisään +nähdessään hänet tällaisena. + +Eirik oli melkein yhtä kalpea kuin vainajakin — isän kasvoissa +hän ei nähnyt mitään muuta kuin samaa vihaa, mitä oli Jørundin +vaimon silmissä. Jørund oli ollut hänen ystävänsä ajatus hänen +sekaantumisestaan, hänen raakuudestaan ja surkeasta kuolemastaan +raateli hänen sydäntään hänen nostaessaan jääkylmää ruumista ja +asettaessaan sen oikeaan asentoon pää pielukselle; hän yritti sulkea +sammuneet silmät ja painaa sieraimet kiinni. + +Olav nosti peitettä ja etsi ruumiin ympäriltä: + +»Missä tikari on?» + +Haava oli kolmikulmainen kuin kolmikärkisen italialaisen tikarin +jäljiltä, eheä ja niin suuri, että ase oli täytynyt iskeä voimakkaasti +vartta myöten. + +Halstein meni hiljaa sulkemaan tuvan oven. + +»Minun täytyy sanoa, mikä on sanottava — te olette hänen puoleltaan +syyttäjiä — ja minun oli hänestä vastattava. Mutta kun Eirik antoi +minulle illalla avaimen, en minä tiennyt tähän huoneeseen olevan +toisenkin käytävän —» + +»Toisen käytävän —» isä ja poika sanoivat sen yht'aikaa. + +»Tullessani aamulla sisään», renki puhui hiljaa, osoittaen sormellaan +pohjoisvuodetta, joka oli ollut Eirikin hänen asuessaan vielä kotona, +»oli keskellä lattiaa sikin sokin vuodevaatteita ja olkia, eikä luukku +ollut kokonaan kiinni, sillä olkia oli välissä —» + +Molemmat seisoivat ääneti jäykkinä. Talon luoteiskulma ei ollut +kalliolla, vaan sen alla oli muurattu jalka, ja kun Olav Ribbung +rakensi sen uudelleen tulipalon jälkeen birkebeiniläis-aikana, hän +oli tehnyt tähän meren puolelle käytävän, jonne vei luukku pohjoisen +vuoteen pohjasta. Olav Auduninpojan aikana tätä salakäytävää ei +milloinkaan käytetty, mutta vanhimmat talon palvelusväestä tunsivat sen +ja Eirik oli myös kulkenut sitä poikana ollessaan. + +Hän huomasi isän nojaavan kättään pöydän kanteen, kumartuvan yhä +syvemmälle näytti siltä kuin vanhus kaatuisi siihen pitkin pituuttaan. +Eirik tarttui häneen — Olav nosti puoleksi päätään, ja vanhat, arpiset +kasvot olivat ikälopun näköiset; suu ammotti auki, mutta silmät olivat +jälleen suljettuina. Hän kohotti kättään, työnsi Eirikin hiljaa luotaan +ja asteli vuodetta kohti hapuillen sokean tavoin. + +Hän paljasti ruumiin rinnan uudelleen — koetteli haavaa yhdellä +sormellaan ja pyyhki pois verisiä karvoja, joita oli tarttunut sen +yhteen nurkkaan. Sitten hän kopeloi jälleen vuodetta — etsi tikaria. + +Hänen kääntyessään poika huomasi hien virtaavan otsalta pehmeitten, +valkoisten hiussuortuvain alta. Hän kääntyili sinne tänne aivan +neuvottomana. + +»Isä?» Eirik kysyi tuskan vallassa — mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tämä +merkitsi. + +Olav oli lähtenyt liikkeelle kävellen kummasti tassutellen, aivan kuin +eläin kuopassa. + +»Isä», Eirik virkkoi jälleen, »meidän on mentävä etsimään Ceciliaa.» + +Olav nojasi kamarin oveen, jossa oli Gunnarin kuva: + +»Mene sinä —. Minä tulen—» + +»Meidän on suljettava ovi», Eirik vastasi matalalla äänellä, »kunnes me +saamme tänne miehet tarkastamaan ruumista.» Hän huomasi isän katseessa +pelkoa. »Muista, että hänen veljensä on haettava tänne!» + +Olav voihkaisi ääneen. Sitten hän seurasi poikaa. + + * * * * * + +Heidän saapuessaan naistentupaan leski istui kokoon kyyristyneenä +huoneen perimmäisessä nurkassa. Ragna vanha palvelijatar, oli hänen +luonaan. Cecilia painautui yhä lujemmin seinään, tuijottaen miehiä +pelon viileys silmissään Eirik meni hänen luokseen ja aikoi tarttua +häneen hän taisteli vastaan: + +»Oletko sinä nähnyt hänet?» hän kuiskasi. + +Eirik nyökäytti ja veti hänet luokseen vastustuksesta huolimatta; hän +vapisi kuin kouristuksen käsissä. Silloin Eirik nosti hänet kuin lapsen +ja kantoi hänet vuoteeseen. Ja isä seisoi katsellen näitä kahta kasvot +sen näköisinä, kuin ne olisi lyöty muodottomiksi. + +Cecilia makasi nyyhkien — vähitellen nyyhkytykset hiljenivät; hän +makasi hiljaa, mutta tuijotti yhtä hurjasti silmät selkoselällään. +Isä oli istuutunut rahille; hän istui ajatuksissaan, kädet kirveeseen +nojaten. + +Eirik läksi hetken kuluttua ulos. Hän sai miehet kokoon; yhden niistä +hän lähetti Rynjuliin Torgrimia ja Unaa hakemaan ja sitten kutsumaan +tänne miehiä, naapureita ruumista tarkastamaan, toisen hän lähetti +kirkonkylään pyytämään pappia tänne illaksi valvomaan kahden ruumiin +ääressä, murhatun ja murhaajan —, hänen oli myös koetettava taivuttaa +sira Magnea hautaamaan Jørundin siunattuun maahan, murha oli tehty +sekapäisenä—. Gunnarsbyhyn hän saattoi lähettää huomenna sanan —. + +Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kaikki väkensä kanssa +järjestetyksi. Sitten hän arveli, että Cecilialle oli saatava jotakin, +vaikkapa tilkkanen maitoa. Hän seurasi maitoastiaa kantavaa tyttöä. +Sisar makasi kuten ennenkin tuijottaen ja isä istui paikoillaan. + +Cecilia laski astian huulilleen, mutta työnsi sen heti pois: + +»Minä en voi — minä tulen kipeäksi —» + +Eirik istuutui vuoteen laidalle. Palvelustytöt olivat menneet ulos. + +»Sisko!» Eirik virkahti. »Kunhan sinä vain voisit itkeä!» + +»Niin — kunpa voisin», hän vastasi soinnuttomasti. + +Silloin isä nosti päänsä: + +»Jospa minä voisin auttaa sinua siihen! Jospa minä voisin auttaa +sinua siihen, ennenkuin on liian myöhäistä! — parempi olisi, että +sinut poltettaisiin roviolla elävänä, kuin että sinulle kävisi kuten +on käynyt minulle! Älä luule hyödyttäväsi lapsiasi vaikenemalla ja +paaduttamalla sielusi ja sydämesi. Eirik puhui totta enemmän kuin +tiesikään sanoessaan, että teille olisi ollut parempi asua ihmisiä +syövän vuorenpeikon luona kuin minun kanssani!» + +Poika ja tytär tuijottivat häneen ymmärtämättä mitään. + +»Minä olin nuori, minäkin», Olav jatkoi jälleen, »en paljonkaan +vanhempi kuin sinä, Cecilia, olet. Ja asia oli pienempi kuin tämä. Se, +minkä minä tein — ei ole varma, teinkö väärin, itse minä luulin olevani +oikeassa. Mutta minä vaikenin siitä. Ensin minä ajattelin, että kunhan +se aika tulee, jolloin minä voin, silloin minä tunnustan ja kadun ja +suoritan rikokseni. Nyt se on ollut myöhäistä jo kauan sitten. Minut se +on lahottanut, ja kaikkeen, mihin minä olen koskenut ja mitä käsissäni +pitänyt, olen tartuttanut lahoamista —» + +Cecilia ei ymmärtänyt vieläkään, mutta Eirik: + +»— Jeesus Kristus — isä!» hän kuiskasi huulet valkoisina. + +»Nyt minä en voi katua», Olav sanoi lujasti. »Se valo, mikä minulla +oli, otettiin minulta pois — nyt on minun katumiseni samanlaista kuin +sellaisen miehen näkö, jonka on silmät puhkaistu. Mutta nyt minä tahdon +sen sittenkin tunnustaa, Cecilia — minä seuraan sinua ja sama kohtalo +tulkoon meille kummallekin —» + +Silloin Cecilia oli ymmärtänyt. Hän ponnahti vuoteeseen istumaan: + +»Minäkö! — Luuletko sinä, että minä —!» Hän huudahti kovaa ja hurjasti. + +Eirik oli noussut ja riensi sisarensa viereen: »Isä lopeta!» + +»Silloin tulee meille sama kohtalo», hän jatkoi jälleen. »Jos sinun on +paettava maasta, minä seuraan sinua ‒» + +»Sinunko kanssasi!» Tytärtä värisytti. »Ennen minä tekisin, kuten +Jørund teki!» + +Olav kysyi: + +»Onko sinulla vielä se italialainen tikari, jonka sinä kerran +pikkutyttönä sait — missä se on, Cecilia?» + +»Minun lippaassani.» Hän laskeutui vuoteesta ja meni lattian yli +arkulleen; veli näki hänen jälleen vapisevan, mutta huulet olivat +lujasti suljetut ja silmät säkenöivät. Arkustaan hän otti pienen +lippaan, kaasi rahille koko sen sisällön — soljet, käädyt, pienen +korallisen isämeidän-nauhan, monta veistä. + +»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat +kalisten. + +»Me voimme mennä sisään etsimään kerran vielä», Olav sanoi hiljaa. + +»Ei —!» Cecilia peräytyi. + +»Uskallatko sinä lähteä minun kanssani hänen luokseen —?» + +»En —.» Cecilia painoi päänsä alas. »Minä en voi nähdä ruumista tässä +kunnossa ollessani», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. + +»Jos sinä olet syytön, ei se vahingoita sinua enemmän kuin sitäkään.» + +Hän näytti painuvan kokoon siinä seisoessaan. Isä jatkoi vain: + +»Jos sinä olet syytön, lähde kanssani sinne, laske kätesi hänen +rinnalleen —» + +»Ei.» Hän huusi: »Minä en _tahdo_ —» + +»Julma ihminen!» Eirik seisoi sisarensa vieressä. + +Olavin tarttuessa Cecilian ranteeseen sisar nykäisi, yritti riistäytyä +irti, mutta luiskahti ja kaatui. Hän jäi polvilleen pää kumarassa, +koettaen toisella kädellään irroittaa isän otetta. Eirikin mielestä isä +raahasi häntä lattialla — + +Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara +kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja +ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan — + +— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä, +Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —. + +»Eirik!» kuului Cecilian kiljahdus. + +Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet: +niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut +äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä +niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota +ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —. + +Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen, +hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin +kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten. + +Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti +hänen olkaansa. + +»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei +jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —» + +»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole +meille armollinen. Minä tiedän sen.» + +Sitten hän kohotti äkkiä kasvonsa siskoonsa: + +»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman +isäni!» + +Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin +nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään, +kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan +vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat +kietoutuneet. + +Mutta sitten Eirik työnsi sisaren luotaan: + +»Minun on mentävä etsimään häntä —» + +Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja +puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta. +Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa +eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen +päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä +soutamaan. + +»Eirik — mitä hän tekee», Cecilia kuiskasi. + +Toinen pudisti päätään: »En tiedä.» + +»Eirik», hän sanoi kuten äsken. »Ymmärsitkö sinä, mitä hän sanoi — mitä +hän on tehnyt?» + +Eirik pudisti taas päätään: »En tiedä —» + +Isä souti pohjoista kohti Härkätunturin ympäri. Sitten he kääntyivät +yhdessä hitaasti takaisin taloa kohti. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi: + +»Hänen ei pidä nukkua siellä yksin kuin pakanakoiran. Minä menen hänen +luokseen —» + +Cecilia tarttui Eirikin käsivarteen ja puristi sitä: + +»Sitten minä tulen sinun kanssasi. Minä en pelkää, kun sinä olet +mukana.» + +Cecilia tunsi veljen ruumiin vavahtavan — tämän kasvot muuttuivat +kummallisesti — ehkäpä hänkin oli epäillyt. Mutta hän ei tahtonut +tietää sitä. Ja niin menivät veli ja sisko yhdessä vainajan luo. + + + + +XX. + + +Olav ei ollut milloinkaan ennen soutanut kaupunkiin. Hän lepuutti +silloin tällöin airojaan — vesi loiskutteli kulkevan veneen alla. +Tänään oli vuonolla hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan alusta. + +Kevyttä usvaa kohosi etelästä ja harmensi sekä veden että taivaan; +metsäiset harjanteet tummuivat ja puhkeavat lehtipuut näyttivät +harmahtavilta läiskiltä tummansinervien havupuitten keskellä. Olav +vetäisi jälleen airoilla. + +Se polttava pelko, joka oli sytyttänyt hänen mielensä, oli sammunut, +hän oli sisäisesti väsynyt ja harmaa. Hän oli nyt matkalla täyttämään +sitä, josta koko hänen elämänsä oli ollut ainaista pakoa, ja tällä +kerralla hän sen tekisi; hän tiesi sen nyt yhtä järkähtämättömän +varmasti kuin hän oli aina ennen tiennyt haluavansa paeta keksittyään +vain jonkinlaisen tien. Mutta hänen sielunsa oli harmaa ja kylmä kuin +kuollut ruumis. + +Hän oli kuullut tuhannet kerrat, että Jumalan armo on rajaton, ja hän +oli siihen salaisesti luottanutkin: se, jota hän oli paennut, oli +paikoillaan häntä odottamassa, kunhan hän saisi rohkeutta palata, +sillä kaikki se oli ulkopuolella aikaa ja muuttumaton: Jumalan +käsivarret levällään ristillä, valmiina ottamaan vastaan, viiden haavan +armonvirrat, kallellaan oleva pää, joka katseli luomakuntaa, valvoi +ja odotti, ympärillään Maria ja kaikki pyhimykset rukouksineen, jotka +kohosivat kuin savu sammumattoman tulen suitsutusalttarilta. Hänen +palvelijansa olivat valmiina kirvoittamaan hänen kahleensa. Elämän +leipä oli aina alttarilla. Jumala oli rajaton —. + +Mutta sitä hän ei itse ollut, sen hän nyt näki. Oli sittenkin liian +myöhäistä. Ne rajat, jotka olivat hänessä itsessään, olivat kuortuneet +ja kovettuneet kiveksi — samanlaisiksi kiviksi, joita ihmiset olivat +näytelleet hänelle siellä täällä: ne olivat olleet kerran eläviä +eläimiä ja ihmisiä. + +Nyt hän ei enää voinut katua. Hänessä ei ollut enää rakkautta Jumalaan +eikä vähintäkään halua palata takaisin, hän olisi nyt mieluimmin +kulkenut tietään kulkemistaan Jumalasta pois, iankaikkisesti. Se oli +helvettiä. Se oli sen iankaikkisen tuskan valtakuntaa, sen hän tiesi, +kadotuksen maasta oli tullut hänen kotinsa. + +Peli oli loppuun pelattu ja nyt hän voisi kyllä tunnustaa ja tehdä +katumuksen piispan määräyksen mukaan — se ei hyödyttänyt mitään. +Vapahdus ei vapahda sitä, joka ei kadu. Hän oli kadottanut kristityn +ihmisen uskon — vaikkakin hän tiesi, että se, mitä hän kerran oli +uskonut, se on juuri sitä, joka on, joka oli ja joka tulee olemaan, ja +hän itse on kestämätön, mutta hän oli monta monituista kertaa valinnut +itsensä ja sen, mikä ei kestä, niin että hän oli kadottanut halun +omistaa Elämän. + +Mutta hän tekisi sen sittenkin Cecilian vuoksi. Hän oli tullut +tuntemaan tytärtään näinä vuosina — ja nyt hänestä tuntui, että hän oli +jo kauan aavistanut tämän voivan loppujen lopuksi tehdä jotakin tämän +kaltaista. Hänen olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ennen —. + +Eirikillä oli jotakin sen kanssa tekemistä, sen hän nyt näki. Hän oli +vihannut vaihdokkaan valehtelemishalua omana irvikuvanaan, vihannut +hänen epävakaista mieltään, vihannut häntä, koska hän ei milloinkaan +jaksanut toteuttaa tekemiään päätöksiä. Niin, olihan hän nainut sen +porton. Sen Eirik oli kyllä tehnyt. Ja hän oli rakastanut Eirikiä, joka +valehteli ja kerskaili ja seurasi kaikkia päähänpistojaan ja peräytyi +kaikilta alkamiltaan teiltä — rakastanut tätä vierasta oliota, jonka +hän oli saanut niskaansa, tätä kummitusta, joka oli imenyt hänestä +verta, kunnes heistä oli tullut oikea isä ja poika. Murhatun miehen +poika oli kostanut hänelle isänsä puolesta yhtä salaa, kuin hän oli +murhannut Tveitin. + +Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt tämän kaiken kuin salaman valossa +sinä hetkenä, jolloin Eirik juoksi häntä kohti tappara iskuun +kohotettuna ja hän oli kohottanut otsansa — oli ollut iloa kaikessa +siinä, että hän nyt näkisi lopun. Silloin oli tappara käännetty +kostajapojan kädestä syrjään —. + +Ja hän tiesi sen tapahtuneen Cecilian vuoksi. Mitä hyötyä siitä +tyttärelle olisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytär oli nuori — hänellä +oli pitkä elämä edessään elettävänä ja kuoltavana, jos hän teki kuten +isä oli tehnyt. Hän näki, että hän tahtoi päästä jostakin kauheasta — +ja hän ajatteli kolmea kasvavaa pikku poikaa, isän surmanneen äidin +lapsia. Mutta vieläkin pahemmin olisi, jos heidän pitäisi kasvaa hänen +huostassaan, ja hän kulki säilyttäen sellaista salaisuutta. Hän käsitti +sen tulevan tavalla tai toisella pelastukseksi heille kaikille, jos hän +nyt laski Cecilian jalkojen juureen sen ruumiin, jota hän oli laahannut +muassaan näin kauan: »Katso — ja pidä itsestäsi huolta, ennen kuin on +liian myöhäistä sinullekin—.» + +Ehtoopäivä oli pitkälle kulunut hänen soutaessaan länsipuolta +pitkin kaupunkilaisten siltojen viertä: siinä oli Claus Wiephartin +silta ranta-aittoineen — siihen hänelläkin on ollut tapana laskea — +Miklegaardin silta, Klemensinkirkon ja Joninsilta — piispankartanon +siltoihin asti. Ja hän vastasi kylmästi ja terävästi, kun joku nuori +nalikka tuli sillan laidalle ja huusi epäkohteliaalla äänellä, ettei +hän saanut laskea venettään siihen. Olav vastasi laskevansa tähän ja +että hänellä oli asiaa piispankartanoon — samassa hän muisti ettei hän +ollut pukeutunut eikä varustautunut kaupungin käyntiä varten ja häntä +suututti se noustessaan piispan pihaa kohti. + +Puolen tunnin kuluttua hän seisoi kapealla aukealla piispankartanon ja +Halvardinkirkon hautausmaanaan välissä. + +Piispa makasi kuolemaisillaan. Kukaan ei ennättänyt häntä kuunnella +tai vastata hänelle sen enempää. — Ihmiset juoksivat kartanossa +edestakaisin. Helge-herran sairaus oli tullut niin äkkiä ja vielä näin +pääsiäisjuhlan edellä — Se oli totta, huomenna oli palmusunnuntai, hän +oli sen kokonaan unohtanut — + +Hän ei ollut ajatellut, että _sellaista_ voisi tapahtua, — kun hän +vihdoinkin oli valmis heittämään aseensa ja antautumaan, ei kellään +ollut aikaa ottaa häntä vastaan. Ja nyt hän tunsi, että kuoleman +kaltainen rauha olikin ollut äärimmäistä jännitystä, sillä nyt hän oli +kylmässä värjöttävä — ja epätoivoinen, sillä hänen oli pakko yrittää +vielä kerran; nyt hänestä tuntui tämä viivytys sietämättömältä. + +Olav seisoi eikä tiennyt minne mennä. Sumu oli muuttunut tihkusateeksi. +Suuret, aukean ympärillä olevat kivirakennukset — piispankartanon +kiviseinä, kirkkomaan aitaus ja tuomiokirkon mahtava koko raskaine +torneineen ja sateella kiiltävine lyijykattoineen — näyttivät vieläkin +suuremmilta sateessa, joka teki ne mustiksi. Mutta kirkkomaan aidan +ylitse ojentelevat poppelit näyttivät avaavan lehtiään, joista läksi +voimakas tuoksu, ja ruoho pursusi rehevänä aukean mukulakivien tornista. + +Hän ei jaksanut mennä Clausin luo, istua siellä ja kuunnella +kauppiaitten lörpöttelyä. Eikä levysepänkään luo. Hän oli ollut Oslossa +yhden ainoan kerran Galfridin tyttären mentyä naimisiin Bjørnin kanssa. +Heillä oli lapsi — ellei ollut jo tullut useampiakin — mutta hänestä +tuntui, ettei hän oikein jaksanut kuullakaan tästä pojanpojastaan; hän +pelkäsi kuin ruttotautinen tulla lähelle Bjørnin elämää. + +Jossakin lähellä alkoi kirkonkello soida kovaa ja terävästi — se oli +Olavinluostarista; torni kohosi kirkkomaan aidan toisesta päästä. +Kaksi saarnaajaveljestä tuli samassa nurkan takaa; pää hupun peitossa +he riensivät sateesta suojaan, niin että liehuvan kaavun alta pisti +valkoinen paita esiin. Olav katsoi heidän jälkeensä; lyhyempi oli +varmaankin vanha veli Hjalm, mutta tämä ei suinkaan tuntenut häntä +enää; siitä olikin jo vuosia, kun hän viimeksi oli pistänyt jalkansa +luostariin. + +Olav seurasi heitä. Hän voisi sentään mennä Olavinkirkkoon, siten hän +saisi aikansa kulumaan. Sitten hän saisi keksiä yöpaikan sellaisen, +missä ei tarvinnut puhua, mitä kotona Hestvikenissä oli tapahtunut. + +Kirkon ovessa häntä vastaan tuli suuri, keltainen koira juosten ja +sitä seurasi takaa ajaen maallikkoveli; he olivat törmäämäisillään +vastakkain. »No, sinäkö, Olav Auduninpoika siinä oletkin?» munkki +sanoi iloisesti. »Me emme ole nähneet sinua luonamme sen jälkeen kuin +— Mutta sinä oletkin kenties tullut tapaamaan isä Finniä, luullakseni +— niin, kylläpä hän ilostuu sinut nähdessään — sinä olit hänen isänsä +hyvä ystävä, muistaakseni. Ja nyt hän suorittaa saman toimituksen +kaupunkilaisille, jonka hän aamulla piti latinaksi —», puhelias +maallikkoveli nyökäytti ja pujahti pois kuorin sivuovesta. + +Olaville selvisi, että pitkä, vanhahko munkki, joka seisoi kuoriin +johtavien portaitten päässä ja puhui — oli varmaankin Arnvid +Finninpojan lähinnä vanhin poika. Viimeksi Finnin nähdessään tämä oli +Hamarin koulussa oppilaana. Nyt oli munkin kiiltävää, kaljua päälakea +ympäröivä lyhyeksi leikattu tukka hopeanharmaa ja kapeat, ahavoituneet +kasvot ryppyiset. + +Hän ei muistuttanut isäänsä — ei kukaan Arnvidin pojista muistuttanut +häntä, he olivat kauniita, kuten äidin kerrotaan olleen. Veli Finn +oli suora ja laiha, hän oli hyvin rauhallinen seisoessaan puhumassa, +valkoisessa nutussaan, suuri, musta vaippa harteillaan; hänellä oli +kirkas, kaunis ja rauhallinen ääni: + +»— mutta se osa, joka oli maassa, muistuttaa meille Jumalan näkymätöntä +voimaa ja salattua viisautta. Tätä osaa voidaan sanoa ristin juureksi, +se kantaa ihmissilmiltä näkymättömänä ristin runkoa, oksia ja kalliita +hedelmiä. Sellainen merkki on meille annettu, jotta me muistaisimme +pelastuksemme lähteneen siitä juuresta, joka on Jumalan näkymätön +viisaus. + +»Mutta mitä meitä hyödyttää, hyvät veljet, selittää ristin salaisuutta +sanoin, ellemme me näytä teoillamme ymmärtäneemme oikein Kuninkaan +sanoja: Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minulle sovelias. +Se ottaa ristinsä ja seuraa Hänen jälkiään, joka ei pelkää tuskaa ja +vaivaa rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseensä ja omaan sieluunsa. Me +voimme kantaa ristiä kahdella tavalla, ruumiillisesti ja henkisesti —» + +Tämä oli sellainen sermo crucis, joita oli tapana pitää +luostarikirkoissa paastoaikana. Olav katseli ympärilleen — siitä, kun +hän viimeksi oli ollut tässä kirkossa, oli kulunut jo pitkä aika. Huone +oli pitkä ja kapea ja kokolailla hämärä, kun ei yhtään kynttilää oltu +sytytetty ikkunoitten edessä pimittivät Halvardin kirkkomaan suuret +saarnit ja niiden takana tuomiokirkon suuri rykelmä. Ihmisiäkään ei +ollut paljon — edellisen priorin huonon hoidon aikana Olavinkirkko oli +menettänyt paljon entisestä maineestaan. + +Olav huomasi isä Finn Arnvidinpojan saarnan olleen alkujaan tarkoitetun +luostariveljille; hän puhui niin paljon katumusharjoituksista ja +kurista: + +»— tällä tiellä on itsekunkin otettava itsestään vaarin, sillä +tässä piilee se vaara, jota sanotaan sisäiseksi ylpeydeksi: niin +että me pidämme niitä veljiä huonompina, jotka jaksavat vähemmän +paastota, valvoa, kärsiä kylmää ja ruoskan iskuja. Me emme kykene +maksamaan Kuninkaallemme sitä piinaa, mitä Hän kärsi, ruoskan iskuja +toisensa jälkeen, haavoja haavojen lisäksi — kun me rankaisemme omaa +ruumistamme, on meidän varottava, ettemme luule kilpailevamme Hänen +kanssaan. Mutta jos toiset tahtovat meitä kurittaa, haavoittaa tai +häväistä ja heittää meidät pyövelin käsiin, tulee meidän kantaa +se ilolla ja muistaa, että me nautimme kunniaa, johon me olemme +arvottomat —» + +Sadekuuro rapisi kirkon ikkunoita vastaan. Olav kuuli tuulen alkavan +puhaltaa —. Olavin mieleen johtui ajatus — sanoisikohan hän Finn +Arnvidinpojalle Oslon-asiansa? Vaikkakin asianlaita oli sellainen, +ettei hän voinut pätevästi ripittäytyä muille kuin piispalle, mutta +koska tämä makasi kuolevana — hän voisi sanoa Finnille olevansa täällä +tunnustamassa vanhaa verivelkaa, salamurhaa, jonka hän oli tehnyt juuri +silloin, kun he viimeksi erosivat, Finnin ollessa vielä poikanen; +hän muisti nyt sanoneensa pojalle hyvästit koulutalon ulkopuolella +samana päivänä, jolloin hän läksi Miklebøhön. Se olisi jo sillan +polttamista takanaan — »Silloin me kannamme ristiä sielussamme, +kun sydämemme kärsii tuskaa muitten ihmisten virheitten ja syntien +vuoksi, kuten Pyhä Paavali sanoo: Kukaan ei ole niin heikko, etten +minäkin tulisi heikoksi ja tuntisi hänen tuskaansa rinnassani. Hyvät +veljet, me emme saa ihmetellä, jos Kuningas laskee kannettavaksemme +muitten ihmisten syntejä ja suruja tai panee meitä sovittamaan muitten +veljiemme rikkomuksia, koska Hän on kaikki puolestamme sovittanut. +Mutta joutuessamme kiusaukseen kysymään, miten meidän on sovitettava, +silloin meidän tulee muistaa, että Hän kantaa taivaat ja maat kuin +pallon kädessään, vaikkakin Hän suvaitsi laskea pois kaikkivaltiuden +kuninkaan-viittansa ja pukeutua Aadamin köyhään pukuun. Hän uupui +tielle kantaessaan ristiä Jorsalan linnasta, jotta Simon Kyreneläinen +saisi sen suuren onnen, että häntä pidettiin kyllin arvokkaana +auttamaan Jumalaansa ja kantamaan Hänen ristiään. Tämä talonpoika +oli kaikkia muita maan päällä eläviä onnellisempi. Mutta Jumala +antaa meidän kaikkien maistaa Simonin autuutta, kutsuessaan meidät, +arvottomat syntiset, tiellä seisovasta ja ristinkulkua katselevasta +kansanjoukosta ja tarjotessaan meille osaa ristin kuormasta —» + +— Saarna ennätti tuskin loppua, kun Olavin tuntenut vanha maallikkoveli +saapui. Hän kulki edellä puuhakkaana ja puheliaana ja vei hänet +keskusteluhuoneeseen; nyt hän kertoisi isä Finnille —. + +»Se oli pieni nelikulmainen huone, katossa ristiholvi. Kapea, +pystykaarinen ovi oli avoinna ristikäytävään. Olav meni ovelle ja +katseli, miten sade valui luostaripihan kauniille, viheriälle matolle; +satoi ristikäytävällekin niin, että sade roiskui sen kivilattialta. +Oli tullut kova ilma lounaasta ja hyvää se tekikin; häntä oli tämä +varhainen kevät huolettanut — niin kauan kuin ei tullut vettä, joka +olisi sulattanut lumen metsistä, oli kaikki epävarmaa + +Suuret, tummat, ajelehtivat pilvet tekivät illan vuodenaikaan nähden +pimeäksi, ja märät lyijykatot loivat kalpeaa, levotonta valoa. +Saarnien suurissa, puhkeavassa latvoissa, jotka kuroittautuivat kirkon +harjan ylitse, suhisi, ja ruohokentän kaivon vintti vinkui ja kitisi. +Silloin aikovat Halvardinkirkon kellot soida, hiljaa kajahdellen, +luostarikirkon pieni, terävä-ääninen yhtyi siihen ja sitten alkoivat +kaikki kaupungin kirkkojen kellot soida. + +Pilarien takaa, toiselta puolelta pihaa, tuli valkoinen munkki — isä +Finn Arnvidinpoika astui häntä kohti reippaasti käsi ojolla: + +»Terve, Olav Auduninpoika — sinä teit kauniisti tullessasi minua +tervehtimään!» + +He istuivat keskusteluhuoneessa — he eivät olleet nähneet toisiaan sen +jälkeen, kun toinen oli poikanen, toinen nuori mies. Siitä oli yli +kolmekymmentä vuotta. + +Olav kyseli Finnin veljiä, sukulaisiaan Steinfinninpoikia ja Haakon +Gautinpojan lapsia Bergistä. Finn vastasi, mutta sanoi, ettei hänellä +ollut aivan viimeisiä uutisia: hän oli vasta palannut kaksi vuotta +kestäneeltä ulkomaanmatkalta ja sitä ennen hän oli ollut Nidarossa +subpriorina, mutta nyt hän aikoi palata Hamariin, omaan luostariinsa. + +»Mutta nyt on aika mennä kompletoriumiin. Viivytkö sinä täällä +kaupungissa jonkin aikaa?» + +Olav vastasi, ettei hän sitä tiennyt. »Minun vävyni on kuollut +vast’ikään —» + +»Missä sinä asut — mutta sinulla lienee itselläsikin talo Oslossa?» + +Kuultuaan, ettei Olavilla vielä ollut yösijaa, isä Finn ehdotti, +että hän jäisi tänne yöksi. Vierastupa oli täynnä, mutta toisessa +kerroksessa olisi mahdollisesti jokin vierasselli tyhjänä — hän menisi +heti kysymään priorilta: + +»Minulla on näinä päivinä ennen kotiin lähtöä monenlaista puuhaa — +mutta minä puhelisin mielelläni sinun kanssasi enemmänkin — sinä olit +isäni paras ystävä ja on helpompi saada keskusteluun tilaisuutta sinun +täällä asuessasi.» + +Olav istui vierashuoneessa iltapuuroa syöden, niin ei ollut sisällä +kuin muuan sairas mies, joka makasi eräässä vuoteessa ja valitti +unissaan; toiset vieraat olivat menneet kirkkoon laulua kuulemaan. Olav +työnsi kulhon luotaan, nojasi päätään seinään ja tuijotti kynttilään — +hän kuuli kirkosta kuoron laulua ja ulkopuolella lätisi sade ja tuuli +ulvoi. Sitten alkoi kuulua ulkoa laattakiviltä askelten kopinaa — +munkit palasivat kirkosta. Ja nuori maallikkoveli seisoi ovella lyhty +kädessä viitaten häntä tulemaan ‒ täällä oli nyt hiljaista huomiseen +aamumessuun asti. + +Maallikkoveli asteli hänen edellään ja käytävää pitkin, avasi oven ja +asetti lyhdyn sellin lattialle. + +Se oli pienen pieni, harmaakiviseinäinen huone. Yhdellä seinällä oli +kapea makuulavitsa ja kirjoitusteline, rukousjakkara edessä sekä +ristiinnaulittu sen yläpuolella pienen kaari-ikkunan alla, joka oli +suljettu ruutuluukulla. Luukku kolisi ja louskutti tuulessa. Olav +avasi sen ja katseli levottomaan kevätyöhön — pitkin kiiltävän märkiä, +jyrkkiä ristikäytävän kattoja alas viheriälle pihalle kaivoineen ja +tuulenpuuskissa kitisevine vintteineen. Siitä oli pitkä aika, kun hän +viimeksi oli ollut tällaisessa huoneessa näin korkealla, niin että +hänestä tuntui, kuin hänet olisi pantu tornivankilaan —. + +Hän riisui päällysvaatteensa ja laskeutui lavitsalle. Hän ei voinut +nukkua hän makasi kuunnellen myrskyävän ja sateisen yön kaikkia ääniä. + +Edellisen yön hän nukkui Saltvikenissä — tietämättä mitään Cecilian +hurjasta teosta. Ei siitä sen pitempää aikaa ollut. Koettaessaan koota +muistoissaan, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi +Eirikin veräjällä eilisiltana myöhään, hänestä tuntui viime vuorokauden +tapausten rikkaus olevan samanlaista kuin jos olisi heittäytynyt syvään +kuiluun. Hän oli nyt joutunut tien päähän ja jyrkänteeseen. + +Hänen mieleensä muistuivat Finnin sanat Simon Kyreneläisestä — olikohan +hän ajatellut isäänsä —? Arnvid oli ollut juuri sellainen mies, jonka +sai kutsua joukosta tarttumaan ja auttamaan jokaisen ohikulkevan +tuomitun kuormaa. Ja ehkäpä hän olikin juuri sen vuoksi ajatellut +sydämessään Arnvidin olevan toisenlaisen kuin muut miehet. Arnvid oli +niin rohkea, ettei hän pelännyt kumartua tarvittaessa, jos joku halusi +laskea ristinsä hänen kannettavakseen. Hän ei ollut pelännyt seurata +niin läheltä Kuninkaan askeleita, että hänkin sai osansa sekä kansan +sylystä että ivasanoista. + +Jospa hän itse olisi ollut yhtä rohkea kuin Arnvid — hän olisi +kuuluttanut Tveitin murhan ensimmäisessä ihmisasunnossa. Ja hän oli +pakottanut Ingunnin kätkemään lapsensa kauas erämaahan oikeudettomana, +nimettömänä, suvuttomana — kunnes hän näki Ingunnin tekemän vääryyden +musertavan hänet ja Olav otti sovittaakseen vääryyden uudella +vääryydellä. Hänen olisi pitänyt puolustaa pojan oikeuksia alusta +alkaen — kutsua Ingunn Steinfinnintyttären pojaksi, vaikkakin hän oli +avioton, antaa hänelle äitinsä perintö ja antaa hänelle äidin mieheltä +kuuluvaa tukea ja turvaa. Jos hän olisi ollut Arnvidin kaltainen, +hän olisi vain tehnyt mikä on oikein; hän olisi ollut mies, elänyt +viekoitellun naisen kanssa, kunnioittanut häntä, jolle oli luvannut +uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä, ja rakastanut häntä, jolle +oli antanut rakkautensa siitä asti, jolloin hän oli oppinut pitämään +yhdestä enemmän kuin toisesta. + +Niin, ehkäpä hänellä silloin olisi ollut rohkeutta kuunnella +omantuntonsa ääntä, joka puhui Tveitin puolesta: se hölmö ei edes itse +tiedä, mitä on tehnyt, hän on samanlainen älytön nalikka kuin sinä itse +olit astuessasi vielä lapsenkengissä häävuoteeseen —. + +Mutta synnin tehtyään hänellä olisi pitänyt olla rohkeutta tunnustaa +se: minä valehtelin itseni vapaaksi kasvatusisäni loukkaamisesta +ollessani nuori ja ajattelematon ja raisu, mutta sen miehen, joka +oli ajattelemattomuudessaan minua loukannut, minä tapoin. Sillä minä +luulin, etten voisi elää, ellen kostaisi jonkun tahratessa kunniaani. +Minä luulin olevan helpompaa elää tahrattuna, jos itse olin tahrannut +maineeni — kunhan vain kukaan ei tiennyt tahrasta mitään. Sellaisen +asian vuoksi minä tulin Herralleni Juudaaksi, kuormituin raskaimmilla +synneillä, kunnes ne olivat niin raskaita, että painuivat minun +heikkouttani haarniskan tavoin. + +Hän oli ollut niin arka ihmisten tuomiolle — hän, joka oli luullut +olevansa välinpitämätön ihmisten arvostelusta. Sillä hän ei janonnut +päällikön valtaa ihmisiin nähden, ei pyrkinyt heidän parissaan +rikkauteen, jos hänen olisi pitänyt viekkaudella ja taipuisuudella +saavuttaa rikkautta, ei pyrkinyt kenenkään ystäväksi, josta hän ei +pitänyt, ei havitellut sellaista onnea, joka tekee ihmisen lihavaksi ja +laiskaksi — hän oli vain tahtonut olla heidän keskellään, kuten tammi +pikku metsässä —. + +— Ja hän näki, että hänet oli juuri tarkoitettu sellaiseksi. Jumala oli +antanut hänen periä uskollisilta, rohkeilta ja hurskailta esi-isiltä, +mitä hän oli luvannut vanhurskaitten jälkeläisille: julmuutta vihaavan +mielen ja sydämen, joka ei pelkää pimeitäkään päiviä, joka ei salli +minkään vihollisen pelättää itseään — ainoastaan ne ihmiset, joita +rakastaa, voivat saada hänet kaikkeen —. + +Jumala, hyvä Jumalani, joka rakastat meitä kaikkia, joka rakastat +minuakin — jota minäkin olen kerran rakastanut. Kunpa minä olisin +valinnut Sinut, valitessani suurimman rakkauteni! + +Hän näki olleensa tavallaan oikeassa, arvostellessaan itseänsä, kuten +oli tehnyt — hän oli vain unohtanut hoitaneensa omaa hyväänsä, kuten +vasalli hoitaa läänitystään hallitsijansa vallan alla. Ja hän oli +tehnyt kapinan, rikkonut uskollisuutensa ja autioittanut maansa —. + +Hänen olisi _pitänyt_ kasvaa tammen tavoin, kärsivällisesti ja lujasti +kuten se, tarjoten suojaa ja turvaa allaan jokaiselle sitä sieltä +etsivälle. Mutta hän ei ole voinut kasvaa toisenlaiseksi kuin miksi +hänet oli luotu — sisäinen vaurio oli vain kuluttanut hänen ydintään, +niin että hänestä oli tullut ontto, näivettynyt ja hedelmätön. Hän ei +ollut jaksanut ketään suojella, niin että siitä olisi ollut mitään +hyötyä: Ingunnista lähtien aina sellaisiin asti kuin Anki ja Liv +lapsineen hän oli yrittänyt olla suojelijana, mutta turhaan. Hän +oli tuhlannut rikkautensa taisteluun oikeata isäntäänsä vastaan — +mutta kuten anteliasluontoinen mies jakelee vieläpä varastettujakin +tavaroita, samoin hänkin oli ottanut vastaan jokaisen luokseen tulevan +— vaikkei hän sitten valmistanutkaan muuta kuin renkien kestejä ja +kerjäläisten häitä. + +Simon Kyreneläinen — nyt hän muisti nähneensä saman kuvan jo kerran +ennenkin, monta vuotta sitten Englannissa — nähdessään oman, kuoleman +iskun saaneen sielunsa unessa ja hänen oli täytynyt seisoa syrjässä +köyhien miesten mennessä Herran Ruumista nauttimaan. + +Minkähänlainen olisi Simon Kyreneläisen mieli ollut pääsiäisaamuna, jos +hän olisikin kieltäytynyt hänelle ristiä tarjottaessa, jos hän olisi +pujahtanut pilkkaajien joukkoon — + +— Hänelläkin oli ollut lapsia — niiden nimet olivat Aleksander ja +Rufus. Hän oli kerran kuullut, mitä näistä Simonin pojista oli tullut: +pyhimyksiä ja kruunatuita veritodistajia Olav valvoi maaten, kunnes +kuuli kirkosta kaukaista laulua. Kuunnellessaan aamumessun säveleitä, +jotka hukkuivat tuontuostakin tuuleen, hän nukkui. + +Hänen herätessään aamu oli jo pitkälle kulunut. Nytkin laulettiin — hän +arveli siellä olevan palmunvihkimisen ja sitten tuli juhlakulkue, joka +kulki kirkon ympäri. Olav jäi makaamaan — hänessä puhkesi uudelleen +harmi: miten hän olikin lähtenyt aivan näin arkitamineissaan. Hänen +tullessaan alas karkeissa, vanhoissa työvaatteissaan ja painavissa +saappaissaan oli jumalanpalvelus jo pitkällä; kuorista kuului: + +»Passio Domini nostri Jesu Christi secundum Mattheum.» +[Palmusunnuntaina lauletaan P. Matteuksen evankeliumin 26. ja 27. luku; +kärsimyshistoria lauletaan tiistaina P. Markuksen, keskiviikkona P. +Luukkaan, perjantaina P. Johanneksen mukaan.] + +Hän seisoi niin, ettei voinut nähdä laulavia pappeja. Ja tänään oli +pitkä teksti, niin ettei hän siitä osannut sanasta sanaan muuta kuin +jonkin palan sieltä täältä. Hän seisoi oven suussa vanhaan, ruskeaan +vaippaansa kääriytyneenä, ja kirkas, voimakas miesääni, joka nousi ja +laski evankeliumin laulun mukaan, kuljetti häntä tuttujen sanojen ja +nimien ohi — Pascha — traditur ut crucifigatur — Caiphas — ne olivat +kuin merimerkkejä, joistahan tunsi, missä oltiin. Nyt Jeesus meni +opetuslapsineen Betaniaan pitaalisen Simonin huoneeseen ja istuutui +pöytään, nyt saapui Maria Magdaleena ovesta kantaen voideastiaa, +antaakseen Jumalalle, mitä hänellä oli kalleinta. Ja Joudan terävä ääni +pilkkasi naista. + +Ja toinenkin ääni, suurempi ja kauniimpi, liittyi lauluun — kuninkaan +omat sanat, jotka puolustivat Mariaa ja ylistivät hänen anteliasta +rakkauttaan. + +Olav odotti niitä sanoja, jotka hän tunsi ja jotka olivat kuin +tulisella raudalla poltetut hänen sydämeensä eivätkö ne jo pian tule? +Eivät ne niin kaukana ole. Niin, nyt ne jo lähenivät — nyt hän lähetti +opetuslapsensa kylään valmistamaan illallista. Nyt —: + +Hänen sydämensä löi, niinkuin se särkyisi ontelossaan, kun voimakas, +kaunis ääni kaikui kuorista: + +»Amen dico vobis, quia unus vestrum me traditurus est —.» [»Totisesti +sanon teille: yksi teistä kavaltaa minut.»] + +Evankelista lohdutti lyhyin säkein, ja sitten liittyi koko opetuslasten +kuoro, voimakkaasti ja liikutettuna: + +»Numquid ego sum, Domine?» [»En suinkaan minä se ole, Herra?»] + +Olav tunsi hien nousevan koko ruumiista Kristuksen äänen kuuluessa. Ja +sitten seurasivat ne sanat, jotka olivat kuin poltetut hänen sieluunsa: + +»Vae autem homini illi, per quem Filius hominis tradetur: Bonum erat +ei si natus non fuisset homo ille.» [»Voi sitä ihmistä, jonka kautta +ihmisen poika kavalletaan: parempi olisi sille ihmiselle, ettei hän +olisi syntynyt.»] + +Evankelista lauloi: »Respondens autem Judas qui tradidit eum, dixit» +[Sanoi myöskin Juudas, joka hänet kavalsi] — ja Juudan korkea ääni +seurasi: + +»Numquid ego sum, Rabbi?» [»En suinkaan minä se ole, Rabbi?»] + +Kristuksen ääni vastasi: + +»Tu dixisti.» [»Sinäpä sen sanoit.»] + +Olav oli painanut päänsä rinnalleen ja nostanut vaipan, niin että se +peitti toisen puolen kasvoja. Karkeasta vaatteesta läksi tallin ja +veneen ja kalan haju. Hän seisoi keskellä pyhäpukuisia ihmisiä eikä +ollut juhlapuvussa —. + +Tutut sanat soivat laulussa. Nyt he kulkivat öljymäelle — mutta Olav +katseli sitä ikäänkuin kauempaa: kuten Juudas seisoi jossakin linnassa +katsellen heidän jälkeensä. Hänet oli nyt työnnetty pois, nyt tiesivät +kaikki hänen toverinsakin sen, mitä vain Jumala ja hän itse oli +tiennyt, hänen illalla mennessään muitten mukaan pöytään. + +Näyt siirtyivät yhä kauemmaksi pimeään. Jumala itse makaa puitten alla +maassa: Tristis est anima mea usque ad mortem —. Mutta opetuslapset +nukkuvat mitään tietämättä. Linnanmuurin portista tulevat vahtisotilaat +soihduin ja kiiltävin keihäin, Juudas kulkee edellä tietä näyttäen. +Pyhä Pietari herää unesta, hän kiskaisee miekkansa nuorena ja rohkeana +huotrastaan ja aikoo heittäytyä Herransa ja vihollisten väliin — +hän huitoo kuin mikäkin saamaton, iskee palvelijalta korvan —ja +nähdessään ylivoiman ja kuullessaan Herran rauhallisen vastauksen sitä +ymmärtämättä hän heittää miekan käsistään ja juoksee pois. Kristus +seisoo jälleen yksin, Hän ojentaa hyväntahtoisesti kätensä sidottaviksi +— sitä on mahdotonta ymmärtää. Mutta kuka on nähnyt sen ristin osan, +joka on maassa, ken tuntee ristin juuren —? + +Olavin ympärillä yrittävät miehet ja naiset päästä istahtamaan ja +polvilleen — se ei tuntunut loppuvan ensinkään, yhä jatkui ihmisten +kuulustellessa vihamielisesti Luojaansa ja kansan suurena kuorona +kaikuva ääni: Crucifigatur! Ja taas uudelleen: Crucifigatur! Pitkä +tie kaupungista pääkallon paikalle, ristiinnaulitsemisen kauhut — ja +pilkka, joka ei vieläkään lopu —. + +Viimeisen ristiltä kuuluvan kovan huudon jälkeen, jolloin Hän antoi +henkensä, laulu äkkiä katkesi ja kirkkokansa polvistui, kuten tämä +kuolemanhiljaisuus olisi sen lyönyt maahan. + +Evankelistan ääni kuului hänen alkaessaan kummallisen lempeältä, kun +hän tavallisella pyhänuotillaan lauloi haudan valmistamisesta ja +fariseusten rikkiviisaista neuvotteluista Pilatuksen kanssa. + +Messu seurasi heti evankeliumia kuten samasta portista — se osoitti +jälleen Jumalan armon mahtavuuden ja ihmisten petollisuuden kauheat +salaisuudet. Piinaviikko läheni ihmissukua kiirastorstaineen ja +pitkäperjantaineen; Pyhä Markus ja Pyhä Luukas ja Pyhä Johannes +toisivat kukin todistuksensa julki. Ja pääsiäispäivä koko kauhean +viikon jälkeen tuntui olevan saavuttamattoman kaukana —. + + * * * * * + +Kun Olav palasi majapaikkaan, oli se niin täpötäynnä kansaa, että hän +pysähtyi neuvottomana ovelle. Kaksi maallikkoveljeä tuli kovaa vauhtia +kantaen höyryäviä ruokakuppeja, kaksi muuta seurasi tuoden olutkannuja: +oli jo päivällisaika menossa ja majapaikan vieraitten nenänpäät olivat +valkoiset pitkästä paastosta, ja he olivat nälkäisiä kuin sudet. + +Toinen maallikkoveljistä oli sama, joka oli illalla vienyt hänet +vierasselliin. Huomattuaan Olavin hän tarttui häneen ja laahasi hänet +väkisin kunniapaikalle, talonpoikahan oli Hamarin priorin ystävä —. Hän +koetti pakottaa Olavia nauttimaan sekä ruokaa että juomaa, mutta Olav +ei saanut menemään mitään alas. + +Niin pian kuin hän suinkin saattoi sen tehdä olematta epäkohtelias hän +nousi pöydästä, meni selliin ja paneutui maata. Hän nukkui heti siihen +asti, kunnes nuori maallikkoveli hänet herätti sanoen: »Isä Finnillä +olisi nyt aikaa —» + +Olavin tullessa keskusteiuhuoneeseen, jossa Finn Arnvidinpoika istui +odottamassa, siellä oli muitakin ihmisiä: kaksi nuorta munkkia, niin +yhdennäköistä, että Olav luuli heitä kaksoisveljiksi, istui erään +naisen, heidän äitinsä, ja muutamien nuorten neitosten kanssa. Koko +perheellä oli sama tulipunainen tukka ja pisamainen iho, pystynenä ja +vaaleansiniset silmät; he kertoivat kotipuolen uutisia Olav kuunteli +niitä puolella korvalla, kuunnellen samalla isä Finnin kertomusta +isänsä viime ajoista. + +Olav istui maahan katsellen; hänen kätensä puristi tikaria, hän veti +sen puolittain ulos huotrasta ja työnsi sen jälleen takaisin. Sitten +hän keskeytti toisen, tämän rauhallisesti ja hillitysti kertoessa: + +»Niin, Finn — sinun isäsi tiesi siitä, mistä nyt aion sinulle puhua. +Hän neuvoi ennen kuolemaansa minua tekemään sen, mitä varten nyt tulin +tänne.» Sen enemmän ajattelematta Olav nousi, seisoi suorana, ja +mikäli hän koroitti ääntään, hiljensivät sukulaiset toisella penkillä +puhettaan ja kuuntelivat: + +»Minä olen kerran nuoruudessani tehnyt murhan, jota en ole ennen +tunnustanut. Arnvid, sinun isäsi, tiesi siitä, mutta silloin en +tahtonut tehdä sitä, mitä hän pyysi minua tekemään — tunnustamaan +rikokseni ja sovittamaan syntini. Mutta se, mitä äskettäin kotonani +tapahtui — minun vävyni murhattiin hänen nukkuessaan, emmekä me tiedä, +kuka sen on tehnyt — se pakotti minut tulemaan tänne piispan luo. Minä +en tiennyt mitään sinun kaupungissa olostasi.» + +Finn Arnvidinpoika oli myöskin noussut. He seisoivat katsoen toisiaan +silmiin. Sitten isä Finn meni toisen joukon luo, joka seisoi +tuijottaen. Hän kuiskasi jotakin nuorille munkeille. Punatukkaiset +läksivät heti huoneesta, ja Olav seisoi yksin Arnvidin pojan kanssa. + +Munkki laski kätensä hänen olkapäilleen. + +»Jumalalle kiitos», hän virkkoi kiivaasti. + +»Onko sinun isäsi kertonut tästä sinulle?» Olav kysyi katsellen toista +silmiin — Finn oli häntä paljon pitempi. + +»Ei. Mutta nyt minä ymmärrän paljon paremmin yhtä ja toista, mitä hän +laski sydämelleni että minun pitäisi joka päivä lukea Miserere kaikkien +niiden miesten puolesta, jotka kantavat tunnollaan tunnustamattomia +syntejä ja muutakin Jumalalle olkoon kiitos, että nyt tämän tahdot +tehdä —. Mutta sinun ei olisi pitänyt puhua tätä vieraitten naisten +kuullen —» + +»Minä en ole varma siitä, että olisin puhunut sinulle kahden kesken. +Mutta nyt olen repinyt kaikki sillat takanani.» Olav naurahti. + +Munkki tuijotti häneen hetkisen. Sitten hän nyökäytti ääneti. + +»Nyt Helge-herran maatessa kuolemaa tehden», Olav sanoi, »eikä kukaan +tiedä, kuka tänä aikana on hänen tilallaan — viransijainen vai +penitentiarius vai miksi sitä kutsutaan —.» + +»Minä otan siitä itse huomenna selvää, Olav.» + +»Mutta nyt minä menen. Minä olen nyt mielelläni yksin —» + +»Niin, tietysti. Minä ymmärrän sen.» + +He tarttuivat lujasti toisiaan käteen. Olav meni huoneeseensa, +laskeutui vuoteeseensa ja nukkui heti. Hän nukkui, kunnes nuori +maallikkoveli toi hänelle illallista. Olav söi ja paneutui jälleen +maata. Jumala, hyvä Jumala, miten hyvä on olla revittyään kaikki sillat +takanaan. + + * * * * * + +Tultuaan seuraavana aamuna ristikäytävälle ja aikoessaan mennä kirkkoon +Finn Arnvidinpoika tuli häntä vastaan: + +»Olav — etkö sinä tiedä — niin kauan kuin et ole tunnustanut tätä +syntiäsi laillisella tavalla, et sinä saa astua kirkkoon. Minä +huomautan tästä sinulle, sillä sinä tiedät kokoavasi vielä enemmän +vastuuta, jos tätä kieltoa rikot —» + +Olav pysähtyi hämmästyneenä. Tiesihän hän sen — hän oli pannassa aivan +yhtä hyvin kuin jos hänet olisi kirkossa julistettu pannaan. Mutta hän +oli uhmaillut niin kauan, ollut varkain siellä, missä ei ollut lupa +olla, ja harjoittanut Jumalaa kohtaan varkautta, että hän oli unohtanut +lopulta —. Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain ja läksi takaisin +pitkin ristikäytävää. + +Isä Finn seurasi häntä, tarttui hänen käsivarteensa. + +»Sinun on muistettava, Olav — ymmärräthän sinä latinaa?» + +»Ymmärrän vähän —» + +»Muista nämä sanat, jotka Pyhä Ambrosius on kirjoittanut: Novit +omnia Deus, sed exspectat vocem tuam, non ut puniat sed ut ignoscat. +Jumala tietää kaikki, mutta Hän toivoo kuulevansa sinun äänesi, ei +rangaistakseen, vaan unohtaakseen.» + +Olav nyökäytti. + +Selliin päästyään hän vaipui ristiinnaulitun eteen. + +Olihan hän sen tiennyt, mutta hän oli unohtanut. Tämä oli ensimmäinen, +mikä joutui hänen kannettavakseen — hänen täytyi jäädä kirkonoven +ulkopuolelle. Hän huomasi sieltä näinä vuosina hakeneensa ravintoa +— kuten henkipatot Tanskan herrat olivat eläneet ryöstelemällä omia +rantojaan. + +Hän otti ristiinnaulitun kuvan pöydältä ja suuteli Vapahtajan kuvaa. + +Herra, minä en ole sen arvoinen, että säälisit minun hätääni ja +antaisit minulle rauhan! + +Hän oli tehnyt ajatuksissaan tunnustuksen jo monta monituista +kertaa, koko elämänsä syntien ketjun — aina siitä asti, jolloin +hänen ylpeytensä oli ollut lapsellisuutta; hän oli hätävalhein ja +pikkupetoksin astunut niiden miesten silmien eteen, joihin hänen +pojansydämensä oli kiintynyt, jotta hän pääsisi heidän joukkoonsa. +Alussa ei ollut sen suuremmista asioista kysymys, kuin että hän +pelkäsi heidän nauruansa, jos he huomaisivat hänen olleenkin vain +kiivaan itsepäisen ja herkkäsydämisen lapsen, vaikka hän toivoi, että +he pitäisivät häntä viisaana, järkevänä ja lujaluontoisena. Mutta +hän oli leikkinyt tätä leikkiä totuuden kanssa, kunnes hänestä oli +tullut salamurhaaja, valapatto, Pyhyyden häpäisijä; hän oli takonut +omia kahleitaan rengas renkaalta ja hän oli latonut kiven kiven päälle +omaan vankitorniinsa. Kunnes kävi niin, että kun hän ajattelemattoman +rohkeana ponnahti pystyyn, ketju kesti, ja aina, kun hänen sydämensä +riensi niitä kohti, jotka sitä kutsuivat se törmäsi kiviseinää vastaan +ja putosi takaisin. + +Katua — nyt hän käsitti, ettei hänelle suotaisi niin pitkää elinaikaa, +että hän ennättäisi kaikkea kaduttavaansa nähdäkään. Jos hän olisi +valinnut uskollisuuden Herraansa kohtaan, ei hän milloinkaan olisi +katunut, vaikka olisi jaksanut kantaa hartioilleen ottamiaan kuormia. +Hän ei voinut katua, että oli avannut ovensa jokaiselle hänen lietensä +äärellä suojaa pyytäneelle — mutta hän ei voi milloinkaan kyllin +katua hoitaessaan itseään siten, että he joutuivat asumaan ikäänkuin +pitaalisen miehen luona. + +Ei mitään voinut tehdä tekemättömäksi. Cecilia oli kotivuonon rannalla +murhaamansa miehen ruumiin ääressä; kolme vaaleaa, hiirenkorvaista +poikaa seisoi hänen vieressään, neljäs lapsi lepäsi hänen sydämensä +alla ja hän oli murhannut heidän isänsä. + +Miten hän oli saattanutkin olla kuuro omalle sydämelleen sen sanoessa: +älä luota mieheen, joka petti ystävänsä poikana ollessaan. Hän oli +niin kauan kuljeskellut varjojen keskellä eksyksissä, ettei hän +uskonut omien silmiensä todistusta: Jørund ei ollut oikea mies hänen +ainokaiselleen. Eikä hän ollut sitten tehnyt mitään — vaikkakin +hänestä nyt tuntui, että hän oli käsittänyt jotakin voivan tapahtua. +Tämä puoliso, jota hänen tyttärensä oli puoltanut sanoin ja töin, +yhtä uskollisesti kuin miekka on vyössä isännälleen uskollinen — +hän, Jørund, tulisi koettelemaan Cecilian kärsivällisyyttä kerran +liian paljon ja silloin Cecilia kääntyisi häntä vastaan. Olav muisti +tytärtään pienenä: sähisevän taistelunhaluinen, terävine, vaaleine +silmineen, joita kaarsi vallaton, liinanvalkea tukka. Oliko hän uskonut +Ceciliasta tulevan toisenlaisen, vaikkakin elämä häntä opettaisi ja +koulisi —? Sekä karhua että haukkaa voi kyllä kesytellä, niistä ei +sittenkään tule kesyjä. + +Nyt oli liian myöhäistä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin rukoilla +Jumalaa auttamaan. Ylpeyttä ja ylimielisyyttä olisi, jos hän pyytäisi +Jumalaa käyttämään häntä avuntuojana. Hänellähän oli edessä lähtö pois +ihmisten parista — yksinäiselle katumuksenharjoittajan tielle. Ja +kiittää siitä, että saa niin tehdä. + +Hän ei ainakaan voinut saada Ceciliaa kanssaan. Ennemmin hän seuraisi +Jørundia kuin lähtisi hänen mukaansa, oli Cecilia sanonut. Jumalan +nimessä, ehkäpä hän tulee toisiin ajatuksiin saatuaan kuulla, mitä hän +on tehnyt. + +Ensimmäinen katkera pikari, joka hänen oli juotava — oli nähdä +kääntyneensä illalla liian myöhään, niin ettei hän enää voinut toivoa, +että Jumala lähettäisi hänet taisteluun takaisin omana miehenään. Hän +oli tehnyt tehtävänsä maailmassa loppuun eikä voinut tehdä tehtyä +tekemättömäksi. Hän oli halveksinut Simon Kyreneläisen osaa — nyt hän +sai murheellisena vain ryömiä ristin juurelle. + +Olav otti ristiinnaulitun kuvan jälleen käteensä ja seisoi sitä +katsellen. Kerran, pitkän taistelun ja tuskien viikon jälkeen koittaa +pääsinaamu, ja hänkin saisi kuoleman ja kiirastulen takaa nähdä Ristin +voiton ja kunnian. Mutta täällä maan päällä hän ei saisi milloinkaan +nähdä valon loistavan siitä lipusta, jonka alla hänen olisi pitänyt +syntymässä saamiensa lahjojen mukaan taistella. + + * * * * * + +Olav nosti päänsä ja kääntyi puoliksi kuultuaan oven käyvän. Finn +Arnvidinpoika tuli sisään. Hän puhui kuivasti ja kumman tylysti +— Olav arveli sen johtuvan siitä, että toinen koetti peittää +mielenliikutustaan. + +Munkki sanoi tulleensa suoraan Halvardinkirkosta ja puhuneensa mestari +Sigurd Einridinpojan kanssa, joka oli delegatus herra Helgen sairauden +aikana ja ripitti murhamiehiä. Ja hän kuuntelisi Olavin rippiä messun +jälkeen sakaristossa. + +»Sinulla on siten vuorokausi valmistusaikaa. Minä valvon myöskin yön +ja rukoilen, että tekisit oikean tunnustuksen. Mutta muista, että olet +vanha mies, Olav — sinun on käytävä levolle, kun et jaksa valvoa. Ei +hyödytä mitään pakottaa ruumistaan kestämään enemmän kuin minkä se +kestää.» + +Olav puristi huulensa yhteen. Mutta sehän oli totta — hän oli vanha, +hän ei voinut enää luottaa ruumiinvoimiinsakaan. Arnvidin poika +polvistui hänen viereensä pikku jakkaralle ja jäi siihen kädet +kasvoillaan pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi ääneti ja läksi ulos. + + * * * * * + +Tunnit kuluivat. Olav kuuli joskus ulkopuolelta ääniä — alhaalta +pihakiviltä kuului askeleita, joku kävi ottamassa kaivosta vettä. Sade +yhä loiski kattoon ja virtaili sieltä alas, tuulenpuuska kiersi taloa +kohisten puunlatvoissa, kaikkialta kuului melua ja natinaa — sitten +tuuli tyyntyi vähäksi aikaa. Kellonsoitto ilmoitti päivän menneen +mailleen, kaukainen laulu kirkosta ja luostari-elämä meni tasaista +menoaan. + +Vuorokausi — odotusaika tuntui loppumattoman pitkältä. Hän piti +ristiinnaulittua kädessään ja katsoi siihen tuon tuostakin — mutta +hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat tipahdelleet huulilta +kuihtuneina kuten lehdet tippuvat puista syksyllä. Oliko niin vaikeaa +odottaa, mutta Hän oli odottanut kolmekymmentä vuotta. Jumala odottaa +ihmisiä aikojen alusta viimeiseen päivään asti —. + +Pimeän tultua nuori maallikkoveli toi hänelle ruokaa — Olav näki miehen +tietävän jotakin. Hän joi veden ja söi vähän leipää. Sitten hän jälleen +polvistui odottamaan. + +Ulkona oli yö, talossa hiljaista, sade vain valui ja tuuli tohisi ja +taas hiljeni. Kerran hän meni katsomaan ikkunasta. + +Vastapäätä, päätyikkunasta, loisti ruudun takaa heikko valo. Siellä +mies valvoi hänen kanssaan yön. + + * * * * * + +Seuraavana aamuna varhain näytti siltä kuin etelätuuli olisi +tarpeekseen raivonnut. Oli vähän aikaa poutaa. Aurinkokin pistäytyi sen +verran näkyviin, että se kilotti märillä katoilla. + +Olav nousi äkkiä Finn Arnvidinpojan astuessa ovesta sisään. Hän otti +hattunsa, kietoi vaipan ympärilleen ja seurasi munkkia kapeita portaita +alas ristikäytävälle. + +Keskusteluhuoneesta tuli joku vastaan kovaa vauhtia — pitkä mies +tummanpunaisessa vaipassa, huppu silmille vedettynä. Hän oli aivan +likomärkä. Eirik siinä tuli. + +»Isä! Cecilia on viaton —», hän tervehti isän veressä seisovaa +saarnaajamunkkia, joka tuntui siinä seisovan muuta ajatellen. »Niin, +isä, minulla olisi sinulle niin paljon puhuttavaa — mutta tämä on nyt +ensimmäinen asia — hän on viaton!» + +Olav tuijotti poikaan — hänen kasvoilleen levisi hitaasti puna: + +»Jumalalle kiitos olkoon —» hänen äänensä kävi epävarmaksi: »Tiedätkö +sinä sen varmasti — sinun ei pidä sanoa sitä, jos te sitten sanotte +minulle — minä en uskalla uskoa sitä —» + +»Murhaaja on löytynyt, isä. Se on Anki. Ne köyhät ihmisparat +pelästyivät niin, että pakenivat lapsineen päivineen ja piiloutuivat +Kaldbaekkenin luo metsään. Mutta sunnuntaina myöhään illalla Anki meni +Rynjuliin pyytämään Unaa kanssaan Gudrunin luo. Lapsirukka oli jo +kuollut Unan tultua. Silloin Una lähetti kotiin sanan, ja Torgrim itse +tuli miehineen viemään ruumiita kylään. Silloin he löysivät tikarin +ja Jørundin nutun soljen Gudrunin alta sammalmättäältä. Arnketil ei +kieltänyt — tuntui ennemminkin olevan iloinen, kun se tuli ilmi, +Torgrim sanoo — heidän piti tietää, etteivät hänen lapsensa jääneet +kostamatta.» + +Olav horjui niin omituisesti; hänen huuliltaan pääsi tukahtuneita, +sorisevia ääniä, huulet muuttuivat sinisiksi, kasvot sinertyivät. +Sitten hän kaatui pitkin pituuttaan niin kuin puu kaatuu. + +Eirik heittäytyi vieraan munkin viereen, joka oli jo irroittamassa +kaulusta ja nostamassa yläruumista syliinsä. Isän kasvot olivat +tummuneet, keltainen, veristävä valkuainen näkyi luomien alta, hengitys +korisi. Eirik ei ymmärtänyt munkin kasvojen ilmettä — siinä oli +epätoivoa tai kauhua, jota vastaan hän koetti taistella — mutta se +lisäsi pojan hätää: + +»Kuoleeko hän —?» + +»Ei», vastasi toinen kiivaasti. »Auta minua ja käy käsiksi, niin että +saamme hänet sisään.» + + + + + +IV. + +KOSTAJA-POJKA. + + + + +I. + + +Juhannus oli jo mennyt, ennenkuin Eirik pääsi kotiin Neseen. + +Suolla loisteli ja säteili aurinko pajupensaitten kiiltävillä lehdillä, +ja kukkiva ruoho välkkyi pienillä, mättäisillä niityillä. Toisella +rannalla metsä kuvastui veden pintaan, samoin kuuma, sininen taivas jo +kullanväriseksi muuttuvine pilvineen — päivä oli jo illassa. + +Lähestyttyään aidattuja maita häntä vastaan lehahti vastaniitetyn +heinän tuoksu. Eirik laskeutui hevosen selästä, mutta jäi seisomaan, +ennenkuin avasi veräjän: ilta-aurinko loisti kullan tavoin, ja pienten, +niemelle rakennettujen talojen ryhmä heitti pitkiä varjoja niitylle, +jolla Eldrid ja Ragnhild kulkivat heinää hajoitellen —. + +Vaimo oli nähnyt hänet, laski haravan käsistään ja meni häntä vastaan. +Hän kulki suorana ja kevyesti, avojaloin työvaatteissaan. Eirik +ajatteli jälleen, ettei hän tiennyt mitään kauniimpaa kuin Eldridin +suurten silmien yläpuolella kaareutuva otsa ja leuan kaari, vaikkakin +kasvot olivat parkin ruskeat, iho kiiltävän kireänä poskipäillä, +otsassa syvät vaot ja suurten silmien ympärillä paljon ryppyjä ja +kuihtuneen suun ympärillä uurteita. + +Hän ei milloinkaan tuntenut niin selvästi kuin nyt, että hän olisi +kaikkein kernaimmin jäänyt tänne, hän rakasti eniten metsässä asumista. +Hän tuli tänne kotiin viimeisen kerran. Mutta hän ei sittenkään +ajatellut murheella sitä kohtaloa, joka vei hänet täältä pois. Hän +oli kerran rakastanut Hestvikeniä niin, että hän oli vavissut sielun +pohjia myöten lähestyessäänkin vain jotakin kotiin kuuluvaa. Nyt hän +rakasti Hestvikeniä, koska koti häntä tarvitsi, vanhat palvelijat +odottivat häntä isäntänään johtamaan ja neuvomaan; hänen oli veljenä +huolehdittava Ceciliasta ja hänen lapsistaan ja poikana hän oli sidottu +siihen vanhaan mieheen, joka siellä liikkui murtuneena ja kietoutuneena +äänettömyyteensä ja salaperäiseen onnettomuuteensa kuin pimeyden +vaippaan. + +Mies ja vaimo tervehtivät toisiaan kädestä, mutta muuten he olivat +aivan kuin Eirik olisi ratsastanut kotoa eilen. Eldrid kysyi, miten +hänen siskonsa nyt voi, ja Eirik vastasi: hyvin. Entä Olav? Aivan +samoin, Eirik virkkoi. + +Huomattuaan kestävän kauan, ennenkuin hän pääsisi kotiin, hän oli +lähettänyt Svein Ragnanpojan Neseen. Nuorukainen oli kertonut +Eldridille mikäli oli tiennyt Hestvikenin keväisistä tapahtumista, eikä +Eirikin mieleen johtunut kertoa vaimolleen sen tarkemmin eikä edes +ottaa selvää, miten paljon tämä oli kuullut. + +Hän valvoi yöllä tuntien, miten turvallisena Eldrid nukkui hänen +vieressään. Hän iloitsi saadessaan olla vähän aikaa heidän kodissaan, +ennenkuin heidän täytyi lähteä Hestvikeniin asumaan isän kanssa +samassa tuvassa. Hän muisti hyvin, miten heidän yhdyselämänsä oli +alkanut rajusti, heidän heittäytyessään toistensa päälle kuin toinen +aikoisi syödä ja imeä toisen tyhjäksi. Kaikki oli muuttunut vähitellen +toisenlaiseksi, ja nyt he olivat yhdessä, kuin olisivat saaneet +kylläkseen ja sammuttaneet toisissaan janonsa. Eldrid oli ensimmäinen +ihminen, jonka luona hän tunsi olevansa niin turvassa, että hän uskalsi +vaieta. Oli olin siten jo ensi ajoista lähtien, ennenkuin he menivät +naimisiin, vieläpä ensi päivistä lähtien hänen tulonsa jälkeen, kun +hän ei ollut vielä ajatellutkaan, että Eldrid tulisi hänen omakseen. +Hän ei ollut silloinkaan joutunut kiusaukseen lörpötellä ja puhua +joutavia ollessaan Eldridin kanssa yhdessä. + +Ajatukset eivät olleet selviä — hän vain makasi tuntien nauttineensa +Eldridin luona hiljaisuutta, metsän rauhaa ja vapautta. Hänet Eldridiin +liittävä side oli ensimmäinen, johon hän oli antautunut ja joka ei +tuntunut raskaalta. + +Hän oli nähnyt Gunhildin kerran keväällä kirkossa. Olihan hän kaunis — +kellokas, kilisevine helyineen hän oli taitavan ja mahtavan näköinen. +Mutta he eivät olisi sopineet sittenkään toisilleen. Hän iloitsi +saatuaan vaimon, johon hän ei kyllästyisi. + +Hän ei pohtinut sitä, mitä Eldrid oli hänessä nähnyt. Hän näki +Eldridin levollisen olemuksen, näki hänen nukkuvan turvallisena hänen +vieressään, ja se riitti hänelle. + +Hän niitti Sveinin kanssa seuraavina päivinä suota; iltaisin hän +souti Eldridin kanssa verkkoja laskemaan. Ruokalevolla hän loikoili +pihalla tuvan seinustalla, ja silloin asettui tavallisesti sinne koko +perheen väki. Eirik kuunteli molempia vanhuksia ja jutteli heidän +kanssaan. Holgeir tuntui olevan tyytyväinen, kun hän läksi Eldridin +kanssa pois. Sveinin mentyä naimisiin ja muutettua tänne hänestä tulisi +suurempi herra, koska hän oli maanomistajan sukua. Eldrid halusi ottaa +Ragnhildin kanssaan; tämä jutteli sinne tänne, hänen teki mielensä +lähteä emäntänsä mukaan, eikä taas tehnytkään mieli. Nuori Svein makasi +lakki silmillä. Eldrid istui vähän syrjemmässä paikkaillen tai kehräten. + +Eirik sanoi hänelle kerran heidän ollessaan kahden kesken: + +»Minä en vie sinua Hestvikeniin hyville päiville, Eldrid. Siellä on +paljon sellaista, mikä ei ole helppoa.» + +Mutta hän ei sanonut, mikä siellä ei ole helppoa. Eirik ei ollut enää +pitkiin aikoihin aikonut kertoa kenellekään ihmiselle, mikä hänestä +on vaikeaa. Hän ei ollut sitä koskaan tehnytkään — mutta ennen aikaan +hän oli koettanut tukahduttaa nämä ajatukset muilla jutuilla ja +lörpötyksillä. Nyt hän oli oppinut olemaan niin hiljaa kuin se, joka +yrittää solmua päästää. + +Oli kauheata nähdä isän liikkuvan sillä lailla, mutta hän ei uskaltanut +näyttää huomanneensa mitään — hän ei edes uskaltanut osoittaa hänelle +erikoista huolenpitoa tai rakkautta; isän luonteen mukaan se olisi +häntä vain vieläkin enemmän kiusannut. + +Olavin toinen sivu oli ollut melkein kokonaan halvaantunut, kun hän +pääsi ylös. Vähän kerrassaan hän virkistyi, niin että hän pääsi +kävelemään, mutta vartalo oli vasemmalle koukussa, käsivarsi liikkui +töin tuskin, ja arpiset kasvot olivat nyt aivan vinot ja vääristyneet. +Kun hän yritti puhua, ei siitä ymmärtänyt yhtään ainoaa — sanaa; se oli +vain solkotusta ja soperrusta. Mutta nyt hän ei enää yrittänytkään. + +Kuukauden päivät sen jälkeen, kun Eirik oli tuonut hänet kotiin +Hestvikeniin, hän eräänä päivänä osoitti haluavansa, että hänen +valkoinen, takkuinen partansa, joka oli kasvanut yli kasvojen, +ajeltaisiin. Muuten Eirik huomasi, miten häntä kiusasi, kun hänen +täytyi ottaa apua vastaan, hän teki aina turhia yrityksiä selviytyä +omin neuvoin. Mutta hän ajoi syödessään kovasti parralleen — ehkäpä hän +senvuoksi pyysikin. + +Mikäli Eirik ymmärsi, ei isän järki ollut pimennyt. Se olisikin kenties +ollut helpompaa. + +Olavin maatessa Oslossa sairaana isä Finn oli sanonut antavansa hänelle +viimeisen voitelun ja viaticumin, jos hän kuolisi — hän oli osoittanut +halua tunnustaa salaisen syntinsä. Mutta jos niin kävisi, että hän +jäisi henkiin ja saisi elää vielä jonkin aikaa salainen tuomion sinetti +huulillaan, ei kukaan ihminen voisi epäillä Jumalan armon rajoja tai +luulla ymmärtävänsä Jumalan salaisia aivoituksia. Kuten kuningas +ottaa uskottoman vasallin jälleen suosioonsa, mutta käskee hänen elää +jonkin aikaa joukostaan erossa, kunnes hän kutsuu — samoin on Olavin +kärsivällisesti odotettava Hallitsijaltaan merkkiä. + +Eirik oli viettänyt viimeiset päivät veljiensä luona luostarissa. +Siellä hän ripittäytyi veli Stefanille ja neuvotteli hänen kanssaan. Ja +seuraavana aamuna mennessään ottamaan Corpus Dominia, hän rukoili: + +»Jumala, Sinä, joka olet Kuningasten Kuningas ja iäinen Rakkaus. Ei +kukaan maallinen kuningas, vaikka hän on kuinkakin kova, kiellä poikaa +jättämästä lunnaita isänsä puolesta, hän ottaa mieluimmin pojan isänsä +puolesta panttivangiksi. Herra, älä lue minun syntejäni, vaan katso +Sinun Poikasi pyhiin haavoihin ja armahda minun köyhyyttäni ja ota +vastaan minun lunnaani ja salli minun tehdä isäni puolesta se sovitus, +joka hänen olisi ollut tehtävä.» + +Veli Stefankin sanoi odottavansa merkkiä —. + +Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Cecilia tahtonut sietää nähdä isää — +ja Eirik ymmärsi, ettei hänen tuntemassaan kauhussa ollut rakkautta. + +Jokaisen täytyi nähdä Cecilian virkistyneen ja nuorentuneen miehen pois +mentyä. Hän oli tullut hyvin kauniiksi näinä kolmena kuukautena leskenä +ollessaan oli kuin hän olisi ollut suljettuna pimeään vankityrmään +ja nyt päässyt vapaaksi. — Se, mitä hän oli sanonut silloin, kun isä +tahtoi pakottaa hänet laskemaan kätensä ruumiin päälle, ei ollut totta +— hän oli turvautunut siihen kauhuissaan. Se olikin hyvä, Eirik mietti +— olisikin ollut kauheata, jos asia olisi ollut siten Jørundin kaamean +kuoleman vuoksi. + +Hän oli hyvä äiti molemmille pikku pojilleen — keskimmäistä poikaa, +Torgilsia, eivät Rynjulin vanhukset tahtoneet laskea luotaan. Kolbein +oli kuusivuotias nyt ja Audun kolmen talven vanha. He olivat kauniita +ja terveitä lapsia; he tottelivat äitiä kuin pienet karitsat ja +pitivät häntä vallan erinomaisena — mutta muitten parissa he olivat +tavallisesti vallattomia ja puheliaita, ja tutustuttuaan enoonsa +he pyrkivät seuraamaan kaikkialla hänen kintereillään. He eivät +näkyneet pelkäävän isoisää, huomasi Eirik — mutta he eivät näyttäneet +kiinnittävän häneen erikoista huomiota. + +Varhain syksyllä Eirik tuli jälleen Neseen, tällä kertaa hakemaan +vaimoansa kotiin Hestvikeniin. + +Ihmiset olivat eri mieltä siitä, että Eldrid Bersentytär palasi jälleen +niille seuduille, jossa hän oli nuoruutensa viettänyt, ja nyt joutui +emännäksi yhteen suurimmista taloista. Mutta useimmat pitivät sitä +hyvänä. Hän oli tosin tehnyt yhtä ja toista pahaa, mutta siitä oli jo +hyvin kauan; oli oikein, että hän joutui pois huonosta mökkipahasesta, +jossa hän oli asustanut viitisentoista vuotta, sellaisiin oloihin, +joihin hän syntymästään kuului. + +Hänen sukulaisensa, Arnentyttäret ja heidän sukunsa, toivottivat +hänet tervetulleeksi, Una ja Torgrim sydämellisesti, Baard ja Signe +kylmemmin, mutta hyvin kohteliaasti. + +Hän oli vieläkin kaunis ja hän käyttäytyi niin hyvin ihmisten +parissa liikkuessaan, että vanhat ihmiset, jotka muistivat Eldridin +kauneuden hänen joutuessaan naimisiin vanhan Harald Joninpojan kanssa, +muistelivat sitä naimista. Moni näki nyt ne huhut, joita kerrottiin +hänestä Borgissa ja sittemmin Sigurdstadissa asuessaan, toisessa +valossa. Hän oli nyt keski-ikäinen nainen, lähellä viittäkymmentä. +Mutta hän ja Eirik eivät sittenkään olleet kovin epätasainen pari. + +Eirik oli niin iso ja luiseva, että hän alkoi jo aikaisin näyttää +vanhemmalta kuin olikaan. Hän oli pitkä ja hartiakas, yläruumis +kömpelö, ja pitkät, suuret kädet tekivät hänet etukumaraksi, selkä oli +raskaasta työstä käynyt hartioista pyöreäksi. Kapeat ja laihat kasvot +kyömynenineen ja eteenpäin kaareutuvine hampaineen olivat ruskeat +ja ryppyiset ‒ ja vaikkei häntä kukaan voinutkaan sanoa rumaksi, ei +hänestä sittenkään voinut havaita, että hän nuorena oli ollut hyvin +kaunis. Suuret, kellanruskeat silmät olivat harvinaisen kauniit — mutta +hänen tumma ja kiharainen tukkansa oli jo harmahtava. + + * * * * * + +Eirik Olavinpoika oli vuosien mittaan alkanut yhä enemmän muistuttaa +isäänsä, sanoivat ihmiset — no, ei niinkään paljon ulkonaisesti; +oikeastaan tämä suuri, tumma ja vähän velttoryhtinen mies pikemminkin +oli ihmeteltävän vähän isän näköinen, joka oli ollut hyvin vaalea ja +kaunisvartaloinen. Mutta ihmiset tunsivat sentään selvästi pojassa isän +perinnön. + +Isä oli harvapuheinen, samoin Eirik; sellaista olivat kaikki siinä +suvussa. Kuten Olav oli ennen aikaan saattanut seisoa liikkumatta +pitkän pitkät ajat vartiovuoren teillä tai nojata pellon aitaan, +poika seisoi nyt aivan samoin samoilla paikoilla tuijottaen. Mutta +hän oli paljon parempi Hestvikenin isäntä kuin Olav oli ollut; ei +niin, ettei Olav olisi hoitanut sekä huolellisesti että viisaasti; +suvun perintö ei ollut hänen aikanaan vähentynyt. Mutta pojalta kaikki +luisti suuremmalla tarmolla ja innolla, ja hänellä oli menestystä: +Saltvikenin talo, joka oli Olav Puolipapin aikana mennyt rappiolle, oli +pantu jälleen kuntoon ja Rundmyrissä hän auttoi sinne panemiaan nuoria +asukkaita viljelemään ympäröiviä mäkimaitakin. + +Hän oli toimittanut Livin jäljellä olevine lapsineen erääseen +Saltvikenistä etelään olevaan taloon. Se oli paljon parempi asumus kuin +mihin eukko oli tottunut; eikä hän sittenkään olisi millään jättänyt +hökkeliään. Mutta Eirik sanoi, että Ankin lasten on parasta asua vähän +kauempana Hestvikenistä, kun Jørundin lapset kasvavat suuremmiksi. + +Ankin oli onnistunut päästä pakoon niiden miesten käsistä, jotka olivat +häntä viemässä nimismiehelle. Parina ensimmäisenä vuotena kuultiin tuon +tuostakin huhuja murhamiehen liikkumisesta siellä täällä paikkakunnan +ja lähiseutujen lähettyvillä; hän oleili varmaankin joissakin metsissä. +Ja Livin saatua lapsen puolisentoista vuotta miehen lähdön jälkeen hän +sanoi Ankin olevan sen isän — hän oli pistäytynyt kotona joskus. + + * * * * * + +Kolmantena keväänä Jørundin kuoleman jälkeen oli kolme paikkakunnan +miestä menossa oikotietä metsien poikki Gardariin. Svattjernin +kukkulan luota he löysivät eräästä tunturirotkosta petoeläinten pahoin +raateleman ruumiin jäännöksiä. Mutta toinen jalka oli saappaineen +tarttunut kivien koloon. Miehet etsivät ylt’ympäri lähiseutuja +löytääkseen kuolleen olinpaikan, sillä he arvelivat hänen olleen +metsä-asukkaan. Aivan oikein, he löysivätkin kukkulalta jonkinlaisen +majan, joka oli rakennettu vuorenrotkoon. Näytti siltä, ettei miehellä +ollut siellä ollut niinkään huonot päivät; vuoteessa oli vaatteita +tarpeeksi, ja suuri ruoka-astia oli vielä puolillaan ruokaa. + +Eräs miehistä luuli tuntevansa astian — matalat ja tasaiset veistokset, +jotka kiemuroina punoutuivat toinen toisiinsa, muistuttivat Hestvikenin +Eirik Olavinpojan veistoksia ja kantta kiinnittävään nappulaan oli +piirretty riimuja. Eräs miehistä oli siksi taitava riimukirjoituksen +tuntija, että hän osasi lukea siinä olevan Eirekr. Sitten he +muistelivat nähneensä Hestvikenin Eirikin käyttäneen samalla lailla +paikatulta saappaita kuin ruumiilla oli jalassaan He toimittivat +Arnketilin ruumiin jäännökset kylään ja murhamies haudattiin aivan +kirkkomaan aidan viereen. Sitten he veivät löytönsä Hestvikeniin ja +sanoivat Eirikille: + +»Orja pysyi orjana, varas varkaana loppuun asti.» + +»Anki ei ole näitä tavaroita varastanut», Eirik sanoi. Hän kiinnitti +suuret, kellankirkkaat silmänsä puhuvaan mieheen. »Orja tai varas, hän +kosti poikansa ja tyttärensä sillä tavalla, mihin hän kykeni. Ja Jumala +saa tuomita, miten suuri synti se oli.» + +Kukaan ei kysellyt sen enempää. Oliko Eirik Olavinpoika auttanut +lankonsa murhaajaa, se sai olla hänen oma asiansa. Hestvikeniläiset +olivat aina suojelleet kilvellä alustalaisiaan — silloinkin, kun nämä +olivat väärässä. Sitten kerrottiin hänen luettaneen messuja Ankin +puolesta — niin, ehkäpä vainaja niitä tarvitsikin. + +Nämä vuonolaiset olivat aina olleet hyviä kristityitä ja almujen +jaossa anteliaita. Olav oli hallitessaan ollut antelias, Eirik oli +myöskin. Mutta Olav tuntui aina kuunnelleen köyhien ihmisten valituksia +vain puolella korvalla, ja auttaessaan hän näytti ajatelleen oikein +ankarasti jotakin muuta. Eirik sanoi: laina on annettava hymyillen +ja lahja on annettava iloisin kasvoin. Vaikkei hän ollutkaan isäänsä +paljon puheliaampi, näki sentään, että hän kuunteli ihmisten puheita; +hänen äänettömyydessään ei ollut mitään painostavaa. Hän oli kaiken +kaikkiaan paljon ystävällisempi vanhusta. + +Näiden miesten mentyä Eirik souti seuraavana päivänä etelään +Saltvikeniin; hän tahtoi itse viedä Liville sanan. + +Ennen kotiinlähtöään hän poikkesi taloon Ceciliaa katsomaan. Hän +tiesi, ettei Cecilia vielä ollut käynyt kirkotettavana ja hän makasi +lapsivuoteessa samassa luhdissa, jossa hän oli istunut isän kanssa sinä +yönä, jolloin Cecilia haki hänet Nesestä kotiin. + +Kevätaurinko paistoi sisään kolmesta pienestä kaariluukusta ja +loisti vaimon pellavakiharaiseen päähän; hän istui matalalla arkulla +kumartuneena sylilapsen yli. Veljen astuessa sisään hän nosti päänsä ja +hymyili tervehdykseksi. Mutta sitten hän kumartui jälleen katselemaan +vastasyntynyttä, rinnoilla olevaa poikaa — Cecilia oli nuoren, +miettivän ja onnellisen näköinen. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, +mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja huuliin oli jälleen tullut +kirkas puna. + +Hän kuunteli rauhallisesti veljen kertomusta Ankin kuolemasta. + +»Niin, sellainen loppu sille tietysti tuli, kun hän ei tahtonut totella +sinua ja lähteä pois näiltä mailta», hän sanoi surullisesti. + +Sitten hän kyseli Kolbeinia ja Audunia ja Eldridiä sekä isääkin. +Mutta hän katseli koko ajan lasta, joka nyt nukkui kylläisenä hänen +sylissään. Eirikiä liikutti kummasti nähdessään nuoren äidin silmissä +tämän lempeän, onnellisen metsäkauriin ilmeen; hän ei ollut koskaan +ollut tämän näköinen edellisiä lapsia hoivatessaan. + +Hän piti heistä. Hän oli ommellut niille vaatteita ja lähettänyt +talvella, samalla pyytäen kertomaan, että kunhan hän on ennallaan, +he saisivat tulla tervehtimään äitiään. Mutta Eirik näki, että tämän +pikku Gunnarin laita oli toinen. Häntä Cecilia oli kantanut onnellisen +sydämen alla. + +Una tuli tuoden vieraalle olutta ja ruokaa. Hän oli vanhentunut ja +käynyt raskasliikkeiseksi, mutta hän oli yhtä iloinen ja toimekas kuin +ennenkin. Hän meni Cecilian luo katsomaan lasta — se avasi silmänsä +raolleen, ja silloinkos molemmat naiset alkoivat iloisina puuhailla +pienokaisen ääressä. + +Una otti lapsen, Eirikin piti välttämättä katsella sitä. Hän veti +myssyn pois pikku päästä: eikö se ollut hyvin muodostunut? + +»Niin, kyllä se on kaunis lapsi», Eirik virkkoi. »Mutta sillä on +punainen tukka», hän lisäsi kiusoitellen. + +Cecilia katsoi häneen, posket lehahtivat punaisiksi, ja veli huomasi +hänen olevan suutahtamaisillaan. Mutta sitten hän nauroi hänkin: + +»Tietysti sillä on punainen tukka. On aivan niinkuin sanon — _kaikki_ +on minun Gunnarissani kauneinta, mitä saattaa ajatella.» Hän meni +lapsen luo ja otti sen jälleen syliinsä. + +Eirik sanoi, ettei hän ennättänyt odottaa Aslakin kotiintuloa: »Mutta +sano hänelle terveisiä!» + +Cecilia Olavintytär oli ollut leskenä vasta vuoden päivät, kun jo +ilmaantui ensimmäinen kosija; se oli Ragnvald Joninpoika, Eirikin +nuoruuden ystävä. Hän oli jo ennenkin yrittänyt Hestvikenistä nuorten +neitosten ollessa vielä kotona; ensin hän olisi ottanut Bothild +Asgerintyttären, sitten Cecilian: niistä ei kuitenkaan tullut mitään; +sitten hän meni vävyksi erääseen Botnin taloon ja nyt hän oli siellä +leskenä kahden pienen tyttären kanssa. + +Cecilia ei ollut vastahakoinen — hän oli tuntenut Ragnvaldin lapsesta +asti; hän oli rehellinen ja hyvä sekä komean näköinen mies — vaikkakaan +hän ei ollut niitä kaikkein älykkäimpiä. Eikä Eirikin mielestä ollut +mitään syytä kieltää, kun Cecilia itse halusi tätä avioliittoa. + +Eirik käsitti sisaren olevan vaikeaa jakaa kotona emännyyttä Eldridin +kanssa. Nämä molemmat naiset pitivät toisistaan he puuhailivat +yhdessä ilman erimielisyyttä. Mutta asianlaita oli sentään sellainen, +että Cecilia oli ollut emäntänä isänsä talossa suurimman osan +aikuisenaolostaan — ja nyt oli Eldrid etusijalla; hän oli paljon +vanhempi ja sitten hän oli Eirikin puoliso. Mutta Cecilia tahtoi ennen +kaikkea päästä pois isänsä lähettyviltä. + +Eirikin kertoessa Olaville Ragnvaldin kosinnan ja oman mielipiteensä +isä nyökkäsi myöntävästi. Sitten hän sopi Ragnvaldin kanssa ehdoista. +Kihlajaisten piti olla kesällä. + +Botolvinmessun aikana Cecilia itse matkusti kaupunkiin hankkimaan +tarpeita juhliin. Mutta sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, Eirik +näki jo sisaren noustessa veneestä, että hänelle oli tapahtunut +jotakin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi auttaessaan sisartaan sillalle. + +»Minä kerron teille siitä myöhemmin.» + +Cecilian kasvojen ilme, joka tavallisesti oli niin liikkumaton, vaihtui +vaihtumistaan — hän näytti kuuntelevan, silmissä nuoren ihmisen +unelmoiva ilme; sitten hän muuttui synkän miettiväksi. + +Eirik oli juuri auttamassa isää vuoteeseen; Eldrid oli kumarassa +avaamassa kenkänsä nauhoja, kun Cecilia astui heidän luokseen. + +»Odota vähän, isä — tahtoisin puhua eräästä asiasta jo tänä iltana, +pyydän teitä kuulemaan minua nyt. — Minä en voikaan mennä naimisiin +Ragnvaldin kanssa.» + +»Et voi —!» Eirik kääntyi sisareen päin. »Hän on saanut meidän +lupauksemme, Cecilia!» + +»Minä tiedän sen, mutta hän saa päästää meidät lupauksestamme.» Hän +katsoi isään ja tämä häneen toisella jäänsinisellä, veristävällä +silmällään; toinen oli puolittain halvaantuneen silmäluomen peitossa. + +»Isä, sinä muistat Aslak Gunnarinpojan, hän kutsui itseään meillä sinä +talvena ollessaan Jon Torenpojaksi. Minä tapasin hänet kaupungissa; hän +oli kuullut minun olevan leskenä ja oli tänne tulossa. Hän ei ole ollut +naimisissa. Ja nyt minä olen luvannut mennä hänelle.» + +Eirik huomasi isää alkavan nykiä, kuten joskus nyki halvaantunutta +puolta kasvoista ja kipeätä käsivartta. + +»Sitten sinä olet lupautunut kahdelle miehelle —» Eirik pysähtyi, sanoi +sitten hiljaa: »Nyt on jo liian myöhäinen ilta siitä puhuttavaksi. +Odota huomiseen.» + +»Ei tässä tarvita pitkiä puheita. Se on totta, että olen lupautunut +kahdelle miehelle. Mutta yksi vain voi saada minut. Ja se on Aslak.» + +»Mutta isä ja minä olemme antaneet sanamme yhdelle miehelle. Sinä +annoit siihen suostumuksesi. Emmekä me syö sanaamme.» + +»Yhden kerran minä jo olen mennyt naimisiin teidän molempien neuvon +mukaan.» Entinen vihertävä väike hänen silmissään oli vain kuin entisen +heijastusta, mutta se johti Eirikin mieleen sen kerran, jolloin +hän uskoi sisaren murhanneen miehensä. »Minä en anna Ragnvaldille +milloinkaan myöntymystäni. Ja ellette te anna minua Aslakille, minä +lähden hänen kanssaan pohjoiseen sittenkin.» + +»Sinä et saa sanoa niin, Cecilia — sinulla on kolme poikaa.» + +»Niin, olen sitäkin ajatellut. Mutta he saavat jäädä sinun luoksesi +— he ovat sinun perillisiäsi. Mitä sinä, Eldrid, sanot?» hän kääntyi +kälynsä puoleen. + +»Minä sanon, ettei sanan rikkomisesta ole hyvät seuraukset. Mutta ei +ole myöskään hyvä mennä naimisiin sen kanssa, josta ei huoli. Teidän +pitäisi odottaa vähän aikaa —» + +»Aslak ja minä olemme odottaneet jo kyllin kauan. Mitä sinä, isä, tästä +sanot. Emmekö me sinunkin mielestäsi ole odottaneet kyllin kauan?» + +Olav nyökäytti. + +»Isä —!» Eirik virkkoi kiivaasti, »ymmärränkö minä sinut oikein — +tahdotko sinä, että me rikomme Ragnvaldille antamamme lupauksen?» + +Olav laski terveen kätensä raskaasti Eirikin käsivarrelle ja nyökkäsi +uudelleen. + +»No, jos niin on, niin —. Sinä päätät, isä.» + +Siitä asiasta ei puhuttu paljon muuta. Eirikin täytyi ratsastaa +Ragnvaldin luo ja sanoa hänelle, minkä käänteen asia oli saanut. +Ragnvald suuttui ensin silmittömästi, mutta pian hän sanoi, että +naiminen saa olla: »Jos Cecilia tahtoo niin, en suinkaan minä tahdo +häntä pakottaa muuhun.» + +Eikä siis Ragnvald tullutkaan Hestvikeniin Olavinpäiville, vaan +Aslak Gunnarinpoika. Vieraan astuessa maahan hevosen selästä ja +tullessa Eirikiä kohti Eirik huomasi hänen ontuvan. Eirikin valtasi +vastenmielisyys, tai hän ei oikein tiennyt, mitä se oli. + +Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana +keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla +ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa: +hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat +hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa; +hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa, +mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä +niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan +Hestvikeniin. + +Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy +oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo +tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä +ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat +sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa +avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen +ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai +Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa, +ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt +odotti lasta —. + +Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin +muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta, +jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi +nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta. + + * * * * * + +Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan +sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen, +jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn +päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa +purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa +kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet +aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli +ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi +Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta: +»Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin +eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa +katkesi.» + +Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta. +Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä +käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle +katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi +väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi. +Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään +tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä +ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei +sittenkään auttanut. + +Hän oli sanonut Eldridille eräänä päivänä: + +»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin +kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.» + +»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en +sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.» + +Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —» +hän vastasi hymyillen. + +Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä +taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren +paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja. +Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla. +Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa. + + * * * * * + +Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on +vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea +hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni +jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja +kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei +isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada +vialliset jäsenensä tottelemaan. + +Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli +ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset +olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta +Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa, +Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin +poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas +halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik +ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli +huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa. +Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää +ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla +rakennusten välissä. + +Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus +isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi +kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän +tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä +suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan +ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta +se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä. + +Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen +harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei +kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle +eräänä päivänä: + +»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik. +Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt +enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis, +päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.» + +»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se, +mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun +me molemmat olemme siitä yksimieliset.» + + + + +II. + + +Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain. +Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi +entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain, +vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon, +kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten +aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla. +Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän +matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva, +ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja +kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa. + +Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin +ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut +häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli +sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän +vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään +paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin +pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti +paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten. + +Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen +kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta +uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti +kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän +vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä +kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien, +rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään +käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen, +että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin +jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta +halvaantunutta repi ja nyki pahasti. + +Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo +täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi — +aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella +vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että +siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva +levisi komeana. + +Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja +viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista +kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä. + +Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen +kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he +uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien +leppien taakse ja katseli lapsukaisia. + +Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle +metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja +pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien +alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli +siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika +oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa, +ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella. +Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja +sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin +asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin. + +Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa, +vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli +rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi, +joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon +tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta +kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin +omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella +kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika +vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä +kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan +avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja +kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää +tumman märkänä. + +Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa +siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän +leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se +olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin +kauan —. + +Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti +hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi +edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa +päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen +askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan +iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se +livahti kivien alle. + +Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat +toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että +vesi pärskyi ympärillä. + +Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen +ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla. +Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään +jutellessaan ystävänsä kanssa: + +»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä +ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa. +Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän +seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla +— hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli +tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!» + +Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut, +eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten +juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi +paha-Olav. + +Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja +mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —. + + * * * * * + +Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja +erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat +menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi +muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota, +miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti. + +Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki +salaa ristinmerkin. + + * * * * * + +Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti +kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi +ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne, +hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että +tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät +kuin kivi. + +Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin +vanhana ja raihnaana. + +Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä +tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta +raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan +kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin +siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat, +jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko +hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton +kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa, +tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki +kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä, +vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain, +hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki +valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa +ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes +harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten +padon. + +Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi +kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja +rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin +läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan +hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin +paha haju. — + +— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen +kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa. +Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella +puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli +kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään +itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile, +viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana. + +Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa, +punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain +purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti +askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin +Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä +pitkänä. + +Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille +hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn +sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi +painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki +ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen +edellään, eikä hän saavuttanut häntä. + +He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli +hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli +ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva +jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava, +josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen +tuhansin ahnein pikku suin — + +‒ Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun +tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken +päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu, +jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen. + +»Isä, oletko sinä sairas?» + +Eldrid tuli miehen takaa näkyviin. He valaisivat häntä: + +»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä +ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja +tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää +tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä. + +»— täällä on vain verta ja verihyyhmää —» + +»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.» +Eldrid haki nahkaset. + +»Kannanko minä sinut sisään, isä — tuvan vuoteeseen?» + +Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa +voimatonna. + +»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin», +Eirik sanoi vaimolleen. + +Olav pudisti jälleen päätään, nosti tervettä kättään kieltäen. + +Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti +sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt +enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle +jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav +työnsi ne lattialle. + +Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu +rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle +rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta +alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen +sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja +hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä +huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui +tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen +uneen —. + +Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä +kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman +hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä, +mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan, +kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki. + +Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi +jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti +kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat +alkoivat raivota. + +Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen +vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen, +että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat. + +Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään +sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja +pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan, +mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten +tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä +kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä +kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa. +Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä. + +Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa +vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa +puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja +liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja +hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä +tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän +itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne +taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään +kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli +raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan. + +Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle +ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi. +Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita +ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se +koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää. + +Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa +kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita, +ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi +petäjikkö liikkumattomana odottamassa. + +Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla +ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi +nähdä meren vielä kerran —. + +Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin, +kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui +yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän +pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä. +Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka +loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä. + +Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin +ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten +hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon, +vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita. + +Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa +mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä. +Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki +linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana +pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän +ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi +kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön +unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven +möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi +tässä maatessaan ja odotellessaan —. + +Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten +loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu, +joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat +kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän +käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta. + +Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna, +jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen +kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella, +aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut, +jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi +hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella ‒ kaikki odottivat +tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä +maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä +pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja +säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä +ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan. +Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota +päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki +muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera +Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne, +jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät +Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja +kavalsivat vertaisensa. + +Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä. +— Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut +täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun +kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut +sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi +miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen +oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa, +jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella, +eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin +tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä +tuomitse minua oikeutesi mukaan —. + +Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat +vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin +ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen +ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla +hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi +muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —. + +Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta. +Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin +hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli +silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia. + +— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen. +Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja +hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa +vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen +tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen +ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen +rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi +kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen +Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli +ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—. + + * * * * * + +Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella, +rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan +vuoteessaan. + +Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet +märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen, +mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja — +papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa +sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut +astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois +puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää +hän oli aina keksinyt esteitä. + +He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että +palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan +laulaen. + + »Pax huic domui» + +ja ristiinnaulitun kuvaa kantava apulainen lauloi: + + »et omnibus habitantibus in ea.» + +[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä +asuville.] + +Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen +jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että +tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa, +kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja +salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet +mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta, +miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän +lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla +pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti. +Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain +alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja +kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin +kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki. + +Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään, +muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin +päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä +oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen +harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan +alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi +pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa +kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista +mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria +Patria mainittaessa. + +Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä, +kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta +mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa, +näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat +toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut +kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet. +Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan +hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin +painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa +olevat itkivät, Una kaikkein enin. + +Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria +— sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja +»indulgentiam». + +He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat +tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan +Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä +ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli. +Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa +kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä +hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel, +minkä hän oli oikealta tieltä poikennut. + +Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti +seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat +vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä +oli samea hänen sanoessaan responsoriot. + + * * * * * + +He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään +leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi +isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin +ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet +Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa, +mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa, +ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi +papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen — +ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen. + +Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät +siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään +sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun +muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen +kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa. + + * * * * * + +Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki +ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan +savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä. +Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja +vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun +leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät +lasten askelet. + +Kerran poika nousi, kurkisti kamariin sairasta. + +»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää, +etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?» + +»Eihän kukaan voi hänen kanssaan puhella, Eirik.» + +»Sano hänelle ainakin se, mikä sinulla on sydämelläsi —» + +»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää +olisi sanomista —?» + +»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole +huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä +näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois +tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —» + +»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi +kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun +ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on +ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa, +kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.» + +»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti — +eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa. +Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä +neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli +paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.» + +»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte +aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku +poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin +häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän +luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois — +ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman +—. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein +sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen +kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko +sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —» + +»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee +—» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären +välillä ole sentään jotakin —?» + +Cecilian silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä: + +»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut +oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse +ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun +tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä +tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna, +joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi +— kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa +iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä +minua, enemmän kuin minäkään häntä!» + +»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea +— mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan +väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut +niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin +suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille +täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle, +joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni +sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista — +se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta +murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle +siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle, +ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata! +Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai +saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla +kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista +heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän +kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai +nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa +mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut. +Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku +meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko +sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin +ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen +meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa +raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta. + +»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua +nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen +palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla. +Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti +meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään +niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi +hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi +pitänyt osata paremminkin —» + +Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen +pätkään: + +»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni +— minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta +pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että +minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan, +niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä +hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle +ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla +omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.» + +Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta +sitten hän nosti jälleen katseensa: + +»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme +ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta +sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän +jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen +jälkeläisille.» + +Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet +punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä: + +»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me +ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua, +»kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun +hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion +omiin käsiinsä.» + +»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja +kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi +uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit +ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina +pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin +mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja +uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään +pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —» + +Cecilia virkkoi hiljaa: + +»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin +seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli +nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja +jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —» + +»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin +kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —» + +»Sinä olet itse sanonut isän olleen äidille ankaran —» + +»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin +nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein +vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin +erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala +heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi +nuhteettomana.» + +Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten +jälleen sisarensa luo: + +»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut +ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu +hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän +jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä +annamme sielulahjoina —.» + +Cecilia istui kauan hiljaa. + +»Onko Eldrid kanssasi samaa mieltä?» hän kysyi sitten vähän epäillen. + +»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei +tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja +jäädä sinne asumaan —» + +»Teetkö sinä tämän isän sielun vuoksi?» + +»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun +lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee +hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain +Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut. + +»Oletko sinä sanonut sen isälle?» + +»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja +lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.» + +Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti +kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän +makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti, +mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko +sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —. + +Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin +tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta, +mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän +näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita, +rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin, +ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne +mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin +suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei +kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti +poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista. +Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt +olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta +oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne +vaakakuppiin —. + +Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko +hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen +pojalle, ja he menivät ulos. + +Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja +vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät +hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven +lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä +tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän +pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit +vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin +mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi, +lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja +tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt +leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä +ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen — + +Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja +polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak +oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat +oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa +tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti, +pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että +se ei milloinkaan sammuisi hänessä. + +Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa +päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja +vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän +meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa +munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä +ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut +muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei +sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista. + +Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että +kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme +poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista +Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta +hän hukkui nuorena. + +Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa, +että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja +miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa +kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he +eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän +oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien +parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman +osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta +sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun. +Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä. + +Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli +Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut +rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut +itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja +iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri. + +Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton +lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin +pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin +puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle. +Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren +munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve, +vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan. +Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana +päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen +henkäyksensä veljiensä sylissä. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75260 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..cd6e87f --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #75260 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75260) |