Initial commitHEADmain

4 files changed, 21177 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75260-0.txt b/75260-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..f21f89d
--- /dev/null
+++ b/75260-0.txt
@@ -0,0 +1,21160 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75260 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+OLAVINLAPSET
+
+
+Kirj.
+
+Sigrid Undset
+
+
+Tekijän luvin suomensi
+
+Impi Sirkka
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1929.
+
+
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN OSA
+
+
+
+
+I.
+
+
+Eräänä kevätpäivänä Olav kuljetti renkinsä kera lantaa iljannetta
+myöten pellolle.
+
+Pohjoiseen päin viettävillä mailla jääpeite kiilsi ja kimmelsi vielä,
+mutta vesi juosta norisi jo Hesthammerilta ja kallionkylki paistatti
+päivää lahden toisella rannalla, auringon puolella. Härkätunturin
+punaisenharmaa kallioseinä kohosi merestä keväänhohtoisena. Maa
+heloitti petäjän juurella tummanruskeana, ja Kverndalenin puoleisella
+rinteellä pähkinäpensaikko oli täynnä keltaisia rönsyjä.
+
+Eirik souteli lahdella — pojan punainen nuttu hohtaa heloitti
+keskellä sinistä vettä. Olav pysähtyi lapioonsa nojaten ja katseli
+pientä venettä — tuollaiseen sillä aina riitti aikaa! Pojan oli määrä
+kuljettaa muutamia lampaita toiselle rannalle, vuonat oli laskettu
+sinne metsään. Kyllä pojalla olisi tänään ollut kotonakin työtä. —
+
+Silloin alkoi Olavin takaa kalliolta kuulua keveitä askeleita. Cecilia
+seisoi siinä auringon paisteessa, niin että sen säteet hohtivat hänen
+vaaleissa kiharoissaan. Hän istuutui paljaalle kivelle huudellen isälle
+ja näytellen kätösissään olevia leskenlehtiä.
+
+Olav kielteli häntä tulemasta. »Älä tule, Cecilia — sinä vain likaat
+itsesi.» Hän nosti tytön kivelle. Tyttönen seisoi hieroen kukkiaan isän
+kasvoihin ja katsellen, tarttuiko niihin keltajauhoa. Eipä niissä juuri
+mitään ollutkaan — Cecilia oli murskannut kukat kourassaan, mutta hän
+naureskeli yhtä tyytyväisenä ja yritti kellata isää jälleen.
+
+Olav tunsi kevään ensi kasvien raikkaankitkerän tuoksun. Kulunut talvi
+oli hänestä ollut pitkä kuin nälkävuosi, mutta nyt siinä seisoessaan ja
+tuntiessaan saappaitten kosteuden ja niihin tarttuneen tuoreen mullan
+painon kuuma riemu tulvahti läpi ruumiin. Täällä varjon puolellakin oli
+kalliopaaden takana peltoa peittänyt jääkuori kutistunut ja paljastanut
+kiven kupeelta pienen pälven. Levitetystä lannasta huokui voimakas
+tuoksu ja voimakas kevään lemu uhkui sillan luota merestä, tervasta,
+haloista ja vettyneestä puusta.
+
+— Hän näki äsken Härkätunturin alla pienen purjeveneen, nyt se oli
+tulossa tännepäin. Hän ei tuntenut sitä, ehkäpä siinä oli kylään
+meneviä.
+
+Hän pyyhkäisi käsistään paksumman lian ja talutti Cecilian kallion
+toiselle puolelle.
+
+»Mene Livin luo — Liv, sinä et saa laskea lasta niin kauas luotasi,
+hänhän voisi suistua kalliolta alas!»
+
+Tyttö kääntyi häneen päin hymyillen: »Kylläpä nyt on kaunis ilma!» Hän
+istui päivää paistattaen, ja korjattava vaatekappale virui kaukana
+nurmella.
+
+Olav käänsi selkänsä tyytymättömänä ja palasi työhönsä. Äskeinen vene
+oli laskenut laiturin laitaan ja vieraat miehet kiipesivät Eirikin
+seurassa häntä kohti. Olav ei ollut heitä näkevinään, ennenkuin he
+pysähtyivät aitoviereen tervehtien.
+
+Heitä oli kaksi keski-ikäistä, pitkää, laihansalskeata miestä,
+kyömynenäisiä ja ilosilmäisiä. Olav tunsi nyt, hän oli usein nähnyt
+heidät Oslossa, vaikkei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan heidän
+kanssaan. He olivat englantilaisen asesepän Rikard Platemesterin
+poikia. Tämä oli nainut talon tyttären jostain vuonon länsipuolelta
+ja asettunut kaupunkiin asumaan. Olav ei voinut ymmärtää, mitä asiaa
+näillä miehillä olisi hänelle, mutta läksi kuitenkin heidän kanssaan
+sisään.
+
+Saatuaan ruokaa ja istuessaan nyt oluthaarikan ääressä Torodd, vanhin
+heistä alkoi puhua: hän oli kuullut puhuttavan, että Olav aikoi purkaa
+kauppasitoumuksensa Claus Wiephartin kanssa. Kun Olav selitti, ettei
+hän tiennyt siitä mitään, Torodd kertoi kuulleensa kaupungissa, ettei
+Olav Auduninpoika ollutkaan tänä vuonna jättänyt tuotteitaan Claus
+Wiephartin myytäviksi.
+
+Ei sen asian laita ihan sellainen ollut, Olav vastasi. Mutta pidettyään
+talvella vaimonsa maahanpanijaisia ne olivat nielleet paljon, ja vaimon
+kuolema oli estänyt häntä monin tavoin töihin tarttumasta. Nyt Olav
+luuli keksineensä heidän asiansa. Sitäpä saattaisikin ajatella, ehkäpä
+olisi hyvä hankkia toinen välittäjä —.
+
+Silloin toinen veli, Galfrid, alkoi:
+
+»Asianlaita on sellainen, Olav, että veljelläni ja minulla on asiaa
+Englantiin tänä kesänä. Me tiedämme, että sinä olet taitava laivuri
+ja sinähän tunnet maan jo entuudestaan — me emme ole siellä koskaan
+käyneet, vaikka siellä on isämme sukulaisia. Nyt me olemme kuulleet
+varmalta taholta, että sinä aiot tänä kesänä ulkomaille.»
+
+Tällä aikaa Eirik oli pujahtanut ovesta sisälle sinivuokkoseppele
+käsissään. Olav tiesi, että pähkinämetsä lahden toisella puolella oli
+niitä sinisenään. Tuollaiseen lapsellisuuteen kuin kukkien keräilyyn
+kulutti pitkä poika kirkkaan, kiireellisen kevätpäivän —.
+
+Eirik pysähtyi oven suuhun kuuntelemaan jännittyneenä odottaen samalla,
+että isä käskisi hänet ulos.
+
+»Kuka sellaista on kertonut, Galfrid?» Olav kysyi.
+
+Sitä oli jutellut veli Stefan, se samainen paljasjalkamunkki, joka
+oli viime kesänä oleskellut niin paljon näillä main. Rikardinpojat
+käväsivät usein fransiskaaniluostarissa, jossa eräs heidän veljistään
+oli munkkina. Siellä he olivat kuulleet Hestvikenin Olavin aikovan
+kesällä ulkomaille, mutta ettei hän suinkaan vielä ollut sopinut
+laivasta —.
+
+Olav vaikeni. — Mutta mistä ihmeestä munkki oli saanut sen tietää— hän
+ei muistanut hiiskuneensakaan siitä kenellekään ihmiselle. Matkustaa —
+Jumala paratkoon, sehän oli hänen hartain halunsa — mutta ei suinkaan
+hän ollut aikonut panna sitä täytäntöön. Hänellä ei ollut minkäänlaista
+laivaa enemmän kuin lastiakaan ja aivan mahdottomalta hänestä tuntui
+yrittää muitten ihmisten mukana. Työtä olisi kotonakin yllin kyllin —
+kaikkihan oli emännän sairastaessa jäänyt rempalleen.
+
+Mutta, nyt hänelle tarjoutuisi tilaisuus —!
+
+Ja samassa kun hän tajusi päivän selvästi, että hän voisi nyt päästä
+eroon kaikesta nykyisestä, hänen sydämensä tuntui puristuvan sykkyrään,
+ihan niinkuin käsi puristuu nyrkkiin pöytään iskiessään. Pois kauas ja
+pitkäksi aikaa —. Olisipa se jotain!
+
+»En minä ole veli Stefanille puhunut sellaisia —». Olav pudisti
+päätään. »Ehkäpä minä olen maininnut — en minä sitä edes muista —
+kenties lienen sanonut, että mieleni tekisi jälleen näkemään maailmaa
+nyt, kun olen vapaa mies —»
+
+Samassa hän huomasi, miten Eirik seisoi jännittyneenä kuuntelemassa,
+ja hän käski pojan mennä ulos. Eirik astui nopeasti perälle, kietoi
+seppeleensä äidin vuoteen vieressä seinällä olevan ristiinnaulitun
+kuvan kaulaan. Mutta sitten oli hänen lähdettävä.
+
+— Sitäpä Olav ei vain voinut keksiä, mistä veli Stefan pitkine nenineen
+oli saanut nuuskituksi ne salaiset ajatukset, joita hän oli hautonut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Iltapäivällä miehet olivat niin pitkällä keskusteluissaan, että Olav
+näytteli vieraille, minkä verran hänellä oli myytävää. Eihän sitä
+paljon ollut — puolisentoistakymmentä vuohenvuotaa, kolme saukonnahkaa
+sekä joitakin muita pedonvuotia ja tammenkaarnaa jokin astiallinen.
+Hän voisi kyllä ottaa mukaansa koko kala- ja sillivarastonsa,
+väki selviäisi kyllä kotona tuoreella kalalla. Oli hänellä vielä
+jonkinverran tammihirsiä ja saavipuita, joita hän oli koonnut omiksi
+tarpeiksi, mutta ellei hän nyt jäisikään kotiin, viruisivat ne tyhjän
+panttina —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Myöhään illalla Liv tuli sisään pyytäen isäntää navettaan kanssaan.
+Erään lehmistä piti poikia, mutta karjapiika oli sairastunut, Liv
+selitti — eikähän hänen tehtäviinsä kuulunutkaan karjanhoito.
+
+Kun Olav vihdoin viimein tuli navetasta, oli yö pimeä, kylmä ja tyven.
+Hänen täytyi mennä herättämään vanha Tore ja pyytää häntä valvomaan
+navetassa tänä yönä, Liviä ei sinne voinut yksin jättää. Hän oli sekä
+laiska että ajattelematon. — Eipä sitä olisi voinut uskoa, mutta
+hän ei vain saanut olla tytöltä rauhassa, ei edes puuhaillessaan
+kärsivän eläinparan kanssa — ei edes pimeässä, ahtaassa navetassa.
+Tyttö tuppautui häneen kiinni kuin hyväilynhaluinen kissa, hän sai
+lakkaamatta melkein työntää hänet tieltään voidakseen liikuttaa
+käsiään. Olav arveli hänen yrittävän taloon jalkavaimoksi. Ja vaikka
+hän oli osoittanut sen olevan turhaa vaivaa, ei tyttö näyttänyt sitä
+älyävän.
+
+Hän oikeastaan häpesi omaa väkeään — ne tietysti naureskelivat hänen
+selkänsä takana ja pitivät silmällä, onnistuiko tytön narrata hänet
+sentään lopulta. Hän oli näkevinään, miten Liv kävellä keikuttelisi
+täällä avainkimppu vyöllään. Älkää uskoko —! Hän ei viitsinyt mennä
+navettaan takaisin saatuaan Tore-ukon sinne —.
+
+Jää peitti vesisaavin Olavin pestessä siinä käsiään. Hän seisoi hiljaa
+miettien, olisiko mitään unohtunut —.
+
+Kylläpä oli hiljaista — kylmä oli vaientanut vuoripurojen hilpeän
+lorinan, meri vain helähteli hiljalleen vuoren juurella ja virran
+kohina kantautui kaukaa Kverndalenista. Tähtiä näkyi vain jokin harva
+ja nekin olivat kaukana, kevyt sumu leijaili ilmassa.
+
+— Vasikka oli ryppyinen ja pitkäkorvainen — se oli lupaavan näköinen.
+Olipa se hyvä asia, hän olikin tänä keväänä menettänyt kolme vasikkaa,
+eikä ainoatakaan lehmivasikkaa ollut syntynyt.
+
+Härkätunturin mustan selän takaa pohjoisella taivaalla läikehti valjuja
+revontulia — kuin avaruuden henkäyksiä. Niitä ei usein nähnyt täällä
+etelässä —. Kotona Ylämaassa liekehti puoli taivasta — ja varsinkin
+jos niitä ärsytti, huiskutteli niille pellavaliinoilla, ne alkoivat
+räiskyä, heittelivät maata kohti pitkiä kielekkeitä ja hulmahtivat
+jälleen taivaalle. He olivat kerran hiipineet ulkohuonerakennusten
+taakse ja huiskutelleet sieltä oikein Ingunnin pisimmällä pääliinalla,
+mutta Arnvid olikin keksinyt heidät ja kurittanut. — Oli suuri synti
+tehdä siten, sillä aina kun revontulet olivat levottomia, tuli myrsky.
+
+Revontulet olivat täällä etelässä hyvin heikkoja ja kalpeita —.
+
+Olav puisteli pahanhajuisia vaatteitaan — vielä oli kokonaista neljä
+vuorokautta saunapäivään ja pyhään —.
+
+Hän asteli hyvin varovasti pihamaan poikki; jääriite helisi askelissa
+ja hänestä tuntui pahalta rikkoa yön hiljaisia ääniä, jotka tulivat
+kuin jostain yön syvyyksistä. —
+
+— Heikko hylkeenrasvalamppu tuikutti liedellä. Hän oli opastanut
+molemmat vieraat kamariin vuoteeseen ja istuen Ingunnin vuoteen
+laidalla hän alkoi riisuutua — hän teki sen hitaasti, otti viivytellen
+vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän nousi aikoen sammuttaa tuikun —.
+
+Silloin kuului pohjoisseinän vuoteesta: »Isä!»
+
+Olav vastasi hetken kuluttua hiljaa: »Oletko sinä hereillä, Eirik?»
+
+»Olen. Milloin me lähdemme purjehtimaan, isä?»
+
+Olav oli vaiti. Mutta Eirik oli tottunut siihen, ettei isä aina
+näyttänyt kuulevan — tai vastaus tuli kuin kaiku kaukaa Härän takaa
+sinne huudeltaessa — ei aivan heti ja kuin kuilun ylitse.
+
+»Isä, ota minut mukaasi! Kyllä te saatte minusta paljon apua» — Eirik
+kuiski kovaa ja innokkaasti — »minä teen täyden miehen työt. Kyllä minä
+siihen pystyn mihin aikamieskin —!»
+
+»Sehän on selvä», Eirik saattoi kuulla että isä hymyili, mutta ääni ei
+kuulostanut vihaiselta eikä kieltävältä.
+
+»Isä, saanhan minä lähteä sinun kanssasi, isä — tänä kesänä Englantiin?»
+
+»Kuka on sanonut, että minäkään lähden», Olav virkahti vihaisesti.
+
+Hän puhalsi tuikun sammuksiin, niisti karren ja laski sydämen painumaan
+rasvaan. Sitten hän nousi vuoteeseen; pimeässä putosi jotain häntä
+kohti ja valahti hänen kaulalleen. Se oli pehmeätä ja vilpoista,
+muistutti vuoteen karkean villan ja vällyjen keskellä nuorta ihmisihoa.
+Se oli Eirikin seppele; Olav hapuili ja sai sen takaisin paikoilleen.
+Se muistutti Ingunnin jäseniä — hentoa, pehmeätä ja viileätä olkaa,
+jolta peite on nukahtaessa valahtanut pois, ja hän nostaa sen
+paikoilleen, käärien hänen ympärilleen —.
+
+Tietysti hän matkustaisi — se päätös oli vuoren vankkana hänen sielunsa
+syvyydessä, eikä hän suvainnut, että mikään tulisi sitä estämään. Näön
+vuoksi hän ei ollut vielä tietävinään lähtisikö — eihän hän mitenkään
+voinut näyttää, että kaksi ventovierasta miestä saisi hänet niin äkkiä
+myöntymään — että hän tarttui heidän tarjoukseensa avoimin käsin.
+
+Mutta tänne Hestvikeniin hän ei vain jäisi koko kesäksi maleksimaan,
+kun kerran avautuisi tilaisuus päästä pois. Asiaan ei saanut vähääkään
+vaikuttaa se seikka, että Rikardinpoikain äidinisän omistama alus oli
+huononpuoleinen — enemmän kuin sekään, että miehet olisivat helposti
+löytäneet paljon paremman merenkävijän kuin hän oli. Englannissa
+hän oli ollut jaarlin kanssa yhden ainoan kerran kaiken kaikkiaan
+ja siitäkin oli jo viitisentoista vuotta, eivätkä ritarin asepojat
+päässeet ominpäin pitkällekään kuljeskelemaan. Mutta kun kerran
+Rikardinpojat eivät häneltä sitä kyselleetkään, niin —. Hän ei
+tuntenut noita kahta sen enemmän, mutta sen hän oli huomannut, että
+he olivat kokemattomia eivätkä mitään neropatteja. Hänen itsensä oli
+täytynyt vähin erin oppia huolehtimaan kaikesta — taitavaa kauppiasta
+hänestä ei tulisi milloinkaan. Häntä suututti huomatessaan tulleensa
+petetyksi, mutta hän oli oppinut vaikenemaan ja olemaan huomaamatta;
+mitäpä häntä hyödyttäisi tapella sellaisten kanssa, jotka olivat niissä
+asioissa häntä etevämpiä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut purkaa
+kauppasuhteitaan Claus Wiephartin kanssa — voisihan hän joutua vieläkin
+suurempien nylkyrien käsiin.
+
+Nämä Rikardinpojat olivat sen näköisiä, että heitä helposti voi vetää
+nenästä. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi arveluttavaa liittyä
+heihin. Mutta sittenkin —.
+
+Hän kaipasi suuresti poismennyttä, eikä voinut käsittää, miten hän
+selviäisi hänettä tulevina pitkinä vuosina. Hän kuljeskeli kuin unessa.
+
+Hän muisti viime vuosina usein ajatelleensa, että olisi väärin toivoa
+Ingunnille vielä lisää tällaisia kärsimysrikkaita elinvuosia. Mutta
+nyt, kun hän oli poissa — niin, hänen mieleensä muistui vanha taru,
+jonka veli Vegard kerran heidän lapsena ollessaan kertoi kuningas
+Harald Luvasta, joka oli kolme vuotta palvonut vaimovainajansa
+ruumista. Niin, niin, ehkeipä se sentään ollutkaan hulluutta.
+
+Niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa hän oli tottunut
+ajattelemaan Ingunnia yhtä paljon kuin itseään, tekipä mitä tahansa. —
+Kun kaksi puuta on juuresta asti kasvanut vieri vieressä, leviää niiden
+latvakruunukin yhtenä. Toisen kaatuessa toinenkin näyttää kituliaalta.
+Olavkin tunsi olevansa vain puolikuntoinen ja kykenemätön Ingunnin
+kuoltua.
+
+Useimmat vuodet olivat tosin olleet ilottomia, tiesihän hän sen,
+mutta muistot yhdessä koetusta onnesta olivat sitä kirkkaammat ja
+voimakkaammat. Niiden laita oli kuten lahtea ympäröivillä vuorilla
+kasvavien lehmusten: mitään silmänruokaa ne eivät tarjonneet, mutta
+annas kesällä niiden kukinta-aikana, koko Hestviken oli silloin täynnä
+niiden tuoksua, niin että se melkein tarttui ihoon kuin hunajan neste.
+Ja niinä monina vuosina, jolloin hän oli sekä lapsena että aikuisena
+ollut joko vieraitten kasvattina tai muilla mailla, oli tämä lehmusten
+tuoksu ollut ainoa, mikä hänelle oli muistuttanut, että hänkin omisti
+oman maan — kaikki muu oli unohtunut.
+
+Ingunn oli aina ollut hänen omansa kaikkein raskaimpinakin yhdessä
+elettyinä vuosina — kuten hän oli pikkutyttönäkin, suloisena ja
+kauniina, hentoisena ja syleilyssä pehmeänä, suloisen tuoksun
+tulvehtiessa kullanruskeasta tukasta hänen sitä pimeässä levitellessä
+valloilleen. Hän oli toisinaan rakastanut Ingunnia niin lempeällä
+ja hellällä rakkaudella, jolla rakastetaan uskollista, järjetöntä
+lempi-eläintä — kaunista, lauhkeaa vasikkaa tai koiraa, mutta toisinaan
+hän oli rakastanut häntä niin, että hän nyt vapisi ja kiemurteli
+tuskasta, muistaessaan, että kaikki oli nyt lopussa ja oli ollut jo
+aikoja ennen Ingunnin kuolemaa. Ja Ingunn oli oikeastaan ainoa nainen,
+jonka hän oli omistanut, hän ei voinut olla ajattelematta toisia ilman,
+että niiden muistokin häntä puistatti.
+
+Nyt hän oli kadottanut Ingunnin, ja muistellessaan hänen viimeistä
+elinyötään hän tajusi olevansa itse syypää Ingunnin menetykseen.
+Hän käsitti kyllä, mikä häntä oli kohdannut. Ollessaan syvimmässä
+murheen yössä kadotettuaan elämänsä rakkaimman aarteen oli Jumala,
+hänen Vapahtajansa, seisonut hänen edessään syli avoinna. Olisipa
+hänellä itsellään vain ollut rohkeutta tarttua noihin ojennettuihin,
+lävistettyihin käsiin, ei heidän olisikaan tarvinnut erota. Jospa
+hänellä olisi silloin ollut rohkeutta pysyä tekemässään päätöksessä
+— olisipa hänen osakseen sitten tullut joko pyhiinvaellusmatka tai
+pyövelin kirves — nyt hän ainakin olisi ollut vainajaan lujemmin ja
+sydämellisemmin sitein yhdistynyt kuin ystävä on ystäväänsä maan päällä
+eläessä.
+
+Ja toisenkin kerran hän oli menettänyt rohkeutensa. Hän oli jäänyt
+katselemaan, kun Jumala nouti pois Ingunnin. Hän oli jäänyt paikoilleen
+kuin mies, jolta vene ryöstäytyy rannalta karkuun.
+
+Elää täällä kotona kaiken tämän jälkeen — hän ei voinut nähdä kuin
+pitkän, loputtoman jonon päiviä ja öitä, toinen toisensa näköisiä.
+
+Eihän toki, hän ei kieltäytyisi Rikardinpoikain tarjouksesta.
+
+Pojan virkeä ääni kuului pilkkopimeässä:
+
+»Isä, tanskalaisethan väijyvät Englannin merellä meidän laivojamme ja
+sieppaavat niitä — minä olen kuullut —»
+
+»Englannin meri on suuri, Eirik, ja meidän laivamme pieniä. — Kyllä on
+viisainta, että sinä jäät kotiin tällä kertaa.»
+
+»En minä sitä tarkoittanut.» Olav kuuli, että Eirik oli kohonnut
+vuoteen laidalle. »Minä tarkoitin — minulla olisi niin kova halu
+yrittää, mihin minä pystyisin», hän kuiskasi ujosti ja pyytävästi.
+
+»Käy maata, Eirik, ja nuku», Olav sanoi.
+
+»Enhän minä enää ole mikään lapsi —»
+
+»Silloinhan sinulla pitäisi olla järkeä sen verran, että annat
+ihmisille yörauhaa. Nuku nyt!»
+
+Isän ääni tuntui väsyneeltä, mutta ei vihaiselta, tuumi Eirik. Hän
+vetäysi kerälle ja painui maata, mutta nukkua hän ei voinut.
+
+Hän oli varma mukaan pääsystään — ja kun hän oli vähän aikaa maannut
+ja asiaa miettinyt, hän oli siitä jo ihan vakuuttunut. Ja ihan
+varmasti he tapaisivat matkallaan tanskalaisia laivoja. — Ne ovat
+hyvän joukon meidän aluksiamme korkeampia ja ensi näkemältä ne
+varmaankin ovat peloittavia. Mutta sitten hän huutaa, että kaikkien
+miesten on juostava suojaan pitäen kilpeä päänsä päällä, ja kun kaikki
+viholliset ryntäävät heidän alukseensa, käyvät he heti kimppuun. Isä
+itse astuu vihollisen päällikköä vastaan — tämä muuten muistuttaa sitä
+isän ystävää, jonka he viime vuonna kohtasivat Tunsbergissa: paksu,
+tanakka, punatukkainen, kasvot täyteläiset ja punaiset, silmät pienet
+ja siniset ja suuri suu täynnä pitkiä, keltaisia hevosenhampaita.
+— Silloin Eirik heittää kilpensä vieraan jalkoihin, niin että tämä
+kompastuu kosteisiin teljoihin eikä isku osukaan isään — no, eipä
+siltä, isä ei ole milläänkään, vaikka haavoittuisikin — tanskalainen
+kompastuu, niskasuojus heilahtaa pois, niin että niskakuoppa paljastuu
+äkkiä, silloinkos Eirik käyttää miekkaansa tikarina —. Nyt tanskalaiset
+yrittävät paeta laivaansa. Laivankaaret ryskyvät ja särkyvät niiden
+törmätessä toisiinsa myrskyssä, ja kun miehet siinä hädissään riippuvat
+ja potkittelevat puoshakoihin ja kirveisiinsä turvaten tanskalaislaivan
+korkeassa ja vinossa kyljessä, norjalaiset surmaavat ne nuolin ja
+kirvein. — Eiköhän nyt ole oikeus ja kohtuus, isä virkkaa, että Eirik,
+minun poikani, saa päällikön aseet — tai jos te tahdotte toisin, minä
+tarjoudun lunastamaan teidän osuutenne saaliista. Mutta kaikki miehet
+yhtyvät ehdotukseen: ei toki, Eirikhän kukisti yksin tämän jättiläisen
+ja he ovat hänen näppäryytensä vuoksi pelastaneet aluksensa —.
+
+Oletko sinä se nuori norjalaispoika Eirik Olavinpoika Hestvikenistä
+— sinusta puhuu koko Lontoon kaupunki. Ja sitten kun linnankreivi
+ratsastaa linnastaan eräänä päivänä, tapaa hän hänet. Lontoon linnan
+nimi on Valkoinen torni, sillä se on rakennettu valkoisesta marmorista.
+Eräänä päivänä hän on kiivennyt sinne ylös katselemaan — se linna on
+suurempi ja komeampi kuin Tunsberginlinna, ja vuori, jolla se kohoaa,
+on paljon korkeampi — silloin ratsastaa kreivi koko joukkonsa kera ja
+joku joukosta kuiskaa jotain herralleen ja osoittaa norjalaista poikaa
+—.
+
+Jäädäkö Lontooseen isän lähdettyä — ei, siihen hän ei suostu.
+Eihän Eirik voisi leikilläänkään ajatella, että isä lähtisi kotiin
+Hestvikeniin ja hän jäisi, että elämä kotitalossa kulkisi entistä
+uomaansa ilman häntä. Eirikin sielun pohjalla asustaa ikuinen pelko, ja
+joskin hän on saanut sen viime aikoina vaivutetuksi uneen, hiipii hän
+itse ulkopuolella, peläten herättää sitä. Jos hänelle jonain päivänä
+valkenisikin, ettei hän olekaan Hestvikenin oikea perillinen! Tässä
+maatessaankin ja runoillessaan omaa taruaan, johon punoutuu samanlaisia
+seikkailuja ja rikoksia kuin renkien kertomuksissa Tanskanretkistä
+ja vanhan Aasmund Rugan seikkailujutuissa, muistaa poika salaista
+tuskaansa: entäpä, jos isä hänet hylkää, hän menettää Hestvikenin.
+Hänen täytyykin sepittää toinen leikki — vieraat miehet astuvat maihin
+tähän Vikenin rantaan, isä ei ole kotona, hän itse nostaa talonväen
+puolustautumaan ja varoittaa ympäristön asukkaita. —
+
+Mutta kyllä isän täytyy pian huomata, mitä maata tämä hänen poikansa
+on. Ja silloin isä saakin oikein ihmetellä — Silloin isäkin herää, ei
+kävele enää niinkuin unessa — nyt hän ei edes näekään Eirikiä heidän
+yhdessä ollessaan. —
+
+Mutta seuraavana päivänä isä pani hänet ajamaan kotiin halkoja ja
+sanoi, että ne on kaikki saatava ajetuksi samana päivänä. Lunta oli
+tänään vielä lahden etelärannalla, mutta huomenna se jo voisi olla
+kaikki sulanut.
+
+Aamuvarhaisella oli keli hyvä. Anki täytti toisen reen, Eirikin ajaessa
+toista. Päivemmällä oli jo hyvin kuuma ja jo ennen puoltapäivää täytyi
+Eirikin ajaa kuormaansa pitkät matkat pelkässä lumisohjussa.
+
+Eirik loi lunta jalasten eteen, mutta se muuttui heti hyyhmäksi. Olav
+levitteli mäkipellollaan lantaa ja huusi pojalle, että tämän olisi
+parempi ajaa metsän kautta. Mutta se olisi monin kerroin pitempi tie
+peltojen taitse, eikä Eirik ollut kuulevinaan.
+
+Kun Olav katsoi jälleen tielle, seisoi halkokuorma juuttuneena pihalle
+johtavan mäen alla. Eirik heitteli kuormasta halkoja, niin että mäki
+kaikui — sitten hän juoksi ja nykäisi suitsista huutaen; mutta hevonen
+ei hievahtanutkaan: »Vai et vedä — senkin vintiö!» Eirik peräytyi, nyki
+ohjista. Sitten hän taas viskeli maahan halkoja.
+
+Vanhan riihen luona, kallion alla, siinä missä Kverndalenin tie kääntyy
+pihalle, oli halkokuorma lujasti kiinni savikuopassa. Aurinko ei ollut
+vielä ennättänyt tänne asti, jonka vuoksi kallionkuve oli vielä jään
+peitossa, mutta vesi juosta nurisi alas jäätikköä. Eirik yritti olkansa
+takaa kiskaista rekeä irti, mutta hevonen ei vain liikahtanutkaan.
+Poika pinnisti koko voimansa, työnsi vallan kumarassa silloin luiskahti
+hänen jalkansa saviliejussa, hän tupsahti polvilleen, kädet maassa,
+jokin halko vierähti kuormasta ja kieri hänen selkäänsä — isä oli
+samassa tullut mäkeä alas ja seisoi nyt pellon pientarella. Harmi ja
+pelko saivat itkun nousemaan Eirikin kurkkuun; hän ryntäsi pystyyn,
+repi ohjaksista ja huitoi hevosta ohjasten perillä. Hevonen riuhtoi,
+pudisti päätään, mutta ei hievahtanutkaan. — »Etkö kisko, senkin
+riivattu!» Vimmoissaan nähdessään isän vain seisovan katselemassa iski
+Eirik hevosta nyrkillään päähän, turpaan —. Olav riensi alas pellolta
+ja läheni toruen —.
+
+Silloin painoi hevonen jalkansa iljankoon, yritti liikkeelle ja näytti
+siltä kuin se olisi painunut polvilleen. Mutta samassa se saikin
+jalkansa tenättyä, pingoitti valjaita — reki pääsi irti, kuorma olikin
+aika kevyt — ja niin mentiin aika vauhtia pihamäkeä ylös.
+
+Silloin Eirik kääntyi, huusi taakseen isälleen itku kurkussa: »Etkö
+sinäkin olisi voinut käydä käsiksi — sinä vain saatoit seisoa ja
+töllistellä!»
+
+Puna kohosi hitaasti Olavin otsalle. Hän ei virkkanut sanaakaan. Pojan
+huutaessa hänelle ei hän itsekään voinut ymmärtää — mutta hän olikin
+toden totta vain seisonut ja töllistellyt eikä hänen mieleensäkään
+ollut johtunut auttaa Eirikiä. Kumma kammo täytti Olavin mielen — eikä
+se tapahtunut ensimmäistä kertaa. Viime aikoina oli monesti käynyt
+niin, että hän oli ikäänkuin herännyt ja huomannut seisovansa kuten
+äskenkin — hän oli vain tuijottanut eteensä eikä hänen mieleensäkään
+juolahtanut liikahtaa tai ryhtyä siihen, mikä sillä kertaa olisi ollut
+tehtävä.
+
+Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa
+ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin
+huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan:
+hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin.
+Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän
+kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä
+hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä
+herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt
+halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli
+jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin
+tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit,
+kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut
+samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut
+helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei
+päässyt isästä ensinkään selville.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt,
+katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja
+omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen
+katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen
+levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon
+häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä;
+hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin
+siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain
+erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin
+kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut.
+Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt
+lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin
+aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi
+hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu
+suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin
+sinulta kysyy, niin sen saa tietää.»
+
+Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia
+oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle
+kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi
+asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että
+sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki
+yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin
+he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä
+sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin
+pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin
+tapana oli vähän lisäillä asiaan —.
+
+Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki
+piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti.
+
+Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden
+teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että
+merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän
+oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja
+jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin
+mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä
+ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis
+ääni, jolla hän lauleli ja huhuili.
+
+Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta
+kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti,
+mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten
+Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä
+— vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan
+hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan
+nyökäyttämättä edes päätään.
+
+Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista,
+mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista
+häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei
+varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen
+päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin
+tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin
+verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin
+sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään
+myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle
+päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu.
+
+Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut
+miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa,
+ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja
+tutkistellut.
+
+Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta,
+joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa.
+
+Hän meni sillalle, irroitti oman veneensä ja souti Härkätunturin
+juurelle.
+
+Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia
+suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik
+kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla
+oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä.
+
+Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea
+veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten
+täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden
+pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä.
+Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi
+täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja
+päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —.
+
+Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut
+edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta
+hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne
+helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran
+tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla
+riemulla kuin muinakin vuosina.
+
+Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin
+pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän
+oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin
+vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli
+monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin
+muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav
+käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen
+putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet
+sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää,
+oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin
+salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan
+tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa.
+
+Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä.
+Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin
+matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain
+kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi
+niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä
+pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat
+Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä
+ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen
+ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän
+kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät
+häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli
+onki kadonnut.
+
+Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu
+puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin
+sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli
+kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän
+lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui
+menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli
+aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin
+hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin
+hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla.
+
+Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja
+kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella
+jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli
+vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —.
+
+Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki
+takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen:
+
+    Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa
+    pohjat ja etelät käymme, orhini uljas —
+
+Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin
+— se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen
+mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut
+tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi
+kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli
+tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä
+kerran tapahtuisi —.
+
+Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina
+pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se
+oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia
+kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta
+aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne
+Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus
+yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan
+mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän
+oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund
+oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut
+ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät,
+sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa.
+
+Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui
+siten taloa tuijotellen.
+
+Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin
+hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli
+maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona,
+seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki
+kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin
+— turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit
+peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta
+alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana.
+
+Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna
+huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa.
+Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa.
+
+Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen
+Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli
+tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon
+täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain
+mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin
+tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu,
+ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin
+nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut
+välinpitämättömän näköinen.
+
+Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja
+luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen
+ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle
+—. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut
+estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti
+että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä
+häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes
+täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin
+ilkiö —.
+
+Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön
+tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska
+kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä
+ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin
+täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta
+ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että
+punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä!
+
+Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa,
+kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se
+tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti
+aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa
+— kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä
+lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi
+hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan,
+joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä.
+Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä
+kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat
+sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli
+ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin
+pikimmiten naisi uudelleen.
+
+— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties
+ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä
+naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten
+hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista
+Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja
+lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen
+isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä
+ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta
+samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —.
+
+Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin
+turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle
+mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen
+halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella
+koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen.
+
+Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään
+taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu
+valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet
+enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle
+pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat.
+
+Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla —
+poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa
+päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois —
+olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —.
+
+Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma
+leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas.
+
+Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni —
+joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin
+naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan,
+hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien
+jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo.
+
+Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun
+täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä
+veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin
+voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja
+tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä
+veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain
+kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko
+rannikon, eihän se suuri ole —.
+
+Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi
+kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria,
+gratia plena, Dominus tecum —.
+
+— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana.
+Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin,
+silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään,
+pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän
+ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin
+myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin.
+
+Sitten hän tarttui airoihin ja souti rivakasti toiselle rannalle.
+
+Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi
+laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän
+kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja
+tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.
+
+Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen
+— hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut
+täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut
+milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta.
+
+Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun
+lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki
+kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän
+oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta
+kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan —
+kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin!
+
+Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli
+juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta
+ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule
+vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä
+viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta
+kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä.
+
+Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä
+koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi
+sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti
+liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan.
+
+Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen
+tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua
+hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan.
+
+Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring
+hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa.
+
+— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee
+pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan —
+
+Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken
+uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on
+koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu
+taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja
+asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee
+noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti,
+ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn
+verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa
+hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —.
+
+Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti
+taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja
+sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä
+synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution
+talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt.
+
+
+
+
+II
+
+
+Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja
+pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä
+jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he
+saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli
+korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut
+Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka
+vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat
+päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he
+pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä
+Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja
+vaarallista kulkea.
+
+Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav
+Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja
+vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen
+reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko
+ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä
+tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien
+unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna
+mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat
+taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli
+ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita
+pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui
+hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon
+painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti
+kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin
+laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä
+— aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan.
+Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin
+vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen
+märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä
+auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen
+kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä.
+
+Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa.
+Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa,
+raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan
+aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen
+kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi
+ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan
+yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa.
+
+Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet
+hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän
+notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi
+laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon
+jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä
+viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten
+toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja
+päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita
+auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi
+itseensä vettä.
+
+Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan
+silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä
+odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin
+rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen
+torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista
+kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen.
+
+Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi
+juoksujalkaa purjeitten alitse.
+
+Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja
+torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin
+se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain
+eteensä.
+
+Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa,
+jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava
+linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi
+äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä
+lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän
+Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla.
+
+Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut
+mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille
+kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi
+kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella
+oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne
+huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen
+vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin
+kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset
+Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura
+oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta
+täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä.
+
+— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja
+odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä.
+
+He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla,
+kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki.
+
+Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja
+kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi
+virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut
+merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero
+oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat
+pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja
+rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman
+onnelliseksi.
+
+Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten
+lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi
+oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa.
+Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan.
+
+Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä
+kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi
+vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä
+nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav
+oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja
+tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti
+jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa
+suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja
+merensinisillä siivillä.
+
+Soutuvene pyrki vastavirtaan — sen kahdentoista, neljäntoista airoparin
+lavat välkkyivät. Se ei ollut oikeastaan minkään ennen nähdyn veneen
+näköinen, vaan se muistutti viikinkilaivaa. Olav olisi mielellään
+jäänyt katselemaan sen menoa sillan alitse, mutta Ganfrid muistutti,
+että aamu oli jo kulunut pitkälle, messut loppuisivat kohta kaikissa
+kirkoissa.
+
+Sillalla ei ollut niin myöhään päivällä kovinkaan suurta liikettä.
+Mutta nyt heidän oli väistyttävä erään puodin oven pieleen vastaan
+tulevaa kulkuetta: edellä astui suuri, karkeatekoinen vanhus, keihäs
+kädessä ja rinnassa ommeltu vaakunamerkki. Häntä seurasi kaksi
+koreisiin laahushameisiin pukeutunutta neitosta; laahus oli viskattu
+käsivarrelle, kädessä heillä oli kirjoja ja rukousnauhoja, vaaleilla,
+valtoiminaan riippuvilla hiuksilla kukkaseppel, ja he olivat kumpikin
+kauniita kuin aamunkoi. Heitä seurasi vanha palvelijatar ja kaksi
+nuorta saattomiestä, jotka kantoivat neitosten vaippoja, toisella oli
+käsivarrella sylikoira, joka teutaroi ja helisteli kaulanauhan kulkusia.
+
+Sillävälin oli heidän taaksensa kauppaan ilmestynyt nuori mies: hän
+huuteli ja yritteli näytellä tavaroitaan — tarttui Olavin nuttuun ja
+levitteli heidän eteensä sinisen ja keltaisen kirjavaa viittaa. Mutta
+huomattuaan, etteivät vieraat olleetkaan halukkaita kaupantekoon — tai
+eivät ymmärtäneet hänen puhettaan — hän ilkkui ja ivaili heitä. —
+
+Eteläisen sillanportin päällä, muurin harjalla, oli miehenpäitä
+seipäitten nenässä. Olav pysähtyi joukkoineen päästyään avoimelle
+paikalle niiden edustalle niitä katselemaan — samassa tulikin pieni,
+kumarainen eukko, joka kulkea kupsutti kahden kainalosauvan varassa;
+häntä seurasi nuori poika ryömien käsien ja jalkojen alla laahaamansa
+lautapalan päällä — hänellä ei ollut jalkoja. He viittoilivat ja
+juttelivat. Torodd Rikardinpoika oli ainoa joukossa, joka ymmärsi
+maan kieltä, hän tulkitsi toisille: neljä tämän puoleisinta oli maan
+pohjoispuolelta kapinallisten päälliköiden päitä.
+
+Olav nyökäytti vakavana. — Niiden näkeminen ei hänestä ollut millään
+lailla pahaa. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena —. Aurinko
+paistoi paljaisiin, harmaankeitaisiin luihin, aamutuuli heilutteli
+hiljakseen hiussuortuvia. Liha oli lohkeillut pois tai korpit olivat
+repineet, mitä olivat irti saaneet — nyt ei ollut ainoassakaan päässä
+linnuillekaan ruokaa. Noissa nenättömissä kasvoissa, jotka tuijottivat
+liikkumattomine silmineen suoraan aurinkoon, oli ihmeellinen rauha. Ne
+olivat kuin hienon homeen peitossa, sivellyt mustalla ja viheriällä
+jauheella, mutta tyyniä —.
+
+Olav ei ollut milloinkaan nähnyt mestattujen miesten päitä läheltä.
+Hän oli kyllä purjehtinut Stegle-saarten ohi lähellä Sigvaldsteineriä,
+mutta hän ei ollut koskaan noussut siellä maihin. Ja Oslon
+laitakaupungin lähellä oli hirttomäki, mutta sinnepäin hänellä ei
+milloinkaan ollut asiaa — eikä siellä muutenkaan tullut käydyksi, sillä
+hänen kaupungissa ollessaan ei ketään mestattu.
+
+Mutta näky ei herättänyt ensinkään kauhua, ei mikään tuntunut vainajia
+häpäisevän. Ne olivat urhoollisten miesten näköisiä, ne vartioivat
+muurinharjalla kärsivällisesti jotain odotellen, katsellen päin
+aurinkoa ja raikasta aamutuulta.
+
+Olav huomasi ensimmäisenä tehdä ristinmerkin; hän alkoi lukea
+puoliääneen — »Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum,
+adveniat regnum tuum —» [Pater noster qui es in coelis jne. Isä meidän,
+joka olet taivaassa...]
+
+»Opera manuum tuarum, Domine, ne despicias», kerjäläisetkin yhtyivät
+sanellen vastauksen hänen matkatovereittensa kanssa. [Opera manuum
+tuarum jne. Herra, älä hylkää kättesi tekoja!]
+
+»Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.»
+[Requiem aeternam dona eis jne. Anna heille, Herra, iäinen rauha ja
+anna iäisen valosi loistaa heille!]
+
+Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät
+kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että
+ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt,
+olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta.
+
+Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle
+ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä,
+sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat
+englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi
+laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli
+kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja
+ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa,
+joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken
+päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä
+oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan
+virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia
+laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät
+pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään
+lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen
+ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon —
+mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla
+rikkauksia kokoaisi.
+
+Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei
+kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan
+suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän
+nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti
+hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta
+matkaansa hän ei kuitenkaan katunut.
+
+Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät
+olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei
+ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli
+toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi
+sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja
+tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää
+kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille.
+Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain
+oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla
+jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa
+ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen
+tarpeiksi.
+
+Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona,
+joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan,
+mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja
+pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja
+aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen
+olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria
+lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren
+pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi,
+koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa.
+
+Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin.
+— Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen
+hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili
+heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin
+parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin
+vieressä.
+
+Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen
+tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi
+siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa —
+Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata
+maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten,
+joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju
+tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat
+epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien
+ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja
+oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden
+muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat
+alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis
+korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi
+sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa
+ei vielä ollut kuvaruutuja.
+
+Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki
+messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin
+norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi
+ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista:
+
+Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine
+intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum
+nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps
+119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan
+säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan
+rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat
+elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —]
+
+Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati
+immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet
+rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav
+seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli
+kerran opettanut hänelle tämän:
+
+In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie
+est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit
+homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae
+habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi
+opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon
+kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä
+iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.]
+
+Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa.
+Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän
+kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän
+Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi
+vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum —
+eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi
+heidän viimeksi tavatessaan.
+
+Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta
+Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta
+sekin oli marttyyri:
+
+In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia
+pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —.
+[Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko,
+että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan
+rauhaa, vaan miekkaa.]
+
+Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti,
+ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti
+miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla
+miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun
+kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin
+sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun
+loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt;
+Torfinn-piispa oli siitä puhunut.
+
+Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä
+muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne
+tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä,
+hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki
+messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta —
+ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä;
+senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei
+heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä
+nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen
+tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen.
+
+Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä
+saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri
+tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun
+sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita
+teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa
+raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli
+ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä
+hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea,
+pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat
+tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin
+sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan
+sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi
+Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois
+puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin
+lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan
+kannella.
+
+Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta
+syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea
+peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä
+lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden
+pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä,
+ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät
+tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa
+vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään
+kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni.
+
+Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen,
+polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme
+Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa.
+
+Olav nosti katseensa rukoillen: Herrani ja Jumalani!
+
+Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata
+rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä
+hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka
+hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan
+sinua!
+
+Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan
+läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan
+siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä
+hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli
+niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut
+rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin
+hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan.
+
+Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta,
+yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut
+sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä
+itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja
+ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. —
+
+Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa
+vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden.
+
+Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän
+kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän
+kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä
+oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos
+mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa,
+kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne
+tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän
+oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui
+kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän
+mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle
+torven kutsuessa aseisiin.
+
+Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä
+kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä
+punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa
+loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla,
+joka on vain Hänen salaisuutensa.
+
+Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi
+— täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen
+ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut
+korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä
+lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän
+oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia
+ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä
+tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli
+puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei
+ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon
+katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja
+ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja
+hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen
+asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus
+hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän
+kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan
+oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle
+sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka
+hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —
+
+Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo —
+kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja
+kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden
+kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan:
+»Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin,
+ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa,
+jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein
+yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P.
+Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.
+
+Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu
+hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella.
+Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota
+ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella
+näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat
+nuolella ampumista ja palloleikkejä.
+
+Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään
+pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä
+katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten
+kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta
+mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista
+näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin
+vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä
+oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin
+täällä oli kova meteli ja huuto.
+
+Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat
+kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi
+heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata
+valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot
+ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan
+paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon
+Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin
+yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.
+
+Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä
+olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai
+suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja
+lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja
+kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä
+kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna,
+niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli
+vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja
+kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.
+
+Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen
+arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat
+alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa.
+Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja
+asestettuja.
+
+Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin
+korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen
+toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita.
+Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta
+nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta
+talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella
+puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen
+vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt
+alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni
+aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle,
+nälkä kurni jo suolia.
+
+Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat
+alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien
+taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan
+keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät
+siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja
+heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle.
+Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi
+kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.
+
+Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut
+hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua.
+Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset
+miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä
+laivalle päästyään.
+
+He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan
+voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla
+ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat
+matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina.
+Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä
+— he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa
+ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.
+
+Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat
+harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä
+kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.
+
+Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas
+Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa
+pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli
+jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä
+unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi
+aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli
+kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin
+kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin
+länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia
+kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien
+herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.
+
+Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta —
+niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat
+kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan
+pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei
+kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän
+sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin
+siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten
+kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.
+
+Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin
+muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun
+torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten
+takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.
+
+Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että
+hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin
+kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi
+puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan
+paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin
+malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä
+sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.
+
+Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin
+ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden
+päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies
+pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä
+rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta
+rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän
+kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan
+merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua
+alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö
+merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —
+
+Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon
+läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan
+päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa
+vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli
+ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei
+ollut koskaan heitä nähnyt.
+
+Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia.
+Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen
+muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että
+asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian.
+Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa
+heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat
+antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien
+kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää
+kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä
+tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään;
+kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli
+ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan.
+Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa
+ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän
+taivaallinen Isänne laupias on!
+
+— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä
+luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän
+sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan
+uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä
+oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän
+kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä,
+mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli
+toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman
+Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan
+rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta
+kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet
+vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä
+unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että
+naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin,
+rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta
+säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle
+apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta
+vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin
+on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti
+hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja
+pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin
+käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän
+oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he
+muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi
+ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä
+se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia.
+»Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta»,
+oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta
+tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta
+minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä
+lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi
+tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän
+sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».
+
+Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin
+ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten,
+jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli
+sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan
+alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan
+viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa
+majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli
+myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa
+muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen
+ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa
+ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän
+rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja
+heikkojen sijaan vankeuteen.
+
+Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt.
+Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut
+hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui
+maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja
+huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi
+olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi
+norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain
+iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat
+ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat
+tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille
+lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa
+jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa
+kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä
+hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli
+surmattava sielunsa.
+
+Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt
+— Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset
+hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään
+palaakaan.
+
+Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti
+takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen
+vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin
+partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav
+vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut
+hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten
+kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka
+eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.
+
+Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän
+istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui
+siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.
+
+Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti
+sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta
+pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin
+tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää.
+Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien
+ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku
+kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin
+kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt
+helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan
+heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko
+koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla
+kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun
+kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti
+vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko
+mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat
+sävelet.
+
+Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan
+unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui
+unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve
+Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset
+siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa
+laulaen:
+
+»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium
+ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot
+lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa
+ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu
+jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan
+sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa,
+tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin
+pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä
+suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän
+oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran
+eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin
+kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet
+lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan
+vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten
+pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan
+välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta
+sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.
+
+Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on
+jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin
+hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä.
+Olav heittäytyi kaiteen yli.
+
+»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin
+vakava kuin miksi me luulimme!»
+
+»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät
+perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken
+neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.»
+
+He asettuivat makuusäkkeihinsä syöden leipäpalan maaten.
+
+»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin
+oikeita heittiöitä ja roistoja.»
+
+»Eiköhän Leif pidä puoliaan —.»
+
+»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se
+tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.»
+
+»Onhan poika siksi vanha, etten minä voi häntä paimentaa.»
+
+»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä
+kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —»
+
+Olav nielaisi viimeisen leipäpalan. Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:
+
+»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin,
+niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut
+leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.»
+
+— Hetken kuluttua:
+
+»Minä luulen yöllä taas satavan», vanha Tomas virkahti.
+
+»Siitäpä tuntuu —», Olav vastasi unisena.
+
+Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin;
+pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin
+pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä
+ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä
+tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Olav oli istunut eräänä iltana kirkossa nurkassaan torkahdellen.
+Kuullessaan kuorista askelten töminää hän nousi ja lähti keskilaivaan.
+
+Suoraan häntä vastapäätä naisten puolella oli erään pilarin nenässä
+Neitsyt Maria lapsi sylissä, kuu jalkojensa alla. Tänä iltana paksu
+vahakynttilä paloi kuvan edessä. Sen juurella polvistui nuori nainen.
+Olavin katsoessa nainen käänsi häneenpäin kasvonsa —.
+
+— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään,
+mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —.
+
+Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta
+hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan
+hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen
+nähdessään —.
+
+Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen —
+silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui
+kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina
+laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli.
+
+Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut
+ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan
+muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin,
+miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa
+edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä.
+Hän polvistui punaisella silkkipieluksella.
+
+Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle
+kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan
+vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan
+äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa
+jälkeen.
+
+Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan
+ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä
+pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan
+koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli
+vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja
+suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä
+olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan
+punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas
+kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku
+oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen
+ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi
+suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne
+välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän
+muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin
+kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina.
+
+— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen —
+hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti:
+naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja
+viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin
+vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn
+ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti
+jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty,
+koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta.
+
+Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat
+lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi
+häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti
+jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli
+siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän
+kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä
+taas painui alas.
+
+Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa
+sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka
+niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että
+olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —.
+
+Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne
+ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän
+häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä.
+Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin.
+Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui.
+Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan
+rukouspielusta kainalossaan.
+
+Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav
+tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon
+joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti
+puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse
+olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat;
+vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea
+pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli
+vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot
+olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen
+kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen
+suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara
+tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja
+kaunisvartaloinen, mutta lihavahko.
+
+Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki
+pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja
+apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti.
+
+Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan
+virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen
+mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan.
+Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat
+unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan —
+ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa
+läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt.
+
+Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle.
+Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja
+ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella
+kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan
+lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti
+pimeässä —.
+
+Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön
+pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta
+vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat
+vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen.
+Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien
+vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän
+oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat —
+ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä
+kuin vastavirtaan —.
+
+— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän
+oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja
+paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa.
+
+Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas
+ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli
+päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla
+— hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa,
+villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä
+suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään
+kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti
+vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella;
+oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen.
+Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta,
+kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia
+sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia
+työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se
+oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan
+näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka
+kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen
+hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta
+esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi
+— kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja
+miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo
+seitsemänneljättä vanha.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta;
+sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka
+toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu —
+mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin
+kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin
+vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä.
+
+Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös
+päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa
+iltakirkossa.
+
+Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan
+ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois
+tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan
+vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli
+kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt
+hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään —
+vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut
+ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän
+eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai
+kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan
+unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan.
+Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet
+nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin
+entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli
+nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan.
+
+Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin
+— hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana
+hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin
+ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva
+kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen —
+ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua
+vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä
+katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi
+Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän
+piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan
+läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan.
+
+Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos
+miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav
+ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan
+hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi
+tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei.
+
+Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin
+aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli
+joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui
+vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa
+häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta.
+Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi
+tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi
+ja valoisasti kuin päivänpaiste.
+
+Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he
+koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen
+nimeään.
+
+Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat
+huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään,
+että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he
+olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin
+omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli
+peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki
+tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen
+enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja
+harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki
+heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika
+huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta
+sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että
+hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset.
+
+Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa,
+ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin.
+Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut
+ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli
+kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan
+nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää
+aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella
+— hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä
+paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei
+hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin
+munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille
+— Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän
+oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle
+niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain
+muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein
+selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua,
+jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä.
+
+Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he
+aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat
+taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä
+kuljettajakseen —.
+
+Ja nyt oli kesä jo ehtinyt pitkälle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan
+naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen
+ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän
+kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi
+jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi.
+Hän nyökäytti naista seuraten.
+
+Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin
+porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että
+tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan
+kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita
+aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään
+ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli
+vallannut.
+
+Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski
+maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta,
+mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu
+paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen
+päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli
+valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa.
+Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja
+kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat,
+joita alhaalla oleva aurinko kultasi.
+
+Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen
+niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon
+päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät
+lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa,
+jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi
+hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan
+pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä;
+seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa
+olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan
+ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein
+nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun.
+
+He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa
+valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon.
+
+Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti
+hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu,
+joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin
+kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut
+täyttä päivän valoa.
+
+Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat
+kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski
+odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan.
+
+Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat
+pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän
+huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein
+pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa
+oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä
+kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen.
+
+Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta.
+Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti.
+
+Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki
+pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen
+hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan
+ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi,
+että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän,
+silkillä verhotun ruumiinsa.
+
+Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin
+edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin
+ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä,
+niin makeaa että se oli vallan sakeata.
+
+Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen
+sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän
+kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet
+ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat
+aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren
+ympärille.
+
+Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin
+niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä
+itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen
+tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin
+hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen
+aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan
+ja ihon tuoksua.
+
+Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla
+naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla
+voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten
+antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt
+naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen
+vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan.
+
+Ei, tämä ei ollut _hän_ — ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi
+kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan,
+huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa
+häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen
+hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista
+tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai
+synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden
+läpi, joka heidät erotti —.
+
+Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen
+olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan
+ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei
+sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. —
+Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen
+vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei
+Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —.
+
+Hän jännitti kaikki aistinsa kuullakseen selvästi hätähuudon, jota
+hän ei kuullut luonnollisilla korvillaan eikä myöskään nähnyt
+luonnollisilla silmillään olentoa, joka taisteli maan kahleissa. Nyt se
+hiljeni —.
+
+Olav irroitti hiljaa vieraan naisen kädet kaulastaan, vetäytyi hänestä
+irti. Nainen seurasi ja katsoi häneen — Olavia pyörrytti nähdessään
+toisen aran, nöyrän eläimen-katseen. He olivat niin toistensa näköisiä,
+että hän oli melkein sairas halusta saada suudella eläviä huulia — ja
+kuitenkin hän tiesi siinä olevan vieraan, joka tuijotti häneen pyytäen
+ja vaatien, hirvittävä yhdennäköisyys silmien pohjalla. Mutta hänestä
+tuntui, että hänen oli käytettävä kaikki voimansa vapautuakseen hänestä
+— oli aivan kuin niitten kovimpien öitten viettelys, jolloin hän oli
+ajatellut kotilahtea — ajatellut pujahtaa pakoon ja päästä kaikesta —.
+
+»Ei, Ingunn, minä tottelen —. Auta Maria!»
+
+Nainen tarrautui häneen, kuten aalto paiskautuu laivan keulaan ja
+Olavin täytyi nousta varpailleen, saadakseen hänet irti. Pitkät,
+valkoiset kädet vielä viimeksi hapuilivat häntä. Olav kääntyi ja läksi
+—.
+
+Takaapäin Olav kuuli matalan, pitkän parahduksen ja sitten huutoa,
+sanoja, joista sinkoili ivaa ja raivoa. Hän heittäytyi veräjän yli —
+nutun lieve pidätti hetken. Nyt tulee varmaankin ihmisiä, Olav arveli,
+eiköhän nainen huuda väkeään —. Hän juoksi valkaistavien pellavien yli
+ja joittenkin karjarakennusten väliin, tuli sitten paaluaidan viereen.
+Se oli kahden miehenmitan korkuinen, mutta mitäpä siitä —.
+
+Hän ei itsekään tiennyt, miten hän pääsi sen yli. Hän seisoi kuivalla
+nurmikolla heinärukojen keskellä — hän muisteli työntäneensä jotain
+aitaa vasten ja samalla hänelle välähti mieleen, että hänelle oli
+käynyt näin kerran ennenkin — hän oli paennut aidan yli.
+
+»Niin se onkin.» Hän sanoi sen ääneen — pysähtyi ja kuunteli,
+kuuluisiko talosta mitään. Hän oli toisella puolella taloa kuin mistä
+oli tullut naisen kanssa. Olav ei kuullut mitään — sitten hän läksi
+juoksemaan vainion poikki lähintä metsikköä kohti.
+
+Päästyään metsän läpi hän keksi pienen polun, joka johti joittenkin
+läjien ohi alas suon poikki jokea kohti. Hän ei tiennyt missä oli
+— laakso siinä oli, mutta hän seurasi joen viertä kulkevaa polkua
+ajatellen kaupungin porttien olevan jo suljetut; ilta yhä pimeni; hän
+ei enää pääsisi kaupunkiin ja tuskinpa enää tänä yönä Peuraankaan.
+Olkoon sitten niin. — Hän pyyhkäisi kädellään tukanrajaa ja huomasi
+kadottaneensa hattunsa. No niin, olkoon vaan — Siinä kulki porraspuu
+joen yli ja saavuttuaan mäelle vasta rannalla, hän näki hämärissä
+valoisan kaupungin muurin ja korkeat, vaaleat vahtitornit. Hän seurasi
+yhä poluntapaista pohjoista kohti — Thamesin suuntaan näkyi vain olevan
+suonsilmiä.
+
+Miten kauas ja miten kauan hän oli kulkenut, siitä hänellä ei
+ollut aavistustakaan, mutta hän arveli olevansa jossain kaupungin
+pohjoispuolella. Vesilätäköitä loisti pimeässä ja karkeaäänisten
+koirien haukuntaa kuului jostain. Olav tiesi, että kaupunkilaisten
+metsäkoiria pidettiin jossain kaupungin ulkopuolella. Mutta yöllä se
+tuntui kaamealta.
+
+Polusta vasemmalla näkyi kohoavan mäki, jolla kasvoi suuria puita —
+niiden juurilla kellersi kuihtuneita lehtiä. Olavin aistit tajusivat,
+hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta, tässä olevan niin kuivan
+paikan, ettei paremmasta väliä. Hän nousi sinne — matalat, terävät
+pensaat repivät ja raastoivat hänen vaatteitaan, hän huomasi sopivan
+kuopan, asettui sinne kietoen parhaansa mukaan vaipan ympärilleen.
+
+Hän tunsi olevansa likomärkä ja hikinen melkein kauttaaltaan, sekä
+paita että housut olivat kosteat. Olav veti miekkansa ja asettui
+kyljelleen miekka kourassaan. Hän nukkui heti.
+
+— Herättyään pilkkopimeässä pelon ahdistamana hän luuli huutaneensa.
+Yrittäen selviytyä unen vallasta hän ei tiennyt ensinkään missä
+oli — hän makasi paljaalla maalla ja pimeä liikkui ja värisi hänen
+ympärillään, hän oli likomärkä ja jääkylmä ja hänen sydämensä oli
+pakahtua epätoivoon ja syyllisyyden tuntoon. — Hän makasi kuihtuneilla
+lehdillä —.
+
+— Sitten muistot alkoivat selvitä — hänen seikkailunsa ja unensa
+kietoutuivat yhteen. Samassa kun hän muisti, miten hän oli joutunut
+viettämään metsässä yötä, hän muisti unensakin ja hitaasti kaikkosi
+pelko — kyllähän sen muistaminen oli ilkeää sekin, mutta sehän oli vain
+unta — eikä hän sitä ollut tehnyt, hän ei voinut muistaa edes unessa
+tehneensä sille lapselle mitään. Eihän hänellä ollut kolmikärkistä
+tikaria matkallakaan muassa, se oli kotona hänen arkussaan.
+
+Hän oli seisovinaan vuoteen vieressä — pimeässä, se taisi olla metsää
+— se vuode oli täynnä kuihtuneita, kosteita ja mädänneitä lehtiä, ja
+puoleksi lehtien peitossa oli alaston ihminen. Lehdet peittivät sen
+vyötäisiin asti ja ne peittivät kasvojen yläosankin. Hän ei ollut
+varma, oliko se poika vai tyttö, mutta hän arveli sen olleen nuoren
+neitosen — kehittymätön, matala rinta oli valkoinen ja näytti pehmeältä
+— ja vasemman nännin vieressä oli kolmiomainen haava, kuin joku olisi
+iskenyt siihen sisään kolmikärkisen tikarin. Verta oli vähän kihonnut
+haavan alimmasta nurkasta — mutta se oli sellainen paha, äänetön
+haava, josta ei paljonkaan lähde verta ulospäin — veri tulvii sisään
+tukehduttaen ja pysäyttäen sydämen..
+
+Ja hänet oli vallannut kaamea hätä siitä, että se oli hänen työtään
+ja ettei hän jaksaisi sitä kantaa —. Hän koetti ottaa lapsen syliinsä
+ja yritti saada siihen henkeä. Eikä hän muistanut edes unessakaan
+työntäneensä tikaria. Ja sehän olikin vain unta.
+
+Kävi hiljainen tuulen henki, se huokaili puitten latvoissa ja kahisi
+lehdissä. Hän makasi hytisten ja koettaen pimeässä erottaa ympäristöä,
+joku pieni eläin liikkui kuivien lehtien välissä. Eikä hän ymmärtänyt
+mitä se merkitsisi — kenellekään naiselle hän ei milloinkaan ollut
+tehnyt pahaa, sen hän tiesi, paitsi Torhildille, mutta tämä oli pikku
+tyttö. Hän muisti kuolleen lapsen kasvot lehtien keskellä ihan selvästi
+leuka oli lyhyt ja leveä, suu täyteläinen, tukka musta eikä ulottunut
+olkapäitä alemma. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa tämän näköistä.
+
+Se ei voinut olla Cecilia, hänen vaaleakutrinen tyttönsä Lämmin
+helpotuksen laine täytti hänet, Ceciliaa ei uhkaa mikään vaara.
+
+Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet irtautua unesta. Joko se oli
+pahojen voimien ilkeyttä tai se oli varoitus, jota hän ei ymmärtänyt
+— ainakaan vielä. Ja hän ajatteli illan tapausta puistossa — oliko se
+totta vai näköharhaa? Toinen oli ollut niin Ingunnin näköinen, ettei se
+voinut olla oikeata — ja hän oli tuntenut miten Ingunn itse oli ollut
+läsnä, aivan lähellä, valittaen surun ja voimattomuuden kahleissa —. Ja
+hänelle selvisi yhtäkkiä: ellei Ingunn olisi saanut ääntään kuuluville,
+jospa hänen olisikin pitänyt olla kuoleman ja voimattomuuden ja maan
+kahleissa todistajana — Olavin antautuvan noidan valtaan, tai mikä se
+lie ollut —.
+
+Hänen sisässään tuntui jotain murtuvan, ja sekä suru että hellyys
+tulvehtivat lämpiminä täyttäen hänet niin, että joka solu hänessä
+lämpeni — hän oli ollut niin vähällä murskaamaisillaan Ingunnin,
+yritettyään koko Ingunnin elinajan kantaa häntä käsillään, mikäli
+mahdollista.
+
+— Silloin hän yht'äkkiä muisti huutaneensa: auta Maria — hän ihmetteli
+sitä itsekin: johan siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli Marialta
+jotain pyytänyt. Hänen mielestään hänen ei sopinut mennä pyytämään apua
+siltä, jonka pojalle hän oli uhmaillut. Hän oli lukenut Avensa, kuten
+hän oli pienestä pitäen tottunut tekemään, osoittaakseen hänelle sitä
+kunnioitusta, mikä hänelle kuului, mutta ei milloinkaan hyötyäkseen
+siitä jotain. Ja niin hän nyt oli huutanut häntä illalla kuten eksynyt
+lapsi huutaa äitiään —.
+
+Olav kääntyi toiselle kyljelle painaen päänsä käsivarteensa ollakseen
+näkemättä pimeyttä. Salve Regina, mater misericordiae — hän aikoi lukea
+rukouksen yhä uudelleen ja uudelleen kunnes nukkuisi, eikä ajatella
+muuta. Niin, Maria, nyt minä tulen Taivaan Kuninkaalta armoa anoen —.
+
+— Väliin hän nukahti, heräsi jälleen, nukahti taas ja sotkeutui uniin,
+joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, mutta kaikki olivat ilkeitä
+— hän heräsi aina tuskallinen pistos sydämessään. Mutta yhä uudelleen
+hän yritti nukkua ja kaikin voimin keskittää ajatuksensa samaan:
+rukoukseen jonka tuli tänä yönä olla hänen kilpenään.
+
+Ja sitten hän vihdoin heräsi, huomasi auringon paistavan ja tunsi
+olevansa täysin virkeä. Ja hänen mielensä täytti vieläkin aamuisen unen
+hyvyys ja turvallisuus. Aamukylmä uhosi häneen mäestä, mutta hän jäi
+pitkälleen tuijottaen metsänlaitaan, jossa kaste välkkyi sinivalkoisena
+aamuvalossa. Pisarat liittyivät heinänkorsissa helmi helmen viereen.
+Pensaat tummine, kovine ja terävine lehtineen loistivat kuin hiottu
+teräs. Sininen auer hohteli vuoren rintamia verhoavien puitten välillä.
+Uni häilähteli taas hänen mielessään kuin lempeä, maidonvalkea
+aamuhämärä.
+
+Hän oli lepäävinään naisen helmassa, pää hänen sydämellään, ja
+tuntemastaan syvästä, rauhallisesta onnesta hän tiesi, kuka siinä oli,
+ja hän virkahtikin: äiti! Hän ei muistanut hänen kasvojensa piirteitä
+— hän ei saanut niistä nyt kiinni — mutta unessa hän muisti ne
+tunteneensa, vaikka hän olikin ollut äidin kuollessa älytön sylilapsi.
+
+Arnvid oli myöskin vilahtanut unessa, hänellä oli yllään pitkä,
+valkoinen mekko — se lienee ollut munkkipuku — ja Arnvid oli jutellut
+hänen äitinsä kanssa ikäänkuin hänen päänsä ylitse ja hän lepäili kuten
+pikku lapsi äitinsä sylissä. Torfinn-piispan hän myös oli nähnyt. He
+olivat kaikki valemeressä, kuten pilvet auringon loistaessa niiden
+takana, mutta se ei loistanut häneen eikä se hänestä ollutkaan aurinko,
+vaan jokin näky tai asia, jonka toiset näkivät, mutta hän ei nähnyt,
+hän näki vain valon, joka hohti heistä —
+
+Pieni kirkonkello alkoi kilahdella aivan lähellä, Olav ponnahti pystyyn
+jäykkänä ja viluissaan. Hän oli tullut hyvin tuhruiseksi: nuttu oli
+ryppyinen ja likainen, Olav puhdisti vaatteitaan ja poimi pois lehtiä
+ja roskia. Olisipa hänellä ollut vaippa huppuineen —. Hän riisui omansa
+pois kantaen sitä käsivarrellaan, silloin ei pistäisi niin silmiin,
+vaikkapa hän kulkikin avopäin.
+
+Olav kulki kellon ääntä kohti. Polku johti alaspäin pitkin
+metsänreunaa. Kierrettyään pyökkimetsän kulmauksen hän katsoi
+vaistomaisesti länttä kohti — ajatellen samassa, ettei suinkaan
+maksanut vaivaa etsiä eilistä taloa: tuskinpa sitä tänään siellä
+olisikaan. Pieni kirkko, jonka kellot soivat, oli erään puron toisella
+rannalla, vähäisellä kummulla. Hän Iäksi sinne arvellen siellä
+selviävän, mikä nyt oli epäselvää.
+
+Kirkko oli pieni, köyhä huone ja ilma oli raakaa ja ummehtunutta; Olav
+arveli, ettei täällä usein messua lueta ja se messu, joka nyt oli
+alkanut, oli tarkoitettu kymmenelle, kahdelletoista köyhästi puetulle
+miehelle, jotka seisoivat alttarin lähellä ja joilla oli jokin yhteinen
+merkki — lienee joku veljeskunta viettämässä juhlaansa. Ihmiset olivat
+koristautuneet parhaansa mukaan. Mutta papin messukaapu oli kulunut,
+lukkari ja kuoropojat olivat välinpitämättömiä ja käyttäytyivät vailla
+siroutta ja arvokkuutta, papin kiirehtiessä jumalanpalvelusta kuin hän
+vain koettaisi saada sen pian loppuun.
+
+Itselleen hän ei saanut mitään lohtua — sen vain, että hän
+seisoi täällä tuntemattomana ja köyhänä näitten köyhien ihmisten
+keskellä, jotka hänen kanssaan ottivat osaa tähän huolimattomaan
+jumalanpalvelukseen. Hänelle selvisi kuitenkin, miten vähän merkitsee
+keski-ikäinen mies, jolta on riisuttu kaikki se, millä varat ja
+ylhäiset sukulaiset hänen mahtiaan lisäävät. Ja hän tajusi saavansa
+oppia sen yhä selvemmin mitä kauemmas kotoa joutui.
+
+Kerran ennenkin hän oli saanut saman opin, hän muisti sen nyt —
+nuoruuspäivinään, maanpakovuosinaan. Hänessä tulvahti selkeä, viileä
+katkeruus. Senkö tähden hän oli palannut kotiin ja senkö tähden hän
+oli viettänyt monen monet vuodet ainoan armaansa kanssa kuten pimeässä
+talossa — jotta Jumala nyt taluttaisi hänet ulos, lukitsisi oven hänen
+takanaan ja lähettäisi hänet jälleen kulkemaan.
+
+Hän näki kotitalonsa, kuten näyssä — selvemmin kuin milloinkaan näkevin
+silmin. Sillan ja ranta-aitat, vuonon veden, joka loiski pilarijalkojen
+välissä, pitkän, auringon paahtaman kattorivin ja talojen
+ruskeanharmaat päädyt mäellä, Hevostunturin seinä takanaan, peltonsa,
+joitten välissä oli harmaita ja ruskeita kalliopaasia, ympärillä
+harmaat ja ajansyömät vuoret, joilla kasvoi tuulen käyristämiä
+petäjiä, mutta laaksossa heinäpellot ja metsän. Eipä se ollut niin
+suuri ihanuus, ettei hän suurempiakin olisi nähnyt, mutta se oli hänen
+omansa; sieltä olivat hänen isänsä lähteneet maailmalle, ja sinne ne
+olivat jälleen palanneet. Jos kaikki muu olikin hänen elämässään käynyt
+toisin kuin mitä hän oli kuvitellut, perintönsä hän oli saanut takaisin
+ja viljellyt sitä — hän ei ainakaan jättänyt jälkeensä vähemmän kuin
+mitä hän oli käsiinsä saanut. Nyt siellä laiturin laidassa oli veneitä,
+suuria ja pieniä, oli peltoja ja niittyjä, jotka hän oli uudelleen
+perannut sammaleisesta ja vanhentuneesta maankamarasta Kverndalenin
+puolelta.
+
+Köyhä miesjoukko astui yhdessä alttarin ääreen. Nyt hän näki heidän
+merkissään olevan kuvan: Jeesus kumarassa ristinsä alla ja hänen
+takanaan mies auttamassa häntä, kyreniläinen talonpoika. Se oli siis
+kantajien veljeskunta. Eräs teineistä viittasi Olavia — luuli tämänkin
+kuuluvan joukkoon. Olav pudisti päätään polvistuen siihen missä oi
+seisonutkin, aivan oven suuhun.
+
+Ja ehtoollisleivän yksinkertaiseen muotoon pukeutuneena Taivaan
+Kuningas astui alas, antaen itsensä köyhille ystävilleen Olav oli
+ainoa, joka ei rohjennut astua pöydän ääreen. Olav oli vuosikaudet
+tiennyt, että kun hänen pääsiäisenä _täytyi_ mennä — meni hän kuten
+Juudas oli mennyt ehtoollispöytään. Läsnä ollessaan hän ei milloinkaan
+ollut voinut käsittää, miten Juudas uskalsi — hänenhän piti ymmärtää
+Jumalan tietävän, mitä hän oli tehnyt. Nyt hän oli samassa asemassa
+kuin Keriotin Juudas: hän kulki toisten kristittyjen parissa, he
+kohtelivat häntä hyvänä kristittynä, kuten apostolit olivat kohdelleet
+toveriaan Juudasta istuessaan pöytään sinä iltana. Ja hän oli itse
+ajatellut, että koko joukossa vain Hän toisena tiesi hänen petoksestaan.
+
+Tällaiseksi hän oli tullut. Kerran hänkin oli ollut kuni nuori vainio,
+joka kasvaa voimakasta orasta siihen kylvetystä viljasta: esi-isiin
+kuuluvien uskollisten miesten perinnöstä, uljaitten miesten, jotka
+eivät kurkotelleet menetettyä onneaan kohti, kunhan vain säilyttivät
+kunniansa tahratonna. Mutta nyt hän oli itse tehnyt elämänsä
+sellaiseksi, hän oli nyt niiden hoidottomien peltojen kaltainen, joita
+hän oli Hestvikeniin palatessaan tavannut rikkaruohon vallassa —.
+
+Olav nosti katseensa. Keskelle seinää oli maalattu kuva Herrasta
+istumassa Kaanan hääpöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi Maria;
+tämä ojensi kätensä tarjoilijoita kohti silmien katsoessa suoraan oven
+suussa polvistuvaan mieheen:
+
+»Mitä hän teille sanoo, se tehkäät!»
+
+Olav ei tiennyt oliko hän kuullut sanat vai tulivatko ne hänestä
+itsestään.
+
+Niin, puhdista minut, kuten maanviljelijä puhdistaa tulella ja raudalla
+— ota omasi jälleen, niin että se voisi kasvaa Sinulle sadon!
+
+Vielä kerran hän näki Hestvikenin kuni kajastuksena. Sitten meren
+harmaana, aalloilla hopea-välkettä, rannan vaipuessa sen takana harmaan
+sinervänä. Ja hän näki itsensä pienenä ja yksinäisenä seisomassa
+uloimman saariston äärimmäisellä rannalla. Hän odotti ypöyksin Häntä,
+joka astelee kimmeltävillä aalloilla, kuten isäntä astelee pelloillaan
+ja pysäyttää myrskyn, niinkuin maamies hevosensa. Ja rannalla seisova
+mies on vapaa, niin vapaa, ettei sitä tajua kukaan muu kuin se, joka on
+ollut pitkän synnintuskaisen yön ajan vankikomeroon tukehtumaisillaan.
+
+Soihtuja kantavien messu-apulaisten keskitse pappi astui pitkin köyhien
+työmiesten riviä. Papin ottaessa rasiasta ehtoollisleipää, Olav rukoili
+joka kerran hiljaa: Sinä rikas Kristus, armahda minua! Sinä rikas
+Kristus — hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, miksi ihmiset häntä
+siten nimittivät. Nyt hän sen ymmärsi. Herra, minä en ole arvollinen,
+ettäs astuisit kattoni alle, minä olen tyhjä ja alaston, minulla ei ole
+mitään, millä voisin Sinua miellyttää, mutta Sinä astut sisään tyhjään
+huoneeseen, Herra, ja täytät luotusi siunauksellasi.
+
+Ehkäpä Sinä sentään vielä otat minut palvelukseesi jälleen. Jos minä
+olen liian vanha oppiakseni lukemaan ja laulamaan Sinun kiitostasi,
+lienen sentään kyllin nuori ja voimakas kelvatakseni vaihdettavaksi
+pakanamailla surkeaan orjaan—.
+
+Hän huomasi silloin, että joku koputteli hänen vieressään seinään.
+Keskenkasvuinen poika seisoi nakutellen kalkkia avaimellaan ja näytti
+kärsimättömänä odottelevan oven sulkemista. Kirkko oli muuten tyhjä.
+Olav nousi ja läksi.
+
+Veljeskunta kulki pellolla, pappi sekä hänen apulaisensa. Merkin
+sininen silkki loisti kellertävän vehnäpellon yli. Poika sulki
+kirkonoven ja juosta kippasi perään. Olav seurasi hitaasti jäljessä
+astellen auringon valossa avopäin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Laivavene oli poissa hänen saapuessaan läntiselle laiturille. — Hänen
+oli kuljettava satamaan, jossa heidän aluksensa oli ja etsittävä
+lautturi. Tämä nauroi nähdessään Olavin ja sanoi jotakin — Olav ymmärsi
+tarkoituksen, vaikkei sanoja, hän nauroi myöskin ja pudisti Päätään.
+Hän oli ihmeen iloinen ja tuntui kevyeltä — aivan kuin jonkin ratkaisun
+edellä.
+
+Hän tapasi laivalla Rikardinpojat. Olav huomasi heidän puhuneen
+hänestä — ja he katsoivat ivallisesti hymyillen häneen, joka palasi
+niin myöhään repaleisena ja hatutta päin. Mutta he eivät olleet mitään
+huomaavinaan, enemmän kuin Olavkaan.
+
+Rikardinpojat olivat tulleet hakemaan toisia kanssaan toivioretkelle.
+Pohjoispuolella Lontoota oli jossain pyhäkkö, jossa oli ihmeitätekevä
+Neitsyt Marian kuva; se oli kerran maailmassa, viikinkien ryöstellessä,
+kätketty onttoon tammeen ja löydetty jälleen. Huomenna oli sen juhla.
+
+Olav ilostui. Hän oli aikonut huomenna mennä Marian kirkkoon.
+Saarnaajaveljesten kirkkoa hän ei enää halunnut muistellakaan.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Seuraavana iltapäivänä Olav seisoi kirkkomäellä, pyhiinvaelluspaikan
+ulkopuolella — hän etsiskeli seuralaisiaan.
+
+Pöly leijaili vaaleana pilvenä auringon paistaessa tallatun
+nurmikon yllä — ihmisiä vilisi kaikkialla lähtöä tekemässä. Joukko
+katumuspukuisia miehiä kantoi mahdottoman suurta puuristiä, joka huojui
+heidän astellessaan mäkeä alas; he lauloivat kulkiessaan litaniaa ja
+pölyttivät jalkoineen ilmaan uusia tomupilviä. Heidän laulunsa kaiku
+hymisi vielä kauan heidän mentyään pitkänä äänivirtana ja korviin
+kantautui ratsastavan kansan hevosten töminä, huilun valittava sointu
+ja harppujen syvä jyminä.
+
+Ylt’ympäri kenttää kohosi pyökkimetsä muurina ja sen latvat hohtivat
+kelmeässä auringon valossa harmaansinistä taivasta vasten — oli kuuma
+päivä. Mäen alla oli puronvarsiniityllä markkinat: savu nousi roviosta
+metsikön yli; joku paistoi siellä härkiä ja kokonaisia lampaita, ja
+kaupustelijoiden terävät äänet kuuluivat keskellä humaltuvien ja
+ilakoivien ihmisten hälinää.
+
+Vielä kulki yksi ja toinen kirkkoon ja sieltä pois. Mutta aamulla oli
+suuri kirkko niin tupaten täynnä kansaa, että Peuran miehet töin tuskin
+pääsivät tuppautumaan sisään messun aikana, eivätkä he olleet nähneet
+kerrassaan mitään. Ja sekös vei aikaa, ennenkuin he olivat päässeet
+tunkeutumaan siihen kappeliin, jossa Tammen Neitsyt Maria oli. Siellä
+paloi ainakin satakunta vahakynttilää, oli vallan elävistä liekeistä
+seinä — kulta ja hopea vain kimalteli. Kuva oli pikimusta, kasvot
+pitkät, jäykät ja kovat, päässä kultakruunu, ja kultavaipan laskoksista
+katseleva lapsi muistutti puumähkyrää. Mutta se oli ikivanha ja sangen
+arvokas. Pyhäkössä ei ollut tilaisuutta pitää pitempiä rukouksia,
+siellä tunkeili kansaa niin paljon.
+
+Kun he sitten pääsivät eväsreppujensa kimppuun, he ostivat omenaviiniä
+— se oli aika hyvää ja nousi päähän; sitten he eksyivät toisistaan
+tungoksessa markkinapaikan lähettyvillä. Olav ja Tomas olivat kauimman
+aikaa pysytelleet yhdessä, mutta sitten Tomaksen teki mieli kuunnella
+niin kauan vaeltavaa laulajaa, että Olav kyllästyi odottamiseen ja
+läksi eteenpäin. Hän seisoi metsän reunassa katsellen löytäisikö jonkun
+joukostaan ihmisvilinässä, joka kuhisi mäellä sinne tänne.
+
+Hän koetteli nutun alla, vyön välissä, säilyttämiään kääröjä.
+Niissä oli lahjoja, jotka hän aikoi lähettää kotiin — viimeisenä
+tervehdyksenä. Signelle ja Iinalle koristellut samettikäsineet,
+Cecilialle koralli- ja kultahelmikoristeinen rukousnauha, Eirikille
+tikari. Vaikka nythän Eirik perisi kaikki hänen aseensa — paitsi
+Ættarfylgja-tapparaa; hänen täytyy muistaa lähettää kotiin sana, että
+se kirves seuraisi Cecilian sukuhaaraa.
+
+— Ajatukset suhisivat kuin olisi mehiläispesää hätyytetty. Hän yritti
+päästä niistä eroon — katseli ympärilleen eikä nähnyt omaa joukkoaan
+missään.
+
+Jostain metsästä takaapäin hän kuuli laulua; se kuulosti
+tanssilauluilta. Olav kääntyi ja läksi kulkemaan metsäpolkua —
+tanhupaikasta hän varmaan tapaisi ainakin Galfridin ja Leifin.
+
+Hetken päästä hän saapui suurelle niitylle keskellä metsää. Joukko
+leikkijöitä seisoi keskellä kenttää lepäämässä. Puitten juurella
+nurmikolla loikoili ihmisiä syöden ja juoden. Pieni poika juoksi Olavia
+kohti, kompastui ja kaatui. Olav nosti maasta kohti kurkkuaan parkuvan
+pikku miehen ja yritti sitä hillitä. Hän seisoi lapsi käsivarrella
+ympärilleen katsellen. Silloin tuli lihava, nuori, kaunis vaimo
+juosten. Olav hymyili ja pudisti päätään hänen sanatulvalleen. Äkkiä
+hän painoi pojan rintaansa vasten suudellen häntä ennenkuin ojensi
+hänet äidille. Se oli kuin jäähyväiset jostain —.
+
+Leikkijät asettuivat jälleen piiriin — siinä oli yksinomaan miehiä;
+he kulkivat käsi toisen kainalossa ja alkoivat rajun ja kiihoittavan
+laulun. Olav läheni, tunkeutuen katselijoitten joukkoon.
+
+Kummallinen, kajahteleva ja kiihkeä tanssi sai veren hänen suonissaan
+läikehtimään: he lauloivat taistelusta ja hän muisteli kuulleensa
+sellaista ennenkin — hänen sydämensä liikehti kuten liikehtii
+multakumpu, jonka alta kuolleista herännyt pyrkii ylös — ja kun hän
+näki ympärillä olevien kasvot, syke kasvoi yhä. Vanhat miehet seisoivat
+etukumarassa päällään tahtia nyökäten, jännityksestä hehkuen. Suuret,
+komeat emännät kuuntelivat ilme kovana kuin laulu koskisi heidän
+kokemiaan onnettomuuksia. Olavistakin tuntui, että siinä oli jotain
+koettua, mutta mitä, siitä hän ei päässyt perille —.
+
+— Silloin se vaikeni yht'äkkiä! Glaama-joki virtaili tulvillaan ja
+kylmänä, varjossa päivä sädehti vielä vartiotornin huipuilla — linna
+kohosi pienellä saarella virran keskellä. Ja hän seisoi rantaniityllä
+katsellen miten jaarlin muukalaiset soturit tanssivat ja lauloivat
+englantilaisten ja skottilaisten taisteluista. Totta vieköön — se
+lauluhan se olikin!
+
+Muistot, joita hän ei ollut vuosikausiin ajatellutkaan, tulvivat hänen
+sielunsa syvyyksistä esille, kuten vangit tyrmästään. Näyt vierivät
+nopeasti ohitse — raivoisat taistelut, mies miestä vastaan, loimuavat
+soihdut valaisemassa hurjaa kamppailua ahtaassa, pimeään avautuvassa
+porttiholvissa — ja taas hän oli veneessä soudellen illanhämyssä
+saareen Tukholman muurin ulkopuolella, ja tuhdolla häntä vastapäätä
+istui jaarli, lyhyenä ja leveänä kuin luhdin ovi, murtumattoman
+vankkana, karvaisena ja lämpimänä kuin uroskarhu, viininpunaisen vaipan
+hohtaessa harteilla ja kirkkaitten silmien loistaessa taistelun- ja
+seikkailunhaluisina — Alf-herra, Alf-herra, minun isäntäni!
+
+Tanssivien ketju sivuutti hänet eikä raju, kajahteleva laulu loppunut.
+Miehet riippuivat toinen toisensa käsivarren varassa ja ketju liikahti
+heidän nojautuessaan taaksepäin; aina heidän hypähtäessään koholle ja
+polkiessaan tannerta heidän tulipunaiset, laulavat kasvonsa hohtivat
+häilähtelevän pölypilven lävitse. Sitten tempautui koko piiri äkkiä
+oikealle ja jälleen vinhaa vauhtia vasempaan —. Olavin täyttivät yhä
+menneet muistot: miehistä, joiden ystävä oli ollut ihanalla, viileällä
+tavalla, haarniskavarusteissaan yksinäisinä, mutta toisiaan suojellen
+kiivin ja miekoin. Hornan kuiluun kaikki naiset, he tunkeutuvat
+liiaksi miehen tielle! Hän näki tulenloimun erään kaupungin pimeitten
+hirsipäätyjen välistä. Ja hän itse seisoi ovella kaksikymmenvuotiaana,
+täysissä varusteissa — eräs neito, jonka nimen hän on unohtanut,
+yrittää vetää hänet sisään ja kätkeä — hän nauroi, suuteli häntä
+ohimennen lähtiessään porhaltamaan paljastettu miekka kädessä katua
+pitkin siihen suuntaan, josta kuuli kuninkaan miesten torviinsa
+puhaltavan — ja hänessä kuohui kiukkuinen pelko, etteivät vain jaarlin
+miehet anna toisten pakottaa itseään laivoihin vastarintaa yrittämättä.
+
+Olavin kädet puristivat vaipan lievettä — hänen mielensä paloi:
+miten hän oli saattanutkin tämän kaiken unohtaa! Ja nyt näky palasi
+jälleen, talo mäellä lahden rannalla, se tuli nyt kumman kalpeana
+ja kuihtuneena; mutta se oli täpötäynnä muistoja raihnaudesta ja
+taistelusta hämärä harmaata ylivoimaa vastaan ja sairaasta naisesta,
+joka riisti hänen nuoruutensa ja miehuutensa ja joka kuihtui
+kuihtumistaan, vaikkakin tämä imi hänestä lakkaamatta voimaa Ja
+äkkiä nämä muistot, kaikki mitä hän niistä tiesi, muuttavat — Herra
+siunatkoon — nyt ne kiusasivat ja häiritsivät häntä. Eikö hän ollut
+kuin vuoreen viety — tai kuin manalaan!
+
+— Laulu päättyi jyrisevään kiljuntaan, ja samassa tömähti puolisen
+sataa jalkaparia samalla kertaa tantereeseen. Olavilta pääsi syvä
+huokaus —.
+
+Piiri hajaantui ja katselijat läksivät pois. Olav liikahti eikä tiennyt
+minne mennä. Silloin hän törmäsi johonkin — vilkaisi häneen ja huomasi
+siinä sokean saarnaajaveljesten kirkosta.
+
+He seisoivat hetken toisiinsa tuijottaen — niin ainakin Olavista
+tuntui: toisen kuihtuneet, sokeat kasvot, tuskan tai lieneekö ollut
+katkeruuden uurtelemat, näyttivät olevan täynnä katsetta. Olav ei
+ajatellut mitään, seisoi vain kuin naulittuna; sitten sokean kasvot
+muuttuivat ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta. Niillä karehti
+hymy hänen hapuillessaan eteensä käsillään ja sanoessaan jotakin.
+
+»Cognovis me?» [Tunnetko minua?] Olav kuiskasi arasti.
+
+Vieras — Olav huomasi, että hän oli vielä melkein poikanen — vastasi
+heti samalla kielellä, mutta hän puhui niin nopeaan ja sujuvasti, ettei
+Olav ymmärtänyt mitään.
+
+»Non capio bene latinum» [En osaa hyvin latinaa], mutisi Olav nolona.
+
+Toinen hymyili kohteliaasti toistaen saman hitaammin ja lyhyemmin.
+Olav ymmärsi sen verran että hän oli eksynyt seurueestaan ja että hän
+nyt pyysi Olavia viemään hänet jonnekin — kirkkoon. Viivytellen Olav
+tarttui nuoren miehen käteen.
+
+Nuorukainen yritti saada keskustelua syntymään — latinaksi, englanniksi
+ja ranskaksi, vähän kutakin. Olav ymmärsi hänen tarkoittavan, että hän
+tunsi hänet dominikaanikirkosta.
+
+»Non es —» hän etsi sanaa sokea. Hän vilkaisi salavihkaa toisen
+sammuneisiin silmiin. Ei, kyllä hänen täytyi olla umpisokea. Hän
+hätkähti, siis joku oli näyttänyt häntä miehelle. »Non es caesis?»
+[Etkö ole sokea?] Jännitys täytti hänet jonkinlaisella ilolla. Nyt hän
+sai olla varuillaan —.
+
+Metsässä oli pimeää. Olav kuljetti vierasta varovasti kivien ja
+puunjuurien yli — samalla pitäen tarkasti silmällä, olisiko metsikössä
+ihmisiä. Olipa sattunut niin onnettomasti, että vieraan vasen käsi
+lepäsi hänen oikeallaan — vai olikohan toinen sovittanut siten
+tahallaan? Olavia hävetti nyt vaihettaa. Mutta hän piti toisen
+miekka-kättä silmällä.
+
+Hän kulki odottaen, että kohta välähtäisi tikari — tai että joku
+ryntäisi pimennosta — eihän tie ollut ennen leikkikentälle näin pitkä,
+eikä polku näin kaita — ja täällä metsässä oli vielä kovin pimeätä.
+Mutta sokean kysymyksiin hän vastasi levollisesti, että hänen nimensä
+on Olav, on norjalainen ja kauppias. Hän olisi myöskin selittänyt missä
+hänen aluksensa on — saakoon vaan sen tietää, ei hän aio pakoilla —
+mutta yrittäessään sitä toimittaa, ei hän saanutkaan sitä selväksi
+vieraalla kielellä.
+
+Ja samassa he olivat poissa metsästä. Olav talutti sokeaa miestä kohti
+kirkkoa, joka hohti kalpeana illan hämyssä. Ja sekava, painostava pelko
+valtasi nyt Olavin — tämä vieras ei aikonutkaan kohdata häntä tikarein
+tai asestetuin miehin. Mutta kirkkoon sisälle hän ei menisi tämän
+miehen kanssa!
+
+Silloin heitä kohti juoksi eräs palveluspojista huutaen nähdessään
+isäntänsä. Tämä irroitti heti kätensä Olavin kainalosta, tarttui hänen
+käteensä ja kiitti avusta. Olav oli mykkänä hämmästyksestä. Nuori
+ritari kääntyi seuralaiseensa, laski kätensä hänen olalleen ja kulki
+toisen ohjaamana eteenpäin, kääntyen vielä kerran ja tervehtien Olavia
+sanomalla »vale!» [Voios hyvin!]
+
+Olav jäi seisomaan — nyt oli kaikki niin kummallista, että hän tunsi
+pettyneensä. Hän katseli vieraan jälkeen. Kirkon vieressä olevan
+luostarin portilla seurue oli nousemassa ratsaille. Ja vähän ajan
+kuluttua he ratsastivat sen paikan ohi, missä Olav seisoi.
+
+Siinä oli useita ylimyksiä samettipuvuissaan, kultaiset käädyt rinnalla
+riippumassa; heillä oli komeat ratsut ja kallisarvoiset valjaat.
+Sokea ratsasti suurella oriilla, jota knaappi talutti. Jäljessä
+ratsastavat palveluspojat olivat asestetut ja varustetut matkaa varten
+ja viimeisenä kulki monta kuormahevosta. Olav arveli heidän tulevan
+jostain kaukaa —.
+
+— Ja nyt hänelle selvisi, että sokea mies oli ollut kotoaan poissa
+jonkin päivän. Ja niin oli vaimo lähettänyt yksin ollessaan hakemaan
+Olavia. — Hän näki edessään puutarhan kaukaisimmassa nurkassa kätkössä
+olevan lehtimajan, nuoren naisen, joka tuli hiukset voideltuina, vain
+ohut silkkipuku verhonaan — ei se ollut mikään noita tai näköharha,
+kuten hän oli itselleen uskotellut — olihan vain uskoton aviovaimo —.
+
+Raivo täytti Olavin ja hänestä tuntui, että hän olikin juuri se petetty
+mies. Hänen kiukkunsa muuttui kuumaksi ja veriseksi himoksi — hänen
+olisi tehnyt mieli ottaa nainen ja kuristaa hänet paljain käsin. Ja
+samassa hänessä liikkui kummallinen, epätodellinen tunne, että hänelle
+oli joskus ennenkin käynyt samoin —.
+
+Sitten verenkohu tasaantui ja punainen sumu hälveni hänen silmistään.
+Hän tunsi maan jälleen jalkainsa alla ja hän katseli ympärilleen kumman
+terävin ja selkein silmin. — Haalea valo lepäsi pyökkien latvoilla ja
+yläpuolella oli taivaalla muutamia vaaleita pilven hattaroita; kirkon
+harmaaseen seinään heijastui päivän kilon punerrus. Nyt oli melkein
+autiota ja tallatusta nurmikosta kohosi pölyn ja kasteen sekainen haju.
+Ja kylmän selkeästi Olav tunsi, että hän on kerran ennenkin ollut
+samanlaisessa leikissä osallisena. Mutta tällä kertaa hän oli varas.
+
+Hän tarttui kaksin käsin vaippaansa kuten repiäkseen kahleet irti —.
+Mutta hänen sielunsa syvimmistä komeroista — nyt kun hänen vihdoin
+viimein oli pakko kurkistaa sinne — uumosi sanaton pimeys. Tämä oli
+tarkoituksena siinä, mitä hän oli kokenut viimeksi. Toisen miehen
+vaimo oli asetettu hänen eteensä niin, ettei hänen tarvinnut muuta
+kuin ojentaa kätensä ja tarttua häneen. Eikä hän itse ollutkaan muuta
+ajatellut kuin ottaa hänet — ennenkuin hänelle huudettiin ja häntä
+varoitettiin, joko taivaasta tai kiirastulesta. Ellei häntä olisi
+nykäisty pois, kuten äiti nykäisee lapsensa tulesta, olisi hän nyt itse
+ollut aviovaimon häpäisijä —.
+
+Olav läksi astelemaan nopeasti, kuten pakoon näitä ajatuksia: Hän kulki
+markkinatorin poikki. Mäellä, yhä lisääntyvässä pimeässä, hehkui vielä
+nuotion jäte; eräässä paikassa nousi roviosta liekkejä; siellä oli
+ihmisiä ja kaikki näyttivät olevan juovuksissa. Olav riensi eteenpäin;
+hän saapui jälleen metsään leveälle polulle, joka johti mäelle.
+
+Hän yritti jonkinlaisella epätoivoisella kiukulla vaimentaa ääntä; piru
+vieköön, minähän en _koskenutkaan_ naiseen. Minä olen kulkenut täällä
+kuin eläin katsellen englantilaista narttua, sillä hän muistutti minun
+mielestäni minun vaimoani. Ja kyllä hän saikin harmitella joutuessaan
+siinä iässä naisen pauloihin — mutta minähän en ajatellut mitään
+sellaista ja läksinhän minä heti pois huomattuani mitä hän tahtoi —. Ja
+että sokea oli hänet tuntenut, sehän ei ollut mikään ihme; olihan hän
+usein nähnyt sokeita miehiä — kerjäläisiä ja vanhoja ihmisiä — jotka
+näyttivät näkevän koko ruumiillaan: he saivat koiran vainun ja kuulon.
+
+Mutta kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut sisäistä ääntä
+vaikenemaan — eihän hän ollut kenenkään miehen kunniaa loukannut.
+Mutta kulkiessaan sokean miehen kanssa metsän läpi hän ei ollut sitä
+muistanut — hän oli ollut varma siitä, että tämä vainosi hänen henkeään
+ja täydellä syyllä. Ja nyt hän myöskin tiesi, että hän oli tullut
+vikapääksi johonkin, seuratessaan vieraan rouvan lähettiä — tai oliko
+joku vanha rikos tullut päivänvaloon?
+
+Rientäessään yhä pimenevässä illassa metsätietä, jalka varmana kuten
+unissakävijällä, yli kivien, kantojen ja oksien, hänestä tuntui, että
+tämä pimeys, jota kohti hän yhä syvemmälle ja syvemmälle kiiruhti, oli
+hänen omaa sisäistä pimeyttään, ja nyt hän oli saapumaisillaan kaikkein
+syvimpään salakammioon. Kohta hän olisi pakoitettu peräytymään selkä
+perimmäistä seinää vasten, mutta hän tiesi myös, että hän vastustaisi
+ja taistelisi viimeiseen asti. Ja hän ymmärsi —.
+
+Ensin oli Jumala puhunut hänelle kasvoista kasvoihin — sinä yönä,
+jolloin hän kadotti Ingunnin. Sinä hetkenä jolloin hän tiesi ainoan
+ystävänsä jättäneen hänet, oli Jumala puhunut hänelle ristin
+yksinäisyydestä. Ja sinä yönä, ja loin hänestä tuntui, että hän hikoili
+verta tuskasta, oli Jumala näyttäytynyt hänelle kalmantuskasta,
+ruoskimisesta, naulan jäljistä ja orjantappuroista verissään ja Hän oli
+puhunut Olaville, kuten veli veljelleen: Oi, katsokaa kaikki te, jotka
+teitänne kuljette, katsokaa tänne ja nähkää, onko suurempaa tuskaa kuin
+minun tuskani! Ja hän oli nähnyt oman tuskansa verivirtoina valuvan
+Hänen verisillä hartioillaan. Eikä hän vieläkään ollut jaksanut mennä —.
+
+Ja Jumala oli puhunut hänelle toisenkin kerran. Hän oli puhunut hänelle
+pyhässä kirkossaan Olavin sen verran selvittyä tuskan kuumeesta,
+että hän pystyi kuuntelemaan rauhan sanoja. Ja kuitenkin hän oli yhä
+viivytellyt — hän ei ollut edes varma oliko hän nytkään kuullut kutsua
+—. Ellei —
+
+— Mutta nyt tämä oli varmaankin tapahtunut, jotta hän olisi pakotettu
+näkemään, kuka hän oli ja mikä hänen syntinsä oli.
+
+Ja hän seisoi samassa ikäänkuin ulkopuolella itseään — kuten seisotaan
+aidan takana katsellen miestä, joka raataa rikkaruohoisella,
+perkaamattomalla pellolla.
+
+Mies puuhaa karhunmarjapensaan ääressä, jota hän yrittää kiskoa
+juurineen pois, hän raastaa vaatteensa rikki ja ruumiinsa verille.
+Mutta rikkaruohoa, karkeita ja haisevia ohdakkeita, juolavehnää
+ja leskenlehtiä hän ei ole näkevinäänkään. Eikä kuitenkaan
+karhunmarjapensas tukehduta hänen peltonsa viljaa: kyllähän se kasvaa
+suureksi seisoessaan täydessä kukoistuksessaan, mutta se ei levittele
+siemeniään, eikä leviä kaikkialle, sen saa kerta kaikkiaan hävitetyksi,
+jos ryhtyy siihen puuhaan. Eikä sitä kukaan halveksi sen siinä rehevänä
+ja hyödyttömän kauniina kukoistaessa.
+
+Hän oli vain tahtonut tunnustaa suuret syntinsä. Sillä kyllä ne
+lienevät veriruskeita, taivaan valtakunnassa vallitsevien lakien
+edessä. Sen hän oli aina tiennyt, mutta hän oli myös tiennyt, että
+miesten kesken mitataan toisin. Ja sen lain mukaan, joka vallitsee
+hänen arvoistensa miesten kesken, hän oli vain tehnyt sen, mikä olikin
+tehtävä — puolustanut omaa ja vaimonsa kunniaa.
+
+Vieläpä vaikka se tulisi julkikin, mitä hän salassa oli tehnyt, murha,
+ilkityö — ei ole sanottu, että hänen jälkimuistonsa olisi silti
+häväisty; hän sovittaa tekonsa mestauspölkyllä. Ei ainoakaan mies hänen
+vertaisistaan pitäisi häntä rikollisena — vaikkakin he tietäisivät
+kaikki. Olav näki nyt, että jossain hänen sielunsa komeroissa oli tämä
+tieto aina olemassa.
+
+— Hän oli silloin ollut siksi nuori, ettei ollut muuta mahdollisuutta
+kuin tehdä itse vääryyttä, koska hänen kohtalonsa oli punoutunut
+toisten miesten vääryyksiin ja onnettomuuksiin. Mutta kaikki sitä
+seurannut paha oli johtunut siitä, että ne, joiden tuli huolehtia
+kahden lapsen oikeuksista, olivat joutuneet pettämään Ingunnin ja
+hänet. Ja vihdoin viimein pahin, väärä rippi, pyhän ryöstö, joka poltti
+sekä suuta että sydäntä — hänet oli ajettu tähän askel askelelta, sillä
+hänen oli pakko ottaa omiin käsiinsä oma ja kasvattisisarensa asia,
+ja hän oli joutunut tarttumaan siihen väärin ottein ja tottumattomin
+lapsen käsin.
+
+Hän ei ollut milloinkaan pohtinut asiaa selväksi tältä puolen, mutta
+hän oli kaikessa hiljaisuudessa tiennyt, keskellä hätäänsäkin, Jumalan,
+kaikkitietävän, näkevän kaiken paljon selvemmin kuin hän näkikään
+— hänen suurimmat syntinsä olivat yhtä paljon vieraitten syntejä
+kuin hänen omiaan. Hän kantoi toistenkin taakkoja peruuttamattomasti
+sidottuina omien syntiensä vyyhteen.
+
+Ja sitten hän oli kumartunut syvään lyöden rintoihinsa teinin
+rukoillessa confiteoria messussa: hän oli valmis tunnustamaan: tässä
+joukossa ympärilläni ei ole ainoatakaan, joka olisi tehnyt niin
+mustaa syntiä kuin minä. Jumalan oikeudenmukaisuuden peilissä hän
+näki olevansa vajonnut niin paljon näitä muita syvemmälle kuin tammen
+kuva painuu lampeen syvemmälle ympärillä olevan metsikön kuvaa. Ja
+ihmistenkin mitan mukaan hän oli pitänyt itseään tammena näreikössä.
+
+Mutta tässä ylimaallisessa valossa, joka nyt loisti hänen pimeyteensä,
+hänelle selveni vihdoin mitä hän sydämensä sopukassa ja kaikessa
+salaisuudessa oli tahtonut Jumalan kädeltä kätkeä: syntisen ylpeyttä,
+joka on vaikeampi voittaa kuin vanhurskaan itsevanhurskaus. — Oli miten
+tahansa, pikkusyntejä minä en ole milloinkaan tehnyt!
+
+Kaksi kertaa oli Jeesus Kristus puhunut hänelle armonsa ihanuudessa
+— ja hän oli paennut kuin arka koira. Kaksi kertaa ääni oli puhunut:
+Katso, kuka minä olen, katso minun rakkauteni syvyyttä! Nyt se sanoi
+hänelle: Katsohan, mikä sinä olet. Katsohan vain, ettet ole muita
+suurempi syntinen! Katsos, sinä olet yhtä pieni syntinen!
+
+Miekka tunkeutui viiltäen hänen sydämensä syvimpiin juuriin. Non veni
+pacem mittere, sed gladium; Qui invenit animam suam, perdet illam,
+et qui perdiderit animam suam propter me, inveniet eam. [Minä en
+tullut tuomaan rauhaa vaan miekkaa. Joka tahtoo pelastaa sielunsa,
+se sen kadottaa, mutta joka kadottaa sielunsa minun tähteni, hän sen
+löytää.] Olav näki näiden sanojen totuuden selvemmin kuin hän oli ennen
+aavistanutkaan ja kun hän ne tajusi, tuntui hänestä kuin hän olisi
+vaipunut suuren valtameren jääkylmien vesien alle.
+
+Hän nauroi tuskasta juostessaan synkän metsän halki.
+
+Hän oli ollut olevinaan peloissaan elämänsä menettämisestä — hän,
+joka oli ollut jo niin kauan elämäänsä kyllästynyt, eikä hän olisi
+jaksanut muuta kuin Ingunnin vuoksi pysyä elossa päivääkään. Hän ei
+halunnut siihen takaisin — hän ei joutunut mitään uhraamaan, vaikkapa
+hän nyt valitsisikin tottelevaisuuden, köyhyyden, siveyden, vieläpä
+lopuksi orjuuden ja marttyyrikuoleman, sillä sitä, mistä hänen oli
+luovuttava, hän ei pitänyt minkään arvoisena, mutta se, mikä odotti,
+houkutteli verrattomilla voitoilla — seikkailuilla, kaukoretkillä, ja
+lopuksi tulisi rauha ja Jumalan anteeksianto ja pääsy jälleen hänen
+seurakuntaansa.
+
+Mutta nyt hän vihdoin viimein ymmärsi, että hänen oli valittava, ei
+Jumalan ja tämän maailman tai edes ajallisen elämänsä välillä, vaan
+Jumalan ja oman itsensä välillä —.
+
+Polku vei avoimelle tasangolle — kulki mäenvierua, josta oli metsää
+kaadettu. Hän näki nyt yläpuolellaan suuren alan taivaankantta tummana
+ja täynnä tähtiä. Hänen alapuolellaan oli alho tai pieni laakso, hän
+näki hämärästi puitten latvojen yli; puro solisi jossain alhaalla.
+
+Hän hiljensi vaistomaisesti askeleitaan. Ilman kosteahko henki siveli
+vilvoittaen hänen hikisiä kasvojaan. Olav kuivasi niitä jonkin kerran.
+Ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui, huomatessaan kulkevansa niin
+korkealla, avaruuden levitessä joka puolella hänen ympärillään— että
+hänet oli viety erämaahan; hän kulki täällä ypöyksin ventovieraassa
+maassa tietämättä missä oli. Täällä ei ollut ainoatakaan tuttua
+paikkaa tai ainoatakaan tuttua seikkaa, mihin turvautua päästäkseen
+näkemästä, mitä ei halunnut nähdä; eikä kansan vieras kieli, jota hän
+ei ymmärtänyt, saanut sitä Ääntä vaiennetuksi, jota hän tahtoi päästä
+kuulemasta —.
+
+Olav pysähtyi äkkiä. Tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä voimia
+ympäröivästä pimeydestä ja jalkojensa alta kylmää uhoavasta maasta,
+niin että hän tunsi minänsä kasvavan ja uhman lisääntyvän: Miksi Sinä
+kohtelet minua siten? Moni mies on tehnyt pahempia — ja katalampiakin
+— tekoja. Mutta Sinä et aja heitä pois kodistaan ja rauhastaan etkä
+ahdista heitä, kuten Sinä ajat ja ahdistat minua.
+
+Vastaus tuntui tulevan hiljaisuudesta aavan tähtitaivaan alta ja
+metsästä, jossa yö äänteli hiljakseen, laaksonpohjassa virtailevan
+purosen solinasta:
+
+Koska sinä minua rakastat, minä etsin sinua. Koska sinä minua ikävöit,
+minä vainoan sinua. Minä ajan sinua takaa, koska sinä paetessasikin
+kutsut minua —.
+
+Tie muuttui äkkijyrkäksi — hävisi sitten sakeaan metsään. Olav pysähtyi
+jälleen, heittäytyi maahan mustan aukon suulle, joka johti lehtimetsän
+uumeniin ja istuutui pää käsien varassa.
+
+Näyt tulivat parvina hänen voimatta niitä estää. Hän voihkasi ääneen.
+Tämän nähdäkseenkö hänet johdettiin aivan alkujuuriin, nuoruuteensa
+asti? Hän oli salaa ylpeillyt nuoruudestaan: Minulla oli kuitenkin yksi
+voima vastassani, minun oli oltava yksin, minua ei kenkään auttanut ‒ ‒
+mitä minä tein tai tekemättä jätin, ne eivät olleet henkipaton tekoja.
+
+Eikö kukaan sinua auttanut —? Hänen eteensä kuvastui pieni, tuikuttava
+valo, kalvolyhty oli pimeän tallin lattialla, ja huoneessa oli
+kaksi miestä. Hän tunsi Arnvid Finninpojan kasvot, alakuloiset ja
+säikähtyneet — hän oli juuri syöttänyt ystävälleen valheen. Niin, tämä
+_synti_ oli hänen oma syntinsä, eikä kenenkään toisen. Nyt hän näki,
+tämä oli varmaankin ensimmäinen synti, jonka hän teki tieten tahtoen:
+vierittäessään rikoksensa ystävänsä harteille, ystävän, josta hän
+tiesi, ettei tämä milloinkaan kieltäytyisi kantamasta toisen taakkoja.
+
+»Ei —!» Hän oli sen kuiskannut henkeään pidättäen. Sitä hän ei tekisi —
+tehkööt munkit ja papit, hän ei sulkeutuisi siihen itsensä-tutkiskelun
+kammioon, josta he puhuvat, asetelkoot he vain kuvastimia, johon
+Jumalan valkeus ja ihmisen pimeys heijastuvat.
+
+Mutta hän ei voinut puolustautua — pimeässä loistava valo alkoi loimuta
+ja hän näki sen valossa lukemattomia asioita, jotka hän oli ehdoin
+tahdoin unohtanut.
+
+Eikö kukaan ollut häntä auttanut —! Ne, joilta hän oli apua pyytänyt,
+olivat häntä auttaneet, sekä Arnvid että hyvä piispa, Torfinn-herra.
+Niitä miehiä hän oli rakastanut ja ihaillut ylempinään — alemmiltaan
+hän ei ollut milloinkaan pyytänyt mitään. Mutta hän oli käyttänyt
+hyväkseen näiden miesten ystävyyttä yhtä paljon kuin hänen alaisensa
+olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Ero oli vain siinä, ettei hän ollut
+milloinkaan ajatellutkaan pitää ystävinään ja vertaisinaan niitä, jotka
+tulivat häneltä jotain pyytämään. Hän oli antanut lahjansa säälistä,
+välinpitämättömänä ja ylpeänä. Mutta ne miehet, jotka olivat ottaneet
+hänet suojaansa, olivat kohdelleet häntä apua tarvitsevana nuorempana
+veljenä. — Nöyryytys vyöryi hänen sydämessään kuten vuoren vieremä —
+hän oli tukehtua kiviröykkiöitten alle.
+
+Hyvä Jumala, tätä minä en tahdo. Ingunn, auta minua, hän huusi
+tuskissaan — ole minun todistajani — Ingunn, sinua kohtaan minä en
+milloinkaan tehnyt vääryyttä —.
+
+Ja taas hän tunsi sanomattoman selvästi, miten lähellä Ingunn nyt oli.
+Kuolema kätki hänet vain kuin pimeyden sisään. Mutta hän kuuli Ingunnin
+vastaavan aivan vieressään ja niin suuren tuskan vallassa, että elävät
+ihmiset muuttuivat sen rinnalla ymmärtämättömiksi lapsiksi:
+
+»Minä olen sinun todistajasi, Olav, ja jokainen, jota kohtaan sinä
+olet ollut laupias, todistaa sinun hyvistä töistäsi. Niitä on paljon,
+Olav, sinä olet koettanut antaa Jumalalle hänen lahjansa takaisin
+moninkertaisena. Mutta sinun teoillesi on käynyt kuin kuihtuneelle
+viljankorrelle, joka on kauttaaltaan madonsyömä —, ne ovat olleet niin
+kauan rikkaruohon vallassa —.»
+
+Hän näki ne itsekin, ne olivat heikkoja ja kalpeita tähkiä, jotka
+eivät jaksaneet työntää kylliksi siementä. Hänen sisin tahtonsa
+oli pakottanut ne esille — se tahto, jonka Jumala oli antanut
+hänelle suojaamista ja johtamista varten. Mutta himot ja halut ja
+vastahakoisuus ja ymmärtämättömyydestä johtuneet harhaiskut olivat
+voittaneet tämän tahdon, kuten vasallit voittavat herransa. Salainen
+ylpeys oli pitänyt häntä siinä uskossa, etteivät hänen syntinsä olleet
+ainakaan lähtöisin pelkuruudesta, enemmän kuin halpamaisuudestakaan. Ja
+nyt hän näki sälyttäneensä suuret syntikuormansa muitten kannettaviksi,
+sillä hän ei ollut jaksanut omistaa omakseen holtittomuuttaan ja
+pelkuruuttaan ja ajattelemattomuudesta tekemiään erehdyksiä.
+
+Hän oli hankkinut itselleen hyötyä ja menestystä sekä vehkeillen että
+rehellisesti eläen, sekoittaen toisiinsa sekä valhetta että totuuden
+jyväsiä, käyttäen hyväkseen niitä ani harvoja ihmisiä, joita hän oli
+pitänyt kyllin hyvinä kutsuakseen heitä ystäväkseen, rakastaakseen ja
+kunnioittaakseen heitä. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kertoa
+heille koko elämänsä totuutta, sillä hän tahtoi heidän pitävän häntä
+arvossa — ja koska hän tarvitsi heidän apuaan. Hän oli suuressa velassa
+ystävilleen — hän, joka oli säälinyt jokaisen velallisen miehen
+surkeutta.
+
+— Hän ei ollut puhunut totta piispa Torfinnille enemmän kuin muillekaan
+ystävilleen, kunnes hän oli miltei unohtanut, mikä oli totta —. Sekin
+oli vaihetta, kun hän käytti oikeutta morsiameensa — vain siksi,
+että ilkeät ihmiset tahtoivat heiltä riistää heidän oikeutensa. Oi
+ei, hän ei ollut tarmokas, viisas mies ottaessaan Ingunnin omakseen,
+arvellessaan, että jos asiasta riidellään, sillä on voitto, joka on
+ottanut asian haltuunsa. Totuus oli toinen, nöyryyttävä — ja samassa
+virtaili näistä lapsuuden rakkauden muistoista häneen lämpöä, kun
+ne nyt vihdoinkin tulvehtivat alastomina, vapaina kaikista niistä
+valheista, joihin hän oli yrittänyt ne kietoa. Silloin Frettasteinissa
+ollessaan hän oli ollut vain lapsi, eikä hän ollut lainkaan ajatellut,
+tekikö hän oikein vai väärin omistaessaan nuoren morsiamensa hurjana
+ja raisuna, himoiten nauttia koko hänen suloudestaan ja hempeydestään
+— hän ei ollut ajatellut sen enemmän kuin lapsi, joka tarttuu käsiksi
+kaikkeen mitä mieli tekee, ajattelematta vaikka tavoitellessa
+sattuisikin kaatumaan —.
+
+Hän näki suljettujen silmäluomiensa läpi kivikkorotkon jonka pohjalla
+kivien alitse juoksi puro ja jonka reunoilla punaisia horsmia huojui.
+Ingunn astui hänen edellään; hän näki tämän pitkän, notkean selän
+punaisine mekkoineen; Ingunn kulki palmikoiden pitkää, tummankellervää
+tukkaansa, ja hän oli Olavin mielestä niin kaunis, että hänen täytyi
+kuin loihdittuna astella hänen jäljissään. Suoria kuusia kohosi
+jyrkänteen reunalla, ja kuulaassa kesäillassa saattoi nähdä tunturien
+painuvan kauempana äkkijyrkkinä laaksoon. Olav kulki Ingunnin takana
+mieli täynnä muistoja heidän luhtiöistään ja ylpeänä omistaessaan koko
+hänen ihanuutensa. Ja jouduttuaan rotkon laitaan, jossa Mjösen lepäsi
+syvyydessä metsien tummien harjujen keskellä — siellä oli suurien,
+värisevien haapojen välissä pieni nurmikko — silloin hän juoksi,
+sieppasi Ingunnin takaapäin, käänsi hänen kasvonsa omiaan kohti.
+Ingunnin kasvot olivat kalpeat, lämpimästä kosteat; tarttuessaan häneen
+hän huomasi tämän antautuvan ja värisevän alkeellisen olennon tavoin.
+Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi Steinfinnin kuolevan ja ennenkuin hän
+oli aavistanutkaan kenenkään tahtovan särkeä heidän välillään tehtyä
+sitoumusta.
+
+Kuluneina vuosina hän ei milloinkaan ollut uskaltanut muistella
+pohjiaan myöten, miten kaikki oli tapahtunut, — muisteli vain omaa
+nuoruuttaan ja nuoren tytön suurenmoista ihanuutta. — Kaipaus kuristi
+häntä ja kuumensi hänen silmäkuoppansa tulikuumiksi.
+
+Olav nousi käsien valahtaessa alas. Hän tuijotti eteensä tähtitaivasta,
+joka kaareutui sametinmustana ja kullanhehkuisena ventovieraan maan
+yllä, jossa hän harhaili eksyneenä. Hän tunsi huomaamattaan nuotion
+käryä — mistä lienee yön helmasta.
+
+Hän aavisti nyt selvitelleensä koko elämänsä onnettomuuksien vyyhdin
+loppuun asti. »Salaisista synneistäni puhdista minut, Herra», hän oli
+oppinut aamurukouksessaan — ja aina tätä psalmia muistaessaan hän oli
+ajatellut omia pahoja tekojaan. Hän näki nyt kaiken sen, minkä hän oli
+tahtonut kätkeä sekä Jumalan että ihmisten silmiltä, hän ei tahtonut
+millään hinnalla myöntää erehtyneensä heikkoudesta, lapsellisesta
+ajattelemattomuudesta ja sokeasta himosta: ennemmin hän ottaisi
+harteilleen kannettavakseen paljon pahempia tekoja ja niin raskaita
+murheitten taakkoja, että niitten alle nääntyisi. Kunhan vain näyttäisi
+siltä, että hän oli toiminut ehdoin tahdoin ja ottanut murheet
+niskoilleen tieten tahtoen.
+
+— »Ja varjele palvelijaasi julkeilta ihmisiltä: älä salli heidän
+vallita minua, säilyäkseni tahratonna —.» Etten taivu vihollisteni
+edessä, hän oli tarkoittanut. Eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin
+hänen luonteensa kirkkautta ja suoruutta, tuo hänen taipumattomuutensa
+vihollisten edessä, ettei hän milloinkaan taipunut sellaisen edessä,
+jota hän ei kunnioittanut tai jotka vastustivat häntä; heitä kohtaan
+hän oli tyytymättömän arvokas tai kylmän uhmaava. Ystäviensä parissa
+hän oli taipuisa, vieläpä vilpillinen ja valheellinenkin; vasta silloin
+hän oli tajunnut rakastavansa nuoruutensa morsianta, kun koko hänen
+sielunsa oli lämmennyt ja muuttunut taipuisaksi kuin vahakynttilä
+kovassa kuumuudessa —. Hänenhän olisikin pitänyt rukoilla: rohkeutta
+tunnustaa häpeävänsä, voimaa toimia oikein ja sanoa totuus kysymättä
+niiden mieltä, joista piti.
+
+Mutta hän oli aina itse luullut olevansa vakaa ja luja, tarmokas
+mies; hän oli itse valinnut Kaiuin surkean osan ja valinnut sen
+pakosta, joutuessaan sidotuksi jo hamasta lapsuudestaan heikkoon ja
+arkamieliseen vaimoon tämän turvaksi — ja hänen oli täytynyt monta
+kertaa pakottautua olemaan luja — sulkea omantuntonsa suu sen sanoessa,
+etkö sinä tiedä miten helposti mies tekee huomaamattaan väärin
+kysymyksen ollessa rakkaudesta tai ystävyydestä kun ilot ja riemut
+houkuttelevat. — Hän oli tietänyt pelaavansa vaarallista peliä — mutta
+hän ei ollut pelannut ensinkään, hän oli vain pyöritellyt nappuloita
+järjettömän lapsen tavoin. Hän ei ollut valinnut Kainin osaa; hän ei
+ollut itsekään selvillä milloin hän valitsi —.
+
+Olav puri hampaansa yhteen. Oli niinkuin joku toinen olisi sanellut
+hänelle tuomion, ja hän olisi yrittänyt puolustautua, kieltää. Mutta
+hän muisti iltaa puutarhassa: vaikka hän oli siksi vanha, ei tarvittu
+muuta kuin nuori nainen häntä viekoittelemaan, ja hän tavoitteli
+ensimmäistä edessään leikkivää harhaa —. Hän ei tosin ollut aikonut
+tehdä syntiä — hän ei ollut ajatellut mitään. Hän oli unohtanut
+kerrassaan vieressään joka päivä messussa seisovan nuorukaisen —;
+
+Vesi kihahti hänen suuhunsa aivan kuin lapsena nähdessään jossain
+matoja —. Herkkä, äkkipikainen, lyhytjärkinen, sielultaan
+hienohipiäinen — maitohampainen — mies lähes nelikymmenvuotias —! Olav
+nauroi epätoivoista naurua. Ei, hän ei kirjoita sen tuomion alle —.
+
+— Hänen mieleensä johtui vilahduksen tavoin edellisen yön uni metsässä:
+lehtivuode pimeässä, siinä jotain valkoista, surmattu lapsi — kuten
+tauluihin maalattiin ihmisten kuolema: sielu lähtee ruumiista pienen,
+alastoman lapsen muotoisena ja sekä enkelit että paholaiset taistelevat
+siitä —.
+
+Hänet valtasi mitä suurin pelko. Hänestä tuntui jälleen kuten lapsena
+madon nähdessään. Ja kauhean tuskan täyttäessä mielen, huomatessaan
+kaikkea, mitä hän oli itseltään kätkenyt piiloon julkisten syntiensä
+alle, hänessä heräsi kiusaus — hän heittää yhä enemmän lehtiä tapetun
+lapsen päälle ja sitten pakoon —.
+
+Ja hän kuuli kuin joku olisi sanonut: lapsellinen, pelkuri,
+ajattelematon — sitä mainintaa hän tuskin saisi kotikyläläisiltään.
+Arka, hänkö — tanssihumun herättämät muistot palasivat jälleen — nyt
+ne tuntuivat hänestä auttajilta. Hän ei voinut tuomita aikamiehenä
+tehtyjä tekojaan niitten järjettömien hullutusten mukaan, joita hän oli
+tehnyt, joutuessaan orpona nuorukaisena hoitelemaan asioita, joiden
+kunniakkaaseen loppuun saattamisessa olisi aikamieskin tarvinnut
+erikoista näppäryyttä. Eikä myöskään Hestvikenissä elettyjen vuosien
+mukaan, jolloin hän oli sidottu vaimoon, joka ei jaksanut elää enemmän
+kuin kuollakaan. Niinä elämänsä vuosina, jolloin hän oli voinut toimia
+vapain käsin, hän oli ollut aivan toisenlainen. Eikä hän suinkaan
+tarvinnut kutsua itseään piimäparraksi ja pehmeäsydämiseksi, vaikkei
+hän hyväksynytkään Barnim-enon järjetöntä ja hyödytöntä julmuutta. Hän
+ei suinkaan ollut pelkuri, vaikkakin häntä tympäsi Teitin murhaaminen
+— se muistutti liiaksi, kuten tämä itse oli sanonutkin, kärpästen
+pyydystämistä haukoilla. Eikö hän ollut yhtä rohkea, yhtä taitava
+aseleikeissä kuin uljain jaarlin miehistä — toveriensa uskollinen
+toveri, sotilaitten kesken suosittu, useimpien ystävä, mutta ei
+kenellekään liian läheinen, valmis puolustamaan naapuriaan, varovainen
+kenen kanssa oli tarvis —. Jumala, mikset sinä antanut minulle
+sellaista kohtaloa, että olisin saanut elää miehen elämää, harjoittaa
+miesten tekoja, kuten esi-isänikin, nauttia kyllikseni uljaista
+sotaretkistä — sinä asetit minut sinne, missä minun täytyi taistella
+tautia ja onnettomuuksia vastaan, jotka olivat mustia kuin tuoni,
+kunnes minusta tuntui tuin olisin vajonnut maahan polviani myöten.
+Olenko minä pelkuri, koska itse tiesin usein pelänneeni, vaikkei kukaan
+nähnyt minun milloinkaan vapisevan —.
+
+Ajoinko minä silloin sokeasti omaa onneani takaa, kun minä luovuin
+maassa-ololuvastani, perinnöstäni ja vaimostani, vaikka olisin
+voinut niihin tarttua kaksin käsin ja seurasin henkipattoa isäntääni
+maanpakoon —?
+
+Mutta pelkkä jaarlin muistokin sai hänen sydämensä värähtämään vanhasta
+ihailusta ja uskollisuudesta — eipä toki! Mutta jos hän jolloinkin oli
+seurannut omaa haluaan oli se juuri silloin, kun hän matkusti jaarlin
+mukana. Siihen aikaan hän oli melkein unohtanut Ingunnin — hän tiesi
+olevansa sidottu häneen, hän ei milloinkaan luopuisi siitä oikeudesta,
+että heidän sen syksyinen yhdyselämänsä oli luvallinen, naimasopimuksen
+mukainen. Mutta hän ei ollut muistanut, että hän rakasti vaimoaan.
+Rakkaudestaan Alf-jaarliin hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään
+ihmiselle — kohtalo oli antanut hänelle naisen sydämen rakastetuksi, ja
+miten tämä voisi ymmärtää ritarin rakkautta isäntäänsä —.
+
+Olav oikaisihe liikutettuna. Hänen edessään levisivät puitten latvat
+jättiläismäisinä, ne kohosivat ylöspäin mustina ja mahtavan suurina
+peittäen tähtitaivaan. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi metsän
+kohtuun, pidellen itseään saaliina käsissään. Polku painui alas niin
+äkkijyrkkänä, että hän oli tuupertumaisillaan suin päin — ja täällä oli
+niin pimeää kuin myyrän käytävissä suurten lehtiläjien alla, vieru oli
+täynnä suuria kiviä ja juuren känttyröitä. Olav huomasi joutuneensa
+siltä leveältä, hyvältä tieltä, jota hän oli alkuyöstä seurannut. Tämä
+teki hänet ihmeen keventyneeksi ja levolliseksi — nyt hänen täytyi
+jaloin koetella missä kulki, ja hänen täytyi ajatella missä oli ja
+pääsisikö hän ihmisten ilmoille yösijaa saamaan. Tässä maassa ei
+voinutkaan poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan taloon majaa pyytämään,
+kuten kotona.
+
+Kerran pysähdyttyään tyhjentämään multaa jalkineistaan, hän tunsi
+jälleen samaa voimakasta savun hajua, jonka oli jo harjulla seisoessaan
+huomannut. Siellä täytyi olla nuotio — eihän näin myöhään missään
+talossa voitu enää lämmittääkään. Täällä metsässä oli siis ihmisiä
+liikkeellä. Olav veti miekan esille nutun poimusta ja jätti sen
+riippumaan valmiina. Totuttuun tapaansa hän koetti, läksikö se helposti
+tupesta. Hän jätti vasemman kätensä kahvalle kulkiessaan edelleen
+hitaasti ja hiljaa.
+
+Polku kiersi puutonta kallion nyppylää alas laakson pohjaan. Alhaalla,
+aivan edessään, hän näki rovion palavan.
+
+Sen näkeminen jo herätti hänessä rajattoman riemun; kyllähän siellä
+saattoi oleilla epäilyttävää väkeä. Mutta Olav iloitsi tavatessaan ketä
+tahansa, kunhan hänen ei tarvinnut olla yksin.
+
+Nyt hän näki liekit puitten lomitse, kuuli tulen räiskeen. Nuotio paloi
+ja loimusi pienellä maan kaljamalla metsäisen mäen alla, joen toisella
+rannalla; se kuvastui punaisena mustassa, virtaavassa vedessä. Hän näki
+kaksi mustaa miestä sen ääressä, kuuli ääniä —.
+
+Polku vei alas porraspuulle ja siitä niitylle. Nuotion ääressä
+makaavat miehet eivät olleet kuulleet tulijan askeleita, sillä he
+olivat vastikään heittäneet sylillisen kuivia risuja tuleen. Siellä
+olikin kolme nuorta miestä — he olivat rahvaan puvussa, eivätkä olleet
+peloittavan näköisiä. Hän huusi heille —.
+
+Miehet säpsähtivät. Olav piti vaippaa ympärillään vasemmalla
+kädellään. Astuttuaan tulen loimuun hän tuli ajatelleeksi, että
+olisi ollut viisainta ottaa sen käden sormesta molemmat hohtokiviset
+kultasormukset, mutta nyt oli myöhäistä. Hän tervehti miehiä, kysyen
+niin hyvin kuin osasi, veikö tämä tie Lontooseen.
+
+Mikäli hän heidän puhettaan ymmärsi, ei se vienyt miehet viittoilivat
+virran suuntaan ja mäkeä ylös. Kyllähän lie kaupunkiin veisi lounasta
+kohti yli kukkulan, mutta miehet arvelivat, ettei hän löytäisi sitä nyt
+pimeässä ja että hän voisi jäädä heidän luokseen, kunnes valkenisi.
+Olav nyökäytti ja kiitti. Sitten miehet viskasivat hänelle monta
+sylystä lehtisiä oksia, joita he olivat itselleen hakanneet Olav
+levitti ne maahan ja heittäytyi tulen ääreen.
+
+Se teki hyvää — nyt hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja nälkäinen
+kuin susi; hän ei ollut syönyt muuta kuin kerran tänään ja siitä
+oli jo aikaa. Niinpä hän toivoi, että nämä vieraat ihmiset
+tarjoaisivat jotain, mutta sitä he eivät tehneet — he olivat kyllä
+syöneet illallisen ja nyt he sitoivat eväspussiensa suun kiinni ja
+heittäytyivät lehtivuoteilleen, kaksi heistä. Kolmannen piti jäädä
+vahtiin. Ja niin ei Olav voinut pyytää ruokaa —.
+
+He makasivat jutellen vähän aikaa, minkä osasivat. Miehet olivat
+maan länsipuolelta — he eivät puhuneetkaan Lontoon murretta, sen
+Olav huomasi. Heidän kysymykseensä Olav vastasi, että hän oli ollut
+toivioretkeläisten kirkossa, oli eksynyt joukostaan, oli norjalainen.
+Mutta keskustelu kävi heikosti. Sitten toinen alkoi kuorsata. Kohta
+nukkui Olavkin.
+
+Hänen herätessään oli vielä yö, mutta pimeä alkoi hiukan hälvetä,
+melkeinpä hämärsi. Hän oli nukkunut uneksimatta ja raskaasti, mutta
+kylmä ja nälkä herätti nyt hänet. Nuotio oli melkein sammunut, ja
+vahtikin istui ja näytti nukkuvan.
+
+Olav nousi hiljaa ja läksi joelle. Hän aikoi yrittää juoda. Hän painui
+polvilleen ammentaen kädellään — mutta hän oli nopeasti jaloillaan: hän
+huomasi, että joku liikkui hänen takanaan. Ei ollut aikaa vetää miekkaa
+— hän heittäytyi tulijaa päin ja tunsi puukon viillon kasvoillaan —
+oli onni, ettei se osunut silmään. Mutta hän oli päässyt hyvin käsikö
+toiseen ja puristi häntä kainaloonsa niin, että tämän huuto melkein
+tukehtui. Puukko, ajatteli Olav, mutta ei voinut laskea irti, sitten
+hän nosti polvensa, työntäen sen toisen kylkeen, tuskin huomaten,
+että hän sai reiteensä iskun puukkoa vääntäessään. Mutta silloin sai
+vieras otteen Olavista — ja puristaen toisiaan he nuhisivat ja painivat
+pimeässä, koettaen kumpikin saada toisen viskatuksi jokeen. Miehen haju
+ja lihaa ja verta olevan vastustajan luja, kiivas roiston-ote täyttivät
+Olavin pohjattoman syvällä, lämmittävällä ilolla. Hän ponnisti ja
+pinnisti — hänestä tuntui kuin hän koettaisi vihollisen hyökätessä
+sulkea raudoitettuja portteja.
+
+Nyt hän kuuli toistenkin olevan liikkeellä — samassa hän sai otteen
+ja sai heitetyksi toisen, niin että ruumis ryski pensaissa. Olav veti
+miekan esille juostessaan toisia vastaan — hän ei ajatellut itsekään,
+että hän juoksi heitä päin eikä pakoon — tuossa ne olivat! Pimeässä hän
+löi syrjään aseen — taisi olla kirves, iski, tunsi osuneensa, vieläpä
+aikalailla, joku huusi ja tuupertui nurin niskoin; iskiessään uudelleen
+hän tapasi vain tyhjää ilmaa ja juoksi edelleen. Kukkulalle oli liian
+pitkä matka — hän otti vauhtia ja hyppäsi jokeen.
+
+Polskittuaan vähän aikaa hän tapasi pohjan; kun hän ojentautui
+suoraksi, hän seisoi vedessä vyötäisiään myöten, mutta pohja oli
+liejuista, hän vajosi siihen. Sitten hän sai kiinni jostain,
+ulkonevista oksista ja sitten juuresta, turve irtautui hänen polvensa
+alla, ja multaa sekä kiviä ja mitä lienee ollut alkoi vieriä veteen —
+samassa hän oli joen toisella rannalla. Takana huudettiin ja rähistiin
+—.
+
+Olav työnsi likomärän vaipan taaksepäin kietoen sen vasemman
+käsivartensa ympäri, ryntäsi näreikköön, tunkeutui pensaitten läpi
+miekka paljaana oikeassa kädessään — nyt hän vasta huomasi sen
+haavoittuneen luultavasti vääntäessään puukkoa ensimmäisen hyökkääjän
+kädestä, veri vuosi virtanaan. Tuon tuostakin hän pysähtyi hetkeksi
+kuuntelemaan — toiset olivat varmaankin kukkulalla; näytti kuin ei
+heillä olisi ollut halua lähteä häntä takaa-ajamaan, ehkäpä heidän
+mielestään oli epävarmaakin pimeässä ja tiheässä metsikössä, — se
+olikin viheliäistä metsää, vain orjantappuroita ja karhunvatukoita —.
+
+Olav raivasi tiensä rinnettä ylös, suojellen parhaansa mukaan kasvojaan
+vasemman käden ympärillä olevalla vaipallaan.
+
+Mäelle päästyään hän joutui hetken kuluttua leveälle tielle, joka
+näytti vievän laaksoon päin. Taivas oli jo alkanut sinertää ja tähdet
+hävisivät ja kalpenivat, metsänkin pimeys alkoi vaihtua aamuhämärään.
+
+Hän seisoi taas kuunnellen — metsän miehistä hän ei kuullut
+pirahdustakaan, ei ääntä mistään muuta kuin jonkin pienen eläimen
+rapinaa syvällä vaaleana hohtavien, kuivuneitten lehtien alla, tässä
+oli suurta metsää, pyökkiä. Olav kulki nyt eteenpäin, mutta hitaammin,
+ja nyt hän tunsi koko märän vaatekertansa painon sen takertuessa häneen
+kävellessä — hän olikin märkä kiireestä kantapäähän, ja kuljettuaan
+vähän aikaa rauhassa häntä alkoi palella jääkylmien vaatteitten
+liimautuessa ruumiiseen.
+
+Tavallaan se teki hyvääkin. Ihmeen selkeästi ja välinpitämättömänä hän
+muisti koko sisäisten tapausten kiihkeän kulun, joka oli vienyt hänet
+mukaansa illasta pimeimpään keskiyöhön — mitä sitten oli tapahtunut,
+taistelu roistojen kanssa ja pako läpi orjantappuroitten oli ikäänkuin
+avannut suuren kuilun hänen ja hänen selkeitten näkemystensä väliin.
+Hän oli siitä selvillä, ettei hän äsken näkemäänsä ollut nähnyt _omin_,
+sielussaan asuvin voimin, vaan että häneen oli virrannut ulkoapäin
+valoa, ja siitäkin hän oli selvillä, että hän oli huutanut apua tätä
+voimaa vastaan, vieläpä apua siltä taholta, mistä mies ei milloinkaan
+turhaan apua pyydä taistellessaan totuutta vastaan — ja apua hän olikin
+saanut. Hän tiesi myös, että jos hänellä sillä hetkellä olisi ollut
+kyky sekä nähdä että tuntea selvästi, mitä hän oikeastaan oli tehnyt,
+tuntea ei yksinomaan päällään, vaan myöskin sydämellään ‒ hän olisi
+nyt luultavasti ollut epätoivoon sortunut mies. Mutta hän tunsi vain
+helpotusta, ja hänen ympärilleen kireälle kietoutuva märkä vaate teki
+hänet levolliseksi, kuten märällä purjeella sammutetaan tulta.
+
+Hän pyyhkäisi kasvojaan ja huomasi niistä vuotavan verta ja niiden
+saaneen metsikössä naarmuja sekä että oikean reiden sisäpuolella vuoti
+verta. Vähän ajan kuluttua hän alkoi ontua, mutta jatkoi kulkuaan
+— hänestä tuntui kuin hän ei voisi pysähtyä. Ja niin hän kulki
+kulkemistaan pökerryksissä ja unissaan.
+
+Aamun koitteessa alkoi usvaa kohota alangoista — äkkiä sumu ympäröi
+hänet valkoisena ja tiheänä, peittäen taivaan sinen ja sammuttaen
+viimeisetkin tähdet. Olav oli lopulla kulkenut puoliunissaan
+kompastellen tuon tuostakin syviin pyörän raiteisiin, jotka olivat
+syöpyneet tien ruohikkoon; nyt hän heräsi ihan täydelleen.
+
+Kaikkialle kietoutuvassa, ääntä vaimentavassa sumussa näyttivät puut
+kasvavan kaamean suuriksi. Olavin väsyneet aivot tajusivat sen — se
+oli kuin viimeinen vilahdus siitä näkyjen maailmasta, johon hän oli
+kietoutunut ja josta hän oli karannut. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli
+tullutkin.
+
+Ruoho oli kasteen vallassa, se taipui harmaanvihmaisena ja painavana.
+Tie kulki täällä suuria tammia kasvavassa metsässä ja hämähäkin verkot
+puikkelehtivat ala-metsikön tiheikössä pensaasta toiseen. Olavia
+vilutti siinä seisoessaan — ja lähtiessään taas liikkeelle ja eteenpäin
+kulkiessaan hän tunsi, että oikea jalka oli jäykkä ja kipeä ja housut
+verestä kankeat.
+
+Jonkin ajan kuluttua hän joutui niitylle, jossa punaisen kirjavaa
+karjaa kulki sumussa laitumella. Olav huusi vanhalle paimenelle,
+mutta ei saanut ymmärrettävää vastausta. Vähän ajan päästä hän saapui
+pienelle kyläkujalle ja täällä häntä neuvottiin, niin että hän joutui
+Lontooseen auringon tunkeutuessa usvapilvien lävitse ja kaikkien
+kirkonkellojen soidessa. Hän saapui kaupunkiin jostain itäportista
+— hän oli tehnyt ulkopuolella suuren kierroksen. Olav ei katsellut
+oikealle enemmän kuin vasemmallekaan, hän ontui puoliunissaan kaupungin
+läpi repaleisena, pölyisenä kasvot verellä. Sillalta lautturi läksi
+viemään häntä laivalle.
+
+Toiset olivat saapuneet kotiin edellisenä iltana. Ne näyttivät
+Olavin saapuessa ilostuvan. Hän sanoi joutuneensa joittenkin miesten
+käsiin, jotka olivat metsässä ryöstää hänet, mutta hän oli päässyt
+irti pimeässä ja sitten eksynyt Eikä siitä sen enemmän puhuttukaan.
+Mutta kun Galfrid auttoi häntä pesemään hyytynyttä verta ja Leif toi
+vesiastian, ei poika malttanutkaan olla virkkamatta:
+
+»Siis sinä, Olav, palasitkin kotiin loppujen lopuksi verissäsi, enkä
+minä», naurussa oli pientä ivaa.
+
+»Niinhän saattaa käydä —», Olav kohautti olkapäitään,
+
+Galfrid kääri käden ja sitoi reiden. Toiset haavat olivat vähäpätöisiä.
+
+Olav pysytteli laivassa suurimman osan sitä viikkoa, minkä he vielä
+olivat Lontoossa. Sitten he purjehtivat kotiin.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Olav purjehti kotiin Oslon vuonoa myöten eräänä aamuna raikkaassa
+pohjatuulessa; oli säteilevän sininen aurinkoinen päivä ja vuono
+aaltoili tummana valkoisin hyökyharjoin. Pitkin vuonon rantamia hohti
+ja loisteli metsän joka puu; tuuli riisteli koivujen latvoista niitten
+ensimmäisiä kellertäviä lehtiä. Laineet syöksähtivät valkoisina
+riutoille ja saarille, joissa harmaan kallion koloissa kasvoi
+keltaista, auringon paahtamaa heinää — ja Olavista tuntui kuin hänen
+päälleen pirskahtelevat ja kastelevat aallotkin olisivat kotoisempia ja
+parempia, aivan toisenlaisia kuin aavalla merellä. Hän istui jälleen
+oman veneensä peräsimessä. Kauan hän olikin ollut poissa kotoaan.
+Hestvikenissä oli kaikki paikoillaan, sanoi Arnketil. — Olav huusi
+veneen keulaan Eirikille, joka oli noussut jotain ottaakseen ja oli nyt
+tuupertumaisillaan tuhdon yli veneen painuessa aallon pohjaan.
+
+Kylläpä se poika oli kasvanut. Eirik oli tullut Arnketilin mukana
+kaupunkiin isäntää vastaan, mutta Olavilla ei ollut aikaa jutella
+paljonkaan heidän kanssaan Oslossa viipyessään jonkin päivän,
+ja sitäpaitsi oli Eirik lakkaamatta kiusannut häntä utelemalla
+kaikenlaista isän Englanninmatkalta. Olav ei itse ollut niinkään
+tyytyväinen sen tuottamaan hyötyyn; voitto oli suurimmaksi osaksi
+mennyt kuluihin, eikä häntä nyt enää haluttanut siitä sen enempää
+puhua. Olav oli ihmeekseen huomannut pojan vastailevan rumasti ja
+ylimielisesti — pojalle ei näyttänyt tehneen hyvää maleksiminen koko
+kesän kenenkään häntä kasvattamatta. Mutta purjehtiessaan nyt kotiin
+tuttua reittiä, Haa-öj ja Hougsviken-salmi edessään, teki hänen
+mielensä unohtaa Eirikin rumat tavat ja kohdella poikaa ystävällisesti.
+Kun sitten Eirik tuli hajasäärin perälle asettuen istumaan tuhdolle
+isän eteen nyökäytti tämä. Eirik kertoili innokkaasti jostain
+paikkakunnalla Jaakopinmessun iltana tehdystä murhasta — ja hänen oli
+itsensä pitänyt ratsastaa Baardin kera Skikkjustadiin käräjille. Olav
+nyökäytti välinpitämättömänä — hän ei tuntenut enemmän murhattua kuin
+murhaajaakaan; he olivat ulkopitäjän irtolaismiehiä, jotka olivat
+palvelleet jossain pohjoisessa metsämaan talossa.
+
+Ja Fager oli saanut kaksi vasikkaa, Eirik jatkoi.
+
+»Olipa se uutinen!» Olav naurahti.
+
+»Ja Ragna sai kaksi poikaa Knuutinmessun iltana —»
+
+»No sepä ei ollut niinkään onnellista», Olav arveli hymyillen. »On
+siinä lasta — ja Ragna on yksin niiden kanssa.» Ragna, karjakko, oli
+jäänyt uudenvuoden maissa leskeksi ja hänellä oli tytär ennestäänkin.
+
+»Mutta Cecilia oli pitämäisillään huolta siitä, että ne vähenisivät»,
+Eirik virkkoi vallattomasti. »Cecilia piti niin paljon kaksosista.
+Ja eräänä päivänä Ragnan ollessa ulkona oli Cecilia mennyt sisään
+niiden luo ja tupannut toisen suun täyteen kallioimarretta sitä muka
+lohduttaakseen. Lapsi oli menettämäisillään henkensä.»
+
+Olav pudisti hymyillen päätään.
+
+Veneen laskiessa laituriin hyppivät hänen koiransa pitkin laiturin
+laitaa ulvoen ja ulisten ilosta. Sitten hän nousi omalle sillalleen,
+tervehti väkeään kädestä pitäen koirien hypellessä vinkuen, irvistellen
+ja nuoleskellen hänen kasvojaan.
+
+Liv työnsi Ceciliaa esille! Lapsi oli puettu ahtaaseen haalistuneeseen
+hameeseen, mutta se heloitti auringossa hiukset hohtivat kuin ilmava,
+hopeanhohtoinen pilvi hänen valkeitten, pyöreitten pikku-kasvojensa
+ympärillä. Tyttö oli terveen näköinen, vaikka hänen ihonsa olikin niin
+valkoinen — se näytti raikkaalta kuin kedon kukka — ja harvinaisen
+suuret silmät olivat aivan harmaansiniset tai vihertävät kuin merivesi.
+Hän tuijotti isän silmiin vähän vieraasti tämän kumartuessa hänen
+puoleensa juttelemaan. Sitten Olav tarttui tyttärensä käteen ja talutti
+häntä astellessaan taloa kohti koirat ympärillään ja talon väki
+jäljessään.
+
+Hän kulki polkua ylös pitkin viljapellon laitaa. Tähkät kohosivat
+valkoisina, se oli kaunista ja Olavin mieli oli kevyt: tänä vuonna ei
+ollut paljon rikkaruohoakaan. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi jollain
+salaisella tavalla kytketty tähän viljapeltoon. Mutta se olisi pitänyt
+leikata jo ennemmin, nyt tuuli oli sitä jonkin verran pilannut.
+
+»Sanovat sinulla olevan minulle suuria lahjoja, isä», Cecilia kuiskasi,
+ja ne olivat lapsen ensimmäiset sanat.
+
+»Jos niin sanotaan, niin täytynee sen olla totta», isä vastasi
+hymyillen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän istui illalla isännän paikallaan, kädet tuolin käsinojalla
+kiiltäviksi kuluneitten miehenpäitten päällä ja nojaten niskaansa
+seinähirsiä peittävään, vanhaan vaatteeseen. Ajatuksessaan hän kertasi
+kaiken, mitä hän oli päivän mittaan nähnyt ja järjestellyt silmien
+huomaamattaan seuratessa lieden liekkien leikkiä pirtin savuttuneilla
+seinillä.
+
+Selittämätön mielihyvän tunne ja jonkinlainen tulevaisuuden odotus
+täytti hänen mielensä. Ne eivät edes muodostuneet ajatuksiksikaan —
+mutta ensimmäisen kerran hän huomasi ilman tuskaa, että Ingunn oli
+poissa. Pelkkä tyhjyys jo tuntui hänestä ruumiilliselta levolta,
+kuten haavan parannuttua, kun kipeä ja pakottava kohta on poistettu.
+Tuskin Olav sitä itsekään huomasi, mutta sinä yönä, vieraan naisen
+puutarhassa, häneltä oli hävinnyt halu ajatella Ingunnia. Häpeä
+seikkailusta oli jollain lailla tartuttanut sen yhteyteen liittyvät
+muistot.
+
+Liv tuli sisään, käänsi hahlan patoineen syrjään, puuhaili tulen
+ääressä. Sanomattoman ruma, Olav ajatteli, käsittämätöntä, miten rengit
+viitsivät hänen kanssaan — mutta näkyivätpä vaan sen tehneen —.
+
+»Sinäpä olet tänä iltana myöhäinen illallisemme puuhissa, Liv», hän
+virkahti ja tyttö naureskeli onnellisena, kuten hänen tapansa oli,
+kunhan isäntä hänelle sanankin sanoi.
+
+Ovi oli raikkaan ilman vuoksi avoinna aivan ulos asti — ulkoa kuului
+koron kopinaa kallioon. Sitten pistihe Cecilian vaalea pää näkyviin
+eteisen mustasta oviaukosta. Olav katseli häntä hänen kiivetessään
+kynnyksen yli. Lapsi meni lieden luo — valo hohti hänen punaisessa
+puvussaan ja vaaleassa tukassaan hänen siinä seisoessaan ja poimiessaan
+lieden reunalle tipahtaneita jyväsiä.
+
+»Tule tänne, Cecilia», kutsui isä lempeästi.
+
+Lapsi tuli ja pysähtyi hänen viereensä.
+
+»Oletko sinä, isä, piilottanut nyt minun paternosternauhani?»
+
+»Olen.» Olav tarttui häneen aikoen nostaa hänet syliinsä. Mutta lapsi
+pujahti pois ja meni jälleen lieden luo.
+
+Jyväset pomppivat padassa ja päästivät lyhyitä höyrypussahduksia. Olav
+iloitsi saadessaan puuroa ja olutta — keitettyä ruokaa hän ei ollut
+maistanut kotoa lähdettyään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän käveli pihamaalla tuokion ennen maata menoaan. Tuuli oli
+illansuussa vaimennut, vuono kohisi ja solisi mäen alla kaislistossa.
+Ulkona oli pimeää, ja tähdet tuikkivat kirkkaasti, aamuyöstä saattoi
+maan vetää kuuraan. Olav läksi karjakartanolle päin. Tallin seinään
+tuntui pientä töminää hän pysähtyi hetkeksi, avasi oven ja astui
+sisään, meni tamman luo ja jutteli sille. Hän veti syvin henkäyksin
+pistävää, lämmintä tallin tuoksua.
+
+‒ Itäpuolella, riihen takana, hän seisahtui taas hetkeksi — kuunteli
+laaksopuron heikkoa, syksyistä solinaa ja katseli loistavia tähtiä
+mustan metsäharjun yllä. Alhaalla hän näki vaalean viirun siinä kohtaa,
+missä meri huuhtoi vuoren juurta. Laaksossa kuulsivat vaalenevat
+vainiot pimeän vaipan alla.
+
+Jumala, välähti äkkiä hänen mielessään — hän katseli suurta tähteä,
+joka loisti aivan kuusen latvojen tasalla. Hänen mieleensä johtui se
+tähtikirkas yö Englannissa, jolloin hänet pysäytettiin ja hänelle puhui
+Ääni, jota tottelemattomuuden valinnut mies ei haluakaan muistella.
+Hän oli tehnyt valintansa ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi paennut
+ja piiloutunut, ryöminyt yön pimeässä vaaleana ja kypsänä kohoavan
+viljavainion turviin; hän painui kylmänkalseaan maahan ja piiloutui
+sinne —.
+
+Sitä paitsi oli totta mitä sanottiin, täällä Hestvikenissä oli kumman
+kuollutta. Vanhat ihmiset sanoivat Olav Puolipapin karkoittaneen
+pois kaikki haltiat ja maahiset — paitsi yhtä — sille hän ei voinut
+mitään. Kukaan ei tiennyt tarkoilleen mikä se sellainen oikeastaan
+oli — se oleili enimmäkseen joensuussa, sillan korvalla ja muistutti
+jättiläismäistä metsäsikaa, jolla oli vain kolme jalkaa. Se ei tehnyt
+hyvää enemmän kuin pahaakaan. Epäselvästi toivoi Olavi, että täällä
+olisi saanut olla enemmän elämää —.
+
+Sitten hän asteli hiljakseen takaisin pirttiin päin, meni sisään ja
+kävi vuoteeseen.
+
+— Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun eräs asia pujahti mieleen —
+Liv. Entäpä, jos paikkakuntalaiset alkaisivatkin epäillä että hän
+oli syyllinen. Hän heräsi täydelleen ja valahti kuumaksi — hän oli
+aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä tuota matalaa, kevytmielistä,
+sammakon näköistä tyttöä kohtaan ja nyt hänestä tuntui, että hän
+kärsisi vaikka mitä mieluimmin kuin että joku luulisi hänen olleen
+sellaisia puuhissa —. Tällä kertaa täytyy hänen saada hänet naitetuksi
+ja pois talosta — eiköhän Arnketil ollut läheisin korjaamaan häntä
+—. Olav makasi kauan valveilla, saman nakertelevan rauhattomuuden
+kiusaamana —.
+
+Seuraavana päivänä hän puhui Liville. Tyttö vääntelihe, tirskui
+rumasti, mutta lopuksi hän myönteli, että lapsi saattaa olla
+Arnketilin. Ensin hän ei näyttänyt tulleen erikoisen iloiseksi, kun
+Olav sanoi aikovansa auttaa heitä naimisiin, Mutta sitten hän muutti
+mieltään, kiitteli ja ylisteli häntä — Olav huomasi hänen arvelevan,
+että nyt hän ja Arnketil jäisivätkin talon isännän apulaisiksi. Hän
+sanoi lyhyesti, ettei se ollut hänen tarkoituksensa; hän auttaisi heitä
+oman kodin hankinnassa.
+
+Mutta miten se kävisi päinsä, sitä ei Olav itsekään tiennyt;
+vuokralaisista ei kukaan ollut halukas muuttamaan. Rundmyr oli ainoa
+paikka, jossa ei asunut ketään —.
+
+Olav oli sitä viljellyt Torhild Bjørnintyttären ja hänen siskojensa
+puolesta siitä asti, jolloin tämä joutui Hestvikeniin. Pellot olivat
+jääneet hoidotta vähän kerrassaan, sillä hänellä ei mielestään
+ollut varaa niiden kunnossa pitoon; Olav piti maita laituminaan, ja
+rakennukset olivat tyhjinä. Silloin tällöin vietti siellä joku Bjørnin
+ja Gudridin vanhemmista pojista jonkin viikon — he tulivat äitiinsä,
+olivat säälimättömiä ja heidän olevan epäluotettaviakin. Vanhin
+heistä, Egil, oli yli kahdenkymmenen; siitä asti, jolloin Olav oli
+rikkonut sisarpuolta vastaan, oli tämä apua tarvitessaan maleksinut
+Hestvikenissä — vaatinut yhtä ja toista aivan kuin olisi kaikkeen
+oikeus; hän käyttäytyi parempisäätyisen miehen poikana ja senpä vuoksi
+tarvittaisikin aika paljon ennenkuin voitaisi sanoa Olavin sovittaneen
+suvulle tuottamansa häpeän. Olav myöntyi siihen, vaikka hän olikin
+aikanaan suorittanut veljille täydet sovintorahat ja huolehtinut hyvin
+Torhildista ja lapsesta — mutta Egil ei tainnut olla milloinkaan
+sisarpuolensa luona. Olav tuli siihen tulokseen, että hän kenties
+voittaisikin ostaessaan nyt Rundmyrin — silloinhan hän pääsisi Egilin
+naapuruudesta.
+
+Mutta kun Olav kutsui Arnketilin luokseen, ei hän saanutkaan puhuttua
+tälle asiasta. Mies oli täydellinen köyhyyden ja kurjuuden esikuva:
+pitkä ja laiha ronkelo, raajat veltot ja liian pieni pää pitkän,
+laihan ja suonisen kaulan päässä, kurkunpää suurena ja ulkonevana.
+Hänen kasvonsa olivat likaisen harmaat eikä hänen ikäänsä ollut
+helppo arvata, mutta hän ei voinut olla muuta kuin kuusi—seitsemän
+kolmatta, sillä hän ei ollut vielä täysikasvuinen tullessaan Olavin
+palvelukseen. Arnketil oli niin hölmö, että häneltä varmasti puuttui
+jotain järjenjuoksussa; hän oli kuitenkin tavallaan kunnon työmies ja
+hän oli aina palvellut Olavia uskollisesti — kunnes hän joutui Livin
+pauloihin —, sillä tämä sai hänet sekä näpistelemään että valehtelemaan
+isännälleen; vaikka tyttökään ei ollut järjellä pilattu, oli hän
+sellaiseen sentään aika taitava. — Ja niin kävi Olavin sääliksi
+ihmis-parkaa, eikä hän puhunut hänelle mitään koko naimisiin menosta.
+
+Mutta pari päivää myöhemmin Olav tuli illalliselle väsyneenä ja
+märkänä, ja Liv kuljeskeli ruokavateja kanniskellen — hänen jouduttuaan
+emännyyttä hoitamaan ei ruoka tahtonut milloinkaan tulla pöytään. Eirik
+oli istuutunut kauas penkin alapäähän Arnketilin viereen; heillä oli
+jotain hauskaa, niin että he koettivat tuijottaa sylissään oleviin
+ruokakuppeihin — ja sentään he tuon tuostakin purskahtivat nauramaan,
+niin että liemi roiskahti sekä Eirikin suusta että sieraimista. Silloin
+ei Arnketilkaan voinut pidättäytyä, hän nauroi, ruoka meni väärään
+kurkkuun, hän yski ja nauroi ja köhi niin, että kyynelet virtasivat
+pitkin poskia, ja nyt... Eirik nauroi vallan hillittömästi.
+
+Olav kääntyi kiivaasti; silloin Eirik ponnahti ylös, ryntäsi ulos
+naurusta ulvoen, mutta Arnketil pudotti ruokakuppinsa lattiaan ja
+räjähti täyteen nauruun, Liv seisoi ja tirskui tietämättä edes mistä
+tällainen mahdoton ilo sai alkunsa.
+
+Illallisen jälkeen Olav kutsui Arnketilin kanssaan ulos ja puhui
+hänelle naima-päätöksestään. Arnketil myöntyi ja tuntui tyytyväiseltä.
+Olav tunsi taaskin sääliä häntä kohtaan — herra ties minkälaiseksi
+elämä tulisi Rundmyrissa; olemaan moisen pariskunnan käsissä. Mutta sen
+täytyi mennä parhaansa mukaan ja apuahan he saisivat tarvittaessa — —.
+
+— Olav makasi yöllä miettien — entäpä jos hän sentään antaisi heidän
+jäädä tähän. Mutta sitten se tuntui mahdottomalta. Liv oli hoitanut
+tehtävänsä yksinkin ollessaan huonosti. Jos nämä kaksi nyt jäisivät
+tähän lapsineen, parine lehmineen ja pikkukarjoineen — kylläpä kävisi
+aikalailla rauhattomaksi. Sillä Ragnaa kolmine lapsineen hän ei voisi
+lähettää pois; hän oli kunniallinen nainen ja rehellisen miehen leski.
+Ja häntä näkyi seuraavan karjaonni —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä iltapäivällä Olav otti pienimmän veneen ja souti
+vuonon poikki.
+
+Tunturien yli olikin pitempi matka kuin mitä hän muisti. Hän pysähtyi
+tuon tuostakin — epävarmana tiestä. Mutta hän ei halunnut kyselläkään.
+
+Ilma sinersi tyynenä, taivas oli raskaitten pilvien peitossa, mutta
+silloin juuri kilotti aurinko pilven lomasta, niin että havumetsä
+hohti tummanvihreänä ja keltaiset lehdikot saivat ihmeellisen
+väriloisteen raskasta, mustansinistä ilmaa vasten. Haavat värisivät
+hiljalleen vahankeltaisine lehtineen ja latvat olivat jo täällä
+ylhäällä harvenneet, niin että niiden alla kulkeva tie oli keltaisenaan
+pudonneita lehtiä. Metsämaa uhosi kosteutta, kuten aina syksyllä,
+vaikkapa olisi poutakin.
+
+Vihdoin Olav tunsi seudun. Suuren suon takana, joka oli punaisenaan
+kanervia ja jossa vaaleanharmaa suovilla ympäröi suonsilmiä, oli
+Auken raivattu tila. Metsätöyrämän kautta hän joutui veräjälle ja
+näki keltaiset vastapiilutut rakennukset kivisellä penkerellä, sen
+alapuolella levisi pellon sarkoja, joilla vilja oli kuhilailla.
+
+Tie kulki pellon piennarta ja suuren kiviröykkiön sivu. Polku kääntyi
+ja sen keskellä Olav näki edessään lapsen, parivuotiaan pojan, jonka
+vaaleankellervä tukka kihartui niskassa. Hän puuhaili kivikossa
+vattuja poimien. Huomatessaan vieraan hän kääntyi. Poika oli pistetty
+pellavahousuihin, jotka olivat aivan liian suuret, kannattimet oli
+sidottu ristiin kainaloitten alle, paksu paita pullotti esille sen
+lomista sekä edessä että takana vallan hassunkurisesti. Mutta siitä
+huolimatta saattoi huomata, että lapsi oli harvinaisen kaunis.
+
+Olav seisoi hetkisen hiljaa ja poika katseli häntä, kunnes hänen
+pienet, marjantahrimat kasvonsa alkoivat vetäytyä itkun mareeseen. Olav
+katseli ympärilleen ja silloin hän huomasi Torhildin — tämä suoristihe
+kypsässä viljapellossa. Torhild katsoi sinnepäin — laski sirpin
+kädestään, irroitti huivin, joka oli valahtanut niskaan ja solmi sen
+päähän. Hän oli puettuna samoin kuin Olav oli aina nähnyt hänet työssä
+ollessa, nilkkoihin asti ulottuvaan, vaaleanharmaaseen rohdinpaitaan,
+jota kudottu vyö kiinnitti vyötäisillä. Kömpelöt kengät oli paljaissa
+jaloissa. Hän ei ollut sen enempää nuoremman kuin vanhemmankaan
+näköinen kuin entisinäkään vuosina, minä Olav oli hänet tuntenut, mutta
+nyt astellessaan häntä kohti voimakkaana, sorjana ja suorana sirppi
+kädessään hän oli Olavin silmissä kaunis.
+
+He tervehtivät toisiaan hiljaa. Torhild virkkoi:
+
+»Tämäpä oli odottamatonta — oletko sinä täällä kävelemässä tänään?»
+
+»Olen, minulla oli tänne asiaa —»
+
+Torhild laski sirpin kivelle, kumartui ja nosti pojan syliinsä.
+
+»Tämän näköinen hän on», hän sanoi ikäänkuin itseään puolustaen, »mutta
+täällä on niin paljon käärmeitä, etten uskalla hänen antaa kulkea
+avojaloin —»
+
+He kulkivat yhdessä taloa kohti.
+
+Sisälle päästyään Torhild kehoitti häntä istumaan: »— eiköhän sinun
+ole jano?» Hän toi haarikalla vaahtoavaa olutta ja toivotti hänet
+tervetulleeksi. »Minä tein olutta Mikonpäiväksi.»
+
+Olav istui, hän tunsi jälleen saman miedon ja hienon kuivuneitten
+kukkaseppelten tuoksun; sellaisia kukkia oli Torhildilla ollut aina
+kesäisin tapana ripustella huoneisiin syöpäläisiä karkoittamaan.
+Sillä aikaa Torhild oli tullut esille sängyn päädyn takaa: hänellä
+oli yllään viheriäksi värjätty mekko työpukunsa päällä ja vyöllään se
+kuparihelainen vyö, jota hän tavallisesti piti pikku-pyhinä. Sitten
+hän istuutui pojan kanssa ja puki hänet. Sitä tehdessään hän kyseli
+Hestvikenin väkeä, Eirikin ja Cecilian vointia ja vuodentuloa.
+
+Olav kertoi olleensa kesällä ulkomailla.
+
+»Niinhän minä olen kuullut. Sinä oletkin ollut oikein pitkällä
+matkalla. Kyllähän sen tiesikin — sinä halusit katsella vähän maailmaa
+tultuasi vapaaksi mieheksi.»
+
+Torhild toi vieraalle ruokaa ja tämän syödessä hän seisoi jonkin matkan
+päässä lapsi käsivarrellaan. Olav ei voinutkaan olla sanomatta alas
+katsellen:
+
+»Hän on suuri ikäisekseen, — kahden vuoden vanha vasta?»
+
+»Suureksihan häntä sanotaan.» Äiti kumartui ja hyväili poskellaan
+lapsen poskea. Mutta nyt poika alkoi väännellä ja ponnistella, hän
+tahtoi pois ja äiti laski hänet lattialle. Poika meni vieraan luo,
+seisoi ja katseli häntä hetkisen. Mutta sitten muistui hänen mieleensä
+jokin tärkeämpi asia, hän tallusteli nurkkaan, istuutui ja alkoi
+leikkiä jollain.
+
+Olav pyysi Torhildia istuutumaan: »Minulla on sinulle asiaa.» Tämä vei
+ruokakupin pois. Sitten hän istui lieden laidalle Olavia vastapäätä,
+katseli häntä kädet helmassa Olavin selittäessä asiaansa.
+
+»Minun täytyy neuvotella tästä veljieni kanssa», hän sanoi Olavin
+puhuttua. »Asian laita on sellainen, että onhan sinulla oikeus
+odottaakin minun tekevän tässä asiassa sinun mielesi mukaan; ja samaa
+voit odottaa meiltä muiltakin. Mutta minä vain arvelen, lieneekö oikein
+viisasta sinun asettaa sellaista väkeä kuin Anki ja Liv asumaan niin
+lähelle omaa taloasi.»
+
+»Olen minä sitä itsekin ajatellut. Sinä tietysti ajattelet sitä, että
+he ovat jonkin verran epäluotettavia. Tokkopa sentään siinä ajan
+mittaan niin paljon menee, etten sitä jaksaisi kärsiä köyhtymättä. Enkä
+minä näe mitään muuta neuvoa.»
+
+Torhild lupasi silloin neuvotella veljiensä kanssa.
+
+Sitten he läksivät ulos katselemaan ympäristöä. Torhild kantoi kiulua
+— hänellä oli kaksi lehmää ja hieho laitumella metsässä aivan aidan
+takana. Hänen lypsäessään Olav nojasi aitaan häntä katsellen; he
+juttelivat karjasta ja ilmasta ja sen sellaisesta. Bjørn-poika tuli
+sinne ja tahtoi nousta aidalle nähdäkseen äidin; Olav tarttui häneen
+ja auttoi häntä; hän jäi siihen poika käsissään juttelemaan Torhildin
+kanssa kuten ennenkin.
+
+Metsästä tuli kolme puolikasvuista lasta tuoden lehtikerppu-kuormaa;
+kaksi poikaa veti ja tyttö työnsi takaa. Ne olivat Kaare ja Rannveig,
+Torhildin nuorimmat sisarpuolet. Olav tervehti, he olivat kasvaneet
+Hestvikenissä.
+
+Kolmas oli pitkä, hontelo, vaaleaverinen poika, jolla oli, kihara tukka
+ja pitkä, litteä leuka; hän oli typerän näköinen; mutta Torhild sanoi
+hänestä olevan suurta hyötyä: »Tämä Ketil on minun isäntärenkini».
+Hänet oli löydetty maantien varrelta ristin juurelta tästä pohjoiseen
+nelisentoistavuotta sitten vastasyntyneenä, ja ne vanhukset, jotka
+olivat Jumalan tähden ottaneet hänet suojaansa, olivat nyt kuolleet; ja
+niin hän oli nyt täällä Aukenissa.
+
+He läksivät taloa kohti jälleen ja Olav arveli, ettei hän ollut koko
+tänä vuonna nähnyt missään niin kaunista viljaa kuin täällä Aukenissa.
+
+»Sittenhän minä saankin lähettää sinulle vakallisen kylvösiementä»,
+Torhild virkkoi hymyillen hiukan. »Jos sinulle kelpaa sellainen lahja
+minulta.»
+
+»Kiitos, mutta sehän on liian paljon.»
+
+Lapset istuivat tuvassa syömässä heidän sisään tullessaan. Torhild
+sanoi heille, että he saisivat nukkua tulevana yönä aitassa: »— me
+olemme saaneet pitkämatkaisen vieraan.»
+
+He läksivät heti pois, ja Torhild otti arkustaan pieluksen ja kaksi
+peittoa, joihin oli kudottu tähtiä, ja aikoi tehdä vuodetta.
+
+»Älä vaivaudu minun vuokseni», Olav virkkoi hiljaa. »Minun täytyy
+palata vielä tänä yönä Hestvikeniin.»
+
+Torhild seisoi mieheen selin. Hän oli hetkisen vaiti, sitten hän
+virkkoi:
+
+»Polku rantaan on huononlainen. Ja pimeä tulee pian.»
+
+»Niin. — Tuskinpa minä sentään voin täällä tämän kauemmin viipyä —.»
+
+»No, jos niin on, että sinun täytyy vielä tänä yönä soutaa vuonon
+poikki — täytynee sinun kai lähteä.»
+
+Olav nousi, otti vaippansa ja keihäänsä. Hän meni Torhildin luo ja
+ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.
+
+»Täältä lähtee jalkapolku —. Minä lähden kanssasi.»
+
+Torhild nosti syliinsä lapsen, joka istui lattialla helistellen
+puukupissa kiviä ja laski hänet vuoteeseen. Sitten hän läksi yhdessä
+Olavin kanssa.
+
+Päivän ihmeellinen tummansininen kajastus oli muuttunut harmaaksi
+hämäräksi, ja joku sadepisarakin tipahteli; mutta kun Olav kehoitti
+häntä lähtemään sisään, Torhild vastasi, ettei siitä sen kummempaa
+sadetta tulisikaan. Hän asteli Olavin edellä etelään pellon poikki
+purolle, joka erotti Aukenin ja päätilan maat toisistaan. Saavuttuaan
+kartanon alueelle hän odotti, ja he kulkivat rinnan eteenpäin pellon
+piennarta, jossa sarat levisivät leikattuina ja sänkisinä harmaan
+taivaan alla.
+
+»Kenen sinä olet ottanut Livin tilalle Hestvikeniin emäntäpiiaksi täksi
+talveksi?» Torhild kysyi.
+
+»Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ketään», Olav vastasi.
+»Mutta ehkäpä siihen keino keksitään —.»
+
+Torhild kulki hetkisen ääneti. Sitten hän sanoi ikään kuin
+hengästyneenä:
+
+»Olav — kuka naisista — niistä, joita sinä tunnet — olisi sinun
+mielestäsi siihen toimeen sopivin?»
+
+Olav ei vastannut. Silloin hän virkkoi kovemmin:
+
+»Kenen sinä luulisit enimmän huolehtivan sinun parastasi ja palvelevan
+sinua koko voimallaan, uskollisemmin kuin muut naiset?»
+
+Olav vastasi käheästi:
+
+»Kyllähän sinä tiedät minun tietävän kuka se on.»
+
+He jatkoivat matkaa, sitten Olav virkkoi:
+
+»Mutta ymmärräthän sinäkin sen. Tuskinpa kauankaan kestäisi ennenkuin
+—. En minä voi pyytää sinua palaamaan sellaisiin — kunniattomiin
+oloihin.»
+
+Torhild vastasi hiljaa:
+
+»Minä olisin tyytyväinen sellaisiin oloihin — sinun luonasi, Olav.»
+
+He kulkivat jälleen hetkisen. Sitten Olav sanoi kiivaasti:
+
+»Ei. Minä en tahdo, että sinä kärsisit minun takiani vielä enemmän
+pahaa kuin mitä sinä jo olet kärsinyt, ja täällä Aukenissa olette te,
+sekä sinä että poika parhaimmassa turvassa. Minä olen tänään nähnyt
+siksi paljon, että arvelen sinun täällä hyvin selviävän, Torhild.»
+
+»Kyllähän minä selviän.» Olav kuuli Torhildin hymyilevän.
+
+»Enhän minä ole kiittämätön, Olav. Mutta en tiedä — ellei se olisi
+koskenut häntä, joka makasi vuoteessa sairaana ja kykenemättömänä ja
+jolle me teimme vääryyttä — enpä luule, että minulla olisi ollut paha
+olla viimeisenä talvena, jonka elin Hestvikenissä.»
+
+Olav pudisti päätään. Samassa he saapuivat metsänrantaan veräjälle.
+
+»No, nyt et sinä eksy enää», sanoi Torhild. »Tätä polkua myöten on
+paljon helpompi löytää venetalaalle kuin sitä, jota sinä tulit.»
+
+Olav ojensi hänelle kätensä sanoen hyvästi.
+
+Olav katseli naista — päivän viime säteitten valossa erottautui hänen
+soikeitten kasvojensa vaalea pyöreys ja hänen ruumiinsa korkeapovinen
+solakkuus; häntä saattoi luulla vielä aivan nuoreksi. Vuono lepäsi
+alhaalla metsän varjossa kuolleena ja synkkänä raskaan syystaivaan
+alla; vastaranta sulautui mustanpuhuvana sadesumuna.
+
+Hänet valtasi voimakas halu ottaa Torhild. Pudonneet lehdet hohtivat
+metsässä kanervikon nyökkyvien latvojen päällä — Torhildin pirtissä
+hehkui lieden lämpö kodikkaasti, poikanen nukkui —. Kotimatka-ajatus
+täytti hänet vastenmielisyydellä.
+
+Hän tunsi Torhildin seisovan ja odottavan.
+
+Sitten hän toivotti hyvästit, kääntyi ja läksi nopeasti rinnettä alas.
+
+Hän pysähtyi metsän halki polkua astellessaan tuon tuostakin
+aatoksissaan. Oli jo vallan pimeä hänen saapuessaan rantaan. Hän pääsi
+veneensä luo siihen, missä se oli rannalle vedettynä, aikoi työntää
+sen vesille, mutta jäikin seisomaan veneeseen nojaten, tuijottaen yön
+pimeään.
+
+Olav ei tiennyt itsekään, mikä hänet oli ajanut Torhildin luota —
+mutta hänen oli täytynyt. — Yhtäkkiä hän huomasi, että satoi — hän ei
+ollut huomannut, milloin se oli alkanut, mutta nyt se solisi tuhansina
+pisaroina vuonon kalvoon; hänen takanaan se rapisi ja virtaili
+lehtimetsässä.
+
+Seisoessaan siinä pimeässä syyssateen kastelemana hän tunsi sielunsa
+syvyyksissä olevansa sidottu olemaan yksin, kuin jos hän olisi tehnyt
+munkkilupauksen — se vain erona, ettei hänen omalla tahdollaan ollut
+sen kanssa mitään tekemistä. Täytyi olla niin, tahtoipa tai oli
+tahtomatta. Hänen elämänsä oli muodostunut kuin tiettömässä erämaassa
+kulkemiseksi, hän ei nähnyt tietä eikä polkua ja hänen täytyi jatkaa
+ypö yksin matkaansa —.
+
+Hän sai veneen vesille, pohjan rapina rannan hiekkaan ja airon
+läiskähdykset niitä veteen laskiessa herättivät hänet. Sade yhä valui
+virtanaan. Tuon tuostakin hän katsoi olkansa yli toista, mustaa rantaa,
+ettei kulkisi liian kauas.
+
+Torhild — hän tunsi tätä ajatellessaan sydäntänsä kouristavan. Mutta
+oli sääli, että isä oli saattanut tyttären sellaiseen asemaan. Ellei
+Bjørn Egilinpoika olisi menettänyt koko omaisuuttaan ja nainut
+sitten sellaista Gudridia ja saattanut kaikki lapsensa köyhyyteen ja
+palvelijan asemaan —. Olavissa heräsi siinä soutaessaan kiukku Bjørniä
+kohtaan, joka oli saattanut tyttärelleen sellaisen kohtalon. Sukunsa ja
+syntyperänsä vuoksi olisi Torhild voinut joutua hyviin kunniallisiin
+naimisiin.
+
+Olav ymmärsi puolittain, että hänen mielessään oli tapahtunut muutos.
+Jouduttuaan katselemaan onnettomuutta kasvoista kasvoihin hän ei
+milloinkaan ollut joutunut edes kiusaukseen pyrkiä osastaan tai
+omasta syyosuudestaan eroon, hän ei milloinkaan ollut pelännyt nostaa
+harteilleen omaa taakkaansa, vieläpä enemmänkin, jos joku heikompi
+yritti laskea taakkansa hänen kannettavakseen. Nyt hän etsi jotakuta,
+jonka niskoille voisi vierittää syyn näistä vaikeuksista, joihin oli
+joutunut —.
+
+
+
+
+
+II
+
+ERÄMAA
+
+
+
+
+I.
+
+
+Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä
+varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla
+siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että
+rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa
+aluksessa.
+
+Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten
+täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö
+lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa
+ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi.
+
+Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän
+tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin
+kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan.
+
+Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla
+ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle —
+jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä,
+nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa
+joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen
+toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta.
+
+Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven
+sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet
+kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana.
+
+Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat
+lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa
+oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan
+kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja
+sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja
+auttoi häntä.
+
+Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat
+yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä
+lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän
+päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.
+
+Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella,
+ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi
+sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa
+parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.
+
+Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa
+käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten
+nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa
+olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa
+jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät
+takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo
+muuttumaisillaan riidaksi.
+
+Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä
+kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli
+seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa
+hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja
+kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä
+lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi
+kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.
+
+Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille
+jotain. He nousivat heti.
+
+Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen
+huutaen raivoissaan:
+
+»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän
+itki kiukusta.
+
+Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän
+räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille
+muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti
+jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa
+itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin
+kiittäneet ruuastakaan.
+
+Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa,
+jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle
+huulelleen.
+
+»Kuka se vaalea poika oli?» kysyi Olav.
+
+»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon
+jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen.
+
+»Jørund? Onko näillä seuduin jossain sellaisia nimiä?»
+
+Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin,
+Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa
+ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein.
+
+Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin
+vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain
+valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä
+pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi
+miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti:
+
+»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että
+minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet
+yhteen tasaisella maalla —»
+
+»No tottakai. Tietysti sinä olisit —»
+
+»— ja minä kyllä pidin puoliani pitkän aikaa —.»
+
+»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi,
+Eirik», nauroi eräs miehistä.
+
+Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli
+esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.
+
+Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit
+uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik
+ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja
+haukotteli:
+
+»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»
+
+Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui
+hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.
+
+»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että
+meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun
+kustannuksellasi —»
+
+Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi
+Olav terävämmin:
+
+»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!»
+
+Eirik niiskutti muutaman kerran.
+
+»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!»
+
+»Mitä sinä sitten itket —?»
+
+»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina
+uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»
+
+»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti.
+
+Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa
+kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin
+— ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he
+solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen.
+Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu
+keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt —
+ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään
+vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.
+
+Olav pudisti päätään: »Olipa se keksintö!»
+
+Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua,
+että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä
+pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine,
+mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa.
+Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä:
+
+»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.»
+Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi
+lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.»
+
+Eirik kiitti iloisena. Olav alkoi vetää vaatteita yltään.
+
+Silloin poika huusi nauraen:
+
+»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas
+tänne.»
+
+Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. Ja
+Eirikistä näytti venyvän suurikokoinen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja
+kalvoivat.
+
+Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild
+Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut
+poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä
+vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi.
+
+Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään
+isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli
+saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire
+hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut
+oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen
+onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten
+tämä niin kauan oli ollut.
+
+Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan
+kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki
+kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut
+jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi
+osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen
+oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta
+silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa
+mukaisesti. ।
+
+Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten
+hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa:
+toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen
+hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain
+väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja.
+
+Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja
+varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin
+sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin
+ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli
+äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden
+kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin
+käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi
+hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain
+pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään —
+mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika
+oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että
+nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän
+tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan.
+
+Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una
+tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän
+ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin,
+että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin
+Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia
+kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin
+Olaville —.
+
+Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut
+enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja
+hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet
+taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat
+menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin
+rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää
+asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten
+osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen.
+
+He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän
+oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla
+kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän
+kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän
+miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin
+avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja
+ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu.
+Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi
+saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä
+Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin
+useimmista muista miehistä?
+
+Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin
+että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja
+kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät
+asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja
+sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut
+Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä
+monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä
+olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat
+nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä
+ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät
+poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana.
+
+Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän
+sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta
+siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan
+kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut!
+
+Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli
+lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia
+jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin
+oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei
+hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma,
+hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla
+toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi
+tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa
+parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli
+nähnyt.
+
+Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin.
+Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen
+pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet
+valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta,
+tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet
+saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin,
+huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli
+työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se
+sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään.
+
+Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän
+kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän
+juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi
+ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan
+pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän
+värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä
+vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli
+mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos
+hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi
+tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta
+sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen
+mielensä olisi levoton.
+
+Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima,
+josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa
+köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan.
+Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen
+parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja
+taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa.
+
+Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin
+hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin
+huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli
+työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli
+Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana
+pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä
+kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt
+sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin
+toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia.
+
+Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä
+ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon
+vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat,
+lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa
+paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi
+tästä onnesta.
+
+Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun
+jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki
+tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn
+olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt
+kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä
+nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut
+kivi.
+
+Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat
+kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika
+tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen.
+Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse
+olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen
+tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta
+läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli
+hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän
+oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin
+hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai
+myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko
+valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja
+niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden
+Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja
+voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta.
+
+Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen,
+että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui
+hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän
+rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se
+aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi
+välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin
+tuhkaläjä on roviota mitättömämpi.
+
+Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut,
+hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille
+asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän
+voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt
+tarjottiin.
+
+Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta
+näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli
+maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku,
+josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli
+Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo
+ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon
+— se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät
+talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä
+rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa
+kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita
+hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä.
+
+Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä
+urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut
+oikein miesten mies.
+
+Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä
+varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut
+joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin
+suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin
+kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan
+pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen
+varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän
+loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Eirik oli sattunut Olavin Englannin-matkan aikana saamaan tiedon siitä,
+että hän oli avioliitossa syntynyt.
+
+Hänen oli mentävä eräänä päivänä pussi selässään Rynjuliin — siinä oli
+Olavin vaimonsa hautajaisiin lainaamat kuparit ja kattilat. Pieni,
+ilkeä koiranpahanen oli siellä tavallisesti pihalla kahleissa, mutta
+sinä päivänä se oli ryöstäytynyt irti ja ryntäsi Eirikin kimppuun
+purren jalkaan. Eirik potkaisi pentua, niin että se kieri ulvoen pitkin
+ruohikkoa. Torgrim riensi raivoissaan ulos:
+
+»— pelkää mokomaa pientä koiraa — ja potkii penikkarukkaa — sitäpä ei
+tekisi kukaan muu kuin tuollainen sinunlaisesi porton poika!»
+
+Eirik tuli tupaan, jossa Una järjesteli astioitaan; silloin pojalta
+pääsi:
+
+»Una, onko se, mitä Torgrim sanoi — onko se totta?»
+
+»Mikä onko totta?» hän kysyi seisten puukuppiensa luona kumarassa.
+
+»Porton poika — sehän on äpärä, eikö olekin, Una?» Eirik kuiskasi
+tuskissaan.
+
+»On — miten niin?» Una kohotti katseensa ja näki pojan seisovan
+kalpeana kuin palttina, kapeat kasvot epätoivon vallassa. »Pyhä Maria,
+mikä sinua vaivaa, Eirik?»
+
+»Olenko minä sellainen — puhu totta, rakas Una!»
+
+Una Arnentytär seisoi ällistyneenä.
+
+»Niin, kyllä minä olen sen jo kauan tiennyt», Eirik kuiskasi.
+
+»Minkä sinä olet tiennyt! Etkö sinä häpeä puhua sellaista isästäsi —
+ja äidistäsi, joka makaa mullan alla. — Varjelkoon, mitä sinä nyt taas
+olet keksinyt!»
+
+»Mutta kuulithan sinäkin, mitä Torgrim sanoi — isä itsekin kutsui minua
+äpäräksi kerran —.»
+
+»Pitäisihän sinun se tietää», Una virkkoi lempeämmin, »ettei heistä
+kumpikaan kutsuisi sinua sillä nimellä, jos sinä olisit sellainen.
+Onhan sinulla toki sen verran järkeä, että tajuat sen suuttuneen miehen
+puheeksi.»
+
+»_Oliko_ äiti siis naimisissa isän kanssa», Eirik kysyi.
+
+»Tuskinpa sinun sitä tarvitsee kysyä. Olav kohteli ihmisparkaa sekä
+kunniallisesti että hyvin koko hänen elämänsä ajan. Etkä sinäkään muuta
+nähnyt.»
+
+»Isä otti häneltä avaimet ja antoi ne jalkavaimolleen», mutisi Eirik.
+»Ja se tapahtui vähän ennen äidin kuolemaa.»
+
+»Älä sellaisia juttele, poika.» Una punastui kiukusta. »Sinä et sitä
+ymmärrä. — En minä tahdo puhua äiti-raukastasi pahaa — eihän hän
+voinut sille mitään, että hänen sukulaisensa olivat vilpillisiä Olavia
+kohtaan, vielä lisäksi kun äitisi oli sellainen kuin oli, sairas
+ja yksinkertainen. Ei kukaan voi vaatia, että miehen täytyy tyytyä
+sellaiseen naimakauppaan, jonka meidän serkkumme joutui tekemään.
+Tuskin Steinfinninpojat olivat saaneet rikkaan perillisen käsiinsä, kun
+he jo solmivat naimakaupan pikku pojan ja yhden tyttärensä välillä;
+ei Olavilla ole milloinkaan ollut mitään iloa eikä kunniaa siitä
+sukulaisuudesta, mutta terveydeltään heikon vaimon täytyi hänen ottaa
+myötään, sillä he olivat houkutelleet hänet suhteisiin tämän kanssa jo
+ennenkuin Olav oli edes täysikasvuinen.»
+
+Una jutteli pitkän aikaa ja kertoi kaiken, mitä tiesi Olavin
+avioliitosta. Una oli hyvä sukulaisilleen ja hän piti Olavista kuten
+veljestään, mutta vaikka hän aina olikin ollut hyvä ja avulias tämän
+vaimolle, ei hän erikoisemmin ollut pitänyt Ingunnista ja sydämessään
+hän oli sanonut häntä vaivaiseksi —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik tunsi aluksi rajatonta helpotusta tietäessään, ettei häntä kukaan
+voisi karkoittaa Hestvikenistä, mutta samassa hänet valtasi hivuttava
+viha isää kohtaan. Näitten vuosien hädältä ja turvattomuudelta hän
+olisi voinut säästyä — mutta isän syy oli: hän oli osoittanut sellaista
+röyhkeyttä huonolla elämällään kirotun nartun, Torhildin kanssa, että
+Eirik saattoi hyvällä syyllä pelätä pahintakin. Vääryyttä, vääryyttä
+oli hänen äitinsä saanut kärsiä omassa kodissaan —.
+
+Eirik kulki sen kesän Hestvikenissä: jokaisella vanhojen seinien
+raolla, jokaisella harmaanpunaisen, sileäksi hioutuneen kalliopaaden
+uurteella oli omat kasvonsa, jotka katselivat häntä hyväntahtoisin ja
+lempein ilmein. Hänen omien kallioittensa kupeella kasvavat jäkälät
+olivat aivan toisennäköisiä kuin muualla. Ei muissa silloissa tai
+veneissä ollut sellaista hyvää hajua kuin heidän veneissään. Kun hän
+tarttui oman veneensä airoihin tai puuhaili omine pyydyksineen, täytti
+hänet riemu — hän ne omisti! Hän kulki hyväillen jokaista heidän omaa
+eläintään, joka tielle osui —. Eirik otti ohrantähkän, laski sen
+kämmenelleen, niin että se hipoi rannetta ja työnsi ylöspäin hihan
+alle — tämä vanha lasten leikki oli hänestä kuin taikatemppu — se oli
+hänen viljaansa. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä kaiken tämän keskellä
+kulkiessaan — se ei milloinkaan livahtaisi hänen käsistään.
+
+Äidin muisto oli äkkiä haihtunut Eirikin mielestä. Jo viimeisinä
+vuosinaan aina vuoteessa maatessaan hän oli jäänyt ulkopuolelle pojan
+maailman; hänen kuoltuaan Eirik oli pian unohtanut hänet. Nyt isään
+suuttuessaan hän suuttui myöskin äitinsä puolesta — Eirikin rakkaus
+häneen heräsi. Hän kalpasi usein äitiä. Hän oli rakastanut häntä
+suuresti niin kauan kuin äiti oli ollut terve ja oli voinut olla hänen
+kanssaan — ja häntä oli isä kohdellut niin kovasti ja julmasti.
+
+Mutta heti, kun Olav vain tuli sanoneeksi Eirikille ystävällisen
+sanankin, poika unohti kaiken katkeruuden. Myöhemmin hän sen muisti
+ja silloin hän katui heikkouttaan. Mutta isän lähestyessä häntä
+pikkuruikkuisenkin ja kun hän näki isän huulten heikon hymyn häiveenkin
+hänelle osoitetun — silloin ei poika taas muistanut kerrassaan mitään
+muuta kuin rajattoman rakkautensa isään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vähän Olavin Englannista tulon jälkeen tuli Eirikin korviin huhuja,
+että isän pitäisi naida Disa Erlandintytär. Rundmyrissa lörpöteltiin
+kaiken maailman asioista. Eirikin mieli joutui jälleen kuohuksiin.
+Hän ei huolinut äitipuolesta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan
+toisista Hestvikenin perillisistä. Tänne ei saisi tulla ventovieraita
+ihmisiä tai uusia tapoja tai muutakaan uutta. Kaiken piti olla
+vain hänen ja Cecilian omaa, talo ja silta ja metsät Oksenilla ja
+Hesthammerin harjanteilla, Kverndalenissa ja Saltvikenissä. Hän tunsi
+siellä joka polun, hänellä oli omat paikkansa, vartiokukkulansa ja
+salaiset kuoppansa rannan puolella, harmaitten kalliopaasien välissä
+— hänellä oli tapana pujahtaa sinne, istua siellä ja iloita hämärästi
+ja selittämättömällä tavalla siitä, että hänellä oli tällainen kätkö.
+Hän saisi kerran hallita metsästystä, hylkeenpyyntiä, kalastusta. Mutta
+kaikkein syvimmässä sopukassa oli jotain, jota hän ei voinut ajatella
+tuntematta raivoa, koska hän ei sen toteutumista kyennyt estämään —
+ja se oli, ettei vain kukaan pääsisi lähemmä isää kuin hän oli. Ja
+hän kulki yhä sepitellen pitkiä juttuja urotyöstä, jolla hän kerran
+voittaisi isän suosion.
+
+Tänä vuonna hylkeenpyynti epäonnistui suurimmaksi osaksi. Ja Olav
+kadotti hyvän, uuden kuusisoutuisen veneen; köysi oli eräänä yönä
+poikki, joko oli joku varastanut veneen tai se oli vihamiehen työtä.
+Ja niin Olav palasi hylkeenpyyntiretkeltä mieli apeana — hänenkin
+luonteelleen oikein poikkeuksellisen apeana.
+
+Joitakin päiviä myöhemmin hänen täytyi lähteä asialle kylään ja Eirikin
+oli määrä seurata häntä kirkolle asti; oli joulun alusviikon torstai
+ja sira Hallbjørn vaati ankarasti, että jokaisen, joka vain kynnelle
+kykeni, oli käytävä niihin aikoihin kirkossa.
+
+Pakkassumu lepäsi aamulla paksuna peittäen huurteeseen sekä kivet että
+kannot. Olav seisoi tallin ovella Eirikin taluttaessa ulos hevosia
+satuloitavaksi. Olav oli uninen ja kärtyisä — äkkiä hän kääntyi pojan
+puoleen ja virkkoi kiivaasti:
+
+»Etkö sinä hiero kuolaimia, ennenkuin pistät ne hevosen suuhun —
+tällaisessa kiljuvassa pakkasessa?»
+
+»Eivät ne ole kylmät, ne vain tuntuvat kylmiltä näin pakkasella.»
+
+»Suu kiinni! Sinäkö minua opetat. Jos sinun pitäisi panna suuhusi noin
+tulisen kylmä rauta, niin —»
+
+Eirik sieppasi tallin seinään pistetyn rautavaarnan ja työnsi
+poikittain suuhunsa — isä kiskaisi sen pois ja heitti kallioon:
+
+»Etkö sinä näe, nyt vuotaa verta!»
+
+»Ei se siksi vuoda, että rauta olisi purrut sinä repäisit suupieliäni —»
+
+»Ole vaiti», virkahti Olav lyhyesti, »ja tee valmista.»
+
+Päivällisaikaan istui kirkkoväkeä pappilan pirtissä syöden
+eväspussistaan ennen kotiinlähtöään. Haava Eirikin suupielessä alkoi
+vuotaa taas ja silloin hän kertoi joillekin pojille, miten hän oli
+sen saanut, mutta hän sanoi isän pakottaneen hänet ottamaan raudan
+hampaisiinsa —.
+
+— Hän huomasi silloin, että seuranneessa hiljaisuudessa piili ivaa.
+Viimein eräs poika virkahti:
+
+»Hyi sentään, Eirik — annatko sinä isäsi kohdella itseäsi kuin
+hevoskonia —»
+
+Eirik vilkaisi epävarmana ympärilleen. Hän oli aikonut kerskua
+tapahtumalla. Huomattuaan toisten halveksumisen oli kuin jotain olisi
+hänessä pusertunut kokoon. Silloin hän yritti korjata sitä:
+
+»Ei. — Mutta asian laita oli sellainen, että olisi kerrassaan turhaa
+ruveta isää vastustamaan», hän selitti, hän oikein innostui. »Minä
+kiskaisin riimun irti, tietäkää se, ja läimäytin sillä häntä. Mutta
+hän on vahva kuin pakana, se isä-ukko, niin että —. Tapahtuipa kerran,
+siihen aikaan, jolloin hän oli jaarlin kanssa, että miehet löivät
+vetoa, miten paljon hän jaksaisi nostaa. Isä asetti hartiansa penkin
+alle, kohottautui, kunnes seisoi suorana. Penkillä istui kahdeksan
+miestä.»
+
+Vallitsi hyinen hiljaisuus.
+
+»Silloin sanoi jaarli: Jos sinä nostat pöydän kannen, Olav
+Auduninpoika, saat kaiken siinä olevan kullan. Isäukko nosti pöydän
+kannen ojennetuin käsivarsin.»
+
+»Sehän muistuttaa ihan sitä tarua, jonka sinä, sira Hallbjørn, kerroit
+meille viime vuonna», eräs tyttö tirskui, »— siitä kristitystä
+ritarista, joka oli saraseeni-jaarlin vankina — mikä hänen nimensä
+olikaan?» Joku nuorista nauroi ivallisesti.
+
+Sira Hallbjørn istui vuoteensa reunalla. Tänään hän ei ollut ilkeällä
+enemmän kuin leikilliselläkään tuulella, oli paremminkin veltto. Hän
+katsoi kylmästi tyttöön.
+
+»Muistathan sinä, sira Hallbjørn, — veljeni häissä?»
+
+»En minä tunne sellaista tarua. Sinä muistat väärin.»
+
+Mutta vähän myöhemmin ihmisten lähtiessä pappi tuli äkkiä takaapäin ja
+tarttui lujasti Eirik Olavinpojan käsivarteen:
+
+»Mitä sinä sellaisella tarkoitat — valehteletko sinä isästäsi?»
+
+»Ei, en minä valehdellut, hyvä sira», Eirik vastasi rauhallisesti.
+
+»Sinä valehtelit.» Sira Hallbjørn löi häntä korvalle. »Ja sinä
+valehtelet papillesi. Minä luulen, että paholainen on mennyt sinuun.
+Painele nyt tiehesi!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illan hämärässä Olav Auduninpoika ratsasti papin oven eteen. Hän
+ei halunnut mennä sisään, hän sanoi, koska on jo niin myöhä. Hän
+jätti hevosen selässä istuen kirjesalkun sira Hallbjørnille ja aikoi
+ratsastaa heti edelleen. Sira Hallbjørn meni ulos ja astui rinnalla
+Olavin ratsastaessa aitoviertä käymäjalkaa mäkeä ylös.
+
+»Sinun ei pitäisi suvaita sitä, Olav isäntä», pappi sanoi kiivaasti,
+»että sinun poikasi oleilee niitten ihmisten parissa, jotka sinä
+ajattelemattomuudessasi olet Rundmyriin asettanut. Se, mitä poika
+siellä oppii, ei ole hänelle hyödyksi.»
+
+Olav ei tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata. Kun hän vaikeni, pappi
+jatkoi kertoen, mitä Eirik oli isästä jutellut: »— sinun poikasi
+tulee paikkakunnalla pilkan esineeksi sellaisia valehdellessaan — ja
+valehdellessaan niin tyhmästi.» Kun he sillä aikaa olivat saapuneet
+tienristeykseen, pappi tarttui Olavin hevosen suitsiin ja piti niistä
+kiinni samalla katsoen toista silmiin. Sumun levitessä oli kuitenkin
+vielä heikko päivän kajastus — ja Olav huomasi ihmeekseen, että pappi
+näytti hyvin liikutetulta.
+
+»En minä ymmärrä, miten Eirik on niin voinut sanoa —» Olav kertoi, mitä
+hänen ja pojan välillä oli aamulla tapahtunut.
+
+»Niin käy, kun nuorilla on huonoja oppimestareita.»
+
+Olav rypisti kulmiaan, veti suutaan naurun mareeseen; mutta ei
+vastannut. Tuskinpa Eirik sellaisessa oppimestaria tarvitsi —
+valehteluun, eiköhän hänellä ollut siihen synnynnäiset lahjat.
+
+»Jos joku viisas mies olisi neuvonut isääni, kuten minä nyt neuvon
+sinua», sanoi sira Hallbjørn, »olisi isäni ottanut minut pois siitä
+talosta, jossa minut kasvatettiin äitini kuoltua. Minä olin hänen
+eläessään jumalinen — hän oli luvannut minut Jumalalle, ennenkuin olin
+syntynytkään. Mutta sitten isä lähetti minut kasvatusisän luo, ja tämä
+oli lappalaissyntyinen.»
+
+»Asuuko lappalaisia Valdresissa?» Olav kysyi; hänestä tuntui, että
+hänen oli sanottava jotain.
+
+Pappi nyökkäsi. »Minä näin kasvu-iässäni paljon merkillistä, Olav.
+Lappalaiset ovat erinomaisia paimenia — ja tuntureilla kuljeskelee
+monenlaista, sekä eläintä että ihmistä — ja muutakin —. Sen jälkeen
+en ole tahtonut missään muualla viihtyä. Minä en kaivannut kotiin
+ulkomailla ollessani, kulkiessani koulusta toiseen. Mutta nämä ihmiset
+täällä kiihdyttävät minua, niin että minä menetän kärsivällisyyteni —.»
+
+»Siltä näyttää.» Olav ei voinut olla hymyilemättä hiukan ivallisesti.
+
+»Niin», sanoi pappi kiivaasti. »Täällä ei ole hyvä olla. Eipä
+sinullakaan ole sen paremmin täällä ystäviä, Olav.»
+
+»Siltä näyttää», Olav virkkoi jälleen, »— mutta en minä tiedä, onko
+niin senvuoksi —. Tuskinpa ihmiset täällä ovat toisenlaisia kuin
+muualla.»
+
+»Oletko sinä milloinkaan ollut poroja paimentamassa?», kysyi sira
+Hallbjørn äkkiä, — vanhojen karjakuoppien lähettyvillä. »Oletko sinä
+nähnyt porolauman pakomatkalla — monta tuhatta poroa —.»
+
+»En,» virkkoi Olav. »Minä en ole ikinä nähnyt elävää poroa.»
+
+»Tule minun kanssani kotiin», — pappi tuntui melkein rukoilevan, hän
+oli niin innoissaan — »kun joskus matkustan veljieni luo.»
+
+»Kiitos, sira Hallbjørn. Jos vain sopii, tekee mieleni kerran lähteä
+kanssasi.»
+
+He hyvästelivät. Sitten pappi vielä sanoi:
+
+»Mutta älä laske Eirikiä Rundmyriin. Muuten he panevat varastelujaan
+pojan niskoille — tai syyttävät häntä jonkun tytön lapsen isäksi,
+ennenkuin hän on tämän vanhempi. Ja se olisi teille kummallekin paha
+juttu, Olav.»
+
+Olav ajatteli pimeässä kotiin ratsastaessaan keskusteluaan papin
+kanssa. Hän tunsi jonkinlaista pettymystä. Eipä siksi, että hänellä
+olisi ollut jotain selvitettävää papin kanssa — päinvastoin; hän
+oli niitä ani harvoja paikkakunnan miehiä, joilla ei ollut mitään
+riitaa tämän kanssa. Mutta hänenkin mielestään sira Hallbjørnissä oli
+jotain salaperäistä — ja sekin, että hän oli täällä kuin maanpaossa,
+vailla kaikkea sitä asemaa ja arvoa, mitä hänellä olisi ollut
+korkean syntyperänsä ja oppinsa mukaan oikeus nauttia. Ja niin oli
+Olav odottanut, että jonain päivänä ehkä jotain tulisi ilmi. Ehkäpä
+siinä ei muuta sentään ollutkaan, kuin ettei hän viihtynyt täällä
+tasankoseudulla ja että hänen oli vaikea mukautua kansaan, hän oli äksy
+ja itsepäinen kuten tunturiseutulainen usein on. Hänestä ei kenties
+ollut hauskaa kököttää täällä pikku kirkossa ja olla valmis palvelemaan
+jokaista, joka häntä vain tarvitsi.
+
+Ennen oli Olav etsinyt vaistomaisesti sellaisten miesten seuraa, joiden
+sydämen hän tiesi puhtaaksi ja jotka olivat Jumalalle uskollisia.
+Aivan vaistomaisesti hän oli karttanut syyhyisiä lampaita kohdatessaan
+niitä. Nyt hän viihtyi aivan yhtä hyvin sellaisten miesten parissa,
+jotka eivät olleet niin vaativia — tai joista sanottiin, etteivät he
+itseään kohtaan olleet kovinkaan ankaria, he kyllä hänen puolestaan
+saivat kernaasti puhua muista ankarasti. Kaikessa salaisuudessa hän
+oli tavallaan tyytyväinenkin huomatessaan jonkun vian ihmisessä, ja
+vielä parempi, jos se oli pappi tai luostarin asukas. Hän ei tosin
+nytkään välittänyt huhuista ja hän vaikeni ihmisten sellaisista
+asioista jutellessa, mutta hän kuunteli kuitenkin, eikä enää tuntenut
+vastenmielisyyttä tai loukkaantumista.
+
+— Hän ajatteli myöskin sitä, mitä sira Hallbjørn oli sanonut Eirikistä,
+ja se harmitti häntä. Mutta hän ei puhuisi siitä Eirikille — paljon
+parempi, ettei hän ollut tietävinäänkään. — Mutta hän voisi nuhdella
+poikaa Rundmyrissä juoksusta.
+
+Hän tekikin niin. Mutta Eirik ei totellut. Olav sai kuulla siitä.
+Joskus hän koveni siitä pojalle, mutta toisinaan hän ei ollut
+tietävinäänkään Eirikin siellä käynnistä.
+
+Kyllä hän oli ollut tyhmä sijoittaessaan Ankin ja Livin Rundmyriin.
+Jospa ne edes olisivat tyytyneet hänen omaisuuteensa — se ei vielä
+olisi häntä köyhdyttänyt, ja hän olisi voinut sulkea siltä toisen
+silmänsä; mutta ihmiset alkoivat supista, että Rundmyriin tuntui
+tulleen pitkäkyntisiä. Vihdoin Olavin täytyi puhua siitä Arnketilille:
+»Minun mielestäni teidän sentään pitäisi tulla toimeen sillä, mitä te
+Hestvikenistä irti saatte.» Mies lupasi tehdä parannusta — mutta Olav
+ei siihen suurestikaan luottanut.
+
+Nyt hänen oli myöskin vaikea päästä heistä eroon. Kun Arnketil pyysi
+häntä olemaan heidän lapsensa kummina, ei hän voinut kieltää köyhältä
+mieheltä. Hän ajatteli sitäpaitsi, että jos hän olisi pojan kummi, ei
+kenenkään päähänkään pälkähtäisi epäillä hänen suhdettaan äitiin. Olav
+ei tullut ajatelleeksi, ettei sellainen ollut kenties kenenkään mieleen
+juolahtanutkaan — hän vain itse pelkäsi ihmisten sellaista keksivän.
+Sellaista oli kuiskittu silloin, kun Liv sai edellisen — mutta hän
+oli juuri niihin aikoihin ihmisten hampaissa Torhildin asiassa, ja
+ainahan on niitä, jotka tahtovat tehdä mustan yhä mustemmaksi. Mutta
+ruvetessaan kummiksi hän sitoutui tukemaan vanhempia.
+
+Eirikille oli Arnketil puoliksi kasvatusisä, niin ettei ollut niinkään
+helppoa erottaa poikaa hänestä kokonaan. Ja kun Liv saapui Hestvikeniin
+poika selässään — hän viipyi siellä koko päivän — hän jakeli
+palvelustytöille hyviä neuvoja ja jutteli, miten hänen oli ollut tapana
+tehdä täällä emännän virkaa hoitaessaan.
+
+Torhild oli ollut oikeassa huomauttaessaan Olavin tehneen tyhmästi,
+kun otti moisen perheen niin lähelle taloansa. Olav ajatteli haikealla
+katkeruudella — että asiain laidan pitikin olla sellaisen, ettei hän
+voinut pitää Torhildia luonaan ja nauttia hänen viisaista neuvoistaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olavia kiusasi tällainen Eirikin tunkeutuminen hänen näkyviinsä
+ja ajatuksiinsa. Ja hän törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen asiain
+käsittämättömään valheellisuuteen. Se oli Olaville joka kerran
+arvoitus. Hän oli itse valehdellut, niin kovin ja kylmästi, että se
+olisi voinut kivenkin särkeä — sitä hän ei unohtanut, mutta hän oli
+tiennyt minkä vuoksi hän valehteli: hän oli valehdellut pakosta.
+Mutta Eirik valehteli valehtelemistaan eikä isä milloinkaan voinut
+keksiä siihen mitään kunnollista syytä — hän ei valehdellut mitään
+hyötyäkseen, ja hän valehteli harvoin jotain peittääkseen. Olav oli sen
+huomannut, vaikkei hän ollut tarkannut, miten usein Eirik oli joutunut
+kiusaukseen kieltää tai valehdella häneltä suoraan kysyttäessä, mutta
+poika tunnusti kuitenkin pahimmatkin tekonsa mielellään; kysyttäessä
+hän sanoi asian laidan punastuen, epävarmana ja nolona. Siis näytti
+siltä kuin Eirik sepittäisi nämä valejuttunsa etupäässä huvikseen —
+vaikka sekin tuntui Olavista käsittämättömältä.
+
+Vuosien mittaan olivat Olavin tunteet lapseen nähden jakaantuneet
+kahden tunteen kesken: epäselvän halun voida kiintyä tähän nuoreen
+olentoon, joka oli joutunut hänen käsiinsä — ja vastenmielisyyden tätä
+vierasta kohtaan, joka oli kuin pistimenä työnnetty hänen lihaansa.
+Nyt ne vihdoinkin alkoivat vakiintua. Toisina hetkinä herätti Eirikin
+käsittämätön valheellisuus Olavin sydämessä vihaa: kuten se valhe,
+jonka hän oli ottanut harteilleen ikeenään, olisi tullut lihaksi
+Eirikin olemuksessa, ivannut häntä harvinaisen kauniin, ruskeasilmäisen
+pojan hymyssä.
+
+Mutta toisina hetkinä oli toisin.
+
+Toisena kesänä emännän kuoleman jälkeen oli Olavin mentävä Eidsivan
+käräjille. Hän oli nykyjään vähin miehin Hestvikenissä eikä voinut
+ottaa ketään mukaansa. Niinpä Eirikin oli lähdettävä isän matkaan.
+
+Olavilla ei ollut erikoista halua lähteä tälle matkalle eikä hän
+halunnut tavata lankoaan. Hän ei ollut käynyt Osloa pohjoisempana
+kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun hän toi Ingunnin kotiin,
+paitsi kerran hakiessaan Eirikin, ja silloin oli talvi:
+
+Nyt hän ratsasti kesätietä Raumariken pohjoispuolitse. Oli kaunis
+aurinkoinen päivä, mutta liian kuuma keskipäivällä matkustaa. He
+keksivät silloin sopivan paikan tien vierestä; Eirik riisui hevoset ja
+sitoi jalkahihnalla. Syötyään heittäytyivät Olav ja Eirik pitkäkseen.
+Poika nukkui heti.
+
+Olav loikoi pää satulaan nojaten ja katseli eteensä heinän korsien
+lomitse. Niitty oli täpötäynnä voikukkia, pää pään vieressä, ja
+alempana olevan sinisenrusahtavan lähteensilmän ympärillä kohosivat
+suovillan hopeiset tupsut. Puron toisella rannalla hohtelivat punaisten
+tähtikukkien ryhmät leppien varjossa. Hän katseli kukkia kuten
+vuosikausia yhä uudelleen kohtaamiaan vanhoja tuttuja, hän tarkkaili
+niitä kyllä kotona Hestvikenissäkin, ja kun tämä tai tuo kukka avautui,
+teki hän huomioita, minkälaiseksi kesä muodostuisi. Mutta täällä
+toimetonna maatessaan ja nähdessään kukkien kukkivan maalla, jonka
+omistajasta hänellä ei ollut aavistustakaan, oli toisin — niissä oli
+kuni kuva niistä maista, joitten läpi hän nuoruudessaan oli matkustanut.
+
+Suuria, hopeanharmaita, valkoreunaisia pilviä kohosi kuusenlatvojen
+takaa ja levisi ihmeellisen nopeasti ja hiljaa helteiselle sinilaelle
+— täällä alhaalla ei käynyt tuulen henkäystäkään. Nyt ne levisivät
+peittäen auringon. Olav veti nutun kasvoilleen sääskien takia ja nukkui.
+
+Iltapäivällä he joutuivat pois metsästä ja näkivät edessään
+ilta-auringossa suurtilan. Se kohosi korkealla kunnaalla kuin mikäkin
+valtaherran kartano. Rakennusryhmien pohjoispuolella oli pieni, vaalea
+kivikirkko, niityt levisivät sen alla joka puolella. Eirik huudahti
+ihastuneena, hänestä se oli niin kaunista. Olav ei vastannut mitään
+hänen ihastukseensa.
+
+Ratsutie vei kukkulan laitse ja kartanon kautta. Se ei läheltäkään
+katsoen ollut sen mitättömämpi, siinä oli lukematon määrä rakennuksia,
+vanhoja ja uusia, kahdessa rivissä tien molemmin puolin, ja kaikkialla
+näkyi uutteruuden ja väen paljouden jälkiä. Saavuttuaan laaksoon ja
+ratsastettuaan joen rantaa Olav kysyi Eirikiltä:
+
+»Tiedätkö sinä, Eirik, mikä tuon kartanon nimi on?»
+
+»Mikä?» kysyi poika innostuneena.
+
+»Se on Dyfrin.»
+
+»Onko se —!» Hetken päästä Eirik virkkoi hiljaa ja syvästi liikutettuna:
+
+»Oikeuden mukaan me omistaisimme sen — eikö niin, isä?»
+
+»Niinpä kyllä.» Olav ratsasti vähän aikaa hiljaa. Sitten hän kysyi
+hymyn häivähtäessä:
+
+»Kummasta näistä kahdesta talosta enemmän pidät Eirik — Dyfrinistä
+vaiko Hestvikenistä?»
+
+»Hestvikenistä», Eirik vastasi nopeasti ja lämmöllä.
+
+»Dyfrin on enemmän kuin kaksi kertaa Hestvikeniä suurempi — sen kai
+huomasit.»
+
+»Yhdentekevää. Mutta Dyfrinissä ei ole merta — eikä siltaa enemmän
+kuin koko kalastushommaakaan. Mutta harmittaa, kun muistaa vääryyden.
+Minun mielestäni ei pitäisi sellaisen miehen, joka niin paljon on tässä
+maassa harjoittanut vääryyttä talonpoikia kohtaan kuin tämä Sverre —
+hänen ei pitäisi saada olla kuninkaana —.»
+
+»Jokainen mies, joka eteenpäin pyrkii, joutuu aina jonkin verran
+harjoittamaan vääryyttä», Olav vastasi.
+
+Eirik alkoi kysellä vanhoja taruja — Torgils Fivilistä ja hänen
+pojistaan sekä leskestä, jonka kuningas Sverre antoi eräälle
+miehistään. Olav vastasi hänen kysymyksiinsä. Mutta sitten levisi tie
+heidän edessään männikkökankaalla tasaisena ja sileänä ja Olav kiirehti
+hevosia; niin keskeytyi heidän keskustelunsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hallvard Steinfinninpoika vastaanotti lankonsa ja sisarensa pojan
+sydämellisesti. Hallvard oli vuosien kuluessa alkanut muistuttaa
+kovasti isäänsä, arveli Olav, ja hän muistuttikin Steinfinniä koko
+olemukseltaan; hän oli iloluontoinen, avokätinen eikä mikään neropatti.
+Hänen kanssaan käräjillä oli Toran ja Haakon Gautinpojan vanhin poika.
+Eirik oli iloinnut suuresti saadessaan tavata äitinsä sukulaisia, mutta
+vaikka he olivatkin hänelle hyvin ystävällisiä, Eirik harvinaisen ujo
+ja pysytteli koko ajan isän kupeella myöskin käräjäpaikalla.
+
+Olav tapasi myöskin aivan odottamatta käräjillä sukulaisiaan Soleyarin
+Tveitistä: oli Gudbrand ja Jon Helgenpojat sekä kaksi heidän poikaansa
+ja tyttären poika. Olav ei ollut tavannut tveitiläisiä muuta kuin
+yhden kerran ennen — niihin aikoihin, jolloin hän yritti järjestellä
+Einar Kolbeininpojan tapposakkoja, ja hän oli silloin ajatellut,
+etteivät he juuri panneet tikkua ristiin nuoren serkkunsa hyväksi. Nyt
+olivat kaikki vanhempia miehiä, sekä hän itse että Helgenpojat, ja
+myöhäistähän oli nyt alkaa serkkujen kanssa kanssakäyminen. Mutta hän
+vaihtoi sentään heidän kanssaan jonkin sanan tavatessaan. Viimeisinä
+käräjäpäivinä, kun Hallvard oli pyytänyt Olavia tulemaan kanssaan
+juomaan majapaikkaan, hän tapasi siellä Tveitinpojatkin; Hallvard oli
+kutsunut heidätkin osoittaakseen sisarensa miehelle kohteliaisuutta.
+
+Hallvard asui samassa talossa, jossa Steinfinnkin oli asunut käräjillä
+ollessaan. Olav ei tuntenut paikkaa; hän ei ollut ensinkään varma,
+oliko tämä huone, jossa he nyt istuivat juomassa, sama, missä hänet ja
+Ingunn kihlattiin toisilleen. Hän muisti muuten sen illan ilmielävästi
+— Ingunnin ja Steinfinnin sekä oman isänsä, niin, oikeastaan hän
+muisti oman isänsä vain tänä iltana — ja hän muisti monen läsnäolleen
+juhlavieraan kasvonpiirteet päivän selvästi.
+
+Olav istui hyvin hiljaisena koko illan, mutta toiset eivät siihen
+kiinnittäneet huomiota; he joivat ja lopulta he näyttivät kokonaan
+unohtaneen hänen läsnäolonsa. Mutta eniten kiintyi Olavin huomio
+Eirikiin — tämä oli aivan hiljaa ja ihan toisenlainen kuin kotona.
+
+Poika istui ulommalla penkillä Tveitin nuorten kanssa. Olav katseli
+häntä: vanhat asiat sukelsivat esiin ihmeen uusiintuneina, vaikkeivät
+suinkaan puolueettomina ‒ koko matkalla ei Eirik ollut tehnyt mitään,
+mikä isää saattoi kiihoittaa. Hän istui hyvin siivosti ja hiljaa
+paikallaan, jutteli hillitysti ja vapaasti Knutin ja Joarin kanssa.
+Rusehtavissa, selkeissä pojan kasvoissa alkoi jo näkyä nuorukaisiän
+piirteitä, otsa oli korkea ja kapea, mustan tukan reunustama, nenä
+korkea ja kaita, kyömyinen, se kaartui oikeastaan ylhäältä juuresta
+asti; suun piirre oli kaareva, yläleuan hammasrivi työntyi eteenpäin;
+kuunnellessa näkyi hiukkasen ylähampaita ja ne olivat häikäisevän
+valkoisia; kaksi keskimmäistä oli hiukan toisten päällä. Hän oli
+kaikkea muuta kuin ruma; iho oli kaunis, päivän paahtama ja punerva,
+huulet hohtivat punaisina, silmät olivat harvinaisen suuret ja
+kellanruskeat, niin kirkkaat, että mieleen johtui meripihka tai
+lähteensilmä, johon auringon säteet heijastuvat. Olavin mielessä
+värähti ajatus, että hän istuu tässä omien serkkujensa ja lankojensa
+parissa, eikä heillä ollut toisillensa mitään sanomista. Ja niitten
+rehellisten ja selvien siteitten lisäksi, joilla hän oli sidottu
+toisiin, veren ja lain siteitten, hän oli sidottu tähän hoikkaan,
+tummaan poikaan, joka istui vieraana vaaleitten ja punakoitten
+Tveitinpoikain joukossa, — hän ei edes aavistanut, miten lujin sitein.
+
+Hallvardilla oli viiniä, ja niin vieraat erosivat vasta puolen yön
+maissa. Olavin majapaikkaan oli puolisen tunnin matka ja hän pysähtyi
+tienhaaraan juttelemaan jonkun tutun kanssa, jonka oli mentävä toiseen
+suuntaan. Sitten hän läksi nopeasti Eirikin kera. Yö oli lämmin ja niin
+valoisa, että kuutamo näytti kovin valjulta. Kuljettuaan jonkin matkaa
+he kuulivat tveitiläisten olevan edellään — he olivat juovuksissa ja
+kova-äänisiä, eikä Olavilla ollut halua heihin yhtyä. Hän poikkesi
+silloin Eirikin kanssa tieltä; he kulkivat mäen rinnettä, joka oli
+katajikkoa sekä muita pikkupensaita kasvavaa kivikkoa; joitakin hevosia
+kuljeskeli kuutamossa laitumella.
+
+He saapuivat mäen töyräälle ja heidän edessään levisi suo, jonka
+poikki oli vaikea päästä; silloin Olav istuutui, hän tahtoi laskea
+tveitiläiset hyvän matkan päähän. Mutta silloin kuuluikin, että hekin
+olivat istuutuneet tielle — eivät näyttäneet yrittävän eteenpäin,
+Gudbrand oksenteli ja yökkäili toisten tohistessa ja sohistessa hänen
+ympärillään. Eirik loikoili ruohikossa mahallaan hiljaa naureskellen ja
+matkien isälle tieltä kuuluvia sanoja ja huutoja.
+
+»Katso kuuta, isä», virkkoi Eirik. Se oli laskemaisillaan ja uiskenteli
+selällään puolikuuna läntisten männynlatvojen päällä, allaan pieniä,
+kultaisia pilvenhaitaleita. Melkein sen takana suuri tähti tuikutteli
+yksin sinitaivaalla.
+
+»Niin, tulee tuuli», Olav vastasi.
+
+»Se on laivan näköinen», Eirik jatkoi nauraa hymähtäen omalle
+päähänpistolleen, »joka purjehtii merellä — ja tuo suuri tähti on kuin
+laivan jäljessä juokseva koiran pentu.»
+
+»Eipäs, Eirik» — Olavkin naurahti, »— mitenkäs koira voi seurata
+merellä purjehtivaa laivaa?»
+
+»Kyllä se voi», selitti poika innoissaan, »— ne ovat purjehtineet
+tiehensä ja nyt se juoksee pitkin rantaa, on aivan niemen nenässä,
+haukkuu ja yrittää laivan jälkeen —»
+
+Pojan sanat johtivat hänen mieleensä jotain — hän oli kuullut tai
+uneksinut joskus jostain samantapaisesta, koirasta, joka juoksi pitkin
+rantaa uikuttaen pois purjehtivan laivan jälkeen — se oli koira tai
+oliko se mies, joka oli jätetty yksin —.
+
+Hän katsoi pojan yiöskäännettyihin kasvoihin — ne näyttivät iltavalossa
+kalpeilta ja suuret silmät varjossa tummilta. Tuntui kuin näkymättömät
+siteet olisivat tiukenneet.
+
+»— Kissanjalkain töminästä ja naisten parrasta ja vuorten juurista ja
+kalojen hengestä ja lintujen syljestä —» hän oli osannut sen lorun
+lapsena, jostain, joka oli punonut ketjun ja se oli silkkiä hienompi ja
+sitoi lujemmin kuin teräsköysi — jonkin pedon piti olla sillä sidottu
+tuomiopäivään asti —.
+
+Nyt oli tiellä hiljaista. »Tule», virkkoi Olav, ja hänen kätensä painui
+vaistomaisesti pojan olalle viipyen siinä kotvan aikaa.
+
+He kulkivat eteenpäin ja löysivät tielle. Tveitin miehiä ei enää
+näkynyt ei kuulunut, ja he saapuivat kaikessa rauhassa yömajaansa.
+
+Vuode oli melko ahdas. Eirik nukkui heti, ja sitten hän kääntyili
+unissaan, niin että joutui melkein isän päälle.
+
+Olav makasi ahtaassa, epämukavassa vuoteessa, pimeä huone täynnä
+ihmisten hajua — hän tunsi Eirikin hoikan, laihan ruumiin painon, hänen
+ihonsa ja tukkansa tuoksun — mutta ilman vastenmielisyyttä, tuntien
+vain sanomatonta sääliä. Kunpa Jumala ja hänen äitinsä neuvoisivat,
+miten hänen on hoivattava Eirikiä. Hän ei käsittänyt, mikä hänet pani
+poikaa säälimään, mutta oli kuin pojan nuoruuskin olisi saanut hänen
+sydämensä heltymään. — Ehkäpä se onkin vain heikkoutta, josta pian
+pääsee, Olav tuumi.
+
+Olav makasi; ei hän oikeastaan nukkunutkaan, vaan keinuili unen ja
+heräämisen välimailla kuten merentuomat puut matalikolla. Mutta parin
+tunnin kuluttua kuullessaan toisissa huoneissa miesten liikkuvan
+Olav vetäysi nukkuvan pojan alta, nousi ja Iäksi ulos itse panemaan
+hevosiaan kuntoon. Hän ei hennonut herättää poikaa.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Ystävyys, joka oli alkanut orastaa Olavin ja hänen Rynjulin ja
+Skikkjustadin sukulaistensa välillä, sammui jälleen. Una oli silloin
+keväällä sanonut siksi paljon, ettei hän nyt enää voinut siihen sen
+enempää kajota. Ja niin he välttivät toisiaan. Sen vain Olav ymmärsi,
+että Rynjulissa oltiin harmissaan.
+
+Tavatessaan sillalla sira Hallbjørnin hän sai kuulla, mitä ihmiset
+tohisivat hänen matkastaan. Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa jyrkällä
+tavallaan:
+
+»Sinä olet tyhmä kuin pässi, Olav, alkaessasi taas Torhildin kanssa
+— hän narrasi sinut ostamaan sen viheliäisen mökkiräyskän ja vielä
+hullumpaa on, että hän sai sinut luopumaan hyvästä naimiskaupasta.»
+
+»Mitä puhetta se semmoinen on?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Minä
+en kysy kenenkään neuvoa, ostanko maata tai otanko vaimon — niissä
+asioissa minä teen ihan niinkuin tahdon.»
+
+»Pyh! Kyllähän minä uskon sinun niin luulevan. Sinä luulit saaneesi
+oman tahtosi lävitse tehdessäsi hänelle kuten hän tahtoi. Torhild
+Bjørnintytär on viisain teistä kahdesta. Pidä vain varasi, Olav, ettei
+hän kahlitse sinua jälleen paitansa nauhoilla.»
+
+Olav vastasi vihaisena:
+
+»Oli miten tahansa — tämä ei koske sinua, sira Hallbjørn, ellen jälleen
+makaa hänen kanssaan. Minä voin kyllä pyytää neuvoa, missä haluan —
+sinulta en sitä ole pyytänyt!»
+
+Hän käänsi selkänsä ja hypähti veneeseensä.
+
+Mutta sen jälkeen alkoi häntä kalvaa hiukaiseva Torhildin kaipuu —
+päivää ja yötä, lakkaamatta. Jospa hän ottaisi hänet luokseen kaikesta
+huolimatta. Jos kerran ihmisillä on halu sekaantua hänen asioihinsa,
+niin annetaan heille jotain sekaantumisen aihetta. Entä Bjørn — hän
+oli itse kieltäytynyt häntä ajattelemasta — karkoittanut ajatukset
+heti, kun ne vain sinnepäinkin läksivät. Nyt hänestä tuntui yhtäkkiä —
+maksoiko tämä vaivan? Häneltä oli moni asia mennyt päin mäntyyn — eikö
+hän saisi omistaa edes sitä hyvää, mikä oli saatavana —.
+
+Hän uneksi pojastaan sekä valveilla että nukkuessaan. Mutta
+vaaleanverevän pojan takana hän näki toisen vaaleanverevän lapsen
+— Cecilian. Hänen tähtensä oli Olavin kestettävä ja kieltäydyttävä
+mielihalustaan. Ei olisi varmaankaan Cecilialle onneksi kasvaa kodissa,
+jossa isän jalkavaimo pitäisi ohjaksia. Cecilian tulevaisuutta hän ei
+vielä ollut pilannut eikä hän sitä tekisikään.
+
+Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli
+pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä
+töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin
+pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan
+Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi.
+Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan
+paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen
+ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla
+aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin
+kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat
+kynnysten yli.
+
+Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen,
+jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä
+kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän
+kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä
+tulisi.
+
+Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia
+kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin
+ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi
+miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi
+kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi
+puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä
+tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne.
+
+Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia
+nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien
+kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren
+lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua
+hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan.
+Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten
+välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen
+ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he
+olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään
+erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu,
+joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt
+vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta.
+Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten
+herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit.
+Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi
+saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi
+käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään
+oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen
+kaltaistaan —.
+
+Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen,
+jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan
+kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran
+keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä
+äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti
+ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.»
+
+Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku
+tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen
+ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi
+Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli
+hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät
+olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten
+kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon
+kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä
+ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin
+vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut
+milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei
+ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle
+emännälle.
+
+Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle.
+Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut
+sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan
+miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa
+vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi
+Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin
+täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän
+saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa
+— tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan
+turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan
+lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä,
+ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti
+ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
+
+Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät
+naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut
+kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen
+erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli
+silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä
+ruoka tahtonut maittaa.
+
+»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran
+sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä.
+
+Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli
+ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen
+näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta
+mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän
+alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään
+kovin huolestuttavan häntä.
+
+Olav katsoi arkulla istuvaa tyttöstä ja ojensi hänelle kätensä:
+
+»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni —
+meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.»
+
+Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi
+silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän
+oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä.
+
+Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin
+näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä
+otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen
+ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle
+riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen.
+Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. —
+Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan
+ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä
+edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin
+ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa.
+
+Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen
+mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja
+vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja
+liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän
+hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen
+tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta,
+jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja
+kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat
+turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei
+milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja
+hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea.
+
+»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi.
+Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja
+elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?»
+
+Bothild liukui äänettömästi arkulta ja pujahti Olavin käden alitse.
+
+»Minä tahdon olla sinun luonasi, isä kulta», hän sanoi haikeasti.
+
+Olav otti hänen omenansa maasta ja ojensi sen hänelle.
+
+Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa
+tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko:
+
+»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni
+enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen
+ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu
+tästä —»
+
+»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli
+paha olla sääliessään isää ja tytärtä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän
+ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että
+vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär
+oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina
+eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että
+ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä
+kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin
+Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli
+lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi
+luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa
+polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan
+tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan.
+Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä;
+se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä
+oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen
+kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä.
+
+Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli
+vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen
+heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta
+hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja
+ei.
+
+Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen
+ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui
+siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen
+tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin
+hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi
+suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen.
+
+Eirik olisi pienenä mielellään istunut hänen sylissään, mutta Cecilia
+rynnisti heti maahan, kun hän oli nostanut hänet syliinsä. Ja jos hän
+yritti suudella tytärtään, huomasi hän, ettei tämä pitänyt siitä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viime vuosina Olav oli nukkunut tuvassa, entisessä aviovuoteessaan.
+Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen, mutta nytkin hän saattoi
+usein maata kauan valveilla. Silloin oli hauskempaa valvoa täällä kuin
+kamarissa, jonne ei milloinkaan päivän valo päässyt, joten ilma oli
+kalseata ja ummehtunutta, ja jossa aina oli raaka hylkeenrasvan ja
+siellä talvisaikaan säilytettävien ruokien haju. Tuvassa oli ihmisten
+ja savun haju; öiseenkin aikaan tuntui lieden tuhkaan peitetyistä
+hiilistä hohtavan lämpöä. Eräänä yönä oli osa räppänäluukkua pudonnut
+tuulen tuomana alas, eikä Olav ollut tullut sitä korjanneeksi.
+Kuutamolla hän näki kalvoruudun läpi kajastuksen ja aamuisin päivän
+koiton. Olav piti siitä.
+
+Nyt Olav muutti jälleen kamariin; Märtalla ja lapsilla piti olla tuvan
+eteläisin vuode.
+
+Olav oli odottanut, että Cecilia huutaisi ja rimpuilisi. Kuullessaan,
+että hänen oli nukuttava vieraan eikä Ragnan kanssa, kuten hän
+oli tottunut. Mutta kävi toisin. Hän saapui Hestvikeniin myöhään
+iltapäivällä, sillä hän oli viipynyt Tunsbergissa kolme päivää ja oli
+saanut pysytellä maissa myrskyn vuoksi. Bothild oli paremminkin kuollut
+kuin elävä.
+
+Olavin kantaessa hänet huoneeseen — koko illan hän keinui kuin veneessä
+jakkaralla, jolle Olav oli hänet sisään tuodessaan asettanut. Ihmisiä
+tuli ja meni, käveli sinne ja tänne, ja koko ajan Cecilia Olavintytär
+hääri vieraan tyttösen ympärillä, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä
+olivat selkoselällään ihmettelevinä vaaleitten kiharoitten alla.
+
+Tuskin Märtta oli saanut lapsi-paran peiton alle ja Olav virkkanut,
+että Cecilian oli nyt nukuttava kasvatussiskon vieressä — kun Cecilia
+käden käänteessä vetäisi vaatteet yltään ja kiipesi vuoteeseen. Vähän
+ajan kuluttua Märtta toi pielusta; hän tarttui jo uneen vaipuneeseen
+Bothildiin asettaakseen sen hänen alleen. Silloin Cecilia levitti
+kätensä vieraan lapsen päälle:
+
+»Älä koske häneen! Hän on minun siskoni!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paikkakunnalla naureltiin, että Olav oli vihdoin viimein perinyt
+rikkaat tanskalaiset sukulaisensa: hän oli perinyt anopin! Hänelle
+keksittiin heti liikanimi ja häntä alettiin kutsua nimellä: Mahtava
+Märtta-rouva.
+
+Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta
+muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan
+Ceciliallekin hyvä.
+
+Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän
+tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut
+sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon
+mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi
+ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että
+ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin
+ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen.
+Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän
+ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton.
+Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti
+ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin
+innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta,
+sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan
+jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja
+kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään
+helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin
+nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan
+tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito;
+isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen
+yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi
+ystäviksi.
+
+Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut
+kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi.
+Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa
+hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko
+lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi
+käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen
+syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen
+omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko
+ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon
+ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean
+ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin
+pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen
+voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä,
+niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan.
+
+— Hirvet olivat paenneet paikkakunnalta parin suuren susitalven jälkeen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei
+talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui,
+sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei
+näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli
+Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär
+oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi
+kuin mikäkin tomppeli.
+
+Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku
+siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut
+— kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti
+ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin
+muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja
+oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen.
+Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan.
+
+Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään
+arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän
+aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja
+ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä
+oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää.
+
+Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen.
+Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä,
+kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt
+sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja
+tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät
+tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä
+siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa
+olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla
+keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan.
+
+Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin
+isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista
+lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla
+nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin
+jakkaralle.
+
+Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän
+ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes
+toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä
+hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä
+kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa
+myöten.
+
+Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä —
+poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä
+nosti tytön syliinsä:
+
+»Sinä näyt olevan pikku tyttöjen kanssa tukkanuottasilla —»
+
+»_Hän_ tarttui ensin minun tukkaani —»
+
+»Niinkö se olikin!»
+
+Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä
+ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa
+ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille
+katselemaan.
+
+Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja
+toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään.
+Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan
+kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.»
+
+Silloin Cecilia nosti päätään isän povelta:
+
+»Eikö Eirikin nyt ole annettava minulle minun hevoseni, isä?»
+
+»Tietysti on hänen annettava sinun hevosesi.»
+
+»Ei se ole hänen hevosensa», sanoi Eirik, lehahtaen jälleen punaiseksi.
+
+Silloin Märtta-rouva tarttui asiaan:
+
+»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin
+vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä
+kaksitoista viikkoa —»
+
+Olav hymyili ivallisesti:
+
+»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä
+sisarellesi?»
+
+»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin
+pieni.»
+
+»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä
+saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.»
+
+— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa
+häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik
+tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi
+häneen ja virkkoi:
+
+»Etpä sinä ole erittäin kätevä.»
+
+Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli
+vika, sulkien reiät olivat liian matalat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen
+luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan,
+pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin
+takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola
+kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän
+vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi.
+
+Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa
+rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä
+ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli
+sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa
+ja häntä auttamassa.
+
+Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen
+jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan
+kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä
+ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin
+aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla.
+
+Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta
+ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät
+nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä
+tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli
+silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja
+sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui,
+kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa.
+
+Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan
+puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen,
+myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän
+vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan
+kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli
+kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen
+ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen,
+joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon
+ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi
+heittänyt avaimen mereen.
+
+Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille
+päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä
+ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui
+mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään
+muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen
+laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa
+sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun
+nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä,
+jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä
+lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan
+hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi
+luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut
+pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä
+sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus
+houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden
+matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili.
+
+Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi
+kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi
+vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen
+edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi
+yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa
+soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat
+ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes
+takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet
+valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton
+vastenmielistä mennä muitten joukkoon.
+
+Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen
+ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat
+retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa
+mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun
+sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä
+kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia
+suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan.
+
+Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut
+kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli
+silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros
+ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —.
+
+Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa,
+kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli
+Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät
+kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja
+kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa.
+
+Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan
+seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui
+vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti
+vaaleata päätään. Bothild istui katsellen.
+
+Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon.
+Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen
+kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin
+heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi
+toista. Samassa hän heitti sen katon yli.
+
+Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne
+hänelle.
+
+»Etkö sinä olisi löytänyt mistään vielä mädempiä —-»
+
+»Eivät nämä ole mätiä, isä kulta», vastasi Eirik varmasti.
+
+Olav painoi jalkansa vyyhteen, nykäisi ja heitti köydenpätkät pois.
+
+Eirik aikoi kääntyä aittoja kohti, mutta isä käski lyhyesti:
+
+»Hae siskosi pallo —», hän läksi itse etsimään ehjää köyttä.
+
+Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen
+ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun
+hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille
+kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan.
+Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan:
+
+»Sinä käyttäydyt kuin tämä talo olisi sinun — eivät suinkaan ne ole
+sinun kermakehlojasi.»
+
+Märtta ei ollut häntä kuulevinaan, mutta Cecilia härnäsi häntä sormi
+suussa. Eirik raivostui ja huusi:
+
+»Ei tässä talossa ole mikään sinun — jos isä antaa sinulle asunnon ja
+ruoan meidän tavarastamme, sinulle ja kakarallesi —»
+
+Olav oli samassa hänen rinnallaan.
+
+»Sepä ei ollut kohteliaasti sanottu, Eirik. Sinä saat pyytää sitä
+kasvatusäidiltäsi anteeksi.»
+
+Eirik seisoi jyrkkänä ja uhmaten; hän punastui. Olavissa kuohahti viha:
+
+»Pyydä Märtalta anteeksi — suutele rouvaa kädelle ja tee kuten sanoin.»
+
+Salama välähti vuonon yli sinertävän synkässä ilmassa. Olav laski
+puoliääneen odottaessaan jyrähdystä. Kaiku kiiri kadoten tunturien taa.
+
+»Joudu nyt, tee kuten käskin ja lähde sitten kanssani heinää
+korjaamaan.»
+
+Eirik ei hievahtanutkaan. Olav veti köyttä sormiensa lomitse. Hän sanoi
+sitten kylmästi ja hiljaa.
+
+»On jo pitkä aika siitä kun sinua kuritin, Eirik. Mutta tee nyt kuten
+käskin, muuten saat maistaa tästä.»
+
+Eirik notkisti toisen polvensa ja suuteli nopeasti Märtta
+Birgerintyttären kättä. Mutta samassa Olavista tuntui pahalta nähdä
+poika noin säälittävänä.
+
+Isä sieppasi köysinipun ja läksi juoksujalkaa niitylle. Hän ei
+edes vilkaissutkaan, seurasiko poika vai ei. Vaikkakin poika oli
+täydellisesti ansainnut nöyryytyksen — raivostutti Olavia kuitenkin,
+että hänen oli täytynyt siten nöyryyttää poikaa vieraan edessä; hän
+vihasi sen vuoksi Eirikiä.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Isän ja pojan välit pysyivät samoina kuitenkin vuoden päivät.
+
+Tuli sitten seuraavan vuoden adventti-aika, heillä tehtiin
+jouluteurastuksia.
+
+Arnketil ja Liv saapuivat Hestvikeniin aamupimeässä sian tappoon;
+miehen piti teurastaa, eukon auttaa naisia suolien puhdistuksessa ja
+sen sellaisessa.
+
+Viikkoa ennen oli satanut lunta, niin että maat olivat vallan
+valkoisenaan, mutta täysikuu toi suojan, ja tänä aamuna Olavin
+astuessa pihalle oli niin sakea sumu, että rakennusten välillä tuskin
+osasi kulkea. Olav sanoi miehille, että heidän oli sidottava sika
+väsyttäessään sitä — jos se pääsisi karkuun tässä sumussa, olisi sitä
+vaikea saada kiinni.
+
+Olav seisoi oviaukossa, hän näki soihtujen loimuavan usvassa, sitten
+ne himmenivät himmenemistään, kunnes ne hävisivät. Mutta hetken
+kuluttua hän kuuli huutoa ja hälinää ja sian kirkumista ja ihmiset
+alkoivat juoksennella pihakalliolla — jotakin livahti pimeässä hänen
+ohitseen ja hän aavisti sen olleen sian. Hän yritti juosta sen eteen,
+mutta se oli pimeässä tipotiessään — painalsi itää kohti pellolle.
+Sen jäljessä riensi ihmisiä sumussa päreineen ja soihtuineen, he
+näyttivät pimeässä tummilta kääröiltä. Olav juoksi heidän mukanaan.
+Arnketil ja Eirik riensivät kumarassa tietä valaisten — he yrittivät
+etsiä lumessa jälkiä. Olav pysähtyi riihen luona ja vanha Tore kertoi
+miten oli käynyt. Eirik piteli sikaa ja Arnketil istui sen selkään
+ratsastaakseen sen väsyksiin, mutta sitten hän oli laskenut sen irti. —
+Yksi syöttösioista oli päässyt samassa karkuun.
+
+— Se sika ainakin saa juosta kyllikseen ennenkuin se saa puukon
+sisäänsä! — Sanat kuuluivat sumusta.
+
+Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin
+— mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja
+avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään
+parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään
+sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —.
+
+Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän
+koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa.
+
+Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen
+sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui
+tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli
+pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin
+toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian
+kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä
+henki läksi.
+
+Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi
+Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena
+palana.
+
+Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he
+seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat
+vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan
+heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon —
+hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei
+sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja
+Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —.
+
+Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää
+sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne
+olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun
+leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen
+uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen
+selälleen pitkin pituuttaan.
+
+»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä
+seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi
+Eirikiä jalallaan.
+
+Eirik nousi ja jäi pökerryksissä seisomaan isän eteen.
+
+Olav virkkoi matalalla, vihasta vapisevalla äänellä:
+
+»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön
+kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!»
+
+Eirik lensi tulipunaiseksi. Hänkin vapisi raivosta:
+
+»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää
+ja hän huusi:
+
+»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että
+sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten
+sinä teit Torhildille —»
+
+Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan,
+heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä
+hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan
+vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen
+kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan..
+
+Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän
+polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana
+makaavan pojan kanssa.
+
+Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut
+irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav
+kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan.
+Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä
+liian lujasti.
+
+Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää
+kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli
+nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan
+välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. —
+
+Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä;
+sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik
+oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav
+näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa.
+
+Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä.
+Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan
+pimeään suorana ja äänettömänä.
+
+»Mitä sinä tahdot?» kysyi isä vihdoin vastahakoisesti.
+
+»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik
+sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja
+samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut
+pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän
+tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta
+minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.»
+
+Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen
+sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne,
+joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa.
+
+Poika odotti hiukan. Sitten hän jatkoi kuten äskenkin:
+
+»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni,
+isä.»
+
+Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta
+kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena:
+
+»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia
+lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä
+kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo
+kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava.
+
+»Kyllähän minä käsitän sinun niin ajattelevan», isä virkkoi.
+
+Ja hän lisäsi hetken kuluttua, äänessä ivan väre:
+
+»Sinä oletkin, Eirik, vielä liian nuori arvioimaan omaa arvoasi.»
+
+Poika kääntyi ja läksi ulos.
+
+Eirik oli jo kiivennyt vuoteeseen vällyjen alle — niin ainakin näytti —
+kun Olav tuli illalla sisään maata pannakseen. Pikku tytöt nukkuivat jo
+eteläisessä vuoteessa, Märtta puuhaili vielä kodassa. Mutta seuraavana
+aamuna, kun Märtta rouva aikoi herättää Eirikin, huomasikin hän
+vuoteessa olevan vain käärön vällyjen alla.
+
+Kun hän sitten veti vanhan vaipan esille, tuli siitä näkyviin lastuja
+ja olkia. Märtta suuttui — hän luuli pojan vain kiusoitelleen häntä.
+Olav seisoi vieressä ja näki sen — ensin hänet valtasi pelko —
+tarpeeton, lisäsi hän heti itsekseen; hän kääntyi harmistuneena:
+sellaisia lasten hullutuksia. Poika ei ollut yöllä vuoteessaan, hän
+tahtoi luultavasti näyttää pahastumisensa; mutta mokomakin kapine,
+tuollainen käärö! Sitten hänen mieleensä välähti: mutta jospa hän onkin
+mennyt Aastan luo, uhmatakseen — no, jos niin on, silloin hän saisi
+sellaisen kurituksen, jollaista ei olisi koskaan edes uneksinut.
+
+Kysyä hän ei tahtonut. Mutta keskipäivällä koko talo tiesi, ettei Eirik
+ollut kotona.
+
+Veneet olivat kaikki kotona ja hänen hevosensa oli tallissa. Tänään
+oli samanlainen sakea sumu kuin eilenkin — oli turhaa alkaa etsiä
+poikaa, eikä Olavilla ollut ketään, jonka olisi voinut lähettääkään.
+Mutta hän pohti, minne Eirik olisi saattanut lähteä — Rynjuliin tai
+Skikkjustadiin tai ehkäpä Jørund Rypan luo?
+
+Yöllä alkoi tuulla etelästä ja samalla rupesi satamaan. Päivällä olivat
+kaikki maat kirkkaalla iljanteella, ilmassa kuului meren ja metsän
+pauhu ja kohina.
+
+Olav ei ollut vielä maininnut väelleen; sanaakaan tapauksesta. Märtta
+rouva yritti siihen tarttua, mutta hän lopetti sen lyhyeen.
+
+Tuon tuostakin hänet valtasi hätä. Ei suinkaan poika ollut sitä ottanut
+niin, että hän — tuskinhan hän nyt sentään oli lähtenyt pois kokonaan
+yön selkään sellaisessa sumussa. Hänen mieleensä johtui ajatuksia,
+joita hän koetti karkoittaa tiehensä. Sehän olisi mahdotonta —. Hänellä
+oli asiaa veneilleen — rohkaisi mielensä, kurkisteli ranta-aittojen
+ja sillan alle, kulki jonkin matkaa lahden rantaa — ja yhä vain hoki
+itsekseen, että Eirik on Rynjulissa; — hän oli aina ollut Unan lemmikki
+—.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sunnuntaina hän tapasi kirkolla sekä rynjulilaiset että
+skikkjustadilaiset. Messun jälkeen hän antautui keskusteluun Jørund
+Rypan omaisten kanssa. Hän huomasi heti, etteivät he tienneet Eirikin
+karkaamisesta mitään.
+
+Hän meni papin asuntoon. Siellä oli ollut paljon kansaa juttelemassa
+papin kanssa — ja messu oli tänään päässyt alkamaan hyvin myöhään,
+sillä tiet olivat pahan ilman jälkeen melkein pääsemättömät. Sira
+Hallbjørn ei ollut saanut vielä suuhunsa kuivaa enemmän kuin märkääkään
+— pitkästä paastosta hänen nenänsä oli vallan valkoinen.
+
+Olav sanoi, että hänen poikansa oli karannut.
+
+»Sepä ei ollut liian ennenaikaista», pappi virkahti.
+
+Vanha, ontuva emäntä toi puurovadin, miehet asettuivat pöydän ääreen.
+Pappi ja lukkari lukivat ruokaluvun, Olav seisoi ääneti ovensuussa
+ja odotti. Sira Hallbjørn viittasi ääneti hänelle kehoittaen häntä
+istuutumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan.
+
+Olav kiitti, mutta sanoi lähtevänsä kotiin päin. Mutta hän pyysi pappia
+tulemaan kanssaan ulko-ovelle, hänellä olisi puhuttavana pari sanaa.
+Pappi totteli vastahakoisesti.
+
+»Etkö sinä sitten tiedä mitään Eirikistä, sira Hallbjørn? Sinä et ole
+kysynyt ensinkään, mihin hän on mennyt.»
+
+»Minäkö —?»
+
+Olav meni ulos vihaisena. Siellä seisoi hänen hevosensa sateessa pää
+nuukassa; vesi virtaili sen harjasta noroina. Sitä virtaili hänen
+vaipastaankin, jolla hän oli peittänyt satulan ja hevosen selän ja
+jonka hän nyt kietoi ympärilleen.
+
+Matkalla hän poikkesi Rundmyriin ja täällä hän kysyi suoraan Ankilta
+ja Liviltä; hän kertoi heille asian juurta jaksain. He eivät sanoneet
+mitään tietävänsä ja Olav näki, että he kerrankin puhuivat totta.
+
+Illalla hän kysyi Aastalta — päätti nöyrtyä ja kysyi tytöltä:
+
+»Kyllä kai sinä tiedät, minne Eirik on livahtanut — tehän olette niin
+hyvät ystävät?»
+
+Tyttö punastui, kyynelet kohosivat silmiin. Hän pudisti arkana päätään.
+
+»Tottakai hän oli sinun luonasi jäähyväisillä ennen lähtöään?»
+
+Aasta puhkesi itkuun:
+
+»Ei Eirikin ja minun välillä ollut mitään ystävyyssuhdetta, hyvä
+Olav-isäntä.» Eirik oli vain joskus laskenut hänen kanssaan leikkiä,
+Eirik oli hyväntahtoinen, vallaton mutta kiltti. Nähdessään isännän
+epäilevän hymyn hän alkoi itkeä ääneensä ja vannoi vannomistaan, ettei
+hän ollut unohtanut rehellisten vanhempiensa neuvoja, hänen maineensa
+ja kunniansa oli tahraton —.
+
+»Jos sinä annat nuorten miesten kohdella sinua sillä tavoin kuin minä
+näin sinä aamuna tehtävän, menetät sinä kummatkin sangen pian», virkkoi
+Olav tylysti. »Mutta mene nyt siitä itkemään itkusi loppuun.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eikä sitten ollut muuta neuvoa kuin tuijotella omaan toivottomuuteensa.
+Olav vaivasi mieltään päivät päästään miettimällä sopivia selityksiä
+siihen, mitä Eirik olisi mahdollisesti voinut tehdä. Hän oli lähtenyt
+yllään suuri huppuvaippansa, miekkansa ja keihäänsä hän oli ottanut
+mukaan. Hänellä oli aina paidankauluksessaan pieni kultainen haka ja
+nutun rinnassa suuri solki sekä sormessa sormus, jossa oli punainen
+agaatti, ja jos hän oli mennyt kaupunkiin, saisi hän kyllä asunnon
+myymällä ne koristukset. Hän oli saattanut mennä joko Claus Wiephartin
+tai levysepän luo — tai sitten johonkin luostariin. Tai ehkäpä hän
+oli saanut kyydin Tunsbergiin vuonon yli — kenties oli poika saanut
+päähänsä etsiä onneaan sieltä, missä niin monet ylimykset liikkuvat.
+Olav yritti mielessään virittää henkiin Eirikin paon herättämän
+katkeruuden.
+
+Mutta öisin hän makasi valveilla — ja silloin hänen ajatuksensa
+yksinomaan risteilivät sen ympärillä, mihin Eirik oli saattanut
+joutua. Ehkä hän oli eksynyt sinä yönä sumussa, oli suistunut
+jonnekin hengettömäksi. Olihan Hestvikenin poika siksi tunnettu —
+oli vallan käsittämätöntä, miten hän on saattanut hävitä kuin maa
+olisi hänet niellyt tai —. Jospa hänet olikin loihdittu, viety,
+pahat vallat noituneet — nyt Olav muisti, mitä Eirik oli lapsena
+jutellut yhteydestään niiden kanssa. Ehkäpä siinä kaikessa olikin
+totta jonkin verran, vaikkakin hän sitten oli sepittänyt lisää. Tai,
+jos hän oli ollut lahdella lähtönsä jälkeisenä päivänä — silloin oli
+monta venekuntaa jäänyt sille tielleen. — Eivätkä tiet olleet sen
+turvallisempia, niin että hyvin puetun, asestetun ja kalliita koruja
+kantavan nuorukaisen oli yksin sangen turvatonta kulkea. Pohjoisessa
+päin, Gerdarudiin vievissä metsissä, kerrottiin olevan ryöväreitä. —
+Tai tai —. Olav tunsi kyllä Eirikin äkkipikaisen luonteen, hän oli yhtä
+nopea ja kiivas tulemaan synkäksi kuin vallattomaksikin. Mutta eihän
+hän sentään ollut voinut tästä rangaistuksesta niin pahastua, että
+olisi mennyt mereen —
+
+Ingunn, Ingunn, minun rakas Ingunnini — auta minua, missä poika on —.
+
+Jeesus, Maria — missä Eirik on —.
+
+Olav nousi vuoteessa polvilleen nojaten päätään ristissä oleviin
+käsiinsä. Hän painoi päänsä vuoteen jalkopäähän. Enhän minä pyydä
+itselleni armoa.
+
+Pyhä Maria, minähän olen nämä rukoukset itse opettanut pojalle hänen
+pienenä ollessaan — muistathan sen!
+
+— Mutta siitähän oli jo pitkä aika — eikä hän tiennyt, muistiko Eirik
+niitä enää. Siitä oli jo pitkä aika kun hän viimeksi opetti lapsilleen
+jotakin sellaista. Cecilialle ei sanaakaan — hän oli jättänyt sen
+Märtan tehtäväksi. Oli niin, ettei hän osannut eikä uskaltanut. Mutta
+hyvä Jumala, ei suinkaan heidän tarvitse sen vuoksi joutua kärsimään.
+Hän rukoili Jumalaa ottamaan Eirikin suojaansa, hän pyysi Jumalan äitiä
+rukoilemaan pojan puolesta, hän rukoili Pyhää Olavia ja Pyhää Eirikiä,
+joita hänen ei milloinkaan ollut tapana rukoilla —.
+
+Väliin hän tuli vähän rauhallisemmaksi. Hänen oma tilansa oli
+yhdentekevä, mutta nuorukainen, Ingunnin poika —.
+
+Ceciliaa hän ei milloinkaan ajatellut sillä tavoin — hän oli Ingunnin
+tytär yhtä paljon kuin hänenkin..
+
+Hän ei voinut estää sitä, että väki jutteli nyt Eirikin paosta. Hän
+ei itse sanonut juuri sanaakaan. Mutta hän koetti tarkkaan kuunnella,
+olisiko heillä mitään tarkempia tietoja.
+
+Etelätuulia kesti yhä. Joulu-yönä tuuli kirkossa niin, että valaistun
+kuorin vahakynttilöitten liekki oli myrskyn oikein raivotessa vallan
+vaakasuorana — huone pimeni, raskaat ovet natisivat ja akkunaluukut
+ryskivät kuin rajuilman kaikki henget olisivat hyökänneet lukkojen
+ja salpojen kimppuun ja yrittäneet häiritä kuorissa tapahtuvaa pyhää
+toimitusta. Nurkissa ulvoi ja vihelsi, ja kirkkoaidan ulkopuolella
+olevien vanhojen hautakumpujen päällä kasvavissa saarnissa humisi ja
+kohisi. Myrskyn pauhun ja raivon keskeltä kuului messu ihmeen tyynenä
+ja voimakkaana — se oli kirkas virran juova myllertävässä meressä —.
+
+Mutta samassa kun hopeakellot alkoivat soida ja kirkkokansa
+polvistui, kuorista kaikuessa Sanctus, sanctus, sanctus, tyyntyi sää.
+Kynttilöitten liekit suorenivat ja alkoivat loistaa; kuorin seinälle
+maalattujen kuvien kirkkaansiniset ja keltaiset ja ruosteenpunaiset
+värit erottautuivat selvemmin. Sira Hallbjørnin kookas vartalo hohtavan
+valkoisessa paidassa ja kullankirkkaassa messukasukassa näytti
+laskeutuneen alas suoraan Pyhän Johanneksen näkyjä kuvaavasta taulusta
+— hän oli kuin hyvän sanoman sanansaattaja ja Jumalan tuomion julistaja
+—.
+
+Sitten tuli uusi myrskynviima ulvoen ja vonkuen kirkonseinissä: kuori
+pimeni kerrassaan, pappi kumartui kuiskaten öylättilautasen yli.
+Kellojen ääni ihmispäitten päällä, katto-orsissa, hukkui myrskyn
+raivoon.
+
+Kirkkokansan noustessa Agnus Dein jälkeen Olav Auduninpoika jäi vielä
+etukumaraan. Baard Paalinpoika Skikkjustadista, joka oli ollut hänen
+vieressään, kumartui ja yritti katsoa häntä silmiin:
+
+»Oletko sinä sairas, Olav?»
+
+Olav pudisti päätään ja nousi.
+
+Messun jälkeen Olav ja Baard ponnistelivat rinnakkain kirkkomäen
+poikki pitäjäntuvalle. Katosta riippuva kalvolyhty huojui sinne
+tänne. He näkivät kaikki paikat täynnä kansaa loikoilemassa pimeässä,
+levähtämässä hiukan ennen paimentenmessua.
+
+Olav riisui kaapunsa ja ravisteli siitä vettä.
+
+»Oletko sinä sairas?» Baard kysyi jälleen. »Sinä olet kalpea kuin aave.»
+
+»En», Olav vastasi. Hän painui myöskin oljille, jossa kaksi miestä
+työntyi lähemmä toisiaan, antaakseen kahdelle vastatulleelle tilaa.
+
+»Minä tulin vain sitä ajatelleeksi», Baard jatkoi, »kun sinä itse et
+saattanut Eirikiä. Minä näin miten sinä yöllä valahdit kalpeaksi,
+arvelin että sinä olet ollut jo kauemmin sairas. Gunnar ja Arne
+mainitsivat siitä, heidän mielestään oli merkillistä, että sinä laskit
+pojan yksinään menemään mukanaan vain tunnusmerkki —.
+
+»Mitä sinä tarkoitat?» Olav sai sanotuksi.
+
+Baard ei vastannut — hän ei ymmärtänyt mitä Olav tarkoitti.
+
+»Gunnar ja Arne — sinä tarkoitat Haugsvikin Arnea?» Kun Baard ei
+vastannut, jatkoi Olav niin välinpitämättömänä kuin suinkin.
+
+»Eirik ei lähtenyt minun luvallani kotoa — vaikka ei vastoin
+tahtoanikaan sentään. Hän oli omasta mielestään kyllin vanha
+huolehtimaan itsestään — ja niin minä ajattelin että koettakoon. Ja
+niin hän läksi Osloon», Olav uskalsi sanoa näin paljon mielessään
+salainen toivo. »Hän siis saapui hyvin perille?» hän kysyi sitten, kun
+toinen ei vastannut.
+
+Niin, kyllä hän pääsi hyvin perille, vastasi toinen unisena — silloin
+oli myrskypäivä. Ja Arne oli kertonut pojan olleen heistä erotessaan
+hyvällä tuulella. Mutta tultuaan Haugsvikiin sukulaisiltaan kyytiä
+pyytämään, hän oli kertonut, että Olav oli sopinut jonkun kaupungin
+ylimyksen kanssa hänen menostaan tämän luokse palvelukseen oppimaan
+sotatemppuja ja hienoja tapoja. Eirik ei ollut tahtonut sanoa, kuka
+hänen esimiehensä on — sellainen hän aina oli, tahtoi olla niin
+salaperäinen —.
+
+Olav makasi kädet kaavun alla ristissä. Jumala, hyvä Jumala, minä
+kiitän sinua — Maria, sinä armollinen, suloisin, mitä minun pitää tehdä
+näyttääkseni, että minä sinua kiitän —. Vanhojen ajatusten muistot
+alkoivat liikkua, kuten tuulenhenkäys levittää tuhkaa. Ei, se sai
+loppua — mutta hän antaisi jotain köyhilleen, lehmän Ingalle, jolla oli
+pitalinen poika —.
+
+Mutta ratsastaessaan päivämessun jälkeen kotiin sateen valuessa virtana
+— tuuli oli nyt tyyntynyt — heräsi hänessä jälleen viha. Eipä hän
+sellaista retkeä ollut ennen nähnytkään — ja kaikesta päättäen hän oli
+Haugsvikissä kehunut ja kerskunutkin. — Merkki — johtui Olavin miehen,
+mikähän merkki se oli — ei suinkaan hän vain ollut ottanut mitään,
+sinettiä tai sinettisormusta — oli lähtenyt kodista kuin varas —?
+
+Hän istui pöydän ääressä ääneti ja synkkänä, tuskin nähden renkejä,
+jotka kumartuivat höyryävien lihavatien yli. Joskus hän hoksasi tarttua
+oluthaarikkaan, ryyppäsi siitä ja antoi sen kiertää edelleen.
+
+Sitten hän meni sisään ja etsi kaikki paikat. Mutta mitään ei puuttunut.
+
+Suuttumus lainehti hänessä, asettui, ja tilalle kohosi levottomuus.
+Eirik oli mennyt Osloon, sen enempää hän ei tiennyt — ja hän saattoi
+joutua siellä jos johonkin. Hänen täytyy varmaankin matkustaa sinne ja
+ottaa pojasta selvä — niin sopimaton aika kuin olikin nyt lähteä kotoa.
+
+Viimeinkin Olav tapasi loppiaisena kylässä miehen, joka oli ollut
+kaupungissa Eirikin puheissa. Hän oli käynyt jouluna nunnaluostarissa
+— luostarilla oli osuus siinä talossa, jota hän viljeli, ja siellä
+hän oli osunut yhteen Eirikin kanssa majapaikassa; tämä oli istunut
+odottamassa isäntäänsä, herra Ragnvald Torvaldinpoikaa, joka oli
+abbedissan puheilla.
+
+Seuraavana päivänä Olav purjehti Osloon. Sigvaldasteinerin edustalla
+oli vuono jäässä. Jään reuna oli täynnä veneitä, eikä mistään
+lähitalosta saanut hevosta lainaksi. Silloin Olav jätti vanhan Toren
+veneeseensä ja läksi jäätä myöten yksin kaupunkiin.
+
+Hän tapasi Tomas Rummuttajan ja lähetti hänet Ören vanhaan
+kuninkaankartanoon — herra Ragnvald oli sen päällikkönä. Mutta Eirik
+ei tullut seuraavana päivänä isänsä majataloon; toinen päivä oli jo
+illassa ja Olav yhä odotti.
+
+Kotona olevat matkustavaiset makasivat jo kukin vällyjensä alla — oli
+kylmä. Apulaiseukko torkkui lieden ääressä nahkasiin kääriytyneenä; hän
+odotteli vain ajan kuluvan, että saisi peittää hiilloksen ja sulkea
+oven. Olav istui vuoteensa laidalla, kädet riipuksissa — hänen jalkansa
+olivat polven yläpuolelle jääkylmät ja odotus kyllästytti häntä.
+
+Nainen nousi, korjaili pitkän huoneen kummassakin päässä palavaa
+kalvolyhtyä:
+
+»Etkö sinä aio käydä nukkumaan, Olav isäntä?» — samassa koputettiin
+ovelle. Siellä oli Eirik.
+
+Olav astui jonkin askelen häntä vastaan ja ojensi kätensä
+tervehdykseen. He kohtasivat toisensa aivan lyhdyn alla. Isä oli kyllä
+jo ennen huomannut, että poika oli häntä pitempi ja että hänellä oli
+hienoa parran haiventa suupielissä — mutta hän ei ollut oikeastaan
+koskaan ymmärtänyt muutosta — poika oli tullut täysikasvaneeksi.
+Hän oli hyvin puettu — päässä oli sileä teräslakki ja sen alla
+tummansininen villapäähine, joka reunusti tummia, kapeita kasvoja, niin
+että ne näyttivät vieläkin kapeammilta. Hänen vaippansa oli ruskea,
+leveä ja hyvää kangasta, sen alla oli ahdas palttinanuttu ja vyöllä vyö
+merkkinä siitä, että hän kuului päällikön asemiehiin. Pitkät kannukset
+kilisivät hänen kulkiessaan.
+
+»Et sinä saa minua kanssasi kotiin Hestvikeniin, isä», sanoi hän heti,
+kun Olav laski hänen kätensä irti.
+
+»Ei se ole minun tarkoituksenikaan», Olav vastasi. »Jos sinä kerran
+olet sitoutunut linnan herran palvelukseen, ymmärrät, etten minä aio
+saada sinua sieltä lähtemään ennen aikojaan.» Palvelijattarelle, joka
+kävi kysymässä, toisiko hän juomista sekä hänelle että vieraalle, hän
+vastasi myöntäen ja pyysi parasta saksalaista olutta.
+
+»Niin», Olav alkoi heidän istuutuessaan hänen vuoteensa laidalle.
+»Minusta olisi vain ollut parempi, jos sinä olisit puhunut minulle
+ennenkuin läksit — mutta siitähän on nyt turha puhua —»
+
+Eirik punastui, kysyi sitten hämillään:
+
+»Oletko sinä täällä nyt asioilla?»
+
+»Minun asianani on antaa sinulle, mitä sinä tarvitset — sinun pitää
+olla niin varustettu maailmaan lähtiessäsi kuin _minun_ pojalleni
+kuuluu.» Olav otti vuoteestaan esille säkin, jossa oli vaatteita, hyvä
+sotakirves ja peitsenkärki. Sitten hän ojensi pojalleen kukkaron:
+»Tässä on neljä markkaa hopeaa, vanhaa, arvokasta rahaa. Minun tahtoni
+on, että sinulla on oma hevonen, mitä pikemmin sitä parempi sinulle
+annetaan silloin paremmin arvoa. Vapaan miehen pojalle on sopimatonta
+käyttää herransa hevosta niinkuin mökistä lähtenyt renkipoika. Tämän
+enempää et sinä nyt minulta saa, Eirik, niin kauan kuin olet kotoa
+poissa. Sinä olet itse tahtonut valita retkesi suunnan — tee sitten
+niin, ja tee sillälailla, että niität siitä kunniaa.»
+
+Eirik nousi ja kiitti isää suudellen kädelle. Hänen tuli lämmin ja
+hyvä olla, kun isä puhui hänelle kuten täysikasvuiselle; eipä isä
+ollut usein pitänyt hänelle niin pitkää puhetta. Ja sittenkin se oli
+pieni pettymys — tästä kohtaamisesta ei ollut tullutkaan sellaista,
+jonkalaiseksi hän sen oli kuvitellut siitä hetkestä alkaen, jolloin
+Tomas Rummuttaja oli tuonut hänelle Olavin sanan: hän oli odottanut,
+että isä olisi ollut hyvin vihainen, torunut ja nuhdellut häntä
+saadakseen hänet kotiin kanssaan, mutta silloin hän saisikin vastauksen
+—. Mutta isäpä näytti ottaneenkin hänen pakonsa varsin rauhallisesti
+eikä ajatellutkaan saada häntä kanssaan kotiin.
+
+»Kiitos, minulla ei ole nälkä —» mutta Eirik otti sentään isän
+tarjotessa eväslippaastaan ja ryyppäsi ahkerasti isän tarjotessa
+haarikkaa. Oikeastaan hän vähän kerrassaan vilkastui — oli harvinaista
+ja melkein juhlallista hänen istua näin syömässä ja juomassa isänsä
+kanssa majatalossa ja kysellä sekä kuunnella kotikuulumisia — hän ja
+isä, kaksi täysikasvuista miestä.
+
+»Mutta mistä sinä sait tietää, että minä olin täällä Oslossa, ritari
+Ragnvaldin luona?»
+
+Olav hymyili niukkaa hymyään:
+
+»Niin. — Kyllähän minä saan tietää melkein kaikki, mitä minä _tahdon_
+tietää, Eirik. Kunhan sinä tulet minun ikääni, olet sinäkin ehkä saanut
+siksi paljon järkeä, ettet sinä näytä kaikkea mitä tiedät.»
+
+Eirik karahti hehkuvan punaiseksi — kaikkien mahdollisten, suurten
+ja pienten pahojen tekojen muistot koko hänen nuoren elämänsä ajalta
+tulvahtivat hänen mieleensä ja saattoivat hänet hetkeksi epävarmaksi.
+Isä huomasi sen ja hymyili kuten äskenkin. Mutta hän puhui edelleen
+rauhallisesti, antoi pojalle hyviä neuvoja, miten hänen piti käyttäytyä
+nyt ritarin palveluksessa ollessaan, ja mainitsi jotakin omastakin
+nuoruudestaan.
+
+Majatalon viimeiset vieraat palasivat. Kirkonkellot soittivat tulia
+sammutettavaksi, ja Eirik sanoi, että hänen oli lähdettävä.
+
+»Minä aion lähteä huomenna keskipäivän maissa — tuskin minä sinua sitä
+ennen näen?» isä kysyi.
+
+Eirik ei luullut pääsevänsä.
+
+»Ei, ei.» Olav saattoi ovelle. »Käyttäydy rehellisesti ja hyvin,
+Eirik. Olkoon Jumala itse ja hänen armias äitinsä suojanasi.» Hän
+suuteli nuorukaista kummallekin poskelle ja nyökäytti lyhyesti, kun
+poika aikoi pysähtyä ovelle — Eirikin mieli oli tullut niin kummaksi
+tästä juhlallisesta jäähyväisestä ja isän ohuitten, jäykkien huulien
+suudelmasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä oli Olavilla asiaa Claus Wiephartille, ja
+saksalainen saattoi häntä torin poikki. Eteläisellä taivaalla heloitti
+aurinko ohuen pakkasusvan sisällä, kullaten jään pinnan. »Ihana ilma,
+Olav.»
+
+He poikkesivat kapealle kadulle ranta-aittojen keskellä — se johti
+kapealle rantasuikaleelle, josta tie vei jäälle. Torilta kuului
+ratsastajajoukon jyminää, aseitten ja kannusten kilinää. — Olav ja
+Claus painuivat aitanseinustaa vasten joukon kääntyessä solaan ja
+ratsastaessa ohi. Etunenässä ratsasti lyhyt, leveä herra. — Olav
+tunsi herra Ragnvald Torvaldinpojan ulkomuodolta. Hänen asejoukkonsa
+seurasi yksitellen, sillä sola oli kapea. Silloin yksi hevosista oli
+likistymäisillään kahden muun väliin, jono tuli rauhattomaksi, pari
+hevosta nousi takajaloilleen. Olav näki Eirikin joukossa, hän istui
+suorana ja varmana satulassa mutta hän ei huomannut isää, hänellä oli
+täysi työ hillitessään hevostaan, joka näytti olevan aika raisu; hän
+nauroi ja huuteli esimiehelleen keskellä höyryävää hevosjoukkoa.
+
+»Mutta — eikö se ollut sinun poikasi?» kysyi Claus Wiephart.
+
+»Oli kyllä».
+
+»Niin, aika kuluu. Ennenkuin huomaakaan, on jo vanha mies. Miten vanha
+sinä nyt olet, Olav?»
+
+»Neljäkymmentä vuotta.»
+
+»Sitten sinä olet nuorempi, kuin miltä näytät. Eikö Ingunnin kuolemasta
+ole neljä vuotta? Sinä olet vielä liian nuori antaaksesi parran kasvaa
+— ja nukkuaksesi ilman vaimoa talviyöt.»
+
+»Näethän sinä, että minä ajan parran pois vielä, Claus — ja enköhän
+minä vielä saa vaimoakin, jos se on minulle sallittu.» Olav naurahti.
+
+Claus sanoi hyvästit ja meni omaan ranta-aittaansa. Olav kulki jäälle,
+jossa tie vei kuparin väristä jään peilipintaa myöten jään reunalle.
+Hän näki ratsastaja-joukon kaukana edellään — se suuntasi kulkunsa
+lahden poikki Akerin nientä kohti, jossa kuningas Haakonin uusi linna
+kohotti muurejaan pakkas-usvan keskeltä.
+
+Taaskin ajatus Eirikistä kuristi köyden tavoin hänen sydäntään — mutta
+nyt siinä oli kalvava kipu, sillä toinen oli niin nuori —.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Seuraavat kolme vuotta kuluivat nopeammin — aika hupeni Olavin käsissä
+kuin savu.
+
+Hän oli vaipunut rauhaan. Se oli senlaatuista elämää, jota Olav ei
+milloinkaan ennen ollut kokenut. Sisimmässään tunsi hän hiljaisuuden,
+joka oli kuin tyhjyyttä tai kaipuuta. Mutta jos hänen olisi sanoin
+pitänyt kuvata, mitä hän nykyisestä elämästään ajatteli, olisi se
+varmaankin kuulunut: hän oli tyytyväinen.
+
+Hänen ulkonaiset olosuhteensa olivat näinä vuosina hyvät ja hän
+oli naapuriseudusta ostanut joitakin maapalstoja — Olav ei päässyt
+siitä, että hän luotti enemmän maahan kuin mereen. Ja häntä oli
+onnestanut maanviljelys paremmin kuin koskaan ennen. Ensimmäisinä
+vuosina Hestvikenissä asuessaan, jolloin hän vielä oli nuori ja täynnä
+rohkeutta ja intoa, oli häneltä puuttunut kokemusta — ja sen jälkeen
+hän oli aina ollut sidottu muuhun.
+
+Täytyi kuitenkin tunnustaa, että Hestvikenissä voitiin aina hyvin.
+Mutta nykyjään Märtta Birgerintyttären hoitaessa taloutta tuli se
+yhä selvemmin näkyviin. Palvelusväen kanssa ei enää koskaan ollut
+epäsopua. Siellä ennen olleet jäivät paikoilleen — isäntärenki,
+vanha Tore, kulki töissään tyynenä ja rauhallisena; Svein, paimen,
+Jon sekä Bodvar, rengit, pysyivät kaikki kolme naimattomina; Ragna
+asui lapsineen Torhildin tuvassa ja hoiti karjaa, Aasta oli luopunut
+kevytmielisyydestään ja saattoi täydellisesti nauttia kunniasta
+ja hyvästä maineestaan. Sitten siellä oli vielä nuori poika ja
+keskenkasvuinen tyttö. Talossa ei ollut ilonpitoa eikä leikinlaskua,
+mutta väki eli tyytyväisenä, rouva oli oikeudenmukainen ja tarpeeksi
+runsaskätinen. Talossa käyvät kunnan kerjäläisetkin olivat tyytyväisiä.
+
+Isäntä ei puhunut paljon, eikä siitä päässyt mihinkään, että se
+painoi muita — mutta hänen palvelusväkensä sanoi, että kun häneen
+vain paremmin tutustui, tottui siihen kyllä. Työväki ei erikoisesti
+pitänyt Olavista. Hän antoi Märtta rouvan hallita omalla alallaan ja
+kysyi häneltä kernaasti neuvoa kaikissa omissakin asioissaan. Heidän
+suhteensa oli kuin olisi toinen ollut äiti ja toinen poika — aika
+topakka äiti ja toinen nöyrä poika.
+
+Vieläpä itse pääpesässä, Rundmyrissä, oli hiljaista. Märtta
+Birgerintytär oli saanut kurin Arnketiliin ja Liviinkin nähden —. Mies
+oli käynyt kumaraselkäiseksi käyssäksi ja näivettyneeksi; eukko sen
+sijaan paisui — joka kevättalvi tuli heille pienokainen. Joka kerta
+Livin käydessä Hestvikenissä, hävisi jotakin pientä, ruokatavaraa,
+villoja ja sen sellaista, mutta oli ikäänkuin vakiintunut hänen
+oikeudekseen ottaa pyytämättä, kunhan hän vain piti rajansa. Muuten
+hän ei muualla näpistellytkään kuin Unan luona Rynjulissa. Arnketil ei
+varastanut enään milloinkaan sen jälkeen kun Märtta oli kerran saanut
+hänet kiinni; hän oli ollut aitassa ja yrittänyt iskeä tulta:
+
+»Tuskinpa sinun tarvitsee tulta ottaa — tunnethan sinä siksi tarkoin
+joka paikan», rouva oli sanonut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Molemmat pikku tytöt kasvoivat niin kauneiksi, että heistä vallan
+puhuttiin. He olivat nyt niin vanhoja, että joutuivat mukaan
+vierailuille ja juhliin — paljon niitä ei ollutkaan, sillä Olav
+ei seurustellut muitten kanssa kuin läheisimpäin naapurien, jotka
+joka vuosi kävivät toisissaan. Mutta kyläläiset näkivät Hestvikenin
+tytöt kirkossa. Olav Auduninpoika ratsasti ensimmäisenä ja Bothild
+Asgerintytär istui hänen takanaan hevosen selässä ja piteli hänen
+vyötäisistään kiinni — sillä Cecilia ratsasti vanhan Toren kanssa;
+se oli Toren etuoikeus ja jos se otettiin häneltä pois, ei hän jäisi
+päiväksikään taloon, uhkaili hän leikillään. Molemmat tytöt olivat aina
+messuun tullessaan ylellisesti ja kauniisti puetut — Märtta-rouva antoi
+heille verkapukuja, korureunaisia samettivaatteita, hän solmi heidän
+valloillaan olevan tukkansa kultakirjailluin silkkinauhoin.
+
+Arkipäivin ei Olav nähnyt useinkaan tyttöjään. Olav oli rakentanut
+naistentuvan vanhan asuinpirtin viereen — Märtta-rouva oli sitä
+mieltä, että naisilla piti olla oma huoneensa, jossa he voivat olla
+kangaspuineen, ompeluksineen ja sen semmoisineen; Cecilian ja Bothildin
+oli nyt opittava käyttämään käsiään.
+
+Uusi pirtti tuli kauniiksi; Bodvar oli taitava puuseppä ja hän
+koristeli pirtin monin kaunein leikkauksin. Olav ei pistänyt sinne
+usein jalkaansa.
+
+Mutta vaikkakin hän näki lapsia niin harvoin, heijasti kuitenkin hänen
+mieleensä kuni talvipäivän kelmeätä valoa näistä kahdesta kauniista ja
+nuoresta ihmisestä, jotka kasvoivat niin lähellä hänen omaa hyytynyttä
+elämäänsä.
+
+Näytti siltä kuin Märtta-rouva olisi onnistunut kesyttämään Cecilian
+kiivautta — tai ehkäpä tämä oli päässyt siitä järjen varttuessa. Jäykkä
+hän oli vieläkin, mutta siihen oli tullut oma, rauhallisen jyrkkä
+sävynsä. Väki nauroi tytön vastatessa lyhyesti ja harvasanaisesti —
+hän oli niin isän kaltainen, he sanoivat, mutta se sopi hänelle hyvin;
+hän oli niin kaunis, että sanoipa ja tekipä hän mitä tahansa, sopi se
+ihmisten mielestä aina hänelle.
+
+Hän piti Märtta-rouvasta, sen näki kyllä vaikkei Cecilia sitä
+sanottavasti sanoin tai töin osoittanut. Samanlaista näkyi hänen
+rakkautensa olevan vanhaan Toreen, Ragnaan ja hänen lapsiinsa — se oli
+äänetöntä, uskollista kiintymystä heihin, joka kesti tuulet ja tuiskut.
+Vain kasvattisiskoaan, Bothildia, kohtaan hän osoitti lempeämpää ja
+hellempää kiintymystä; mikäli sellaisesta rauhallisesta, sulkeutuneesta
+tyttösestä saattoi nähdä, hän rakasti Bothildia enemmän kuin mitään
+muuta maailmassa. Mutta Bothildia kohtaan olivat muuten kaikki
+hestvikeniläiset hellempiä ja pehmeämpiä — hän oli yhä edelleen ujo;
+hänessä oli jotakin, joka näytti pyytävän ihmisiä kohtelemaan itseään
+varovasti ja olemaan hänelle hyviä. Olavkin osoitti kasvattitytärtään
+kohtaan suurempaa hellyyttä kuin omaa lastaan kohtaan. Jos hän joskus
+tuli hyväilleeksi lapsia, silitti hän aina Bothildin tukkaa tai hyväili
+hänen poskeaan — se tuntui käyvän helpommin häneen nähden, sillä hän
+ilostui suuresti jokaisesta rakkauden osoituksesta. Kun lapset tulivat
+sillalle häntä vastaan tai seurasivat häntä pellolle, tarttui hän aina
+Bothildin käteen ja talutti häntä, sillä hän näki lapsen siitä pitävän.
+Lapsi katseli häneen koko ajan heidän yhdessä puhellessaan ja hänen
+sinisissä silmissään paksun punaisenruskean tukan alla oli lempeä ilme.
+Cecilian kirkkaat, vaaleat, silmät katselivat suoraan ja selkeästi
+maailmaan; koko hänen pienestä, tanakasta olemuksestaan uhosi, että
+hän kyllä selviää maailmassa yksinkin. Cecilia oli hänen oma lapsensa,
+Olaville oli rakkaus tyttäreen kuten hyvässä tallessa oleva aarre, jota
+ei tarvinnut edes ottaa esille. Sen sijaan hän saattoi jakaa hyvyyttään
+kasvattitytärtä kohtaan helpommin vähin erin, aina tarpeen mukaan.
+
+— Cecilia Olavintyttäressä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi
+muistuttanut äitiä. Ingunn Steinfinnintyttären onnettoman, hyödyttömän
+elämän muistokin näytti kokonaan häipyneen talosta. Sira Hallbjørn
+mainitsi siitä kerran taloon poikettuaan, päästäkseen veneellä Olavin
+kera:
+
+»Mahtaakohan koko kylässä olla ainoatakaan ihmistä, sinua
+lukuunottamatta, joka enää muistaa vaimoasi.»
+
+Sanottuaan sen hän vilkaisi Olavin kasvoihin. Mutta hänen täytyi
+kääntyä pois, kuten rippitunnustuksen kuullessaan.
+
+»Sinä siis muistat häntä?» Olav virkahti hetken päästä tuskin
+kuultavasti.
+
+»Sinähän tiedät, että minä viimeksi jokin päivä sitten luin messun
+hänen puolestaan — minun vain johtui mieleeni — muistin ne monet
+vuodet, jolloin näin hänen makaavan tuolla vuoteessa —.»
+
+»— Odotin muuten sinua kirkkoon sielumessuun», sanoi pappi.
+
+»Minä en muistanut sen olevan sinä päivänä — ennenkuin illalla.»
+
+»— Niin, niin», sanoi Olav sitten. »Eipä taida moni häntä enää muistaa.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä varhaiskevään aamuna tuli Hestvikenin tupaan muutamia miehiä
+— ne olivat kyläläisiä, joilla oli venetalas Olavin rannassa. He
+purjehtivat jostakin juhlasta vuonon pohjoispäästä ja olivat vieläkin
+humalassa.
+
+Olav ja vanha Tore istuivat yhdessä korjaten joitakin työkaluja:
+toiset miehistä eivät vielä olleet tulleet sisään ja naiset viipyivät
+navetassa. Pikkutytöt vain leikkivät penkin ääressä. Olav lähetti Toren
+hakemaan vieraille olutta ja jonkin aikaa keskusteltiin rauhallisesti
+häistä ja sen sellaisista. Silloin sanoi eräs miehistä Olaville:
+
+»Se samainen Torhild, jonka kanssa sinulla oli lapsi, oli myöskin
+pidoissa. Hän pyysi meitä tuomaan Hestvikeniin terveisiä.»
+
+Olav kiitti ja kysyi mitä hänelle kuului.
+
+Hyvää, sanoivat miehet, häntä pidetään suuressa arvossa
+paikkakunnallaan ja hän voi hyvin. Hän on hoitanut Aukenia niin hyvin,
+että sitä sanotaan nykyisin Torhildrudiksi.
+
+Vanha Tore kyseli innokkaasti enemmän uutisia Torhild
+Bjørnintyttärestä; hän oli pitänyt tästä aina hyvin paljon. Ja niin
+he puhelivat hänen oloistaan jonkin aikaa. Olav kuunteli, mutta ei
+sekaantunut keskusteluun, kysäisi vaan kerran:
+
+»Oliko poika hänen muassaan keinuissa?»
+
+Miehet myönsivät, se oli kaunis poika, vaalea ja vankka, »— eikä
+kenenkään tarvitse kysyä kuka isä on.»
+
+Mutta kun miehet saivat vähän entisen höyryn lisäksi, he kävivät
+äänekkäiksi ja kohta alkoi kaksi heistä kinastella keskenään. Olavin
+täytyi vihdoin pyytää heitä rauhoittumaan tai lähtemään ulos.
+
+Samassa toiset hyökkäsivät toistensa niskaan. Pikku tytöt kiipesivät
+Olavin arkun päälle ja jäivät sinne seisomaan. Silloin eräs miehistä
+huomasi heidät, kääntyi sinne ja aikoi laskea heidän kanssaan leikkiä.
+
+Olav nousi niin että kaikki, mitä hänen sylissään oli, kieri lattialle
+— hän aikoi mennä erottamaan tappelevia, samassa kolmas mies meni
+tyttöjen luo. Olav näki Bothildin lysähtävän kasaan pelon pökertämänä.
+Cecilian kädessä välähti jotakin — lapsi oli vetäissyt esiin puukkonsa
+ja tavoitti miestä. Olav tarttui miestä hartioista, painoi polvensa
+hänen selkäänsä ja kaatoi hänet lattialle. Samassa Tore oli isäntänsä
+luona, avasi oven — Olav tarttui vieraan kainaloihin, kantoi hänet
+eteiseen ja siitä pihalle. Sitten hän riensi takaisin tarttuakseen
+toisiin.
+
+Seinien ja ovenpielien ryskyessä, rähinän ja kirosanojen lennellessä,
+mutta ilman suurempia kahakoita Olav ja Tore saivat tuvan tyhjäksi
+ja ovet kiinni. Miehet huusivat ja mellastivat pihalla, jyskyttivät
+eteisen oveen ja seiniin. Olav ja Tore kuuntelivat nauraen ja
+huohottaen sekä suoristivat vaatteitaan; hekin olivat saaneet
+jonkin kuhmun, joko juopuneitten miesten nyrkeistä ja koroista tai
+satuttaessaan itsensä johonkin pimeässä eteisessä.
+
+Olav kääntyi hymyillen lasten puoleen. Cecilian maidonvalkeat
+kasvot olivat vielä raivosta rypyissä; hänen silmänsä säikkyivät
+vaaleanvihreinä. Mutta Bothild seisoi seinään nojaten, hän vapisi
+niin että hampaat kalisivat. Kun Olav tarttui häneen, purskahti hän
+niin valtavaan itkuun, että kasvatusisä vallan säikähti. Hän veti
+tytön luokseen ja istuutui häntä pidellen jutellessaan hänelle kuin
+pikku lapselle — vaikkei hän enää mikään lapsi ollutkaan, sen isä
+tunsi, hän oli jo melkein neitonen, pitkäjäseninen ja hento — taisi
+olla kaksitoista vuotias. Sitten hän siveli hänen tukkaansa ja pitkiä
+palmikoltaan pyytäessään hänen olemaan pelkäämättä — vaikkei se
+auttanutkaan, sen hän tiesi entuudestaan, tyttö käyttäytyi siten aina
+miesten haastaessa riitaa, vaikkei kukaan hänelle aikonutkaan tehdä
+mitään pahaa. Ryskeen ja paukkeen seinän takana yltyessä, värähti tytön
+hento ruumis.
+
+Sitten Olav työnsi hänet luotaan, nousi ja läksi ulos. Samassa rengit
+saapuivat pihalle, ja vieraat miehet pötkivät käpälämäkeen.
+
+Pöydässä istuessaan, kun Cecilian piti leikata itselleen juustopalaa,
+huudahti eräs miehistä nauraen:
+
+»Sinun veitsesihän on veressä, Cecilia!»
+
+Bothild kirkaisi, mutta nyt täytyi sekä Olavin että miesten nauraa
+hänen arkuudelleen. Illallinen riita oli heitä piristänyt, ja nyt he
+istuivat tyytyväisinä pöydän ääressä edessään hyvää olutta ja ruokaa
+sekä lieden lämpö ympärillään.
+
+Cecilia sylkäisi puukkoonsa ja kuivasi sen hameensa sisäpuolelle,
+sitten hän leikkasi ison juustokimpaleen ja painoi kahden leipäpalan
+väliin — hän ei virkkanut halaistua sanaa.
+
+Olav nauroi:
+
+»Annappas kun katson puukkoasi — sepä oli pieni heikko puolustusase,
+tyttöseni!»
+
+»Anna minulle sitten parempi puukko, isä!» tyttö virkahti.
+
+»Sen sinä saat», vastasi isä yhtä iloisena kuin äsken.
+
+Illallisen jälkeen hän toi sisään pienen, rautasilaisen arkkunsa,
+jossa hän säilytti kalleuksiaan. Tytöt häärivät hänen ympärillään
+hänen sieltä penkoessaan — tytöt eivät olleet kovinkaan usein saaneet
+nähdä, mitä isä siellä säilytti. He huudahtivat ja kyselivät aina
+uuden esineen tullessa näkyviin, ja Olav, joka oli tänä iltana
+hyvällä tuulella, antoi tyttöjen ottaa esineitä käsiinsä ja koetella
+koruja. Pohjalla oli neljä kaunista tikaria — Olav ei niitä käyttänyt
+milloinkaan. Cecilia tarttui pisimpään.
+
+»Annatko sinä tämän minulle, isä?» hän vetäisi sen huotrastaan.
+
+Sen terä oli kolmikulmainen, varsi ja huotra koristettu kauniisti
+kullatuin renkain. Olav otti sen häneltä, katsoi sitä vähän:
+
+»Ei tämä ole naisten veitsi, Cecilia — sitä tarvitaan vain vihollista
+surmatessa. Tätä sinä voit paremmin käyttää —» hän ojensi tytölle
+suuren, norjalaisen puukon, jossa oli leveä terä ja varsi vuoltu
+mursunhampaasta.
+
+»Minä otan mieluimmin sen toisen», tyttö virkkoi.
+
+Olav mietti hetkisen:
+
+»Sinä et usein pyydä minulta — ota se sitten.» Hän tarttui tytön
+paksuun, vaaleankeltaiseen palmikkoon — se oli sykkyrässä — Cecilian
+tukka oli niin kiharainen. »Etpä sinä muuten olisikaan Hestvikenin
+tytär, Cecilia.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav oli hankkinut Eirikistä tietoja lakkaamatta. Ja totuttuaan
+Eirikin poissaoloon, heräsi hänessä joskus ajatus. Ehkäpä Eirik ei
+sentään tulekaan takaisin. Ja hän saattoi ajatella, että se olisikin
+kaikkein paras. Pitäisihän hänen toki jotakin saada siitä hyvästä, että
+oli myynyt sielunsa, jos hänen petoksensa tasaantuisi siten, ettei
+suku eikä perintö menisi vääriin käsiin — silloin tuntuisi hänestä
+paljon helpommalta kohdata kuolemaa ja tuomiota. Oman elämänsä hän
+oli hukannut — ehdoin tahdoin; hän ajatteli sitä tyynin mielin — ja
+hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista ruumiillista iloa siitä, että hän
+oli väärässä, Jumala oikeassa. Hän ei koskaan ollut voinut ymmärtää
+kenenkään löytävän iloaan Jumalaa syyttämällä tai kiroamalla. Hän itse
+oli vain yksi mies; hänen kohtalonsa ei suuriakaan merkinnyt. Hänen
+mielestään oli hyvä tietää, miten maailma oli turvassa hyvän Kristuksen
+käsissä, nousipa miten monta miestä tahansa häntä vastaan.
+
+Cecilian onneen hän luotti täydellisesti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samana vuonna, juhannuksen aikoihin, naittivat Skikkjustadin Baard ja
+Signe Arnentytär vanhimman tyttärensä. Sulhanen asui naapuripitäjässä,
+Olav Auduninpoika oli mukana ja saattoi morsiamen sulhasen kotiin,
+sillä hän oli morsiamen kummi.
+
+Hän oli ollut huono kummi; hän ei ollut pitänyt tytöstä huolta —
+tytön nimi oli Helga. Ulkomuodoltaan hän oli mitätön ja näytti niin
+omahyväiseltä. Mutta hääpäivänään hän oli kaunis.
+
+Baard ei ollut ensin tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan;
+hänen ja sulhasen välit eivät olleet hyvät tämä oli Helgaa paljon
+vanhempikin. Mutta tänä juonna puolipaaston aikaan olivat miehet
+sopineet, ja niin hän oli kihlannut tyttärensä Hoskold Joninpojalle.
+
+Olavia liikutti morsian erikoisesti Helga Baardintytär oli niin
+muuttunut, että hän vallan ällistyi. Hän huomasi muittenkin
+häävieraitten olevan samaa mieltä — siitä juteltiin istuttaessa
+kolmantena pitopäivänä häätalon pienessä pirtissä. Se oli järjestetty
+vanhemmille ja arvokkaimmille isännille. Olavin paikka oli yläpäässä
+heti Rynjulin Torgrimin, morsiamen tädinmiehen vieressä, Sira Hallbjørn
+istui kunniapaikalla.
+
+Hoskoldista ja Helgasta johtui puhe muihin morsiamiin, jotka olivat
+olleet erittäin kauniita ja onnellisia morsiamia — tai toimeliaita
+ja reippaita emäntiä. Vanhojen miesten mielestä oli aina niin, ettei
+kukaan nykyisistä naisista ollut niin kaunis kuin heidän nuoruutensa
+ajan naiset.
+
+Sira Hallbjørn nojaili pöytään ja piirteli viivoja pöydälle
+läikkyneeseen olueen. Hän oli koko häitten ajan ollut huonotuulinen,
+väsynyt ja hiljainen. Tämä keskustelu näytti häntä kyllästyttävän:
+
+»Tässäkö te nyt aiotte istua tämän iltaa ja lörpötellä kuolleista
+naisista? Eivätköhän vain heidän miehensä heidän eläessään olleet
+heille yhtä pahoja kuin miehet yleensä ovat. Minun mielestäni on paljon
+parempi omistaa sellainen seuranainen kuin Olavilla on matkassaan kuin
+kaikki muut yhteensä», hän oli vähän juovuksissa ja naurahti veltosti,
+»kuuleppas, hyvä Olav, etkö sinä luovuta minulle kaunista naistasi?»
+
+Olav suoristihe äkkiä, hän lehahti punaiseksi ja suutahti — hän ei
+ymmärtänyt mitä pappi tarkoitti. Torgrim ei sitä myöskään ymmärtänyt,
+vaan kysyi:
+
+»Mitä sinä tarkoitat, hyvä sira?»
+
+Sira Hallbjørn nauroi kuten äsken, työnsi kätensä Torgrimin selän
+taitse ja sipasi Olavin sotakirveen terää, joka riippui seinällä Olavin
+istuimen kohdalla:
+
+»Tätä minä tarkoitan —», hän laski kätensä Olavin olalle. Olav työnsi
+sen pois ja nauroi vastahakoisesti:
+
+»Ei pappi — viime kerralla sinä halusit haukkaani — eikä tämä tappara
+ole —»
+
+Silloin Ættarfylgja helähti — kaikki juhlijat kuulivat sen. Sen syvä
+sointu kajahti huoneessa häipyen sitten hitaasti.
+
+Sira Hallbjørn säpsähti ja tarttui kirveeseen:
+
+»Sellainenko se sinun kirveesi onkin että se laulaa, Olav», kysyi hän
+vilkkaasti.
+
+»Niin sanotaan. Mutta minä olin luullut, että se oli jo aikoja sitten
+vaiennut — vanhuuttaan.» Hän otti tapparan papilta, ripustaen sen
+takaisin seinälle.
+
+Miehet alkoivat tuumia, oliko tappara soinut itsestään vai soiko se
+sira Hallbjørnin kosketuksesta.
+
+Olav ja sira Hallbjørn olivat katsoneet hetkisen toisiaan silmiin —
+sitten he nauroivat molemmat yhtaikaa, kumpikin yhtä vastahakoisesti.
+Oli kuin he olisivat huomanneet heitä yhdistävän siteen — sen, ettei
+heistä kumpikaan ollut tässä ilonpidossa sydämensä halusta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav lähti häätalosta samana iltana, mutta hän sanoi miehilleen, että
+he voivat viipyä seuraavaan päivään ja tulla Märtta Birgerintyttären ja
+lasten kera kotiin.
+
+Paksu pilvivaippa peitti taivaan laen. Kesäyön värittömässä hämyssä
+näyttivät niittämättömät niityt ja vaaleanviheriät peltosarat
+harmailta, Olavin ratsastaessa vesaikossa kulkevaa polkua peltojen
+laidalla. Koko maailma nukkui — ruisrääkkä vain raksutteli jossakin
+pellolla.
+
+Hän saapui kirkkotielle ja hevonen paransi vauhtiaan, se halusi kotiin.
+Kirkko kohosi kukkulalla, kiviseinät hohtivat valjuina ja paanukatto
+riippui pienien ikkuna-aukkojen Päällä. Olav käänsi hevosensa
+kirkkopolulle. Yön hiljaisuus tuntui lähenevän häntä kuten joku elävä
+olento, hevosen kavioitten kopseen kuuluessa hiljakseen mäen ruohikossa.
+
+Hautausmaan muurin vieressä oli joitakin vanhoja kumpuja; vanhin aivan
+aitovarressa, niin että sillä kasvavat vanhat saarnit levittivät
+varjonsa sen sisäpuolelle. Olav nousi ratsultaan ja sitoi sen
+kirkkomaan portin viereen puomiin. Hän muisti, ettei teräs-asetta
+saanut kantaa — hän irroitti vyönsä ja laski sen pois tapparan kanssa.
+Sitten hän asteli korkeinta hautakumpua kohti.
+
+Kuivien, hänen jalkojensa alla taittuvien risujen räiske — niitä oli
+saarnien alla paksuna mattona — kammotti Olavia, niin että hiukset
+nousivat hänen päässään. Hän astui kummun yli ja nousi muurille. Sen
+sisäpuolella olivat hautakivet syvällä nuoren nurmen sisään vajonneina
+kirkon seinustalla. Olav tuijotti, kunnes hänen silmissään alkoi
+liikkua mustia pilkkuja ja hänen sydämensä löi niin, että hän tunsi
+verenmakua suussaan. Mutta se kaikki oli vain kuin ulkomaailma olisi
+vierinyt hänen ylitseen ja hänen sisimmässään vallitsi rauha. Ja
+sittenkin hän vaistomaisesti sulki silmänsä kuullessaan oman äänensä,
+sanoessaan selvästi ja kirkkaasti:
+
+»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»
+
+Hän kuuli, miten hevonen aitauksen takana säpsähti. Hän ei uskaltanut
+kääntyä ja katsoa sinnepäin. Hän vain tuijotti kirkonseinään, ja hän
+huomasi aivan kirkon oven vieressä hautakiven häämöittävän. Kasvot
+kylminä ja jäykänkalpeina hän lausui jälleen:
+
+»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös! Ingunn Steinfinnintytär — nouse
+ylös!»
+
+Hän oli jälleen sulkenut silmänsä, mutta hän näki sittenkin — harmaa
+kivi kohosi hitaasti, valkoinen vainaja nousi ja pudisti mullan
+kääreliinoistaan.
+
+Hän kohotti päätään takanojaan, veti henkeään ja avasi silmänsä. Ei
+näkynyt mitään muuta kuin harmaa, lauhkea yö. Olav tuijotti — se tuntui
+hänestä paljon uskomattomammalta kuin kaikki muu. Mutta kirkkotarha
+nukkui maahanpainuneine korkean nurmen peittämine kivipaasineen aivan
+harmaaseen kirkonseinään asti.
+
+Vihdoin hän kääntyi, meni takaisin kummun poikki ja hevosensa luo.
+Irroittaessaan riimua hän huomasi Blakkenin näkevän jotain — se seisoi
+pää pystyssä, sieraimet levällään, heilutteli korviaan, hätkähti pari
+kertaa, kun hän laski sille kätensä — mutta Olav ei nähnyt mitään.
+Sitten hän nousi satulaan ja antoi hevosen mennä — kova ratsastus teki
+hänelle hyvää; ilmavirta ja hevosen kavioitten pauke voittivat kaamean
+hiljaisuuden.
+
+Hänen saapuessaan Hestvikeniin oli jo aamu — pilvet olivat punertuneet
+kauttaaltaan. Saatuaan hevosen talliin meni Olav vuorelle ilmaa
+katsomaan — tapansa mukaan. Ennen auringon nousua mustensi pieni tuulen
+puuska vuonon kalvon.
+
+Pirtti oli autio ja tyhjä. Olav meni kamariin ja heittäytyi vuoteelleen
+riisuutumatta. Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän
+kavahti ylös täysin valveilla. Hän tuijotti tupaan vievään harmaaseen
+ovi-aukkoon — mutta siellä ei ollut ketään —.
+
+Ajatukset nousivat mieleen kuin katkerat vedet. Ingunn oli _luvannut_
+kerran — sikäli kuin kuolleet voivat tulla kotiin elävien luo.
+
+Mutta nyt hän oli hänen luotaan rajattoman paljon kauempana kuin ennen
+— ensimmäisenä vuotena, ei, vaan ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa
+jälkeen Olav oli nähnyt miten lähellä Ingunn oli häntä keskellä heitä
+toisistaan erottavaa pimeyttä. Nyt he olivat joutuneet toisistaan
+kauas, niin kauas, ettei Ingunn enää kuullut vaikka hän huusi.
+
+Siinä maatessaan muodostui hänelle yksinäisyys jonkinlaisiksi näyiksi.
+Hän oli olevinaan aution kalliolaen pyörällä huipulla, siellä kasvoi
+kanervaa, ja kivet olivat harmaan sammalen peitossa. Hänen ympärillään
+levisi joka puolella huurteesta harmaata metsää, ja likaisenharmaita
+suosilmiä, pinta jäässä, oli alhaalla alangoilla, mutta kaukana sinersi
+harmaa taivas, yhtyen mataliin, tummansinisiin vaaroihin. Hän seisoi ja
+hänen mielensä teki huutaa sinne, mutta hän tiesi sen olevan hyödytöntä
+—. Näky vaihtui hiljalleen uneen, eikä hän herännyt, ennenkuin Ragna
+toi aamiaista; tämä sanoi ihmetelleensä kovasti kuultuaan Sveiniltä
+Olavin hevosen seisovan jo tallissa, eikä muiden —.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Sinä syksynä Olav sattui usein näkemään savun nousevan kukkulalta
+Hudrheiminmaan puolesta. Hän pysähtyi työssään ja katseli sinnepäin.
+Sielläpäinhän Torhildrudin pitäisi olla, mikäli hän ymmärsi.
+
+Tuli muutamia kirkkaan sinisiä, aurinkoisia päiviä, jolloin vuoria
+vasten kohisevat meren aallotkin näyttivät olevan täynnä valoa
+ja ilmaa. Kultaisia lehtiä liiteli ilmassa, ja avaruuskin näytti
+laajenevan vuonon sinisestä vaahtopinnasta valoisaan, tuulen pyyhkimään
+taivaanlakeen, jossa valkoiset, pienet pilvenhattarat leijailivat
+äärettömän korkealla. Ja Olav meni eräänä päivänä puolenpäivän maissa
+rantaan, otti yhden pienimmistä veneistään ja läksi yksin purjehtimaan.
+
+Tänään oli leikkiä purjehtia pitkin täyteläisiä, hohtavia aaltoja,
+Olavia kasteleva merenvaahto oli hohtavan valkoista. Taivaaseen oli
+niin pitkältä, että tuntui kuin hän olisi tässä pienessä veneessään
+piilossa aaltojen välissä ja aina veneen noustessa aallonharjalle
+hän näki toisen rannan tulleen yhä lähemmä, käyneen yhä selvemmäksi.
+Hänet valtasi melkein sama mieliala kuin poikavuosina, karattuaan
+Frettasteinistä metsään leikkimään.
+
+Maihin tultuaan hän läksi nopeasti polkua myöten tunturille. Metsät
+olivat täällä jo käyneet vaaleiksi. Keltaisia lehtiä lenteli ja satoi,
+niitä hulmahti tuon tuostakin hänen ohitseen kuin kirkkaita valojuovia,
+jotka tanssien riensivät polun poikki. Voimakas tuulenhenki täytti
+Olavin mielen ilolla.
+
+Hän ihmetteli nyt vain, miten hän ei ollut jo aikoja päiviä tätä
+keksinyt: hänen olisi pitänyt käydä katsomassa Torhildia, ottamassa
+selkoa, miten hän tulee pojan kanssa toimeen. Eipä niin, ettei hän
+voisi olla varma hänen selviämisestään, kyllä Torhild oli siksi kätevä.
+Mutta olisihan hänen sentään pitänyt tarjota apuaan, mikäli Torhild
+olisi ottanut sitä vastaan — olihan hän pojan isä.
+
+Hän ei nyt voinut käsittää, miksi hänen mielestään oli ollut niin
+mahdotonta tavata Torhildia — aivan kuin heidän olisi toisiaan
+tavatessa tehtävä uusia erehdyksiä. Eiväthän he enää olleet nuoria
+kumpikaan — mutta sitä hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut.
+
+Hän saapui metsän reunaan veräjälle, läksi kulkemaan kivikkoista
+polkua. Täällä oli nyt paljon enemmän peltoa — kannokkoa.
+
+Olav oli iloinen, vaikkei jännittynyt, saadessaan nähdä taas hänet ja
+Bjørnin.
+
+Koira alkoi sisällä tuvassa ulvoa. Ovi avautui — rakki kiirehti
+rähisten häntä kohti. Sen jäljessä kumartui Torhild ulos ovi-aukosta.
+
+Olav ei osannut selittää toisen kasvojen ilmettä, mutta siinä oli
+jotakin aivan toista kuin hän oli odottanut. Torhild ojensi hänelle
+kätensä viivytellen.
+
+»Oletko sinä liikkeellä — täälläpäin?»
+
+»Olenpa niin — onko se sinusta ihmeellistä?»
+
+»No ei. Onhan se luonnollistakin», sanoi Torhild hiljaa Hän pyysi
+miestä sisälle, käski istumaan, toi maitotuopin: »— olutta minulla
+ei ole —.» Sitten hän kumartui lieden ääreen, puhalsi hiillokseen ja
+sytytti tulen:
+
+»Etköhän sinä ole märkä ja viluissasi — etkö halua istua tänne lähemmä?»
+
+Olav kiitti ja istuutui Torhildin nostamalle jakkaralle — hän oli
+kävellyt itsensä kuivaksi. »Mutta lämmitähän edes jalkojasi», Torhild
+kehoitti.
+
+Vuoteesta alkoi kuulua tuhinaa ja liikettä — siellä on sylilapsi,
+arveli Olav. Torhild vilkaisi olkansa yli, mutta ei kiinnittänyt siihen
+sen enempää huomiota; hän ripusti padan liedelle ja kaasi siihen
+maitoa. Sitten he puhelivat tuulesta ja kauniista ilmasta; se kävi
+heiltä kummaltakin hitaanlaisesti.
+
+»Bjørn ei ole kotona?» kysäisi Olav.
+
+»Ei, hän läksi Ketilin kanssa — he veivät tuonne taloon lehmää.»
+
+»Minä olenkin kuullut, että sinä olet lisännyt karjaasi paljon. Jos
+sinä aiot viljellä noin suuria peltoja, täytyy sinulla olla aikalailla
+karjaakin, vai mitä?»
+
+»Meillä on neljä lypsävää ja kolme vasikkaa —». Lapsi huusi yhä
+kovemmin Torhildin jutellessa Olaville karjastaan.
+
+»Silläpä pojalla tuntuu olevan hätä», Olav naurahti. Hän aikoi kysäistä
+kenen se oli, mutta sitten hän muisti Ranveigin, Torhildin nuoren
+sisaren, ja vaikeni.
+
+»Tyttö se on», Torhild virkkoi; hän nousi äkkiä. »Minun täytynee sitä
+sitten rauhoittaa.» Hän riuhtaisi nopeasti auki nuttunsa edustan ja
+veti esiin täyteläisen, sinisuonisen rinnan.
+
+Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui
+— ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei
+voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti
+permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut
+ajatellakaan näin käyvän!
+
+Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi
+Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he
+istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja
+hiljaisella äänellä:
+
+»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän
+sinulle niin hyvin kuin voin.»
+
+»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni —
+minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän —
+ja sinä —»
+
+Torhild vastasi kuin olisi punninnut jokaista lausumaansa sanaa:
+
+»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun
+tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni
+täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset
+nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen,
+että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin
+palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo
+vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita
+kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä
+rintaansa vastaan.
+
+Kun Olav ei vieläkään virkkanut mitään, jatkoi Torhild vähän kiivaammin:
+
+»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän
+vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta
+sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin.
+
+»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin
+mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei
+meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.»
+
+Olav pudisti päätään:
+
+»Minä en tiennyt, että sinä olit naimisissa.»
+
+»Siitä on jo kohta vuosi», sanoi Torhild lyhyesti.
+
+Olav nousi, meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.
+
+»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei
+nostanut katsettaan lapsesta.
+
+»Sinä olet siis saanut tyttären — mikä sen nimi on?»
+
+»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki
+vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot
+Olaviin päin.
+
+»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava.
+Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät,
+kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne
+sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen
+helmassaan.
+
+Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä,
+jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin.
+Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään.
+
+»Entä sinun veljesi», Olav kysyi sitten, »he suostuivat tähän?»
+
+»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen —
+kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.»
+
+Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi
+heistä tässä — mutta hän vastasi vain:
+
+»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.»
+
+»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa
+naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla
+näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan ‒ hän on tehnyt täällä enemmän
+kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin
+päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä
+olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt
+samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai
+minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti
+kiitollisuuden velassa —»
+
+Olav ei vastannut. Silloin Torhild jatkoi:
+
+»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?»
+
+»En suinkaan?»
+
+»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin
+Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi
+— joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin
+katsomatta hän kysyi:
+
+»Hänetkö sinä olet ottanut isäksi minun pojalleni?»
+
+»Hänet», Torhild vastasi kovasti.
+
+»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun
+asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän
+oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.»
+
+»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa.
+— Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa
+pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre.
+
+Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään
+nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren
+miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella
+oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen
+loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän
+sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja
+kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. —
+
+— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti
+höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä.
+
+Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat
+polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän
+tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata,
+vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan.
+Eikä hän sittenkään ollut ruma —.
+
+Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron
+ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä
+tekikin.
+
+Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta
+siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin
+sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana
+toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa
+oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi
+katsellen vierasta kylmän tutkivasti.
+
+Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten
+he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat
+miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle
+vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa
+Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana
+lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä
+Ketilin kanssa taloa katselemassa.
+
+Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten
+kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän
+yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen.
+He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä
+olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —.
+
+»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi
+jollakin lailla minun apuani —»
+
+»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi,
+kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän
+näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi
+häntä luokseen.
+
+Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen
+ilme kauneissa lapsenkasvoissaan.
+
+»Tiedätkö sinä kuka minä olen, Bjørn», kysyi Olav.
+
+»Minä arvelen, että sinä olet se Hestvikenin Olav, joka on minun isäni.»
+
+Olav oli vetänyt sormestaan kultasormuksen:
+
+»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?»
+
+Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat
+nyökäyttivät, hän vastasi:
+
+»Otan kyllä, Olav — minä kiitän sinua lahjasta.»
+
+Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni
+äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen.
+
+Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos.
+Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita
+pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten,
+mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi:
+
+»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me
+varata sinulle yösijan?»
+
+Olav vastasi menevänsä. Hän heitti vaippansa hartioilleen:
+
+»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi
+parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?»
+
+Hän ei voinut myrskyssä kuulla vastausta ja niin hän toisti sanansa.
+
+»Älä pyydä sitä minulta, Olav.»
+
+»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa
+kuten omaani ainakin.»
+
+»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on
+siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla
+Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.»
+
+»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin
+ja on epävarmaa milloin hän palaa.»
+
+»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun
+kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni
+ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.»
+
+»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoi
+Olav terävästi.
+
+»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat
+kuuluville.»
+
+Olav jätti hyvästit ja läksi.
+
+Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan
+vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut
+täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut
+sellaista mahdolliseksikaan.
+
+Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta,
+että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä
+hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän
+kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin,
+pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa,
+molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti
+hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli
+Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi
+hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei
+siitä ollut sen varmempi.
+
+Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen
+menettäminen kuolemaakin katkerampaa.
+
+Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa
+välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet
+kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav
+seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään.
+Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä
+voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin.
+
+Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja
+sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken
+nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin.
+
+Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen
+omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun
+tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan
+hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen
+alla pimeässä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Ilma oli kylmää ja tyyntä viikon
+toisensa jälkeen. Aamun sarastus levisi messinginkarvaisena synkkien
+harjujen laelta, maa oli likaisenharmaa ja routainen, vedet ja suot
+jäässä. Kirkkaina päivinä oli vuonon pinta tummansininen ja väreilevä
+— sitten tuulen viri asettui ja veden kalvo näytti laajenevan ja
+harmenevan pakkas-usvan leijaillessa sen päällä ja levitessä raa’an
+purevana Folden seutujen ylle. Eräänä päivänä taivas peittyi pilviin;
+ilmassa oli lumen tuoksu. Päivemmällä alkoi heitellä pieniä, kovia
+jyväsiä — niitä tuli enemmän ja lumi putoili kuivasti helähdellen —
+illalla satoi jo suuria hiutaleita.
+
+Lunta satoi pari päivää. Eräänä iltana alkoi etelätuuli puhaltaa ja
+silloin tuli lumimyrsky.
+
+Sinä iltana oli Hestvikenissä menty varhain levolle. Oli pari päivää
+Lucian messuun. Olav heräsi ulko-oven jytinään — hän kuuli erään
+miehistä nousevan ja lähtevän ulos. Tällaisella ilmalla sattui, että
+kyläläiset olivat laskeneet maihin myöhällä ja pyysivät jäädä tänne
+yöksi, ja niin hän kävi jälleen maata. Silloin hän äkkiä heräsi
+ilmihereille jonkun huutaessa hänen nimeään — vuoteen vieressä seisoi
+Torhild Bjørnintytär kädessä tervassoihtu — hänen päähineessään ja
+vaippansa harteilla oli paljon lunta.
+
+Olav nousi kyynärpäihinsä nojaten.
+
+»Jumalan nimessä — sinäkö olet tullut! — Onko Bjørnille tapahtunut
+jotain?»
+
+»Nyt ei ole Bjørnistä kysymys. Mutta Eirik herttua tuli tänään
+Vam-järven yli — hänellä oli mukanaan viisisataa ratsumiestä — niin
+kerrotaan. Hän aikonee Osloon kiittämään appeaan viimeisestä.»
+
+»Mistä sinä sellaisia uutisia olet kuullut?»
+
+Torhild pisti soihdun seinänrakoon, istuutui puhuessaan vuoteen
+laidalle. Hänen veljensä olivat päässeet viime syksynä erääseen
+kalastaja-alukseen osakkaiksi ja Torhild oli nyt seurannut heitä
+Tesaliin. Sinne oli tullut aamupäivällä talonpoikia, jotka olivat
+paenneet ruotsalaisia — ne käyttäytyivätkin raa'asti, ryöstivät sekä
+tavarat että karjan.
+
+»Jumala siunatkoon maamiehiä», Olav virkkoi. »Eiväthän he voi kätkeä
+karjaansa metsäänkään näin talvisaikaan.»
+
+»Hestviken ei ole tien varrella», Torhild jatkoi, »mutta ajattelin
+sittenkin pikku tyttöjen sekä naisväen olevan paremmassa turvassa
+meillä vuonon toisella puolella. Herttuan muassa kerrotaan olevan
+saksalaisia sotilaita. Ja niin pyysin Egilin laskemaan maihin tässä,
+minä veisin heidät kanssani kotiin.»
+
+»Sinä olet minulle ja omaisilleni uskollinen, Torhild», Olav virkkoi
+hiljaa, »ja ajatteleva.»
+
+»Minulla oli hyvä olla sinun luonasi — ja onhan Cecilia minun poikani
+sisar. Mutta mitä sinä itse aiot tehdä?»
+
+»Lähteä pohjoiseen, Galabyhyn, viemään sanaa.»
+
+Torhild meni tupaan väen luo. Olav oli muitten luo tullessaan lyhyessä
+sarkanutussa, jonka alta näkyi nahkapanssari, jalkojen ympärillä oli
+villasäärystimet, päässä englantilainen kypärä poskisuojuksineen ja
+kaulavarusteineen. Edessä oli kilpi ja sotatappara Ættarfylgja. Torhild
+katsoi häneen.
+
+»Luuletko Reidulfin yrittävän nostaa talonpoikia vastarintaan?»
+
+»Eipä se liene mahdotonta», Olav virkkoi. »Siellä on sekä Hullet että
+Aurevirran laakso — kallioitten välissä on kapea tie, jossa ratsastajat
+eivät pääse pakoon. Herttua on varmaankin arvellut pakkasen kestävän
+ainakin kuun vaihteeseen asti, mutta tämä lumipyry voi hidastuttaa
+hänen kulkuaan.»
+
+Märtta Birgerintytär sanoi jäävänsä kotiin. Jos ruotsalaiset tulisivat
+tänne, voisi sattua heidän joukossaan olemaan hänen sukulaisiaan tai
+tuttuja naapuristosta: »— ja silloinhan saattaisi olla hyvä jutella
+vähän heidän kanssaan — että he käsittelevät sinun omaisuuttasi
+varovasti. Minä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa,
+Olav, että tekisin mielelläni jotain hyväksesi missä voin.»
+
+»Älä _sitä_ ajattele», Olav virkkoi estellen. Hänet valtasi kumma
+levottomuus näiden köyhien naisten tullessa kiittämään häntä siitä
+vähäisestä hyvästä, mitä hän oli heille tehnyt — se tuntui muistuttavan
+häntä vanhoista, jo puolittain unohtuneista, ennen koetuista seikoista.
+Kerran oli eräs ihminen seisonut ojennetuin käsin, valmiina häntä
+auttamaan, mutta _hän_ oli kiittämättä kääntänyt selkänsä —.
+
+Hän kehoitti Bodvardia varustautumaan hänen mukaansa pohjoiseen ja
+meni vanhan Toren kera aittaan. He panivat ruokaa säkkeihin, sillä
+Olav arveli Torhildille käyvän vaikeaksi elättää niin suurta joukkoa
+ties miten kauan, siinä puuhaillessaan hän tuli tönäisseeksi aitassa
+seisovat suksensa nurin. Tänne etelään tultuaan hän oli käyttänyt niitä
+hyvin vähän — nämä vuonon rannoilla asuvat olivat miespolvi sitten
+lakanneet hiihtämästä. Olavin mieleen juolahti, että niistä voisi olla
+tänä yönä apua: tie rannasta Galabyhyn oli varmaankin ummessa.
+
+Hän kantoi miehineen tavaransa Bjørninpoikain aluksen; se ei
+ollutkaan aivan pieni; siinä oli seitsemän miestä. Siinä pimeässä ja
+lumituiskussa heidän järjestellessään säkkejä ja arkkuja lyhdyn valo
+lankesi maston juurella, patojen ja muun tavaran keskellä olevaan
+suureen myttyyn. Torhildin lapset makasivat siinä peittojen ja
+nahkasten alla. Olav näki vaalean pojan pään pistävän sieltä esiin.
+
+Alus läksi rannasta, ja Olav jäi seisomaan kuunnellen sen liikettä, kun
+se hävisi synkkään yöhön. Pimeys ja lumipyry käärivät hänet vaatteen
+tavoin. Hän tiesi tunturin olevan takanaan ja mäellä yön pimeydessä
+talon, jyrkän, mustan kallioseinän juurella, ja hänen edessään
+pikimusta vesi loiskui sillan reunaa vasten, lumihiutaleet liitelivät
+sinne alas, häviten näkymättömiin. Hän seisoi siinä Bodvardin ja
+vieraan, kalastajalaivassa olleen nuorukaisen kanssa; tämä oli,
+nähdessään Olavin siinä aseissa, pyytänyt saada tulla mukaan. — Olavin
+täytti yhtäkkiä käsittämätön, hillitön riemu — kuin hänessä olisivat
+kahleet lauenneet: takana oli pimeätä ja edessä oli pimeätä, ja hän
+seisoi tässä ypöyksin kahden ventovieraan, asestetun miehen kanssa
+tietämättä huomispäivän tapahtumista kerrassaan mitään.
+
+Bodvard hyppäsi veneeseen alkaen ajaa siitä vettä.
+
+Koitti jo keskiyö, ennenkuin Hestvikenin kolme miestä saapui Galabyhyn.
+He huomasivat lumipyryssä räppänästä painuvan savun hajun, ja ovelle
+saavuttuaan Olav kuuli suurpirtissä vielä valvottavan — juopuneet
+miehet rähisivät ja laulelivat. Hänen täytyi jyskyttää oveen hyvän
+aikaa, ennenkuin se avattiin. Avaaja oli pitkä, laiha mies — hän
+huudahti hämmästyneenä Olavin astuessa tovereineen kynnyksen yli. Olav
+tunsi sira Hallbjørnin.
+
+»Tuotko sinä sotasanomia, Olav — vai miksi sinä ole aseissa, sekä sinä
+että sinun seuralaisesi?»
+
+»Näytpä olevan noita, pappi —.»
+
+Olav katsoi pirttiin — pitkällä pöydällä paloi kaksi kynttilää,
+ja kahdeksan—kymmenen humalaista miestä istui sen ympärillä tai
+makasi sen päällä rähmällään. Olav tunsi useimmat heistä — siinä oli
+paikkakuntalaisia tai naapurikunnan miehiä. Reidulf Jonninpoika,
+maavouti, lojui peräistuimen ja pöydän välissä niin syvälle vaipuneena
+kuin hänen suuri mahansa salli, iso, ruskeapartainen pää oli vaipunut
+rinnoille. Lattialla istui hänen nuorin veljensä laulellen, jalat
+oikosinaan oljilla ja pää penkillä hajareisin istuvan ja pientä harppua
+näppäilevän nuorukaisen polvella. Pappi yksin oli melkein selvä — sira
+Hallbjørnillä oli sama vika kuin Olav Auduninpojalla, jumalan lahja ei
+häneen tehonnut: hän pysyi yhtä laihana, söi hän miten tahansa, ja yhtä
+surullisena, joi miten paljon tahansa.
+
+Hän seisoi suorana kuunnellen jännittyneenä Olavin kertomusta. Olav ei
+ollut ennen huomannut papin punaisen tukan muuttuneen viime aikoina
+harmaan kirjavaksi, ja kapeat, luisevat ja pisamaiset kasvot olivat
+vanhenneet ja käyneet ryppyisiksi. Mutta hän ajoi edelleenkin partansa,
+kuten Olavkin — heidän nuoruudessaan oli ollut sellainen tapa.
+
+He eivät saaneet talonpoikain joukosta montakaan niin selväksi ja
+hereille, että heidän kanssaan olisi maksanut vaivaa neuvotella. He
+olivat tulleet Galabyhyn erään sovintoasian vuoksi. »Sinun sukulaisesi
+Baard läksi jo pois aikaseen», pappi selitti, »ja se oli paha juttu.
+Häntä me olisimme kaikkein kipeimmin tarvinneet oppaaksemme Reidulfista
+ei ole suurtakaan apua.»
+
+Olavin mielestä heidän ensi tehtävänsä oli lähettää sana kaupunkiin
+Akershusin päämiehelle: »— mutta totta puhuakseni minä jään tänne
+mieluimmin — jos te olette kanssani yhtä mieltä, että on meille
+häpeäksi laskea herttua joukkoineen Aurevirran laakson kautta
+yrittämättä tehdä hänelle vastusta.»
+
+»Viitisenkymmentä miestä voi hyvin koko päivän pidättää sotajoukkoa
+jyrkänteen kohdalla», virkkoi pappi. »Siten — kaupunkilaisjoukot
+voittavat aikaa — vaikka me kyllä emme mitään voita.»
+
+Nuori Ragnvald oli jo selvinnyt siksi paljon, että hän ymmärsi asian.
+Hän tarjoutui heti lähtemään. Pappi etsi kirjoitusvehkeet esille;
+sillä aikaa Olav ja joku toinen talonpojista läksi väentupaan miehiä
+herättelemään.
+
+Lumipyry oli hiukan asettunut miesjoukon suunnatessa kulkunsa
+kirkonkylää kohti. Mutta jokaikisen tien jäljenkin oli umpeen
+tuiskuttanut. Pappi ja joku talollisista ratsasti; he kulkivat
+siten hyvän joukon edellä jalan kulkijoita, joiden oli kahlattava
+nietoksissa. Olav pysyi suksineen helposti ratsumiesten rinnalla, saipa
+tuon tuostakin pysähtyä odottelemaan. Hän seisattui pienen aukeaman
+laitaan sira Hallbjørnin ilmestyessä pimeästä näkyviin. Pappi pysäytti
+höyryävän hevosensa ja kumartui Olavin puoleen:
+
+»Minä olen tässä ajatellut — ainoastaan me kaksi osaamme hiihtää —
+mitäpä jos me lähtisimme etelään päin vakoilemaan?»
+
+Olav vastasi ajatelleensa samaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He saapuivat papintalon pilkkopimeään ja jääkylmään huoneeseen — sira
+Hallbjørn oli ollut kotoa poissa aamunkoitosta asti, ja väki nukkui.
+Hän sai vihdoin viimein isketyksi tulta ja kynttilään valon. Olavista
+tuntui kuin hänen Hestvikenistä lähdöstään olisi kulunut jo monta
+vuorokautta — yö oli ollut raskas, sitten kulku vuonoa myöten, hiihto
+ja poikkeileminen toiseen vieraaseen taloon toisensa jälkeen oli käynyt
+voimille. Sira Hallbjørn huusi kamarista, eikö hän haluaisi levätä
+vähän ennen lähtöä, mutta Olavin mielestä heillä ei ollut aikaa. Hän
+työnsi reppuunsa jäätynyttä leipää ja lihaa sekä voikimpaleen, jonka
+papin renki toi — hän huomasi silloin lähteneensä kotoaan rahatonna
+ja ilman ruokaa; hän oli arvellut käyvänsä kotona ennen lopullista
+lähtöä. Mutta juuri se ajatus, että he ovat nyt lähdössä suoraa päätä
+taisteluun, teki hänen mielensä keveäksi.
+
+Sira Hallbjørn astui ulos. Hänen päässään oli tasainen, vanhanaikainen
+rautahattu pitkine, alasriippuvine reunoineen ja pikimustaksi värjätty
+liinapaita-panssari ylöskäärityn, sinisen papinkaavun päällä; miekka
+riippui olkapäältä nahkahihnassa. Kädessä hänellä oli pitkä jousi,
+sellainen, jonkalaisia englantilaiset ja telemarkilaiset käyttivät;
+nuolet kopisivat pussissa hänen selässään. Olav ei voinut olla
+naurahtaen sanomatta:
+
+»Sinä näyt varustautuneen laulamaan monelle miehelle requiemia, hyvä
+isä!»
+
+Toisen terävillä, korkeanenäisillä kasvoilla värähti: »Tempus
+occidendi, et tempus sanandi — sinä sanoit kerran heidän opettaneen
+sinulle Sanasta monenlaista ollessasi nuorena Hamarissa, eikö
+jäykkäniskainen Torfinn-herra opettanut sinulle sitä?»
+
+»Ei. Mutta sen verran minä osaan, että luulen ymmärtäväni sen. Aika
+surmata ja aika parantaa?»
+
+Pappi nyökäytti — hän jännitti jousen ja kiinnitti jänteen:
+
+»Tempus helli et tempus pacis. Salomo on kirjoittanut niin
+Ecclesiastes-kirjassaan — se on Raamatun parhaita kirjoja. Mutta
+riisuppa panssarisi, siihen puettuna on raskas ratsastaa.»
+
+Olav otti pois takin ja riisui sen alta panssarin. Se oli tehty
+hirvennahasta, keskellä, arempien paikkojen suojana, ohuita
+rautalevyjä. Sitä kokoon kääriessään ja hihnoilla siteessään hän kysyi:
+
+»Onko siinä mainitsemassasi kirjassa vielä muutakin — sodasta?»
+
+»Laudavi magis mortuos quam viventes. Et feliciorem utroque judicavi,
+qui necdum natus est, nec vidit male quae sub sole fiunt — siellä
+sanotaan.»
+
+Olav pudisti päätään: »Se on minulle liian viisasta!»
+
+»Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmän
+kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä,
+jota ei tähän asti vielä ollut syntynyt joka ei ole nähnyt sitä pahaa,
+jota auringon alla tehdään!»
+
+»Sellaistako Salomon viisaus on —?» Olav heitti panssarinyytin
+selkäänsä, ja miehet läksivät ulos. Satoi jälleen niin, että yö välkkyi
+heidän ympärillään. »Hän sanoi sillä lailla luultavasti siksi, että
+hänellä oli Siionin linnassa niin turvalliset ja hyvät päivät», Olav
+virkkoi hiljaa naurahtaen. Sira Hallbjørnkin naurahti juostessaan ja
+hävitessään yön pimeään; hän oli menossa etsimään suksiaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lunta tuprutti päin silmiä peltojen poikki mennessä, ja Olavin oli
+oltava silmä kovana, jottei toisen musta varjo häviäisi tuiskussa.
+Sira Hallbjørn paineli eteenpäin pitkin, notkein vedoin, hänen
+suksensa vajosivat lakkaamatta nuoskaan lumeen. Hän suuntasi kulkunsa
+pilkkopimeässä aidan aukkoja kohti, joissa kesällä oli ollut veräjät.
+Olav pyyhkäisi tuon tuostakin kasvojaan ja kypäriään, jolle kerääntyi
+lunta, se alkoi sulaa ja valui puroina pitkin niskaa, mutta hän ei
+saanut pysähtyä hetkeksikään, jos mieli pysyä toverin kintereillä.
+
+Metsässä oli parempi. Olavilla ei ollut enää aavistustakaan missä
+he kulkivat, mutta toinen näytti olevan yhtä varma. He kulkivat
+sellaisia paikkoja, joissa kuuset kasvoivat niin tiheästi, että heidän
+kumartuessaan lumen alla notkuvien oksien alitse heidän suksensa
+raapivat paljasta maata. Olav muisti kuulleensa papista sanottavan,
+että tämä ei arkailisi toisen miehen metsissä metsästellä, vaikkei
+siitä sentään puhuttu sen enempää; muutenkin syntyi sira Hallbjørnin
+kanssa helposti riitaa. Kyllähän se saattoi olla totta; pappi liikkui
+kuin tuntisi hän täällä pimeässä ja lumessa sekä polut että tiet.
+
+Kerran Olav tunsi paikat — he olivat saapuneet kapeaan solaan,
+itäpuolella oli jyrkkä, paljas kallioseinä, pohjassa vierinkiviä, niin
+että Olav pelkäsi suksien pohjanahkojen pirstoutuvan, kun he usein
+joutuivat teräville kiville. Heikkoa veden solinaa kuului lumen alta.
+Lumisade oli lakannut — ylhäällä pilkisti valkoisten pilvien lomista
+mustia taivaan kaistaleita, tähtikin tuikki. Ihmiset liikkuivat täällä
+hämärän tultua hyvin vastahakoisesti — joka ilta kuului vuorelta
+vuorikoiran ulvontaa. Olav päästi vaistomaisesti huudahduksen edellä
+kulkevalle.
+
+»Pelkäätkö sinä, mies?» kysyi pappi naurahtaen Olavin painuessa hänen
+rinnalleen. »Ei vuorelainenkaan jätä tällaisena yönä edes koiraansa
+ulos.»
+
+»Enpä minä oikeastaan pelkää», Olav otti kypärän päästään ja laski sen
+riippumaan niskaan. »Päässä vain kutisee olin; minä olen hiessä.»
+
+Sira Hallbjørn odotti, kunnes toinen oli valmis, sitten hän painui
+jälleen tielle.
+
+He kulkivat rinnan valkoisen lakeuden poikki, jolla näkyi valkoisia
+läikkäpäitä — suojailman tultua alkoi lumi vettyä. Sira Hallbjørn
+pysähtyi, nojasi sauvoihinsa huoahtamaan:
+
+»Sinä olet väsynyt, Olav?»
+
+Pilvikerrokset heidän päittensä päällä hajaantuivat hajaantumistaan,
+niihin ilmestyi suuria aukkoja ja joitakin heikosti välkehtiviä tähtiä.
+Luminen metsä huokaili, ja jotkut oksat pudottivat lumen harteiltaan,
+joka sai aikaan matalan, humahtavan ja ikäänkuin läähättävän äänen.
+
+»Niin — huomaan vain, etten enää olekaan niin hyvä hiihtäjä kuin
+nuoruudessani.»
+
+»Sinä et ole tottunut kulkemaan öiseen aikaan?»
+
+»Kuljin kerran Hämärin kaupungista Elfardalin Mikleböhön — olen
+kulkenut sen tien monta monituista — mutta kerran kuljin puolisen
+matkaa yöllä ja perille, enkä tiennyt missä olin.»
+
+»Olitko sinä yksin?» pappi kysäsi.
+
+Olav sanoi:
+
+»Oli minulla seurana — puoli matkaa — eräs -— poika. Mutta hän oli
+tottumaton — hänestä ei ollut hiihtäjäksi.»
+
+Mutta sira Hallbjørn ei kysellyt sen enempää. He seisoivat vielä
+vähän aikaa levähtämässä, sitten pappi painautui eteenpäin, ja he
+jatkoivat jälleen matkaa. He hiihtivät metsään ja joutuivat uudelleen
+vetten varsille — Olavin täytyi seurata toisen latua, he kulkivat
+kulkemistaan. — Hän oli tyytyväinen tavallaan, ettei toinen ollut
+kysellyt — ja hänestä tuntui hyvältä alkaessaan tuntea väsymystä:
+ruumis liikkui yhä enemmän kuin itsestään. Hän tunsi laskiessaan
+erästä mäkeä, miten sydämen lyönnit heikkenivät hetkeksi, ja ilmavirta
+vilvoitti suloisesti hänen kauttaaltaan hikistä ruumistaan. Aina oksan
+tarttuessa hänen selkäkantamukseensa ja pudottaessa hänen niskaansa
+märkää lunta hänet valtasi pieni harmi. — Hän ei tiennyt, miten kauan
+he olivat kulkeneet, mutta yö alkoi vaaleta ja selvetä —.
+
+Oli jo valoisaa, aamunharmaata, ja taivas oli jälleen lumipilvien
+peitossa, kun sira Hallbjørn ja Olav saapuivat laidunmaalle, joka
+vietti tasangolla olevaan kylään päin. Olav kokonaan — kaikki pihat
+olivat täynnä kansaa, miehillä oli kypärit ja keihäät aseina, hevoset
+olivat ulkona. Kaikista savutorvista tuprusi paksua, mustaa savua —
+kauempana etelän puolella paloi erään talon pihalla suuri rovio.
+
+Sira Hallbjørn seisoi tuijottaen ja haistellen rovion savua. Sitten hän
+painui lepikköön, hiihti lyhyin vedoin tarkoin väijyen. Olav seurasi
+virkeänä ja täysin valveilla.
+
+He saapuivat aidalle. Heidän edessään levisi suuri, valkoinen vainio
+lähimmän talon ulkohuoneisiin asti. Navetan nurkkauksessa seisoi
+muutamia asestettuja miehiä parin talollisen ympärillä, jotka nylkivät
+nautaa. Olav ja pappi katselivat hetkisen.
+
+»Luulenpa melkein —», sira Hallbjørn naurahti kiukkuisesti, »että he
+ovat pakottaneet itsensä Sigurdin pitämään kiinni ja hänen poikansa
+nylkemään.»
+
+Olav tunsi paikat — nämä talot ovat Kamshornista etelään ja itään.
+Kylän ympärillä olevat metsät erottivat sen itäpuolelta Jalundin
+salmen seuduilta. Olav hiihti aitoviertä eteenpäin tarkastellen, miten
+he pääsisivät metsikön suojassa suurkylään, päästäkseen herttuan
+päävoimista selville.
+
+Silloin hän kuuli takanaan jousen soivan. Hän näki nuolen lentävän ja
+painuvan hankeen nylkemistä katselevien miesten takana. Sira Hallbjørn
+oli polvillaan toisella suksellaan, tarttui juuri uuteen nuoleen,
+joita oli pistänyt hankeen eteensä. Olav kääntyi ja lähti häntä kohti.
+Samassa ensimmäinen nuoli mennä viuhahti aivan hänen ohitseen, osui
+vesakkoon, niin että lumi tuprusi oksilla. Talon luona olevat miehet
+läksivät juoksemaan tasankoa pitkin, mutta vajosivat pehmeään lumeen —
+silloin yksi kaatui, sira Hallbjørn oli jälleen ampunut nuolen, mutta
+nyt hän ponnahti pyryyn, ja sekä hän että Olav pakenivat metsikköön.
+Pari nuolta lensi vielä heidän jälkeensä, mutta ruotsalaisten oli turha
+yrittää seurata hiihtäjiä.
+
+He pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan oli ‒ valkoinen, aukea paikka
+keskellä metsää, vanha niitty ‒ siellä oli pari vanhaa latoa.
+
+»Sinä ammuit typerästi, sira Hallbjørn», Olav virkkoi kiukkuisena.
+
+»Olen minä ennen osunut pitempäänkin maaliin», sira Hallbjørn vastasi
+kylmästi, »mutta minä nyrjäytin viime yönä peukaloni, siksi ensimmäinen
+nuoleni ei osunut.»
+
+»En minä sitä tarkoittanut», Olav vastasi kärsimättömästi. »Mutta mepä
+emme tällä matkalla paljoakaan hyödy — me emme ole nähneet sen enempää;
+kuin mitä tiesimme jo ennestäänkin. — Ja he saattavat kostaa näille
+ihmisraukoille —.»
+
+Sira Hallbjørn suuttui, niin että suonet kohosivat tummina otsalla,
+mutta hän ei vastannut Olavin sanoihin. Ja he jatkoivat matkaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He kulkivat nyt ajoteitä ja saapuivat aikaisin päivällä Saanan pitäjän
+eteläisimpiin taloihin. Ihmiset olivat siellä kuulleet sodasta,
+ja saapuessaan kauemmaksi pohjoiseen he kuulivat kirkonkelloja
+soitettavan. Kirkon pohjoispuolella he kohtasivat eräällä sillalla
+joukon talonpoikia, ja siinäkös alkoi uutisten kysely.
+
+Ilma oli leuto, ja taivas matala ja harmaansynkkä tasankoseudun
+päällä, mutta jää oli lumivaipan alla kestävää, joten oli turhaa
+pidättää ruotsalaisia sillalla. Sitäpaitsi oli paljon ihmisiä lähtenyt
+karjoineen itää kohti Gardarin metsäseutuihin; se oli kyllin syrjässä
+tiestä.
+
+Sira Hallbjørn yllytti miehiä yhtymään pohjoispuolen talonpoikiin,
+kaikki seudun asekelpoiset olisivat silloin yhdessä. Mutta huomasi
+selvästi täkäläisten ihmisten olevan tyytyväisiä asiain nykyiseen
+tilaan: he toivoivat joukkojen kulkevan heidän seutunsa läpi tekemättä
+mitään pahaa. Eivätkä he edes näyttäneet toivovan ruotsalaisten
+häviötäkään — jos vihollisjoukko hyökkäisi lyötynä ja raivoissaan
+heidän niskaansa, olisi se kaikkein pahinta.
+
+»Rikkaat kaupunkilaiset, kauppiaat ja papit kestävä meitä paremmin
+pakkoverotuksen —.»
+
+Olav huomasi sira Hallbjørnin olevan niin vihaisen, ettei ollut
+viisasta antaa hänelle suunvuoroa. Siksipä hän itse astuikin esiin ja
+sanoi:
+
+»Ettekö te, hyvät ystävät ja kylänmiehet ymmärrä! jos Erik-herttua
+asettuu Akershusin linnaan, tämä ankara herra on meidän niskassamme,
+kaikkien, emmekä edes tiedä miten kauan, ainakin kevääseen asti,
+ja silloin hän nylkee meidät nahkoineen, karvoineen. Hänellä on
+mukanaan kolmesataa saksalaista ratsumiestä. Me kyllä tiedämme, mitä
+se merkitsee, ja näille palkkasotureille hän on velkaa. Olisi paljon
+parempi kohdata hänet nyt ja saada hänet toisiin ajatuksiin.»
+
+Jotkut arvelivat kuningas Haakonin palaavan nyt kotiin puolustamaan
+maata.
+
+»Kuninkaalla on työtä yllin kyllin puolustaessaan rajajokea. Meistä
+Foldenin talonpojista kulki ennen vanhaan sellainen maine, että me
+olemme rauhaarakastavia, niin kauan kun saamme olla rauhassa. Ettekö
+te muista, miten esi-isämme enemmän kuin yhden kerran tanssivat
+samanlaista tanssia vihollistensa kanssa Oslon edustalla jäällä —.»
+
+»He eivät tuoneet siitä tanssista kotiin voittoja, Olav Auduninpoika»,
+keskeytti eräs mies. »Etkö sinä sitä tiedä?»
+
+»He voittivat siitä sentään ajan mittaan, Erling —. Sille, joka ei
+uskalla itseään puolustaa, käy loppujen lopuksi aina pahasti. Ja koska
+nämä seudut ovat näin tiheään asuttuja, pitäisi meidän pystyä saamaan
+herttua toiselle päälle.»
+
+Päätökseksi tuli, että Husabyn Paal Kunt ja Bergfjordin Pojat
+Tegnebystä seuraisivat heitä niin monen miehen kera, kuin he ennättävät
+saada kokoon. Sira Hallbjørn ja Olav jatkoivat matkaa.
+
+»Etkö sinä tiennyt», kysyi pappi, »että kuningas purjehti jo ennen
+Martinmessua Bjørgviniin — Helge-herra ja kreivi Jacob ovat Baagaholmin
+uudessa linnassa pienen miesjoukon kanssa —»
+
+»On parempi heidän näillä seuduin uskoa meidän joukkomme olevan
+turvana.»
+
+»Mistä sinä tiedät herttuan olevan saksalaisille velkaa?» hän kysäsi
+taas.
+
+»Minä en ole milloinkaan kuullut muuta herttuoista ja palkkasotureista
+—». Olav naurahti. »Tempus bell, niinkö sinä sanoit?»
+
+»Tempus bell!», pappi oikaisi myöskin naurahtaen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Palattuaan kotiseudulleen he saivat kuulla Skikkjustadin Baardin
+ja Reidulfin selvittyään humalastaan luopuneen ajatuksesta
+kohdata vihollisjoukkoja Aurevirran laaksossa, vaan menneen yli
+kahdeksankymmentä miestä muassaan yhtyäkseen tunturilaisten kanssa;
+nämäkin olivat tarttuneet aseisiin. Ihmiset arvelivat, ettei herttua
+tällä kelillä ennättäisi yhtenä päivänä muuta kuin Kraakastadiin
+tai Skeidin seuduille, ja talonpojat odottaisivat häntä vähän
+pohjoisempana, jossa tie kulkee erään pienen tunturin juurella, ja
+itäpuolella on soita, jotka monien lähteittensä vuoksi eivät jäädy
+ennen keskitalvea; he arvelivat täällä saavansa ratsumiehet ajetuksi
+hetteisiin. Olav ei tuntenut näitä seutuja tarkoin, mutta pappi,
+kuultuaan tästä, mutisi ja pudisti päätään.
+
+He saapuivat sinne hämärissä. Vahdit olivat sytyttäneet vuoren onkaloon
+nuotion. Vakoilijat kertoivat tietonsa, kuten oli sovittu — heistä
+kummastakin oli tarpeetonta mainita, miten vähän he olivat nähneet
+vihollisia. He riisuivat saappaansa ja ripustivat ne tulen viereen
+seipäitten nenään, heittäytyivät sitten havuvuoteelle räiskyvän nuotion
+ääreen, johon jotkut miehet olivat peitoista ja vaipoista kyhänneet
+teltan tapaisen, ja niin he vaipuivat lopen väsyneinä uneen.
+
+Aamu, ei ollut vielä valjennut, kun Olav heräsi liikkeeseen. Hän
+sieppasi loppuunpalaneen nuotion päältä seipäästä saappaansa, ne olivat
+paahtuneet koviksi, mutta olivat suloisen lämpimät, sillä hän oli kovin
+viluissaan. Hän veti kaikessa kiireessä panssarin vaatteitten päälle,
+sitten hän sieppasi kirveen käteensä ja juoksi kallion reunalle.
+
+Hänen alapuolellaan oli kolmen miehen mittainen sileä kallio, joka
+päättyi suon reunaa kulkevaan, kapeaan tiehen. Se kääntyi kauempana
+kukkulalle — se ei ollut erittäin korkea, ja sen heikkoutena oli se,
+että ylhäällä oli kahden puolen tasaista ja avointa — sammaleisia
+paasia ja harvaa metsää. Siellä ylhäällä odottelivat tunturilaiset ja
+saanalaiset. Kallion laidalle oli rakennettu hirsivarusteita.
+
+Alhaalta kuului jo ratsujoukon kohinaa ja märällä tiellä kavioitten
+lätinää, hän näki ensimmäisten ratsastajien tulevan etelästä päin,
+kolme mahtui aina rinnan ratsastamaan. Suolla näkyi kantavilla
+paikoilla suksimiehiä mustina pilkkuina; siellä oli pikkutaloissa,
+metsänlaidassa, odottaneita talonpoikia. Samassa tulla lennähti
+ensimmäinen kuuro nuolia ja keihäitä, mutta suurin osa suolla odottavia
+oli tähdännyt liian ylös, niin että nuolet suhahtivat ratsastajien
+päitten ylitse — yksi lensi reunalla seisovien jalkojen juuren
+kanervikkoon.
+
+»Se oli vielä liian aikaista», Baard Skikkjustad virkahti kiroten — hän
+seisoi aivan Olavin edessä.
+
+Alhaalla ratsastavien joukossa tultiin kuitenkin levottomiksi, joku
+hevonen pillastui ja yritti syrjään. Etumaiset ratsumiehet pidättivät
+hevosiaan, huutelivat taakseen ja sieltä vastailtiin. Sitten he
+kannustivat ratsujaan. He näyttivät yrittävän eteenpäin suolla
+olevista talonpojista huolimatta. Yön aikana oli muodostunut suuria
+vesilätäköitä, eikä niiden vuoksi ollut viisasta lähteä ratsain
+hyökkääjää vastaan — ei, näkyipä joku hyppäävän satulasta, he aikonevat
+sittenkin ryhtyä kahakkaan —.
+
+Mikäli Olav näki aamuhämärässä, lienee ratsastajia ollut satakunta
+miestä. Takimmaiset työnsivät edellä kulkevia joku ratsastaja joutui
+suon laitaan. Etummaiset olivat jo päässeet kukkulan laelle: siellä
+heidät kohtasi talonpoikain joukko keihäin, kirvein ja miekoin, ja
+ampujatkin osasivat suoltaa joukkoon tarkemmin — isännättömät ja
+haavoittuneet hevoset huusivat ja hirnuivat ja häiritsivät joukkoa
+yrittämällä tunkeutua muitten väliin, ja haavoittuneitten miesten
+huudot sekaantuivat kukkulalla aseitten kalinaan.
+
+Tieltä kuului korkea, nuori ääni huutavan kesken melua — pitkä,
+ryhdikäs ritarivarusteinen mies hillitsi vauhkoa hevostaan, vaatien
+samalla hiljaisuutta. Metelin laattua hetkeksi kukkulalla olevat
+kuulivat hänen olevan norjalaisen. He kuulivat melkein kaikki mitä
+hän huusi ylhäällä oleville talonpojille. — Sitä seuranneessa
+hiljaisuudessa Olav huomasi sateen alkaneen —.
+
+Norjalainen herttua huusi, ettei Eirik-herttua tullut aseineen kansaa
+vastaan, elleivät he ensin hyökänneet. Kuningas Haakonhan oli rikkonut
+kaikki sopimuksensa sekä herttuan että Tanskan kuninkaan kanssa — niin
+että kesällä heitä odottaa jälleen retki sitä maata vastaan — ja hän
+oli tehnyt liiton kuningas Birgerin kanssa ja aikoo viedä norjalaiset
+sotajoukkonsa tukemaan ruotsalaista kerjäläiskuningasta, joka tekee
+vääryyttä omille veljilleen. Kuningas Haakon oli pettänyt pahoin sen
+miehen, jonka hän vast’ikään oli toivottanut tervetulleeksi vävynään —
+eikä herttua ollut tahtonut muuta täällä Norjassa kuin päästä kuninkaan
+kanssa puheisiin, mutta kuningas Haakon oli loukannut omia ritareitaan
+niin pahoin, ja hän käyttäytyi niin julmasti ja kopeasti hallitessaan
+täällä, että Eirik-herttua oli saanut kannattajikseen monia mainioita
+ja ylhäisiä Norjan herroja, jotka nyt odottivat talonpoikain tukea
+edesottamisissaan —.
+
+»Tuo on herra Lodin Sighvatinpoika», sira Hallbjørn virkkoi, »Bjørnen
+kasvatti — kettu ja kuninkaan pettäjä kuten setänsäkin.»
+
+»Antaa mennä», Baard huusi, ja harjalla seisovat talonpojat vierittivät
+alas hirsiä ja kiviä — varustusten vieriessä alhaalla ratsastavien
+niskaan syntyi kärventyneen kiven hajua. Olav näki pystyyn kohoavien
+hirsien lomitse ilmassa heiluvia hevosen jalkoja, eläinten kieriessä
+selälleen; hirnuttiin, kiljuttiin, huudettiin yhdessä mylläkässä,
+miehet yrittivät irtautua satulastaan ja kömpiä ylös — siellä kävi
+samanlainen vilinä kuin onkimatoja täynnä olevassa astiassa, johon
+pikkupojat viskelevät kiviä. Sitten hän juoksi muitten mukana
+kallioreunan yli, ryntäsi tielle, jossa talonpoikain etujoukko oli
+ahdistuksessa ja joku mies jo makasi maassa — monet ratsujoukosta
+olivat tunkeutuneet lävitse, kääntäneet hevosensa ja hyökkäsivät
+takaapäin talonpoikain niskaan.
+
+Olav heitti kilven selkäänsä, tarttui kirveeseensä kaksin käsin,
+hevosten vaahto vain valui höytäleinä hänen päälleen hänen
+taistellessaan höyryävien, jaloilleen pyrkivien hevosten välissä. Hän
+tarttui hevosen kuolaimiin, iski samassa kirveen hamaralla miehen
+teräväpäisen nuijan tieltään, löi hevosta, niin että se vaipui
+polvilleen ja iski miehen nurin. Olav juoksi sitten kaatuneen hevosen
+ja miehen ohitse, ja häntä seurasi joukko talonpoikia. Hän sai
+iskun kypäräänsä, niin että silmissä musteni, mutta isku luiskahti
+syrjään, hän jäi seisomaan suorana, tappeli, käsitti miten epätasaista
+taistelu oli, talonpojat jalan, sekä edessä että takana ratsuväkeä —
+paikka oli huonosti valittu: ruotsalaiset ryntäsivät kankaalle tien
+itäpuolelle, jossa talonpoikain joukot olivat harvempia, hän kuuli
+kesken iskujen ja taistelun melskeen jonkun huutavan ja kehoittavan
+pitämään puoliaan; se oli hänelle tuntematon tunturiseutujen päällikkö.
+Hän ei voinut kypäräkorvallisten vuoksi nähdä paljon sivulleen, mutta
+hän huomasi yhä useamman vihollisen ratsastavan itäänpäin nummelle —
+siellä kävi nyt kiivain ottelu, ja hänen takanansa taistelivat hänen
+toverinsa selkä häneen sekä ne, jotka taistelivat tulevia vastaan —
+suurin vihollisjoukko oli nyt heidän selkäpuolellaan: talonpoikain
+hyökkäys oli murrettu, sen hän käsitti ja hän mölysi täyttä kurkkua
+iskiessään kirveellään raivoissaan. Vasemmalla, nummella talonpojat
+näyttivät pakenevan, mutta jyrkänteellä seisova pieni lauma, joka nyt
+taisteli selkä selkää vasten, ratsumiehiä sekä ala- että yläpuolella,
+puolustautui kuolemaa pelkäämättä — emme väistä, emme väistä, lauloi
+kirveen isku!
+
+Silloin hän huomasi kukkulan alla tiellä pitkän ratsujoukon lähestyvän
+keihäät käsissä: heikossa, harmaassa aamuvalossa teräskypärät ja
+olkakilvet sekä hevosen suojukset loistivat märkinä — ei kannattanut
+sen enemmän enää —.
+
+Hän ryntäsi lävitse ja pääsi jyrkän, oikeanpuoleisen tien viereen,
+kiipesi sitä auttaen kirveellä itseään ja pääsi ylös. Sekä
+hänen edessään että takanaan kiipeili, ponnisti ja riensi hänen
+taistelutovereitaan vierua ylös — useimmat olivat selviytyneet tänne.
+Päästyään jonkin matkaa ylös hän pysähtyi ja katseli taakseen — tien
+toisella puolella juoksi suurin osa talonpoikais-joukosta nummen
+poikki ratsuväki kintereillään ja hävisi petäjikköön. Mustaksi
+poljetulla tiellä makasi hevosia ja miehiä sikin sokin, mustia olentoja
+lumisohjossa, toiset liikahtelivat, toiset makasivat hiljaa, ja kaiken
+sen ylitse ratsasti herttuan rautapukuinen pääjoukko, raskasaseisia
+sotureita, niin että kuului töminä ja kilinä — ja sade valui virtanaan.
+— Olav läksi juoksemaa eteenpäin metsäisen ylängön poikki.
+
+— Olav kulki aukean yli; pikkutaloja näkyi joen varrella. Eräs mies
+juosta hoippui hänen edellään, nyt se kaatui ja jäi siihen. Hänen
+luokseen päästyään Olav pysähtyi, kohotti häntä ja käänsi hänet. Siinä
+oli Baardin vävy, kesällinen sulhanen. Hoskold Joninpoika työnsi
+horroksissa hänet syrjään, istui puolittain toiseen käteen nojaten,
+pää nuokuksissa, sitten hän kääntyi, kaatui ja jäi toiselle kyljelleen
+makaamaan — ihan niinkuin pikku poika, kun hänet herätetään liian
+aikaisin, kääntyy vuoteessaan unen pöpperössä ja nukkuu uudelleen,
+ajatteli Olav. Lumi oli Hoskoldin ympärillä verinen. Olav nosti hänet
+ylös ja sai hänet vaivoin olkapäänsä varaan. Oli ylen raskasta kahlata
+painava taakka selässään vetisessä lumessa mättäistä maata, mutta
+hän sai hänet sentään erääseen mökkiin, jossa istui pari eukkoa. —
+Hän ei jaksanut muistaa, mitä oli sanonut naisille tai nämä hänelle
+juostessaan joittenkin jäljessä kolmen, mökin luona häneen yhtyneen
+miehen kanssa. Hän oli saanut mahaansa joko iskun tai potkun, vatsassa
+tuntui pahka ja se vaivasi kävellessä.
+
+Hetken kuluttua hän saapui jollekin korkeammalle kalliolle pakenevan
+talonpoikaisjoukon keskelle. Hän heittäytyi kuusen juurelle
+kanervikkoon ja sai vähän ruokaa — usealla miehistä oli eväsreppu,
+josta jakoi toisille. Baard oli siellä sekä sira Hallbjørn ja neljä,
+viisi muuta tuttua kaikkiaan oli sinne kerääntynyt parisenkymmentä
+miestä.
+
+Eräs talonpojista huudahti, hän juoksi pienelle kallionnyppylälle
+ja katseli eteenpäin. Toiset seurasivat. Täältä näki etelästä
+palasen Skeidin seutua. Metsän alta kohosi sakea, musta savu leviten
+painostavassa ilmassa ylt’ympäri. Siellä paloi Hestbaek, arvelivat
+näiltä seuduilta olevat miehet. Vähän kauempana idässä näkyi toinen
+savu ‒ herttuan väki kosti hyökkäyksen.
+
+»Sinuapa on pidelty pahoin, Baard», Olav virkkoi matalalla äänellä.
+Hestbaekin Arne, Baardin appi ja Olavin sukulainen eli vielä korkeasta
+iästään huolimatta reippaana ja toimeliaana. Olav ei voinut olla
+myöskään kertomatta Baardin vävystä, jonka hän oli jättänyt tuonne
+kukkulan alle johonkin mökkipahaseen vaikeasti haavoittuneena.
+
+Mutta Baard, harvapuheinen, hyvänahkainen suurtilallinen, naurahti vain
+raivoissaan.
+
+Sade valui suoranaan sulavaan lumeen hillityn kahisevasti. Koko sitä
+alaa, jossa palavat rakennukset olivat, kehysti tumma taivas, joka
+näkyi matalalla taivaanrannan tummansinisten metsien latvoilla. Miehet
+olivat ryömineet tiheimpien kuusten alle, jutellessaan natustelleet
+ruokiaan ja imeskelleet lunta.
+
+He huomasivat nyt kaikki, että hyökkäystä varten oli valittu sopimaton
+paikka. Aurevirran laakso, kapeine ratsuteineen kivisen rotkon
+keskellä, olisi ollut paljon sopivampi. Mutta siellä metsien laidassa
+asuvat talonpojat eivät olleet halunneet ärsyttää vihollislaumoja,
+ennenkuin ne olivat edenneet heidän seuduiltaan kauemmaksi. — Sitten
+juteltiin, että hirsivarustukset olisi pitänyt säästää siihen asti,
+kunnes haarniskajoukot saapuivat kohdalle — ja eräs mies kysyi,
+mikseivät vakoilijat olleet ilmoittaneet sellaisen joukon tulosta
+mitään. Olav oli juuri maannut tuumaillen, että olisivatpa he sen
+tienneet, niin — mutta se oli sira Hallbjørnin syy, vastatkoon hän.
+Mutta pappi sanoi vain, että nämä sotilaat lienevät olleet taloissa
+etelämpänä, kuin missä hän ja Olav olivat käyneet. Miehet noituivat,
+toiset kiroilivat karkeasti: siinä joukossa lienee itse herttuakin
+ollut.
+
+Sitten keskusteltiin, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Useimmat olivat
+halukkaita palaamaan koteihinsa ottamaan selkoa, miten siellä oli
+asiain laita. Silloin sira Hallbjørn virkkoi.
+
+»Olisi mieletöntä sallia herttuan asettua Osloon häiritsemättä. Jos
+hän asettuu Akershusin eteen — sitä hän saa tuskin niinkään helposti,
+Munan Baardinpoika ei ole tyhmä enemmän kuin arkakaan, ja hänellä on
+hyvä miehistö. Minun mielestäni me tekisimme kaikkein viisaimmin, jos
+painuisimme itää kohti Eyjavatniin ja sieltä menemme Sudrheimiin.
+Kuninkaan vävy Haftor ja hänen veljensä ovat reippaita miehiä ja
+johtajiksi sopivimmat, jos kutsunta pannaan toimeen. Mikäli tiedän
+ei Haftor sure suurestikaan, vaikka näyttääkin siltä, kuin hän ei
+milloinkaan saisi kutsua Eirikherttuaa veljekseen ja langokseen —
+Sudrheimissä oltiin vain kohtalaisen iloisia kuninkaan antaessa hänelle
+Agnesrouvan nuoren sisaren.»
+
+Metsästä kiipesi nuoria poikia näkyviin — he taluttivat vanhempaa,
+miestä, josta veri vuoti kuin härän kidasta. Joidenkuiden miesten
+alkaessa papin kanssa hoidella haavoittanutta kysyi eräs nuorukaisista
+Hestvikenin Olav Auduninpoikaa, oliko hän täällä. Olav ei ensin
+tuntenut kysyjää, mutta sitten hän tunsi hänet siksi pojaksi, joka
+oli tullut maihin Bjørninpoikain aluksesta ja seurannut häntä
+Galabyhyn. Nuorukainen kysyi nyt, mitä Olav aikoi tehdä ja saisiko
+hän seurata tätä? Olav vastasi sen kyllä käyvän päinsä, mutta ettei
+hän ollut ennättänyt ottaa mukaansa muuta kuin mitä näkyi ja että hän
+puolestaan aikoi seurata sira Hallbjørnin neuvoa ja lähteä Sudrheimiin
+Joninpoikain luo katsomaan, aikovatko raumarikiläiset yrittää
+kartoittaa herttuaa.
+
+Vieras sanoi olevansa siihen suostuvainen. Hänen nimensä oli Aslak
+ja hän oli Yttre Dalin Gunnarin poika Rumudalista, mutta hänellä oli
+kolme häntä vanhempaa veljeä, ja niin toivoivat vanhemmat hänen menevän
+luostariin. Hän oli nyt ollut kolme vuotta, kolmetoistavuotiaasta
+asti, Tunsbergissa valkoveljesten luona, sillä isä Sigurd Knuutinpoika
+oli hänen enonsa. Mutta hänestä ei ollut munkiksi — hän olikin ollut
+suurimman osan aikaa eräällä luostarin Andabussa olevista tiloista, ja
+nyt he olivat sopineet enon kanssa, että hän matkustaisi kotiin.
+
+»Ja kun minä sitten kuulin sotaretkestä ja kun he aluksella
+sanoivat laskevansa Hestvikenin rantaan, ja nähdessäni sinun olevan
+varustuksissa —. Eno on jutellut sinusta — tehän olette tuttuja,
+tietääkseni.»
+
+»Onko isä Sigurd jutellut minusta?» Olav kysyi vähän epäilevänä.
+»Minä näin hänet ollessani siellä asialla, mutta me emme vaihtaneet
+keskenämme montakaan sanaa — minä en käsitä, mitä hän voisi minusta
+puhua —.»
+
+»Hän sanoi sinun olevan urhoollisen miehen ja että sinä olet ollut
+ulkomailla — hän mainitsi, että sinut on kasvatettu Ylämaissa,
+Frettasteinissä, ja että sinä olet nainut sieltä.»
+
+Olav ei vastannut siihen mitään. Hän ei milloinkaan kuullut
+mielellään puhuttavan nuoruudestaan eikä kohdannut kernaasti sen
+aikaisia ylämaalaisia. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, että
+premonstratensiläisluostarin isä Sigurd Knuutinpojalla oli sukulaisia
+ylämaassa. Mutta se ei tuntunut nykyjään olevan ajattelemisen arvoista
+—. Hän kysyi Aslakilta, missä tämä oli ollut rotkossa taisteltaessa,
+ja antoi pojan kertoa itse puhumatta paljoakaan. Hän oli myös vähän
+väsynyt ja likomärkä, pää oli kipeä, hän huomasi sen nyt vasta,
+kypäräänsä saamastaan iskusta, ja saappaat olivat hanganneet jaloista
+nahan rikki.
+
+Kohta päivällisajan mentyä joukko läksi vuorelta liikkeelle. Useimmat
+halusivat mennä kotiin — niiden joukossa oli Skikkjustadin Baard;
+hän tahtoi nähdä vävyään. Mutta yksitoista miestä läksi itää kohti,
+heitä johti eräs Skeidin pitäjäläinen, jonka oli määrä johtaa heitä
+tietä metsien kautta Eyjavatniin. Heitä oli sira Hallbjørn ja Olav
+Auduninpoika, Markus ja Simon Alfinpojat Bergistä, eräs jättiläismäisen
+vahva nuori talonpoika, jota Olav ei tuntenut; loput olivat loismiehiä
+sekä sitten mainittu nuorukainen, Aslak.
+
+Metsässä heihin liittyi useita miehiä, keskusteltiin taistelusta
+— vaikkei kukaan tiennyt mitään sen varmempaa, montako
+talonpoikaisjoukosta oli kaatunut ja miten monta herttua oli
+menettänyt. Osa ratsumiehiä oli kääntynyt takaisin, ryöstänyt ja
+polttanut taloja, mutta he eivät olleet malttaneet mennä kovin kauas.
+
+Pian keskustelu vaikeni. Pieni joukko kulki hanhenmarssia metsämaita
+ylös alas, matalien kuusikkoisten kukkulain yli ja ympäri, korkeassa,
+märässä kanervikossa ja lumisohjussa — jäillä kohosi hyyhmä nilkkoihin
+asti. Ja sade valui harmaista pilvistä valumistaan. He saapuivat
+hämärissä kylään, heidän edessään levisi Eytja-järvi, laajana,
+harmaankalpeana kenttänä illan pimenevän sadetaivaan alla.
+
+Kukaan ei tiennyt täällä kerrassaan mitään rauhattomuuksista, ja
+niiden suurtilojen miehet, joissa he pyysivät yösijaa, lähettivät heti
+sanan Ormbergin ritarille; vuoltiin arpakapula ja miehet riensivät
+sytyttämään merkkitulia. Ja niin seuraavana päivänä oli koolla ainakin
+kahdeksisen kymmentä miestä lähdössä pohjoista kohti sohjuisen jään
+poikki jalan, ratsain ja rekipelin.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Vierasseutulaiset saivat majoittua paikkakunnan eri taloihin ja
+he viettivät siellä joulun. He saivat useimmissa paikoissa hyvän
+vastaanoton — raumarikiläisillä oli kova halu lähteä Osloon
+väläyttelemään herttualle terää. Mutta sira Hallbjørniä pyydettiin
+Sudrheimiin asumaan — hän oli herra Jon Raadille kaukaista sukua — ja
+niin tämä pyysi myöskin Olav Auduninpoikaa viettämään joulua luonaan.
+
+Hän piti taloa nuorimman poikansa, Ivarin kanssa; toiset, herra
+Haftor, kuninkaan vävy ja herra Tore Tinghovde olivat kuninkaan kanssa
+Bjørgvinissä. Sira Hallbjørn ja Olav saivat nukkua kauniissa, kahden
+naimattoman pojan asuinrakennuksessa, ja Jon-herra lähetti heille
+tarpeelliset vaatteet.
+
+Olav ei ollut vuosikausiin viettänyt joulua näin iloisin mielin.
+Talosta lähti lähettejä ja palasi tuoden tietoja; Jonherralla
+oli vakoilijansa. Kuninkaan nuori sukulainen, Munan Baardinpoika
+Akershusissa, oli saanut sotaretkestä ajoissa tiedon. Hänellä oli
+niin vähän miehiä, ettei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, mutta
+hän oli kuitenkin puolustautunut ensi ryntäystä vastaan. Herttua
+oli silloin leiriytynyt linnan edustalle, mutta pitkällinen sade
+pakotti hänet lähtemään rämeisen Akershusin edustalta ja palaamaan
+takaisin kaupunkiin. Hän vietti joulua siellä rannalla olevassa,
+vanhassa kuninkaan kartanossa, löi norjalaisia ystäviään ritareiksi
+Ja piti turnajaisia — vaikkakin huhuiltiin hänen saaneen leirillä
+ollessaan horkan, jonka vuoksi hän usein sairasteli, Hän otti
+maaseudulta pakkoveroa, eivätkä kaupunkilaisetkaan siitä päässeet
+vapaiksi, vaikkakin hän siellä oli varovampi. Sudrheimiläiset
+nauroivat vahingoniloista naurua — oslolaisten rakkaudella ei
+ennen, Eirik-herttuan vieraillessa siellä kuninkaan vävynä, ollut
+rajoja; herttuan joukkoon kuului kolmesataa saksalaista ratsumiestä,
+puolitoista sataa ruotsalaista sotilasta, ja hänen norjalaiseen
+joukkoonsa kuului yhteensä runsas vanhanaikainen sadanmiehen ryhmä,
+useimmat asestetut ritarien tavoin.
+
+Sudrheimin herra Jon Raud ei ollut vielä erikoisen vanha, mutta hän
+oli sairaalloinen, ja niin jäi pojan, Ivar Joninpojan tehtäväksi
+talonpoikain johto, hän oli rohkea, viisas ja kansan suosiossa —
+mutta hän oli ylen nuori, tuskin kahdenkymmenen yhden ikäinen.
+Sudrheimissä vietettiin joulu vanhan tavan mukaan, ja Olav tapasi
+täällä monta miestä ja naista, jotka olivat hänelle kaukaista sukua,
+aina niiltä ajoilta, jolloin hänen sukunsa omisti Dyfrinin. Hän oli
+sudrheimiläisillekin sukua, kuten selvisi.
+
+»Mistä se johtuu, Olav», herra Jon kysäsi eräänä päivänä, »ettet sinä
+ole milloinkaan pyrkinyt kuninkaan lähelle? Onhan väärin, että niin
+korkeasukuinen, varakas ja hyvän kasvatuksen saanut mies ei kuulu hänen
+henkivartioonsa.»
+
+»Palvelin kuningas Haakonia hänen johtaessaan retkiä», Olav vastasi,
+»mutta tietäkää, herra, että nuoruudessani olin Alf Erlinginpojan
+käskettävissä ja vannoin Jumalan ja suojeluspyhäni nimessä, kuultuani
+jaarlin kuolleen lainsuojatonna, etten milloinkaan vanno käsi
+miekankahvalla uskollisuutta toiselle miehelle, kaikkein vähimmin
+sille, joka hänet henkipatoksi julisti.»
+
+»Sinä olet uskollisempi kuin useimmat muut», Jon-herra virkkoi
+huoahtaen. Hän oli tuntenut jaarlin hyvin ja sen jälkeen hän jutteli
+usein Olavin kanssa hyvästä Alf-herrasta — ja Olavin mielestä hän
+ei ollut milloinkaan ollut niin lähellä omaa nuoruuttaan eikä niitä
+aikoja, jolloin hän itse oli vapaa ja huoleton — niin, ei ainakaan
+kotiin Norjaan paluunsa jälkeen.
+
+Sira Hallbjørnkin oli aivan kuin toinen mies, sävyisä ja hauska
+ihminen. Hän otti koko sieluineen osaa retkeen ja myöntyi kaikkiin
+sudrheimiläisten ehdotuksiin. Hän näytti viihtyvän paljon paremmin
+maallisten ylimysten ja päälliköitten joukossa kuin pappien ja
+talonpoikain parissa. Hän ja Olav olivat joskus nuoren Ivarin ja tämän
+ystävien kanssa metsästämässä sopivalla ilmalla. Pyhäpäivinä hän luki
+kirkossa messun, ja ihmiset pitivät siitä paljon, sillä hän käyttäytyi
+kauniisti alttarilla, ja hänellä oli kaunis, voimakas ääni, puhuipa
+sitten tai luki — pitäjän pappi oli tyhmä tomppeli, ja Jon-herran
+kotipappi jo niin vanha, että hän alkoi olla lapsi uudelleen. Hän
+pystyi kyllä vielä lukemaan messun, mutta hän ei enää tuntenut ihmisiä;
+hän luuli usein Ivaria Jon-herraksi, joka oli ollut nuoruudessaan hänen
+kasvatettavanaan.
+
+Haftor-herran nuori puoliso, rouva Agnes Haakonintytär, oli kotonaan
+Sudrheimissä, sillä hän odotti toista lastaan — hänellä oli jo poika,
+ja sukulaisilla oli siihen poikaan nähden omat suunnitelmansa — jos
+pieni Ingeborg-neito sattuisi kuolemaan perillisittä.
+
+Se, mitä Olav oli kuullut rouvan äidistä, kuningas Haakonin
+jalkavaimosta, oli saanut hänet aina lämpenemään, vaikkakin
+ihmiset puhuivat siitä enimmäkseen ivalla. Hän oli talonpojan
+tytär jostain sisävuonoilta ja hän oli ollut kuningatar Ingeborgin
+kylvynlaittaja-neito. Hänen valmistamansa kylpy oli kerran ollut liian
+kuuma, silloin hänen emäntänsä oli lyönyt häntä niin pahoin, että hän
+oli mennyt pois kylpyhuoneesta itkien ja verissään, ja silloin hän oli
+tavannut kuninkaan nuoren pojan, herttua Haakonin. Hän puhutteli tyttöä
+ja kysyi, miksi hän niin itki. Hän ei ollut kaunis ja hän oli poikaa
+paljon vanhempi, ainakin parikymmentä vuotta, mutta ennenkuin vuosi
+oli umpeen kulunut, hän synnytti kuninkaanpojalle lapsen. Kuningatar
+oli pakahtumaisillaan raivosta, mutta herttua ei tahtonut erota
+jalkavaimostaan, ja asetuttuaan Osloon asumaan hän antoi tälle kartanon
+asunnoksi Bergheimin kihlakunnassa. Hänen herttuan kanssa saamistaan
+lapsista eli ainoastaan Agnes-neiti. Mennessään naimisiin saksalaisen
+neidin kanssa hän otti jalkavaimonsa tyttären luokseen, mutta äidin hän
+lähetti Reinsin luostariin. Hänestä tuli siellä nunna parisen vuotta
+sitten. Hän oli aina ollut hurskas, siveä nainen, köyhille hyvä — mutta
+kuninkaan jalkavaimoksi hän oli sentään ihmisten mielestä sopimaton,
+niin pieni ja kalpea, arka ja ujo vieraitten parissa; kerrottiin hänen
+usein rukoilleen herraltaan armoa sellaisille, jotka olisivat sietäneet
+saada kovan rangaistuksen. Agnes-rouva oli tullut äitiinsä, hän oli
+pieni ja kalpea, ilman mitään viehätysvoimaa, harvasanainen, mutta
+lempeä nainen.
+
+Kun Olav eräänä päivänä istui huoneessaan aseitaan korjaillen, tuli
+eräs nainen sisään, kulki vuode vuoteelta, nosteli peitteitä ja pöyhi
+pieluksia. Tultuaan valon ääreen Olav huomasi sen olevankin itsensä
+Agnes-rouvan. Olav nousi tervehtimään, ja kun nainen lähestyi ojentaen
+kätensä, Olav polvistui kuninkaan tyttären edessä, suuteli hänen
+kättään, ajatellen hänen paremminkin muistuttavan lopen kulunutta
+torpparin vaimoa, jonka on pakko kulkea askareillaan, kunnes vaipuu
+nurkkaansa.
+
+»Katselin vain onko vieraillamme täällä kaikki hyvin», Agnes-rouva
+virkkoi. Hän istuutui rahille, ja Olav jäi seisomaan hänen eteensä
+pää kumarassa, toinen käsi sydämellään; hän vastasi tämän kysymykseen
+kiittäen, että heillä oli kaikin puolin hyvä olla.
+
+»Te Foldenin miehet tiedätte hyvin vähän mitä koteihinne kuuluu?» rouva
+kysäsi.
+
+Niin on, Olav selitti; he eivät olleet kuulleet, enemmän kuin
+kyselleetkään kuulumisia lähtönsä jälkeen.
+
+»Sitten teillä ei ole ollut hauska joulu?»
+
+Olav ei voinut olla naurahtamatta — hän ei ollut milloinkaan viettänyt
+tämän iloisempaa joulua, hän vastasi.
+
+»Mutta sinähän et taida tietää, onko sinun kotisi pystyssä, vai onko se
+tuhkana?»
+
+»Hestviken on ollut tomuna ja tuhkana jo kolme kertaa, hyvä rouva»,
+Olav vastasi entiseen sävyyn. »Jos se on neljännen kerran poltettu,
+ei minun auta muuta kuin tehdä esi-isäini tavoin, ottaa onni vastaan
+Jumalan kädestä ja rakentaa uudelleen.»
+
+»Entä omaisesi?» Agnes-rouva kysyi.
+
+»Poikani on herra Ragnvaldin kanssa, ja tyttäreni ovat ystävien luona
+vuonon länsirannalla, niin ettei minulla ole mitään syytä heitä surra.»
+
+»Sinun vaimosi siis ei olekaan elossa?»
+
+»Ei ole, rouva, nyt on jo kahdeksas talvi hänen kuolemastaan.»
+
+»Vai niin, sittenhän sinun asemasi onkin helpompi kuin monen muun,
+Olav. Saa kuulla niin paljon — köyhät talonpoika-rukat etelässä —
+Jumala heitä auttakoon!»
+
+»Amen, rouva — mutta jos Hän tahtoo, ei enää kestä kauan, kun he saavat
+avun ja koston. Vahinko, ettei teidän herranne ole täällä, vaikka onhan
+Ivarilla kyllä hyvää tahtoa —»
+
+»Oi, enpä tiedä», Agnes-rouva huokasi. »En voi sanoa, että, suren kovin
+Haftor-herran poissaoloa. Talonpojat saksalaisia sotilaita vastassa, se
+on epätasaista taistelua, vaikkapa talonpojat ovatkin monilukuisina —.
+Vaikka onhan minulle raskasta hänen poissaolonsa tänä aikana.»
+
+Olav katseli pientä naista — hänen mielestään tämän nöyryys oli pelkkää
+hyvyyttä ja hänen sanansa olivat kaikkea muuta kuin kuninkaantyttären
+sanoja. Mutta hän sääli häntä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kauniit,
+muuta kaunista hänessä ei ollutkaan.
+
+Hän tunsi häntä kohtaan erittäin syvää myötätuntoa kuultuaan
+eräänä aamuna, jokin päivä äskeisen jälkeen, että Agnes-rouva oli
+lapsivuoteessa, eivätkä läsnäolevat rouvat olleet varmat miten siinä
+kävisi. Jon-herra kuljeskeli omaisineen edestakaisin synkän näköisenä,
+mutta heitä huoletti eniten se, että jos Agnes-rouva kuolisi,
+katkeaisivat lujimmat siteet, jotka kiinnittivät Haftor Joninpojan
+kuninkaaseen, jos taas lapsi kuolisi, olisi heidän viinessään yhtä
+nuolta vähemmän.
+
+Mutta illan suussa tuli sana, että Agnes-rouva oli saanut suuren,
+kauniin pojan, ja nytkös riemu syntyi: Jon-herra käski tuomaan simaa ja
+viiniä, ja miehet joivat vastasyntyneen onneksi. Isoisä kannatti sisään
+vanhimman, vuoden vanhan pojan, Jonin, jota omaiset kutsuivat keskenään
+junkkeriksi — häntä tervehdittiin ja kuljetettiin sylistä syliin, ja
+herrat joivat, kunnes joutuivat nurkkaan miesten tavoin, kuten Ivar
+sanoi.
+
+Sira Hallbjørn kastoi vastasyntyneen seuraavana päivänä — hänen
+nimekseen tuli Magnus. Vieraat kävivät omaisten kanssa uhraamassa, ja
+illalla juotiin ristiäisiä suurella riemulla, mutta Olav ei voinut
+olla ajattelematta nuorta äitiä, jonka kaikki näyttivät unohtaneen
+— eräs naisista oli maininnut hänen olevan hyvin sairaan, makaavan
+kuumehoureissa ja valittavan, ettei Haftor-herra tule hänen luokseen;
+he eivät saaneet häntä ymmärtämään hänen olevan Bjørgvinissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta eräänä iltana, pari päivää ennen hiivanuuttia, tuli Sudrheimiin
+tieto kahdentuhannen miehen suuruisen talonpoikaisjoukon, lidungilaisia
+ja ringerikiläisiä, kulkevan Osloa kohti. Kaupungissa oli asianlaita
+sellainen, että Eirik herttua oli ollut jouluna hyvin sairaana, mutta
+nyt hän oli parempi, ja siitä ilosta hänen ystävänsä aikoivat viettää
+hiivanuuttia suurin juomingein. Lidingiläiset olivat saaneet siitä
+vihiä ja heidän aikomuksenaan oli hyökätä yöllä kaupunkiin.
+
+Ivar Joninpoika neuvotteli heti ystävineen, ja he läksivät seuraavana
+aamuna kolmisata-miehisenä joukkona, mutta loput raumarikiläisistä,
+jotka asuivat kauempana pohjoisessa ja lännessä, seuraisivat heitä
+mahdollisimman pian: Ivar pelkäsi lidungilaisten ennättävän ennen
+häntä ja vievän häneltä kunnian. Foldenin miehiä oli vähän kerrassaan
+kokoontunut viitisenkymmentä henkeä, ja Olav oli heidän päällikkönsä.
+Hän juuri oli nostattanut talonpojat ruotsalaisia vastaan ensi
+hyökkäykseen ja hän juuri oli lähettänyt ajoissa varoituksen Akershusin
+linnanherralle — hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, eikä hän
+ollut Oslon tiellä taistelussakaan päälliköitten joukossa. Mutta täällä
+Sudrheimissä hän sai siitä kunniaa, ja lankesi ikäänkuin itsestään,
+että häntä pidettiin joukkonsa ensimmäisenä. Olihan hän Hestvikenin
+vanhan päällikönistuimen omistaja ja Alf Erlinginpojan entinen
+henkivartija. Ja hän itsekin piti sitä niin luonnollisena — hänen
+mielestään kaikki oli niinkuin olla pitikin. Toiset kolme alipäällikköä
+olivat nuorempia miehiä, lähempänä Ivar Joninpojan ikää.
+
+He saapuivat hämärissä Gellirvaaran juurelle, Tveitin kylään, ja
+saivat tietää herttuan asettaneen vartijoita Hofvingin majataloon,
+Sinseen ja Akeriin kirkon viereen, mutta joka paikkaan vain vähän
+miehiä, sillä sattui niin onnellisesti, että kaikki nämä tien varsilla
+olevat tilat kuuluivat nunnaluostarille, ja abbedissa, rouva Groa
+Guttormintytär oli pannut ankaran vastalauseensa ja uhannut kovin,
+jos hänen alustalaisilleen tapahtuu jotain vahinkoa — eikä herttua
+halunnut joutua tämän topakan nunnan kanssa epäsopuun, jos sitä
+suinkin voi karttaa. Kautta koko kihlakunnan oli sisarten talonpojilla
+enemmän etuisuuksia kuin muilla talollisilla, sekä itsenäisillä että
+vuokraajilla; kaikkein pahimmin oli käynyt kruunun ja suurtilallisten
+vuokramiehille. Sira Hallbjørn nauroi sen kuultuaan: hän ei kylläkään
+ajatellut rouva abbedissaa hyvällä, sillä hän oli riidassa tämän
+kanssa, mutta nyt hänkin nauroi asialle. Pappi seurasi Ivaria
+varustuksissaan ja asestettuna.
+
+Neuvoteltua muutamien naapuri-talollisten kanssa sovittiin, että
+raumarikiläiset kätkeytyvät metsään ennen päivän koittoa ja odottavat
+siellä seuraavaa iltaa. Sitten he kulkevat edelleen pitkin Alnajokea,
+hyökkäävät matkan varrella Holfvinissa vahtien kimppuun ja ryntäävät
+kaupunkiin Martestokkerin poikki, Silläaikaa lidungilaiset hyökkäävät
+lännestä nunnaluostarin ohitse. Näiden oli kierrettävä Akerin kirkko
+ja kuljettava Frysjun sillan poikki, sillä jää oli Bjaarrin lahdessa
+heikkoa, eikä Frysjun alajuoksu ollut vielä jäätynyt. Täällä vaaroilla
+oli pakastanut ja oli siksi paljon lunta, että Ivar Joninpojan lähetit
+voivat lännessä käyttää suksia, kunhan seurasivat tien vartta peltoja
+myöten.
+
+Ivar asettui päällikköineen lepäämään Tveitin taloihin aamunkoittoon
+asti. Mutta vähän ennen puolta yötä tempaistiin pirtin ovi auki äkkiä,
+ja sisään astui eräs niistä talonpojista, joiden kanssa he olivat
+neuvotelleet illalla, vanhan vaimon, äitinsä kanssa.
+
+Vaimo asui kaupungissa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, ja heillä
+oli olutanniskelu eräässä talossa lähellä kuninkaan kartanoa. Herttuan
+miehet olivat saaneet vihiä, että suuri talonpoikais-armeija marssi
+lännestäpäin Osloa kohti, ja he olivat varustautuneet huomenna tekemään
+suurrynnäkön Akershusia vastaan. Vaimo oli keinotellut itselleen pääsyn
+kaupungista sanaa tuomaan — sillä Oslo huhuiltiin kaupunkilaisten
+kesken Sudrheimin herrojen keräävän myöskin joukkojaan Ylämaissa, mutta
+sitä ruotsalaiset eivät uskoneet.
+
+»Tästä syntyykin toisenlaiset hiivanuutin tanssit», sira Hallbjørn
+virkkoi. Nyt ei ollut helppo tietää, mihin raumarikiläisten olisi
+ryhdyttävä. Silloin sira Hallbjørn pyysi puheenvuoroa ja sanoi, ettei
+ole muuta kuin kaksi mahdollisuutta valittavana: »— eikä niistä toinen
+ole toistaan parempi. Toinen on se, että me lähdemme heti länttä kohti,
+samaa tietä, jota lähetit menivät, sitten Sandakrarissa joen poikki,
+hyökkäämme Akerin vahtien niskaan ja otamme Frysjun sillan huomenna
+haltuumme, kunnes lidungilaiset saapuvat — jos voimme. Jos herttua
+onnistuu saamaan Akerinlinnan haltuunsa, saattaa hän valmistaa lännestä
+tulevalle talonpoikaisjoukolle verisen kylvyn ja tehdä Haakon-kuninkaan
+kanssa rauhan aivan oman mielensä mukaisen — hän norjalaisine
+ystävineen. — Toinen neuvo on se, että me palaamme jälleen kotiin
+Raumarikeen ja tyhjennämme häveten Sudrheimin viimeiset joulutynnyrit.»
+
+Nuori Ivar pohti päällikköineen papin neuvoa. Siitä tulisi epätasainen
+ottelu, kolmesataa miestä ja niistä ainoastaan seitsemän viidettä
+ratsain ja ratsumiehen tavoin asestettuna, mutta loput talonpojista
+jalan, niitä vastassa herttuan sotilaat ja tottuneet taistelijat.
+
+»Mitä Te, Olav Auduninpoika, sanotte?» Ivar kysyi. »Te olette vanhin ja
+kokenein?»
+
+»Minä sanon papin olevan oikeassa. Ei muuta neuvo kuin jompikumpi
+mainituista. Niistä ei ole kumpikaan hyvä — mutta edellinen ei
+mielestäni sentään ole aivan mahdoton. Ellemme pysty pitämään siltaa
+hallussamme, voimme repiä sen ja pelastua Akerinlinnaan.»
+
+Sira Hallbjørn huomautti olevan sangen tärkeätä, ettei herttua saisi
+linnaa käsiinsä. Heidän oli valmistauduttava siltaa repimään, kuten
+Olav sanoi ja heillähän oli Akerinkirkko ja kirkkomaa takanaan,
+sieltäkäsin oli hyvä puolustautua, jos vihollinen sattuisi saamaan
+osan väkeään joen yli; ja jos heidät karkoitettaisiin kirkkotarhasta,
+voisivat he paeta kirkkoon; siellä he voisivat pysyä kunnes läntinen
+joukko saapuisi.
+
+»Uskotko sinä itse omia sanojasi?» Olav kysyi pukeutuessaan papin
+kanssa varustuksiin, »että lidungilaiset pääsisivät kirkon luo, jos
+kerran ritarijoukko ennättää Frysjan länsipuolelle?»
+
+Sira Hallbjørn pudisti päätään, »— mutta emmehän me voi kääntyä kotiin
+yrittämättä taistella. Ja voi käydä maalle kalliiksi, jos Eirik-herttua
+joutuu hallitsemaan Akerinlinnassa ja neuvottelemaan rauhasta sen
+kanssa, jota hänen pitäisi kutsua apekseen —»
+
+»Niinhän se on. — Tämä retki on minun mielestäni aloitettu vähän
+päättömästi. Mutta Ivar on nuori — pahempi sydämetön kuin päätön, ja
+sydän on paikallaan sekä hänellä että kansalla, eikä tappeluhaluakaan
+puutu.»
+
+»Ei. — Muistatko sinä viimekesäisiä häitä — sinun tapparasi lauloi?
+Pianhan nähdään kumpaa se varoitti, sinuako vai minua.»
+
+»Minä en ole milloinkaan kuullut sellaisen aseen laulavan muuta
+kuin sukua tarkoittaen. Mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä kuin
+se tarkoittaisi meitä kumpaakin», Olav virkkoi naurahtaen ja sira
+Hallbjørnkin nauroi: »Siltä melkein näyttää.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ei ollut kuutamoa, ja taivas oli täydessä tähdessä. Lunta ei ollut
+niin paljon, että se olisi estänyt kulkua, pakastikin hiukan. Olav
+Auduninpoika ja sira Hallbjørn ratsastivat foldingilaisjoukon
+etunenässä — se oli viimeisenä sotajoukossa. Olav ja pappi olivat
+saaneet lainata Sudrheinistä hevoset, mutta Olav sanoi taistelevansa
+jalan, hän oli siihen tottuneempi.
+
+»Jos tällaista pakkasta kestää jonkunkin päivän», pappi virkkoi, »voi
+herttua kuljettaa panssaroidut ratsastajansa Bjaarin lahden poikki.»
+
+»Niin, me olemme hyvin myöhään liikkeellä», Olav sanoi, »kunhan ei vain
+olisi liian myöhään.»
+
+»Sudrheimissä oli odoteltava ristiäisiä — ja ehkäpä näillä länsipuolen
+miehillä oli häitä ja hautajaisia ja joulu-oluita tyhjennettävänä!
+Mutta ehkäpä me sentään saamme herttuan karkoitetuksi — kuten katuva
+syntinen karkoittaa paholaisen luotaan yhdennellätoista hetkellä.»
+
+Olav vaikeni. Hän katseli, miten hänen edessään tähtitarhat hävisivät
+tumman, metsäisen vaaran taakse. On ihmeellistä ajatella, miten paljon
+hän oli kärsinyt niin monina vuosina yhden miehen kuoleman vuoksi,
+miettinyt niin paljon kuolemaa ja kaikkea, mikä sitä seuraa — mutta
+kun oli lähdettävä sotaan ja taisteluun, hupenivat sellaiset ajatukset
+vallan olemattomiin, ja niin lienee käynyt aina ja kaikille miehille..
+
+Heidän oppaansa ei löytänyt sitä kahluupaikkaa, josta etujoukko oli
+mennyt — heidän oli mentävä eräälle lammentapaiselle, jossa oli
+veneitä. Tämä hidastutti foldingilaisia siksi paljon, että alkoi
+jo sarastaa heidän kulkiessaan lepikkopolkua joen rannalla. Taivas
+kaareutui avarana ja vaaleana, keltaisena kuin rikki itäisiä vaaroja
+kohti Akerinkirkon tornien tullessa heidän näkyviinsä puitten yli,
+ja alapuolellaan, Frysjan toisella puolella, he näkivät Forsin
+talojen kato lumivalkoisessa maisemassa. Vuonon ympärillä levisi sumu
+Akerinlinnan ja kaupungin ylitse, ohuena kuin peite, ja Havardinkirkon
+ja kuninkaankartanon päädyt pistivät sumu vaipasta esiin.
+
+Sillan luona olikin toivorikkaampaa kuin mitä Olav oli ajatellut — hän
+ei ollut kulkenut tätä tietä sen jälkeen kun kuningas oli rakennuttanut
+sillan päihin puiset linnoitukset. Ne olivat suuremmat kuin hän oli
+tullut ajatelleeksikaan. Itäinen, Oslon puoleisen tien päässä, oli niin
+paljon matalampi, että läntisestä linnoituksesta saattoi ampua sen yli,
+jos sotajoukko lähenisi Akerinnientä idästäpäin.
+
+Ivarkaan ei ollut toimetonna, hän oli nostattamassa kiviä ja
+heittovälineitä sillantorneihin, ja keskelle siltaa, missä se
+kaartui korkeimpana, rakennettiin suojus — toiset miehet purkivat
+pari sillan lähellä olevaa hökkeliä, toiset vetivät hirsiä ja ovia,
+muutamat lastasivat kivirekiä mäellä, toiset taas ajoivat niitä alas.
+Vastatulleet foldingilaiset saivat siten heti työtä. He saivat kuulla
+raumarikiläisiltä, että Akerin talon vahdit oli voitettu, joko lyöty
+tai otettu vangiksi. Sira Hallbjørn sai heti käsiinsä pari jalkajousta,
+jotka Ivar oli ottanut ruotsalaisilta, toisen itselleen, toisen Olav
+Auduninpojalle — he ampuivat kumpikin yhtä hyvin jalkajousella, kuin
+pitkällä jousella.
+
+Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että norjalaiset alkoivat tuumia
+joko Tveitin lesken puhuneen omiaan tai ruotsalaisten luopuneen
+hyökkäys-ajatuksestaan linnaa vastaan. Eikabergharjun metsän latvat
+alkoivat lounaassa jo punoittaa kuin tulessa — aurinko oli juuri
+nousemaisillaan — silloin he kuulivat rumpujen ja sotisopien kumean
+äänen aivan Forsin alta metsän laidasta. He olivat niin kovin
+puuhailleet omissaan, ja koski kohisi sillan alla, etteivät olleet
+aikaisemmin huomanneet sotajoukkojen lähenemistä — nyt kaikui heidän
+korviinsa hevoskavioitten ja ratsuvarusteitten moninkertainen ääni
+rummun jyminän säestämänä.
+
+Talonpojat oli nähty. Rynnäkköportaat pistäytyivät näkyviin pensaikon
+takaa ja hävisivät jälleen: he koettivat, olivatko ne kunnossa. Olav
+heitti kilven selkäänsä ja alkoi juosta sillan poikki viidentenätoista;
+he kiipesivät keskivarustusten yli. Hän oli tarjoutunut olemaan
+etulinnakkeella ja oli valinnut miehistöönsä nuoria, voimakkaita miehiä
+ketterän näköisiä.
+
+Eräs nuorukainen — Olav tunsi hänet ulkonäöstä Oslon kaduilta, mutta
+ei tiennyt kuka hän oli, tai miten hän oli tullut tänne — tuli
+jotakin lippua kantaen, ja Olav vastasi hymyillen, että he saisivat
+pystyttää sen. Se oli keltainen ja siinä oli Pyhän Olavin kuva — he
+olivat ottaneet sen kirkosta; se lienee kuulunut jollekin oslolaiselle
+killalle.
+
+Auringonkierä kohosi valoisena ja hohtavana vaaran laella Olavin
+seisoessa linnakkeen tasaisella katolla ja kuunnellessa vihollisen
+pyrkivän pellon toisella puolella olevan metsikön kautta. Pitkä,
+rautapukuinen jono, joka helähteli ja hohti valkoisen tanteren
+kylmässä valaistuksessa, lippujen loistavat pilkut, rynnäkköportaat ja
+rautaseipäät etunenässä — nyt torvi törähti ja kuului lyhyitä huutoja.
+Olav tunsi sydämensä takovan: siellä tuli vihollisjoukko, mutta mitäpä
+siitä, näyn tuottama ilo vaikutti kuin kylmä, vahva olut.
+
+Hän huusi tunnussanan, nosti kilven päänsä päälle, sitä sen tarkemmin
+ajattelematta — vanhat muistot heräsivät hänen joka jäsenessään ja
+solussaan. Samassa lensi ensimmäinen luoti- ja heittoaseiden kuuro
+länsilinnakkeelta heidän päittensä yli. Itäportilla olevat miehet
+kumartuivat alas, nostivat kilven päänsä päälle ja tirkistelivät
+ampuma-aukoista. Joku hevonen oli kaatunut, särkenyt rivin ja saanut
+hämmennystä aikaan.
+
+»Onko heillä ainoastaan neljät tikapuut—?» Olav huusi
+vierustoverilleen, oslolaiselle nuorukaiselle.
+
+»He menettivät muutaman Akerin niemellä.»
+
+Vihollisjoukko lähetti ammussateen, joka iski tornin seinään, paukahti
+siltaan heidän takanaan, mutta putoili vain katolle kehenkään osumatta.
+Norjalaiset poimivat ne ylös huutaen mahtavina. Silloin alkoi mäki
+jymistä raskasvarusteisten hevosten laukatessa porttia vastaan; he
+kuljettivat keskellään raudoitettua työntökonetta.
+
+»Mitä leikkikaluja ne sieltä raahaavat — aikovatko he ottaa
+Akerinlinnan tuollaisilla?»
+
+»Näes, ne eivät voi kuljettaa tätä tietä suuria muurinmurtajiaan»,
+vastasi oslolainen huutaen, »näin kukkuloitten poikki. — He ovat
+luottaneet pakkasen tuloon —.»
+
+»Ne ovat olleet yhtä lyhytjärkisiä kuin meidän Ivarimme silloin —.»
+
+He lennättivät ruotsalaisten omat ammukset takaisin ratsu-joukon päälle
+— se ei vahingoittanut yhtään vankkoja rautapaitoja — kohottivat
+harteillaan vipuja ja nostivat kiehuvaa vettä täynnä olevat kattilat
+rintavarustusten laidalle. Samassa kun työntökoneen ensimmäiset iskut
+panivat tornin vapisemaan, norjalaiset kaatoivat vesikattilat heidän
+niskaansa.
+
+Palaneitten miesten ja hevosten huudot, kavioitten kapse ja
+metallilevyjen helinä hukkui melkein kokonaan uusien joukkojen
+rynnistykseen, jotka tunkivat tieltään peräytyvien laumat. »Älkää
+hätäilkö», Olav huusi miehille, »säästäkää kiviä —.» Heillä ei
+ollut niitä paljon, täytyi osua kohdalleen ja estää mahdollisimman
+kauan ryntääviä saamasta käsiinsä työntökonetta, jonka kuumaa vettä
+niskaansa saaneet olivat pudottaneet. Luoteja ja jousipyssyjen nuolia
+sinkoili pellolla heidän kilpiinsä, ja heidän päittensä yli lentelivät
+raumarikiläisten luodit länsilinnakkeelta.
+
+Olav huomasi erään ratsastajan joutuneen liian kauas oikealle —
+hevosen jalat lipesivät; melkein takapuolellaan istuen se liukui joen
+rantaa alas. Sen vihlova hirnunta kaikui yli metelin ja kosken pauhun
+sen painuessa mustaan virtaan ratsastajan riippuessa jalustimessa.
+Tornin juurella molemmin puolin olivat jyrkät rannat lumen alla jään
+peitossa ja se oli norjalaisille hyvä asia: viholliset eivät päässeet
+porttia vastaan kovin monta kerrassaan, eivätkä he tähän asti olleet
+onnistuneet saamaan tikapuitaan pystyyn. Mutta näin ei voinut kestää
+kauan —.
+
+Sillalta huudettiin hänelle jotakin — kymmenen, kaksitoista miestä
+nosti täpötäysiä kivikoreja varustuksen yli ja laahasi niitä eteenpäin.
+Ivar Joninpoika arveli heittoaseitten loppuvan pian etumaisesta
+linnakkeen tornista — nuorukainen ei ollut ajattelematon. Olav nauroi
+sydämessään ilosta — Ivar oli ottanut miehet pois varustuksen luota ja
+seisoi nyt heidän kanssaan vasemmalla linnan portilla odottamassa, ja
+se oli oikein: ei voinut kauan kestää, ennenkuin ruotsalaiset mursivat
+portin ja tunkeutuivat sillalle. Ivar oli revittänyt sillan kaidepuut
+varustuksen ulkosivulta.
+
+He olivat töin tuskin saaneet kivikorit ylös, kun ensimmäiset
+rynnäkköportaat kohosivat rintavarustusta vasten. Nyt oli kirveitten
+vuoro. Olipa hyvä, että hän oli saanut korimiehet luokseen, Olav tuumi,
+muuten olisikin miehiä ollut niukanlaisesti. He saivat miehen toisensa
+jälkeen syöstyä alas, sikäli kuin ne juoksivat portaita ylös. Pari
+hänen miehistään kaatui, ja lattiapalkit olivat veressä — mutta veressä
+oli lumikin tornin juurella — mikäli lunta oli vielä.
+
+He eivät voisi kauan puolustaa tornia — Olav vilkas: aurinkoon —
+taistelua oli kestänyt tuskin puolta tuntia.
+
+Nyt murtui portti heidän allaan, ja koko torni tuntui huojuvan. Olav
+juoksi toiselle puolelle kurkistamaan, miten siellä kävisi. Talonpojat
+olivat rientäneet sinne ja seisoivat nyt sulun päällä, Ivar keskellä
+joukkoa. Ratsastajat eivät päässeet eteenpäin muuta kuin kaksittain.
+Talonpoikain sotakirveitten iskut ja miekan kalskahdukset kajahtelivat
+huutojen ja kavioitten kopseen seasta — jonkin aikaa kyllä kävisi
+kaikki hyvin. Monet ratsumiehet hevosineen päivineen, olivat mennä
+vilistäneet koskeen — ruotsalaiset lähettivät nyt jalkamiehiä sillalle.
+
+Hän näki sira Hallbjørnin varustuksen reunalla lyömässä suurella,
+kaksin käsin pideltävällä tapparallaan; pappi iski kuin itse paholainen.
+
+Olav heitti kilpensä jäännökset pois; siitä oli enää sirpaleita
+jäljellä rautavanteitten välissä, hän tarttui käsin Ættarfylgjaansa ja
+kääntyi sinnepäin, missä tikkaat olivat aikaisemmin olleet, mutta nyt
+ne olivat poissa, riippuivat ulospistävällä kallionkielekkeellä virran
+yläpuolella jäähyyhmässä, sieltäpäin hinattiin uusia. Hänen takanaan
+hänen miehensä työnsivät alas niitä vihollisia, jotka yrittivät kiivetä
+portaita myöten — ne olisi pitänyt vetää ylös —.
+
+Nyt Ivar miehineen juoksi varustuksen yli sillalle. He puhdistivat sen
+äkkiä — sillä kertaa. Ja ruotsalaiset vetäytyivät takaisin pellolle
+ampumamatkan ulkopuolelle.
+
+Olav nosti kypäriään vilvoitellakseen hetkisen — hiljaisuuskin tuntui
+rauhoittavalta kosken kohinassa, jonka taistelun melske oli voittanut.
+Ja nyt hän huomasi, etteivät vaatteet tarttuneetkaan ruumiiseen hiestä,
+sillä hirvennahkapanssari oli halki vatsan kohdalta ja oli aivan
+veressä, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi saanut vain pienen naarmun.
+
+Porras-aukosta pistihe kypäri näkyviin — sira Hallbjørn kiipesi sinne:
+
+»Montako teistä on hengissä? — Menkäähän te nyt pois, me otamme vastaan
+uuden hyökkäyksen tuorein voimin.»
+
+»Eipä täällä ole oikeastaan mitään, millä ottaa hyökkäystä vastaan,
+sira Hallbjørn.»
+
+He näkivät miehiä tulevan peltoa pitkin Forsin mökeistä; he kantoivat
+jotakin.
+
+»He yrittänevät sytyttää linnakkeen tuleen», Olav virkkoi. »Meidän on
+puolustauduttava niin kauan kuin mahdollista.»
+
+»Ivar on asettanut sytykkeet kuntoon varustusten puolella», pappi
+virkkoi.
+
+»Silloin silta palaa loppujen lopuksi. Ja niin voivat kummatkin
+seisoa omalla rannallaan laulaen taistelulaulujaan» nauroi Olav. »Ja
+silloinhan on käynyt paremmin kuin mitä luultiinkaan.»
+
+Pellolla toitotettiin joukot kokoon. Olav kumartui ja nosti pystyyn
+keltaisen Olavin lipun, joka oli revitty maahan — vaate oli veressä:
+
+»Nytpä me saamme näyttää niille, mihin me pystymme jalkajousinemme,
+sira Hallbjørn!»
+
+Ratsumiehet lähestyivät leveine riveineen, ja heitä seuraavat miehet
+kantoivat tulipatoja, pikikattiloita ja risukimppuja. Sira Hallbjørnin
+nuoli osui niin hyvin, että yksi tulipadoista putosi mäkeen ja kaatui.
+
+Ivar Joninpoika oli miehineen tehnyt ovista ja irtirevityistä hirsistä
+varustuksen portin eteen; he seisoivat sen takana pitkine keihäineen,
+nuijineen ja seipäineen, joiden päässä oli viikatteen terä, ja heidän
+takanaan seisoi silta täynnä miehiä odottamassa astuakseen tilalle
+ensimmäisten miesten kaaduttua.
+
+Kolmannen kerran hyökättiin porttia ja linnakkeen huojuvia seiniä
+vastaan. Ivar Joninpojan onnistui miehineen vielä kerran häätää
+rynnäkkö, ja tornin juurella kituvan tulen saivat miehet sammumaan
+tornin liedellä olevine kylmine vesikattiloineen — kukaan ei ollut
+ennättänyt pitää lieden tulesta huolta.
+
+Ruotsalaiset peräytyivät jälleen, ja melu heikkeni. Tornista nähtiin
+päälliköiden ratsastavan joukkojensa keskellä ja neuvottelevan.
+Silloin, aivan yhtäkkiä pappi huudahti: »Katsokaa!»
+
+Olav kääntyi, katsoi sinne minne toinen osoitti:
+
+»Nyt voimme virittää laulun 'Nunc dimittis —'», sira Hallbjørn virkkoi.
+
+Metsiköstä tuli näkyviin hevosvaljakoita — ne vetivät suuria
+heittokoneita ja muurinmurtajia.
+
+Ivar Joninpoika antoi puhaltaa torveen. Hän seisoi sillalla huutaen
+miehille ylös linnakkeille — silkkipaita roikkui haarniskan päällä
+siekaleina. Nyt he eivät voisi tehdä mitään, vain peräytyä ja yrittää
+särkeä silta takanaan.
+
+Silloin kajahti heidän takanaan mäellä — torvet vastasivat Ivarin
+torveen. Oli aivan kuin kirkkaita, sointuvia nauhoja olisi
+liehunut talvipäivän sinivalkoisessa valossa. Olav kääntyi äkkiä
+— kirkkoaitauksen takana loistivat suuren armeijan keihäänkärjet
+aamuauringossa.
+
+Pienen, sillalla olevan talonpoikaisjoukon riemuhuutoihin vastasi uusi
+torventoitotus. Se oli vanha sävel — kansa sanoi sitä Andvaka-lauluksi
+tai kuningas Sverren tanssiksi; ja vaikka Olav Auduninpoika ei
+ollutkaan valmis ylistämään vanhaa kuningas Sverreä, ei ollut sentään
+mitään muuta säveltä, jota hän tällä hetkellä olisi mieluimmin
+kuunnellut, kuin juuri tätä.
+
+Sira Hallbjørn oli tarttunut Olavin käteen — papin käsi oli veressä.
+Olav huomasi ihmeekseen tämän kasvojen käyneen aivan tuhkanharmaiksi,
+niillä näkyi raju, katkeran hekumallinen virnistys:
+
+»Se on _meidän_ torvemme! Isäni, minä tarkoitan — erottaisin sen
+kaikista muista —. Silloin heidänkin täytyy olla muassa — veljieni —
+Finnin ja Eysteinin —»
+
+Ja kun torvi alkoi jälleen ja heläytti Andvaka-laulun, yhtyi siihen
+sira Hallbjørn voimakkaalla, kauniilla äänellään laulaen sillä
+sävelellä lauletun ikivanhan laulun:
+
+    »Kuolee karjasi,
+    kuolee sukus’ myös,
+    kuolet itsekin,
+    jotain on
+    mi kuole ei:
+    se on kuolleen miehen maine!»
+
+Toiset yhtyivät lauluun, mikäli osasivat, raumarikiläisten purkaessa
+esteitä vastatulleen ratsasjoukon tieltä — siinä oli ainakin
+viisikymmentä miestä ratsain ja aatelismiesten tavoin asestettuina.
+He ratsastivat sillan poikki, ja heitä seurasi jalkaväki, talonpojat,
+mutta useimmat kauniisti asestettuina. Olav näki sira Hallbjørnin
+juoksevan pellolla suuren, ruskean hevosen rinnalla, pidellen kiinni
+satulankaaresta — sillä ratsastavalla miehellä oli suljettu kypärä ja
+varustusten päällä sininen silkkivaippa.
+
+Hän ei ollut selvillä vastatulleitten aikomuksista — näytti siltä
+kuin heillä olisi aikomus karkoittaa viholliset avoimessa taistelussa
+tantereella. He olivat jo piirittäneet sen ruotsalais-joukon, joka oli
+tulossa sillalle, ja kaukana pellolla kokoontuivat länsiseutulaiset
+heitä johtavien ritarien ympärille ja kulkivat metsänreunassa,
+hyökkäys-varusteineen seisovia pääjoukkoja kohti.
+
+Ivar Joninpoika oli noussut linnakkeelle Markus Lautinin, erään
+alipäällikön kanssa:
+
+»Jos heidän vain onnistuu karkoittaa saksalaiset sotilaat
+talonpoikaisjoukoin — silloin onnistuu mikä tahansa.»
+
+»Heitä on ainakin kaksituhatta miestä, vähintään», Olav virkkoi.
+Joukkoja tulvi yhä kirkkomäkeä alas ja sillan poikki.
+
+Norjalaisten ritarien rynnistys oli voitettu heistä kiskottiin alas
+hevosen selästä, ja kuljetettiin pois vankeina. Mutta lidungilaiset
+jatkoivat yhä — jos osa lyötiin takaisin, ryntäsi uusi joukko tilalle.
+Saksalaiset sotilaat hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen kahakkaan,
+polkivat jalkoihinsa ja iskivät keihäillään, mutta norjalaiset,
+ryntäsivät sivuilta heidän kimppuunsa, nuijivat sekä hevosia että
+miehiä nuijin ja kirvein, löivät ja huitoivat viikate-asein ja peitsin.
+He olivat tunkeneet metsän laitaan niin tiivein joukoin ja onnistuneet
+pidättämään siellä vihollisen, ettei näillä ollut vähääkään apua
+heittoaseistaan — mutta siltalinnakkeilla olevat eivät myöskään voineet
+auttaa lidungilaisia — he taistelivat ampumamatkan ulkopuolella.
+
+Sillan edessä oli hiljaista — joitakin hevosia ja miehiä makasi
+ruskeassa ja verisessä sohjussa, eräs hevosista liikahteli ja huitoi
+silloin tällöin kavioillaan ilmaa. Nuori poika käveli siltaa kohti,
+vasemmalla kädellään hän kannatti oikeaa, josta verta vuoti virtanaan,
+ja hän asteli kotia kohti ihmeen rauhallisena ja yksin, ikäänkuin
+kantaen jotakin ulkoa ostamaansa.
+
+Mutta nyt ajettiin ensimmäiset joukot takaisin Forsinpeltojen poikki.
+Olav tarttui jalkajouseensa — asettaessaan jalkansa jalkarautaan ja
+jännittäessään hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa oli väsymyksestä
+aivan jäykkä.
+
+Pakenevat lidungilaiset kokoontuivat vielä kerran kedolle vastarintaan,
+ja vielä kerran viholliset ratsastivat vastaan. Samassa osui jokin
+Olavin kypärän oikeaan poskikilpeen — se särkyi hänen kasvojaan
+vasten, ja hän kaatui takaperin Ivarin syliin; kaikki musteni hetkeksi
+hänen silmissään. Noustuaan ja tartuttuaan jouseensa hän huomasi
+suunsa olevan täynnä verta ja irtonaista lihaa; hän sylki veren ja
+hampaansirut pois ja ampui uudelleen jalkajousellaan.
+
+Lidungilaiset oli ajettu jo niin kauas, että ruotsalaiset saattoivat
+käyttää heittovehkeitään; kiviä ja heittoaseita putoili heidän
+joukkoonsa, ja ensimmäisistä pakolaisista toiset yrittivät sillalle,
+toiset vainion poikki metsään, Olav oli lakannut ampumasta jousella
+— hän seisoi katsellen jännittyneenä taistelun loppua, samassa
+ajatuksissaan kielellä koetellen poskesta sisään pistävää rautaa ja
+särkynyttä poskihammasta, mutta silloin kieli alkoikin paisua ja
+jäykistyä, ja haava täytti suun kuin verinen sieni. Mutta hän ei sitä
+paljoakaan huomannut nähdessään taistelun loppuvan.
+
+Valdres-ritarin torvi oli kutsunut herkeämättä kokoon, ja
+länsimaalaisten miehet kokoontuivat uudelleen aivan siltalinnakkeitten
+alle. Raumarikiläiset olivat saaneet apua, tuli uusia miehiä kontit
+ja viinet täpötäynnä nuolia ja heittonuijia. Olav aikoi puhua
+vastatulleille, jotka seisoivat hänen ympärillään, mutta siitä ei
+tullut muuta kuin veristä solkotusta ja epäselvää korinaa kurkussa: hän
+ei tahtonut uskoa silmiään, mutta ruotsalaiset eivät hyökänneetkään,
+ne näyttivät luopuvan taistelusta ja vetäytyvän metsään takaisin.
+Olivatkohan ne saaneet leikistä kyllänsä!
+
+Hän kulki vähän ajan kuluttua takaisin sillan poikki aivan kuin unessa,
+hänen päänsä oli niin raskas — keskellä siltaa vieraitten, palaavien
+miesten keskellä. Tornista alas tullessaan hän oli sentään muistanut
+ottaa kirveensä; hän muisti ikäänkuin unessa kiipeilleensä kuolleitten
+ruumiitten yli, joita makasi tornin juurella portaitten ympärillä, ja
+hän kuuli kuni unessa miesten huudot linnakkeelta — he valmistautuivat
+uuteen puolustukseen, jos tarvitaan. Hänen täytyi väistää kahta miestä,
+jotka kantoivat kolmatta hartioista ja polvien alta — hän huomasi
+tylsänä siltapalkkien olevan tummia ja verestä liukkaita ja häntä
+pyörrytti hiukan sillan alla virtaava, musta vesi ja putouksen pauhu.
+
+Päästyään Akerinkirkon mäelle hän pysähtyi, laski kirveen alas — hän
+aikoi irroittaa kypärin, jonka sisässä päätä niin pakotti, ja suussa
+vaivasi se teräskappale keskellä pehmeitä, kipeitä suun lihaksia. Eräs
+mies pysähtyi häntä auttamaan — hiki alkoi yhä runsaammin virrata hänen
+ennestäänkin hikisestä ruumiistaan, ja hänen silmiinsä pusertuivat
+kyynelet; toisen irroittaessa kypärää, poski repeytyi vielä enemmän.
+Vieras yritti tarttua häntä kainalosta, mutta Olav pudisti päätään, hän
+aikoi hymyillä, mutta se ei onnistunutkaan, sillä kasvot olivat tulleet
+niin jäykiksi ja aivan kuin suuriksi — silloin mies otti ylös kirveen
+ja kypärin, ojensi hänelle, sanoi jotakin hymyillen ja meni edelleen.
+Olav koetti pyyhkiä pois verta, jota virtaili pitkin hänen kaulaansa —
+hän kastui vaatteitten alta niin epämiellyttävästi.
+
+Aurinko oli jo korkealla taivaalla, sen hän huomasi — oli jo
+päivällisaika mennyt, ja oli tullut mitä ihanin ja kirkkain talvipäivä,
+kirkon ympärillä seisovien puitten latvat loistivat taivaan sineä
+vastaan niinkuin keväällä, mutta valo teki hänen silmilleen pahaa.
+
+Hän saapui mäellä erääseen pihaan ja meni taloon. Se oli miehiä
+täpötäynnä, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan. Moni puhui hänelle
+nähtyään hänen runnellut kasvonsa, mutta hän ei saanut sanaakaan
+suustaan. He työntyivät lähemmä toisiaan, niin että hän mahtui
+lattialle penkin viereen, ja joku penkillä istuja painoi hänen päänsä
+syliinsä, silloin väsymys sai hänessä vallan. Hän ei oikeastaan
+nukkunut, sillä tuskat päässä yhä lisääntyivät, tuntuivat tunkeutuvan
+ihan pääkallon sisään, ja hänestä tuntui, että hän kangistui vilusta
+vaipuessaan jonkinlaiseen horrokseen —
+
+Kerran hänet herätettiin siitä — lihavanlainen, vanhempi nainen tarttui
+häneen. Keskenkasvuinen tyttö seisoi vieressä, silmät totisina ja
+tuijottavina, ja piteli höyryävää astiaa, ja nainen kastoi siihen
+pyyhinliinaa, joka oli käyttämisestä vaaleanruskea, sekä pyyhki verta
+pois hänen kasvoistaan ja kaulastaan lämpimällä vedellä. Hänen päänsä
+oli pyörällä ja hän oli kärsimätön sekä väsymyksestä että tuskista
+ja niin hänen täytyi antaa auttaa itseään penkille istumaan — hän
+tuijotti koko ajan lieden loimuun, sillä häntä vilutti nyt kovasti.
+Nainen ja eräs mies vetivät hänen päästään hirvennahkapanssarin ja
+irroittivat takin ja paidan jotka olivat tarttuneet ihoon kiinni; hän
+oli alastomana vyötäisiin asti ja häntä paleli kovasti toisten pestessä
+häntä ja hoidellessa haavaa, joka ulottui vasempaan nänniin asti sitten
+he pukivat hänet jälleen likomärkiin vaatteisiin.
+
+Hän horjui noustessaan, aikoi mennä lähelle tulta lämmittelemään,
+mutta eräs nainen, joka muistutti Torhildia, otti häntä kainaloista ja
+talutti hänet permannolle tehtyyn vuoteeseen. Päästyään alas hänestä
+tuntui hyvin suloiselta saada oikaista jäsenensä ja nojata selkäänsä
+ja niskaansa suuria heinäsäkkejä vasten — Torhildin näköinen pani
+hänen peitteekseen nahan ja antoi hänelle lämmintä juomaa, mutta hän
+ei saanut suuhunsa paljonkaan ja nieleminen oli kovin vaikeata. Mutta
+pian nahan lämpö alkoi vaikuttaa, vielä lisäksi häntä lämmitti vieressä
+makaava suuri, mustapartainen mies, ja lämpö tuotti suurta lievitystä,
+vaikka pää olikin tuskasta halkeamaisillaan.
+
+Vähän ajan kuluttua joku hänet herätti taas horroksestaan ja tahtoi
+ulos. Hän seurasi. Ulkona oli nyt melkein pimeää, etelässä oli
+viheriänkeltainen valaistus; pakkasiltana loistivat suuret, valkeat
+tähdet. Kirkon luona paloi suuria, punaisia nuotioita, joiden ympärillä
+liikuskeli mustia ihmisiä tallit ja kirkkovaja oli ihmisiä täynnä.
+Kirkon pääovi oli selko selällään, ja hän näki kuorissa palavan suuren
+kynttilä-joukon, laulun sävelet tulvivat ulos, hänen saattajansa
+kuljettaessa häntä eteenpäin jotakin taloa kohti. —
+
+Hän joutui pirttiin, siellä oli paljon kansaa koolla — hän tunsi Ivar
+Joninpojan ja pari kotipuolen miestä. Penkin luona puuhaili joku pesten
+sillä makaavaa alastonta ruumista. Olav astui lähemmä ja tunsi sira
+Hallbjørnin.
+
+Tämä makasi selällään pitkänä ja valkoisena, kädet riippuivat alas
+lattiaan kämmenet ylöspäin. Toinen käsi oli poikki, niin että luitten
+päät pistivät näkyviin kyynärpään yläpuolelta. He pesivät juuri verta
+pois hänen punaisesta, harmaasuortuvaisesta tukastaan ja kuului
+murtuneitten luitten ritinä pääkoppa oli isketty sisään vasemman ohimon
+kohdalta. Penkin vieressä oli soikossa höyryävää, punaista vettä.
+
+Ivar Joninpoika tuli Olavin luo. Hän kertoi kuiskaten, että he olivat
+löytäneet papin ruumiin ohdakepensaikosta kaukana aivan siellä asti,
+missä ruotsalaisten heittovehkeet olivat olleet — puolialastonna ja
+ryöstettynä: hänen aseensa olivat poissa, samoin sinettisormus ja
+kullattu Agnus dei, jonka Olav muisti aina olleen sira Hallbjørnin
+kaulassa.
+
+Hänen veljensä, ritari Finn Erlinginpoika, oli niiden joukossa,
+jotka ruotsalaiset olivat ottaneet vangikseen, mutta pojat Einride
+ja Erling olivat täällä, Ivar selitti. Olav katsoi kahteen hoikkaan,
+punatukkaiseen, setänsä ruumiin vieressä seisovaan nuorukaiseen, ja hän
+nyökkäsi ymmärtäneensä; Ivar jatkoi vielä — talonpoikais-armeijassa oli
+ollut lidungilaisia, ringerikiläisiä ja Modheimin pitäjäläisiä, sekä
+pieni joukko Valdresista Finn-herran johdon alaisena.
+
+Kuolleen kasvot olivat harmaat ja rauhalliset kuin kivikuvan. Ympärillä
+seisovat miehet pohtivat, mikä arpi mahtoi hänen ruumiissaan olla:
+vasemmassa olkapäässä ja olkavarressa oli kuin nahka olisi ollut
+nyletty ja vasemmassa rintalihaksessa oli neljä pientä, syvää kuoppaa —
+niistä läksi hopeanvalkoisia arpiviiruja alas vatsan poikki. Mutta ne
+olivat jo niin vanhoja, ettei ollut helppo sanoa, minkä pedon kanssa
+hän oli ollut ottelussa.
+
+Olav polvistui muutamien muiden kanssa, mutta haavaa ja koko päätä
+särki niin, ettei hän voinut rukoilla mitään. Hänen noustuaan oli
+ruumis jo puettu ja nostettu paareille. Sira Hallbjørn lepäsi siinä
+pappina, valkoisessa messupaidassa ja vanhassa messukasukassa,
+jaloissa sandaalit ja tinakalkki ristiin asetettujen käsien välissä:
+Akerinkirkon papit olivat hankkineet mitä kuolleelle veljelle
+tarvittiin.
+
+Olav seurasi paaria kannettaessa kirkkoon; siellä oli kuorissa monta
+muutakin ruumista. Mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vigiliaa.
+Sama mies, joka oli saattanut hänet ruumishuoneeseen, tarttui hänen
+kainaloonsa ja vei hänet takaisin siihen taloon, jossa häntä oli
+hoidettu; se oli Vähä-Aker, sanoi toinen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ruumiillinen tuska oli Olav Auduninpojalle uusi kokemus. Kirveleviä ja
+kuumeisia haavoja ja naarmuja hän oli saanut monta kertaa, mutta hän ei
+ollut niitä koskaan pitänyt minään — lihashaavoja vain, jotka paranivat
+pian ja hyvin.
+
+Mutta tämä kasvohaava oli kerrassaan tuskastuttavan kipeä; päässä
+jyski ja särki, ja leukaluuta ja poskihampaan juurta kolotti vallan
+sietämättömästi. Mutta pahinta oli inhoittava tunne — suun täytti
+lakkaamatta haavan ja visvan ellottava maku.
+
+Hänellä oli tuon tuostakin kova kuume, ja silloin hänestä tuntui kuin
+hänen vuodettaan nostettaisiin yhä ylemmä ja hänen ruumiinsa oli
+litteä kuin tyhjä säkki, samalla kun hänen päänsä sisällä ollut pyöreä
+ja raskas kieri hänen ylitseen, ja hänen silmiensä ohi vieri näkyjä
+— olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä eikä eläimiä, kasvoja, joita
+hän oli ennen nähnyt tietämättä ketä ne olivat — etenkin eräs jalaton
+kerjäläinen kulki vinhaa vauhtia lautapalat käsien ja polvien alla; se
+näky kiusasi häntä enin.
+
+Hän näki eräänä yönä Ingunnin — tämä seisoi seinässä vuoteen jalkopään
+yläpuolella kumartuneena hänen puoleensa, niin että kullanruskea tukka
+kietoutui hänen kaitojen, paljaitten käsivarsiensa ympäri ja valui
+eteenpäin vaipan tavoin. Tuskin hänellä oli yllään muuta kuin paita,
+jonka yliseen oli ommeltu pieniä vihreitä kukkia, niin että kaikki
+ne kirjavat pisteet vilisivät hänen silmissään. Olav kohotti käsiään
+kieltäen häntä astumasta lähemmä, juuri niinä päivinä haava oli hyvin
+paha ja pahanhajuinen, mutta Ingunn painui hänen ylitseen kuten lämmin
+ja suloinen laine, Olav sai ikäänkuin häneltä ylitsevuotavasti hyvyyttä
+— sitten hän menetti tajunsa, vaipui täyteen tiedottomuuteen.
+
+Seuraavana päivänä hän sylki suustaan suuren joukon hyyhmää ja
+luusiruja, jotka olivat irroittuneet leukaluusta; häntä hoitava vaimo
+pesi haavan kokolailla puhtaaksi, ja hänen oli parempi olla. Hän oli
+raukea ja häntä vilutti, ja kun hän voi maata ainoastaan vasemmalla
+kyljellään, tuntui kuin kaikki luut tunkeutuisivat pois, ruumis oli
+niin hellänä. Hän oli myös nälkään nääntymäisillään — hän ei ollut
+saanut oikeastaan niellyksi mitään, mitä hänelle tuotiin juotavaksi.
+
+Yksi ja toinen hänen aseveikoistaan oli käynyt melkein joka päivä häntä
+katsomassa, mutta hän ei ollut jaksanut kuunnella oikeastaan mitään
+heidän puheistaan. Mutta tänä aamuna tuli Ivar Joninpoika itse ja joku
+muukin: heidän oli vaikea peittää ylpeyttään. Herttua oli jättänyt
+Oslon aamun koitteessa; hän oli menettänyt halun koetella hampaitaan
+vielä kerran Akerinlinnan muureilla, hän oli itsekin sairas, ja kun
+vielä talonpoikia oli kolmetuhatta miestä tunturin takana — ja Munan
+Baardinpoika oli saanut lisäapua ja oli kuuleman mukaan pannut linnan
+erinomaiseen puolustuskuntoon.
+
+Herttua ei ollut oikeastaan menettänyt kuin noin puolisen sataa miestä
+Frysjun sillan taistelussa; talonpoikia kaatui parisataa, ja usea
+oli saanut suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta herttuan mielestä
+siinäkin oli jo yllin kyllin; hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään
+vastarintaa, päinvastoin luullut suurimman osan norjalaista ylimystöä
+olevan kuningas Haakoniin tyytymättömiä ja siten yhtyvän häneen.
+
+Olav makasi ja tunsi, ystäviensä mentyä, miten hänessä virtaili ja
+levisi kautta koko hänen olentonsa se salainen varmuus ja ilo, joka oli
+ollut kätkössä syvällä hänen sielussaan näinä pitkinä päivinä, ruumiin
+ollessa tuskan, likaisen verihyyhmän ja kuumeen tyyssijana. Tämä ilo
+oli kuitenkin asustanut hänessä koko ajan, kuten ränstyneen talon
+liedessä hiillos. Mikään kipu ei voisi ryöstää häneltä iloa siitä, että
+on saanut lähteä työhön ja taisteluun kotiseudun ja isänmaan puolesta
+siihen tunkeutuvia vieraita vastaan. Vaikkei _mitään_ olisikaan
+voitettu, ei sekään voisi vaimentaa iloa siitä, että _oli_ noustu
+vastarintaan, hän ja kotipuolen talonpojat. Mutta nyt, kun se kaiken
+lisäksi oli hyödyttänyt, hän makasi täällä ja hänen mielestään hänen
+rääkätyt jäsenensä olivat kuin ohut, putoamaisillaan oleva haavarupi
+uuden, vasta paranneen ihon päällä.
+
+Hän oli niin sydämellisen iloinen, ettei hän ollut sellainen ollut
+muuta kuin nuoruudessaan. Kotona ollessaan monien vuosien kuluessa,
+jolloin elämä näytti muodostuneen hänelle sellaiseksi, ettei hänellä
+muitten ihmisten silmissä voinut olla mitään valittamisen aihetta —
+eikö hänellä ollut sekä varallisuutta, terveyttä että rauhaa silloin
+hänestä tuntui kuin käärmeet olisivat nakerrelleet hänen sydämessään,
+kuten kotona kammarin ovessa olevassa Gunnarin vertauskuvassa. Hän oli
+taistellut sielussaan toivotonta taistelua, kauhean hädän vallassa,
+voimia vastaan, jotka eivät olleet lihaa ja verta.
+
+Hän käsitti nyt, ettei hänen kärsimyksensä vienyt häneltä hänen
+elämänsä onnea — mies voi olla onnellisempi kärsiessään kuin
+hyviä päiviä nauttiessaan. Ja sellaiset kärsimykset, jotka jotain
+_hyödyttävät_, ovat keihäänkärkien kaltaiset, jotka kannattavat kansan
+kunnioittamaa, kilvellä istuvaa nuorta kuninkaan poikaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jonkin päivän kuluttua saapui Claus Wiephart reki mukanaan — hän
+tahtoi, että Olav Auduninpoika muuttaisi hänen luokseen ja alistuisi
+hänen hoitoonsa. Olav myöntyi siihen — eihän hän voisi jäädä tänne
+Vähä-Ankeriinkaan makaamaan. Claus kiusasi ja rääkkäsi häntä kovin ensi
+aikoina, kiskoi hampaanjäännöksen pois, nyppi irti kaikki luunsirut,
+leikkeli ja poltti haavaa. Olav kesti kaiken kärsivällisesti, mikään
+ei voinut vähentää häneltä hiljaista iloa siitä, että oli taisteltu ja
+nähty sen hyödyttävän. Ei edes ajatus siitä, että Claus kyllä pitäisi
+huolen maksun ottamisesta hoidostaan, eikä sekään, mitä hän kuuli
+ruotsalaisten hävityksistä ennen heidän maasta lähtöään. Hän ei tiennyt
+mitään Hestvikenin kuulumisista — oliko talo poltettu — mutta se ei
+koskenut häneen vähääkään. Jos hänellä olisi ollut naisia ja lapsia
+kotona, olisi asian laita ollut toinen.
+
+Ruoho oli jo pitkä Claus Wiephartin pihassa, ja lehtipuissa oli suuret,
+kellertävät nuput Olavin vihdoin viimein valmistuessa kotimatkalle.
+Haava oli jo melkein terve ja poski parantunut päältäpäin. Päivää ennen
+lähtöään hän pyysi Claun jalkavaimoa lainaamaan peiliään. Hän istui
+se kädessään pitkän aikaa, hengitti sen kirkkaaseen metallilevyyn,
+kirkasti sen ja katseli jälleen kasvojaan.
+
+Hänen vaalea tukkansa oli nyt harmaantunut kauttaaltaan ja muodosteli
+heikkoja laineita ilman kiharoita, ja nelikulmaiset, puhdaspiirteiset
+kasvot olivat tulleet ryppyisiksi ja kuihtuneiksi. Oikea sivu oli
+runneltu, poski kuopallaan, niin että kasvot näyttivät vinoilta, ja
+suuri, punainen arpi oli ruma, se veti suutakin hiukan toiselle sivulle.
+
+Olav oli aina tavallaan tiennyt olevansa harvinaisen kaunis mies. Ei
+niin, että hän olisi siitä ollut turhamainen, ja nuoruudessa häntä oli
+kiusannut, kun siitä puhuttiin tai kun naiset osoittivat viihtyvänsä
+hänen kanssaan, koska hän oli niin vaalea ja kaunis. Hän oli pitänyt
+ruumiillista kauneuttaan jollain käsittämättömällä tavalla osana
+niistä lihan ja veren kahleista, jotka sitoivat hänet Ingunniin —
+koska hän ei ollut vielä täysikasvuinenkaan antautuessaan puolisolleen
+Mutta hänen itsetietoisuutensa osana oli ollut se, että hän oli kerta
+kaikkiaan kaunis — pikemminkin pieni kuin suuri, mutta voimakas ja
+hyvin muodostunut, ilman pienintäkään sairasta kohtaa koko kiinteässä,
+sirojäsenisessä ruumiissaan, hän oli valkoihoinen ja vaalea hiuksista,
+ihosta ja silmistä lähtien, kuten koko se sukukin, josta hän oli
+lähtöisin.
+
+Oli jollain lailla nöyryyttävää, kun se nyt oli mennyttä — mutta hän
+otti senkin tyynesti, ikäänkuin selviönä, että hän on nyt vanha.
+Häneltä ei puuttunutkaan paljon puolesta vuosisadasta, niin että hän
+sai tyytyä siihen.
+
+Ja niin hän palasi kotiin Hestvikeniin eräänä kauniina kevätpäivänä
+nurmikoitten vihertäessä ja lehtien puhjetessa lehtojen puihin.
+Rakennukset olivat paikoillaan, mutta ne olivat tyhjinä — ruotsalaiset
+olivat hävittäneet ja ryöstäneet kaikki, mitä irti olivat saaneet.
+Navetassa oli lehmä ja hieho, jotka Märtta-rouva oli ostanut Torhild
+Bjørnintyttäreltä hakiessaan kotiin tyttäret ja neidot.
+
+Mutta Märtta Birgerintytär oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, ja Olav
+oli yhtä tyyni kuin rouvakin, ja he istuivat iltasin jutellen, mutta
+Olav puhui hyvin vähän; sillä hän puhui hieman epäselvästi suussa
+olevan haavan vuota ja häntä hävetti sen vuoksi puhua. Hän oli iloinen
+siitä, että lapset _oli_ jo haettu — Torhild Bjørnintytär oli ainoa,
+jonka hän ei kernaasti halunnut nähdä itseään näin rumana.
+
+
+
+
+
+
+TOINEN OSA
+
+
+
+
+I.
+
+
+Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa
+luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli
+tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle
+tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan.
+Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras
+avun tarpeessa.
+
+»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä
+vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät
+vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä
+pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.»
+
+Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli
+nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän
+oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä
+pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän
+oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet
+kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan,
+mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen.
+
+Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan
+asiansa.
+
+»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut
+vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se
+voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla
+sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy
+piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian
+puolestani.»
+
+Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa
+lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä
+lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista
+luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni.
+
+»Missä se tapahtui?» hän kysyi. »Ja kenet sinä tapoit?»
+
+»Se tapahtui kotona, ja mies oli Hallvard Bratte, nimismiehen
+sisarenpoika.»
+
+»Vai kotona — missä se on?» Olav kysäisi vähän tuskastuneena.
+
+»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen
+näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena
+toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla
+—.»
+
+»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen —
+Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta
+paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.»
+
+Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli
+ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten
+sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset
+palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan
+suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli,
+joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin
+Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa.
+Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään
+päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt
+suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori
+Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä
+mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan
+saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka
+oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin
+— mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut
+suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä
+kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta
+nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne.
+»Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi
+mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä
+olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä
+ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.»
+
+Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan
+kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän
+Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän
+tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä
+pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten;
+hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta.
+Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut
+Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä
+kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten
+riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut
+jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut
+kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen.
+
+Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi
+varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita.
+
+Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan
+mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa
+ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan
+kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen
+talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja,
+etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä
+kysytty.
+
+Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin
+tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut
+sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi
+kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, —
+nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli.
+
+Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä
+miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva
+ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän
+keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen
+käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta
+hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa
+tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin
+hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona,
+ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak
+oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja
+hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan
+nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän
+osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia
+omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista
+Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan.
+
+Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut
+särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä.
+
+Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon
+toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti
+koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan —
+palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui
+sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären
+terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat
+nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat
+hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta
+heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat
+niin kauniita ja kaikki pitivät heistä.
+
+Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka
+ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta
+vieraitten parissa arka ja ujo.
+
+Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi
+tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän
+katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine
+silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin,
+ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä,
+pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi
+kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin
+valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta
+kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret,
+täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun
+marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä
+ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka
+näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän
+nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän
+oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta
+muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina
+hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan
+sydämellisesti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin
+seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan
+sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua.
+Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli.
+He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei
+kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia
+hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä
+kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella
+isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat
+vastaleikatut.
+
+Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan
+tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat
+laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva
+tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana
+kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin
+päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki
+ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa.
+
+Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän
+oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä.
+Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja
+puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa
+päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen
+erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se
+kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja
+se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita
+ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että
+saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella
+näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria.
+
+— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut
+Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt
+häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran
+sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta,
+silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä
+Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin
+oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi
+milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä
+Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen.
+Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan
+luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli
+mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina,
+valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat
+vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän
+värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät.
+
+Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan,
+edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha,
+punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan
+kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen
+olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli
+niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen
+nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan
+sen terää sormellaan.
+
+Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli
+tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä
+liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli
+määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin,
+Saltvikeniin.
+
+»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi
+hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön
+viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin
+laitaa kalliolla seisovan tytön luo.
+
+Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä
+tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet
+keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan
+veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian
+palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn
+kajastus.
+
+Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan
+ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan
+toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn
+kare.
+
+Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys.
+Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —.
+
+Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän
+käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä
+Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi
+lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan
+ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan
+voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan
+asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli.
+
+Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä
+parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin
+munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla
+ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse
+tarvitsi Aslakia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta kului viikon päivät, ennenkuin Olav sai tilaisuuden puhua
+Aslakille asiasta. Hän piti molempia nuoria, salassa silmällä. Mutta
+hän ei huomannut heidän olevan keskenään sen parempia ystäviä kuin
+muukaan talon väki. Hän lohduttautui sillä, että hän oli sinä aamuna
+sillalla erehtynyt.
+
+— Lauantai-iltana oli Olavin määrä mennä miesten kanssa saunaan,
+naisten piti ottaa kodassa ammekylpyä; he olivat valmistaneet
+katajanmarjajuomaa. Olav meni miesten kanssa pihan poikki; silloin
+Cecilia huusi kodan ovelta Aslakia.
+
+Isä hätkähti huomatessaan tytön tietävän vieraan oikean nimen—.
+
+Aslak riensi tytön luo, otti kaksi ämpäriä ja juoksi Olavin ohi.
+Ilta-auringon kullassa hän juoksi kevein askelin nurmikon poikki
+lähteelle. Hän oli iso, solakka ja notkea, kaunis ja iloinen
+nuorukainen; hänen punertava, kihara tukkansa hohti kauniisti
+ilta-auringossa.
+
+Olav pysähtyi. Cecilia tuli jälleen takkahuoneen ovelle. Hän oli
+riisunut hameensa ja seisoi nyt alusnuttusillaan; se oli sininen ja
+laskeutui runsasryppyisenä hänen pieniin, paljaisiin jalkoihinsa asti,
+joita hän nosteli lakkaamatta toista toisen päälle, sillä paasi oli
+varjossa jääkylmä. Vettä odotellessaan hän avasi palmikkonsa, levitti
+tukkansa ja suori sitä, niin että se ympäröi hänen kasvojaan ja
+käsivarsiaan pilven tavoin.
+
+Aslak saapui vesiämpäreineen. Nuoret vaihtoivat jonkin sanan, joita
+Olav ei kuullut, mutta Cecilian kasvoille lehahti jälleen sama uusi,
+suloinen kirkkaus, ja Aslak palasi hymyillen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maanantai-iltana Olav meni Aslakin luo pajaan ja sanoi hänelle:
+
+»Sinä halunnet jo lähteä kotiin, Aslak — sinun asiasihan on nyt selvä.
+Ja minun mielestäni sinun olisi käytettävä hyvää ilmaa, niin kauan kuin
+se kestää —. Sinä taidat tarvita ratsastukseen neljä päivää?»
+
+Aslak laski pois kädestään pitelemänsä esineen ja katsoi vanhempaan
+mieheen:
+
+»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin.
+Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen
+heinäntekoa?»
+
+»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun
+oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun
+suojelustani.»
+
+»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän
+sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.»
+
+Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän
+näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin.
+Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat
+kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät
+häirinnee ensinkään.
+
+»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni
+ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni
+puhuisivat kanssasi?»
+
+Olav ei vastannut. Aslak jatkoi:
+
+»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä
+ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi
+sinulta?»
+
+»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa
+ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi
+tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.»
+
+Aslak hätkähti.
+
+»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet
+kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta,
+että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada
+köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat
+suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi
+heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et
+ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä
+polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä
+suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole
+montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.»
+
+Olav kohautti vähän hartioitaan. Hän ei keksinyt näin yhtäkkiä, mitä
+siihen vastaisi — tuskinhan hän oli itsekään selvillä, miksei hän
+missään tapauksessa halunnut naittaa Ceciliaa kenenkään ylämaalaisen
+kanssa.
+
+»Onhan tosin hyvä ajatella naittaa lapsensa rikkaalle», Aslak jatkoi
+jälleen, »mutta siitä on hyvin vähän apua, jos sattuu saamaan sellaisen
+vävyn, joka ei kykenekään hoitamaan omaisuuttaan eikä kartuttamaan
+sitä. Ja sen minä uskallan sinulle luvata — minun käsissäni sen ei pidä
+vähenemän, jos Jumala suo minulle terveyttä ja varjelee meitä suurista
+onnettomuuksista. — Minä olen nyt ollut sinun luonasi enemmän kuin
+puoli vuotta, ja sinä tunnet minut.»
+
+»Minä en voi sanoa muuta kuin että minä pidän sinusta, Aslak —
+mutta se ei vielä oikeuta antamaan ainoaa tytärtään ensimmäiselle
+kosijalle; minä en oikeastaan tiedä sinusta mitään muuta, kuin että
+teitä on monta sisarusta, ja sinä itse kertonut Gunnarin olevan
+ahtaissa oloissa — olkoon vain, etten ole kuullut sinun omaisistasi
+muuta kuin hyvää mikäli olen heistä mitään kuullut. — Mutta sinä olet
+kaiken lisäksi nuoruudestasi huolimatta, jo ollut miesten töissä — ja
+lainsuojattomana sinä tänne minunkin talooni tulit» — Olavista tuntui
+ihmeellisen kevyeltä löytäessään yhä uusia esteitä pojalle —, »sinä
+olet minun mielestäni myöskin liian nuori ajattelemaan naimisiin menoa
+neuvottelematta omaistesi kanssa —.»
+
+»Rikokseni minä olen katunut ja sovittanut», Aslak vastasi, »ja
+mitä siihen tulee, että jouduin niin nuorella iälläni murhaajaksi —
+sitä suurempi syyhän on uskoa minun oppineen hallitsemaan itseäni
+paremmin, niin etten joudu sellaiseen toista kertaa, ellei minua
+kovasti ärsytetä. — Mutta sinunhan pitäisi olla viimeinen mies minua
+sellaisesta moittimassa, sinun, Olav Auduninpoika; — etkä sinä
+suinkaan voi tarkoittaa minun olevan liian nuori kosimaan. Minähän
+olen jo yhdeksäntoista talven vanha — sinä olit viisitoista - tai
+kuusitoistavuotias, mikäli olen kuullut, ottaessasi vaimosi väkivalloin
+ja tappaessasi hänen veljensä, joka yritti kieltää sinua pitämästä
+häntä —.»
+
+»Toista ei voi verrata toiseen, Aslak.» Olavin onnistui puhua aivan
+tyynesti. »Se neito, jonka minä otin, oli morsiameni ja minä olin
+hänen sulhasensa; hänen isänsä ja minun isäni välillä oli laillinen
+sopimus jo varhaisessa lapsuudessamme, ja sitten tahtoivat hänen
+omaisensa riistää meiltä, kahdelta isättömältä lapselta, oikeutemme.
+Sinä et menetä kunniaasi, enemmän kuin oikeuksiasikaan, vaikket saakaan
+ensimmäistä neitosta, johon silmäsi olet iskenyt omaistesi edes
+tietämättäkään ajatuksistasi mitään —»
+
+»Ei, ei», Olav virkkoi kiivaasti, »sinun isäsi ei ole milloinkaan
+saava aihetta sanoa, että ottaessani sinut vastaan lainsuojattomana ja
+kodittomana olisin järjestänyt sinun ja tyttäreni avioliiton kysymättä,
+haluavatko he edes minua sukuunsa.»
+
+»Sinä tiedät kyllä itsekin», Aslak vastasi kylmästi, »ettei minun
+isälläni voi olla mitään vastaan saada Hestvikenin Olav Auduninpojan
+tytär pojalleen. Minä en ymmärrä sinun tarkoitustasi! Niitäkö huhuja
+sinä tarkoitat, joita sinusta oli liikkeellä naidessasi Ingunn
+Steinfinnintyttären? Sen ajan jälkeen on vuonossa ehtinyt jo virrata
+siksi paljon vettä, ettei kukaan enää välitä, mitä sinä nuoruudessasi
+teit tai tekemättä jätit — sen jälkeen sinä olet elellyt rauhassa yli
+kaksikymmentä vuotta ja saavuttanut mainetta rehellisenä miehenä sekä
+rauhan että sodan töissä.»
+
+Olav tunsi sydämensä takovan kovin kovaa. Mutta hän keskeytti
+jääkylmästi:
+
+»Onhan se kaunista, Aslak — mutta sinä puhut siitä asiasta turhaan.
+Minulla on Cecilian suhteen muita ajatuksia —.»
+
+»Niistä hän ei tiedä mitään!» Aslak huudahti kiivaasti.
+
+»Vai ei», — Olav tunsi huojennusta saadessaan purkaa kiukkunsa jostakin
+syystä — »että sinä oletkin kuljeskellut täällä kosiskelemassa
+tytärtäni selkäni takana.»
+
+»Sitä sinä et itsekään minusta usko. Minä en ole puhunut Cecilialle
+sanaakaan, jota sinä et olisi voinut hyväksyä. Mutta hän on nähnyt
+minun pitävän hänestä, ja minä olen nähnyt hänen pitävän minusta — sitä
+ei kumpikaan meistä voi auttaa, sellaista ei voi peittää. Jos sinä
+tahdot kuunnella meitä, Olav, on Cecilia huoletta samaa mieltä, siitä
+olen varma —.»
+
+Olav vastasi:
+
+»Tuskin se tuottaa teille suurtakaan surua, vaikken halua tätä
+kosimista kuulla. Tyttö on vielä lapsi — etkä sinäkään vielä vanha ole
+—.»
+
+»Sanotko sinä niin! Sinä itse ja hänen äitinsä pidit, toisistanne
+kymmenen vuotta, taisi olla enemmänkin ettekä sallineet hänen
+sukulaistensa erottaa teitä yhdistävää rakkautta — minä olen kuullut
+kotona teitä mainittavan Olav uskollisen rakkauden esikuvina!»
+
+Olav vaikeni hetkisen. Pojan sanat tunkivat ihmeellisesti hänen
+sydämeensä — mutta samalla hän oli järkähtämättömän selvillä, ettei hän
+sallisi tyttärensä mennä ylämaalaisen kanssa naimisiin. Hän vastasi
+hiljaa ja epävarmasti:
+
+»Asianlaita oli sentään toinen, Aslak — minulla oli häneen oikeus.
+Ja me olimme kasvaneet yhdessä kuten kaksi marjaa samassa oksassa —
+rakastaneet toisiamme sisarina lapsesta asti. Cecilia ja sinä olette
+tunteneet toisenne talvikauden ajan, eikä ole minkäänlaista sopimusta.
+— Ei teille kummallekaan voi mitään suurta sydänsurua tulla, vaikka
+teidän nyt täytyykin erota.»
+
+Aslak punastui kauttaaltaan. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, käsi
+rinnalla sormiellen rintasolkeaan.
+
+»Sinun tyttärestäsi en minä voi vastata», hän virkkoi lyhyesti. »Minä
+—» hän kohautti hartioitaan — sitten hän pyörähti kantapäillään ja
+läksi.
+
+Hän oli jo seuraavana päivänä lähtövalmis. Hän käyttäytyi sivistyneen
+miehen tavoin, kiitti Olavia avusta ja osakseen tulleesta ystävyydestä
+valituin sanoin ja jätti hyvästit. Hän kiersi jokaisen luona
+hyvästellen kädestä pitäen. Olav piti jännittyneenä molempia nuoria
+silmällä heidän hyvästellessään. Mutta se kävi hyvin: he eivät
+katsoneet toisiinsa, ja heidän kätensä vaipui hyvästeltyä kumman
+veltosti alas, muuten ei kukaan asiaa tuntematon voinut huomata mitään.
+
+Ja niin Aslak Gunnarinpoika ratsasti pois Hestvikenistä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav kulki pitäen tytärtään salaa silmällä. Mutta Cecilia ei ollut sen
+kummempi ennenkään, ja isä uskotteli itselleen, ettei hän kaivannut
+Aslakia, ei ainakaan paljon. Hän olikin vain viisitoistavuotias.—
+
+Ingunn oli ollut viisitoista vuotta vanha. Mutta kaikki muu oli
+toisenlaista—.
+
+Hänen ei tarvinnut katua mitään. Yttre Dalin nuorin poika — Hestvikenin
+Cecilia joutuisi sentään toisenlaisiin naimisiin. Olihan selvä, että
+hän oli pitänyt Aslakista; hän oli muuten nähnytkin hyvin vähän nuoria
+miehiä, ja poika oli ystävällinen, mutta tyttö unohtaisi hänet kyllä
+muita tavattuaan —.
+
+Olavin sielussa oli alkanut voimakas tunteitten kuohu kuullessaan
+siellä pohjoisessa olevan vielä niitä, jotka muistivat hänen ja
+Ingunnin rakkautta ja puhuivat siitä. Esikuvana —. Entä huhut — hän ei
+tiennyt, minkälaisia ne olivat. Olav luuli heidän siellä pohjoisessa jo
+unohtaneen sekä hänet että Ingunnin. Täällä ei kukaan, häntä itseään
+lukuunottamatta, muistanut Ingunnia, eikä Olavkaan muistanut siten,
+että olisi häntä nyt enää usein ajatellut; hän tiesi vain kaiken ennen
+tapahtuneen muuttuneen hänen omaksi kohtalokseen.
+
+Synti ja suru ja häpeä ja kaiken tämän kätkössä ihanan onnen muisto,
+joka saattoi pulpahtaa esille, kuten vesi pulpahtaa jään pinnalle,
+ja vallata hänen koko sielunsa heti pienenkin raon päästessä hänen
+hyytyneeseen mielenrauhaansa. — Ja siellä pohjoisessa kaikki eli kansan
+suussa taruina — tosina tai väärinä. — Hän ei halunnut missään nimessä
+liittyä ihmisiin, jotka kenties puhuivat hänen selkänsä takana hänen
+nuoruudenseikkailuistaan —.
+
+Ja kaikki vain neitosen päähänpiston vuoksi, jonka hän varmaan
+unohtaisi vuoden päästä viimeistäänkin, kunhan häntä ei vain siitä
+muistuteta. Kahden lapsen lapsellisuudenko vuoksi hän menisi elävänä
+takaisin sellaiseen kiirastuleen —! Sitä hän ei tekisi milloinkaan.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Kuukautta myöhemmin Eirik Olavinpoika tuli kotiin Hestvikeniin.
+
+Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä
+Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan
+hyvin vastaan.
+
+Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman
+ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta.
+Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena
+pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä
+ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos
+kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi
+juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen
+liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia,
+avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen
+nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa
+olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen
+kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön.
+
+Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet.
+Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään
+laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin
+kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin
+sisälle.
+
+Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle.
+Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä
+oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli
+märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä
+penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja
+jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta:
+hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten
+kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä
+kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen
+ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa
+ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla —
+talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se
+näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten
+salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä
+ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten
+kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat,
+Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta,
+pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä
+hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei
+uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen
+lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut
+matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä
+melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu
+Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli
+kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta
+isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä
+hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei
+tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän
+ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen
+isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava
+naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko,
+eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa
+vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista,
+josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää.
+
+Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän
+hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa.
+Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen
+Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja
+Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan,
+ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa
+punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan
+vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli
+ne olivat koskeneet heidän elämäänsä.
+
+Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen
+muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt
+järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän
+arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko
+loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät
+lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen
+maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset
+olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta
+kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet
+hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —.
+
+Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut
+haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko
+lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään.
+
+Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse.
+Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut
+tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin
+liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat
+kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla,
+missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran
+sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona.
+Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko
+kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten
+kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista.
+Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti
+maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia
+kaksoiskelloja.
+
+Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli
+löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi
+joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha,
+tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella
+kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti
+kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja
+lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän
+vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot
+kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä
+kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä
+hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti
+niitä.
+
+Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän
+ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata
+päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen.
+
+Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa,
+pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa
+vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja
+suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina
+nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine
+silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi
+hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut
+kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä.
+
+Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin,
+vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut
+ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset
+hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja
+suuteli sitä.
+
+Sitten Olav tervehti Jørundia, toivottaen hänet tervetulleeksi.
+
+Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin
+oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen
+ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen,
+sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin.
+
+Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä
+— tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten
+ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä —
+ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman
+kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa.
+
+»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia
+tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa.
+
+Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa,
+joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla.
+Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa,
+joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja
+keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu
+vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi
+hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik
+ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda.
+
+Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella.
+Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar
+istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä
+helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen
+ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta
+pikkuvanhan viisaasti.
+
+Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet.
+Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia
+pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla
+hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään
+tähteä tänä iltana.
+
+Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen
+vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa.
+
+Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin
+hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki
+niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen,
+Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe
+Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa
+olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä —
+ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan
+messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona.
+
+Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin
+kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin
+hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen
+ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin
+taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei
+ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki
+sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja
+paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen
+sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset».
+
+Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin
+nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten
+ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan
+tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut
+mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi
+sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista,
+mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut
+Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa.
+
+Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi,
+katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä
+sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti:
+
+»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja
+sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi
+kiireesti, pukeutui ja riensi ulos.
+
+Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi
+tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja
+säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille
+lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi
+valossa.
+
+Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon
+pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi
+metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla,
+huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin,
+sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen
+pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös
+sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta
+kylmät.
+
+»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli
+aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.»
+Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen
+valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut.
+Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne
+kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa.
+
+Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui
+aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni
+maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa
+ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään.
+
+Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen
+peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan
+jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä
+huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan.
+
+Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen
+se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat
+kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen
+päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella
+riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli
+saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä.
+
+Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen
+hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan.
+
+»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän
+sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.»
+
+»Kiitos. Se olikin hyvää viiniä!»
+
+»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä
+iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän
+katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut
+tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs,
+Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä.
+Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne
+halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika
+ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi,
+vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui,
+hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan
+kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään
+ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä
+oli vieraitamme varten varattuna —.»
+
+»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt
+mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen,
+suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä
+sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa.
+
+»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta
+parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja
+nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin
+rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen
+yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi,
+että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän
+varmaankin tottelee.»
+
+»Onko isä teille niin ankara?»
+
+Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu.
+Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja
+avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea,
+nuori talontytär.
+
+»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista
+kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä
+katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten
+tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki
+arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean
+samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja
+ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta
+punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille,
+sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun
+hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten
+herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran
+kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei
+laske.»
+
+»Etkö sinä ole milloinkaan ollut Oslossa?»
+
+Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen.
+»Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.»
+
+»Silloin varmaankin, kun juomme sinun kihlajaisiasi.»
+
+Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen
+sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala.
+Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä
+vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin
+erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta,
+naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut
+hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän
+oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli
+päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen
+ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa
+paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi,
+ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita,
+ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain.
+
+Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä
+neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat
+aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän
+pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen
+sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin
+hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien
+parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan.
+Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot
+istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun.
+
+Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä
+mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian
+veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista
+tavoistaan.
+
+Hän ei tavallaan uskonutkaan heitä niin hienoiksi ja puhtaiksi kuin
+mielessään kuvitteli. Jørund sanoi asian toisinpäin, ja hän oli heidän
+pariinsa yhtä tervetullut uin muihinkin paikkoihin. Ja Jørund kertoi
+laskevansa leikkiä ja lähentelevänsä heitä — he pelkäsivät vain yhtä,
+sanoi ivallisesti — muuten he kyllä sallivat nuorukaisen käyttäytyä
+heitä kohtaan rohkeasti.
+
+— Tämä oli yksi niitä piirteitä, joista Eirik ei ystävässään pitänyt —
+että hän saattoikin puhua sillä lailla neitosistaan. Silloin Eirikiltä
+meni halu koettaa heidän parissaan onneaan — hän ei tiennyt itsekään,
+ettei hän halunnut panna omia hyviä ajatuksiaan hyvistä naisista
+koetukselle. Olihan niitä toisiakin yllin kyllin olemassa.
+
+Mutta asian laita oli sellainen, että kaikki neitoset olisivat
+mielellään menneet Jørundin kanssa naimisiin — Jørund ei milloinkaan
+unohtanut tuoda esille kuka hän oli: hän oli Gunnarsbyn poikia ja
+hän oli lähtenyt palvelukseen vain katsellakseen maailmaa ennenkuin
+asettui kotiin taloa asumaan. Hänellä ei ollut sen tarkempia tapoja
+kuin Eirik Olavinpojallakaan, hän ei sen tarkemmin katsonut, kenen
+kanssa ryypiskeli, ja päästyään käsiksi neitosiin ja sensellaisiin
+leikkikaluihin tuli hän kerrassaan hulluksi, — mutta hänellä oli
+useimmiten onni myötä — eikä sentään kukaan unohtanut, ettei Jørund
+ollut sen vähempi kuin kuninkaan nuori asemies, vaikkakin hän oli
+astunut sellaisen herran palvelukseen, jonka seurueeseen kuuluvat
+saivat viettää vapaampaa elämää —. Mutta Jørund ei ollutkaan lähtenyt
+kotoaan ollen riidassa omaistensa kanssa.
+
+Eirikin alitajunnassa asusti ajatus, että hän kyllä kerran lopettaa
+tällaisen ryövärielämän. Hän palaisi kerran isäinsä maalle ja sopisi
+isänsä kanssa, pääsisi jälleen Hestvikenin perillisen asemaan. Ja
+silloin hän luultavasti myöskin menisi naimisiin — isän asiaksi jäisi
+katsoa hänelle sopiva morsian.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik oli ratsastanut pitkin paikkakuntaa, käynyt tervehtimässä
+sukulaisemäntää Una Arnentytärtä ja tavannut muitakin tuttuja. Illalla
+Eirik mainitsi kotonaan, että huomenna on siellä pohjoisrannalla
+olevalla leikkipaikalla tanssit, siellä, jonne aina kesäisin sekä
+etelä- että pohjoispuolilta nuoriso tapaa kokoontua.
+
+»Cecilia saanee tulla meidän kanssamme sinne?»
+
+Olav vastasi:
+
+»Nämä lapset ovat tottumattomia kulkemaan sellaisissa paikoissa. Emmekä
+me jaksa lauantai-iltana valvoakaan niin kauan — meillä on pitkä
+kirkkomatka —.»
+
+Eirik pani vastaan: oli paljon muitakin yhtä pitkän kirkkomatkan
+takana, ja voisihan levätä messusta kotiin tultua. — Olav mutisi
+jotakin, kielsi, eikä ollut huomaavinaan, että Cecilia katsoi häneen.
+
+Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta
+puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi
+yht'äkkiä:
+
+»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika
+Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja
+sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän
+luonasi lainsuojatonta.»
+
+»Eikö hän tiennyt?» Olav kysyi vetäen suutaan hymyyn.
+
+»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi
+vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven
+jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua,
+niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —»
+
+»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan
+niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia —
+ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan
+vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä
+silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.»
+
+»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti.
+»Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan
+jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli
+tullut ajoksia.
+
+Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän
+näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen:
+
+»Sinä saat tulla nyt sisään, Cecilia — on jo myöhäistä.»
+
+Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi
+tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä
+neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain
+isää nöyrästi taloa kohti.
+
+Seuraavana aamuna Cecilian kantaessa sisään ruokia. Olav sanoi
+tyttärelleen:
+
+»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan
+tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä
+veljesi kanssa.»
+
+Cecilia katsoi häneen vähän epävarmana.
+
+»— mutta ehkeipä sinulla olekaan halua mennä sinne —?»
+
+»Kyllä. Menisinhän minä mielelläni sinne kerran», sanoi Cecilia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä
+punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen
+kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin
+aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli
+hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa
+metsäistä rotkoa myöten.
+
+Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan
+kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät
+Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa
+hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös
+laulua ja tunsi savun hajua.
+
+Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla
+— lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten
+keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren
+nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain
+askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti
+illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän
+ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan
+Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin
+ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan
+laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi
+voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui
+joitakin lepäämässä.
+
+Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä
+päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen
+sekä poljenta laulun tahdissa:
+
+    Oli dam dam damdelideia
+    dam-dam dam-delidei —
+
+Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli
+vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja
+sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta
+tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin
+nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän
+kautta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien
+unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän
+heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain
+sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta
+takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan —
+olivat unohtaneet sulkea räppänän.
+
+Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät
+toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa
+tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan
+ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän
+naurahti jonkin kerran.
+
+»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on
+meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille —
+käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.»
+
+Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi
+toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen —
+Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja
+hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata.
+
+Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan
+räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he
+olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään.
+
+Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot,
+kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti
+hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa
+jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi.
+
+Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat,
+mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän
+ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät
+silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan
+leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä
+liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli.
+
+Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti
+epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen
+rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen
+villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä
+näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen
+hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian
+pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin.
+
+Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta
+pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön
+ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja
+siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti
+ne jäähtyneen kiukaan laidalle.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja
+kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut
+siitä mitään.
+
+Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan
+kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset
+sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan.
+
+Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli
+pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja
+lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta
+— hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset
+sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni.
+
+Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat
+pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä
+oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu
+oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat
+muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta
+hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat
+suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten
+hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi,
+vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet
+olla vieläkin kauniimmat.
+
+Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat
+kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät,
+kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet
+paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten
+parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti
+kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut,
+vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä.
+
+Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan
+kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund
+Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja
+epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan.
+
+Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka
+hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten
+poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin
+ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi,
+lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin
+järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja
+sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav
+voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä.
+
+Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein
+kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä
+vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti,
+oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä
+lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä
+nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassa _ei ollut_
+mitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai
+katseessaan.
+
+Olav sattui kerran kuulemaan osan veljen ja siskon keskustelusta.
+Hän puuhaili pajassa; silloin Eirik tuli Cecilian kanssa ovelle. He
+pysähtyivät ulkopuolelle.
+
+»— kaikki neitoset menisivät mielellään Jørund Rypan kanssa naimisiin»,
+Eirik virkkoi.
+
+»Silloin hänelle ei tuota vaikeutta löytää vertaisensa morsian.»
+
+»Mutta mistä se johtuu, ettet sinä pidä Jørundista, sisko?»
+
+»Enhän minä ole sanonut, etten hänestä pidä», vastasi Cecilia.
+
+»Sanoithan sinä, kun äsken sinulta kysyin.»
+
+»Minä en ole sanonut, etten minä pidä sinun ystävästäsi», — Cecilian
+äänessä soi nauru, »vaikkakin minä sanoin ’ei' sinun kysyessäsi,
+pidänkö minä hänestä.»
+
+»No eikö se ole samaa? Jos sinä et kerran pidä hänestä, niin sinä et
+pidä hänestä?»
+
+»Ei, se ei ole sama!» Nyt tyttö jo nauroi. Olav kuuli hänen juoksevan
+pois pihan poikki; Eirik avasi oven hymyillen siskon sanoille.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli
+aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea,
+tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien
+auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen
+lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja
+ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet
+mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat
+korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut
+aikonut luopua.
+
+Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta —
+hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa,
+sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken
+tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon
+paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan
+hohtaneet niin kauniisti kuin silloin.
+
+Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen
+sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa
+oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan,
+ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja.
+
+Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui
+heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa.
+
+»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme
+lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin
+häneltä sisartasi?»
+
+»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa
+sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle
+minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi
+suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle
+miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin
+Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi.
+
+Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja
+Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella
+ystäväänsä toisin silmin.
+
+Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta
+aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen,
+ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän
+ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän
+olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä
+uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma,
+tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma.
+Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että
+hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle
+mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään,
+vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut
+arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat.
+
+Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli
+kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund
+Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli
+heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä
+lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka
+läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän
+oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä
+kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas
+toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat
+hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se
+kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —.
+
+Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik
+helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin
+puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään
+Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin
+nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin
+Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund
+oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin
+hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen
+häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin
+mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti
+tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin,
+ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti
+omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen
+tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes
+niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan.
+Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista.
+
+Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat
+joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin
+ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi
+takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen.
+
+Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli
+Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä
+oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen
+kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään
+oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova
+kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti
+laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevan
+Ceciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin.
+
+Olav kuunteli poikaansa ääneti, kulki vain eteenpäin vastaamatta.
+
+»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa
+viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä
+puhutaan —?»
+
+»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki
+edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?»
+
+Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut
+sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan
+tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut
+niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan
+kotiinsa.»
+
+»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, että
+Cecilia on turvassa hänen käsissään?»
+
+Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan
+hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia,
+että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä
+tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik
+vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta —
+maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin
+nähnyt—.
+
+»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav
+huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi:
+
+»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen
+puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla
+sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään.
+Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin
+ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.»
+
+»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että
+Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle,
+joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa.
+Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä
+rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli
+nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei
+suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän
+isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa
+se Jørundille.
+
+Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella.
+Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja
+idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden
+heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi,
+auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti
+— hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin
+ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä
+päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä.
+
+Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja
+sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät
+vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla,
+erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli,
+että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat
+poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet
+kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä.
+
+Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä —
+näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik
+meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli
+lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä
+välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun
+laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni.
+Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä.
+
+Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän
+makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä
+tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten
+suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka
+kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan
+jäljille.
+
+Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa
+ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne.
+
+Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi
+sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen,
+mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo,
+ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja
+kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa
+silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat
+suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse.
+
+Eirik meni aivan hänen luokseen kättä antaen.
+
+»Oletko sinä, Bothild, tullut kotiin — tervetuloa!»
+
+Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja
+arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen
+äänensä oli soinnuton ja samea.
+
+Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon
+näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma
+ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että
+se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt
+lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan
+kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine
+lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli
+aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen.
+
+He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta
+ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen
+rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt
+tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama
+kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää.
+
+Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti.
+Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman
+musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta
+hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset
+ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat,
+kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten
+luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena.
+Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki
+hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen
+maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai
+halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti,
+ilman lempeyttä.
+
+Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma
+kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona
+oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen
+jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona
+syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild
+kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin.
+Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan
+jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia
+kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei
+ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen,
+joka herätti siinä määrässä hänen himojaan.
+
+Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi
+hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla,
+solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin
+raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren
+rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys
+toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä.
+
+Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin
+päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän
+puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä
+portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä
+tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen.
+
+Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden
+melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä
+ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime
+kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme
+vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa
+Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat
+tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään.
+
+Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi
+niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät.
+Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei
+juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana.
+Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi
+tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli
+hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine,
+kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi
+kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta
+heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa
+jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä
+hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa,
+mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi.
+
+Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä —
+lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko,
+tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen
+sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa
+herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja
+nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —.
+
+Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä
+molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman
+veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein
+polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän
+hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta
+ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran,
+jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti
+vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja
+tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt
+Eirikiä.
+
+Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva
+askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään
+isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun
+hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä
+koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja
+Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä
+toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai
+he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet
+pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —.
+
+Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi
+huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti.
+
+»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik
+ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee
+niin —.»
+
+Toisen kerran hän sanoi — oli jo ilta heidän maata pantuaan:
+
+»On se vain ikävää, ettet sinä saa häntä jalkavaimoksesi — koska Olav
+on hänen holhoojansa — eikä hän liene niin rikaskaan, että sinä voisit
+ajatella hänen naimistaan!»
+
+Eirik vaikeni mieli kuohuksissa. Naida hänet — ha olisi varmaankin
+viimeinen, jonka hän vaimokseen otti. Ei hän sillälailla ajatellut
+Bothildia —.
+
+Jørund teki poislähtöä — hänen oli oltava kotona Marian
+syntymämessussa. Skikkjustadin Baard oli ottanut Jørundista selkoa.
+Sitä täytyi sanoa hyväksi naimakaupaksi, sanoi Baard. Gunnarsbyssä oli
+rikkauksia ja Gunhild Rypan pojilla oli odotettavana lisää perintöä;
+Kolbein oli ollut paikkakunnalla kuin kuningas ja hän oli ollut arvossa
+pidetty mies. Pojista, jotka nyt asuivat taloa, ei pidetty yhtä paljon,
+mutta ihmiset puhuivat heistä sellaista, mitä kadehtijat aina puhuvat,
+kun rikas mies pitää oikeuksistaan kiinni. Molemmat vanhemmat veljekset
+olivat naineet mahtavien ja etevien miesten tyttäriä — »niin etten minä
+kieltäisi sinua ottamasta heidän pyyntöään vastaan, jos Jørund muuten
+sinun mielestäsi on sen arvoinen, että häneen voi suostua», sanoi Baard
+Olaville.
+
+Silloin Olav mainitsi Eirikille: jos Jørund on sitä mieltä ja hänen
+omaisensa ajattelevat samoin, voisi sitä asiaa kyllä ajatella —.
+
+Eirik tuli siitä vähän alakuloiseksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä se
+johtui — nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei Cecilialla ollut mitään
+kiirettä naimisiin. Eihän hän oikeastaan ollut muuta kuin lapsi vielä,
+tuo hänen pieni sisko kultansa —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä aamuna Cecilia virkkoi isälleen, että nyt täytyy hänen ja
+Bothildin muuttaa joksikin aikaa naistentupaan nukkumaan — heidän
+täytyi panna kuntoon väen talvitamineita ja silloin täytyy iltaisin
+valvoa myöhänlaiseen.
+
+Eirik haki ennen vuoteeseen menoaan sinä iltana esille ne vaatteet,
+mitkä hän seuraavana aamuna aikoi ottaa vuonolle mennessään ylleen
+— Olav aikoi aamun sarastaessa lähteä makrillin pyyntiin. Silloin
+hän huomasi sen villapaidan, jonka hän aikoi ottaa mukaansa, olevan
+kyynärpäästä rikki. Eirik otti paidan ja läksi ulos, hän aikoi pyytää
+sisartaan korjaamaan sitä — hän oli kuullut neitosten vielä valvovan
+mennessään heidän ovensa ohi vähän aikaa sitten.
+
+Eteisessä oli pilkkopimeää. Hän kuuli ohuen väliseinän takana sisarensa
+kolistelevan arkkujen kanssa; tämä huusi Bothildia avaamaan Eirikin
+koputtaessa tuvan oveen.
+
+Ovi avautui, tytön takana oli huone valaistu. Tumma naisolento näytti
+oviaukossa vaipuvan säikähdyksestä kokoon nähdessään kuka ulkopuolella
+oli. Soinnuttomalla, kuiskaavalla äänellä hän sanoi Cecilialla olevan
+siistimisessä kiirettä: »Kyllä minä ompelen tämän sinulle—.»
+
+Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik
+hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa
+kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa
+Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen
+kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti
+hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi
+suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään.
+
+»Tule ulos kanssani», hän kuiskasi, »tule kanssani ulos —»
+
+Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan
+ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö
+koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat
+kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien
+alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik
+huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista,
+hävyttömistä kuiskauksistaan.
+
+Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen
+tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi
+itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle:
+
+»_Täälläkö_ te seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten
+ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?»
+
+Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut
+lipeällä pestäväksi.
+
+»Inga on sen varmaankin unohtanut — minä etsin sinulle toisen, isä.»
+
+Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te
+riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä
+toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —.
+
+Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt
+vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan
+ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —.
+
+Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä
+olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan
+kuin hän rukoilisi —.
+
+»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi,
+»ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä
+tietää?» Sitten hän läksi ulos.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti
+hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei
+sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin
+saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis
+painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä,
+ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien
+alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik
+nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta.
+
+Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi
+hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he
+viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä,
+huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen
+piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan.
+
+Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän
+näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet
+lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan,
+niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa;
+pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän
+kääntyi ja meni taloa kohti.
+
+Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän
+pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —?
+
+Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa
+nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona,
+kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan,
+ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin
+käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi
+hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle
+sulkien sen.
+
+Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä,
+kasvot hohtavan punaisina:
+
+»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä
+käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi
+kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla.
+
+Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet
+yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden
+mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö
+itki niin, että häntä alkoi peloittaa:
+
+»Älä itke sillä lailla —», hän mutisi järkytettynä.
+
+Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä
+kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua
+jälleen alas raskaasti.
+
+»Mitä minä olen sitten sinulle _tehnyt_», hän huusi, »minkälainen mies
+sinusta on tullut!»
+
+»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun
+tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —»
+
+»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.
+»Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän
+itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi
+kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin,
+surullisemmin ja valittavasti.
+
+Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild
+kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten:
+
+»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen
+kotiin luoksemme —»
+
+»Minun tultua kotiin?» Eirik kysyi hiljaa.
+
+»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein
+ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki
+taas.
+
+»Älä itke sillä lailla», Eirik pyysi vihdoin.
+
+Bothild nousi, pyyhki käsillään itkettyneitä kasvojaan.
+
+»Avaa minulle ovi», hän pyysi lyhyesti.
+
+Eirik teki niin, mutta hän jäi seisomaan oven eteen.
+
+»Mene pois tieltä», tyttö sanoi kuten äskenkin. »Laske minut nyt pois.»
+
+Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan —
+hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva
+valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut
+tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt.
+
+Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria,
+kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi
+hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta:
+
+»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo
+— enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä —
+pitäisihän sinun se toki ymmärtää!»
+
+Eirik ei vastannut, vaan meni pois.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä
+hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli
+pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei
+suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä
+luonnottomilta — vain pahalta unelta.
+
+Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili
+kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik
+tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin
+tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena —
+Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen
+vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein
+ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet
+hänen kotiintulostaan—.
+
+Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko
+nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli
+varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—.
+
+Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat
+nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden
+laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja,
+vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista.
+
+Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan.
+Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa
+kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt
+hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori
+emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan.
+
+Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki
+nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja
+punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja
+hänen vartalonsa pyöreydessä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä
+sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään
+saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan
+tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella.
+Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin
+illalla oli hänelle antanut.
+
+Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut
+nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän
+oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen.
+
+Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön
+virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua:
+
+»Vieläkö sinä, Bothild, olet minulle vihainen?»
+
+»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en
+edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei,
+minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!»
+
+Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön
+yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä
+sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi.
+
+»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten
+minä enää loukkaa sinua.»
+
+Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin.
+Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset
+kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu
+näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä
+vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi
+pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän
+toivoi tytölle sydämestään hyvää.
+
+»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle
+niin — vihainen?»
+
+Eirik tarttui siihen halukkaasti:
+
+»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaa
+Märttaa —»
+
+»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta»,
+Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa
+kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle
+palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin
+hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen
+kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.»
+
+Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen
+viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli
+hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että
+hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti
+hänen koettaneen nöyryyttää häntä —.
+
+Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko
+lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin
+lähteä siitä pois.
+
+Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika,
+nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota
+kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä
+kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli
+esille nurkan takaa.
+
+»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin!
+Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.»
+
+»Ompeletko sinä Eirikille paitaa, Bothild?» naureli Gaute Virvir.
+
+Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse.
+Hän riensi pois kuin paeten. —
+
+Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat
+olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään,
+jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle
+käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet
+ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä
+nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja
+juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan
+Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta
+Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin
+huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen
+epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute
+alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli
+tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären
+luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä,
+eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä
+olisi ollut paha omatunto.
+
+Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he
+tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa.
+
+»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia
+Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora
+Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän
+haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä
+ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä,
+Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.»
+
+Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa
+kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild
+asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää;
+ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan
+kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa,
+oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui
+kuihtuneista lehdistä.
+
+Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento
+riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik
+aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He
+nousivat hevostensa selkään.
+
+»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi
+Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa —
+teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —»
+
+»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia
+vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!»
+
+Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään.
+Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen.
+
+Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä
+paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä.
+
+Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella
+penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian
+lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju
+hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus
+ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen
+kömpiessään sisään kylmästä syysillasta.
+
+Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta
+— hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin
+piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö.
+
+He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä
+häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat
+joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt
+syksyllä tuiki vähän vettä.
+
+Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän
+pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä
+puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä
+pääsevän yhä enemmän voitolle.
+
+Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti
+henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi
+pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön
+värisevän kuin kuumesairaan.
+
+»Mikä sinun on?» Veri kohisi, niin ettei hän tahtonut voida puhua.
+
+»Minä en jaksa enää», tyttö kuiskasi valittaen.
+
+»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet
+viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka,
+»sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti.
+
+Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön
+pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin —
+Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas —
+tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden
+hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta
+—. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo
+— siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi
+yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —.
+
+Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja
+tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti
+kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren.
+
+»Bothild — mitä tämä on — satutitko sinä itsesi näin?»
+
+Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen
+lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä
+voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —»
+
+Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi
+Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron
+uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili
+huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin
+pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi
+veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli
+melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti
+kuin kuollut.
+
+Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen.
+Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi
+vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien
+ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin
+pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä.
+
+Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle.
+Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne.
+Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli?
+
+Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten
+kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa
+vaatteita lieden luona.
+
+»Bothild on varmaankin sairas —»
+
+Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä
+ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota
+oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle.
+
+Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä
+jälkeen.
+
+Miehetkin nousivat ja astelivat lattialle.
+
+»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai
+sen taas!»
+
+Inga, palvelijatar, huokasi kokeneesti:
+
+»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei
+laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin
+valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei
+löydy mitään apua —»
+
+»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskin
+Olaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.»
+
+»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä
+ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana
+— ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta
+messua ja oli kuin isä.»
+
+Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut
+painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen
+olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli
+ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko
+ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan.
+Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia,
+leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas
+lapsi —.
+
+Bothild oli siinä asennossa, kun joku koski häntä hartioihin.
+
+»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut
+hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo
+unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik
+ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken.
+
+Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö
+pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon;
+hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja
+yritti lähteä heti pois.
+
+»Minä valvon sinun kanssasi ensi yönä», sanoi Olav matalalla äänellä.
+
+Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen
+kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos.
+
+— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän
+muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä
+— hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin
+asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen.
+Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet.
+
+Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin
+olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa
+olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä
+vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia
+ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —.
+
+Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —.
+Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oli
+Kuolema koskenut ‒.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild
+ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän
+ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin
+koskaan ennen.
+
+Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana:
+»Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.»
+
+»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi
+epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on
+sairauttakin —.»
+
+»Ei suinkaan se ole tarpeen?» Cecilia virkkoi ihmeissään.
+
+Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti
+— katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken
+isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa
+hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle —
+Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei
+vastannut sanaakaan, vaan meni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kahta päivää myöhemmin Eirik oli lähtövalmiina.
+
+Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona —
+hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit.
+
+Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik
+huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän
+oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti
+peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään.
+
+Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän
+tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä
+kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely
+—.
+
+Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli
+mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se
+kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan,
+painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten.
+
+»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin
+pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole
+sellainen kuin sinä luulet.»
+
+Sairas makasi katsellen häntä suurin, tummin silmin.
+
+»Sano sitten, Bothild — voitko sinä antaa minulle anteeksi?»
+
+»Kyllä», hän vain vastasi. Eirik odotti vielä.
+
+Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli
+kylmä ja kostea.
+
+»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat
+tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi
+kerran tavattaessa.»
+
+»Hyvästi, Eirik. Jumala olkoon kanssasi.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin
+ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui
+kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin
+huonompi.
+
+Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa
+ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja
+kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli
+usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän
+hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi.
+
+Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi
+itse sairaan luona.
+
+Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav
+oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran
+eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja
+— hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut
+kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta.
+
+Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa.
+Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja
+suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän
+välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä
+lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut
+muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja
+suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle
+niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu.
+
+Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset
+tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi
+sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi
+vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä.
+
+Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi,
+nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön
+leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä
+maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja
+istuutui jälleen.
+
+Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän
+surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain
+varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen.
+Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa
+helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha-
+ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa
+näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen
+katkeamista.
+
+Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä
+iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli
+helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —.
+
+Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja
+verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui
+illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja
+Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen
+mielestään oli pakko sanoa:
+
+»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin
+sinulle.»
+
+»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen
+tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun
+täytyy kuolla?»
+
+Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä
+ymmärtänyt jo kauan sitten.
+
+»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä
+olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan
+pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan
+istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat
+seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —»
+
+Mutta kyynelet tulvivat Bothildin suljettujen luomien alta:
+
+»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä
+maailmassa —. Minä pelkään kuolla!»
+
+»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja
+seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko
+maailman ja kaiken, mitä siinä on —.»
+
+»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty»,
+Bothild itki.
+
+»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas
+tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja
+minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan
+armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä
+rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä,
+verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin
+siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten
+peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen
+itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä,
+etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun
+mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla,
+ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja
+haavoja.»
+
+Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän
+alkoi jälleen itkeä:
+
+»Kyllä minulla on syntejä vastattavana, vaikka olenkin nuori.»
+
+»Ne sinä sanot huomenna sira Eyvindille ja sitten sinä voit levätä
+rauhassa —»
+
+Olav istuutui vuoteen laidalle, pitäen Bothildin kättä omassaan;
+Bothild itki hiljaa ja valittaen.
+
+»Taivaan valtakunnassa on paras viettää joulua», Olav virkkoi hiljaa.
+
+»Tee sitten niin», Bodhild kuiskasi viimein murtuneena ja sitten alkoi
+jälleen itkeä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav haki seuraavana päivänä papin. Bothild ripittäytyi; senjälkeen hän
+kutsutti luokseen kasvatusisänsä, siskon sekä koko muun väen, pyysi
+heiltä anteeksi, jos hän oli joko tahtoen tai tahtomattaan rikkonut
+heitä vastaan. Sitten sira Eyvind antoi hänelle viimeisen voitelun ja
+lähtöleivän.
+
+Papin mentyä Olav läksi sisään ja istuutui kuolevan luo:
+
+»Nyt, rakas Bothild, sinä pääset pian isäsi luo. Sinä saat pyytää
+Asgerilta, ystävältäni, anteeksi, etten pitänyt niin hyvin kuin minun
+olisi tullut pitää sitä lupausta, jonka minä annoin hänelle sinä
+päivänä, jolloin minä otin sinut vastaan ja lupasin olla sinulle isän
+asemessa. Muistatko sitä päivää — sinä istuit sen oven ulkopuolella,
+jonka takana isäsi makasi, silloin satoi ja tuiskusi; sinulla oli
+kylmä, olit vallan sininen. Sinä olet aina ollut hyvä ja tottelevainen
+lapsi, tyttäreni — Jumala suokoon, ettei sinulla olisi liian katkerasti
+syytä valittaa minusta Jumalalle astuessasi tuomiosaliin ‒»
+
+»Minulle sinä aina olet ollut mitä hellin isä.» Hän makasi vähän
+aikaa, sitten hän kuiskasi kuin häntä olisi peloittanut puhua uudesta
+aiheesta: »Kunhan sinä et olisi koskaan ollut jollekin toiselle
+ankarampi —»
+
+»Mitä sinä tarkoitat?» isä kysyi vähän kylmähkösti.
+
+»Eirik», Bothild sanoi hyvin hiljaa. »Häntä kohtaan sinä minun
+mielestäni olit usein ankara.»
+
+»Sitä minä en usko», Olav vastasi torjuen. »En minä tiedä olleeni
+Eirikiä kohtaan sen ankarampi kuin on ollut tarvis.»
+
+Bothild vaikeni vähän aikaa. Sitten hän rohkaisi mielensä:
+
+»Sitten on Cecilia, isä. Minä toivoisin, ettet antaisi häntä Jørund
+Kolbeininpojalle, jos se on kovin vastoin hänen tahtoaan.»
+
+»Onko se sitten niin?» Olav kysyi vähän ajan kuluttua vastahakoisesti.
+
+»Hän piti enemmän Aslakista», sisar kuiskasi.
+
+Siihen Olav ei vastannut.
+
+»Minä en ole aikonut», hän sanoi vihdoin, »pakottaa Ceciliaa. En minä
+aio naittaa häntä miehelle, jota hän ei halua ottaa. Mutta en minä
+sentään voi luvata häntä mille miehelle tahansa, josta hän sattuu
+pitämään, jos hän minun mielestäni ei ole Cecilialle kyllin arvokas.»
+
+Olavin ääni oli sellainen, ettei sairas uskaltanut enää siitä aiheesta
+puhua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli
+liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa
+ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys
+heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei
+voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi
+voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli
+hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että
+kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen;
+he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän
+välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki
+toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä
+huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi
+nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi
+latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista
+suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskus _ajatellut_ sitä:
+jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan
+Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet,
+joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi
+jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta
+nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut
+niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi
+Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia
+lähettämään suotta kosijoita tänne —.
+
+Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut
+eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut.
+Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut
+maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä
+tehnytkään —.
+
+Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli
+siihen syypää.
+
+Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannut
+Ceciliankaan ajattelevan enää vierasta.
+
+Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään
+varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta
+hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä
+valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä.
+
+Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen,
+seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär,
+Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin
+viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen
+voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut
+mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä
+tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko
+ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi
+vain ajatella itseään —.
+
+Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi
+saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt!
+
+Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin
+pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän.
+
+Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään
+tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti
+muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten
+vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt
+muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä
+ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika
+paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä
+sukulaisistaan.
+
+»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — ja
+Cecilian?» Bothild kysäisi kerran.
+
+Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssa
+Bothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen.
+
+Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko
+sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman
+ajatukseen.
+
+Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli
+sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka
+halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta
+ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli
+laskenut ruohottumaan.
+
+Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa
+syliin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä
+Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin,
+sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla.
+Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin
+huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen,
+uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti
+hänestä.
+
+Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja
+hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut.
+Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut.
+
+Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin
+kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti,
+sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni.
+
+Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan
+Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa
+kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut
+sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka
+lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin
+metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen
+ainoa, jota hän oli rakastanut.
+
+Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia
+kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä
+oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti
+joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan
+— vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta —
+kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten
+usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet
+kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —.
+
+Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan
+mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt
+olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata
+tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä
+enemmän kuin tuomiopäivä.
+
+Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin
+pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen
+kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen
+aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa
+nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken
+—.
+
+Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt
+ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään
+pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä
+maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin
+kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut.
+
+Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa
+naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt
+yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin
+tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli
+tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun.
+
+Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva
+kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä
+rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä
+joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään —
+olisi helpotus päättää päivänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä
+oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut
+käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan:
+
+Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan!
+Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollut
+Bothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä.
+Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä,
+hän oli luvannut palata hänen luokseen —.
+
+Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti
+pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon!
+Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle —
+eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän
+olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut
+hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei
+kenellekään neidolle tullut vahinkoa!
+
+Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin
+naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän
+olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän
+toisiin ajatuksiin!
+
+Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli
+niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin
+tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen,
+hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt
+sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä
+viettämään.
+
+Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja
+laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi:
+
+Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka
+oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan
+Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin
+henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan
+emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt
+oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava
+esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja
+niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi
+Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen
+mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut,
+etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle
+Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka
+myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi
+hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän
+oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi
+vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä
+pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan
+päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla;
+eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut
+hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina
+Maastrandissa sillin pyynnissä.
+
+Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata
+sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä
+silli-aluksessa.
+
+Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle
+jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut,
+satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine
+silkkihilkkoineen.
+
+Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi
+Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän
+Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen
+miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti
+tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin.
+
+Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada
+hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus
+antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa,
+ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet
+Maastrandissa suoloja myymässä.
+
+Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja
+Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden
+oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet
+pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä
+hevosella.
+
+Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild,
+Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki
+kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään
+valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja
+Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki
+edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun
+koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan,
+että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken,
+värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja
+ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut.
+Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät
+onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin
+myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun
+näki, ettei poika peräytyisi —!
+
+— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten
+Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa
+samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin
+hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin;
+Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä
+kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti.
+
+Hän ratsasti kirkonkylän lävitse eräänä iltapäivänä.
+
+Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he
+pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin
+Hestvikenissä?
+
+»En hautajaisten jälkeen», Ragnvald vastasi.
+
+Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli
+katkaistava hiljaisuus:
+
+»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa —
+minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa —
+vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä,
+Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia
+hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui
+kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —»
+
+»Minä en tiennyt sisareni kuolleen —»
+
+Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän
+huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia,
+hoputti hevostaan.
+
+»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa ‒. Hyvästi, Eirik —
+me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —»
+
+— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät
+kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti
+vastenmielisyys ja kouristava pelko.
+
+Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan
+pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain
+sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria
+leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset
+ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa
+tietä.
+
+Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän
+tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön
+kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina
+pahuuden valtaan.
+
+Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän
+astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen,
+mutta ystävällisesti:
+
+»Sinäkö tulet —?»
+
+Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa
+leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa
+ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski
+sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko
+vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon
+kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni,
+kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan
+odottanut Olavilta apua.
+
+Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav
+pyysi poikaansa sisään.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Olav ja Eirik tulivat keskenään toimeen talven aikana hädin tuskin.
+
+Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla
+Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan
+— äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä
+kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi
+tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik
+milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten
+tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin
+kulki niin ääneti ja vieraana —.
+
+Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav
+tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli,
+ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he
+olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia,
+jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään
+kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä
+seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla.
+
+Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras
+ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän
+toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan
+oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan
+hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä
+useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret.
+
+Tuskan yhä vain nakerrellessa Eirikin mieltä heräsi hänessä
+sairaalloinen halu kysäistä toiselta: oliko Bothildista ollut koskaan
+mitään juoruja liikkeellä —. Hän oli vähitellen vaipunut niin syvälle
+surkeuteensa, että hän itse uskoi jaksavansa paremmin elää, jos hän
+saisi kuulla Bothildilla olleen sellaisen maineen, että hän olisi ollut
+kevytmielinen tai hyväilynkipeä —. Sillä hän ei jaksaisi elää, jos hän
+olisi vuodattanut viatonta verta —.
+
+Mutta kukaan ei koskaan maininnut mitään Bothild Asgerintyttärestä.
+Vihdoin hän nielaisi häpeän tunteen eräänä yönä, jolloin hänen oli
+Galabyssä nukuttava Ragnvaldin kanssa samassa vuoteessa. Silloin Eirik
+kysyi ystävältään:
+
+»Mitä sinä tarkoitit sanoillasi viime syksynä meillä käydessäsi?
+Bothildista?»
+
+»En minä muista mitään sanoneeni —»
+
+»Sanoit sinä. Sinä puhuit hänestä niin halveksien —»
+
+»Oletko sinä järjiltäsi — olenko minä puhunut halveksien sinun
+siskostasi?»
+
+»Hän oli vain minun kasvatussisareni —. Sinä puhuit sillä lailla,
+että minä tulin ajatelleeksi, ettei Bothild ehkä ollutkaan niin
+viaton, vaan että hänestä ihmiset arvelivat, että mies voi saada hänet
+viekoitelluksi —»
+
+»Sen miehen, joka aikoi viekoitella Olavintyttäriä, täytyisi muuttua
+linnuksi, kuten ritarin laulussa — heitähän vartioidaan niin hyvin!
+Kyllä sinä minun mielestäni olet järjiltäsi, Eirik!
+
+»Ehkäpä minä sanoin jonkin leikkisanan — nyt sinun siitä puhuessasi minä
+luulenkin muistavani. — Totta puhuakseni minä pidin Bothildista niin
+paljon, että sain Reidulfin lähtemään kysymään häntä Olavilta kerran —.
+Mutta hän sai silloin sellaisen vastauksen, että me arvelimme Olavin
+varanneen sinulle morsiamen.» Ragnvald naurahti: »— Ellei hän ajatellut
+häntä itselleen, vaikka hän onkin niin vanha.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik
+kysyi äkkiä:
+
+»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit
+mennyt Bothildin kanssa naimisiin?»
+
+Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hän
+_katsoi_ vain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta.
+
+Eirik alkoi taas, melkein rukoillen:
+
+»Minä olen kuullut sitä ihan varmana —»
+
+»Mitähän _sinä_ mahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin
+yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!»
+
+Eirik kuiskasi:
+
+»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä
+lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran
+Hestvikenin emäntää.»
+
+Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik
+näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai
+tuskaa, vaiko molempia?
+
+»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen
+suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että
+sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei
+ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —».
+
+»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli
+niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin,
+ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi,
+eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —»
+
+Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä
+riipuksiin.
+
+»Tekö puhuitte jo siitä?» hän kysyi hiljaa ylös katsomatta.
+
+»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimme
+Rundmyristä.»
+
+»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli
+ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi
+käynyt päinsä.»
+
+He istuivat vähän aikaa ääneti.
+
+»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän
+on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on,
+jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen
+toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä
+huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —»
+
+Eirik nousi ja seisoi isän edessä:
+
+»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla
+ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä
+luostariin.»
+
+Olav nosti päätään — tuijotti hämmästyneenä nuorukaiseen.
+
+Eirik virkkoi:
+
+»Minä ymmärrän, isä — se tuottaa sinulle suuren surun. Sinulla on vain
+yksi poika, joka voi sinut periä — ja hänestä tulee munkki. Mutta sinä
+et saa asettua tätä vastaan!»
+
+»Asettua vastaan —. Mutta se tulee niin odottamatta.»
+
+Samassa Eirik huomasi, että se tuli hänellekin odottamatta. Hän ei
+ollut sitä ajatellut, ennenkuin sanoi. Mutta Jumala lieneekin asettanut
+sanat hänen suuhunsa.
+
+»Juhlien jälkeen minä ajattelin mennä kaupunkiin, puhumaan gardiaanin
+kanssa.»
+
+»Siksikö sinä aiot — kerjäläismunkiksi?»
+
+Eirik nyökäytti.
+
+»Tietävätkö siitä muut — odotetaanko sinua luostariin?»
+
+Eirik pudisti päätään.
+
+»Silloin sinun täytyy suoda minulle aikaa — ajatella asiaa», Olav
+virkkoi.
+
+Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan
+kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi
+ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita
+rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili
+kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki —
+sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa —
+ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien
+edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni.
+
+Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin
+ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta
+ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä
+eteenpäin uusia maita kohti —
+
+Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan
+paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä
+entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian
+tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset —
+tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria,
+kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa.
+Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa
+avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi
+odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä
+kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä.
+
+Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi
+kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik
+oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja
+kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan
+valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla
+Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut
+häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta
+maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle
+viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa
+heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja
+vei hänet Babyloniin —.
+
+Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan
+liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet
+koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki!
+Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen
+tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo.
+Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän
+oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että
+Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän
+rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut
+tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä —
+hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän
+oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän
+iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten
+vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti
+kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi
+ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n
+Eirikin mieli aaltoili.
+
+Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli
+sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon
+edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto.
+
+Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti
+itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja
+itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle
+itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä
+ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun.
+
+— Hän oli tehnyt suuren vääryyden ottaessaan toisen miehen pojan
+omakseen, — ellei hän olisi sitä tehnyt, vaan jättänyt pojan sinne,
+minne äiti oli kätkenyt hänet pois ihmisten ilmoilta — silloin pojalla
+ei olisi ollut sen kummempaa tulevaisuutta kuin muillakaan köyhän
+miehen lapsilla. Sekin olisi ollut väärin — väärin äidin puolelta. Nyt
+hänestä tuli Jumalan palvelija —. ja hän sai mennä luostariin rikkain
+myötäjäisin — jos hän haluaisi lahjoittaa sinne koko äidinperintönsä,
+niin Olav ei sitä vastustaisi. Se synti ainakin jäisi tekemättä. Ja
+niin tulisi tämän Ingunnin murheenlapsen elämä Jumalan kunniaksi ja
+monelle siunaukseksi — sillä tällaisina aikoina, jolloin niin monet
+ihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä, rakkaudettomilta ja Jumalaa
+vastustavilta, oli kaunista ja opettavaa nähdä Eirikin asemassa olevan
+nuoren miehen uhraavan kaikki Taivaan valtakunnan rikkauksien vuoksi.
+Ja nyt hän auttaisi äitiäänkin, kenties — Ehkäpä häntäkin —.
+
+Ja sittenkin isän sydän oli raskas.
+
+Hän ei saanut mielestään sitä, mitä Eirik oli sanonut itsestään ja
+Bothildista. Se olisi ollut järjetön avioliitto — Olav ei ollut varma,
+olisiko hän suostunut siihen. Mutta hänen täytyi ajatella molempien
+nuorten surua — ja kaikkia niitä öitä, jolloin hän oli valvonut
+kasvatustyttärensä vieressä. Oliko lapsi maannut siinä kantaen
+sellaista murhetta —. Hän oli toivomaisillaan, että he olisivat
+puhuneet hänelle. Vaikka sairaus olikin saanut hänessä niin suuren
+vallan — Ingunnin onnettomuus olisi vaan uusiintunut. Ja Eirik oli
+saanut paremman osan. Oli parempi, kun kävi niinkuin kävi —.
+
+Mutta, mutta, mutta —. Ja miten monta kertaa hän oli ajatellutkaan,
+että ellei Eirik palaisikaan enää Hestvikeniin, olisi se kaikkein
+parasta —. Niin usein kun pojan olemus olikin häntä ärsyttänyt, miten
+monta tuhatta kertaa hän olikaan tuntenut vihaa, halveksimista,
+neuvottomuutta tätä vierasta lintua kohtaan, joka oli joutunut
+hänen pesäänsä — aina siihen oli sekaantunut paljon muutakin hänen
+suojatessaan sen onnettomuuden hedelmää, joka oli hävittänyt hänen sekä
+Ingunnin elämän. Hän oli pitänyt Eirikistä huolta lapsuudesta asti, oli
+huolehtinut hänestä hänen kasvaessaan mieheksi. Ja kun hänen nyt piti
+erota Eirikistä, tuntui siltä kuin nuorukainen olisi ollut hänen oma
+poikansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ääni toisessa huoneessa oli vaiennut — mutta kynttilä paloi yhä — ja
+nyt hän kuuli tuon tuostakin kuorsausta. Olav nousi ja katsoi tupaan.
+Eirik oli yhä polvillaan vaipuneena arkulle pää käsivarsien välissä.
+Palava kynttilä oli aivan hänen kyynärpäänsä vieressä. Se olisi
+helposti voinut kaatua lattiaoljille.
+
+Isä tarttui Eirikiin, ravisti hänet hereille niin varovasti kuin
+suinkin. Puoliunissaan, silmät unen samentamina Eirik riisuutui — hän
+ei äännähtänytkään — hän laskeutui puoliunissaan vuoteeseen ja nukkui
+heti. Hän oli ollut kuin lapsi, tehnyt nöyrästi totellen unenpöpperössä
+kaiken, mitä isä oli käskenyt.
+
+Olav puhalsi kynttilän sammuksiin, puristi sydämen märkien hyppystensä
+välissä ja hiipi hiljaa kamariin. Pimeässä valveilla maaten hän jälleen
+yritti puhua järkeä ymmärtämättömälle sydämelleen.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Eräänä iltana myöhemmin, jolloin Eirik oli rukouksessa — nyt hänestä
+tuntui kuin hän olisi ollut sillä tavoin jo koko ikänsä, että kun
+toiset talonväestä olivat lähteneet levolle, hän joka ilta antautui
+tuntikausiksi rukoilemaan — hänet herätti kova kuiskaus:
+
+»Eirik —!»
+
+Hän kääntyi. Kamarin ja eteisen päällä olevan huoneen portaitten
+puolivälissä näkyi sisaren valoisa olento:
+
+Eirik lopetti äkkiä rukouksensa »In domine —», teki ristinmerkin, aivan
+kuin olisi vetänyt vaipan ympärilleen. Sitten hän hypähti ylös ja
+riensi sinne:
+
+»Pidänkö minä sinua valveilla, Cecilia —?»
+
+»Pidät — minä pelkään että sinä nukut ja kynttilä jää palamaan. Sinä
+olet tehnyt siten monena iltana — ja eilisiltana minun täytyi tulla
+alas sammuttamaan, sillä isäkin nukkui.»
+
+Neito hytisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Eirik seisoi hänen edessään
+katsellen valoisaa olentoa: hänen mielestään tyttö muistutti enkeliä,
+ja hän kumartui eteenpäin ja puhalsi hellästi paljaille, kylmästä
+punaisille varpaille, jotka näkyivät pitkän, poimukkaan nutun alta
+askelmalle käpristyneinä.
+
+»Mene nyt ylös, Cecilia, ja käy levolle», hän sanoi iloisesti. Ja
+häntä halutti kertoa siskolleen kaikesta siitä uudesta, mikä hänet nyt
+täytti. »Minä tulen vähän sinun luoksesi.»
+
+Eirik laskeutui tytön viereen nahkasten alle, kietoi kätensä pieluksen
+ympärille ja alkoi innokkaasti:
+
+»Nyt sinä saat kuulla jotakin uutta, joka sinua ihmetyttää, Cecilia —
+minä aion mennä luostariin.»
+
+»Niin, minä olen sen jo kuullut.»
+
+Eirik vaikeni hetkisen ällistyneenä.
+
+»Oletko sinä sen kuullut —! Onko isä sanonut sen sinulle?»
+
+»Ei, Ragna sanoi.»
+
+Ragna, karjakko —. No niin, hän oli tullut siitä hänellekin
+maininneeksi. Eirikille selvisi, että hän oli maininnut siitä jo hyvin
+monelle. Mutta Ragna oli ollut hänelle aina niin hyvä — ja sitten
+hän sanoi hänelle, että kunhan hänestä tulee munkki, hän rukoilee
+erikoisesti hänen vanhimman lapsensa, sairaan tytön, puolesta. Ragnan
+kaikki kolme lasta oli viime kesänä tullut Eirikin kanssa hyviksi
+ystäviksi.
+
+»Niin —», Eirik virkkoi. »Etkö sinä, Cecilia, ole milloinkaan ajatellut
+sellaista — etkö sinä ole milloinkaan ajatellut ruveta nunnaksi ja
+palvella Neitsyt Mariaa?»
+
+»En», Cecilia vastasi. Se oli kuin lukko olisi napsahtanut kiinni, ja
+Eirik vaikeni.
+
+»Et, et», Eirik virkkoi sitten lempeästi. »En minäkään ole itsestäni
+tätä ajatusta keksinyt — Jumalan armo on sen minulle antanut.»
+
+»Tämä on tullut sinulle aivan äkkiä», Cecilia kysyi arkaillen.
+
+»Niin on», Eirik vastasi iloisena. »Aivan kuin oveen kolkutus keskellä
+yötä ja kuin ääni olisi minulle huutanut ja käskenyt minua nousemaan ja
+lähtemään. Minäkään en ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi.
+Niin että kyllä sinullekin, sisko, voi niin käydä.»
+
+»— Minä en tiedä», Cecilia virkkoi hiljaa. »Minä en sitä usko —. Mutta
+kyllä täällä nyt tulee hiljaista —» hän kuiskasi ja ääni tuntui samassa
+niin surkean pieneltä ja heikolta. »Ensin minä menetin Bothildin — ja
+nyt sinä lähdet luotamme —»
+
+Eirik jäi hiljaa makaamaan siskon sanoista hämmästyneenä. Hän oli
+melkein unohtanut heidän yhteisen kesänsä kaiken sitä seuranneen
+vuoksi; hän oli Bothildinkin muistosta tuntunut näinä päivinä
+etääntyneen pitkän matkan. Mutta nyt hän muisti maanneensa tässä
+samassa paikassa ennen Cecilian vieressä. Kaikki yhtäkkiä puhkeavat
+muistot valtasivat hänet rajattomalla murheella. Hän ei saanut
+sanaakaan irti.
+
+»Itketkö sinä?» hän kysyi vihdoin, kuu Ceciliakaan ei katkaissut
+hiljaisuutta.
+
+»En», sisar vastasi yhtä lyhyesti kuin ennenkin..
+
+Niin, Bothild makasi nyt mullan alla, ja hänen jalkansa ovat
+asetetut täältä kauas pois johtavalle tielle. Mutta Cecilia jäisi
+tänne jäljelle, yksin, kuten lintu muiden lähtiessä maasta, yksin
+raskasmielisen, vaiteliaan isän kanssa.
+
+»Ettekö te ole kuulleet mitään tänä talvena Jørundista?» hän kysyi
+äkkiä.
+
+»Emme ole.» Hän kuuli äänestä siskon olevan kuohuksissa.
+
+»_Sehän_ on merkillistä. Hän mainitsi minulle jotakin sellaista, että
+hän pistäytyisi täällä tänä talvena.»
+
+Cecilia hätkähti; hän kääntyi äkkiä seinään päin. Eirik huomasi tytön
+vapisevan. Hän kohottausi kyynärpäänsä varaan, kumartui siskonsa
+puoleen:
+
+»Mikä sinulla on?» hän kysyi huolissaan.
+
+»Ei minulla mitään ole», sisko kuiskasi tukahtuneella äänellä. »En minä
+välitä, missä Jørund Kolbeininpoika on. Minä en hänestä välitä.»
+
+Eirik virkkoi epävarmana:
+
+»Minä en sitä ymmärrä. Sinä puhut niinkuin sinä hänelle vihoissasi.»
+
+»Vihoissaniko?» Hän liikahti jälleen, kääntyi veljeensä päin. »Ehkäpä
+minä olenkin. Sillä minä olen tottumaton siihen, että mies puhuu
+minulle siten kuin Jørund puhui Ja minä vastasin hänelle niin että —
+niin että —. Minä olen tottumaton sietämään halveksimista.»
+
+»Sano minulle, mitä se on», Eirik pyysi hiljaa.
+
+»Ei, minä en tiedä — ehkei sitä pidetä ihmisten kesken niin tärkeänä
+nyt enää, ja että minä vain, tällainen kotikissa, kuvittelen
+aatelisneitosen sanan olevan suuremman arvoisen. Mutta hän tuli
+luokseni naisten tupaan iltaa ennen poislähtöään. Ja silloin hän sanoi
+— niin hän sanoi tulevansa takaisin omaisineen kysymään minua. Sitten
+hän kysyi, oliko se vastoin minun tahtoani. Minä vastasin siihen, ettei
+ollut —. Hän kysyi myöskin, saisiko hän suudella minua», hän kuiskasi
+tuskin kuuluvasti. »Siihenkään en vastannut kieltävästi. Jumala tietää,
+että mieluimmin olisin ollut ilman suudelmaa. Jumala tietää, etten
+hänestä pitänyt. Mutta hän puhui siihen suuntaan, niinkuin isä toivoisi
+sitä — ja sinä. Ja minä en silloin halunnut asettua vastustamaan.
+Minä pidin sillä kertaa Jørundista siksi paljon, että ajattelin häntä
+useampia muita paremmaksi. — Koska se näkyy olevan niin, ettei minulla
+ole omasta naimisiin menostani isän mielestä mitään sanomista. — Mutta
+Jørund ei varmaankaan pidä sanaa ja suudelmaa sen suuremman arvoisena —»
+
+Eirik kääntyi äkkiä sisarensa puoleen ja suuteli häntä suulle. Sitten
+hän painui jälleen maata.
+
+»Ehkei Jørund saanutkaan itse päättää», hän sanoi kuin anteeksi
+pyytäen. »Ehkäpä hänen omaisensa olivat jo päättäneet hänelle toisen
+avioliiton hänen tietämättään.»
+
+»Hänen ei olisi sitten pitänyt siitä puhua», Cecilia vastasi
+tyytymättömänä. »Ellei hän kerran tiennyt, oliko hänet myyty vaiko
+ostettu.»
+
+»Voi olla niin. Mutta — hän kyllä jutteli minulle tästä asiasta
+niinkuin se olisi ollut hyvin lähellä hänen sydäntään — että saako
+hän sinut, minä tarkoitan. Mutta sinähän tiedät, että hänen oli
+matkustettava kotiin neuvottelemaan veljiensä kanssa —»
+
+»Emmeköhän me sitten heidän mielestään ole muka kyllin hyviä
+Jørundille?»
+
+Eirik makasi neuvottomana. Sisarella oli harmiin syytä. Ja nyt hän
+muistelikin sanoneensa Jørundille ja Jørund oli luvannut hänelle, ettei
+hän virka asiasta mitään Cecilialle, ennenkuin palaa kosijana. Mutta
+ymmärsihän hän Jørundin voineen helposti unohtaa lupauksensa, kun
+Cecilia oli niin kaunis ja suloinen. Sitten hän tarttui siskon käteen,
+painoi sen rinnalleen ja hyväili sitä; laskeutuessaan takaisin hän
+palasi siihen, millä hän ensiksi oli koettanut ystäväänsä puolustaa:
+
+»He ovat varmaankin järjestäneet hänelle toisen naimiskaupan hänen
+itsensä tietämättä.»
+
+Cecilia ei vastannut. Eirik makasi hänen kättään taputtaen — mutta
+sitten hän huomasi tulevansa uniseksi. Cecilia jo varmaankin nukkui.
+Eirik kumartui vielä kerran hänen ylitseen suudellen varovasti nuorta
+siskoaan, sitten hän pujahti vuoteesta ja meni alas. Hän oli jo
+portailla kuullessaan hennon, kylmän tytön äänen ylhäältä pimeästä:
+
+»Et suinkaan sinä enää tänä iltana lue rukouksia?»
+
+»En», Eirik vastasi lämpimästi, »minä menen nyt nukkumaan.»
+
+»Sammutathan sinä sitten kynttilän?»
+
+Eirik teki niin. — Hän makasi kiukutellen Jørundille, joka oli
+osoittanut hänen siskoaan samoin kuin heitä kaikkia kohtaan niin vähän
+kunnioitusta. Mutta samalla hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan
+Cecilian joutuvan Jørundille. Tänä ainoana viikkona, jolloin hän koko
+sydämellään oli elänyt toisissa ajatuksissa kuin ennen, oli hän alkanut
+katsella monia asioita vallan toisin silmin. Hän ajatteli nyt koko
+elämäänsä siitä asti, jolloin hän pakeni kotoaan, vastenmielisyydellä,
+vieläpä surullakin. Hän katui syntejään, olihan se hyvä — mutta hän
+toivoi sittenkin nyt aikoessaan vihkiä elämänsä Jumalalle, että se
+olisi ollut vähemmän tahraantunut.
+
+— Mutta Jørundilta, joka ei ollut saanut sellaista kutsua — häneltä
+ei kukaan mies voisi vaatia, että hän olisi sen parempi kuin muutkaan
+miehet. Ja huonompi Jørund ei ainakaan ollut. Mutta Cecilia — hän oli
+niin hyvä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav ei ollut tarkoittanut sen enempää puhuessaan siihen suuntaan kuin
+hän ei asettaisi minoriteettien veljeskuntaa erittäin korkealle. Hän
+oli siihen kyllästynyt, hän, kuten niin moni muukin paikkakuntalainen
+sira Hallbjørnin aikoina — sillä pappi kuljetti heitä luonaan myöhään
+ja varhain. Harmaaveljekset olivat olleet riidassa tuomiokapitulin ja
+Oslon pappien kanssa ties kuinka kauan, mutta eri asia on, olivatko
+veljet suurimpia syyllisiä epäsopuun. Ja kulki rumia juoruja eräästä
+minoriitistä ja Nesin Eldrid Bersentyttärestä — mutta Eldridistä oli
+aina ollut liikkeellä rumia juttuja ihan siitä asti, jolloin hänen
+isänsä antoi vastahakoisen neitosen vanhalle Harald Joninpojalle, eikä
+sentään oltu milloinkaan saatu vakuutta huhuihin; hän oli hedelmätön
+kuin vanha kengänantura. Hän oli sitäpaitsi autuaan sira Benediktin
+veljenpojan tytär ja Arnentyttärien pikkuserkku, mutta sukulaiset
+eivät puhuneet hänestä koskaan; hän oli joutunut kokonaan ulkopuolelle
+kunniallisten ihmisten piiriä. Sen nuoren munkin, veli Gunnarin, joka
+oli ollut liian paljon hänen luonaan Nesessä, he olivat lähettäneet
+maasta pois, oppineeseen kouluun, sanottiin.
+
+Veljeskunnan ainoa jäsen, jota Olav jonkin verran tunsi, oli
+Rikardinpoikain veli, kuvantekijä Edvin, ja veli Stevne, jolla oli
+tapana tulla kerran vuodessa Hestvikeniin paastoaikana — hän oli tehnyt
+niin siitä asti, jolloin hän oli Ingunnin luona hänen kuolinhetkenään.
+Olav ei pitänyt veli Stevnen ulkomuodosta: hän oli pieni ja
+kyyryselkäinen ja kasvoiltaan myyrän näköinen, tuli ehdottomasti
+odottaneeksi hänen liikuttavan pitkää, pehmeää nenäänsä. Mutta Olav ei
+ollut milloinkaan nähnyt tai kuullut miehestä muuta kuin hyvää.
+
+Ja koska Eirik itse tuntui niin varmasti haluavansa liittyä tähän
+veljeskuntaan, oli isä aivan valmis antamaan hänet minoriiteiile
+sopivat myötäjäiset mukanaan.
+
+Olav ajatteli kyllä tässä yhteydessä Eirikin syntyperää. Mutta hän
+ei ollut milloinkaan kuullut hylättävän aviottoman taholta tehtyä
+erikoisvapaus-anomusta, jos mies muuten oli sopiva munkiksi tai
+papiksi. Ja hän oli jo itse ottanut siksi paljon kuormaa kantaakseen,
+että hän voisi ottaa vielä tämänkin — ja vaieta salaisuudestaan. Hänen
+kuormansa oli syöpynyt jo luihin ja ytimiin asti — hänestä tuntui,
+ettei hän jaksanut siitä enää luopua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik piti isän muuttunutta käytöstä itseään kohtaan osana uudesta
+onnestaan. Vaikkei Olav käyttäytynyt poikaansa kohtaan sen kummemmin
+kuin ennenkään, tunsi Eirik aina sen lämmön, joka häntä kohtaan
+virtaili ollessaan yhdessä vanhemman kanssa. Suurin osa siitä,
+mitä Eirik näinä vuosina oli kuullut hurskasten miesten puheista
+ja saarnoista, oli mennyt suurimmaksi osaksi toisesta korvasta
+sisään, toisesta ulos. Mutta nyt kumpusi yhtä ja toista muistissa
+pysynyttä sittenkin esille. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja
+Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä muutkin teille annetaan —»
+jotakin sellaista hän muisti kuulleensa Kristuksen sanoneen kerran
+opetuslapsille Nyt Eirik sen muisti. Koko ikänsä oli hänellä omasta
+mielestään ollut yksi asia, jota hän oli halunnut enemmän kuin mitään
+muuta maailmassa — pakottaa isä kerran osoittamaan häntä kohtaan
+rakkautta ja olemaan ylpeä hänestä Nyt kun hän aikoi luopua kaikesta
+maailman hyvyydestä voittaakseen Taivasten valtakunnan, hän sai
+jäähyväislahjaksi matkalleen sen, mitä hän lapsuudestaan asti oli
+kerjännyt.
+
+Eirikille tuotti vain enää huolta ajatus sisaresta. Hän vakuutti
+itselleen, ettei kukaan muu kuin isä ja sisko olisi keksinytkään ottaa
+Jørundin kosintaa niin raskaasti, katsoa sitä lupauksen rikkomiseksi
+ja halveksimiseksi. Nykyjään ihmiset eivät ottaneet kaikkia irtonaisia
+sanoja niin tarkkaan — hän ei itse ollut sitä milloinkaan tehnyt. Mutta
+nyt hänestä tuntui isä olevan oikeassa — olisi paljon helpompi elää
+maailmassa, jos ihmiset pitäisivät paremmin sanansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta eräänä päivänä Olavin ja Eirikin tervatessa rannalla venettä ja
+Cecilian tuotua heille murkinaa veli sanot hänen mentyään:
+
+»Hänelle tulee minun mentyäni tyhjää.»
+
+»Ehkä.» Olav katsoi miettivänä mäkeä nousevan tytön jälkeen.
+
+Eirik virkkoi:
+
+»Minun ainoa suruni onkin, kun minun on lähdettävä, ennenkuin hänen
+tulevaisuutensa on turvattu.»
+
+»Sen huolen sinä voinet jättää minulle.» Olavin huulet vetäytyivät
+siihen pieneen, vinoon hymyyn, joka hänellä oli ennen ollut usein
+pojalle vastatessaan. »Mehän emme ole vuosikausiin huomanneet sinun
+huolehtivan sisaresi hyvinvoinnista.»
+
+»Ei, ei. — Mutta minunhan oli ensin nähtävä maailmassa ympärilleni
+kuten muutkin miehet. Ja minä tiesin hänen olevan sinun hoteissasi
+hyvässä turvassa.»
+
+»Eikö se turva sitten enää olekaan kyllin hyvä?»
+
+Eirik seisoi painaen sikliterää veneen kylkeen ja katsellen alas.
+
+»Sinähän tiedät, isä, että alat vanheta, — niin —» Eirik vilkaisi isää
+hämillään. Olavin ilme oli nyt kylmä ja epäystävällinen. Hän jatkoi
+kuitenkin: »Minun siskoni ei ole niin iloinen ja vallaton kuin hänen
+pitäisi olla — ikäänsä nähden.»
+
+Olav ei voinut olla kysymättä, vaikkakin se oli hänestä vastenmielistä:
+
+»Onko hän valittanut — sinulle?» hän kysyi epäillen.
+
+Hän ajatteli Aslakia. Mutta Eirik vastasi:
+
+»Minä luulen hänen ihmettelevän, miksei Jørundista ole mitään kuulunut.»
+
+Olav tarttui lujasti työhönsä mitään virkkamatta.
+
+»Etkö sinä ole kuullut heistä mitään?» Eirik kysäisi lopuksi.
+
+Olav vastasi:
+
+»_Tietääkö_ Cecilia sitten Jørundin aikeista —? Mikäli muistan, minä
+pyysin sinua sanomaan ystävällesi vaativan, ettei hän hiiskahdakaan
+asiasta mitään lapselle, ennenkuin se on pitemmällä. Minä pidän
+epämiehekkäänä ja kunniattomana, jos hän on puhunut niin nuorelle
+tytölle, ennenkuin hänen omaisensa ja minä olemme päättäneet asian.»
+
+Olavin ääni oli niin halveksiva, että Eirikissä heräsi vanhaa
+ratsutoveri-rakkautta Jørundia kohtaan.
+
+»Hän ei tietysti ole mitään sanonut. Mutta jos kaksi nuorta on iskenyt
+silmänsä toisiinsa, ei sitä voi peittää niin, ettei toinen tietäisi
+mitään toisesta —»
+
+Olav teki työtä ääneti.
+
+»Jørund —!» hän sanoi niin tuimasti ja niin halveksivasti, ettei Eirik
+uskaltanut isän vaietessa mitään kysyä.
+
+— Siitä ei ole vuottakaan, kun Aslak sanoi samat sanat — sitä ei voi
+peittää. Hän oli silloin pitänyt tytärtään silmällä, peläten hänen
+surevan liiaksi Aslakia. Mutta siitä hän olisi hyvin voinut itseään
+säästää. Olipa hyvä, ettei hän ollut sitä ottanut sen raskaammin, vaan
+nyt jo oli Jørund — kyllähän hän tämänkin surun voittaisi. Ceciliahan
+olikin melkein lapsi vielä —. Mutta Olav tunsi sentään jonkinlaista
+pettymystä siitä, että hänen tyttärensä unohti niin helposti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik aikoi purjehtia luostariin ennen pääsiäistä — hän ei nyt voinut
+saada sielulleen rauhaa, ennenkuin hän oli päässyt munkki-elämään.
+
+Olavin aikomus oli ollut seurata sinne poikaansa. Mutta hän sairastui.
+Hän oli saanut Frysju-sillan taistelussa sisäisen vamman; hän ei ollut
+silloin kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta se muistutti
+silloin tällöin olemassaolostaan verensyöksyin ja suurin verimaksoin.
+Hänen täytyi tällä kertaa käydä vuoteeseen. Mutta Eirik ei voinut
+odottaa. Hän lupasi lähettää isälle sanan hyvissä ajoin, kunhan
+päätetään hänen vihkimispäivänsä.
+
+Aamulla, lähtövalmiina, hän meni kamariin ottamaan isältään hyvästit.
+Hän polvistui vuoteen viereen ja pyysi isältä siunausta.
+
+Olav sanoi:
+
+»Minä pyydän sinulta, Eirik, että sinä opettelet nyt officien
+kuolleille ja luet sen joka viikko äitisi sielun ja isäsi puolesta.»
+
+»Minä lupaan sen sinulle. Minä rukoilen niin paljon kuin voin sekä
+äidin että sinun puolestasi.»
+
+»Sinun on rukoiltava isäsi puolesta. Minun nimeäni sinä et saa mainita.»
+
+Eirik, syvästi liikutettuna isän vaatimattomuudesta, suuteli hänen
+kättään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik Olavinpoika sai minoriteettien luona mitä sydämellisimmän
+vastaanoton. Ja hän oli niin innokas, ettei hän voinut odottaa pyhien
+ohi; hän alkoi heti kuunnella veljesten opetusta uudesta elämästä, hän
+seurasi heitä kuoriin ja otti lauluun osaa mikäli osasi.
+
+Mutta viikkoa jälkeen pääsiäisen hän meni gardianin luo ja sanoi, että
+hänellä on ystävä, jolta hän haluaisi ottaa jäähyväiset, ennenkuin
+jättää maailman. Ja hänen teki mielensä ratsastaa sinne heti, niin
+että hän ennättäisi joka tapauksessa saada vihkimisen jo Pyhän Eirikin
+päivänä, kuten oli ollut puhe.
+
+Eirik oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että siskon mielenliikutus sinä
+yönä, jolloin he olivat maanneet jutellen, johtui hänen rakkaudestaan
+Jørundiin. Ja nyt hän ainakin aikoi koettaa, eikö hän voisi tehdä
+rakkaalle siskolleen ennen luostariin menoaan palvelusta — ainakin hän
+voisi tunnustella maaperää.
+
+Hänet otettiin Gunnarsbyssä hyvin vastaan, mutta Jørund oli jonkin
+verran pidättyväinen. Mutta kun Eirik sanoi menevänsä luostariin ja
+tulleensa sanomaan ystävälleen hyvästit, tuntuivat sekä Jørund että
+hänen veljensä hämmästyvän kovin.
+
+Yöllä, kahta päivää ennen luostariin lähtöään, hän meni Jørundin kanssa
+metsonsoitimelle. Heidän kulkiessaan metsän halki Jørund virkkoi
+ystävälleen:
+
+»Minun mielestäni sinun sentään pitäisi, Eirik, odottaa vähän ja
+koetella itseäsi, ennenkuin sinä luovut Hestvikenistä ja kaikesta
+maailman hyvästä.»
+
+Hän kuuli äänestä Eirikin kulkevan itsekseen hymyillen pimeässä:
+
+»Miten niin? Luuletko sinä sellaisen itsetutkistelun auttavan, kun minä
+tiedän, ettei se ole minusta itsestäni lähtenyt. En minä saa antaa sen
+kauan odottaa, joka minut on kutsunut.»
+
+»Sinun on tästäkin luovuttava», Jørund virkkoi kuin leikillään, lyödä
+napsauttaen Eirikin jousta. »Sinä olet aina ollut innokas metsämies,
+Eirik.»
+
+»Minä vaihdan sen korkeammalle kantavaan jouseen.»
+
+»Niinhän se lienee. Etkö sinä sentään voisi odottaa, kunnes me olisimme
+puhuneet isäsi kanssa siitä asiasta, jonka sinäkin tiedät; sanoisit
+minun puolestani Olaville ja Cecilialle hyvän sanan.»
+
+Tuskin Eirik sai pidätetyksi iloaan. Ja nyt Jørund sanoi koko talven
+olleensa huolissaan ja ikävöineensä Ceciliaa. Mutta hän oli odottanut,
+koska oli ollut puhetta Steinarin ja Brynhildin muuttamisesta
+Norderheimiin ja silloin hän kyllä piti parhaana odottaa, Cecilia
+säästyisi joutumasta asumaan Brynhildin kanssa, joka oli oikea
+noita-akka. Mutta nyt se asia oli selvä.
+
+Eirik pysyi kuitenkin päätöksessään ja läksi gardianin kanssa sovittuna
+aikana. Hän antoi Jørundille soljen vietäväksi Cecilialle merkiksi.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Olav oli hädin tuskin toipunut niin paljon sairaudestaan, että hän oli
+juuri päässyt vuoteesta Gunnarsbyn veljesten ratsastaessa taloon.
+
+Olav otti heidät hyvin vastaan. Hän luuli, etteivät vieraat huomaisi
+hänen olevan sairaan, eikä suvaitsevan ruokaa — ja hän tuntui olevan
+sairas sieluaan myöten: hän ei tahtonut jaksaa päästä selvyyteen, mitä
+hänen olisi vastattava, kun vieraat esittävät asiansa.
+
+Kiukuissaan Jørund Rypalle, joka ensin oli houkutellut häneltä
+puolinaisen lupauksen ja sitten antanut vierähtää kolme
+neljännesvuotta, ennenkuin antoi kuulua mitään itsestään, Olav
+oli ajatellut — ei, hän ei pitänyt miehestä, hän ei luota häneen
+nimeksikään; Cecilia saisi vähintään kymmenen Jørundia parempaa miestä.
+Mutta nyt olivat rypungilaiset tulleet, eikä hän voinut kieltää,
+etteivät he olleet kohteliaita ja käytökseltään kuin suuret herrat.
+Aake, vanhin, oli naimisissa Lucia Torentyttären kanssa Leikvinistä
+ja Steinar Lautinin Höfin Brynhild Bergintyttären kanssa — niin ettei
+hänen ollut helppo keksiä syytäkään, jos aikoisi hylätä Jørundin.
+Hänellä ei ollut mitään muuta syytä siihen kuin haluttomuus myöntyä —.
+
+Silloin hän lähetti salaa sanan Skikkjustadin Baardille tulla tapaamaan
+häntä metsään, kauas talosta.
+
+Baard tuli ja kertoi jälleen kaiken, mitä tiesi gunnarsbyläisistä.
+
+Vanhat tammet seisoivat pienine, punaisenruskeine lehtisilmuineen
+leudossa ilmassa ja ruoho pisti päätään valkoisen, kuihtuneista
+lehdistä muodostuneen kuoren läpi kaikkialla, mihin aurinko vain
+pääsi. Vieläpä suurilla maakivilläkin, jotka keräsivät lämpöä, sinersi
+isoja orvokkikimppuja. Olav oli heittäytynyt mäelle, ja Baard, joka
+istui ystäväänsä katsellen, mietti hänen varmaankin olevan jo kuoleman
+kynnyksellä. Hän oli harmaa ja kuihtunut silmät hailakat kuin vetinen
+maito, valkuaiset keltaiset hiusten ja parran kaunis hopeamainen kiilto
+oli kuin pois pyyhkäisty. Silloin Baard virkkoi:
+
+»Sinä tiedät kyllä, lanko, Torgrim ja minä kyllä pidämme huolta
+Ceciliasta ja hänen omaisuudestaan niin hyvin kuin taidamme, jos hän
+sattuisi yksinkin jäämään. Mutta nythän sinun koko omaisuutesi jää
+hänelle Eirikin mentyä luostariin. Ja isäntä hoitaa sentään paremmin
+kuin muut —»
+
+Olav nyökäytti.
+
+Hän kyllä tiesi sen. Tarkoittakootpa lapsen holhoojat miten hyvää
+tahansa — omaisuus hyötyy sittenkin parhaiten omistajan käsissä.
+Jos Jørund saisi Cecilian, muuttaisivat he Hestvikeniin heti hänen
+kuoltuaan tai tultuaan vanhuuttaan kykenemättömäksi yksin sitä
+hoitamaan; Gunnarsbyssä oli jo kaksi naimisissa olevaa poikaa.
+Varmaankin huhu perillisen munkiksi rupeamisesta oli saanut veljekset
+lähtemään kosioretkelle nyt. Mutta jos nuoret kerran olivat jo kesällä
+rakastuneet toisiinsa, kuten Eirik sanoi, rakastaisi Jørund häntä
+tuskin vähemmän saatuaan talon hänen kanssaan. Ja kaikkia rypungilaisia
+sanottiin toimeliaiksi ja viisaiksi isänniksi, Baard sanoi —.
+
+Olav oli itse ajatellut, että lapsi voisi jäädä yksin ennen kuin
+aavistetaankaan; hän oli ollut tänä keväänä niin huonossa kunnossa.
+Cecilia olisi kyllä Baardin ja Signen hoivissa hyvissä käsissä, ja
+vaikka hän oli niin nuori, hän oli sittenkin järkevä. Mutta isän
+mielessä asusti sentään huoli — se, mikä saattoi hänessä olla perittyä
+sekä äidiltä että häneltä itseltäänkin, Jumala varjelkoon!
+
+»Sinä siis kehoitat, minun ymmärtääkseni», Olav virkkoi hiljaa.
+
+»Hm — en nyt sitäkään», Baard vastasi. »Mutta asiain näin ollen, kun
+Eirik on poissa, en sinua kielläkään, Olav!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Aake Kolbeininpoika esitti veljesten asian, Olav kuunteli häntä
+ystävällisesti ja näytti olevan myöntyväinen. Päätettiin loppujen
+lopuksi viettää kihlajaiset Hestvikenissä iltaa ennen Pyhän Columbanin
+messua, ja morsian vietäisiin Gunnarsbyhyn neljä päivää ennen
+Laurinmessua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen
+valmistumisen jälkeen.
+
+Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut
+niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa
+mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen
+astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä
+yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan
+pitkin selkäpiitä.
+
+Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien
+tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen,
+mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa,
+mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja
+tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä
+yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä
+oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja
+pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana,
+syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa,
+he olivat jo aamurukouksissaan.
+
+Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen
+ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä
+niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama,
+joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa
+toisenlaiselta.
+
+Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven
+suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen
+— oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli
+tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili
+yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa
+pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli
+antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi;
+heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan
+kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia
+keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä —
+aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa.
+
+Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti
+alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui.
+Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin
+polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui
+harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut
+viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan.
+
+Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa
+— hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin
+hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki
+hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen.
+Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei
+halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille
+hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän
+oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa —
+kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita
+maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka
+alla hän ei itse milloinkaan saa taistella.
+
+Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen
+huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää
+sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen
+köyhyydestään.
+
+Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään
+Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä
+tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa
+muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui
+hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin,
+jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle
+kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli
+poissa —.
+
+Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on
+tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin
+kanssa.
+
+Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen
+— hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus
+nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla —
+hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja
+liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään
+olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa
+kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin
+itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta
+piiloutua —.
+
+Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten
+meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan
+kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin
+hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä
+hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan
+Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän
+välistä.
+
+Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu
+lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja
+heräisi —!
+
+Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta
+tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei
+hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia
+luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta.
+Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan,
+lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli
+pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen
+joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli
+aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään
+niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan
+jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun
+ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni
+hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt
+selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —.
+
+Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista
+osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei
+ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa
+Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut
+pojan tuloa —.
+
+Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa
+lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse,
+laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä
+tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän
+oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa.
+
+Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen
+nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta
+kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki
+jälleen päänsä vaipan laskoksiin.
+
+Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon
+hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa
+ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei
+luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua
+tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle,
+sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi —
+tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen
+asti —.
+
+Poikani, minun poikani, joka toteuttaa sen, missä minä petin —.
+
+Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella
+itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään.
+
+Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana
+ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä
+taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen
+silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti
+uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja.
+
+Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului
+kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta
+ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen
+voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei
+Olavin tarvinnut vastata mihinkään.
+
+Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset
+kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia
+pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön
+— nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti
+sen ja painoi sitä rintaansa vasten.
+
+Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi
+kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen.
+Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa.
+
+Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt
+mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet
+hänen huomaamattaan veni Creatorin —.
+
+Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta
+munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä
+hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat
+Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi
+kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat
+kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta
+tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi.
+Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa.
+
+Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi
+— kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle
+rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset
+munkeista luostarin ovesta.
+
+— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä,
+toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet
+kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään.
+
+Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut
+hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa
+ainoatakaan kertaa.
+
+»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän
+kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa
+lopettamaan.
+
+»Niin», oli neidon vastaus.
+
+No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina,
+Olav ajatteli.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä
+olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan
+kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki
+oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti.
+
+Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine
+palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret
+myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava
+kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa
+hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon.
+
+Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt
+katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa.
+
+Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin
+luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli
+tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa
+sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten
+pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä,
+mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma.
+
+Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä
+rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan
+nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen
+avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet.
+
+Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki —
+hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä
+he sieltä ottivat esille.
+
+Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea
+villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat
+käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli
+ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän
+Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla
+köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä.
+
+Naiset pudistivat sen levälleen, niin että sieltä hulmahti laskoksiin
+koin varalta pantuja kuivia kukkia. Mitään vahinkoa se ei ollut
+kärsinyt.
+
+»— mutta kaunis se ei ole», Una virkkoi, »taitaahan se olla ikivanha?»
+Pyhimykset olivat lyhyitä ja leveitä ja kaikilla miehillä oli parta.
+»Tätähän ei kannata lähettää Cecilian muassa Gunnarsbyhyn?»
+
+»Se oli pantu vain päällimmäisenä peitteeksi.» Olav otti vaatteen,
+kääri sen kokoon ja pani taakseen penkille.
+
+Kappale toisensa jälkeen nostettiin esille ja ravistettiin, niin että
+ympärillä seisovia alkoi yrttien paljous aivastuttaa. Päänalusia ja
+peitteitä, hameita ja vaippoja, samettisia ja flaamilaiskudoksisia
+hilkkoja, alushameita silkillä ja pellavalla ommelluin yläosin; ja
+monta yläosaa, joihin alapuoli oli kiinnittämättä.
+
+»Ingunn oli näppärä käsistään», Una virkkoi ojentaen sellaisen yläosan
+Cecilialle. »Oletko sinä milloinkaan nähnyt näin kaunista ommelta?»
+
+Cecilia sormieli kallista kappaletta: se oli valkoista silkkiä, pääntie
+ja hihansuut ommellut mustalla ja kultalangalla. »En, tällaista minä en
+ole milloinkaan nähnyt. Äiti oli kätevä!»
+
+Isä nyökäytti — häntä ei haluttanut sekaantua keskusteluun. Muuten
+Ingunn ei ollutkaan tätä liiviä ommellut — hän oli ostanut sen
+ollessaan jaarlin kera Tukholmassa eräältä mieheltä, joka sanoi sen
+olevan Myklegaardista kotoisin. Ingunn ei ollut milloinkaan valmistanut
+sitä käyttökelpoiseksi.
+
+Naiset ottivat veistoksin koristellun lippaan ja latoivat koristukset
+pöydälle — sormuksia, nauhalla toisiinsa yhdistettyjä, valkoisia ja
+kullatulta solkia, mutta käyttämättöminä tummuneita ja vihertyneitä,
+lahonnut nahkavyö pakotettuine metallilevyineen. Pyörösolki puhdasta
+kultaa — sen hän oli itse antanut Ingunnille, hän oli perinyt sen
+isältään. Ympyrässä oli kirjoitettuna Enkelin tervehdys ja Amor
+vincit omnia. Sitten Signe ojensi Olaville haalistuneen, viheriän
+samettinauhan, joka oli täpötäynnä kullatulta ruusuja — Ingunnin
+neitsyt-seppel, tahrattoman neitsyyden ja vapaasukuisuuden merkki.
+
+»Kas kun sinä et antanut tätä Cecilialle kihlajaisissa», Signe
+ihmetteli.
+
+»Se neitsytseppel, jonka minä annoin hänelle, on parempi», isä vastasi
+torjuen. »Tämä on tuskin puolta sen painosta.»
+
+Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli
+kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli
+kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki
+naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko,
+että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku!
+
+Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri
+juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä
+juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä
+neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen
+hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden
+osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen
+tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —.
+
+»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi.
+»Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta —
+hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla
+vielä jonkin vuoden —.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi
+Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten
+luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta
+viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää
+olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli
+niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären
+häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle
+uusia hopeita myötäjäisiksi.
+
+Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon
+kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi
+saada tavata poikaansa.
+
+Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti
+— hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo
+painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona
+oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen
+pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian
+töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön,
+mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän
+näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin
+ajattelisi ennen sanomistaan.
+
+Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin
+rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa
+kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa.
+Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he
+voisivat jutella hänen tehdessään työtä.
+
+Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi
+korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin
+puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien
+rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka
+kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä
+oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset
+liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt.
+
+Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä
+Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja
+kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa.
+
+Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina
+ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin,
+ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli
+ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren
+muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää
+sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli
+hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan
+kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi.
+
+Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat
+osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin
+viihtyä siellä.
+
+Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven
+rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää
+kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä
+lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä
+nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä
+renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia —
+jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia.
+
+Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa,
+Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei
+Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat
+kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli
+kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä.
+Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi
+Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin
+haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä
+— hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja
+hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä.
+Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot
+iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän
+voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti.
+
+Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan pois
+Gunnarsbystä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein
+uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia
+pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä
+välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin
+kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran
+pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta
+rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta
+kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen
+päiväksi poutaa.
+
+Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore
+ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin
+seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua
+myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen
+auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla
+paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella
+olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori
+nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta
+juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa.
+Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui
+suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä
+sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan
+selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen.
+Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle,
+joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä
+paikkaa, jossa voisi nukahtaa.
+
+Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli
+tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän
+ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta
+sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää,
+ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan.
+
+Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä
+ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella,
+niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen
+jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen
+alla.
+
+Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella,
+mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki
+punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli
+ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja
+nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän —
+kaikki oli vanhastaan tuttua.
+
+Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli
+aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella.
+Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi
+suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai
+hänet raukeaksi.
+
+— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi,
+ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen
+ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä,
+katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella
+tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä.
+
+Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä
+silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti.
+Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset
+kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja
+neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä
+valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän
+seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen
+valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin
+ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin
+Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin
+ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä
+rasittaessa.
+
+Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin
+sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään
+huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas
+näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. —
+
+Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav
+ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko
+varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa
+kasvoissa suurta tuskaa —.
+
+Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja
+hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään,
+oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko
+vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —.
+
+Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen
+—. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren
+tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä
+näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen
+silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana.
+
+— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä
+pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä
+kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa
+jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan
+vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan
+kääntäessä niiden lehtiä.
+
+Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi
+puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä
+se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi
+Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin
+ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän
+oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska,
+jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se
+oli Kuolema—.
+
+Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään
+rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko
+ruumis oli voimaton.
+
+Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti
+Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on
+tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään.
+
+Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin
+kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan
+kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella
+katsellen sadetta.
+
+Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja
+pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin
+iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen
+sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti
+ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut
+Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa
+ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen
+surmatakseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia
+hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas
+ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka
+seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin,
+että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä
+aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi.
+
+»Minä luulen hevosen pelkäävän sinua!» Tore sanoi.
+
+Olavin täytyi tulla sen pilttuusta pois; hän ei virkkanut mitään.
+
+Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai
+niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua
+hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi
+saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi
+puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli
+pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä
+hampaanjäljistä.
+
+Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi
+tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli
+totta — miten se oli mahdollista —.
+
+Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran
+vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan
+Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä
+moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet,
+ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä.
+Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa
+pienistä jäljistä —.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Olav kulki talossaan kuin unissakävijä Arnentyttärien ja hänen
+sukulaistensa ja ystäviensä valmistellessa häämatkaa. Koko hänen
+mielensä oli kääntynyt sisäänpäin, näyn muistoihin. Hän mietiskeli,
+mitä se merkitsi, että Ingunn tuli takaisin sellaisena —.
+
+Merkki olkapäässä vuoti aina aamuisin. Hän ei tuntenut siinä muuten
+mitään, mutta jos hänen ajatuksensa hetkeksikään kääntyi pois
+kohtauksestaan vainajan kanssa, muistutti se olemassaolostaan, pistäen
+tai kirvelien.
+
+Ne ajat olivat hänestä itsestään jo niin kaukana, ettei hän edes
+itse tiennyt, mitä hän muisti oikein, mikä oli unta. Mutta hän oli
+muistavinaan Ingunnin nauraneen sinä yönä ja sanoneen tahtovansa purra
+omaansa merkin —.
+
+Ja oliko hän nyt tullut siitä muistuttamaan?
+
+Nyt hän jäisi jälleen yksin. Kaikki, mistä hän ei ollut luullut
+voivansa luopua, oli nyt luistanut hänen käsistään. Hän oli kohta yhtä
+yksin maailmassa ja vapaana kuin lintu, niinkuin siihen aikaan, jolloin
+hän sitoi itsensä lapsuutensa morsiameen —.
+
+Hän oli vaeltanut heidän lapsuudestaan pitkän, raskaan tien.
+Ja ajatellessaan nyt sitä, oli se aika, jonka he olivat täällä
+lahdella eläneet miehenä ja vaimona yhdessä, ollut siitä vain pieni
+osa — he olivat asuneet yhdessä kaksitoista vuotta, mutta hänen
+maanpakolaisvuotensa nuoruudessa olivat kestäneet lähes kymmenen
+vuotta, ja nyt oli kolmetoista vuotta hänen kuolemastaan. Hän ei ollut
+ennen milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että se aika, jolloin he
+olivat saaneet elää naimisissa, oli oikeastaan hyvin lyhyt. Hänestä
+oli tuntunut kuin he olisivat kuuluneet toisilleen niin kauan kuin hän
+saattoi muistaa, eikä se loppunut Ingunnin kuolemassa. Vasta silloin,
+kun hänen oma elämänsä alkoi kuivua ja kuihtua kuten puu kuivettuu,
+tulee ontoksi ja lahoksi vuosi vuodelta siinä yhä harvemman oksan
+keväisin työntäessä lehtiä, silloin hän ei enää tuntenut samalla
+tavalla heidän yhteenkuuluvaisuuttaan, joka oli paljon laajempaa ja
+syvempää kuin mitä hän oli milloinkaan kyennyt ymmärtämään — mutta ne
+lyhyet ajat, jolloin he olivat saaneet nauttia toistensa rakkaudesta,
+sinä syksynä Frettasteinissä ja ensi vuosina Hestvikenissä, ne
+olivat vain olleet näkyvinä merkkeinä heidän välisestään salaisesta
+yhteenkuuluvaisuudesta.
+
+Ja jos Ingunn nyt oli saanut täyttää lupauksensa, tulla hänen luokseen
+— elävä kuolevan luo — ja jos hän nyt oli saanut luvan avata sen
+merkin, jolla hän kerran tyttömäisessä vallattomuudessaan oli hänet
+merkinnyt, eiköhän se vain muistuttanut häntä siitä, ettei heidän
+välinen side ollut vieläkään katkennut, että heidän suhteensa yhä
+vieläkin piti paikkansa ja että Ingunn vieläkin voisi vaatia omansa?
+
+Eivätkä he siis voineet erota toisistaan. Jumalan tuomio yksin voi
+erottaa heidät niin kauas kuin Taivaan valtakunta on helvetistä — jos
+he ovat tulleet yhtä erilaisiksi kuin vapaat, autuaat sielut Jumalan
+joukossa ovat perkeleen kahlehdituista orjista.
+
+Hän huomasi toisenkin asian, vaikkei hän tiennyt, miten se oli hänelle
+selvinnyt, että sielut olivat ilman ikää. Synti ja armo vaikuttavat
+niihin ja muovailevat niitä, mutta se tapahtuu toisella tavalla,
+kuin millä aika ja työ ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen. Ingunnin
+raihnaiset jäsenet ja hänen oma ahavoitunut, arpinen ruumiinsa olivat
+vain kuin kuluneet työkalut; sitä tarkoittivat kuvantekijät kuvatessaan
+sieluja alastomiksi lapsiksi, joista enkelit ja paholaiset kumpikin
+ottavat omansa, niiden tullessa ulos kuolleen suusta. Ikää ei ole
+kuoleman jälkeen, vaan sekä autuaat että kadotetut saavat ottaa ikuisen
+kohtalonsa vastaan täysissä nuoruutensa voimissa. Veli Vegard oli myös
+opettanut heille siten — iäisyydessä ovat kaikki aina nuoria.
+
+Cecilia Olavintyttären hääseurueessa oli viisikymmentä henkeä
+Hestvikenistä lähdettäessä, rengit ja apulaisnaiset siihen luettuina.
+Se muodosti kuormahevosten ja karjan kanssa kylien läpi komean
+kulkueen. Olav katseli sitä tyytyväisenä: ihmisten arvostelun mukaan
+hänellä oli viime vuosina ollut myötäkäymistä. Ruotsin sotaretken
+jälkeen hän oli nauttinut paikkakunnalla arvonantoa, kaikki tiesivät,
+että hänellä olisi ollut täällä valtaa, jos hän olisi halunnut sitä
+käyttää, hänellä oli varallisuutta, ja hänen lapsensa olivat tuottaneet
+hänelle kunniaa ja iloa. Hän ei ollut valittanut raskaina vuosinaan
+kenellekään surujaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen ylpeilevän hyvinä
+päivinään — tämä maailma ei saanut milloinkaan valtaa hänen ylitseen.
+
+Nyt hän sai seurata sitä sydämensä kehoitusta, joka oli ollut hänellä
+näinä vuosina — langeta ristiinnaulitun Kristuksen jalkojen juureen ja
+tunnustaa eläneensä koko ikänsä salaisessa taistelussa Jumalaa vastaan,
+ja nyt hän makaa tässä hänen edessään polvillaan, voitettuna.
+
+Hän ei voinut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ikivanhaa murhajuttua
+tuskin enää kannattaisi vetää esiin. Se oli vain oka, jonka hän oli
+painanut omaan lihaansa — mutta se oli särkenyt, kunnes oli tullut
+pois ja unohtunut jo kauan sitten, mutta haava syöpyi ylt’ympäriltä ja
+kalvoi häntä.
+
+Hänet luultavasti tuomittaisiin pyhiinvaellusmatkalle joka kestäisi
+hänen kuolemaansa asti, hän oli nyt siksi vanha. Ja hän ajatteli sitä
+rauhallisin mielin, nyt juuri nähdessään ympärillään vaurautensa —
+hän luopuisi siitä nyt mielellään, antaisi panna raudat käsiinsä ja
+jalkoihinsa, kulkisi parannusta tekevänä pyhiinvaeltajana pyhästä
+paikasta toiseen, anellen ruokansa —.
+
+Mutta aina Eirikiä ajatellessaan jännitys sai hänet vapisemaan.
+Hän muisti pojan vain sellaisena, millainen hän oli polvistuessaan
+luostarikirkon kuorissa, sorjana ja säteilevänä sulhaspuvussaan. Eirik
+oli antautunut Jumalalle pelotonna ja ilman pikkumaisuutta. Ja kun
+hän astui esiin paljasjalkamunkin vaipassa, jättäessään maailmalle
+jäähyväiset — isän mielestä, joka nyt voi antaa rakkautensa poikaan
+tulvehtia vapaasti, loisti jo sädekehä Eirikin kapean, kiiltävän
+päälaen ympärillä.
+
+Hänelle hänen olisi nyt sanottava: »Minä en ole sinun oikea isäsi —
+olen sinun isäsi murhaaja.»
+
+Jos Eirik _tämänkin_ jälkeen tunnusti hänet omaisekseen — silloin oli
+kaikki hyvin.
+
+Hän ei ajatellut sitä, mitä Cecilia tästä arvelisi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Häät Gunnarsbyssä olivat hyvin kauniit; sekä rypungilaiset että Olav
+niittivät siitä kunniaa. Cecilia Olavintytär oli niin kaunis morsian,
+että hän vallan säteili kultakruunu avoimilla keltakiharoilla.
+
+Olaviin koski nähdessään seuraavana aamuna nuoren vaimon huntuineen
+— tukka oli ollut Ceciliassa kauneinta, ja kun se nyt oli peitetty,
+hän näytti paljon pienemmältä kalpeana, vaaleasilmäisenä ja
+lyhytkasvuisena. Mutta hän oli vieraassa paikassa ja oudoissa oloissa
+— varmaankin hän virkistyisi, kunhan tottuisi olemaan naimisissa ja
+Gunnarsbyssä. Jørund näytti olevan morsiameensa erikoisen tyytyväinen.
+
+Kuudentena hääpäivänä — Olav aikoi seuraavana päivänä lähteä kotiin —
+Kolbeininpojat tahtoivat näytellä hänelle ja hänen omaisilleen niitä
+kalleuksia, joita heidän äitinsä omisti ja jotka he kerran saisivat
+keskenään jakaa. Tällä Gunhild Rypalla oli kalliita aarteita ja paljon
+kauniita esineitä.
+
+Kolbeininpojat ja nuoret emännät, Aaken ja Steinarin vaimot,
+innostuivat yhä enemmän. Ja taas Olavista tuntui, ettei hän pidä
+oikein näistä ihmisistä. Hänen mielestänsä oli liian rohkeata ja
+vastoin ylhäisön tapoja, ettei osattu käsitellä rikkauksia sen
+rauhallisemmin ja arvokkaammin — heidän äänensä kohosi ja laski; he
+olivat suuriäänisiä ja teräviä ja sitten taas heti imelän ystävällisiä,
+samalla kun he silmäilivät toisiaan epäluuloisin ja ahnein katsein.
+Nämä sukulaiset tulisivat tuskin rauhassa jakamaan perintöä äidin
+kuoltua, Olav ajatteli. Siihen ainakin pystyivät ne ylimykset, joiden
+joukossa hän oli kasvanut, ja hän itsekin kyllä, — olla niinkuin ei
+voitto tai tappio vähääkään järkyttäisi heidän mielenrauhaansa —.
+
+Hän tuli katsoneeksi tytärtään. Tämä seisoi ääneti miehensä rinnalla.
+Olav luki hänen silmistään hänen ajattelevan aivan samoin, ja hän
+tunsi sydämessään pistoksen muistaessaan, että hänen oli huomenna
+ratsastettava pois ja jätettävä hänet tänne vieraitten ihmisten pariin.
+
+Illalla Olav Iäksi tyttärensä kanssa kävelemään järvelle johtavaa
+polkua. Hän oli itse pyytänyt Ceciliaa lähtemään kanssaan — häntä
+halutti tietää, miten tämä viihtyi uudessa kodissaan. Mutta Cecilia ei
+virkkanut siitä mitään, eikä Olav saanut kysytyksi.
+
+Vasta pihalle noustessaan Olav sanoi:
+
+»Asianlaita on niin, Cecilia — sinä tiedät sen päivän tulevan ja se
+tulee ehkä ennen kuin sitä kukaan odottaakaan — että sinä palaat kotiin
+Hestvikeniin, ja silloin on kaikki siellä sinun. Pidä se mielessäsi,
+jos sinulle sattuisi käymään niin, että sinä nyt alkuaikoina joskus
+sattuisit ikävöimään kotiin.»
+
+»Jumala suokoon sinulle pitkän iän, isä», morsian virkkoi nopeasti.
+»— Ettekö te ole milloinkaan siitä puhuneet että Jørund muuttaisi
+Hestvikeniin sinun eläessäsi?» hän kysyi sitten.
+
+Olav ei ollut sitä ajatellut ensinkään, siksi hän vaikeni. Se ajatus
+ei oikein tuntunut miellyttävän: hän ei luullut olevan sopivaa asua
+yhdessä vävynsä kanssa. Olav vastasi vain:
+
+»Voi olla mahdollista, että kunhan sinä olet asunut täällä Gunnarsbyssä
+jonkin aikaa, sinä et enää lähtisikään täältä pois. Täällähän on nuorta
+väkeä» — hän aikoi sanoa jotakin samanikäisistä nuorista vaimoista,
+mutta ei sitten voinutkaan mainita kälyjä minään etuina — »suuria,
+väkirikkaita seutuja. Ja sinä saat liikkua vapaasti ja hallita —»
+
+Cecilia ei vastannut siihen yhtään mitään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana aamuna Olav nousi murkinalta ennen muita vieraita; hänen
+kanssaan oli monen määrä ratsastaa kotiin päin, niin että hän aikoi
+mennä katsomaan, miten hevoset oli valjastettu ja kuormahevoset
+sälytetty. Tultuaan aitan kynnykselle — satulat ja heidän valjaansa
+olivat aitassa — hän kuuli sieltä Cecilian äänen; tämä oli siellä
+vanhan Toren kanssa. Hänen tyttärensä sanoi:
+
+»— että sinun pitääkin erota minusta —. Etkö sinä voi tulla tänne ja
+jäädä meidän luoksemme Gunnarsbyhyn? Brynhildillä ja Lucialla on omat
+käskyläisensä ja palvelusneitonsa; kyllä kai he suovat minun pitävän
+yhden miehen hoitamassa hevostani ja palvelemassa minua —»
+
+»Herra varjelkoon, Cecilia!» — vanhus nauroi. — »Etkö sinä keksisi
+ketään, joka vielä kehnommin sopisi Gunnarsbyn rouvan ritariksi.»
+
+Olav ei voinut olla sille ajatukselle nauramatta. Tore oli omituisen
+näköinen, sillä hänen yläruumiinsa oli tavallista paksumpi, mutta hänen
+jalkansa olivat lyhyet ja käyrät, hänen päänsä oli pyöreä kuin pallo,
+jonka ympärillä riippui pitkä, karkea ja harmaa tukka, hänen kasvonsa
+olivat täynnä pieniä ryppyjä, ne olivat lihavahkot ja punaiset, ja
+silmät olivat värittömät kuin keitetyn kalan silmät. Hän oli vahva kuin
+jättiläinen ja piti itsekin raskaasta työstä, oli harvasanainen ja
+luotettava; kukaan ei voinut sanoa häntä käytökseltään epäkohteliaaksi,
+mutta hän oli luonnollinen eikä ollut milloinkaan oppinut sitä
+pehmeyttä, johon Gunnarsbyn palvelijoitten oli opittava — ja hän oli
+kuusissakymmenissä.
+
+»Minä olisin sinulle oikein hyvä!» Cecilia rukoili.
+
+»Sinä olet hyvä kuin kulta, sen minä tiedän. Mutta minä olen palvellut
+isääsi yli kaksikymmentä vuotta, ja totta puhuakseni, Olavin olisi
+vaikeata tulla Hestvikenissä ilman minua toimeen — vaikeampi kuin mitä
+hän itse tai joku muu ymmärtääkään —»
+
+»Minunkin on hyvin vaikea olla ilman sinua. Minulla ei ole ollut ketään
+niin uskollista ystävää kuin sinä siitä asti, jolloin olin niin pieni,
+että sinä annoit minun ratsastaa olkapäilläsi —»
+
+»Kunhan minä tulen niin vanhaksi, etten kelpaa muuhun», vanha Tore
+virkkoi nauraen, »tulen minä sinun luoksesi lasten hoitajaksi, Cecilia
+—»
+
+»Niin, lupaatko sinä sen ihan varmasti?»
+
+Olav meni sisään. Cecilia istui vanhan rengin sylissä, toinen käsi
+hänen kaulallaan; hän katsoi miehen rumiin kasvoihin, ihan niinkuin
+lapsi jotakin pyytäessään.
+
+Olav nyökäytti molemmille:
+
+»Sinä olet ikävissäsi, kun sinun on erottava Toresta, näen mä?»
+
+Cecilia oli noussut yhtäkkiä ja nyt hänen kasvonsa olivat yhtä
+rauhalliset ja totiset kuin tavallisesti.
+
+»Minä olen kysynyt Torelta, isä, eikö hän muuttaa meidän luoksemme
+Gunnarsbyhyn.»
+
+»Ei ole sanottu, Cecilia, että hän viihtyisi täällä — vanhojen ihmisten
+on vaikea tottua uusiin oloihin.» Tore myönnytteli isännän puheisiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Morsiussaaton oli itään päin mentäessä kuljettava parhaita teitä,
+mutta kotimatkalla Olav ja jotkut vieraista, joilla oli kiire kotiin,
+oikaisivat samaa metsätietä, jota hän oli kulkenut viime kerralla
+Gunnarsbystä palatessaan.
+
+He levähtivät samalla karjamajalla kuin silloinkin. Ja muitten
+levätessä Olav pujahti heidän joukostaan ja laskeutui joen rantaa
+myöten.
+
+Aurinko paistoi ja kaikki oli kuten edelliselläkin kerralla — horsmat
+olivat kuihtuneet ja värittömät; siemenet irtaantuivat niistä ja
+lentelivät ilmassa hopeauntuvan tavoin. Olav seisoi hetken tunturin
+vieremään tuijottaen, mutta hän ei nähnyt tänään mitään ihmeellistä.
+
+Hänen mieleensä johtui ensimmäisen kerran, että se kenties olikin
+harhakuva — tai jokin muu: »A negotio perambulante in tenebris, ab
+incursu et daemonio meridiano.» Sitä luetaan iltarukouksessa sitä
+vastaan, joka pimeässä vaeltaa, ja pahojen henkien hyökkäystä vastaan
+keskipäivän aikaan. Ja hän oli tuntenut itse usein, että auringon
+kilottaessa oikein kuumana päiväsydämen hiljaisena hetkenä on sellaista
+liikkeellä, jota ei näe —.
+
+Tai jos se oli ollut Ingunn, mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään
+muuta — tahtonut vain varoittaa häntä pitämään huolta, ennenkuin antoi
+pois heidän ainoan lapsensa.
+
+Sitten Olav karkoitti sen mielestään. Hän tahtoi uskoa, niinkuin ensin
+uskoi.
+
+Olav sai kuulla kirkonkylässä, että Hestvikenissä oli ollut tuli irti.
+Suuri, vanha idänpuoleinen latoja heinäsuovat olivat palaneet.
+
+Metsä oli alkanut palaa lahden pohjoispuolella — kalastajat olivat
+sytyttäneet nuotion Härkätunturilla — ja sitten se oli tarttunut
+kanervikkoon, ja petäjikkö paloi, mutta tuli pysähtyi siellä olevaan
+rotkoon, jossa kasvaa lehmuksia ja pähkinäpensaita. Mutta pohjatuuli
+oli puhaltanut vähän aikaa ja kipinöitä oli lennellyt ladon edessä
+oleviin heinäpieleksiin; silloin menivät sekä heinät että lato — talon
+rakennuksetkin mäen alla olivat olleet vähän aikaa vaarassa.
+
+On ihmeellistä, miten lahdelle päin näyttää epäsiistiltä, Olav ajatteli
+seuraavana päivänä ollessaan ulkona ja katsellessaan Härkätunturia
+kohti — mustiksi ja punaisiksi kärventyneitä puita, jotka törröttivät
+tai olivat kaadetut palaneelle sammalelle. Hiiliä ja nokea oli pitkin
+lahden vartta.
+
+Lato oli ainoa talon rakennuksista, joka oli paikoillaan talon
+suuruuden ajoista asti. Siksi Olav olikin pahoillaan sen menetettyään.
+Ja tänä talvena olisi rehua hyvin vähän.
+
+Hänen oli nyt ajateltava uutta rakennusta ja hätärehun keräämistä.
+Sitten tuli hylkeenpyynti- ja kalastusaika. Olavilla oli kädet täynnä
+työtä sekä syksyksi että talveksi. Väki huomasi hänen panevan erikoista
+huolta kaikkeen, niitä teki sinä talvena. Hän oli maininnut Torelle
+jotakin siihen suuntaan, että miehet arvelivat hänen tulevana kesänä
+aikovan lähteä jälleen ulkomaille ja että hän luultavasti tuumi Jørund
+Kolbeininpojan muuttavan tänne vaimoineen.
+
+Olav viihtyi kotona paremmin kuin milloinkaan muina vuosina. Hän piti
+yksinäisyydestä ja työn touhusta — sillä se oli hänestä kiireellistä
+ennen päämäärään pääsyä. Hän alkoi pitää vieläpä Härkätunturin
+palaneesta metsäkyljestäkin, totuttuaan siihen, varsinkin syysmyrskyn
+puhdistettua sitä ja lumen langettua sille. Nyt näytti avoimemmalta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Einar ja Valgard Bjørninpojat, Torhildin veljet, olivat tänä talvena
+pohjoisessa Haugsvikissä. Olav oli usein toivonut saavansa tietoja
+pojastaan Bjørnistä ja pojan äidistä. Hän lähetti nyt Toren matkaan —
+tämä oli vanhastaan Einarin ja toisten veljien tuttu.
+
+Tore palasi kotiin ilmoittaen Bjørnin lähteneen viime keväänä kotoa,
+hän halusi maailmalle onneaan koettamaan. Enot sanoivat hänen lähteneen
+kotoa valmistuakseen rautasepäksi — hän oli lapsesta pitäen ollut
+muita lapsia kätevämpi — hänen kerrottiin sanoneen menevänsä jonkun
+dovrefjeldiläisen miehen luo, jonka äidin pitäisi olla jättiläisen
+tytär — vaikka tuskinpa se oli totta — hän oli kuitenkin mainittavan
+etevä seppä. Bjørn Olavinpoika aikoi pyrkiä hänen palvelukseensa.
+
+Torhild ja Ketil voivat hyvin, heillä oli kolme lasta, tytär ja sitten
+kaksoiset: poika ja tytär. Ei, kyllä Bjørn oli eronnut sovinnossa
+vanhemmistaan, ja äiti oli hankkinut hänelle satulan ja hevosen ja
+kaikki varusteet matkaa varten, niin komeat heidän asemaansa nähden,
+että ihmiset puhuivat hänen ylpeydestään.
+
+Olav ei vastannut paljonkaan Toren kertomukseen. Tähän poikaanhan
+hänellä ei milloinkaan ollut oikeuksia.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Olav sai seuraavan kevään kuluessa uuden ladon pystyyn ja sai sen
+kattoon heinänkorjuuksi. Hän oli väkineen niittämässä joen suussa
+olevilla pelloilla — oli iltapäivä, vähän ennen Margretanmessua —
+silloin eräs vieras mies tuli hänen luokseen heinärukojen väliin,
+tervehti häntä ja sanoi:
+
+»Minulla on sinulle asiaa, Olav, ja se on sellaista, että minun on
+sanottava se sinulle heti. Voitko tulla kanssani vähän tuonne syrjään,
+niin saamme jutella kahden kesken?»
+
+Olav teki niin, ja päästyään vähän matkaa muista syrjään mies sanoi:
+
+»Minä tulen Gunnarsbystä. Tyttäresi on lapsivuoteessa ja kärsii mitä
+kovimpia tuskia; olisi hyvä, jos voisit tulla hänen luokseen ja niin
+nopeaan kuin paras hevosesi jaloistaan pääsee.»
+
+»Onko niin», Olav kysyi, »onko siinä heidän mielestään henki
+kysymyksessä?»
+
+»Vaara on lähellä», toinen vastasi.
+
+Olav riensi takaisin niitylle, sai Ragnan ja Toren käsiinsä ja sanoi
+heille, mistä oli kysymys. Hän käski Toren hakemaan Brunsveinin haasta
+ja Ragnan varustamaan ruokaa; sitten hän meni vieraan luo ja pyysi
+häntä kanssaan taloon. Heidän mennessään Olav kysyi äkkiä:
+
+»Mutta mies, niissä sinun hevosesi on?»
+
+»Minä olen tullut Gunnarsbystä jalan.»
+
+»Tullut jalan?» Olav katsoi vieraaseen epäillen. Tämä oli noin
+kolmisenkymmenen ikäinen ja näytti tavalliselta palvelijalta. —
+Olav ei muistanut nähneensä häntä ennen, mutta eihän se ollut ihme,
+Gunnarsbyssä oli niin paljon ihmisiä; hän oli luotettavan näköinen.
+»Onko Jørund lähettänyt sinut tänne tuomaan sellaisia uutisia, eikä
+lähetä sinua ratsain?»
+
+»Totta puhuakseni, rypungilaiset eivät ole minua lähettäneet. Mutta
+Cecilia auttoi minua kerran hädän hetkellä — silloin minä lupasin
+Jumalalle ja pyhälle Halvardille maksavani sen hänelle, jos joskus
+voisin sen tehdä. Minä arvelin nyt olevan sellaisen hetken — kunhan hän
+saa nähdä sinut ja puhua kanssasi, ennenkuin kuolee —»
+
+Olav arveli keventyneimmin mielin, ettei tyttären laita mahtanut
+sentään olla niin huono, koskei hänen miehensä eivätkä kälyt olleet
+lähettäneet sanaa. Asiassa tuntui hänen mielestään sentään olevan
+jotakin merkillistä, mutta oli miten oli, hän oli tyytyväinen
+saadessaan tiedon tyttärensä sairaudesta ja hän aikoi heti ratsastaa
+Gunnarsbyhyn. Hän ei kysellyt vieraalta — tämän nimi oli Finn — sen
+enemmän, mutta taloon tultuaan hän käski pitämään vieraasta hyvää
+huoltaja kunhan olisi levännyt, lainaamaan hänelle hevosen kotimatkaa
+varten.
+
+Tunnin kuluttua Olav nousi hevosen selkään ja antoi Brunsveinin mennä
+täyttä laukkaa — se oli hänen nopein juoksijansa, mutta hänellä ei
+ollut tapana ratsastaa sillä itse, sillä se ei ollut niin komean
+näköinen kuin Rode Roland, hänen oma ratsunsa. Skeidissokniin
+saavuttuaan hän pysähtyi muutamiksi tunneiksi sukulaisiinsa Hestbaekiin
+ja antoi Brunsveinin levätä, mutta Olav istui satulassa jo aikoja ennen
+auringon nousua, ja päivemmällä hän saapui Gunnarsbyhyn.
+
+Mutta siellä hän sai heti kuulla Cecilian voivan hyvin; hän oli
+synnyttänyt terveen ja kauniin lapsen; siitä oli jo puolitoista
+vuorokautta. Ei, Lucia-rouva vastasi hänen kysymykseensä, Cecilian
+synnytys ei ollut erittäin vaikea, ei hän sen suuremmassa
+hengenvaarassa ollut kuin muutkaan nuoret vaimot. Olav huomasi heti
+heidän ihmettelevän hänen tuloaan, eikä hän tällä kertaa ollut mikään
+erittäin tervetullut Gunnarsbyhyn. Tässä piili alla jotakin — hän ei
+käsittänyt mitä — ja jotta hän ei ilmiantaisi mainittua Finniä, hän
+vastasi Lucialle, joka kysyi, mistä hän oli saanut tietää Cecilian
+olevan sairaana, tavanneensa kotipitäjän kirkolla joitakin ihmisiä,
+joilla oli täälläpäin sukulaisia; he sanoivat hänen tyttärensä, joka
+viime kesänä naitiin Gunnarsbyhyn, odottavan lasta Margretanmessun
+maissa.
+
+»Mutta eihän sitä odotettu ennen Marianmessua —.» Lucia tuli nyt
+hämilleen, ikäänkuin hän olisi puhunut liikoja, ja toisetkin
+olivat merkillisen näköisiä. Brynhild sanoi lapsirukan olleen koko
+kantamisaikansa hyvin peloissaan; ehkäpä hän oli puhunut siitä ja
+sanonut pelkäävänsä lapsen syntyvän ennen aikojaan —.
+
+Sehän oli tavatonta, että Cecilia pelkäisi, isä ajatteli. Mutta eihän
+sellaista milloinkaan tiennyt naisista, ja nämähän olivat sellaisia
+asioita, joita miehet eivät ymmärtäneet. Hänen tuli olla iloinen,
+kun Cecilia voi hyvin, ja koska hän kerran oli tullut tänne, hän oli
+myöskin mielissään saadessaan nähdä tyttärensä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Luhdissa, jossa Cecilia makasi, oli melko pimeätä Lucian viedessä sinne
+Olavin illalla. Jørundkin oli läsnä. Olav tuli iloiseksi nähdessään
+Cecilian ilostuvan hänen tulostaan; hän sanoi kaiken olevan nyt hyvin
+ja että hänellä oli kaikin tavoin hyvä olla. Huone, johon hänet oli
+pantu, oli suuri ja komeasti sisustettu, ja se oli täynnä vaimoja ja
+apulaisneitoja, jotka häärivät hänen ja lapsen ympärillä.
+
+Jørund puhui vaimolleen hyvin hellästi ja näytti olevan ylenmäärin
+iloinen siitä, että hänelläkin oli poika. Ja naiset ylistivät lasta
+kovin. Olav otti sen syliinsä, kun se hänelle ojennettiin, ja katsoi
+sitä — tämä poika tulisi siis kerran omistamaan Hestvikenin hänen
+jälkeensä, jos Jumala salli sen elää — mutta vastasyntyneet olivat
+hänen mielestään aina rumia nähtäviä, paitsi Cecilia, hän oli ollut
+kaunis ensimmäisestä elinpäivästään lähtien.
+
+Olav istui seuraavana päivänä jälleen tyttärensä luona, he juttelivat
+enimmäkseen kotipuolen tutuista. Cecilia puhui hyvin vähän siitä,
+miten hän viihtyi täällä uudessa kodissaan — paitsi että täällähän oli
+niin paljon levottomampaa kuin kotona lahdella — ja gunnarsbyläiset
+kävivät hyvin paljon kesteissä ja sen sellaisissa — se oli viimein
+kyllästyttänyt häntä; mutta nythän hän tulisi olemaan paljon enemmän
+kotona, kun hänellä oli rintalapsi.
+
+»Niin, niin», isä virkkoi, »mutta tuollainen poikahan kasvaa nopeasti,
+ja sitten sinä olet jälleen vapaa.»
+
+»En minä sitä tarkoittanut», hän vastasi nopeasti. »Minä olen tietysti
+tullut sinuun, isä — minusta on hauskempi olla siellä, missä ei ole
+sellaista ihmistungosta.»
+
+Viimeiset sanat olivat isän mielestä ivallisesti sanotut, hän yritti
+oikaista tytärtään, pyytää häntä nauttimaan nuoruudestaan niin kauan
+kuin sitä riittää.
+
+Samassa tuli joku apulaisnaisista tuoden lapsen äidin rinnoille.
+Cecilialla oli yllään vain pieni nuttu, joka peitti rinnan ja
+käsivarret; naisen nostaessa imettäjää korkeammalle pielusten varaan
+isä näki vilaukselta hänen ruumistaan vyötäisten kohdalta, ja hän
+näki Cecilian kupeitten olevan sinisen ja ruskean kirjavat. Aurinko
+paistoi samalla vuoteeseen — ilma oli vaihteleva, ja Olav huomasi hänen
+kasvoissaankin olevan lyönnin jälkiä.
+
+»Oletko sinä loukkaantunut?» isä kysyi vieraan naisen mentyä.
+
+»Olen, minä kaaduin ja loukkaannuin», Cecilia vastasi.
+
+»Sen vuoksi tämä tulikin ennen aikojaan.»
+
+Olavin mielestä oli hyvä, että se oli aiheutunut sellaisesta
+tapaturmasta — hän oli pelännyt Cecilian perineen äitinsä heikkouden;
+ja Cecilia oli varmaan pelännyt tämän lankeamisen tuottavan vaaraa.
+
+»Silloinko sinä tulit ajatelleeksi lähettää Finnin hakemaan minua?»
+
+Cecilia vaikeni vähän aikaa, aivan kuin hän olisi miettinyt:
+
+»En minä häntä pyytänyt lähtemään —. Mutta ehkäpä hän oli mielestään
+minulle kiitollisuuden velassa —. Ehkä hän tuumi näin voivansa sen
+suorittaa — kuultuaan minun kaatuneen ja loukkaantuneen —»
+
+»Onkohan hän mahtanut palata jo», Olav virkkoi, »— tiedätkö sinä siitä
+mitään? Hänen piti lainata meiltä hevonen, minä voisin viedä sen
+mennessäni.»
+
+»Kyllä Finn toimittaa hevosen sinulle takaisin. Mutta totta puhuakseni,
+minä en usko hänen enää palaavan tänne Gunnarsbyhyn. He ovat täällä
+ankarampia palvelijoilleen kuin mihin me olemme tottuneet, ja koska
+Finn on lähtenyt täältä lupaa kysymättä —»
+
+»Onko hän tehnyt niin?»
+
+Cecilia nyökäytti. »Minä haluaisin tietää, minne hän nyt joutuu», hän
+sanoi sitten. »Hän on ollut minulle uskollinen.»
+
+»Tahtoisitko sinä», Olav kysyi, »minun ottavan hänet luokseni
+Hestvikeniin?»
+
+Cecilia makasi vähän aikaa katsellen lasta rinnoillaan.
+
+»Ei, sitä minä en tahdo», hän virkkoi sitten jyrkällä äänellään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Poika kastettiin seuraavana päivänä ja Olav aikoi lähteä sen jälkeisenä
+päivänä kotiin. Mutta illalla toivottaessaan tyttärelleen hyvää yötä
+hän tuli jääneeksi tämän kanssa hetkeksi kahden kesken. Silloin hän
+rohkaisi mielensä ja kysyi:
+
+»Sanopa nyt minulle, Cecilia, meidän ollessa näin kahden kesken — onko
+sinulla mitään sydämelläsi, jota sinä tahtoisit sanoa minulle?»
+
+»Ei minulla ole mitään», nuori vaimo vastasi lujasti. Huomatessaan
+isänsä pettyneen hän ojensi kätensä: »Mutta joka tapauksessa minä olen
+iloinen sinun tulostasi, isä!»
+
+Olav läksi seuraavana päivänä kotimatkalle. Häneltä oli jäänyt jo
+itse kylä taakseen ja hän ratsasti pienen joen viertä myöten; joen
+kahden puolen oli pieniä taloja vihreine nurmikkoineen. Hän ratsasti
+ajatuksiinsa vaipuneena, kun hevonen yhtäkkiä säpsähti — eräs mies
+nousi ratsastuspolun vierestä pensaikosta. Se oli Finn.
+
+He tervehtivät. Mutta kun mies ei virkkanut mitään, täytyi Olavin alkaa
+—:
+
+»Siellä ei käynytkään niin hullusti, kuin mitä sinä ennustit,
+ystäväni», hän sanoi ystävällisesti. »Tyttäreni voi nyt hyvin, ja me
+kastoimme eilen Kolbein Jørundinpojan.»
+
+»Minä olen kuullut siitä.»
+
+»Oletko sinä matkalla Gunnarsbyhyn?» Olav kysyi.
+
+»En, minä aion etelää kohti», mies vastasi. Hän oli ollut joidenkin
+tuttaviensa luona eräässä pikkutalossa joen toisella puolen.
+
+Olav tuli ajatelleeksi, että voi sanoa juuri tämän Finnin tuoneen
+hänelle sanan tyttärenpojan syntymästä. Hän sanoi sen ja kiitti.
+Hänellä oli ollut muassaan kymmenen Englannin floriinia, jotka hänellä
+oli Englannin-matkan jäljiltä — säästetty sopivaksi uhrilahjaksi, jos
+sattuu tarvitsemaan. Nyt hän antoi Finnille ne kaksi, mitä hänellä
+vielä oli jäljellä.
+
+Mies otti ne vastaan vähän epäillen. Sitten hän seisoi katsoen Olaviin,
+ja Olav katseli satulastaan häneen. Kumpikaan ei puhunut. Vihdoin Olav
+virkkoi, että hänen täytynee jatkaa matkaa; »Ehkäpä meillä on sama tie?»
+
+Niin onkin, mies arveli. Olav antoi Brunsveinin kulkea käymäjalkaa, ja
+Finn asteli vieressä, eikä kuulunut muuta kuin puron solinaa mättäitten
+lomitse ja hevosenkengän kalahdus sen kiveen sattuessa, kesätuulen
+huminaa kuusen latvoissa. Aurinko paistoi ja loisti lehdillä ja
+neulasilla — ja molemmat miehet astelivat ääneti.
+
+Olav kysäisi kerran, oliko Finn saanut hevosta lahdelta lainaksi, ja
+Finn vastasi kieltäen, hän käveli mieluimmin. Olav kysyi vähän ajan
+kuluttua, oliko Finn kotoisin näiltä seuduin, ja Finn vastasi kieltäen,
+hän oli Raumariken Nesistä. Siihen keskustelu päättyi.
+
+Kuljettuaan siten tunnin verran Finn sanoi, että hän erkanisi tästä —
+hän viittasi polulle, joka vei pienen kukkulan poikki. Silloin Olav
+kiitti seurasta ja Finn vastasi: kiitos itsellesi, ja hän hävisi
+metsään.
+
+Olav katui sitten, ettei ollut ottanut jostakin sen tarkempaa selkoa.
+Mutta hän ei ollut saanut kysytyksi tyttärensä palvelijalta —. Ja hän
+ratsasti rivakasti eteenpäin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olavin oli täytynyt luvata poiketa Hestbaekiin kotimatkallakin. Eikä
+hän heti päässyt sieltä pois lähtemäänkään — siitä onkin kuusi vuotta,
+kun hän viimeksi oli täällä sukulaisissaan käynyt, Arne sanoi, »ja
+taitaapa kulua jälleen kuusi vuotta, ennenkuin tulet takaisin, ‒ ja
+silloin minä olen mullan alla.»
+
+Arne Torgilsinpoika oli jo ainakin kahdeksankymmenen talven ikäinen,
+mutta ei vielä lainkaan raihnainen. Hän muistutti isäänsä Torgils
+Likapartaa, joka olisi ollut tällainen, ellei olisi ollut järjiltään;
+Arne oli pienenläntä, mutta solakka ja kaunis; tukka ja parta olivat
+valkoiset kuin niittyvilla ja kaiken valkoisen keskeltä loistivat hänen
+punaiset poskensa ja merensiniset silmänsä. Torgunn, hänen nuorin
+tyttärensä, hoiti taloa poikineen; hän oli ollut leskenä jo monta
+vuotta.
+
+Arne murisi kuullessaan Cecilian saaneen pojan.
+
+»Käy samoin kuin täälläkin — yksi tyttärenpoika vain joka tulee sinun
+jälkeesi Hestvikeniin! Minulle Jumala ei suonut poikia, vaikka rukoilin
+ja lupasin — sinulla oli yksi ja hänestä tuli paljasjalkamunkki. Etkö
+sinä, Olav, joka olet niin rikas ja olet aina ollut pappien ystävä,
+olisi voinut lähettää Roomasta hakemaan erikoisvapautta — sinä olisit
+silloin voinut mennä Torgunnin kanssa naimisiin ja vienyt silloin
+Fivlunge-suvun takaisin vanhoille asuinsijoillemme?»
+
+»Mikset sinä keksinyt tätä ennen, serkku», Olav virkkoi nauraen,
+»ennenkuin Torgunn ja minä tulimme vanhoiksi!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olavin täytyi jäädä Hestbaekiin kolmanneksi päiväksi; hän ratsasti
+Hestvikeniin auringonlaskun aikana. Taivas oli täynnä pilviä, jotka
+hohtivat ja rusoittivat ja kuvastuivat punaisina ja kultaisina
+vuonon pintaan — laskeva aurinko heitti matalalta vinoja säteitään
+ja pitkät varjot liikkuivat levottomina pelloilla, niin ettei Olav
+nähnyt selvästi, kuka tuli häntä kohti sarkojen välissä, mutta vieraan
+pitkässä ja hartiakkaassa varressa oli sekä tuttua että vierasta,
+ja puvussa oli sellaista herraskaisuutta, jota näillä seuduilla ei
+tavattu. Vieraan rinnalla asteli harvinaisen suuri pukki, jolla oli
+mahtavat sarvet.
+
+Silloin Olav huomasi tulijan Eirikiksi — Eirik tuli häntä kohti
+kaksivärisessä nutussa, toinen puoli oli punainen, toinen keltainen,
+niin lyhyessä ja ahtaassa, että se oli Olavin mielestä sopimaton,
+hänellä oli nahkavyö vyöllään, siinä pitkä tikari, puukko ja laukku.
+Pitkä, kihara tukka ei ollut vielä oikein kasvanut, vaan tonsuuri
+paistoi sen lävitse. Olav ei päässyt irti ensi vaikutelmastaan, että
+siinä oli jotakin paholaismaista vielä silloinkin, kun hän tunsi pukin,
+se oli heidän vanha pukkinsa.
+
+Olav pysäytti hevosensa. Eirik juoksi viimeiset askelet, laski kätensä
+isänsä satulan nupille ja kysyi:
+
+»Isä, onko hän kuollut?»
+
+»Ceciliako? Ei, hän voi hyvin.» He katselivat toisiaan ääneti, Eirik
+punastuen ja yhä hämmentyneemmin. Mutta ei auttanut, hänen täytyi alkaa:
+
+»Minä olen tullut kotiin, isä», hän virkkoi rukoilevasti.
+
+»Kuten näet.»
+
+»Minä näen.» Olav nykäisi ohjaksista, niin että Eirikin täytyi väistyä,
+mutta hän kulki isän hevosen rinnalla taloa kohti.
+
+Olav laskeutui pihalla hevosen selästä, vastasi Toren ja Ragnan
+kysymyksiin Ceciliasta. Sitten hän kääntyi tuvan ovea kohti, jossa
+Eirik seisoi odottamassa. Poika seurasi isäänsä sisään. Olav riisui
+vaippansa, laski pois aseensa ja kääntyi sitten vasta Eirikin puoleen:
+
+»Mistä sinä tulet?»
+
+»Tottahan sinä sen tiedät», Eirik vastasi hiljaa. »Minä läksin kotoa
+— luostarista, minä tarkoitan — eilisaamuna — sain veneen lainaksi
+Galfridilta —»
+
+»Joko sinä kyllästyit luostarielämään. Tai — ovatko veljet lähettäneet
+sinut pois? Oletko sinä tehnyt pahojasi, niin etteivät he enää
+huolineet sinusta?» Olav kysyi ankarasti.
+
+Eirik oli käynyt vallan tummanpunaiseksi kasvoiltaan; niillä kävi
+aivan kuin tuskan väristys. Mutta hän vastasi hyvin nöyrästi:
+
+»Minä en veljesten mielestä sovi siihen elämään. Sinähän tiedät, isä
+— sen vuoksihan minulla oli koevuoteni — kaksi kuukautta sitten se
+loppui. Minä luovuin vastahakoisesti veljistäni; minä sain jäädä sinne
+vielä joksikin ajaksi. Mutta sitten he sanoivat minulle luulevansa,
+etten minä ole munkiksi sopiva — minä voisin palvella paremmin Jumalaa
+maailmassa —»
+
+»Sinä eläisit maailmassa ääni oli jäätävän ivallinen, sinua! ja
+palvelisit Jumalaa?»
+
+»Silloin ne veljet eivät tunne sinua!»
+
+Hän huomasi pojan ikäänkuin painuvan kokoon. Mutta sitten Eirik vastasi
+nöyrästi:
+
+»Ei, isä — veljeni tuntevat minut kaikkein parhaiten — veljeni Einar ja
+gardiani —. Minä en unohda, mitä he ovat minulle opettaneet. Älä luule
+minun tulleen kotiin jatkaakseni jälleen — huonoa elämääni. Minä — minä
+— he ovat ottaneet minut veljekseen — ab extra veljekseen. Sinähän
+tiedät sen itse parhaiten, mies voi elää maailmassa ja sentään muistaa
+Vapahtajaansa ja palvella häntä.»
+
+Olav seisoi hiljaa katsoen nuorukaiseen:
+
+»Mikä tuo on — miltä sinä näytät?».
+
+Eirik punastui jälleen, nyki ja veti naurettavan koreata nuttuaan, joka
+oli hänelle sekä liian pieni että liian lyhyt joka suhteessa ja joka
+suuntaan:
+
+»Minä sain sen luostarista», hän sanoi rukoilevasti. »Ne olivat saaneet
+sen lahjaksi — ja niin he kaikki yhdessä päättivät antaa sen minulle
+— silloin minun ei tarvinnut tehdä kaupungilla velkaa vaatteita
+ostaakseni kotimatkaa varten.»
+
+»Vai niin.»
+
+Ragna toi ruoan, ja väki seurasi häntä syömään. Olav jutteli heidän
+kanssaan, mutta Eirikille hän ei puhunut mitään, tuskin vilkaisi häneen.
+
+Syönnin jälkeen Olav antoi tuoda sisään olutta ja simaa — käski
+palvelusväkensä juoda Kolbein Jørundin onneksi. Eirik otti maljan, joi
+sisarensa pojan onneksi ja lähetti sen eteenpäin. Mutta seuraavalla
+kerralla sarven tultua hänen kohdalleen hän antoi sen kulkea ohitseen
+ja vähän ajan kuluttua hän pujahti hiljaa ovesta ulos.
+
+»Hän aikoo varmaankin rukoilla», Ragna virkkoi liikutettuna — »hän
+rukoili määrätyt päivärukouksensa ja hänellä oli rukousnauha nuttunsa
+alla.»
+
+Olavissa heräsi entistä suurempi halveksunta ja viha sen kuultuaan.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin
+palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo
+täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä
+vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi
+toverinaan.
+
+Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita
+Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin
+selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa.
+Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään
+myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he
+olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä
+Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä
+Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia
+harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän
+suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos
+hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen
+alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan.
+
+Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös
+luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut
+epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime
+Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten
+parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian
+sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —.
+
+Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan
+tulevan hyvin onnettomaksi.
+
+»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi,
+»että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen
+mukaan.»
+
+Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat
+sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja
+Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän
+oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä
+häntä sille tielle.
+
+»Ei ole ensinkään varma minun naimisiin menoni», hän sanoi sitten.
+
+»Vai ei? Oletko sinä aikonut jatkaa vanhaa huonoa elämääsi?»
+
+Eirik tuli hohtavan punaiseksi. Mutta hän vastasi tyynesti ja
+rauhallisesti:
+
+»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme
+kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut
+jalkavaimoa.»
+
+»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin
+vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai
+pelipaikoissa —»
+
+Eirik jatkoi yhä tyynesti:
+
+»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista.
+Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä
+tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja
+rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?»
+
+»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, —
+miten kauan tämä päähänpisto kestää.»
+
+»Sinun ei pitäisi sanoa niin!» Eirik nousi ja riensi ulos.
+
+Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti
+muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää
+vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä
+nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän
+olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei
+mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea
+Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle
+ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat
+hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä
+suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän
+joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan
+yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä
+Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian
+Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille
+rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana
+mennä rukoilemaan.
+
+Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen
+luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa
+katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja
+kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista
+ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset
+pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä
+paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai
+toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille.
+Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista
+tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän
+silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut
+ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut
+talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum.
+
+Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa
+vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut
+raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet
+kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin
+vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen
+sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut
+Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta
+ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut
+Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan.
+Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi
+sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki
+muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat
+häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia
+Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas
+poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa.
+Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa
+parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei
+voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen
+kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei
+Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä
+ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti
+Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa
+poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja
+poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa.
+Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään
+yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan
+karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän
+paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa
+olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle
+epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa
+puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön
+nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun
+häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä
+huonoa tuulta.
+
+Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan
+tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois
+mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset
+kauan pysyneetkään pois mielestä.
+
+Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös
+minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi
+lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä
+asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan
+törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä
+nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle
+itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita
+teitä kuin munkkielämän kautta, niin —.
+
+»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen
+kimppuun?» Olav kysyi.
+
+Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski
+oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän
+vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän
+otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa.
+Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään
+ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska
+hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti,
+haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä
+itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja
+iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli
+tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta
+anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta;
+ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen
+sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon.
+
+Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei,
+hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa,
+kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut
+koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin,
+niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana.
+
+Eirikin isä hymyili epäillen.
+
+Silloin gardiani sanoi vihdoin — Eirikhän oli tullut tänne, koska hän
+luuli olevansa kutsuttu papiksi. Mutta koska siinä kerran oli este —
+
+»Este?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Kuka niin on sanonut, isä, että
+olisi olemassa este?»
+
+»Pyhän kirkon laki on sellainen. Ei kukaan ruumiiltaan tai jäseniltään
+viallinen voi palvella alttarilla. Niin ettei Eirik voi viallisella
+kädellään —»
+
+Olav vaikeni. Hän ei ollut muistanut että Eirikiltä puuttui vasemman
+käden pikkusormesta kaksi niveltä. Hän oli heti ajatellut Eirikin
+syntyperää.
+
+Gardiani jatkoi nopeasti ja varmasti: Eirik oli pyrkinyt heidän
+veljeskuntaansa, koska hän oli luullut Jumalan valinneen hänet papiksi.
+Mutta koska Jumala ei milloinkaan anna ihmisille tehtävää, jota hän
+ei voisi täyttää, oli siis selvää, että Eirik Olavinpoika oli tässä
+erehtynyt. Mutta silloin saikin asia toisen luonteen. Koevuotensa
+loppuajan Eirik oli pyrkinyt selvyyteen, oliko hän sopiva palvelemaan
+Jumalaa maallikkoveljenä, mutta he olivat lopulta tulleet siihen
+tulokseen, ettei niin ollut —.
+
+Olav sai luvan tyytyä siihen. Veljet eivät puhune mitään saamistaan
+lahjoista Eirikin tullessa heidän luokseen, mutta eivät myöskään mitään
+niistä, mitä heille luvattiin myöhemmin. Niin että näitä asioita ei
+kosketeltu ensinkään.
+
+Mutta Olav Auduninpoika erosi minoriiteistä melko viilein mielin.
+Ja senjälkeen hän puhui näistä munkeista aina vastenmielisesti. Ja
+koska häntä muuten pidettiin hurskaana miehenä, joka suosi munkkeja
+ja pappeja, niin ettei edes sira Hallbjørn Erlinginpojasta ja hänestä
+tullut vihamiehiä, arvelivat ihmiset hänellä olevan täyden syyn
+valittaa paljasjalkamunkkien käytöstä tässä asiassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Totta on, että Eirikin päätöstä ensimmäisenä järkytti tieto siitä,
+ettei hänestä voisikaan tulla pappia.
+
+Hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä niin palavalla innolla, että
+noviisimestarin, veli Einarin, täytyi pikemminkin häntä pidättää.
+Moni munkeista tapasi jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen rukoilemaan
+seuraavaan saarnaan asti. Eirik tahtoi heti saada jäädä joka aamu, ja
+veli Einarin täytyi pakottaa hänet palaamaan dormitorioon ja käymään
+levolle.
+
+Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu
+oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin
+matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille
+hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään,
+puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään
+uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa
+valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet
+pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä
+kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa.
+
+Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan
+jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden
+kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen
+puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen
+valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja
+alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin
+valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko
+jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta —
+ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua
+ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan.
+
+Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua:
+hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana
+messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä
+silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista
+sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian
+edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään.
+Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa,
+ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän
+sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä
+tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut:
+»Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45.
+Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu
+kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä
+sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän
+ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin
+rikkautta.
+
+Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen
+kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja,
+joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen
+mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä
+tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että
+hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta
+siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin.
+
+Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui
+Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna
+kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään:
+se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat
+täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa
+ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi
+Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän
+oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he
+uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu
+on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli
+se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta
+Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä
+kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli
+tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat
+rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset
+olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan
+Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä.
+Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut
+kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen
+pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta
+tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja
+murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys,
+ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin
+vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo
+rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja
+Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja
+lyömään ja surmaamaan Jumalaa.
+
+— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan
+sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas
+vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi
+vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä.
+
+Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma
+auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään,
+mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni
+rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen
+suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta
+tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli
+tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin
+hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen
+nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän
+alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen
+harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut
+päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava
+tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen
+pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan
+lihaansa.
+
+Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi
+vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan,
+ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta
+ensin hänen kanssaan.
+
+Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin
+asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva —
+konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä
+laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja
+etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot.
+Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat
+veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein
+Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja
+veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina
+oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki
+kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa
+perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja
+latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän
+takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä.
+
+Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne,
+mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin
+hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären
+kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut
+kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli
+ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin
+että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että
+sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten
+eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja
+kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli
+Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen
+tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen,
+niin ettei hänestä voi tulla pappia.»
+
+Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla
+kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään,
+hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään
+ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta.
+Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin
+hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän
+täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit,
+jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt
+niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän
+saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä,
+Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta
+kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä
+maallikko-veljeskunnaksi.
+
+Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten
+enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten
+alkoi syksy lähestyä.
+
+Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret
+olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti
+valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa
+sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä.
+Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään
+dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja
+kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin;
+kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen
+käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi.
+
+Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän
+pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä
+häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru
+tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja
+veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla
+laivassa vallitsi pilkkopimeys.
+
+Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa
+jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän
+makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan
+pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon,
+hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn —
+eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy
+hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira
+Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta
+pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin,
+olisi veripilkkuja täynnä —.
+
+Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen
+hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat
+eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin
+ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio
+kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut.
+
+Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi
+sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän
+kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä
+tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän
+täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan,
+katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen,
+näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa
+voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki
+asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit
+sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan
+— kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan
+ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä,
+tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta
+läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla
+— ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi
+puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat
+yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse
+— kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten
+kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se
+muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja
+Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista
+näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja,
+jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen.
+
+Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli
+itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi,
+ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista
+joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen.
+
+Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt
+lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi
+ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi
+— ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua
+pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni
+vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja
+syyhyttää vallan sietämättömästi.
+
+Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti
+rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli
+ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt
+kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja
+lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa
+päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen
+kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn
+silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja
+kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli
+varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa
+heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä.
+Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin
+myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän
+oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin
+nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka,
+että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman
+kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja
+joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä
+ihoa —.
+
+Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan
+sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin
+— seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella
+jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä
+nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että
+he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama
+uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan
+tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —.
+
+Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja
+sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua,
+valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä
+pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla
+vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan
+mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin
+ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki
+ilman jälleen lämpimäksi.
+
+Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen
+tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen
+luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset
+ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä
+tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin,
+ettei hän voinut sitä tehdä!
+
+Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli.
+Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin
+sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan
+odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain
+rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen.
+
+Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän
+rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota
+nyt anon! Lähetä minut kotiin —!»
+
+Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta
+viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa
+siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän
+vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan
+takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista.
+
+Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan
+hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei
+missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla
+rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut
+huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän
+makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja
+vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen
+silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut:
+Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi
+lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta
+seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen
+kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla
+raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin
+valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia.
+
+— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki,
+useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella
+valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden
+syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella
+rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu
+ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina.
+Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat
+rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät
+ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain
+laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen
+aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin
+paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan.
+
+Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että
+ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää
+sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä,
+jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he
+olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut
+sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia —
+olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai
+ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta
+tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi
+kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. —
+Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän
+kerran saa Hestvikenin.
+
+Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan.
+Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana —
+jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt
+veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli
+oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin
+hidasjärkinen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik
+Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä
+epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan
+ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa
+taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain
+päähänpisto.
+
+Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet
+luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari
+oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja,
+jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet
+saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja
+hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen
+kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut
+mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin
+sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin
+ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse
+Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti
+sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen
+kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi
+riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät
+he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin;
+noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta
+tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut,
+miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. —
+Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi
+kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli
+virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri
+virhe.
+
+Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin
+tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia
+veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli
+onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua
+— aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli
+pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut
+kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa.
+Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies
+oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton
+henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli
+sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja
+tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen
+levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse
+ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä
+kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan
+järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä
+talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki
+saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on
+lupauksensa antanut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta
+myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton,
+sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän
+miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä
+molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä
+odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin
+noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa.
+
+Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä
+joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä —
+hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä
+talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain
+oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan
+puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän
+nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona
+konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti.
+
+Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin,
+tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään
+mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän
+oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään
+ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi
+kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa
+jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen
+tien.
+
+Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla
+hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab
+extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli
+mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista
+ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta
+halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse
+yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä.
+
+Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana —
+merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla
+lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä —
+Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta
+olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä
+voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään
+kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli
+valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan
+ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie,
+ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen
+tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea.
+
+Talvi kului siten hänen osoittamatta vähintäkään taipumusta laimeuteen.
+
+Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä
+Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui
+juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa,
+alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi,
+että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan.
+
+Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa
+makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen
+allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik
+makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja
+laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon
+iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli
+lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman
+vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa
+hänen ääressä Eirik avasi silmänsä.
+
+»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei
+epäystävällisesti — hän hymyili.
+
+Eirikin silmäluomet sulkeutuivat jälleen.
+
+Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut
+hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja
+siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä
+asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa
+kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin,
+mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin
+naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa.
+
+Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä
+olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan
+nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän
+toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle.
+
+Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut
+säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta
+kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi
+tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai
+siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli
+Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo
+ennen Valkosunnuntaita.
+
+Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan
+olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset;
+ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt
+niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon
+väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa
+tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai
+päivemmällä kuulla:
+
+»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme
+nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten
+olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa,
+kuin miksi sinä olet tullut.»
+
+Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav
+sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut
+vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui
+toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja
+vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi:
+
+»Etkö sinä puhuisi nyt veljellesi siitä, mistä me olemme jutelleet?»
+
+»Ei. Minähän olen sinulle sanonut, etten minä puhu.»
+
+Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa
+jälkeen.
+
+Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui
+multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin
+helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta
+hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi
+seisomaan ja katselemaan häntä.
+
+»Mitä Jørund tahtoi sinun sanovan minulle?»
+
+»Koska sinä kerran sen kuulit» — Cecilia nosti kirkkaan, kylmän
+katseensa — »kuulit sinä tietysti myöskin minun vastaukseni.»
+
+»Koskeeko se minun luostarista tuloani?» Eirik kysyi. »Onko se
+vaikeuttanut sinun oloasi täällä Gunnarsbyssä?»
+
+»Ei — ei se ole ainoastaan sitä.» Hänen katseensa viipyi veljen
+pitkässä, kauniissa olemuksessa. Eirik seisoi hänen edessään
+aamuauringossa, joka hohti hänen kumartuneella, ruskeakiharaisella
+päällään. Hän oli pukeutunut polviin ulottuvaan, tummanpunaiseen
+takkiin, joka sopi hyvin hänen hartiakkaalle vartalolleen, hoikalla
+miehustalla r hopeasolkinen nahkavyö. _Cecilia_ piti Eirikistä
+tällaisenaan enemmän — hän oli ollut liikutettu nähdessään kauniin
+vilkkaan veljensä paljasjalkamunkin nutussa, hän ei ollut milloinkaan
+uskonut veljensä olevan aiotun siihen elämään »On vielä paljon muutakin
+—»
+
+Eirik virkkoi:
+
+»Pelkkänä sisaren-osuutena Jørund saa Hestvikenistä enemmän kuin hänen
+veljensä vaimoiltaan. Brynhildillä on neljä veljeä ja Lucian isä on
+saanut maksaa kuninkaalle raskaita sakkoja siitä tyhmästä leikistä,
+johon hän sekaantui herttuan ollessa Akershusin edustalla.»
+
+Cecilia nyökäytti:
+
+»Jørund tietää sen — ne tietävät sen kaikki. Mutta se ei tee Jørundille
+elämää täällä sen helpommaksi — me olemme tässä suuriperheisessä
+talossa kaikkein nuorimmat ja saamme taipua toisten tahtoon niin
+pienessä kuin suuressakin.»
+
+»Onko kysymys Brynhild-rouvasta?» Eirik kysyi.
+
+»Brynhildistä minä pidän enin. Hän sanoo, mitä hän tarkoittaa —. Mutta
+totta on, etteivät hän ja Jørund ole milloinkaan olleet ystäviä. Ja
+Aake ja Lucia eivät pidä minusta.»
+
+Eirik katseli alas nuoreen äitiin. Hän oli huomannut täällä ollessaan,
+ettei Jørundilla enemmän kuin Ceciliallakaan ollut helpot päivät.
+
+»Sano nyt sittenkin minulle, mitä Jørund pyysi sinua sanomaan», hän
+pyysi. »Sano», hän toisti vielä, kun sisar punastui eikä tahtonut
+vastata.
+
+Äkkiä, ikäänkuin kärsimättömästi, Cecilia laski jokeltelevan lapsen
+maahan. Vuoden vanha poika kellahti nurin ja alkoi huutaa — silloin
+Eirik nosti sen ylös ja otti syliinsä.
+
+»Niin, eipä kestä muuta kuin lähelle Klementinmessua — silloin minulla
+on taas toinen samanlainen.» Cecilia henkäisi muutaman kerran syvään.
+»Minä en voi sitä kieltää — minä antaisin hyvin paljon, jos pääsisin
+synnyttämästä lasta kälyjeni käsiin —
+
+»— Vaikkapa sinusta tulisikin Hestvikenin omistaja — emmekö me voisi
+asua siellä yhdessä? — Hän ja Aake eivät ole milloinkaan voineet
+_sietää_ toisiaan. Sitä Jørund on toivonut meidän naimisiin menostamme
+asti — hän pyysi minua, se tapahtui jo aivan ensimmäisinä öinä yhdessä
+ollessamme — hän pyysi minua kysymään isältä, emmekö saisi muuttaa
+hänen luokseen. Mutta jos hän kerran halusi sitä — asua mieluummin
+isän kanssa, joka on niin jyrkkä ja jonka kanssa on niin vaikea
+tulla toimeen, kuin omien veljiensä kanssa — niin tullee se vielä
+helpommaksi, kun isä on kerran poissa ja sinä olet siellä isäntänä.
+Olethan sinä ja hän olleet niin kauan parhaat ystävät —»
+
+»Haluatko sinä», Eirik kysyi, kun Cecilian täytyi pysähtyä ja vetää
+henkeään, »minun puhuvan isälle — voisitteko te muuttaa meille jo
+syksyllä?»
+
+»Haluan», Cecilia vastasi punastuen.
+
+Eirik ojensi hänelle lapsen, joka rimpuili takaisin äidilleen. Sitten
+hän kääntyi ja meni hakemaan Jørundia.
+
+Ystävykset olivat koko aamupäivän takamailla — he kuljeskelivat ja
+makailivat mäellä ja Jørund puhui puhumistaan. Hän vannoi, ettei hän
+ollut ensinkään pahoillaan kuultuaan, ettei Eirikistä tullutkaan
+munkkia; _hän_ oli kyllä muistanut, että koevuosi on koevuosi —
+mutta Aake ja Steinar ja heidän vaimonsa olivat puhuneet sellaista,
+mikä oli ärsyttänyt Ceciliaa — ja kyllähän Eirik tiesi hänen olevan
+itsepäisen, joka ei milloinkaan taivu ajatellessaan toisin kuin muut —.
+Ja sellainen hän olikin usein täällä ollessaan ja useimmiten hän kyllä
+olikin oikeassa. Mutta heidän elämänsä _oli_ täällä sietämätöntä —
+epäsopu hänen ja veljiensä välillä oli tullut kymmenen kertaa suuremmat
+hänen naituaan Cecilian. Mutta jos he tulisivat Hestvikeniin hän oli
+varma siitä, että hän sopisi Cecilian kanssa hyvin. Sitten hän alkoi
+jutella Cecilian myötäjäisinä tuomasta pöytähopeasta — Aaken vaimo
+oli saanut kuulla Oslossa kultaseppä Magnukselta Olavin näyttäneen
+kihlajaisissa vanhoja; Olav oli sitten antanut ne uusia, mutta he
+sanoivat Olavin sillä pettäneen tyttärensä miehen perintöön nähden,
+— ja Cecilia oli antanut sanan sanasta —. Eirikin pää oli pyörällä
+kuunnellessaan Jørundin valituksia heidän vihdoinkin kulkiessaan taloa
+kohti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik oli kotiin ratsastaessaan aivan varma isän lupauksesta —
+vaikka olisi vaikeakin saada vanhus myöntymään. Mutta hän ei ollut
+ajatellutkaan sitä mahdollisuutta — Olav myöntyi heti. Niin Jørund ja
+Cecilia muuttivat Hestvikeniin samana syksynä. He saivat naistentuvan
+asuakseen.
+
+Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen
+nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan
+melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi
+vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen
+sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan
+nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa
+mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa
+— vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne
+Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik sanoi isälle eräänä päivänä:
+
+»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi?
+Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.»
+
+»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti
+vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan
+häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan
+asumaan.»
+
+Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa
+vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla
+kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä
+säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin
+aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut
+sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä
+milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja,
+jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen
+lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —.
+
+— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään
+nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen,
+vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he
+tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —.
+
+Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt
+mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia
+työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin
+ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei
+ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli
+merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten
+mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän
+loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä
+saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin
+venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan
+tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja
+nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle.
+Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan —
+mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se
+loppui.
+
+Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli
+naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa.
+
+Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin
+Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä,
+joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän
+korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia
+saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta —
+hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten
+kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin
+eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä:
+
+»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi
+rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!»
+
+»Minähän teen niin, tiedäthän sinä sen.»
+
+Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen
+luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi
+ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan
+enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä
+ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi,
+ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin
+väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta,
+täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.»
+
+Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa
+Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin
+päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa
+ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä
+kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli
+saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin
+ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan
+oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo —
+
+Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän oli
+tapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämän
+Hallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysi
+Jørundia kanssaan.
+
+Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat
+tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik
+piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista,
+joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen,
+miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen
+kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan
+pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena
+syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä.
+
+Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään
+asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik
+nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä
+kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä
+muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli
+taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi
+Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin.
+
+Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista
+muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä.
+Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen
+kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät
+Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut
+hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi
+istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti
+jo omana talonaan.
+
+Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen
+ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään
+ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla
+oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he
+menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin
+naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi
+ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan,
+he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että
+hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli
+toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä
+uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina
+ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä
+syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja
+joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan
+pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta
+yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni
+polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois,
+vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli
+niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi
+pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot
+alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki
+saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi
+hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta,
+huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen.
+Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan,
+hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän
+piti huolen itsestään —.
+
+Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja
+laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia.
+Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja
+hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien
+heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi
+vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat
+hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä
+Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin
+ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne
+samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat.
+
+Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa;
+valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään
+päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni
+aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta
+muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla
+Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —.
+
+Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja
+toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen,
+sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli
+jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän
+sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä
+hän ei ollut käynytkään.
+
+Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa
+Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään
+edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi
+mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne
+vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän
+sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän
+aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan.
+
+Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli
+sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut
+sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän
+aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa.
+
+»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt,
+miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —»
+
+Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka
+olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä
+ne puhumisesta paranisi —.
+
+Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet
+ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään
+talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen
+retkistä.
+
+Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat
+toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.»
+
+Jørund Rypa nousi:
+
+»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on
+sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin
+jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen,
+ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo
+lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt
+lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —»
+
+Olav tuijotti tyttärensä mieheen, niin että Jørund meni vähän hämilleen:
+
+»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut
+siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että
+olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä
+pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä
+sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin
+hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän
+—»
+
+Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen
+päin Jørund Rypan silmiä.
+
+»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en
+enemmän enkä vähemmän!»
+
+Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja
+hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua!
+
+Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa
+sille ja polki sitä.
+
+»Ota pikarisi», Olav sanoi, niin että vävyn oli toteltava.
+
+Sitten Jørund läksi ulos.
+
+Eirik ja Olav seisoivat ääneti katsomatta toisiinsa.
+
+Sitten isä kysyi matalalla äänellä ja vihaisesti:
+
+»Entä sinä — olitko sinäkin pelaamassa —?»
+
+Eirik pudisti päätään.
+
+»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa
+ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän
+meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin
+ulkopuolelle, olin siellä yötä.»
+
+»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä
+sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli
+mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun
+lammas on ketun vartijana —»
+
+Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin,
+isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.
+
+Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää
+Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse
+tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt
+ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada
+Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua;
+hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti
+aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista.
+
+Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria
+hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa
+— Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko
+asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia
+onnettomuuksia —.
+
+Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa,
+purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä
+pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert
+sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja
+Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos.
+
+Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit
+nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat
+siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin.
+Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa
+rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset,
+harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa
+punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta
+hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä,
+jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan
+suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien
+muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa
+pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat
+muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin
+pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla.
+
+Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen
+vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää.
+Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti.
+
+Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat
+tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta
+pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja
+Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli
+siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä
+kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta
+toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua.
+
+Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne
+repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä
+jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko
+oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella
+olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua
+lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi,
+hän oli valmis.
+
+Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista.
+Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä
+kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen,
+tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Eirik pysytteli kesällä etupäässä Saltvikenissä. Tuntui niinkuin hän
+olisi siirtänyt koko vanhaa kotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden tänne;
+hän ei viihtynyt enää Hestvikenissä, ja kun hänen oli pakko olla siellä
+muutamia päiviä, hän kaipasi jälleen uudistaloonsa ja ajatteli, mihin
+hän siellä sitten ryhtyisi.
+
+Isä pisteli häntä siitä:
+
+»Minulla ei ole kohta sinusta sen enemmän hyötyä kuin vävystänikään.»
+
+»Niin, hänestä sinulla ei liene suurtakaan apua —»
+
+Olav nauroi harmissaan.
+
+Eirik yritti saada ulkohuonerakennukset siihen kuntoon, että täällä
+voisi joku asua kymmenen naudan kanssa. Hänellä ei ollut muuta kuin ne
+kaksi poikaa ja raajarikko apunaan, mutta kävihän se sentään. Olavilla
+oli kesällä kaksi suolankeittäjää lahdella, ja he asuivat siellä.
+
+Vihdoin, kun Eirik oli jo päättänyt heinänteon, Olav tuli sinne eräänä
+päivänä katsomaan suolavarastoja. Hän oli tyytymätön pihan kuntoon —
+pelkkä rojukasa rakennusaineita ja lastuja — tuvassa oli sellaista
+kuin saattoi odottaakin, missä viisi miestä ja avuton raajarikko asuu
+ilman naisväen apua; hän murisi rumista, kuihtuneista risu-aidoista
+aivan talon ympärillä — ja Eirikin hän tahtoi kotiin nyt heinän teon
+ajaksi. Hän ei puhunut paljon mitään Eirikin kulkiessa hänen kanssaan
+ja näytellessä, mitä hän oli tehnyt ja mitä vielä aikoi tehdä. Mutta
+kulkiessaan venettä kohti Olav pysähtyi:
+
+»Sinä olet oikeassa, Eirik. Tästä talosta tulee paljon parempi kuin
+luulinkaan. Minä näen nyt, että kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on hyvin
+tehty.»
+
+Eirik punastui ilosta. Hän virkkoi naurahtaen:
+
+»Tiedätkö, isä kulta, että sinä nyt ensi kerran siitä lähtien, kun me
+olemme toisemme tunteneet, myönnät minun olevan oikeassa?»
+
+Olav vastasi miettivästi:
+
+»Enpä tiedä. Myönnyinhän minä silloinkin, kun sinä halusit mennä
+luostariin. — Paettuasi kotoa, koska sinun teki mielesi lähteä
+maailmalle onneasi koettamaan — minä en jaksa muuta muistaa, kuin että
+myönnyin silloinkin, vaikken minä pitänytkään siitä, että sinä läksit
+luotani sillä tavalla. Ja jos sinä olisit puhunut minulle Bothildista —
+ehken minä silloinkaan olisi kieltänyt —»
+
+Eirik vaikeni hämillään. Hän huomasi isän puhuvan totta — mutta hän
+tiesi, ettei siinä sentään ollutkaan koko totuus —.
+
+»Oletko sinä jättänyt luostarin kokonaan mielestäsi?»
+
+Siihen ei ollut helppo vastata. Hän kaipasi siihen elämään tavallaan
+aina — ja hän oli joskus ajatellut, että kunhan tämä Saltvikenin
+talo kerran tulee kuntoon —. Jos hän saisi tehdä lupauksensa heti,
+hän luulisi sen tekevänsä. Mutta hän tiesi, että hänen oli käytävä
+noviisi-aikansa uudelleen, eikä hän jaksaisi pitää koko vuotta
+koe-aikaa.
+
+»Sinä olet, poikani, epävakainen», Olav virkkoi matalalla äänellä
+heidän laskeutuessaan rantaan, »ja luulenpa senkin ajan kerran
+koittavan, jolloin sinä kyllästyt Saltvikeninkin hoitoon.»
+
+Eirik sylkäisi suustaan pureskelemansa katajanmarjat. Mutta sitten hän
+hillitsi itsensä eikä vastannutkaan isälle. Epävakainen — isä Einarkin
+oli sanonut niin. Se oli merkillistä —
+
+»Koska sinä et enää ajattele luostaria», Olav sanoi, »pitäisi sinun
+mennä naimisiin.»
+
+Kun Eirik ei vastannut, Olav jatkoi:
+
+»Sinä olet jo kahdenkymmenen kahdeksan vuotias, Eirik; olisihan siihen
+jo aika. Ja minä olen yli puolen vuosisadan — minun iässäni ei kukaan
+mies tiedä, vaikka hän olisi seuraavana keväänä turpeen alla. —
+Haluaisin tietää, miten Hestvikenin käy, kun minä olen poissa.»
+
+»Cecilialla on kaksi kaunista poikaa», Eirik virkkoi.
+
+»Puolen kolmatta, minä pelkään», Olav vastasi lyhyesti. »Niin,
+kauniita lapsia, kuuluvat naiset sanovan. Mutta niillä on samanlaiset
+hiirenkorvat — kuin isälläänkin.»
+
+Eirik kysyi:
+
+»Oletko sinä ajatellut jo jotakin —? Jonka kanssa minun pitäisi mennä
+naimisiin, minä tarkoitan.»
+
+»Eikenin Bersellä on tytär—»
+
+»Gunhild? — Mutta Berse ja sinähän olette riidoissa?»
+
+»Ei niin pahoin, ettei meistä voisi tulla jälleen ystäviä.» — Olav
+hymyili. »Jos hän voisi saada Hestvikenin pojan vävykseen, niin —»
+
+He eivät jutelleet enää Eirikin soutaessa kotiin kesäiltana. Vasta
+sillan luo saavuttua isä virkkoi:
+
+»Eikö vanha Tore voisi olla talvea Saltvikenissä sen karjan kanssa,
+jonka sinä haluat sinne ottaa?»
+
+»Tore? Voitko sinä sitten olla täällä ilman Torea?»
+
+»Paremmin kuin ilman sinua.» Olav pysähtyi. »Olla täällä Jørundin
+kanssa on minusta vaikeaa —» Eirik huomasi, ettei isän ollut helppo
+sanoa sitä.
+
+Eirik meni seuraavana päivänä aamiaisen aikana sisarensa luo. Cecilian
+noustessa Eirik huomasi olevan, kuten isä oli sanonut. Hänestä
+ei muuten huomannut mitään muuta, kuin että hän ikäänkuin taipui
+vaikeammin — ja veljelle selvisi yht'äkkiä, ettei Ceciliassa tapahtunut
+muuta muutosta, kuin että hän ei taipunut ja hänen selkänsä tuntui
+jäykistyvän.
+
+Cecilia toi kannun ja pikarin ja asetti hänen eteensä; sitten hän
+istuutui jälleen ompelemaan. Olut oli ollut sisällä; se oli niin
+hapanta, että Eirik joi vain siksi, ettei loukkaisi sisartaan.
+
+Eirik ei oikein tiennyt, mistä hänen pitäisi Cecilian kanssa jutella.
+Cecilia istui hyvin suorassa, pitäen ompelustaan korkealla aivan
+kasvojensa edessä; kaunis, kalpea suu näytti jäykistyneen lujaksi,
+suoraksi viivaksi, ja hänen poskensa olivat käyneet kuopille, niin että
+suuret poskiluut ja hienopiirteinen leuka pistivät esiin. Hän huomasi
+Cecilian kirkkaitten silmien himmentyneen, ne muistuttivat pieniä,
+vaaleanharmaita rantakiviä.
+
+Kolbein, vanhin pojista, tulla taarutti pitäen jotakin kädessä — se
+oli kaarnanpala — ja laski sen äidin helmaan. Cecilia sanoi kiitos,
+totisena, mutta pudisti päätään tämän pyrkiessä syliin; hän ompeli
+ahkerasti.
+
+Silloin lapsi otti kaarnanpalan pois ja vei sen Eirikille. Eirik nosti
+pojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan, hän oli aina pitänyt lapsista.
+Kolbein oli lihava ja kaunis — Eirik silitti hänen vaaleata, kosteata
+lapsentukkaansa. Se oli totta, hänellä oli hiirenkorvat; Eirikiä
+hämmästytti kuitenkin, kun lapsen oma äidinisä sanoi niin. Hän ei.
+ollut tullut ajatelleeksi, että Jørundillakin oli — hänen tukkansa oli
+aina niin leikattu, ettei sitä nähnyt. Sen piti olla merkki siitä, että
+sukuun oli tullut orjan verta, sanoivat ihmiset —.
+
+Eirikin teki mieli kysyä Cecilialta Gunhild Bersentyttärestä — he
+olivat samanikäiset — mutta ei vain saanut sitä tehdyksi. Hän oli
+nähnyt Gunhildin kirkolla monta kertaa, mutta ei jaksanut oikein
+muistaa, minkä näköinen hän oli — ei ruma eikä kauniskaan, ja
+punatukkainen, mikäli hän muisti —.
+
+Hän toivoi sisaren ottavan lapsensa syliinsä, leikkivän ja
+naureskelevan niiden kanssa ja kehuvan niitä, kuten hän oli kuullut
+toisten nuorten äitien tekevän. Mutta Cecilia ei tehnyt niin
+milloinkaan. Hän hoiti ne hyvin, mutta ilman hymyä ja leikinlaskua.
+Hän puhui Jørundille ja Jørundista — sen vähän, mitä hän oli kuullut
+Cecilian puhuvan — kuten hyvä vaimo ainakin. Mutta aina yhtä kylmästi
+ja raskaasti. Eirik olisi ennemmin toivonut hänen valittavan — sillä
+hän tiesi, että jos hänellä olisikin ollut jotakin valittamista, ei
+Cecilia ainakaan olisi sitä tehnyt. Eirik oli Jørundin vuoksi myöskin
+levoton — tuollaisella luonteella ei voinut pitää Jørund Rypaa hyvällä
+mielellä ja herttaisena, ja kun Jørund kaiken lisäksi oli vihoissa
+isänkin kanssa —.
+
+Lanko tuli samalla sisään, tervehti Eirikiä ja kaatoi itselleen olutta:
+
+»Missä Magnhild on — käske hänen tuoda meille raikasta olutta!»
+
+»Minä en tiedä, missä Magnhild on.» Cecilia laski työnsä pois, otti
+kannun ja läksi ulos.
+
+»Onko hän lähettänyt hakemaan sinua heinänkorjuuseen?» Jørund
+ojentausi. »Niin — minä en ole liikuttanut kättänikään — enkä minä tee
+sitä, ennenkuin Olav hyvittää, mitä hän keväällä rikkoi minua vastaan.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik kysyi illalla isältään:
+
+»Onko Jørund maksanut sinulle sen hopean, minkä hän sinulta keväällä
+lainasi?»
+
+Olav tuhahti halveksivasti eikä edes vastannut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sunnuntaina, kun hestvikeniläiset menivät kirkosta ulos messun jälkeen,
+Rynjulin Torgrim tuli heidän luokseen.
+
+»Una sanoo, Olav, että sinä voisit antaa tänään nuorillesi lupapäivän —
+siitä on niin kauan, kun hän on viimeksi jutellut Eirikin kanssa, hän
+sanoo.»
+
+»Aivan kernaasti —» Olav hypähti satulaansa. Hän ratsasti
+palvelusväkineen pois.
+
+Antaessaan Una Arnentyttärelle kättä Eirik huomasi Gunhildin seisovan
+aivan lähellä Rynjulin lasten kanssa. Tämä riisui juuri vaippansa,
+antoi sen ja hunnun Torgrimin pojalle: »Tänään on niin kuuma», hän
+sanoi pojalle. Hänen äänensä oli kirkas ja hyvä — Eirik piti siitä.
+
+Eirik tarkasteli häntä salaa sillä aikaa kuin Una tervehti Jørundia ja
+Ceciliaa. Hän ei ollutkaan punatukkainen, kuten hän oli luullut — hänen
+palmikkonsa olivat tuhanväriset, mutta hänen ihonsa oli juuri sellainen
+hieno, punainen ja valkoinen ja pisamainen, jonkalainen on usein
+punatukkaisilla, ja iho kiilsi kuin silkki. Hän oli pitkä, suora ja
+solakka — ja punaisenruskea puku oli aivan ruumiinmukainen hopeavyöhön
+asti, siitä se laskeutui hyvin runsain laskoksin, jotka levisivät hänen
+jalkojensa ympärille maassa. Hihat ulottuivat melkein maahan asti ja
+ne olivat kyynärpäihin asti halki, niin että kurotut, vaaleansiniset
+paidanhihat näkyivät.
+
+Hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin muutkaan terveet, säädylliset
+naiset, jotka ovat saaneet elää huolettomissa oloissa — kasvot olivat
+soikeat ja täyteläiset, nenä suora ja päästä paksuhko, silmät harmaat.
+Mutta Eirik tarkasteli naista, joka oli hänelle määrätty, ja hän näki
+hänessä eroavaisuuksia muista naisista. Torgrim ja Una mahtavat olla
+asiasta selvillä, hän arveli.
+
+Kun heidän sitten oli lähdettävä, nosti Eirik Gunhild Bersentyttären
+satulaan. Tämä kiitti häntä ujostelemattoman ystävällisesti,
+katsoi alas Eirikin kapeisiin, tummiin kasvoihin, huomasi miehen
+kullanruskeitten, suurien silmien olevan erittäin kauniit, silloin hän
+hymyili hiukan ja kiitti vielä kerran ohjaksiin tarttuessaan.
+
+Eirik ei päässyt Rynjulissa ollessaan hänen kanssaan ensinkään
+puheisiin, mutta hänen mielestään päivä jo siitä täyttyi, kun hän oli
+läsnä. Illalla halusivat talon nuoret, Astrid ja Torgils ja Elin, saada
+leikit toimeen.
+
+Eirik ei aikonut ensin ottaa osaa — hän oli Unan lapsia ja näiden
+ystäviä niin paljon vanhempi. Ja hän oli kotiintulonsa jälkeen
+pysytellyt poissa leikistä ja tansseista. Mutta hän piti tanssista — ja
+hänen nuoret sukulaisneitosensa halusivat saada hänet kaikin mokomin
+esilaulajaksi. Hänen tullessaan ketjuun Astrid päästi irti Gunhildin
+käden ja tarttui hänen käteensä. Hän joutui siten seisomaan kahden
+nuoren neitosen keskellä.
+
+Aurinko oli laskeutumaisillaan ja sen lämpimässä, keltaisessa valossa
+nuorten varjot lankesivat kauas nurmikolle. Laulu kaikui kauniina
+kesäillan rauhaan, ja Eirik tunsi ihanaa, hurmaavaa riemua kuullessaan
+oman kauniin äänensä. Hän tunsi koko ajan Gunhildin käden omassaan —
+se oli lämmin ja vähän kostea, ja siitä virtasi koko ajan Eirikin koko
+ruumiiseen lämpöä ja hyvyyttä. Eirik iloitsi aina ketjun kääntyessä
+toiseen suuntaan — silloin tytön liehuvat hihat ja hameen helmat
+pyyhkäisivät häntä.
+
+Kerran, kun tanssiketju pysähtyi hengähtämään, hän tuli vilkaisseeksi
+sinne, missä Cecilia istui Unan kanssa katsellen leikkiä. Sisar oli
+kokonaan kietoutunut siniseen vaippaansa; hänen kasvonsa näyttivät
+luun kaltaisilta naidun vaimon valkoisen hunnun ympäröimänä. Hänen
+kohdaltaan olivat leikit ja tanssit lopussa ja hän oli Gunhildia
+nuorempi —. Eirik päästi Astridin käden irti ja meni molempien naisten
+luo.
+
+Hän heittäytyi maahan heidän jalkojensa juureen, makasi siinä jutellen
+Unan kanssa. Pian tulivat toisetkin nuoret sinne. Toiset menivät hetken
+kuluttua pois, mutta Gunhild istuutui viereen ja nuoret juttelivat
+yhdessä. Eirik kuuli heidän kirkkaat äänensä takanaan, nuorempien
+tanssiessa ja laulaessa pihamaalla ja hänen jutellessaan Unan kanssa.
+
+Sisarukset läksivät pimeän-tultua. Torgrim sanoi Jørundin lähteneen
+jo vähän aikaa sitten — hänellä oli jonnekin asiaa, hän oli sanonut.
+Metsään saavuttuaan Eirik astui hevosen selästä ja talutti sisaren
+hevosta. Hänen ei olisi pitänyt viipyä Rynjulissa näin kauan, hän tuli
+ajatelleeksi — Cecilian oli vaarallista olla ulkona pimeän tultua.
+
+Rundmyrin luona hän poikkesi sille pikku polulle, joka kiersi suon
+ylälaitaa; hänellä oli Arnketilille asiaa eikä hän uskaltanut jättää
+Ceciliaa, mutta toivoi tapaavansa ihmisiä rakennusten luona. Heidän
+saapuessaan mäen alle, jolla rakennukset olivat, avautui ovi — tuvan
+takasta levisi tulen loimu — ja joku tuli ulos, sieltä tuli miehiä ja
+naisia, hän kuuli heidän äänistään heidän olevan irtolaisväkeä.
+
+Silloin hän huomasi joukossa kaksivärisen nutun, jonka hän
+oli tuntevinaan. Hän oli myynyt Jørundille sen puvun, jonka
+minoriteettimunkit olivat lahjoittaneet hänelle; se sopi langolle.
+
+Eirikin tuli paha olla — oliko Jørund nyt Rundmyrissä — Hän muisti
+korvat kuumina kaikkea, mitä hän ennen vanhaan oli kertonut
+Jørundille seikkailuistaan siellä — vielä suurennellen niitä. Mutta
+hänellä oli epäselvä aavistus siitä, että jos Jørund nyt alkaisi
+etsiä ajanvietettä, muuttuisi se paljon pahemmaksi. Tekemättä siitä
+milloinkaan itselleen selkoa hän kuitenkin tunsi siksi tarkoin toisen
+sielun kylmyyden tietääkseen, että jos Jørund kerran tahrasi itsensä
+liejussa, ei hänessä ollut mitään, joka olisi luonut lätäkön liejuun
+minkäänlaista kiiltoa.
+
+Cecilia ei ollut nähnyt mitään, Jumalan kiitos hän istui toisaalle
+kääntyneenä.
+
+Eirik vei kotiin tultuaan hevoset talliin, jonka pilttuut olivat nyt
+kesäaikaan tyhjinä. Sitten hän istuutui oven suussa olevalle arkulle —
+hän halusi ottaa vastaan Jørundin tämän kotiin tultua ja yrittää saada
+mies sisään Cecilian heräämättä.
+
+Gunhild, Gunhild — hän väikkyi koko ajan Eirikin ajatuksissa. Hän oli
+tuskin koskenut naiseen käsin luostarista palattuaan. Hän oli yli kolme
+vuotta vartioinut itseään sanoin, töin, ajatuksin. Kun häntä perkele,
+maailma ja oma liha viekoittelivat, hän oli taistellut —
+
+Nyt hän oli saanut oikeuden katsella yhtä, ajatella yhtä. Hän sai
+muistella, miltä oli tuntunut tarttua häneen ja nostaa hänet hevosen
+selkään, muistella hänen kättään, jota hän piti omassaan — sen
+suloisuutta ja lupausta vielä enemmästäkin —.
+
+Näiden viime vuosien vakavuuteen, jolloin hän oli oppinut tahtomaan
+ja käyttämään tahtoaan itseään vastaan, sekaantui muistojen varjoja
+nuoruusvuosilta, ostettujen naisten syleilyitä ja unelmia säädyllisistä
+naisista — unelmia, joita hän ei uskaltanutkaan yrittää toteuttaa
+pyrkimällä tutustumaan johonkin heistä. Ja Bothildia hän ei rohjennut
+milloinkaan oikein ajatella, mutta häpeä ja pelko ja tuska siitä,
+mitä hän oli Eirikin elämässä merkinnyt, oli yhä selvittämättömänä
+hänen sielunsa syvimmässä sopukassa ja oli luonut väriä kaikkiin näinä
+vuosina hänen mielessään läikkyneihin aaltoihin.
+
+Gunhild Bersentyttären vaalea kuva alkoi kiintyä tälle tummalle
+pohjalle. Eirik oli jo alkanut häntä rakastaa.
+
+Oli jo puoliyö, eikä Jørund ollut vieläkään tullut. Eirik istui häntä
+odotellen, oli huolissaan lankonsa vuoksi, ajatteli sitten Gunhildia ja
+tuli iloiseksi —.
+
+Sitten hän heräsi ja huomasi nukkuneensa kauan ulkona oli valoisaa.
+Hän katsoi ulos — aitovierellä kulki Jørundin kaunis vaalea ratsu ja
+vajassa riippuivat hänen satulansa ja valjaansa paikoillaan. Hän ei
+voinut sittenkään olla kovin pahoin juovuksissa —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Isä ei hiiskunut asiasta sanaakaan, ennenkuin viikon kuluttua.
+
+»Oletko sinä ajatellut, mistä me viimeksi juttelimme? Sinun naimisiin
+menostasi?»
+
+»Se asia saa mennä, kuten sinä, isä, tahdot.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik teki parin päivän kuluttua asiaa Rynjuliin jälleen. Gunhild oli
+siellä vielä. Hän ei vaihtanut monta sanaa tytön kanssa, mutta tämä
+istui Unan luona Eirikin jutellessa sukulaisensa kanssa.
+
+Eikenin Berse oli Hestbaekin Arnen serkku, Baardin ja Torgrimin appi.
+Mutta hän oli ollut Rynjulin Torgrimin kanssa vihoissa jo vuosikausia —
+Torgrim oli kiivas ja suorasukainen; hänen kiivauteensa ei kiinnitetty
+kovinkaan suurta huomiota, sillä hän ei ollut ensinkään halpamainen,
+vaan jalomielinen, mutta Berse ei suvainnut yhtään leikkisanaa, sillä
+hän piti lujasti kiinni arvostaan. Olav Auduninpoikakin oli joutunut
+hänen kanssaan huonoihin väleihin aikoinaan; heidät oli kerran
+kummatkin valittu johonkin asiaan erotuomareiksi, mutta he eivät olleet
+päässeet yksimielisyyteen, ja Olav oli silloin sanonut ajatuksensa
+terävämmin sanoin kuin mitä Bersen arvo salli hänen mielestään.
+
+Eirik ei ollut milloinkaan kiinnittänyt näiden kolmen vanhan miehen
+väliseen epäsopuun mitään huomiota. Mutta nyt, naisten mentyä
+huoneesta, hän kysäisi Torgrimilta:
+
+»Oletteko te sukulaiset jo sopineet, koska Eikenin tytär on täällä
+kylässä?»
+
+Torgrim nauroi ja joi Eirikin maljan:
+
+»Niin, olen nyt osoittanut ukolle osaavani olla vihoissa seitsemän
+vuotta. Mutta nyt minä, Herra nähköön, näytän olevani vieläkin
+vahvempi — minä uskallan olla hänen ystävänsäkin seitsemän vuotta,
+jos niin on tarvis — mutta ei hän niin kauan eläkään — hän on ainakin
+seitsemänkymmenen vuotias. Ja Gunhild on tullut äitiinsä — ja se on
+hänen onnensa», hän nyökäytti Eirikille.
+
+Hän ymmärsi silloin, että Torgrimin oli siinä asiassa otettava ensi
+askel.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jonakin päivänä Bartolomeuksenmessun jälkeen Una tuli Hestvikeniin
+Ceciliaa katsomaan; hän otti mukaansa kaksi nuorta tytärtään ja Gunhild
+Bersentyttären.
+
+Kaikki nuoret istuivat naistentuvassa vaimojen luona. Silloin Una
+sanoi Cecilialle ensimmäisen asiansa olevan pyytää saada viedä Torgils
+täksi talveksi luokseen kasvatettavaksi: »Koska sinä taas saat lapsen,
+ennenkuin tämä on vuodenkaan vanha, on siinä sinulle liikaa, ja minulla
+on hänelle kasvatusäitikin; Ingrid synnytti illalla ja lapsi olikin
+kuollut — vaimo parka! Hän ottaisi mielellään sinun Torgilsisi ja
+laskisi hänet rinnoilleen —.»
+
+»Ei, ei—. Minä en laske poikaani luotani —»
+
+Silloin Jørund virkkoi:
+
+»Sinun pitäisi olla tästä emännälle kiitollinen. Sinä tarvitset
+nykyjään yörauhaa, Cecilia, ja ehkäpä Torgilskin vahvistuisi, jos saisi
+imeä tervettä äitiä.»
+
+Una arveli Jørundin olevan oikeassa. Sitten hän alkoi puhua Ingridin
+onnettomuudesta. Hän oli ollut Unan palvelusneitona jo vuosikausia ja
+melkeinpä Rynjulin kasvattina; sieltä hän joutui viime vuonna naimisiin
+hyvän, kunnon miehen kanssa, joka palveli Gunhildin enolla, Draumtorpin
+Guttormilla Skeidin pitäjässä. Guttorm oli ollut vaimoineen häissä
+Raumarikissä ja heillä oli ollut mukanaan säkillinen kalliita esineitä,
+jotka he olivat lainanneet hääpaikkaan. Metsässä, Gerdarudin luona, he
+joutuivat rosvojen käsiin — isäntä oli kolmen renkinsä kanssa pitänyt
+hyvin puoliaan, mutta Jon, Ingridin mies, kuoli haavoihinsa jonkin ajan
+kuluttua. Leski oli menettää surusta järkensä ja pakeni eräänä yönä
+Draumtorpista; aivan yksin pienen pojan kanssa, jonka hän oli saanut
+mukaansa, hän tuli jalan Rynjuliin.
+
+He istuivat vielä vähän aikaa jutellen rosvoista ja hyökkäyksestä,
+josta puhuttiin kaikkialla Oslon ympärillä. Mutta sitten Una lähetti
+nuoret pois; hän halusi vähän jutella kahden kesken Cecilian kanssa.
+
+Eirik tunsi jälleen sydäntä ahdistavaa sääliä sisartaan kohtaan, jonka
+oli jäätävä istumaan kuihtuneena ja raskaana vanhemman vaimon kanssa,
+toisten mennessä ulos, jossa ilma väreili kirkkaana vuorten yläpuolella
+ja iltatuuli loi vuonolle vaalean kimmellyksen.
+
+Astrid ja Elin olivat yhtä vaaleita kuin äiti oli nuorena ollut, he
+olivat ainoastaan kuudentoista ja neljäntoista vanhoja. Elin oli tuonut
+Torgilsin ulos, pitänyt nauraen puoliaan siskonkin yrittäessä saada
+tätä kantaakseen — lapsi oli kaunis, vaaleakutrinen, mutta kalpea ja
+jäsenet veltot. »Sinä saat neljä äitiä Rynjuliin tullessasi», pikku
+Elin nauroi ja rutisti lasta rintaansa vasten.
+
+»Sinä et ole tainnut milloinkaan ennen käydä täällä lahdella?» Eirik
+kysyi Gunhildiita; he seisoivat rinnakkain katsellen tyttöjä, jotka
+väittelivät lapsesta.
+
+»En. Minun tekisi kyllä mieleni mennä rantaan katselemaan —»
+
+»Ehkäpä sinä lähdet kanssani soutelemaan?» Eirik uskalsi kysyä.
+
+»Oikein mielelläni.»
+
+Jørund oli hävinnyt, niin että Eirik jäi yksin veneeseen kolmen
+neitosen kanssa. Gunhild istui edessä keulassa, korkealla sinistä
+taivasta vasten kuvastuen, valo tuli takaa, niin että hänen hoikka,
+vaalea olemuksensa oli vähän epäselvänä, mutta hän liikkui niin
+kauniisti kääntyessään ja katsellessaan ympärilleen. Hänen edessään
+tuhdolla istuivat sisarukset; Astrid jutellen ja kysellen ja Elin
+pienokaisineen, joka oli nukahtanut hänen syliinsä; hän kietoi yhtenään
+vaippaansa paremmin lapsen ympärille ja nosti sitä taas kurkistaen
+lasta. — Eirik olisi mielellään soutanut niin kauas, kunnes Saltviken
+olisi näkynyt, mutta heillä ei ollut aikaa.
+
+»Hestviken on mereltä kaunein», Gunhild virkkoi heidän noustessaan
+rannasta ylös.
+
+»Mutta asua vuonon rannalla — siitä sinä et taitaisikaan pitää?»
+
+»Kyllä. Minä luulen, että pitäisin siitä oikein paljon», Gunhild
+virkkoi, ja Eirik ajatteli taas hänen äänensä olevan hyvän ja
+rauhallisen.
+
+»Sinä et antaisi kosijalle kieltävää vastausta — jos hän tulisi
+hakemaan sinut näille main?» Hänestä itsestäänkin se tuntui kömpelöltä.
+
+»En suinkaan —» Gunhild hymyili. »Ellei hänessä ole muita sen pahempia
+syitä.»
+
+»Mitä sitten? — Ettäkö hän — ettäkö jos sinä esimerkiksi joutuisit
+asumaan yhdessä hänen naimisissa olevien sisartensa kanssa?»
+
+Gunhild pudisti päätään.
+
+»Neitonen, jolla on kaksitoistavuotiaasta asti ollut äitipuoli», hän
+vastasi vakavana, »on kyllä saanut oppia mukautumaan muitten mukaan.
+Niin etten luule sen minua säikäyttävän, jos muuten miehestä pidän.»
+
+»Minä haluaisin tietää», Eirik kuiskasi, »— luulisitko sinä voivasi
+pitää minusta?»
+
+Gunhild vastasi kirkkain äänin ja hymyillen:
+
+»Minä en ole milloinkaan kuullut sinusta, Eirik, muuta kuin että sinä
+olet hyvä mies.»
+
+»Sitten sinä et olisi pahoillasi, vaikkakin minun isäni sopisi Bersen
+kanssa?»
+
+Nyt Gunhild nauroi:
+
+»En! Enhän minä ymmärrä mitään surun syytä siinä, että isä sopii jonkun
+vihamiehensä kanssa.»
+
+Silloin Eirik nauroi myös.
+
+Sinä iltana Eirik uskalsi painaa rintaansa hänen polveaan vastaan
+nostettuaan hänet satulaan.
+
+»Milloinkahan minä saan jälleen nähdä sinut?»
+
+»Sitä en tiedä. Minä matkustan huomenna kotiin.»
+
+Cecilia ja Eirik saattoivat vieraita jonkin matkaa peltoa myöten. Pikku
+Torgils nukkui hyvin käärittynä Unan suuressa sylissä. Kun heidän piti
+erota, äiti ojensi kätensä:
+
+»Minä pidän häntä hetkisen, Una!» Hän suuteli lasta, ettei se heräisi.
+»Kyllähän minä tiedän sinun hoitavan häntä yhtä hyvin kuin minä itsekin
+—.»
+
+Veli ja sisar kulkivat hitaasti taloa kohti.
+
+»— Mutta eiköhän sentään liene parasta, että Una hoitaa häntä tämän
+talven —» hän sanoi lohduttaen.
+
+»Kyllähän se niin on; tiedänhän minä sen. Mutta —»
+
+Eirik kulki toivoen voivansa ottaa hänet syliinsä — tai toivoi
+pystyvänsä tekemään jotakin, josta tämä pitäisi. Hänen sydäntään
+viilsi, ettei Cecilia voinut olla iloinen, vaikka hän itse oli.
+Keskustelunsa jälkeen Gunhildin kanssa, jolloin hänen sydämensä alkoi
+tykyttää, hän oli aivan erikoisen iloinen —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hänen tupaan tullessaan isä istui siellä syömässä hän ei ollut riisunut
+vielä takkia eikä hattuakaan. Eirik seisoi hetkisen.
+
+»Isä — etkö sinä voisi tehdä Jørundin kanssa sovintoa? Cecilialle käy
+sietämättömäksi nähdä teidän kulkevan toisillenne sanaakaan sanomatta.»
+
+»Onko _hän_ pyytänyt sinun tästä puhumaan?»
+
+»Ceciliako? Miten sinä voit sellaista ajatellakaan! Mutta täytyyhän
+sinun ymmärtää —»
+
+»Hm. Ei Ceciliakaan puhu minulle enemmän kuin on välttämätöntä. Hän
+vetää Jørundin kanssa yhtä köyttä, luulen. Ja eiköhän niin lienekin
+paras —.
+
+»— Meidän on odotettava vähän, Eirik, katsotaan miten käy. Minulla
+ei ole suurtakaan halua tarjota Jørundilie ensin sovinnon kättä. Ei
+se ole sitä, etten minä voisi antaa viholliselleni anteeksi — mutta
+Jørund. Minä olen tehnyt sen yhden kerran — myöntynyt, vaikkakin hän on
+väärässä — niin että pelkään hänen taas pian tekevän samoin.»
+
+Se ei hyödyttänyt. Eikä isä ollutkaan väärässä. Hänen oli odotettava —.
+
+Eirik näki Eikenin Bersen vähän ajan kuluttua Haugsvikenin käräjillä.
+Hän oli jättiläiskokoinen ja lihava, hänellä oli tuuhea, hopeanharmaa
+tukka, suuret, kauniit, mutta arpiset kasvot ja toinen silmä sokea
+rokon jäljiltä. Hän istui yksikseen penkillä; hänen rintansa
+muistutti suuressa nutussaan vanhan vaimon rintoja, ja vatsa ulottui
+polviin. Olav ja Torgrim istuivat sivupenkeillä, ja ensi kerran
+Eirikille selvisi, mikä ero on olemassa seitsemänkymmenen vuoden ja
+viidenkymmenen välillä. Hänen isänsä oli Bersen rinnalla pieni, mutta
+harmaasta tukastaan ja runnelluista kasvoistaan huolimatta hän näytti
+nuorelta ja sorjalta, suoralta ja sirovartaloiselta. Mutta Torgrim
+laihana ja velttoryhtisenä, vilkkaat, kulmikkaat kasvot harmaan ja
+ruskeankirjavan tukkamättään keskellä näytti melkein yhden ikäiseltä
+Eirikin mielestä. Silloin Olav kutsui Eirikiä luokseen.
+
+Eirik seisoi Bersen edessä, vastasi kunnioittavasti ja kohteliaasti
+vanhuksen hänelle ylen vakavasti ja arvokkaasti tekemiin kysymyksiin.
+Sitten Berse viittasi, että hän sai lähteä.
+
+— Olipa se! Eirik tuumi. Pihalla hän juoksi vallan Ragnvald Joninpojan
+luo.
+
+»Mikä sinua niin naurattaa?» Ragnvald kysyi ihmeissään.
+
+Eirik lyödä läimäsi Ragnvaldia olalle, niin että ystävä jäi katsoa
+töllöttämään — sitten hän ei enää voinut pidättää: hän nauroi niin,
+että hänen täytyi pitää Ragnvaldista kiinni.
+
+Kotiin soudettaessa Olav kysyi:
+
+»Mitä sinä, poikani, pidät Eikenin Bersestä?»
+
+Eirik puri huultaan ja ponnisteli pysyäkseen totisena.
+
+Olav virkkoi:
+
+»Sinähän tiedät suvun olevan vanhan ja hyvän, monta kunnon miestä —
+ja heillä on paljon rikkauttakin. Ja neito on tullut äitiinsä; Helga
+oli erinomainen vaimo. Kaikissa sopimuksissahan on aina jotakin, jonka
+toivoisi olevan toisin. — Kuten tässä Berse —.»
+
+Huomatessaan isän hymyilevän hänkin uskalsi nauraa.
+
+»— Mutta hän onkin, tämä Berse, jo ikivanha, ja Eikenistä on
+Hestvikeniin matkaa.»
+
+»Samaa sanoi Gunhildkin.»
+
+»Oletko sinä jutellut Gunhildin kanssa?» isä kysyi terävästi.
+
+»En paljon. Me juttelimme vähän hänen ollessaan meillä Unan kanssa.
+Silloin hän mainitsi siitä — hänen mielestään oli vuonon varrella
+hauskaa, ja Eiken on kaukana sisämaassa, hän sanoi.»
+
+»Niin, niin. Mutta älä nyt vain tee mitään ajattelematonta, Eirik —
+ole mieluimmin hänen kanssaan puhumatta, ennenkuin kaikki on valmista.
+Berse tulee — se ainakin on varma — mutta meidän on annettava hänen
+tulla hitaasti, annettava hengittää joka mäessä. Kyllähän sinä
+ymmärrät, sen olevan kohteliainta —»
+
+He katsoivat toisiinsa naurahtaen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mikonmessun aikana oli jonakin päivänä kylmää, maa oli kuurassa ja
+vesilätäköitä peitti jääriite, silloin tällöin pyyhkäisi lumituiskukin.
+Sitten tuli hyvä ilma jälleen — harjut sinersivät ja lehtimetsät
+kultasivat ne, vuono välkkyi auringossa kirkkaan sinisenä. Äpäre
+vihersi lahden rinteillä valkoisten sänkien keskellä. Kaikki metsiköt
+olivat tulleet valoisammiksi keltaisten lehtien putoillessa, viimeiset
+kuihtuneet viheriät lehtitupsut vain olivat vielä leppien latvuksissa.
+
+Eirik oli purjehtinut eräänä aamuna Saltvikenistä. Ilma oli niin
+kaunis, että hän jäi seisomaan vähäksi aikaa tuvan ovelle. Kirjava,
+viheriällä pihamaalla syövä karja oli vielä kesän jäljiltä lihava
+ja joukossa oli monta oivaa eläintä. He voisivat aivan hyvin ottaa
+Saltvikeniin viisi, kuusi vielä.
+
+Hän huomasi Cecilian sen aitan portaalla, jonka Jørund oli saanut
+pitää tavaroitaan varten. Hän kantoi sylissään hyvin suurta turkki- ja
+vaatekuormaa. Eirik huusi hänelle, juoksi hänen luokseen ja sieppasi ne
+häneltä.
+
+»Minä aioin yrittää panna talvitamineemme kuntoon ennen makuulle
+joutumistani — pakkanen voi tulia todenteolla piankin —» hän kääntyi
+aitan ovelle.
+
+»Jos sinä aiot ottaa lisää, niin ota vain esille — minä tulen sinne ja
+kannan sisälle.»
+
+Eirik palasi, juoksi vihellellen luhdin portaita ja astui luhtiin.
+Aurinko paistoi sisään avoimesta ovesta ja avoimen arkun ääressä
+polvistuvaan sisareen. Eirik riensi hänen luokseen:
+
+»Cecilia! Sairastutko sinä —?»
+
+»En —» hän parahti tuskasta; hän oli sulkenut arkun niin äkkiä, että
+sen kansi oli pudonnut hänen sormilleen.
+
+Eirik nosti kantta — huomasi siellä jonkin esineen kimaltavan. Sitten
+hän tuki sisartaan ja johti hänet istumaan. Hän tarttui sisarensa
+käteen ja koetteli varovasti, oliko se kärsinyt vauriota. Cecilia
+läähätti läähättämistään raskaasti ja tuskastuneesti.
+
+»Tahdotko sinä minun kantavan sinulle vielä lisää?» Hän nosti nopeasti
+arkun kannen.
+
+Cecilia loi häneen tuskaisen katseen. Eirik näki hänen yrittävän
+nousta, mutta hän ei jaksanut.
+
+»Kylläpä Jørund säilyttää hopeitaan ihmeellisessä paikassa.»
+
+Eirik huomasi omienkin käsiensä vapisevan ottaessaan sarkakääreestä
+esineen toisensa jälkeen: suuren hopeakannun, jonka sisällä oli kimpale
+sulatettua hopeaa, kaksi pienempää pikaria.
+
+»Näitä minä en ole ennen nähnyt.»
+
+»En minäkään», Cecilia kuiskasi. Sitten hän sai sanotuksi: »Hän lienee
+ostanut nämä aivan äskettäin.»
+
+Eirik nyökäytti vastahakoisesti.
+
+Cecilia jatkoi hätäisen innokkaasti:
+
+»Hänen mielestään hänen veljensä ovat aina tehneet hänelle vääryyttä
+— kaksikin kertaa heidän tehdessään perinnönjakoa — sen vuoksi Jørund
+on tullut sellaiseksi, ettei hän mielestään saa milloinkaan hopeaa
+kylliksi. Siellä Gunnarsbyssä rakastetaan paljon enemmän rikkauksia
+kuin —. Niin että Jørund tahtoo aina ostaa kaikki mitä voi.»
+
+Eirik nyökäytti jälleen. Jørund himoitsi hopeaa kuin susi — vaikkakin
+hän usein hävisi pelissä sen jälleen. Mutta hän ei ollut sentään
+milloinkaan luullut sen johtavan tällaiseen —. Tällaiseen, jota hän
+epäili, mutta josta hän ei kuitenkaan ollut varma —.
+
+Sitten hän otti ne vaatteet, mitkä Cecilia oli pudottanut arkun eteen
+ja ojensi sisarelle kätensä. Cecilia vapisi koko ruumiiltaan.
+
+»Eirik — Jumalan nimessä — mitä sinä aiot tehdä?»
+
+»Puhua Jørundille. Älä pelkää, Cecilia», hän sanoi rukoilevasti.
+
+Veli auttoi häntä luhdinportaita alas, seurasi häntä pirttiin ja sai
+hänet vuoteeseen -.
+
+»Kutsunko Magnhildin luoksesi?»
+
+Cecilia pudisti päätään.
+
+»Eikö sinun ole vaarallista nyt olla yksin?»
+
+»Ei, voin aivan hyvin olla yksin.»
+
+Pihalla Kolbein juoksi aivan hänen jalkoihinsa. Eirik nosti
+sisarenpojan syliinsä; hän meni lapsi sylissään naistentupaan, kumartui
+ovesta:
+
+»Kolli tahtoo äitinsä luo, hän sanoo — saammeko tulla sinne?»
+
+»Olen mieluimmin yksin.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän piti pojasta huolta, lauloi hänelle ja koetti hälventää oman
+sydämensä tuskaa. Mutta nähtyään Jørundin veneen vuonolla hän kantoi
+Kolbeinin naisten luo takkatupaan. Eirik seisoi viljapellon veräjällä
+Jørundin tullessa mereltä.
+
+»Sinä olet tullut kotiin —?»
+
+»Olen, tulin aamulla. Minä jään tänne joksikin ajaksi. Minä haluaisin
+puhua kanssasi eräästä asiasta.» He kulkivat yhdessä pihan poikki. »Me
+voimme mennä sinun luhtiisi.»
+
+Jørund hätkähti. Eirik katseli toista silmiin, kunnes sai hänen
+häilyvän katseensa hetkiseksi kiinni:
+
+»Muista, Jørund, että olen ollut sinun ystäväsi lapsuudesta asti — olen
+jo monta kertaa pelastanut sinut pulasta. Ja nyt me olemme samassa
+aluksessa; sinun menestyksesi on meidänkin menestyksemme. Jos sinä olet
+menetellyt ajattelemattomasti, tulee sinun onnettomuudestasi siskoni
+ja meidänkin onnettomuutemme. — Ei, mene sinä vain edellä», hän lisäsi
+heidän saapuessaan luhdin portaille.
+
+Jørund otti kätensä tikarinsa kahvalta ja totteli.
+
+Luhtiin saavuttuaan Eirik meni suoraan arkun luo avaten sen.
+
+»Mitä sinä olet tehnyt arkullani?»
+
+»En mitään. Cecilia otti joitakin vaatteita esiin, ja minä autoin häntä
+niitä kantamaan.»
+
+»Cecilia —!»
+
+»Niin. Mutta tämä ei ole hänen syynsä — luulen Jumalan itsensä
+ohjanneen näin päästäksemme vaarasta. Ja jos sinä aiot kostaa tämän
+Cecilialle, on sinun parasta mennä heti tekemään rippisi.»
+
+»Uhkaatko sinä minua?»
+
+»Uhkaan.»
+
+»Luuletko sinä minun sinua pelkäävän? Sinunlaisesi tekopyhä — sinähän
+käännät toisen poskesi, jos joku lyö sinua korvalle —»
+
+»Niin, olen viime vuosina voinut hillitä itseni, vaikka minua on
+ärsytetty. Mutta sinä kyllä tiedät, etten ennen vanhaan suinkaan
+ollut vastaan tappelua — niin ei ollut sinun laitasi. Minua sinun ei
+ole milloinkaan tarvinnut pelätä ‒ mutta minä tiedän, ettet sinä ole
+kaikkein rohkeimpia miehiä.»
+
+»Minne sinun hurskautesi on tänään joutunut?» Jørund yritti virnistellä
+halveksivasti.
+
+»Älä sinä sitä sure. Meidän on nyt puhuttava siitä, mitä me näille
+hopeille teemme.»
+
+»Minä olen ostanut hopean.»
+
+»Niin minä arvelinkin. Sinä olet ostanut ne niiltä ihmisiltä, jotka
+sinä tapasit Rundmyrissä Suscipimus Deus-sunnuntain iltana?»
+
+»Minun olisi pitänyt muistaa niiden olevan sinun orjiasi», Jørund
+kivahti, »ja sinä haluat pitää sen pesän omanasi kaikkine varkaineen ja
+huorineen —»
+
+»Vaikene nyt!» Eirik virkkoi rauhallisesti. »On totta, että sinun olisi
+pitänyt muistaa niiden ihmisten olevan meille uskollisia. Ja oletko
+sinä sellainen nauta, että uskot kaikkea, mitä sinulle huvin vuoksi
+olen ennen jutellut — enpä olisi uskonut sinua niin herkkäuskoiseksi;
+ei se ole sinun kaltaistasi. Mutta asianlaita on sellainen, että
+ratsastin ohi ja näin sinun seisovan ulkona jonkun kanssa —. He eivät
+ole sanoneet mitään; kehoitan sinua pitämään sen mielessäsi! — Olivatko
+ne itse ryöstäjiä vai olivatko he vain kätyreitä?» hän kysyi vaivoin.
+
+»Oli eräs nainen», Jørund vastasi lyhyesti.
+
+»Luuletko sinä sen naisen perineen ne hopeat, joita hän kuljetti pitkin
+maailmaa mukanaan» — mutta Eirik ei sanonut sitä, ajatteli vain.
+
+»Olen keksinyt keinon, Jørund. Kaivetaan nämä tavarat maahan lähelle
+Rundmyriä. Ja kun ne ovat olleet siellä jonkin aikaa, kaivamme ne
+sieltä ja viemme Draumtorpin Guttormille.» —
+
+»Minä olen ne ostanut», Jørund sanoi vihaisesti.
+
+»Minä annan sinulle Agnarin korvaukseksi» — hän katui samassa, ettei
+ollut keksinyt mitään muuta; Jørund ei kohdellut aina hevosiaan hyvin.
+»Minä uskon sen maksavan enemmän kuin mitä sinä sille naiselle annoit»,
+hän sanoi vähän ivallisesti.
+
+»Etkö sinä, mies, käsitä pelastavasi täten oman kunniasi ja onnesi»,
+hän pyysi. »Mitä hyötyä sinulla on hopeasta, jota sinä et voi käyttää?».
+
+Hän kietoi aarteet jälleen sarkakankaaseen, pisti sen vaippansa alle ja
+vei sen kätköön omaan vuoteeseensa.
+
+Iltapäivällä hän, nähdessään Jørundin menevän pois, pistäytyi
+naistentupaan katsomaan, miten Cecilian laita oli.
+
+Tämä istui ompelemassa jotakin Eirikin aamulla alas kantamista
+vaatteista. Eirikin oli vaikea kysyä, mutta hän sanoi sittenkin:
+
+»Onko Jørund kertonut sinulle, mistä me aamulla puhuimme?»
+
+»On. Kiitos, Eirik, tahtoessasi auttaa häntä. Hän ei itsekään käsitä,
+hän sanoo, miten hän saattoi olla niin ajattelematon, että hänet
+saatiin houkutelluksi ottamaan nämä esineet. Mutta asia on niin, että
+hän tahtoi hankkia isälle takaisin velkansa.»
+
+Eiköhän se ollut valhe, veli ajatteli. Hän kumartui, silitti muutaman
+kerran ompeluksen yli kumartunutta pellavapäätä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illalla Eirikin ja isän mennessä nukkumaan Eirik virkkoi:
+
+»Isä, minulla on sinulle pyyntö, sama, jonka olen jo ennenkin tehnyt —
+sovi Jørundin kanssa!»
+
+»Minä olen jo sinulle vastannut.»
+
+»Niin. Mutta sanon nyt sinulle — Cecilialle tämä on vaikeampaa kuin
+sinä luuletkaan. Niin totta kuin Jumala kuoli meidän kaikkien puolesta
+— tee tällä kertaa niinkuin pyydän!»
+
+Olav katsoi poikaansa, mutta ei vastannut.
+
+»Minä pyydän sinulta nyt vielä muutakin. Kun Cecilia on kirkotettu —
+anna hänelle koko talon emännyys!»
+
+»Mitä sinä sanotkaan! Ja nyt kun sinä olet tuomaisillasi emännän tänne
+Joninmessuna ‒! Cecilia ei ennätä kauan kantaa avaimia —»
+
+»Niin, en tiedä — Olen ajatellut, että Gunhild ja minä voisimme asua
+suurimmaksi osaksi Saltvikenissä.»
+
+»Ei, Eirik! Saltviken on liian pieni Eikenin tyttärelle.»
+
+»En tiedä. Mehän saamme kerran kuitenkin Hestvikenin — ja tuskinpa
+meitä sen enemmän halveksitaan, vaikka asummekin sillä aikaa jonkin
+vuoden syrjätilalla.»
+
+»Minä olen sinulle jo sanonut», Olav virkkoi hitaasti, »viimeksi näistä
+asioista juteltaessa —. Lienee sangen vaarallista myöntää Jørundin
+olevan oikeassa, silloin kun hän on väärässä.»
+
+»Isä!» Eirik nousi, seisoi Olavin edessä ja puhui innokkaasti. »Minä
+pyydän sinulta tätä koko sydämestäni! Ajattele äitiämme! Säälitkö sinä
+häntä joskus hänen tässä halvattuna ja kykenemättömänä maatessaan —
+ja säälithän sinä — jos sinä olet katunut tehneesi hänen elämänsä
+raskaammaksi —. Isä, Kristus tietää, etten sano tätä vaatiakseni sinua
+tilille, minä tiedän, ettei sinunkaan elämäsi ollut niin helppo —
+minä tiedän, ettet sinä olisi ottanut häntä, mutta sinut pakotettiin
+naimisiin, ennenkuin olit edes täysikasvuinen. Mutta vaikket sinä
+hänestä pitänytkään, täytyi sinun sentään sääliä häntä, äläkä nyt tee
+niin, että Cecilia saa äitinsä kovan kohtalon.»
+
+Olav oli kuunnellut poikaa — ilme saattoi Eirikin hämilleen.
+
+»Mistä sinä sellaista olet saanut? Etten minä muka olisi pitänyt sinun
+äidistäsi?» Miehen kasvoille leviävä ja samassa häipyvä ihmeellisen
+kirkas hymy toi pojan mieleen veden kalvoon leviävät renkaat. »Kyllä
+minä pidin. Ja hänen tähtensä minä teen sinun pyyntösi mukaan.»
+
+Eirikin päästyä vuoteeseen — hän makasi hopean päällä ajatellen, miten
+paljon mieluimmin hän olisi pitänyt kyykäärmeen pesän vuodeoljissaan —
+isä tuli kamarin ovelle:
+
+»Jäätkö sinä nyt kotiin?»
+
+»Minä aioin purjehtia sinne huomenna Toren kera. Sitten palaan kotiin
+parin, kolmen päivän kuluttua.»
+
+»Hyvä on.»
+
+— Kesken kaiken sen surkeuden, mitä hän siinä maatessaan mielessään
+hautoi, hänelle selvisi yhtäkkiä — asiat ovat kääntyneet sellaisiksi,
+ettei hänellä ole nykyjään Hestvikenissä niinkään vähän sanomista. Ja
+se ajatus ei suinkaan häntä murehduttanut. Ja Joninmessuna, oli isä
+sanonut. Hän valvoi sen yön tuntien hätää ja vastenmielisyyttä muitten
+asioita kohtaan, tuntien iloa omistaan —.
+
+Keskiyön aikana hän hiipi ulos ja läksi Rundmyriä kohti. Hän löysi
+ajattelemansa piilopaikan, kaivoi sinne Daumtorpin hopeat. Kotiin
+tultuaan hän herätti Toren, ja Olavin tullessa ulos aamuhämärissä he
+olivat jo lastanneet veneet ja olivat lähtövalmiina.
+
+Saltvikenissä Olav Livinpoika tuli heitä vastaan. Raajarikko muistutti
+kainalosauvoineen ja laihoine, rentoine jäsenineen suurta lähestyvää
+hämähäkkiä. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, hienot ja kapeat,
+silmät suuret ja ruskeat. Eirik ajatteli vastenmielisesti Jørundia,
+joka kysyi, oliko hän pojan isä. Eirikin vastattua nauraen olleensa
+silloin kaksi-kolmetoistavuotias Jørund nauroi rumasti sanoen: »Vai
+niinkö?» Eirik ei nyt itsekään voinut käsittää, miten hän oli kerran
+pitänyt Jørund Rypasta. Ja sittenkin hän piti hänestä —.
+
+Hänellä oli kiireinen päivä. Hänen oli täällä tartuttava kaikkeen.
+Lehtikerput olivat vielä ulkona pieleksissä, mutta ne olivat nyt jo
+kuivia; niistä läksi kauas kitkerän imelä haju. Keväällä, kunhan
+he saivat lantaa ja pääsivät kyntämään peltoja, he vaihtaisivat
+risuaitansa oikeisiin aitoihin. Hän kävi myöskin katsomassa
+kirsikkapuitaan — niissä ei ollut marjoja, eikä niitä voinut
+odottaakaan, mutta ainoastaan neljä kymmenestä puusta oli kuollut, ja
+ruusupensaista eli kaksi. Hän poimi mintun oksan, hieroi sitä käsissään
+ja haisteli sitä. Hienoja, sinivihreitä lehtiä oli myöskin noussut
+maasta — ne lienevät olleet sitä, mitä veli Hubert sanoi acquilegiaksi;
+niiden siemeniä lienee joutunut mukaan juurimullassa. Niihin kasvoi
+suuria, hohtavan sinisiä kukkia — olikohan Gunhild nähnyt sellaisia
+ennen —. Gunhild hämmästyisi varmaankin huomatessaan hänellä olevan
+puutarhankin talossaan.
+
+Ennen nukkumistaan hän muisti, ettei täältä ollut Eikeniin niin
+pitkää matkaa kuin Hestvikenistä. Ja hän valjasti seuraavana päivänä
+Rauden-hevosen ja ratsasti kylään.
+
+Hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt Eikeniä muuten kuin matkan päästä
+— sen ohi ei kulkenut mitään yleistä tietä. Nyt hän käänsi hevosensa
+syrjäpolulle, joka johti taloa kohti.
+
+Talo oli yksinään mäellä, joka vietti kahden puron uoman muodostamaa
+kielekettä kohti — aivan synkkää metsää kasvavan ylängön kupeella.
+
+Eirik ratsasti sinne talon ohitse. Rakennusten luona ei ollut ihmisiä.
+Talo näytti metsän reunassa kuolleelta monine rakennuksineen, joiden
+edustalla kasvoi suuria, rusehtavalehtisiä tammia.
+
+Talosta nousi tie metsään päin. Ilma oli kaunis, ja Eirikiä huvitti
+ratsastaa täten ilman aikojaan — häntä halutti ottaa selkoa, mihin
+täältä mentiin — kenties hän joutuisi jollekin kukkulalle, josta olisi
+näköala tämän seudun yli — hän oli näillä main outo.
+
+Hän joutui siten joillekin suurille kalliopaasille, metsä oli siellä
+harvaa, kuusien latvat olivat joko tuulen tai lumen painamia.
+Harmaasammal ja kanerva peittivät tiheästi maan, ja töyrämien
+välissä oli soisia notkoja kuivuneine, naavaisine puineen, ja
+kuvastinkirkkaita, sinisiä lampia ympärillä kasvavine, keltaisine
+visakoivuineen.
+
+Täällä näin korkealla peitti huurre varjopaikat, ja pienet lumijyväset
+sammalella osoittivat lumikuuron kiirineen metsän yli. Mutta taivas oli
+nyt kirkas ja sininen, jokin valkoinen poutapilvi vain viiruili taivaan
+ja aurinko loisti syysmetsässä. Eirik antoi hevosen levähtää, istui
+tyytyväisenä eikä ajatellut mitään —.
+
+— Silloin kuului suolta huhuilu, korkea, kirkas naisenääni. Se kutsui
+vuohta, huusi jotakin, luultavasti nimen, surullisesti valittaen, ja
+sitten alkoi jälleen huhuilu.
+
+Eirik kuunteli jännittyneenä. Sitten hän teki ristinmerkin — ellei se
+ollut ihminen, ei sillä olisi häneen mitään valtaa. Mutta sehän saattoi
+olla joku Eikenistä —.
+
+Huhuilu läheni. Nyt hän kuuli: »Blaalin, Blaalin», hän kutsui — nyt
+Eirik huomasi viheriäpukuisen naisen; tämä asteli paljasta kalliota
+lammen tuolla puolen, pysähdellen pienten keltaisten koivujen luona.
+
+— Nyt hän huomasi vieraan ratsastajan vuorella — hän pysähtyi
+epävarmana. Silloin Eirik käänsi hevosensa, huhuili niin, että kajahti,
+ja huusi sitten tytön nimen: »Gunhild, Gunhild —» ja ratsasti häntä
+kohti.
+
+»Pelästytinkö sinut?» Eirik huusi tullessaan niin lähelle, että Gunhild
+hänet tunsi.
+
+Gunhild läheni häntä epäröiden:
+
+»Oletko sinä täällä? Näillä main?»
+
+»Minulla on asiaa —» samassa Eirik pysähtyi. Kaikkein vaikeinta
+hänen hyvien päätöstensä toteuttamisista oli sanoa aina totta sen
+sijaan, mitä ensiksi päähän pälkähti. »Minun teki mieleni katsella
+kerran näitäkin seutuja. En ole milloinkaan ollut Kambshornin tien
+itäpuolella.»
+
+Hänellä oli punaisella päärmätty viheriä hame, mutta se oli niin
+huonosti tehty kuin palvelijattaren työpuku; hihat eivät ulottuneet
+ranteisiin asti, ja hame oli niin lyhyt, että nilkka näkyi; jalassa
+oli kömpelöt kengät, kosteudesta mustat ja liejun tahraamat. Kuivia
+oksia ja naavaa riippui hänen puvussaan ja hänen puoliksi irtoimissa
+palmikoissaan. Eirikin mielestä hän oli ikäänkuin nuoremman ja jollakin
+lailla läheisemmän näköinen tässä yksinkertaisessa puvussa.
+
+»Mutta — eikö ole varomatonta sinun, Gunhild, kuljeskella näin yksin
+metsässä?» Hän tiesi näiden harjujen seuduilla olevan paljon karhuja —
+ja täällä asui kuulemma myöskin menninkäisiä —.
+
+Gunhild katsoi häntä silmiin; Eirik näki hänen pelänneen:
+
+»Minun vuoheni ei tullutkaan tänä iltana kotiin — se on ollut minulla
+karitsasta asti.»
+
+»Sitten minä jään sinun kanssasi etsimään.» Jokin peto on sen voinut
+napata, Eirik ajatteli, mutta ehkäpä he löytäisivät jäljet —.
+
+»Kiitos. Jäätkö sinä? Sitten lienee parasta, että sinä lasket hevosesi
+laitumelle kesämajamme luo niitylle — se on tuolla etempänä —»
+
+»Mutta sinun on tultava mukaan. Minä en pidä siitä, että sinä olet
+täällä metsässä yksin.»
+
+Eirik astui suitset käsissä, ja Gunhild asteli hänen rinnallaan. He
+olivat olleet täällä nuoren karjan ja vuohien kanssa, hän kertoi, ja
+isän ja äitipuolen lähdettyä pois toissapäivänä hän oli tullut tänne
+katsomaan, miten täällä oli asianlaita. Blaalin oli antanut eilisaamuna
+hyvin vähän maitoa; hän ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta
+sitten paimen oli sanonut sen kävelevän niin omituisesti, kuin se olisi
+juovuksissa — ja sitten se ei tullut illalla kotiin. Eikä Gunhild ollut
+tahtonut osata nukkua koko yönä levottomuudesta — Blaalin, raukka, oli
+ulkona —. Eirik nieli hänen jokaisen sanansa — Gunhild jutteli hänelle,
+niinkuin he olisivat olleet ikänsä ystäviä.
+
+Polku vei ulkoniitylle, jolla oli muutamia ränstyneitä hökkeleitä.
+Korjailtuaan Saltvikenin vanhat rakennukset Eirik ei voinut milloinkaan
+katsella rempallaan olevia taloja ajattelematta, mitä niille olisi
+tehtävä — niin täälläkin. Rakenteleminen oli hänestä maailman hauskinta
+työtä.
+
+»Mutta meidän on oikeastaan mentävä toiselle haaralle, Gunhild — eilen
+oli lounaistuuli.»
+
+Gunhild ei tiennyt vuohien menevän aina vastatuuleen.
+
+He läksivät toisaannepäin. He kulkivat kumpikin yksinään, mutta ei
+sentään sen kauempana toisistaan kuin että he näkivät ja kuulivat
+toisensa; he vastailivat koko ajan toistensa huhuiluun.
+
+Korkeat, kauniit sävelet kaikuivat kirkkaassa syysilmassa. Eirik juoksi
+rauskuvalla valkosammalella, siitä kivikon poikki, jossa oli käppyrään
+kääntyneitä, kuihtuneita sananjalkoja ja jossa vatukoissa oli vielä
+veripunaisia marjoja, mutta kivien koloissa oli pudonneita lehtiä,
+hopeanvalkoiset alapuolet päälläpäin. Hän juoksi soissa niin, että vesi
+roiski, ja keihäs vajosi syvälle mättäisiin hänen yrittäessään saada
+niistä tukea, hän joutui jäätyneille maille, joissa jääriite särkyi
+hänen askelistaan, ja synkkiin havumetsiin, joissa hän kadotti tytön
+näkyvistään. Silloin hän huhuili:
+
+»Oletko siellä, oletko siellä, oletko siellä, Gunhild, Gunhild, oma
+Gunhild —»
+
+Ja tämä huhuili, vastaten:
+
+»Oletko, oletko, oletko siellä, Eirik, Eirik, Eirik —»
+
+Eirik kuuli Gunhildin äänestä tämän unohtaneen leikkiessä surunsa ja
+hän juoksi riemuissaan antaen puhtaan, kirkkaan äänensä kajahdella
+sinitaivaan alla. He saapuivat kerran paikkaan, jossa kaiku vastaili
+niin selvästi, että he unohtuivat huutelemaan ja huhuilemaan vuorella.
+
+He saapuivat mäentöyrämälle, jossa tuulenkaatamia puita makasi ristiin
+rastiin, sammalmättäät riippumassa juurissa, ja puolukat loistaa
+kilottivat sieltä välistä. He kulkivat niin, että näkivät toisensa
+— silloin Gunhild kokosi kaksin käsin hameensa, läksi juoksemaan
+kiiveten kivien ja kantojen yli vinosti häntä kohti. Samassa Eirik
+kuuli myöskin heikon, surkean äänen — hänkin läksi juoksemaan ääntä
+kohti. He kohtasivat toisensa kuopan luona — sen pohjassa oli sammalen
+ja kuihtuneitten lehtien päällä paksu jää, ja he löysivät sieltä
+sinervän vuohiraukan; se makasi koivet suorina ja kaula pitkänä taakse
+kääntyneenä; ei siinä raukassa paljon henkeä ollut. Mutta Gunhild
+heittäytyi sen viereen ja nosti sen puoleksi syliinsä silitellen ja
+jokellellen sille hellästi.
+
+Eirik nosti Blaalinin syliinsä kantaen sitä, ja Gunhild otti hänen
+pienen kevyen keihäänsä, kulkien hänen rinnallaan. Olisi ollut kaikkein
+viisainta lopettaa eläinparka, se oli kuolemaisillaan — ja vuohi
+oli raskas kannettava ajan mittaan. Mutta Eirik oli liian iloinen
+saadessaan siten kulkea tytön kanssa sanoakseen mitään sellaista;
+Gunhildin täytyi tuon tuostakin hyväillä Blaalinia siinä Eirikin
+sylissä.
+
+He saapuivat vihdoin viimein karjamajalle. Eirik haki sylillisen
+heiniä, jotka Gunhild tahtoi levittää vuohensa alle; hän oli myöskin
+löytänyt vanhan, risaisen peiton, jonka hän levitti sen päälle. Sitten:
+
+»Mutta sinun, Eirik, on tultava sisään lepäämään. Minulla ei ole täällä
+sinulle muuta tarjottavaa kuin vuohen maitoa ja juustoa —»
+
+»Oletko sinä nukkunut täällä öisin?» Eirik kysyi hiljaa — he saapuivat
+pieneen, pilkkopimeään majaan, jonne aurinko pilkisti joka hirren
+raosta. Lattiakuoppa oli takkana ja vuoteena halaistusta hirrestä tehty
+penkki, jonka päällä oli heiniä ja joitakin peittoja. Hän ei siis ollut
+ylpeä — hän oli lempeä, huolehtien kaikesta, mikä hänelle oli jätetty,
+uskollinen ja ahkera —. Eirik katseli häntä täynnä hellää ihailua
+istuessaan hänen yksinkertaisen vuoteensa laidalla ja juodessaan
+savulle maistuvaa vuohen maitoa.
+
+Eirik teki hänelle tulen, ja Gunhild asetti sille padan. Gunhildin
+odotellessa maidon lämpiämistä sellaiseksi, että siihen voi lisätä
+juoksutinta, he istuivat vuoteella rinnan jutellen yhdessä vanhojen
+ystävien tavoin. Kunnes Gunhild sanoi yhtäkkiä — ja punastui samassa:
+
+»Minä luulen, Eirik — karjakon tulevan pian takaisin — hän ihmettelisi
+varmaankin, jos minulla olisi vieras täällä majassa —»
+
+Eirik nousi hiukan vastahakoisesti:
+
+»Mutta saata minua jonkin matkaa niittyä myöten, Gunhild, jos sinä
+uskallat jättää pataasi —»
+
+Eirik otti hevosensa, talutti sen veräjästä metsään. Sitten heidän kai
+piti sanoa hyvästit —.
+
+»Sinä olet noennut kätesi —» hän piteli sitä kaksin käsin. He seisoivat
+toisiinsa katsellen, hiukan hymyillen. Gunhild ei vastustellut Eirikin
+vetäessä hänet luokseen, ja sitten Eirik kietoi kätensä tytön ympärille
+ja suuteli häntä suulle.
+
+Tyttö salli sen tapahtua; silloin Eirik suuteli häntä kasvoihin ristiin
+rastiin, puristi häntä lujasti rintaansa vasten — kunnes hän huomasi
+tytön vastustelevan:
+
+»Eirik — nyt sinun on päästettävä minut —»
+
+»Onko —?»
+
+»On — päästä jo!»
+
+Eirik päästi: »Oletko sinä vihainen, Gunhild —?»
+
+»Oi, en tiedä.» Silloin Eirik veti hänet jälleen luokseen.
+
+Gunhild kietoi äkkiä kätensä hänen kaulaansa:
+
+»Mutta nyt sinä saat lähteä ratsastamaan — ei, ei, mitä sinä teet —»
+
+Eirik oli pistänyt kätensä tytön kaulan aukosta, painaen hetkisen hänen
+silkinpehmeää rintaansa. Puoleksi hymyillen ja puoleksi hämillään hän
+työnsi Eirikin luotaan veti esille sen kylmän ja kovan esineen, minkä
+Eirik oli hänen vaatteisiinsa työntänyt:
+
+»Ei, Eirik — tämä sinun on otettava takaisin — en minä kuitenkaan voi
+ottaa sinulta vastaan näin suurta lahjaa —», hän ojensi vaatteittensa
+miehustasta löytämänsä kultasoljen.
+
+»Voit kyllä.» Eirik hyppäsi satulaan tytön tullessa luo ja ojentaessa
+hänelle toisella kädellä keihästä ja yrittäen toisella työntää hänelle
+solkea, Eirik kumartui, koskettaen vielä kerran huulillaan hänen
+sileätä, viileätä otsaansa. »Sinun pitää ottaa se — ja sinun pitää
+säilyttää se, kunnes voit sitä käyttää!»
+
+Sitten hän nykäisi hevosen käyntiin. Hän kääntyi tuon tuostakin,
+nyökäytti tytölle. Nähdessään hänet viimeisen kerran tien kääntyessä
+metsikköön Gunhild kohotti kätensä huiskuttaen hänelle.
+
+Eirik hymyili itsekseen, naurahtipa oikein vuonoa kohti ratsastaessaan.
+Hän hyräili aina välillä huhuilua, mutta hyvin hiljaa, eikä hän
+uskaltanut laulaa ääneen hänen nimeään. Tämä oli hänen elämänsä iloisin
+päivä —.
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär
+kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi
+hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen
+häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät.
+
+Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei
+kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt
+Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta;
+ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen
+oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha,
+mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä
+ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta
+asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat
+hänen pikku poikiaan.
+
+Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa
+asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt.
+Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän
+jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran
+— kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin
+Blaalinista ‒ Blaalin oli kuollut.
+
+Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen:
+he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen
+— hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä
+pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos
+Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi
+mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli
+täyttänyt kaksikymmentä.
+
+— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi
+tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella
+joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on
+päätetty, että sinä saat Gunhildin.»
+
+Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin
+luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman
+piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta
+luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen,
+että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli
+ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik
+oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti
+ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan
+sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista
+kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä
+— vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen
+kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia.
+Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän
+arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies
+oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi
+hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun.
+
+Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea.
+Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisi
+Gunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —.
+
+Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik
+huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana
+pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik
+päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä
+odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon.
+
+Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän
+palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä,
+multaista sarkanyyttiä —.
+
+Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta
+häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin
+välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan,
+jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä
+oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi
+hänelle sangen vähän yörauhaakin.
+
+Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen
+naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he
+ratsastivat Draumtorpiin.
+
+He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin
+Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa
+oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli
+Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko
+valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa.
+
+Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin
+uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin
+maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet
+kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen.
+
+Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik
+ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä
+tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin
+langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli
+välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan
+erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen
+heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin
+viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä
+salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli
+juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa
+appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen
+heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta
+säilytti jossakin määrin arvokkuutensa.
+
+Draumtorpin Guttorm keskusteli seuraavana aamuna kauan aikaa Eirikin
+kanssa. Hän tuntui olevan älykäs ja maltillinen mies. Hän jutteli
+Bersestä — muistutti, miten vanhusta oli vuosikausia pidetty
+talonpoikain päällikkönä, ja täydellä syyllä; hän oli nuoruudessaan
+ollut jaloluontoinen, urhea ja taitava mies. Nyt hän oli iän karttuessa
+tullut vähän erikoiseksi — ja hänen nuorella vaimollaan, kolmannella
+jo, jonka hän oli nainut kuusikymmenvuotiaana, oli paljon valtaa
+häneen, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Ja ensimmäisen vaimonsa
+lapsista hänellä oli ollut paljon surua — poika, Benedikt, syytti isää
+sisarensa onnettomuudesta ja oli lähtenyt Eikenistä vihoissaan; Berse
+ei nähnyt häntä enää, sillä hän kaatui seuraavana vuonna Tanskassa.
+Mutta Eldrid ei kuollut, hänelle ei käynyt niin hyvin —.
+
+»Mutta kaikista Helgan, sisareni, kanssa saamistaan lapsista hänellä
+on ollut iloa, Eirik — ja nyt olen iloinen, kun Gunhild joutuu niin
+hyviin naimisiin.»
+
+Eirik huomasi tytön kaikkien sukulaisten tietävän asiasta; myöskin
+Gunhildin nuoret veljet, Torleif ja Kaare kohtelivat häntä kuin ainakin
+tulevaa lankoaan.
+
+Guttorm oli tavannut Olav Auduninpojan kerran Hestbaekissä, ja hän
+pyysi hyvästellessä Eirikiä viemään isälleen terveisiä. Kun Eirik
+palasi kotiin, hänen täytyi kertoa Olaville olleensa Draumtorpissa ja
+kertoa hopealöydöstä. Olav suuttui kuullessaan sellaista löydetyn hänen
+metsästään. Eirik vastasi jo nuhdelleensa Ankia ja Liviä ja pitävänsä
+vasta silmällä heitä, mutta nyt hän pyysi isän säästämään heitä tällä
+kertaa.
+
+Eirik tapasi jouluna eikeniläisiä, ja he kohtelivat häntä siten, että
+kaikki näkivät, mitä oli tekeillä. Heidän ratsastaessaan kirkkoon
+Skikkjustadista kahdeksantena joulupäivänä tiet olivat liukkaat ja sade
+virtasi suoranaan. Berse pyysi Eirikiä ratsastamaan Gunhildin kanssa
+ja pitämään tämän hevosta silmällä, ja Rynjulissa he saivat istua
+shakkipöydän ääressä yksin koko illan. Siitä tuli mitä omituisin peli,
+sillä Gunhild oli siinä leikissä mahdollisimman tyhmä, mutta Eirikin
+mielestä sekin sopi hänelle hyvin — hän ei ollut milloinkaan pelannut
+shakkia muitten naisten kuin sisarensa kanssa, ja tämä pelasi sitä
+paremmin kuin useimmat miehet.
+
+Samana iltana Hestvikenin Olav ja Eikenin Berse juttelivat kauan
+yhdessä toisessa talon rakennuksessa — vaikkakin oli juhla — ja
+läsnä oli kummankin sukulaisia ja ystäviä. Olav kertoi jäljestäpäin
+Eirikille, mitä sovittiin morsiamen myötäjäisistä; Olavin oli määrä
+tulla Eikeniin Agneksenmessun iltana poikineen ja todistajineen, ja
+seuraavana päivänä Eirikin oli määrä kihlata Gunhild Bersentytär
+sormuksin ja lahjoin.
+
+Seuraavana iltana Gunhild lähetettiin kotiin äitipuolensa ja vanhimman,
+naimisissa olevan veljensä kanssa, mutta Berse jäi Rynjuliin nuorempine
+poikineen. Oli mitä kaunein, kirkkain talvipäivä, ja silloin Eirik
+ehdotti lähtöä kaupunkiin, kenellä vain oli halua, katsomaan suurta
+juhlakulkuetta, kuninkaan tullessa Mariankirkkoon epifania-juhliin —
+kerrottiin Haakon-kuninkaan olevan Oslossa.
+
+Kaikki nuoret halusivat olla mukana — Bersen pojat, Jørund Rypa, nuori
+Torgils Torgriminpoika sekä hänen serkkunsa Sigmund Baardinpoika
+Skikkjustadista. Silloin sanoi Torgrim, isäntä itse, että häntäkin
+haluttaisi lähteä: »Mitä sinä, Olav, arvelet, emmeköhän mekin voisi
+kerran yhtyä nuoriin?»
+
+Olav Auduninpoika nauroi päätään pudistaen. Hänen oli paras kääntyä
+kotia kohti: »Cecilia on saanut ilmankin jo olla siellä kyllin kauan
+yksin.»
+
+Silloin astui Berse itse esiin. Hän oli ollut Eirik-kuninkaan
+henkivartiossa ja sitten Haakon-kuninkaan, ja nyt hänen mielensä teki
+mennä tervehtimään kuningastaan viimeisen kerran ja hän aikoi yhtyä
+kulkueeseen.
+
+He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli
+jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa
+pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa
+erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto.
+
+Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat,
+täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet
+kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia,
+joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain
+kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet
+Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen
+uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen
+ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan,
+häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin
+kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö
+oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi,
+missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet
+sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään,
+mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon
+kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö
+oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan
+kirveen pudotessa.
+
+Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät
+vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare
+Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla
+kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt
+pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —.
+
+Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä.
+Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään
+erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja
+saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan
+kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —.
+Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä
+hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla
+Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava
+päivänvaloon —.
+
+— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei
+hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua
+ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan
+mistään muusta kuin ryöväreistä —.
+
+Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän
+voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän
+jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan
+erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu
+Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon
+laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana
+Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä,
+sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa
+kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä:
+»Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin
+hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —.
+
+Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oli
+Draumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin.
+He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle ja
+katsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä:
+
+»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi
+jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika.
+Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei
+vastannut.
+
+»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin»,
+Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä
+menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä —
+Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan.
+Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme
+keskustella heidän kanssaan —»
+
+Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat
+jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä
+yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja
+siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään
+lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater
+pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja
+vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja
+jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.)
+Jumalalle olkoon kiitos!]
+
+Guttorm raapi päätään.
+
+»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua
+näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?»
+
+»Minä —?»
+
+»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.»
+Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin
+kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan
+niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli
+etsittävä?»
+
+Eirik nyökäytti vähän.
+
+»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö
+sinä ole siihen tyytyväinen?»
+
+»Onko totta, että sinä olit ne ostanut?»
+
+»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä
+tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa —
+jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä
+— mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana
+ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan
+kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat
+meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet
+venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä
+voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen
+maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa
+väkeäni?»
+
+»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen
+jonkun sinun alustalaisesi ‒»
+
+Eirik keskeytti:
+
+»Jumalan nimessä, jos sinä tiedät enemmän, niin sinä myös käsität
+minulla olleen pätevän syyn menetellä täten — salaisesti — kuten minä
+olen tehnyt —»
+
+»Voi olla niin.» Guttorm seisoi hetkisen nieleskellen nieleskelemistään
+jotakin. »Sinä et tiedä, onko minun hopeitani siellä vielä enemmänkin?»
+
+»En —. Minä en ole sitä ajatellutkaan. Enkä minä sitä usko — mutta jos
+sinä tahdot, sinä voit tulla meille, kun lumi on sulanut mäestä, minä
+autan sinua mielelläni etsimään.»
+
+Guttorm katsoi nuorukaiseen terävästi — hän punastui itsekin sanoessaan:
+
+»Parempi olisi saada asia loppumaan», hän sanoi sitten. »Jørund Rypa
+sanoi olleen neljä pikaria — suuren maljan ja neljä pientä —»
+
+Eirik katsoi Guttormiin hämmästyneenä. Hopeakimpale, hän ajatteli.
+Jørund oli siis itse sulattanut osan aarteista — yhä hullumpaa vain.
+Hän pudisti päätään:
+
+»Minä en ole nähnyt muuta kuin sen, minkä sinulle annoin.
+Niin etten minä tiedä, kuka sinun pikarisi on sulattanut.»
+
+»Siellä oli ollut neljä hopeapikaria sekä hopeakimpale», Guttorm
+virkkoi hiljaa.
+
+Eirik tuijotti — puna levisi hiljaa yli hänen kalpeitten kasvojensa.
+
+»Silloin Jørund muistaa väärin.»
+
+»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli
+varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se,
+jolla hän eilen ratsasti?»
+
+»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti,
+»sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.»
+
+Guttorm oli vähän aikaa hiljaa.
+
+»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä
+minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me
+nyt seisomme, niin minä uskon sinua.»
+
+Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä
+hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen
+Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen
+totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot
+muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen
+pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä.
+
+»Ei. Minä en tiedä sen enemmästä», hän vain sanoi.
+
+Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän
+tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti.
+
+»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä
+asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?»
+
+»En. Sinun täytynee se tehdä —.»
+
+»Täällä on kylmä seisoa», Guttorm sanoi. »Tule, mennään ulos.»
+
+Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma,
+aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros
+oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata
+sinuun», Guttorm pyysi.
+
+Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen,
+mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut
+viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin
+pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin
+tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan
+heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan
+Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille:
+
+»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja
+toista?»
+
+»Sehän lienee tarpeellista.»
+
+He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten
+lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon
+linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut.
+
+Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin
+ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera.
+Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne
+miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään.
+
+Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen
+ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet
+joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan,
+mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle
+miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo
+entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi,
+mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka
+tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi
+tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen
+oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet
+naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa.
+
+Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä,
+mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut
+Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan.
+
+Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut
+muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä
+Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär,
+mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta
+silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen
+olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä
+pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla
+ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä
+pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik
+sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt
+aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta
+saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä.
+
+Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi
+lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja
+valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan
+savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä
+hirvittävän päänsäryn —.
+
+»Mitä Berse sanoi?». Eirik kysyi.
+
+»Bersekö — no sen sinä voit aavistaa —. Mutta sanopa, mikä mies tämä
+sinun lankosi, Jørund Rypa, oikeastaan on?»
+
+»Olethan sinä kuullut Gunnarsbyn Rypungeista. — Hän ja minä olemme
+olleet ystäviä vuosikausia —»
+
+»Ettekö te ole enää —? Se johtui mieleeni hänen sanoessaan sinun
+silloin vasta päättäneen antaa hopeat takaisin, kun tuli puhe meidän
+sukulaisiksi tulostamme — sinä ymmärrät, ettei hänen olisi tarvinnut
+sitä sanoa; olisi ollut sopivampaa, _ettei_ hän olisi sanonut sitä
+vaimonsa veljestä. Ellei hänellä vain liene ollut tarkoitus estää sinun
+avioliittoasi Gunhildin kanssa —?»
+
+Eirik katsoi toiseen hetken aikaa.
+
+»— Sitä on vaikea uskoa —», hän kuiskasi hiljaa. Sitten hän ojentausi,
+pudisti päätään, heitti vaipan harteilleen. »Mutta nyt minä lähden
+Bersen luo», hän sanoi reippaasti.
+
+Guttorm ojensi kätensä ikäänkuin häntä estääkseen:
+
+»Sen sinä toki käsität, Eirik — mitä me olimme ajatelleet sinusta ja
+Gunhildista, siitä ei nyt tule mitään.»
+
+»Puhuthan sinä minun puolestani, Guttorm», nuorukainen kysyi
+innokkaasti — »sanot Berselle uskovasi minun olevan rehellisen miehen?»
+
+»Sen teen, saat olla varma siitä! Mutta on — toisesta kysymys, Eirik.
+Mitä varmemmin uskomme sinun olevan kunnon miehen, sinun ja isäsi ja
+kaikki sukulaisesikin, sitä enemmän pelkäämme joutua sukulaissuhteeseen
+sellaisen —»
+
+Eirik tuijotti Guttormiin — hänen huulensa olivat tulleet valkoisiksi
+kuin sairaan miehen huulet.
+
+»Minä etsin Bersen käsiini joka tapauksessa», hän sanoi sitten ja läksi
+ripeästi astumaan katua kohti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta heidän saapuessaan majataloon he saivat kuulla Bersen
+ratsastaneen pois koko seurueineen. Ja heti sen jälkeen oli Jørund
+lähtenyt. — Rynjulin Torgrim oli ottanut puolustaakseen Eirikiä, kertoi
+Karl, Guttormin tyttären mies, mutta kun Berse ei tahtonut ensinkään
+uskoa Eirikin olevan yhtä viattoman kuin lapsi äitinsä kohdussa,
+Torgrim raivostui. Kun hän vielä sanoi sen olevan pahan jutun, ettei
+Bersellä ole milloinkaan ollut järkipahaista, sillä nyt olisi ollut
+sitä tarvis pikkuruikkuisen — silloin vanhus oli lähtenyt tiehensä
+vihan vimmassa. Torgrimin keskustelu Jørundin kanssa oli päättynyt
+siihen, että isäntä oli siepannut härän ruoskan ja iskenyt sillä
+Jørundia kasvoihin —.
+
+»— Ja elleivät Jumala ja Pyhä Olav olisi ohjanneet kättäni, olisin minä
+siepannut keihään sen sijaan ja iskenyt sen hänen lävitseen», Torgrim
+vaikeroi heidän siitä puhuessaan.
+
+Sitten hän käänsi kiukkunsa Eirikiin, joka ei vastannut Torgrimin
+vihaisiin selityksiin:
+
+»Sinä istut niin alakuloisena kuin raskaana oleva morsian — tai enkeli,
+jolta paholaiset ovat nykineet kaikki siipisulat! Mene sen sijaan
+veljien luo kaupungin ulkopuolelle ja pyydä heiltä takaisin kaapuasi!
+Silloin Jørund on saavuttanut sen, mitä on halunnutkin!»
+
+Karl vihelsi — Guttorm vilkaisi äkkiä häneen. Mutta Eirik vastasi
+rauhallisesti:
+
+»Tapahtuipa mitä tahansa — sillä lailla minä en aio luostariin palata —
+jos sinne palaan.»
+
+Torgrim sanoi, että heidän on noustava heti ratsaille — selitettävä
+Olaville asianlaita: »Sinä, Guttorm, olet rehellinen mies, sinä lähdet
+kanssamme.» Guttorm lupasi lähteä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Olisi ollut viisainta sinun kysyä isältäsi neuvoa», Guttorm sanoi
+Eirikille heidän ratsastaessaan Botnissa jään poikki, »heti päästyäsi
+asian perille.»
+
+»Kun sinä kerran tunnet hänet», Eirik vastasi kiivaasti, »mitä sinä
+luulet, että isä olisi tehnyt? Sen jälkeen olisi meidän yhteiselämämme
+käynyt Hestvikenissä sietämättömäksi. Jumala auttakoon nyt sisartani ja
+hänen lapsiaan —»
+
+Jonkin matkan päässä Draumtorpista he kohtasivat erään Guttormin
+rengin; hän kertoi Bersen tulleen sinne ja tahtovan puhua isännän
+kanssa ennen Eikeniin lähtöään.
+
+»Odottakoon», Torgrim virkkoi, ja Guttorm vastasi tulevansa huomenna
+kotiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli jo pimeä heidän saapuessaan Hestvikeniin. Joukon ratsastaessa tuvan
+oven eteen Eirik huomasi jonkun seisovan vartiovuorella kuvastuen
+mustana taivaanrannan viimeistä viheriää juovaa vastaan. Isän tullessa
+alaspäin Eirikin mieleen johtui mies, jota kuljetettiin tuomarin luota
+toisen luo — minä en jaksa, Jumala, hyvä Jumala, auta minua jaksamaan!
+
+Oli niin pimeä, etteivät he erottaneet Olavin kasvoja hänen tullessaan,
+mutta Torgrim oli rientänyt hevosen selästä häntä kohti:
+
+»Onko hän tullut kotiin, Jørund nimittäin, ja mitä hän on kertonut —»
+
+»Ei yhtään sellaista sanaa, mihin minä uskoisin», Olav vastasi
+ivallisesti. »Mutta tulkaahan sisään!»
+
+Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta
+sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen
+kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik
+seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on
+pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti
+kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä
+tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia.
+
+»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan,
+»ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?»
+
+»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim
+huudahti.
+
+Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti
+siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita:
+
+»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että
+vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me
+tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja
+ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te
+uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla
+ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en
+keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on
+sopimatonta —»
+
+He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen.
+Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle:
+
+»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä
+löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan
+meidän asioihimme.»
+
+Jørund kääntyi raivoissaan häneen päin:
+
+»Sinä todistat omaa miestäsi vastaan —»
+
+— ja Eirik seisoi sisarensa toisella puolella:
+
+»— ei, Cecilia — sinä et saa sanoa mitään —»
+
+Cecilia työnsi molemmat miehet syrjään:
+
+»Minä todistan, mikä on totta — se on meille kaikille paras», hän sanoi
+rauhallisesti, »vaikene sinäkin, Jørund! Mutta ensin minä pyydän,
+että te kaikki vaikenette tästä asiasta, kuten te toivotte enkelien
+vaikenevan tuomiopäivänä niistä synneistänne, joiden te ette millään
+toivoisi tulevan julki sielujen suurilla käräjillä!»
+
+»Me teemme, minkä voimme, emäntä», Guttorm virkkoi, »jotta tämä ikävä
+asia saataisiin vaiennetuksi.» Toiset yhtyivät häneen.
+
+Sitten hän kertoi hopealöydöstä. Torgrim kysyi:
+
+»Sinä olet varma siitä, ettei siellä arkussa ollut muuta kuin nämä
+kolme pikaria?»
+
+»Olen, minä otin sieltä kaikki pois — se vaippa, jota etsin, oli
+alimmaisena. Mutta nyt minä saanen mennä pois hoitamaan tehtäviäni —
+te voitte olla nälissänne ja janoissanne ratsastettuanne tänään niin
+pitkät matkat.»
+
+Jørund kääntyi ja aikoi seurata, kun hänen vaimonsa meni. Olav virkkoi:
+
+»Ei, jää sisään, Jørund — me emme ole vielä puhuneet asiaa selväksi.»
+
+Cecilia kääntyi ovessa:
+
+»Muista, isä, mitä minä olen sinulle sanonut Jørund sai oppia jo
+varhain, ettei hänen ollut luottamista lähimpiin omaisiinsa. On hyvin
+ikävää, kun hän nyt luulee sekä sinua että Eirikiä vihamiehikseen ja
+että hänellä on kostamisen syytä.»
+
+»— ja kylläpä hän kestikin miehekkäästi!» Torgrim kivahti.
+
+»Sinäkin, sukulainen, lienet ollut yhtenä syynä mieheni luuloon, että
+te kaikki tahdotte hänelle vain pahaa. Sellaisen, joka sinua ei tunne,
+on vaikea ymmärtää, ettet sinä tarkoita suuriakaan kaikella sillä, mitä
+sinä sanot pahan pään saadessa sinut valtoihinsa.»
+
+Siitä tuli ikävä ateria — miehet söivät ja joivat kaikkia Cecilian ja
+hänen neitostensa pöydälle kantamia herkkuja melkein ääneti. Olav oli
+sanonut tuskin sanaakaan — hän ei ollut Eirikille virkkanut mitään, ja
+sekä Eirik että Jørund istuivat siinä ääneti kuin seinä. Cecilia jäi
+sisään, tarjoili itse. Mutta neitosten vietyä ruoat pois ja kun olutta
+oli tuotu lisää, emäntä kääntyi Guttorm-isännän puoleen:
+
+»Minulla on sinulle pyyntö, Guttorm, ja se pyyntö on suuri, mutta minä
+en voi kääntyä kenenkään muun puoleen kuin sinun — sukulaisestani
+Torgrimista minulla ei ole mitään apua. Tahdotko ratsastaa kanssani
+Eikeniin huomenna; minä tahdon puhua itse Bersen kanssa.»
+
+»Berse on kotonani Draumtorpissa, emäntä.»
+
+»Anna minun sitten ratsastaa kotiisi. Tämä Sigur Baardinpoika on
+luvannut tulla mukaan ja saattaa minut kotiin —»
+
+»Minä ratsastan itse huomenna Guttormin kera», Olav virkkoi.
+
+»Sitä parempi —»
+
+»Ei», isä sanoi, »me emme voi ottaa sinua mukaamme, tyttöseni. Täällä
+Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut sellaista tapaa, että me
+olisimme sallineet naisten ajaa asioitamme.»
+
+Eirik pujahti ulos hetkinen siskonsa lähdön jälkeen. Hän tapasi
+Cecilian kodasta — tämä oli juuri sammuttanut takasta tulen ja aikoi
+ulos. Eirik otti hänet syliinsä: »Cecilia!»
+
+Cecilia seisoi hiljaa vähän aikaa kädet veljen olalla. Sitten hän
+irroittautui:
+
+»Minä lukitsen täällä, Eirik — minun täytyy mennä sisään ja käydä
+nukkumaan.»
+
+»Etkö sinä voisi nukkua sisällä — tuvan ullakolla», Eirik pyysi
+hartaasti. »Cecilia — ethän sinä voi mennä sisään — nukkua tänä yönä
+hänen luonaan!»
+
+»Kyllä minun täytyy», hän vastasi naurahtaen. »Te ette ymmärrä
+paljoakaan —. Ettekö te voisi jättää Jørundia rauhaan», hän sanoi
+kiivaasti. »Enhän minä tiedä, voinko häntä rauhoittaa, mutta —. Muista,
+että minulla on hänen kanssaan kolme lasta —.»
+
+Eirik puristi häntä ääneti rintaansa vastaan.
+
+»— Minä en pelkää», Cecilia sanoi kuivahkolla, jäisellä äänellä,
+riuhtaisten irti.
+
+Torgrim läksi nuorien poikiensa Torgilsin ja Sigmundin kanssa
+seuraavana aamuna kotiin päin heti aamiaisen syötyään. Sitten Olav
+lähetti sanan hevosten valjastamisesta sekä Guttormille että itselleen.
+Eirik toi miehille heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Guttorm meni
+ensin ulos, Olav aikoi seurata, silloin poika pyysi:
+
+»Isä —!»
+
+Olav katsoi nuorukaisen kalpeihin, epätoivoisiin kasvoihin.
+
+»Muista, isä — minä en ensin luonut katsettani häneen — Gunhildiin.
+Te sitä tahdoitte, sinä ja Berse. Me tiesimme kumpikin tutuiksi
+tullessamme, mikä teidän tahtonne oli — että me alkaisimme pitää
+toisistamme. Muista se puhuessasi hänen isänsä kanssa —»
+
+Olav pudisti päätään:
+
+»Siitä, mitä sinä Eirik tarkoitat — siitä ei tule milloinkaan mitään.»
+
+»Oi, tulee!» Eirik väänteli käsiään. »Koko kylä tietää Agneksenmessuna
+olevan juhlat. Voitatteko te mitään sillä, että kaikki saavat
+juoruamisen aihetta, jollei siitä tulekaan mitään —. Ajattele sitä,
+isä, ellet sinä muuta ajattelisikaan! Älä ole liian jyrkkä puhuessasi
+Bersen kanssa —»
+
+»Sinä pyydät minulta _paljon_, Eirik», Olav virkkoi hiljaa.
+
+»Mutta se merkitsee meillekin paljon —»
+
+»Jos voin, ajattelen asiaa», Olav sanoi kuten ennenkin.
+
+»Et sinä lupaa paljon», Eirik kuiskasi.
+
+»Muille minä en lupaisi niinkään paljon, poikani —» Olav läksi ja Eirik
+seurasi.
+
+Guttorm istui jo satulassa. Eirik meni pitelemään isän hevosta tämän
+noustessa satulaan; silloin Cecilia tuli naistentuvasta. Hänellä oli
+yllään tumma, nahkareunainen huppuvaippansa. Rintalapsi oli hänellä
+sylissään ja Kolbein käveli vieressä pidellen äitiä hameesta.
+
+»Satuloitko minulle Brunsveinin, Eirik», hän pyysi. »Minun Graaenini on
+alkanut ontua takajalkaansa, huomasin aamulla. Minä vien vain lapset
+Ragnan luo —.»
+
+»Ei, Cecilia», Olav virkkoi. »Minä olen sanonut sinulle, ettet saa
+tehdä niin.»
+
+»Kyllä, isä. Se merkitsee minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ellei
+Berse tahdo kuulla sinua — minua hänen on kuultava, niin totta kuin hän
+on kristitty mies — kun minä pyydän mieheni ja kolmen poikani puolesta.»
+
+Olav seisoi katsoen tyttäreensä. Silloin Guttorm sanoi hevosen selästä:
+
+»Luulenpa vaimon olevan oikeassa. — Anna tyttäresi tulla mukaan; minä
+luulen hänen olevan viisaimman.»
+
+»Sinä et jaksa, Cecilia.» Isä astui aivan hänen eteensä». Tässä
+pakkasessa. Ja on epävarmaa, ennätämmekö illalla kotia. Minun on
+mahdollisesti jäätävä Hestbaekiin yöksi. Se on sinulle vaikeata, sinun
+rintasihan on maitoa täynnä —»
+
+»Oi, kyllä minä jaksan —» hän hymyili, hymy sammui samassa. Hän meni
+sitten lapsineen Ragnan tupaa kohti ja Eirik meni talliin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heidän ratsastettuaan metsään joensuussa Eirik kääntyi naistentupaa
+kohti. Hänen sydämensä sykki ajatellessa kohtausta langon kanssa; hän
+ei vieläkään tahtonut uskoa ymmärtävänsä Jørundin menettelytapaa — hän
+oli Cecilian mies, ja niin kauan kuin he kaikki elivät, hän kuului
+heihin —.
+
+Samassa hän muisti juuri tässä eteisessä seisoneensa Bothildin kanssa
+eräänä iltana. Hän oli melkein unohtanut, minkälainen hän oli ollut
+niinä hulluutensa päivinä, jolloin hän ei ollut halunnut muuta kuin
+kiusata lapsiparkaa, hän oli vento vieras sille miehelle, joksi hän nyt
+oli muuttunut.
+
+Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle
+oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa
+kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät
+Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan
+tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan —
+hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli
+kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin
+kunniattomuutta kohtaan —
+
+Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik
+väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui
+lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen
+lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa.
+
+»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!»
+Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta,
+miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin,
+piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi
+katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän
+otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä —
+älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi
+— minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää
+kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan
+sentään sitä niin kalliilla ostat.»
+
+»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun
+älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven
+ulkopuolella kuuntelemassa —»
+
+»Kuten näet, olen minä aseeton — mutta istuhan —»
+
+Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti
+miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään.
+
+»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —»
+
+»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden
+aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa,
+pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan
+pois —»
+
+»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän
+oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa.
+
+»Ei suinkaan. Mutta siitä voisi syntyä kolinaa — ihmiset ovat ulkona —»
+
+Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen.
+Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä
+sitten _tahdot_?»
+
+»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla
+— jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä
+teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita
+läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä
+lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät
+päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.»
+
+»Cecilia on portto!» Jørund sanoi raa’asti.
+
+»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen
+itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti —
+Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta.
+
+»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut
+hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen —
+enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!»
+
+»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen
+vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi
+— silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan —
+sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa
+hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän
+vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa,
+Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa
+—.
+
+»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua
+hetkiseksi raivoamasta.
+
+Vastaukseksi Jørund kirkaisi kuin häntä olisi potkaistu.
+
+»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt
+pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian,
+niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa —
+pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole
+maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet
+viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana
+käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin
+vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme
+—»
+
+Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen.
+Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli
+sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan
+asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta
+pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui.
+
+Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä.
+Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena
+ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin,
+että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja
+satuloi sen.
+
+Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat
+maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa
+Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä
+saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin,
+hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —.
+
+Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun
+ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan
+siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli
+jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo
+tuikutti.
+
+Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli
+ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä
+aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi
+katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän
+ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä.
+
+Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia
+puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos.
+
+Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen
+säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies
+kintereillä:
+
+»Sinäkö oletkin, Kaare —?» Eirik huusi.
+
+Kaare Bersenpoika tuli hänen luokseen:
+
+»Oletko sinä täällä—?»
+
+»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan
+tuolla tiellä.»
+
+Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan
+viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään
+huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä.
+
+»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare»,
+Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin
+koiran seuraamana.
+
+Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti
+itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.»
+
+Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton
+itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi
+kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli
+kuullut veljiltään.
+
+Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla
+totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta
+mitä Jørund Rypa ajattelee?»
+
+Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten
+hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin
+puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan
+toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että
+meitä koskeva sopimus täyttyy?»
+
+»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi
+pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta
+salli hänen pitää kädestään.
+
+»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava.
+Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän
+ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan,
+että —»
+
+Gunhild puristi hänen kättään:
+
+»Minä toivon, ettei meidän tarvitse kauan odottaa», hän virkkoi
+alakuloisella äänellä, joka sai miehen värähtämään ilosta. »Näin
+täysikasvuisena neitona ei ole helppo asua äitipuolen käskettävänä
+—. Ja minä olen uskonut sinusta aivan siitä asti, jolloin ensikerran
+kanssasi puhuin — että sinä olet hyvä sille, jonka kanssa sinä tulet
+yhdessä elämään!»
+
+Silloin ei Gunhild voinut estää Eirikiä sieppaamasta häntä jälleen
+syliinsä.
+
+»On vielä eräs asia, josta tahtoisin sinulle puhua», Eirik virkkoi
+hetken kuluttua. »Sinähän tiedät, että kerran aioin ruveta munkiksi
+— minä olin luostarissa toista vuotta. Niin että minä tiedän jonkin
+verran kirkkolaeista ja sen sellaisista —. Jos kävisi niin hullusti,
+että Berse ehdottaisi toista kosijaa, niin tiedä, ettei avioliitto ole
+avioliitto Jumalan sanan ja kirkon lain mukaan, ellet sinä itse ole
+siihen suostunut. Uskallatko sinä pysyä lujana ja kieltäytyä, niin
+etteivät he voi sinua pakottaa — ja piispan velvollisuus on ottaa sinut
+suojelukseensa, jos sinä hänelle valitat.»
+
+»Pakottaa minua sellaiselle, jota en huoli!» Gunhild virkkoi kiivaasti.
+»Minä ennemmin pakenen kotoa — minä menen ennemmin sisareni Eldridin
+luo —»
+
+Eirikin sydämessä värähti — ei, niin ei ainakaan saisi käydä! Hänen
+Gunhildinsa, puhdas ja uljas, vanhan luo ‒. Seitsemässä seurakunnassa
+ei ollut naista, jonka maine olisi ollut huonompi kuin Eldrid
+Bersentyttären. Se ei saisi tapahtua —. Mutta hän virkkoi vain:
+
+»Ei suinkaan sentään niin huonosti käy — minä vain ajattelin, että jos
+veisi niin pitkän aikaa, että toisesta avioliitosta tulisi puhe. Jumala
+sinua, Gunhild, siunatkoon — tuskinhan sentään asia niin pitkälle
+menee, että sinun uskollisuutesi tulisi niin kovalle koetukselle.»
+
+»Minulla on vilu», Gunhild virkkoi hetken päästä; hän seisoi
+liikutellen jalkojaan ja väristen.
+
+»Tule — kiedonko vaippani ympärillesi—», Eirik veti tytön luokseen,
+istuutui joillekin tukeille tien vieressä ja sai tytön syliinsä. »Onko
+sinulla vieläkin vilu?» hän kuiskasi.
+
+»Jalkani ovat jääkylmät—»
+
+Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli
+aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa
+ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon
+omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi
+kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan
+alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä
+kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa.
+
+Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän
+pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —»
+
+Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja
+hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina
+pihatielle asti:
+
+»Nyt kulunee aikaa seuraavaan tapaamiseemme —?»
+
+Gunhild ojensi hänelle käden:
+
+»Älä pelkää, Eirik — minua he eivät saa myöntymään!»
+
+»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen
+tiedän, keksitään kyllä keino!»
+
+Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään
+valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla —
+linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen
+teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana.
+
+Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan
+hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan.
+Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli
+sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle
+puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei
+näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä.
+
+Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki
+itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan,
+avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän ei herännyt, ennenkuin Jørund ravisti häntä: »Etkö sinä tule
+syömään?»
+
+Eirik nousi. Jørund oli tänään aivan toisenlainen arka ja hiljainen,
+ääni erittäin pehmeä. Heidän käytyään ruokaan käsiksi Jørund kysyi
+hetken kuluttua katsellen sivulle:
+
+»Kuule — Eirik — oliko niin, että — aioinko minä tehdä sinulle jotakin
+— tappelimmeko me eilen?»
+
+»Etkö sinä itse muista, mistä me eilen puhuimme?» Eirik kysyi vakavana.
+
+»Minä en oikein tiedä — mitä minä olen uneksinut Ja mikä on totta.
+Minulla on joskus niin sietämätön päänsärky, etten minä muista
+jäljestäpäin mitään —»
+
+»Voitko sinä tänään paremmin?»
+
+»Minun pääni on tänäänkin kipeä — mutta toisella tavalla —»
+
+Ja heidän syötyään hän paneutui jälleen vuoteeseensa ja nukkui
+uudelleen. Eirik kurkisti häntä monta kertaa. Päivällisen maissa Olav
+ja Cecilia palasivat kotiin.
+
+Eirik meni ulos heitä vastaan. Hän koetti lukea isän kasvoista — Olav
+ei ollut häntä huomaavinaan, ei tervehtinyt — hän astui hevosen selästä
+ja meni suoraa päätä omaan tupaansa katsomatta puoleen tai toiseen.
+Eirik seurasi Ceciliaa Ragnan tuvalle. Saatuaan Audunin täpötäysille
+rinnoilleen Cecilia vetäisi helpotuksen huokauksen. Eirik nosti hänen
+maahan pudonneen vaippansa.
+
+»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme
+onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut
+käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse
+lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille
+sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan.
+Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä —
+kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty
+häntä —.»
+
+»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet
+varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi
+surullisesti.
+
+»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee
+asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies
+kestää huonommin —»
+
+Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä
+päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen.
+Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään
+uskaltanut puhua.
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Sekin talvi meni menojaan — päivä kerrassaan.
+
+Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa
+Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat
+keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin
+lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko
+tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli
+jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä
+olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä
+vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik
+muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin.
+Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut
+jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen
+kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä
+maidosta lujaksi ytimeksi.
+
+Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin
+ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.
+
+Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa.
+Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen
+olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut
+kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven
+hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän
+leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin,
+että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin
+että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti
+osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi
+palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia
+sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella.
+
+Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana
+tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon
+siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma,
+vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa
+ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet
+juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet
+saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt
+oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan
+oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin
+naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim,
+joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin
+ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se
+osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan
+—.
+
+— Eirik ymmärsi todeksi, mitä hän oli pyhistä isistä kuullut — kansan
+tuomio ja menestys maailmassa alkoi merkitä hänelle niin vähän, että
+hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten kukaan voi niiden tähden niin
+taistella kuin taisteltiin — surulla ja murheella ja viekkaudella ja
+petoksella ja väkivallalla. Ellei olisi ollut kysymyksessä Gunhild
+ja heidän välinen rakkautensa, ja että Cecilia ja Jørund tarvitsivat
+häntä — hän olisi mielellään luopunut kaikesta maailmallisesta aivan
+heti. Mutta hän alkoi ymmärtää sanoja »olla maailmassa, eikä kuitenkaan
+maailmasta» — hänestä tuntui, ettei mikään voisi järkyttää hänen
+sisintään, mielensä rauhaa.
+
+Eirik meni eräänä varhaiskevään päivänä sisarensa kera Rynjuliin;
+Cecilia halusi nähdä siellä kasvatettavana olevaa lastaan. Eirik istui
+Unan kanssa tämän kutomohuoneessa katsellen, miten Cecilia kävelytteli
+poikaansa lattialla — Torgils Jørundinpoika oli oppinut kävelemään
+sitten äidin viime näkemän. Silloin Torgrim tuli sisään. Isäntä virkkoi
+hetken kuluttua:
+
+»Oletko sinä kuullut Gunhildin saaneen uuden kosijan?» Hän mainitsi
+miehen, jonka nimeäkään Eirik ei ollut kuullut, joku agderilainen.
+»Berse ei vain ollut ottanut oppiakseen. Hän ajoi tahtonsa perille
+Eldridin naimisessa, ja kävi niinkuin kävi. Ja nyt hän sittenkin myy
+Gunhildin sellaiselle vanhalle peikolle.»
+
+Sisarukset ratsastivat kotiin hämärissä; ensimmäiset suuret tähdet
+tuikkivat vaalealta taivaalta lepikon tuuheitten latvojen lävitse. Oli
+leuto ilta — raaka mullan lemu kohosi ruskeilta, alastomilta mäiltä,
+ja linnut lauloivat kaikissa lehdoissa. He ratsastivat kauan ääneti,
+silloin sisar virkkoi:
+
+»Eirik — se, mitä Torgrim kertoi Gunhildista —. Sinä menetät hänet
+meidän tähtemme —»
+
+»Gunhild ei anna pakottaa itseään», Eirik vastasi.
+
+»Pakottaa — siihen on monta keinoa», sisar virkkoi Eirik sanoi hetken
+kuluttua:
+
+»Koska me nyt olemme joutuneet keskustelemaan näistä asioista — ja
+ellet tahdo, ei sinun tarvitse vastata — onko Jørund kiusannut sinua
+joskus sillä, että hän luulee pahaa kaikista ihmisistä —?»
+
+»Mistä sinä sen tiedät?» Cecilia kysyi kiivaasti.
+
+»Silloin talvella — jolloin hän ei ollut oma itsensä, vaan kiusasi
+kaikkia — sinäkään et ollut vapaa —»
+
+»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi.
+»Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa,
+vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.»
+
+Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia
+jatkoi kohta:
+
+»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä
+vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin
+Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa
+olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana
+Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan
+veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut
+kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi
+minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —.
+
+»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta
+hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän
+tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.»
+
+— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —,
+Eirik mietti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven
+iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten
+askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä,
+mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä,
+hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild
+mieleen.
+
+Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu
+multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän,
+lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä,
+missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään.
+Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat
+kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo
+muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille
+muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta
+vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni
+päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää,
+mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin.
+
+Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja
+vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että
+hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin
+hän ratsasti Eikeniä kohti.
+
+Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt,
+oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä
+keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille
+muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen..
+
+»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa
+puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän
+merkin omistaa.»
+
+Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli
+antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa
+jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi.
+
+Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos
+juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa
+kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät
+sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan
+heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik
+tuumi —.
+
+Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi
+häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin:
+
+»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen,
+joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja
+odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen
+mukaan kuuluu —»
+
+Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan
+ollut koskaan odottanut—.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi
+kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä
+ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä
+ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —.
+
+— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin
+toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan!
+
+Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli
+ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä
+yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä
+Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista.
+Mutta minne he sitten läksisivät —?
+
+Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli
+suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui
+aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin
+toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut
+tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo
+Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi
+pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan
+suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä
+— mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul
+oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen
+isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä.
+
+Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut
+eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi
+sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi
+Steinfinnissä uskollisen sukulaisen.
+
+Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä
+ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman
+tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita
+myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin
+ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän
+hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja
+nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän
+saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän
+kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja
+ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi
+olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä
+tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli
+uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi
+hänen tuottamaansa surua salaa —.
+
+Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan
+ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti.
+
+Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei
+hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi
+häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. —
+
+Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja
+Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan
+Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt
+hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän
+metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä
+puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa
+peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi
+vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin
+ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo
+sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja
+Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa.
+
+Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi
+virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo
+isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse.
+
+Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli
+yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden
+pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan
+viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä
+ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty
+pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista
+levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen
+niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut
+sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti
+teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo
+korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän
+lehdet olivat jo suuria.
+
+Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa,
+mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja
+meni itse maata tyhjään latoon.
+
+Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista —
+ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon
+kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin
+otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja
+astui tervehtimään:
+
+»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa Eldrid
+Bersentytär asuu?»
+
+Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli
+työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa
+mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —.
+
+Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha,
+leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan,
+ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista
+näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä,
+poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik
+katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin
+hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis,
+ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt
+Eldridille vertoja.
+
+»Minä olen Nesen Eldrid — onko sinulla tänne asiaa?»
+
+»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän
+sanoi, kuka hän oli.
+
+»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli
+kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan
+hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —»
+
+Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli
+auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein
+yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen
+autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli
+leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi,
+jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki
+keskellä kirkasta kevätaamuakin.
+
+Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä
+oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle.
+Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti.
+
+»Silloin teidän on käytettävä venettä?»
+
+»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole
+mitään asiaa minnekään.»
+
+Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja
+olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi
+syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään.
+
+Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä
+jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä
+olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus
+oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli
+rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa
+ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin,
+kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen
+toisensa päällä.
+
+Eldrid raivasi hänelle istuimen tuvan perällä: »Sinulla lienee nälkä —»
+
+Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen
+lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen
+maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä
+Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa.
+Sitten hänen oli sanottava asiansa.
+
+»Minä tulen sisaresi luota, Eldrid — Eikenin Gunhildin —»
+
+»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin
+sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä
+sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt
+häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut
+minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun
+Gunhild-sisareni tahtoo?»
+
+»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle
+miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän
+arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään
+muulta apua.»
+
+Eldrid katsoi häneen hymyn häive ruskeilla, ryppyisillä huulillaan:
+
+»Hm. Entä sinä — ehkäpä hän haluaisi saada juuri sinut?»
+
+»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen
+isänsä purki sen.»
+
+»Ja se lienee tullut liian myöhään?» Eldrid virkkoi kuten äsken.
+
+Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa,
+mutta hän vastasi rauhallisesti:
+
+»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa
+muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen
+me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren
+hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään
+Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen
+saada häntä.»
+
+»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun
+mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?»
+
+Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen
+kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä
+sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen
+tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen
+kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli
+kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei
+Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa
+kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli
+paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea
+ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet
+olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä.
+
+Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan
+totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat
+sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin
+oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena
+ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa.
+
+Silloin Eirik alkoi kertoa hänelle naima-asiansa alusta alkaen.
+
+»Gunhild on siis lähettänyt sinut tänne?»
+
+»Niin on.»
+
+»Ja sinä uskot hänen pitävän sanansa ja tulevan tänne?»
+
+»Uskon. Mutta jos sinä keksisit jonkin paikan, jossa hän saisi levätä,
+me menisimme sinne, jos niin tahdot?»
+
+»Ettäkö minä pelkäisin tähän asiaan sekaantua?» Eldrid nauroi.
+»Pikemminkin Gunhild pelästyy tullessaan tänne Eikenistä ja nähdessään,
+missä hänen sisarensa asuu.»
+
+»Hän tulee olemaan minun kanssani samaa mieltä», Eirik virkkoi hiljaa,
+»ettei näin saisi olla. Ja tämä onkin korjattava.»
+
+»Aiotko sinä houkutella minua palkkiolla?» Eldrid kysyi ivallisesti.
+
+»En tiedä, sanotko sitä palkkioksi vai miksi, jos teen mitä voin,
+hankkiessani kälylleni hänen oikeutensa takaisin, Olen kuullut veljesi
+yrittäneen, mutta hän luopui —»
+
+Eldrid laski kädet helmaansa. Mutta sitten hän virkkoi:
+
+»Sinäpä, Eirik, et näy pelkäävän mustuvasi, vaikka tartutkin pikeen.
+Mutta jos sinä haluat kerran tulla Bersen kanssa sovintoon, saat
+jättää, oman onnensa nojaan sekä varkaita suosivan lankosi että porton
+kälysi. Niin, Berse sen nimen antoi minulle ennenkuin kukaan toinen
+mies, eikä hän silloin puhunut valheita parhaan ystävänsä vaimosta.
+Paras lienee, ettei kukaan saa tietää, jos niin kävisi, että joutuisit
+jonakin yönä makaamaan nuoren morsiamesi kanssa Nesessä.»
+
+»Minä aioin vielä pyytää jotakin», Eirik virkkoi. »Minä pyytäisin sinua
+tekemään Gunhildille sen palveluksen, että ratsastaisit kanssamme
+pohjoista kohti. Kukaan ei voi uskoa sinun jättävän sisartasi häpeään.»
+
+Eldridin kasvoille levisi puna vähitellen. Mutta sitten hän nauroi:
+
+»Minun täytyy silloin ratsastaa harmaalla härälläni — minulla ei ole
+hevosta!»
+
+»Rauden kantaa sekä Gunhildin että minut», Eirik virkkoi rauhallisesti,
+»kunnes me saamme matkan varrelta sinulle hevosen.»
+
+Eldrid nauroi vain.
+
+»Teetkö sinä sitten kevättyöt täällä ilman hevosta?» Eirik kysäisi
+vähän ajan kuluttua. »Vai lainaatko sinä naapurilta hevosen?»
+
+»Minulla on kuokka ja lapio», Eldrid vastasi lyhyesti. »Ja tadikko sekä
+selkäkori.»
+
+Eirik sai tietää hänen asuvan täällä yksinään, kanssaan äsken näkemänsä
+vanha eukko ja luuvaloinen vanha sukulaismies Eldrid oli ottanut hänet,
+koska hän oli Bersen kanssa vihoissa — ja puolikasvuinen poikanen, joka
+oli paimenena ja autteli missä tarvittiin.
+
+»Mutta nyt minun täällä ollessani hevosen kanssa on käytettävä
+tilaisuutta hyväksi», Eirik pyysi. Mutta kun Eldrid ei tahtonut
+kuulla siitä puhuttavankaan, Eirik vain nauroi ja sanoi, että hänen
+on otettava asia nyt niin kuin hänellä olisi talossa oma veli. Sitten
+Eirik nousi ja riensi ulos.
+
+Eldridin tullessa ulos hetken kuluttua hän näki Eirikin pellolla, jonka
+yhdessä kulmassa vain oli tehty töitä. Eirik oli kiskonut esille vanhan
+sahran ja oli panemassa kuntoon joitakin puuttuvia kohtia, voidakseen
+valjastaa sen Raudenin eteen. Pitkä vaippa ja juhlapuku oli maassa, ja
+Eirikillä oli yllä ainoastaan punainen sarkapaita, pitkät housut ja
+ratsastussaappaat.
+
+»Aiotko sinä kyntää nuo saappaat jalassa?» Eldrid kysyi.
+
+»En, mutta jos sinä voisit lainata jotakin jalkaan pantavaa, olisi
+vielä parempi.»
+
+»Miten vanha sinä olet, Eirik Olavinpoika?» Eldrid kysyi.
+
+»Oi — enhän minä ole nuori — kahdenkymmenen yhdeksän vuotias.»
+
+»Sinua ei luulisi yhdeksänkääntoista vuotiaaksi.»
+
+»Ollessani yhdeksäntoista vuotias», Eirik vastasi nauraen, »olin paljon
+viisaampi — ihmisten arvostelun mukaan.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Myöhään iltapäivällä Eirik sanoi ratsastavansa pohjoista kohti — jos
+hän sattuisi näkemään jotakin tai kohtaamaan jonkun.
+
+»Miten sinä luulet hänen tulevan tänne?» Eldrid kysyi.
+
+Eirik vastasi, ettei hän tiedä — kenties joku siellä oli Gunhildin
+uskottu.
+
+»Minä luulen sinun uskovan, että hän tulee!» Sitten hän virkkoi; »Sinä
+palaat tänne vasta myöhään.»
+
+— »Ei, Eirik vastasi, sillä Rauden on väsynyt, niin että — mutta
+minähän voin mennä latoon nukkumaan, jossa minä viime yönkin nukuin.»
+
+»Ei», Eldrid virkkoi, »meillä ei ole täällä usein vieraita, mutta koska
+sinä kerran olet tullut tänne, en tahdo, että sinulla olisi liian
+huonosti. Minä panen sinulle alavuoteen kuntoon enkä sulje ovea —»
+
+Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin
+tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan
+järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään.
+Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa.
+
+Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että
+hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta,
+viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän
+rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten
+yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti,
+kunhan hän vain ennättäisi.
+
+Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen,
+silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä:
+
+»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa
+illalliselta.»
+
+»Kiitos, minulla ei ole nälkä. On kovin paha, jos herätin sinut.»
+
+»Teetkö sinä joka ilta näin — rukoilet niin kauan?» Eldrid kysäisi.
+
+»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni
+ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.»
+
+Eldrid naurahti.
+
+»Minun puolestani sinä kyllä saat pitää tapasi kaikessa rauhassa.»
+
+Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja
+ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja
+kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen
+hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo
+kulunut viikon päivät —
+
+Mutta hänestä tuntui, että pitikin olla näin, että hän kulki täällä
+merkillisessä ja yksinäisessä talossa keskellä synkkää korpea. Joka
+aamu hänen ulos tullessaan kannas oli kuin meren saari keskellä
+valkoista usvaa, ja siitä kohosivat kuusiharjanteet synkkinä. Sitten
+tuli aurinko karkoittaen usvan ja se paistoi päivät päästään näillä
+keväisillä mäillä; ne pellot, jotka Eldrid oli ennättänyt kylvää ennen
+hänen tuloaan, vihersivät jo, viidakoissa lehdet jo suurenivat, ja
+niityn ruoho piteni ja alkoi loistaa. Eirik tarttui kaikkeen työhön
+auttaakseen Eldridiä — ja kyllä siellä työtä olikin. Eldridin köyhyys
+hämmästytti häntä — talossa oli tuskin viljaa, hänen lehmistään kolme
+oli ummessa ja kahdesta tuli hyvin vähän maitoa, vaikkakin ne olivat
+paremmassa kunnossa kuin kevätkarja tavallisesti oli — hän olisi
+voinut elättää useammankin lehmän. Pedot olivat viime vuonna vieneet
+useimmat hänen lampaistaan, ja halla oli vienyt viljan; rakennukset ja
+työkalut olivat sellaisessa kunnossa kuin sopi odottaakin miehettömässä
+talossa, jossa ei ollut hevostakaan, millä kuljettaa tarpeita. Vähäisiä
+ruokavaroja lisätäkseen Eldridillä oli verkkoja järvessä ja ansoja
+metsässä, ja Eirik otti kokeakseen kummatkin hänen puolestaan.
+
+Eirikistä tuntui tämä seutu niin kumman tutulta — aivan kuin hän
+olisi elänyt täällä jo kauan sitten. Hänen mieleensä muistui nyt
+hänen ensimmäinen kotinsa — ei ollut muistanut sitä pitkiin aikoihin,
+mutta nyt se sukelsi esiin; se oli ollut samanlainen paikka, kaukana
+liiketeiltä ja syvällä metsässä, mutta hän ei muistanut, oliko siellä
+ollut järveä. Ja Eldrid sulautui niin merkillisellä tavalla uneen jonka
+hän oli lapsena nähnyt — oli ollut sinikaapuinen nainen, puoleksi
+ihminen, puoleksi lintu; hän oli pelännyt sitä, mutta se oli ollut
+kauniskin ja hän oli kutsunut sitä Portoksi, sillä hän oli ollut
+niin pieni, ettei hän ollut tiennyt sen sanan merkitystä, mutta hän
+oli arvellut sen olevan jotakin lentävää. — Ja hän oli sekoittanut
+tämän näyn äitiinsäkin — hän ei ollut selvillä — mutta nyt hänelle
+selvisi Nesen muistuttavan hänen varhaisinta lapsuuskotiaan, ja Eldrid
+muistutti hänen unensa Porttoa.
+
+Mutta hän ratsasti pois joka ilta samaa tietä, jota oli tullut,
+Gunhildia vastaan, ja kotiin hän palasi soitten poikki illan muuttuessa
+kirkkaaksi kevätyöksi ja järven sekä suon usvan levitessä Eldridin
+talon ympärille.
+
+Seitsemäntenä päivänä oli pilvistä — jokin, sadekuuro oli kulkenut,
+mutta illansuussa ilta-aurinko pilkisti Neseen. Eirik seisoi sahaamassa
+mäellä olevia tukkeja — hän näki siinä seisoessaan Eldridin navetan
+ovella kutsumassa karjaansa. Viimeisenä tuli pieni, takkuinen,
+hirvenharmaa sonni, se loiskutteli karjapihan liejussa. Eldrid otti sen
+vastaan, pani kätensä sen poskille ja painoi hyväillen otsansa härän
+päätä vastaan.
+
+Eirik meni sisään ottaakseen ylleen nuttunsa ja vaippansa. Hänen
+ruokansa oli vuoteen portaalla — Eldrid pani sen nykyjään siihen, jotta
+Eirik sai jotakin ennen ratsastamaan lähtöään. Eirik ei kuullut, että
+pihaan tuli ihmisiä, ennenkuin hevoset olivat aivan tuvan edessä —
+Silloin hän riensi ulko-ovelle.
+
+Ulkopuolella, jossa sadepisarat välkkyivät päivänpaisteessa, oli kaksi
+miestä laskeutunut hevosen selästä. Toinen, nuori palvelija, viskautui
+omansa selkään, tarttui isäntänsä hevosen suitsiin ja ratsasti
+aitaukseen, mutta arvokas ja komea vanhempi herra, Draumtorpin Guttorm,
+riensi sateesta sisään.
+
+»Tämä on todella enemmän kuin odotinkaan», hän sanoi astuessaan
+Eldridin tupaan, »että sinä olitkin täällä!»
+
+Eirik oli käynyt kalman kalpeaksi:
+
+»Sinäkö tulet!»
+
+»Niin, minä tulen. Gunhild toivoo sinulle vieläkin siksi paljon hyvää
+— vaikka Herra ties, minkä arvoinen sinä olet! — hän kääntyi minun
+puoleeni eikä isänsä tai veljiensä. Sinä käsität, etteivät he olisi
+tulleet sinun eteesi muuta kuin miekka kädessä —.»
+
+»Minä olisinkin pitänyt siitä enemmän —.» Eirik tarttui vaistomaisesti
+miekkaansa.
+
+»Vaiti sellaista puhumasta! Luuletko sinä meidän paljonkaan luottavan
+sinun miehekkyyteesi — onko miehekästä houkutella lasta omaistensa
+turvista — vielä tällaiseen luolaan —.»
+
+»— tämä on hänen sisarensa talo —»
+
+»Luuletko sinä Gunhildin sallivan sinun häväistä itseään, vaikkakin hän
+on Eldridin sisar — mutta he eivät olekaan saman äidin lapsia —.»
+
+»Etkö sinä, Guttorm, voi sanoa sanottavaasi parjaamatta naista —.»
+
+»Sinä lienet oikeassa. Ei tässä monia sanoja tarvitakaan. Gunhild pyysi
+minun antamaan tämän sinulle takaisin — eiköhän se riittäne.»
+
+Eirik otti sen, minkä Guttorm hänelle ojensi, hän tuskin katsoi siihen.
+Sitten hän laski kultasoljen kädestään, niin että se putosi hänen
+jalkoihinsa.
+
+Silloin Guttorm virkkoi surullisesti:
+
+»Niin minä suutuin kuullessani tästä, Eirik Olavinpoika — minä en olisi
+tätä milloinkaan uskonut niin rehellisen miehen pojasta kuin Olav on.
+Minä pidin sinua kunnon miehenä — minä luotin ensi sanasta sinuun,
+vaikkakin asiat puhuivat sinua vastaan.»
+
+»Sinä et luota enää?»
+
+»Ei puhuta siitä nyt», Guttorm virkkoi kiivaasti. »Minä olen nyt
+sanonut sanottavani ja nyt minä menen. — Mitä minun on ajateltava
+sinun käytöksestäsi sisareni tytärtä kohtaan», hän kuohahti, »sinä
+olet vahtinut aitovierissä kuin kananvaras, viekoitellut lapsirukan
+luoksesi illan tullen, käynyt hänen luonaan karjamajalla ja istunut
+yksin hänen luonaan siellä majassa kuin hän olisi ollut karjapiika —
+hänen oli sanottava, missä hän sinulta soljen sai. — Ja koska hän on
+herkkäuskoinen ja lapsellinen, sinä luulit voivasi houkutella hänet
+luoksesi — tänne!»
+
+»— Etkö sinä, mies, aio tervehtiä emäntää!» Eirik huusi raivoissaan.
+
+Eldrid oli astunut sisään — navettapuvussaan. Hän vastasi Guttormin
+tervehdykseen rauhallisesti ja ylpeästi.
+
+»Sinä olet nyt siis saanut tervehdyksen sisareltani, Eirik?» hän kysyi
+lempeästi.
+
+»Niin, minä olen tuonut hänelle sanan.»
+
+»Mutta mikäli sinua, isäntä, ymmärsin, oli tämä minun sisareni sanonut
+sinulle, että Eirik oli keksinyt heidän tänne minun luokseni tulon?
+Eirik sanoi minulle Gunhildin pyytäneen häntä tänne ja Gunhild oli
+aikonut seurata häntä —»
+
+»Onko Eirik sanonut niin!»
+
+Eirik vastasi itse, hän oli kalpea huuliaan myöten.
+
+»Olen.»
+
+»Hyi sinua!» Guttorm sylkäisi.
+
+Eldrid jatkoi:
+
+»Eirik sanoi niin — ja hän sanoi aikoneensa lähteä hänen kanssaan
+edelleen, Gunhildin vähän levättyä, Ylämaihin rikkaisiin sukulaisiinsa,
+jättää neitonen heidän huomaansa, kunnes hän olisi sopinut Bersen
+kanssa. Minä luulen ettei hänkään pitänyt Gunhildin ehdotuksesta tulla
+tänne, jonka Gunhild oli ehdottanut kohtaamispaikaksi.»
+
+»Gunhild ei ole kuullut mitään hänen rikkaista sukulaisistaan
+Ylämaissa, mikäli minä tiedän. Mutta onhan hyvä, jos Eirik on tullut
+parempiin ajatuksiin myöhemmin.»
+
+Eirik sanoi rauhallisesti ja vakuuttavasti:
+
+»Onko sinusta merkillistä, Guttorm — jokainen lapsikin tietää näillä
+seuduin Bersen myyneen vanhimman tyttärensä sille — sille —. Jeftan
+tyttärellä Judeassa oli parempi kohtalo kuin tällä emännällä. Minä
+rakastin Gunhildia — ja minä tiesin hänenkin pitävän minusta. Saatuani
+kuulla Bersen suunnitelleen hänelle samaa kohtaloa aikovan antaa hänet
+ikälopulle hirviölle, joka oli jo yhden vaimon rääkännyt kuoliaaksi —»
+
+»Mitä puhetta se on», Guttorm keskeytti vihaisesti, »ikäloppu — mies
+on vuotta, paria sinua vanhempi, kohtelias ja hieno. Niin, hänet
+naitettiin, ennenkuin hän oli täysi-ikäinenkään, mutta Hillebjørg-rouva
+eli ainoastaan vuoden tai pari —.»
+
+»Vastako kuultuaan tämän uudesta sulhasestaan», Eldrid kysyi, »Gunhild
+luopui järjettömästä aikomuksestaan neuvotteli sinun kanssasi?»
+
+»Ei», Guttorm vastasi vastahakoisesti ja hiljaa. »Minä sain tietää
+lapsen olevan joutumaisillaan onnettomuuteen —. Mutta nähtyään
+Magnus-herran hän ei voi kieltää ettei isä olisi aikonut järjestää
+kaikki hänen parhaakseen —. Mutta nyt lienee siitä asiasta jo puhuttu
+yllin kyllin. Hyvää yötä —.»
+
+»Ei, odotahan, isäntä —» Eldrid meni Guttormin jälkeen ulos.
+
+Hän palasi hetken kuluttua; Eirik seisoi yhä äskeisessä paikassaan.
+
+»Hän ei halunnut levätä eikä ruokaa», Eldrid selitti.
+
+Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin
+suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen
+sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti.
+
+Eirik kääntyi ja läksi ulos.
+
+Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä
+illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee
+lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton,
+melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä,
+kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin
+niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja
+soutaa jonnekin.
+
+Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen
+käsivarteensa:
+
+»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene
+mokomien lapsellisuuksien vuoksi!»
+
+»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista
+ajatellut.»
+
+»Tule pois», Eldrid rukoili. »Älä kävele täällä sateessa.»
+
+Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän
+vastahakoisesti.
+
+Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan
+seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana
+muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa
+maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin
+nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten
+nytkin.
+
+»Käydään levolle», Eldrid sanoi sitten. »Nyt sinulla ei ole mitään
+syytä lähteä yöllä ratsastamaan.»
+
+Eirik riisuutui sen verran kuin hänellä oli tapana yöksi riisuutua.
+Mutta sitten hän jäi istumaan vuoteensa jalkopäähän penkille, käsivarsi
+hevosenpää-hirren ympärillä, tuijottaen lieden sammuvaan tuleen. Eldrid
+makasi jo nahkasten alla omassa vuoteessaan. »Käy maata», hän kehoitti
+parisen kertaa, ja Eirik vastasi: »kyllä», mutta jäi istumaan.
+
+Silloin Eldrid nousi jälleen vuoteesta, tuli hänen luokseen avojaloin,
+karkeassa, tummassa alushameessaan. Hän tarttui Eirikin hartioihin,
+työnsi hänet istumaan suoraan niin äkkiä, että Eirikin niska kolahti
+seinähirteen.
+
+»Älä istu sillälailla tuijottamassa!» hän virkkoi kärsimättömästi.
+»— Sinulla on vielä paljon opittavaa, Eirik!»
+
+»Opittavaa —», Eirik tarttui toisen ranteisiin. »Pitäisikö minun
+sinulta saada ehkä oppia?»
+
+Eldrid katsoi Eirikin vääntyneihin kasvoihin. Hänen sieraimensa
+laajenivat ja silmät suurenivat:
+
+»No niin — osaisin minäkin opettaa sinulle yhtä ja toista ‒»
+
+Silloin Eirik sieppasi hänet syliinsä, peitti hänen halkeilleet
+huulensa suudelmillaan.
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Aina luostariajoistaan asti Eirikillä oli ollut tapana valvoa joka yö
+niihin aikoihin, jolloin veljet nousivat ja menivät aamusaarnaan. Ja
+hän teki nytkin niin maatessaan Eldridin sylissä.
+
+Nyt herättäjä kulki dormitorion läpi, kuiskaten »Benedicamus Domino»,
+ja miehet vastasivat hiljaa »Deo gratias» noustessaan lattialle. Hän
+oli itse ollut astumassa hiljaa valoisaan kuoriin laululla tervehtimään
+aamunkoittoa; hän oli itse maannut polvillaan rukoillen heikosta
+aamuruskosta aina siihen asti, jolloin aurinko loisti koko voimallaan
+ja kaikki ihmiset läksivät töihinsä. — Ja nyt hän oli kulkeutunut
+tänne, ja se, mitä tämä nainen oli hänelle opettanut, oli sellaista,
+joka tuntui hänestä helvetin kuumuuden esimaulta —. Ja hän tunsi kumman
+jähmettyneen tuskan vallassa — kaikki tämä, mikä hänelle nyt oli
+tapahtunut, oli hänelle määrätty jo hänen syntymästään, ja nyt se oli
+toteutunut. Hän tunsi yhä selvemmin täällä metsän korvessa kaikki: tämä
+kaikki oli ollut hänen unessaan — vieläpä pieni peltokin kuihtuneine
+risuaitoineen; hän oli unessa ratsastanut Raudenilla Porton tullessa
+lentäen levein, sinisin siivin, vetäen hänet hevosen selästä ja
+heittäytyen hänen päälleen kuumin, rajuin rakkauden osoituksin, jotka
+kauhistivat häntä. Ja nyt tämä oli saanut hänet siipeinsä alle, iskenyt
+häneen nokkansa ja kyntensä, repinyt hänen sydäntään ja imi hänestä
+voimaa.
+
+Hän ei löytänyt mitään tietä takaisin. Tällä kertaa hän ei voinut
+irtaantua Portosta ja paeta, kuten hän teki unessa — siihen hänellä ei
+nyt ollut voimia. Eldrid oli ollut ensimmäinen nainen, jonka hän oli
+rakkaudesta omistanut — ensimmäinen, joka oli tahtonut hänet eikä rahaa
+maksuksi. Ja sitten — ratsastaa hänen luotaan jonakin päivänä ja jättää
+hänet tänne yksin korpeen ja kurjuuteen, sitä hän ei voisi milloinkaan
+tehdä.
+
+Ja keskellä onnettomuutta hänelle valkeni — tämä ei loppunut tähän. Hän
+oli ennenkin jäänyt pahan käsiin, mutta hän oli siitä pelastunut ja
+hänen jalkansa oli tavannut lujan kalliopohjan ja hänestä oli tullut
+entistä vapaampi mies. Ja Hän, joka silloin oli pelastanut, pelastaa
+nytkin. Kukaan ei pääse kohtaloaan pakoon, mutta Jumala on kohtalonkin
+yläpuolella. Ja silloin ei voinut olla tarkoitettu äsken tapahtunut,
+että Portto saisi iskeä nokallaan hänen sydämeensä ja juoda hänet
+tyhjäksi ja kuivaksi, mutta hänen mieleensä tuli: kaikki lieneekin
+tapahtunut siksi, että hän pelastaisi Porton.
+
+Tätä oli kestänyt toista viikkoa. Hän teki Eldridille töitä päivisin ja
+hän tutustui kolmeen työtoveriinsa, eukkoon, paimeneen ja Holgeiriin,
+Eldridin vanhaan sukulaiseen. He eivät ihmetelleet — tuskinpa kukaan
+ihmetteli mitään täällä Eldridin luona. Eikä Eirikkään ihmetellyt,
+tavallaan — kaikki, mitä oli tapahtunut hänen lapsuudessaan korvessa
+olonsa ja tämän metsässä olon välillä, oli kuin unta.
+
+Hän oli ottanut pari kertaa jousen ja nuolen talossa oli paljon aseita;
+kysyessään Eldridiltä, kenen ne olivat, tämä vastasi vain »minun». Hän
+läksi metsälle.
+
+Hän palasi kotiin kymmenennen päivän aamuna siitä lähtien, jolloin
+Guttorm oli ollut siellä, tuoden Eldridille kaksi metsoa. Sitten hän
+kysyi Eldridiltä äkkiä, ilman mitään valmisteluja:
+
+»Tuletko sinä minun kanssani naimisiin, Eldrid?» Eldrid naurahti: »En
+minä tule.»
+
+»Mikset?»
+
+»Tiedätkö sinä, miten monta miestä minulla on ollut?» hän kysyi
+pilkallisesti.
+
+»Tuskinpa niin monta kuin Maria Magdalalla.»
+
+»Hahahaa! Niinkö sinä tarkoitit —. Sinä voit siitä vaivasta säästyä,
+Eirik. — Minulla on ollut munkkikin — kun sain hänet sinne, minne
+tahdoin, tulikin hänestä kaikkein pahin.»
+
+»Se voi olla mahdollista», Eirik virkkoi. »Kun hän kerran oli rikkonut
+pyhän lupauksensa. Sitä ei voi kukaan minusta sanoa — täytynee katsoa
+Gunhildin päästäneen minut lupauksestani samoinkuin kaikista muistakin
+lupauksista.»
+
+Eldrid oli jättänyt työnsä, seisoi vain tuijottaen nuoreen
+rakastajaansa.
+
+»Ja miten sinä luulet tämän päättyvän?» Eirik kysyi.
+
+»Oh — toiset minä olen ajanut luotani, väsyttyäni heihin — joku
+kyllästyi minuun ensin ja läksi tiehensä. Miten sinun käy, sitä en ole
+ajatellut.»
+
+»Eldrid», Eirik virkkoi, »olen nähnyt sinun silmistäsi aina metsään
+lähtiessäni sinun pelkäävän, etten palaisikaan.»
+
+Eldrid tuijotti häneen ääneti ja punaisena. Mutta sitten hän puuskahti:
+
+»Pelkään! Se on totta se — ja luuletko sinä minun pelkäävän omaa
+pelkoani! Jospa sinä tietäisit — minä opin tietämään, mitä pelko on jo
+silloin, kun sinä vielä imit äitisi rintoja — pelkään!» Eldridin suuret
+silmät säkenöivät: »Lähde täältä vain, milloin mielesi halaa, pikku
+poikanen, ja ala jälleen lukea aikarukouksiasi ja ryömi ristin juurelle
+ja tee katumus — minua sinä et siihen saa! Minä rukoilin silloin, kun
+ratsastin morsiamena Haraldin taloon — rajuilma tapasi meidät tiellä,
+minä rukoilin Jumalaa lähettämään salaman, joka iskisi minuun. Minä
+rukoilin Neitsyt Mariaa armahtamaan minua — minäkin olin neitsyt ja
+neljätoistavuotias, kuten hän, enkelin tullessa hänen luokseen, minä
+rukoilin Häntä lähettämään enkelin välkkyvine miekkoineen pelastamaan
+minut —. Salama oli iskenyt suureen saarniin Linnan kupeella, me näimme
+pihanurmella salaman jäljet mäkeä noustessamme, mutta minua kohtaan ei
+osoitettu armoa —. Ja sinä puhut minulle pelosta —» hän kulki pienessä
+tuvassa edestakaisin.
+
+»_Sinä_ sanot minun pelkäävän — minä voisin pelästyttää sinut
+järjiltäsi, jos kertoisin sinulle, miten kostin Haraldille hänen omien
+renkiensä kanssa hänen silmäinsä edessä, hänen maatessaan halvattuna
+ja puhumattomana —. Se olisi saanut riittää — muuta olenkin katunut,
+kenties, se oli tyhmästi tehty, eikä sen arvoinen — Haraldin kuoltua ja
+kun hänen lapsensa karkoittivat minut pois ja minä asuin Sigurdstadissa
+turmellen sekä itseni että omaisuuteni — mutta minä riemuitsen aina
+muistaessani Haraldia, miten hän makasi ja tuijotti ja sammalsi —»
+
+Eldrid seisoi Eirikin edessä väännellen ruskeita, kuivia huuliaan:
+
+»Matkusta! — Nyt _sinä_ pelkäät _minua_ — maitovasikka, sellainen pojan
+nalikka — sinun kasvosi ovat valkoiset ja harmaat kuin villakuontalo!»
+
+Eirik pudisti päätään:
+
+»Minä en pelkää.» Hän hymyili heikosti. »Ja minä aion jäädä tänne ja
+mennä kanssasi naimisiin.»
+
+Muutamana iltana sen jälkeen, kun vanha Holgeir oli tuvassa heidän
+luonaan, Eirik sanoi hänelle.
+
+»Minä olen kysynyt Eldridiltä, menisikö hän kanssani naimisiin. Hän
+on leski ja voi itse järjestää sen asian, mutta hän neuvottelisi
+mieluimmin jonkun sukulaisensa kanssa Senvuoksi kysyisin nyt sinulta.»
+
+Holgeir vastasi, että jos Eirik lupaisi todistajain läsnäollessa
+hänelle edelleenkin asunnon ja yhtä hyvät olot kuin tähänkin asti,
+vaikkakin Eldrid ottaa isännän, kehoittaisi hän. Siihen Eirik vastasi
+myöntäen. — Holgeirin mentyä Eirik kääntyi Eldridin puoleen:
+
+»Myönny nyt sinäkin — on sekä sinulle että minulle ikävää jauhaa samaa
+asiaa lakkaamatta.»
+
+Eldrid vastasi kiivaasti:
+
+»Sinä olet kuin järjettömät eläimet, Eirik, hevonen tai mullikka — on
+turha yrittää pelastaa heitä tulesta — he ryntäävät sinne takaisin suin
+päin.»
+
+»Voinko minä pitää tätä myöntymisenä?» Eirik kysyi naurahtaen.
+
+»Pidä minä haluat!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silloin hän möi Holgeirille sen pienen hopeaketjun ristineen, jota hän
+oli kantanut kaulassaan vaatteitten alla pikkupojasta asti, ja osti
+jauhoja ja maltaita. Eldrid pani kaljaa ja leipoi ja he teurastivat
+vasikan; hän valmisti kihlajaisia synkin katsein ja kummallisin puhein,
+mutta pitäessään häntä sylissään Eirik tiesi hänen olevan sellaisen,
+koska hänellä, Eirikillä, nyt oli valta hänen ylitseen: Eldridin
+mielestä tämä avioliitto oli hullutus, mutta hän ei voinut luopua
+Eirikistä. Eräänä yönä Eldrid kysyi Eirikiltä:
+
+»Mitä sinä minulle sitten teet, kun sinä muutat takaisin Hestvikeniin?»
+
+»Ei ole ensinkään varma, tulemmeko me siellä asumaan isän eläessä»,
+Eirik virkkoi. »Mutta olethan sinä suuremmankin talon taloutta ennen
+hoitanut.»
+
+Eldrid oli niin laiha, että Eirik painaessaan hänet syliinsä tuli
+ajatelleeksi suuria lintuja, joita hän oli väliin pyytänyt, niistä
+oli joskus tullut siipirikkoja, mutta ne olivat sittenkin pysyneet
+jotenkuten hengissä pitkät ajat.
+
+Vähän ennen heinäntekoa Eirik kutsui naapurit kesteihin, ja sitten
+hän läksi papin luo Saanan kirkolle. Eirik oli antanut hevosensa
+Holgeirille ja kulki itse jäljessä kahden metsätalon miehen kanssa.
+
+Holgeir johti puhetta, Eirik mainitsi nimensä ja isänsä nimen ja
+kotipaikkansa. Sira Jon lupasi kuuluttaa avioliiton laillisessa
+järjestyksessä ja lupasi myöskin saapua kihlajaisjuhliin.
+
+Ne olivat kolme päivää ennen Knuutinmessua ja kaikki kävi hyvin. Eirik
+kihlasi Eldridin sormuksellaan; varmuuden vuoksi hän sovitti sanansa,
+sanoen: »Minä otan sinut aviovaimokseni», niin että hän sai olla varma
+avioliiton pätevyydestä, koska hän oli elänytkin jo hänen kanssaan.
+Eldrid käytti vastatessaan samoja sanoja.
+
+Sira Jon luki sitten muutamia rukouksia, siunasi heidät vihkivedellä
+ja siunasi sekä vuoteen että ruokapöydän. Juhla oli erittäin kaunis.
+Köyhät, todistajina olleet naapurit eivät tienneet paljoakaan
+merkillisen naapurivaimon entisyydestä, mutta he tuntuivat viihtyvän
+hänen pöydässään. Pappi istui ylimmällä istuimella; nyt, kun hän ja
+hänen kaksi apulaistaan olivat riisuneet valkoiset pukunsa yltään,
+hän tuli hyvin puheliaaksi ja hyvin iloiseksi. Hän oli itse köyhän
+talonpojan poika naapuriseudulta ja hän oli ollut usein täällä Nesessä
+lapsuudessaan, sillä Benedikt Bersenpoika oli ostanut tämän sisarelleen
+hänen äitinsä sisaren mieheltä. Hän kehui kovin, minkälainen Nes oli
+siihen aikaan ollut, ja antoi Eirikille hyviä neuvoja, mitä hänen
+nyt pitäisi tehdä, tultuaan tänne isännäksi, kehoitti häntä myöskin
+osoittamaan kiitollisuutta Jumalalle, päästyään näin hyviin oloihin.
+
+Eirik huomasi papin pitävän häntä irtolaismiehenä, joka oli joutunut
+tänne palvelukseen ja sai nyt sekä talon että paremmista ihmisistä
+lähtöisin olevan vaimon, vaikkakin tämä oli vähän surkastunut.
+
+Niin tekivät kaikki vieraatkin — he olivat nähneet hänet puuhaavan
+töissään Eldridin tekemässä työnutussa ja omissa tekemissään
+nahkajalkineissa. Ei kukaan, Eldridiä ja Holgeiria lukuunottamatta,
+tiennyt hänestä sen enempää, Tämä herätti hänen vanhan halunsa
+kääntää asiat toisin — ja niin hän tuli vallattomaksi, eikä hän
+puhunut sanaakaan, joka olisi johtanut oikealle tolalle, vaan puhui
+ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut köyhä renki, joka nyt pääsi
+maataomistavien miesten pariin.
+
+Pappi sanoi muun muassa, ettei oikeastaan missään koko maassa ollut
+niin hyvää kalaa kuin tässä järvessä, ainakaan ahvenia —. Eirik lupasi
+suorittaa rehellisesti kalakymmenyksensä ja sitten hän sanoi, että jos
+hän jonakin päivänä saa koukuilla oikein hienoja ahvenia, toisi hän
+niitä papille lahjaksi —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik ja Eldrid kuulutettiin kaksi kertaa. Mutta eräänä aamuna viikolla
+ennen kolmatta kuulutusta Eirik sai paljon ja oikein kauniita kaloja
+koukuilla, ja silloin hänen päähänsä pälkähti pitää papille antamansa
+lupaus ja viedä hänelle paaston ajaksi vähän tuoretta kalaa. Hän pisti
+suurimmat ahvenet nuoraan, otti hevosen ja läksi.
+
+Mutta hän ei ollut ennättänyt vielä astua papin huoneeseen, kun
+sira Jon ryntäsi häntä vastaan ja oli sen näköinen kuin silmät
+pullistuisivat päästä; hän sieppasi kalanuoran ja heitti sen aivan kuin
+siinä olisi ollut kyykäärmeitä:
+
+»Sinä kovan onnen mies — oletko sinä houkutellut minut satimeen
+ja laskenut leikkiä kanssani — sinähän olet itse Hestvikenin Olav
+Auduninpojan ainoa poika!» Hän löi käsiä yhteen kauhuissaan.
+
+»Ei, sira Jon, olenko minä houkutellut sinua —? Minähän sanoin nimeni
+ja isäni nimen ja mistä olen —»
+
+»Niin, Eirik ja Olav — sen nimisiä on paljon —. Minä lähetin kyselyn
+pitäjäsi papille, hänen pitäisi ottaa selkoa, oletko naimaton etkä
+vaimolle sukua — ja kyselen sen sellaista!»
+
+»Etkä sinä suinkaan ole saanut tietää mitään, mikä olisi esteeksi?»
+
+»Ainoa poika kaiken lisäksi ja perillinen — ja sinä aiot naimisiin
+Eldrid Bersentyttären kanssa!»
+
+»Niin», Eirik hymyili, »minä arvelen omasta puolestani olevani hänen
+kanssaan saman arvoinen.»
+
+Silloin sira Jon huusi, ettei hän missään maailmassa lukisi sitä
+morsiusmessua eikä julkaisisi kolmatta kuulutusta.
+
+»Sitä sinä, sira Jon, et voi meiltä kieltää.»
+
+»En voi — niin, minä tiedän, että sinä olet pistänyt nenäsi luostarin
+sisäpuolelle ja haistellut vähän siellä olleita kirjoja — sinä saat
+kannella Peter Profastille tai piispalle, jos uskallat!»
+
+Ei auttanut, sanoi Eirik mitä tahansa — että hän oli aikoja sitten
+täysi-ikäinen ja Eldrid leski, että oli kihlautunut hänelle sukulaisen
+kehoituksesta ja että heidän yhdyselämänsä on kirkon lain mukaan oikea
+eikä sitä voisi purkaa ilman kuoleman syntiä, ja ettei Berse enemmän
+kuin Olavkaan kuulunut hänen lammaslaumaansa, niin ettei hän voinut
+käsittää, miksi pappi heitä niin pelkäsi. Ei sekään auttanut, kun
+hän viekoitteli sira Jonia ja lupasi muistaa häntä kerran tultuaan
+Hestvikenin isännäksi.
+
+Ja niin ei häistä tullut mitään. Eirik oli yhtä onnellinen — koskei
+Eldrid näyttänyt panevan sitä pahaksi. Se, mikä jo oli tapahtunut,
+riitti Jumalan lain mukaan, sen mukaan he olivat jo mies ja vaimo, ja
+mitä taas maalliseen lakiin tulee, merkitsi se sangen vähän, ainakin
+vielä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta papin kanssa puheissa oltuaan hänen täytyi muistaa, että maailmaa
+oli Nesen Pitkänjärven ulkopuolellakin. Ja eräänä päivänä syksyllä hän
+sanoi vaimolleen käyvänsä kotona isäänsä katsomassa.
+
+Hänen lähtöaamunaan Eldrid saattoi häntä jonkin matkaa suon poikki.
+
+»Älä katsele minua tuolla lailla», Eirik hymyili hämillään heidän
+erotessaan. »Minä olen kotona viimeistään kolmannen päivän iltana,
+mutta voi käydä niinkin, että palaan jo aikaisemmin.»
+
+Päivällisaika oli jo kulunut hänen tullessaan joen suuhun ja nähdessään
+jälleen lahden ja vuonon sekä punaisenharmaat vuoret merta vasten. Hän
+ratsasti peltoja myöten ylös. Täällä oli jo vilja leikattu ja karja
+laskettu pelloille. Hän tunsi joka lehmän ja hän tunsi joka jalan
+mitan maata; ei ollut ainoatakaan pensaikkoa eikä kivirauniota, ei
+mätästä niityllä, jota hän ei olisi kiertänyt viikattein ja sirpein.
+Ja sittenkään hän ei tuntenut olevansa täällä enää kotonaan, ei siten
+kuin hän oli Neseen kotiutunut, taloon, jossa hän aina joutui johonkin
+nurkkaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt, järveen, jota hän
+ei ollut milloinkaan päähän asti soutanut, metsiin, joissa hän aina
+joutui uusille poluille, joista hän ei tiennyt, mihin ne veivät —
+ja sittenkin hänestä tuntui, että hän oli siellä syntynyt ja siellä
+varhaislapsuutensa viettänyt ja nähnyt siellä ennen kaikki paikat, joko
+sitten läsnä ollessaan tai sitten hän oli uneksinut niistä —.
+
+Hevosen kavioitten kopistessa pihan kalliopaasiin Ragna tuli ulos
+ovesta. Ragna huusi ääneensä ja juoksi häntä vastaan. Sitten tuli
+muitakin ihmisiä, he häärivät hänen ympärillään, ja viimein tuli
+Cecilia, lapsi käsivarrella. Eirikiä sävähdytti, kun hän huomasi sen
+olevan Audunin ja ettei tämä ollut viime näkemästä vielä kasvanut, ei
+ollut edes vuoden vanhakaan. Siitä päivästä luhtihuoneessa ei ollut
+vielä vuottakaan kulunut —.
+
+Sitten hän näki isän tulevan tuvan ovelle. Olav seisoi siinä hetkisen,
+katsoi poikaan, sitten hän kääntyi ja meni takaisin sisään.
+
+Eirik suuteli hiljaista sisartaan suulle: »Minä tulen sinun luoksesi,
+kunhan olen puhunut isän kanssa.»
+
+Hän seurasi isää asuintupaan. Isä istui istuimellaan. Eirik jäi
+seisomaan oven suuhun hattu käsissään.
+
+»Minä olen tullut kotiin, isä —.»
+
+»Niin, minä alan jo siihen tottua.»
+
+»Niin, isä — minä tiedän sinulla olevan täyden syyn olla pahoillasi
+lähtiessäni kotoa sinulle puhumatta ja viipyessäni näin kauan —.»
+
+Olav keskeytti:
+
+»Sinä olet kuljeksija, etkä sinä muuksi muutu kuin kuljeksijaksi
+ja muuttolinnuksi. Minä en sinua syytä — sinä olet se, miksi sinut
+on synnytetty. Minä olin narri uskoessani kerta toisensa jälkeen
+sinun viimeisen päähänpistosi olevan —. Minä uskoin sinua sanoessasi
+rupeavasi munkiksi, minä uskoin sinua, kun sanoit haluavasi asua
+Saltvikenissä ja rakentavasi sinne talon, minä uskoin sinua, kun näytit
+kiintyneesi Gunhild Bersentyttäreen —
+
+»— Mutta minä en ollut milloinkaan uskonut sinun kostavan Berselle näin
+kelvottomalla tavalla. Sinä läksit tiehesi ja otit jalkavaimoksesi
+hänen tyttärensä, jonka sinä tiesit olevan sellaisessa asemassa, ettei
+yksikään mies häntä ottaisi suojaansa —»
+
+»Minä olen Eldridin kanssa naimisissa, isä.»
+
+Kun isä ei vastannut mitään, Eirik sanoi taas:
+
+»Luulin sinun kuulleen siitä — koska meidän pappimme oli kysyttävä
+täältä minun omasta pitäjästäni —»
+
+»Minä kuulin siitä. Mutta minä ajattelin sinun tekevän tapasi mukaan —
+kuten sinä teit silloin, kun sinun piti antaa luostarissa lupauksesi.
+Mutta se on sinulle itsellesi kaikkein pahinta. Jumala tietää,
+miten sinä sinä päivänä käyttäydyt, jolloin sinua sellaiset siteet
+kahlitsevat, joita sinä et voikaan irroittaa.»
+
+Eirik seisoi hiljaa isään katsoen. Hän ajatteli jälleen ihmeissään —
+miten totta kaikki isän puhe oli, ja hän tiesi sittenkin asian olevan
+toisin —.
+
+»Minä en syytä Eldridiä», Olav virkkoi katkerasti. »En minä olisi
+tehnyt kuten Berse teki — antoi nuoren, kauniin lapsen vanhukselle,
+jolla oli jo kaksi vaimoa mullan alla — ja hän oli inhoittavan ruma,
+päälaella törrötti kaksi myhkyä hänen pörröisestä tukastaan, enkä minä
+ole kuullut hänen tehneen hyvää kellekään ihmislapselle. Toiset naiset
+olisivat varmaankin tehneet yhtä pahoin kuin Eldrid, elleivät he olisi
+olleet häntä arempia —.
+
+»— Ja onhan selvää, että hän haluaa mennä kanssasi naimisiin, saatuaan
+asiat niin pitkälle. Mutta sittenkään minä en tahdo sellaisen naisen
+istuvan täällä äitisi istuimella ja astuvan täällä Hestvikenissä
+sisaresi edellä — ei niin kauan kuin minä olen täällä isäntänä. Kun
+minä olen kuollut tai kykenemätön hoitamaan itseäni — silloin sinä voit
+tulla tänne, ja silloin on rehellisempää tuoda tullessaan se vaimo,
+jonka sinä itse olet valinnut, kuin työntää hänet nurkkaan — ellet sinä
+ole jo tehnyt sitä ennen. Mutta niin kauan te saatte pysytellä pois
+minun taloistani.»
+
+»Niinkuin tahdot, isä.»
+
+»Se ei ole niin tarkoitettu», Olav virkkoi lyhyesti, »että minä ajaisin
+sinut kodista. Sinä saat olla täällä niin kauan kuin haluat sinä haet
+täältä omat tavarasi, käyt tervehtimässä sukulaisia ja ystäviä. Sitä
+minä en tahdo sinulta kieltää. Enkä sitäkään, että sinä käyt täällä
+tervehtimässä sisartasi — mutta silloin sinä saat tulla yksin. Mutta
+sinun ei pidä asua täällä enää minun elinaikanani. Minä olen väsynyt
+siihen, että juuri, kun me luulemme sinun olevan rauhassa jossakin,
+sinä tuletkin tänne — ja kun me luulemme sinun jäävän kotiin, sinä
+jonakin päivänä häviätkin tiehesi —. Mutta riisu vaippasi», isä sanoi
+aivan kuin puhuen jollekin toiselle vieraalle, »ja lepää vähäisen.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Cecilia oli tuottanut omalla puolellaan pöytään ruokaa ja olutta
+veljelleen. Jørund oli lähtenyt Gunnarsbyhyn katsomaan veljiään,
+Cecilia sanoi. He juttelivat yhdessä hänen lapsistaan — kaikki kolme
+voivat hyvin — ja sitten talosta ja kesästä ja ihmisistä, sukulaisista
+ja tuttavista, mutta ei Eirikin asioista.
+
+Eirik kysyi, tulevatko Jørund ja heidän isänsä paremmin toimeen.
+
+»Eivät he vihoissa ole», vaimo vastasi. Hän lehahti punaiseksi: »Hän on
+ruvennut tekemään paremmin töitä nykyjään taion hyväksi — Jørundilla ei
+tänä kesänä ole ollut sitä pahaa päänsärkyään. — Isä puhuu Saltvikeniin
+muutosta, Jørund saisi vallita täällä.»
+
+Eirik nosti Kolbeinin syliinsä:
+
+»Sinä tiedät», hän virkkoi hiljaa, »ettei minun vaimollani ole
+milloinkaan ollut lapsia — eikä hän enää ole nuorikaan —. Minä tahdon
+sanoa sen sinulle — niin että te tiedätte, Jørund ja sinä, jos teille
+joutuu koko tämän talon työt — paljon mahdollista on, että tästä
+pikkupojasta tulee kerran minun jälkeeni Hestvikenin omistaja.»
+
+»Eirik — miten sinä saatoitkin tehdä sellaisen tuhon itsellesi»,
+Cecilia sanoi hiljaa ja kauhuissaan.
+
+»Ei asia ole niinkuin sinä luulet», Eirik vastasi, ja sisarta liikutti
+enin se, ettei hän ymmärtänyt Eirikin katsetta, mutta surua ja
+katumusta siinä ei ollut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik läksi myöhään kolmannen päivän iltapäivällä. Hän oli täyttänyt
+haarasäkin sellaisilla tavaroilla, joita hän enin tarvitsi; osan
+tavaroista hän pyysi lähettämään jälkeenpäin, sillä hän tahtoi
+ratsastaa kotiin yksin, eikä hän voinut viedä mukanaan yhtään
+hevostakaan — Nesessä ei voinut elättää yhtä hevosta enempää. Mutta
+Gistin, yhden vanhoista koiristaan, hän ottaisi mukaansa — se oli
+seurannut hänen kintereillään näinä päivinä joka paikassa, hyppi ja
+näykki, kun Eirik vain sormillaan näpäytti sille. Eirik oli iloinen,
+sillä hän oli kaivannut Nesessä koiraa.
+
+Cecilia halusi saattaa jonkin matkaa, katsoa samassa lastaan Rynjulissa.
+
+Isä hyvästeli Eirikiä pihalla. He erosivat sovussa, mutta Eirik tiesi
+olevansa täällä nyt vieras.
+
+Veli ja sisar ratsastivat yhdessä; Knut Ragnanpoika, joka oli nykyjään
+Cecilian saattopoikana, ratsasti jonkin verran jäljempänä. Heidän
+sivuuttaessaan Rundmyrin Eirik pyysi Ceciliaa ottamaan huostaansa Olav
+Livinpojan, sairaan pojan: »Eiköhän hän jaksa toimitella joitakin
+naisten askareita.» Cecilia lupasi.
+
+He saapuivat Rynjulin tienhaaraan. Eirik ei halunnut mennä sinne
+tervehtimään. He erosivat siinä. Eirik oli astunut maahan hevosen
+selästä. Silloin sisar laski kätensä hänen päänsä päälle ja painoi sen
+äkkiä syliinsä:
+
+»Eirik, Eirik», hän kuiskasi epätoivoissaan, »minusta tuntuu kuin sinä
+menisit takaisin vuoren lumoihin!»
+
+Eirik irroittautui varovasti:
+
+»Mitä sinä juttelet! Minä olen tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.»
+
+Oli jo pimeä hänen saapuessaan järven rantaan. Nes työntyi mustana
+veden kirkkaassa kuvastimessa. Eirik huomasi pimeässä jonkun lähestyvän
+tietä myöten. Eirik hypähti satulasta:
+
+»Minä täällä tulen, Eldrid!»
+
+Eldrid ei tarttunut hänen käteensä, Eirik kuuli hänen hengittävän
+syvään ja sitten puhkeavan itkuun. Eldrid istuutui tien laitaan,
+kumartui pimeässä kaksin kerroin ja itki ääneen syliinsä. Eirik seisoi
+hiljaa hevoseensa nojaten ja odottaen. Sitten hän meni, tarttui
+vaimonsa käteen ja nosti hänet maasta:
+
+»Nyt sinä et enää saa itkeä, Eldrid!»
+
+Sitten he kulkivat yhdessä suon poikki kotiin taloa kohti. Rauden kulki
+edellä ja Eirikin koira seurasi kintereillä.
+
+»Minä en ole pannut ruokaa esille», Eldrid virkkoi heidän päästyään
+tupaansa. »Minä panin eilisiltana — sinähän muistat, sinä mainitsit
+tulevasi jo kenties silloin. Mutta minä kyllästyin katselemaan sitä
+siinä koskemattomana. Nyt minä menen hakemaan —»
+
+Eirik katsoi miettiväisesti vaimonsa jälkeen.
+
+Hänen syödessään ja purkaessaan haarasäkkiään he juttelivat hänen
+matkastaan. Eirik sanoi, ettei isä ollut hänelle erittäin vihainen.
+Mutta se oli sovittu, ettei hän vielä muuttaisi Hestvikeniin.
+
+Mutta Eldrid oli tuskin päässyt vuoteeseen, jälleen alkoi itkeä. Ja hän
+itki itkemistään — hän itki hän miehen hyväillessä häntä, hän nukkui
+pää Eirikin povella ja nyyhki unessa, heräsi ja itki jälleen. Eirik
+makasi hiljaa ja antoi hänen itkeä.
+
+»Kunpa olisin kuollut», hän valitti kerran, »ennenkuin sinä tapasit
+minut!»
+
+»Niin sinä et saa sanoa», Eirik pyysi vakavasti. »Älä toivo kuolleesi
+silloin, kun vihasit sekä Jumalaa että ihmisiä.»
+
+»Oi, kyllä. Ennemmin niin kuin näin, että sinä nyt virut täällä
+karkoitettuna perinnöstäsi ja suvustasi.»
+
+»Sinut juuri oli määrätty minulle alusta alkaen. Täältä minä olen
+tullut ja tänne minun oli palattava.»
+
+Sitten hän kertoi unensa lintunaisesta, Portosta.
+
+Mutta seuraavana päivänä Eirikin tullessa aamiaiselle Eldrid kysyi
+kuivasti:
+
+»Kuulitko sinä mitään siitä minun sisarestani, Gunhildista nimittäin —
+miten hänen on käynyt?»
+
+Eirik katsoi häneen.
+
+»En», hän vastasi hämmästyneenä, »minä unohdin kokonaan kysyä siitä.»
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+Olav muutti Saltvikeniin.
+
+Kalastus oli hoidettava Hestvikenistä käsin; täällä ei ollut muuta
+siltaa kuin pieni venelaituri suurista kivistä, ei yhtään talasta
+tai ranta-aittaa, pienet katokset vain suolapannuja varten. Ja olisi
+ollut aikamoinen urakka saada satama tälle avoimelle ja matalalle
+lahdelmalle. Saltvikenistä voisi tulla hyvä viljatalo. Eirik oli
+tajunnut sen oikein.
+
+Olav purjehti Hestvikeniin, meni omiin aluksiinsa, jutteli Cecilian
+kanssa pimeinä talviaamuina sillalla, mutta ei käynyt talossa.
+Hän tiesi kuitenkin vävynsä käyttävän haukkumasanoja vanhasta
+merihirviöstä, joka makaa ja tongiskelee rantakaislikossa.
+
+Hän tiesi, ettei hänen tyttärensä mies kyennyt hoitamaan kaikkea sitä,
+minkä hän oli tämän käsiin jättänyt. Hänen oli turvauduttava vanhaan,
+kokeneeseen väkeensä ja Ceciliaan. Mutta asiat olivat sellaiset, että
+hänen mielestään oli oltava niinkuin hän luottaisi Jørund Rypaan,
+vaikkei sitä tehnytkään.
+
+Mitä ihmiset tästä kaikesta sanoivatkaan — oli päivän selvää, että
+ne puheet joutuivat vasta viimeiseksi hänen korviinsa. Mutta se ei
+ainakaan voinut olla mikään salaisuus, että hän oli valinnut väärin,
+valitessaan miehen tyttärelleen. Ja Jørund oli kyllä tuonut hänen
+kuuluvilleen, mitä ihmiset kohisivat Eirikin teosta: hän oli tahtonut
+kostaa Berselle — oikein roiston tavalla — ja hän sai palkan ansionsa
+mukaan, opittuaan näkemään vanhan porton olleen niin viekkaan, että hän
+kietoikin Eirikin pauloihinsa.
+
+Olav oli lopen väsynyt koko maailmaan. Ensin hän joutui kuohuksiin
+ollessaan pakotettu kärsimään Bersen loukkauksia — ja hän oli hillinnyt
+itseään, Eirikin vuoksi hän oli malttanut mielensä enemmän kuin mihin
+luuli pystyvänsäkään — ja sitten Eirik läksi tiehensä häikäilemättä,
+kunniattomasti, ajattelematta muuta kuin omaa itseään — kun se
+mieltenkuohu oli vihdoin asettunut, tuntui Olavista, ettei hän jaksanut
+enää mitään, nyt kaikki oli hänestä yhdentekevää. —
+
+Mutta hän ei tahtonut sittenkään luopua taistelusta; hän tahtoi yhä
+taistella häpeää ja onnettomuutta vastaan. Hän asetti kaikkialla
+ympäristössä voittamansa kunnioituksen Cecilian puolisoon kohdistetun
+tuomion vastapainoksi, koetti olla olevinaan kuin Jørund olisi
+kelvollinen ja Jørundin kilpi olisi kirkas. Ja hän yritti täältä
+erämaasta käsin pitää silmällä kaikkea; johtaa ja neuvoa — ei auttanut
+välittää, vaikkei Jørund siitä pitänytkään. Saattoihan käydä niinkin,
+että Cecilialle ja hänen lapsilleen koittaisi paremmat ajat. Kun
+Jørund nyt oli olevinaan Hestvikenin herra, hän oli saanut ystäviä; ne
+eivät olleet seudun parhaita miehiä, ja hän itsekin oli riitaisa ja
+pahasisuinen — saattoihan käydä niinkin hyvin, että hän joutui saamaan
+jonkin tuuman kylmää rautaa ruumiiseensa —.
+
+Ja Eirik oli järjestänyt niin elämänsä, ettei sitä voinut puolustaa —
+hänen täytyi olla karkoitettuna kodistaan. Sekin oli hyvä näin — kunpa
+hänen ei enää tarvitsisi nähdä sitä ihmistä eläessään. Hänen olisi
+pitänyt se arvata silloin kerran kotiin tultuaan ja tavattuaan Ingunnin
+kantamassa ilmielävää onnettomuutta sydämensä alla — että tämä vieras
+olio seuraisi häntä koko elämän iän, jättämättä häntä milloinkaan
+rauhaan: hän oli vihannut häntä, halveksinut häntä, paaduttautunut
+häntä vastaan, toivonut hänen kuolevan — ja kaivannut häntä, uskonut
+häntä silloinkin, kun häntä oli petetty, toivonut hänelle hyvää,
+vaikkakin oli tullut petetyksi, tämä vieras oli tullut hänelle omaksi
+enemmän kuin hänen omat lapsensa; hän oli uskonut kerran toisensa
+jälkeen kirouksen muuttuneen siunaukseksi — niin, muutakin vielä — tämä
+muukalainen oli tullut hänelle rakkaaksi pojaksi — ja tämä vaihdokas
+teki aina kuperkeikan — ja hän itse jäi petetyksi, naurun aiheeksi — ja
+vieläkin pahemmaksi, joka kirveli kipeämmin —.
+
+Mutta nyt se loppui. Ja hyväpä olikin.
+
+Ja kuitenkin hän huomasi yhtäkkiä kulkevansa ajattelemassa Eirikiä. Hän
+toivoi saavansa sanoa Eirikille ajatuksensa aivan suoraan. Hän toivoi
+saavansa nähdä hänet —.
+
+Aika kävi hänelle talven mittaan pitkäksi Saltvikenissä. Hän asui
+siellä yksin Knut Ragnanpojan ja tämän vasta naiman nuoren vaimon
+kanssa.
+
+Eräänä päivänä keväällä Galfrid Rikardinpoika tuli odottamatta hänen
+luokseen Saltvikeniin. Ja hän sanoi illalla Olaville asiansa.
+
+Eräs mies kosi Galfridin nuorinta tytärtä, Alisia, ja Galfrid itse
+ottaisi hänet mielellään vävykseen, mutta hän tahtoi ensin puhua Olavin
+kanssa: »Sillä kosija on Bjørn, Torhildsrudin Torhildin poika — niin
+että sinähän olet hänen isänsä.»
+
+Olav vastasi saaneensa tämän pojan vielä vaimonsa eläessä, niin ettei
+hänellä ohut häneen mitään oikeuksia, mutta jos Bjørn tarvitsi apua
+kotia perustaessa, täyttäisi hän kyllä velvollisuutensa —.
+
+Ei hän sitä tarkoittanut, Galfrid selitti — hän tahtoi vain tietää,
+oliko Olavilla jotakin avioliittoa vastaan. Bjørn selviytyi hyvin —
+ja äiti ja kasvatusisä olivat nyt hyvissä varoissa. Hän oli oppinut
+tuntemaan nuorukaisen syksyllä kun Bjørn oli vuokrannut pajan heidän
+talostaan. Hänen piti takoa rauta uusiin Laurentiuksenkirkon oviin;
+joku henkivartioston herroista tahtoi lahjoittaa ne kirkolle. Bjørn
+oli tehnyt tämän työnsä niin hyvin, että eräs herroista tahtoi häntä
+takomaan kaksi kynttiläkruunua ja yhden rautasilaisen arkun hänen
+talossaan olevaan kappeliin. Mutta Bjørnin vietyä nämä tavarat
+Arne-herralle ja vaatiessaan palkkaansa ritari piti sitä liian kalliina
+ja alkoi tinkiä. Bjørn vastasi, että ellei Arne-herralla ole varaa
+maksaa, mitä seppä pyysi, oli hänellä varaa lahjoittaa ritarille sekä
+arkku että kruunut, mutta hänen työnsä arvoa ei pystynyt kukaan muu
+kuin hän itse arvioimaan. Silloin Arne-herra antoi, mitä hän pyysi.
+Bjørn Olavinpoika oli nyt ostanut ne vanhalla Gullbringenillä olevat
+talot, mitä hän tarvitsi — kyllähän Olav tiesi, talot Flugagaardin
+alapuolella, Sigridsgaardin ja Elven välissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tämän jälkeen Olav sai polttavan halun nähdä Bjørniä. Hän huomasi
+Margretanmessun aikana, että hänellä oli kaupunkiin asiaa. Ja tultuaan
+sunnuntaina messusta Halvardinkirkosta hän kulki niitä taloja kohti,
+jotka olivat savimäkien alapuolella, rantatöyräällä. Gullbringen oli
+suurin, siinä oli kolme pihaa sisäkkäin.
+
+Sisintä pihaa ympäröivät talot ulottuivat aivan Alnaan asti. Siellä oli
+paja, talli ja luhtiaittoja sekä kaunis tupa rakennus. Tuvan seinän
+vieressä kasvoi suuri ruusupensas, sen vieressä seisoi nuori mies
+kahden naisen kera, jotka kumarassa haistelivat ruusuja. Olav tunsi
+nuoren, solakan naisen pitkine, punertavine palmikkoineen, hän oli Alis
+Galfridintytär, jonka Olav oli nähnyt tämän isän luona. Toinen oli
+hänen naimisissa oleva sisarensa.
+
+Alis oli huomannut Olavin; hän kuiskasi jotakin nuorelle miehelle.
+Sitten hän kääntyi, tervehti ujosti Olav Auduninpoikaa ja pujahti
+tiehensä. Hänellä oli hienot ja raikkaat, pisamaiset kasvot, ruusu oli
+hänellä rinnassaan ja ruusuja käsissä. Mies läheni hitaasti tervehtien
+Olavia:
+
+»Tuleeko näin isoisia vieraita?»
+
+Hänen hymynsä oli poikamaisen ylimielinen — hän lienee nyt
+kahdenkymmenen vuotias, isä mietti.
+
+»Minun teki taas kerran mieleni nähdä sinua —»
+
+»Viime kerrasta onkin pitkä aika. Ja vuodet näkyvät koetelleen sinua
+kovasti — sinusta on tullut vanha, Olav Auduninpoika! Mutta käy sisään
+—»
+
+Ja niin hän istui sepän tuvan penkillä, ja nurkassa, vinosti hänen
+edessään, istui se mies, joka oli hänen ainoa poikansa.
+
+Poika oli kaunis, kuten hän itsekin oli ollut nuoruudessaan — kooltaan
+koko joukon suurempi, vaikkei niin sirotekoinen. Mutta hän oli perinyt
+isältään niittyvillan värin, hiusten ja kulmakarvojen hopeahohteen,
+valkoisen ihon ja vedenkirkkaat, harmaat silmät, jotka näyttivät olevan
+kaukana toisistaan.
+
+Olav huomasi heti, ettei Bjørnin kanssa ollut helppo päästä puheisiin
+— heillä ei ollut toisilleen mitään asiaa. Äiti, isäpuoli, sisaret, he
+voivat hyvin joka suhteessa; niin teki Bjørnkin. Tupakin osoitti hänen
+hyvinvointiaan.
+
+»Sinä olet nuori ollaksesi talonomistaja ja hoitaaksesi ammattiasi omin
+päin.»
+
+»Minä olen huolehtinut itsestäni aina viisitoistavuotiaasta asti.»
+
+Olav sanoi mielellään näkevänsä näytteitä Bjørnin taiteesta — hän oli
+kuullut niitä kehuttavan kovasti. Bjørn vastasi, ettei hänellä ollut
+täällä kotona mitään näyttämisen arvoista: »Mutta sinähän voit mennä
+Lavransin seurakuntaan katsomaan eteläisen kirkonoven rautoja ja
+kolmea kirkonlaivassa riippuvaa kruunua. Se on suurin työ, mitä tähän
+asti olen tehnyt. Minulla ei ole tänään aikaa, muuten olisin lähtenyt
+kanssasi —»
+
+»Onko totta», Olav naurahti kysyessään, »että se seppä, jonka luona
+sinä olit opissa, on puoleksi jotuni?»
+
+»Ei hän siitä mitään puhunut. Eikä minulla ole tapana kysellä
+ihmisiltä, mitä he eivät itsestään puhu.» Se oli hänelle ojennukseksi,
+isä käsitti, ja hänen mielensä teki hymyillä. Hän ei ollut milloinkaan
+nähnyt kenenkään olevan niin varman itsestään kuin tämä nuorukainen oli.
+
+»Mutta hän oli hyvä seppä — paras Norjassa», Bjørn sanoi. Hän
+meni arkun luo, palasi sieltä ja ojensi Olaville lippaan lukon ja
+avaimen: »Tämän minä tein ollessani hänen luonaan. Nykyjään minä taon
+mutkikkaampia lukkoja. Jos sinä siitä pidät, saat sen, Olav.»
+
+Olav kiitti ja kehui työtä.
+
+»Sinä et ole näitä taitoja perinyt isän puolelta», hän sanoi kokeillen.
+»Me emme suvussamme ole milloinkaan olleet erittäin käteviä.»
+
+»Isän sukua minä en tunne», Bjørn vastasi kirkkaalla äänellä.
+
+»Ja siitäkö sinä olet pahoillasi?» Olav virkkoi levollisesti.
+
+Bjørn katsoi häntä suoraan silmiin ja nauroi nuorta, raikasta nauruaan:
+
+»En, Olav, sitä minä en ole. Sinä siitit minut — ja siinä sinä teit
+minun mielestäni oikein. Ja vaikket sinä muuta olekaan sen jälkeen
+minulle tehnyt — et sinä minun mielestäni ole sillä tehnyt minulle
+pahaakaan.»
+
+Olav katsoi poikaansa — ymmärsiköhän poika, mitä sanoi — vai oliko ne
+sanat pantu hänen suuhunsa —
+
+Bjørn nousi ja meni ottamaan jotakin oven päältä hyllyltä.
+
+»Mutta sinä voit luulla, etten minä olekaan vierasvarainen.» Hän
+kaasi pikariin, joi isänsä maljan: »Terve, Olav Auduninpoika. Minulle
+tuottaa sentään suurta iloa se, että sinä olet kerran istunut minunkin
+penkilläni.»
+
+Olav otti haarikan ja hymyili:
+
+»Enpä minä voi sanoa sitä huomanneeni, Bjørn!» Siinä oli hyvää viiniä.
+
+»Kyllä se vain niin on. — Ja minä tahdon antaa sinulle siitä muiston.»
+Hän meni jälleen hakemaan. Tällä kerralla se oli solki, kokonaan
+kullattu ja aika iso; sen keskellä oli Neitsyt Maria Lapsineen ja
+ylt’ympäri palloja, jokaisessa enkelinkuva.
+
+»Ei, Bjørn — tämä oli liian suuri lahja, tätä minä en voi ottaa!»
+
+»Ota se vain. Etkö sinä muista, minä sain kerran sinulta
+kultasormuksen?»
+
+»Tahdotko sinä, että me täten olemme toisistamme selvät?»
+
+»Ei, ei, ei se sitä ole. Minä vain sanon sinulle, että sillä
+sormuksella minä kihlaan Alis Galfridintyttären Klemensin kirkon oven
+edessä Laurinmessun iltana.»
+
+»Se pääseekin silloin kunniaan.»
+
+Bjørnin seuratessa häntä ulos Olav kysyi: »Entä äitisi — onko hän
+tyytyväinen sinun avio liittoosi?»
+
+»Äitikö —» Bjørnin hymy oli ensimmäisen kerran iloinen, olematta
+mitenkään vaativa. »Äiti on minuun tyytyväinen, tein mitä tahansa, hän
+‒.»
+
+»Sepä hyvä», Olav vastasi. »Silloin minä tiedän sinun aina tehneen vain
+hyvin ja miehekkäästi.»
+
+He kättelivät toisiaan ja Olav lähti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav asteli asuntoaan kohti melkein hymyillen. Tähän Bjørniin hän sai
+olla tyytyväinen. Nuori ja ylimielinen — mutta ne kasvaimet elämä kyllä
+nyppii pois mieheltä — ja Jumala suokoon, että poikaa karsittaisiin
+varovasti latvaa vahingoittamatta. Niin että mies pitäisi, mitä poika
+on luvannut, kunhan keltanokka hänestä haihtuu.
+
+Bjørn puhui totta — hän olisi voinut tehdä enemmänkin tämän poikansa
+hyväksi. Toiset miehet tekivät tällaisessa tapauksessa toisin — he
+kasvattivat aviottomat lapsensa kodissaan tai tuttaviensa luona. Olihan
+hän antanut äidille Torhildsrudin, mutta sitä Bjørn ei näyttänyt
+pitävän minään — no niin, hyvinvoinnistaan hänen on kiitettävä itseään
+ja sitä toista miestä. Ja ellei Tornhild olisi mennyt naimisiin,
+olisivat hän ja Bjørn mahdollisesti tavanneet toisiaan useammin —.
+Vaikkakin pääsyy oli ollut ja oli tämä, hänen oli vaikea katsella
+silmiin poikaa, jota hän ei saanut asettaa sukuoikeuksiinsa — eikä
+silloin mikään muu, mitä hän voisi tehdä, tuntunut minkään arvoiselta.
+
+Ja olipa poika tarkoittanut sanoillaan mitä tahansa — se ainakin oli
+totta hänen sanoissaan, että vaikkei Olav ollutkaan tehnyt Bjørnin
+hyväksi muuta kuin oli hänet siittänyt, ei hän sillä ollut tehnyt
+hänelle pahaakaan. Se poika, joka oli suvun ulkopuolella, eikä tahtonut
+häntä edes isäkseen kutsua, oli myöskin onnettomuuden ulkopuolella.
+
+
+
+
+XIX.
+
+
+Eirik ajoi jo kolmannen kerran viljan talteen paleltuneena ja
+kypsymättömänä. Täällä järven rannalla halla vei ennen kuin muualla.
+Ei se kuitenkaan ollut erittäin suuri onnettomuus — he saivat siitä
+sentään aina vellijauhot ja mallasviljan; leipäähän he saivat ostaa.
+Sellaisia ruoka-aineita kuin lihaa ja kaloja heillä oli yllin kyllin,
+ja paastoaikana olikin hyvä nähdä vähän nälkää.
+
+Eirik hymyili muistaessaan paaston aikaa ensimmäisenä vuonna. Hän oli
+pitänyt sen, kuten ennen luostarissa ollessaan, joi vain vettä kerran
+päivässä, muuten hän otti ainoastaan jääpalan suuhunsa, kun oikein
+rupesi janottamaan. Öisin hän nukkui eteisessä olkisäkillä. Hän ei
+ottanut selkoa, mitä Eldrid teki. Mutta eräänä aamuna sisään tullessaan
+hän näki Eldridin nukkuvan lattialla — hän oli vielä täydessä unessa.
+Eldrid sanoi joka ilta asettuneensa tähän Eirikin lähdettyä nukkumaan,
+ja nähdessään Eirikin käyttävän jalkineita ilman sukkia, teki hänkin
+samoin.
+
+»Sinun ei pidä tottumattomana tehdä niin.»
+
+Eldrid kertoi joka vuosi paaston aikana käyneensä ripillä ja ottaneensa
+pääsiäispäivänä Corpus Dominin — mutta hän oli tehnyt niin vain
+päästäkseen joutumasta syytteeseen.
+
+»On hyvä, ettet enää tee niin pahoin», sanoi mies.
+
+»Ei, minä tein lupauksen sinä yönä, jolloin kävelin tiellä sinua
+odotellessani — silloin sinun Hestvikenissä ollessasi.»
+
+»Olipa sitten hyväksi sekin, että niin lapsellisesti ajattelit. Mutta
+sanoinhan sinulle olevani kotona kolmannen päivän iltana.»
+
+»Ellet sinä olisi pitänyt sanaasi», Eldrid virkkoi, »en tiedä, miten
+minulle olisi käynyt.»
+
+»Jumala sinua auttakoon, Eldrid — pitäisihän sinun tietää paremmin kuin
+moni muu, ettei yksikään mies ole itsestään suurenkaan arvoinen.»
+
+»Sinä et ole muiden kaltainen.»
+
+»Olenpa niinkin. Ylimalkaan katsoen en ole ollut sen parempi kuin
+useimmat ihmiset, ja monessa olen ollut huonompi.»
+
+Mutta hän ei ollut milloinkaan maininnut Bothildin nimeäkään vaimolleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt hän tunsi järven päästä päähän, metsät, polut ja karut korvet.
+Pikku talossa ei ollut paljon työtä, ja niin hänelle jäi yllin
+kyllin aikaa samoilla ulkona mielin määrin. Nähdessään ensimmäisenä
+talvena Eldridin sukset — hänen oli ollut helpompi kuljeskella
+niillä hevosettomana ollessaan — Eirik halusi itselleenkin laittaa
+samanlaiset. Opittuaan niitä käyttämään hän piti niin paljon
+hiihtämisestä, että hän hiihti enemmän kuin ratsasti. Sitten tuli
+aikoja, jolloin hän oli ulkona aamusta iltaan asti; hän palasi kotiin
+usein vasta myöhään yöllä. Kunnes hän keksi taas niin paljon töitä,
+joita ei käynyt siirtäminen. Ja silloin oli työtä ja tehtävää sellaiset
+määrät, että oli vaikea niistä selvitä, ja hän pysytteli taas silloin
+niin kotosalla, että töin tuskin malttoi ruokansa hotkaista, eikä
+tahtonut ennättää levähtämään; iltaisin hän istui takkavalkean ääressä
+Kädessään puukko ja taltta, naskali ja suonikimppu ja teki käsitöitä.
+Eldrid istui yhtä äänetönnä kuin miehensäkin, ompeli ja kehräsi.
+
+He eivät jutelleet keskenään oikeastaan muusta kuin töistä. Toinen
+ei tiennyt paljon enempää toisen entisyydestä kuin minkä tiesivät
+tavatessaan. Mutta Eirik tunsi, että hänen elämänsä oli siepannut
+Eldridin mukaansa, Eldrid seurasi nyt häntä kuin vene virtaa, ja
+kumpainenkin oli tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.
+
+Hänen oltuaan kaksi vuotta Nesessä veli Stefan saapui saarnaamaan
+Saanan kirkkoon muutamiksi päiviksi taivaaseenastumisviikolla.
+Viimeisenä iltana Eirik sai hänet kanssaan Neseen ja yöpymään sinne, ja
+hän saattoi veli Stefania metsitse oikotietä naapuriseurakuntaan.
+
+He istuivat kauan puhelemassa eräällä harjulla, josta näkyi kauas yli
+metsien ja pikku järvien, mutta jonne ei näkynyt ainoatakaan asumusta
+koko avaran taivaan alla, ja Eirikin koirat makasivat sammalissa hänen
+jalkojensa juuressa. Täällä Eirik voi puhua hänelle kaikesta siitä,
+mitä hän ei ripissä voinut kertoa, sillä se ei koskenut syntiä eikä
+armoa, vaan kaikkea, missä elämä liikkuu.
+
+Veli Stefan virkkoi kerran, että oli hyvä, ettei Eldrid enää raatanut
+kuin orja, omaan vihaansa kytkettynä. »Mutta et sinä tule täällä
+Nesessä viettämään koko ikääsi — oletko sinä ajatellut, miten sitten
+käy, kun te muutatte Hestvikeniin takaisin?»
+
+»En», Eirik vastasi. »Kaikki käy kuten Jumala tahtoo — jos me sinne
+joudummekaan. Isä voi elää kahdeksankymmenen vanhaksi. Sitäpaitsi
+Eldrid on viisas ja ymmärtäväinen nainen. Paras varsa ja parhaat lahjat
+voidaan pilata julmuudella ja älyttömällä käsittelyllä.»
+
+»Ei sinun pidä verrata kristittyä ihmistä järjettömään eläimeen»,
+Stefan virkkoi.
+
+»Vanha Ragnhild, jonka meillä näit — hän kertoi minulle — Harald
+Joninpoika köytti kerran Eldridin luhdin patsaaseen kotoa lähtiessään,
+hän tahtoi, että hänen oli seistävä siinä, kunnes jalat ajettuivat,
+ettei hän jaksaisi enää mitään — hän koetti saada vaimonsa siten
+itselleen ystävälliseksi. Ragnhild vapautti hänet toisena yönä ja
+hoiteli häntä — Eldrid oli silloin kuusitoistavuotias. — Ragnhild oli
+ollut ennen Haraldin jalkavaimo, mutta tämä oli lähettänyt hänet pois
+saatuaan Eldridin, mutta kutsunut hänet takaisin Borgiin, hänen oli
+määrä auttaa Haraldia nöyryyttämään Eldridiä.»
+
+He istuivat kumpikin vähän aikaa ääneti.
+
+Veli Stefan sanoi kaikkien veljien surreen saatuaan viime vuonna
+kuulla Eirikin kohtalosta: veli Arne oli luvannut ruoskia itseään joka
+torstai-ilta niin kauan, että hän seisoi omassa veressään, siihen asti,
+kunnes hän saisi kuulla veljensä kääntyneen.
+
+Veli Arnesta, joka oli ollut silloin kuin hänkin kokelasveljenä,
+oli Eirik välittänyt vähemmän kuin muista luostarin asukkaista —
+tämä olikin ollut perin nuori ja oli asunut minoriteettien luona
+lapsuudestaan asti. Eirik pyysi nyt veli Stefania viemään Arnelle
+terveiset ja hänen kiitoksensa.
+
+Heidän saavuttuaan naapurikylään ensimmäisen pellonaitauksen luo Eirik
+jätti ystävälleen jäähyväiset. Veli Stefan siunasi hänet; sitten munkki
+asteli kylää kohti ja yksinäinen metsämies nousi jälleen harjulle jousi
+olalla ja koirat kintereillään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se suvi kului neseläisiltä samoin kuin osa seuraavaakin
+Kynttilämessuviikolla oli aika pakkanen. Eirik oli päivisin harjulla
+hirsiä piiluamassa. Hän heräsi eräänä yönä siihen, että Eldrid hänen
+vieressään värisi vilusta. Eldrid kertoi pudonneensa tänään lähteeseen
+hakiessaan vettä navettaan, ja hän lienee jo siksi vanha, ettei hän
+sietänyt enää olla jäätyneissä vaatteissa. Eirik sai silloin kuulla
+vanhan apulaisen Ragnhildin olevan sellaisen, että kun hän joskus
+suuttui emäntäänsä, hän meni istumaan Holgeirin tupaan, kunnes lauhtui.
+Eldrid sai sinä aikana tehdä kaikki askareet ypöyksin. Heillä ei ollut
+talvella paimentakaan.
+
+Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuli hehkuvan kuumaksi, hän sai
+pahoja yskänkohtauksia ja sitten hän alkoi hourailla, valitella ja
+heittelehtiä sinne tänne. Hän makasi seuraavat päivät hyvin sairaana.
+Ensimmäisenä iltana, kun hän oli vähän parempi, ja nähdessään miehensä
+tuovan maitoa sisään hän kysyi Ragnhildia. Eirik nauroi ja vastasi
+eukon olevan heille kummallekin vihoissaan — kukaan ei tiennyt syytä —
+hän istui yhä loukossaan, ja Eirik oli toimitellut askareet.
+
+»Ei, Eirik, nyt ovat asiat kovin hullusti — lypsäminen ja kirnuaminen
+eivät ole miesväen töitä.»
+
+»Kenen sinä luulet luostarissa lypsävän?» Eirik kysyi nauraen.
+
+Seuraavana päivänä saapui Gaute Virvir, Eirikin vanha ystävä
+kotipuolelta. Hänellä oli kylään asiaa ja niin hänen päähänsä pälkähti
+lähteä katsomaan Neseen. Hän tapasi Eirikin ruokkimassa lehmiä. Eirik
+otti vieraan vastaan niin hyvin kuin taisi emännän maatessa sairaana.
+Gaute oli juuri epäonnistunut jossakin omaisuusjutussa, siksi hän oli
+pahalla päällä ja kertoi kotipuolelta jos jotakin sen näköisenä, kuin
+kaikki olisi hullusti. Olav asui Saltvikenissä, Cecilian viimeinen
+lapsi oli kuollut heti kastamisen jälkeen, Gunhild Bersentytär oli
+Magnus-herran rouvana ja kuului Ingebjorg-rouvan seurueeseen, sillä
+ritari oli herttuattaren uskottuja.
+
+Eirikin mielestä eivät kotikuulumiset olleet niinkään huonoja. Olihan
+ikävää, että Cecilia oli menettänyt lapsen. Mutta kotona tuntuivat
+voivan aivan yhtä hyvin ilman häntä; isä ja Cecilia hoitivat yhdessä
+asioita, hän arveli, ja Jørund sai olla johtavinaan — silloin hän oli
+sentään koko lailla siedettävä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän oli elänyt täällä kolme kesää, ja nyt oli kohta kolmas talvi
+loppumaisillaan — Eirik mietti sitä eräänä iltana seisoessaan eteisen
+ovella ja katsellessaan harmaan sinervään illan hämyyn. Koko auringon
+puoleinen maa oli ruskeana, mäet paljaina, räystäältä tipahteli
+harvakseen ‒ tänä iltana oli niin leutoa, ettei ollut jääpuikkojakaan.
+Metsissä oli vielä paksulti lunta, mutta järven pintaa peitti tumma
+jäänsula, ja rannan puolella taivas jo kuvastui sulassa, joka oli
+eilisillasta suurentunut.
+
+Silloin hän huomasi järven rannalla liikkuvan jotakin mustaa — siellä
+näytti olevan kaksi henkeä, he olivat nousseet hevosen selästä ja
+taluttivat niitä. Eirik riensi sinne — hänen täytyi pysäyttää heidät ja
+johtaa heidät rannalle siitä ainoasta paikasta, jossa jää enää saattoi
+olla vähänkin kestävää. Hänen juostessaan alas äyrästä ja huutaessaan,
+että he pysähtyisivät, hän mietti, ketä he mahtoivat olla — koko
+järven rannalla ei ollut muita kuin heidän talonsa, niin että heidän
+aikomuksensa kai oli päästä tänne.
+
+Hänen rientäessään jäätä myöten kirkkaitten sulakohtien välitse hän
+huomasi toisen olevan varmasti naisen. Mutta vasta saapuessaan heidän
+luokseen hän tunsi Cecilian:
+
+»Jumalan nimessä, antakaa minun auttaa teitä maihin. Ota sinä, Svein,
+hevoset, minä talutan Ceciliaa.»
+
+Eirik huomasi hämärissä, että Ceciliaa vaivasi jokin, mutta hän arveli
+sen vain johtuneen siitä, että Cecilia oli säikähtänyt nähdessään jään
+heikkouden, vai olisikohan muutakin. Päästyään maalle Eirik sanoi:
+
+»Kyllähän sinä, Svein, löytänet tien eteenpäin. Minun vaimoni nukkunee
+jo, mutta sinä saat mennä sisään herättämään hänet ja sanomaan, ketä
+tulee.» Hän otti Cecilian hevosen. »Sinä saat nousta selkään, Cecilia —
+täällä suolla vaipuu lumeen polviaan myöten.»
+
+Silloin Cecilia kietoi kätensä veljensä kaulaan, painautui häneen, ja
+Eirik tunsi, miten hän vapisi.
+
+»Minä olen tullut pyytämään sinua kanssani kotiin», Cecilia sanoi
+epätoivoissaan. »Nyt on niin, etten minä enää jaksa.» Hän värisi kovin:
+»Minä en voi enää tavata Jørundia —»
+
+Eirik painoi häntä rintaansa vasten:
+
+»On paras, että ensin tulet sisään», sanoi hän sitten, »ja saat yltäsi
+märät vaatteesi. Sillä sinun kertomuksesi lienee pitkänlainen, pelkään
+minä —»
+
+»Lopuksi», Cecilia jatkoi päästäen veljensä irti, »hän löi eilen
+Olavia, Ankin poikaa, niin että poika kuoli tänä aamuna. Silloin minä
+pyysin Sveinin satuloimaan hevoseni —»
+
+Eirik seisoi kuin puusta pudonnut:
+
+»Sitäkö halvattua —! Voiko sellaista tapahtuakaan. Minne sinä olet
+lapsesi jättänyt?» hän kysyi äkkiä.
+
+»Ne ovat Torella. Mutta eihän hän ole milloinkaan tehnyt lapsille
+mitään —»
+
+»Minä kielsin kotiväkeä», hän jatkoi Eirikin taluttaessa hänen
+hevostaan pitkin rantaa, »viemästä sanaa isälle. Minä en uskalla —
+ennenkuin sinä olet siellä. Sinä olet ainoa, joka voit meitä auttaa —
+ehkä —»
+
+Eldrid tuli heitä vastaan tuvan ovelle. — Eirik huomasi jo kauas hänen
+peittäneen päänsä lumivalkoisella, pitkällä kirkkohunnullaan. Hän
+ojensi Cecilialle kätensä ja lausui hänet tervetulleeksi.
+
+Eldrid oli sytyttänyt tulen takkaan; hän johti Cecilian istumaan tulta
+lähinnä olevan penkin päähän, otti hänen märän vaippansa ja työnsi
+penkkipieluksen vieraan selän taakse:
+
+»Sinä, Eirikin sisar, saatat olla väsynyt — te olette ratsastaneet
+vuonolta asti tänään tällaisessa raskaassa kelissä, sanoo sinun
+renkipoikasi —»
+
+Eirik huomasi sisarensa katselevan ihmeissään ympärilleen — tupa oli
+siisti ja lämmin, vaikkakin se oli pieni ja matala, ja vuoteissa
+oli puhtaat vaatteet ja nahkaset — ja sitten hän katsoi veljensä
+vaimoon. Eldrid ei ollut vanhentunut näinä kolmena vuotena ja hän
+näytti tummassa hameessaan ja valkoisessa pitkin selkää laskeutuvassa
+hunnussaan komealta, vanhanpuoleiselta naiselta.
+
+»Minä olen sitä mieltä, Cecilia, että sinun on viisainta mennä heti
+vuoteeseen, sinä olet niin märkä ja viluissasi — minä tuon sinulle
+ruokaa.» Hän vei nuoren naisen heidän omaan vuoteeseensa, polvistui
+ja veti hänen jalkineensa pois. »Sinun jalkasi ovat kuin jääpalat —
+ota nahkaset toisesta vuoteesta, Eirik, lämmitä niitä, niin kiedon ne
+sisaresi ympärille.»
+
+Cecilia istui pitäen kaksin käsin vuoteen laidasta; kyynelet alkoivat
+vieriä pitkin poskia hänen itkiessään aivan ääneti, ja kun Eldrid
+oli kietonut hänen jalkansa lämpimiin nahkasiin ja painanut hänet
+vuoteeseen, hän kääntyi seinään päin, kätkien kasvonsa pieluksiin. Hän
+makasi sillä lailla, kunnes veljen vaimo toi ruokaa.
+
+»Nyt sinäkin saat lähteä pois — Sveinhän sinun nimesi oli? Minä menen
+Holgeirin tupaan ja nukun tämän yön Ragnhildin luona, Eirik — minä
+arvelen sinun sisaresi mielellään puhelevan sinun kanssasi kahden
+kesken; te ette ole nähneet toisianne pitkiin aikoihin.»
+
+Sitten Eldrid toivotti hyvää yötä ja läksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Gaute saa hävetä — hän on levittänyt pitkin kylää huhua, että
+sinä kuljet täällä puoli-alastomana rääsyissä ja elät kuin kurjin
+mökkiläinen ja että sinun vaimosi on niin ikäloppu ja huono, että hänen
+täytyy vain maata —»
+
+»Silloinhan Gaute on vielä parempi keksimään juttuja kuin minä itse»,
+Eirik sanoi.
+
+»Jospa minä olisin tiennyt sinulla olevan niinkuin sinulla on», Cecilia
+vastasi, »niin tuskinpa minä olisin tullut tänne vaivojani valittamaan.
+Minä luulin, ettei sinun olosi enää voisi tulla sen huonommaksi, kuin
+mitä ne ovat.»
+
+»Olipa sitten hyvä, että Gaute jutteli sellaisia.»
+
+Mutta otettuaan sisareltaan ruoka-astiat ja istuuduttuaan hänen
+viereensä vuoteeseen takkatulen hiipuessa nurkassa peloitti häntä se,
+mitä hän nyt saisi kuulla.
+
+Jørund oli toisinaan ollut siedettävä ja hyvä, Cecilia kertoi. Mutta
+hän vainusi salaisia loukkauksia ja epäluottamusta kaikessa, mitä
+isä ja vanhat palvelijat sanoivat tai tekivät, ja silloin oli hänen
+usein vaikeata mennä välittämään. Sitten oli Liv ja Anki — Jørund
+oli alkanut vihata heitä sen onnettoman asian jälkeen ja hän tahtoi
+saada heidät pois Rundmyristä. Olav sanoi, ettei siitä tulisi mitään
+— silloin Jørund suuttui silmittömästi, haukkui isän kauheasti, sanoi
+koko paikkakunnan tietävän, että isä suosii sellaista varasjoukkoa
+aivan talonsa nurkilla, mutta että niiden oli nyt lähdettävä, muuten
+hän pistäisi tuleen koko pesän. Tämä tapahtui syksyllä, jolloin hän
+vielä makasi sisällä sen pikku tyttörukan jälkeen, joka sitten kuoli
+— isä oli tullut sinne häntä katsomaan. Vähän myöhemmin selvisi, että
+Rundmyrin Gudrun, joka oli ollut Hestvikenissä kesällä auttamassa,
+palasikin vanhempiensa luo raskaana, ja Jørund oli tarjonnut sekä Svein
+Ragnanpojalle että monelle muullekin miehelle rahaa, että he ottaisivat
+syyn niskoilleen. »Minä en ole milloinkaan maininnut siitä Jørundille»,
+Cecilia sanoi, »mutta minä menin sinne eräänä päivänä aivan äskettäin.
+Ankille se on suuri suru, sillä Gudrun ei ole ruma, hän oli toivonut
+saavansa hänet naimisiin, ja hän on ainoastaan neljäntoista vuotias,
+niin ettei se lapsiparka varmaankaan kyennyt puolustautumaan —.»
+
+Mutta Jørund raivostui kerrassaan saatuaan kuulla siitä. Ja Olavia,
+raajarikkoa, hän ei ollut milloinkaan voinut sietää. Ja eilisaamuna
+Olav oli ollut lasten kanssa pellolla, hän aikoi tehdä niille
+pajupillejä — silloin Kolbein tuli juosten kotiin, poika itki ja sanoi
+isän tulleen heidän jälkeensä hyvin vihaisena, oli siepannut Olavin
+kainalosauvat ja lyönyt niillä häntä.
+
+Cecilia oli juossut sinne. Olav makasi siellä ja veri virtasi hänen
+suustaan ja sieraimistaan. »Minä sanoin Jørundille, mitä mieleeni
+sattui muistumaan.» Mutta Jørund oli ollut kuin raivoisa sonni eikä
+niinkuin viisas ihminen. Sitten tulivat Svein ja Halstein, ja hän pääsi
+Jørundin käsistä irti. He kantoivat Olav Livinpojan Ragnan luo, ja
+Cecilia oli istunut hänen luonaan yön, mutta aamulla hän kuoli.
+
+Cecilia nukkui vihdoin viimein ja Eirik meni nukkumaan alavuoteeseen.
+
+Eirik oli varma siitä, että Jørund oli toisinaan sekapäinen — häntä
+täytyi vartioida, ehkäpä pitää sidottunakin. Eikä Cecilia voinut
+enää elää hänen kanssaan. Joko hänen olisi muutettava Saltvikeniin
+lapsineen — taikka hän muuttaisi sinne ja ottaisi lankonsa kanssaan
+isän palatessa Hestvikeniin asumaan Cecilian kanssa — sen hän päättäisi
+vasta käytyään paikalla.
+
+Seuraavana aamuna aamun koittaessa Eldrid pistäytyi sisälle muuttamaan
+navettapuvun ylleen. Eirik sanoi lähtevänsä tänään Hestvikeniin. »Ja
+luulenpa kestävän hyvän aikaa, ennenkuin sinun luoksesi kotiin pääsen.»
+
+»Niin minäkin arvelen.»
+
+Cecilia tahtoi kaikin mokomin ratsastaa Eirikin kanssa kotiin, vaikka
+sekä Eirik että Eldrid pyysivät häntä jäämään Neseen, kunnes veli
+lähettäisi sanan.
+
+Matkalla ei puhuttu paljon — tiet olivat vaikeat kulkea, ja Eirik
+huomasi Cecilian jo katuvan, että oli tullut sanoneeksi liian paljon.
+
+Heidän saavuttuaan Rundmyriin Eirik pyysi Ceciliaa ja Sveiniä
+odottamaan vanhoissa, tien vieressä olevissa rakennuksissa — hänen
+teki mielensä pistäytyä Ankin ja Livin luona. Hän ei tiennyt, mitä hän
+sanoisi näille ihmisparoille. Rientäessään tuttua polkua suon poikki
+hän muisti täällä leikkineensä tulella, täynnä sokeaa vihaa isää
+kohtaan, palaen likaisesta halusta oppia tuntemaan kaikkea pahaa — ja
+hän itse oli pelastunut jollakin tavoin, mutta ne, joilla oli vähemmän
+järkeä ja olivat vähemmän syyllisiä, makasivat nyt kiemurrellen
+auttamattomasti turmiolla —
+
+Kaksi lammasta kulki pihamaalla etsien ruokaa kuivuneitten lehtien
+välistä ruohosta — ne läksivät pakoon hänen lähestyessään. Majan
+ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa. Pieni
+navettakin oli tyhjänä ja autiona. Eirikissä kuohahti kiukku — olikohan
+Jørund karkoittanut heidät sittenkin —.
+
+Heidän ratsastaessaan pihaan tuli ihmisiä joka ovesta. He kokoontuivat
+Eirikin ympärille hänen istuessaan hevosen selässä ja katselivat häneen
+jännittyneinä ja totisina. Mutta kukaan ei virkkanut mitään, ennenkuin
+vanha Tore, mennessään pitelemään hevosta Eirikin astuessa maahan,
+sanoi:
+
+»Jopa nyt onkin aika sinun tulla kotiin, Eirik!»
+
+Siihen hän ei osannut mitään vastata. Hän kysyi vain:
+
+»Missä Jørund on?»
+
+Ensin ei kukaan vastannut, sitten joku mutisi jotakin sellaista, että
+hän lienee sisällä, mutta silloin eräs pelästynyt poikapahanen kuiskasi
+— Jørund oli mennyt vähän aikaa sitten sillalle, hän oli nähnyt —,
+
+Eirik kielsi miehiä, jotka aikoivat häntä seurata, lähtemästä mukaan,
+ja Sveinille, joka ojensi hänelle kirvestä: »Minulla on miekka, kuten
+näet — mutta tuskin minun tarvitsee sitä käyttää.»
+
+Hän ei mennyt tietä pitkin, vaan laskeutui vuorta myöten tuvan editse.
+Sen kallion, jolle talo oli rakennettu, ja rannan välillä oli vain
+pieniä palasia käyttökelpoista maata, etupäässä vain kallionlohkareita
+ja kivijärkäleitä sekä katajapensaita ja orjanruusuja; Eirik
+hiipi siten eteenpäin, ettei hullu huomaisi hänen tuloaan. Alas
+laskeutuessaan hän ei voinut huomata muuta kuin että kevät oli täällä
+meren äärellä ennättänyt paljon pitemmälle — kaikkialla tunturin
+halkeamissa vihersi heinä kuihtuneessa ruohikossa, orjanruusuissa oli
+suuria punaisia silmukoita, ja vuorilla kiipeilevät vuohet olivat jo
+päässeet vaurastumaan talven jälkeen.
+
+Ja vuono loisteli ilta-auringossa.
+
+Hän ei nähnyt sillalla ketään. Mutta heti, kun hänen askelensa alkoivat
+kuulua siltapalkeilla, tuli joku esille aittarakennuksen nurkan
+takaa, porhalsi hänen ohitseen kaksinkerroin koukussa ja oli samassa
+silmänräpäyksessä sillan vieressä olevassa veneessä. Eirik ei ajatellut
+sen enempää, vaan hyppäsi veneeseen hänkin juuri silloin, kun Jørund
+sai veneen irti ja työnsi sen rannasta. He seisoivat veneessä kumpikin,
+Jørund oli tarttunut airoon, löi sillä lankoaan ja samassa vene kaatui.
+
+Heti heidän veteen jouduttuaan Jørund kietoi kätensä Eirikin kaulaan;
+tämä huomasi Jørundin koettavan saada hänet veden alle — hän oli
+jo vetänyt henkeensä vettä, vaippa, miekka ja painavat saappaat
+olivat tiellä; hän oli veden alla, kunnes kaikki musteni ja hän oli
+tukehtumaisillaan. Mutta hän oli sittenkin tottuneempi pulikoimaan
+vedessä kuin Jørund, hän pääsi lankonsa otteesta irti, sai päänsä
+pinnalle — he eivät olleet kaukana rannasta, hän pääsi niljakkaalle
+rantakivelle, kiipesi ja pääsi paljaalle kalliolle. Eirik sylki
+merivettä suustaan, riisui yltään läpimärän vaippansa ja ravisteli
+vaatteitaan, niin että vesi lotisi hänen saappaissaan.
+
+»Pääsetkö sinä itse maihin?» hän huusi sinnepäin, missä näki Jørundin
+pään vedenpinnan yläpuolella. »Vai pitääkö minun tulla sinne sinua
+auttamaan?»
+
+Silloin Jørund alkoi kiivetä ylös, Eirik ojensi hänelle kätensä ja veti
+hänet maihin. Siinä he seisoivat veden valuessa vaatteista.
+
+»Minä luulen sinun tekeytyvän hullummaksi kuin olet», Eirik virkkoi.
+»Luuletko sinä selviäväsi ilkitöistäsi siten paremmin?»
+
+Jørund vilkaisi häneen sillä ilkeällä, aralla rotankatseellaan, jonka
+Eirik oli ennenkin nähnyt ja joka sai hänessä jotakin puristumaan
+kokoon.
+
+»Sinä et sittenkään saanut minua hengiltä tälläkään kertaa», Jørund
+sanoi ivallisesti.
+
+Kun Eirik ei vastannut mitään, jatkoi lanko:
+
+»Kyllähän minä tiedän sinun vihanneen minua ja etsineen koston hetkeä
+ja yrittäneen minua päiviltä pois kaikkina näinä vuosina. Aivan siitä
+yöstä asti Baagahusissa, jolloin sinä olit juonut itsesi tolkuttomaksi
+ja löit Brynjulf Tistilliä — ja minä pelastin sinut vankilasta!»
+
+Eirikin muistissa hämärsi jokin hyvin vanha, melkein unohtunut jupakka
+linnan tuvassa; he olivat olleet siihen sekaantuneet kumpikin, sekä hän
+että Jørund, mutta hän oli silloin saanut rangaistuksen ja Jørund oli
+päässyt vapaaksi —.
+
+»Mennään nyt ylös», hän virkkoi kärsimättömänä, »me seisomme tässä kuin
+kaksi märkää koiraa.»
+
+»Ja kun minä sitten keksin, mikä teidän tarkoituksenne oli,
+suvaitessanne sellaista joukkoa Rundmyrissä — olihan sopimatonta sekä
+sinun isällesi että sinulle harjoittaa sellaista hienoa ammattia
+rauhassa —»
+
+Eirik oli vetänyt miekan tupestaan kuivatakseen sitä parhaansa mukaan
+kanervilla ja heinätupuilla:
+
+»Ellet sinä nyt mene kotiin, lyön minä sinua miekan lappeella!»
+
+»Kyllä kai sinä sen ennemminkin isket minuun, kun olet saanut minut
+näin eteesi, aivan aseettomana—»
+
+Mutta hän läksi sentään liikkeelle. — Eirik ei tiennyt, mitä ajatella —
+uskoiko Jørund todellakin kaiken vai oliko vain uskovinaan.
+
+Talon väki katseli pihalla näitä kahta likomärkää tulijaa. Eirik pyysi
+jonkun sanomaan Cecilialle, että he tarvitsisivat kuivia vaatteita.
+Sitten hän seurasi Jørundia, joka kulki asuintupaa kohti; heidän sisään
+tullessaan hän huomasi heidän asuvan nyt siellä. Hän riisui miekkansa
+ja istuutui, Jørund toiselle seinälle, ja siinä he istuivat kumpikin
+ääneti.
+
+Mutta Cecilian astuttua sisään kantaen sylin täyden kuivia vaatteita
+Jørund nosti katseensa ja hymyili ilkeästi nuorelle vaimolleen:
+
+»Onko sinulla aikaa muistaa minuakin — niinä en luullut sinun hennovan
+jättää urhokkaan rakastajasi ruumista, sen kuusijalan, jota minä
+kuritin eilen —»
+
+»Ei, Jørund», alkoi Eirik, mutta hänen äänensä värisi, »vaikka sinä
+olisitkin hullu — sinä voit sentään puhua jo liikoja. Että sinä
+saatoitkin koskea halvattuun raajarikkoon —»
+
+»Tämä minun vaimoni on sellainen, että hän rakastuu vaivaisiin», hän
+hymyili jälleen rumaa, järjetöntä hymyä »ensimmäinen, jonka kanssa hän
+minut petti, oli myöskin jalaton rampa —»
+
+Cecilian kasvot vääristyivät äkkiä, hänen suuriin, kirkkaisiin
+silmiinsä tuli jääkylmän vihertävä ilme. Eirik nousi vaistomaisesti ja
+asettui sisarensa rinnalle.
+
+»Minä näin sen itse», mies jatkoi, »— ontuva viallinen — ja tämä
+kantamassa minun lastani —»
+
+Cecilian kylmä ääni oli pistävän terävä:
+
+»Olitko sinä näkevinäsi jotakin sopimatonta — mikset sinä silloin
+astunut esiin, ennenkuin ontuva viallinen ennätti niin kauas, ettei hän
+voinut minua edes puolustaa sinun polkiessasi minua jalkojesi alle?»
+
+Eirik tarttui sisarensa käsivarteen: »Tule ulos!» Hän oli nähnyt
+välähdyksen sisarensa vihan syvyydestä miestään kohtaan ja hän pelästyi.
+
+»Ei, minä en jaksa käydä Jørundin vaatteissa», Eirik virkkoi heidän
+seisoessaan yhdessä Ragnan tuvassa. »Eiköhän aitassa ole arkussa
+joitakin minun vanhoja vaatteitani —.»
+
+»— Etkö sinä oppinut Märtalta ennenvanhaan», hän kysyi Cecilian
+kääntyessä hakemaan hänelle vaatteita, »sekoittamaan jotakin unijuomaa?
+On parasta, että sekoitat sellaista tänä iltana hänen olueensa. Minä
+menen hakemaan isän jo illalla. Mutta minä en voi lähteä täältä
+rauhallisena, ennenkuin tiedän hänen nukkuvan syvää unta.»
+
+Vaihdettuaan ylleen joitakin vanhoja vaatteitaan hän meni siihen
+luhtiin, jonne Olav Livinpoika oli asetettu. Siellä paloi kaksi
+kynttilää vainajan pään kahden puolen ja ruumis oli kääritty hyviin
+liinavaatteisiin. Eirik paljasti ainoastaan kasvot: niissäkin näkyi
+pahoinpitelyn jälkiä, mutta kapeat, kalpeat kasvot olivat rauhalliset
+kuin nuorukainen olisi vain nukkunut. Valkoisen lakanan alla näytti
+ruumis pitkän hontelolta laihoine, kuihtuneine jäsenineen.
+
+Eirik suuteli jääkylmää otsaa, polvistui paarien ääreen ja luki
+kuolleen rukoukset ja litanian, ja siellä istuvat ihmiset vastasivat
+hiljaa: »Ora pro nobis», sekä »Te rogamus audi nos.»
+
+Sitten hän puheli ihmisten kanssa hiljaa. He eivät olleet uskaltaneet
+lähettää papille sanaa, mutta he olivat valvoneet edellisen yön
+ruumiin luona ja lupasivat tänäkin yönä vuorotellen valvoa. Eirik
+sanoi huolehtivansa hautauksesta huomenna palatessaan, mutta nyt hänen
+oli lähdettävä Saltvikeniin puhumaan Olavin kanssa. He eivät olleet
+kuulleet mitään Arnketilista ja Livistä, rakennukset olivat olleet
+tyhjät eilisaamusta asti, niin että he lienevät paenneet koko joukko
+peläten Jørundia, joka oli uhannut tappaa ja polttaa heidät.
+
+Eirik oli pyytänyt Halsteinia viemään Jørundille ruoan ja jäämään hänen
+luokseen, kunnes hän nukkuisi — Halstein oli suuri ja vahva mies. Eirik
+kurkisti sisään ennen veneille menoaan. Jørund nukkui. Eteisen oven
+voi sulkea ulkoapäin; Eirik antoi Halsteinille avaimen ja pyysi häntä
+viemään Jørundille aamulla varhain aamiaista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hänen saapuessaan Saltvikeniin hämärsi jo. Auringonlaskusta näkyi enää
+länsipuolella sinisenharmaitten pilvien reunoilla kuparinpunaa; meri
+oli synkkä ja iltatuuli pani sen väreinen loiskuttelemaan hänelle niin
+tutulla tavalla rannan pitkää, kalpeaa kaarta vastaan.
+
+Sora narskui hänen jaloissaan, ja tuuli vihelteli rantakaisloissa;
+autiolla ruohikolla, jossa kasvoi jäykkiä katajia, makaili pari
+mullikkaa. Niin — tänne hän ei ollut astunut jalallaan sen päivän
+jälkeen, jolloin hän läksi Gunhildia etsimään. Ja nyt hänen elämässään
+ei ollut kerrassaan mitään, minkä hän olisi niin tarkoin unohtanut kuin
+Gunhildin —.
+
+Hän oli odottanut ihmisten olevan jo vuoteissaan, mutta tultuaan
+aitauksen sisään hän näki tumman olennon seisovan veräjällä — siinä oli
+isä.
+
+»Minä täällä, isä» — hän pyrki vaistomaisesti isänsä edelle, siksi
+hän puhui nopeasti: »Minä tulen Hestvikenistä; asiat ovat nyt sillä
+kannalla, että meidän olisi Cecilian mielestä neuvoteltava yhdessä,
+mitä olisi tehtävä; hän lähetti hakemaan sinua.»
+
+»Asiat ovat olleet sillä kannalla jo kauan aikaa», Olav vastasi. »Mutta
+sinusta en minä ole kuullut hiiskaustakaan. Tuskinpa siellä asiat sen
+hullummin ovat kuin mitä ne ovat olleet koko tänä aikana, jolloin
+sinulla ei ollut mielestäsi mitään asiaa käydä kotona.»
+
+Mutta isä itsehän oli kieltänyt häntä tulemasta. Eirik tunsi
+nuoruutensa vihan tapaista: eikö isä voinut milloinkaan olla hänelle
+oikeudenmukainen ja sovinnollinen. Mutta hän hillitsi mieltään —
+jos hän alkaisi selvitellä ja puolustella itseään, tulisi paha vain
+pahemmaksi.
+
+»Minä en kuullut milloinkaan muuta kuin hyviä uutisia — mutta sinä
+saatat olla oikeassa; on turha luottaa kuulopuheisiin.»
+
+Knut ja Signe nukkuivat tuvassa, Olav sanoi — heidän oli mentävä
+luhtiin, jossa hän itse nukkui. Siellä oli pilkkopimeätä ja Eirik
+kompastui esineisiin ja kolhi tavaroita, joita oli siellä sikin sokin
+pimeässä. Ja pimeässä, ovi kevätyöhön raollaan, he istuivat yhdessä
+puhelemassa. Eirik kertoi, mitä Hestvikenissä oli tapahtunut ja mitä
+hän itsekin oli ajatellut: »Cecilia ei voi asua Jørundin kanssa tämän
+jälkeen.»
+
+»Ei, se jää sinun ja vaimosi asiaksi. — Ja silloin onkin Hestvikenissä
+hauska elämä, kun te kolme siellä asutte —»
+
+Äänen kirvelevä iva teki lopun Eirikin kärsivällisyydestä.
+
+»Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut hauska elää, isä. Äitiä sinä
+kiusasit — minä en tiedä, teitkö sinä sitä tahallasi vai tahtomattasi.
+Sitten sinä olet tehnyt kaikkesi kiusataksesi meitä, kunnes me olimme
+samaa mieltä, Cecilia ja minä — että kaikki muu oli helpompaa kuin
+elää sinun kanssasi. Pidä se mielessäsi, kun hän muuttaa tänne sinun
+luoksesi, ja ole kuin kristitty mies äläkä niinkuin vuoren peikko hänen
+lapsilleen — vaikkakin heillä on hiirenkorvat.»
+
+»Jumala varjelkoon, etten olisi sinua milloinkaan nähnyt!» kuului isän
+mielenliikutuksesta värisevä ääni. »Kristus ja Neitsyt Maria auttakoot,
+että olisin jättänyt sinut sinne, missä olitkin, sinisten vuorien taa!»
+
+»Sitä sinä et voinut auttaa — minä tulin, minne minun oli tultava.
+Muuten täytyy minun sanoa, että minulle olisi ollut aivan yhtä hyvä
+jäädä sinne — ja sinulle myös: tavalla tai toisella sinun on täytynyt
+tehdä vääryyttä niitä lapsia kohtaan, jotka sinä olet siittänyt!»
+
+»Minä en ole sinua siittänyt! Sinä et ole minun poikani!»
+
+»Hyi sinua!» Eirik nousi kiukuissaan. »Minkälaiseen sukuun te
+kuulutte, sellaiset miehet kuin sinä ja Jørund —. Kun maailma kääntyy
+teitä vastaan, otatte te kunnian omilta vaimoiltanne häpeämättömillä
+puheilla.»
+
+Hän kuuli Olavin hengittävän syvään pimeässä ja malttoi mieltään:
+
+»Mutta tämä ei ole sopiva aika kaivaa jälleen esille vanhoja
+riitojamme, isä — ja minä pyydän sinulta anteeksi kiivastumistani.
+Mutta äiti sinun olisi pitänyt jättää rauhaan lepäämään», hän oli
+kuohahtaa jälleen; »mutta käydään nyt levolle, isä — meidän olisi paras
+joutua Hestvikeniin heti aamun koitteessa.»
+
+Sitten hän vetäytyi penkille koukkuun. Oli mahdotonta nukkua — hänen
+päässään kohisi — päivällinen ratsastus, Jørund, taistelu vedessä
+hullun kanssa, kuollut luhdissa, kylmilleen jäänyt koti Rundmyrissä
+ja Cecilia — äkillinen muutos, joka vääristi Cecilian kalpeat kasvot
+vihan kauheiksi piirteiksi, jäinen pilkahdus hänen vedenkirkkaissa
+silmissään. Hätä sisaren puolesta kouristi häntä sydänjuuria myöten —
+Cecilia ei milloinkaan joutuisi niille harhateille, joille Eldrid oli
+joutunut, mutta hän käsitti vihalla olevan monet tiet, jotka kaikki
+johtavat lopulta samaan maaliin.
+
+Sitten hän muisti isänsä sanat — ja hän muisti lapsuutensa pelon joutua
+kerran karkoitetuksi aviottomana. Mutta saattoiko olla sittenkin
+jotakin aihetta hänen pelkoonsa, hän oli kenties joskus kuullut
+joitakin sanoja, joista hän oli unohtanut kaiken muun, paitsi pelkonsa
+— että isä oli epäillyt äiti-parkaa — ahdistanut häntä, kuten Jørund
+oli ahdistanut Ceciliaa, kuten hän itse oli kerran ahdistanut naista
+kuolemaan asti häpeällisillä epäluuloillaan —.
+
+Hänet valtasi ikävä kotiin Nesen erämaahan valtavana haluna päästä
+pakoon. Mutta hän tiesi, ettei hän pääsisi sinne enää milloinkaan. Ja
+hän tiesi myöskin, että kun nyt hänen ja Eldridin oli muutettava tänne
+helvetin esikartanoihin, hänellä oli vaimo, johon hän voi luottaa. Hän
+ei ollut milloinkaan luottanut kehenkään ihmiseen niinkuin häneen,
+jonka sielu oli kahlannut tuskien virroissa.
+
+Isäkään ei tuntunut nukkuvan. Ja nyt sääli vanhukseen voitti vihan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav herätti hänet — hänestä tuntui, että hän oli vast'ikään nukkunut.
+Aurinko oli tuskin noussut heidän soutaessaan Hevostunturin alla.
+Silloin Olav katkaisi hiljaisuuden:
+
+»Kun me saavumme perille», hän sanoi, »lähden minä heti ratsastamaan
+metsään Svein ja minä. He eivät voi nukkua metsässä koko
+lapsilaumoineen ja lisäksi vielä Gudrun. Minä toimitan Ankin ja Livin
+takaisin Rundmyriin aivan heti — sinä pidät niin kauan Jørundia
+silmällä. Hän saa maksaa täydet sakot surmaamastaan pojasta ja
+häpäisemästään tyttärestä. Minä luulen hänen muistavan seuraavalla
+kerralla, kun järki aikoo juosta tiehensä, että hän tarttuu sitä
+hännästä kiinni —»
+
+Eirikin pidellessä venettä rannassa, jotta isä pääsi siitä nousemaan,
+hän kuuli Olavin kysyvän:
+
+»Mitä kuuluu, Halstein?»
+
+Renki oli omituisen näköinen ja kalpea. Hän odotti, kunnes Eirik seisoi
+isänsä rinnalla.
+
+»Jørund kuoli yöllä, Olav», hän virkkoi hiljaa.
+
+Olav kysyi hetken kuluttua:
+
+»Onko —»
+
+»Hänessä on tikarin haava. Suoraan rinnassa. Sen enemmän minä en tiedä.»
+
+»Hän houraili ja oli järjiltään», Eirik virkkoi kiivaasti. »Jumala
+armahtakoon hänen sieluaan — hän ei tiennyt, mitä teki.»
+
+Renki katsoi häneen vastaamatta.
+
+Isä ja poika menivät yhdessä asuintupaan, Halstein seurasi heitä. Hän
+ei ollut koskenut ruumiiseen. Jørund makasi eteläisessä vuoteessa
+— suuri, alaston ruumis makasi siinä vasen jalka ja olkapää sekä
+käsivarsi reunalla, pää toiselle puolelle kääntyneenä: näytti
+siltä kuin hän olisi aikonut nousta. Vasemmassa rinnassa, nännin
+sisäpuolella, oli haava, ja luunvalkoisella iholla oli vähän verta,
+sen verran että ihokarvat tarttuivat toisiinsa. — Penkillä, vuoteen
+vieressä, oli vielä se ruoka, jonka Halstein oli tuonut sisään
+nähdessään hänet tällaisena.
+
+Eirik oli melkein yhtä kalpea kuin vainajakin — isän kasvoissa
+hän ei nähnyt mitään muuta kuin samaa vihaa, mitä oli Jørundin
+vaimon silmissä. Jørund oli ollut hänen ystävänsä ajatus hänen
+sekaantumisestaan, hänen raakuudestaan ja surkeasta kuolemastaan
+raateli hänen sydäntään hänen nostaessaan jääkylmää ruumista ja
+asettaessaan sen oikeaan asentoon pää pielukselle; hän yritti sulkea
+sammuneet silmät ja painaa sieraimet kiinni.
+
+Olav nosti peitettä ja etsi ruumiin ympäriltä:
+
+»Missä tikari on?»
+
+Haava oli kolmikulmainen kuin kolmikärkisen italialaisen tikarin
+jäljiltä, eheä ja niin suuri, että ase oli täytynyt iskeä voimakkaasti
+vartta myöten.
+
+Halstein meni hiljaa sulkemaan tuvan oven.
+
+»Minun täytyy sanoa, mikä on sanottava — te olette hänen puoleltaan
+syyttäjiä — ja minun oli hänestä vastattava. Mutta kun Eirik antoi
+minulle illalla avaimen, en minä tiennyt tähän huoneeseen olevan
+toisenkin käytävän —»
+
+»Toisen käytävän —» isä ja poika sanoivat sen yht'aikaa.
+
+»Tullessani aamulla sisään», renki puhui hiljaa, osoittaen sormellaan
+pohjoisvuodetta, joka oli ollut Eirikin hänen asuessaan vielä kotona,
+»oli keskellä lattiaa sikin sokin vuodevaatteita ja olkia, eikä luukku
+ollut kokonaan kiinni, sillä olkia oli välissä —»
+
+Molemmat seisoivat ääneti jäykkinä. Talon luoteiskulma ei ollut
+kalliolla, vaan sen alla oli muurattu jalka, ja kun Olav Ribbung
+rakensi sen uudelleen tulipalon jälkeen birkebeiniläis-aikana, hän
+oli tehnyt tähän meren puolelle käytävän, jonne vei luukku pohjoisen
+vuoteen pohjasta. Olav Auduninpojan aikana tätä salakäytävää ei
+milloinkaan käytetty, mutta vanhimmat talon palvelusväestä tunsivat sen
+ja Eirik oli myös kulkenut sitä poikana ollessaan.
+
+Hän huomasi isän nojaavan kättään pöydän kanteen, kumartuvan yhä
+syvemmälle näytti siltä kuin vanhus kaatuisi siihen pitkin pituuttaan.
+Eirik tarttui häneen — Olav nosti puoleksi päätään, ja vanhat, arpiset
+kasvot olivat ikälopun näköiset; suu ammotti auki, mutta silmät olivat
+jälleen suljettuina. Hän kohotti kättään, työnsi Eirikin hiljaa luotaan
+ja asteli vuodetta kohti hapuillen sokean tavoin.
+
+Hän paljasti ruumiin rinnan uudelleen — koetteli haavaa yhdellä
+sormellaan ja pyyhki pois verisiä karvoja, joita oli tarttunut sen
+yhteen nurkkaan. Sitten hän kopeloi jälleen vuodetta — etsi tikaria.
+
+Hänen kääntyessään poika huomasi hien virtaavan otsalta pehmeitten,
+valkoisten hiussuortuvain alta. Hän kääntyili sinne tänne aivan
+neuvottomana.
+
+»Isä?» Eirik kysyi tuskan vallassa — mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tämä
+merkitsi.
+
+Olav oli lähtenyt liikkeelle kävellen kummasti tassutellen, aivan kuin
+eläin kuopassa.
+
+»Isä», Eirik virkkoi jälleen, »meidän on mentävä etsimään Ceciliaa.»
+
+Olav nojasi kamarin oveen, jossa oli Gunnarin kuva:
+
+»Mene sinä —. Minä tulen—»
+
+»Meidän on suljettava ovi», Eirik vastasi matalalla äänellä, »kunnes me
+saamme tänne miehet tarkastamaan ruumista.» Hän huomasi isän katseessa
+pelkoa. »Muista, että hänen veljensä on haettava tänne!»
+
+Olav voihkaisi ääneen. Sitten hän seurasi poikaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heidän saapuessaan naistentupaan leski istui kokoon kyyristyneenä
+huoneen perimmäisessä nurkassa. Ragna vanha palvelijatar, oli hänen
+luonaan. Cecilia painautui yhä lujemmin seinään, tuijottaen miehiä
+pelon viileys silmissään Eirik meni hänen luokseen ja aikoi tarttua
+häneen hän taisteli vastaan:
+
+»Oletko sinä nähnyt hänet?» hän kuiskasi.
+
+Eirik nyökäytti ja veti hänet luokseen vastustuksesta huolimatta; hän
+vapisi kuin kouristuksen käsissä. Silloin Eirik nosti hänet kuin lapsen
+ja kantoi hänet vuoteeseen. Ja isä seisoi katsellen näitä kahta kasvot
+sen näköisinä, kuin ne olisi lyöty muodottomiksi.
+
+Cecilia makasi nyyhkien — vähitellen nyyhkytykset hiljenivät; hän
+makasi hiljaa, mutta tuijotti yhtä hurjasti silmät selkoselällään.
+Isä oli istuutunut rahille; hän istui ajatuksissaan, kädet kirveeseen
+nojaten.
+
+Eirik läksi hetken kuluttua ulos. Hän sai miehet kokoon; yhden niistä
+hän lähetti Rynjuliin Torgrimia ja Unaa hakemaan ja sitten kutsumaan
+tänne miehiä, naapureita ruumista tarkastamaan, toisen hän lähetti
+kirkonkylään pyytämään pappia tänne illaksi valvomaan kahden ruumiin
+ääressä, murhatun ja murhaajan —, hänen oli myös koetettava taivuttaa
+sira Magnea hautaamaan Jørundin siunattuun maahan, murha oli tehty
+sekapäisenä—. Gunnarsbyhyn hän saattoi lähettää huomenna sanan —.
+
+Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kaikki väkensä kanssa
+järjestetyksi. Sitten hän arveli, että Cecilialle oli saatava jotakin,
+vaikkapa tilkkanen maitoa. Hän seurasi maitoastiaa kantavaa tyttöä.
+Sisar makasi kuten ennenkin tuijottaen ja isä istui paikoillaan.
+
+Cecilia laski astian huulilleen, mutta työnsi sen heti pois:
+
+»Minä en voi — minä tulen kipeäksi —»
+
+Eirik istuutui vuoteen laidalle. Palvelustytöt olivat menneet ulos.
+
+»Sisko!» Eirik virkahti. »Kunhan sinä vain voisit itkeä!»
+
+»Niin — kunpa voisin», hän vastasi soinnuttomasti.
+
+Silloin isä nosti päänsä:
+
+»Jospa minä voisin auttaa sinua siihen! Jospa minä voisin auttaa
+sinua siihen, ennenkuin on liian myöhäistä! — parempi olisi, että
+sinut poltettaisiin roviolla elävänä, kuin että sinulle kävisi kuten
+on käynyt minulle! Älä luule hyödyttäväsi lapsiasi vaikenemalla ja
+paaduttamalla sielusi ja sydämesi. Eirik puhui totta enemmän kuin
+tiesikään sanoessaan, että teille olisi ollut parempi asua ihmisiä
+syövän vuorenpeikon luona kuin minun kanssani!»
+
+Poika ja tytär tuijottivat häneen ymmärtämättä mitään.
+
+»Minä olin nuori, minäkin», Olav jatkoi jälleen, »en paljonkaan
+vanhempi kuin sinä, Cecilia, olet. Ja asia oli pienempi kuin tämä. Se,
+minkä minä tein — ei ole varma, teinkö väärin, itse minä luulin olevani
+oikeassa. Mutta minä vaikenin siitä. Ensin minä ajattelin, että kunhan
+se aika tulee, jolloin minä voin, silloin minä tunnustan ja kadun ja
+suoritan rikokseni. Nyt se on ollut myöhäistä jo kauan sitten. Minut se
+on lahottanut, ja kaikkeen, mihin minä olen koskenut ja mitä käsissäni
+pitänyt, olen tartuttanut lahoamista —»
+
+Cecilia ei ymmärtänyt vieläkään, mutta Eirik:
+
+»— Jeesus Kristus — isä!» hän kuiskasi huulet valkoisina.
+
+»Nyt minä en voi katua», Olav sanoi lujasti. »Se valo, mikä minulla
+oli, otettiin minulta pois — nyt on minun katumiseni samanlaista kuin
+sellaisen miehen näkö, jonka on silmät puhkaistu. Mutta nyt minä tahdon
+sen sittenkin tunnustaa, Cecilia — minä seuraan sinua ja sama kohtalo
+tulkoon meille kummallekin —»
+
+Silloin Cecilia oli ymmärtänyt. Hän ponnahti vuoteeseen istumaan:
+
+»Minäkö! — Luuletko sinä, että minä —!» Hän huudahti kovaa ja hurjasti.
+
+Eirik oli noussut ja riensi sisarensa viereen: »Isä lopeta!»
+
+»Silloin tulee meille sama kohtalo», hän jatkoi jälleen. »Jos sinun on
+paettava maasta, minä seuraan sinua ‒»
+
+»Sinunko kanssasi!» Tytärtä värisytti. »Ennen minä tekisin, kuten
+Jørund teki!»
+
+Olav kysyi:
+
+»Onko sinulla vielä se italialainen tikari, jonka sinä kerran
+pikkutyttönä sait — missä se on, Cecilia?»
+
+»Minun lippaassani.» Hän laskeutui vuoteesta ja meni lattian yli
+arkulleen; veli näki hänen jälleen vapisevan, mutta huulet olivat
+lujasti suljetut ja silmät säkenöivät. Arkustaan hän otti pienen
+lippaan, kaasi rahille koko sen sisällön — soljet, käädyt, pienen
+korallisen isämeidän-nauhan, monta veistä.
+
+»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat
+kalisten.
+
+»Me voimme mennä sisään etsimään kerran vielä», Olav sanoi hiljaa.
+
+»Ei —!» Cecilia peräytyi.
+
+»Uskallatko sinä lähteä minun kanssani hänen luokseen —?»
+
+»En —.» Cecilia painoi päänsä alas. »Minä en voi nähdä ruumista tässä
+kunnossa ollessani», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.
+
+»Jos sinä olet syytön, ei se vahingoita sinua enemmän kuin sitäkään.»
+
+Hän näytti painuvan kokoon siinä seisoessaan. Isä jatkoi vain:
+
+»Jos sinä olet syytön, lähde kanssani sinne, laske kätesi hänen
+rinnalleen —»
+
+»Ei.» Hän huusi: »Minä en _tahdo_ —»
+
+»Julma ihminen!» Eirik seisoi sisarensa vieressä.
+
+Olavin tarttuessa Cecilian ranteeseen sisar nykäisi, yritti riistäytyä
+irti, mutta luiskahti ja kaatui. Hän jäi polvilleen pää kumarassa,
+koettaen toisella kädellään irroittaa isän otetta. Eirikin mielestä isä
+raahasi häntä lattialla —
+
+Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara
+kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja
+ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan —
+
+— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä,
+Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —.
+
+»Eirik!» kuului Cecilian kiljahdus.
+
+Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet:
+niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut
+äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä
+niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota
+ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —.
+
+Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen,
+hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin
+kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten.
+
+Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti
+hänen olkaansa.
+
+»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei
+jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —»
+
+»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole
+meille armollinen. Minä tiedän sen.»
+
+Sitten hän kohotti äkkiä kasvonsa siskoonsa:
+
+»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman
+isäni!»
+
+Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin
+nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään,
+kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan
+vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat
+kietoutuneet.
+
+Mutta sitten Eirik työnsi sisaren luotaan:
+
+»Minun on mentävä etsimään häntä —»
+
+Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja
+puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta.
+Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa
+eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen
+päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä
+soutamaan.
+
+»Eirik — mitä hän tekee», Cecilia kuiskasi.
+
+Toinen pudisti päätään: »En tiedä.»
+
+»Eirik», hän sanoi kuten äsken. »Ymmärsitkö sinä, mitä hän sanoi — mitä
+hän on tehnyt?»
+
+Eirik pudisti taas päätään: »En tiedä —»
+
+Isä souti pohjoista kohti Härkätunturin ympäri. Sitten he kääntyivät
+yhdessä hitaasti takaisin taloa kohti. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi:
+
+»Hänen ei pidä nukkua siellä yksin kuin pakanakoiran. Minä menen hänen
+luokseen —»
+
+Cecilia tarttui Eirikin käsivarteen ja puristi sitä:
+
+»Sitten minä tulen sinun kanssasi. Minä en pelkää, kun sinä olet
+mukana.»
+
+Cecilia tunsi veljen ruumiin vavahtavan — tämän kasvot muuttuivat
+kummallisesti — ehkäpä hänkin oli epäillyt. Mutta hän ei tahtonut
+tietää sitä. Ja niin menivät veli ja sisko yhdessä vainajan luo.
+
+
+
+
+XX.
+
+
+Olav ei ollut milloinkaan ennen soutanut kaupunkiin. Hän lepuutti
+silloin tällöin airojaan — vesi loiskutteli kulkevan veneen alla.
+Tänään oli vuonolla hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan alusta.
+
+Kevyttä usvaa kohosi etelästä ja harmensi sekä veden että taivaan;
+metsäiset harjanteet tummuivat ja puhkeavat lehtipuut näyttivät
+harmahtavilta läiskiltä tummansinervien havupuitten keskellä. Olav
+vetäisi jälleen airoilla.
+
+Se polttava pelko, joka oli sytyttänyt hänen mielensä, oli sammunut,
+hän oli sisäisesti väsynyt ja harmaa. Hän oli nyt matkalla täyttämään
+sitä, josta koko hänen elämänsä oli ollut ainaista pakoa, ja tällä
+kerralla hän sen tekisi; hän tiesi sen nyt yhtä järkähtämättömän
+varmasti kuin hän oli aina ennen tiennyt haluavansa paeta keksittyään
+vain jonkinlaisen tien. Mutta hänen sielunsa oli harmaa ja kylmä kuin
+kuollut ruumis.
+
+Hän oli kuullut tuhannet kerrat, että Jumalan armo on rajaton, ja hän
+oli siihen salaisesti luottanutkin: se, jota hän oli paennut, oli
+paikoillaan häntä odottamassa, kunhan hän saisi rohkeutta palata,
+sillä kaikki se oli ulkopuolella aikaa ja muuttumaton: Jumalan
+käsivarret levällään ristillä, valmiina ottamaan vastaan, viiden haavan
+armonvirrat, kallellaan oleva pää, joka katseli luomakuntaa, valvoi
+ja odotti, ympärillään Maria ja kaikki pyhimykset rukouksineen, jotka
+kohosivat kuin savu sammumattoman tulen suitsutusalttarilta. Hänen
+palvelijansa olivat valmiina kirvoittamaan hänen kahleensa. Elämän
+leipä oli aina alttarilla. Jumala oli rajaton —.
+
+Mutta sitä hän ei itse ollut, sen hän nyt näki. Oli sittenkin liian
+myöhäistä. Ne rajat, jotka olivat hänessä itsessään, olivat kuortuneet
+ja kovettuneet kiveksi — samanlaisiksi kiviksi, joita ihmiset olivat
+näytelleet hänelle siellä täällä: ne olivat olleet kerran eläviä
+eläimiä ja ihmisiä.
+
+Nyt hän ei enää voinut katua. Hänessä ei ollut enää rakkautta Jumalaan
+eikä vähintäkään halua palata takaisin, hän olisi nyt mieluimmin
+kulkenut tietään kulkemistaan Jumalasta pois, iankaikkisesti. Se oli
+helvettiä. Se oli sen iankaikkisen tuskan valtakuntaa, sen hän tiesi,
+kadotuksen maasta oli tullut hänen kotinsa.
+
+Peli oli loppuun pelattu ja nyt hän voisi kyllä tunnustaa ja tehdä
+katumuksen piispan määräyksen mukaan — se ei hyödyttänyt mitään.
+Vapahdus ei vapahda sitä, joka ei kadu. Hän oli kadottanut kristityn
+ihmisen uskon — vaikkakin hän tiesi, että se, mitä hän kerran oli
+uskonut, se on juuri sitä, joka on, joka oli ja joka tulee olemaan, ja
+hän itse on kestämätön, mutta hän oli monta monituista kertaa valinnut
+itsensä ja sen, mikä ei kestä, niin että hän oli kadottanut halun
+omistaa Elämän.
+
+Mutta hän tekisi sen sittenkin Cecilian vuoksi. Hän oli tullut
+tuntemaan tytärtään näinä vuosina — ja nyt hänestä tuntui, että hän oli
+jo kauan aavistanut tämän voivan loppujen lopuksi tehdä jotakin tämän
+kaltaista. Hänen olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ennen —.
+
+Eirikillä oli jotakin sen kanssa tekemistä, sen hän nyt näki. Hän oli
+vihannut vaihdokkaan valehtelemishalua omana irvikuvanaan, vihannut
+hänen epävakaista mieltään, vihannut häntä, koska hän ei milloinkaan
+jaksanut toteuttaa tekemiään päätöksiä. Niin, olihan hän nainut sen
+porton. Sen Eirik oli kyllä tehnyt. Ja hän oli rakastanut Eirikiä, joka
+valehteli ja kerskaili ja seurasi kaikkia päähänpistojaan ja peräytyi
+kaikilta alkamiltaan teiltä — rakastanut tätä vierasta oliota, jonka
+hän oli saanut niskaansa, tätä kummitusta, joka oli imenyt hänestä
+verta, kunnes heistä oli tullut oikea isä ja poika. Murhatun miehen
+poika oli kostanut hänelle isänsä puolesta yhtä salaa, kuin hän oli
+murhannut Tveitin.
+
+Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt tämän kaiken kuin salaman valossa
+sinä hetkenä, jolloin Eirik juoksi häntä kohti tappara iskuun
+kohotettuna ja hän oli kohottanut otsansa — oli ollut iloa kaikessa
+siinä, että hän nyt näkisi lopun. Silloin oli tappara käännetty
+kostajapojan kädestä syrjään —.
+
+Ja hän tiesi sen tapahtuneen Cecilian vuoksi. Mitä hyötyä siitä
+tyttärelle olisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytär oli nuori — hänellä
+oli pitkä elämä edessään elettävänä ja kuoltavana, jos hän teki kuten
+isä oli tehnyt. Hän näki, että hän tahtoi päästä jostakin kauheasta —
+ja hän ajatteli kolmea kasvavaa pikku poikaa, isän surmanneen äidin
+lapsia. Mutta vieläkin pahemmin olisi, jos heidän pitäisi kasvaa hänen
+huostassaan, ja hän kulki säilyttäen sellaista salaisuutta. Hän käsitti
+sen tulevan tavalla tai toisella pelastukseksi heille kaikille, jos hän
+nyt laski Cecilian jalkojen juureen sen ruumiin, jota hän oli laahannut
+muassaan näin kauan: »Katso — ja pidä itsestäsi huolta, ennen kuin on
+liian myöhäistä sinullekin—.»
+
+Ehtoopäivä oli pitkälle kulunut hänen soutaessaan länsipuolta
+pitkin kaupunkilaisten siltojen viertä: siinä oli Claus Wiephartin
+silta ranta-aittoineen — siihen hänelläkin on ollut tapana laskea —
+Miklegaardin silta, Klemensinkirkon ja Joninsilta — piispankartanon
+siltoihin asti. Ja hän vastasi kylmästi ja terävästi, kun joku nuori
+nalikka tuli sillan laidalle ja huusi epäkohteliaalla äänellä, ettei
+hän saanut laskea venettään siihen. Olav vastasi laskevansa tähän ja
+että hänellä oli asiaa piispankartanoon — samassa hän muisti ettei hän
+ollut pukeutunut eikä varustautunut kaupungin käyntiä varten ja häntä
+suututti se noustessaan piispan pihaa kohti.
+
+Puolen tunnin kuluttua hän seisoi kapealla aukealla piispankartanon ja
+Halvardinkirkon hautausmaanaan välissä.
+
+Piispa makasi kuolemaisillaan. Kukaan ei ennättänyt häntä kuunnella
+tai vastata hänelle sen enempää. — Ihmiset juoksivat kartanossa
+edestakaisin. Helge-herran sairaus oli tullut niin äkkiä ja vielä näin
+pääsiäisjuhlan edellä — Se oli totta, huomenna oli palmusunnuntai, hän
+oli sen kokonaan unohtanut —
+
+Hän ei ollut ajatellut, että _sellaista_ voisi tapahtua, — kun hän
+vihdoinkin oli valmis heittämään aseensa ja antautumaan, ei kellään
+ollut aikaa ottaa häntä vastaan. Ja nyt hän tunsi, että kuoleman
+kaltainen rauha olikin ollut äärimmäistä jännitystä, sillä nyt hän oli
+kylmässä värjöttävä — ja epätoivoinen, sillä hänen oli pakko yrittää
+vielä kerran; nyt hänestä tuntui tämä viivytys sietämättömältä.
+
+Olav seisoi eikä tiennyt minne mennä. Sumu oli muuttunut tihkusateeksi.
+Suuret, aukean ympärillä olevat kivirakennukset — piispankartanon
+kiviseinä, kirkkomaan aitaus ja tuomiokirkon mahtava koko raskaine
+torneineen ja sateella kiiltävine lyijykattoineen — näyttivät vieläkin
+suuremmilta sateessa, joka teki ne mustiksi. Mutta kirkkomaan aidan
+ylitse ojentelevat poppelit näyttivät avaavan lehtiään, joista läksi
+voimakas tuoksu, ja ruoho pursusi rehevänä aukean mukulakivien tornista.
+
+Hän ei jaksanut mennä Clausin luo, istua siellä ja kuunnella
+kauppiaitten lörpöttelyä. Eikä levysepänkään luo. Hän oli ollut Oslossa
+yhden ainoan kerran Galfridin tyttären mentyä naimisiin Bjørnin kanssa.
+Heillä oli lapsi — ellei ollut jo tullut useampiakin — mutta hänestä
+tuntui, ettei hän oikein jaksanut kuullakaan tästä pojanpojastaan; hän
+pelkäsi kuin ruttotautinen tulla lähelle Bjørnin elämää.
+
+Jossakin lähellä alkoi kirkonkello soida kovaa ja terävästi — se oli
+Olavinluostarista; torni kohosi kirkkomaan aidan toisesta päästä.
+Kaksi saarnaajaveljestä tuli samassa nurkan takaa; pää hupun peitossa
+he riensivät sateesta suojaan, niin että liehuvan kaavun alta pisti
+valkoinen paita esiin. Olav katsoi heidän jälkeensä; lyhyempi oli
+varmaankin vanha veli Hjalm, mutta tämä ei suinkaan tuntenut häntä
+enää; siitä olikin jo vuosia, kun hän viimeksi oli pistänyt jalkansa
+luostariin.
+
+Olav seurasi heitä. Hän voisi sentään mennä Olavinkirkkoon, siten hän
+saisi aikansa kulumaan. Sitten hän saisi keksiä yöpaikan sellaisen,
+missä ei tarvinnut puhua, mitä kotona Hestvikenissä oli tapahtunut.
+
+Kirkon ovessa häntä vastaan tuli suuri, keltainen koira juosten ja
+sitä seurasi takaa ajaen maallikkoveli; he olivat törmäämäisillään
+vastakkain. »No, sinäkö, Olav Auduninpoika siinä oletkin?» munkki
+sanoi iloisesti. »Me emme ole nähneet sinua luonamme sen jälkeen kuin
+— Mutta sinä oletkin kenties tullut tapaamaan isä Finniä, luullakseni
+— niin, kylläpä hän ilostuu sinut nähdessään — sinä olit hänen isänsä
+hyvä ystävä, muistaakseni. Ja nyt hän suorittaa saman toimituksen
+kaupunkilaisille, jonka hän aamulla piti latinaksi —», puhelias
+maallikkoveli nyökäytti ja pujahti pois kuorin sivuovesta.
+
+Olaville selvisi, että pitkä, vanhahko munkki, joka seisoi kuoriin
+johtavien portaitten päässä ja puhui — oli varmaankin Arnvid
+Finninpojan lähinnä vanhin poika. Viimeksi Finnin nähdessään tämä oli
+Hamarin koulussa oppilaana. Nyt oli munkin kiiltävää, kaljua päälakea
+ympäröivä lyhyeksi leikattu tukka hopeanharmaa ja kapeat, ahavoituneet
+kasvot ryppyiset.
+
+Hän ei muistuttanut isäänsä — ei kukaan Arnvidin pojista muistuttanut
+häntä, he olivat kauniita, kuten äidin kerrotaan olleen. Veli Finn
+oli suora ja laiha, hän oli hyvin rauhallinen seisoessaan puhumassa,
+valkoisessa nutussaan, suuri, musta vaippa harteillaan; hänellä oli
+kirkas, kaunis ja rauhallinen ääni:
+
+»— mutta se osa, joka oli maassa, muistuttaa meille Jumalan näkymätöntä
+voimaa ja salattua viisautta. Tätä osaa voidaan sanoa ristin juureksi,
+se kantaa ihmissilmiltä näkymättömänä ristin runkoa, oksia ja kalliita
+hedelmiä. Sellainen merkki on meille annettu, jotta me muistaisimme
+pelastuksemme lähteneen siitä juuresta, joka on Jumalan näkymätön
+viisaus.
+
+»Mutta mitä meitä hyödyttää, hyvät veljet, selittää ristin salaisuutta
+sanoin, ellemme me näytä teoillamme ymmärtäneemme oikein Kuninkaan
+sanoja: Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minulle sovelias.
+Se ottaa ristinsä ja seuraa Hänen jälkiään, joka ei pelkää tuskaa ja
+vaivaa rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseensä ja omaan sieluunsa. Me
+voimme kantaa ristiä kahdella tavalla, ruumiillisesti ja henkisesti —»
+
+Tämä oli sellainen sermo crucis, joita oli tapana pitää
+luostarikirkoissa paastoaikana. Olav katseli ympärilleen — siitä, kun
+hän viimeksi oli ollut tässä kirkossa, oli kulunut jo pitkä aika. Huone
+oli pitkä ja kapea ja kokolailla hämärä, kun ei yhtään kynttilää oltu
+sytytetty ikkunoitten edessä pimittivät Halvardin kirkkomaan suuret
+saarnit ja niiden takana tuomiokirkon suuri rykelmä. Ihmisiäkään ei
+ollut paljon — edellisen priorin huonon hoidon aikana Olavinkirkko oli
+menettänyt paljon entisestä maineestaan.
+
+Olav huomasi isä Finn Arnvidinpojan saarnan olleen alkujaan tarkoitetun
+luostariveljille; hän puhui niin paljon katumusharjoituksista ja
+kurista:
+
+»— tällä tiellä on itsekunkin otettava itsestään vaarin, sillä
+tässä piilee se vaara, jota sanotaan sisäiseksi ylpeydeksi: niin
+että me pidämme niitä veljiä huonompina, jotka jaksavat vähemmän
+paastota, valvoa, kärsiä kylmää ja ruoskan iskuja. Me emme kykene
+maksamaan Kuninkaallemme sitä piinaa, mitä Hän kärsi, ruoskan iskuja
+toisensa jälkeen, haavoja haavojen lisäksi — kun me rankaisemme omaa
+ruumistamme, on meidän varottava, ettemme luule kilpailevamme Hänen
+kanssaan. Mutta jos toiset tahtovat meitä kurittaa, haavoittaa tai
+häväistä ja heittää meidät pyövelin käsiin, tulee meidän kantaa
+se ilolla ja muistaa, että me nautimme kunniaa, johon me olemme
+arvottomat —»
+
+Sadekuuro rapisi kirkon ikkunoita vastaan. Olav kuuli tuulen alkavan
+puhaltaa —. Olavin mieleen johtui ajatus — sanoisikohan hän Finn
+Arnvidinpojalle Oslon-asiansa? Vaikkakin asianlaita oli sellainen,
+ettei hän voinut pätevästi ripittäytyä muille kuin piispalle, mutta
+koska tämä makasi kuolevana — hän voisi sanoa Finnille olevansa täällä
+tunnustamassa vanhaa verivelkaa, salamurhaa, jonka hän oli tehnyt juuri
+silloin, kun he viimeksi erosivat, Finnin ollessa vielä poikanen;
+hän muisti nyt sanoneensa pojalle hyvästit koulutalon ulkopuolella
+samana päivänä, jolloin hän läksi Miklebøhön. Se olisi jo sillan
+polttamista takanaan — »Silloin me kannamme ristiä sielussamme,
+kun sydämemme kärsii tuskaa muitten ihmisten virheitten ja syntien
+vuoksi, kuten Pyhä Paavali sanoo: Kukaan ei ole niin heikko, etten
+minäkin tulisi heikoksi ja tuntisi hänen tuskaansa rinnassani. Hyvät
+veljet, me emme saa ihmetellä, jos Kuningas laskee kannettavaksemme
+muitten ihmisten syntejä ja suruja tai panee meitä sovittamaan muitten
+veljiemme rikkomuksia, koska Hän on kaikki puolestamme sovittanut.
+Mutta joutuessamme kiusaukseen kysymään, miten meidän on sovitettava,
+silloin meidän tulee muistaa, että Hän kantaa taivaat ja maat kuin
+pallon kädessään, vaikkakin Hän suvaitsi laskea pois kaikkivaltiuden
+kuninkaan-viittansa ja pukeutua Aadamin köyhään pukuun. Hän uupui
+tielle kantaessaan ristiä Jorsalan linnasta, jotta Simon Kyreneläinen
+saisi sen suuren onnen, että häntä pidettiin kyllin arvokkaana
+auttamaan Jumalaansa ja kantamaan Hänen ristiään. Tämä talonpoika
+oli kaikkia muita maan päällä eläviä onnellisempi. Mutta Jumala
+antaa meidän kaikkien maistaa Simonin autuutta, kutsuessaan meidät,
+arvottomat syntiset, tiellä seisovasta ja ristinkulkua katselevasta
+kansanjoukosta ja tarjotessaan meille osaa ristin kuormasta —»
+
+— Saarna ennätti tuskin loppua, kun Olavin tuntenut vanha maallikkoveli
+saapui. Hän kulki edellä puuhakkaana ja puheliaana ja vei hänet
+keskusteluhuoneeseen; nyt hän kertoisi isä Finnille —.
+
+»Se oli pieni nelikulmainen huone, katossa ristiholvi. Kapea,
+pystykaarinen ovi oli avoinna ristikäytävään. Olav meni ovelle ja
+katseli, miten sade valui luostaripihan kauniille, viheriälle matolle;
+satoi ristikäytävällekin niin, että sade roiskui sen kivilattialta.
+Oli tullut kova ilma lounaasta ja hyvää se tekikin; häntä oli tämä
+varhainen kevät huolettanut — niin kauan kuin ei tullut vettä, joka
+olisi sulattanut lumen metsistä, oli kaikki epävarmaa
+
+Suuret, tummat, ajelehtivat pilvet tekivät illan vuodenaikaan nähden
+pimeäksi, ja märät lyijykatot loivat kalpeaa, levotonta valoa.
+Saarnien suurissa, puhkeavassa latvoissa, jotka kuroittautuivat kirkon
+harjan ylitse, suhisi, ja ruohokentän kaivon vintti vinkui ja kitisi.
+Silloin aikovat Halvardinkirkon kellot soida, hiljaa kajahdellen,
+luostarikirkon pieni, terävä-ääninen yhtyi siihen ja sitten alkoivat
+kaikki kaupungin kirkkojen kellot soida.
+
+Pilarien takaa, toiselta puolelta pihaa, tuli valkoinen munkki — isä
+Finn Arnvidinpoika astui häntä kohti reippaasti käsi ojolla:
+
+»Terve, Olav Auduninpoika — sinä teit kauniisti tullessasi minua
+tervehtimään!»
+
+He istuivat keskusteluhuoneessa — he eivät olleet nähneet toisiaan sen
+jälkeen, kun toinen oli poikanen, toinen nuori mies. Siitä oli yli
+kolmekymmentä vuotta.
+
+Olav kyseli Finnin veljiä, sukulaisiaan Steinfinninpoikia ja Haakon
+Gautinpojan lapsia Bergistä. Finn vastasi, mutta sanoi, ettei hänellä
+ollut aivan viimeisiä uutisia: hän oli vasta palannut kaksi vuotta
+kestäneeltä ulkomaanmatkalta ja sitä ennen hän oli ollut Nidarossa
+subpriorina, mutta nyt hän aikoi palata Hamariin, omaan luostariinsa.
+
+»Mutta nyt on aika mennä kompletoriumiin. Viivytkö sinä täällä
+kaupungissa jonkin aikaa?»
+
+Olav vastasi, ettei hän sitä tiennyt. »Minun vävyni on kuollut
+vast’ikään —»
+
+»Missä sinä asut — mutta sinulla lienee itselläsikin talo Oslossa?»
+
+Kuultuaan, ettei Olavilla vielä ollut yösijaa, isä Finn ehdotti,
+että hän jäisi tänne yöksi. Vierastupa oli täynnä, mutta toisessa
+kerroksessa olisi mahdollisesti jokin vierasselli tyhjänä — hän menisi
+heti kysymään priorilta:
+
+»Minulla on näinä päivinä ennen kotiin lähtöä monenlaista puuhaa —
+mutta minä puhelisin mielelläni sinun kanssasi enemmänkin — sinä olit
+isäni paras ystävä ja on helpompi saada keskusteluun tilaisuutta sinun
+täällä asuessasi.»
+
+Olav istui vierashuoneessa iltapuuroa syöden, niin ei ollut sisällä
+kuin muuan sairas mies, joka makasi eräässä vuoteessa ja valitti
+unissaan; toiset vieraat olivat menneet kirkkoon laulua kuulemaan. Olav
+työnsi kulhon luotaan, nojasi päätään seinään ja tuijotti kynttilään —
+hän kuuli kirkosta kuoron laulua ja ulkopuolella lätisi sade ja tuuli
+ulvoi. Sitten alkoi kuulua ulkoa laattakiviltä askelten kopinaa —
+munkit palasivat kirkosta. Ja nuori maallikkoveli seisoi ovella lyhty
+kädessä viitaten häntä tulemaan ‒ täällä oli nyt hiljaista huomiseen
+aamumessuun asti.
+
+Maallikkoveli asteli hänen edellään ja käytävää pitkin, avasi oven ja
+asetti lyhdyn sellin lattialle.
+
+Se oli pienen pieni, harmaakiviseinäinen huone. Yhdellä seinällä oli
+kapea makuulavitsa ja kirjoitusteline, rukousjakkara edessä sekä
+ristiinnaulittu sen yläpuolella pienen kaari-ikkunan alla, joka oli
+suljettu ruutuluukulla. Luukku kolisi ja louskutti tuulessa. Olav
+avasi sen ja katseli levottomaan kevätyöhön — pitkin kiiltävän märkiä,
+jyrkkiä ristikäytävän kattoja alas viheriälle pihalle kaivoineen ja
+tuulenpuuskissa kitisevine vintteineen. Siitä oli pitkä aika, kun hän
+viimeksi oli ollut tällaisessa huoneessa näin korkealla, niin että
+hänestä tuntui, kuin hänet olisi pantu tornivankilaan —.
+
+Hän riisui päällysvaatteensa ja laskeutui lavitsalle. Hän ei voinut
+nukkua hän makasi kuunnellen myrskyävän ja sateisen yön kaikkia ääniä.
+
+Edellisen yön hän nukkui Saltvikenissä — tietämättä mitään Cecilian
+hurjasta teosta. Ei siitä sen pitempää aikaa ollut. Koettaessaan koota
+muistoissaan, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi
+Eirikin veräjällä eilisiltana myöhään, hänestä tuntui viime vuorokauden
+tapausten rikkaus olevan samanlaista kuin jos olisi heittäytynyt syvään
+kuiluun. Hän oli nyt joutunut tien päähän ja jyrkänteeseen.
+
+Hänen mieleensä muistuivat Finnin sanat Simon Kyreneläisestä — olikohan
+hän ajatellut isäänsä —? Arnvid oli ollut juuri sellainen mies, jonka
+sai kutsua joukosta tarttumaan ja auttamaan jokaisen ohikulkevan
+tuomitun kuormaa. Ja ehkäpä hän olikin juuri sen vuoksi ajatellut
+sydämessään Arnvidin olevan toisenlaisen kuin muut miehet. Arnvid oli
+niin rohkea, ettei hän pelännyt kumartua tarvittaessa, jos joku halusi
+laskea ristinsä hänen kannettavakseen. Hän ei ollut pelännyt seurata
+niin läheltä Kuninkaan askeleita, että hänkin sai osansa sekä kansan
+sylystä että ivasanoista.
+
+Jospa hän itse olisi ollut yhtä rohkea kuin Arnvid — hän olisi
+kuuluttanut Tveitin murhan ensimmäisessä ihmisasunnossa. Ja hän oli
+pakottanut Ingunnin kätkemään lapsensa kauas erämaahan oikeudettomana,
+nimettömänä, suvuttomana — kunnes hän näki Ingunnin tekemän vääryyden
+musertavan hänet ja Olav otti sovittaakseen vääryyden uudella
+vääryydellä. Hänen olisi pitänyt puolustaa pojan oikeuksia alusta
+alkaen — kutsua Ingunn Steinfinnintyttären pojaksi, vaikkakin hän oli
+avioton, antaa hänelle äitinsä perintö ja antaa hänelle äidin mieheltä
+kuuluvaa tukea ja turvaa. Jos hän olisi ollut Arnvidin kaltainen,
+hän olisi vain tehnyt mikä on oikein; hän olisi ollut mies, elänyt
+viekoitellun naisen kanssa, kunnioittanut häntä, jolle oli luvannut
+uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä, ja rakastanut häntä, jolle
+oli antanut rakkautensa siitä asti, jolloin hän oli oppinut pitämään
+yhdestä enemmän kuin toisesta.
+
+Niin, ehkäpä hänellä silloin olisi ollut rohkeutta kuunnella
+omantuntonsa ääntä, joka puhui Tveitin puolesta: se hölmö ei edes itse
+tiedä, mitä on tehnyt, hän on samanlainen älytön nalikka kuin sinä itse
+olit astuessasi vielä lapsenkengissä häävuoteeseen —.
+
+Mutta synnin tehtyään hänellä olisi pitänyt olla rohkeutta tunnustaa
+se: minä valehtelin itseni vapaaksi kasvatusisäni loukkaamisesta
+ollessani nuori ja ajattelematon ja raisu, mutta sen miehen, joka
+oli ajattelemattomuudessaan minua loukannut, minä tapoin. Sillä minä
+luulin, etten voisi elää, ellen kostaisi jonkun tahratessa kunniaani.
+Minä luulin olevan helpompaa elää tahrattuna, jos itse olin tahrannut
+maineeni — kunhan vain kukaan ei tiennyt tahrasta mitään. Sellaisen
+asian vuoksi minä tulin Herralleni Juudaaksi, kuormituin raskaimmilla
+synneillä, kunnes ne olivat niin raskaita, että painuivat minun
+heikkouttani haarniskan tavoin.
+
+Hän oli ollut niin arka ihmisten tuomiolle — hän, joka oli luullut
+olevansa välinpitämätön ihmisten arvostelusta. Sillä hän ei janonnut
+päällikön valtaa ihmisiin nähden, ei pyrkinyt heidän parissaan
+rikkauteen, jos hänen olisi pitänyt viekkaudella ja taipuisuudella
+saavuttaa rikkautta, ei pyrkinyt kenenkään ystäväksi, josta hän ei
+pitänyt, ei havitellut sellaista onnea, joka tekee ihmisen lihavaksi ja
+laiskaksi — hän oli vain tahtonut olla heidän keskellään, kuten tammi
+pikku metsässä —.
+
+— Ja hän näki, että hänet oli juuri tarkoitettu sellaiseksi. Jumala oli
+antanut hänen periä uskollisilta, rohkeilta ja hurskailta esi-isiltä,
+mitä hän oli luvannut vanhurskaitten jälkeläisille: julmuutta vihaavan
+mielen ja sydämen, joka ei pelkää pimeitäkään päiviä, joka ei salli
+minkään vihollisen pelättää itseään — ainoastaan ne ihmiset, joita
+rakastaa, voivat saada hänet kaikkeen —.
+
+Jumala, hyvä Jumalani, joka rakastat meitä kaikkia, joka rakastat
+minuakin — jota minäkin olen kerran rakastanut. Kunpa minä olisin
+valinnut Sinut, valitessani suurimman rakkauteni!
+
+Hän näki olleensa tavallaan oikeassa, arvostellessaan itseänsä, kuten
+oli tehnyt — hän oli vain unohtanut hoitaneensa omaa hyväänsä, kuten
+vasalli hoitaa läänitystään hallitsijansa vallan alla. Ja hän oli
+tehnyt kapinan, rikkonut uskollisuutensa ja autioittanut maansa —.
+
+Hänen olisi _pitänyt_ kasvaa tammen tavoin, kärsivällisesti ja lujasti
+kuten se, tarjoten suojaa ja turvaa allaan jokaiselle sitä sieltä
+etsivälle. Mutta hän ei ole voinut kasvaa toisenlaiseksi kuin miksi
+hänet oli luotu — sisäinen vaurio oli vain kuluttanut hänen ydintään,
+niin että hänestä oli tullut ontto, näivettynyt ja hedelmätön. Hän ei
+ollut jaksanut ketään suojella, niin että siitä olisi ollut mitään
+hyötyä: Ingunnista lähtien aina sellaisiin asti kuin Anki ja Liv
+lapsineen hän oli yrittänyt olla suojelijana, mutta turhaan. Hän
+oli tuhlannut rikkautensa taisteluun oikeata isäntäänsä vastaan —
+mutta kuten anteliasluontoinen mies jakelee vieläpä varastettujakin
+tavaroita, samoin hänkin oli ottanut vastaan jokaisen luokseen tulevan
+— vaikkei hän sitten valmistanutkaan muuta kuin renkien kestejä ja
+kerjäläisten häitä.
+
+Simon Kyreneläinen — nyt hän muisti nähneensä saman kuvan jo kerran
+ennenkin, monta vuotta sitten Englannissa — nähdessään oman, kuoleman
+iskun saaneen sielunsa unessa ja hänen oli täytynyt seisoa syrjässä
+köyhien miesten mennessä Herran Ruumista nauttimaan.
+
+Minkähänlainen olisi Simon Kyreneläisen mieli ollut pääsiäisaamuna, jos
+hän olisikin kieltäytynyt hänelle ristiä tarjottaessa, jos hän olisi
+pujahtanut pilkkaajien joukkoon —
+
+— Hänelläkin oli ollut lapsia — niiden nimet olivat Aleksander ja
+Rufus. Hän oli kerran kuullut, mitä näistä Simonin pojista oli tullut:
+pyhimyksiä ja kruunatuita veritodistajia Olav valvoi maaten, kunnes
+kuuli kirkosta kaukaista laulua. Kuunnellessaan aamumessun säveleitä,
+jotka hukkuivat tuontuostakin tuuleen, hän nukkui.
+
+Hänen herätessään aamu oli jo pitkälle kulunut. Nytkin laulettiin — hän
+arveli siellä olevan palmunvihkimisen ja sitten tuli juhlakulkue, joka
+kulki kirkon ympäri. Olav jäi makaamaan — hänessä puhkesi uudelleen
+harmi: miten hän olikin lähtenyt aivan näin arkitamineissaan. Hänen
+tullessaan alas karkeissa, vanhoissa työvaatteissaan ja painavissa
+saappaissaan oli jumalanpalvelus jo pitkällä; kuorista kuului:
+
+»Passio Domini nostri Jesu Christi secundum Mattheum.»
+[Palmusunnuntaina lauletaan P. Matteuksen evankeliumin 26. ja 27. luku;
+kärsimyshistoria lauletaan tiistaina P. Markuksen, keskiviikkona P.
+Luukkaan, perjantaina P. Johanneksen mukaan.]
+
+Hän seisoi niin, ettei voinut nähdä laulavia pappeja. Ja tänään oli
+pitkä teksti, niin ettei hän siitä osannut sanasta sanaan muuta kuin
+jonkin palan sieltä täältä. Hän seisoi oven suussa vanhaan, ruskeaan
+vaippaansa kääriytyneenä, ja kirkas, voimakas miesääni, joka nousi ja
+laski evankeliumin laulun mukaan, kuljetti häntä tuttujen sanojen ja
+nimien ohi — Pascha — traditur ut crucifigatur — Caiphas — ne olivat
+kuin merimerkkejä, joistahan tunsi, missä oltiin. Nyt Jeesus meni
+opetuslapsineen Betaniaan pitaalisen Simonin huoneeseen ja istuutui
+pöytään, nyt saapui Maria Magdaleena ovesta kantaen voideastiaa,
+antaakseen Jumalalle, mitä hänellä oli kalleinta. Ja Joudan terävä ääni
+pilkkasi naista.
+
+Ja toinenkin ääni, suurempi ja kauniimpi, liittyi lauluun — kuninkaan
+omat sanat, jotka puolustivat Mariaa ja ylistivät hänen anteliasta
+rakkauttaan.
+
+Olav odotti niitä sanoja, jotka hän tunsi ja jotka olivat kuin
+tulisella raudalla poltetut hänen sydämeensä eivätkö ne jo pian tule?
+Eivät ne niin kaukana ole. Niin, nyt ne jo lähenivät — nyt hän lähetti
+opetuslapsensa kylään valmistamaan illallista. Nyt —:
+
+Hänen sydämensä löi, niinkuin se särkyisi ontelossaan, kun voimakas,
+kaunis ääni kaikui kuorista:
+
+»Amen dico vobis, quia unus vestrum me traditurus est —.» [»Totisesti
+sanon teille: yksi teistä kavaltaa minut.»]
+
+Evankelista lohdutti lyhyin säkein, ja sitten liittyi koko opetuslasten
+kuoro, voimakkaasti ja liikutettuna:
+
+»Numquid ego sum, Domine?» [»En suinkaan minä se ole, Herra?»]
+
+Olav tunsi hien nousevan koko ruumiista Kristuksen äänen kuuluessa. Ja
+sitten seurasivat ne sanat, jotka olivat kuin poltetut hänen sieluunsa:
+
+»Vae autem homini illi, per quem Filius hominis tradetur: Bonum erat
+ei si natus non fuisset homo ille.» [»Voi sitä ihmistä, jonka kautta
+ihmisen poika kavalletaan: parempi olisi sille ihmiselle, ettei hän
+olisi syntynyt.»]
+
+Evankelista lauloi: »Respondens autem Judas qui tradidit eum, dixit»
+[Sanoi myöskin Juudas, joka hänet kavalsi] — ja Juudan korkea ääni
+seurasi:
+
+»Numquid ego sum, Rabbi?» [»En suinkaan minä se ole, Rabbi?»]
+
+Kristuksen ääni vastasi:
+
+»Tu dixisti.» [»Sinäpä sen sanoit.»]
+
+Olav oli painanut päänsä rinnalleen ja nostanut vaipan, niin että se
+peitti toisen puolen kasvoja. Karkeasta vaatteesta läksi tallin ja
+veneen ja kalan haju. Hän seisoi keskellä pyhäpukuisia ihmisiä eikä
+ollut juhlapuvussa —.
+
+Tutut sanat soivat laulussa. Nyt he kulkivat öljymäelle — mutta Olav
+katseli sitä ikäänkuin kauempaa: kuten Juudas seisoi jossakin linnassa
+katsellen heidän jälkeensä. Hänet oli nyt työnnetty pois, nyt tiesivät
+kaikki hänen toverinsakin sen, mitä vain Jumala ja hän itse oli
+tiennyt, hänen illalla mennessään muitten mukaan pöytään.
+
+Näyt siirtyivät yhä kauemmaksi pimeään. Jumala itse makaa puitten alla
+maassa: Tristis est anima mea usque ad mortem —. Mutta opetuslapset
+nukkuvat mitään tietämättä. Linnanmuurin portista tulevat vahtisotilaat
+soihduin ja kiiltävin keihäin, Juudas kulkee edellä tietä näyttäen.
+Pyhä Pietari herää unesta, hän kiskaisee miekkansa nuorena ja rohkeana
+huotrastaan ja aikoo heittäytyä Herransa ja vihollisten väliin —
+hän huitoo kuin mikäkin saamaton, iskee palvelijalta korvan —ja
+nähdessään ylivoiman ja kuullessaan Herran rauhallisen vastauksen sitä
+ymmärtämättä hän heittää miekan käsistään ja juoksee pois. Kristus
+seisoo jälleen yksin, Hän ojentaa hyväntahtoisesti kätensä sidottaviksi
+— sitä on mahdotonta ymmärtää. Mutta kuka on nähnyt sen ristin osan,
+joka on maassa, ken tuntee ristin juuren —?
+
+Olavin ympärillä yrittävät miehet ja naiset päästä istahtamaan ja
+polvilleen — se ei tuntunut loppuvan ensinkään, yhä jatkui ihmisten
+kuulustellessa vihamielisesti Luojaansa ja kansan suurena kuorona
+kaikuva ääni: Crucifigatur! Ja taas uudelleen: Crucifigatur! Pitkä
+tie kaupungista pääkallon paikalle, ristiinnaulitsemisen kauhut — ja
+pilkka, joka ei vieläkään lopu —.
+
+Viimeisen ristiltä kuuluvan kovan huudon jälkeen, jolloin Hän antoi
+henkensä, laulu äkkiä katkesi ja kirkkokansa polvistui, kuten tämä
+kuolemanhiljaisuus olisi sen lyönyt maahan.
+
+Evankelistan ääni kuului hänen alkaessaan kummallisen lempeältä, kun
+hän tavallisella pyhänuotillaan lauloi haudan valmistamisesta ja
+fariseusten rikkiviisaista neuvotteluista Pilatuksen kanssa.
+
+Messu seurasi heti evankeliumia kuten samasta portista — se osoitti
+jälleen Jumalan armon mahtavuuden ja ihmisten petollisuuden kauheat
+salaisuudet. Piinaviikko läheni ihmissukua kiirastorstaineen ja
+pitkäperjantaineen; Pyhä Markus ja Pyhä Luukas ja Pyhä Johannes
+toisivat kukin todistuksensa julki. Ja pääsiäispäivä koko kauhean
+viikon jälkeen tuntui olevan saavuttamattoman kaukana —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Olav palasi majapaikkaan, oli se niin täpötäynnä kansaa, että hän
+pysähtyi neuvottomana ovelle. Kaksi maallikkoveljeä tuli kovaa vauhtia
+kantaen höyryäviä ruokakuppeja, kaksi muuta seurasi tuoden olutkannuja:
+oli jo päivällisaika menossa ja majapaikan vieraitten nenänpäät olivat
+valkoiset pitkästä paastosta, ja he olivat nälkäisiä kuin sudet.
+
+Toinen maallikkoveljistä oli sama, joka oli illalla vienyt hänet
+vierasselliin. Huomattuaan Olavin hän tarttui häneen ja laahasi hänet
+väkisin kunniapaikalle, talonpoikahan oli Hamarin priorin ystävä —. Hän
+koetti pakottaa Olavia nauttimaan sekä ruokaa että juomaa, mutta Olav
+ei saanut menemään mitään alas.
+
+Niin pian kuin hän suinkin saattoi sen tehdä olematta epäkohtelias hän
+nousi pöydästä, meni selliin ja paneutui maata. Hän nukkui heti siihen
+asti, kunnes nuori maallikkoveli hänet herätti sanoen: »Isä Finnillä
+olisi nyt aikaa —»
+
+Olavin tullessa keskusteiuhuoneeseen, jossa Finn Arnvidinpoika istui
+odottamassa, siellä oli muitakin ihmisiä: kaksi nuorta munkkia, niin
+yhdennäköistä, että Olav luuli heitä kaksoisveljiksi, istui erään
+naisen, heidän äitinsä, ja muutamien nuorten neitosten kanssa. Koko
+perheellä oli sama tulipunainen tukka ja pisamainen iho, pystynenä ja
+vaaleansiniset silmät; he kertoivat kotipuolen uutisia Olav kuunteli
+niitä puolella korvalla, kuunnellen samalla isä Finnin kertomusta
+isänsä viime ajoista.
+
+Olav istui maahan katsellen; hänen kätensä puristi tikaria, hän veti
+sen puolittain ulos huotrasta ja työnsi sen jälleen takaisin. Sitten
+hän keskeytti toisen, tämän rauhallisesti ja hillitysti kertoessa:
+
+»Niin, Finn — sinun isäsi tiesi siitä, mistä nyt aion sinulle puhua.
+Hän neuvoi ennen kuolemaansa minua tekemään sen, mitä varten nyt tulin
+tänne.» Sen enemmän ajattelematta Olav nousi, seisoi suorana, ja
+mikäli hän koroitti ääntään, hiljensivät sukulaiset toisella penkillä
+puhettaan ja kuuntelivat:
+
+»Minä olen kerran nuoruudessani tehnyt murhan, jota en ole ennen
+tunnustanut. Arnvid, sinun isäsi, tiesi siitä, mutta silloin en
+tahtonut tehdä sitä, mitä hän pyysi minua tekemään — tunnustamaan
+rikokseni ja sovittamaan syntini. Mutta se, mitä äskettäin kotonani
+tapahtui — minun vävyni murhattiin hänen nukkuessaan, emmekä me tiedä,
+kuka sen on tehnyt — se pakotti minut tulemaan tänne piispan luo. Minä
+en tiennyt mitään sinun kaupungissa olostasi.»
+
+Finn Arnvidinpoika oli myöskin noussut. He seisoivat katsoen toisiaan
+silmiin. Sitten isä Finn meni toisen joukon luo, joka seisoi
+tuijottaen. Hän kuiskasi jotakin nuorille munkeille. Punatukkaiset
+läksivät heti huoneesta, ja Olav seisoi yksin Arnvidin pojan kanssa.
+
+Munkki laski kätensä hänen olkapäilleen.
+
+»Jumalalle kiitos», hän virkkoi kiivaasti.
+
+»Onko sinun isäsi kertonut tästä sinulle?» Olav kysyi katsellen toista
+silmiin — Finn oli häntä paljon pitempi.
+
+»Ei. Mutta nyt minä ymmärrän paljon paremmin yhtä ja toista, mitä hän
+laski sydämelleni että minun pitäisi joka päivä lukea Miserere kaikkien
+niiden miesten puolesta, jotka kantavat tunnollaan tunnustamattomia
+syntejä ja muutakin Jumalalle olkoon kiitos, että nyt tämän tahdot
+tehdä —. Mutta sinun ei olisi pitänyt puhua tätä vieraitten naisten
+kuullen —»
+
+»Minä en ole varma siitä, että olisin puhunut sinulle kahden kesken.
+Mutta nyt olen repinyt kaikki sillat takanani.» Olav naurahti.
+
+Munkki tuijotti häneen hetkisen. Sitten hän nyökäytti ääneti.
+
+»Nyt Helge-herran maatessa kuolemaa tehden», Olav sanoi, »eikä kukaan
+tiedä, kuka tänä aikana on hänen tilallaan — viransijainen vai
+penitentiarius vai miksi sitä kutsutaan —.»
+
+»Minä otan siitä itse huomenna selvää, Olav.»
+
+»Mutta nyt minä menen. Minä olen nyt mielelläni yksin —»
+
+»Niin, tietysti. Minä ymmärrän sen.»
+
+He tarttuivat lujasti toisiaan käteen. Olav meni huoneeseensa,
+laskeutui vuoteeseensa ja nukkui heti. Hän nukkui, kunnes nuori
+maallikkoveli toi hänelle illallista. Olav söi ja paneutui jälleen
+maata. Jumala, hyvä Jumala, miten hyvä on olla revittyään kaikki sillat
+takanaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tultuaan seuraavana aamuna ristikäytävälle ja aikoessaan mennä kirkkoon
+Finn Arnvidinpoika tuli häntä vastaan:
+
+»Olav — etkö sinä tiedä — niin kauan kuin et ole tunnustanut tätä
+syntiäsi laillisella tavalla, et sinä saa astua kirkkoon. Minä
+huomautan tästä sinulle, sillä sinä tiedät kokoavasi vielä enemmän
+vastuuta, jos tätä kieltoa rikot —»
+
+Olav pysähtyi hämmästyneenä. Tiesihän hän sen — hän oli pannassa aivan
+yhtä hyvin kuin jos hänet olisi kirkossa julistettu pannaan. Mutta hän
+oli uhmaillut niin kauan, ollut varkain siellä, missä ei ollut lupa
+olla, ja harjoittanut Jumalaa kohtaan varkautta, että hän oli unohtanut
+lopulta —. Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain ja läksi takaisin
+pitkin ristikäytävää.
+
+Isä Finn seurasi häntä, tarttui hänen käsivarteensa.
+
+»Sinun on muistettava, Olav — ymmärräthän sinä latinaa?»
+
+»Ymmärrän vähän —»
+
+»Muista nämä sanat, jotka Pyhä Ambrosius on kirjoittanut: Novit
+omnia Deus, sed exspectat vocem tuam, non ut puniat sed ut ignoscat.
+Jumala tietää kaikki, mutta Hän toivoo kuulevansa sinun äänesi, ei
+rangaistakseen, vaan unohtaakseen.»
+
+Olav nyökäytti.
+
+Selliin päästyään hän vaipui ristiinnaulitun eteen.
+
+Olihan hän sen tiennyt, mutta hän oli unohtanut. Tämä oli ensimmäinen,
+mikä joutui hänen kannettavakseen — hänen täytyi jäädä kirkonoven
+ulkopuolelle. Hän huomasi sieltä näinä vuosina hakeneensa ravintoa
+— kuten henkipatot Tanskan herrat olivat eläneet ryöstelemällä omia
+rantojaan.
+
+Hän otti ristiinnaulitun kuvan pöydältä ja suuteli Vapahtajan kuvaa.
+
+Herra, minä en ole sen arvoinen, että säälisit minun hätääni ja
+antaisit minulle rauhan!
+
+Hän oli tehnyt ajatuksissaan tunnustuksen jo monta monituista
+kertaa, koko elämänsä syntien ketjun — aina siitä asti, jolloin
+hänen ylpeytensä oli ollut lapsellisuutta; hän oli hätävalhein ja
+pikkupetoksin astunut niiden miesten silmien eteen, joihin hänen
+pojansydämensä oli kiintynyt, jotta hän pääsisi heidän joukkoonsa.
+Alussa ei ollut sen suuremmista asioista kysymys, kuin että hän
+pelkäsi heidän nauruansa, jos he huomaisivat hänen olleenkin vain
+kiivaan itsepäisen ja herkkäsydämisen lapsen, vaikka hän toivoi, että
+he pitäisivät häntä viisaana, järkevänä ja lujaluontoisena. Mutta
+hän oli leikkinyt tätä leikkiä totuuden kanssa, kunnes hänestä oli
+tullut salamurhaaja, valapatto, Pyhyyden häpäisijä; hän oli takonut
+omia kahleitaan rengas renkaalta ja hän oli latonut kiven kiven päälle
+omaan vankitorniinsa. Kunnes kävi niin, että kun hän ajattelemattoman
+rohkeana ponnahti pystyyn, ketju kesti, ja aina, kun hänen sydämensä
+riensi niitä kohti, jotka sitä kutsuivat se törmäsi kiviseinää vastaan
+ja putosi takaisin.
+
+Katua — nyt hän käsitti, ettei hänelle suotaisi niin pitkää elinaikaa,
+että hän ennättäisi kaikkea kaduttavaansa nähdäkään. Jos hän olisi
+valinnut uskollisuuden Herraansa kohtaan, ei hän milloinkaan olisi
+katunut, vaikka olisi jaksanut kantaa hartioilleen ottamiaan kuormia.
+Hän ei voinut katua, että oli avannut ovensa jokaiselle hänen lietensä
+äärellä suojaa pyytäneelle — mutta hän ei voi milloinkaan kyllin
+katua hoitaessaan itseään siten, että he joutuivat asumaan ikäänkuin
+pitaalisen miehen luona.
+
+Ei mitään voinut tehdä tekemättömäksi. Cecilia oli kotivuonon rannalla
+murhaamansa miehen ruumiin ääressä; kolme vaaleaa, hiirenkorvaista
+poikaa seisoi hänen vieressään, neljäs lapsi lepäsi hänen sydämensä
+alla ja hän oli murhannut heidän isänsä.
+
+Miten hän oli saattanutkin olla kuuro omalle sydämelleen sen sanoessa:
+älä luota mieheen, joka petti ystävänsä poikana ollessaan. Hän oli
+niin kauan kuljeskellut varjojen keskellä eksyksissä, ettei hän
+uskonut omien silmiensä todistusta: Jørund ei ollut oikea mies hänen
+ainokaiselleen. Eikä hän ollut sitten tehnyt mitään — vaikkakin
+hänestä nyt tuntui, että hän oli käsittänyt jotakin voivan tapahtua.
+Tämä puoliso, jota hänen tyttärensä oli puoltanut sanoin ja töin,
+yhtä uskollisesti kuin miekka on vyössä isännälleen uskollinen —
+hän, Jørund, tulisi koettelemaan Cecilian kärsivällisyyttä kerran
+liian paljon ja silloin Cecilia kääntyisi häntä vastaan. Olav muisti
+tytärtään pienenä: sähisevän taistelunhaluinen, terävine, vaaleine
+silmineen, joita kaarsi vallaton, liinanvalkea tukka. Oliko hän uskonut
+Ceciliasta tulevan toisenlaisen, vaikkakin elämä häntä opettaisi ja
+koulisi —? Sekä karhua että haukkaa voi kyllä kesytellä, niistä ei
+sittenkään tule kesyjä.
+
+Nyt oli liian myöhäistä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin rukoilla
+Jumalaa auttamaan. Ylpeyttä ja ylimielisyyttä olisi, jos hän pyytäisi
+Jumalaa käyttämään häntä avuntuojana. Hänellähän oli edessä lähtö pois
+ihmisten parista — yksinäiselle katumuksenharjoittajan tielle. Ja
+kiittää siitä, että saa niin tehdä.
+
+Hän ei ainakaan voinut saada Ceciliaa kanssaan. Ennemmin hän seuraisi
+Jørundia kuin lähtisi hänen mukaansa, oli Cecilia sanonut. Jumalan
+nimessä, ehkäpä hän tulee toisiin ajatuksiin saatuaan kuulla, mitä hän
+on tehnyt.
+
+Ensimmäinen katkera pikari, joka hänen oli juotava — oli nähdä
+kääntyneensä illalla liian myöhään, niin ettei hän enää voinut toivoa,
+että Jumala lähettäisi hänet taisteluun takaisin omana miehenään. Hän
+oli tehnyt tehtävänsä maailmassa loppuun eikä voinut tehdä tehtyä
+tekemättömäksi. Hän oli halveksinut Simon Kyreneläisen osaa — nyt hän
+sai murheellisena vain ryömiä ristin juurelle.
+
+Olav otti ristiinnaulitun kuvan jälleen käteensä ja seisoi sitä
+katsellen. Kerran, pitkän taistelun ja tuskien viikon jälkeen koittaa
+pääsinaamu, ja hänkin saisi kuoleman ja kiirastulen takaa nähdä Ristin
+voiton ja kunnian. Mutta täällä maan päällä hän ei saisi milloinkaan
+nähdä valon loistavan siitä lipusta, jonka alla hänen olisi pitänyt
+syntymässä saamiensa lahjojen mukaan taistella.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav nosti päänsä ja kääntyi puoliksi kuultuaan oven käyvän. Finn
+Arnvidinpoika tuli sisään. Hän puhui kuivasti ja kumman tylysti
+— Olav arveli sen johtuvan siitä, että toinen koetti peittää
+mielenliikutustaan.
+
+Munkki sanoi tulleensa suoraan Halvardinkirkosta ja puhuneensa mestari
+Sigurd Einridinpojan kanssa, joka oli delegatus herra Helgen sairauden
+aikana ja ripitti murhamiehiä. Ja hän kuuntelisi Olavin rippiä messun
+jälkeen sakaristossa.
+
+»Sinulla on siten vuorokausi valmistusaikaa. Minä valvon myöskin yön
+ja rukoilen, että tekisit oikean tunnustuksen. Mutta muista, että olet
+vanha mies, Olav — sinun on käytävä levolle, kun et jaksa valvoa. Ei
+hyödytä mitään pakottaa ruumistaan kestämään enemmän kuin minkä se
+kestää.»
+
+Olav puristi huulensa yhteen. Mutta sehän oli totta — hän oli vanha,
+hän ei voinut enää luottaa ruumiinvoimiinsakaan. Arnvidin poika
+polvistui hänen viereensä pikku jakkaralle ja jäi siihen kädet
+kasvoillaan pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi ääneti ja läksi ulos.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tunnit kuluivat. Olav kuuli joskus ulkopuolelta ääniä — alhaalta
+pihakiviltä kuului askeleita, joku kävi ottamassa kaivosta vettä. Sade
+yhä loiski kattoon ja virtaili sieltä alas, tuulenpuuska kiersi taloa
+kohisten puunlatvoissa, kaikkialta kuului melua ja natinaa — sitten
+tuuli tyyntyi vähäksi aikaa. Kellonsoitto ilmoitti päivän menneen
+mailleen, kaukainen laulu kirkosta ja luostari-elämä meni tasaista
+menoaan.
+
+Vuorokausi — odotusaika tuntui loppumattoman pitkältä. Hän piti
+ristiinnaulittua kädessään ja katsoi siihen tuon tuostakin — mutta
+hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat tipahdelleet huulilta
+kuihtuneina kuten lehdet tippuvat puista syksyllä. Oliko niin vaikeaa
+odottaa, mutta Hän oli odottanut kolmekymmentä vuotta. Jumala odottaa
+ihmisiä aikojen alusta viimeiseen päivään asti —.
+
+Pimeän tultua nuori maallikkoveli toi hänelle ruokaa — Olav näki miehen
+tietävän jotakin. Hän joi veden ja söi vähän leipää. Sitten hän jälleen
+polvistui odottamaan.
+
+Ulkona oli yö, talossa hiljaista, sade vain valui ja tuuli tohisi ja
+taas hiljeni. Kerran hän meni katsomaan ikkunasta.
+
+Vastapäätä, päätyikkunasta, loisti ruudun takaa heikko valo. Siellä
+mies valvoi hänen kanssaan yön.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana aamuna varhain näytti siltä kuin etelätuuli olisi
+tarpeekseen raivonnut. Oli vähän aikaa poutaa. Aurinkokin pistäytyi sen
+verran näkyviin, että se kilotti märillä katoilla.
+
+Olav nousi äkkiä Finn Arnvidinpojan astuessa ovesta sisään. Hän otti
+hattunsa, kietoi vaipan ympärilleen ja seurasi munkkia kapeita portaita
+alas ristikäytävälle.
+
+Keskusteluhuoneesta tuli joku vastaan kovaa vauhtia — pitkä mies
+tummanpunaisessa vaipassa, huppu silmille vedettynä. Hän oli aivan
+likomärkä. Eirik siinä tuli.
+
+»Isä! Cecilia on viaton —», hän tervehti isän veressä seisovaa
+saarnaajamunkkia, joka tuntui siinä seisovan muuta ajatellen. »Niin,
+isä, minulla olisi sinulle niin paljon puhuttavaa — mutta tämä on nyt
+ensimmäinen asia — hän on viaton!»
+
+Olav tuijotti poikaan — hänen kasvoilleen levisi hitaasti puna:
+
+»Jumalalle kiitos olkoon —» hänen äänensä kävi epävarmaksi: »Tiedätkö
+sinä sen varmasti — sinun ei pidä sanoa sitä, jos te sitten sanotte
+minulle — minä en uskalla uskoa sitä —»
+
+»Murhaaja on löytynyt, isä. Se on Anki. Ne köyhät ihmisparat
+pelästyivät niin, että pakenivat lapsineen päivineen ja piiloutuivat
+Kaldbaekkenin luo metsään. Mutta sunnuntaina myöhään illalla Anki meni
+Rynjuliin pyytämään Unaa kanssaan Gudrunin luo. Lapsirukka oli jo
+kuollut Unan tultua. Silloin Una lähetti kotiin sanan, ja Torgrim itse
+tuli miehineen viemään ruumiita kylään. Silloin he löysivät tikarin
+ja Jørundin nutun soljen Gudrunin alta sammalmättäältä. Arnketil ei
+kieltänyt — tuntui ennemminkin olevan iloinen, kun se tuli ilmi,
+Torgrim sanoo — heidän piti tietää, etteivät hänen lapsensa jääneet
+kostamatta.»
+
+Olav horjui niin omituisesti; hänen huuliltaan pääsi tukahtuneita,
+sorisevia ääniä, huulet muuttuivat sinisiksi, kasvot sinertyivät.
+Sitten hän kaatui pitkin pituuttaan niin kuin puu kaatuu.
+
+Eirik heittäytyi vieraan munkin viereen, joka oli jo irroittamassa
+kaulusta ja nostamassa yläruumista syliinsä. Isän kasvot olivat
+tummuneet, keltainen, veristävä valkuainen näkyi luomien alta, hengitys
+korisi. Eirik ei ymmärtänyt munkin kasvojen ilmettä — siinä oli
+epätoivoa tai kauhua, jota vastaan hän koetti taistella — mutta se
+lisäsi pojan hätää:
+
+»Kuoleeko hän —?»
+
+»Ei», vastasi toinen kiivaasti. »Auta minua ja käy käsiksi, niin että
+saamme hänet sisään.»
+
+
+
+
+
+IV.
+
+KOSTAJA-POJKA.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Juhannus oli jo mennyt, ennenkuin Eirik pääsi kotiin Neseen.
+
+Suolla loisteli ja säteili aurinko pajupensaitten kiiltävillä lehdillä,
+ja kukkiva ruoho välkkyi pienillä, mättäisillä niityillä. Toisella
+rannalla metsä kuvastui veden pintaan, samoin kuuma, sininen taivas jo
+kullanväriseksi muuttuvine pilvineen — päivä oli jo illassa.
+
+Lähestyttyään aidattuja maita häntä vastaan lehahti vastaniitetyn
+heinän tuoksu. Eirik laskeutui hevosen selästä, mutta jäi seisomaan,
+ennenkuin avasi veräjän: ilta-aurinko loisti kullan tavoin, ja pienten,
+niemelle rakennettujen talojen ryhmä heitti pitkiä varjoja niitylle,
+jolla Eldrid ja Ragnhild kulkivat heinää hajoitellen —.
+
+Vaimo oli nähnyt hänet, laski haravan käsistään ja meni häntä vastaan.
+Hän kulki suorana ja kevyesti, avojaloin työvaatteissaan. Eirik
+ajatteli jälleen, ettei hän tiennyt mitään kauniimpaa kuin Eldridin
+suurten silmien yläpuolella kaareutuva otsa ja leuan kaari, vaikkakin
+kasvot olivat parkin ruskeat, iho kiiltävän kireänä poskipäillä,
+otsassa syvät vaot ja suurten silmien ympärillä paljon ryppyjä ja
+kuihtuneen suun ympärillä uurteita.
+
+Hän ei milloinkaan tuntenut niin selvästi kuin nyt, että hän olisi
+kaikkein kernaimmin jäänyt tänne, hän rakasti eniten metsässä asumista.
+Hän tuli tänne kotiin viimeisen kerran. Mutta hän ei sittenkään
+ajatellut murheella sitä kohtaloa, joka vei hänet täältä pois. Hän
+oli kerran rakastanut Hestvikeniä niin, että hän oli vavissut sielun
+pohjia myöten lähestyessäänkin vain jotakin kotiin kuuluvaa. Nyt hän
+rakasti Hestvikeniä, koska koti häntä tarvitsi, vanhat palvelijat
+odottivat häntä isäntänään johtamaan ja neuvomaan; hänen oli veljenä
+huolehdittava Ceciliasta ja hänen lapsistaan ja poikana hän oli sidottu
+siihen vanhaan mieheen, joka siellä liikkui murtuneena ja kietoutuneena
+äänettömyyteensä ja salaperäiseen onnettomuuteensa kuin pimeyden
+vaippaan.
+
+Mies ja vaimo tervehtivät toisiaan kädestä, mutta muuten he olivat
+aivan kuin Eirik olisi ratsastanut kotoa eilen. Eldrid kysyi, miten
+hänen siskonsa nyt voi, ja Eirik vastasi: hyvin. Entä Olav? Aivan
+samoin, Eirik virkkoi.
+
+Huomattuaan kestävän kauan, ennenkuin hän pääsisi kotiin, hän oli
+lähettänyt Svein Ragnanpojan Neseen. Nuorukainen oli kertonut
+Eldridille mikäli oli tiennyt Hestvikenin keväisistä tapahtumista, eikä
+Eirikin mieleen johtunut kertoa vaimolleen sen tarkemmin eikä edes
+ottaa selvää, miten paljon tämä oli kuullut.
+
+Hän valvoi yöllä tuntien, miten turvallisena Eldrid nukkui hänen
+vieressään. Hän iloitsi saadessaan olla vähän aikaa heidän kodissaan,
+ennenkuin heidän täytyi lähteä Hestvikeniin asumaan isän kanssa
+samassa tuvassa. Hän muisti hyvin, miten heidän yhdyselämänsä oli
+alkanut rajusti, heidän heittäytyessään toistensa päälle kuin toinen
+aikoisi syödä ja imeä toisen tyhjäksi. Kaikki oli muuttunut vähitellen
+toisenlaiseksi, ja nyt he olivat yhdessä, kuin olisivat saaneet
+kylläkseen ja sammuttaneet toisissaan janonsa. Eldrid oli ensimmäinen
+ihminen, jonka luona hän tunsi olevansa niin turvassa, että hän uskalsi
+vaieta. Oli olin siten jo ensi ajoista lähtien, ennenkuin he menivät
+naimisiin, vieläpä ensi päivistä lähtien hänen tulonsa jälkeen, kun
+hän ei ollut vielä ajatellutkaan, että Eldrid tulisi hänen omakseen.
+Hän ei ollut silloinkaan joutunut kiusaukseen lörpötellä ja puhua
+joutavia ollessaan Eldridin kanssa yhdessä.
+
+Ajatukset eivät olleet selviä — hän vain makasi tuntien nauttineensa
+Eldridin luona hiljaisuutta, metsän rauhaa ja vapautta. Hänet Eldridiin
+liittävä side oli ensimmäinen, johon hän oli antautunut ja joka ei
+tuntunut raskaalta.
+
+Hän oli nähnyt Gunhildin kerran keväällä kirkossa. Olihan hän kaunis —
+kellokas, kilisevine helyineen hän oli taitavan ja mahtavan näköinen.
+Mutta he eivät olisi sopineet sittenkään toisilleen. Hän iloitsi
+saatuaan vaimon, johon hän ei kyllästyisi.
+
+Hän ei pohtinut sitä, mitä Eldrid oli hänessä nähnyt. Hän näki
+Eldridin levollisen olemuksen, näki hänen nukkuvan turvallisena hänen
+vieressään, ja se riitti hänelle.
+
+Hän niitti Sveinin kanssa seuraavina päivinä suota; iltaisin hän
+souti Eldridin kanssa verkkoja laskemaan. Ruokalevolla hän loikoili
+pihalla tuvan seinustalla, ja silloin asettui tavallisesti sinne koko
+perheen väki. Eirik kuunteli molempia vanhuksia ja jutteli heidän
+kanssaan. Holgeir tuntui olevan tyytyväinen, kun hän läksi Eldridin
+kanssa pois. Sveinin mentyä naimisiin ja muutettua tänne hänestä tulisi
+suurempi herra, koska hän oli maanomistajan sukua. Eldrid halusi ottaa
+Ragnhildin kanssaan; tämä jutteli sinne tänne, hänen teki mielensä
+lähteä emäntänsä mukaan, eikä taas tehnytkään mieli. Nuori Svein makasi
+lakki silmillä. Eldrid istui vähän syrjemmässä paikkaillen tai kehräten.
+
+Eirik sanoi hänelle kerran heidän ollessaan kahden kesken:
+
+»Minä en vie sinua Hestvikeniin hyville päiville, Eldrid. Siellä on
+paljon sellaista, mikä ei ole helppoa.»
+
+Mutta hän ei sanonut, mikä siellä ei ole helppoa. Eirik ei ollut enää
+pitkiin aikoihin aikonut kertoa kenellekään ihmiselle, mikä hänestä
+on vaikeaa. Hän ei ollut sitä koskaan tehnytkään — mutta ennen aikaan
+hän oli koettanut tukahduttaa nämä ajatukset muilla jutuilla ja
+lörpötyksillä. Nyt hän oli oppinut olemaan niin hiljaa kuin se, joka
+yrittää solmua päästää.
+
+Oli kauheata nähdä isän liikkuvan sillä lailla, mutta hän ei uskaltanut
+näyttää huomanneensa mitään — hän ei edes uskaltanut osoittaa hänelle
+erikoista huolenpitoa tai rakkautta; isän luonteen mukaan se olisi
+häntä vain vieläkin enemmän kiusannut.
+
+Olavin toinen sivu oli ollut melkein kokonaan halvaantunut, kun hän
+pääsi ylös. Vähän kerrassaan hän virkistyi, niin että hän pääsi
+kävelemään, mutta vartalo oli vasemmalle koukussa, käsivarsi liikkui
+töin tuskin, ja arpiset kasvot olivat nyt aivan vinot ja vääristyneet.
+Kun hän yritti puhua, ei siitä ymmärtänyt yhtään ainoaa — sanaa; se oli
+vain solkotusta ja soperrusta. Mutta nyt hän ei enää yrittänytkään.
+
+Kuukauden päivät sen jälkeen, kun Eirik oli tuonut hänet kotiin
+Hestvikeniin, hän eräänä päivänä osoitti haluavansa, että hänen
+valkoinen, takkuinen partansa, joka oli kasvanut yli kasvojen,
+ajeltaisiin. Muuten Eirik huomasi, miten häntä kiusasi, kun hänen
+täytyi ottaa apua vastaan, hän teki aina turhia yrityksiä selviytyä
+omin neuvoin. Mutta hän ajoi syödessään kovasti parralleen — ehkäpä hän
+senvuoksi pyysikin.
+
+Mikäli Eirik ymmärsi, ei isän järki ollut pimennyt. Se olisikin kenties
+ollut helpompaa.
+
+Olavin maatessa Oslossa sairaana isä Finn oli sanonut antavansa hänelle
+viimeisen voitelun ja viaticumin, jos hän kuolisi — hän oli osoittanut
+halua tunnustaa salaisen syntinsä. Mutta jos niin kävisi, että hän
+jäisi henkiin ja saisi elää vielä jonkin aikaa salainen tuomion sinetti
+huulillaan, ei kukaan ihminen voisi epäillä Jumalan armon rajoja tai
+luulla ymmärtävänsä Jumalan salaisia aivoituksia. Kuten kuningas
+ottaa uskottoman vasallin jälleen suosioonsa, mutta käskee hänen elää
+jonkin aikaa joukostaan erossa, kunnes hän kutsuu — samoin on Olavin
+kärsivällisesti odotettava Hallitsijaltaan merkkiä.
+
+Eirik oli viettänyt viimeiset päivät veljiensä luona luostarissa.
+Siellä hän ripittäytyi veli Stefanille ja neuvotteli hänen kanssaan. Ja
+seuraavana aamuna mennessään ottamaan Corpus Dominia, hän rukoili:
+
+»Jumala, Sinä, joka olet Kuningasten Kuningas ja iäinen Rakkaus. Ei
+kukaan maallinen kuningas, vaikka hän on kuinkakin kova, kiellä poikaa
+jättämästä lunnaita isänsä puolesta, hän ottaa mieluimmin pojan isänsä
+puolesta panttivangiksi. Herra, älä lue minun syntejäni, vaan katso
+Sinun Poikasi pyhiin haavoihin ja armahda minun köyhyyttäni ja ota
+vastaan minun lunnaani ja salli minun tehdä isäni puolesta se sovitus,
+joka hänen olisi ollut tehtävä.»
+
+Veli Stefankin sanoi odottavansa merkkiä —.
+
+Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Cecilia tahtonut sietää nähdä isää —
+ja Eirik ymmärsi, ettei hänen tuntemassaan kauhussa ollut rakkautta.
+
+Jokaisen täytyi nähdä Cecilian virkistyneen ja nuorentuneen miehen pois
+mentyä. Hän oli tullut hyvin kauniiksi näinä kolmena kuukautena leskenä
+ollessaan oli kuin hän olisi ollut suljettuna pimeään vankityrmään
+ja nyt päässyt vapaaksi. — Se, mitä hän oli sanonut silloin, kun isä
+tahtoi pakottaa hänet laskemaan kätensä ruumiin päälle, ei ollut totta
+— hän oli turvautunut siihen kauhuissaan. Se olikin hyvä, Eirik mietti
+— olisikin ollut kauheata, jos asia olisi ollut siten Jørundin kaamean
+kuoleman vuoksi.
+
+Hän oli hyvä äiti molemmille pikku pojilleen — keskimmäistä poikaa,
+Torgilsia, eivät Rynjulin vanhukset tahtoneet laskea luotaan. Kolbein
+oli kuusivuotias nyt ja Audun kolmen talven vanha. He olivat kauniita
+ja terveitä lapsia; he tottelivat äitiä kuin pienet karitsat ja
+pitivät häntä vallan erinomaisena — mutta muitten parissa he olivat
+tavallisesti vallattomia ja puheliaita, ja tutustuttuaan enoonsa
+he pyrkivät seuraamaan kaikkialla hänen kintereillään. He eivät
+näkyneet pelkäävän isoisää, huomasi Eirik — mutta he eivät näyttäneet
+kiinnittävän häneen erikoista huomiota.
+
+Varhain syksyllä Eirik tuli jälleen Neseen, tällä kertaa hakemaan
+vaimoansa kotiin Hestvikeniin.
+
+Ihmiset olivat eri mieltä siitä, että Eldrid Bersentytär palasi jälleen
+niille seuduille, jossa hän oli nuoruutensa viettänyt, ja nyt joutui
+emännäksi yhteen suurimmista taloista. Mutta useimmat pitivät sitä
+hyvänä. Hän oli tosin tehnyt yhtä ja toista pahaa, mutta siitä oli jo
+hyvin kauan; oli oikein, että hän joutui pois huonosta mökkipahasesta,
+jossa hän oli asustanut viitisentoista vuotta, sellaisiin oloihin,
+joihin hän syntymästään kuului.
+
+Hänen sukulaisensa, Arnentyttäret ja heidän sukunsa, toivottivat
+hänet tervetulleeksi, Una ja Torgrim sydämellisesti, Baard ja Signe
+kylmemmin, mutta hyvin kohteliaasti.
+
+Hän oli vieläkin kaunis ja hän käyttäytyi niin hyvin ihmisten
+parissa liikkuessaan, että vanhat ihmiset, jotka muistivat Eldridin
+kauneuden hänen joutuessaan naimisiin vanhan Harald Joninpojan kanssa,
+muistelivat sitä naimista. Moni näki nyt ne huhut, joita kerrottiin
+hänestä Borgissa ja sittemmin Sigurdstadissa asuessaan, toisessa
+valossa. Hän oli nyt keski-ikäinen nainen, lähellä viittäkymmentä.
+Mutta hän ja Eirik eivät sittenkään olleet kovin epätasainen pari.
+
+Eirik oli niin iso ja luiseva, että hän alkoi jo aikaisin näyttää
+vanhemmalta kuin olikaan. Hän oli pitkä ja hartiakas, yläruumis
+kömpelö, ja pitkät, suuret kädet tekivät hänet etukumaraksi, selkä oli
+raskaasta työstä käynyt hartioista pyöreäksi. Kapeat ja laihat kasvot
+kyömynenineen ja eteenpäin kaareutuvine hampaineen olivat ruskeat
+ja ryppyiset ‒ ja vaikkei häntä kukaan voinutkaan sanoa rumaksi, ei
+hänestä sittenkään voinut havaita, että hän nuorena oli ollut hyvin
+kaunis. Suuret, kellanruskeat silmät olivat harvinaisen kauniit — mutta
+hänen tumma ja kiharainen tukkansa oli jo harmahtava.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik Olavinpoika oli vuosien mittaan alkanut yhä enemmän muistuttaa
+isäänsä, sanoivat ihmiset — no, ei niinkään paljon ulkonaisesti;
+oikeastaan tämä suuri, tumma ja vähän velttoryhtinen mies pikemminkin
+oli ihmeteltävän vähän isän näköinen, joka oli ollut hyvin vaalea ja
+kaunisvartaloinen. Mutta ihmiset tunsivat sentään selvästi pojassa isän
+perinnön.
+
+Isä oli harvapuheinen, samoin Eirik; sellaista olivat kaikki siinä
+suvussa. Kuten Olav oli ennen aikaan saattanut seisoa liikkumatta
+pitkän pitkät ajat vartiovuoren teillä tai nojata pellon aitaan,
+poika seisoi nyt aivan samoin samoilla paikoilla tuijottaen. Mutta
+hän oli paljon parempi Hestvikenin isäntä kuin Olav oli ollut; ei
+niin, ettei Olav olisi hoitanut sekä huolellisesti että viisaasti;
+suvun perintö ei ollut hänen aikanaan vähentynyt. Mutta pojalta kaikki
+luisti suuremmalla tarmolla ja innolla, ja hänellä oli menestystä:
+Saltvikenin talo, joka oli Olav Puolipapin aikana mennyt rappiolle, oli
+pantu jälleen kuntoon ja Rundmyrissä hän auttoi sinne panemiaan nuoria
+asukkaita viljelemään ympäröiviä mäkimaitakin.
+
+Hän oli toimittanut Livin jäljellä olevine lapsineen erääseen
+Saltvikenistä etelään olevaan taloon. Se oli paljon parempi asumus kuin
+mihin eukko oli tottunut; eikä hän sittenkään olisi millään jättänyt
+hökkeliään. Mutta Eirik sanoi, että Ankin lasten on parasta asua vähän
+kauempana Hestvikenistä, kun Jørundin lapset kasvavat suuremmiksi.
+
+Ankin oli onnistunut päästä pakoon niiden miesten käsistä, jotka olivat
+häntä viemässä nimismiehelle. Parina ensimmäisenä vuotena kuultiin tuon
+tuostakin huhuja murhamiehen liikkumisesta siellä täällä paikkakunnan
+ja lähiseutujen lähettyvillä; hän oleili varmaankin joissakin metsissä.
+Ja Livin saatua lapsen puolisentoista vuotta miehen lähdön jälkeen hän
+sanoi Ankin olevan sen isän — hän oli pistäytynyt kotona joskus.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kolmantena keväänä Jørundin kuoleman jälkeen oli kolme paikkakunnan
+miestä menossa oikotietä metsien poikki Gardariin. Svattjernin
+kukkulan luota he löysivät eräästä tunturirotkosta petoeläinten pahoin
+raateleman ruumiin jäännöksiä. Mutta toinen jalka oli saappaineen
+tarttunut kivien koloon. Miehet etsivät ylt’ympäri lähiseutuja
+löytääkseen kuolleen olinpaikan, sillä he arvelivat hänen olleen
+metsä-asukkaan. Aivan oikein, he löysivätkin kukkulalta jonkinlaisen
+majan, joka oli rakennettu vuorenrotkoon. Näytti siltä, ettei miehellä
+ollut siellä ollut niinkään huonot päivät; vuoteessa oli vaatteita
+tarpeeksi, ja suuri ruoka-astia oli vielä puolillaan ruokaa.
+
+Eräs miehistä luuli tuntevansa astian — matalat ja tasaiset veistokset,
+jotka kiemuroina punoutuivat toinen toisiinsa, muistuttivat Hestvikenin
+Eirik Olavinpojan veistoksia ja kantta kiinnittävään nappulaan oli
+piirretty riimuja. Eräs miehistä oli siksi taitava riimukirjoituksen
+tuntija, että hän osasi lukea siinä olevan Eirekr. Sitten he
+muistelivat nähneensä Hestvikenin Eirikin käyttäneen samalla lailla
+paikatulta saappaita kuin ruumiilla oli jalassaan He toimittivat
+Arnketilin ruumiin jäännökset kylään ja murhamies haudattiin aivan
+kirkkomaan aidan viereen. Sitten he veivät löytönsä Hestvikeniin ja
+sanoivat Eirikille:
+
+»Orja pysyi orjana, varas varkaana loppuun asti.»
+
+»Anki ei ole näitä tavaroita varastanut», Eirik sanoi. Hän kiinnitti
+suuret, kellankirkkaat silmänsä puhuvaan mieheen. »Orja tai varas, hän
+kosti poikansa ja tyttärensä sillä tavalla, mihin hän kykeni. Ja Jumala
+saa tuomita, miten suuri synti se oli.»
+
+Kukaan ei kysellyt sen enempää. Oliko Eirik Olavinpoika auttanut
+lankonsa murhaajaa, se sai olla hänen oma asiansa. Hestvikeniläiset
+olivat aina suojelleet kilvellä alustalaisiaan — silloinkin, kun nämä
+olivat väärässä. Sitten kerrottiin hänen luettaneen messuja Ankin
+puolesta — niin, ehkäpä vainaja niitä tarvitsikin.
+
+Nämä vuonolaiset olivat aina olleet hyviä kristityitä ja almujen
+jaossa anteliaita. Olav oli hallitessaan ollut antelias, Eirik oli
+myöskin. Mutta Olav tuntui aina kuunnelleen köyhien ihmisten valituksia
+vain puolella korvalla, ja auttaessaan hän näytti ajatelleen oikein
+ankarasti jotakin muuta. Eirik sanoi: laina on annettava hymyillen
+ja lahja on annettava iloisin kasvoin. Vaikkei hän ollutkaan isäänsä
+paljon puheliaampi, näki sentään, että hän kuunteli ihmisten puheita;
+hänen äänettömyydessään ei ollut mitään painostavaa. Hän oli kaiken
+kaikkiaan paljon ystävällisempi vanhusta.
+
+Näiden miesten mentyä Eirik souti seuraavana päivänä etelään
+Saltvikeniin; hän tahtoi itse viedä Liville sanan.
+
+Ennen kotiinlähtöään hän poikkesi taloon Ceciliaa katsomaan. Hän
+tiesi, ettei Cecilia vielä ollut käynyt kirkotettavana ja hän makasi
+lapsivuoteessa samassa luhdissa, jossa hän oli istunut isän kanssa sinä
+yönä, jolloin Cecilia haki hänet Nesestä kotiin.
+
+Kevätaurinko paistoi sisään kolmesta pienestä kaariluukusta ja
+loisti vaimon pellavakiharaiseen päähän; hän istui matalalla arkulla
+kumartuneena sylilapsen yli. Veljen astuessa sisään hän nosti päänsä ja
+hymyili tervehdykseksi. Mutta sitten hän kumartui jälleen katselemaan
+vastasyntynyttä, rinnoilla olevaa poikaa — Cecilia oli nuoren,
+miettivän ja onnellisen näköinen. Hänen poskensa olivat pyöristyneet,
+mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja huuliin oli jälleen tullut
+kirkas puna.
+
+Hän kuunteli rauhallisesti veljen kertomusta Ankin kuolemasta.
+
+»Niin, sellainen loppu sille tietysti tuli, kun hän ei tahtonut totella
+sinua ja lähteä pois näiltä mailta», hän sanoi surullisesti.
+
+Sitten hän kyseli Kolbeinia ja Audunia ja Eldridiä sekä isääkin.
+Mutta hän katseli koko ajan lasta, joka nyt nukkui kylläisenä hänen
+sylissään. Eirikiä liikutti kummasti nähdessään nuoren äidin silmissä
+tämän lempeän, onnellisen metsäkauriin ilmeen; hän ei ollut koskaan
+ollut tämän näköinen edellisiä lapsia hoivatessaan.
+
+Hän piti heistä. Hän oli ommellut niille vaatteita ja lähettänyt
+talvella, samalla pyytäen kertomaan, että kunhan hän on ennallaan,
+he saisivat tulla tervehtimään äitiään. Mutta Eirik näki, että tämän
+pikku Gunnarin laita oli toinen. Häntä Cecilia oli kantanut onnellisen
+sydämen alla.
+
+Una tuli tuoden vieraalle olutta ja ruokaa. Hän oli vanhentunut ja
+käynyt raskasliikkeiseksi, mutta hän oli yhtä iloinen ja toimekas kuin
+ennenkin. Hän meni Cecilian luo katsomaan lasta — se avasi silmänsä
+raolleen, ja silloinkos molemmat naiset alkoivat iloisina puuhailla
+pienokaisen ääressä.
+
+Una otti lapsen, Eirikin piti välttämättä katsella sitä. Hän veti
+myssyn pois pikku päästä: eikö se ollut hyvin muodostunut?
+
+»Niin, kyllä se on kaunis lapsi», Eirik virkkoi. »Mutta sillä on
+punainen tukka», hän lisäsi kiusoitellen.
+
+Cecilia katsoi häneen, posket lehahtivat punaisiksi, ja veli huomasi
+hänen olevan suutahtamaisillaan. Mutta sitten hän nauroi hänkin:
+
+»Tietysti sillä on punainen tukka. On aivan niinkuin sanon — _kaikki_
+on minun Gunnarissani kauneinta, mitä saattaa ajatella.» Hän meni
+lapsen luo ja otti sen jälleen syliinsä.
+
+Eirik sanoi, ettei hän ennättänyt odottaa Aslakin kotiintuloa: »Mutta
+sano hänelle terveisiä!»
+
+Cecilia Olavintytär oli ollut leskenä vasta vuoden päivät, kun jo
+ilmaantui ensimmäinen kosija; se oli Ragnvald Joninpoika, Eirikin
+nuoruuden ystävä. Hän oli jo ennenkin yrittänyt Hestvikenistä nuorten
+neitosten ollessa vielä kotona; ensin hän olisi ottanut Bothild
+Asgerintyttären, sitten Cecilian: niistä ei kuitenkaan tullut mitään;
+sitten hän meni vävyksi erääseen Botnin taloon ja nyt hän oli siellä
+leskenä kahden pienen tyttären kanssa.
+
+Cecilia ei ollut vastahakoinen — hän oli tuntenut Ragnvaldin lapsesta
+asti; hän oli rehellinen ja hyvä sekä komean näköinen mies — vaikkakaan
+hän ei ollut niitä kaikkein älykkäimpiä. Eikä Eirikin mielestä ollut
+mitään syytä kieltää, kun Cecilia itse halusi tätä avioliittoa.
+
+Eirik käsitti sisaren olevan vaikeaa jakaa kotona emännyyttä Eldridin
+kanssa. Nämä molemmat naiset pitivät toisistaan he puuhailivat
+yhdessä ilman erimielisyyttä. Mutta asianlaita oli sentään sellainen,
+että Cecilia oli ollut emäntänä isänsä talossa suurimman osan
+aikuisenaolostaan — ja nyt oli Eldrid etusijalla; hän oli paljon
+vanhempi ja sitten hän oli Eirikin puoliso. Mutta Cecilia tahtoi ennen
+kaikkea päästä pois isänsä lähettyviltä.
+
+Eirikin kertoessa Olaville Ragnvaldin kosinnan ja oman mielipiteensä
+isä nyökkäsi myöntävästi. Sitten hän sopi Ragnvaldin kanssa ehdoista.
+Kihlajaisten piti olla kesällä.
+
+Botolvinmessun aikana Cecilia itse matkusti kaupunkiin hankkimaan
+tarpeita juhliin. Mutta sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, Eirik
+näki jo sisaren noustessa veneestä, että hänelle oli tapahtunut
+jotakin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi auttaessaan sisartaan sillalle.
+
+»Minä kerron teille siitä myöhemmin.»
+
+Cecilian kasvojen ilme, joka tavallisesti oli niin liikkumaton, vaihtui
+vaihtumistaan — hän näytti kuuntelevan, silmissä nuoren ihmisen
+unelmoiva ilme; sitten hän muuttui synkän miettiväksi.
+
+Eirik oli juuri auttamassa isää vuoteeseen; Eldrid oli kumarassa
+avaamassa kenkänsä nauhoja, kun Cecilia astui heidän luokseen.
+
+»Odota vähän, isä — tahtoisin puhua eräästä asiasta jo tänä iltana,
+pyydän teitä kuulemaan minua nyt. — Minä en voikaan mennä naimisiin
+Ragnvaldin kanssa.»
+
+»Et voi —!» Eirik kääntyi sisareen päin. »Hän on saanut meidän
+lupauksemme, Cecilia!»
+
+»Minä tiedän sen, mutta hän saa päästää meidät lupauksestamme.» Hän
+katsoi isään ja tämä häneen toisella jäänsinisellä, veristävällä
+silmällään; toinen oli puolittain halvaantuneen silmäluomen peitossa.
+
+»Isä, sinä muistat Aslak Gunnarinpojan, hän kutsui itseään meillä sinä
+talvena ollessaan Jon Torenpojaksi. Minä tapasin hänet kaupungissa; hän
+oli kuullut minun olevan leskenä ja oli tänne tulossa. Hän ei ole ollut
+naimisissa. Ja nyt minä olen luvannut mennä hänelle.»
+
+Eirik huomasi isää alkavan nykiä, kuten joskus nyki halvaantunutta
+puolta kasvoista ja kipeätä käsivartta.
+
+»Sitten sinä olet lupautunut kahdelle miehelle —» Eirik pysähtyi, sanoi
+sitten hiljaa: »Nyt on jo liian myöhäinen ilta siitä puhuttavaksi.
+Odota huomiseen.»
+
+»Ei tässä tarvita pitkiä puheita. Se on totta, että olen lupautunut
+kahdelle miehelle. Mutta yksi vain voi saada minut. Ja se on Aslak.»
+
+»Mutta isä ja minä olemme antaneet sanamme yhdelle miehelle. Sinä
+annoit siihen suostumuksesi. Emmekä me syö sanaamme.»
+
+»Yhden kerran minä jo olen mennyt naimisiin teidän molempien neuvon
+mukaan.» Entinen vihertävä väike hänen silmissään oli vain kuin entisen
+heijastusta, mutta se johti Eirikin mieleen sen kerran, jolloin
+hän uskoi sisaren murhanneen miehensä. »Minä en anna Ragnvaldille
+milloinkaan myöntymystäni. Ja ellette te anna minua Aslakille, minä
+lähden hänen kanssaan pohjoiseen sittenkin.»
+
+»Sinä et saa sanoa niin, Cecilia — sinulla on kolme poikaa.»
+
+»Niin, olen sitäkin ajatellut. Mutta he saavat jäädä sinun luoksesi
+— he ovat sinun perillisiäsi. Mitä sinä, Eldrid, sanot?» hän kääntyi
+kälynsä puoleen.
+
+»Minä sanon, ettei sanan rikkomisesta ole hyvät seuraukset. Mutta ei
+ole myöskään hyvä mennä naimisiin sen kanssa, josta ei huoli. Teidän
+pitäisi odottaa vähän aikaa —»
+
+»Aslak ja minä olemme odottaneet jo kyllin kauan. Mitä sinä, isä, tästä
+sanot. Emmekö me sinunkin mielestäsi ole odottaneet kyllin kauan?»
+
+Olav nyökäytti.
+
+»Isä —!» Eirik virkkoi kiivaasti, »ymmärränkö minä sinut oikein —
+tahdotko sinä, että me rikomme Ragnvaldille antamamme lupauksen?»
+
+Olav laski terveen kätensä raskaasti Eirikin käsivarrelle ja nyökkäsi
+uudelleen.
+
+»No, jos niin on, niin —. Sinä päätät, isä.»
+
+Siitä asiasta ei puhuttu paljon muuta. Eirikin täytyi ratsastaa
+Ragnvaldin luo ja sanoa hänelle, minkä käänteen asia oli saanut.
+Ragnvald suuttui ensin silmittömästi, mutta pian hän sanoi, että
+naiminen saa olla: »Jos Cecilia tahtoo niin, en suinkaan minä tahdo
+häntä pakottaa muuhun.»
+
+Eikä siis Ragnvald tullutkaan Hestvikeniin Olavinpäiville, vaan
+Aslak Gunnarinpoika. Vieraan astuessa maahan hevosen selästä ja
+tullessa Eirikiä kohti Eirik huomasi hänen ontuvan. Eirikin valtasi
+vastenmielisyys, tai hän ei oikein tiennyt, mitä se oli.
+
+Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana
+keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla
+ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa:
+hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat
+hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa;
+hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa,
+mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä
+niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan
+Hestvikeniin.
+
+Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy
+oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo
+tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä
+ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat
+sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa
+avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen
+ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai
+Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa,
+ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt
+odotti lasta —.
+
+Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin
+muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta,
+jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi
+nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan
+sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen,
+jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn
+päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa
+purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa
+kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet
+aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli
+ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi
+Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta:
+»Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin
+eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa
+katkesi.»
+
+Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta.
+Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä
+käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle
+katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi
+väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi.
+Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään
+tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä
+ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei
+sittenkään auttanut.
+
+Hän oli sanonut Eldridille eräänä päivänä:
+
+»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin
+kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.»
+
+»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en
+sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.»
+
+Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —»
+hän vastasi hymyillen.
+
+Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä
+taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren
+paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja.
+Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla.
+Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on
+vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea
+hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni
+jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja
+kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei
+isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada
+vialliset jäsenensä tottelemaan.
+
+Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli
+ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset
+olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta
+Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa,
+Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin
+poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas
+halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik
+ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli
+huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa.
+Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää
+ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla
+rakennusten välissä.
+
+Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus
+isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi
+kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän
+tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä
+suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan
+ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta
+se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä.
+
+Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen
+harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei
+kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle
+eräänä päivänä:
+
+»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik.
+Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt
+enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis,
+päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.»
+
+»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se,
+mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun
+me molemmat olemme siitä yksimieliset.»
+
+
+
+
+II.
+
+
+Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain.
+Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi
+entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain,
+vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon,
+kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten
+aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla.
+Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän
+matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva,
+ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja
+kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa.
+
+Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin
+ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut
+häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli
+sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän
+vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään
+paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin
+pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti
+paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten.
+
+Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen
+kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta
+uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti
+kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän
+vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä
+kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien,
+rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään
+käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen,
+että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin
+jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta
+halvaantunutta repi ja nyki pahasti.
+
+Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo
+täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi —
+aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella
+vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että
+siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva
+levisi komeana.
+
+Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja
+viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista
+kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä.
+
+Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen
+kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he
+uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien
+leppien taakse ja katseli lapsukaisia.
+
+Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle
+metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja
+pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien
+alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli
+siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika
+oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa,
+ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella.
+Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja
+sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin
+asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin.
+
+Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa,
+vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli
+rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi,
+joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon
+tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta
+kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin
+omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella
+kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika
+vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä
+kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan
+avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja
+kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää
+tumman märkänä.
+
+Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa
+siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän
+leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se
+olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin
+kauan —.
+
+Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti
+hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi
+edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa
+päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen
+askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan
+iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se
+livahti kivien alle.
+
+Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat
+toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että
+vesi pärskyi ympärillä.
+
+Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen
+ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla.
+Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään
+jutellessaan ystävänsä kanssa:
+
+»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä
+ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa.
+Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän
+seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla
+— hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli
+tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!»
+
+Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut,
+eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten
+juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi
+paha-Olav.
+
+Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja
+mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja
+erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat
+menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi
+muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota,
+miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti.
+
+Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki
+salaa ristinmerkin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti
+kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi
+ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne,
+hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että
+tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät
+kuin kivi.
+
+Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin
+vanhana ja raihnaana.
+
+Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä
+tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta
+raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan
+kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin
+siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat,
+jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko
+hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton
+kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa,
+tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki
+kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä,
+vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain,
+hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki
+valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa
+ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes
+harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten
+padon.
+
+Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi
+kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja
+rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin
+läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan
+hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin
+paha haju. —
+
+— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen
+kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa.
+Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella
+puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli
+kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään
+itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile,
+viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana.
+
+Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa,
+punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain
+purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti
+askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin
+Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä
+pitkänä.
+
+Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille
+hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn
+sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi
+painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki
+ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen
+edellään, eikä hän saavuttanut häntä.
+
+He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli
+hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli
+ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva
+jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava,
+josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen
+tuhansin ahnein pikku suin —
+
+‒ Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun
+tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken
+päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu,
+jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen.
+
+»Isä, oletko sinä sairas?»
+
+Eldrid tuli miehen takaa näkyviin. He valaisivat häntä:
+
+»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä
+ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja
+tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää
+tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä.
+
+»— täällä on vain verta ja verihyyhmää —»
+
+»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.»
+Eldrid haki nahkaset.
+
+»Kannanko minä sinut sisään, isä — tuvan vuoteeseen?»
+
+Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa
+voimatonna.
+
+»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin»,
+Eirik sanoi vaimolleen.
+
+Olav pudisti jälleen päätään, nosti tervettä kättään kieltäen.
+
+Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti
+sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt
+enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle
+jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav
+työnsi ne lattialle.
+
+Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu
+rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle
+rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta
+alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen
+sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja
+hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä
+huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui
+tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen
+uneen —.
+
+Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä
+kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman
+hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä,
+mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan,
+kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki.
+
+Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi
+jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti
+kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat
+alkoivat raivota.
+
+Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen
+vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen,
+että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat.
+
+Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään
+sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja
+pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan,
+mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten
+tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä
+kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä
+kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa.
+Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä.
+
+Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa
+vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa
+puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja
+liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja
+hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä
+tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän
+itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne
+taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään
+kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli
+raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan.
+
+Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle
+ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi.
+Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita
+ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se
+koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää.
+
+Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa
+kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita,
+ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi
+petäjikkö liikkumattomana odottamassa.
+
+Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla
+ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi
+nähdä meren vielä kerran —.
+
+Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin,
+kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui
+yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän
+pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä.
+Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka
+loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä.
+
+Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin
+ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten
+hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon,
+vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita.
+
+Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa
+mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä.
+Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki
+linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana
+pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän
+ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi
+kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön
+unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven
+möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi
+tässä maatessaan ja odotellessaan —.
+
+Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten
+loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu,
+joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat
+kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän
+käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta.
+
+Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna,
+jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen
+kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella,
+aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut,
+jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi
+hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella ‒ kaikki odottivat
+tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä
+maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä
+pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja
+säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä
+ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan.
+Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota
+päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki
+muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera
+Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne,
+jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät
+Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja
+kavalsivat vertaisensa.
+
+Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä.
+— Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut
+täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun
+kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut
+sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi
+miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen
+oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa,
+jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella,
+eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin
+tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä
+tuomitse minua oikeutesi mukaan —.
+
+Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat
+vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin
+ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen
+ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla
+hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi
+muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —.
+
+Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta.
+Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin
+hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli
+silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia.
+
+— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen.
+Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja
+hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa
+vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen
+tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen
+ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen
+rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi
+kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen
+Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli
+ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella,
+rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan
+vuoteessaan.
+
+Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet
+märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen,
+mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja —
+papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa
+sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut
+astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois
+puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää
+hän oli aina keksinyt esteitä.
+
+He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että
+palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan
+laulaen.
+
+    »Pax huic domui»
+
+ja ristiinnaulitun kuvaa kantava apulainen lauloi:
+
+    »et omnibus habitantibus in ea.»
+
+[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä
+asuville.]
+
+Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen
+jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että
+tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa,
+kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja
+salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet
+mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta,
+miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän
+lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla
+pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti.
+Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain
+alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja
+kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin
+kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki.
+
+Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään,
+muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin
+päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä
+oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen
+harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan
+alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi
+pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa
+kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista
+mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria
+Patria mainittaessa.
+
+Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä,
+kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta
+mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa,
+näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat
+toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut
+kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet.
+Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan
+hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin
+painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa
+olevat itkivät, Una kaikkein enin.
+
+Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria
+— sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja
+»indulgentiam».
+
+He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat
+tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan
+Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä
+ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli.
+Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa
+kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä
+hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel,
+minkä hän oli oikealta tieltä poikennut.
+
+Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti
+seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat
+vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä
+oli samea hänen sanoessaan responsoriot.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään
+leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi
+isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin
+ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet
+Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa,
+mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa,
+ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi
+papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen —
+ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen.
+
+Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät
+siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään
+sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun
+muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen
+kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki
+ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan
+savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä.
+Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja
+vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun
+leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät
+lasten askelet.
+
+Kerran poika nousi, kurkisti kamariin sairasta.
+
+»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää,
+etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?»
+
+»Eihän kukaan voi hänen kanssaan puhella, Eirik.»
+
+»Sano hänelle ainakin se, mikä sinulla on sydämelläsi —»
+
+»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää
+olisi sanomista —?»
+
+»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole
+huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä
+näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois
+tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —»
+
+»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi
+kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun
+ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on
+ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa,
+kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.»
+
+»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti —
+eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa.
+Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä
+neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli
+paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.»
+
+»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte
+aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku
+poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin
+häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän
+luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois —
+ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman
+—. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein
+sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen
+kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko
+sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —»
+
+»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee
+—» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären
+välillä ole sentään jotakin —?»
+
+Cecilian silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä:
+
+»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut
+oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse
+ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun
+tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä
+tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna,
+joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi
+— kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa
+iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä
+minua, enemmän kuin minäkään häntä!»
+
+»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea
+— mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan
+väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut
+niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin
+suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille
+täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle,
+joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni
+sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista —
+se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta
+murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle
+siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle,
+ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata!
+Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai
+saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla
+kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista
+heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän
+kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai
+nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa
+mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut.
+Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku
+meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko
+sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin
+ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen
+meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa
+raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta.
+
+»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua
+nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen
+palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla.
+Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti
+meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään
+niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi
+hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi
+pitänyt osata paremminkin —»
+
+Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen
+pätkään:
+
+»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni
+— minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta
+pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että
+minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan,
+niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä
+hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle
+ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla
+omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.»
+
+Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta
+sitten hän nosti jälleen katseensa:
+
+»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme
+ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta
+sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän
+jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen
+jälkeläisille.»
+
+Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet
+punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä:
+
+»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me
+ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua,
+»kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun
+hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion
+omiin käsiinsä.»
+
+»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja
+kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi
+uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit
+ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina
+pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin
+mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja
+uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään
+pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —»
+
+Cecilia virkkoi hiljaa:
+
+»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin
+seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli
+nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja
+jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —»
+
+»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin
+kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —»
+
+»Sinä olet itse sanonut isän olleen äidille ankaran —»
+
+»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin
+nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein
+vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin
+erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala
+heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi
+nuhteettomana.»
+
+Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten
+jälleen sisarensa luo:
+
+»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut
+ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu
+hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän
+jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä
+annamme sielulahjoina —.»
+
+Cecilia istui kauan hiljaa.
+
+»Onko Eldrid kanssasi samaa mieltä?» hän kysyi sitten vähän epäillen.
+
+»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei
+tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja
+jäädä sinne asumaan —»
+
+»Teetkö sinä tämän isän sielun vuoksi?»
+
+»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun
+lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee
+hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain
+Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut.
+
+»Oletko sinä sanonut sen isälle?»
+
+»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja
+lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.»
+
+Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti
+kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän
+makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti,
+mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko
+sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —.
+
+Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin
+tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta,
+mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän
+näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita,
+rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin,
+ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne
+mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin
+suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei
+kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti
+poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista.
+Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt
+olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta
+oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne
+vaakakuppiin —.
+
+Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko
+hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen
+pojalle, ja he menivät ulos.
+
+Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja
+vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät
+hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven
+lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä
+tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän
+pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit
+vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin
+mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi,
+lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja
+tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt
+leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä
+ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen —
+
+Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja
+polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak
+oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat
+oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa
+tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti,
+pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että
+se ei milloinkaan sammuisi hänessä.
+
+Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa
+päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja
+vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän
+meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa
+munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä
+ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut
+muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei
+sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista.
+
+Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että
+kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme
+poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista
+Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta
+hän hukkui nuorena.
+
+Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa,
+että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja
+miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa
+kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he
+eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän
+oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien
+parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman
+osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta
+sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun.
+Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä.
+
+Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli
+Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut
+rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut
+itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja
+iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri.
+
+Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton
+lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin
+pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin
+puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle.
+Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren
+munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve,
+vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan.
+Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana
+päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen
+henkäyksensä veljiensä sylissä.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75260 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..cd6e87f
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75260 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75260)