Initial commitHEADmain

4 files changed, 3834 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75259-0.txt b/75259-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..97c0b2b
--- /dev/null
+++ b/75259-0.txt
@@ -0,0 +1,3817 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75259 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+LANKEEMUS
+
+Kirj.
+
+
+EMMANUEL BOVE
+
+
+Ranskankielestä (»Armand») suomentanut
+
+Valfrid Hedman
+
+
+
+
+
+Hämeenlinnassa,
+Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
+1929.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN LUKU
+
+
+Kello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista
+pienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni
+kiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun
+hevosen otsaa, jottei se purisi minua.
+
+Kävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat
+minua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.
+
+Näin sen ja sitten käännyin.
+
+Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut
+koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.
+
+En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu,
+toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut.
+Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä,
+ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen
+siitäkin ajella partansa.
+
+Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä.
+Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka
+antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä
+kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa.
+Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän
+nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita
+aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat,
+sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne
+näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.
+
+Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan
+napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin
+taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.
+
+Jouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli
+lähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä
+kiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan.
+Nähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat
+vuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat
+yhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut
+nykyisyydestä.
+
+Uuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla.
+Tuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.
+
+Vihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni,
+ikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta
+oikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että
+mitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin
+hänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»
+
+Oli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen,
+kummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.
+
+Erään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli
+pienempi kuin valokuvista voisi päätellä.
+
+Kutsuin sinne Lucienin nauttimaan jotakin.
+
+Istahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa.
+Jalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut
+metallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.
+
+Lucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta
+kun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei
+hattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti
+takaisin.
+
+Molemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun
+kauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni
+huvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta,
+että hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman
+kovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän
+kasvonpiirteittensä vastakohtia.
+
+Lucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista
+vaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat
+toisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden
+liikkeet näkyivät ranteeseen asti.
+
+Hän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta
+sen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion
+verran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin
+laskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat
+molemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi
+puhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin
+hitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat
+toisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen
+sormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki
+kädellään eleen.
+
+»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas.
+Sinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»
+
+Seltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen
+kuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin
+kirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.
+
+Tosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta
+arvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui
+edelleenkin samassa kamarissa.
+
+Jottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä,
+arkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini
+ja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään
+vaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla
+tahran.
+
+Mutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en
+kuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi,
+jota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut
+kaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla
+enää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat,
+näyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän
+köyhyytensä oli syynä.
+
+Lucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että
+se suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa
+hämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.
+
+Tänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi
+arkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän
+näkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin
+välttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.
+
+Tässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin
+punastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti
+värittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein
+samalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.
+
+Sitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa
+niinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.
+
+Hän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun
+useampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten
+luetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän
+näki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä
+poljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui
+hänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli
+tummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen
+kätilön taitavuudesta.
+
+Itseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli
+kaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut
+hänen kasvoissaan.
+
+Läheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät
+tuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa
+uurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat
+meitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa
+katarrissa.
+
+Sääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta
+marmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan
+ääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi
+luullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se
+minut kavalsi.
+
+Kerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä
+ivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän
+ei olisi sitä sietänyt.
+
+Tarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän
+odotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.
+
+Tällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua,
+innostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.
+
+Käsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti
+kuin aikoen perääntyä.
+
+»Pelkäätkö sinä minua?»
+
+»Ei, ei. Se oli vaistomainen liike.»
+
+Hän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä
+lyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä,
+jotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä
+ilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.
+
+»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten
+sinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä
+on mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin
+herttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»
+
+»Aamiainen on kai kello kahdeltatoista?»
+
+»Niin on; tule hiukkasta myöhemmin, jotta kaikki on valmista.»
+
+Hymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa
+tavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman
+riemastusta.
+
+Kello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni,
+mutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani
+koputtaakseni kyllin kovaa.
+
+Lucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun
+päähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja.
+Sillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä
+päällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen
+ruumiinsa.
+
+Kävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin
+emme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita
+nuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.
+
+»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna.
+Tule varmasti.»
+
+Hän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen
+tyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan.
+Hän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan
+tiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen
+tähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.
+
+Ojensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus
+pitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes
+liikahtamatta paikaltaan.
+
+»Joko sinä menet, Armand?»
+
+Hänen silmänsä rukoilivat minua jäämään.
+
+»Jo. Jeanne odottaa minua.»
+
+Hän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut
+minua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät
+erottavan.
+
+Kului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän
+lähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.
+
+Uudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi
+minulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä.
+Näin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin
+vertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta,
+kääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.
+
+Valitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli
+tällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella.
+Vaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman
+vinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan
+vastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä
+liikkumasta.
+
+
+
+
+TOINEN LUKU
+
+
+Kun seuraavana päivänä astuin ruokasaliin, kattoi Jeanne pöytää
+epäröiden, mitkä veitset valitsisi.
+
+Astiakaapin kaksoisovi oli auki, ja sieltä näkyi enemmän lautasia kuin
+me kaksi tarvitsimme. Seinäkello, joka ei käy, osoitti kahtatoista
+pettääkseen mahdollisimman vähän. Aurinko, joka aamulla oli valaissut
+huonetta, teki lähtöä, ikäänkuin päivä jo olisi lopussa.
+
+Jeanne oli pannut mimoosoja lasimaljakkoon, vaikken mielelläni nähnyt
+niiden varsia. Hän valitsi sen kumminkin, ikäänkuin nuo kukat olisivat
+hyvin pitkiä ruusuja tai orvokkeja.
+
+Hänellä oli yllään japanilainen aamunuttu, joka oli hänelle hankala,
+koska hän siinä sekoitti taskut hihoihin.
+
+Jeanne lähestyi minua ja suuteli moneen kertaan. Näin itseni
+kuvastimessa hänen ruumistaan vasten. Hän luuli kai minun sulkeneen
+silmäni. Pitelin hänestä kiinni vyötäisiltä. Hän nojasi päätänsä
+olkaani vasten.
+
+Vaikka Jeanne oli yhtä pitkä kuin minäkin, koetti hän aina tavoitella
+pienen naisen asentoja.
+
+»Jeanne, pue jo yllesi; hän saapuu pian.»
+
+Minä olin valmis. Minulla oli tumma puku, kirkasväriset liivit ja
+kaulahuivi, jonka Jeanne oli sommitellut niin hyvin kuin osasi, mutta
+hän ei osannut ommella mitään miesten tarpeita, ja jalassa minulla oli
+nappikengät, jotka hän oli minulle ostanut tehdäkseen minut vanhemmaksi.
+
+Aikaa myöten hävisivät kasvojeni tuoreus, tukkani kiilto ja pukujeni
+laskokset. Vain silloin, kun olen juuri pukeutunut valmiiksi, mikä
+kestää ainoastaan muutaman minuutin, tunnen olevani oma itseni. Silloin
+haastelen älykkäästi. Liikkeeni ovat joustavia. Minä olen kuin toinen
+ihminen.
+
+Olisin tahtonut, että Lucien saapuisi sillä hetkellä, ja kuitenkin
+kaduin, että olin hänet kutsunut.
+
+Hän palauttaisi arkuudellaan, kiusallisella epäröimisellään joka
+hetki mieleen sen miehen, joka olin ollut. Hän söisi kömpelösti. Hän
+änkyttäisi, kun ystävättäreni puhuttelisi häntä. Hän käyttäisi minua
+tukenaan niin silmäänpistävällä tavalla, että vanhat siteet näkyisivät
+meitä vielä yhdistävän ja ettei hän siis olisi täällä armosta, vaan
+ystävyytemme vuoksi.
+
+Mieleni kiihtyi. Toimettomana ja hermostuneena kävelin huoneesta
+toiseen. Jolleivät ikkunamme olisi olleet pihaan päin, olisin
+vaaniskellut Lucienin tuloa. Toisinaan pysähdyin eteiseen, kuunnellen
+astuisiko joku portaita ylös, katsellen sähköpatteria korkealla
+seinässä, vaikka lanka ei liikkunut soitettaessa.
+
+Talousapulaisen avustamana Jeanne valmisti aamiaista. Hän puuhaili niin
+hartaasti kuin jos meille oli tulossa vieraaksi hänen veljensä, ja
+koetti kaikin mokomin muistaa pienet yksityisseikat, joita Lucien ei
+kumminkaan huomaisi.
+
+Pelkäsin hänen piankin katuvan vaivojaan, kun toverini saapuisi.
+Säästääkseni häneltä pettymyksen lähestyin häntä hetkellä, jolloin
+hän kantaen lautaspinoa, niinkuin pilapiirrosten palvelijattaret, oli
+menossa ruokasaliin.
+
+»Ei sinun ole tarvis niin paljon vaivautua. Ystäväni on varsin
+yksinkertainen poika. Hän on aina elänyt köyhissä oloissa. Minä kutsuin
+hänet etupäässä siksi, että minun kävi häntä sääliksi...»
+
+Jeanne kummastui. Eilen olin hänelle puhunut paljon hyvää Lucienista,
+jottei hän moittisi minua hänen kutsumisestaan, mutta juuri siksi
+hän ei nyt käsittänyt, miksi jälkeenpäin arastelin. Hänellä oli
+jalomielinen sydän. Hän uskoi enemmän hyvään kuin pahaan. Heti
+tunsinkin, että sanani veivät hänet harhaan, että hän hetkiseksi epäili
+minua itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta.
+
+Jatkoin kuitenkin:
+
+»Älä välitä hänen äänettömyydestään. Hän puhuu tuskin mitään. Hän ei
+ole koskaan ollut perhepiireissä... Hän esiintyy kovin kömpelösti,
+mutta hän on kelpo poika.»
+
+Menin ruokasaliin ja istahdin. Oli jo viides kerta, kun siihen
+huoneeseen astuin, ja siellä hivelivät silmiäni hauskasti pöytäliina,
+kukkaset ja mandariinin oksa astiakaapin päällä.
+
+Yritin lukea sanomalehteä, mutta mieltäni kiinnitti ainoastaan sen
+isokokoisin ilmoitus. Sätkyttelin hermostuneesti säärtäni. Se liike
+tuotti minulle jonkunverran huojennusta, mutta Jeanne sanoi minulle
+joka kerta, kun minut siitä yllätti, että minussa oli jotakin
+hermotautia. Tai kouristuksessa, joka sai minut kiristämään hampaitani,
+ojensin pohkeeni ikäänkuin oksin halunnut, että ne olisivat lihavammat
+näyteltäviksi.
+
+Minuutit kuluivat. Sytytin savukkeen. Jotten polttaisi ruokasalissa,
+siirryin vierashuoneeseen. Hieno tomu, jolle olisi jo voinut
+kirjoittaa, peitti huonekaluja. Istuuduin uudestaan panematta sääriäni
+ristiin, koska Lucien ei voinut enää kauan viipyä, ja kädet vastatusten
+kääntelin ikävissäni peukalottani molempiin suuntiin käsittämättä,
+kuinka paljon pilaa liittyy tähän merkityksettömään ajanviettoon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Äkkiä kolkutettiin ovelle. Siellä oli Lucien. Hän ei uskaltanut soittaa.
+
+Noustessani kouristi sydäntäni. En kuitenkaan tuntenut
+hengenahdistusta. Sanomalehti, jonka olin tahtonut laskea tuolille, oli
+pudonnut lattialle. Tunsin viileyttä sormieni välissä.
+
+Tapasin Jeannen eteisessä. Sanoin hänelle:
+
+»Siellä on Lucien. Anna minun avata.»
+
+Ääneni tuntui värisevän ihan likellä korviani. Olisi voinut sanoa,
+ettei se kajahtanut ulospäin, vaan että kuulin sen sisältäni. Käteni
+olivat hiestä tahmaiset, ikäänkuin äsken olisin hyväillyt hevosta. En
+tiennyt, olinko punainen vai kalpea. Kylmä tuulahdus hipaisi kasvojani.
+
+Käänsin sähkönappulaa loppuun asti, jottei se itsestään napsahtaisi
+takaisin. Huoneiston heikoin lamppu valaisi eteistä. Vapisin
+kiertäessäni lukon salpaa ja sain melkein naarmun tarttuessani ripaan.
+
+Hän oli siellä. Seisoessaan olkimatolla hän näytti kookkaammalta.
+Huomasin heti, että ovelle koputtanut käsi oli ulkona taskusta, että
+hänellä oli hattu päässään ja että hän vilkuili huoneiston sisälle
+minun ohitseni.
+
+Täten seisoimme muutaman silmänräpäyksen minun käskemättä häntä
+astumaan sisälle ja hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Olin hämilläni,
+kun minulla ei ollut hattua eikä päällystakkia, vaan olin sisäpuvussa
+siellä ulkona hänen edessään.
+
+Vihdoin siirryin syrjemmälle. Hän kääntyi, koska hän aina jostakin
+paikasta lähtiessään pelkäsi unohtavansa jotakin, ja sitten hän astui
+sisälle. Osat näyttivät minusta hetkiseksi vaihtuneen. Hän asui
+huoneistossa. Minä tulin hänen luokseen vierailulle.
+
+Hän pysähtyi äkkiä. Työnsin ovea kaukaa ja huolettomasti, jottei
+hän epäilisi minun sitä sulkevan avaimella. Hän tarkkasi löydettyä
+kävelykeppiä, jota en tohtinut käyttää. Kohotin käteni, jotta hän
+ojentaisi minulle hattunsa. Hän itse pisti sen kepin päähän, joka
+minusta silloin lyhyen hetken näytti jonkun kemuilijan sauvalta. Sitten
+autoin häntä riisumaan päällystakkinsa. Ripustin sen vaatenaulakon
+huonoimpaan koukkuun, koska toiset olivat täynnä. Nyt olimme molemmat
+avopäin ja ilman päällystakkia, ja niin sain itsevarmuuteni takaisin.
+
+Kädet napitetun takkinsa taskuissa Lucien kääntyi minua kohti ja puhuen
+hiljaa otti kasvoilleen rikostoverin ilmeen.
+
+Vaikka hän oli syvästi hämillään, koetti hän näyttää huolettomalta.
+Hänellä oli ilme, joka tarkoitti vihjaista minulle, että olin häntä
+ovelampi, että olin osannut käyttää hyvää tilaisuutta edukseni. Mutta
+minä en ollut ymmärtävinäni: niin suuresti pelkäsin, että Jeanne, äkkiä
+avaten oven, yllättäisi meidät.
+
+»Pitääkö astua sisälle?» kuiskasi hän korvaani ja suoristausi, kädet
+valmiina ottamaan tukea seinistä siinä tapauksessa, että hän menettäisi
+tasapainonsa.
+
+»Tottakai. Minä saatan sinua.»
+
+Astuin edellä ruokasaliin. Hän seurasi minua. Sitten lähestyin ikkunaa.
+Hän seurasi minua yhä. Hän ei poistunut kauaksi luotani.
+
+Silloin näin hänet päivänvalossa. Hänen housujensa raidat katkaisi
+polvesta repeämä, joka paikkaamisen sijasta oli harsittu kokoon. Hän
+oli pannut kaulaansa tärkätyn irtokauluksen ja mustan kaulahuivin,
+jonka toinen pää liivien alla varmaankin oli toista pitempi. Hänen
+ylhäältä alas asti napitettu takkinsa puristi häntä. Hänen kannaltaan
+oli välttämätöntä olla napitettu, kun tultiin vierailulle.
+
+Hän ei lakannut häikäilemättä vilkuilemasta joka suunnalle, ikäänkuin
+olisi tiennyt, ettei mikään ollut minun omaani. Äkkiä hän katsahti
+minuun ja iski sitten silmää.
+
+Minussa heräsi se vaikutelma, ettei tuo mies koskaan pääsisi
+köyhyydestään, että hän oli siihen iäkseen tuomittu hävyttömyytensä
+vuoksi hyväntekijöitään kohtaan.
+
+En kuitenkaan voinut olla hänelle vastaamatta vilkuttamalla oikeaa
+silmääni, sillä minä osaan vilkuttaa vain oikeaa silmääni, koska se on
+likinäköinen niinkuin sisarellanikin, joka samoin vilkuttaa tahtoessaan
+huvikseen matkia katutyttöjä.
+
+Lucien seisoi nyt astiakaapin luona. Hän koetti avonaisesta ovesta
+nähdä sen ylemmät hyllyt kumartumatta. Hän toimi ikäänkuin minua ei
+olisikaan saapuvilla. Katseista, joita hän silloin tällöin loi oveen,
+huomasin helposti, että hän arasteli vain Jeannen vuoksi. Menettelipä
+hän niinkin julkeasti, että minun täytyisi hänet ymmärtää. Jonkinlainen
+itserakkauden tunne kiihoitti häntä antamaan minun käsittää, että hän
+oli täällä yhtä suuri herra kuin minäkin, että vain sattumalta oli
+jotakin eroa meidän välillämme.
+
+Tahdoin puhutella häntä. Koetin etsiä puheenaihetta, joka ei olisi
+suonut hänelle tilaisuutta lausua loukkaavaa sanaa.
+
+»Istuhan, Lucien. Me alamme heti murkinoida.»
+
+Hän kiersi pöydän ja lähestyi uunia.
+
+»Istu jo, Lucien.»
+
+Seinäkellon ja kynttilänjalan välillä hän katsasti itseään
+kuvastimesta, ja koska hän päätänsä liikauttamatta saattoi silloin
+nähdä koko huoneen, ei hän enää kääntänyt siitä silmiään.
+
+»No, Lucien, istutaanpa jo viimein.»
+
+Hän aikoi noudattaa kehoitusta, kun samassa ovi avautui.
+
+Jeanne esiintyi heleänvärisessä puvussa, kaula ja käsivarret
+paljaina. Vaikka hänen korvalehtensä olivat lävistetyt, olivat ne
+kellukat, joilla hän niitä somisti, kiinnitetyt pienillä ruuveilla.
+Hän oli punannut huulensa, näyttelijäin tapaan enemmän tehostaen
+ylähuulta. Hänen kätensä olivat tyhjät. Kun hän juuri oli lopettanut
+pukeutumisensa, kierteli hän konemaisesti vihkimäsormustaan
+kuivatakseen sen täydellisesti.
+
+Ruokasalin valaistus ei ollut lainkaan kirkas, mutta hän näkyi
+kuitenkin häikäistyvän. Hän pysähtyi kynnykselle ja etsi silmillään
+ikkunaa. Olisi voinut luulla, että hän oli juuri jättänyt käsistään
+tärkeän työn.
+
+Hetkistä myöhemmin, ikäänkuin hän vasta nyt olisi meidät huomannut, hän
+hymyili.
+
+Olen usein pannut Jeannessa merkille tuon esiintymistavan. Hän näyttää
+mielellään hämmästyneeltä. Kookkaana tahtoen olla kaikin puolin nainen
+hän yrittää tuoda esille hajamielisyyttä, lapsellisuutta, hämminkiä.
+
+Hän astui lähemmäs. Vastaanottotilaisuus teki hänet niin onnelliseksi,
+ettei hän edes huomannut Lucienin olevan kehnosti puettu. Hän tahtoi
+heti herättää vieraassa viihtymyksen tunteen ja ojensi jo matkan päästä
+kätensä tervehdykseen.
+
+Esitin hänelle ystäväni. Lucien oli iskenyt kantapäänsä yhteen
+vaistomaisella liikkeellä, jonka hän muuten oli sodan jälkeen jo
+ehtinyt unohtaa. Hänen arkuutensa hävisi huomioasennon jäykkyydessä.
+Ainoastaan hänen kätensä, kun Jeanne sitä piteli, kavalsi hänet,
+ikäänkuin se olisi irrallaan hänen muusta ruumiistaan.
+
+»Armand on teistä paljon puhunut», virkkoi Jeanne, siirtyen vuoroin
+hymystä vakavaan ilmeeseen perin ripeästi, mitä hän piti hyvänä sävynä.
+
+Jeanne vilkaisi minuun tavalla, joka vihjaisisi, että hän osasi asettua
+kaikkien ulottuville. Niinkuin monet naiset, ajatteli hän, ettei moinen
+silmänisku ollut selvä muille kuin sille miehelle, jota hän rakasti.
+Jouduin siitä hämilleni, kun tunsin, että Lucien oli arvannut tuon
+katseen merkityksen.
+
+Hän oli punehtunut. Hikipisaroita helmeili hänen otsallaan. Hänen
+arkuutensa riisti häneltä hänen mahdollisuutensa. Jeanne tehosi häneen.
+Tässä huoneessa hän tunsi olevansa hukassa. Ensi kertaa hän loi minuun
+silmäyksen, joka nöyryydellään imarteli minua.
+
+Muutamaan sekuntiin ei kukaan puhunut mitään.
+
+Kädet ristissä Lucien katseli mimoosamaljakkoa. Näistä kukista, ulkoa
+saapuneista kuten hänkin, hän sai tukea.
+
+»No niin, nyt istutaan pöytään, hyvät herrat.»
+
+Istuuduin. Pöytä oli katettu niin, että samalla kun noudatin
+sovinnaisia tapoja istuin tavallisella paikallani.
+
+Mutta Lucien oli vielä jäänyt seisomaan. Hän ei rohjennut koskettaa
+tuoliin peläten raapaisevansa naarmun parkettilattiaan.
+
+»Lucien, aletaanpa syödä aamiaista.»
+
+Nyt hän istuutui ja katsahti pöydän alle mutkikkaaseen alirakenteeseen
+ennenkuin ojensi säärensä. Jeanne, joka oli välillämme, ryhtyi
+tarjoilemaan.
+
+Vaikka Lucien koetti jäljitellä kaikkia liikkeitäni, ei hän huomannut,
+että lientä syötyäni jätin lusikkani lautaselle. Hän laski omansa
+pöytäliinalle.
+
+Istuessaan pöydässä täällä ruokasalissa, niinkuin minä, niinkuin kaikki
+muut, olisi hänen kuitenkin tarvinnut vain haastella, vain elehtiä,
+jotta hän olisi esiintynyt muiden kaltaisena ihmisenä.
+
+Koska apunainen oli jäänyt, oli Jeanne pannut pöydälle soittokellon.
+Nyt hän soitti. Mutta hän oli siihen niin vähän tottunut, ettei aluksi
+tiennyt, millä voimalla siihen oli painettava, ja vaikka hän kosketti
+sormellaan nappiin, ei kuulunut mitään helähdystä.
+
+Tässä äänettömyydessä talousapulainen vaihtoi lautaset. Ennenkuin
+hän laski ne pöydälle, katseli hän niitä vinoon nähdäkseen niiden
+heijastukset. Hän oli ottanut vyölleen valkoisen esiliinan. Siitä
+huolimatta häneltä puuttui palvelijattaren tavallinen ilme.
+
+»No niin, Lucien?»
+
+Hän kohotti päätänsä. Leikkasin kananpoikaa, viipyen siipinivelessä,
+missä tunsin itseni varmimmaksi.
+
+»Miltä sinusta tämä aamiainen maistuu?»
+
+Hän epäröi hetkisen, loi silmäyksen kaikkeen, mitä pöydällä oli, ja
+sanoi vihdoin:
+
+»Erittäin hyvältä.»
+
+»Oletko tyytyväinen?»
+
+»Kyllä.»
+
+»Sinun pitää tulla tänne usein toistekin.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli päätetty juoda kahvi vierashuoneessa. Minua värisytti, niinkuin
+aina aterian jälkeen. Jeanne taittoi kokoon lautasliinani ja omansa.
+Ainoastaan Lucienin jäi sellaisenaan pöydälle.
+
+Kun mikään ovi ei vienyt ruokasalista vierashuoneeseen, täytyi meidän
+astua viileän ja synkän eteisen läpi keittiön ohi, jossa leijaili
+sinerviä savukerroksia.
+
+Halkoa jäljittelevä kaasulämmitin loimusi vierashuoneen uunin
+edessä. Piano, johon huoneiston omistajalla oli avain, oli suljettu.
+Kaksi taulua, vaikkakin erikokoisia, oli sovitettu pariksi. Pieni
+lattiamatto, ikäänkuin heitettynä vahatulle parketille, oli poikittain.
+Nyöreillä sivuille vedettävissä oviverhoissa oli alakulmassa mutka,
+jota Jeanne päivittäin ojenteli useita kertoja.
+
+»Istuppa taas, Lucien.»
+
+Hän silmäili useita tuoleja.
+
+»Niin, siihen.»
+
+Hän istuutui, mutta vasta sitten, kun oli, ikäänkuin puutarhassa,
+pitkän aikaa katsellut nojatuoliaan.
+
+Talousapulainen toi kahvin ja laski tarjottimen kiinalaiseen malliin
+veistetylle puupöydälle, joka tuskin oli jakkaraa korkeampi.
+
+Selvisikö Lucienille tällä hetkellä, että hän tuskin ollenkaan puhui,
+saiko hän äkkiä varmuutensa takaisin, ihmetyttikö häntä tuo pöydän
+muoto niin paljon, ettei hän voinut olla tekemättä huomautusta, vai
+tahtoiko hän jollakin sutkauksella näyttää itsensä toisessa valossa?
+Sitä en tiedä. Totta vain on, että talousapulainen oli tuskin
+poistunut, kun hän ivalliseen sävyyn lausui seuraavat sanat:
+
+»Tuo pöytä ei ole kovin korkea!»
+
+Istuin silloin pianon edessä jakkaralla, joka ei enää pyöri, jalat
+polkimiin päin. Katsahdin Jeanneen. Hän oli jäykistynyt, kuten
+arvasinkin. Käsitin hänen olevan huonolla tuulella.
+
+Jeanne oli ostanut tuon pöydän, jotta sali, joka hänen vuokratessaan
+tämän kalustetun huoneiston näytti epäystävällisen kolealta,
+kävisi kodikkaammaksi. Hän oli itse muovaillut varjostimet ja
+pyöreän töyrytuolin, jolla hän epämukavasti istui. Hän nimitti tätä
+huoneistoa kodikseen. Hän oli halunnut puolikorkeat ikkunaverhot
+ja makuuhuoneeseen sähköyölampun. Hän koetti muutella joitakuita
+kapineita, vaikka se häiritsi mukavuuttammekin, antaakseen aavistuksen
+naisen läsnäolosta. Niinpä Lucienin huomautus loukkasikin häntä
+tuntuvasti.
+
+»Mitä tarkoitat, Lucien?»
+
+Uunia ja pianoa pitkin, jotka molemmat näyttivät mustalta marmorilta,
+kulki samoja heijastuksia. Kaasuhalko, joka oli juovikas kuin
+korallinhaarat, oli käynyt ruusunpunaiseksi. Pihalta tuleva kalpea
+hohto valaisi huonetta.
+
+Lucien ei vastannut. Hän oli tajunnut, että hänen huomautuksensa
+oli vihlaissut. Hänen kasvonsa olivat jäykät, kyynärpäät puristetut
+ruumista vasten.
+
+Jeanne nousi. Hän toi vieraalle kupin kahvia.
+
+Lucien ei tahtonut sitä ottaa.
+
+»No, Lucien, mikä sinua vaivaa? Ota kuppi käteesi.» Hänen piirteensä
+höltyivät. Hän tarttui kuppiin niin kömpelösti, ettei Jeanne tiennyt,
+millä hetkellä päästäisi sen irti. Sitten hän aluksi maistellen ja sen
+jälkeen yhdellä kulauksella joi kahvinsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, alkoi salissa jo tulla pimeä. Jeanne
+oli poistunut. Talousapulainen ei viipyisi enää kuin neljännestunnin.
+
+Nojatuolissa istuva Lucien ei hievahtanutkaan. Lämmittänen »halko» oli
+yhä koskematta. Keveä huuru himmensi ruutuja.
+
+Emme vaihtaneet sanaakaan. Hän ei ollut noussut senjälkeen, kun
+astuimme vierashuoneeseen. Istuen kyynärpäät tuolinsa käsinojien
+varassa hän ei ollut lakannut tarkkaamasta kaikkea.
+
+»Sinun olisi ehkä aika lähteä jo kotiisi.»
+
+Hän säpsähti. Hänen suunsa aukeni raolle. Hänen tuettomat huulensa
+vavahtelivat. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja rypistyivät vuorotellen,
+silmien kertaakaan sulkeutumatta.
+
+Hänen katseessaan kuvastui sellainen hätä, että äkkiä muistin hänen
+tilansa.
+
+Nousin seisaalle. Hän väijyi kaikkia liikkeitäni. Astuin hänen luokseen.
+
+»Lucien!»
+
+Hän puristi sormensa ristiin niin tiukasti kuin voi, jottei niiden
+väliin jäisi minkäänlaista rakoa. Sitten hän keskeytti tuon hommansa.
+Hänen kätensä erkanivat. Sormet vielä erillään, vaikkei hän sitä
+aavistanut, hän katseli minua.
+
+»Sinä et voi jäädä tänne. Tämä ei ole minun kotini.»
+
+Hän ei näkynyt kuulevan tai käsittävän. Ikäänkuin ei ketään olisi
+huoneessa, hän loi silloin tällöin silmäyksen veistokoristeiselle
+pöydälle.
+
+»No niin, tule nyt.»
+
+Tartuin hänen käteensä. Vaikka se oli omaani isompi, tahdoin nostaa
+hänet seisomaan kuin nurmikolla istuvan Jeannen.
+
+Hän suoristautui ja irroitti itsensä hiljaa.
+
+»Ethän ole tosissasi, Lucien. Sinun täytyy lähteä kotiisi. Minä tulen
+sinua tervehtimään huomenna iltapäivällä.»
+
+Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti. Hänen leukapielensä vapisivat
+liitoksissaan nahan alla.
+
+»Tuletko varmaan?»
+
+»Sen lupaan.»
+
+Rauhoittuneena hän nousi. Sitten vein hänet eteiseen.
+
+Salin ovi oli jäänyt raolleen. Sieltä nähtiin säteittensä ympäröimä
+halko. Sen lämpö seurasi meitä. Nähtynä näin etäämpää huone näytti
+perin kodikkaalta puolihämärässä.
+
+Äkkiä, minun ehtimättä häntä pidättää, hän palasi saliin.
+
+»Täytyyhän sinun käsittää, että on myöhä, Lucien.»
+
+Hän oli istuutunut samaan nojatuoliin, käsivarret tuettuina samaan
+tapaan, ja pannut säärensä ristiin, jotta minun olisi vaikeampi nostaa
+hänet pystyyn.
+
+»Sinun täytyy lähteä täältä, Lucien. Minä käyn luonasi huomenna.»
+
+Hän ei tahtonut lähteä. Hän olisi jäänyt tänne ainaiseksi. Hän pelkäsi
+olla yksinään.
+
+Suljin lämmittimen, niinkuin teatterissa sammutetaan kaasuliekit.
+Avasin ikkunan, vedin verhot syrjään ja kannoin kupit keittiöön, kaikki
+samassa kädessä, jotta voin avata ovet.
+
+Palattuani hän nousi, astui jonkun askeleen, pysähtyi.
+
+»Täytyykö minun siis lähteä, Armand?» kysyi hän.
+
+»Täytyy kai. Tulee yö.»
+
+Hän lähestyn minua. Silloin arvasin, että hän oli puhkeamaisillaan
+itkuun. Puristettujen huuliensa takana hän puri kieltään. Hän tarttui
+käsivarteeni, puristi sitä kaikin voimin. Hänen päänsä kallistui.
+Hän piti päällystakkiaan niin nurinkurisesti, että taskut avautuivat
+lattiaa kohti. Hän jäi siihen asentoon muutamaksi sekunniksi
+olkapäähän! nojaten.
+
+Sitten hän jonkun päätöksen vahvistamana astui taas eteiseen.
+
+»Näkemiin, Armand!»
+
+Portaitten tasanteella hän kääntyi ja kurottausi katsahtaakseen vielä
+minun taakseni. Hän olisi uudestaan yrittänyt tunkeutua huoneistoomme,
+jollen olisi sulkenut häneltä tietä.
+
+Nyt hän mietti, katsellen askelmia.
+
+»Huomiseen! Minä tulen varmasti, Lucien.»
+
+Suljin oven. Kuuntelin. En kuullut hänen astuvan alas. Avasin
+uudestaan. Hattu työnnettynä syvälle päähän, jottei se putoaisi, hän
+veti päällysnuttua ylleen. Hän ei nähnyt minua. Työnsin oven taas
+hiljaa kiinni.
+
+
+
+
+KOLMAS LUKU
+
+
+Kello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin
+luo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä
+olin vapaa päivälliseen asti.
+
+Oli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä
+taivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän
+tienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska
+vuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.
+
+Kävelin ripeästi. Mielelläni käyn ystävän luona, sillä minua haluttaa
+tunkeutua jonkin huoneen omaan erikoiseen piiriin, arvailla esineiden
+käyttöä ja niitä syitä, miksi ne on sijoitettu jollakin määrätyllä
+tavalla.
+
+Mitä kauemmaksi etenin, sitä kapeammiksi kävivät kadut, sitä
+matalammiksi talot, sitä vähemmän tärkeiksi kulmat, koska kaduilla oli
+risteyksen jälkeenkin edelleen sama nimi.
+
+Ulkona pakkasessa eivät aluksi parturituvissa ja rihkamamyymälöissä
+syttyvät valot saavuttaneet toisiaan, ja niillä oli samanlaiset säteet
+kuin lapset piirtelevät.
+
+Tänä kauniina talvisena iltapäivänä aurinko ei ollut korkeammalla
+kuin noustessaankaan. Sen voimattomuutta käytin hyväkseni niin, että
+kiinnitin siihen katseeni. Siinä oli täpliä niinkuin kuussakin. Olisi
+luullut, että se oli palannut, vaikka oli jo mennyt nukkumaan.
+
+Lucien asui vanhassa talossa, jonka julkisivu oli lohkeillut. Olisi
+tehnyt mieli riuhtaista pois jokainen rappauksen siru, niinkuin kuori
+puista, tavatakseen sen alta sileän ja terveen kiviseinän. Kuten
+muistopatsaissa nousivat portaat kahden kostean muurin välitse. Toiseen
+niistä kiinnitetty rautatanko toimi kaiteena.
+
+Jouduin holvin alle, missä pohja keskeltä oli laskettu kuivilla
+mukulakivillä. Astuin pihan yli, joka kuului useille rakennuksille,
+yksi niistä toisen kadun varrella. Erääseen huoneistoon oli
+sijoitettu ajoneuvoja. Menin erään avatun kellarin ohi, johon hävisi
+kynttilänlieska, mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut. Tunkeuduin
+käytävään, jossa vuokralaiset liikkuvat laskien askelten luvun, jopa
+silmät ummessa, kun se on niin pimeä.
+
+Pakkanen teki herkkyyteni niin suureksi, että varoin kolhaisemasta
+itseäni. Minun täytyi, ennenkuin olin tottunut askelmien korkeuteen,
+tukea itseäni kiviseinää vasten sormenpäilläni, koska en halua enempää
+koskea seinää kuin maata, jos minun on poimittava pudonnut kolikko.
+
+Kolmannesta kerroksesta lähtien näin auringon tasanteiden ikkunoista.
+Se oli jo voimaton. Mikään säde ei valaissut synkkiä askelmia.
+
+Viimeiseen kerrokseen ehdittyäni odotin, että hengitykseni palautuisi
+tasaiseksi. Ei voinut mennä kauemmaksi. Rakennus loppui täällä. Minua
+ihmetytti, että minä, joka en ollut talon asukas, olin näin voinut
+liikkua sen läpi.
+
+Tikapuut oli katolle nousemista varten pystytetty eräälle seinustalle.
+Erääseen oveen, siihen kohtaan, jossa oli ollut salpa, oli pistetty
+paperitulppa estämään ilman pääsyä sisälle. Seiniin, jotka olivat
+lukkojen korkeudelle asti ruskeat ja ylempää harmaat, oli piirrelty
+liidulla. Vaikka olisi voinut tietää, kuka hän oli, oli joku tuntematon
+piirtänyt törkeän sanan.
+
+Kolkutin Lucienin ovelle, keskikohdalle, jotta se kajahtaisi paremmin.
+
+En tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen
+verrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.
+
+Ovi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin,
+repaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä,
+häkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se
+pantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.
+
+Astahdin askeleen. Joku lattianeliö liikahti.
+
+Pölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun.
+Lucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin
+vanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.
+
+Katto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta
+koskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava
+tunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.
+
+»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä
+tulisikaan.»
+
+Hänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän
+kohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.
+
+Hän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut
+takkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta
+näytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja
+likaisia liinavaatteita samalla kertaa.
+
+Istahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa
+niin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini
+helmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät
+koskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet
+polvilla katselin ympärilleni.
+
+Sanomalehti oli levitetty pöydälle niin, että sitä sopi lukea
+syödessään. Käytettyjä nauloja lojui siellä täällä. Erään tuolin
+selkänojaan Lucien oli kaivertanut liikanimensä _Garin_ suurilla
+kirjaimilla, paitsi G:tä, jota hän ei osannut piirtää.
+
+Hän astui taakseni. Huone näytti nyt tyhjältä, ikäänkuin se kuuluisi
+minulle. Minusta tuntui kuin olisin jälleen köyhä ja yksinäinen enkä
+tietäisi, kuinka minun kävisi.
+
+Ajattelin Jeannea. Se, että hänellä oli puuhaa ja että hän, vaikka olin
+kaikki hänelle, tällä hetkellä ei saanut minua muistella, hellytti
+mieltäni.
+
+Ei, minä en asunut täällä. Minä olin nyt mies. Jos minulle tapahtuisi
+jotakin, niin ihmiset, Jeanne, hänen veljensä, hänen ystävänsä,
+pitäisivät puoltani.
+
+Vilkaisin ikkunaan. Puolet auringosta oli kadonnut näkyvistä. Silloin
+muistin, että lapsena olisin mielelläni kävellyt katoilla. Rautalangat
+pitivät uuninpiippuja pystyssä. Silmiäni pisteli, mutta en uskaltanut
+niitä hieroa, koska olin äsken pidellyt vaskirahoja.
+
+Olin jättänyt päällystakin ylleni. Minusta tuntui, että mintut olisi
+pitänyt nousta, riisua se, ripustaa se ovensäppiin, vaikkei se
+ollutkaan kyllin korkealla, puhua, laskea leikkiä.
+
+Lucien oli istuutunut vuoteen pääpuoleen. Hän pisti kätensä peitteen
+alle tasoittaakseen sen pintaa. Siitä päästyään hän katseli
+minua, jääden silmäilemään taskuistani esille pistäviä esineitä:
+lyijykynänvartta, sanomalehtiä, kellonvitjoja, sikarinkärkeä.
+
+Hän oli juonut. Veri punersi hänen poskiaan, hänen otsaansa ja vanhan
+arvenpohjan hienompaa hipiää. Hän hengitti niin hitaasti, että näin
+hänen runkonsa laajenevan. Hänen sormensa eivät olleet suorat. Niiden
+viimeiset nivelet kaartuivat kuten sellaisissa käsissä, joista isäni ei
+pitänyt.
+
+Nyt olin ihan lähellä häntä, niin lähellä, että vähäisinkin liike, jopa
+yritys peräytyäkin, olisi heti saattanut minut häntä koskettamaan.
+
+Hänen partansa oli ajamaton. Se oli runsaammin versonut poskilla,
+mutta molemmin puolin leukaa oli kaksi selittämätöntä tyhjää läikkää.
+Silmäluomiensa nurkassa hänellä oli hieman valkoista, mikä olisi
+sujahtanut nahan alle, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Hänellä oli
+pöhöttymä toisella puolen sieraimia erottavaa väliseinää.
+
+»Rakastaako ystävättäresi sinua hyvin paljon?»
+
+Kahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei
+ollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista
+vaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden
+tavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.
+
+»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu
+mitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»
+
+Hän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta,
+ennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa
+minulle entisyyttäni.
+
+»Oletko tuntenut hänet jo kauan?»
+
+Hän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina,
+kasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla
+lihasliikkeillä.
+
+Siihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei
+niitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut
+vastikään tekemänsä kysymyksen.
+
+Tunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen
+verrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi
+sopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.
+
+Koetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä
+arvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma
+oli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.
+
+»Minä olen tuntenut Jeannen jo kymmenen vuotta.»
+
+»Hänen nimensä on siis Jeanne?»
+
+»Niin; se ei tosin ole siro nimi.»
+
+Hänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli
+hiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska
+se ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi
+jälleen sileäksi.
+
+»Antaako hän sinulle rahaa?»
+
+Tällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että
+Lucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki
+minun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää
+millä tavalla tahansa.
+
+Aurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä
+taivasta kohti.
+
+»Varmaan hän sinulle antaa. No, tunnusta suoraan!»
+
+Hän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle,
+jollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista.
+Sitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että
+minut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että
+entinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran
+siltä, että hän oli oikeassa.
+
+Taivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä
+luulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa
+erotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi
+tuohon viivaan asti.
+
+Veri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta
+liikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni
+pitkin.
+
+Lucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen
+puuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi
+jotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi
+alalleen.
+
+»Sinä olet onnellinen, sinä, Armand!»
+
+Hänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa
+eivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat
+ärtymykseni.
+
+Tuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt
+yksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden
+halveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli,
+että minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.
+
+Katselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut
+jäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui
+siinä takaperin, poltellen savuketta.
+
+Jeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin
+voinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni
+työtä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä
+kenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen
+luona.
+
+Koska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän
+asemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle
+virkkamatta:
+
+»Luota tulevaisuuteen!»
+
+Hän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat
+kirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti,
+joiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa,
+jotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät
+jäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.
+
+»Sinun tulisi sytyttää myöskin lamppu, Lucien.»
+
+Hän nousi. Hänen savukkeensa oli niin lyhyt, että hän piteli sitä
+hyppysissään kohotettuaan sen huulilleen. En hennonut hänelle näyttää
+hopeista koteloani.
+
+Ennenkuin hän sytytti lampun, vilkaisin taivaalle. Se oli täynnä
+tähtiä. Lisäksi loisti toispuolinen kuu, joka ei vielä ollut ehtinyt
+kehittyä täysikuuksi. Lampunvalo, joka minut äkkiä yllätti, himmensi
+kaikki.
+
+Käännyttyäni näin, että Lucien oli istuutunut tulen ääreen, jonka hän
+tunsi, tietäen, ettei se tuolta matkalta häntä kärventäisi.
+
+Silloin tällöin kimmelsi kyynel hänen toisessa silmäkulmassaan, mutta
+joka kerta se puserrettuna sisälle päin hävisi luomien alle. Hän oli
+sammuttanut savukkeen sormiensa vähin. Hän lämmitti käsiään, toista
+puolta toisensa jälkeen, mutta kauemmin kämmentä, koska sen nahka on
+paksumpi.
+
+Näin suurta köyhyyttä ja mukavuuden puutetta katsellessani minua
+hävetti suurellinen elämäni. Jollei olisi ollut Jeannea, olisin tuolla
+hetkellä noussut, tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle:
+
+»Minä olen sinun ainoa ystäväsi.»
+
+Kamiina oli punertunut niin nopeasti, että käsitin riittävän, jos vain
+kerrankin unohtaisi sen syöttämisen, jotta se sammuisi. Lucien hoiteli
+sitä. Hänen poskipäissään oli hieno suoniverkko. Hänen silmiensä
+sinervä kehä ulottui nenänselkää kohti, ikäänkuin hänellä olisi ollut
+silmälasit. Hän oli kumarassa. Sydämeni äkillinen heltyminen häntä
+kohtaan jäi häneltä huomaamatta. Jos olisin sen maininnut, olisi hän
+ehkä luullut minun valehtelevan. Hän ei aavistanut kaikkea rakkautta,
+jota häntä kohtaan tunsin. Hän ei odottanut keltään mitään hyvää työtä.
+
+Hänen huulillaan ei ollut tupakanhitusta, ei pisaraa, ei sierottumaa.
+Niin sileinä ja tuoreina ne olivat vastakohtana hänen tuhansien
+pikkupiirteiden täplittämille kasvoilleen.
+
+Hän yskäisi, vetäisi kieltään useita kertoja ja kumartui sitten
+ravistamaan kamiinanristikkoa. Hänen otsansa punertui siltä puolelta,
+jonne hän kallisti päätänsä.
+
+Hän istuutui jälleen tuolinsa keskelle. Tunsin poskiani vasten hänen
+hengityksensä viime väreet. Hän loi katseensa minuun. En kohottanut
+päätäni enkä laskenut sitä alemmaksi. Olin ainoa inhimillinen olento,
+joka tunsi häntä kohtaan harrastusta. Läsnäoloni teki hänelle hyvää.
+»Kuuleppa, Lucien, mennään hengittämään raitista ilmaa. Se tuottaa
+ajatuksillemme vaihtelua.»
+
+Tällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa
+katosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen
+ympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä
+vilpittömyyttä ja levottomuutta.
+
+Sitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia
+ovella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti
+kengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti
+valmis minua seuraa maan.
+
+
+
+
+NELJÄS LUKU
+
+
+Ulkona olivat tähdet niin lukuisat, että Iso Otava ja Pikku
+Otava näkyivät selvästi. Oli kirpeä pakkanen. Vesilätäköt olivat
+katukäytävillä peittyneet hienolla ja sileällä jäällä.
+
+Lucien asteli vieressäni, pää hartiain välissä, vertaillen varjoaan
+omaani. Jotta se olisi samanmittainen, suoristausi hän ja astui
+jonkunverran edelleni.
+
+Kadunkulmassa ilmestyi kuu talojen välistä ja oli niin lähellä, että
+näytti maasta singonneelta.
+
+En kohottanut päällystakkini kaulusta, koska se on pyöristetty
+vartaloon. Kello oli kymmentä vailla kuusi.
+
+Kävelimme syrjäistä katua. Läheisen puistikkokadun melut kuuluivat
+korviimme kahtaalta talojen välitse. Sytytin savukkeen. Liekki, joka
+hipaisi kulmakarvojani, säpsähdytti minua.
+
+Lucien kohotti käsivartensa nähdäkseen, matkiko hänen varjonsa häntä.
+Hän käveli askeleen verran edelläni. Silloin tällöin hän tarkkasi minua
+liikuttamatta päätänsä.
+
+Minä taas en kykene kääntymättä hallitsemaan katseellani
+neljännesympyrää isompaa alaa, mutta Lucien näki ponnistuksetta melkein
+taakseen.
+
+Pitkulainen, suojaamaton sähkölamppu, joka näytti heikolta tuulessa,
+valaisi erään koulun ovea. Muuan maanalaisen rautatien virkailija,
+kulunut lakki päässä, palasi jalkaisin kotiinsa.
+
+Lucien pysähtyi erään viinituvan edustalle.
+
+»Täällä minä tavallisesti käyn», sanoi hän.
+
+Kahvilasta tuli kadulle vastaamme kalpeata valoa. Sisäpuolelta olivat
+ruudut hiessä. Tuuli liikutteli kokoonkierretyn ulkokaihtimen helttoja.
+
+Sisälle astuakseen täytyi nostaa ovenripaa sensijaan että sitä olisi
+kiertänyt alaspäin.
+
+Kosteaa lämpöä huokui autiossa salissa. Se hiipi poskilleni, kylmästä
+jäykistyneihin korviini ja taskuista esille vetämiini käsiin ikäänkuin
+raikas vesi. Tuli oli uunissa sammunut. Kokoonlasketulla säkillä nukkui
+kissa, pää muuta ruumista alempana.
+
+Valitsin itselleni istumapaikan. Lucien, tarkaten kaikkia liikkeitäni,
+yritti arvata ja suorittaa ne ennen minua. Hän oli luullut, että joisin
+tarjoilupöydän ääreltä. Hän oli jo nojautunut sitä vasten. Peläten
+minun huomanneen hänen menettelynsä hän punehtui.
+
+Kun hänen kasvoilleen oli palannut niiden entinen vaaleus, tuli hän
+istumaan viereeni.
+
+Nimettömällään, joka hänellä oli yhtä näppärä kuin muutkin sormet, hän
+pyyhkäisi puupöydälle läiskähtäneen tipan.
+
+Kahvilan emäntä lähestyi meitä. Hänen kasvoillaan oli vanhan toverin
+myhäily. Sotaväestä päästyäni olen usein havainnut, että muutamilla
+henkilöillä on sama ilme kuin sotilailla, joita olen tuntenut. Olen
+heiltä kysynyt, eikö heillä ole eräissä itäisissä rykmenteissä
+palvelleita sukulaisia. He vastasivat aina kieltävästi. Vaikka nämä
+yhtäläisyydet edelleenkin minua ihmetyttävät, varon nykyään tekemästä
+heille pienintäkään kysymystä.
+
+Tilasimme samaa likööriä. Muita vieraita ei ollut. Seinillä oli
+läkkipellille kiinnitettyjä reklaameja ja postikalenteri, jossa
+kuluneet kuukaudet olivat repäisemättä.
+
+Lucien katseli reikää lattiassa. Eräästä lankusta oli oksansolmu
+ponnahtanut irti. Tuosta aukosta näki kellariin.
+
+Hän pysyi hievahtamatta. Hänen suljettu oikea kätensä lepäsi pöydällä.
+Hän haaveili. Minä otin lasini. Hän piteli niin kömpelösti omaansa,
+että minun täytyi kilistäessäni koskettaa sen jalkaa.
+
+Nähdessäni hänet noin murheellisena ja väsyneenä olisin tahtonut
+hänelle sanoa, kuinka säälin hänen tuskiaan, vaikken sitä osannut
+ilmaista. Olisin tahtonut, että hän olisi karkoittanut mielestään sen
+käsityksen, joka hänellä minusta oli. Hän olisi minua rakastanut,
+jos olisin arvannut, mitä hänestä ajattelin. Ja koska en saanut sitä
+hänelle sanoilla lausutuksi, koetin eleilläni näyttää, millainen
+oikeastaan olen. Niinpä esiinnyin suorasukaisena. Vältin niitä
+asentoja, joita Jeannen seurassa tavoittelin. Liikkeenikin suoritin
+hitaasti, jotta hän ehtisi niitä matkia.
+
+Kutsuin häntä nimeltä. Ennen kääntymistään hän vielä katseli jotakin.
+Sitten tartuin hänen käteensä.
+
+»Lucien!»
+
+Vaikkeivät hänen kasvonsa olleet kääntyneet suoraan minua kohti, katsoi
+hän minua silmiin.
+
+Sillä hetkellä olisin toivonut, että ainoastaan levon hetki olisi meitä
+erottamassa, että kumpikin meistä menisi huoneeseensa tavataksemme
+toisemme samanlaisina huomenna.
+
+Hän oli juuri juonut lasistaan. Hiukan nestettä kimalteli sen särmillä.
+Hän odotti, kunnes se kerääntyisi kulaukseksi.
+
+Mieleni oli liikutettu. Hieno hiki, tuskin kosteampi kuin kielen
+hipaisu, peitti otsaani. Pelkäsin, että jokin melu, jokin odottamaton
+tapaus katkaisisi siteen, joka oli punoutumassa Lucienin ja minun
+välilleni. Samalla tunsin huulieni kuivuudesta ja ikäänkuin kasvojeni
+päällykseksi liimattujen poskieni viileydestä, että olin kalpea. En
+ollut pannut sääriäni ristiin, jotta jalkani lämpiäisivät paremmin,
+jotta veri voisi nopeammin laskeutua niihin asti.
+
+Puristin Lucienin kättä voimakkaasti niinkuin silloin, kun leikilläni
+haluan likistää niveliä niin, että tekee kipeätä.
+
+Hän katsoi minuun hengittämättä, silmäluomiaan laisinkaan
+värähdyttämättä. Hänen valtimonsa tykytykset tunsin käteni alla
+voimakkaampina, nopeampina, koska sitä puristin.
+
+Totellen sitten jotakin sisäistä käskyä, jota en ole koskaan voinut
+selittää, jollen kenties halunnut vain alentua, näyttäytyä toisessa
+valossa, asettua Lucienin tasolle, jupisin:
+
+»Minä en ole onnellinen.»
+
+Odotin. Hän katseli minua kummastumatta. Kaikki oli hiljaista
+ympärillämme. Vaunut menivät ohitse kadulla. En niitä havainnutkaan
+ennenkuin niiden jyrinä oli tauonnut.
+
+Minusta tuntui nyt, että minun tarvitsi vain puhua. Lähelläni istuva
+mies kuunteli. Hän antaisi minulle neuvoja. Hän ei minua enää
+kadehtisi. Minulla oli ystävä. Jos Jeanne jättäisi minut, lohduttaisi
+hän minua, tukisi minua.
+
+»Lucien... minä en ole onnellinen.»
+
+Hän ei hievahtanut. Hänen takaansa kuului rasahdus. Hän ei
+kääntänyt silmiään. Noin suurta kylmäkiskoisuutta tarkatessani olin
+muuntamaisillani lauseeni merkityksen lisäämällä mitä hyvänsä,
+lisäämällä esim.: »koska sinä et puhele minulle, koska minun on vilu».
+
+»Sinä et tiedä, Lucien, kuinka toisinaan haluaisin mieluummin olla
+vapaa, tehdä mitä tahdon, palata kotiin milloin huvittaa. Jeanne on
+hyvin herttainen, mutta minusta tuntuu, että olin onnellisempi silloin,
+kun vietimme päivämme yhdessä.»
+
+Olin unohtanut, että pitelin hänen kättänsä. Hän veti sen pois. Minusta
+tuntui kuin minulta olisi otettu jotakin, tuntui että tuon käden olisi
+pitänyt odottaa, kunnes itse olisin sen päästänyt irti.
+
+Lucienin kasvot kirkastuivat. Hänen silmänsä kapenivat. Hän hymyili.
+Mutta suu, joka jäi samaan asentoon, antoi tuolle hymylle kovin
+surullisen leiman.
+
+Tunnustukseni oli herättänyt hänet turtumuksesta. Hänen päänsä
+nyökähdyksestä, hänen melkein sulkeutuvista silmistään, hänen minua
+kohti tähdätyistä sieraimistaan käsitin, että sanani olivat häntä
+liikuttaneet, että hän riemuitsi siitä ajatuksesta, että minusta
+jälleen tulisi hänen toverinsa.
+
+Sitten rakkaudenpuuskassa tartuin hänen hartioihinsa, puristin häntä,
+häneen katsomatta, itseäni vasten, pää taaksepäin kallistuneena,
+jottei tuossa eleessä olisi mitään merkkejä miehen ja naisen välisestä
+hellyydestä.
+
+Siinä asennossa olimme hetkisen. Sitten hän irroittautui. Silloin
+jouduin hämilleni. Äkkiä minusta tuntui, että olin antautunut liian
+tuntehikkaaksi, että olin ollut liian luottavainen, että minulta vielä
+puuttui kokemusta.
+
+Näin herätyskellon eräällä hyllyllä. Osoittimet peittivät
+sekuntitaulua. Kello oli puoliseitsemän. Pian saapuisi Jeanne kotiin.
+
+Sitten nousin. Lucien oli pannut säärensä ristiin tavalla, joka olisi
+minulle ollut väsyttävä.
+
+Tunsin, että hänen elämänsä oli riippumaton omastani. Lähdettyäni hän
+jatkaisi juuri samaan tapaan. Hän oli vieras. Hän ei olisi kyennyt
+uhrautumaan minun hyväkseni. Kaikkea mielenkiintoa, jota häntä kohtaan
+tunsin, hän katsoi ylen. Hän ajatteli vain itseään. Epäilinpä hänen
+vain teeskentelevän arkuuttansakin.
+
+Seisoessani tarjoilupöydän ääressä odotin, että hän tulisi luokseni.
+Mutta hän ei hievahtanut. Hän oli kummastunut, että noin äkkiä olin
+noussut, hänelle siitä mitään virkkamatta. Hänen herkkyyttään kahvilan
+kantavieraana loukkasi se, ettei hän vielä ollut lopettanut toista
+lasiaan. Sen kyllä arvasin. Se ei kuitenkaan minua kiusannut. Päin
+vastoin olisin ilman mitään aihetta suonut tehneeni jotakin, mikä olisi
+häntä vielä enemmän ärsyttänyt.
+
+Hänen viettämänsä elämä vilisi silmieni ohi. Se tympäisi minua syvästi.
+Ne ajatukset, jotka risteilivät hänen aivoissaan, väsyttivät minua,
+koska ne olivat aina samoja. Enhän minä häntä sittenkään tarvinnut.
+Jeanne rakasti minua. Elämäni virta juoksi uraansa rauhallisesti. Miksi
+siis nöyrtyisin tuon miehen edessä, joka minun asemassani ei olisi
+laisinkaan piitannut toisesta?
+
+Silloin tunsin Lucienia kohtaan syvää paatumusta. Hän sai seurata omaa
+tietään, minä menisin omaan suuntaani. Hänen ruikutustensa muisto
+kannusti minut puolustusasentoonkin. Hän oli suuruksissaan minulle,
+koska olin onnellinen, ja kadehti minua.
+
+Kaikki, mikä minussa on hyvää, kaikkosi sellaisen suuttumuksen tieltä,
+että olisin tahtonut häntä tyrkätä, kaataa pöydän, potkaista tuolia ja
+lähteä pois.
+
+Mutta hillitsin itseni. Hän ei ollut noussut. Molemmat kädet pöydällä,
+olkapäät käsivarsistani vapaina, hervottomina kuin naisen, joka juuri
+on riisunut turkkinsa, hän tuijotti minua silmiin.
+
+Sitten hän jatkoi juontiaan. Tätä kiukkuani hän ei tajunnut enempää
+kuin äskeistä tunteenpurkaustanikaan. Hän oli laskenut lasinsa pöydälle
+ja kieritti sen jalkaa hyppysissään, niinkuin joskus kierrän vain
+hiussuortuvaani.
+
+Hänkin tunsi tarvetta toisinaan kieritellä jotakin hyppysissään,
+leivänmurua, hiuksia.
+
+»No, Lucien, nouseppa nyt. Minun täytyy lähteä. Jeanne odottaa minua
+päivälliselle.»
+
+Hän totteli tavattoman äkkiä, mikä sai minut ensi kertaa häntä
+halveksimaan. Hän oli hämärästi oivaltanut, että jotakin erikoista oli
+tapahtunut.
+
+Nyt hän näytti minusta arvottomalta ihmiseltä. Jos olisin häntä lyönyt,
+ei hän olisi edes puolustautunut.
+
+Me jouduimme kadulle. Pimeys, samoin kuin valokin, sai minut
+räpyttelemään silmiäni. Kummallakin puolella oli katulyhty yhtä pitkän
+matkan päässä. Viranomaisten mielestä ne olivat sijoitetut niin, että
+niiden valot kohtaisivat toisensa. Siitä huolimatta seisoimme varjossa.
+
+Odotin, että hän sulkisi oven. Mutta siitä ei tullut mitään, sillä
+lukonkieli ei liikahtanut.
+
+Vihdoin hän saapui luokseni. Olin astunut muutaman askeleen
+kääntymättä. Kauempana hänestä olisin ehkä piankin lähtenyt tieheni.
+
+»Vie minua suorinta tietä. Minulla on kiire.»
+
+Hän mietti. Arvasin, että hän mielessään sovitteli katuja pääksytysten,
+vertaillen niitä toisiinsa ja laatien suoria viivoja, jotka hän kykeni
+helpommin laskemaan.
+
+Hän oli kääntänyt alas hattunsa reunat, jottei tuntisi kylmää niin
+kipeästi. Vaikka hänen päällystakkinsa oli suora, piti hän siinä kahta
+nappiriviä. Hän oli kohottanut kaulurin, joka tuskin ollen takin
+kaulusta korkeampi antoi hänelle viheliäisen ulkonäön.
+
+»No, liikutaanhan eteenpäin!»
+
+Hän saattoi minut torille, missä oli autolinjojen korokkeita.
+Jalkakäytävät ja katulyhtyjen valot värähtelivät autobussien
+liikkuessa. Keskellä oli allas. Mustan veden kalvo oli liian alhaalla.
+Nähtiin pylväät, jotka kannattivat pronssisia merenhaltioita.
+
+Pysähdyin.
+
+»Lucien, minä eroan sinusta tässä. Nyt tiedän, missä olen.»
+
+Erään myymälän näyteikkunat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän.
+Hänen huultensa poikki ulottuvat juovat olisivat hävinneet, jos hän
+olisi niitä kielellään kostuttanut. Kädet taskuissa, käsivarret
+pingoitettuina ja koukussa, hän näytti tahtovan jäljitellä länkkäsääriä.
+
+»Näkemiin, Lucien.»
+
+Hän ei vetänyt käsiä taskuistaan. Aluksi epäröin erota hänestä
+kädenpuristuksetta, koska muutoin olisin jälkeenpäin tuntenut hänen
+olevan ikäänkuin likelläni. Vaikka olisin ollut yksinäni, olisi jokin
+side liittänyt minut häneen. Hän olisi ollut alati luonani, ikäänkuin
+meiltä olisi jäänyt jokin puhelu kesken.
+
+Jätin hänet kuitenkin siihen, ojentamattani hänelle kättäni. Hän katsoi
+jälkeeni, ikäänkuin en olisikaan lähtenyt jalkaisin.
+
+Se tunne, että olin vapaa, ettei hän ollut enää vieressäni tuskallisen
+menneisyyteni todistajana, tuotti minulle lohtua. Kävelin nopeasti,
+vähän väliä vimmastuen, joutilaiden jäljestä, jotka pakottivat minut
+katsomaan eteeni, pysähtyen toisinaan näyteikkunoiden ääreen, jossa
+uudet hatut muistuttivat minulle syntymä- ja nimipäivääni.
+
+Astuin kunnolliseen ravintolaan unohtaakseni äskeisen anniskelukapakan.
+Kuvastimet saivat sen näyttämään niin laajalta, että tuokion ajan
+ihmettelin saapumistani perälle asti.
+
+Oli päivällisryypyn aika. Istahdin rantatuolille, jonka jalat olivat
+kaarretut ulospäin, jotta sulkemisen jälkeen toistensa päälle ladotut
+istuimet ottaisivat vähemmän tilaa. Tämänlaatuiset keksinnöt, samoin
+kuin mekanismilla varustettu partaveitsi tai pesukone, ovat aina
+herättäneet harrastustani, koska niitä yksinkertaisuudesta huolimatta
+kukaan ei ollut jo aikaisemmin hoksannut. Minäkin koetan tehdä jonkin
+keksinnön, jolle hakisin patentin, sillä minusta näyttää, että vain
+sillä keinolla voisin tulla rikkaaksi.
+
+Katto oli koristettu lasisäteisillä kullatuilla tähdillä. Lasiset ja
+vaskiset ovet heijastivat liikkuessaan säännöllisiä valoja, jotka
+eivät häikäisseet. Ruuduissa oli lauseita, jotka kahvilan sisäpuolelle
+näkyivät toisin päin. En kyennyt selvittämään muita kuin yksitavuisia
+sanoja, kun taas Jeanne, joka usein neuloi nimikirjaimia, olisi lukenut
+kaikki sujuvasti.
+
+Olin yksin pöytäni ääressä. Laskin sen pitennyslevyt alas, jottei
+kukaan istuutuisi lähelleni.
+
+Vähän myöhemmin löi kello. Kun en ollut kuullut sen ensimmäisiä
+lyöntejä, etsin sitä silmilläni. Se oli seitsemän, kun sen äkkäsin.
+
+Jeanne odotti minua.
+
+
+
+
+VIIDES LUKU
+
+
+Aamulla heräsin tavallista aikaisemmin, vaikkei siihen laisinkaan ollut
+syynä mikään melu, mikään painajainen, ja ajatukseni kirkastuivat niin
+nopeasti, etten voinut nukahtaa uudelleen. Hieroin silmiäni. Siitä
+syntyi hiljaista maiskutusta, ikäänkuin olisi suudeltu.
+
+Kello ei ollut vielä yhdeksän. Kieltäni kirveli, kun eilen olin
+tupakoinut liian paljon. Käteni olivat hervottomat. Nenäliina ei
+ollut enää pieluksen alla. Jeanne nukkui vielä. Hänen keveästä
+hengityksestään, hänen pitkistä värähtelevistä silmäripsistään ja
+hänen ihonsa vavahteluista tiesin, että varsin pienikin liike olisi
+herättänyt hänet unesta.
+
+En hievahtanut. Halusin olla yksinäni, kunnes olisin koonnut jälleen
+kaikki ajatukseni.
+
+Huone oli puolihämärässä. Täplikäs uudin verhosi ikkunaa niin korkealle
+kuin kangas ulottui. Niistä kohdista, joista se oli kulunut, näin
+päivän hohtavan lävitse.
+
+Äkkiä Jeanne avasi silmänsä. Ikäänkuin valo olisi tunkeutunut hänen
+päähänsä, kirkastuivat hänen kasvonsa samassa. Hän heitti peitteen
+yltään. Hänen yöpaitansa oli kiertynyt hänen ruumiinsa ympäri. Etsin
+hänen kättään. Hapuilin alaspäin pitkin käsivartta löytääkseni sen.
+Sitten puristin sitä. Likistin sitä liian kovaa. Jeanne on herkempi
+aamulla kuin illalla. Hän ei pitänyt siitä, että kosketin häneen
+silloin, kun hän juuri heräsi. Hän tarvitsee muutaman minuutin
+tullakseen oikein tajuihinsa, jolla ajalla minun oli jätettävä hänet
+rauhaan, jotta hän ehtisi tunnustella itseään, ajatella elimiään toista
+toisensa jälkeen; sillä hän pelkää, että jokin tauti on hyökännyt
+häneen yöllä, niinkuin pelätään, että joku henkilö on poissaollessamme
+kuollut.
+
+Painoin huuleni hänen otsalleen enkä poskilleen, jottei ollut tarvis
+suudella kahta kertaa. Sitten kohotin päätäni. Hän kiersi käsivartensa
+kaulaani ja puristi minua itseään vasten. Emme puhuneet mitään, koska
+aamuisin olimme liian laiskat ääntämään edes yhtä sanaa. Hiljaisesta
+sopimuksesta emme sanoneet toisillemme edes hyvää huomenta.
+
+Näin kului hyvän aikaa. Hyväilin hänen rintojaan, jotka eivät ole
+herkät, hänen lanteitaan, hänen kermanvärisiä olkapäitään, mutta vältin
+kesakkoa, joka on arka.
+
+Hän oli taas sulkenut silmänsä vilkaisematta kuvastimeen. Hänen
+levätessään näin vieressäni vei hänen todellinen luontonsa voiton.
+Hän ei enää ponnistellut ollakseen nainen eikä keimaillut, vaan oli
+luottavainen tuntiessaan minut lähellään.
+
+Nousin istualleni vuoteessa, sittenkun olin leikilläni raskaasti
+nojannut hänen rintaansa vasten. Hän nimitti minua nauruttomaksi
+nipistelijäksi. Tiesin, että ilveilyni huvittivat häntä silloinkin, kun
+hän oli niiden uhri, kunhan vain säilytin vakavuuteni.
+
+Joka aamu istuin sillä tavalla, sillä makuullani en koskaan tiedä,
+onko minulla päänsärkyä vai ei. Nyt tunsin voivani hyvin. Vain pieni
+raukeus, pikemminkin turtumus painosti silmiäni. Nousin pystyyn.
+Sänkymatto on niin pieni, että se luiskahti lattialle, kun laskin
+toisen jalkani maahan.
+
+Vedin uutimet syrjään. Se on aina ensimmäinen hommani. Niin kauan kuin
+en tiedä, millaiselta sää näyttää ulkona, tuntuu minusta, ettei eilinen
+päivä ole vielä päättynyt. Kaapinlasi lakkasi olemasta seijastuksena.
+Tuolit loivat raskaan varjon niillä lojuvien vaatteiden vuoksi.
+
+Olen niin kauan elellyt yhdessä ainoassa kamarissa, että kävelin
+mielelläni huoneesta toiseen. Availin ja suljin ovia. Ajatus pukeutua
+johonkin Jeannen hameista juolahti päähäni. Hän piti siitä, että
+pukeuduin kuin hän, että tavoittelin naisen tapoja. Mutta oli liian
+kylmä.
+
+Kävin noutamassa oveltamme lehden, jonka uutiset olivat iltapainoksen
+tietojen jälkeen jo jonkun verran haalistuneet. Silmäiltyäni palstain
+otsikoita käänsin sen takaisin laskoksiinsa, jotta Jeanne päivämäärää
+lukematta tietäisi, että se oli aamulehti.
+
+Sitten menin pukeutumishuoneeseen, jota käytettiin myöskin romusäiliönä.
+
+Valmiiksi ehdittyäni palasin Jeannen luo. Hän nukkui jälleen, kasvot
+käsivarren peittäminä. Hiuksien välistä, jotka olivat yhtä pitkät
+ohimoilla kuin muuallakin, näkyivät korvat. Hänellä oli vihkimäsormus
+sormessaan. Hän ei luopunut siitä koskaan, jotten saisi lukea
+kirjoitusta, jonka hänen sodassa kaatunut puolisonsa oli kaiverruttanut
+sisäpuolelle.
+
+Otin takkini siltä tuolilta, jonka selkänoja parhaiten on hartiaini
+mukainen. Kallistelin hiukan, jotta Jeanne heräisi. Hän ei liikahtanut.
+Sitten lähdin varpaisillani ulos, välttäen niitä parketin liuskoja,
+jotka narisivat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sää oli muuttunut. Vaaleita pilviä ajelehti taivaalla. Riemuitsin
+siitä. Mikään ei minulle ole mieluisempaa aamulla kuin eilisestä
+muuttunut sää. Se herättää minussa muistoja ikäänkuin vanha tuoksu,
+ikäänkuin esikoishedelmä.
+
+Ilma oli niin kirkas, että näin itikoiden tulevan ja ehdin sulkea
+silmäni. Niiden surina ei ollut liian äänekästä korvilleni sittenkään,
+vaikka sivuutin niitä ihan läheltä.
+
+Pilvi verhosi aurinkoa. Se ei minua surettanut: tuo pilvi kiiti niin
+nopeasti taivaalla, että aurinko ei voinut olla pian ilmestymättä
+jälleen.
+
+Kävelin pitkin leveätä, puilla istutettua katua, jolle oli tuotu multaa
+ikäänkuin pengermäksi järjestetyille katoille. Vedin keuhkoihini
+raikasta ilmaa ja koetin tehdä hengitykseni tahdin mahdollisimman
+hitaaksi. Isot paljaat oksat taipuivat tuulessa yhtä notkeina kuin
+kesällä. Niistä putoili maahan jääpallosia, jotka hajaantuivat rakeiksi.
+
+Pilvien liike kannusti minua ponnistamaan, kiirehtimään askeleitani,
+ajattelemaan lentokoneita, jotka saattoivat liikkua toisesta pilvestä
+toiseen, kummeksimaan, näkivätkö lentäjät selvästi ohjatessaan niiden
+halki. Piirteeni olivat vielä unen turruttamat, kynteni vähemmän kovat,
+koska niitä oli äsken liotettu.
+
+Etäällä kohosi taloja, milloin valossa, milloin kaukaista vihmasadetta
+muistuttavassa sumussa. Oli sellainen ilma, jolloin saadaan nähdä
+sateenkaari. Toisinaan putosi pilvistä ikäänkuin tasankojen yläpuolelta
+paksuja, huurun hämärtämiä säteitä, kun aurinko oli niiden takana.
+
+Huomasin erään kirkon tornissa lasittoman kellon mustat osoittimet,
+mutta en tiennyt, oliko se kymmentä minuuttia vailla yksitoista vai
+viittä minuuttia vailla kymmenen.
+
+Aikomukseni ei ollut mennä Lucienin luo. Ajattelemattani vältin
+kuitenkin niitä katuja, jotka olisivat loitontaneet minua hänen
+asunnostaan. Kaduin, että olin edellisenä päivänä ollut niin töykeä.
+Nyt halusin puhua hänelle itsestäni, sanoa hänelle, että minulla oli
+kiivas luonne, mutta että pohjaltani olin hyvin lempeä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tapasin Lucienin vuoteessa. Hänen vahvalihaksiset käsivartensa olivat
+paljaat. Niiden valkoisuus kummastutti minua, koska olin tottunut hänen
+kasvojensa ruskeaan väriin.
+
+Hänen luonaan oli kylmempi kuin ulkona. Kaikki iltainen sekamelska oli
+aamulla jäljellä.
+
+Hän oli pannut tuolille laatikon, jotta siten sukeutuisi kyllin korkea
+yöpöytä. Lampun lasi oli musta. Hän ei ollut riisunut kaulanauhaansa.
+Oven alta sisään tunkeutunut keittiönhaju leijaili huoneessa.
+
+Aluksi ajattelin mennä heti tieheni. Mutta hän nousi sängyssä
+istualleen. Hän piti peitettään vyötäistensä ympärillä niinkuin
+pyyheliinaa kylvyn jälkeen. Hän oli nukkumaan mennessään kietonut
+hihansa ylös ja ottanut kaulusnapit paidastaan peläten, että hän ne
+unessaan hukkaisi eikä sitten tietäisi, mistä kiireessä niitä etsisi.
+
+»Minäpä odotan sinua alhaalla. Ehkä mieluummin haluat, etten ole
+pukeutuessasi saapuvilla.»
+
+»Jää sinä vain.»
+
+Hän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko
+kultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se
+jo poistumassa.
+
+Käsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse,
+ikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen
+säärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut
+jalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon
+vaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin
+edestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.
+
+Olin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien
+oli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka
+hän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen
+kohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut
+hellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein
+ajatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi,
+kun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.
+
+Hän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi,
+ja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa
+olivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta
+puuttuivat piikit.
+
+»Minä tulin sinut yllättämään.»
+
+Hän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi
+hänen sormiensa välitse.
+
+»Minut yllättämäänkö?»
+
+»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme.
+Minä en ollut kohtelias.»
+
+Hän ei muistanut. Hän etsi lähtökohtia.
+
+»Mihin aikaan?»
+
+»Eilen illalla, ennenkuin sinut jätin.»
+
+Tällä kertaa hän muisti kaikki, mutta ei käsittänyt, että minulla voisi
+olla mitään katumista. Tuntien kuitenkin, että hänen tuli näyttää
+liikutetulta, hän sanoi:
+
+»Minäkin halusin tavata sinua. Mutta en olisi koskaan tohtinut tulla
+luoksesi.»
+
+Näitä sanoja seurasi äänettömyys. Se ajatus, että hän oli edes tuuminut
+luonani käymistä, oli minulle vastenmielinen.
+
+Hän lähestyi sänkyä. Hänen jalkojensa kuivat jäljet olivat vielä
+pukeutumispöydän edessä. Hän otti sukkansa ja suoristi ne, sillä ne
+kiertyivät mykkärään riisuttaessa, kuten omanikin.
+
+Ennenkuin hän pani paidan ylleen, kopautti hän rintaansa. Hän ylpeili
+siitä, että se kumisi, koska olin hänelle sanonut, että se oli hyvän
+terveyden merkki.
+
+Pukeuduttuaan hän pyysi minua harjaamaan selkäänsä. Harjoista hänellä
+ei ollut puutetta. Hän oli tuonut armeijasta koko tusinan. Niitä oli
+vielä viisi tai kuusi jäljellä. Toiset hän oli myynyt, koska ne olivat
+kaikki samanlaisia ja hän oli laskenut, että puoletkin niistä kai
+riittäisi hänelle eliniäksi.
+
+Emme olleet enää puhuneet vähään aikaan. Hän järjesti kuntoon
+vuoteensa, kohennellen sitä hyvin myöskin seinän puolelta. Sitten
+sytytin päivän ensimmäisen savukkeen.
+
+Äkkiä kolkutettiin ovelle.
+
+Tähän asti olin pitänyt hatun päässäni. Nyt paljastin pääni.
+
+
+
+
+KUUDES LUKU
+
+
+Lucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin,
+ikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.
+
+Hän epäröi kahistella.
+
+Hän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä
+ilmi.
+
+Oli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen
+välillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.
+
+Kaksi varjoa, joista katse ei voinut saada selkoa, liikkui oven alla.
+
+Ehkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni
+mustetolppoa.
+
+Minut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät
+ole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä
+ulos.
+
+Kolkutettiin taas, tällä kertaa nyrkillä ja kovemmin kuin äsken.
+
+Lucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan.
+Siksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista
+tarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä,
+pani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän
+käski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että
+olin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta
+tehdä minulle kepposta.
+
+»Siellä on sisareni Marguerite. Avaanko minä?»
+
+Se ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli
+sisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen
+luonaan käynyt ketään.
+
+»Tietysti sinä avaat.»
+
+Hän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli,
+että yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.
+
+Oven takaa tuli näkyviin nuori tyttö.
+
+Minut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään
+ovenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta
+se olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän
+veti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon
+vaiheilla.
+
+Vihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui
+huoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli
+tottunut pujahtelemaan.
+
+Hän pysähtyi sitten jyrkästi. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Hänen
+kätensä etsivät turvaa hameentaskuista, jotka olivat liian pienet,
+niinkuin taskut kaikissa naisten puvuissa. Hänen hiuksensa, joissa
+ei näkynyt kampoja, olivat iän mukana tummentuneet. Mikään ei ollut
+voinut poistaa hänen kasvojensa punatäpliä, pienentää hänen nenäänsä,
+laajentaa hänen kirkkaita silmiään, pitentää hänen painunutta
+leukaansa, joka jätti alahuulen tuettomaksi.
+
+Hänellä oli viitta, jonka olkasaumat ulottuivat käsivarsiin asti,
+jonka liian taipuvat, taaksepäin käännetyt hihanreunukset verhosivat
+hänen kätensä, kun hän ne sulki, ja jonka napit pistivät paljaina
+napinrei'istä esille.
+
+»Sinä et ilmoittanut minulle tulostasi», virkkoi Lucien.
+
+Hän näkyi unohtaneen läsnäoloni. Margueriten edessä hän oli muuttunut
+hyökkääväksi ja häijyksi, häikäilemättä esiintyen toisenlaisena minun
+nähteni.
+
+Minusta tuntui hetkisen, että hän oli teeskentelijä, koska hän minulle,
+joka olin saapunut ilmoittautumatta, kuten hänen sisarensakin, ei
+ollut lausunut mitään moitteen sanaa. Mutta sitten uskoin sen johtuvan
+ystävyydestä, jota hän minua kohtaan tunsi.
+
+Marguerite ei vastannut. Hänellä oli mukanaan vain nenäliina, jota
+hän mytisteli niin, että se olisi jäänyt palloksi, jos hän olisi sen
+laskenut kädestään.
+
+Lucien oli lopettanut pukeutumisensa. Nuppineula sulki hänen
+kauluksensa. Taaksepäin työnnetty hiussuortuva oli kuin pieni töyhtö,
+jota hän toisinaan tasoitteli kädellään.
+
+Kello oli täsmälleen kaksitoista, niin täsmälleen, että osoittimet
+näkyivät liittyneen yhteen.
+
+Marguerite vilkaisi tavantakaa vuoteelle, pukeutumispöydälle, kaikkeen
+siihen, mitä hänen olisi tullut järjestää, jos hän olisi asunut tässä
+huoneessa.
+
+Kaikki kolme pysyimme liikkumatta, rohkenematta kävellä, jottemme
+nolostuisi.
+
+Lucien halusi avata ikkunan. Kun se kävi hankalasti, suutahti hän.
+Marguerite, pienempi ja keveämpi kuin minä, odotti hyvää sanaa. Hän ei
+ollut hievahtanut paikaltaan senjälkeen, kun hän astui sisälle, jottei
+hänen vierailustaan jäisi jäljelle muuta kuin se tosiasia, että hän
+oli käynyt. Koska näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksen, oli
+hän hämillään. Lasten lailla hän pelkäsi, että olosuhteet, joita hän
+nuoruutensa vuoksi ei voinut edeltäpäin arvata, paljastaisivat hänen
+yksinäisyytensä ajatukset.
+
+Äkkiä Lucien tiuskaisi hänelle:
+
+»Minä olen sinulle jo sanonut, etten halua sinun käyvän täällä minulle
+ensin ilmoittamatta. Seuraavalla kerralla en avaa sinulle. Sinä olet
+kuitenkin itsepäinen. Nyt sinun ei auta muu kuin lähteä. Näethän, että
+olen herrasmiehen seurassa.»
+
+Tyttö loi silmänsä maahan. Hän oli pannut kätensä ristiin vatsansa
+kohdalle. Minun teki mieleni puuttua asiaan, mutta en tohtinut, sillä
+minusta näytti, että Lucien, joka osoitti suuttumustaan sisarensa
+häikäilemättömyydestä, jotta minun olisi mahdoton ryhtyä häntä
+puolustamaan, pelkäsi minun lausuvan jotakin.
+
+»Minä olen saanut kyllikseni... Mene.»
+
+Tällä kertaa Marguerite säpsähti. Hänen kätensä heltisivät toisistaan.
+Hänen poskiensa odottamattomasta muodosta arvasin, että hän itkua
+pidättääkseen puri tahallaan kieltään mahdollisimman läheltä kärkeä,
+missä se on herkin.
+
+En voinut kauemmin hillitä itseäni, vaan lähestyin tyttöä. Se
+hämmästytti häntä niin, että hän lakkasi puremasta kieltään ja hänen
+ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen vain isoimmat hampaat. Sitten
+hän liitti kätensä jälleen yhteen ja pisti ne hitaasti hihoihinsa,
+ikäänkuin piiloon.
+
+»Jääkää kuitenkin; kyllä tämä asia järjestyy kuntoon.»
+
+Hän katseli minua silmät suurina. Mikään punoitus ei verhonnut
+niiden tuoreutta. Ne tuijottivat ikäänkuin vedestä. Selväpiirteiset,
+ruusunväriset kulmat eivät ulottuneet valkoiseen kohtaan.
+
+Hän käänsi päänsä. Lucien oli sijoittunut välillemme. Kun Margueriten
+ja minut erotti vain askel, kosketti hän meitä kumpaakin.
+
+»Puolustatko sinä häntä?»
+
+Heti käsitin, että hän aikoi vedota perheoikeuksiinsa, että ne olivat
+pyhät ja että pitemmälle menemällä olisin päästänyt hänessä valloilleen
+mahdollisten näkijäin silmissä oikeutetun kiukun.
+
+»En suinkaan, Lucien.»
+
+Hän jatkoi kuitenkin:
+
+»Minä olen hänen veljensä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, kuinka
+häntä on kasvatettava.»
+
+Hän tarttui käsivarteeni, kallistuen puoleeni, ja kuiskasi kahden
+askeleen päästä korvaani:
+
+»Jätä hänet rauhaan.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lähdimme ulos. Lucien oli pannut hattunsa kallelleen. Hän laskeutui
+portaita myöten kädet taskuissa, ikäänkuin olisi jo ulkona.
+
+Oli entistä kylmempi. Aurinko oli kadonnut. Taivasta peitti sumu,
+jossa, kun sitä kauan silmäili, havaitsi valkoisia joka suunnalle
+kulkevia rakoja.
+
+Muutamia taloja sivuutettuamme jouduimme erään kahvilan kohdalle.
+Astuimme sinne. Pyöreässä pylväässä riippui kalenteri. Vain jokin
+osoitekirja oli tarjoilupöydällä. Vaikka oli päivä, huomasin, ettei
+salia illalla valaistu sähkövalolla.
+
+Asetuimme lattiaan kiinniruuvatun marmoripöydän ääreen. Sitä ei voinut
+siirtää nurkemmaksi. Istuuduin likelle ikkunaa, nojaten sitä vasten
+vain silloin tällöin.
+
+Uutimien lävitse näytti katu valkoiselta ikäänkuin olisi satanut lunta.
+Joka minuutti suhahti linja-auto ohi aina samaan suuntaan, sillä
+paluumatka tapahtui leveämpää katua pitkin.
+
+Lucien ei ollut istuutunut. Hän mietiskeli. Hän oli epätietoinen,
+mitä hänen tulisi tehdä. Äkkiä hän kääntyi ovea kohti, ikäänkuin
+varmentuakseen, että se oli hyvin suljettu. Tuokion verran hän pysyi
+liikkumatta. Sitten hän avasi oven, virkkaen vain:
+
+»Minä tulen pian takaisin.»
+
+Marguerite kutsui häntä, joka kerta heikommalla äänellä, vaikka
+välimatka yhä suureni. Minua ei enää ollut hänen silmissään olemassa.
+Hänen kätensä sulkeutuivat yhtäläisesti, ikäänkuin minun olisi ollut
+arvattava, kummassa oli pitempi oljenkorsi.
+
+Puristamatta huuliaan hän puri uudestaan kieltään. Hän ei enää
+taistellut itkua, vaan hermokohtausta vastaan.
+
+Ovi oli sulkeutunut itsestään.
+
+Lucien astui ikkunan ohitse yrittämättä meitä nähdä ja riensi pistämään
+savukkeen suuhunsa, jotta ehtisimme todeta hänen huolettomuutensa, ja
+hävisi sitten seinän kohtisuoran viivan taakse.
+
+Tyttö puristi vasempaa poskeansa kädellään. Hetkiseksi hän kätki
+nenänsä ajattelematta, kuinka rumilta nenättömät kasvot näyttävät.
+Sitten hän hermojärkytyksensä vallassa puristi sormillaan ihoaan,
+vieläpä kämmenelläänkin, jossa hänellä oli enemmän voimaa, ikäänkuin
+se riittäisi runtelemaan hänen piirteensä. Hänen hädässään ei
+itsensä lyöminen tai nipisteleminen enää riittänyt. Hän kävi käsiksi
+kasvoihinsakin, koska hän oman itsensä kera tahtoi hävittää viimeisen
+osan olemuksestaan, jossa vielä oli jotakin arvokkuutta.
+
+Minä puolestani en arvannut tämän tuskan syitä. Niinpä tahdoin häneltä
+kysyä. Hän sopersi:
+
+»Se lyö minua... se ei anna minulle anteeksi...»
+
+Hän vilkui verhottomalle ovelle, ainoaan paikkaan, josta saattoi
+selvästi erottaa kadun.
+
+Hän toivoi, että hänen veljensä tulisi takaisin mentyään ulos vain
+häntä peloitellakseen. Hän odotti Lucienia silmillään, korvillaan,
+liikkumattomin käsivarsin, tuntien selvästi, että heidän välimatkansa
+kasvoi samassa suhteessa kuin aika kului.
+
+Hänen takaansa kuulunut askel, sellaisesta paikasta, jossa Lucien
+ei voinut olla paitsi jos olisi kiertänyt taloryhmän ja astunut
+kahvilasaliin takamyymälän kautta, sai hänet kääntymään kuin verhojen
+takaa vilahtavana varjona, joka kohosi puolittain ja painoi otsaansa
+ruutua vasten, kiukuissaan siitä, ettei voinut pistää päätänsä
+lävitse, ja kummastuneena, että lasin läpikuultavuus oli liian jäykkä
+väistyäkseen hänen kasvojensa edestä.
+
+Olisin halunnut häntä lohduttaa. Lucien näytti minusta sydämettömältä
+mieheltä tuolla tavoin kohdellessaan lasta. Mutta en kuitenkaan häntä
+halveksinut. Hänen kovuutensa lähensi häntä minuun. Se todisti minulle,
+ettei hänellä ollut mitään hellää suhdetta.
+
+Mutta Margueritellakaan ei ollut ketään. Häntä ei rakastettu. Minussa
+yksinään hän herätti jotakin harrastusta. Ja samalla kun toivoin, ettei
+Lucien palaisi, säälin Margueritea.
+
+Tarkkailin häntä salavihkaa. Hän tajusi sen, mutta ei tohtinut minua
+keskeyttää kääntymällä äkkiä minua kohti.
+
+Näin kului useita minuutteja. Hiussuortuvat, lyhyet kuin miehen,
+hipoivat hänen niskaansa. Hänen istuessaan oli hänen vartalonsa
+menettänyt jäykkyytensä. Hänen päänsä oli kumarassa. Alusliiveissä,
+jotka nyt pullistuivat enemmän, hartiat olivat pyöreämmät.
+
+Äkkiä hän nousi. Hänellä oli hetkiseksi sukupuolien erilaisuudesta
+huolimatta veljensä ilme. Pelkäsin, että hän lähtisi sanaa sanomatta
+ja että minun täytyisi häntä pidättää tai seurata muutamien askelien
+päässä.
+
+Mutta hän kiinnitti katseensa minuun. Se oli kirkas. Käsitin
+erehtyneeni.
+
+»Lähdemmekö?» kysyin vuorostani nousten.
+
+Hän vastasi, ikäänkuin pelkäisi joutuvansa yllätetyksi, ainoastaan
+pienellä päänliikkeellä, jonka merkityksen katse voi viimeisenä
+hetkellä muuttaa.
+
+Ovella hän vetäytyi syrjään, jotta minä pääsisin ulos ensimmäisenä.
+
+Ulkona juoksi lapsi. Tuuli puhalsi niin kovin, että kohotin käden
+hattuuni. Erään kellon osoittimet näyttivät yhtä. Kellotaulu oli
+tyhjä kuin kadutkin. Vaikkei aurinko laisinkaan paistanut, loivat
+harvalukuiset kävelijät varjon, niin keveän, että se näkyi hiipivän
+kadun valkohohtoisella pinnalla.
+
+Laajassa hameessaan Marguerite käveli samassa tahdissa kuin minä. Hän
+osoitti minulle huomaavaisuutta, jota minun olisi tullut osoittaa
+hänelle. Ajatellen kuten äskenkin, että Lucien ehkä vaani häntä, hän
+vilkui kahviloihin ja viinitupiin, erottamatta niiden sisustaa, paitsi
+milloin erkanevat heijastukset paljastivat ikkunanruudut.
+
+Halusin puhua, lohduttaa häntä, mutta en osannut muuta kuin pyytää
+häneltä lupaa seurata häntä. Hän ei kääntänyt päätänsäkään. Tuuli
+tuiversi hänen hiuksiaan, sinistytti hennot suonenjuovat hänen
+poskipäillään ja kallisteli hametta hänen takanaan.
+
+»Jos niin tahdotte.»
+
+Saavuimme eräälle torille, jonka keskeltä kohosi valkoinen kuvapatsas.
+Meitä valeli valovyöhyke, joka ei tullut taivaalta, mutta jota liian
+korkeat pilvet eivät verhonneet.
+
+Ylhäältä putosi pisara. Toisia tuli jäljestä. Alkoi sataa.
+
+Ajattelin huvikseni, että nämä pisarat olivat pyssynluoteja, joita
+mutkissa kävellen olisin voinut välttää. Yksi niistä puhkaisi hattuni,
+toinen jalkani.
+
+Pölyä lenteli ilmassa, ja kun tuuli äkkiä taukosi, putosi se sateen
+lailla maahan.
+
+Kiirehdimme askeleitamme. Marguerite kykeni kävelemään yhtä nopeasti
+kuin minä. Nyt ei satanut yhtä mittaa. Seurasimme kapeaa katua, joka
+oli laskettu vuoroin mukula-, vuoroin sepelikivillä. Pisaroita putoili
+siellä täällä kaukana lätäköistä. Vielä oli aikaa istuutua penkeille.
+
+Olimme saapuneet vanhan majatalon eteen, jonka ovea, julkisivua koska
+oli maalattu uudestaan, ei voinut sekoittaa viereisen rakennuksen oveen.
+
+Tuuli oli sulkenut jokaisen ikkunan vasemman ikkunaluukun. Laastin
+rippeet tahrasivat kylttiä.
+
+Marguerite oli pysähtynyt. Hän ojensi minulle kätensä. Hän piti sitä
+suorassa ikäänkuin vetääkseen pois hansikasta.
+
+»Menettekö jo kotiin?»
+
+Hän sulki silmänsä, kallisti päätänsä ja astahti sivulle, koska yhä
+pidin hänen kättään. Hän oli liikutettu. Ensimmäistä kertaa vavahti
+hänessä nuoren tytön raikas arkuus. Silloin tunsin, ettei hän enää
+ajatellut veljeään. Minä, hänen asuntonsa ovella seisova mies, sain
+hänet hämille.
+
+»Minun täytyy mennä sisälle.»
+
+Hän perääntyi, käsivarsi ojossa, jotta käsi jäisi minun käteeni. Minä
+puristin sitä, koettaen ikäänkuin leikeissä häntä siten pidättää.
+
+Mutta pian ei kädessäni enää ollut kuin hänen hyppysensä.
+
+Vihdoin erään ohikulkevan vuoksi päästin hänet irti. Välillemme tuli
+äkkiä pitkä matka. Hän katseli minua vielä sekunnin verran. Näin hänet
+kiireestä kantapäähän. Hänen vapautunut kätensä liikahti sirosti,
+sirommin kuin toinen käsi, jota ei ollut koskaan otettu vangiksi.
+
+Hetkellä, jona hän kääntyi ja astui taas askeleen, jupisin:
+
+»Saisinko teitä seurata?»
+
+Hän pujahti vastaamatta käytävään. Ennenkuin hän katosi silmistäni,
+näin hänen lyhentävän askeleitaan kävelläkseen yhtä nopeasti tuossa
+ahtaassa ja lyhyessä käytävässä kuin vierelläni kadulla.
+
+Siirryin vastakkaiselle katukäytävälle ja liiaksi kurkottamatta,
+herättämättä huomiota tähystelin muutaman minuutin ajan vieraskodin
+ikkunoihin.
+
+
+
+
+SEITSEMÄS LUKU
+
+
+Samana iltana teeskentelin, päivällisen jälkeen ulos lähteäkseni,
+yksinäisyyden tarvetta, jota Jeanne kunnioitti sitä ymmärtämättä,
+niinkuin hänen mielessään kaikesta heräsi se salainen ajatus, että
+täytyi uhrautua nykyhetkellä ollakseen myöhemmin onnellinen ja ettei
+nainen koskaan saanut vastustaa miehen toivomuksia, jos tahtoi hänet
+säilyttää.
+
+Useita kertoja iltapäivällä olin ajatellut Margueritea ja tuntenut
+ikäänkuin hengenahdistusta, kun huomioni muuanne kohdistuttuaan jälleen
+oli palannut häneen.
+
+Märät katukäytävät, mustat ikäänkuin olisivat uudet, kiilsivät
+valkoisten piikivien pilkuttamina. Tuuli oli tauonnut. Kuutamon äkkiä
+läpikuultaviksi valaisemina pysyivät pilvet ikäänkuin jäykistyneinä
+paikoillaan.
+
+Kävellessäni yritin kuvitella mielessäni Margueriten huonetta. Se
+näytti minusta milloin isolta, milloin pieneltä. Koska olin varma,
+etteivät kummatkaan kuvittelut vastanneet todellisuutta, johdatin
+mieleeni yhä uusia, jotta kaikkien näiden huoneiden joukosta tapaisin
+edes yhden, joka muistuttaisi Lucienin sisaren kammiota.
+
+Hieno kuori, joka olisi liian pian särkynyt, jos olisi tahtonut sen
+riuhtaista irti, peitti puiden isoja oksia. Katulyhdyt olivat pienten
+linnoitusten lailla hammasharjaiset.
+
+Pian olin sen talon edustalla, jonka luona Marguerite muutama tunti
+sitten oli minusta eronnut. Hehkukyltti oli valaistuna. Ovi, niin
+pieni, että kuka hyvänsä olisi voinut sen sulkea, oli raollaan niinkuin
+yöllä, kun joku asukki on unohtanut työntää sen kiinni.
+
+Tunkeuduin ahtaaseen käytävään, jota koristi pitkä, useasta kappaleesta
+kokoonpantu kuvastin kuten siihen aikaan, jolloin se keksittiin.
+
+Vieraskodin isäntä luki asukkaittensa nimiä poliisilaitosta varten
+pidetystä luettelosta. Häveliäisyydestä kysyin häneltä ainoastaan,
+missä kerroksessa Marguerite asui. Kun hän otti silmälasit nenältään
+minuun katsoakseen, tuntui minusta, ettei hän minua enää nähnyt.
+
+Aloin nousta portaita myöten, joiden tasanteet olivat niin lyhyet, että
+askelmat jatkuivat seuraavaan kerrokseen ennenkuin ehdin levähtää.
+Kaikki oli äskettäin uusittua. Rakennuksen vanhuus huokui kuitenkin
+kaikesta, rosoisista seinistä sileän maalauksen alta, valomittarien
+purkamattomista, uudestaan sivellyistä laatoista, ovien uurteista,
+lukoissa kallellaan riippuvista avaimista ja kaasuvalaistuksesta.
+
+En tuntenut erikoista mielenliikutusta. Saavuttuani Margueriten ovelle,
+jonka olin puolipimeässä heti löytänyt, epäröin kolkuttaa, koska minut
+valtasi äkillinen pelko, että Lucien oli minulle valehdellut, että hän
+itse oli siellä, että tuo tyttö olikin hänen rakastajattarensa.
+
+Kuuntelin kääntäen päätäni puolelta toiselle, sillä aina unohdan
+kummalla korvalla kuulen huonommin kuin toisella.
+
+En nähnyt mitään valoa, en kuullut rasahdustakaan. Viereisessä
+huoneessa haastelivat mies ja nainen hiljaisella äänellä.
+
+Otin hattuni jo etukäteen päästäni. Muutin savukekoteloni toisesta
+taskusta toiseen. Minulta kului muutama sekunti pikkutaskua
+tavoitellessani.
+
+Sitten kolkutin hiljaa, niinkuin tehdään illalla.
+
+Hämärässä koetin silittää jakaustani. Se oli lyhyempi kuin luulinkaan.
+Kohotin sitä sormellani, yrittäen jatkaa sitä taemmaksi pörröttyneiden
+hiuksieni läpi.
+
+Marguerite avasi niin nopeasti, että hän huomasi laskeutuvan käteni
+tietämättä, mistä se tuli.
+
+Hän säpsähti. Olin astahtanut eteenpäin toisella jalallani, jottei
+hän voisi sulkea ovea. Kuitenkaan en tohtinut mennä sisälle. Hänen
+yhä palmikoidut hiuksensa riippuivat vielä selässä ja, kuten kaikkien
+naisten, tuottivat minulle pettymyksen lyhyydellään. Hän vapisi. Hänen
+liikutuksensa johtui osaksi arvonannosta, jota hänessä herätin, niin
+että hän joutui epäröimään, sillä toiselta puolen hän halusi sulkea
+oven, toiselta taas avata sen selkoselälleen.
+
+Vihdoin hän väistyi ja työnsi sitten hiljaa ovea.
+
+Ripein ja lyhyin elein, ikäänkuin hänellä olisi yllään aamunuttu,
+jota samalla kertaa täytyi pitää tiukkana hän kiirehti piilottamaan
+liinavaatteitaan ja lautasia, koska muka ujosteli kaikkea valkoista.
+
+Vaikka kamari oli pieni, oli se kylmä. Oikealla, kaltevassa seinässä,
+oli suljettu ikkuna. Sänky, joka jalkopäästä oli huolellisesti
+reunustettu, oli kosteuden vuoksi vedetty seinästä irti. Tarpeettomia
+esineitä virui kaikkialla huonekaluilla. Samoin minulla oli tapana
+yksin elellessäni, hän ei huolinut heittää pois laatikoita ja pulloja,
+jotka olivat todistuksena tuhlatuista rahoista.
+
+Huonetta valaisi lamppu.
+
+Marguerite meni noutamaan tuolia, vetäen sitä perässään niinkuin lapset
+raitiovaunua leikkiessään. Istuuduttuani tunsin olevani hämmentynyt,
+ja mieleeni johtui äkkiä, että olin mennyt liian pitkälle, että
+käytin väärin häneen tekemääni vaikutusta saapuakseni illalla tämän
+lapsukaisen luo.
+
+Hänkin vuorostaan istuutui. Me olimme vastatusten, minkään pöydän meitä
+erottamatta.
+
+Hänellä oli ihoröijy ja flanellihame, köyhät kun pitävät flanellia
+suuressa arvossa, ja jalassa tohvelit, joiden kannat olivat litissä,
+kun hän ei viitsinyt kumartua niitä oikaisemaan.
+
+Me istuimme siinä pitkän ajan, niin pitkän, että muuan vuokralainen
+ehti nousta kaikki portaat. Marguerite oli tyynempi kuin silloin, kun
+hänet jätin. Hän vilkaisi salavihkaa ympärilleen, peläten unohtaneensa
+jollekulle huonekalulle esineen, jonka olisi tahtonut minulta salata.
+Jos hän olisi äkkiä keksinyt jotakin sentapaista, ei hän olisi tohtinut
+nousta sitä korjaamaan, vaan koettanut mielessään vakuuttaa, ettei
+siinä ollut mitään vikaa.
+
+Viereisestä huoneesta kuului ääni, mutta katkesi sillä hetkellä, kun
+aloimme erottaa sanoja. Sitten mäjähti ovi niin kovaa, että esineet
+tärisivät, lampusta tuprahti savua ja me laskimme silmäluomemme.
+
+Kaiken sen keskellä, mikä silmiämme ympäröi, ne kohtasivat toisensa
+avautuessaan.
+
+Jalkani rasahtivat hiukan liikutellessani varpaitani, kuten siihen
+aikaan, kun olin köyhä ja tunnustelin, olivatko ne märät. Varsin ohuet
+ohimoni tunsivat valtimoitteni sykinnän ja sieraimeni sen ilman, jota
+ne siivilöivät. Kaikki kuultava johtui yksinomaan minusta sulkiessani
+käsiäni, maiskutellessani suussani yhä kahvintuntuista sylkeäni, jopa
+aiheutin sitä korvillanikin, jotka toisinaan soivat luodessani katseeni
+alas.
+
+Samat äänet täytyi myös Margueriten havaita omalta kohdaltaan. Minun
+tapaani hän kuunteli niitä, mutta minua arempana myöskin pelkäsi.
+
+Naurettavalla liikkeellä siirsin tuolini häneen päin. Hän ei näkynyt
+sitä huomaavan. Pää kumarassa ja kädet ristissä, mutta ei niinkuin
+tauluissa eikä täsmälleen toisiaan vastassa, hän mietiskeli.
+
+Niin suurta alistumista, heikkoutta ja köyhyyttä katsellessani tunsin
+sääliä. Hän oli kuitenkin onnellinen. Hän ei virkkanut mitään. Hän
+tyytyi nauttimaan läheisyydestäni, tutkimatta sen syytä tai tarkoitusta.
+
+Siirsin tuolini vieläkin lähemmäksi. Olisin tahtonut puhua hänelle
+kuiskailevalla äänellä, olla häntä lähellä tehdäkseni hänet toisten
+naisten kaltaiseksi, opettaakseni hänet puolustamaan itseään. Mutta
+sittenkin pysyin vaiti. Hän ei käsittänyt, kuinka suurta ystävyyttä
+häntä kohtaan tunsin. Minä olin hänelle mies, jota hän oli tietämättään
+odottanut, jonka täytyi kerran tulla. Hänessä heräsi uusia tunteita,
+jotka olivat niin erilaiset kuin minun.
+
+Tunteenpuuskassa, jota hallitsin vain puoliksi, tartuin hänen molempiin
+yhtyneisiin käsiinsä toivoen, että ne erkanisivat ja vain toinen jäisi,
+jotta se olisi pienempi kätteni välissä, jotta voisin hyväillä sen
+kämmentä. Mutta hän puristi niitä yhä lujemmin. Katseeni osui sitten
+käsivarsiin. Ne olivat valkoisemmat ruumiin puoliselta sivulta, jolle
+aurinko ei koskaan päässyt.
+
+Marguerite ei vastustellut. Hänen alahuulensa vapisi toisinaan,
+ikäänkuin hän liikutuksesta olisi unohtanut sitä hallita.
+
+Tarkastelin hänen sormiaan yksitellen. Pitelin vain sitä, jota
+kulloinkin katselin, viipyen kauemmin pitemmissä, ikäänkuin ne olisivat
+ansainneet suurempaa huomiota.
+
+Kumarruin hänen käsiensä yli, en liian lähelle voidakseni niitä
+pituussuuntaan hyväillä, ja olin hajamielinen ja liikutettu tämän
+lapsen ilottoman elämän vuoksi.
+
+Miehet näyttivät hänestä omistavan niin paljon kykyjä, että vaikka olin
+kumartuneena, hän ei tohtinut minuun katsoa peläten, että sen jollakin
+hänelle tuntemattomalla keinolla havaitsisin.
+
+Sitten harkitsematta, minua ympäröivän lempeyden vaikutuksesta, painoin
+huuleni hänen sormilleen.
+
+Hän veti ne pois, jotten niitä suutelisi, hypähti pystyyn ja pakeni
+huoneen nurkkaan matkalaukun taakse, jota hän olisi voinut kiertää, jos
+olisin ajanut häntä takaa.
+
+Olin noussut seisaalle.
+
+Hän tähysti minua hetkisen kiireestä kantapäähän. Sitten hän lähestyi
+minua ja ojensi minulle saman käden, jonka vastikään oli vetänyt pois.
+
+»Älkää olko minulle siitä vihainen, hyvä herra.»
+
+Tartuin hänen käsivarteensa. Seisaallamme ollen olisi näyttänyt siltä
+kuin olisimme aikoneet erota, jos minäkin olisin ojentanut käteni.
+
+Pää kumartuneena hän näkyi tekevän virheen. Tahdoin puristaa häntä
+itseäni vasten. Hän vastusteli lempeästi, pakotti minut irroittamaan
+otteeni samalla eleellä, joka teatterissa näyttää niin rajulta.
+
+Vapautuneena hän istahti vuoteelle, ja jotten olisi suutuksissa,
+tarttui käteeni, painaen sen selkäpuolen poskeaan vasten, koska hän oli
+äkkiä muistanut, että kämmenellä kosketellaan kaikkia esineitä.
+
+Minä istahdin vuorostani hänen viereensä. Koetin saada hänet
+kohottamaan päänsä pitelemällä häntä leuasta kuin lasta.
+
+Jos olisin vetänyt vangitun käteni takaisin, olisi se, koska laajempi
+puoli oli minua kohti, helposti voinut luhistaa kaikki niinkuin sattuu
+rakennustelineillä. Niinpä en enää hievahtanut, ikäänkuin vähäisinkin
+liikkeeni olisi pilannut meistä otettavan valokuvan.
+
+Vihdoin tartuin häneen kiinni vyötäisiltä. Ranteen kaarevuus, ennenkuin
+se oli kohdannut tuen, näytti minusta naurettavalta.
+
+Kasvoni olivat lähellä hänen kasvojaan. Hänen huulensa vapisivat
+herkemmin kuin miehen. Hän koetti olla minua vastustamatta, koska
+minä olin hänen mielestään se, jota hänen tuli rakastaa ja joka
+saapuisi vain yhden kerran. Hän uskoi kohtaloon. Hän pelkäsi aina,
+ettei hän osaisi tarttua oikeaan tilaisuuteen. Poikkeus oli hänelle
+koetuskivenä. Niinpä juuri se, mikä läsnäolossani hänen huoneessaan
+oli poikkeuksellista, teki hänet varmaksi siitä, että minä olin se
+tilaisuus, jota hän oli jo kauan odottanut.
+
+Käännyin suoraan häntä kohti, jotta otsani, jonka iho on pehmeämpi
+kuin kasvojeni koskettaisi, ensiksi hänen poskiaan. Nyt olin tyyni.
+En tuntenut mitään halua sen enempää lähestyä häntä. Puristin häntä
+kuitenkin rintaani vasten, mutta en kiivaasti, koska en tohtinut kietoa
+kättäni hänen vyötäisilleen.
+
+»Mitä te teette?»
+
+Hän ei vieläkään vastustellut. Äkkiä hän sentään loittoni minusta
+harkitsevasti. Kuten kaikki naiset, ajatteli hänkin, että myöhemmin
+syyttäisin häntä liian helposta antautumisesta. Mutta selvästi näkyi,
+että tämä kannanmuutos oli ennakolta mietitty valmiiksi. Hän oli
+siitä niin selvillä, ettei uskaltanut kauan säilyttää tuota asentoa,
+peläten väsyttävänsä kärsivällisyyttäni ja sitten joutuvansa pakosta
+nöyryyttämään itsensä, jotten häntä jättäisi.
+
+Silloin, säälien tätä suurta levottomuutta, suutelin häntä huulille.
+
+Hän piti niitä suljettuina. Suuteloni ei ollenkaan mäiskähtänyt.
+Huuleni vain koskettivat hänen huuliaan.
+
+Tämän lapsen edessä, joka taisteli siveytensä ja sen pelon välillä,
+että hän minut suututtaisi, sain tunnonpistoksia.
+
+Nousin seisomaan, mutta pysyin kumarassa, kasvot hänen kasvojensa
+tasalla, jottei hän luulisi minun häntä pakoilevan. Tahtomattani, koska
+olin syvälle kumartuneena, kohotin päätäni, ikäänkuin olisin mielinyt
+naurattaa lasta.
+
+Hän katseli minua kummastuneena ja osoitti sitten silmillään paikkaa
+vieressään.
+
+Minusta tuntui, ettei minun sopinut viipyä kauemmin, koska muuten
+olisin herättänyt hänessä toiveita, jotka myöhemmin olisi täytynyt
+karkoittaa. Niinpä suoristausin.
+
+»Minun täytyy lähteä, Marguerite. On jo myöhä.»
+
+Tämä oli ensi kerta, kun lausuin hänen ristimänimensä. Silmänräpäyksen
+verran pelkäsin, että ainoastaan Lucien nimitti häntä niin, vaikka
+hänellä oikeastaan oli toinen nimi.
+
+En ollut katsonut kelloani. Mutta sanoin hänelle, että kello oli
+yksitoista. Hän uskoi sen, ikäänkuin en olisi voinut erehtyä.
+
+Silloin hän nousi myös. Sääret sänkyä vasten, valmiina pienimmästäkin
+tasapainon järkytyksestä kaatumaan taaksepäin, hän tuijotti minuun. Hän
+ajatteli, ettei meitä erottamaan olisi saanut tulla mikään määrätunti,
+vaan täydellinen lohdutus.
+
+Lausuttuani hellempiä ja ylimalkaisempia sanoja valmistausin lähtemään.
+Hänelle ne sanat olivat samaa kuin jos olisin jäänyt hänen viereensä.
+
+Otin hattuni, käänsin sen poimun uudestaan ja painoin sen päähäni,
+vaikka minusta on epämieluista niin menetellä huoneessa.
+
+Hän ei lähestynyt ovea joko avatakseen tai minulta tietäkään
+sulkeakseen.
+
+Juuri kun olin lähdössä, riensi hän luokseni, sopersi muutamia sanoja
+ja alkoi nyyhkyttää.
+
+»Tyyntykää, Marguerite. Minä tulen takaisin teitä tapaamaan. Mutta
+minun täytyy nyt lähteä kotiin.»
+
+Olin sanomaisillani, että Jeanne odotti minua, koska olin tottunut
+niillä sanoilla kaikista eroamaan.
+
+Hän tyyntyi ja peräytyi hiukan. Sitten avasin oven juuri kylliksi
+mahtuakseni lävitse, jottei tasanteen pimeys korostaisi hänen hätäänsä.
+Ulos päästyäni pistin pääni hölmömäisesti oviaukosta sisään ja hymyilin
+hänelle.
+
+Hän ei vastannut siihen, ja ennenkuin hävisin näkyvistä, ryhtyi
+hän ripeästi järjestämään esineitään, näyttääkseen, mitä hän minun
+lähdettyäni puuhasi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joka toinen lyhty oli sammuksissa.
+
+Yhtä kuulakkaita pilviä kuin aamullakin liikkui taivaalla, tällä kertaa
+idästä länteen. Kuu näkyi vain kapeana sirppinä. Vaalea täplä oli vielä
+sillä kohdalla, missä se oli täyden kuun aikana ollut.
+
+Ajattelin Margueritea.
+
+Nyt kaduin, että olin innostunut häntä suutelemaan. Hän saattoi kertoa
+kaikki veljelleen. Tämä olettamus, jonka hänen poissaolonsa teki
+mahdolliseksi, kiusasi minua. Levoton mielentilani teki minut siitä
+ajoittain varmaksikin.
+
+Ajurinkärryjen tapaan valaistu auto ajoi läheltä ohitseni.
+Lapsellisesta kuljeskelijoiden pelosta kävelin loitolla seinistä.
+
+En lakannut miettimästä vierailua, jonka juuri olin tehnyt. Yksitellen
+esiintyivät kaikki tekoni silmieni eteen.
+
+Äkkiä minusta tuntui, että olin pettänyt Jeannea, että hän saisi sen
+tietää, ja että välillämme sattuisi kamala kohtaus.
+
+Silloin säpsähdin. Mutta eihän minun tarvinnut muuta kuin kieltää.
+Ketään todistajaa ei ollut väittämässä vastaan. Lisäksi ansaitsin
+luottamusta paremmin kuin Marguerite.
+
+Astuin erääseen kahvilaan, josta valaistus oli puoliksi sammutettu.
+Tilasin seidelin pukkiolutta. Kysyin, mitä kello oli, niinkuin minulle
+lapsena oli opetettu. Ei ollut myöhä.
+
+Olisin vielä voinut kuljeskella niinkuin muinakin iltoina. Mutta
+minulla oli se vaikutelma, etten ollut pitkään aikaan nähnyt Jeannea,
+että hän ehkä oli sairastunut, että sukulaisia oli tullut hänen
+luokseen, että hän odotti paluutani kärsimättömästi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yölamppu oli sytytetty. Jeanne nukkui selällään. Hänen kellonsa, jota
+hän ei koskaan laskenut marmorille, oli kirjan päällä.
+
+Herätin hänet, jotta hän tietäisi tunnin, jolloin saavuin kotiin, ensin
+epäröityäni, mitä kohtaa hänen ruumiistaan koskisin.
+
+Hänen katseensa tyynnytti minut. Vielä unenpöpperössä hän ei voinut
+arvata, mitä oli tapahtunut. Loin silmäni alas, niinkuin Jeanne,
+kun hän pelkää olevansa liian avokaulainen, tai niinkuin itse teen
+yrittäessäni nähdä nenäni. Minussa ei ollut mitään tavallisesta
+poikkeavaa. Kuitenkin tunsin, että käsistäni hehkui jonkin kuumemman
+kuin oman ruumiini lämpöä, että kadun ilma tuskin oli viilentänyt
+takkiani ja että sen riisuttuani poveni ja käsivarteni olisivat
+polttavan kuumat.
+
+Jeanne puhui, ja ennenkuin olin käsittänyt hänen sanojaan, arvasin,
+ettei hän tiennyt, mitä juuri olin tehnyt. Hän nukkui hiusneuloitta.
+Hän ei ollut napittanut yöpaitansa kaulusta, peläten unessa
+kutistuvansa.
+
+»Mistä sinä tulet?»
+
+Jostakin tuntoaistin selittämättömästä pelosta en rohjennut vastata,
+että olin ollut kävelyllä.
+
+»Minä tulen kahvilasta.»
+
+Hän tarkkasi minua, mikä herätti minussa kauhua, kun hänen katseensa
+kiersi kaulustani, jota en voinut nähdä edes kumartamalla päätäni, niin
+läpitunkevin silmäyksin, etten olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi
+arvannut jonkin osoitteen, jonkin nimen.
+
+»Armand, tule luokseni.»
+
+Minua huimasi. Minusta tuntui, että kaikki oli menetettyä, että olin
+unohtanut taskuihini jotakin, minkä hän saisi tietää.
+
+Istahdin sängyn laidalle hänen jalkojensa puolelle, jotka olivat
+suorina peitteiden alla. Ne olivat hänestä ainoa osa, joka ei
+noudattanut ruumiin ääriviivaa ja joka näytti minusta yhtä
+hullunkuriselta kuin pudonneiden lelujen tuki.
+
+»Sinä olet käynyt naisen luona.»
+
+Tuo lause sai minut punastumaan. Mutta olisin punastunut, vaikken olisi
+käynytkään Margueriten luona, niinkuin punastun, kun minun kuulteni
+puhutaan varkaudesta. Hymyilin ja koetin olla niinkuin en olisi
+punastunut. Tahdonponnistuksella onnistuin puhumaan niin luonnollisella
+äänellä, että Jeannen olisi pakko luulla veren nousseen päähäni
+kuumuuden vuoksi.
+
+»Sinä olet käynyt naisen luona.»
+
+Hän toisti äskeiset sanansa. Ei tarvittu enempää saadakseni
+itseluottamukseni takaisin. Nyt hän ärsytti minua. Harvoin suutun enkä
+tällä kertaa voinut hillitä itseäni, kun minua epäiltiin todistuksitta.
+
+»Sinä kiusoitat minua, Jeanne!»
+
+»Minä tiedän, että sinä olet käynyt naisen luona.»
+
+Nyt aloin puhua hänelle ankarasti. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli
+onnellinen. Suuttumukseni todisti hänelle viattomuuteni. Hän ei enää
+hievahtanut peläten, että jokin ele keskeyttäisi minut. Arvasin hänen
+toivovan, että vielä kauan jatkaisin samassa äänilajissa.
+
+Mutta hetkisen perästä, nähdessäni, että kiukkuiset sanani herättivät
+sellaisen varmuuden viattomuudestani, minulle tuli tunnonvaivoja.
+Niinpä vaikenin. Hän tarttui käteeni. Vaikka hän tiesi, etten
+mielelläni nähnyt hänen sitä suutelevan, vei hän sen huulilleen.
+
+
+
+
+KAHDEKSAS LUKU
+
+
+Sade oli niin hienoa, että täytyi katsella pitkälle eteensä sen
+erottaakseen. Olin nojannut otsani ruutua vasten huoneemme ikkunassa.
+Lasilla heruvat pisarat eivät koskeneet minua.
+
+Oli keskipäivä. Jeanne oli nukahtanut uudestaan. Koetin nähdä hänen
+heijastuskuvansa ruudussa lasin läpikuultavuudesta huolimatta.
+
+Ruumiittemme huokuminen, levitettyjen kankaiden ja seinäpaperien vuoksi
+huoneistossamme tuntui haalealta. Sytytin savukkeeni. Sensijaan että
+savu olisi kohonnut se kiiri huurun lailla vuoteelle saakka ja levisi
+ruutuja vasten samalla kuin sen kuva harmaana niissä välähteli. Taivas
+oli myös harmaa. Mitä tahansa kosketin, varsinkin rauta, porsliini
+ja marmori, oli nihkeää. Naisia liikuskeli pihalla. Leivät, joita he
+kantoivat, oli sateesta huolimatta kääritty silkkipaperiin.
+
+Poistuin ikkunan luota. Katsoin itseäni kampauskuvastimesta, koska sen
+lasi on viistoreunaiseksi hiottu.
+
+Vielä en ollut pukeutunut. Kasvoillani ja käsissäni oli vielä sama
+lämpö kuin ruumiissani. Ajattelin Margueritea, joka asui yksinään
+kalustetussa huoneessa.
+
+Kaupungilla löivät tornikellot. Laskin huvikseni lyöntejä, toivoen joka
+kerta, en tiedä miksi, että jokin kello erehtyisi, että kumahtaisi
+yksitoista tai kolmetoista lyöntiä.
+
+Mutta yksikään ei erehtynyt. Kaikki kävi säännöllisesti. Nyt
+jouduttaisiin iltapäivään, joka kuluisi verkkaisesti lyhyin
+kellonsoitoin, kunnes kellot vihdoin illalla jälleen vilkastuisivat.
+
+Seisoin keskellä huonetta. Milloin minulla ei ole mitään tehtävää,
+seison aina keskellä huonetta ollakseni yhtä pitkän matkan päässä
+jokaisesta hommasta, mikä voisi juolahtaa mieleeni.
+
+Olin unohtanut Margueriten huoneessa olevien tuolien lukumäärän. Koetin
+palauttaa sitä muistiini ikäänkuin nukkuessa unohtunutta yksityiskohtaa.
+
+Jeanne yskäisi. Odotin muutaman silmänräpäyksen. Sitten lähestyin
+hiljaa vuodetta, jotten häntä yllättäisi. Kumarruin hänen kasvojensa
+puoleen, niin lähelle, että hipaisin niitä, ja irvistelin herättääkseni
+hänet.
+
+Hän avasi silmänsä.
+
+Silloin purskahdin nauramaan. Hän katseli minua. Kummastus antoi hänen
+silmilleen vilkkauden, jota niillä ei avautuessaan tavallisesti ollut.
+Jatkoin yhä hermostunutta nauruani. Se tuotti minulle helpotusta.
+Kyyneleet herahtivat silmäkulmiini. Pyyhkäisin ne käteni selällä kuin
+lapset.
+
+— Vihdoin tyynnyin. Hengitykseni oli kuuluvaa. En vastannut Jeannen
+kysymyksiin. Jottei hän näkisi minua alhaalta päin, istahdin sängyn
+reunalle.
+
+Hän tuijotti minua silmiin, kuten hän mielellään teki. Hän pani
+katseeseen arvoa. Hän tiesi kaikkien joskus näkemiensä ihmisten
+silmäterien värin. Puhuessaan jostakin ystävättärestään hänellä oli
+tapana mainita, että se oli häntä itseään vähän pienempi tyttö, jolla
+oli harmaanvihertävät tai tummansiniset silmät.
+
+Hän veti säärensä esille peitteiden alta, tarkasti niitä vuorotellen
+ja yritti kääntymällä nähdä niitä takaapäin, ikäänkuin olisi seurannut
+itseään.
+
+Hän pyysi minua tuomaan hänen tohvelinsa ja panemaan ne hänelle
+jalkaan. Satuin valitsemaan väärän jalan, koska minulla oli vasen
+tohveli vasemmassa kädessäni. Hän nauroi, peitti säärensä lakanan
+kulmalla, niinkuin olisi laskenut hameensa alas, jotten olisi nähnyt
+hänen polviaan, otti hämmästyneen naisen asennon ja teki juohevasti
+liikkeitä jalallaan, varpaat lattiaa kohti suunnattuina, matkiakseen
+tanssijatarta.
+
+Hän pysähtyi ja mieli suudella nilkkaansa, koska minäkin saatoin niin
+tehdä. Se oli sorea nilkka. Jeanne ylpeili siitä. Rumien naisten lailla
+hän oli ylpeä yksityiskohdista: jaloistaan, tukastaan, korvistaan.
+
+Kaikki nämä veikistelyt ärsyttivät minua. Nousin pystyyn. Hän matki
+minua hyppäämällä sänkymatolle näyttääkseen tällä kertaa notkeuttaan.
+Niinkuin hänellä toisinaan oli tapana, tahtoi hän tänään ikäänkuin
+esittää minulle kaikki etunsa.
+
+Sillä välin kun hän puuteroi itseään kampauspöydän melkein vaakasuoran
+kuvastimen edessä, olin palannut ikkunan ääreen. Painoin otsani ruutua
+vasten äskeiseen kohtaan, koska se oli vielä lämmin, ja katselin ulos,
+nihkeä uudin vedettynä niin, että vastapäätä ei voitu nähdä muuta kuin
+kasvoni.
+
+Keskipäivä oli mennyt ohi. Ei ollut enää mitään odotettavaa. Sadetta
+tuli yhä. Se herui kukkaruukuista niiden pohjaan puhkaistusta pienestä
+reiästä. Eräällä ikkunalaudalla oli pullo puolillaan vettä, vaikka sen
+kaula oli ahdas.
+
+Kuulin Jeannen kävelevän edestakaisin. Äkkiä hän kutsui minua.
+Käännyin häntä kohti. Alastomana vaatekaapin kuvastimen edessä
+nähdäkseen kohotetut käsivartensa hän oli ottanut kuvapatsaan asennon.
+Kääntäen päätänsä varovaisesti minuun päin, jottei rikkoisi ruumiinsa
+ääriviivaa, hän kysyi:
+
+»Näytänkö nyt sirolta?»
+
+Mutta kun hän väsyneenä halusi suudella käsivarsiaan, pyysi hän minua
+sulkemaan silmäni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aamiaista syötyämme lähdin ulos. Minulla oli kiire tavata jälleen
+Lucien nuhdellakseni häntä hänen käytöksestään ja ennenkaikkea
+vaimentaakseni sen pelon, joka eilisestä asti ei ollut antanut minulle
+rauhaa.
+
+Ohikulkevien hatuista valui vettä, vaikka ne olivat huopaa. Kun muistin
+veden pilanneen hattuni konelaitteen, ihmettelin tuokion verran,
+ettei sade tehnyt mitään vahinkoa autoille. Huomasin ottaneeni kaksi
+nenäliinaa mukaani. Olin heittämäisilläni toisen niistä pois, sillä
+niin vastenmielistä minusta on pitää mitään tarpeetonta.
+
+Äkkiä tunsin vihlaisun kupeessani. Kuitenkin kävelin yhä eteenpäin
+sydän kurkussa peläten, että sama tuska uudistuisi, että se myöhemmin
+kävisi ankarammaksi, että se olisi vakavan taudin oireita. Mutta ei
+tapahtunut mitään. Ajattelin sitä vielä muutamia minuutteja. Kun sitten
+saavuin Lucienin asunnolle, unohdin sen kokonaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Heti hämmästyin siitä äkäisestä ilmeestä, joka hänellä oli hänen
+nähdessään minut. Hän ei pyytänyt minua astumaan sisälle. Luomatta
+minuun silmäystäkään, lausumatta sanaakaan, hän istahti jälleen ja
+katseli kirjaa, joka oli pöydällä.
+
+Suljin oven jälkeeni. Sen narinaa kuullessaan hän kohotti päänsä
+nähdäkseen, olinko tullut sisälle vai lähtenyt. Sitten hän kääntäen
+lehteä, ikäänkuin olisi päässyt sivun loppuun juuri minun vetäessäni
+ovea, syventyi lukemiseensa.
+
+Astuin häntä kohti ojentaakseni hänelle käteni, kun hän äkkiä
+suoristautui ja, ikäänkuin olisin ollut häntä isompi, väistyi takaperoa.
+
+Jolleivät vaatteeni olisi olleet väljät, olisi hän nähnyt sydämeni
+kohoilevan jyskyttäessään. Huuleni olivat kuivat. Jos olisin kärsinyt
+ruumiillista kipua, en olisi sitä enää tuntenut.
+
+»Mikä sinua vaivaa, Lucien?»
+
+Hän piti kirjaa kädessään, koettaen sitä hermostuneena kääntää kokoon.
+
+Etsin muististani, mitä olin voinut tehdä häntä noin suututtaakseni.
+Vihoitteliko hän minulle siitä, että olin asettunut hänen sisarensa
+puolelle? Se ei ollut mahdollista. Täytyi olla jotakin muuta, mitä
+toistaiseksi en oikein aavistanut.
+
+Marguerite oli ehkä aamupäivällä käynyt täällä ja kertonut. Hän oli
+kai sanonut, että olin illalla ollut hänen luonaan, että olin häntä
+suudellut. Silloin ajattelin hänen arkuuttaan, joka teki sellaisen
+menettelyn mahdottomaksi. Se rohkaisi minua niin paljon, että olin
+itse kertomaisillani kaikki hänen veljelleen. Enhän osaa säilyttää
+salaisuutta ystävän edessä. Myöskin tunsin jonkinlaista tyydytystä
+nähdessäni Lucienin noin ynseänä, koska minusta olisi ollut perin
+kiusallista, jos hän olisi esiintynyt herttaisena hetkellä, jolloin
+häneltä jotakin salasin.
+
+»Mutta mistä sinä minua soimaat, Lucien?»
+
+Tällä kertaa hän tuijotti silmiini niin kiinteästi, että tunsin itseni
+syypääksi paljoa vakavampaan rikokseen kuin oletinkaan.
+
+Hän oli kalpea. Hänen kätensä, jossa ei enää ollut mitään, vapisi.
+Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä, ei lempeää eikä ankaraa.
+Ne olivat kuin tuntemattoman miehen kasvot. Ruumiskin, joka ei muutu,
+näytti minusta noissa kuitenkin tutuissa vaatteissa vieraan ruumiilta.
+
+Nyt aloin pelätä. Pelkäsin esineitä, joita hänellä oli taskuissaan.
+Pelkäsin hänen tietävän, että se, mitä olin tehnyt, oli vakavampaa
+kuin osasin aavistaakaan. Minusta tuntui, etten enää ollut oman
+elämäni valtias, vaan että tuo mies pääsisi sitä määräämään. Odotin
+levottomana, että hän puhuisi, koska minulle olisi ollut varsin
+lohdullista tietää, mistä hän oli minulle vihoissaan.
+
+Hän seisoi suorana. Hän oli heittänyt kirjan pöydälle, vaikka sillä
+oli kaksi lasia. Vähän aikaa hän näytti minusta nöyrältä, ainoastaan
+kiusaantuneelta. Silloin sain itsevarmuuteni takaisin, mutta sitten
+hänen muotonsa jälleen synkistyi.
+
+Ajatus puhua hänelle ensimmäiseksi ja sanoa, että olin suudellut hänen
+sisartaan, välähti mielessäni, jotta se tunnustus lieventäisi rikostani.
+
+Hengessäni näin Jeannen. Mutta muistiini ei ollut jäänyt hänen
+kasvojaan; ainoastaan hänen tukkansa, hänen kätensä, hänen rintansa
+kuvastuivat silmissäni. Hän nukkui, sääret ja käsivarret koukussa. Näin
+hän näytti olevan tietämätön kaikesta. Hän oli tyyni. Mutta elämäni
+särkyisi. Jälleen olisin yksin, niinkuin ennen, vieläpä yksinäisempikin.
+
+Lucien ei kääntänyt silmiään minusta. Hänellä oli toinen käsi
+housujensa taskussa. Hän lähestyi minua, uhaten minua etusormellaan.
+Hänen huulensa raottuivat.
+
+»Lurjus!»
+
+Vavisten astahdin taaksepäin. Käteni olivat tunnottomat, ikäänkuin
+ei minulla enää olisi sormia, ikäänkuin käteni olisivat loppuneet
+suipentuen kuin puiden oksat.
+
+»Eikö sinulla ole häpeän tunnetta, lurjus?»
+
+Äkillinen punastus kalpeuteni keskellä poltti poskipäitäni. Kiinnitin
+katseeni häneen. Kuitenkin näin ikkunan, pöydän, kaikki samalla kertaa.
+
+»Sinulla on nainen, joka on rikas ja tekee kaikki sinun hyväksesi,
+ja...»
+
+Hänen huulensa muovailivat tarkoin joka tavua. Nämä kajahtelivat
+toistensa perästä, kaikki yhtä selvästi. Voimaa, jota en uskonut
+hänellä olevan, lähti jokaisesta hänen eleestään. Hänen kauluksensa
+puristi häntä. Ajoittain näin hänen hampaansa. Ne eivät koskettaneet
+toisiaan, vaan olivat ikäänkuin valmiina puremaan.
+
+Änkytin ensimmäisen sanan, joka juolahti mieleeni. Se ei merkinnyt
+mitään, mutta se oli kuitenkin sana.
+
+»Epäilemättä...»
+
+Kaikki, mitä muuta voin tehdä, näytti minusta hyödyttömältä.
+
+»Sinä olet onnellinen, sinä, ja sinä menet viettelemään tytönheilakkaa.
+Sinä käyt illalla hänen luonaan, käytät hyväksesi sitä vaikutelmaa,
+jonka häneen teet. Se on kunniatonta. Mutta se ei käy niinkuin sinä
+luulottelet.»
+
+Hän iski voimakkaasti pöytään, niin että satutti nyrkkinsä, jolloin
+tuska teki hänet vielä rajummaksi.
+
+»Mene tiehesi, lähde täältä! Kehtaatkin käyttäytyä väärin lasta
+kohtaan!»
+
+Hän vaikeni hetkiseksi, antaakseen kasvoilleen inhon ilmeen.
+
+»Luulit kai, ettei sinun tarvinnut muuta kuin tahtoa? Vastaa minulle,
+no vastaa! Sinä olet käyttänyt meidän asemaamme väärin. Saattaahan olla
+jalomielinen menetellessään sinun laillasi. Mutta se ei tuota sinulle
+onnea. Elämässä täytyy olla rehellisempi. Kuuletko sinä?»
+
+Lucien ei enää hillinnyt itseään. Hänen äänensä oli särkynyt. Hän
+käveli edestakaisin huoneessa, sivuuttaen likeltä huonekaluja
+työntääkseen niitä jalallaan ja toisinaan potkaisten harhaan.
+
+Minulle oli veri noussut päähän. Yksi ainoa ajatus ei suonut minulle
+rauhaa. Saisikohan Jeanne tietää tämän jutun? Ei auttanut muu kuin
+nöyrtyä.
+
+»Lucien, kuuntele minua.»
+
+»Pidä suusi kiinni.»
+
+»Kuuntelehan sentään... Minä pyydän sinulta anteeksi... Sinä et tiedä,
+kuinka se kävi.»
+
+»Kyllä tiedän, Marguerite on kertonut minulle kaikki.»
+
+»Minulla oli heikko hetkinen. Niin olisi voinut sinullekin sattua. Minä
+vannon sinulle, etten häntä enää koskaan tapaa.»
+
+Puhuin tietämättä, mitä sanoin, koettaen rauhoittaa häntä pikemminkin
+ääneni sävyllä kuin lauseitteni sisällöllä.
+
+»Suo minulle anteeksi, Lucien. Sitten muuttuvat välimme jälleen
+entiselleen. Sisaresi on sievä, mutta minun paikkani ei ole hänen
+luonaan, kuten minulle sanoit.»
+
+Sateenpuuska romahti sinkkikatolle ikäänkuin puuta olisi ravistettu.
+Mutta taivas selkeni. Rivi pisaroita värähteli ikkunan eteen
+kiinnitetyn kaidetangon alla.
+
+Suu kiinni ja silmät puoliummessa Lucien ajatteli varmaankin
+kaikkia herjauksia, jotka vastikään oli syytänyt. Luulin jo voivani
+hänen väsyneestä ilmeestään arvata hänen katuvan niin liiallista
+kiukustumistaan.
+
+Pysyin vaiti, peläten joillakin sanoilla karkoittavani hänessä heräävän
+leppymisen tunteen. Äänettömyys äskeisen kohtauksen jälkeen oli tukala
+vain minulle. Lucien puolestaan pohti ajatuksia, joiden pieninkin
+onneton yhtymä saattoi uudestaan kuohahtaa vihaksi. Koetin ajatella
+hänen mukanaan. Otaksuin hänen ajattelevan sisartaan ja sitten minua,
+koska hän minua katseli. Tein itseni pieneksi, nöyräksi, jottei mikään
+vastakohta saisi uutta vihanpuuskaa purkautumaan.
+
+Tahdoin puhua. Odotin sopivaa hetkeä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt
+monen kuullen lausua jokin sana yhdessä. Hän sulki hetkiseksi silmänsä.
+
+»Lucien, vannon sinulle... minä en häntä koskaan enää tapaa.»
+
+Nämä muutamat sanat eivät palauttaneet häntä mietteistään. Hän pysyi
+vaipuneena ajatuksiin, joita en enää voinut seurata, kun en tuntenut
+niiden lähtökohtaa.
+
+Ensi kertaa keskustelumme kuluessa hän ajatteli itseään, puri huultaan,
+siveli hiuksiaan.
+
+»Lucien.»
+
+»Mitä?»
+
+»Oletko sinä minulle vieläkin vihainen?»
+
+Valo välähti hänen toisessa silmässään, siinä, joka oli lähinnä
+ikkunaa. Hänen sieraimensa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin hän olisi
+koettanut erottaa jotakin tuoksua. Niiden henkilöiden lailla, jotka
+kykenevät komentamaan korviaan tai joitakin sääriensä tai käsivarsiensa
+lihaksia, hän osasi hallita sieraimiaan.
+
+Olin puhunut liian nopeasti. Hän ei ollut vielä valmis sovintoon. Minut
+valtasi uusi pelko. Alkaisiko hän uudestaan? Alkaisiko hän uhata minua,
+lyödä, herjata minua jälleen?
+
+Olisi voinut sanoa, että juuri minä olin päästänyt hänet valloilleen.
+Mutta en vielä tiennyt, mille puolelle hän kallistuisi. Sitten hänen
+kätensä avautuivat. Hän kohotti silmänsä. Käsitin olevani pelastettu.
+
+Ikkunaruudut olivat hiessä, ikäänkuin huoneessa olisi kylvetty.
+Hillitsin itseni sikäli, etten juossut hänen luokseen ja puristanut
+kauan hänen kättään. Vaikka ilo valaisi mieleni, koetin näyttää
+samanlaiselta.
+
+Vasta nyt huomasin, että uuni oli sytytetty. Kuulin autobussin ajavan
+viereisellä kadulla.
+
+Varmoin askelin lähestyin ovea. Käännyin ennenkuin sen avasin. Hetkisen
+vaitiolon perästä sanoin hänelle, pää pystyssä, selvällä äänellä:
+
+»Näkemiin, Lucien.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sade oli lakannut. Pitkin rakennuksia tippui vielä pisaroita, mutta
+ne eivät tulleet taivaasta. Kävelijät liikkuivat vapaasti keskellä
+katukäytäviä. Kahden pilven välissä, joita tuuli ajoi yhtäläisellä
+voimalla, oli palanen selkeää sinistä taivasta.
+
+Nyt kaduin, että olin lähtenyt niin nopeasti. Minut teki levottomaksi
+se, etten enää tiennyt, mitä Lucien ajatteli. Pelkäsin, että hän
+poistuttuani jälleen vimmastuisi ja menisi kertomaan kaikki Jeannelle.
+
+Muistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin
+jälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa
+kiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.
+
+Istahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta
+huolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä.
+Sisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani
+kiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle
+kysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.
+
+
+
+
+YHDEKSÄS LUKU
+
+
+Kotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt
+ympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken
+kuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli
+tuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi
+ympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti
+minussa pelkoa.
+
+Ilma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot,
+jotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.
+
+Ovet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti
+niin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa
+tuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.
+
+Kotiin tullessani hänellä oli tapana suudella minua, tunnustella
+henkeäni, jonka tuoksut hän sekoitti toruakseen, jos olin ryypännyt,
+koskettaa kasvojani silmieni alta, mihin ei kukaan muu kuin hän saanut
+koskettaa, pistää huolimattomasti kätensä vaatteitteni avonaisimpiin
+taskuihin, sujauttaa kaksi sormeaan liivintaskuuni, ikäänkuin omat
+käteni olisivat kiinni tavaramyttyjen pitelemisessä, ja siepata
+sieltä rahaa kömpelösti, sillä naiset eivät osaa pistää hyppysiään
+liivintaskuun.
+
+Tänä iltana hän ei hievahtanutkaan.
+
+En tohtinut häntä lähestyä. Kello oli kahdeksan. Olin lähtenyt Lucienin
+luota iltapäivän lopulla. Minusta tuntui, että hän oli sillä välin
+ehtinyt käydä täällä kaikki kertomassa.
+
+Jouduin päästäni pyörälle. Läähätin niin kovaa, etten voinut
+hengittää muutoin kuin suun kautta. Minusta tuntui kuin paksuilla
+kengänanturoillanikin olisin viippunut kuin nuorallatanssija.
+
+Jeanne oli pitänyt hansikkaansa vieressään. Hänen hattunsa, jonka hän
+tavallisesti järjesti ennen muuta, oli pöydän syrjällä, koska se oli
+kierinyt ennen pysähtymistään. Hänellä oli pitkä takki, ikäänkuin hän
+olisi aikeissa lähteä ulos. Turkiskaulus peitti niskan ja leuan. Hän
+oli sen sulkenut edestä niinkuin silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja
+hymyili ollakseen erään kuvan näköinen.
+
+Sanaakaan virkkamatta menin ruokasaliin. Siellä tunsin olevani suojassa
+hetkellä, jolloin ei aterioitu. Ruuanlämmittäjä oli sammutettu, mutta
+porsliinikulhojen kädensijat olivat vielä haaleat. Sokeriastiasta, joka
+sai ajattelemaan jälkiruokaa, huomasin, ettei pöytää ollut katettu.
+
+Jottei mikään melu tunkisi väliseinän läpi, joka erotti minut salista,
+avasin hiljaa ruokasalinkaapin ovenpuoliskon, joka ei narissut. Mitään
+uutta viillosta ei ollut tehty jäljelle jääneisiin ruokiin. Jeanne ei
+ollut syönyt päivällistä.
+
+Sitten astuin makuuhuoneeseen peläten, että kuvastinkaappi oli lukossa.
+Mutta sen ovi olikin raollaan. Hetkiseksi rauhoituin. Pelko valtasi
+minut kuitenkin pian uudestaan.
+
+Kirjeet eivät enää olleet uuninreunuksella.
+
+Jeanne oli ne kätkenyt. Hän tiesi. Hän ei enää tahtonut, että ottaisin
+osaa hänen elämäänsä. Etsiäkseen niistä lohtua hän oli ne lukenut
+uudestaan.
+
+Istuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi
+lievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut
+mitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani,
+vasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se
+kohosi kurkkuun ja niskaan asti.
+
+Seinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa
+ollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli
+mieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä
+valaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi
+vuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!
+
+Itsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni
+riippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne
+tietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne
+sujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään
+sinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen
+kuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin
+jalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.
+
+Laatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti
+niistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan
+huolimattomalta.
+
+Kirjeet oli varmaan pantu johonkin niistä.
+
+Äkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi
+sykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys
+kävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään
+kertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis
+vain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin
+luulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään
+juonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä.
+Sairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen
+pelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan
+väsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.
+
+Nyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin
+vuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin
+sitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.
+
+Kuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen
+kertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni,
+jonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.
+
+Jeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet.
+Koska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän
+minusta väsyneeltä.
+
+Pelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla
+havaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä
+tavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian
+kaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.
+
+Astuin salin poikki ikäänkuin etsimässä jotakin, jotta minulla olisi
+näennäinen syy tulla ja mennä.
+
+Vihdoin istahdin vastapäätä Jeannea.
+
+Puhumattomuus oli kuin tunnustus. Kuitenkaan en uskaltanut virkkaa
+sanaakaan. Hän loi katseensa lattiaan. Yksi hänen sormistaan liikahti
+ja asettui sitten paikalleen toisten väliin.
+
+Hänen hengityksestään, käsistään, kasvoistaan, vieläpä vaatteistaankin
+yritin arvailla, mitä hän mietti. Se ei minulle onnistunut. Minua
+ärsytti, että koko hänen olentonsa oli siinä minun edessäni,
+pienimmänkään seikan ilmaisematta hänen ajatuksiaan.
+
+Veltosti, ikäänkuin rangaistakseni itseäni jostakin unohduksesta,
+nimitin ajatuksissani itseäni houkkioksi.
+
+Valitin vaistoni puutteellisuutta, kun tulin itseltäni kysyneeksi, mitä
+olisin tehnyt, jos Jeanne puolestaan olisi minua pettänyt. Silloin
+olisin varonut hänelle heti ilmaisemasta, mitä tiesin. Olisin hänen
+tapaansa odottanut mahdollisimman kauan.
+
+Tämä toteaminen lamautti minut. Yritin tarrautua kiinni luonteittemme
+erilaisuuteen. Jeanne oli paljoa kiihkeämpi kuin minä. Jos hän olisi
+jotakin tiennyt, ei hän olisi voinut sitä minulta salata. Mutta
+sensijaan että tämä otaksuma olisi minua elvyttänyt, jätti se minut
+yhtä alakuloiseksi, sillä niin heikko se oli.
+
+Jeanne ei vieläkään hievahtanut. Nyt käsitin, että tuo liikkumattomuus,
+joka lopulta alkoi näyttää luonnolliselta, oli suuren surun merkki.
+Jotakin oli tapahtunut poissaollessani. Olin hukassa. Olisin halunnut
+nähdä Lucienin heti jälleen, kysyä häneltä, oliko hän käynyt täällä.
+Olin raivoissani siitä, etten ennen lähtöäni ollut tehnyt hänelle
+kysymystä, joka olisi tähän asti rauhoittanut mieleni. Epäilin hänen
+kiukkuaan seurannutta lauhtumista. Hän oli pitkävihainen. Hän oli
+sanonut, ettei se kävisi päinsä niinkuin luulottelin.
+
+Viimein en enää jaksanut tätä sietää. Kaikki oli ympärilläni kylmää,
+etäistä. Nousin mennäkseni makuuhuoneeseemme, paneutuakseni levolle ja
+ollakseni nukkuvinani, jotten sinä iltana saisi mitään tietää.
+
+Lähdin melutta, ponnistellen liikkuakseni hiljaa. Eteisessä kiersin
+sähkön palamaan.
+
+Äkkiä, seisoessani välikäytävän heikossa valossa, yhä epäröiden,
+astuisinko edelleen, kuulin Jeannen äänen.
+
+»Armand, minulla on sinulle puhuttavaa.»
+
+Tähän asti en ollut pelännyt muuta kuin että hän oli Lucieniltä kuullut
+minun suudelleen Margueritea. Nyt pelkäsin rangaistusta. Hetkiseksi
+tunsin, että hänellä oli aihetta minua syyttää, että hän saattoi
+kostaa, että maailma myöntäisi hänen olevan oikeassa.
+
+Menin takaisin saliin, sittenkun ensin, ollakseni oma itseni, olin
+sammuttanut valon eteisestä.
+
+Seisoen edessäni, kasvot minuun päin käännettyinä ja perin muuttuneena,
+Jeanne tarkkasi minua kiireestä kantapäähän, tohtimatta näyttää
+pöyhkeältä peläten, että se korostaisi hänen vartalonsa mittaa. Silloin
+tunsin, että olin hänelle vieras, että täällä ei enää mikään kuulunut
+minulle. Jotkut esineet, jotka ovat omiani, osuivat silmiini. Minusta
+tuntui, että minua työnnettiin ulos ja ettei minulla ollut aikaa ottaa
+niitä mukaani.
+
+Vaikka kävelin häntä lähemmäksi, näin hänet yhä yhtä suurena, etäällä
+minusta, selkä ikkunaan käännettynä.
+
+Odotin, että hän selittäisi menettelynsä. Hän katsoi minua silmiin. Hän
+avasi suunsa, ennenkuin virkkoi sanaakaan, jottei huulien liikuttamisen
+ponnistus olisi lisänä puhumisessa.
+
+»Onko totta, mitä Lucien on minulle kertonut?»
+
+Siihen en vastannut. Kenties hän tarkoitti jotakin muuta asiaa.
+
+»Vastaa minulle.»
+
+Uskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen,
+voimatta pitää sitä liikkumatta.
+
+Mahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni.
+Jeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä
+tomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin
+uuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli
+kulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin,
+ovien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei
+ollut vahattu.
+
+Jeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet,
+hänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen
+huulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin
+tuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan
+edessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui
+aterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa.
+Molemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli
+ihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi
+olimme toisiamme miellyttäneet.
+
+Koska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan
+hiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä
+kasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti
+ylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi
+äsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä
+vuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.
+
+»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun.
+Luulottelin sinun rakastavan minua hiukan... Se ei ole oikein... Sinä
+et aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki
+tietää.»
+
+Hän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta,
+jotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin
+jonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on
+mahdoton arvata.
+
+»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan
+kiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta
+sinulle ansiosi mukaan... Kuuletko sinä, Armand?»
+
+Hän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa
+huuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän
+luulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle
+liian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä,
+pakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta
+silmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin
+taaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni
+ja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.
+
+Kello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi
+pakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin
+kelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet
+olisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.
+
+Äkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin
+nainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.
+
+Jäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia
+varten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään
+huonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani
+sääreni ristiin.
+
+Se, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun.
+Enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla
+se, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa.
+Kuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.
+
+Minusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan
+hänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut
+kykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan
+vasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni
+puolustuksetkin.
+
+Ainoastaan välitön tilaisuus tehdä jotakin suurta saattoi minut
+pelastaa.
+
+Silloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni
+jälleen nauttia elämästä.
+
+Tähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt
+rohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa
+hyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä
+tunnetta, että olin uhri.
+
+Se oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin,
+jäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua
+elvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat
+oikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista.
+Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä
+viitsisi minua sääliä.
+
+Suljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että
+hätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni
+alla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti
+mieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka
+saa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni
+puoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät
+merkin lihaan.
+
+Sitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet.
+Huonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se
+vaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän
+valo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten
+olisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni.
+Kuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät,
+että hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi
+tapahtunut.
+
+Sitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän
+sammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka,
+nousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti
+sen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle
+selvemmin.
+
+Ne olivat tummat. Hän oli sammuttanut.
+
+Silloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä
+nyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi
+valo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen,
+vaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.
+
+Istuuduin jälleen.
+
+Vasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin
+makuuhuoneeseen.
+
+
+
+
+KYMMENES LUKU
+
+
+Riisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi
+mitään häiriötä.
+
+Ikkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi
+kärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä
+kiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä
+ja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla
+arvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.
+
+Äkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi
+mieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.
+
+Laahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä
+sattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät
+alas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen
+viuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun,
+jos jokin ovi oli avoinna.
+
+Sormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten
+satuttaisi niitä kulmaveistoksiin.
+
+Yöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina
+sänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille
+pöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se
+itsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.
+
+Jeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin,
+peläten, että niveleni napsahtaisivat.
+
+Vihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini
+paino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti
+tasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.
+
+Kun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni
+sänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä
+vuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua,
+jos ne ovat ulkona.
+
+Nyt olin makuulla. Jos Jeanne nukkui, ei hän ollut mitään kuullut.
+
+Haluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua
+oli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään
+aavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.
+
+Huone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän
+oli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella,
+hänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä
+maiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna.
+Tottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan
+ja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.
+
+Vähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän
+yksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin
+huokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä
+tietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen
+hänen äitinsä ommellessa.
+
+Hän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä
+ennustamatta.
+
+Niin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua
+vihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi
+ääneti.
+
+Ruumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa
+kyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni
+vähäisintäkin kosketusta.
+
+Kuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti
+kasvonsa. Varmaankin hän itki.
+
+En keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki
+hievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa
+häntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä
+nukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen
+mielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän
+nukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa
+olisi uudistunut.
+
+En tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut
+silmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin
+tahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni
+unta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin
+melusta.
+
+Koska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja,
+ensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin
+silmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja
+korkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä
+kirkkaampi.
+
+Jotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata
+Jeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan
+kylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.
+
+Kauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin
+puhellessani kutsuin:
+
+»Jeanne!»
+
+Hän ei vastannut.
+
+»Jeanne», toistin korottamatta ääntäni, sillä varmasti hän minut kuuli.
+
+Tuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen,
+yhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu.
+Tunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka
+se oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen
+muun ajatuksen.
+
+Kuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut.
+Äänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä
+hiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:
+
+»Jeanne!»
+
+Tällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen,
+ikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.
+
+Nyt en enää voinut itseäni hillitä.
+
+»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa.
+Minä pyydän sinulta anteeksi.»
+
+Ääneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua
+Jeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani
+menettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.
+
+Jatkoin kuitenkin:
+
+»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen
+kykenemätön tekemään pahaa.»
+
+Hän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin
+sivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani
+henkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.
+
+»Minä en kuuntele sinua, Armand.»
+
+Nämä sanat jäätivät minut. Vaikka tiesin, ettei korvilleen voi antaa
+käskyjä, että hän vastoin tahtoaankin olisi kuullut ääneni, jos olisin
+puhunut, pysyin kuitenkin vaiti.
+
+Kaikki oli lopussa. Onneni ei enää riippunut itsestäni. Suuri ahdistus
+valtasi minut. En voinut olla lempeämpi, hellempi kuin miksi vastikään
+olin osoittautunut.
+
+Tunsin, että pian minun täytyisi itkeä. Sylkeä kerääntyi suuhuni.
+Silmäni kostuivat. Koska olin makuulla, koska ohimoiden iho on herkempi
+kuin poskien, tuntuivat kyyneleeni runsaammilta kuin seisaallani itkien.
+
+En halunnut, että Jeanne kuulisi itkuani. Pysyin siis hiljaa, siirtäen
+päätäni joka kerta, kun jokin kohta pieluksella oli kastunut.
+
+Minulla ei ollut enää voimia. Minut valtasi turtumus, josta vavahdin
+valveille monta kertaa, koska ennen nukkumistani aina uneksin
+kompastuvani kiveä vasten.
+
+Sitten aloin tuntea huojennusta. Kaikki kävi parhain päin. Annoin
+asiain mennä menojaan. Saatoin nukkua, jos sitä halusin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Keskellä yötä avasin silmäni, ikäänkuin en vielä olisi ollutkaan
+nukuksissa. Kello oli ehkä kaksi aamulla. Kyyneleet olivat kuivuneet
+poskipäilleni. Silmäni tuntuivat avartuneen.
+
+Kuulin kaukaisen kellon lyönnin. Oli se hetki yöstä, jolloin on
+mahdotonta kellojen lyönneistä tietää aikaa, kun tunnit, puolitunnit ja
+neljännestunnit sekaantuvat toisiinsa.
+
+Jeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä.
+Tällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään
+valo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin
+pukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.
+
+Hellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin
+pitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme
+toisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä
+kaikki muistaen, työnsi minut pois.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin
+täsmälleen kello seitsemän.
+
+Ei ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan
+värähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti
+kaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.
+
+Pitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni
+oli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt
+kolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.
+
+Minä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä
+alakuloinen kuin keskellä yötä.
+
+En tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn,
+jotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua
+vaipumaan jälleen uneen.
+
+Selvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi
+jotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka
+yksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan
+tuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua,
+ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla,
+niin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen
+antautumisensa todellisuuden rinnalla.
+
+Aamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten
+jäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta.
+Siirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin.
+Lattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta.
+Monet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen
+heleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena
+kaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta
+luomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.
+
+Nyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja
+silmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen
+etsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki
+sinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle
+peittyäkseen.
+
+Hengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se
+häntä herättäisi.
+
+Silloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään
+tai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi
+silmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita
+kurkkuaan.
+
+Minkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen
+luomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin
+kissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne
+eivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät.
+Koska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne
+erottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni
+jäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän
+oli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.
+
+Kuten yöllä, kuiskasin aluksi:
+
+»Jeanne!»
+
+Hän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle
+vastaamatta.
+
+»Oletko minulle vielä vihainen?»
+
+Hän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti
+käsivartensa takaa.
+
+»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat
+lopussa.»
+
+Nuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat
+minusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin,
+että hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket
+eivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista.
+Päinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä
+enemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt
+tuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut
+istualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän
+käsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.
+
+Sitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan,
+jottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni.
+Täytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu
+portaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi
+sitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan
+lattialle.
+
+Sitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien
+sijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos
+käsivarteni ovat paljaat.
+
+Niska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei
+puhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa,
+ei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä
+huoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.
+
+Kun hän oli valmis, meni hän saliin. Sitten en häntä enää kuullut.
+
+
+
+
+YHDESTOISTA LUKU
+
+
+Nousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne
+ei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.
+
+Vaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen
+olivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin
+eilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet
+taskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin
+tottunut.
+
+Niissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin
+niihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden
+aukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä
+yksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit,
+saumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.
+
+Ravistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset
+jalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.
+
+Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin
+kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa,
+toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta
+levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.
+
+En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei
+vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei
+mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa
+oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.
+
+Vihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.
+
+Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka
+tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.
+
+Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin
+vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet
+takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota
+en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.
+
+Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti
+silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne
+olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.
+
+Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana
+silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea
+käsivartenikin on tanakampi.
+
+Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän?
+Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?
+
+Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme
+vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että
+asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa
+kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen
+uneni aikana ehtinyt muuttua.
+
+Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen
+kulmista riippui lattiaan asti.
+
+Äkkiä Jeanne nousi.
+
+Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan,
+seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.
+
+»Armand!»
+
+Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi
+hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:
+
+»Parempi on, että eroamme.»
+
+Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut
+minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei
+minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei
+ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa
+pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä
+tunsin olevan kaukana.
+
+Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää
+paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen
+asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.
+
+»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä
+olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi.
+Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»
+
+Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen
+antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen
+kovuuden.
+
+»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»
+
+Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin
+sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin
+hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin
+ennen.
+
+Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä
+peräytynyt.
+
+»Jeanne!»
+
+»Mikä sinun on?»
+
+En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän
+pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät
+erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni
+vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.
+
+Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin
+muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei
+ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan
+valoa oli tunkeutunut saliin.
+
+Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin
+tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut
+naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa
+niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi
+eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan,
+näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.
+
+Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut
+hänen ruumistaan.
+
+Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin
+voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.
+
+Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin
+kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä
+minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö
+ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut
+minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.
+
+Jeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi
+hiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun
+huvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme
+jäisi jäljelle vain muisto.
+
+»Jeanne, anna minulle anteeksi!»
+
+Hän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani,
+ikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi
+osa minusta.
+
+»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et
+ole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui,
+täytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi,
+minä luotin sinuun.»
+
+Päästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä
+huolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.
+
+Sitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet
+rakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.
+
+Toivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua
+jäämään!
+
+Ah, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni
+hurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa
+juureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin
+äkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian
+pitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä,
+kunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni
+takaisin.
+
+Odotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka
+tunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni.
+Koetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.
+
+»Armand, sinun täytyy nyt lähteä.»
+
+Minusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä
+enää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää
+jotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä
+tunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.
+
+»No, Armand, ole järkevä.»
+
+Koetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän
+näytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän
+ääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.
+
+Silloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama
+yksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.
+
+Hyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä
+olin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.
+
+Näin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani
+olisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli
+vieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli
+syntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat
+näyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä
+ajatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000
+riemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja
+katkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille
+opettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita;
+joka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä,
+kuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja
+maantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään
+ilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä
+onnistuneet, sivukuvina.
+
+Samoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta
+näyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi
+ajellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat,
+jotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.
+
+Näin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen
+käsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän,
+käsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi,
+että kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei
+huvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan
+kieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli
+syntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei
+tiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.
+
+Tuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt
+itselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei
+häntä enää liikuttanut.
+
+Kaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot
+keuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani
+köyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni,
+päästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä
+ylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt,
+jotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta
+puolta.
+
+Mutta samalla tunsin, että sekin olisi hyödytöntä.
+
+Astahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi
+kertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin
+jälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan
+yksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa
+korkeammalla riippuvat vaatteet.
+
+Etenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin
+portaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi
+itsepäisesti surullisena.
+
+En voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä
+kultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä
+pitäisi karttaa valoa.
+
+Jeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi
+minun olevan.
+
+»Sinä ajat siis minut pois, Jeanne?»
+
+Hän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin
+kohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.
+
+»Ei, Armand, minä vain pyydän sinua lähtemään.»
+
+Panin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut
+lausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo
+nimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä
+yhteisyydestä, joka nyt loppuisi.
+
+Alistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus,
+mikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina
+ihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.
+
+Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi.
+Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului
+minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät.
+Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat
+vieraita.
+
+Lähdin liikkeelle takaperoa.
+
+Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua
+katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut
+portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.
+
+Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän
+teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä.
+Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.
+
+Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin
+jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti
+miettiväiseltä. Hän oli tyyni.
+
+Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin
+puhumaan, mutisin:
+
+»Hyvästi, Jeanne!»
+
+
+
+
+KAHDESTOISTA LUKU
+
+
+Päästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni
+jääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.
+
+Valkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui
+liikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.
+
+Oli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten
+uudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän
+makuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat
+puroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.
+
+Oli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä,
+erehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa
+riemuitsemisen merkiksi.
+
+Käännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia
+kohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.
+
+Talot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle
+myrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka
+tämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat
+mieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.
+
+Tuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt
+lastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti,
+sääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon
+sanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että
+se olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua
+katsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.
+
+Sytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin
+asti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota
+vältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.
+
+Koska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat
+niinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla,
+joita en halua läheltä katsella.
+
+Ajattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili.
+Mielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla
+häntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut
+karkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan
+ihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.
+
+Olisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta
+ei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa
+tuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda
+portinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja,
+lahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä
+varustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja
+kirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.
+
+Olisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei
+olisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi.
+Eräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja
+pyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani
+paikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun
+mahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.
+
+Erään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä
+Jeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin
+hetkiseksi.
+
+Kello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle
+iltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei
+ollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti
+ja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä
+minua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli
+tapahtunut.
+
+Ehkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä
+liikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun
+vilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin
+ilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.
+
+Hengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun
+itseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin
+jälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli
+se vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini
+epävarmuuden.
+
+Ei käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas.
+Laskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten
+ollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.
+
+Ajatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en
+tuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.
+
+Toisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin
+helppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun,
+jos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä
+huolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi
+jäljiltäni.
+
+Nyt olin keskellä sitä kaupunginosaa, jossa olin elänyt niin
+onnettomana.
+
+Sinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta
+jälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja
+myöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut,
+ja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin
+muistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.
+
+Sivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja
+neljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan,
+jossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun
+sen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa
+ristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain
+kolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan,
+jonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut
+saapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä
+ritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.
+
+Mikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta,
+jota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä
+uuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli
+laajennettu.
+
+Elämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen
+lisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa
+elämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen
+alakuloisuuteen.
+
+Astuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä,
+kuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa
+lähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin
+sitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin
+aamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni
+näin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.
+
+Kadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta.
+Kuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava
+ja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.
+
+Edessäni kohosi suora katu.
+
+Mielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on
+toisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin
+pitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se
+sekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät.
+En ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista
+silmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni
+ihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän
+etäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.
+
+Astuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät
+yläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa
+olisivat yhtä suuret.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75259 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..3f047c7
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75259 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75259)