Initial commitHEADmain

4 files changed, 8218 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/75224-0.txt b/75224-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..0c9428a
--- /dev/null
+++ b/75224-0.txt
@@ -0,0 +1,8201 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75224 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KULTAVIULU
+
+Kirj.
+
+Ferenc Herczeg
+
+
+Unkarista Suomensi
+
+Väinö Pesola
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
+1919.
+
+
+
+
+SISÄLLYS
+
+Pilviä
+Katalin
+Kerran tai ei koskaan
+Prinsessa ja viulu
+Zaklikov
+Goldmarkin sarja
+Sfinksi ja nainen
+Veljekset Arató
+Kevät sairaalassa
+Talita Kumi
+Katica
+Kantor koira
+Nainen, kuume ja kasakat
+Kaipuun saari
+Häräntappaja
+Yli pilvien tien
+Naamioitu Maria
+
+
+
+
+PILVIÄ.
+
+
+Raskaina ja mustina kuvastuivat kuninkaallisen linnan
+barokkikupoolit vasten taivaankantta. Tiheärivisinä ne muistuttivat
+elefanttikaravaania, valmiina matkaan.
+
+Budan linnavuoren yli levisi laaja, kullankeltainen liekkivirta,
+peittäen hämytaivaan. Virrassa purjehti tummansinisiä pilvilaivoja.
+Mykkinä ja synkkinä, nopeina kuin unelma, ne uiskentelivat toistensa
+vanavesissä. Kannella istui kyykistyneinä fantastisia pilvi-ihmisiä
+häränsarvineen ja leijonanharjoineen. Mitähän kohtalokkaita lasteja
+laivat kuljettivat?
+
+Professori seisoi suuren Tonavanpuoleisen ikkunansa ääressä ja katseli
+raskaita pilviä.
+
+Äkkiä havahtui hän kauan unhossa olleeseen ajatukseen:
+lapsuudenaikanaan oli hänellä ollut omituinen, miltei persoonallinen
+suhde taivaan pilviin.
+
+Ennen aikaan olivat pilvet olleet hänen leikkitovereitaan, kuten
+yksinäisellä lapsella taivaan enkelit. Hänen mielikuvituksensa oli
+muovaillut ja sommitellut niitä lempeiksi valkeiksi neidoiksi,
+kummallisiksi tontuiksi, kullankirjaviksi nukeiksi, tulisiksi ratsuiksi
+ihmispäineen. Tuolla ylhäällä taivaalla olivat olleet hänen ystävänsä
+ja hänen vihamiehensä. Lempeät pilvirouvat hymyilivät ja tervehtivät
+pienokaista puutarhassa, kääpiöt irvistelivät hänelle luihusti ja
+pilkallisesti.
+
+Mutta myös nuoruuden vaivaloisina vuosina, kun hän oli halunnut
+kohoutua yli elämän pölyisen ja hikisen löyhkän, oli hän satuloinut
+pilviratsut, kuten sadun velhomiehet. Ja silloin säteilevän
+äärettömyyden salaperäisten luonnonvoimien pelkkä näkeminen oli yhdellä
+iskulla antanut hänelle kyvyn tyyneydellä ja rauhallisen kirkkaasti
+silmäillä lilliputtien vilinää ja touhua.
+
+Tällä välin olivat mustat kaleerilaivat levittäytyneet liekkivirrassa
+pitkään riviin. Mitähän on niillä lastina? Ehkä uusia kohtaloita
+ihmiskunnalle?
+
+Kaukaa etäisyydestä kuului matala, syvä jyräys. Se oli nälkäisen
+pilvileijonan manaava ääni. Tonavanrannan palatsi vetäytyi ikäänkuin
+kokoon ja tuijotti kauhuissaan kohti lähenevää vaaraa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Professorin selän takana istui hänen puolisonsa ja keskusteli kahden
+nuoren lankonsa kanssa suuren riippulampun valopiirissä. Rauhaisa ja
+rakastettava oli tämä pienoinen perhetaulu.
+
+Katalin piteli kissanpentua polvellaan. Tässä talossa rakastettiin
+eläimiä ja kukkia, kun ei ollut lapsia lemmittävänä. Salamannopein
+liikkein painiskeli kissa naisen tuoksuvain kätösten kanssa, välistä
+puraisi se hienoja sormia.
+
+Suuren, avonaisen uunin ääressä loikoili iso, valkoinen koira. Se oli
+nukkuvinaan, mutta seuraili katein silmin kissaa, jonka eleitä se
+todennäköisesti piti vähintäin sopimattomina.
+
+Molemmat pojat olivat sotilaspuvussa — he suorittivat parast'aikaa
+yksivuotista, vapaaehtoista asevelvollisuuttaan — ja huvittelivat
+kälyjään kertomalla seikkailuistaan sotakoulussa.
+
+— Himmelreich oli hankkinut itselleen huonepuhelimen isänsä tehtaasta
+ja sen sijoitti hän vartiohuoneeseen — kertoi korpraali Palko.
+
+— Mitä sanot? Ja mihin sitä olisi tarvittu? kysyi Katalin, aivankuin
+asia olisi ollut hänestä äärettömän mielenkiintoinen.
+
+Korpraali Peter nauroi veitikkamaisesti.
+
+— Niin, kuuleppa, jotta olisi voitu antaa merkki luokalle, kun kapteeni
+Milka astui sisään portista.
+
+— Kas vaan! — hymyili käly ymmärtäväisesti.
+
+Kapteeni sai tietysti selvän puhelimesta, veti tilille koko joukon ja
+sulki telkien taakse jokaikisen vekkulin...
+
+— Mutta luuletko, että me taltuimme, tokasi toinen, me annoimme nyt
+valomerkkejä luokalle...
+
+— Valomerkkejä? ihmetteli Katalin.
+
+— Niin, sähkölampulla, jonka Himmelreich oli tuonut mukanaan... Gusti
+Sárkány osaa Morsemerkit... Mutta kapteeni pääsi perille näistäkin ja
+pidätti taas koko seuran...
+
+— Kapteeni sysää nenänsä joka paikkaan, sanoi Palko.
+
+— Edellisellä viikolla sai hän vihiä meidän naamiaistanssiaisistamme,
+jatkoi Peter.
+
+— Niinkö? Onko teillä ollut naamiaisia kasarmillakin? iskeytyi
+puheeseen käly.
+
+— Kyllä, vapaaehtoisten makuusalissa. Kornelius Robek pukeutui kapteeni
+Milkaksi ja piti luokan kera hevosineen juhlaparaatiin.
+
+— Kuka oli hevonen? kysäsi Katalin.
+
+— Minä, tunnusti Palko kainosti.
+
+— Pari päivystäjää tuli mukaan alakerrasta, he käänsivät sotilaspukuja
+nurin narin ja liimasivat rohtimia nenän alle... He luulivat näet
+että oli kyseessä juomingit. Päätökseksi koko hommalle tuli suuri
+vilttitappelu. Ja aresti tietenkin.
+
+— Minäpä kerron teille jotain, sanoi korpraali Palko viekassilmäisesti,
+mutta se on toistaiseksi salaisuus, koska se on jyrkästi luvatonta;
+huomenna on meillä teekemut makuuhallissa.
+
+— Teitä lapsia, teitä lapsia, huudahti Katalin, lyödäänkö veto, että
+minä jo nyt tiedän kemujen lopun. Kapteeni Milka panee teidät kaikki
+arestiin. Sehän kuuluu asiaan, kuin loppukerto skotlantilaisissa
+ballaadeissa.
+
+Molemmat pojat hymyilivät; äkkiä, aivan kuin tullen selville jostakin,
+Peter teki kädellään poistyöntävän liikkeen. He huomasivat heti
+— olivathan he kaksi järkevää nuorukaista — miten uskomattoman
+lapsekkaita he itse asiassa olivat.
+
+Koko heidän lörpöttelynsä tarkoituksenahan olikin oikeastaan vain saada
+aika kulumaan. Peterin, Palin ja kälyn ajatukset kulkivat kaikki aivan
+omia teitään, samoja teitä, kuin vaiteliaan professorin. Joku kauhea
+jännitys kiehui heidän sydämissään, sama jännitys, jonka siemenet aika
+oli kylvänyt koko Europaan.
+
+— Mikähän villipeto oikeastaan onkaan kapteeni Milka? kysyi Katalin
+hetken vaitiolon jälkeen.
+
+— Omituista kyllä ottivat pojat nyt tuon kasarmin kauhun
+puolustettavakseen.
+
+— Hän ei ymmärrä pilaa, se on totinen tosi, mutta hän on kunnon
+sotilas, ihannesoturi.
+
+— Teräsihminen! Hän kykenee nostamaan miehen yhdellä kädellä, miehen
+varustuksineen päivineen, sanoi Pal hartaasti.
+
+— Niin, hän on nero, lisäsi Peter haaveellisesti.
+
+— Siksikö, että hän pystyy nostamaan miehen? kysyi Katalin.
+
+— Ei, vaan siksi, että hän on äärettömän musikaalinen. Hän soittaa
+selloa aivan hurmaavasti. Kun kerran olimme ulkona tutkimassa
+maanlaatua, söimme päivällistä eräässä kapakassa Budassa, siellä oli
+piano... Hän soittaa pianoakin. Ei kuin mustalaiset, vaan Beethovenia,
+Bachia, Wagneria, kaikkia...
+
+Kun ajan vietossa oli päästy näin pitkälle, otti Katalin esiin
+suljetusta rasiasta kolme täysinäistä suklaapalaa. Totisin ilmein
+jakoi hän niistä kaksi pojille ja piti itse kolmannen. Vallitsi syvä
+hiljaisuus, kun he hartaasti ja huolellisesti kuorivat tinapaperin,
+kaikki kolme olivat yhtä innokkaita makeisten ihailijoita.
+
+Valkea koira uunin ääressä nousi, meni osaaottavana naisen luo, ja
+laski hänen syliinsä suuren, viisaan päänsä. Oikeastaan oli koira
+lammaskoira, joka harjalla ja karstalla oli tehty mahdolliseksi
+esiintymään salongeissa. Se totteli nimeä Kantor, ehkä sentakia, että
+sillä oli maalaismainen tapa ulvoa täysikuulla.
+
+Vakavasti ja tarkkaavasti se seurasi Katalinin liikkeitä, (yleensä
+seurasi se syvällä mielenkiinnolla kaikkea, mikä oli yhteydessä
+syömisen kanssa) ja loi sillävälin kateellisia ja vähintäin uhkaavia
+katseita sätkyttelevään kissanpoikaan. Kissa menetti rohkeutensa ja
+pelastautui äkkinopealla hypyllä naisen kainalokuoppaan. Se katosi
+kokonaan kimonon siniseen silkkiin, mitään muuta ei näkynyt, kuin pieni
+pyöreä pää, joka tuskaisesti, mutta kuitenkin uskomattoman julkeasti
+tuijotti koiraan. Kantor piti sen käyttäytymistä niin hävyttömänä, että
+se kajahutti äkäisen haukun.
+
+Kolme lasta — Katalin oli vain neljä vuotta vanhempi kaksoisia,
+puhkesivat niin raikuvaan nauruun, että heidän iloisuutensa houkutteli
+sinne professorinkin.
+
+Pojat vaihtoivat nopean silmäyksen: kysyisivätköhän he häneltä? Tähän
+asti eivät he olleet uskaltaneet häiritä syviin ajatuksiin vaipunutta
+veljeään, mutta nyt tahtoi suu puhua sen, joka painoi heidän sydäntään
+ja joka oli heitä lähempänä kuin kissanpojat ja Kantor, jopa lähempänä
+kuin täytetyt suklaalevyt.
+
+Oliko sota tulossa? Jo viikkoja oli sodanuhka riippunut heidän
+päittensä päällä, kuin ukkonen kaupungin kattojen yllä.
+
+Peter pelkäsi vakavasti, että "me taas olisimme järkevimmät", joka
+Palin mielipiteen mukaan tulisi koitumaan "suureksi vahingoksi
+monarkian arvovallalle."
+
+He olivat nyt viikkokausia odotelleet sodanjulistusta yhtä palavalla
+kärsimättömyydellä kuin lapsuudessa jouluiltaa ja yleensä kaikkea
+uutta ja tavatonta, kaikkea, johon kuului yllätyksiä, mullistuksia ja
+kiihtymystä. Ja tunnustakaamme: kaksoiset olivat sotakiihkoilijoita
+senkintakia, että heillä oli selvä aavistus siitä, että kanuunanjyske
+oli tuova miellyttävän keskeytyksen opetukseen vapaaehtoiskasarmissa.
+
+Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet päästä selville, pyysi
+sananvuoroa korkeampi mahti: rajuilma.
+
+Puhkesi niin pelottava rajumyrsky, että rakennus huojui perustuksiaan
+myöten. Sadottain timanttisäihkyisiä salamakalpoja iski säpäleiksi
+yömustan pimeyden, ja rätisevät vesitulvaryöpyt peittivät sodan
+kuumehoureissa huumailevan kaupungin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pari sanaa kaksoisista. Sillä Peter ja Pal ovat kaksoiset. Professorin
+velipuolet — heillä on eri äiti kuin professorilla — ja viisitoista
+vuotta nuoremmat kuin hän.
+
+He ovat perin toistensa näköiset. Kun jompikumpi on yksikseen, ei ole
+helppo päästä selville, onko tekemisissä Peterin vaiko Palin kanssa;
+jos he sensijaan ovat yhdessä, pistää heti silmään, että Peter on
+jonkun verran ruskeampi, jänterämpi ja vakavampi kuin veljensä, Pal
+taas hiukkasen tyttömäisempi, vilkkaampi ja lapsellisempi kuin toinen.
+
+He eivät voi olla ilman toinen toistaan, vaikkakin heidän kesken on
+alituinen riita. Jos Pal tekee itsensä syypääksi johonkin typeryyteen,
+nostaa Peterin halveksiva silmäys samalla veren hänen poskilleen; ja
+jos Peter käyttäytyy itserakkaasti, mikä todella joskus tapahtuu, on
+Pal pakahtua naurusta, ja tämä taas värittää Peterin poskipäät häpeän
+purppuralla. Sanalla sanoen, he täydentävät toisiaan oivallisesti.
+
+Muuten ovat he silmiinpistävän hienonnäköisiä poikia. Kaksi solakkaa
+keruubia. Heidän luontaiseen miellyttävyyteensä on samalla liittynyt
+eräänlaista pentumaista kömpelyyttä. Pohjaltaan ovat molemmat sangen
+vaatimattomat, mutta kun heissä välistä syntyy pelko, että joku
+voisi pitää heitä tomppeleina, vaihtuu heidän vaatimattomuutensa
+välistä ilman vähintäkään syytä tai astetta pöyristyttäväksi
+tyhmänyltiöpäisyydeksi. Heidän käyttäytymisensä on siis mitä
+harvinaisin sekotus luostarisuoraviivaisuutta ja Bussy d'Amboisen
+maneeria. [Bussy d'Amboise oli katolisten johtajia Bartolomeus-yönä ja
+tuli tunnetuksi suuresta julmuudestaan. — Suom.]
+
+Heidän silmänsä ovat aivan samanlaiset: suuret, viehättävän säteilevät,
+kirkkaat lapsensilmät. Nämä kaksi silmäparia hymyilevät alituisesti,
+lämpimästi ihastellen, kälylle, johon pojat itse aavistamattaan ovat
+rakastuneet miehuuden ensikeväisellä leimulla. Sanomattoman suloisesti
+ja hellästi laulaa tämä tunne heidän veressään ja leviää, kuin hieno,
+henkäyskevyt pitsimatto rouva Katalinin hentojen jalkojen juuressa.
+
+Professori, joka on aivan harmillisen teräväkatseinen kaikissa
+inhimillisissä asioissa ja joka käsittää sellaisetkin suhteet, joista
+hän ei koskaan ole viitsinyt edes ottaa selvää, ymmärtää tämänkin
+erikoisen suhteen paremmin kuin Katalin ja kaksoiset, muttei pidä
+välttämättömänä sanoa siitä mitään. Meressä elää eräänlaatuisia
+opaalinvärisiä hienoja ja arkoja pikkueläimiä, jotka kärsivät ruman ja
+surullisen kuoleman, jos niihin koskee.
+
+Kälystä kaksoiset vain haaveksivat, mutta veljeään he jumaloivat.
+Miltei kaikesta hyvästä, mitä he tähän asti ovat elämältä saaneet, ovat
+he professorille kiitollisuuden velassa. Aina siitä asti, kun Stefan
+Arató kiitetyillä teoksillaan tarttuvista taudeista sai Nobelpalkinnon,
+astui hän veljien silmissä kuningasistuimelle hengen valtakunnassa.
+Omalta osaltaan he sukulaisuuden perusteella toistaiseksi vaativat vain
+herttuallista arvoa.
+
+Sanalla sanoen, kaikki olisi mainiosti: veli Stefan maailman
+erinomaisin mies, Katalin maapallon rakastettavin käly, valkoinen
+koira loistoeläin, pikku kissanpentu, joka kieppuu Katalinin polvella,
+harvinaisen soma, ja yleensä eläminen ja nauraminen erikoisen suloista
+ajanviettoa.
+
+Kaikki olisi siis hyvin, jos vain tuo ahdistus pian kaikkoisi
+ihmissydämistä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuulten ulvonnan, ukkosjyrinän, ryöppyvirtojen läpi tuntui joku
+metallinen ääni porautuvan esiin. Myrskyn tohina nieli sen kerta
+toisensa perästä, mutta yhä uudelleen kaivautui se läpi terävästi
+helisten, se sukelsi esiin yöstä kuin sadun vohlat suden vatsasta.
+
+Kaksoiset höristivät korviaan. Tuhatkertaa kuultu, ikivanha, silti yhä
+uusi, yllättävä, vieras kuin unelma, raskaan tuskaisesti kaikuva sana
+saattoi kaupungin vapisemaan ja lyötti sen kahleihin: sota!
+
+Musta ihmismassa kiiruhti pitkin Tonavan puistorantaa. Se pulski
+vesirapakoissa ja taisteli vihuripuuskissa, kuin olisi se ollut osasena
+itse myrskyssä. Messinkitorvien räikynä ja käheä räminä koetteli
+voimiaan ukkos-iskujen kanssa.
+
+Säkenöivin silmin katsahtivat kaksoiset toisiinsa, hypähtivät
+tuoleiltaan ja syöksyivät ulos avonaisesta parvekeovesta.
+
+Siellä alhaalla soitti sotilassoittokunta Rakoczimarssia [Unkarin
+kansallissävelmä. — Suom.]. Sen tulistuttavat sävelet kaikuivat
+ylväinä, valittavina, uhkaavina kohajavassa yössä, herätellen
+kosteitten kivitaloseinien vastakaikua. Rakoczi-marssi on unkarilaisten
+todellisin kansallishymni! Kuinka monta hurjaa hyökkäystä sitä lujaa
+kivivallia vastaan, joka aitaa tämän maan, onkaan tehty mitättömäksi
+näitten rajujen ja suruisten sävelten innostaessa!
+
+Marssi soi ja tuulispäisessä ilmassa ui kalpeita varjolegioneja
+kuin delfinejä liukuvan laivan vanavedessä: ne ovat valtakunnan
+vapaustaistelijoita, kaikki noita kunniakkaita voittajia, jotka ovat
+menneet kuolemaan Rakoczi-marssin sävelten soidessa.
+
+Eläköön sota! Tässä mielenilmaisussa oli jotain valtavaa rajuutta ja
+uhmaa, jonka hehkua ei myrsky eikä tulvasade voinut sammuttaa.
+
+Sota! Eivät vielä eilen rauhassa kasvaneet sukupolvet ymmärtäneet
+tätä sanaa, eivät myöskään uskoneet siihen. Mutta nyt, kun se raskain
+Goliatinaskelin kalisten astui esiin katuja pitkin, aukaistiin
+kaikki ikkunat ja sydämet sille, ihmiset tunsivat äkkiä sen
+jälleen ja tervehtivät sitä humalapäisessä riemussa. Tuhatvuotisen
+taistelutanteren ruohomättäitten alla maatuneitten esi-isäin veri
+heräsi eloon ihmisten suonissa.
+
+Sota! Kaksoiset tanssivat kuin houkkiot parvekkeella ja huudahtelivat
+rankkasateessa. Kuumeisella kiireellä keräsi Katalin kaikki huoneessa
+löytyvät kukat ja siroitteli ne ikkunasta ihmisjoukkoon, esiinmarssivan
+sodan rautapeitteisten jalkain juureen.
+
+Musiikki häipyi pois, suli riehuvaan rajumyrskyyn, ja märkinä ihoon
+asti tanssivat pojat sisään parvekkeelta.
+
+Pois, pois! Kasarmiin! Olkaamme valmiit! Nyt saamme kovat panokset!
+Huomenna lähdemme! Ehkä jo yöllä!
+
+He säkenöivät ja loistivat kauniina ja ylen onnellisina. He kiiruhtivat
+pois.
+
+Nyt tiesi Stefan, mitä lastia taivaan pilvikaleerit kuljettivat.
+Uusia kohtaloja ihmisille. Toisille mainetta ja kunniaa, tuhansille
+rikkautta, sadoilletuhansille kuolemaa, surua ja kärsimyksiä
+miljoonille.
+
+
+
+
+KATALIN.
+
+
+Rajuilma meni ohi ja yötä vasten hiljeni myös kaupunki. Moni nuori
+vaimo piti vielä unessa asevelvollista miestään lujasti kädestä, mutta
+ulkona kadulla kaikui nauloilla raudoitettujen kenkien voimakkaat
+iskuaskelet, välistä seurasi niitä jonkun juopuneen hoilottava
+laulu; ne olivat poliiseja, jotka vaeltelivat ympäri kaupunkia
+sodanjulistuksen takia tavallista itsetietoisempina.
+
+Budan vuoren yllä lepäsi kalpeita, pitkulaisia pilviä liikkumattomina
+kuunvalossa; voi miltei kuvitella mielessään, että ne olivat
+taivaanmahtien välisessä taistelussa kaatuneita.
+
+Aratón makuuhuoneessa sammutettiin tuli ja professori oli jo makuulla,
+kun Katalin ilmestyi kynnykselle.
+
+Hänen sievien ääriviivojensa takaa näkyi toinen makuuhuone valaistuna.
+Se oli pieni samettipeitteinen pesä; lampunvalokin siivilöityi läpi
+sinisen sametin ja sentakia vaikutti huone vähäsen viileältä ja
+uneksivalta, kuin merenneidon kristalliluola.
+
+Epäröiden seisoi Katalin ovella.
+
+— En nuku, rohkaisi häntä hänen miehensä.
+
+Silkkikimono kahisi ja vaimo istuutui vuoteenlaidalle. Heti hänen
+jälkeensä hypähti sisään valoisasta oviaukosta piskuinen kerä: se oli
+Katalinin pikku kissa, joka häntä köyryisen selän yllä hyökkäsi sisään
+hänen jäljissään.
+
+Katalin vaikeni kauan, sitten lausui hän hiljaa ja valittaen:
+
+— Ah, olen niin huolissani!
+
+Jo nyt ilmeni selviäminen sotahumalasta... Siitä asti, kun hän meni
+naimisiin, oli hän niin täysin vieraantunut kärsimisestä, että tämä
+tuntui hänestä suurelta vääryydeltä.
+
+— Olen niin huolissani, pelkään sitä, mitä nyt tuleman pitää... Tähän
+asti on elämä ollut niin kaunista. Vasta nyt oikein käsitän, miten
+ihanaa se on ollut! Mutta nyt tuntuu siltä, kuin joku kauhistuttava
+käsi olisi nostanut katon pois pääni päältä.
+
+Kuuma kyynel putosi Stefan Aratón kaulalle. Aivanko sinä olet
+tosissasi? Hän veti puolisonsa luokseen. Kielotuoksuisen kimonon ohuen
+silkin läpi tunsi hän puolisonsa nuoren sydämen lyönnin.
+
+Tiedätkö, mitä pitäisi tehdä? kuiskasi nainen. Matkustaa kotiin.
+
+Tikanlinnaan, asettua pesään, ja nukkua, ryömimättä esiin, ennenkuin
+sota on loppunut.
+
+Tämän hän lausui sellaisella äänensävyllä, kuin satuakertova lapsi.
+
+Tikanlinna oli hänen miehensä talon nimi Oltvássa, missä he olivat
+viettäneet avioliittonsa ensi kuukaudet.
+
+Stefan suuteli pois puolisonsa kyyneleet. Tähänasti ei hän ollut
+koskaan nähnyt hänen itkevän — vain kerran, mutta silloin onnesta, ja
+nyt polttivat hänen kyynelensä hänen sydäntään kuin kipinäsade.
+
+Mutta olihan totta, tähän asti oli ollut kesä ja heidän yhteinen
+tiensä oli luikerrellut kautta kukkivain puutarhain. Yhdessä päivässä
+oli tullut syksyjä mitä toi huominen aamu mukanaan? Ehkä huomenna oli
+vaellettava läpi lumisten erämaitten.
+
+— Täytyy olla viisas, Katalin, rohkea ja viisas...
+
+Tämä pudisti ynseästi päätään.
+
+— Se on helppoa teille, teille miehille! Teille on sota eräänlaista
+rohkeata urheilua... Se, joka kaatuu, jää kilpakentälle, siinä kaikki.
+Mutta niille, jotka jäävät kotiin, naisille —!
+
+— Sinä voit olla oikeassa. Oikeastaan on sota naissydänten
+taistelua, sanoi professori miettivästi. Jokaista soturia, joka käy
+sotatantereelle, seuraa hänen äitinsä, hänen puolisonsa. Ja joka
+luoti, joka osuu paikalle, osuu naiseen. On pelottavaa vain ajatellakin
+niitä tuskien röykkiöitä, joita sota kohottaa.
+
+Mutta tällä hän tuskin lohdutti Katalinia...
+
+— Niin, elämä ei ole mikään huvimatka, jatkoi Stefan, mutta ethän sinä,
+jumalaparatkoon, ole mikään korunukke, vaan järkevä ihminen. Ei vain
+aateluus velvoita, vaan myös intelligenssi... Ja jokainen naisesta
+syntynyt, olkoon mies tai nainen, on velvollinen reimasti kestämään
+elämän vaivaloisuudet ja arvokkaasti katsomaan silmiin välttämätöntä
+loppua, kuolemaa.
+
+Kuolema! Katalin värisi... Ei, hän ei voinut koskaan sopia
+kuolemanajatuksen kanssa, kuolemaa ei hän tulisi koskaan oppimaan
+ymmärtämään. Kun hän ajatteli, että hän itse, Katalin, kerran tulisi
+lepäämään kankeana ja kylmänä arkussaan palavain vahakynttiläin
+välissä, oli hän puhjeta itkuun ja huutaa, silloin tuntui hänestä siltä
+kuin ei elämällä olisi mitään arvoa, ei myöskään mitään tarkoitusta.
+
+Salamannopeasti kietoi hän kätensä Stefanin kaulaan ja painoi kosteat ja
+kuumat pikkukasvonsa vasten tämän kasvoja.
+
+Stefan tunsi pienen pistoksen rinnassaan; kultaraha, jota hänen
+vaimonsa kantoi kaulallaan, painoi häntä. Vanhan rahan, joka esitti
+vaimon suojeluspyhimystä, pyhää aleksandrialaista Katarinaa, oli hän
+itse tälle lahjoittanut ennen häitä.
+
+— Ja sinä itse, mitä aijot tehdä? kysyi vaimo.
+
+Arató käsitti kysymyksen, mutta ei kuitenkaan vielä vastannut pitkään
+aikaan. Katalinin kädet kietoutuivat sillä välin yhä lujemmin hänen
+ympärilleen.
+
+— Huomenna saan tietää, koska minun on astuminen riviin, sanoi Arató
+hetken kuluttua.
+
+Puristus hänen kaulallaan irtautui äkkiä. Huoneessa vallitsi pelottava
+hiljaisuus.
+
+— Mutta eihän sinun tarvitse astua riviin! puhkesi sanoiksi Katalin.
+Yliopiston opettajana tarvitsee sinun lausua vain sana, niin olet vapaa!
+
+— Olen sopinut ministerin kanssa siitä, että tulen rajalla sijaitsevan
+kulkutautisairaalan tarkastajaksi. Siellä voin olla hyödyksi.
+
+— Aijotko hyljätä minut? valitti Katalin. Sittekun tulin sinun
+omaksesi, en ole ollut yksin yhtä ainoata päivää!
+
+Professori hyväili hänen poskeaan.
+
+— Kata, Kata, etkö häpeä? Sopiiko meidän näin vakavina aikoina tehdä
+itsemme niin tärkeiksi tekijöiksi?
+
+Mykkänä istui Katalin vuoteenreunalla. Mutta hänen aivonsa toimivat
+kiivaasti. Lopuksi kallistui hän mieheensä päin ja lausui omituisella,
+miltei vahingoniloisella äänellä:
+
+— Stefan, minulla on jotain!
+
+— Mitä sitten?
+
+— Myrkkyä.
+
+— Myrkkyä? Minkälaista myrkkyä?
+
+— Hienoa ja hyvää myrkkyä — nopeasti varmasti surmaavaa, tuskattomasti
+kuolettavaa.
+
+— Mihinkä sinä sitä? Mistä olet sitä saanut?
+
+— Olen varastanut sitä — laboratoriosta... Ja sanon sen sinulle jo
+etukäteen: turhaan vaadit sinä sitä minulta takaisin, en anna. Etkä
+sinä tule koskaan löytämään sitä, olen kätkenyt sen sellaiseen varmaan
+paikkaan.
+
+— Vai niin, mutta mitä tämä kaikki merkitsee? Mihin sinä tarvitset
+myrkkyä?
+
+— Se merkitsee sitä, että jos sinä kuolet, minä seuraan sinua!
+
+— Kata! moitti mies harmistuneena, mutta pohjaltaan liikutettuna, mitä
+lapsellisuutta tämä on?
+
+Vaimo nosti kätensä korkeammalle, niin että väljät puseronhihat
+valuivat alas ja hennot käsivarret loistivat valkeina puolihämärässä.
+
+— Minä seuraan sinua, Jumala auttakoon minua.
+
+Professorin kauhu tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän aivan säteili
+ilosta, kun hän hellästi heittäytyi miehensä rintaa vasten.
+
+— Olen vannonut, nyt ei sitä enää voi auttaa, ukkoseni.
+
+— Niin, sellaisia lapsellisia lupauksia ei viedä kirjoihin taivaassa.
+
+— Itsehän sanot: pitää rehellisesti kestää elämän vaivat ja arvokkaasti
+katsoa kuolemaa silmiin? Niin, etkö sanonutkin?
+
+— Se kuolema, josta sinä puhut, ei ole Stefan Aratón puolison arvoinen;
+itsemurha on keino päästä syrjään, tämä sopii puolisivistyneille ja
+sekaville aivoille.
+
+Katalin ei antanut itseensä vaikuttaa, vaan painui kiinteästi miestänsä
+vastaan ja kysyi kuumin kuiskein:
+
+— Sano täysi tosi: voisitko elää ilman minua?
+
+Professori ei tahtonut tähän vastata, puristi vain vaimoansa lujasti
+itseänsä vasten. Katalin taas päästi irroilleen mielikuvituksensa
+kirjavat haukat.
+
+— Myrkkyä en anna takaisin... Ja ole varma siitä, että jos sinulle
+tapahtuisi joku onnettomuus, olisi yleensä viisainta, mitä voisin
+tehdä, seurata sinua... Tuska ei tule minua surmaamaan, minä kuolen
+yksinkertaisesti sentakia, ettei minun elämiselläni ilman sinua ole
+mitään perustetta, ei päämäärää eikä oikeutusta...
+
+Nyt, kuten usein ennen, hurmautui hän ja intoutui omista sanoistaan.
+Hän sanoi:
+
+— Minä elän ainoastaan siitä hetkestä asti, kun tulin sinun omaksesi
+ja tulen elämään vain niin kauan, kuin saan olla sinun... Minä tosiaan
+luulen, että minä aivan rauhallisesti voisin sinulle antaa takaisin
+myrkyn, sillä samana hetkenä, kuin sinä kuolet, loppuu ilman myrkkyä
+minunkin elämäni... Minä olen vain varjo, jonka sinun purteesi
+sivuviivat heittävät elämään. Jos valo sammuu, ei varjoa tarvitse
+erikseen hävittää, se katoaa itsestään.
+
+Hän vapisi kiihtymyksestä, juopuneena omista sanoistaan.
+
+— Meidän suhteemme ei ole avioliitto, se on paljon enemmän, pyhempää,
+syvempää, henkisempää... kuiskasi hän hurmioissaan. Meitä ei ole pappi
+vihkinyt, itse luonto määräsi meidät toisillemme ja itse Herra Jumala
+antoi meille siunauksensa...
+
+Hän ei voinut jatkaa, itku tukahdutti hänen äänensä.
+
+Stefan tahtoi sanoa jotakin, mutta vaimo laski kätösensä hänen
+suulleen, jottei hän puhuisi, ja jatkoi nyyhkytystään professorin
+rintaan nojaten.
+
+Sitten nousi hän äkkiä. Hän tunsi, että nyt voi hän lausua vain yhden
+sanan, joka kyllin voimakkaasti liittyi edelliseen.
+
+— Rakastan sinua! kuiskasi hän ja kiisi ulos huoneesta.
+
+Ajatuksiin vaipuneena tuijotti Stefan ulos pimeyteen.
+
+Äkkiä kuuli hän hiljaa kehräävän äänen viereltään. Katalinin pikku
+kissanpentu oli kiertäytynyt kerälle vuodepeitteelle.
+
+— Kata! huusi professori, unohdit kissan tänne!
+
+Katalin, joka jo oli puoliksi riisuutunut, huudahti iloisesti ja
+yllätettynä viereisestä huoneesta ja soitti sitten palvelijatarta
+noutamaan pois kissan.
+
+He nauroivat. Päivä ennen sodanjulistusta loppui iloisesti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli paljon totta Katalinin sanoissa, että hänen elämänsä oli alkanut
+vasta hänen tultuaan Aratón puolisoksi.
+
+Myös hän oli syntynyt Oltvássa, siebenbürgeniläisessä pikkukaupungissa,
+jonka kuuluisin poika, aina siitä asti kun magyarít valloittivat maan,
+Stefan Arató oli.
+
+Oltvá on ikivanha, unelmoiva ja idyllinen sopukka. Pääkadun reunustavat
+kummin puolin sijaitsevat vanhat, sievät talot kaarikäytävineen.
+
+Vuolaan Oltvá virran yli johtaa vanha, katettu puusilta. Aivan
+tämän äärellä sijaitsee Graczianin talo. Vanha Graczian, joka
+nuoruudenpäivinään oli esittänyt tärkeätä osaa Oltván säästöpankin
+historiassa, oli nyt kyseessä olevana aikana pyöreä, keltahipiäinen
+ukko, jolla oli ulospullistuneet silmät. Hän puhui perin vähän, piti
+aina päässään mustaa silkkipatalakkia ja näkyi harvoin kadulla. Hänen
+vaimonsa oli lystikkään paljon hänen näköisensä, ja hallitsi ja
+vallitsi kuin lihavahko varjo talossa, jonka yllä alati tukahduttava,
+miltei aavemainen hiljaisuus lepäsi.
+
+Tässä talossa kasvoi Katalin. Vanha Graczian oli hänen äidinisänsä.
+Hänen vanhemmistaan ei puhuttu mitään; jos joskus kuitenkin Katan äiti
+sattumalta tuli puheeksi, puhkesi rouva Graczian heti kyyneliin, ja jos
+joku sana kohdistui hänen isäänsä, sanoi herra Graczian: se nulikka!
+
+Katalinin isä oli Elemer Zolky, kaunis Zolky, ensi rakastaja
+Kolozsvárin teatterissa.
+
+Taiteilija vietti kerran kesää Oltvássa, jonka luonnonihanuutta ja
+ilmastoa joku oli hänelle ylistänyt. Zolky viihtyikin erinomaisesti
+pienoisessa kaupungissa, mutta se ei suinkaan ollut ilmanalan, vaan
+Graczianin tyttären Emilian ansio.
+
+Neiti Emiliaa ei silloin enää voinut lukea nuorinten joukkoon;
+täyteläisine, rehevine huulineen, riutuvine katseineen, pyöreähköine
+vartaloineen vaikutti hän kypsältä naiselta.
+
+Minun ei kai tarvinne sanoa, että Emilia oli altis kaikelle taiteelle,
+että hän maalasi sangen sievästi, soitti erinomaisesti pianoa ja
+osasi laulaa "Si vous n'avez rien à me dire" ja "Seitsemän tähtöstä
+Otavassa" oikein kauniisti, että hänellä oli nimikirjoitusmuistokirja,
+johon silloin tällöin kaupungissa vierailevat kuuluisuudet merkitsivät
+nimensä, että hän vietti päivänsä ylpeässä yksinäisyydessä, sittekun
+Oltván "kultainen nuoriso" oli osottautunut kykenemättömäksi seuraamaan
+hänen henkensä korkeata lentoa.
+
+Elemer Zolky kirjoitti nimensä Emilian muistokirjaan. Sittemminkin kävi
+hän Graczianin talossa, tuli pian jokapäiväiseksi vieraaksi, ja lopuksi
+nähtiin hänet öiseenkin aikaan puusillan läheisyydessä. Lyhyesti,
+tapahtui onnettomuus.
+
+Seuraavana talvena matkusti herra Graczian Kolozsváriin "puhumaan
+vakavasti" taiteilijan kanssa. Tämä käyttäytyi kuitenkin mitä
+alhaisimmin. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, mitä he toivoivat hänestä.
+Neiti Emilia ei tosiaan ollut mikään lapsi enää ja tiesi kai hyvinkin,
+mitä hän teki... Mutta silloin muuttuivat vanhan herran kasvot
+kvitteni-keltaisesta punajuuri-punaiseksi, sanaa sanomatta kääntyi hän
+kantapäillään ja matkusti kotia Oltváan.
+
+Huhtikuussa syntyi lapsi, mutta äiti kuoli. Ja kuitenkin oli
+paljonkokenut rouva, joka hoiteli asioita, laskenut aivan päinvastoin...
+
+Kun pikku Katóka oli kolmivuotias, tuli Zolky taas kaupunkiin.
+Luultavasti oli hän unohtanut koko vanhan seikkailunsa, muutoin ei hän
+ehkä olisi saapunut ja vieraillut Oltvássa.
+
+Joku muistutti häntä, että hänellä oli pieni tytär kaupungissa ja
+eräänä päivänä teatteriharjoituksen jälkeen hyökkäsi hän Graczianille
+ajattelemattomana kuten tavallista.
+
+Kun hän näki Katókan, lankesi hän polvilleen hänen eteensä, puristi
+häntä, nauroi ja itki, vuodatti todellisia kyyneleitäkin, pyysi
+Katókalta ja koko maailmalta anteeksi, vaati, että lapsi kutsuisi häntä
+isäksi, sillä kuten sananparsi tietää, veri ei koskaan muutu vedeksi.
+Hän vannoi myös, että nyt alkoi uusi ajanjakso hänen elämässään.
+
+Illalla näytteli hän "Bankban'ia" [Unkarin ensimäinen suuri
+historiallinen tragedia, kirj. Josef Katona] ja laakeriseppeleen,
+jonka naisyhdistys kannatutti hänelle näyttämölle, otti hän mukaansa
+hautausmaalle, Emilian haudalle, otettuaan ensin pois silkkinauhat.
+Paljain päin hän seisoi haudan ääressä ja sanoi: Emiliani, hyvä, kallis
+Emiliani! Oltván asukkaat pitivät hänen käyttäytymistään kauniina ja
+hienotunteisena, itse sanoi hän kaupungin kahvilassa, että hän sillä
+oli vapautunut siveellisestä velkavelvollisuudesta vainajaa kohtaan.
+
+Seuraavana päivänä pistäytyi hän taas Graczianin luona ja selitti,
+että hän lähitulevaisuudessa tahtoo maksaa kulut pikku Katókan
+kasvattamisesta, se ei ollut vain hänen pyhä velvollisuutensa, vaan
+myös hänen isällinen oikeutensa. Hän pyysi, rukoili ja vaati niin
+sydämeenkäyvästi, että lopulta täytyi hänen kanssaan sopia siitä, että
+hän maksaisi kaksikymmentä guldenia elatusrahaa kuukausittain.
+
+Taiteilija matkusti seuraavana päivänä ja heti lähetti hän myös
+ne kaksikymmentä guldenia. Vielä kahtena kuukautena maksoi hän
+täsmällisesti, mutta sitten väsyi hän kaikkeen, antoi viis koko
+hommalle eikä edes vastannut herra Graczianin muistutuskirjeisiin.
+
+Katóka ei nähnyt koskaan enää isäänsä. Vihdoin katosivat täydellisesti
+hänen muististaan isän kasvojen piirteetkin; vain taivaansinisen
+silkkiliivin kultanappineen, jota kaunis Zolky oli käyttänyt
+vieraskäynneillään, muisti hän eloisasti vielä tänä päivänä.
+
+Vanha Graczian luulotteli itselleen ilman vähintäkään syytä, että
+maailma alituisesti suuntasi katseensa häneen ja hänen perheeseensä, ja
+mitä tulee kunniaan ja nuhteettomuuteen, että Graczian perheellä oli
+suurempia velvollisuuksia kuin muilla kuolevaisilla. Siksi painoikin
+hänen tyttärensä Emilian lankeemus häntä niin raskaasti, että hän
+tämän kuoleman jälkeen tuli ihmisaraksi. Hän vietti täydellistä
+hautakammioelämää yhdessä vanhan rouvansa kanssa, ja Kata tuli
+hautaholvin kolmanneksi asujaksi.
+
+Salassa toivoi vanha herra, että armias Jumala aikanaan kutsuisi pienen
+isättömän, luokseen. Mutta kun hyvällä Jumalalla selvästi oli aivan eri
+suunnitelmia pikku Katókan tulevaisuudesta, kehittyi herra Graczianin
+synkkämielisyys mieliharmiksi.
+
+Olisi ainakin voinut odottaa, että tytöntypykkä nöyrällä ja
+katuvaisella käyttäytymisellä olisi vaivautunut haihduttamaan sitä
+häpeällistä tosiasiaa, että oli olemassa. Mutta Katóka esiintyi
+aivankuin hänen suhteensa kaikki olisi ollut niin hyvin kuin pitikin.
+
+Jos hän hyppi portaissa, tai jos hän ulkona pihalla rallatteli aivan
+tuntemattomia viisuja, katsahti Graczian moittien puolisoonsa. Kuuletko
+tuota, kuuletko?
+
+Jos pikku Katóka solmi kirjavan nauhan kapean vyötärönsä ympäri,
+huokasi äidinisä haikeasti: ja tällaista vielä kaupanpäälle!
+
+Ja kun tyttö eräänä päivänä ilmoitti, että hän tahtoi oppia tanssimaan
+kuten muutkin tytöt, ei vanha herra löytänyt sopivampaa ilmaisukeinoa
+suuttumukselleen kuin pelottavan hohonaurun.
+
+Hän ei ollut sydämmetön, vain tavallinen porvari, siksi hän ei
+voinut kestää sitä, että hänestä oli tullut iso-isä kaiken lain ja
+järjestyksen ulkopuolella.
+
+Kata-raukka oli tässä vanhanaikaisessa talossa kuin koiperho
+lukinverkossa. Jos hänen siipensä joskus värähtivät, ojensivat
+vanhat hämähäkit heti pitkät kyntensä häntä tavoittaakseen. Jopa
+kaakeliuunitkin aukoivat ammolleen kitansa aivankuin olisivat halunneet
+niellä hänet.
+
+Mutta tämä ei luonnollisesti estänyt tyttöä varttumasta voimakkaaksi
+ja kauniiksi neidoksi. Säteilevine katseineen ja ruskeanpunaisine
+kreoliväreineen oli hän kuin tumma La France-nuppu.
+
+Aina kuudennestatoista ikävuodestaan asti, jolloin suruisen suloiset
+aavistukset alkoivat laulaa hänen veressään, oli hän odottanut. Hän
+odotti prinssi Elämää, joka tulisi ja veisi hänet pois elämästä
+hautaholvissa.
+
+Ja taas haltijatarsatu voittaa elämän, romantiikka saattaa matematiikan
+häpeään. Elämä saapui todella ja vei hänet pois Stefan Aratón hahmossa.
+
+Kukaan ei voinut sitä käsittää, Oltvássa pohditaan vielä tänä päivänä
+syytä siihen, että kuuluisa nuori tiedemies, "joka olisi voinut valita
+itse Kolozsvárin kreivittärien joukosta," otti juuri Graczianin Katókan
+puolisokseen.
+
+Hän siis meni naimisiin Katókan kanssa.
+
+Nuori pari asui Oltvássa muutamia kuukausia, Tikanlinnassa. (Tämä ei
+muuten ollut linna, vaan vain pienehkö herraskartano, jonka Stefan
+Aratón iso-isä oli rakentanut Tikkavuoren rinteelle, jossa muinoin
+oli sijainnut jonkun siebenbürgeniläisen ruhtinaan linna ja jonka
+helähtävän nimen kartano täten oli perinyt.)
+
+Myöhemmin asettuivat he asumaan Berliiniin, josta he palasivat
+kartanoon vain kesälomaksi, kunnes Stefan kutsuttiin Budapestin
+yliopistoon.
+
+Kauniin Zolkyn avioton tytär oli kohonnut ylhäiseksi naiseksi. Hän
+kohosi yhä korkeammalle yhdessä miehensä kanssa, jonka maineessa hän
+kylpi kuin pakeneva haikara auringonpaisteessa.
+
+Ja hän kiitti Jumalaa, sillä hän tunsi, että oli armoitettu naisten
+joukossa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+'Hän, armoitettu naisten joukossa, lepää tällä hetkellä untuvakevyen
+vuodepeitteen alla ja tuijottaa avoimin silmin makuuhuoneen siniseen
+hämärään.
+
+Intohimoiset sanat, jotka hän tunti sitten oli sanonut puolisolleen,
+värisyttivät vielä nyt hänen hermojaan, ratas surisi vielä nyt hänen
+aivoissaan...
+
+On siis aivan varma: jos Stefan kuolee, ei hän voi elää kauempaa.
+Totta kyllä, hänellä ei ollutkaan myrkkyä — hän oli _vain sanonut_
+varastaneensa sitä laboratoriosta samana hetkenä, kuin se oli
+pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä jos
+haluaa kuolla, löytää aina jonkun välikappaleen...
+
+Kuolema! Hänen mielikuvitusvoimansa, joka oli uskomattoman herkkä, kuin
+puron vesi, heittäytyi ahneena tuohon mustaan luolaan.
+
+Yleensä hän aina kauhistuneena pakeni sitä, mutta nyt hiipi hän sitä
+lähemmäksi lumoutuneena ja uteliaisuudesta väristen.
+
+Ja nyt, kuten aina, tarkasteli hän itseään arvostelevin katsein
+viileästä etäisyydestä...
+
+Hän lepäsi selällään kädet ristissä rinnoilla ja jäykkä vahakuvahymy
+suun ympärillä... Mustia verhostimia, valoa, kukkia...
+
+Hän tunsi tuberosien ja suitsutuksen huumaannuttavan tuoksun, hän tunsi
+sen niin selvästi, että se oli tukahduttaa hänet...
+
+Hän kuuli papin mutinan, vähäsen epäpuhtaan laulun, ja hän erotti
+yksityisiä latinankielisiä sanoja.
+
+Circumdederunt me gemitus mortis: Dolores inferni circumdederunt me...
+
+Ovella tungeksii mustapukuisia ihmisiä. Kuinka ihmeellistä! Katalinkin
+seisoo heidän joukossaan ja kyynelöiden katselee itseään paareilla...
+Matalaväreinen kuiskaaminen ja mumina ympäröivät häntä:
+
+— Miten kaunis ruumis! — Vaimoraukka, miten kaunis hän onkaan! Niin
+valkea ja lempeä kuin pyhimys... Hän olikin pyhimys! Hän rakasti
+miestään, suurta Stefan Aratóa, eikä voinut elää kauemmin kuin hän...
+
+Pitkäpartainen professori, jonka Katalin tunsi ulkomuodolta,
+selitti hillityllä bassoäänellä naapurilleen, että vainajalla
+oli suuria tieteellisiäkin ansioita, sillä hän oli työskennellyt
+yhdessä miehensä kanssa, ja useihin niihin keksintöihin, jotka nyt
+julistavat Stefan Aratón ylistystä, oli vaimo löytänyt alkuaineen...
+— Kohottakaamme heille yhteinen muistomerkki, lausui pitkäpartainen.
+Muistopatsaskomitea; on jo valittu... Kun he ovat yhdessä vaeltaneet
+elämän läpi, seuratkoot toisiaan myös kuolemassa. Sillä tämä nainen oli
+puolisonsa arvoinen.
+
+Katalin tunsi tupakantuoksua ja näki kyynelen vierivän alas pitkin
+professorin pitkää partaa.
+
+Se ei tosin ollut totta, että hän olisi tehnyt työtä miehensä
+laboratoriossa, mutta silti liikutti häntä pitkäpartaisen tunnustus.
+
+Hänen sydäntään särki, häntä säälitti hän itse, jonka täytyi kuolla
+niin nuorena.
+
+Ja äkkiä vaipui hän omain paariensa ääreen ja äänekkäät nyyhkytykset
+tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan.
+
+Stefan kuuli ne avonaisen oven kautta ja huusi hänelle:
+
+— Halloo, Katóka! Käänny toiselle kyljelle!
+
+Tuo hurskas sielu luuli, että vaimoa ahdisti painajainen.
+
+Katalin äännähti hiljaa ja valittavasti, aivankuin hän samassa
+silmänräpäyksessä olisi herännyt syvästä unesta, vaikkei hän koskaan
+ollut virkeämmin valveilla kuin nyt. Mutta miksi hän oikeastaan
+teeskenteli?
+
+Miehen voimakas ääni aukaisi samassa uuden uran purolle, joka nyt
+pulppusi sinnepäin.
+
+Niin, mutta eihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta.
+Läheisessä huoneessa haukotteli Stefan, reippaana ja voimakkaana
+kuin karhu, hituistakaan ajattelematta kuolemaa. Hänhän ei lähde
+taistelutantereelle, hän vain rakentaa sairashuoneparakkeja.
+
+Äkkiä valkeni naisen sydämessä, suloinen lämpö levisi hänen jäseniinsä.
+
+Hän tuli aivan iloiseksi ja hilpeäksi ja nauroi itsekseen kuin
+koulutyttö. Ja taas hän etäältä näki itsensä lepäävän ja tirskuvan
+pimeydessä, kun mies viereisessä huoneessa huolestuneena kuunteli,
+kallistuneena ovea vasten...
+
+Mutta silloin ei hän enää kauempaa voinut pidättää iloisuuttaan. Ja
+jottei ankara opettaja viereisessä huoneessa mitään kuulisi, painoi hän
+kätensä suutansa vasten ja veti peitteen yli päänsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ehkä isältään, kauniilta Zolkyltä, hän oli perinyt kyvyn alituisesti
+katsella ja tarkastaa itseään.
+
+Se oli omituista, mutta jopa hänen tärkeimpinä ja suruisimpina
+hetkinään hänessä löytyi jotakin tai jokin, joka jäi täysin järkeväksi
+ja välinpitämättömäksi, aivankuin kaikki se, joka peloitti Katalinia
+tai liikutti hänet kyyneleihin, ei olisi ollut missään yhteydessä hänen
+itsensä kanssa.
+
+Hän piti minäänsä aina itsensä näkyvissä ja usein tuntui hänestä siltä
+kuin hänen minuuksiaan olisi maailmassa useampia kuin yksi, niin,
+kymmenen, jopa sata toisintoa. Kaikki nämä erilaiset henkilöt olivat
+kuin yhtämonta eri mahdollisuutta, lajitellut hänen sieluunsa kuin
+puvut teatterin pukuvarastossa. Hän voi panna niistä ylleen, minkä
+halusi ja mikä puki häntä parhaiten.
+
+Yksi oli hyvä, toinen huono, siellä oli neitsyellisiä ja
+kainostelemattomia, pirteitä ja velttoja, rehellisiä ja
+valehtelevaisia, kaikkia lajeja.
+
+Mutta mikä niistä oli hän itse? Ei mikään niistä, tai kaikki yhdellä
+kertaa. Jos hän pukeutui yhteen, ei hän tuntenut toista.
+
+Viisitoistavuotiaana tytönletukkana oli hän kerran ikkunaverhojen
+takana kuunnellut kahden Oltvá-keikarin tuttavallista keskustelua.
+Nämät olivat puhuneet hänen äidistään ja hänestä itsestään. Siten sai
+hän päähänsä, ettei kukaan "gentleman" voinut mennä naimisiin hänen
+kanssaan.
+
+Silloin Kata julmistui rajusti ja päätti heti paikalla tulla "huonoksi
+naiseksi", kostaakseen miehille. Ja päätettyään tämän, muuttui koko
+hänen olemuksensa.
+
+Yhdellä iskulla otti hän itselleen kiemailijan hahmon kuin
+teatteriosan. Hän tuli koketiksi, ilkeäksi, kylmäksi ja etujaan
+laskevaksi.
+
+Hänen julkeutensa teki isoäidin epätoivoiseksi ja vanhan Graczianin
+kiukusta raivoksi.
+
+Tätä kesti, kunnes hän kerran sai kuulla Notre-Dame-siskojen laulua
+Oltván tuomiokirkossa. Heidän lasinkirkkaat, kylmät äänensä, jotka
+kuitenkin niin intohimoisina kohosivat kohti korkeutta, saivat hänet
+vakuutetuksi siitä, että hänestäkin täytyi tulla Kristuksen morsian.
+
+Urkujen pauhusta erotti hän vienoja säveleitä, jotka kutsuivat häntä
+nimeltä. Suitsutuksesta liiteli savukehrä häntä kohti ja pysähtyi
+värähdellen hänen päänsä ylle...
+
+Kun hän tuli kotiin kirkosta, oli hän itse viattomuuden täydellisyys,
+itse neitsyellinen kainous ja nöyryys.
+
+Hän kulutti paljon aikaa rukouksiin, pukeutui vaatimattomasti,
+muuttui vaatimattomaksi ja työteliääksi, ja kaiken turhamaisen
+pikkuomaisuutensa lahjoitti hän pois.
+
+Siihen aikaan näki hän itsensä aina, kun hän itseään ajatteli, valkeana
+nunnana. Kuva heikkeni kuitenkin vähitellen, ja katosi lopulta
+kokonaan, kuten valokuva auringonpaisteessa, antaakseen tilaa uudelle
+henkilölle.
+
+Kun hän ensi kerran näki Stefan Aratón aukeamalla Oltván
+kirkon edustalla, hymyili hän hänen englantilaisen ulsterinsa
+lystikkäälle kuosille. Mutta silloin ei hän tiennyt, kuka omisti
+tuon takin lukemattomine taskuineen; hän luuli että tämä oli joku
+kauppamatkustaja. _Hän_ kuului silloin vielä niihin ylhäisen hentoihin
+ja kalpeihin romaanisankareihin.
+
+Myöhemmin sai hän kuulla, että kuuluisa professori Arató oli tullut
+kotiin, ja silloin rakastui hän häneen Kolminaisuuspatsaan ja
+Vikus-kauppapuodin välillä.
+
+Professori oli taas kauan työskennellyt laboratoriossaan Berlinissä,
+luultavasti myös unohtanut häntä Oltvássa niin omituisin katsein
+seuranneen pikku maaseututytön nimen, kun sensijaan Katalinille hänen
+rakkautensa tuli palavaksi päähänpiintymäksi, ja hän alati yli pitkän
+välimatkan lähetteli magneettisia aaltoja Berliniin.
+
+Hänellähän ei juuri ollut muutakaan ajattelemista pienessä
+pikkukaupunkipesässä.
+
+Jos iso-äiti lähetti hänet ulos kaupungille jollekin asialle,
+kiiruhti hän aina pitkiä kiertoteitä Tikanlinnalle kyyneleisin silmin
+katsellakseen kivikynnystä, jota Stefan Aratón jalka oli hipaissut...
+
+Hän ei enää pannut rahoja makeisiin, vaan antoi säästetyillä
+kolikoillaan tilata itselleen Aratón kirjoja, loikoili sitte puolet yöt
+ja lueskeli niitä, vaikka hän itse asiassa käsitti sangen vähän niitten
+sisällyksestä.
+
+Kun nuori tiedemies seuraavana kesänä taas tuli kotiin, viettääkseen
+lomansa Oltvássa, oli kaupungissa jo levinnyt huhu Katókan
+mielettömästä Arató-jumaloimisesta.
+
+Stefankin sai kuulla siitä kerrottavan, nauroi sille omasta puolestaan,
+mutta kun hän sattumalta kohtasi tytön, menetti hän halun nauraa, siksi
+suuren yllätyksen tuotti hänelle se kuuma ja vaatelias tarmo, joka
+virtasi Katókan katseesta.
+
+Katókassa oli nyt kypsynyt luja päätös kuolla, jos ei professori
+huolisi hänestä. Eikä ole mahdotonta, ettei hän olisikin kuollut.
+
+Stefanissa heräsi uteliaisuus tyttöä kohtaan, joka oli niin
+opinhaluinen, mutta ei löytänyt hänessä muuta kuin oman peilikuvansa.
+
+Tämä voitiin käsittää siten, että Katan persoonallisuuden oli
+tukahduttanut, hajoittanut ja sulattanut hänen intohimonsa kaikki
+täyttävä meri.
+
+Ja hitaasti, huomaamattomasti Katan päähänpiintymän haltioivan
+vaikutuksen alaisena alkoi professorin sielussa ajatus orastaa, tulla
+nupulle, puhjeta kukkaan, levitä kuin taatelinsiemen intialaisen
+velhon korissa: parempaa, sinulle sopivampaa puolisoa et tule koskaan
+löytämään koko avarasta maailmasta.
+
+Tytöllä oli kolme innokasta avustajaa, jotka raivasivat hänelle
+tietä kohti alttaria: Aratón miehekäs ylpeys, turhamaisuus ja hänen
+kokemattomuutensa suhteissa naisiin.
+
+Sillä Arató, kuten niin moni muu suuri lapsi, oli jo aikoja sitten
+luvannut itselleen, ettei hän tulisi välittämään maailmasta,
+valitessaan puolisoa, hän aikoi valita sellaisen vaimon, joka saisi
+kiittää häntä kaikesta, ja joka ei palvelisi mitään muuta jumalaa,
+käsin tehtyä...
+
+Kun Kata tuli Aratón vaimoksi, esiintyi hän taas uudessa osassa elämän
+näyttämöllä: Katalin, kuuluisan miehen puoliso. Ja sen osan näytteli
+hän perinpohjaisesti, sillä hän oli itse onnellinen ja teki miehensäkin
+onnelliseksi.
+
+Erehtymättömällä vaistolla havaitsi hän, mikä puku hänelle sopi
+parhaiten kussakin osassa. Nyt piti hänen pukeutua ylhäisen
+yksinkertaisesti ja hänen jokaisen liikkeensä täytyi sopeutua suloisen
+ja puhtaan vakavuuden rytmiin... Hänen miehensä tekee työtä tuimasti
+eikä häneltä jää aikaa seuraelämälle... Ja silloin pysyy Katalinkin
+kotona.
+
+— Mistä minä voisin löytää itselleni parempaa seuraa kuin minun
+mieheni? kysyi hän ylpeän alistuvasti.
+
+Hän oli täydellinen ja nyt kannatti loistaakin, sillä hänen
+likeisimpään seurapiiriinsä eivät enää kuuluneet vain Oltván
+tyhjäntoimittajat, vaan saksalaisen yliopiston maailmankuulut
+merkkimiehet.
+
+Hopeahapsiset yliopistoleijonat panivat merkille ne lempeät ja
+sädehtivät silmäykset, joilla rouva Arató monivuotisenkin avioliiton
+jälkeen alati hyväili miestään, ja alistuvin huokauksin ajattelivat he
+omia kunniallisia, pyyleviä ja punanenäisiä professorskojaan...
+
+
+
+
+KERRAN TAI EI KOSKAAN.
+
+
+Raskaat pyörät ratisivat teillä.
+
+Atlannin valtamerestä Tyyneen mereen marssi armeijoja. Niillä oli
+synkkä, onnettomuutta ennustava kiire, kuin myrskypilvillä, jotka
+keräytyvät taivaalle.
+
+Pieni, sinisenharmaa pilvenkaistale lähestyvässä, suuressa myrskyssä,
+honvéd-komppania, marssi parast'aikaa torvien raikkaasti ja iloisesti
+toitottaessa pitkin Budapestin Ring-puistokatua Palko ja Peter Aratón
+yhteisessä johdossa.
+
+He olivat kotimatkalla harjoituspaikalta nyt kasarmiksi muutettuun
+kouluun, marssin kuluessa oli luutnantti luovuttanut komennon
+aliluutnantille, tämä taas vänrikille, kunnes lopulta komppanian
+kohtalo oli joutunut äsken upseerikokelaista lippumiehiksi korotettujen
+kaksoisten käsiin.
+
+He astuivat komppanian etunenässä ja heidän rusottavilta kasvoiltaan
+miltei näkyi, kuinka rajusti he vihasivat Paschitschia, ja kuinka vähän
+he pelkäsivät suurherttua Nikolajevicsia.
+
+Kun he luulivat, että persoonallinen arvonanto heitä kohtaan tuli
+kasvamaan varsin huomattavasti, jos mahdollisimman usea heidän
+tutuistaan näkisi heidät, johtivat he reservimiehensä, jotka olivat
+kotoisin maaseudulta eivätkä tunteneet pääkaupungin katulabyrinttejä,
+mitä mutkittelevimpia teitä.
+
+Eräällä ahtaalla kadulla sattui muistettava tapaus: he kohtasivat
+kenraalin. Täysiarvoinen kenraali kääntyi kadulle eräästä kulmasta niin
+odottamatta, että hän törmäsi yhteen Peterin kanssa.
+
+Säkenöivin silmin veti Peter säilänsä huotrasta, kuin olisi hän aikonut
+pistää jonkun kuoliaaksi, ja vain kädenleveyden päässä kenraalista
+komensi hän kunniaa niin pelottavasti karjaisten, että vanhus vähintäin
+hypähti pelästyneenä.
+
+Kaikeksi onneksi oli hän eläkkeellä ja sellaisena varannut itselleen
+niin runsaasti inhimillistä huumoria, että hän kykeni hymyilemään
+moiselle seikkailulle.
+
+Mutta enempää ei tarvittu, reserviläiset puhkesivat kaikuvaan nauruun,
+ja nyt sattui kurin kannalta mitä valitettavin ja huolettavin tapaus:
+Unkarin kuninkaallinen lippumies naurettiin hölmöksi sotamarskin
+myötävaikutuksella.
+
+Peter muuten oli nyt peloissaan vain siitä, miten Palko tulisi
+menettelemään. Tämä pysyi solidarisena, kuten kunnon veljen pitikin, ja
+jos Peter oli punainen kuin rapu häpeästä, oli Pal vielä punaisempi.
+
+Kuitenkin kohtalo, joka kaiken tämän jälkeen tunsi itsensä
+velvoitetuksi antamaan hyvitystä Arató-veljeksille, johti heidän
+tielleen "Englantilaisten Neitosten" kävelyllä olevat kesä-asukkaat.
+
+Isänmaallinen hehku, joka merimieshattujen alta loisti heitä vastaan,
+palautti heille omanarvonannon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Odotuksen ja valmistusten levottomina päivinä sai professori Arató
+ottaa vastaan harvinaisen vieraskäynnin.
+
+Istuskeltiin juuri työhuoneessa ja Katalin luki miehelleen ääneen
+päivälehtien sähkösanomia.
+
+Kantor venyili isäntänsä jalkain juuressa ja alistui muristen siihen,
+että pikku kissa, jonka kanssa se lopultakin oli sopinut, repi sitä
+valkoisesta, kiharaisesta turkista.
+
+Palvelijatar toi käyntikortin.
+
+— Rouva Csaba Uzon, omaa sukua Maria Ember — luki Katalin.
+
+— Kuka tämä on? Joku tutuistasi? — kysyi hän.
+
+— Eräs onneton nainen, vastasi professori.
+
+— Mitä hän haluaa?
+
+— Maria Ember ei halua itselleen mitään. Mutta voihan sattua, että joku
+toinen haluaa jotakin...
+
+Tämän omituisen johdatuksen jälkeen lähti hän itse kutsumaan vierastaan
+sisään.
+
+Mustapukuinen nainen astui työhuoneeseen.
+
+Salamannopealla naiskatseella mittasi Katalin hänet kiireestä
+kantapäähän ja oli heti selvillä hänen ulkoasustaan.
+
+Hänen pukunsa oli aivan yksinkertainen ja kuosikas, kengät ja
+käsineet olivat hienointa lajia... Hänen kasvonsa olivat harvinaisen
+kapeat ja sangen kalpeat, vartalo liiankin solakka... Kauniit olivat
+oikeastaan vain silmät, mutta nämät olivatkin harvinaisen kauniit.
+Tällaiset silmät lienee ollut prinsessoilla, jotka lepäävät Egyptin
+pyramiideissä: uskomattoman suuret, ruskeat ja lempeäloisteisen
+säihkyvät. Ja täynnä syvää, ja voitettua tuskaa.
+
+Katalin tietää että tällaiset silmät tavallisesti täyttävät miesten
+sydämet jollain selittämättömällä osanotolla. Se on ehkä kaikua
+vanhoista synneistä, joita jo kuolleet miehet ovat tehneet aikojen
+takana maatuneita naisia vastaan.
+
+Kantor, joka muuten oli epäluuloinen talonpoikaisrakki, nousi matolta
+ja meni rouva Uzonia vastaan rakastettavasti häntää heiluttaen. Hän
+Otti koiran vastaan kuin sydämellisimmän ystävänsä, ja näin, vaikkei
+hän ollut koskaan ennen nähnyt sitä.
+
+Oudosta tuntui, että hänen oli tapa harvoin oleskella ihmisten parissa.
+Hän näytti yhtä kummalliselta ja vieraalta Aratón työhuoneessa,
+kuin yölintu, joka keskipäivällä lentää puutarhan läpi. Hänen
+olemuksestaan puuttui täydellisesti seuraihmisen kokeneisuus, kaikki ne
+seurusteluelämän pikku taidetemput ja vapaamuurarimerkit, joilla näihin
+vihityt aivankuin ongenkoukuilla koettivat toisiaan vangita.
+
+Hän saapui niin kaukaa ja vaikutti aivan yhtä yksinäiseltä, kuin jos
+hän todella olisi astunut esiin jostain pyramiidista.
+
+Tehtyään kumarruksen Katalinille ja taputeltuaan Kantorin päätä,
+alkoikin hän heti lopusta.
+
+— Olen tullut, kysyäkseni neuvoanne, herra professori. Sain kuulla,
+että rakennetaan kulkulaitossairaala, ja nyt haluaisin tietää,
+kenen puoleen täytyy kääntyä, jos toivoo saavansa palvella siellä
+sairaanhoitajattarena?
+
+Stefan luuli, että rouva Uzon tahtoi suositella jotakin ja otti
+sentakia esiin muistikirjansa.
+
+— Kulkulaitossairaalan palvelukseen on helppo päästä, sillä sinne ei
+juuri kukaan pyri. Mielelläni minä ilmoitan palvelushaluisen henkilön,
+jos olette hyvä ja sanotte minulle hänen nimensä.
+
+— Maria Uzon, vastasi hän vienosti hymyillen.
+
+Professori katsoi hämmästyneenä häneen.
+
+— Kulkutaudeilla tarkoitetaan täällä koleraa, lavantautia, isorokkoa...
+
+Katalinia värisytti. Mutta rouva Uzon nyökäytti hiljaa päätään
+merkiksi, että hän hyvin tiesi sen.
+
+— Se on surullista tointa, sanoi Stefan synketen.
+
+— Mutta jonkunhan kuitenkin täytyy siihen ryhtyä...
+
+— Ja vaarallista.
+
+Nainen painoi lempeästi päänsä alas.
+
+— Mikä vaara on kyseessä? Kuolemako? Ah, Jumalani, pian nuori kuolee,
+moni nuori ja onnellinen...
+
+Hän vaikeni äkkiä, häntä selvästi hävetti, että oli sanonut liian
+paljon.
+
+Professori, joka tajusi hänen vuorenlujan päättäväisyytensä tyynen
+pinnan alla, teki vielä yhden yrityksen saadakseen hänet luopumaan
+aikomuksestaan.
+
+— Ettekö luule, että teidän miehenne tarvitsee teitä?
+
+Nyt nosti Maria päätänsä ja katsahti professoriin.
+
+— Ei enään. Hän kuoli kolme päivää sitten.
+
+Katalin, joka tähän asti vaijeten oli kuunnellut keskustelua, loi nyt
+pelokkaan silmäyksen Stefaniin, mutta tämä istui pitkän tuokion aivan
+hiljaa, aivankuin hän olisi paininut omien ajatustensa kanssa; sitten
+puhkesi hän sanoiksi syvällä, pehmeällä äänellä:
+
+— Uskon, ettei minulla ole mitään oikeutta pidättää teitä kaukana
+kärsivistä kanssaihmisistä. Olkoon, niinkuin haluatte. Teille uskotaan
+yhden kulkutautisairaalan johto.
+
+Aurinkoinen hymy levisi Marian kasvoille. Hän odotti hetkisen, sitten
+lausui hän hämillään:
+
+— Ettekö kirjoita muistiin nimeäni?
+
+Professori hymyili vasten tahtoaan.
+
+— Luuletteko, että sellaisen nimen voisi unohtaa?
+
+Katalin pani merkille, että Marian vaaleat kasvot vaihtuivat
+ruusunpunaisiksi. (Hän voi suorastaan muuttua kauniiksi — päätteli hän
+itsekseen). Vieras kumarsi ja lähti kättelemättä ketään.
+
+Kantor seurasi häntä ovelle, ja kun tämä sulkeutui sen edessä, istuutui
+se takajaloilleen ja katseli silmiään poiskääntämättä kynnykseen.
+
+— Kummallinen ihminen! kohahti Katalin ja hypähti paikaltaan.
+
+Hänen elämänkohtalonsakin ovat olleet ihmeelliset, vastasi Stefan.
+
+— Oletko tuntenut hänet kauan?
+
+— Koulutytöstä asti. Hän on Kolozsvárista, ja ellen erehdy, olemme
+mekin hänelle etäistä sukua.
+
+— Hän herätti äärettömästi mielenkiintoani... Miksi sanoit, että hänen
+elämänvaiheensa ovat ihmeelliset?
+
+Ja Arató kertoi puolisolleen, mitä hän tiesi rouva Csaba Uzonin,
+syntyisin Maria Ember, menneisyydestä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maria oli köyhä tyttö ja meni nuorena naimisiin ehkä pari kuukautta
+meidän häittemme jälkeen Csaba Uzonin kanssa, alotti Stefan.
+
+Uzonin perheen jäsenet olivat ylhäisiä tilanomistajia Oltvá-laaksossa.
+He kertoivat aina itsestään, että he olivat hunnien jälkeläisiä ja
+niillähän oli omituiset nimet. Csaban isän nimi oli Buda...
+
+Nimi Uzon kummitteli paljon sanomalehdissä noin kaksikymmentä vuotta
+sitten. Luonnollisesti et sinä ole niistä mitään kuullut? Silloin näet
+tapahtui, että vanha Buda Uzon, Csaban isä, hulluuden puuskassa tuhosi
+koko perheensä ja lopuksi tappoi itsensä...
+
+Koko laajasta Uzonin suvusta pelastui vain yksi, pikku Csaba, joka
+murhan tapahtuessa kävi koulua Marosvasarhelyssä.
+
+Uzoneilla oli muuten aina ollut hupsujen maine. Jumala tietää, mitä
+muistoja ikivanhoista synneistä ja tärkeistä salaisuuksista kiehui
+heidän veressään... Vanha Buda käyttäytyi vuosikausia erityisen
+omituisesti, mutta väki tottui hänen päähänpistoihinsa, välistä niille
+naurettiin, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena...
+
+Tavallisesti kulki hän paljainpäin ulkona vainioilla, usein oli hänellä
+päänsärkyä ja jos hän ylenharvoin antautui keskusteluun jonkun kanssa,
+johti hän heti puheen Jan Mayenin saareen.
+
+Nuorena ilmeni hänen omituisuutensa alituisissa ulkomaanmatkoissa, ja
+eräällä retkellä Islantiin näki hän Jan Mayenin saaren...
+
+Vanhan Budan kuvauksen mukaan on saari kekopäinen karikallio, joka
+aivan erakkona kohoaa ikuisesti tyrskyävästä Jäämerestä... Alukset,
+jotka risteilevät niillä seuduin, näkevät sen harvoin, sillä se on
+tavallisesti sumun suojissa.
+
+Mutta jos pilviverhot särkyvät, tarjoaa Jan Mayen hurmaavan näköalan.
+Päivänloisteisessa ilmassa säkenöi se kuin jättiläistimantti; ja jos
+taivas on valju, on se kuin valtava smaragdi... Sillä koko saaren
+kattaa jää.
+
+Vanha Uzon näki saaren juhannusauringon hohteessa, ja silloin oli Jan
+Mayen hehkuvan punainen kuin sulava rauta...
+
+Elämänsä lopulla puheli Buda Uzon alati asettuvansa asumaan Jan
+Mayenille. Miesrasua kiusasi pahoin päänsärky, ja hän kai kuvitteli
+mielessään, että napaseudun kylmyys liennyttäisi tulta, joka tykytti
+hänen aivoissaan, ja että sen suuri hiljaisuus parantaisi hänen
+hermonsa.
+
+Hän kirjoitti myös kirjeitä Europan eri hallituksille saadakseen ostaa
+saaren, mutta ei tietenkään saanut keneltäkään koskaan niihin vastausta.
+
+Lopulta ei hän puhunut mistään muusta kuin Jan Mayenistä. Samalla
+hänessä alati kasvoi epäluulo ja vastenmielisyys perhettänsä kohtaan,
+jonka hän epäili panevan esteitä hänen suunnitelmilleen. Luonnollisesti
+oli hänellä täydet syyt epäluuloihinsa.
+
+Niinpä hän eräänä päivänä sai käsiinsä kirjeen, jonka hänen vaimonsa
+oli kirjoittanut eräälle lääkärille Kolozsvárissa. Nyt oli hän varma
+siitä, että he olivat vannoutuneet häntä vastaan, pettäneet hänet.
+Kiukku kehittyi hulluudeksi ja sitten seurasi kauhea verilöyly.
+
+Minä tunsin Csaban, ainoan itsemurhaajan pojista, joka jäi eloon.
+Hänellä oli mitä jaloimmat piirteet ja kaunis vartalo.
+
+Perhetragedian muisto lepäsi hänen yllään kuin synkkä varjo, mutta tämä
+teki hänet naisten silmissä vain yhä mielenkiintoisemmaksi. Muistan
+että hän jonkun aikaa näytteli erittäin huomattavaa osaa Kolozsvárin
+laskiaishuveissa.
+
+Noin kuusi vuotta sitten rakastui hän Maria Emberiin. Tällä ei
+ollut mitään omaisuutta ja yleisesti ihmeteltiin, jopa toiset
+aivan suuttuivatkin, kun Maria kaikesta huolimatta antoi rikkaalle
+kosijalleen rukkaset.
+
+Mutta kuinka ollakaan, näytti siltä, että Uzonin uskollinen kestävyys
+oli vaikuttanut Mariaan, sillä vuotta myöhemmin, pari kuukautta meidän
+häittemme jälkeen, tuli hänestä sittenkin Uzonin puoliso.
+
+Pitkään aikaan en kuullut heistä mitään, en heistä erikoisesti
+välittänytkään, mutta eräänä päivänä sain virkatovereiltani
+Kolozsvárissa kuulla heistä kummallisia juttuja.
+
+Csaba kohteli vaimoaan uskomattoman kovakouraisesti. Hän piti häntä
+aivan eristettynä muista ihmisistä, esiintyi mustasukkaisesti ilman
+vähintäkään syytä, jopa hän meni niinkin pitkälle, että kiusasi nälällä
+ja löi nuorta rouvaansa...
+
+Tässä keskeytti Katalin hänet.
+
+— Ja oliko hänellä jotain syytä mustasukkaisuuteensa? kysyi hän.
+
+Arató pudisti päätään merkitsevästi.
+
+— Maria Emberin elämä oli yhtä puhdasta ja tahratonta kuin pilvien
+taivaalla...
+
+(Kun hän tahtoi sanoa jotain kaunista, ajatteli hän aina heti pilviä).
+
+Csaba Uzon oli saanut päähänsä, ettei hänen vaimonsa uskaltanut katsoa
+häntä silmiin, sillä Marian silmäterissä kuvastui vieraan miehen kuva.
+Hän pohti asiaa näin: kuva, jonka silmä ottaa, siirtyy katsomisen
+aikana aivoihin; jos nyt jollakin aina on joku henkilö ajatuksissaan,
+esiintyy kuva vuorostaan silmäterissä.
+
+Jos Uzonin pelottavat, tutkivat katseet pakottivat kauhistuneen vaimon
+luomaan silmänsä alas, seurasi väkivaltaisia, hirmuisia kohtauksia.
+
+Pitkän aikaa salasi Maria perheeltäänkin alentavan asemansa, mutta
+lopuksi ei hän kestänyt kauempaa, vaan pakeni miehensä luota ja meni
+kotiinsa Kolozsváriin.
+
+Vaimonsa paon arveli Uzon todistaneen hänen epäluulonsa oikeutetuiksi,
+ja tämä saattoi hänen mielensä siihen määrään pois tasapainosta, että
+nyttemmin jokaisella oli selvillä yksinkertainen tosiasia: hän oli
+mielisairasraukka, kuten hänen isänsäkin oli ollut.
+
+Marian sukulaiset tahtoivat, että hän ottaisi eron miehestään. Olihan
+selvää, että sairauden siemen oli piillyt hänessä jo hääpäivänä, ja
+siten voitaisiin helposti julistaa avioliitto mitättömäksi.
+
+Mutta heti kun Maria tuli vakuutetuksi siitä, että hänen miehensä
+oli mielisairas, ei hän enään tahtonut kuulla puhuttavan avioerosta.
+Päinvastoin, hän palasi hänen luokseen ja otti hänet hoidettavakseen.
+
+Rakkautta hän ehkei tuskin koskaan ollut tuntenut häntä kohtaan, mutta
+nyt veti häntä hänen miehensä luo syvä, tuskantäysi hellyys. Nyt ei hän
+enää nähnyt hänessä miestään, vaan sairaan, onnettoman lapsen.
+
+Nyt kun hän ei enää palvellut omaa minäänsä, keksi hän, miten hänen
+tuli kohdella sairasta. Vaimentaakseen miehensä mustasukkaisuutta,
+lopetti hän kaiken seurustelun ihmisten kanssa, pukeutui sangen
+yksinkertaisesti ja mukautui kaikessa, mikäli mahdollista, Csaban
+oikkuihin.
+
+Viimeisinä elinvuosina veti onnetonta Csabaa epämääräinen kaipuu sille
+saarelle, jolla hänen isänsä oli kärsinyt niin julman haaksirikon;
+myös, poika kaihoili jääkalliolle.
+
+Hänen mielikuvituksessaan karkeloi revontulessa säihkyvä
+kristallikallio kuin isän omaisuus.
+
+Siellä asui vanha Buda; matkailijatkin, jotka olivat siellä vaeltaneet,
+olivat nähneet hänet rannoilla harhailevan, polttaen pitkää piippuaan
+ja odotellen poikaansa. Nyt ei isän päätä enää särkenyt, eikä häntäkään
+tulisi särky kauempaa piinaamaan, jos hän muuttaisi sinne, sillä siellä
+ei ollut ketään, joka olisi pannut ansoja Marian uskollisuudelle.
+
+Näönvuoksi sopi Maria hänen kanssaan matkalle lähdöstä ja viime
+kuukaudet kuluttivat he ikuisissa valmistuksissa, tekivät
+matkasuunnitelmia ja sananmukaisesti eläytyivät näihin matkakirstujen
+keskellä.
+
+Minä näin heidät juuri silloin heidän puutarhansa aitauksen läpi.
+Antinous särkynein katsein ja hänen valkea vaimonsa käsi kädessä
+vaeltaen puistokujassa... Se oli ehkä suruisin näky, mitä elämässäni
+olen nähnyt...
+
+Mutta Csaba Uzon sai matkustaa yksin isänsä jälkeen Jan Mayenin
+satusaarelle.
+
+Vaimonsa, jota hän niin suuresti oli rakastanut ja jota hän niin
+pahasti oli kohdellut, täytyi hänen jättää tänne.
+
+On kummaa ajatella, että meren kuohujen ympäröimä, synkkä saari
+revontulten piirissä voi niin velhon valloin vetää puoleensa kahden
+hunnien jälkeläisen sairaat sielut.
+
+Arató vaikeni ja Katalin istui puhumatta pitkän aikaa. Kalpeana ja
+värjöttävänä istui hän kauan kokoon kyyristyneenä suureen nojatuoliin
+ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä.
+
+Mutta lopuksi lausui hän:
+
+— On niin paljon surua maailmassa... Miksi täytyy sitä olla? Olisi
+paras olla tietämättä mitään...
+
+Hän nousi ylös, astui miehensä luo ja painoi tulisesti päänsä hänen
+rintaansa vasten. Sitten pani hän kätensä hänen kaulaansa.
+
+Katso minua silmiin, sanoi hän kalpeasti hymyillen.
+
+Ja toistensa silmäterissä näkivät he vain omat kasvonsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vihdoin koitti se päivä, jolloin kaksoisten rykmentin oli lähdettävä
+Galiziaan.
+
+Ah, koskaan eivät tanssinhaluiset nuorikot ole niin paljon iloinneet
+tanssisalista kuin nämät honvéd-sotilaat tästä ratkaisusta.
+
+Sola väikkyi heidän edessään kauniina! He kuvittelivat sitä mielessään
+äärettömäksi, hillittömäksi myrskypuuskaksi, joka kumoaa kaiken, mikä
+sattuu sen tielle, ja musertaa mutaan... Ja sitten raikuvat torvet ja
+kellot soivat — kukkia, laakereita sataa, — kunniakkaat liput lasketaan
+tervehtivinä yli sankarien kumpuin.
+
+Käly lahjoitti kummallekin kaksoiselle ohuen kaulaketjun, jossa Pyhän
+Katarinan kuva riippui. Ketju muistutti sitä, jota hän itse kantoi
+rinnallaan. Hänelle itselleen oli Pyhä Katarina tuonut paljon onnea
+ja hänestä tuntui siltä kuin pyhimys hänen tähtensä ulottaisi hyvän
+tahtonsa molempiin nuorukaisiinkin.
+
+Muuten, kun vaimon suojeluspyhimys tuli puheeksi, oli Stefanilla tapana
+tehdä leikillisiä viittailuja aleksandrialaisen neitosen ihmeellisistä
+puhetaidollisista kyvyistä, joitten avulla hän kykeni kääntämään
+viisikymmentä pakanallista filosofia kristinuskoon.
+
+Mutta nyt hänellä ei ollut halua pilkantekoon eikä ilveilyyn. Kuka
+lopultakaan voi sanoa, mitkä näkymättömät langat ihmisten kohtaloita
+sitovat? Eikä siitä muuten ollut vähintäkään vahinkoa, jos nuoriso
+ulkona sotakentällä muistaisi, että vielä on myös hyvyyttä ja rakkautta
+olemassa...
+
+Professori ja Katalin menivät luonnollisesti rautatieasemalle katsomaan
+poikain lähtöä.
+
+Honvéd-sotilaat olivat nauhoin ja kukin koristetut, kuin airueet
+talonpoikaishäissä, ja kaksoiset samoin. He sanoivat tietysti, että
+se oli vain miehistön takia, mutta näkyi selvästi, että he itsekin
+löysivät tyydytystä kirjavasta loistosta.
+
+Palko piti huolta kenttäkeittiön kuormittamisesta. Kun hän näki
+professorin, antoi hän hänen kunniakseen miehistölle helkkyvällä
+äänellä täysin turhan tarkkoja opetuksia.
+
+Mutta kun ei kuormituksessa kaikki tuntunut onnistuvan laskujen mukaan,
+alkoivat sotilaat huutaa nimeä Ijarto ja että tämä pian saisi kaikki
+kuntoon.
+
+— Hän ymmärtää kaikkea, täydellinen tuhattaituri, ja kuitenkin on hän
+vain korpraali reservissä, selitti Pal kälylle.
+
+— Tuntuu siltä, kuin sota olisi luonut uuden sotilasarvoasteen,
+järjellisen ihmisen, sanoi Stefan.
+
+Ijarto saapui paikalle ja järjesti asiat tuossa tuokiossa. Mutta nyt jo
+huudettiin hänen nimeään pitkän kulkueen toisessa päässä.
+
+Hän oli kuiva ja suonikas mies, unkarilaisen maatyöläisen tyyppi,
+viisaat, keltaiset koiransilmät syvällä päässä tuuheitten silmäripsien
+varjossa.
+
+Peter näytti kälylle erästä talonpoikaisnaista; tämä seisoi
+naisrivissä, joka oli kokoontunut heittämään jäähyväisiä.
+
+Nainen oli nuori, vaaleahipiäinen, hänen puvussaan oli kolme neljäsosaa
+unkarilaista, yksi kolmasosa oli slovakilaisesta kansallispuvusta;
+päässään hän kantoi omituista koristetta, joka muistutti Buddhakuvien
+sädekruunua ja hänen kukkakoristeinen, poimurikas silkkihameensa oli
+niin lyhyt, että hänen lihaksiset, kauniisti muodostuneet pohkeensa
+näkyivät sen alta.
+
+Kyläkaunottaren hurskaalla ja liikuttavalla arvokkaisuudella kantoi hän
+pukua, joka kaikkialla koko suuressa maailmassa, paitsi kahdessa tai
+kolmessa Matyo-kylässä, olisi näyttänyt naurettavalta.
+
+— Se on Ijarton vaimo, selitti Peter.
+
+Nainen piti pientä lasta kädestä. Lapsi oli kömpelötekoinen ja tanakka
+kuin pienoinen karhunpoika. Suutuksissaan pyöritteli hän silmiään,
+jotka olivat täydelliset jäljennökset korpraali Ijarton silmistä, ja
+teki samalla suunnattomia ponnistuksia saadakseen koko nyrkin mahtumaan
+suuhunsa.
+
+Katalin, joka jo itsessään tunsi heräävän kunnioitusta Ijartoa kohtaan,
+ryhtyi puheisiin nuoren talonpoikaisnaisen kera. Hän sai silloin
+kuulla, että lapsi oli vain hänen lapsipuolensa, hän kun itse oli
+Ijarton toinen vaimo.
+
+Äkkiä alkoi suuri hermostuneisuus ja levoton juoksenteleminen. Veltto,
+kaunis, vähintäin atleettisuuruinen upseeri pauhasi kiukuissaan
+sotilastungoksessa.
+
+— Kapteeni! Kapteeni Milka!
+
+Hän oli vimmoissaan siitä, etteivät sotilaat vielä olleet asettuneet
+vankkureihinsa ja hätisteli heitä paikoilleen keppi ilmassa vinkuen.
+Samalla antoi hän kuulua törkeitä, sattuvia, perin unkarilaisia
+voimanpurkauksia, jotka pelottivat, mutta vielä enemmän huvittivat
+kansaa.
+
+— Hän on vähäsen raaka, mutta sydämensä on kultaa, ja sotilaana on
+hän ihanne, puolusteli Palko. Ja sitten lisäsi hän viisastelevasti:
+sellaisen päällikön johdossa on ilo kohdata vihollinen.
+
+Mutta sitten muuttuivat hänen kasvonsa verenkarvaisiksi, kapteenin
+jyrisevät ukkosiskut olivat kohdistuneet häneen itseensä.
+
+— Vapaaehtoinen, työntykää vaunuun heti paikalla, ja sanonpa vain:
+annan palttua vapaaehtoiselle...
+
+Hän keskeytti äkkiä, kun hän näki Aratón, jonka ulkomuodon hän
+luultavasti tunsi. Ja nyt kävi ilmi, että kapteeni Milka osasi
+käyttäytyä myös sangen hiotusti, jos hän vain tahtoi.
+
+Hän kumarsi sotilaallisesti ja pyysi Palkoa esittämään hänet
+sukulaisilleen.
+
+Heti pyysi hän Katalinilta anteeksi rehevää puhettaan.
+
+— Armollinen rouva pitänee tätä kasarmipuhetta kauheana, mutta emme
+tule toimeen ilman sitä. Me emme juuri riitele siksi, että olisimme
+pahoja, vaan siksi, että voittaisimme aikaa. Sillä keinoin karsitaan
+kaikki tarpeettomat vastaväitteet ja väki joudutetaan täyteen
+toimintaan... Ystäväni Palko tietää myös tämän eikä ota suuttuakseen,
+vaikka saa silloin tällöin osakseen hänkin.
+
+Samalla laski hän kätensä Palkón olalle ja tämä punastui uudelleen,
+mutta tällä kertaa ihastuksesta. Toden totta oli ilo kohdata vihollinen
+tällaisen päällikön johdolla!
+
+Kapteeni palasi vielä kerran samaan aineeseen, mutta huomasi äkkiä
+sen mauttomaksi ja kiiruhti muuttamaan puheenaihetta. Hän oli muuten
+lahjakas mies, minkä hän itsekin tiesi ja halusi kernaasti, että sen
+tietäisi myös Arató, jonka arvoasemasta hän oli täysin selvillä.
+
+Hän puhui paljon ja nopeasti, kunnes hänelle pälkähti päähän yht'äkkiä,
+että Arató ehkä piti häntä lörpöttelijänä; silloin olisi hän mielellään
+lähtenyt tiehensä, mutta ei keksinyt mitään tekosyytä Viimein oli hän
+muistavinaan jonkun erittäin tärkeän asian, pyysi anteeksi ja poistui
+kiireesti.
+
+Selvä! Kyynelkostein silmin suuteli Katalin kaksoisia. He punastuivat
+aina korviin asti tuntiessaan kälynsä lämpimät, tuoksuvat huulet
+poskillaan.
+
+Juna lähti hitaasti liikkeelle...
+
+Siellä seisoivat pojat vaunun ovella, vaunun, johon oli maalattu '6
+hevosta ja 40 miestä'. Palko heilutti Unkarin värein koristettua lippua
+ja Peter piti hampaittensa välissä lyhyttä piippua, joka antoi hänen
+kasvoilleen epäämättömän miehekkään leiman.
+
+Professori ja hänen puolisonsa viittoivat hymyillen lähteville, pojat
+vastasivat hymyyn, mutta eivät voineet enää nähdä, miten Katalinin
+kyyneleet virtoina vuosivat, eivätkä tietäneet, miten viiltävä tuska
+ahdisti Stefanin sydäntä.
+
+— Jumala taivaassa! sanoi Katalin, äkkiä kauhuun heräten. Menevätkö nuo
+kaksi koulupoikaa todella sotaan?
+
+Mutta koulupojat kiitivät kohti pohjoista, täynnä ylpeää
+päättäväisyyttä ja haaveellisia toiveita, onnellisina ja kiitollisina
+siitä, että kuoleman läheisyys oli lahjoittanut syvää kauneutta ja
+arvoa heidän nuorelle elämälleen.
+
+Veturin huohotukseen, pyörien kolinaan sekaantui kenttäharmaitten
+sotilasten laulu:
+
+    Hymyyn helty, neito,
+    jonka katseen kyynel kattaa,
+    hetki vain, ja husaarisi taasen
+    hymyys tervehdyksin vastaa —
+    kerran, tai ei konsanaan.
+
+Ilmapyörre, jonka eteenpäinsyöksyvä juna synnytti, kietoi syliinsä
+sadottain äidinsydämiä. Näkymättöminä lensivät ne loilottavien
+nuorukaisten jäljissä kuin parvi säikähtyneitä kyyhkysiä.
+
+Kaikki ne ajoi esiin Elämän ja Kuoleman suuri, kolkko kysymys: kerran —
+tai ei koskaan?
+
+
+
+
+PRINSESSA JA VIULU.
+
+
+Yksi ainoa tytär oli teräslankapartaisella kuninkaalla ja sen nimi oli
+Unissakävijä.
+
+Prinsessa Unissakävijä oli niin ihmeen kaunis, että kirsikkapuut
+rupesivat kukkimaan keskellä talvea, kun hän kulki läpi puutarhan.
+
+Ja kuitenkaan ei kuninkaalla ollut mitään iloa tyttärestään, sillä
+heti kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, luikerteli punaisia, pieniä
+käärmeitä ulos hänen suustaan.
+
+Kun kuningasta hävetti se, että hänen tyttärellään oli sellainen vika,
+kielsi hän kerta kaikkiaan häntä puhumasta. Jottei hän jäisi aivan
+mykäksi, antoi hän hänelle kultaviulun.
+
+Siitä hetkestä asti ei kukaan koskaan kuullut prinsessan puhuvan, eikä
+koskaan enää hänen suustaan tullut punaisia käärmeitä.
+
+Mutta aamusta iltaan soi viulu.
+
+Jos hän oli nälkäinen tai janoinen, heti soitti hän kultaviulua, ja
+hovipalvelijat riensivät hänen luokseen mukanaan ruokaa hopealautasilla
+ja juomaa kristallipikareissa.
+
+Kun hän havahtui hereille aamuisella, tervehti hän päivää viulunsa
+sävelin, ja illalla, kun hän vaipui uneen, lausui hän hyvää yötä
+viulunsa äänin.
+
+Kirkossa lähetti hän rukouksensa korkeuksiin viulun soitoin.
+
+Välistä istuutui hän kuninkaan valtaistuimen portaille ja soitti
+tyttären rakkaudesta ja uskollisuudesta, ja silloin kyyneleet virtoina
+valuivat kuninkaan silmistä ja hänen rakkautensa tyttäreen oli sangen
+suuri...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Satulähteensilmä olisi virrannut vielä kauemmin, mutta Katalinin täytyi
+keskeyttää lukeminen, sillä vanha Miklos ilmoitti ovelta, että vaunut
+seisoivat portaitten edessä.
+
+Sadun kultaviulusta oli hän löytänyt sinikantisena pienenä niteenä
+seuranaan koko joukko muita vanhoja kirjoja, jotka täyttivät koko
+hyllyn Tikanlinnan suuressa kirjastossa.
+
+Kaikki nämät kirjat oli joskus Stefan Aratón isoisä kirjoittanut. Hänen
+käsialansa oli ollut voimakas ja vähäsen kiemurainen.
+
+Vanha herra oli aikoinaan lämpimästi rakastanut isänmaansa
+kirjallisuutta ja oli omalla tavallaan itse kaunokirjailija;
+äidinkielen parantaminen oli hänellä sydämen asiana: jos hän jossain
+romaanissa oli löytänyt sadun, säkeistön tai kohdan, joka miellytti
+häntä, jäljensi hän sen heti ja liitti sen aarteihinsa, "jottei se
+menisi hukkaan".
+
+Ja töhrimisessään oli hänellä niin kiire, ettei hän viime elonpäiväänsä
+asti koskaan saanut aikaa lukea, mitä oli kirjoittanut.
+
+Vanha Miklos, joka Tikanlinnassa yhdisti samaan, omaan persoonaansa
+sekä portinvartijan, että puutarhurin, oli ilmoittanut, että vaunut
+olivat esillä.
+
+Katalin pani vihkosen takaisin paikalleen ja kiiruhti ryömimään
+matkaturkkeihinsa.
+
+Vain yhdeksi ainoaksi päiväksi oli hän matkustanut alas Oltváan
+kootakseen joitakin miehensä muistiinpanoja ja talvipukimia. (Sitä ei
+olisi voinut uskoa Miklosille, ja itsellään ei Aratólla tätä nykyä
+ollut aikaa mihinkään sellaiseen).
+
+Katalin oli nyt ensi kertaa erillään miehestään ja koko ajan tunsi
+hän itsensä täysin vieraaksi heidän omassa asunnossaan. Talo oli kuin
+vaipunut kuolonuneen. Turhaan yritti hän siirrellä kangistuneita
+huonekaluja. Viimein valtasi hänet itsensäkin jonkinlainen henkinen
+raukeaminen, suuri hiljaisuus otti myös hänet valtoihinsa, niin että
+hän liikkui varpaillaan kautta suurten, kaikuvien salien.
+
+Iltapäivällä, järjestettyään kaikki, etsi hän kirjastosta jotain
+luettavaa, jotta aika junan lähtöön kuluisi nopeammin. Ja kun hän
+lepäili siellä ja lueskeli satua prinsessa Unissakävelijästä, kun
+hämärä alkoi levittäytyä huoneeseen, kuunteli hän hajamielisenä
+syysviimaa, joka irtilasketun hullun lailla ravisteli ikkunaluukkuja ja
+ulvahteli silloin tällöin savupiipussa.
+
+Tavantakaa heitti hän hätääntyneen silmäyksen kirjoituspöytään päin:
+eikö hänen miehensä jo ollut siellä? Ruskeassa takissa, piippu suussa,
+kumartuneena paperiensa ääressä.
+
+Luonnollisesti kaikki oli vain lapsellisuutta, hänhän tiesi niin
+hyvin, että Stefan, Jumalalle kiitos, oli reipas ja terve ja että
+hän juuri parast'aikaa työskenteli uudessa laboratoriossa Rákosissa,
+mutta huolimatta kaikista yrityksistään hallita itseään särki hänen
+sydäntään, aivankuin hän olisi ollut huoneessa, missä joku lepäsi
+ruumiina.
+
+Vihdoin viimein sai hän nousta vaunuihin.
+
+Hämärän tihetessä kasvoi myrskyn voima. Kuohuavan ilmameren
+kristalliaallot vyöryttivät mukanaan etäisten metsien tohinan ja
+toisiaan vastaan ritisevien oksien räiskeen.
+
+Tämä epäsointu teki Katalinin kiihtyneeksi ja surulliseksi. Siitä asti,
+kuin sota oli hänelle opettanut, että maailma oli täynnä jättimäisiä
+hirmuolentoja, jotka olivat irroittautuneet kahleistaan ja nyt polkivat
+jalkoihinsa kansoja ja maita, siitä alkaen oli hän tullut pelkuriksi.
+
+Hän kurottautui ulos vaununikkunasta ja vielä kerran katsahti taakseen
+taloon päin. Tikanlinnasta ei näkynyt oikeastaan muuta kuin viheriä,
+sammaltunut pärekatto, kaikki muu peittyi paksun villiviinin verhoon.
+
+Katon ympärillä lentää lepatteli tuhansittain pieniä karmiininpunaisia
+lintuja iltaloisteessa — näky oli kaunis ja yllättävä, mutta ennen
+pitkää tuli hän selville, että se olikin tuuli, joka pyöritteli
+villiviinin kuolleita lehtiä aavetanssissa, ja tämä saattoi hänet taas
+synkkään mielentilaan.
+
+Katon harjalla istui yksinään riikinkukkokyyhkynen. Se kuului siihen
+kyyhkysperheeseen, jonka, Palko ja Peter viisi vuotta sitten olivat
+antaneet kälylle "häälahjana". Kata tunsi hyvin ruostetäpläisen linnun,
+sen oli tapana aina pysytellä yksikseen.
+
+Vaunut ajoivat porttiholvin alitse Oltván vanhalle kaupunginportille;
+se oli yhtä tyhjä ja musta kuin räppänä avonaisen takan yllä.
+
+Tullakseen asemalle, täytyi kulkea poikki koko kaupungin.
+
+Oikealla ja vasemmalla on ikivanhoja, kaitapäätyisiä, vinoja ja
+kallellaan olevia taloja, niitten kaarikäytävät ovat kokoonvaipuneet ja
+katot suippopäiset, ja ne tuijottivat unisin silmin kalisevia vaunuja.
+
+Kaarikäytävien pienissä, autioissa ja tyhjissä myymälöissä vilkkuu
+jo lamppuja. Majoissa liikkuu karuja, kalpeita pieniä ihmisiä, jotka
+harjoittavat ammattiaan samannäköisinä ja aivan samoin elein, kuin
+kerran heidän esi-isänsä, jotka kuusisataa vuotta sitten aloittivat
+liikkeet.
+
+He elävät elämätään ikuisessa puolihämärässä kuin erakkoäyriäinen
+merenpohjassa.
+
+Kaitselmus-apteekin edustalla katsahti Katalin ulos ikkunasta
+ja odotti kummastuksissaan näkevänsä täytetyn krokotiilin vielä
+riippuvan holvikaaressa; pikkutyttönä oli hän aina silmäillyt sitä
+mielihyvänsekaisesti väristen. Silloin — Jumala suokoon sen hänelle
+anteeksi! — oli hän aina luullut että Kaitselmus oli sen näköinen.
+
+Vikuksen myymälän edustalla seisoi komeita porvareja, jotka painoivat
+lakin päähänsä molemmin käsin. Tuuli nosteli säädyttömästi heidän
+takin liepeitään, silloin he hämillään katselivat suurta, harvinaista
+matkakirstua, joka kohosi kuskipenkin yläpuolelle...
+
+Tuomiokirkon edustalla antoi Katalin kuskin pysäyttää.
+
+Portti oli selkiselällään, ja vielä kesti koko tunnin, ennenkuin juna
+lähti... Hän ehti lukea rukouksen hunnutetun Pyhän Neitsyen alttarin
+ääressä.
+
+Täytyi laskeutua kolme tai neljä porrasaskelta, jos uskaltautui astua
+iäkkään temppelin suitsutuksesta tuoksuavaan kellarihämärään.
+
+Vasemmalla loistivat pyhimykset, kukkaköynnökset ja pyhimystarujen
+eläimet korkeista, kapeista ikkunoista.
+
+Hehkuvassa iltavalaistuksessa, joka tunkeutui sisään maalatuista
+ikkunoista, seisoi Naamioidun Neitsyen alttari aivan yksin.
+
+Tästä kirkosta olivat ennen muinoin protestantit ja katolilaiset
+käyneet taisteluja.
+
+Kuvainraastoajan raekuurot olivat myös hävittäen kiitäneet
+pikkukaupungin yli, ja silloin oli joku heittänyt palavan soihdun
+alttarikuvalle. Taulu ei tosin syttynyt tuleen, mutta Pyhän Neitsyen
+kasvot olivat mustuneet, ja siitä asti näytti siltä, kuin kuvalla olisi
+ollut naamio kasvoillaan.
+
+Vanhat katolilaiset eivät olleet sallineet korjauttaa kuvaa. Puoliksi
+vääräuskoinen Oltvá ei ollut kyllin arvokas katselemaan Neitsyen
+kasvoja — sanoivat he. Ja uudet sukupolvet luulivat, että niin piti
+ollakin, että Oltvássa Jumalan Äiti kantoi mustaa naamiota.
+
+Katalin polvistui alttarin eteen. Hän oli aivan yksin suuressa,
+pimeässä kirkossa.
+
+Alttarikuvan oikealle sivustalle oli maalattu panssaripukuinen
+mies, joka kantoi rinnallaan häräntappajain vaakunaa. Päässä oli
+sillä leveälierinen rautahattu ja käsi sulki kouraan peloittavan
+piilukirveen. Vasemmalla sivustalla seisoi kaksi nuorukaista, niilläkin
+oli häränpäät, panssaripaidat ja käsissä pitkät torvet.
+
+Perimätiedot kertoivat, että kaupungin teurastajain ammattikunta
+oli perustanut alttarin ja että sivukuvat esittivät silloista
+ammattikuntamestaria ja hänen kahta poikaansa. Mutta eräs tiedemies
+Kolozsvárista oli todistanut, että alttari oli siebenbürgeniläisten
+puhvelimetsästäjäin ikivanha, salaperäinen hartausalttari.
+
+Eräs Katalinin mielipäähänpistoja oli että mies piilukirves kädessä
+oli hänen miehensä näköinen. Moni muukin rouva Oltvássa olisi voinut
+miehestään väittää samaa, sillä heidän syrjäisessä laaksossaan olivat
+eräät tyypilliset piirteet periytyneet vuosisatain takaa.
+
+Häräntappajan kypärälierin alta loisti esiin selvä, kylmä järki, ja
+terävä- sekä lujaviivaisia huulia mutkisti aivan sama, miehekkäästi
+pilkallinen hymy, joka tavallisesti levisi Stefan Aratón kasvoille,
+etenkin silloin, kun hän tahtoi salata jonkun mielenliikutuksen.
+
+Hämmästyneenä teki Katalin sen huomion, että kun Palko ja Peter olivat
+varttuneet täysikasvuisiksi, olivat he alkaneet tulla kahden torvea
+soittavan nuorukaisen näköisiksi. Myös heidän huulillaan näkyi joskus
+vilahdus Oltválaisesta hymystä, jonka vanhan mestarin tottumaton
+sivellin ehkä sulasta sattumasta oli ikuistuttanut alttaritauluun.
+
+Kolmen häräntappajan hymyilyssä ei muuten ilmennyt mitään loukkaavaa.
+Jos tarkasti heidän päättäväistä ryhtiään, heidän viisaita ja
+uskollisia katseitaan, jotka kiinteästi liittyivät pyhään Neitsyeen,
+sai heti miellyttävän tunteen siitä, että Jumalanäidin valtaistuin oli
+hyvin vartioitu.
+
+Ja ylpeänä, valppaalla hellyydellä Katalin ajatteli niitä kolmea
+miestä, jotka suojellen seisoivat hänen oman elämänsä vartijoina, kuten
+kolme häräntappajaa Naamioidun Jumalanäidin äärillä.
+
+Hän rukoili, että taivas pitäisi suojelevan kätensä hänen oman, pienen
+pesänsä yllä, niin ettei mahtava myrsky sitä maahan raastaisi.
+
+Sillävälin pudisteli tuuli paholaisrajuudella korkeita kirkonikkunoita,
+ja siellä ylhäällä huippukaarisen holvin alla pauhasi kaiku kuin
+merentohina. Äkkiä kuului myös omituinen ääni, aivan kuin nukkuvat urut
+olisivat huudahtaneet unessa.
+
+Katalin havahtui ja taivutti päänsä niin syvään, että otsa miltei
+kosketti portaita. Hän pelkäsi myrskyjä, sekä niitä, jotka repivät
+kattotiilejä katonharjoilta, että niitä, jotka pyyhkäisivät maasta koko
+kaupunkeja taloineen päivineen.
+
+Aika oli kulunut, Katalin teki ristinmerkin ja kiiruhti kaikuvin
+askelin ulos kirkosta.
+
+Kun vaunut saapuivat vanhalle, katetulle puusillalle, loi hän
+silmäyksen Graczianin taloon. Holviporttikäytävineen ja kaksine
+pyöreine ikkunasilmineen sen yläpuolella näytti se haukottelevalta
+ihmiseltä. Katankin täytyi haukotella.
+
+Ei hetkeksikään tullut hänen mieleensä pistäytyä tervehtimään
+vanhuksia. Hänen sukunsahan nimi oli Arató! Sitäpaitsi ei ollut
+olemassa mitään häntä varten. Vanhat Graczianit voivat olla iloiset
+päästyään hänestä.
+
+Asemapäällikkö odotti jo ja ilmoitti, että Stefan oli tilannut
+hänelle oman makuuvaunun. Katalin tunsi miehensä hellän huolenpidon
+hemmottelevan häntä liiaksi. Tuskin itse Naamioidusta Neitsyestä
+pidettiin parempaa huolta kuin hänestä?
+
+Hän astui lämpimään, valoisaan vaunuun ja tunsi taas olevansa kotona.
+Tunne hyljätyn yksinäisyydestä ei painanut häntä enään. Junassa ei hän
+nukkunut paljoa, ja sentakia ei ole varma, valveilla vai unessako hän
+sai eriskummaisen päähänpiston, että Oltván kaupunki, kunnioittaakseen
+suurta poikaansa, Stefan Aratóa, aikoi maalauttaa Katalinin pään
+Naamioidun Neitsyen olkapäille.
+
+Voisikohan todella ajatella jotain tällaista mahdolliseksi?
+Renessanssin aikana oli sellaista sattunut...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän aikaan työskenteli professori aamusta iltaan uudessa
+laboratoriossa Rákosissa, saadakseen valmiiksi suuret määrät serumia
+koleraa, lavantautia ja isoarokkoa vastaan.
+
+Oikeastaan ei Arató koskaan ollut harjoittanut käytännöllistä
+lääkärintointa.
+
+Se taistelu, jota sisäelinten hoito jossain vanhentuneessa tai
+pilautuneessa inhimillisessä elimistössä käy itse luontoa vastaan, tuo
+sidotuin silmin taistelevan tiedemiehen kamppailu logiikkaa vastaan ei
+ollut koskaan viehättänyt häntä.
+
+Hänen mielenkiintoansa herätti vain suuri kokonaisuus, tahi oikeastaan
+vain sen alkuperä: tautien syntylähde, se suuri inhimillisten
+kärsimysten säiliö, jonka kuuma myrkky kihisee jossain näkymättömässä
+maitokiehumossa ja joka sadoistatuhansista salaisista raoista tihkuu
+elämään.
+
+Hän tahtoi etsiä, tukkia, hävittää sen viemärijärjestelmän, asettua
+elämän ja kuoleman väliin, kasvot kuolemaa kohden: tämä oli hänen
+kutsumuksensa.
+
+Ja jos hän oli saavuttanut menestystä taistelussa tarttuvia
+tauteja vastaan, oli hän tästä kiitollisuuden velassa ensi sijassa
+yleisinhimillisille ominaisuuksilleen. Jollei sattuma olisi johdattanut
+Aratóa lääkärinuralle, olisivat nämät ominaisuudet ehkä tehneet hänestä
+kelpo soturin, kuuluisan taiteilijan tai menestystä saavuttavan
+kauppamiehen.
+
+— Tunnetko lopun Kultaviulusadusta? kysyi Katalin illallisen päätyttyä.
+
+— Mistä kultaviulusta? kummasteli professori.
+
+— Löysin sen sieltä kotoa isoisän kirjojen joukossa.
+
+(Vaikka he asuivat kymmenen kuukautta vuodesta Budapestissä, oli
+Tikanlinna kuitenkin aina koti heille).
+
+Stefan muisti hyvin isoisän siniset kirjat, mutta tätä satua ei hän
+ollut koskaan lukenut.
+
+— Jos sinä innostuit siitä, mikset ottanut sitä mukaasi? kysyi hän.
+
+Katalin puristi painokkaasti päätään.
+
+Isoisän kirjoja rautatievaunussa? Prinsessa Unissakävijä täällä
+Frans-Josef-rantakadulla? Vain ajatuskin siitä miltei pelottaa! Ei,
+nukkukoot ne vain levossa ja rauhassa kunnes palaamme taas niiden
+luokse. Silloin luen lopun sadusta. Mutta Herra Jumala, koskahan se
+tapahtuu?
+
+— Voi sattua, että ensi viikolla minun itse täytyy matkustaa
+Siebenbürgeniin, sanoi Stefan hetkistä myöhemmin.
+
+— Oltváan? Kotiin?
+
+— Ei, matkustan vain Oltván kautta. On ollut puhetta rakentaa
+suurehkoja parakkeja Oltvá-laaksoon. Osan sairaista siirrämme
+Bukovinasta sinne.
+
+— Saanko tulla mukaan? kysyi Katalin tuikkivin katsein.
+
+— Mahdotonta, sydänkäpyseni. Mukaan tulee vain miesväkeä, pelkästään
+sotamiehiä. Jumala tiennee, missä saamme yösijan ja missä ruokaa.
+Yleensä täytyy sinun tottua siihen ajatukseen, että sinun tästälähin
+täytyy pilkiksi ajoiksi jäädä yksiksesi... Minun täytyy alati pitää
+tarkastuksia sairaaloissani, ja ne sijaitsevat pitkin rajaa huomattavan
+etäällä toisistaan.
+
+Stefan meni makuuhuoneeseensa, Katalin viipyi tavoilleen uskollisena
+vielä kauan pukuhuoneessa.
+
+Hänellä oli valkoinen pyyheliina kädessään, ja kun hän hetkeksi
+pysähtyi suuren peilin eteen pitkähihaisessa yöpaidassaan, kääri
+hän — noin vaan huvikseen — pyyheliinan tukkansa ympäri ja pani
+ristiinsolmitut päät esiin harteilleen.
+
+Samana hetkenä ilmestyi Maria Ember hänen ajatuksiinsa, hän, joka nyt
+jossain maailmalla hoiteli lavantautipotilaita ja jolla luultavasti oli
+tällainen valkea päähine...
+
+Hän oli sitä mieltä, että valkea liina oikeastaan sopi mainiosti hänen
+punaruskeaan hipiäänsä ja sädehtiviin silmiinsä.
+
+Itse aavistamatta aiheyhteyttä, alkoi hänen sydämensä heti, kun hän
+vain kuvitteli olevansa sairaanhoitajatar, miellyttävästi sulaa
+ihmisrakkauden lempeässä lieskassa.
+
+Hän riensi miehensä luo.
+
+— Stefan, minulla on sinulle jotain sanomista.
+
+— Mitä sitten, sydänkultani?
+
+— Tahtoisin tulla sairaanhoitajattareksi.
+
+— Oletko juuri nyt tullut sitä ajatelleeksi? ihmetteli mies.
+
+— En tietenkään! vastasi Katalin loukkaantuneena. Olen kauan
+mietiskellyt asiaa... Ja nyt, kun olin yksin Oltvássa, ajattelin sitä
+paljon... ja sitten junassa...
+
+Kaksi minuuttia aikaisemmin ei hänellä ollut ollut etäisintäkään
+ajatusta siitä, mutta yhdellä iskulla täyttyivät siitä pää ja sydän, ja
+nyt luuli hän itsekin, että se oli hänessä vanha ikävöinti.
+
+Hän istuutui sängynlaidalle. Häh puhui matalalla äänellä ja häpeissään,
+aivan kuin hän olisi tunnustanut syntinsä.
+
+— Oltvássa menin hetkeksi kirkkoon. Rukoilin Naamioitua Neitsyttä ja...
+pyydän, älä naura minua noloksi! — ja silloin tein lupauksen... Minä
+rukoilin Jumalan-äitiä suojelemaan sinua sodan vaaroilta. Ja siksi
+lupauduin minä itse palvelemaan sairaanhoitajattarena.
+
+Professori ei nauranut. Hän otti Katalinin pienet, kuumat kasvot
+käsiensä väliin ja sanoi hellästi:
+
+— Minä rakastan sinua paljon päätöksesi johdosta, mistä se sitten
+liekään alkuaiheensa saanut. Tällaisina aikoina ei puolisoni voi istua
+toimettomana kotona kamiinin ääressä...
+
+— Niin, eikö totta! Sitähän minäkin sanon! puhkesi Katalin riemuissaan.
+
+— Minä keskustelin eilen Kadarin kanssa, jatkoi professori. Sinä ehkä
+muistat hänet? Pontevin meidän nuoremmista kirurgeistamme. Hän kertoi,
+että hän aikoo pystyttää sairaalan tänne aivan meidän läheisyyteemme,
+numeroon kaksikymmentä. Illeshazy-rahasto maksaa kustannukset. Siitä
+tulee uusi, nykyaikainen sairaala. Ja Kadar sanoi, että hän tarvitsee
+jonkun sivistyneen naisen, joka ottaisi ylivalvonnan... Etupäässä
+keittiötä ja varastohuoneita pitäisi pitää silmällä. Minä tuumin
+vakavissani sinua.
+
+— Suostutaan! suostutaan! huusi Katalin ihastuneena.
+
+— Sovimme siis siitä. Huomenna ilmoitan puhelimitse Kadarille...
+
+Kiihtymys ja ihastus pitivät vaimoa vielä kauan valveilla.
+
+Miten iloinen hän tästä olikaan! Hän tuli aina onnelliseksi, nähdessään
+itsensä uudessa osassa...
+
+Mutta mistä ihmeestä hän keksikin jutun lupauksestaan Oltvássa?
+
+Kun hän kertoi asian Stefanille, hämmästytti häntä itseäänkin; mutta
+kun hän havaitsi, että hän sillä vain tuotti iloa rakastetulle,
+jumaloidulle puolisolleen, riemuitsi hän itsekin aarteesta, jonka oli
+löytänyt.
+
+Unissakävijä! Kultaviulu...
+
+Äkkiä muisti hän taas isoisän sinisen kirjan ja nyt hänestä tuntui,
+kuin ymmärtäisi hän sadun.
+
+Niin, varmaan, niinhän se olikin, kaikki naiset, jotka rakastuvat,
+kaikki todelliset naiset puhuvat kultaviulun pehmeällä, kauniilla
+äänellä teräslankapartaiselle kuninkaalleen. Todellisuuden pieniä,
+limaisia, kylmiä ja sähiseviä käärmeitä eivät he päästä ulos
+Unissakävijän suusta.
+
+Tämä ei ole valhetta, tämä on runoa. Naisen suloutta, miehen onnea,
+elämän runollisuutta.
+
+Mutta omituisinta oli, että Katalinkin oli saanut kultaviulunsa
+Stefanilta, kuten prinsessa kuninkaalta.
+
+Kun hän ensi kerran tapasi tulevan miehensä, oli hän seisonut hänen
+edessään köyhänä, tyhjänä kaksin paljain käsin.
+
+Mutta heti oli hän vaistomaisesti tajunnut, minkälaisen vaimon tämä
+mies tarvitsi ja siitä asti oli hän aina joko tahtoen tahi tahtomattaan
+soittanut Stefanin puolison sävelmää.
+
+Eiköhän se olekin naisen rakkautta: näyttäytyä aina sellaisena, kuin
+mies tahtoo hänet nähdä?
+
+
+
+
+ZAKLIKOV.
+
+
+Kaksoiset lähettivät ahkerasti kirjeitä sotanäyttämöltä. He alkoivat jo
+lähimmällä asemalla, missä juna pysähtyi ja jatkoivat sitäseuraavalla.
+
+Vähän myöhemmin voivat he onnellisessa kiihoitustilassa ilmoittaa
+eräästä puolalaisesta seudusta, jonka nimeä oli mahdoton lausua, että
+he kuulivat etäistä kanuunanjyskettä.
+
+Vihollisen lentokone, joka heitteli pommeja heidän junaansa kohti,
+tuotti heille silminnähtävän suurta tyydytystä... Tästä kaikesta
+eivät he olisi halunneet paljoa menevän hukkaan, toteutuihan nyt yksi
+kimnasistivuosien unelmista.
+
+Sitte oli muutaman päivän tukahduttavan hiljaista. Ja tuli tieto, että
+he olivat olleet mukana taistelussa.
+
+Veljekset eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa, mutta Kornelius
+Robek raukka, luokan humoristi, hän, joka niin mainiosti osasi matkia
+kapteeni Milkaa, oli kuollut sankarikuoleman. (Jo ennen oli professori
+Hanko, kun Robek oli ampunut paperikuulia hänen nenäänsä, ennustanut,
+että hän tulisi lopettamaan päivänsä vankilassa).
+
+Mutta siitä hetkestä muuttui kenttäpostikorttien sävy.
+
+Tästälähinkin olivat ne kirjoitetut ylimieliseen kondottieri-tyyliin
+— Zaklikovin luona rapsimme moskovalaiset ulos koulutalosta
+pajunetinkärjin... — mutta rivien välistä voi kuitenkin kutakuinkin
+lukea, että peloittava luurankokuningas, jota he eivät millään ehdolla
+tahtoneet ottaa vakavalta kannalta, seisoi lamauttavan lähellä heidän
+selkäänsä takana ja hymyillen arvoituksellisesti katseli, mitä he
+kirjoittivat...
+
+Kauheita asioita mahtoi tapahtua siellä ylhäällä Puolan lohduttoman
+taivaan alla.
+
+Prutista Valkeaan mereen olivat slaavien laumat ruvenneet liikehtimään
+ja vyöryivät nyt humisten Unkarin rajaa kohti.
+
+Ja maa pani niitten eteen sulun, jonka osasina olivat kukoistavat,
+nuoret ihmisruumiit. Sulun Unkarin äitien silmäteristä.
+
+Kasvot kalpeina, jäsenet suunnattoman voimankokeen käyristäminä
+jännittivät uljaat pojat murtuvia jäntereitään hirveän painon alla.
+
+Heidän korahteleva hengityksensä muuttui huuruksi ja ihmisten
+kärsimykset vyöryivät kuin kauhistuttava, veriruskea pilvi kohden
+taivasta...
+
+Ja kun heillä oli hetkinen aikaa lähettääkseen ajatuksen kotiin,
+hymyilivät he rauhoittaakseen kotona olijoita.
+
+Ja kuten hyvinkasvatetuille pojille kuuluikin, suutelivat he kälynsä
+käsiä, tervehtivät veli Stefania eivätkä myöskään unohtaneet
+huvitettuina kysyä Kantor-koiran vointia...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pitkiä junia saapui Budapestiin.
+
+Junia, jotka olivat täynnä tuskaa, joka tunkeutui läpi luun ja ytimen,
+muassaan tylsyys, joka halasi vain rauhaa maan povessa, seurassaan
+sekavia, polttavia kuumehoureita. Ne levittivät ympärilleen kalman
+hajua ja rypivät veressä.
+
+Ruskeahipiäisiä, voimakaslihaksisia talonpoikaisrenkejä, jotka vain
+muutama viikko sitten kukkakoristeisina ja laulun saatoin olivat
+marssineet läpi kaupungin, nostettiin nyt vaunuista värittöminä
+ruumiina. Muutamat paarit olivat niin litteät, että aivan hypähti, kun
+silmäpari katseli tyhjien vilttien lomasta.
+
+Nämät katseet olivat kankeat ja tyhjät, aivankuin mykistyneet
+mahdottomiksi ottamaan uusia kuvia niitten kauhunäkyjen jälkeen, joita
+ne olivat kohdanneet taistelukentillä.
+
+Ne olivat loppuunkäytettyjä, tyhjiä ihmiskuoria. Nuoruus, tuli, voima,
+jonka he olivat omistaneet, oli valunut sodan pelottavaan sulattoon,
+missä uusi maailma valetaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sairasten vuo täytti pian myös Illeshazy-sairaalan suojat.
+
+Katalin oli sairaalan sielu.
+
+Se salaperäinen käsi, joka yhdelle toisensa perästä aukaisi ovet
+sielujen petohäkkeihin, se arvoituksellinen voima, joka pakoitti
+kansat vastoin tahtoaan kahlaamaan kautta veren ja tulen, tempasi
+ohimennessään mukaansa myös Stefan Aratón pikkuvaimon, aivankuin
+pyörretuuli repäisee irti yksinäisen lehden samalla kuin kirkontornin
+katon.
+
+Katalin näki itsensä äkkiä aivan uusilla teillä ja täysin uudessa
+haahmossa.
+
+Tähän asti oli hän ollut pienoinen, mukavuutta rakastava, oikullinen
+ja arkasydäminen nainen. Mistä johtui, että hän nyt aamusta iltaan
+repiytyi kovassa ja rasittavassa työssä?
+
+Nyt, kuten aina, otti hän myös itsestään vaarin kuluttavan uteliaasti
+ja mittaili itseään sivultapäinkatselijan silmillä.
+
+Tämä kaunis, solakka, tumma nainen, jonka piirteihin lempeä,
+nunnamainen arvokkuus sopi yhtä mainiosti kuin lumivalkea, sileä
+laupeudensisaren puku hollantilaisine päähineineen hänen vartaloonsa
+— tämä nainen miellytti häntä enemmän, kuin kaikki ne edelliset
+muunnokset hänestä itsestään, joihin hän ennen oli tutustunut.
+
+Hän oli sodan tytär, niitten suurten aikojen arvoinen, jotka hänet
+olivat synnyttäneet.
+
+Ihmeteltävällä keveydellä löysi hän rikkaasta, henkisestä
+pukukammiostaan ne tarveaineet, joitten tuli täydellistykää hänen uusi
+persoonallisuutensa.
+
+Mutta hänen ei tarvinnut edes etsiä: tuntemattomuudesta nousi uusia
+tunteita, uusia ajatuksia ja uusia tapoja kuin meteoreja ja vaipui
+hänen sieluunsa.
+
+Kun hän kallistui vuoteitten yli, joissa lepäsi kalpeita miehiä
+rikkoutuneine jäsenineen, tunsi hän pyhää, lämmintä, äidillistä
+osanottoa. Hän löysi voimaa, joka teki hänet kykeneväksi avustamaan
+verisissä, kauhuaherättävissä leikkauksissa.
+
+Hän, joka ennen ajatteli kuolemaa kalisevin hampain, kykeni nyt
+rauhallisen rohkeasti laskemaan vilvoittavan kätensä kuolevan
+kuumehohtoiselle otsalle.
+
+Saamattomuudesta herätetyn naisen sammumaton toimintahalu ja kaikkea
+uhmaileva rohkeus sykki hänessä.
+
+Ja kun "sisar Katalinin" pikéhame kahisi huoneiden läpi, loisti
+jokikinen mieskatse yhtä puhtaan ja lempeän palavasti. Tämä oli
+ulkonainen tunnustus hänen täydelliselle onnistumiselleen.
+
+Hänhän tiesi, että he kaikki olivat rakastuneet häneen, mutta niin,
+kuin on tapa rakastua pilvissä hallitsevaan ihanteeseen tai samoin kuin
+latinalaiset kansat palvovat madonnaansa.
+
+Katalin tiesi myös, ettei Stefan Aratón puoliso hetkeksikään niin
+monen miehen parissa saanut luopua puoliksi nunnamaisesta, puoliksi
+ruhtinatarmaisesta, lempeästä, viileästä ylpeydestään. Tätä odottivat
+hänen ihailijansa häneltä.
+
+— Totta tosiaan, en tiennyt, kunniani kautta, en tiennyt, että löytyi
+tuollaisia naisia maailmassa, lausui eräässä tilaisuudessa ylilääkäri,
+professori Kadar, joka muuten oli pinttynyt vanhapoika.
+
+Katalin ei ollut sitä itsekään tiennyt... Tähän asti oli hän ollut
+miehensä kiertotähti, suuren professori Aratón vaimo; mutta nyt
+sitävastoin kulki hän omaa uraansa ja loisti omaa valoaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä iltana tuli Stefan Arató kotiin aivan odottamatta, oltuaan
+poissa pääkaupungista useita viikkoja. Hän etsi puhelimitse vaimoaan
+kautta puolen kaupungin, lopuksi tuli hän ajatelleeksi sairashuonetta,
+josta hän, aivan oikein, hänet löysikin.
+
+— Olen kotona, pikku sydänkäpyseni, ja jään huomiskeskipäivään... Tulen
+juuri Oltvásta ja matkustan Ungvariin... Niin, koska sinä tulet kotiin?
+
+— Ah, rakkaani, juuri on saapunut uusi sairaslähetys... Minun täytyy
+ehdottomasti viipyä, kunnes olemme sijoittaneet heidät sänkyihin...
+Mutta noin tunnin kuluttua olen kotona... Ethän suutu?
+
+Tällainen sotilasmainen velvollisuudentunto yllätti Stefanin ja teki
+hänet miltei ylpeäksi.
+
+Tällä kertaa täytyi hänen siis tyytyä Kantorin seuraan. Koira oli
+suunniltaan ilosta. Se seurasi huone huoneelta herraansa; jos tämä
+istuutui, ojentautui koira hänen jalkainsa juureen eikä irroittanut
+hänestä verestäviä, hämmästyttävän viisaita, keltaisia silmiään.
+
+Tällä Kantorilla oli muuten jotain keikarimaista mielihaluissaan ja
+taipumuksissaan; palvelusväestä se ei erikoisesti pitänyt ja se tunsi
+itsensä sangen hyljätyksi herrasväen ollessa poissa.
+
+Kului tunti, vieläpä kaksikin, ennenkuin Katalin vihdoinkin lensi
+miehensä kaulaan. Hän toi muassaan sairashuonetuoksun, sekaisin
+eetteriä ja karbolia, ja hänen ennenvanhaan niin silkinpehmeä kätösensä
+oli tullut kovaksi, jopa terävätuntuiseksi desinfisioivan suovan ja
+kynsisaksien käsittelemisestä.
+
+Hän oli väsynyt, tuskin jaksoi hän pysyä jalkeilla, mutta esiintyi
+kuitenkin puheliaana ja hyvätuulisena.
+
+Tehtyään pari kysymystä Stefanille ja kun tämä oli kertonut, että
+hän Oltvá-laakson sairaalassa oli tavannut Maria Emberin, joka toimi
+sairaalan johtajattarena, johti hän heti puheen omaan sairaalaansa.
+
+Hän ei ollut vielä laannut tästä puhumasta', kun Arató jo lähti
+makuulle viereiseen huoneeseensa. Myöhemmin lähti Katalinkin hänen
+luokseen ja istuutui tapansa mukaan vuoteen laidalle.
+
+Hän kertoi potilaistaan, lääkäreistä, jopa sairaalan
+vahtimestaristakin. Olisi voinut luulla, että Illeshazy-sairaalaan oli
+kokoontunut Unkarin erikoisemmat persoonallisuudet.
+
+— Heillä on siellä esimerkiksi eräs vanha nostoväkiukkeli, joka
+tavallisesti piileksii ullakolla ottaakseen päivällislevon...
+
+Kata katseli koko sairaalaa eräänlaisessa lämpimässä ja tenhoavassa
+valaistuksessa, joka teki kaiken ja kaikki mielenkiintoiseksi ja
+puoleensavetäväksi.
+
+Pohjaltaan iloitsi hän äärettömästi siitä, että hänkin voi jollekin
+ylpeillen kertoa menestyksistään. Sairaalassa oli hän ylhäisen
+vaatimaton nainen, mutta se ei tehnyt Stefanille mitään, vaikka hän
+saikin vähäsen pilkistää esiripun taakse.
+
+Arató kuunteli häntä erikoinen koulupoikamaisesti ilkkuvanvärinen
+hymyily suupielessä.
+
+Kas vaan, tämäkin pikku olento luulee, että hän on keksinyt uusia
+voimia itsessään, mutta mitä hän luulee löytäneensä, onkin taas vain
+sota. Hän, joka tässä istuskelee myöhäiseen yöhön ja rakastettavan
+kuumeisesti supattelee Stefanin korvaan, ei suinkaan ole Kata, vaan yli
+koko maailman lakaisten kiitävä myrskytuuli, joka nyt panee liikkeelle
+niin monta pientä ja suurta myllyä.
+
+Erityisen, joskin aivan mitättömän muutoksen keksi hän tosin
+vaimossaan, vieraan sormen jälkikuvan hänen herkässä mielessään ja
+tämä teki hänet alakuloiseksi. Tuskin huomattavia, uusia ja vieraita
+piirteitä. Hänestä näkyi, että hän tästedes kuului uuteen piiriin,
+yhteistyöhön, joka oli Stefanille vieras.
+
+Sen huomasi hänen hymystään, jossa kuvastuivat sairaalalääkärien
+tavanomaiset sukkeluudet ja pila, osittain uusista sanoista ja silloin
+tällöin esiintyvistä oudoista liikkeistä.
+
+Mutta sehän oli vain sodan vaikutusta. Tuuli voi akanat hajoittaa
+ikiajoiksi, mutta ihmisillähän on jalat löytääkseen taas toisensa, kun
+myrsky on vaimennut.
+
+Stefanin kotiintulo muuten vieroitti Katalinin eräissä suhteissa hänen
+uudesta osastaan. Ja kun he vain yhden yön olivat hengittäneet samaa
+ilmaa, heräsi hän seuraavana aamuna entisenä Katana.
+
+Hän ei mielellään noussut varhain ylös ja kaikessa salaisuudessa oli
+hän jo väsynyt sairaalaan.
+
+Mutta tämä oli vain lyhyt vastavaikutus. Sairaalassahan häntä
+ylistettiin horjumattomasta velvollisuudentunnosta ja tätä mainetta
+hän ei halunnut panna alttiiksi. Niinpä hän siis nousi ylös ja työnsi
+päänsä päättävästi kylmään pesuveteen.
+
+Päivällisaikaan saattoi hän Stefanin asemalle, ja kun he syleilivät
+toisiaan, heltyi hän vähäsen, aivankuin hän olisi kaivannut jotain.
+
+— Tiedätkö, mikä olisi hauskaa? kysyi hän katse kosteana loistaen.
+
+— Jos voisin ottaa sinut mukaani, eikö totta?
+
+— Aivan niin.
+
+— Se on mahdotonta, rakkaani. Mutta kerran kai solmitaan meidän
+yksityinen, pikku erikoisrauhamme.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eilisessä kuljetusryhmässä saimme kaksi sairasta upseeria, sanoi
+professori Kadar, kun hän Katalinin ja alilääkärin seurassa teki
+kiertokäyntinsä sairassaleissa.
+
+— Vaikeastiko haavoittuneet? kysyi Katalin ammatinomainen osanotto
+äänenvärissään.
+
+— Toista, arvoltaan vänrikki, on lievästi ammuttu päähän. Itse hän ei
+hituistakaan välitä siitä.
+
+Sillä hän sanoo olevansa vapaa székely... [Székelyt olivat alkuaan
+vanhoja unkarilaisia sukuja, jotka asettuneina rajavartioiksi
+Siebenbürgeniin, nauttivat erikoisia etuoikeuksia. — Suom.] Ja
+kuitenkin on hänen nimensä Stowasser, lisäsi apulainen hymyillen.
+
+— Toisesta en ole vielä onnistunut pääsemään selville. Hän on saanut
+hermoiskun.
+
+— Hänen nimensä on Milka, jatkoi apulainen.
+
+— Milka? Silloin hän kai on minun pikku lankojeni kapteeni, aprikoi
+Katalin.
+
+— Hän on kapteeni honvéd-armeijassa... Pitkä, komea mies.
+
+— Hermoiskun, sanoi professori?
+
+— Hänen on täytynyt olla monessa kovassa mukana, miesraukka. Hän on
+kadottanut puhekykyjäkin.
+
+— Eihän toki, kyllä hän kykenee puhumaan, puuttui puheeseen apulainen.
+Hän ei tosin vastaa kysymyksiimme, mutta mykkä hän ei missään
+tapauksessa ole.
+
+— Millä perusteella arvelette niin?
+
+— Silloin tällöin lausui hän sanan. Ja aina saman: Zaklikov.
+
+— Tämä on perin omituinen ilmiö, arveli professori Kadar. On
+parast'aikaa tekemäisillään jonkun liikkeen, tai sanomaisillaan
+sanan, kun salama tai pommi iskee... Myöhemmin toipuu uhri ja silloin
+toistaa hän juuri saman liikkeen tai saman sanan. Klinikalla on eräs
+hermosairas, joka aina huitoo oikealla kädellään ilmassa... Kranaatin
+räjähtäessä kaatoi ilmanpaine hänet maahan, juuri kun hän seisoi
+pilkkomassa puita.
+
+— Zaklikov lienee slovakin — tai puolankieltä.
+
+— Ehkä venäjää...
+
+Heidän pohtiessaan tätä, kuului matala bassoääni viereisestä
+sairasvuoteesta:
+
+— Zaklikov on kylä Venäjän Puolassa, — toivottavasti ei herrasväki
+loukkaannu.
+
+Alilääkäri kääntyi erääseen kunnon unkarilaiseen päin, joka
+rauhallisena makasi ja imi lyhyttä piippuaan sängyssään.
+
+— Kas vaan, tehän olette Ijarto? Missä kunnossa on käsi?
+
+Hänen murtunut kätensä oli kipsattu ja huojentaakseen tuskiaan oli hän
+saanut luvan silloin tällöin panna tulta piippuunsa.
+
+Ijarto? Katalin muisteli joskus kuulleensa nimen...
+
+— Emmekö tunne toisiamme?
+
+— Haavoittunut nyökkäsi vakavana.
+
+Kyllä, tunnen rouvan. Te tervehditte vaimoani ja poikaani
+rautatienasemalla.
+
+Katalin muisti heti korean talonpoikaisnaisen Buddhan olkikruunu
+päässä... Ah, hänhän oli kaksoisten ylistämä korpraali.
+
+— Te olette ollut yksissä kahden pikku lankoni kanssa, eikö totta?
+
+Kyllä, ja tämän piipun olen saanut itse herra Peter Aratólta. Hän ei
+voinut sitä polttaa, se pisti häntä kieleen, sanoi hän ymmärtävästi
+hymyillen.
+
+Professori Kadar johti taas puheen Milkaan. Tapaus jännitti hänen
+mieltään... Ja kävi ilmi, että Ijarto tunsi hyvin tapauksen kulun, hän
+oli koko ajan ollut kapteenin rinnalla.
+
+Hän kertoi hermoiskun esihistorian mietteliäästi, vähäsen verkkaiseen
+tapaansa.
+
+— Kahdentenakymmenentenä toisena olimme ensi kertaa tulilinjalla...
+Marssimme yöllä ja tulimme juuri läpi Zaklikovin kylän... Sanottiin,
+ettei kahdenkymmenen kilometrin piirissä ollut ainoatakaan
+vihollista... Mutta ryssät pettivät meidät...
+
+Kun olimme keskellä pitkää puusiltaa, alkoivat he ampua
+konekivääreillä... Oli pikipimeätä, hevoset ja miehet kaatuivat
+sikin sokin toistensa päälle sillalla, ei kukaan päässyt eteen eikä
+taaksepäin, voin vakuuttaa, että siinä oli hirveä sekamelska... Ja
+menetimme paljon hyvää väkeä siinä... Jottemme kuitenkaan kaikki
+viimeiseen mieheen olisi kaatuneet siihen, lyöttäydyimme yhteen noin
+kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja ryntäsimme kohti koulua.
+
+Tällöin Ijarto kääntyi Kataliin päin ihmeen lempeästi hymyillen ja
+jatkoi:
+
+Molemmat herrat Arató olivat myöskin mukana...
+
+Me iskeydyimme sisään ovista, ajoimme moskovalaiset huoneesta
+huoneeseen, ylös ullakolle, siellä jo leimusi palo kirkkaasti
+liekehtien, ja pian teimme heistä lopun... Vapaaehtoinen Robek sai
+luodin vatsaansa juuri ullakon portailla...
+
+Katalinin koko ruumis vapisi, ja hän tuli aivan kalmankalpeaksi
+kuunnellessaan kuvausta näistä villeistä tapauksista.
+
+— Mutta pojille ei ole mitään vahinkoa sattunut? kysyi hän epävarmalla
+äänellä.
+
+— Ei vähintäkään. Jälkeenpäin istuuduimme ja söimme makkaran, jonka
+Palko oli tilannut papilta.
+
+— Ja kuinka kävi kapteeni Milkan? kysyi professori.
+
+— Yöllä emme häntä edes nähneet. Sitäpaitsi ei hänelle silloin mitään
+onnettomuutta tapahtunutkaan... Mutta seuraavana aamuna päivänkoitossa
+alkoivat ryssät pommittaa kylää... vanhoilla kanuunoilla. Me olimme
+saaneet määräyksen pitää sen, kävi kuinka tahansa. Herra kapteeni
+oleskeli suojushuoneessa ja minä olin lähetetty hänen luokseen
+tiedonannolla. Hän oli jo pahasti sairas, sillä hänen kasvonsa olivat
+aivan harmaat. Hän kysyi juuri: Mikä on oikeastaan tuon kurjan paikan
+nimi? — Zaklikov, herra kapteeni, vastasin minä, ja silloin iski
+kranaatti läpi suojeluskaton ja hautasi meidät kaikki kolme. Kolmas
+oli herra kapteenin tensikka. Tämä raukka oli eniten ulkona, sillä
+hänet maamöhkäleet puristivat kuoliaaksi. Minä sain vain vamman
+käsivarteeni... Ja silloin kapteenin sielu tuli mykäksi...
+
+Nyt oli professori Kadar saanut tietää, mitä halusi.
+
+Katalin erosi lääkäreistä ja jatkoi yksinään kiertokulkua. Nyt oli hän
+palannut miehensä luota, hänen henkensä ja sielunsa kotiutuivat taas.
+
+Hän rakasti tätä ympäristöä: tummia miespäitä, jotka lepäsivät
+valkoisilla patjoilla, hiljaa tapsuttelevia hoitajattaria ja
+palavia lamppuja pitkissä käytävissä. Vieläpä hän piti kylmästä ja
+vastenmielisestä eetterinhajustakin.
+
+Ja hän tiesi, että kun hänen hoikka, valkea haahmonsa äänettömänä
+liukui salien läpi, herätti se vienon heijastuksen kuumeisissa,
+raukeissa katseissa...
+
+Hän oli sairaalan suojelusenkeli! Ja hän rakasti tätä ympäristöä kuin
+näyttelijä riemuvoittojensa näyttämöä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sattuma järjesti niin, että Katalin vielä samana iltana sai nähdä
+kapteeni Milkan.
+
+Kun hän kulki ohi upseerisalin, oli ovi paraikaa avoinna, sinne
+kannettiin huonekaluja.
+
+Kapteeni istui keskellä huoneita. Kaunis, komea mies, joka kaksoisten
+lausuman mukaan "kykeni kohottamaan maasta miehen kivääreineen ja muine
+varustuksineen", oli murtunut, muuttunut harmaaksi ja vanhaksi siitä
+päivästä, kun hän löi kantapäänsä yhteen Katalinin edessä asemalla.
+
+Leuassa kasvoi kahden viikon vanha parta, hänen vaatteensa olivat
+siivottomat, silmät tuijottivat kuin kaksi murheellista valeikkunaa
+ulos tyhjään olemattomuuteen.
+
+Poikasena oli hän kerran sattunut pudottamaan lattialle äitinsä
+neulomalaatikon. Kun hän näki, miten joka suunnalle vieri lukemattomia
+nappeja, hakasia, kerä, lasihelmiä, neuloja ja saksia, pelästyi hän
+hillittömästi ja hänet valtasi toivoton tunne siitä, ettei niitä enää
+koskaan saisi kootuksi.
+
+Nyt oli hän miltei samankaltaisessa tilassa.
+
+Sota oli yhdellä salamaniskulla heittänyt kumoon koko hänen elämänsä
+sisällyksen. Niitten kauhujen jälkeen, jotka hän oli kokenut, tulisi
+olemaan aivan mahdotonta jälleen käydä kahviloissa, kertoa kaskuja ja
+jaloitella vastasililetyissä housuissa.
+
+Hän oli kadottanut itsensä, luopunut itsestään, elämästään. Hän tunsi
+itsessään vain kylmyyttä ja pimeyttä; ei tahtoa, ei itsetuntoa, ei
+halua, ei toivoa hehkunut hänen suonissaan.
+
+Hän vain istui samassa paikassa ja katseli äärettömästä etäisyydestä
+elämänsä monia koreita ja hyödyttömiä sirpaleita. Ja samalla taisteli
+hänen järkensä, joka alkoi pimenemistään pimetä, jonkun salaperäisen,
+pienen kummituksen kanssa, joka porautui hänen aivoihinsa, imi, kiusasi
+ja pisti.
+
+Hän ei tietänyt, mitä se oli, eikä mistä se tuli, miksi se kiusasi
+häntä. Hän tiesi vain sen nimen ja hän kertaili sitä nytkin hiljaa,
+kysellen, kiusattuna mietiskellen:
+
+— Zaklikov.
+
+
+
+
+GOLDMARKIN SARJA.
+
+
+Zolyomin kirkkotarhassa on kolkka, jota heikkohermoiset kirkossakävijät
+tarkoituksella välttävät. Jos joku kuitenkin harhautuu sinne, vetäytyy
+hänen sydämensä kokoon, sillä kahdeksan tarkkaan samanlaista, pientä
+hautakiveä seisoo siellä tasaisessa, somassa rivissä kuin pienet,
+kuuliaiset pojat.
+
+Teodor Milka, rikas slovakialainen nahkakauppias on sinne haudannut
+kahdeksan poikaansa. Vanhin haudattiin kolmetoistavuotiaana, nuorin
+kuusikuukautisena, rautarenkailla vyötetyn, suuren kivipaaden alle.
+
+Luonto oli pyhällä säälimättömyydellä lausunut julki tuomiopäätöksensä
+olla pitämättä kauempaa elossa sukua, jonka veren joku peritty kirous
+oli saastuttanut.
+
+Teodor Milkan yhdeksäs lapsi sai kuitenkin armon. Äidin onnistui
+tuhansin rukouksin varastaa pikku Karoly kuoleman käsistä. Näyttää
+siltä, kuin äidin sydämen ainakin joskus onnistuisi muuttaa luonnon
+järjestystä.
+
+Mutta Kari oli niin viheliäinen, ryppynaamainen ja vähän toiveita
+herättävä kuin lokakuun kananpoika.
+
+Hän kasvatettiin sananmukaisesti pumpulissa ja oli kuusivuotiaana
+nokkela ja valmis pikku luulosairas. Itse tarkasteli hän pientä,
+huippupäistä kieltään peilissä, ja pöydän ääressä laski hän usein
+lusikan lautaselle ensin kysyäkseen: äiti, luuletko tämän olevan
+minulle vahingollista?
+
+Naapurien lapset ajoivat kiljuen toisiaan takaa ylös vuorille ja söivät
+hatun täydet raakoja hedelmiä. Kari puolestaan istui mietteliäin
+elein uunin ääressä ja pedanttisella huolellisuudella otti sisäänsä
+rautarohtoja ja maksarasvaa.
+
+Hän oli aina naisten seurassa ja hänessä alkoikin kehittyä naisellisia
+taipumuksia. Hän oli mieltynyt leikkiruuanlaittoon keittiössä,
+valmisteli naisten käsitöitä ja ylpeili pitkistä, kiharista kutreistaan.
+
+Hänen koulutoverinsa antoivat hänelle usein korvatillikoita ja
+nimittelivät häntä tavallisesti neiti Karolaksi.
+
+Myös se oli merkki hänen naismaisuudestaan, että hän kuumeisella ja
+huumeisella rakkaudella antautui harrastamaan musiikkia. Hän soitti
+myös itse, hän yritteli soittaa miltei kaikkia soittokoneita, mutta yhä
+antoi hän kykynsä kehittyä hillittömästi; järjestelmällistä opetusta,
+vaivaloisia harjoituksia ei voimaton lapsi koskaan olisi kestänyt.
+
+Suuresti takautuneena odotteli hän neljättätoista syntymäpäiväänsä.
+Perheen keskuudessa oli sellainen taikauskoinen käsitys, että tämä
+päivä olisi Milka-lasten vaarallisin. Jos jonkun onnistuisi elää yli
+tämän päivän, voi hän tulla yhtä vanhaksi kuin itse Metusalem, mutta
+sitä ei vielä kukaan Teodor Milkan lapsista ollut voinut.
+
+Vaarallinen päivä meni ohi. Kun vanha kello oli lyönyt viimeiset
+kaksitoista lyöntiänsä, kuului makuuhuoneesta keskiyönhiljaisuudessa
+ylen onnellinen ja oudoksuva ääni:
+
+— Äitikulta, minä elän.
+
+Kuolonenkeli oli kääntynyt kynnykseltä.
+
+Ja nyt alkoi Kari, aivan kuin hän äkkiarvaamatta olisi päässyt irti
+jostain hämäräperäisestä — vankiluolasta, aivan yllättävästi varttua
+auringonpaisteessa ja tulla voimakkaaksi ja jänteväksi. Ja sellaisella
+vauhdilla ja voimalla, kun lopultakin leppynyt luonto olisi halunnut
+antaa täyden vahingonkorvauksen menneeltäkin ajalta.
+
+Seitsentoistavuotiaana oli hän jo koko päätä pitempi isäänsä.
+
+Tämä oli aivan uutta Milkan kääpiöperheessä: Karista tuli oikea
+jättiläinen lihaksisine jäsenineen, punakoine poskineen ja säteilevine
+silmineen.
+
+Nyt katseltiin häntä kaupungissa aivan toisin silmin. Vanhemmat
+riippuivat hänessä ylpeinä ja innostuneina. (Kun heidät nähtiin
+yhdessä, tuli ajatelleeksi lammaskoiran leijonanpentua). Toverit
+katselivat häntä kunnioittavin silmäyksin, jopa Zolyomin
+slovakkilaistytötkin punastelivat, kun he menivät hänen ohitseen
+kadulla ja keveästi keikuttelivat lanteitaan.
+
+Mutta omituisinta oli, että koko tämä suuri muutos pysähtyi vain hänen
+ulkoiseen olemukseensa, sisäisesti jäi jättiläislapsi siksi, mikä
+hän ennenkin oli ollut: mietiskelevä, pehmeä ja voimaton, piskuinen
+kääpiöneito Karola.
+
+Ja hän hinasi mukanaan omaa, valtavaa ruumismassaansa kuin Peukaloinen
+isänsä vanhaa lammasnahkatakkia. Kananpojan sielu asui kotkanruumiissa.
+
+Mutta tämä oli hänen oma, pelokkaasti ja vavisten säilytetty
+salaisuutensa. Maailman silmissä oli hän komea nuorukainen,
+avokatseinen, ylväsryhtinen ja rakastettava, vaikka ehkä vähäsen
+karkean suorasukainen. Mutta suurella huolella ja näyttelijätaidolla
+esitti hän vankkaa lihasihmistä.
+
+Naisia kohtaan ei hän koskaan tuntenut mitään erikoista viettymystä,
+mutta velvollisuudentuntoisena käyttäytyi hän kuitenkin kuin
+parantumaton hamemetsästäjä. Ei hän myöskään viinistä paljoa
+välittänyt, ei edes kunnolla sitä sietänyt, mutta silti hän juhli
+paljonkin upseeritoveriensa kanssa. Hänen suurin nautintonsa oli ottaa
+viulu mustalaisen kädestä ja itse soittaa myrskyisän hillittömiä
+sävelmiä juomatovereilleen.
+
+Jottei häntä olisi pidetty pelkurina, oli hän ärsyttävä ja
+väkivaltainen ilman syytä. Hän kuljeskeli kaupungissa kuin liiaksi
+lihoitettu siitossonni. Mutta siinä oli myös oma uhkansa; alati täytyi
+hänen heikkoine hermoineen ja pehmenneine lihaksineen pelätä jonakin
+päivänä kohtaavansa silmä vasten silmää sen Davidin, joka tulisi
+riisumaan häneltä hänen Goliatpanssarinsa.
+
+Hänen onnensa oli, että ihmiset aina antoivat hänen ulkomuotonsa
+vaikuttaa itseensä, joten hän ei koskaan joutunut kokeenalaiseksi.
+
+Myöhempinä vuosina oppi hän toteamaan, että samoinkuin ei hänen
+voimansa ollut todellista voimaa, vaan sen kaipuuta, samoin hänen koko
+elämänsä oli vain elämän ikävöimistä.
+
+Meluavimmassakin seurassa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, hän ei
+osannut olla ihminen ihmisten joukossa, hän oli vain kummitus
+ihmisasussa. Ja kuitenkin hän tulisesti rakasti ihmisiä, etsi heidän
+seuraansa!
+
+Lentävä hollantilainen... Hänenkin aluksensa risteili kaihoten pitkin
+elämän kukkasrantoja, mutta se ei voinut koskaan laskea maihin.
+
+Hänen irstailunsa, seikkailunsa ja ystävyysliittonsa, hänen tuskansa
+ja riemunsa eivät olleet koskaan oikeita ja todellisia, vain tyhjiä
+heijastustunteita, jotka elämä rannattomasta etäisyydestä vain
+kuvitellen loihti esiin. Se oli samanlaista elämää kuin sähköllä
+liikutetun sammakonreiden.
+
+Se palava halu voiman käyttelyyn, mikä oli ominaista Milkan perheelle,
+teki Karista sotilaan. Hän haaveksi, että kun hän vain pukeutuisi
+upseerikaapuun, hänen elämänsä äkkiä tulisi täyteen itsetietoista
+voimaa, intohimoista todellisuutta. Lihasnousukas tahtoi tulla
+voimaylimykseksi.
+
+Valaakseen voimaa pehmeään sydämeensä, pakoittautui hän olemaan ankara
+esimies. Ja silloin tapahtui, kuten tavallista, kun heikot ihmiset ovat
+kyseessä: he eivät kykene olemaan voimakkaat, vaan vain julmat.
+
+Sodanjulistuksen otti hän vastaan silminnähtävällä ilolla. Ehkä sodan
+raaka todellisuus lopultakin musertaisi hänen vankilansa paksut
+kristalliseinät, ja halkeamasta pääsisi hän itse ulos elämään. Suuri
+kuolema toisi hänelle elämän täydellisyyden. Hän odotti alati vain
+ulkonaisista tapahtumista omaa vapautumistaan.
+
+Mutta kun hän Puolan synkän taivaan alla kuului lähestyvää
+kanuunanjyminää, kutistui hänen sydämensä kokoon, sillä hän aavisti,
+että nyt vedetään hänen elämänsä valhe tuomioistuimen eteen.
+
+Ja kun sitten veren ja tulen helvetti pauhaten avautui hänelle
+Zaklikovin yönä, oli hän selvillä siitä, ettei hän tulisi kestämään.
+
+Se ei ollut pelkuruutta — hänen joka hengenvetoinahan oli rukous, että
+vapauttaja — kuolema saapuisi — vaan hänen hermonsa yksinkertaisesti
+pettivät uupumuksesta, ne lyyhistyivät kokoon kuin kuolemanraukeaksi
+ajettu otus.
+
+Toiset kestivät. Hänen oma luutnanttinsa kykeni palavien talojen
+valossa kirjoittamaan raportin everstille... Ja hän näki korpraali
+Ijarton lataavan kivääriään piippu hampaissa... Ja veljekset Arató,
+nuo poikaset, joilla oli rusahteiset tytönposket, syöksyivät pajunetit
+tanassa helvetillisessä ulinassa vihollista vastaan, samoinkuin he
+muutamia vuosia sitten hyökkäsivät rumanialaisia lapsimukulia vastaan,
+jotka näyttivät heille kieltänsä...
+
+Mutta hän ei jaksanut, hän ei sitä käsittänyt.
+
+Kumea tyhjyys aivoissa, jäsenet kankeina, seisoi hän hirmumyrskyssä.
+Toimettomana ja voimattomana.
+
+Voiman komedia oli lopussa. Sammutettiin lamput. Kapteeni Milka jäi
+yksin pimeyteen eikä enää välittänyt ihmisten suosionosoituksista. Hän
+ei enää halunnut, että häntä olisi pidetty voimakkaana.
+
+Miehellä, joka vedettiin esiin sirpaleista, ja joka nyt istui täällä
+upseerisalissa, ei ollut juuri mitään yhteistä rohkean ja komean
+kapteenin kanssa.
+
+Hän oli taas Teodor Milkan arka ja säälittävä pikkupoika, jota toverit
+muinoin pilkaten nimittivät neiti Karolaksi...
+
+       *       *       *       *       *
+
+ Rakas hyvä mieheni!
+
+ Ei poikien, vaan minun on syy. He kirjoittavat sangen säännöllisesti,
+ mutta minun aikani on ollut niin hirveän sidottu, etten ole saanut
+ tilaisuutta lähettää heidän korttiaan Sinulle. Ethän kuitenkaan suutu
+ minuun?
+
+ He ovat olleet tulessa monta kertaa, meidän poloiset urhoolliset
+ poikamme, mutta näin pinnalta katsoen voivat he täysin hyvin, ainakin
+ he kirjoittaessaan ovat aina hyvällä tuulella. He sanovat, että minun
+ Pyhä Katarinani on antanut heille onnea.
+
+ Itse voin hyvin, vaikka minulla on paljon tekemistä. Sairaala
+ vaatii aikani aamusta iltaan, usein sattuu myöskin, että saamme
+ yönaikalähetyksiä.
+
+ Naamioitu Neitsyt Oltvássa on todistajani, että vain Sinun tähtesi ja
+ Sinun omiesi hyväksi teen työtä, koska minun jokainen tekoni ja joka
+ ajatukseni on Sinun.
+
+ Kapteeni Milka, poikien kapteeni — olen kai kirjoittanut, että hän
+ on tullut tänne sairaalaan hermoiskun takia — osoittaa oireita
+ synkkämielisyyteen. Jospa näkisit, mitä on tullut tästä voimakkaasta
+ komeasta miehestä! Kauheata, hirveää on tämä sota!
+
+ Kuulehan, nyt kutsutaan minua taas leikkaussaliin! En saa kirjoittaa
+ enempää. Mutta ehkä onni suo minun uneksia Sinusta yöllä. Ajattele
+ minua ja rakasta minua.
+
+ Väsynyt Kata-raukkasi.
+
+Zaklikov on venäläis-puolalainen kylä Sann-joen varrella...
+
+Parin viikon kuluttua selvisi tämä tosiasia myös kapteeni Milkalle, ja
+senjälkeen lopetti hän kylän nimen kertaamisen.
+
+Mutta mitään keskustelua ei toistaiseksi voinut hänen kanssaan solmia,
+ei myöskään häntä saatu suostutetuksi jättämään huonettaan.
+
+Sillä niin pian, kuin hän jättäisi kotonsa, syöksyisi häpeän tunne
+hänen päällensä kuin karjuva villipeto ja iskisi hänet maahan.
+
+Hän häpesi hirveästi, sanomattomasti, kuolettavasta
+
+Ratisevin hampain hapuili hän ympäri pitkin sairaalan seiniä... Mitenkä
+voisi hän lähteä täältä? Ulos ihmisten joukkoon? Kuinka voisi hän taas
+näytellä kapteeni Milkan entistä osaa?
+
+Mieluummin kaivautuisi hän alas maahan, lattian alle. Kuinka suloista
+olisikaan maatua mullassa, kadota ikuiseen pimeyteen, hiljaisuuteen...
+Tulla mykäksi ja sokeaksi... Silloin ei kukaan koskaan voisi katsoa
+silmiin, ei kenkään konsanaan kysyä mitään...
+
+Professori Kadar aavisti, mitä kapteenilta puuttui.
+
+Ei ole helppoa houkutella häntä takaisin elämään... Täytyy rakentaa
+hänelle jonkinlainen silta, punoa Ariadne-lanka... Silloin — ehkä
+onnistumme... — Musiikki! Soitannon mahdilla! — sanoi Katalin.
+
+Hän oli kerran kuullut puhuttavan sairaasta, jonka musiikin sointu oli
+valaissut ulos ikuisesta yöstä... Milkahan oli suuri soittoniekka,
+siitähän olivat kaksoiset niin usein maininneet.
+
+Pitäisi noutaa tänne hänen sellonsa! ehdotti Stowasser, vapaa székely,
+joka kierteli käytävässä pää upotettuna valkeaan kypäriin.
+
+Vänrikki selitti, että Milka kykeni seurustelemaan minkä soittokoneen
+kanssa tahansa, mutta mieluimmin hän soitti selloa.
+
+Katalin otti huolehtiakseen tästä. Erinäisten tiedustelujen
+jälkeen onnistui hänen saada käsiinsä kapteenin sello, jota hänen
+huonekalujensa mukana säilytettiin eräässä varastohuoneessa.
+
+Eräänä iltapuhdehetkenä otti eräs sairaalan nostoväkiläinen sen
+mukaansa Milkan huoneeseen ja asetti määräyksen mukaan sanaakaan
+sanomatta mustaksi lakatun laatikon erääseen nurkkaan.
+
+Ja sitten seisoivat kaikki vaanimassa, nappaisiko kala koukkuun.
+
+Kauan odottivat he hukkaan. Mutta sitten yht'äkkiä —.
+
+Tenhoava sävel kaikui yön hiljaisuudessa. Se tuli kaukaa, alhaalta
+syvyydestä, kuin noidan laulu maan uumenista.
+
+Hiljaa, kuin tukahdutettu nyyhkytys tuli se lähemmäksi, pelokkaana
+hapuillen, aivankuin se vielä epäilisi oikeuttaan elää.
+
+Sitten kapusi se korkeammalle, kerjäten kiihkeästi ja intohimoisesti...
+
+Äkkiä kohotti se päänsä ahneesti ja janoavasti...
+
+— Hän soittaa Goldmarkin sarjaa, sanoi alilääkäri, joka ymmärsi jonkun
+verran musiikkia.
+
+Se oli omituista musiikkia. Hurjasti virtasi se esiin Milkan
+slaavilaisen veren kiihoittamana ja tuprutti mukanaan monta kirjavaa
+kiveä, jotka olivat huuhtoutuneet irti kerroksista, jotka peittivät
+tuntemattoman syvyyden.
+
+Joka musikaalinen ajatus, mikä siilautui läpi kapteenin hermoston
+seulan, tuli uskomattoman pehmeäksi, suloiseksi, tuliseksi ja
+tunnelmalliseksi.
+
+Hänen jousensa käyrä pyörensi joka kulman, ja hioi jokaisen
+epätasaisuuden.
+
+Säveltäjäin joukosta ihaili hän vain suuruuksia; kaikkien lentoa voi
+hän seurata, mutta vain kuten lihava villihanhi nousevaa haikaraa:
+jalat laahaten sammakonliejussa.
+
+Kun hän soitti, tuli Bach hempeäksi, jopa Beethovenkin lientyi.
+Jättiläisistä, jotka nostivat maapallon harteillaan, teki hän lihavia
+kukankantajia barokkityyliin. Sävelin soivat katedraalikirkot täytti
+hän tekokukilla, silkillä ja myrtintuoksulla.
+
+Hänelle oli musiikki syntinen intohimo, unijuoma, haschisch, jota hän
+imi ahneesti ja punottavin poskin.
+
+Musiikin hehkussa suli hänen sielussaan kaikki, mikä oli voimakasta
+ja miehekästä, ja vain Karola jäi jälelle, Karola, joka hentona ja
+väristen puhkesi nyyhkytyksiin kokiessaan aikoja sitten maatuneitten
+musiikkisankarien hengen tarmon.
+
+Musiikki kaivoi salaisia, maanalaisia käytäviä hänen sieluunsa, missä
+outoja, värittömiä, unelmanhaihtuvia olentoja nousi oraalle.
+
+Kun hän upseeriaikanaan kerran oli määrätty Budapestiin, tuli
+hän kosketuksiin taiteilijain kanssa, etupäässä maalari- ja
+kuvanveistäjäpiireissä. "Pojat" näkivät hänet mielellään seurassaan,
+heillehän ylimalkaan tuollainen "uhkea, typerä rotuhärkä" oli
+todellinen helmi.
+
+Välistä hän soitti myöskin heille, jolloin taiteilijat keksivät hänen
+musiikkinsa levottomuutta herättävän mielenkiintoiseksi ja kutsuivat
+häntä neroksi.
+
+Eräässä tällaisessa tilaisuudessa piirsi suuri kuvanveistäjä, joka oli
+kuulijain joukossa, hänestä pikakuvan edessään olleelle marmoripöydälle.
+
+Kun Milka kotvasta myöhemmin, mestarin mentyä, katseli piirustusta
+tunsi hän hämmästyneenä siinä itsensä.
+
+Kuva esitti sfinksiä, jonka pehmeällä naarasleijonanruumiilla oli
+Milkan pää. Sfinksi seisoi jyrkän kallio-obeliskin huipulla, josta
+se ei voinut päästä alas, siksi se katseli kieroon alas syvyyteen,
+sinne uneksien ikävöiden eteenpäin kallistuneena kuin kissa ylhäällä
+katonulkonemalla.
+
+Mitä etsi se sieltä alhaalta — kuolemaa, elämääkö?
+
+Tai olikohan vain oikukas sattuma ohjannut mestarin kättä, tai olikohan
+se hänen kuulemansa musiikin olemuksen ruumiillistuma?
+
+Ja nyt soi siis kapteenin sello sairaalan upseerisalissa...
+
+Sfinksin ääni valitti yön hiljaisuudessa.
+
+Katalin seisoi käytävässä, nojautuneena ovipieleen. Kädet ristissä
+rinnoilla kuunteli hän syvimmällä hartaudella.
+
+Hänestä tuntui, kuin tuolla sisällä tapahtuisi jotain suurta ja pyhää.
+Ihmissielu heitti yltään pimeyden kahleet ja astui autuaana kohti
+valkeutta...
+
+Mutta musiikki keskeytyi äkkiä, ja Katalinin silmien edessä väikkyi
+hetkisen kuva taistelevasta ihmisestä, joka suinpäin syöksyi takaisin
+pimeyteen.
+
+Empimättä aukaisi hän oven.
+
+Kapteeni Milka istui pöydän ääressä, pää oli käsien varassa ja
+kyyneleet vuosivat virtoina. Kyynelvuo oli rukous, rannalle ajautuneen
+haaksirikkoutuneen suloiset kyyneleet.
+
+Ja kyyneleet täyttivät myös Katalinin silmät.
+
+       *       *       *       *       *
+
+ Oma rakkaani. Stefan, kallis puolisoni.
+
+ Uskollisesti rakastaen tervehdin sinua, ja voin suuresti iloiten
+ kertoa, että meidän on onnistunut pelastaa kapteeni Milka, jota Herra
+ on niin raskaasti koetellut.
+
+ Toisin sanoen, voin perin täydellä vakavuudella ilman omahyväisyyttä
+ väittää, että minun on onnistunut pelastaa hänet!
+
+ Oppineet tohtorit eivät saaneet hänestä tolkkua, mutta minä,
+ yksinkertainen naisolento — poloinen, keksin aatoksen, joka
+ loistavasti kesti kokeen.
+
+ Kun Sinä palaat, kerron laajasti koko tapauksen kulun, tiedän, että se
+ tulee herättämään harrastustasi.
+
+ Näet siis, ettei Sinun pikku "kylkiluu"-raukkasi ole täällä
+ sairaalassa mikään tyhjäntoimittaja.
+
+ Voin aivan vakavasti sanoa, että olen vilpittömän onnellinen siitä,
+ että kaikessa tässä nimettömässä kurjuudessa, jonka tämä hirveä sota
+ on tuonut meille, myös omalta osaltani olen voinut tuottaa vähäsen
+ lievitystä.
+
+ Kadar sanoo, että hän tämän ihmeparannukseni jälkeen tulee ehdottamaan
+ minut yliopiston kunniatohtoriksi. Mutta minä vastasin, että minä
+ olisin sangen tyytyväinen, kunhan hän ei vain ilmiantaisi minua
+ puoskaroimisesta.
+
+ Poikien kortin liitän tähän mukaan. Nuo kaksi "Kasakkain kauhua"
+ pyytävät suklaatia. Muuten voin hyvin ja ajattelen, kuten Kantor,
+ uskollisella rakkaudella meidän molempien hyvää isäntää. Ja sitäpaitsi
+ lähetän vielä satatuhatta suukkosta.
+
+ Kata.
+
+
+
+
+SFINKSI JA NAINEN.
+
+
+Mitä etäämmäksi menneisyyteen muistot Zaklikovista häipyivät, sitä
+vaikeampi oli kapteeni Milkan uskoa, että hän todella oli sairas.
+
+Edelleen käyttäytyi hän vain kuin pieni pojannypykkä, joka pelkästä
+itsepintaisuudesta ei tahtonut tulla esiin pimeästä häpeänurkastaan.
+
+Kunpahan hän ei vain lopettaisi näitä, ajatteli hän itsekseen, kun
+Katalin alkoi tehdä pelastusyrityksiään.
+
+Mutta siitä seikasta voi hän olla levollinen: nuori nainen oli siksi
+ylpeä taistelusta, johon hän oli ryhtynyt pimeyden mahteja vastaan,
+ettei hän tulisi päästämään saalista ruusunpunaisista kynsistään.
+
+Vaalea jättiläinen oli samalla kuuliainen lapsi, joka laimeasti
+alistuen antautui "sisar Katalinin" johdettavaksi. Hän söi ja joi,
+lepäsi ja jaloitteli, otti lääkkeitä ja soitti selloa, kaikkia hänen
+määräystensä mukaan.
+
+Ei kukaan kysynyt, mistä nainen sai ihmeellisen valtansa: kun on
+kyseessä hermosairaat, ovat ihmeellisimmätkin asiat luonnolliset.
+
+Joka päivä, kun Katalin oli lopettanut kierroksensa sairassaleissa, oli
+hänellä tapana lopuksi käydä tervehtimässä myös erikois-potilastaan.
+
+Useimmiten lääkärien kanssa, mutta välistä myös yksin. (Tällaista
+hyväksyi Stefan Aratón puoliso itseltään!)
+
+He jatkoivat musikaalista käsittelytapaa ja vain yhdestä ainoasta
+naisen sanasta, asetti kapteeni sellon polviensa väliin.
+
+Tänään oleskeli hän taas sangen kauan Chopinin seurassa.
+
+Nokturnojen hehkuvirtaan valoi hän vadillisen sokeria, omaa valmistetta
+ja uiskenteli nyt, kuten ainakin oman taiteensa uhri, ulos- ja
+sisäänpäinkäännetyin silmänvalkuaisin musikaalisessa punssiseoksessa.
+
+Kun he olivat neljän silmän valossa, ei nainen koskaan istuutunut,
+vaan jäi seisomaan oven ääreen katse tutkivasti kiinnitettynä sairaan
+piirteihin, tapa, jonka hän oli oppinut lääkäreiltä.
+
+Nämät piirteet muuttuivat soiton kestäessä yhä enemmän. Silmät olivat
+lujasti sulkeutuneina, paisuneissa huulissa näkyi tempaisuja...
+
+Katalin tiesi etukäteen, mitä nyt tuli tapahtumaan: kapteeni Milkan
+rinta täyttyi siihen määrään tunteista, että purkaus oli välttämätön.
+
+Hän olikin jo hypähtänyt seisaalleen ja katkaisi kovaäänisellä
+huudahduksella raskasmielisen kaksinpuhelun Chopinin neron kanssa.
+
+— Mutta miksi elän? Niin, mitä se hyödyttää?
+
+Sairas vaipuu yksinäisinä hetkinä takaisin entiseen hermoheikkouteensa;
+sellaisien kuilujen yli täytyy hänet auttaa armeliaalla kädellä...
+
+Mutta ehkä sairas juuri tämäntapaisten kohtausten avulla haluaakin
+päästä kosketuksiin tuon lempeän käden kanssa.
+
+— Lopettakaamme musiikki tältä päivältä. Se riittää täksi kertaa. Te
+olette vähäsen kiihtynyt, sanoo Katalin.
+
+— Kuten käskette, vastaa Milka raskaasti.
+
+— Huomenna tulen taas, silloin jatkamme. Olettehan samaa mieltä? kysyy
+Katalin.
+
+— Milka säpsähtää — hänen ajatuksensa ovat harhailleet jossain
+kaukana...
+
+— Ah, siitä tulee erinomaista!
+
+Naisen käsi on jo ovenkahvalla, mutta hän ryhtyy uudestaan sanoihin.
+
+— Mitä nyt siihen kysymykseen tulee: miksi kannattaa elää... Herra
+Jumalani! Ihmisellä on aina jotakin, jonka edestä kannattaa elää, tai
+sitten ei hänellä ole mitään...
+
+— Minulla ei ole kerrassaan mitään! Ei mitään maailmassa, mutisee Milka
+katkerana.
+
+Katalin katselee häntä vakavasti.
+
+— Niin, vaikka ei minulla olisikaan mitään, olisi minulla kuitenkin
+jotakin. Tietoisuus siitä, että olen ihminen, enkä mikään puettu
+nukke... Ei aateluus velvoita, vaan järki. Se velvoittaa meitä
+mahdollisimman suurella arvokkuudella kantamaan elämän vastukset...
+Elämä ei ole mikään huvimatka!
+
+— Miten voimakas te olette! Miten kadehtiikaan teitä! — kummailee Milka
+ja katselee häntä suurin, valoisin silmin, aivankuin hän nyt näkisi
+Katalinin ensi kertaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pudistikin äkkiä
+päätään: ah, mitä se hyödyttää? — ja väsyneenä, kuin putoava lehti,
+vajoaa hänen mielikuvitelmansa kohti syvyyttä:
+
+— Valitan, armollinen rouva, mutta viisainta, mitä voisin tehdä, olisi
+ampua Trommer-luoti otsaani.
+
+"Sisar Katalin" rypistää mustia kulmakarvojaan valkean päähineen alla.
+
+— Ja vakuutan teille, kapteeni, että jollen tietäisi tämän
+elämäänkyllästymisen olevan erään sairaustuntomerkin, halveksisin teitä
+vähäsen. Itsemurha? Se on sekavien aivojen ja puolisivistyneitten
+pakopaikka.
+
+Milkan vaalea pää vaipui syyllisyystuntoisena.
+
+— Niin voimakas! mutisi hän vimmaisesti.
+
+Silloin valaisi Katalinin piirteet lämmin äidinhymy.
+
+— Tiedättekö mitä, kapteeni? Menkää nyt kauniisti vuoteeseen ja
+nukkukaa aina huomiseen, varhaiseen aamuun. Jos olette nukkunut
+kahdeksan tuntia — mutta petosta ei sallita — saatte tulla tervehtimään
+minua aamulla liinavaatevarastoon.
+
+Hän tahtoi mennä, mutta Milka pani kätensä ristiin ja katsoi rukoillen
+häneen.
+
+— Vain yksi sana! Sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys... Olen kauan
+taistellut, mutta nyt täytyy minun kysyä... Sanokaa, halveksitteko
+minua?
+
+Halveksia? Kata hymyili lempeästi, kuin nuori äiti, kun hänen pieni
+poikansa kysyy jotain oikein tyhmää. Ja tämä hymy teki hänen kasvonsa
+todella kauniiksi.
+
+— Halveksia? Miksi niin? Siksikö, että kranaatti, joka olisi voinut
+kaataa kumoon kirkontornin, löi maahan myöskin teidät? Rakas kapteeni,
+en halveksi edes kirkontornia, ja se on kuitenkin paljon karkeampaa
+ainetta kuin te.
+
+Hän tarttui Milkan käteen ja jatkoi:
+
+— Tornin voi rakentaa jälleen, ja ihminen voidaan taas auttaa
+jalkeilleen. Ja ihminen on saanut järkeä ja tahdonvoimaa, ollakseen
+itse vähäsen mukana tässä auttamisessa... Ettekö tekin ole samaa mieltä?
+
+Pystypäin, huulillaan voitokas ja ylevä hymy, seisoi Katalin hänen
+edessään valkeassa puvussaan.
+
+Hän oli niin vahva, niin puhdas ja ylväs kuin marmorimöhkäle ylhäällä
+vuorenhuipulla.
+
+Kapteeni ei kohottanut hänen kättään huulilleen, vaan kumartui syvään
+ja suuteli hänen eetterintuoksuisia, pienoisia sormiaan.
+
+Milka oli muuten aina kohtaamisesta asti rautatieasemalla usein
+ajatellut rouva Aratóa. Siihen aikaan olivat hänen ajatuksensa
+eräänlaisella oudolla, mietiskelevällä uteliaisuudella hiiviskelleet
+hänen solakan olentonsa ympärillä.
+
+Kukaan ei tuntenut häntä pääkaupungissa — Arató eli syrjässä — mutta
+kuitenkin ympäröi häntä maine, että hän oli ylhäinen ja harvinaisen
+puoleensavetävä. Naisen, joka kykeni kiinnittämään Stefan Aratón,
+niinkuin hän, täytyi itsensä olla Arató naismuunnoksena.
+
+Hyvän maineen lumivalkea helmikruunu loisti hänen viisaalla otsallaan.
+
+Kun hän laupeuden lempeällä vakavuudella kumartui yksinkertaisen
+upseerin puoleen, tunsi hän äkkiä hänet jälleen. Hän, joka muuten aina
+oli seisonut vieraana naisten edessä, löysi nyt itsessään Katalinin
+kuvan, kuten suloisen, hyvin tutun olennon nuoruuden unelmista.
+
+Ja millainen nainen oli hän?
+
+Niin todellinen, niin ehyt, ja niin kallis, kuin olisi hän leikattu
+yhdestä ainoasta, suuresta kristallista. Vain se raikas tuoksu, joka
+virtasi hänen olemuksestaan, todisti, ettei valheen lika ollut koskaan
+koskettanut häntä.
+
+Kaikki se, jota Milka oli ikävöinyt ja jota hän jo luuli löytyvän vain
+unelmissa taivaan tähtien alla, kaikki se loisti ja hehkui pyhänä
+todellisuutena tämän naisen sielusta.
+
+Kuinka hyvältä tuntuikaan, että sittenkin löytyi tällaisia naisia
+kirkuvien riikinkukkokanojen riveissä! Juuri sellaiset tekevät tämän
+surkean, löyhkäävän elämän lämpimäksi, tuoksuavaksi, kotoiseksi.
+
+Elämä! Milka ei nyt tietänyt mitään parempaa, kuin laskea uudelleen
+saavuttamansa elämän Katalinin kapeiden, valkoisten kenkien eteen.
+
+Asettaa se siihen uhrilahjana puhtaasta kiitollisuudesta, että löytyi
+maailmassa sellainen olento kuin Katalin.
+
+Panna se siihen ilman vähintäkään toivoa, hänhän tiesi niin hyvin, että
+Katalinin elämä kohosi yli hänen elämänsä, kuin pilvet yli maan.
+
+Chopin-illan jälkeen sai hän varmuuden siitä, mihin hän enää ei ollut
+uskonut: hänestä voi vielä tulla ihminen muitten ihmisten parissa.
+
+Sellainen nainen kykeni vapauttamaan lentävän hollantilaisen. Hänen
+yksi ainoa hymynsä pystyi ratkaisemaan kaikki Milkan sfinksi-elämän
+tuskantäydet arvoitukset.
+
+Ylhäällä tuntureillakin joutui mykkä lumi liikkeeseen. Se mitä Milka
+tähän asti oli luullut ikuiseksi jääksi, muuttui keväiseksi kukkaseksi.
+
+Ja kaikki se, johon hän ei ennen ollut tohtinut uskoa: elämä, nuoruus,
+voima, nainen, rakkaus, vyöryi nyt kuin tuoksunhuumaama kukka-laviini
+häntä vastaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kata riisuutui parast'aikaa, mennäkseen levolle sen illan jälkeen, joka
+oli pyhitetty Chopinille.
+
+Hetkeksi pysähtyi hän seisomaan pukuhuoneensa suuren peilin eteen ja
+samalla kysyi hänen sisässään joku ylimielinen ääni: tietääköhän tuo
+pitkä sotilas, kuinka kaunis me olemme?
+
+Ääni kuului jollekin, joka aina Katan koulutyttöajoista asti oli asunut
+hänen sielunsa salatuimmassa sopukassa ja joka tänä päivänä oli aivan
+sama pikkunirppu kuin kymmenen vuotta sitten.
+
+Hän nuhteli kuitenkin tuota sivu-Katalinia; niin miettivässä
+mielentilassa, kuin missä hän tänään oli, ei hän tahtonut tietää
+moisesta kevytmielisyydestä.
+
+Niin huolehtivalla arvokkuudella, kuin naiselle yöpaidassa ja paljain
+jaloin oli mahdollista, asteli hän siniseen huoneeseen ja ryömi huoaten
+leskivuoteensa peitteen alle. Merenneidon luola oli muuten myöskin
+kylmä sinä päivänä.
+
+Hän ei tuntenut vielä itseään uniseksi, mutta silti sammutti hän
+lampun, solmi kätensä yhteen niskansa taakse ja odotteli tavallisia
+yövieraitaan...
+
+Yölliset vieraissakävijät olivat kapteeni Milkan ajatukset. Tänä
+hiljaisena hetkenä löysivät ne aina tien hänen luokseen, samoinkuin
+Bachus-jumalan kesyt pantterit Ariadnen luo.
+
+Ne tulivat Nokturnien kuumain tuulten kantamina, keskiyötaivaan
+tuulisten pilvien seurassa. Ne kohottivat vastustuskyvyttömän naisen
+kullanhohtoisille, hiljaa tuutiville aalloilleen ja veivät hänet
+mukanaan kauas pois.
+
+Lyhyesti sanoen: Stefan Aratón puoliso lepäsi leveässä jacaranda
+sängyssään, jonka hänen miehensä oli leikkauttanut hänelle eräällä
+székelyläisellä tuhattaiturilla, ja uneksi jalkaväenkapteenista...
+
+Nyt soitteli rouva Katalin itselleen kultaviululla:
+
+Tämä on puhtain, jaloin tunne, joka koskaan on saattanut naissydämen
+sykkimään. Mutta ei! Muut naiset, tavalliset naiset, jotka etsivät
+vain hakkailua ja huvittelua, eivät koskaan kykenisi tuntemaan mitään
+tällaista.
+
+Sillä hänet sitoi salaperäisen, henkisen äitiyden langat tähän
+ihmiseen. Milka oli hänen luomuksensa, hänen kasvatuksensa hedelmä,
+hänen omaisuutensa.
+
+Hän katseli kapteenia, kuin mykkää, ravintoa nauttivaa alkusolua; hän
+näki hänet lallattelevana, horjahtelevana lapsena; myöhemmässä hoidon
+asteessa häpeissään olevana ihmispelkopojanvetkaleena; ja viimeksi näki
+hän jaloilleen autetun ihmisen täysinkehittyneenä miehenä.
+
+Oliko sitte ihmeellistä, jos tämän suuren lapsen vaalea pää herätti
+Katalinin sielussa lämpimän ja hellän peilikuvan.
+
+Mutta todellisuudessa oli tapahtunut jotain paljon merkittävämpää, kuin
+mitä Katalin itsekään olisi uskonut.
+
+Kauniin Zolkyn tytär oli nimittäin siirtynyt kokonaan uuteen
+rooliluokkaan.
+
+Tähän asti oli hän vain vaihtanut osia elämän näyttämöllä. Puvut olivat
+vaihtuneet kuten sävelmät, joita hän oli näppäillyt kultaviulustaan,
+mutta rooliluokka oli pysynyt samana: hän oli kuuluisan miehen pikku
+Kata.
+
+Mutta tällä kertaa oli hän siirtynyt uuteen rooliluokkaan korkeampaa
+tyyliä. Sievästä, pikku Eikenestäkin oli tullut Joku. Persoonallisuus.
+Ihminen, jonka pään ylle ihmiskohtalon pilvet keräytyivät.
+
+Niitten monien eri Katalinojen joukossa, jotka toinen toisensa jälkeen
+häämöittivät esiin hänen mielikuvituksensa esiripun takaa, ei mikään
+ollut niin täysin uusi, niin kiihoittavan mielenkiintoinen, niin
+totinen ja suurtyylinen kuin tämä, jonka kuva heijastui kapteeni Milkan
+silmissä.
+
+Hänellä ei enää ollut mitättömän kamarineidin viehkeät ja ruusuiset
+posket, vaan sankarittaren jalot voimakkaat ja ihanat, inhimilliset
+profiiliviivat.
+
+Kapteeni Milkassa oli hän löytänyt ymmärtäväisimmän yleisönsä ja siksi
+oli hän nyt vakuutettu siitä, että hän oli löytänyt itsensä ja elämänsä
+todellisen päämäärän.
+
+Proteuksen tytär niitti nykyisessä olomuodossaan suurimpia
+menestyksiään ja eli sentakia nyt todellisinta elämätään.
+
+
+
+
+VELJEKSET ARATÓ.
+
+
+Yhteen kokonaiseen kuukauteen ei Katalin ollut nähnyt miestään, tiedot
+koillisrajan erikohdilta saapuivat myös perille epäsäännöllisesti
+suuressa sekasorrossa, joka nyt vallitsi, mutta odottamatta sähkötti
+hän silloin Kassasta.
+
+"Molemmat pojat haavoittuneet. Haavat vaarattomat. Ei mitään
+levottomuuden syytä. Anotaan sijoja sairaalassasi. Saapuvat huomenna
+päivällä Malteser-junassa."
+
+Katalin aivan jäykistyi.
+
+Omituista kyllä, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes pälkähtänyt, että
+joku vakavampi onnettomuus olisi voinut heitä kohdata. Hänen sydämensä
+syvyydessä eli lapsellinen taikausko, että sallimus kohteli jokaista
+Aratóa poikkeuksellisesti.
+
+Professori Kadar lohdutti häntä, mikäli voi. Jos ei se ollut mitään
+vaarallisempaa — niinhän Arató oli ilmoittanut, ja silloin oli se
+myöskin niin — oli parempi iloita tästä tapahtumasta. Nythän hän tiesi
+ainakin jonkun aikaa saavansa pitää pojat erillään verestä, ja heille
+itselleen ei suinkaan ollut vahingollista saada kerrankin nukkua
+kunnollisesti.
+
+Päivä kiertyi myöhäiseen iltaan, ennenkuin Malteser-juna saapui.
+Katalin ja alilääkäri odottivat kolmea Arató-veljestä asemalla ja
+ohjasivat heidät sitte sairaalaan.
+
+Mitään vakavampaa ei todella ollutkaan tapahtunut, sillä matkalla
+sairaalaan puhuivat he kaikki yhtä suuta. Suuri huomio, jota he
+herättivät, toiselta puolen viehätti heitä, mutta toiselta puolen
+saattoi heidät hämilleen; he arvelivat, ettei asiasta kannattanut
+puhua, vain tuhmuuksia kaikki. Paljaasta vaatimattomuudesta rupesivat
+he kauhean kovaäänisiksi.
+
+Kadar itse irroitti kääreet sitomohuoneessa, joka kylpi sähkövalossa.
+
+Pojat olivat aina syntymästään asti miltei taikauskoisella
+johdonmukaisuudella jakaneet toistensa kohtalot. Tuhkarokko oli heillä
+ollut samalla kertaa, Kolozsvárin kimnaasista oli opettajakunta
+käskenyt heidän molempien poistua myöskin yhtaikaa ja myös nyt oli
+heidät molemmat tulessa haavoittanut sama venäläinen konekivääri.
+
+Luoti oli lävistänyt luun Peterin olkavarressa, Palilla taas oli haava
+hartioissa.
+
+— Koska haavoituitte? kysyi Kadar.
+
+— Kuusi päivää sitten.
+
+— Ilkeätä ruutia...! sanoi ylilääkäri, joka mielellään tahtoi esiintyä
+vähäsen karkeana. Voitte kiittää isäänne, että hän on antanut teille
+perinnöksi niin hyvää verta!
+
+Heidät kylvetettiin ja pantiin sänkyyn. Laihtuneet he olivat
+poissaolonsa aikana, ehkä myös hitusen kasvaneet, kasvonsa olivat
+tulleet ruskeiksi ja piirteet kovettuneet.
+
+Ennenkuin Katalin meni kotiin miehensä kanssa, katsahti hän vielä
+kerran heidän yksityiseen huoneeseensa. Hänellä oli muassaan heille
+kullekin annettavaksi täytetty suklaakakku silkkipaperissa. Heidän
+kaulassaan avonaisten yöpaitojen alla näki hän Pyhän Katarinan kuvan.
+
+— Millaisia terveisiä vien mestari Kantorille? kysyi hän.
+
+— Tervehdi sitä ja sano, että odotamme tervehdyskäyntiä huomenna.
+
+Sitten jäivät Pal ja Peter yksikseen. Hitaasti ja harkiten imivät he
+suklaatejaan ja samalla toivat kovaäänisesti ilmi ihastuksensa, kuten
+koulupojat kesälomalla.
+
+— Hei, miten hieno sänky!
+
+— Huomenna nukumme kymmeneen.
+
+— Ja saamme kahvia ja pyöryköitä aamiaiseksi.
+
+— Ja kaksi munaa. Minä tahdon kaksi munaa.
+
+Kiitollinen isänmaa on minulle velkaa kaksi pehmeäksi keitettyä munaa.
+
+— Mikäli voin päättää professorin eleistä, ei hän laske meitä takaisin
+kuuteen, seitsemään viikkoon.
+
+— Niistä kuudesta jäämme neljäksi veli Stefanin yksityispotilaiksi.
+
+— Miten ihanalta tuleekaan tuntumaan loikoa leposohvalla taasen ja
+lukea Zoltán Karpathya!
+
+Sitte vaipuivat he uneen kuten ennen äitinsä syliin. Ei ryssien
+raskaan tykistön sulkutuli, eivät siperialaisen hyökkäyskomppanian
+hurraahuudot, eivätkä kuvat viime viikon pistintaisteluista häirinneet
+heitä.
+
+Unessakin nauttivat he huoneen lempeästä lämmöstä ja joustosängyistä.
+Molemmat kuulivat jotain aivan hiljaista sanomattoman suloista
+musiikkia, se oli veri, joka suhisi ja lauloi heidän korvissaan.
+
+Oli keskiyö, ennenkuin Arató ja Katalin ehtivät kotiin omainsa luo.
+
+Matkalla oli Stefan kertonut, että pojat oli sotanäyttämöltä siirretty
+Kassaan. He olivat tahtoneet salata kotiväeltä, että he olivat
+haavoittuneet, mutta kun sairaalan päällikkö Kassassa oli saanut
+tietää, että kaksi vapaaehtoista olivat professori Aratón nuoremmat
+veljet, oli hän sähköteitse ilmoittanut tälle.
+
+Professori oli muuten harvinaisen painostuneessa mielentilassa.
+Lavantauti levisi kuin räjähdyksen voimalla pohjoisarmeijassa,
+suojelusrokotus edistyi sensijaan hitaasti... Aamujunalla kiiruhti hän
+itse takaisin rintamalle, antaakseen reippaampaa vauhtia työlle.
+
+Hän paneutui heti vuoteeseen ja vaipuikin parin minuutin kuluttua
+syvään uneen.
+
+Aamun koitossa astui hän saappaissa ja säilä kupeella Katalinin vuoteen
+ääreen antaakseen hänelle hyvästijättösuukon. Vaimo tunsi nahanhajun,
+näki silmäripsiensä lomitse kauluksen kullan säteilyn, mutta oli
+niin väsynyt, että hän vain matalasti ähkäisten ojensi kätensä, kun
+hän samassa tunsi miehensä huulet poskiansa vastaan, puhumaan hän ei
+kyennyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Peter ja Pal viihtyivät erinomaisesti sairaalassa. Heidän sallittiin
+olla päivittäin pari tuntia ylhäällä, silloin he heti lähtivät
+löytöretkeilylle saleihin, missä he tulivat hyviksi ystäviksi kaikkien
+ihmisten, lääkärien, sairaanhoitajattarien ja potilaitten kanssa.
+
+Kun he saivat kuulla, että kapteeni Milkakin oli siellä, vaihtoivat he
+nopean, pelästyneen silmäyksen...
+
+Ja kun sattuma saattoi heidät kohtaamaan hänet käytävässä, he aivan
+jäykistyivät hämmennyksestä.
+
+Kapteeni luuli, että kunnioitus saattoi heidät hämilleen, kun taas
+pojat ujostelivat sitä, että he kuvittelivat tapaamisen vaivaavan
+Milkaa.
+
+Sitä enemmän he ihastuivat keksiessään Ijarton. Riemu-ulvahduksin he
+syöksähtivät hänen luokseen ja senjälkeen viettivät he joka päivä osan
+päivästään numero kolmessa. Näytti siltä, että hänellä oli suuri sija
+heidän sydämissään.
+
+Mitään kokemuksia sodasta he eivät voineet kertoa, turhaan tiukkasi
+heitä eräs vapaaehtoinen, joka sairasti keuhkokatarria, ja joka ei
+vielä ollut käynyt rintamalla. Heidän suhteensa sotaan oli sama kuin
+kesälomalle päässeen pojan kouluun, heitä ällötti muistella sitä.
+
+Vain kokonaan vähäpätöisiin sivutapahtumiin he kiintyivät, sodan pikku
+arabeskeihin. Sellaisia oli esimerkiksi tarina pienestä ruskeasta
+koirasta, joka oli liittynyt pataljoonaan; haikarasta, joka kierteli
+palavaa talonpoikaistupaa; lippumies Botlikin kärventyneistä housuista.
+
+Melko pian pääsivät he selville siitä, etteivät kälyn asiat olleet
+oikealla tolalla. Aina ennen oli heidän kolmen kesken vallinnut
+eräänlainen salainen vapaamuurarisukulaisuus, joka ilmeni etupäässä
+siinä, että he silloin tällöin voivat puhjeta nauruun ja nauraa aivan
+tikahtuakseen muille ihmisille täysin käsittämättömistä syistä.
+
+Nyt sitävastoin heittelivät he pieniä kultakoukkujaan kälylleen aivan
+turhaan, ne vain soluivat sivuun hänen vastustuksensa edestä.
+
+— Mutta se lienee sodan syy! lohduttelivat he toisiaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Luutnantti Sarrethy, ajutantti reservipataljoonasta, saapui sairaalaan
+tapaamaan Stovasseria.
+
+Sattumalta näki hän Aratón pojat.
+
+— Kas vaan, te täällä? Rykmentti toimittaa teistä tiedusteluja
+kaikkialla. Juuri nyt olen kirjoittanut Kassan sairaalaan saadakseni
+tietää, mitä teille kuuluu.
+
+— Mitä on tekeillä? Jotain erikoistako? kysyivät pojat tuskaillen.
+
+— Kyllä, nyt on asianlaita siten, että te molemmat olette tulleet
+vänrikeiksi liian aikaisin. Sitäpaitsi on toinen teistä saanut
+kultaisen urhoollisuusmuistorahan, toinen suuren hopeaisen. Mutta sitä
+en tiedä, kumpi kuuluu toiselle, kumman saa toinen, tuskin sitä tietää
+itse sotaministerikään.
+
+— Pidättekö meitä narreina, luutnantti?
+
+— Kunniasanani! vastasi Sarrethy tarmokkaasti.
+
+— Kunniasananne upseerina?
+
+— Minun vastuullani voitte turvallisesti neulotuttaa kultaraidat.
+Muistorahat lähetytän tänne ennen keskipäivää.
+
+Jotakin tunnustusta olivat he tosin odottaneetkin, hehän tiesivät,
+että heidät oli ehdotettu mahdollisiksi, mutta tällaista eivät he
+kuitenkaan olleet uskaltaneet toivoa. Eiväthän he myöskään olleet
+saaneet aikaan mitään erikoista. Paluumatkalla oli heidän komppaniansa
+saanut määräyksen hinnalla millä tahansa pitää hallussaan sillan pään
+Luzanin luona, kunnes viimeinen kuormastovaunu oli ehtinyt yli toiselle
+puolelle.
+
+He olivat siis sen pitäneet hallussaan. Vieläpä silloinkin, kun heidän
+molemmat upseerinsa ja kaksikolmasosaa miehistöstä virui vedessä.
+Everstiluutnanttihan oli antanut määräyksen, mitenkä he olisivat
+uskaltaneet muuta kuin totella?
+
+Niin, mutta tästä tulee suurenmoinen yllätys Katalinille ja Ijartolle!
+
+Illalla hiipivät pojat liinavaatevarastoon vänrikinunivormussa ja
+rinnoissaan kunniamerkit. — Pal oli saanut kultamerkin ja Peter sen
+suuren hopeaisen, vaikka se yhtä hyvin olisi voinut olla päinvastoin.
+
+Tämä oli Katalinin oma valtakunta. Pienoinen kirjoituspöytä seisoi
+ikkunan ääressä, ja pöydällä kukki kaksi ruusua lasissa.
+
+Peter ja Pal piiloutuivat liinalaudakkojen väliin ja odottelivat
+kärsivällisesti.
+
+Kesti välttävän kauan ennenkuin ovi aukeni. Pojat tekeytyivät kauhean
+viekasilmeisiksi... Katalin tulikin todella. Mutta ei yksin! Joku oli
+hänen kanssaan: kapteeni Milka...
+
+Henkeään pidätellen painautuivat pojat seinää vasten piilopaikassaan,
+kun nuo kaksi keskustellen astuivat esiin laudakkojen välitse.
+
+Toisin sanoen, vain kapteeni puhui...
+
+Salin toisessa päässä avautui ovi sidehuoneeseen ja sulkeutui taas
+parin jälkeen, joka loittoni yhdessä...
+
+Kaksoiset seisoivat edelleen piilopaikassaan... Liituvalkeina
+kasvoiltaan katsahtivat he toisiinsa. Heidän polvensa vapisivat, heidän
+täytyi tarttua laudakkoihin voidakseen pysyä pystyssä kaatumatta...
+
+Mitä oli mies puhunut Katalinille? Mitä oli hän uskaltanut? — Katalle,
+veli Stefanin vaimolle? Ja käly oli mykkänä kuunnellut. Hän ei ollut
+lyönyt häntä, ei juossut, eikä huutanut apua!
+
+Tämä tuntui heistä suorastaan hirviömäiseltä, niin että he tuskin
+uskalsivat ajatella...
+
+Katalin? Heidän Katansa! Veli Stefanin puoliso!
+
+Olivathan he itse nähneet elämässä kaikenlaista. Naisista tiesivät
+he myös yhtä ja toista. Mutta he olivat kasvaneet siinä pyhässä
+vakaumuksessa, että löytyi erikoinen luokka naisia, joka, kuten tähdet
+taivaalla, oli korotettu kaikkien epäluulojen ja kaiken heikkouden
+yläpuolelle, ehkä jopa ulkopuolelle luonnon järjestyksen, nämät naiset
+eivät olleetkaan ihmisiä, he olivat ilman sukupuolta, suloisia,
+puhtaita, pyhiä, hyviä, intohimottomia olentoja: Arató-suvun naiset.
+
+Molemmat pojat voivat oikein pahoin... Heitä annatti ylen...
+Kunniamerkit poistivat he taas rinnoistaan, tunkivat ne taskuihinsa ja
+hiipivät, sairaina häpeästä takaisin huoneeseensa.
+
+Ennenkuin Katalin lähti kotia, tuli hän hetkeksi kaksoisten luo. He
+olivat jo vuoteessa.
+
+— Olen juuri keskustellut professori Kadarin kanssa. Ensi viikolla
+saadaan teitä hoitaa ulkopuolella sairaalaa, ja silloin muutatte kotia
+meidän luoksemme.
+
+Pitkä hiljaisuus. Lopuksi tarttui Peter sanaan.
+
+Matalasti ja kuivasti sanoi hän:
+
+— Ensi viikolla emme ole täällä.
+
+— Ette täällä? Missä sitten?
+
+— Rintamalla. Huomenna ilmoittaudumme uudelleen palvelukseen.
+
+Kata silmäili hämmästyneenä milloin toista, milloin toista veljeä.
+
+— Oletteko tulleet hulluiksi? Miksi näin äkkiä haluatte takaisin?
+
+— Sovimme paremmin sinne, vastasi Pal kuivasti.
+
+— Paremmin kuin tänne?
+
+— Niin.
+
+Hänen silmiinsä pisti, ettei kumpikaan heistä enää kantanut kaulassaan
+hänen pyhäinkuvaansa.
+
+Heidän suunsa ympäri jännittyivät samallaiset kovat piirteet,
+jollaisilla Stefan Arató tavallisesti peitti mielenliikutuksensa.
+Oltválaisten hymy! Nyt he tosiaan huomiotaherättävästi muistuttivat
+kahta torvensoittajaa Naamioidun Neitsyen valtaistuimella.
+
+Äkkinäinen viha nousi Katalinin päähän. Hän kohautti olkapäitään
+ja lähti heidän luotaan jäykkänä kuin puukuva. Näytti siltä, kuin
+yleinen hemmottelu olisi noussut poikasille päähän! No niin, ehkä he
+viisastuvat huomiseksi...
+
+Mutta he eivät tulleet viisaammiksi. Jäykällä päättäväisyydellä,
+hillittömällä kärsimättömyydellä menivät he eteenpäin vaistonsa
+ohjaamaan suuntaan.
+
+He tulivat ja menivät, kävivät päällystönsä luona ja kirjoittivat
+hakemuksia, he hankkivat suosituksia, vaikenivat ja käyttivät
+viekkautta vain tullakseen lähetetyksi takaisin rykmenttiinsä.
+
+Budapestin ilma oli heille myrkkyä, he eivät kyenneet syömään eikä
+nukkumaan enää, jokainen hengähdys oli heille tuskaa.
+
+Katalin piti heitä silmällä kasvavalla levottomuudella. Hänen
+sydäntänsä särki. Ja mitä sanoo Stefan?
+
+Kapteeni Milka, jolle hän valitteli murheitaan, otti tehtäväkseen
+puhua heille. Hän luotti siihen, että hänen onnistuisi ylempiarvoisen
+arvovallalla pehmentää lapsukaiset.
+
+Hän lähti iltahämärässä heidän huoneeseensa. He olivat jo kenttäpuvussa
+nahkasäärystimineen, sivullaan keltaiset pistoolikotelot. Hän
+keskusteli heidän kanssaan lämpimästi ja tuttavallisesti; isällisesti
+ja ystävällisesti värisi hänen syvä bassoäänensä.
+
+Hän alkoi puhumalla verisestä kamppailusta, jota parast'aikaa käytiin
+Karpateilla, kuvaili heille talvisotaretken kauhuja, antoi tunnustuksen
+heidän tähänastiselle toiminnalleen, mutta tahtoi kuitenkin samalla
+varottaa heitä nuoruuden intomielisyydessä antautumasta menemään
+liioitteluihin... Sillä koko ratkaisuhan ei nyt toki riippunut vain
+kahdesta miehestä.
+
+Pojat kuuntelivat mykkinä. He seisoivat jäykässä kunniantekoasennossa,
+mutta kummankin kasvoilla näkyi ilkkuva hymy.
+
+Tämä saattoi Milkan jonkun verran hämilleen... Hän luuli, että hän
+innossaan ja hyväntahtoisuudessaan ehkä oli tullut esittäneeksi rauhaan
+kohdistuvia ajatuksia enemmän kuin sopi upseerille ja sen takia
+hän ponnisteli antaakseen selvityksiä. Hän ihaili itse kohdastaan
+persoonallista urhoollisuutta, piti suurtekona kaatua isänmaan
+puolesta, mutta luonnollisesti vain sillä edellytyksellä, että samalla
+palveli joitakin korkeampia päämääriä...
+
+Poikien pilkallinen hymy vaihtui nyt ylpeäksi ja halveksivaksi
+irvistykseksi. Armoton ilme heidän nuorekkailla kasvoillaan näytti yhtä
+oudolta kuin toukokuun lumi pelargoniapenkereellä.
+
+Milka aavisti, mitä he nyt ajattelivat. Kuumeesta omilla kasvoillaan
+hän tunsi, että hän punastui...
+
+Hän puhui puhumistaan ja joutui samalla yhä enemmän hämmennyksiin,
+sillä hän tunsi, että hänen sanansa olivat täysin tolkuttomia.
+
+Tuokiossa kuohahti hänessä hereille vanha kapteeni Milka, säälimätön
+rautaihminen. Hän kyllä tulee kurittamaan nuo kaksi itserakasta
+nulikkaa.
+
+Mutta kun hän läheni kaksoisia, jotka seisoivat jäntevässä
+huomiontekoasennossa, oli häntä vastassa kaksi häijyä, teräskovaa
+silmäparia, jotka säkenöivät vihaa huoneen pimeydessä.
+
+Kapteeni ei käsittänyt heidän hillittömän vihansa syytä, mutta hän
+tunsi, että nämät kaksi villiä sudenpentua voisivat ryhtyä mihin
+tahansa.
+
+Taas tunsi hän samanlaista kylmää turtumista sydämessään kuin yönä
+Zaklikovin luona.
+
+Hämmentyneenä kangerteli hän:
+
+— No tehkää, kuten haluatte... Ja hän lähti huoneesta.
+
+Peter ja Pal eivät olleet lausuneet sanaakaan koko aikana.
+
+Mutta vasta silloin kapteeni oikein sydäntyi, kun hän liinavarastossa
+teki selkoa käynnistään. Hänestä tuntui varmalta, että noilla
+kahdella röyhkeällä poikaviikarilla oli jotain huomauttamista hänen
+hermoiskustaan, mutta tätä hän ei tietenkään sanonut Katalle, joka
+muuten itse arveli aivan samaa.
+
+— Ah, noita Aratója! Aivan ennenkuulumattomalla tavalla he uskalsivat
+käyttäytyä minua kohtaan! Urhoollisuusmuistorahat näyttävät
+täydellisesti sekoittaneen heidän päänsä... He eivät tahtoneet edes
+olla tekemisissä kanssani, he käänsivät selkänsä ja nauroivat minulle
+vasten naamaa.
+
+Kauhistuksissaan tarttui Katalin kapteenin käteen aivankuin
+suojellakseen häntä...
+
+Milka jatkoi:
+
+— Koskaan ei minua ole kohdeltu niin loukkaavasti, voin taatusti sanoa,
+niin ylenkatseellisesti... Aivankuin minä en olisikaan ollut heitä
+korkea-arvoisempi, vaan joku aivan tavallinen — en osaa itsekään sanoa,
+mikä... Jos en ottaisi huomioon, että he ovat teidän sukulaisianne! —
+
+Hän keskeytti ja heilautti kättään miettivästi. Äkkiä kaikui hänen
+äänensä sangen syvänä hänen sanoessaan:
+
+— Olkaa rauhallinen, en ryhdy mihinkään heitä vastaan. Ei mihinkään.
+Kestän kaikki. Kaiken. Heillä on sama nimi kuin teillä.
+
+Katalinin silmät olivat kyynelissä, hänen sydämensä täynnä katkeruutta.
+
+— Kiitän teitä, sanoi hän — olen kiitollinen teille ja pyydän
+anteeksi... Minä olen syypää kaikkeen. Minun olisi pitänyt aavistaa —
+tunnenhan Aratót.
+
+Ah näitä Aratója! Nyt jo katseli hän heitä kaukaisesta etäisyydestä
+kuin jotain vierasta rotua. Jokainen Arató oli kylmä, ylpeä ja
+pilkallinen. Kaikki he luulivat olevansa päätä pitemmät muita ihmisiä.
+Halveksivalla hymyilyllä he tahtoivat kuitata elämän ja kuoleman...
+Sellaiset olivat kaksoisetkin, Stefan samoin...
+
+Katan päässä pyörivät ajatukset uskomatonta vauhtia... Ja äkkiä
+sukeltautui esiin katkera kysymys: rakastaneekohan Stefan vaimoaan?
+
+Osasiko hän yleensä rakastaa? Niin paljon ainakin oli varmaa, ettei
+hän tarvinnut vaimoaan? Hän tarvitsi häntä aivan yhtä vähän, kuin
+kirkontorni pääskystä, jolla on pesänsä katonulottuman alla.
+
+Mutta tästä ei voinut edes keskustella Stefanin kanssa. Sillä silloin
+heti ilmeni hänen kasvoillaan tuo Arató-hymy... Ah, miten Katalin oli
+värissyt Oltván häräntappajien pilkallisen hymyn edessä!
+
+— Milka — sanoi hän itkevän naisen pehmeällä äänellä — unohtakaamme
+tämä... Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, jos tahdotte olla oikein
+hyvä, niin antakaa tuoda tänne sellonne. Tänään tahtoisin kuulla
+Schumannia. Hän parantaa minut jälleen...
+
+Tähän asti ei Katalin ollut paljoa ymmärtänyt musiikista, mutta Milkan
+taide oli aukaissut hänelle sointujen portin.
+
+Juuri sellaista musiikkia hän tajusi, se oli kuin kuuma kylpy, jonne
+viluisa sielu autuaana voi vaipua ja sen tenhoon ikävöi hänen verensä
+joka pisara.
+
+Niinpian kuin sello lauloi, lensivät heidän vapautuneet ajatuksensa
+tasaisin siiveniskuin rinnan toistensa kanssa seikkailuihin, ja kun
+Milka lopuksi pani pois jousen, tuntui miltei omituiselta, että he
+voivat käyttää keskenään tavallista jokapäiväistä puhetapaa...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Peter ja Pal olivat varustautuneet matkalle lähtöön.
+
+Ijarto, joka seurasi samaa marssipataljoonaa Karpateille, kuin he
+itsekin, oli jo edeltäpäin mennyt matkatavarain kanssa asemalle,
+sillävälin he ottivat nopeat jäähyväiset sairaalassa.
+
+Lääkärit ja sairaanhoitajattaret toruivat ja säälivät heitä.
+
+Katalinillehan täytyi heidän myös jättää hyvästit. Heidän piti suudella
+hänen kättään ja mennä pois sanaa sanomatta...
+
+Liinavaraston edustalla tuli heitä vastaan keltahipiäinen nunna.
+
+— Onko kälyni sisällä? kysyi Pal.
+
+— Kyllä.
+
+— Kuka on hänen luonaan?
+
+— Kuka muu siellä olisi kuin kapteeni? kähisi harmaa noita. Hän loi
+heihin pistävän katseen ja tallusteli sitten kopeillen pois laajassa
+poimutetussa hameessaan.
+
+Pojat seisoivat kuin jähmettyneinä oven ulkopuolella. Sisällä vallitsi
+painostava hiljaisuus. Jos joku siellä sisällä olisi puhunut, olisi
+ääni kuulunut ulos... Miksi eivät he puhuneet?
+
+Peter ja Pal eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. He häpesivät, ja
+karvas mustasukkaisuus raateli heidän nuoria sydämiään.
+
+Äkkiä katkesi hiljaisuus. Sellon ääni soi siellä sisällä. Pitkin,
+hehkuvin, aistillisesti värisevin jousenvedoin... Sfinksi — kollikatti
+naukui iltahämärässä.
+
+Pojat kuuntelivat pidätetyin hengenvedoin. Mutta sitten heittivät he
+luotaan kietovien kahleitten leudot syleilyt.
+
+— Tule.
+
+Ja he lähtivät hyvästelemättä.
+
+Mutta kadulla sanoi Pal, että ainakin Kantorille piti sanoa hyvästit.
+Peterinkin mielestä kuului tämä aivan asiaan. Kun lähtee sotaan,
+haluaa, että ainakin joku vähäsen sääliikin.
+
+Kantor näyttäytyikin poikain myötätunnon arvoiseksi, kaikin mokomin
+tahtoi se seurata heitä sotanäyttämölle ja ulvoen se yhäti raapi
+eteisen ovea, kun sen poistuvat ystävät jo aikoja sitten olivat
+ehtineet kadulle.
+
+Katalin katkeroitui äärettömästi, kun hän sai tietää, että pojat olivat
+lähteneet matkaan hänelle hyvästejä sanomatta.
+
+— Oh, noita Aratója! Heillä ei ole sydäntä, ei kenelläkään heistä.
+Mutta tästä puhun Stefanille.
+
+Peter ja Pal istuivat sillävälin vuokravaunussa, jota veti suuri,
+laiha, ruskea hevonen. Hevonen kiisi eteenpäin omituisin loikkauksin ja
+heitteli samalla yhtämittaa suurta päätään.
+
+Kun he ajoivat Ring-puistokadun läpi, sädehtivät lamput
+huvittelupaikkojen edustoilla häikäisevin loistein. Siellä täällä
+sisäänkäyntiportaitten luona, jotka uivat valossa, seisoi ryhmissä
+herroja takinkaulukset pystyssä sekä lyhythameisia ja korkeakorkoisia
+naisia.
+
+Vihdoin viimein — lopultakin istuivat he hämärässä, savuisessa
+toisenluokan vaunussa, ja kitisten ja töyttäyksin lähtivät pyörät
+heidän allaan liikkeelle...
+
+Paitsi heitä, oli vaunussa kuusi upseeria, jotka kaikki olivat jo
+syvässä unessa. Eräs istui kallistuneena oikealle, toinen vasemmalle,
+joku kuorsasi ylpeästi, kun taas toiset tyytyivät vaatimattomaan
+tuhisemiseen.
+
+Oli onni, että muut nukkuivat, niin ei Arató-poikien tarvinnut hävetä
+kuumia lapsenkyyneleitään, jotka vierähtelivät alas pitkin heidän
+poskiaan, aina siksi kunnes he olivat itkeneet itsensä uneen.
+
+
+
+
+KEVÄT SAIRAALASSA.
+
+
+Tarmokkain vuorivuohihypyin tulivat alilääkäri ja eräs medisiinareista
+juosten alas portaita pohjakerrokseen. Jälkimmäinen, sileäksi
+ajeltuine, tarmokkaine piirteineen unkarilais-ameriikkalaisen tyypin
+edustaja, sanoi tahallisen laulavalla äänenpainolla:
+
+— Näkyy, että tulee kevät. "Mamma" on rakastunut.
+
+Portaiden käänteessä olivat molemmat nuoret miehet iskeytymäisillään
+yhteen erään kultakauluksisen upseerin kanssa, joka oli matkalla ylös.
+
+Alilääkäri aivan kalpeni hämmästyksestä ja tervehti kumartaen.
+
+Alhaalla pohjakerroksessa kuiskasi hän käheästi ja kiihoittuneesti
+medisiinarille.
+
+— Tiedättekö, kuka se oli? Professori Arató!
+
+Toinen löi nyrkillään otsaansa ja kuiskasi vastaukseksi:
+
+— Oletteko koskaan nähnyt sellaista pöllöpäätä kuin minä?
+
+Stefan Arató oli tällävälin ehtinyt ylös valtavan ikkunan ääreen.
+Sieltä näkyi alas sairaalan pihaan.
+
+Professorin katse kiintyi pienoiseen idylliseen kuvaan.
+
+Pihalla kasvoi hevoskastanja. Musta puunrunko ojenteli keveästi
+ja aistikkaasti oksiaan kohti taivasta. Vesat, jotka hehkuivat
+iltapäiväauringon valossa kuin tuhat pientä kultaista nyrkkiä, pitivät
+ponnistuksesta väristen lujassa otteessaan kevättä, joka tahtoi särkeä
+siteet.
+
+Huomenna särkyvät nyrkit ja peittävät kaikki oksat kullanviheriäisin
+lehdin.
+
+Puun alla oli lepotuoli, missä komea vaalea sotilas oleili. Hänellä ei
+näkynyt sidettä, mutta hänen ilmeensä oli kärsivä. Hänen vieressään
+istui hento sairaanhoitajatar päähuntuineen ja luki suloisella
+vakavuudella punakantista kirjaa.
+
+— Aivan sellaista, kuin kymmenenpennin kuvapostikorteissa kuvattu väki,
+jolla on kainot vaatimukset, tavallisesti ostaa. "Kevät sairaalassa."
+
+Mutta kas vaan, sairaanhoitajatarhan on Katalin.
+
+Arató, joka vastikään oli saapunut pääkaupunkiin, seisoi hetkisen
+epäillen ikkunassa, mutta päätti kuitenkin ensiksi puhua virkatoverinsa
+Kadarin kanssa.
+
+Hän voi ehkä selittää hänelle, mitä Peterin ja Palin liian aikainen
+lähtö merkitsi, josta Katalin oli vähitellen hänelle kirjeellisesti
+kertonut vasta liian myöhään.
+
+Mutta Kadaria ahdisti hän kysymyksillään turhaan.
+
+Pojat olivat todella aluksi iloinneetkin sairashuoneessa olostaan,
+mutta sitten olivat he odottamatta rynnänneet takaisin sotanäyttämölle
+niin hillittömällä kärsimättömyydellä, kuin jos enkelit kultatorvien
+toitotuksilla olisivat heitä kutsuneet.
+
+Niin paljonhan tiesi Stefan itsekin.
+
+Katalinin kohtasi hän portaissa.
+
+Hän teeskenteli suurta väsymystä ja sanaakaan sanomatta ojensi
+miehelleen kylmän otsansa suudeltavaksi.
+
+— Arvelen tällä kertaa voivani jäädä tänne pariksi päiväksi — tervehti
+professori. Siksi ajaksi saat sinäkin vapautta sairaalasta.
+
+Vaimo kohotti kummastuneena vakavat kasvonsa miestänsä kohti.
+
+— Se on mahdotonta, Stefan! Olen niin sidottu — aivan hirveästi
+sidottu... Ja kun kerran on ryhtynyt...
+
+Tämä kypsymätön kiihkoilu hermostutti Aratóa.
+
+— Puhuin juuri nyt Kadarin kanssa... Hän sanoi, että tällä hetkellä
+täällä ei ole mitään sellaista, jota ei kuka tahansa voisi toimittaa
+sinun sijastasi... Sinä voit tarvita vähäsen lepoa, näytät väsyneeltä.
+
+Katalin painoi päänsä alas tuumaillen.
+
+Pari seikkaa täytyi hänen kuitenkin järjestää. Avaimethan täytyi hänen
+myöskin jättää jollekin. Sanalla sanoen, olisi parasta, jos Stefan
+menisi edeltäpäin, ennen illallista olisi hän itsekin kotona.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Professorin huoneen vieressä sijaitsi poikain entinen pesä.
+
+Nytkin oli se täynnä kaikenlaisia siviilielämän tarpeita, jotka
+nyttemmin tulivat kuulumaan reserviin: vapaakuosisia urheilupukuja,
+miekkailuhansikoita, tennismailoja sekä kuvia voimistelevista,
+ratsastavista, purjehtivista, kylpevistä pojista ja tytöistä...
+
+Stefan seisoi tarkkaillen kynnyksellä, aivankuin hän tässä olisi
+etsinyt vastausta kysymykseen, joka teki hänet yhä levottomammaksi.
+
+Miten oli poikain laita? Tähän asti oli heidän ollut tapana niin
+suurissa kuin pienissäkin asioissa tiedustella veljensä mielipidettä —
+he eivät olisi ostaneet edes kupukyyhkystä ilman hänen hyväksymistään
+— mutta nyt käyttäytyivät he siten kuin pakenisivat he juuri häntä
+itseään.
+
+Katalin sanoo: "urhoollisuuskunniamerkit ovat nousseet heille päähän."
+
+Mutta se ei tosiaan olisi Peterin ja Palin tapaista eikä itse
+lausuntokaan muuten ollut Katalle ominainen.
+
+Pöydällä on nahkarasia. Se kuuluu toiselle pojista. Lukko on särkynyt,
+ja omistaja on nuorekkaassa unohtamistavassa laiminlyönyt korjata sen.
+
+Rasiassa on suuri sinetöity kotelo omistusleimalla: "Testamenttimme —
+saadaan aukaista vasta kuolemamme jälkeen."
+
+Juhlallisesti käännähtelevästä tyylistä näkyy, miten heidän
+omanarvontuntoaan on mairitellut saada kirjoittaa sana testamentti...
+
+Mutta toiselta puolen, kun he ensi kertaa matkasivat sotakentälle,
+olivat heidän ajatuksensa kaukana sellaisesta kuin testamentin
+kirjoittamisesta.
+
+Pieni, pyöreä apteekkirasia helisee Stefanin kädessä.
+
+Hän avaa sen: siinä on kaksi kultarahaa kumpikin ohuine ketjuineen,
+näissä Pyhän Katarinan kuvat, jotka käly oli heille antanut.
+
+He ovat jättäneet ne kotiin?
+
+Professori muisti, minkä loputtoman ilon amuletit olivat tuottaneet
+heille... He eivät enää välittäneet joutua tuleen ja liekkeihin
+Maria-Teresia-tähdistön takia ja kalliolujalla päättäväisyydellä olivat
+he ripustaneet ne kaulaansa, eikä edes kuolema tulisi irroittamaan
+niitä.
+
+Ja nyt olivat he kuitenkin itse ottaneet ne pois... Peter ja Pal eivät
+tahtoneet enää kantaa Katalinin muistoa.
+
+Tässä piilee joku tuskainen salaisuus haudattuna.... Satoja kysymyksiä
+vilisi toinen toisensa jälkeen Stefanin päässä. Ja otaksuttavasti
+olivat pojat paenneet tiehensä juuri päästäkseen vastaamasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kerroksen toisesta päästä kuului Katalinin ääni.
+
+Tuntui siltä, kuin olisi hän juuri tullut kotiin, mutta hän ei mennyt
+Stefanin luokse, vaan tiedusteli illallisruokaa keittiössä.
+
+Professori pukeutui suurimmalla kiireellä siviilipukuunsa. Hän tarvitsi
+kengännapitinta, mutta ei löytänyt sellaista eikä hänen soittoonsa
+vastannut kukaan.
+
+Koko taloudenpito näytti joku aika sitte joutuneen hajoamistilaan.
+Palvelusväki järjesti otteluja väitellessään kunkin eri
+toiminta-aloista ja ikuisesti lopen uupunut Katalin oli vaiti eikä
+välittänyt siitä mitään.
+
+Professori kulkee yksikseen jätetyn mieshenkilön neuvottomuudella
+edestakaisin huoneessa.
+
+Välistä tuntee hän katseen hellästä ja osaaottavasta silmäparista: se
+on Kantor, joka kaikkialla on hänen kintereillään. Ah, kunpa se vain
+olisi kyennyt auttamaan, millä onnentunteella se olisikaan sen tehnyt!
+
+Koira seurasi myös herraansa rouvan siniseen huoneeseen, josta tämä
+miesten tavoin etsi napitinta mitä uskomattomimmista paikoista. Jopa
+hän etsi Katalinin yöpöydänkin laatikosta. Kengännapitinta hän ei tosi
+löytänyt, mutta sensijaan sai hän valokuvan käteensä: kapteeni Milkan
+valokuvan.
+
+Mitä sillä oli täällä tekemistä?
+
+Kaksi, kolme kertaa oli hän vaihtanut kädenpuristuksia kapteenin
+kanssa ja silloin aina tuntenut sitä salaista, määräämätöntä
+vastenmielisyyttä, jolla hänen oma luonteensa tavallisesti toi ilmi
+vastalauseensa tällaisiin erikoislaatuisiin ihmissieluihin kohdistuvana.
+
+Mutta hänhän tiesi, että Kata oli erityisellä tavalla mieltynyt
+kapteeniin, joka "sai kiittää häntä elämästään" ja sentakia hän itse
+oli taistellut oman hermojärjestelmänsä harhaluuloja vastaan.
+
+Mutta joka tapauksessa — mitä oli Milkalla hänen puolisonsa laatikossa
+tekemistä?
+
+Äkkiä irvisteli inhoittava epäluulo häntä vastaan — odottamatta kuin
+tuhkasta putkahtanut piru... mutta hän tukahutti sen jälleen.
+
+— Niin, sitäkin nyt vielä puuttuisi! — Olemmepa me miehet itse asiassa
+perin yksinkertaiset. Säädyllisinkin meistä on kuitenkin nähnyt niin
+paljon mutaa elämässään, että hänen on vaikea uskoa puhtauteen.
+
+— Katalin! Kata! Hänen puolisonsa!
+
+Pohjaltaan luokitti Stefan, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt
+elämässä kaikenlaista, naiset aivan samoin kuin kaksoisetkin: meidän ja
+muiden. Ihmis- ja naissieluntutkiskelun lait olivat pätevät vain muita
+naisia arvostellessa.
+
+Myöhemmin löysi hän puolisonsa työhuoneestaan.
+
+Kietoutuneena suureen, villaiseen hartiahuiviin, istui hän viluisena ja
+itseensä vaipuneena suuressa nojatuolissa.
+
+Nytkin vaikutti hän yhtä hajamieliseltä ja masentuneelta, kuin yleensä
+viime aikoina. (Lapsiraukka, miten kovin sairaalatyö olikaan koetellut
+hänen voimiaan!)
+
+Hermostuneihin sormiinsa hän punoi pientä hopeaketjua, jossa välkähteli
+sakset ja pienoinen kirjoitustaulu. Hänellä oli tapana kantaa sitä
+sairaalapukunsa vyössä.
+
+Professori ei tahallaan tiedustellut vaimon huonon tuulen syytä, vaan
+rupesi puhumaan lähimmistä tarkoituksistaan. Mutta koko ajan ajatteli
+hän Milkaa ja kaksoisia.
+
+Lähimmät näköalat eivät olleet erikoisen aurinkoiset.
+
+Jos vihollinen, joka verisellä sitkeydellä piiritti rajasolaa, pääsisi
+Rahon vuorelle, täytyisi parakkisairaala numero kolme siirtää muualle.
+
+Rukoile Jumalaa, Kata, ettei tule sähkösanomaa, lopetti Stefan
+matalalla äänellä. Viidentuhannen sairaan siirto vuoren yli! Vain
+ajatus tästä kierrättää kylmiä väreitä selässäni!
+
+Katalin ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä miehensä oli sanonut.
+
+Kokoonpainuneena, liikkumattomana tuijotti hän eteensä tyhjin katsein,
+suun ympärille oli majoittunut jäätävä ja sairas hymy — vain otsan
+kiusautumista kuvastavat rypyt ilmaisivat, miten Stefanin ääni
+vaivasi häntä ja millaista tuskaa hänelle tuotti miehensä alituinen
+edestakaisin käynti hänen edessään...
+
+Arató katsoi hämmästyksissään häneen. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt
+häntä sellaisena... Hän oli kuin tyhjä näyttämö, kun kaikki koristeet
+on viety pois. "Tänään ei ole näytäntöä, seurue vierailee muualla."
+
+Niin se olikin, Katalin oli lopettanut näyttelemisen. Hän ei tahtonut
+miellyttää. Se ei vaikuttanut häneen mitään, vaikka Stefan huomasi
+hänet tyhjäksi, kalpeaksi, yksinkertaiseksi.
+
+Tämä vihamielinen välinpitämättömyys oli selvästi luettavissa hänen
+kasvoiltaan, jotka olivat kadottaneet hymynsä rakastettavaisuuden,
+hiuksista, jotka järjestämättä riippuivat otsalla, epänaisellisesta
+ryhdistä, jopa siitäkin, miten kömpelösti hän salli hameensa mennä
+kurttuihin...
+
+Aratón sielun läpi tunkeusi salamana vakaumus siitä, että hän nyt
+ajatteli miestä. Vierasta miestä.
+
+Miehen kaipuu ympäröi kuin hyväilevä neste hänen vaimoansa ja hän
+antautuu autuaassa voimattomuudessa suloisen virran vietäväksi...
+
+Hän oli miltei tuntevinaan kilpailijansa vastenmielisen hajun — kauhu,
+viha, inho olivat hyydyttämäisillään hänen sydämensä.
+
+Harvinaisella sisäisellä havaintokyvyllään, joka välistä saattoi hänet
+pystyväksi muutamista äärettömän pienistä, värittömistä täplistä, jotka
+hän oli mikroskoopilla havainnut, selvittämään koko sukupolvien synnit
+ja synnin ainekset, käsitti hän salamankirkkaasti, mitä nyt tapahtui
+hänen ympärillään.
+
+Katalin oli rakastunut... Siihen mieheen, jonka seurassa hän näki hänet
+hevoskastanjan alla... Jonka kuvaa hän säilytti yöpöytänsä laatikossa.
+Aivan viime päiviin saakka oli hän aina kirjoittanut hänestä paljon
+kirjeissään, viime päivinä vaikeni hän hänestä...
+
+Ajatukset risteilivät salamannopeina hänen aivoissaan. Nyt johtui
+hänelle mieleen myös tuon sileäksi ajellun medisiinarin yksinkertainen
+lause.
+
+Stefan puri hammasta — mitä oli tämä nainen tehnyt hänen nimellään?
+
+Ja nyt selvisi hänelle myös Peterin ja Palin käyttäytyminen! Pojat
+olivat päässeet perille jostakin, olivat nähneet jotakin sairaalassa...
+Ja sitten olivat, he menneet, paenneet häntä, he eivät olleet tahtoneet
+syyttää, vaijeta he eivät olisi voineet...
+
+Verta vuotavin sydämin olivat he, menetettyään uskon, ylpeästi vaijeten
+ja lujina kuolemaan asti vetäytyneet sinne, missä kanuunat jylisivät.
+
+Niin, sellainen turvapaikka sopi pojille!
+
+Mutta kenen kanssa oli hän sitten itse elänyt yhdessä näinä viitenä
+vuotena!
+
+Stefan istuutui mitään aavistamatonta puolisoaan vastapäätä ja otti
+sanomalehden käteensä. Vaimokin hautautui omaan lehteensä.
+
+Mutta kumpikaan ei lukenut. Vaimo silmäili jäykin katsein ilmoituksia
+ja ajatteli samalla kapteenia; miehen ajatukset seurasivat häntä,
+vakoillen kuin tornihaukka, joka korkeudesta väijyy kotiin kulkevaa
+viiriäistä.
+
+Professorin tutkiva katse osui Katalinin pieneen kirjoitustauluun,
+jonka hän tuokiota ennen oli heittänyt pöydälle. Vieras käsi oli
+omituisin, kaartelevin rivein kirjoittanut muutamia kirjaimia ja
+numeroita: Joh. I. IV. 18.
+
+Vastenmielisyydestä, joka hänessä äkkiä heräsi, hän tunsi, ymmärsi,
+kuka ne oli kirjoittanut.
+
+Hän antoi sanomalehden vaipua kädestään, nousi ja lähti hitaasti
+kirjalaudakkojen luo etsiäkseen Uutta Testamenttia, mutta ei löytänyt
+sitä paikastaan.
+
+Hän ponnisteli rauhoittuakseen, sytytti savukkeen ja kulki vakoillen
+edestakaisin kerroksessa.
+
+Pieni musta kirja oli flyygelin päällä, jonne Katalin oli sen
+unhoittanut.
+
+Apostoli Johanneksen ensi kirjeessä löysi hän seuraavat sanat:
+
+"Pelkoa ei ole rakkaudessa, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon,
+mutta pelossa asuu rangaistuksen ajatus, ja se joka pelkää, ei ole
+täydellinen rakkaudessaan."
+
+Katalin oli siis vielä arka, ja Raamattunsa tyystin tunteva kapteeni
+kiihoitti häntä apostolin sanoilla.
+
+Stefan tunsi aivan samanlaista fyysillistä pahoinvointia, joka pari
+päivää sitten oli pojille aiheuttanut kuvotuksia.
+
+Minkälainen nainen oli tämä?
+
+Viisi vuotta olivat he olleet yhdessä yöt ja päivät, silloin oli
+Katalin antanut hänelle jok'ainoan ajatuksensa... Nyt oli hän
+ensikertaa omin päin, ja ensimäinen paras mies kadulta oli saanut ottaa
+hänet ja viedä hänet mukanaan kuin isännättömän esineen.
+
+Oliko tämä Stefan Aratón vaimo? Stefan Aratón koirallekaan ei olisi
+koskaan voinut tällaista tapahtua.
+
+Kenen kanssa oli hän asunut koko tämän ajan?
+
+Oudolla uteliaisuudella tarkasti hän vaimoa, aivankuin näkisi hän hänet
+ensi kertaa. Hän voi rauhallisesti katsella häntä, Katalin oli vaipunut
+niin syvään hyväilevän kuumiin unelmiinsa, ettei hän huomannut mitään
+siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään.
+
+Aratón valtasi harvinainen, miltei hurmioinen kuvitelma.
+
+Hänen Katansa oli kuollut. Ja tämä, joka istui tässä häntä vastapäätä,
+oli vieras nainen, joka oli ottanut Katan naamion päälleen ja näytteli
+nyt ilkeätä komediaa.
+
+Ulkonainen samannäköisyys molempien naisten välillä ei tosin ollut
+erikoisen suuri... Minne oli kadonnut oikean Katan kultainen hymy, joka
+tavallisesti loisti hänen kasvoillaan vielä unessakin? Missä oli hänen
+teeskentelemätön vaatimattomuutensa ja viehkeä arvokkuutensa?
+
+Piirteet, jotka hän nyt näki edessään, olivat jonkunlaisen raskaan
+ja äitelän haavemielisyyden sekä kypsymättömän tärkeyden omituisesti
+vääristämät.
+
+Äkkiä syntyi hänessä katkera epäluulo, ettei edes entinen Katalin
+koskaan ollut kuulunutkaan hänelle. Katan rakastettava olento oli
+ehkä ollut olemassa vain hänen unelmissaan, ja hänen leikkivä
+mielikuvituksensa oli sen siirtänyt vieraan naisen ruumiiseen...
+
+Niin usein kuin hän oli halunnut katsahtaa hänen sydämeensä, oli hän
+löytänyt vain oman kuvansa, ei mitään muuta. Aratón ajatukset täyttivät
+Katan sielun, hänen tunteensa hänen sydämensä, hänen sanansa hänen
+suunsa ja hänen ylpeä itsetietoisuutensa loisti hänen otsallaan...
+Mutta missä oli Katalin itse?
+
+Voihan myöskin olla mahdollista, ettei hän olisikaan todellinen
+ihminen, vaan vain peilin kehykset, jossa peilissä jokainen mies, joka
+halusi, voi löytää itsensä.
+
+Mutta huolimatta kaikesta tästä, leiskahti Arató kuitenkin raivoon,
+ajatellessaan, että tämä nainen omasi hänen sielunsa syvimmät
+salaisuudet, jotka hän sitten lahjoitti tuiki vieraalle miehelle.
+
+Sillä se, mitä Milka halusi naisesta, ei ollut Graczianin perheen,
+vaan Arató-suvun omaisuutta. Tämä luonnoton ja takaperoinen sekaannus
+kiihoitti ja nöyryytti professoria.
+
+Hän tunsi vastustamatonta halua säikäyttää hereille unissakävijän.
+Heräisikö hän ehkä? Jos hän lujin kourin tarttuisi hänen sydämeensä,
+puhkeisiko hän itkuun?
+
+— Sano, onko teillä edelleen paljon potilaita? kysyi hän.
+
+Hämillään sukeltautui Katalin ylös unelmainsa syvyydestä ja katsahti
+synkästi häneen, silmin, jotka eivät nähneet mitään. Kesti hetkisen,
+ennenkuin hän käsitti että hänen tuli vastata.
+
+— Ah ei, ei niin pahoin monta, vastasi hän syvin, verhotuin äänin.
+
+— Onko se teeskentelijä vielä siellä? kysyi Stefan pilkallisesti.
+
+Katalin kavahtui.
+
+— Kuka teeskentelijä?
+
+— Kapteeni Milka...
+
+Katalin tuli aivan valkoiseksi. Hän liikutti suutaan, mutta ei saanut
+sanaa sanotuksi pitkään aikaan. Sitten vääntyivät hänen kalpeat
+huulensa karvaaseen, manaavaan hymyyn.
+
+— Teeskentelijä! — kähisi hän. Kuinka arvostelet ihmisiä!
+Luonnollisesti — vain sinä itse merkitset jotakin! Vain sinä itse?
+
+Halveksiva hymy takertui kiinni suupieliin. Sieraimet värisivät. Hänen
+sydämessään kiehui ja vaahtosi kapinallisen orjan luihu viha.
+
+Sekunnin tuijottivat he hämmästyneinä toisiinsa kuilun yli, joka oli
+auennut heidän välilleen.
+
+Professori ei kestänyt tätä kauempaa, hän nousi ja lähti viereiseen
+huoneeseen.
+
+Joku hiipi hänen jälessään. Se oli Kantor. Se seisoi isäntänsä
+rinnalla...
+
+Stefanista tuntui, kuin olisi hänet väijyksistä tyrkätty mustaan,
+pimeään suohon, josta ei löytynyt mitään pelastusta.
+
+Hänen toverinsa, jonka kanssa hän vielä äsken oli kulkenut käsi kädessä
+onnellisena ja luottavaisena, oli potkaissut hänet alas. Mikä kataluus!
+
+Hänen silmissään pyörrytti, sydän särki ja jyskytti...
+
+Kyynelhunnun läpi, joka peitti hänen silmänsä, näki hän vaalean,
+hymyilevän miehen pään, vaipuneena omahyväisiin haaveiluihin.
+
+Ja silloin heräsi aikoja sitten mullaksimuuttuneiden esi-isäin rajujen
+palkkasotamiesten veri uudelleen eloon hänen suonissaan.
+
+Hänessä roihusi himo kostoon, väkivaltaan, verenvuodatukseen, kuten
+salamoiva taivas vuorenhuippujen takana pimeinä öinä.
+
+
+
+
+TALITA KUMI.
+
+
+Tapahtui juuri se, mitä hän oli peljännyt.
+
+Tuli sähkösanoma. Suuri parakkisairaala Karpateilta oli siirrettävä,
+vihollinen oli jo miehittänyt Rahon solan.
+
+Päivänkoitossa oli autoja lähtevä rajalle. Aratón oli mentävä mukaan.
+
+Hän rutisti sähkösanoman kokoon taskussaan. Katalinkin oli huoneessa,
+mutta hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Mitä liikutti häntä nyt
+Raho-sola, mitä yleensä koko sota!
+
+Hän oli uudelleen laskeutunut unelman pehmeämutaiselle vuoteelle ja
+paahdatteli siinä itseään velttona ja voimattomana, mutta oli kuitenkin
+valmiina vihollisen ensi kosketuksesta kiukkuisena ärjäisemään.
+
+Mies ei kuitenkaan tahtonut kauempaa häntä häiritä.
+
+Hän seisoi ulkonemalla ja katseli alas Tonavalle.
+
+Minkälainen olikaan tämä maailma? Kevätilman täyttivät hälytyskellojen
+läppäykset, yhden koko maailman osan peitti alituinen, verinen
+tihkusade, parakeissa lojui viisituhatta miesruhoa, jotka kuuntelivat
+kuumekiiluisin katsein lähenevää kanuunanjyminää, ja täällä Tonavan
+rannalla polttelivat suruttomat herrat savukkeitaan, iloiset neidit
+liehuivat sinne tänne näytellen pohkeitaan, ja tässä huoneessa istui
+nainen, joka pureskeli huulensa veriseksi ollen vakuutettu siitä, ettei
+koko maailman tuskaa voitu verrata siihen suloiseen väristykseen, jota
+hän tunsi suonissaan.
+
+Kuka voi olla tasapainossa tällaisessa sekamelskassa?
+
+Tuolla kaukana, toisen rannan kuninkaanlinnan yllä, vaeltavat hohtavat,
+valoisat kevätpilvet taivaan terässini-niityllä.
+
+Kahdeksan, kymmenen samannäköistä pilvisuikaletta samoili hiljaa ja
+kainosti, pienimmät edellä, suurimmat jäljessä kuin oppilaat jossain
+ylimaailmallisessa naisopistossa.
+
+Arató katseli niitä. Hänestä tuntuivat ne vanhoilta tutuilta. Hän oli
+tavannut ne ennen, ehkä jo pienenä poikana. Silloin myös oli kevät
+Tikanlinnavuorella, silloinkin vyöryivät ne esiin niin rauhallisesti
+ja riemuitsivat kaikessa yksinkertaisuudessaan uusista, heleistä
+vaipoistaan.
+
+Ehkä ne juuri silloin olivat matkalla kouluun ja nyt oli tunti lopussa.
+Onhan mahdollista, että tuolla ylhäällä pilvikoulussa tunti kestää
+kolmekymmentä vuotta.
+
+Kauan katseli hän ilman lasten valoisaa leikkiä ja koki samaa, kuin
+niin monta kertaa ennen sielullisen uupumuksen hetkinä...
+
+Pilvetkin tunsivat jälleen matkaavan leikkitoverinsa katoavaisessa
+ikkunakomerossa, ja neuvokkaassa neitoshellyydessään kohottivat ne
+hänet ylös aurinkoiseen korkeuteensa.
+
+Kevään jätti-virrasta, joka näkymättömänä vieri taivaankannella,
+tulvahti aalto Aratón sieluun. Koko hänen olemuksensa täytti äkkiä
+kristallikuulakka rauha.
+
+Hänet nosti maasta sama voima, joka ohjasi pilvien kulun. Pilvet olivat
+hänen sisaruksiaan.
+
+Halpa, sekava riitasointuisuus, joka äsken vapisutti hänen hermojaan,
+raukeni, hiljeni, kuoli pois syvyydessä.
+
+Nyt ei Arató kuullut muuta kuin loistavan, synkän sinfonian, jossa
+viidentuhannen sairaan kuolintuska jyskytti.
+
+Viisi tuhatta miestä odotti häntä parakeissa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Stefan oli jo vuoteessa. Katalin puuhaili vielä pukuhuoneessa.
+
+Tulisikohan Katalin vielä sisään sanomaan hyvää-yötä?
+
+Nyt narisi sänky tuolla sisällä... Hän oli mennyt makuulle! Hän ei
+tullut sisään. Merenneidon luolassa pimeni. No niin, siis hyvin tähän
+asti.
+
+He makasivat hiljaa, mutta kumpikaan ei nukkunut, molemmat jännittivät
+kuuloaan hillityin hengityksin viereiseen huoneeseen päin...
+
+Huolimatta kevätyöstä asettui raskaita syyspilviä heidän päittensä
+päälle. Marraskuun tuuli suhisi kautta huoneitten.
+
+Yö oli jäähyväisyö, kuihtumisen, syksyn, kuolonyö.
+
+Se, mikä vielä eilen kukki ja tuoksui Aratón sielussa, putosi nyt kuin
+kuuro lakastuneita lehtiä hänen ympärilleen.
+
+Menneisyyden muistot, tulevaisuuden toiveet, ihanat päivät, hymyävät
+minuutit liehuivat väsynein siivenlyönnein varjokatteisessa syvyydessä.
+
+Ketä varten kukkivat nyt Tikanlinnavuoren valkeat sireenit? Kuka
+ruokkii riikinkukkokyyhkyset?
+
+Katalinin turkinsininen kimono, jota aamutuuli jännitti puutarhassa
+vattupensaitten välissä, vaipui hämäryyteen kuin suuri, kuihtunut
+kukka...
+
+Pelilaatikon sävel, jota hän ennen tavallisesti oli kuunnellut
+lapsellisella hartaudella, puhkesi soimaan räikein riitasoinnuin...
+
+Seudut, jotka he olivat nähneet yhdessä, kirjat, jotka he olivat
+lukeneet, tunteet, jotka heillä olivat olleet yhteiset, kuihtuivat,
+putosivat, kuolivat...
+
+Ruosteenpunainen Rooma, ametistinsininen Pariisi, helmiäisloistava
+Venedig, joissa kaikissa he olivat yhdessä vaeltaneet menneinä päivinä,
+kaikki haihtui savuun; sumuun ja huuruun vaihtuivat myös Ateenan
+norsunluukeltaiset ihanuudet, uduksi katosi myös kultainen Byzantium,
+jonne he olivat aikoneet yksissä matkustaa tulevina päivinä...
+
+Kaikki häipyi syksyn varjoihin.
+
+Katoavaisuuden synkkämielisyys täytti yön ja asettui raskaana myös
+Katalinin sydämelle. Ja hetkeksi heräsi hänessä menneen kesän palava
+kaipuu.
+
+Hetkisen taisteli hän vastaan, mutta mennyt oli voimakkaampi kuin hän,
+se voitti, vangitsi ja raahasi hänet mukanaan. Ja sinä hetkenä kuuli
+Stefan kevyttä melua sinisestä huoneesta: kuuliaiset, pienet paljaat
+jalat lähenivät hiljaa tassutellen.
+
+Hän tunsi kielon tuoksua — vaimo seisoi hänen vuoteensa ääressä.
+
+Hän tarttui hänen käteensä, jännitti sitä ja heittäytyi sitte äkkiä sen
+varaan, puhjeten samalla katkeraan itkuun.
+
+Yön hämärän läpi loistivat Stefania vastaan hyvin tutut piirteet.
+Katan entiset, rakastettavat kasvot. Hämmästyneenä oli hän nähnyt sekä
+itsensä että miehensä. Mitä olikaan täällä tapahtunut?
+
+Arató ei sanonut mitään, veti vain hänet hiljaa luokseen. Kaulallaan
+tunsi hän hänen kuumat kyyneleensä.
+
+Aivan varmaan voisi hän valloittaa hänet takaisin, jos haluaisi.
+Aamulla seuraisi Katalin häntä, ja sitten ei hän enää koskaan laskisi
+häntä luotaan... Kata tulisi jakamaan hänen kanssaan vaarat ja
+vastukset. Nyt hoitaisi hän kolera- ja lavantautipotilaita — aivan
+varmaan tulisi hän näin tekemään, olihan hän hänen vaimonsa.
+
+Kuukauden kuluttua tulisi hän unohtamaan, tuon toisen. Kahden kuluttua
+sanoisi hän itkien miehelleen: kiitos, ettet ollut ylpeä, kiitos, että
+pelastit minut itseltäni...
+
+Ja kolmen kuukauden kuluttua? Silloin nauraisi Kata joskus itselleen
+ilman mitään ymmärrettävää syytä eikä millään ehdolla maailmassa
+tahtoisi sanoa, minkä tähden, mutta hänhän tietäisi, että nyt Kata
+muisteli tuota omituista, näivettynyttä kapteeni Milkaa.
+
+Ah, niin, aivan varmaan voisi hän voittaa hänet takaisin, jos tahtoisi.
+
+Peloissaan ja kuumissaan puristautui Katalin miestänsä vastaan.
+
+Professori tunsi pistoksen niskassaan. Se tuli amuletista, jota vaimo
+kantoi rinnallaan. Mutta se ei ollut entinen Katarinan kuva, vaan uusi
+amuletti, pieni lasitettu risti.
+
+Kas vaan, myös kolmas, viimeinen Katariinan, kuva oli poistettu
+omistajansa kaulalta!
+
+— Etkö enää kanna Katariinanrahaa? kysyi hän matalasti.
+
+Nainen jäykistyi. Stefan miltei tunsi, miten hän kylmeni.
+
+— Etkö kanna sitä enää?
+
+— Se on särkynyt — ketju on särkynyt — valehteli hän.
+
+— Mistä olet ostanut tuon ristin?
+
+— Ristin?
+
+— Mistä olet ostanut sen?
+
+— Olen saanut sen.
+
+— No keneltä?
+
+— Niin — ylihoitajattarelta.
+
+Hän tiesi, ettei mies uskonut häntä.
+
+Pitkän aikaa istui hän liikkumattomana, jäykkänä ja kylmänä hänen
+rinnallaan. Jopa hengitystäänkin hän pidätti, vain sydämen epätasaiset
+lyönnit kuuluivat kaukaa etäisyydestä.
+
+Vanhan aleksandrialaisen Katariinanrahan oli hän saanut Stefanilta jo
+tyttönä. Jo silloin oli hän ollut selvillä siitä, että tämän lahjan
+jälkeen oli myös sen antaja tuleva hänen omakseen.
+
+Kultarahasta oli tehty muistokotelo, ja siinä säilytti Katalin
+puolisonsa kuvaa.
+
+Takasivulle oli Stefan pienen pienin kirjaimin kaiverruttanut:
+
+"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin olen antava sinulle elämän
+kruunun."
+
+Katalinilla oli ollut sellainen taikauskoinen käsitys, että vain niin
+kauan, kuin hän kantaisi tätä kaulallaan, onni olisi hänen mukanaan.
+Kerran oli hän kadottanut sen ollessaan uimassa ja silloin oli hän
+ollut sairaana kiihtymyksestä kaksi päivää, kunnes aarre jollain
+ihmeellisellä tavalla taas saatiin takaisin.
+
+Silloin oli hän selittänyt, että kuva oli pantava hautaan hänen
+kanssaan. Tai oikeammin sanottuna heidän kanssaan, sillä Katalin piti
+kiinni sellaisesta päähänpiintymästä, että hän ja hänen miehensä
+tulisivat kuolemaan samana päivänä.
+
+Ja nyt oli hän ottanut sen pois jonkun ristin tieltä. Pienen lasitetun
+ristin tieltä, jonka kapteeni Milka paljon tinkien oli ostanut
+Ruzicskan muinaisesineitten kaupasta.
+
+Omituista! Tämä uskottomuuden vertauskuva toi hänelle enemmän tuskaa
+kuin itse uskottomuus!
+
+Ei, tälle tolalle eivät asiat saaneet jäädä.
+
+Varastaako puoliso takaisin varkaalta —? Ei! Sellaisessa hämärän ja
+varkaankätkemisrakkaudessa olisi enemmän nöyryytystä kuin onnea.
+
+Hän ei voinut enää katsoa Katalinia omakseen. Hän ei voinut enää katsoa
+häntä syvälle silmiin.
+
+Joko oli hänen vaimollaan sielu, tahi ei ollut.
+
+Jos hänellä oli, saisi hän oman järkensä avulla päättää ja omin jaloin
+mennä minne hänen täytyi. Hän oli kuitenkin eksynyt liian kauas
+kotomaista, jotta hän olisi voinut ottaa hänet syliinsä ja kantaa hänet
+kotiin.
+
+Ja jos hänellä ei ollut sielua, silloin — — —
+
+Minkä niin helposti voi kadottaa, ei ole sen arvoista, että sitä
+kannattaisi koettaa säilyttää.
+
+Tilit olivat selvät...
+
+— Aamulla nousemme varhain ylös, sanoi Stefan.
+
+Katalin ymmärsi hänet. Hän nousi heti ja hiipi kiiltoristeineen
+siniseen luolaansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jo varhaisena aamuhetkenä oli Arató matkavalmis.
+
+Kun hän tirkisti sisään Katalinin ovesta, lepäsi tämä sängyssä lujasti
+kiinnisuljetuin silmäluomin.
+
+Kylmässä aamuvalossa, joka siivilöityä sinisten uudinten läpi, piti hän
+suunsa itsepintaisesti kiinni.
+
+Hänellä oli renkaat silmien ympärillä, siis ei hänkään ollut yöllä
+nukkunut...
+
+Hän ei liikahtanut ja kuitenkin oli hän aivan varmaan hereillä.
+Koko hänen marmorivalkea ruumiinsa oli vain uhmaa, vastalausetta ja
+suostumattomuutta.
+
+Hän ei enään tahtonut muistuttaa sitä Katalinia, joka yöllä oli noussut
+sängystä ja tullut sisään paljain jaloin.
+
+Nyt oli hän taas leukaan asti kääriytynyt lumottuun pukuunsa, joka
+ulospäin teki hänet jääkylmäksi, mutta sisäänpäin kylvetti hänen
+jäseniään mitä suloisimmassa lämmössä...
+
+Stefan katseli häntä kauan...
+
+He eivät olleet saaneet lapsia. Mutta kuinka monelle henkiselle
+jälkeläiselle he olivatkaan antaneet hengen! Ne viruivat nyt
+makuukammarinmatolla, rauennein silmin ja suut kauhusta ammollaan.
+Heidän äitinsä oli heidät surmannut, kuten Medea lapsensa.
+
+Heidän äitinsä, joka nyt kalpeana ja uhittelevana, kavalasti suljetuin
+silmäluomin sekä valheen tahraamin huulin lojui tuolla vuoteessa.
+
+Oliko se tapahtunut häijyydestä? Ei, varmaankaan ei. Aratólle selveni,
+että hän surkutteli Katalinia enemmän kuin itseään.
+
+— Jää hyvästi, Katalin Graczian! sanoi hän hiljaa.
+
+Kun hän meni läpi työhuoneen, näki hän Katalinin pienen kirjoitustaulun
+pöydällä.
+
+Hän otti sen käteensä ja kirjoitti tarmokkain, sapeliniskua
+muistuttavin kirjaimin kaksi sanaa kapteeni Milkan kirjoituksen alle:
+
+Talita Kumi!
+
+Se, joka pitää hurskaista lainalauseista, voi tämänkin löytää Markuksen
+evankeliumista. Se on aramean kieltä ja merkitsee: Neito, nouse ylös!
+
+Oikeastaan kirjoitti hän sen vain sentakia, että häntä hävetti, jos hän
+ei ollut suora. Ihmeisiin hän ei tietenkään uskonut, hän tunsi, että
+tällä kertaa Jairuksen tytär ei nukkunut, vaan että hän oli kuollut.
+
+Yksinään astui hän eteiseen.
+
+Mutta siellä odotti häntä joku ja tämä syöksähti häntä vastaan, eräs,
+jonka vain eron ajatuskin teki onnettomaksi.
+
+Se oli Kantor.
+
+Ja miten omituinen onkaan ihmissydän! Stefan Aratón sydäntä lämmitti
+ajatus, että talossa oli ainakin joku, joka oli ikävissään hänen
+lähdöstään.
+
+Hän kumartui Kantorin puoleen, taputti sitä kaulalle ja sanoi hymyillen:
+
+— Niin, Kantor, tiedän. Löytyy kuitenkin vielä uskollisuutta maailmassa.
+
+Katalin ei edes liikahtanut, kun hän kuuli auton hälyten lähtevän
+liikkeelle hänen ikkunansa alta.
+
+Hän ei edes silmiään aukaissut, mutta silmäripsien alta pusertui esiin
+raskaita kyyneleitä.
+
+
+
+
+KATICA.
+
+
+Niinkauan kuin Stefan oli ollut kotona, oli vaimo aina tuntenut
+jonkunlaista mielettömän voimatonta vihollisuutta, aivankuin vanki
+nähdessään vankilaristikon.
+
+Kun mies oli lähtenyt, voi Katalin muistella häntä ilman vähintäkään
+nurjamielisyyttä, niin, jopa eräänlaisella hellyydenkaltaisella
+osanotollakin, kuin jotakin kunnioitettavaa, vierasta vainajaa.
+
+Arató ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään kahteen viikkoon,
+mutta sitä Katalin tuskin itse asiassa pani merkillekään siinä
+ihanassa, toimettomassa kuutamotunnelmassa, jossa hän nyt oli.
+
+Sanoja, jotka kapteeni Milka lausui, katseita, joilla hän hyväili
+häntä, kantoi hän muassaan, minne hän vain kulkikin, kuin hehkuvia
+hiiliä.
+
+Illoin, kun kapteeni ennen illallista tuli liinavarastoon, lehahti
+täyteen liekkiin kaikki se, joka ennen hiljaa oli hänessä kimallellen
+kytenyt.
+
+He istuivat kullanhohteisessa udussa. He eivät nähneet mitään muuta
+siitä, mikä oli heidän ympärillään, kuin toistensa silmäparit, joitten
+lämpimään syvyyteen heidän sielunsa haltioituneina vaipuivat.
+
+Jos nuoret medisiinarit sellaisina hetkinä sattuivat kulkemaan varaston
+oven ohi, rypistivät he pilkallisesti nenäänsä. Milka ei vielä ollut
+edes suudellut häntä.
+
+He vain puhuivat. Mutta välistä putosivat yksityiset sanat kuin
+värähyttävät suukkoset heidän musiikin vapauttamiin sieluihinsa.
+
+Rakkauden pääsiäishetket olivat lahjoittaneet heidän sanoillensa lennon
+ja kauneuden kaiun. Heidän mielikuvituksensa kohosi sanan taivaankaarin
+huimaavaan korkeuteen, ja siellä katselivat he hurmautuneina toisiaan.
+
+He tahtoivat olla hyvät, jalot, ja toistensa arvoiset.
+
+Milka, joka tuli sairaaksi valheesta, jumaloi naisessa totuutta ja
+puhtautta, ja Katalin rakasti hänessä sitä kesytettyä voimaa, joka
+kuuliaisena seurasi häntä silkkisiteessä kiinni, kuten leijona Erosta.
+
+Milkaa harrastutti huomattavan paljon Katalinin entinen aviollinen
+yhdyselämä. Tuntui siltä, ettei hän rakkautensa määrättömyydessä voinut
+tyytyä vain hänen tulevaan elämäänsä, vaan että hän samalla tahtoi
+hallita myös hänen mennyttään.
+
+Mutta itse asiassa ilmeni myöskin tässä vain, hänen kummitus- ja
+vampyyriluonteensa. Hän osasi rakastaa vain silloin, kun hän sai imeä
+verta toisen rakkaudesta.
+
+— Vastaatteko suoraan, jos kysyn teiltä jotakin?
+
+— Tiedättehän, Karoly, ettei minulla teille ole mitään salaisuuksia.
+
+— Teidät pakoitettiin menemään naimisiin Aratón kanssa, eikö totta?
+
+— Ei, ei kukaan pakoittanut minua, menin aivan, vapaaehtoisesti.
+
+Herttainen, kaihomielinen, vähäisen ivallinen Leonardo-hymy poimutti
+naisen huulet. (Kaikkea sinä minulta kysytkin — ja kuitenkin sinä
+tiedät, että vain yksi asia on minulle kallis!)
+
+Mutta kapteeni kaivautui hekkumoiden yhä syvemmälle ja syvemmälle
+Katalinin menneisyyteen, aivankuin kultakuoriainen kukkakupuun.
+
+— En tarkoita fyysillistä pakkoa. Ei ole puhetta mistään sellaisesta,
+että teidät väkivalloin olisi laahattu alttarin eteen... Mutta
+kokematonta nuorta tyttöä voidaan moraalisesti pakoittaa tuhansin
+muodoin...
+
+— Mitä tarkoitatte, Karoly?
+
+— Graczianit kohtelivat teitä pahoin?
+
+Pieni, heikko marttyyrihymy valaisi Katalinin piirteitä.
+
+— Minulla oli synkkä nuoruus, sitä en tahdo kieltää. Minun oli paljon
+kestäminen. Tiedättehän: syntyperäni —!
+
+Tämä oli jo usean kerran ollut heidän kesken puheenalaisena, ja niin
+oli isoisä Graczian, tuo paksumahainen vanha herra sillan viereisessä
+talossa, vähitellen kasvanut eräänlaiseksi kansanlaulun ylpeäksi ja
+julmaksi isäksi, uudeksi herttua Tankrediksi, joka oli valmis Oltván
+Ghismondalle lähettämään hänen Guiscardonsa verisen sydämen.
+
+Milkan katse hyväili hellän osaaottavasti Katalinia.
+
+— Minun oli usein tapana rukoilla Jumalaa, että hän olisi antanut minun
+kuolla, kuiskasi nainen, jota äärettömästi miellytti saada osakseen
+sääliä.
+
+— Katica-raukkani...
+
+Hän kutsui häntä Katicaksi, ja hän piti tästä nimestä, jota ei kukaan
+ennen ollut hänelle antanut.
+
+— Kun Arató pyysi kättäni, näin hänessä vapauttajan.
+
+— Mutta te ette rakastanut häntä, vannaan ette rakastanut!
+
+— Ah, tiesinköhän sitte, mitä rakkaus on? Tiesin vain, että olisin
+menehtynyt, jos minun olisi täytynyt kauemmin viipyä isovanhempaini
+luona... Minä olin vielä lapsi, joka ei tiennyt mitään muusta elämästä,
+kuin että — se teki pahaa!
+
+Tästä lausumastaan tuli hän itse niin liikutetuksi, että hänen silmänsä
+kyyneltyivät. Mutta myös kapteenin suuret, vaaleat silmät kylpivät
+epäilyttävässä kiilteessä.
+
+— Juuri sellaista minä tarkoitan siveellisellä pakolla — mutisi hän
+liikutettuna.
+
+— En pidä siitä sanasta, Karoly! — sanoi Katalin sovitellen.
+Mieheni kohteli minua aina hyvin, hänestä täytyy puhua suurimmalla
+kunnioituksella, sen on hän ansainnut.
+
+Tällainen ylhäinen suhtautuminen miellytti Milkaa. Oikeastaan oli hän
+sellaista odottanutkin Katicalta.
+
+Oli vielä eräs seikka, joka miellytti häntä, nimittäin se, ettei rouva
+Arató eilisestä päivästä alkaen enää kantanut vihkimäsormustaan...
+Mainiten tekosyyksi, että se oli esteenä sairaalaelämän
+välttämättömissä pesuissa, oli hän pannut sen pois.
+
+— Minä en syytäkään teidän miestänne, vaan Gracziania, sanoi hän
+vältellen. Stefan Aratóa ei kukaan voi arvioida korkeammalle kuin minä.
+
+He hymyilivät hellästi toisilleen; tässä asiassa olivat he jo aivan
+yksimieliset.
+
+— Aratóhan ei voinut sille mitään, ettei hän kyennyt tekemään teitä
+onnelliseksi, sanoi kapteeni vähän myöhemmin.
+
+— Ah, enhän silloin vielä edes tiennyt, mitä on onni... olinhan lapsi,
+vastasi Katica.
+
+Milka hymyili katkerasti.
+
+— Ei tosiaankaan voi olla kylliksi ihmettelemättä sitä tapaa, jolla
+meidän oloissamme solmitaan avioliittoja! Nuori tyttö, joka ei tunne
+elämää eikä itseään, jätetään ventovieraan miehen haltuun!
+
+Tätä vastaan ei voinut väittää mitään, sillä tässä oli hän, ikävä
+kyllä, täysin oikeassa.
+
+Mutta Katalin-Katiczalla oli tänään tarve olla aivan erikoisen jalo
+miestään kohtaan.
+
+— Aratón puolisona kannan kuuluisaa nimeä ja siksihän täytyy minun myös
+jotakin uhrata.
+
+— Teidän kannaltanne katsoen oli teillä myös siihen täysi oikeus,
+Katica, mutta Aratólla ei ollut mitään oikeutta ottaa vastaan sellaista
+uhria.
+
+Milka osasi taidolla puhua, ja hän tekikin sitä mielellään. Nyt leiskui
+jalo suuttumus hänen äänessään.
+
+— Yksi ihmiselämä on yhtä arvokas kuin toinenkin, ja kunkin oikeus
+ja velvollisuus on elää omaa yksilöllistä elämätään... Teillä on
+rikas ja voimakas persoonallisuus, mutta Aratón rinnalla ette päässyt
+oikeutettuun asemaanne!... Mitä te olitte, Katica, miehenne huoneessa?
+Kukka, joka palveli huonekoristeena, jalokivi, joka säikkyi herra
+Stefanin kädellä — ei mitään muuta! Jos tahtoisin olla karvas, voisin
+sanoa pahemminkin... (Hän olisi voinut sanoa palkolliseksi). Mutta
+tämä riittäköön! Teidän elämänne ei ollut ihmisarvoista. Teidän
+avioliittonne ei ollut mikään avioliitto.
+
+Nainen kohotti päänsä.
+
+— Minun ei ole kukaan koskaan kuullut valittavan! sanoi hän hiljaa ja
+arvokkaasti.
+
+— Ei kukaan, koska teillä on ylpeä ja ylimysmielinen luonne.
+
+Tämäntapaiseen keskusteluun antautuivat he usein.
+
+Milka tunsi aika ajoin tarvetta kaivaa mullasta Katican kuolleen
+avioliiton, verraten omaa elävää voimaansa Aratón maatuneisiin
+jäännöksiin.
+
+Ja myös suhteessaan vainajaan voi hän tuntea voimansa pursuavan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko paistoi kuitenkin heidän sydämiinsä vain niin kauan kuin he
+tekivät retkiä entisyyteen. Kun tulevaisuus ensi kertaa tuli puheiksi,
+pimeni taivas heti.
+
+Niin, tässä oli nainen, jonka laki oli sitonut vieraaseen mieheen.
+Katica ei luonnollisestikaan rakastanut miestään, ei myöskään koskaan
+voinut tulla onnelliseksi hänen rinnallaan, mutta kuitenkin sanoi
+hän todellisen naisen ihastuttavalla lyhytnäköisyydellä: mieluummin
+tahtoi hän kuolla, kuin jollain lailla rikkoa sitä kiitollisuuden ja
+arvonannon suhdetta, johon hän katsoi olevansa sidottu Aratóon nähden.
+
+Jos olisi kysymys vain hänestä itsestään, niin kuristaisi hän omin
+käsin sen kaipuun itsessään, joka itki onnea, olihan hän tähän asti
+kyllin saanut oppia kieltäytymään! Mutta hänellähän oli velvollisuuksia
+myös Milkaa kohtaan.
+
+Sillä oli aivan varmaa, ettei tämä suuri lapsi voinut enään elää ilman
+häntä. Jos Katica nyt hylkäisi hänet, vaipuisi hän ehkä taas takaisin
+siihen pimeyden kuiluun, josta hän oli hänet johtanut ylös.
+
+Traagillinen tilanne!
+
+Kapteeni taas puolestaan pyysi täysin vakavasti, ettei Katica yleensä
+ottaisi häntä huomioon vähimmässäkään määrässä; jollei hän yksin
+kestäisi elämää, tietäisi hän kyllä löytää sille miehen arvoisen
+ratkaisun, sen puolen voisi Katica turvallisesti jättää hänen itsensä
+huoleksi! Mutta tässä ei nyt ollut kysymys vain hänestä, vaan myös
+Katicasta.
+
+Milka ymmärsi Katicaa, tämä kuului niihin harvinaisiin, agavemaisiin
+luonteisiin, jotka kukkivat vain kerran elämässään, ja joille
+kukkiminen tuo kuoleman... Voi vain kysyä, pitikö sallia sellaisen
+naisen kuihtua miehensä rinnalla, jota miestä hän ei rakastanut?
+
+Voiko sallia jotain sellaista tapahtuvan? Kaikki riippui vain tästä!
+
+Sydämet kuolemansuruisina järjestivät he oikeita tohtorinväittäjäisiä
+kysymyksistä: "velvollisuus onneen" ja "oikeus yksilölliseen elämään."
+
+Kauan hehkumoituaan epäitsekkyyden tähtiavaruuksissa, keskeyttivät he
+tavallisesti keskustelunsa sillä, että kapteeni Milka asetti sellonsa
+polviensa väliin ja soitti: "Oli kaksi kuninkaanlasta."
+
+Sävelmän oli hän itse säveltänyt Heinen runoon, tai paremmin sanoen
+halunnut säveltää, sillä toistaiseksi oli olemassa vain kahdeksan
+ensi tahtia, mutta ne olivatkin niin suloiset ja laulavat, niin
+pehmeät ja suruiset, että aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi
+Mendelssohn-Bartholdya.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tulevaisuus!
+
+Katica oli kotona ja pukeutui.
+
+Tulevaisuus! Hänen levoton mielensä etsi turhaan vapauttavaa neuvoa:
+kaikkialla puski hän mustia graniittimuureja vastaan.
+
+Hän pelkäsi Stefania! Tämä ei tulisi koskaan luopumaan hänestä;
+ainakaan ei hän voinut kuvitella Stefania ilman pikku Katikaansa...
+
+Hän ei pitänyt häväistysjutuista, hän tunsi jopa hirveää kauhuakin
+kaikkea kohtaan, joka herätti huomiota. Hänen maineensa oli hyvä,
+kaikki olivat mieltyneet kuuluisan tiedemiehen hyvään hengettäreen,
+pieneen uskolliseen toveriin ja leppyisään talotonttuun... Herra
+Jumala, mitä sanoisivat hänen vanhat ihailijansa, kuuluisat professorit
+Berlinissä?
+
+Parasta olisi, jos kaikki jäisi entiselleen, kunhan vain Arató jonkun
+ihmeen avulla voisi muuttua kapteeni Milkaksi...
+
+Kun hän siinä seisoi ja suori hiuksiaan suuren peilin edessä, kuului
+hänen sielunsa lastenkammarista pieni röyhkeä ja häpeemätön ääni: jos
+Stefan kuolisi!
+
+Ei, ei, ei, sitä hän ei tahtonut.
+
+Hän pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan ilman tarkoitusta:
+
+Älä kuule minua, hyvä Jumala, minä en sitä sanonut, hyvä Jumala, älä
+kuule.
+
+Mutta sitte sai hän peilissä nähdä omat säikähtyneet kasvonsa ja
+silloin hän hymyili... Sellaisia lapsellisuuksia!
+
+Kuka on edesvastuussa niistä kuplista, jotka syntyvät sielussa?
+
+Mutta silläaikaa hiipi toinen Kata kissanaskelin ja hurskaan uteliaana
+mielikuvituksellisessa temppelisalissa, missä tuhannet ja taas tuhannet
+pienet kynttiläsydämet paloivat... Hän tunsi paikan eräästä vanhasta
+lapsuudenaikaisesta sadusta: joka kynttilä oli ihmisen elämä...
+
+Ja tämä kynttilä tässä oli Stefan Aratón.
+
+Suojellen piteli Kata ruusuisia kätösiään rauhallisen, valkean liekin
+ympärillä... En salli kenenkään tehdä hänelle mitään pahaa, hän oli
+aina minulle hyvä, hän rakasti minua alati.
+
+Mutta joltakin suunnalta, jostakin ilkeästä, pienestä suusta virtasi
+jääkylmä tuulenhenki kynttilää kohden. Liekki lehahteli, sihisi ja
+kutistui lopuksi tuskin huomattavaksi siniseksi hohteeksi sydämen
+ympärille...
+
+Ei, ei, en tahdo! En salli sitä! En voi sitä auttaa —!
+
+Taas näki hän itsensä peilissä, missä hän istui suurin huolestunein
+silmin käsi lujasti tarrautuneena paksuihin, ruskeihin hiuksiin...
+
+Hän nauroi itselleen. Lapsellisuuksia!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä meni hän tavallista myöhemmin sairaalaan.
+
+Tonavan rannalla käyskenteli vieraita ihmisiä.
+
+Esikaupunkien miehiä hopeaketjuineen kulki siellä pystypäin ja he
+kiihoittivat toisiaan iloisin hurraahuudoin.
+
+Kaikkialta kuului sama sana: Gorlice — Gorlice! Ja se soi kuin iloinen
+rummunpärinä.
+
+Gorlice! Vihollisen rivit murretut... Niitä ajetaan takaa, isketään,
+surmataan! Honvédit ajavat edellään vankeja kymmenintuhansin.
+
+Asfaltti kaikui voimakkaista askelista, iloinen rytmi täytti kevätilman
+kuin painajaisunesta heränneen jättiläissydämen tykytys.
+
+Valtavan lipun Katalinin pään yllä täytti Tonavalta tullut tuuli.
+
+Professori Kadar seisoi huoneensa ovella ja katsahti häneen vakavasti
+ja ilmeisen hämmästyneenä:
+
+— Mitä tämä on? Tuletteko kuitenkin?
+
+— Miksi en tulisi? ihmetteli hän.
+
+— Ettekö tiedä —? Ettekö ole mitään kuullut.
+
+— Gorlice? — sanoa sutkautti Katalin iloisesti.
+
+Mutta nyt havaitsi hän, että Kadarin kasvot olivat uusien, synkkien
+poimujen uurtamat.
+
+— Suuri onnettomuus on tapahtunut... Kauhea onnettomuus — mumisi
+professori.
+
+Professori antoi hänelle merkin tulla sisään, hän tahtoi, että hän
+istuutuisi.
+
+Katica ajatteli heti Milkaa. Petollinen, särkyä tuottava kylmyys
+levisi rintaan... Hän ei uskaltanut puhua, vaan jäi seisomaan keskelle
+huonetta pidättäen hengitystään, jäykästi tuijottavin silmin ja
+liituvalkeana kasvoiltaan.
+
+Teidän miehenne, professori Stefan Arató —.
+
+Ah! Nainen veti syvään henkeä. Professori tarttui erään tuolin
+selkänojaan ja työnsi tuolin hänelle.
+
+— Istukaa, olkaa hyvä.
+
+— Onko hän sairas? kysyi Katica. Onko Stefan sairas?
+
+Ja kun hän puhui miehestä, vapisutti nyt vielä hänen ääntään sama
+tuska, jota hän oli tuntenut rakastajan edessä.
+
+— Suuri onnettomuus, kauhea onnettomuus...
+
+Tuli syvä hiljaisuus. Rouva Arató tarkkasi vapisten omaa itseään. —
+Liekki kähisi ja leimusi... Ilkeä, pieni suu puhalsi, puhalsi...
+
+Katica kohotti kätensä: ei, ei, ei — Jumala taivaassa, se ei saa
+tapahtua.
+
+Mutta samalla kun suu puhui, kaivautui hänen tuikea katseensa ahneena
+tulevaisuuteen.
+
+Kadar tuumi, että oli viisainta heittäytyä suoraa päätä asian ytimeen.
+
+— Hän on kuollut.
+
+Niin, tämä uskomaton, mahdoton ajatella on tapahtunut...
+
+Se oli vaikea isku maalle, tieteelle...
+
+Professorin oli asetettava hänet istumaan, sitte antoi hän hänelle
+vettä. Hänen tuli sääli häntä. Viime aikoina oli hän tosin käyttäytynyt
+sangen moitittavasti — ei mikään suututtanut Kadaria enemmän kuin
+sairaalakuhertelu — mutta nyt antoi hän hänelle kaikki anteeksi, hänen
+tuli Katicaa sääli.
+
+— Se ei ole totta! En usko sitä! Se ei voi olla totta! toisti Katica
+itsepintaisesti. Hän pudisti päätään, jopa hymyilikin tuokion: ah,
+varmaan se ei ole niin — en usko sitä!
+
+Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että se oli totta.
+
+— Sen pahempi, siitä ei enää ole vähääkään epäilystä.
+
+Rakas, hyvä Jumala, Sinä tiedät, etten tahtonut sitä. Olenhan rukoillut
+Sinua hänen puolestaan, sanoi hän itselleen.
+
+Professori oli iloinen, että Katalin oli niin voimakas. Hän ei pelännyt
+mitään niin paljon, kuin naisen kyyneleitä. Hän rupesi kertomaan
+yksityiskohtia. Mutta rouva Arató kuunteli häntä vain puolella korvalla.
+
+Kaikki ne monet persoonallisuudet, ne monet Katat, Katókat ja Katicat,
+jotka asuivat hänen sielussaan, lehahtivat lentoon ja hajaantuivat kuin
+kyyhkyset, kun haukan musta varjo lankeaa yli kyyhkyslakan. Takaisin
+menneisyyteen — eteenpäin — tulevaisuuteen. Mitenkä oli tähän asti
+ollut — kuinka tulee tästälähin olemaan?
+
+Vain yksi ainoa Kata piiloutui petollisena ja arkana lastenkamariin,
+aivankuin se olisi pelännyt saavansa selkäänsä.
+
+Mutta Kadar puhui äänellä, joka oli tukahtumaisillaan liikutuksesta.
+
+Jo eilis-iltana oli tullut sähkösanoma, mutta silloin eivät he olleet
+tahtoneet siihen uskoa, asia oli tuntunut heistä niin mahdottomalta,
+ja tähän aikaanhan liikkui maassa niin paljon hirmuhuhuja... Mutta nyt
+oli asiasta saatu täysi varmuus... Tänään aamulla oli suoraan vainajan
+paarien äärestä saapunut nuori rykmentinlääkäri, tohtori Sandor
+Ember... Arató oli kuollut Oltván sairaalassa... Ja lavantautiin! Oli
+käsittämätöntä, miten hän oli voinut saada tartunnan... Hän, joka
+itse tunsi suojelustoimenpiteet paremmin kuin kukaan muu... Hän oli
+ollut sairas jo silloin, kun hän ryhtyi muuttamaan suurta sairaalaa
+ylhäällä Karpateilla. Hänellä oli ollut korkea kuume, mutta hän ei
+ollut tahtonut kiinnittää siihen mitään huomiota, hän oli kukistanut
+sairautensa ja hinnalla millä tahansa tahtonut toimittaa sairaat
+turvaan... Muutto oli ollut jännittävä ja vaivaloinen, jopa kerran
+vuorilla ympäriharhailevat ryssät olivat rynnänneet heidän kimppuunsa.
+Näytti siltä, kuin olisi hän sillä retkellä kuluttanut voimansa täysin
+loppuun... Sairaus oli ilmennyt aivan tavattomalla voimalla ja pian
+tehnyt lopun hänestä... Hänet oli laskettu väliaikaiseen hautaan,
+myöhemmin tullaan etsimään hänelle arvokkaampi lepokammio...
+
+Ja sitten puhui professori muutamia sanoja myös hallituksesta ja
+sanomalehdistä.
+
+Lopuksi pisti hän Katicán käteen pienen, kylmän esineen:
+
+— Tämän toi rykmentinlääkäri mukanaan... Muut lähetetään teille
+myöhemmin, toistaiseksi säilytetään niitä desinfisioimislaitoksella.
+
+Kultasormus lepäsi Katican kädessä: Stefan Aratón kihlasormus.
+
+Omaansa ei hän ollut pitkään aikaan kantanut, mutta nyt pani hän sen
+taas sormeensa.
+
+— Saatan teitä kotiin, jos sallitte...
+
+Professori laski pitkän kaavun hänen valkean pukunsa ylle.
+
+Rouva Arató meni alas portaita kuin unissakävijä.
+
+— Leski! Leski! — toisti hän itsekseen ja tunnusteli uteliaana ja
+väristen tätä harvinaista sanaa joka puolelta. — Leski!
+
+Välistä iski häneen pelottava ajatus, häijy vihamielinen aave asettui
+hänen tielleen, mutta hän karkoitti sen! "En voi sitä auttaa! En
+tahtonut sitä?"
+
+Kadarin kanssa ei hän puhunut sanaakaan koko matkalla.
+
+Ulkona Tonavalla kohisi ja kuohui suuri, valkoinen höyrylaiva...
+Kultaisia täpliä tanssi sädehtien aalloilla. Kaupunki oli täynnä
+lippuja... Jostakin kuului soittoa... Gorlice!
+
+Ja koko tämä keväinen ääni- ja värisinfonia hukkui majesteetilliseen
+urkuinhyminään ja tuhansien kellojen kalkatukseen.
+
+Mutta sitä kuunteli hän vain yksin — hän, leski! Taikauskoisella
+hartaudella tarkkasi hän itseään.
+
+Hän oli aina aavistanut, että kohtalon salaperäiset mahdit olivat
+raivanneet ja tasoittaneet hänen tiensä — ainahan hän oli onnistunut
+elämässä! Mutta nyt huimaus ja kauhu valtasivat hänet hänen todetessaan
+sen ylevän säälimättömyyden, jolla hänen tuntematon suosijansa täydensi
+työnsä!
+
+
+
+
+KANTOR KOIRA.
+
+
+Menneenä talvena, kun professori oleskeli rajalla ja puoliso
+unohtautui sairaalaan, oli Kantor Aratón talossa ainoa, joka piti yllä
+perhe-elämän yhtäjaksoisuutta.
+
+Keittäjätär laittoi sille ruokaa, sisäkkö suori sen turkin ja
+kamarineitsyt otti sen mukaansa kävelylle.
+
+Ja kun sitten keittiöhenkilökunta rupesi jutustamaan keittiössä, niin
+ei enään sätitty herrasväkeä, vaan Kantoria ja kuinka paljon vaivaa oli
+siitä ryökäleestä.
+
+Kuten tiedämme, oli Kantor suuri, valkea lammaskoira.
+
+Kiharaisine turkkeineen vaikutti se niin kunnianarvoiselta
+ja hyvinvoivalta, kuin olisi se ollut syntyisin itse
+Esterhazy-paimenkoirista.
+
+Sen esi-vanhemmat olivat itse asiassa ansainneet leipänsä paimenkoirina
+ja aina kunnialla seisoneet vartiopaikallaan kaikenlaisten kaksi- ja
+nelijalkaisten varkaitten uhatessa.
+
+Myös Aratón talossa pysyi se samana sitkeänä ja jäntevänä
+pustaeläimenä, vaikkakin siihen kieltämättä sen herrasväessäoloaikana
+oli tarttunut jonkun verran säyseämpi esiintymistapa.
+
+Ystävänsä valitsi se jonkunlaisen salaisen myötätunnon perusteella, ja
+löytyi ihmisiä, joitten kanssa se ei millään ehdolla voinut sopia.
+
+Sitä oli mahdoton lahjoa. Eräs nuori lääkäriksi valmistuva,
+jota kohtaan se ei tuntenut ainakaan liikaa ystävyyttä, toi
+kerran muassaan sille komean kinkkuluun; Kantor söi sen tosin,
+mutta jatkoi jälkeenkinpäin murisemistaan hänelle. Näin suuri
+annos johdonmukaisuutta oli todella myötätuntoa herättävää
+koirarakki-parassakin.
+
+Se oli vanhoillinen, kuten talonpojat, se kammoksui täysin sydämin
+kaikenlaista touhua, kirkunaa ja häilyväisyyttä, ja kissajoukkueen koko
+samettitassuinen kavaluus herätti siinä vastenmielisyyttä.
+
+Paljon harmia syntyi siitä, ettei se millään ehdolla tahtonut tulla
+rouva Katalinin rakkaan kissan ystäväksi, mutta lopulta selvisi
+kuitenkin, että tässäkin oli Kantor ollut oikeassa, sillä viattoman
+näköinen kissa tavattiin kanarialintujahdissa ja lopuksi se edellisenä
+keväänä lähti karkuteille erään punaisen uroskissan kanssa.
+
+Gorlicen taistelun jälkeisenä yönä kohtasi Kantoria suuri kunnia, se
+näet kutsuttiin emännän siniseen sänkykammariin, missä se sai luvan
+nukkua sängyn vieressä.
+
+Katalin ei nimittäin uskaltanut olla yksinään ensimmäisenä leskenä-olo
+yönään. Heti, kun hän oli sammuttanut lampun, näki hän Stefanin
+makaavan kirstussaan painunein silmäluomin ja keltaiset kädet ristissä
+rinnalla.
+
+Kantor ei kuitenkaan lainkaan ryhtynyt peikkoja karkoittamaan.
+
+Araksi ei sitä voinut sanoa, mutta jotain oli hullusti senkin asioissa,
+sillä se huokaili yhtä painavasti kuin talonpoika apteekissa.
+
+Nyt rupesi Katalin pelkäämään Kantoriakin ja sytytti lampun uudelleen.
+
+Koira makasi tuolla matolla suuri, pyöreä pää etukäpälien välissä
+kuin sureva karhunpentu; sen verestävät, meripihkakeltaiset silmät
+tuijottivat jäykkinä Kataliniin, aivankuin olisi se halunnut kysyä
+häneltä jotakin.
+
+Tähän asti ei Katalin koskaan ollut välittänyt paljoa siitä suuresta
+salaisuudesta, joka kohtaa ihmisen eläinten katseessa, mutta
+nyt yht'äkkiä viilsi häntä kysymys: tunteeko se täällä jotakin?
+ajatteleekohan se? tietääkö se ehkä —?
+
+Hän tuli tietoiseksi siitä, että myös nelijalkaisilla voi olla oma
+tahtonsa ja kohtalonsa, niilläkin oli muistoja ja haluja, niitten
+rakkaus tai viha voivat olla sopusoinnussa tai ristiriidassa ihmisen
+vastaavien tunteitten kanssa ja tätä kaikkea ajatellessaan alkoi häntä
+pyörryttää, aivankuin tuntemattoman maailman kuilut olisivat auenneet
+hänen eteensä.
+
+Uteliaana ja pelokkaana tarkkasi hän Kantoria: miksihän se oli niin
+surullinen?
+
+Sitten pälkähti hänen päähänsä omituinen ajatus: miltähän tuntuisi, jos
+Kantor äkkiä rupeaisi puhumaan ihmiskielin?
+
+Olisihan mahdollista, että eläimet joskus todella puhuisivat, mutta
+tätä olisi mahdoton näyttää todeksi, sillä se, joka kuulisi niitä, se
+joko kuolisi kauhusta tai joutuisi hulluinhuoneeseen... Tahi sitten
+surmaisi ihminen puhuvan eläimen, koska eläimet säilyttävät hirveitä
+salaisuuksia.
+
+Katalin tiesi, että nyt hänen joka hengenvetonsa oli huolestunut
+rukous: ah, kunpa se vain ei puhuisi.
+
+Kantor ei sanonutkaan mitään. Se vain lojui liikkumattomana ja katseli
+naista murheisin, kysyvin katsein.
+
+Välistä tuntui hänestä siltä kuin koira Faustin mustan villakoiran
+tavoin kasvaisi suureksi elefantiksi, täyttäisi koko avaruuden ja
+tahtoisi hajota sumuksi...
+
+Hänen sydämensä löi milloin myrskyntahdissa, milloin taas tikutti se
+aivan heikosti, kuin olisi se tahtonut lopullisesti pysähtyä.
+
+Viimeksi kuului alhaalta Tonavan rannalta ensimäisen raitiovaunun
+jyrinä.
+
+Ensimäinen raitiovaunu kiitää pitkin pääkaupungin katuja ja oikeastaan
+vain korvatakseen aamunkoiton kukonlaulua ja karkoittaakseen yön aaveet
+takaisin hautoihinsa.
+
+Katalin katseli Kantoria: sen pään ympäriltä oli jo musta sädekehä
+kaikonnut, nyt ei se enään ollut pirullinen sanantuoja toisesta
+maailmasta, vaan vain kurja koirariepu, joka suri herraansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kultainen auringonloiste tulvi huoneeseen, lienteä lämpö kihosi nuoren
+lesken sydämeen. Kaikki näytti niin toisenlaiselta päivänvalossa. Eihän
+täällä ollut mitään onnettomuutta tapahtunutkaan!
+
+Stefan —? Hän oli aina ollut hyvä ja hellä puoliso, ja jos siellä,
+missä hän nyt oli, pidettiin tapana ajatella ja muistella, ajatteli
+hän varmaan nytkin rakkaudella ja hyvyydellä pikku Katoaan. Mitä olisi
+tässä siis pelkäämistä?
+
+Mutta kapteeni Milka sitten? Ah, Jumalani, eihän ollut tapahtunut
+mitään vakavaa, eiväthän he olleet edes suudelleet toisiaan...
+Olivathan he tosin jutelleet koko paljonkin pitkinä talvi-iltoina,
+se oli kyllä totta, mutta sehän oli ollut vain haastelemista ja
+musiikkia... Mihinkä uskaltautuivatkaan muut naiset!
+
+Stefan ei tiennyt mitään... Katalin muisteli heidän viimeistä
+päiväänsä: olivathan he molemmat olleet vähäsen hermostuneet, mutta
+Stefan ei ollut tietänyt mitään.
+
+Talita kumi! Hän tuli ajatelleeksi näitä kahta sanaa, jotka hän silloin
+oli kirjoittanut hänen pienelle taululleen. Mutta hänen tarvitsi ottaa
+vain pari sointua viulullaan, niin sekin asia oli järjestyksessä.
+
+Neito, nouse ylös! — se oli varmaan leikillinen moite unikeolle. Olihan
+seikka se, että Kato sillä kertaa oli nukkunut miehensä lähtiessä
+matkalle...
+
+Miten iloiseksi hän tunsikaan itsensä, että hän koko ajan oli
+käyttäytynyt pidätellen rakastunutta kapteenia kohtaan! Eiväthän he
+vielä olleet edes suudelleet toisiaan...
+
+Särkevin sydämin, mutta puhtain ja ylpein itsetunnoin voi hän katsahtaa
+taaksepäin aviopuolisona kuluneeseen elämäänsä. Varsinkin, kun
+ajattelee, mitä voi sattua muissa avioliitoissa!
+
+Pukeutuessaan askarteli hän näissä ajatuksissa ja hänen silmänsä
+täyttyivät kyynelillä. Ne olivat kuumia ja kipuisia, mutta kuitenkin
+puhtaita ja armaita kyyneleitä.
+
+Hänen sydämensä täytti suruinen kiitollisuus menneestä ja jalot
+päätökset tulevaisuutta varten.
+
+Joku naputti arasti ovelle... Kamarineitsyt! Räätäli oli lähettänyt
+surupuvun.
+
+Katalin antoi kuulua pienoisen ihastuksen huudahduksen.
+
+Nyt jo! Ja se oli luvattu vasta keskipäiväksi... No niin, tämä oli
+todella aivan erinomaista —!
+
+Mutta sitte muisti hän taas äkkiä kaiken, ja kun ovi aukeni, oli hän
+taas sureva leski.
+
+Puku oli muutoin onnistunut. Jos olisi ollut soveliasta panna huomiota
+sellaisiin seikkoihin, olisi voinut sanoa, että se oli yli odotusten
+onnistunut.
+
+Katalin tuijotteli kauan mustaan haahmoon, joka uteliaana vastasi hänen
+katseeseensa peilin kultakehyksisestä syvyydestä.
+
+Se oli taas uusi, aivan täysin toinen Katalin, se oli "kuuluisan
+tiedemiehen leski." Tartuttavan surullinen, mielenkiintoinen ja ylevä
+nainen.
+
+Kun hän koetteli hattuaan, laskeutuivat harson mukana surun mustat
+pilvet hetkeksi hänen otsalleen ja hän ratkesi kyyneliin: ah, Katalin
+Graczian raukka, oletko todella tullut leskeksi —?
+
+Mutta se oli vain yksi niitä perittyjä ajatusyhtymiä, jotka suvun
+vanhat neidit olivat jättäneet jälkeensä, neidit, jotka eivät voineet
+kuvitella leskeyttä ilman itkua ja valitusta.
+
+Stefan Aratóa täytyi toki surra toisella tavalla.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mustat ja raskaat aallot kohottelivat juhlallisesti lesken purtta ja
+tuudittelivat sitä harjoillaan.
+
+Ihmiset, joilla oli yleisesti tunnetut piirteet, kohtasivat täysin
+vieraita henkilöitä Tonavanrannan asunnon porraskäytävässä.
+
+Mutta kaikki ne, jotka keskustelivat lesken kanssa, olivat täynnä
+ymmärtämystä ja osanottoa.
+
+Miten voimakas olikaan tämä nuori nainen syvässä surussaan ja miten
+luonnollisella arvokkaisuudella hän sitä kantoikaan. Ja kuitenkin tiesi
+jokainen, että hän miehessään kadotti kaikkensa.
+
+Se, mitä Katalin näinä raskaina päivinä sanoi ja teki, oli Stefan
+Aratón arvoa vastaavaa.
+
+Hänen ulkonainen olemuksensa oli jälleen täysin hänen miehensä
+persoonallisuuden vaikutuksen alaisena.
+
+Arató oli aina halveksinut kaikkea teatraalista mahtipontisuutta ja
+Katalinin käyttäytymiseen löi nyt leimansa mitä kristallikirkkain
+yksinkertaisuus.
+
+Ehkei hän koskaan ennen elämässään ollut niin täydellisesti Stefan
+Aratón puoliso, kuin nyt, kun Arató lepäsi kaksi metriä turpeen alla.
+
+Kadarkin saapui sinne vielä kerran. Hän oli sangen lannistunut, nyt
+vasta hän itsekin käsitti, miten kiintynyt hän oli ollut kuuluisaan
+virkatoveriinsa.
+
+Hän kysyi leskeltä, koska tämä aikoi matkustaa kotiin Oltváan.
+
+Oltváan —? Vasta silloin, kun hän voisi kuljettaa vainajan hänen
+lopulliseen lepokammioonsa. Se oli vielä mahdotonta, koska tällä
+ratalinjalla oli lopetettu koko siviililiikenne.
+
+— Ajattelin vain, että te ehkä tulette asumaan isovanhempainne luona —
+huomautti Kadar kuivasti.
+
+Graczianinko luona? Katalin pudisti hiljaa päätään. Velvollisuudet
+pidättivät häntä pääkaupungissa. Hänellä oli vielä paljon työtä perujen
+järjestämisessä. Siellä oli hänen miesvainajansa muistiinpanoja,
+joitten hän ei tahtonut jäävän vieraisiin käsiin, hän halusi itse
+tarkastaa ne.
+
+Kadar lähti ja leski päätteli itsekseen, että tuosta miehestä hän ei
+pitänyt.
+
+Samana päivänä tuli eräs sangen korkea herra odottamatta tervehtimään
+rouva Aratóa.
+
+Salissa tapasi vieras pitkän kapteenin, joka järjesteli kirjeitä,
+sähkösanomia ja käyntikortteja pöydällä.
+
+Ehkä vainajan sukulainen? kysyi tervehtijä, kun kapteeni hienona ja
+ylväsryhtisenä esittäytyi hänelle.
+
+Ei nyt juuri sukulainen, mutta kunnioitin ja rakastin Stefan Aratóa
+miehenä, joka...
+
+— Siis hänen hyvä ystävänsä, sanoi korkea herra, ja puristi lämpimästi
+osaaottaen kapteeni Milkan kättä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Täytyi myöntää, että kapteeni Milka tässä tilaisuudessa käyttäytyi
+mallikelpoisesti. Vain ritari, pelvoton ja moitteeton, olisi siten
+voinut esiintyä.
+
+Hän otti osaa suruun attilaan pukeutuneena ja valkeissa käsineissä
+(olisihan herättänyt huomiota, jos hän ei olisi tullut), mutta hän ei
+pitänyt surevan lesken kättä omassaan edes sadasosa sekuntia kauempaa
+kuin kuka tahansa välinpitämätön vieraissakävijä.
+
+Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, luki Katalin ystävän
+katseessa vain syvää ja hellää osanottoa, ei mitään muuta.
+
+Kapteeni ei ollut valehdellut myöskään sille korkealle herralle, hän
+oli itse asiassa aina tuntenut mitä suurinta myötätuntoa Stefan Aratóa
+kohtaan, ja nyt voi hän vain valittaa, että hänellä oli ollut niin
+vähän tilaisuutta tavata häntä elämässä. Jos he olisivat olleet enemmän
+yhdessä, olisi varmaan syntynyt lämmin ystävyyssuhde heidän kesken...
+
+Nyt vetäytyi hän kainosti taustalle ja jätti ritarillisella
+viittauksella Katalinin manalle menneelle puolisolleen.
+
+Tosin ei hän elvyttänyt häntä sanoin, vaan sensijaan joka silmäyksin:
+itke vaan, itke, rakas ystävätär, miehesi on varmasti sen ansainnut,
+minua et sillä loukkaa.
+
+Ja Katalin itki... Ah, suru on niin suloista, kun mustien pilviseinien
+yläpuolella aukenee kultainen valkeus, josta aurinko taas antaa
+loisteensa...
+
+Milka ei ehkä olisi palannut ensi käyntinsä jälkeen, jollei hän olisi
+havainnut, että leski tarvitsi hänen palveluksiaan.
+
+Katalin seisoi kuitenkin aivan yksinäisenä maan surun vyöryessä häntä
+kohti. Valtava surunvalituskirjeiden paljous saattoi hänet vallan
+neuvottomaksi.
+
+Kaikki talossa pitivät komeasta sotilaasta, palvelijattaret aukaisivat
+hänelle ovia säteilevin kasvoin. Vain Kantorin itsepintainen ja ylpeä
+koiransydän ei tahtonut avautua hänelle.
+
+Taivas tietää, mikä salaperäinen muisto jostain ikivanhasta rotuvihasta
+kiehahteli koirassa, mutta se suhtautui kapteeniin jyrkästi ja mitä
+katkerimmin vihamielisesti.
+
+Kun se ja kapteeni kohtasivat toisensa ensi kerran, täytyi Katicán
+tarttua koiraan, jott'ei se olisi heti päässyt hyökkäämään Milkan
+kimppuun.
+
+— Näin ei sen ollut koskaan tapana suhtautua herroihin, vain kissoihin,
+vakuutteli sisäkkö, joka oli Kantorin hyvä ystävä, koska he molemmat
+olivat kotoisin samalta seudulta.
+
+Mutta myöhemminkin rupesi se murisemaan heti kun kapteeni tuli sen
+läheisyyteen, ja sen valkoiset hampaat säihkyivät esiin ylösvedettyjen
+huulien takaa.
+
+Muuten oli suorastaan lystikästä havaita tyrannimaisia taipumuksia,
+joita nyt heräsi eloon koirapahasessa.
+
+Jo ennen oli se usein saanut mustasukkaisuuden kohtauksia, jos joku
+tarttui Katalinin käteen, mutta Jumala varjelkoon, jos Milka nyt
+uskalsi lähestyä Katalinia.
+
+Vielä tänä päivänä riippui eteisessä Stefan Aratón sadetakki, sillä
+koira ei sallinut ripustettavan sitä muualle. Jos joku kosketti
+takkiin, nosti se heti sellaisen hälinän, että se kuului aina kadulle.
+
+Oli selittämätöntä, miten epätoivoisesti Kantor takertui vanhaan
+järjestykseen, ja miten se ei aikonut sallia mitään muutettavaksi
+talossa.
+
+— Noin suuri koira ei sovi kaupunkiasumukseen, lausui kapteeni
+Milka. Ettekö ole vielä tuuminut lahjoittaa sitä eläintieteelliseen
+puutarhaan? Siellä kasvatetaan unkarilaisia rotuja.
+
+Mutta Katalin ei tahtonut tästä kuulla puhuttavan.
+
+— Ei, ei, siellähän ne panisivat Kantor-raukan häkkiin.
+
+Ja nyt makasi koira tavallisella paikallaan lämmittämättömän
+kaakeli-uunin edessä. Kun se kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi se
+surullisen katseensa Kataliniin.
+
+Oli aivan naurettavaa, mutta asianlaita oli nyt kuitenkin sellainen,
+että sen katse kiusasi häntä niin että hänen täytyi kääntää pois
+päänsä...
+
+Milka jatkoi peitetyin äänin, aivankuin hän olisi pelännyt, että koira
+olisi ymmärtänyt häntä!
+
+— Minulla on hyvä ystävä maaseudulla, joka on aivan hullaantunut
+tuollaisiin koiriin... Siellä sen olo tulisi erinomaiseksi...
+
+Katalin katsahti salavihkaa uunia kohti.
+
+Hänkin alensi ääntään.
+
+— Ei, en anna sitä pois kenellekkään... En voi... Mutta voin lähettää
+sen Oltváan. Tikanlinnavuorelle... Siellä se on niin mielellään... Kun
+joku tulee tänne Oltvásta, voi hän ottaa koiran mukaansa.
+
+Katalinin sanat toteutuivat pikemmin, kuin hän itsekkään luuli.
+
+Oltvásta tuli joku ja vei koiran mukanaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuusi viikkoa oli kulunut tahi ehkä kahdeksan... Kukahan ehkä nyt vielä
+puhui Stefan Aratósta?
+
+Kohtalon tulivuorikita oksensi keskeymättömän virran loimuavia
+tapahtumia, ja toisena päivänä jähmettyi hehkuva laavakerros juuri
+elottomaksi käyneen päälle.
+
+Kárpátit, Lemberg, Ivangrod, Varsova, Brest-Litowsk — kuka ehkä vielä
+tänään joutaisi puhumaan Stefan Aratósta!
+
+Toisia nimiä tuli kiertokulkuun.
+
+Nimiä, jotka salamoin ja jyrinöin louhiutuivat tajuntaan kuin
+valopommit.
+
+Nimiä, joitten paukkeessa Jerikon teräskupoolit musertuvat ja
+käpristyvät kokoon kuin poltettu paperi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kapteeni Milkaa uhkasi yhteen aikaan vaara tulla uudelleen lähetetyksi
+sotanäyttämölle.
+
+Mutta asia sai onnellisen käänteen ja koettuaan useita
+lääkärintarkastuksia määrättiin hänet harjoittamaan rekryyttejä.
+
+Se oli oikea paikka hänelle. Hänen rautakätensä ymmärsi kurittaa nuorta
+verta, joka oli sodasta juopunut. Hän kykeni luomaan järjestystä
+sellaistenkin joukkoon, jotka halusivat käydä kuolemaan lakki
+sääntöjenvastaisesti vinossa.
+
+Tällä välin eleli Katalin sangen yksinäisenä. Hän ei vielä tahtonut
+näyttäytyä ulkona ihmisten joukossa (tähän arveli hän Aratón nimen
+häntä velvoittavan), mutta ikuisesta paikallaan istumisesta taas oli se
+ikävä seuraus, että hän rupesi vahvasti lihomaan.
+
+Sentakia rupesi hän tekemään pitkiä kävelymatkoja iltahämärässä.
+Luonnollisesti teki kapteeni hänelle seuraa.
+
+Tänään vaelsivat he ylös Budan esikaupunkeihin, ja kun he vihdoin
+myöhään tulivat kotia, havaitsivat he portin jo suljetuksi.
+
+Sehän ei nyt itse asiassa merkinnyt mitään, he voivat käyskennellä
+vielä puolisen tuntia väestä tyhjässä keskikaupungissa. Oli niin ihanaa
+olla yhdessä, niin vaikeata erota.
+
+Samankaltaisin äänettömin askelin harhailivat he pitkin kapeita katuja.
+Ei yhtään elävää sielua näkynyt.
+
+Milka puhui vainajasta ja tarttui samalla Katican käsipuoleen.
+
+— Aratón elämä oli ihanaa elämää... Ihmisen elämää ei saa mitata
+vuosien vaan elämysten mukaan... Hänen elämäänsä sisältyi menestystä ja
+iloa enemmän, kuin kymmenen muun yhteensä... Hän saavutti kaiken, jota
+hän oli tavoitellutkin, koko hänen lahjakkuutensa pääsi oikeuksiinsa,
+ja hän sai itse korjata satoa...
+
+Hän oli vielä kehittymässä, kun hän lähti pois... Tällaisen kuoleman
+takia voi Stefan Aratóa vain kadehtia, ei surra.
+
+Yhä uudelleen hän palasi tähän puheenaineeseen, aivankuin hän olisi
+lopullisesti tahtonut asettua professorin haudalle.
+
+Katica ei sanonut mitään, mutta jollain ihmeellisellä tavalla johtui
+hän ajattelemaan Oltván itkijättäriä, noita pieniä, mustia, mutisevia
+akkoja, jotka joka ruumisarkun ääressä uikuttivat samaa: Onnellinen
+hän, joka jo on voittanut.
+
+Lämpimästi painautuneina toisiaan vastaan kääntyivät he eräälle
+vanhalle kapealle kadulle.
+
+Nämät matalat, pienet talot, jotka nyt seisoivat siinä niin laimeina
+puolihämärässä, olivat kerran kaiullaan vahvistaneet Petőfi- ja
+Pilvax-nuorukaisten [Kahvila Pilvax oli v:n 1818 unkarilaisten
+vapaussankarien suosima kokoontumispaikka] äänet, kun he keskiyön
+hetkinä saattelivat toisiaan eri kotiasuntoihinsa ja kiintyessä
+keskusteluun, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.
+
+Jossakin lauloi sirkka. Ja kaukaa kuului viiriäisen ahkeraa
+viheltelemistä. Varmaan tuli se sisältä porttivahdin huoneesta.
+
+Tukahuttava ja ummehtunut, mutta harvinaisen miellyttävä unelmatunnelma
+lepäsi kadun yllä, talot kohosivat suljettuina ja salaperäisinä,
+aivankuin niissä ei asuisikaan ihmisiä, vaan menneitten vuosisatojen
+muistoja, jotka piiloutuivat tummanviheriäisten ikkunaverhojen taa.
+
+Katica puristi liikutettuna kapteenin käsivartta. Joku kulki heidän
+jälessään. Joku oli aivan heidän kintereillään... Nainen painautui
+hiipien lähemmäksi saattajaansa, antaakseen tilaa toiselle kapealla
+jalkakäytävällä... Joku kaarsi heidät ja jatkoi rauhallisin, hyvin
+tutuin askelin...
+
+Se oli eräs upseeri... Hän kulki nojautuneena keppiin.
+
+Hillitty, rytmikäs kitinä kaikui naisen korvissa. Tuttu ääni: juoksevan
+koiran kaulaketjun kalina.
+
+Se oli suuri, valkea eläin. Aivan samanlainen kuin Kantor. Se kuului
+upseerille... Nyt saavutti se herransa ja juoksenteli tyytyväisenä
+hänen rinnallaan kuten ainakin koira, joka tiesi olevansa oikealla
+paikallaan... Välistä nuuski se innokkaasti kättä, joka heilui eteen ja
+taakse sen yläpuolella...
+
+Mutta sitte jännittyi se yhtäkkiä ja alkoi ilkeästi muristen ajaa
+kissaa, joka äänettömästi hiipi taloviertä.
+
+Kissa pujahti onnellisesti sisään eräästä kellarinreiästä, mutta koira
+oli miltei työntää kumoon kapteeni Milkan.
+
+— Mutta sehän on Kantor! Varmaan on se Kantor —!
+
+— Ja mies tuolla — taivaan Jumala!
+
+Mies ja koira olivat kadonneet kadunkulman taakse.
+
+Katalin ja Milka tuijottivat toisiinsa. Syvässä hiljaisuudessa voivat
+he miltei kuulla toistensa väkivaltaisen sydämenlyönnin.
+
+Näittekö? Huomasitteko? Kyllä, minä näin... Mutta sehän on aivan
+mahdotonta! Mieletöntä! Sen täytyy olla erehdys... Sen täytyy!
+
+Nainen oli irtautunut kapteenin käsivarresta. Hän alkoi kulkea kuin
+unissakävijä kadunkulmaa kohti. Hänen täytyi nähdä tuo mies, tuo
+sotilas, hänen täytyi saada katsoa häntä silmiin. Sillä, jollei nyt
+heti selvene, että kaikki oli erehdystä, silloin... niin silloin ei hän
+enää koskaan elämässään saa minuuttiakaan rauhaa...
+
+Katóka juoksi kuolleen miehensä jälessä.
+
+Oliko se unelma? Kyllä, se oli jatko erääseen vanhaan unelmaan, joka
+oli täynnä mitä syvintä kaihoa... Vainajat eivät kuole, he vain
+kätkeytyvät eläviltä. He piiloutuvat kalvava, parantumaton tuska
+sydämissään. He oleskelevat jossain salaisessa kokoontumispaikassa,
+jossa he aina, yhäti ajattelevat elossa olevia. Ja jos joskus tapaa
+heitä, kääntävät he kylmästi pois päänsä ja kiertyvät nopeasti
+kantapäillään, sillä he eivät voi antaa meille anteeksi, että me olemme
+niin pian heidät unohtaneet.
+
+Mutta kullakin vainajalla on uskottunsa elävien joukossa, joka on
+salaisuuteen vihitty, se nimittäin, joka voi pysyä uskollisena aina
+haudan taakse. Ja Stefan Aratóllekin oli yksi pysynyt uskollisena:
+Kantor.
+
+Ja Katóka juoksi särkevin sydämin miehensä jälessä...
+
+Hän saavutti kulman. Hän katsahti alas katua, se oli aivan tyhjä. Ei
+miestä, ei koiraa, vain vaalea kuutamo.
+
+Äkkiä suhahti suuri, musta auto hänen ohitseen. Se oli jo kaukana
+poissa, kun miehen piirteitten peilikuva yhä tarkemmin alkoi selvetä
+Katalinissa.
+
+Pelottavan kalpeat, sisäänpainuneet, täysiparran reunustamat kasvot...
+Aivan vieraat piirteet. Mutta tuo omituinen, kankea hymy — se oli sama
+hymy kuin Oltván häräntappajalla.
+
+— Lapsellisuutta, luulottelua, sanoi kapteeni Milka väräjävin
+bassoäänin, kun hän saavutti Katican. Löytyyhän samannäköisiä... Löytyy
+jopa yllättävää samannäköisyyttä ihmisten kesken... Ja valkoisia koiria
+on paljon maailmassa... Uskallan lyödä vetoa, että kun tulette kotiin,
+makaa Kantor kotona ja silloin saamme aiheen hyvään nauruun.
+
+Varmaan, kaikkihan riippui juuri siitä, löytävätkö he koiran kotoa vai
+ei...
+
+Katalin kiiruhti kotiin.
+
+— Jään tänne, sanoi Milka. Jos jotain on hullusti, niin sano se
+ikkunasta.
+
+Kesti sangen kauan ennenkuin hän näyttäytyi. Kapteeni käveli ainakin
+kolmekymmentä kertaa edestakaisin kahden katulyhdyn väliä.
+
+Hän ei pelännyt. Mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt olla peloissaan?
+Stefan Arató oli kuollut. Sanomalehtimiehet olivat nähneet hänen
+hautansa, valokuvanneet sen, jopa toimittaneet sen kuvallisiin
+aikakauslehtiin... Kummituksiin ei hän toden totta uskonut! Ei
+kummituksiin, mutta tiedetäänhän arvoituksellisista ilmiöistä,
+jotka kuuluvat telepatian alaan. Hänhän oli jonkun verran lukenut
+sellaisista. Eräs täysin luotettava henkilö oli tullut kotiin eräänä
+yönä ja nähnyt itsensä makaavan sängyssä... Jos hänelle itselleen,
+Milkalle, olisi tällaista sattunut, olisi hän tullut hulluksi.
+
+Ylhäällä ensimäisessä kerroksessa ratisi ikkuna. Kapteeni kohotti
+päänsä. Katalin kallistui alaspäin ja kaasulyhdyn valossa näkivät
+molemmat, miten kalpeat he olivat.
+
+— Matkustan Oltváan huomenna, sanoi nainen omituisen syvällä äänellä.
+
+— Ja koira? kysyi kapteeni harvinaisen kimeästi.
+
+— Sitä ei ole talossa...
+
+— Kuka on sen noutanut?
+
+— Siitä ei kukaan ole selvillä.
+
+Joku oli tullut Oltvásta ja ottanut sen...
+
+Kapteeni Milka tunsi taas kylmän turtumisen sydämensä ympärillä,
+Zaklikovin puutumisen.
+
+Pitkän aikaa seisoi hän liikkumattomana, sitten hyvästeli hän äkkiä ja
+meni.
+
+Hän kulki eteenpäin kumarassa, särmikkäin liikkein. Ei asuntoonsa, vaan
+kasarmiin. Yön aikoi hän nukkua ajutantin sohvalla.
+
+Nainen katseli kauan hänen jälkeensä.
+
+Ei koskaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista yksinäisyyttä kuin
+nyt.
+
+Ja omituista kyllä, suuressa hyljätyn tunteessaan etsi hän turvaa juuri
+hänestä, jota hän pelkäsi. Stefan Aratósta.
+
+Hän sanoi itsekseen:
+
+— Tulkoon mitä tahansa, minulle ei hän tee mitään pahaa. Minulle ei hän
+koskaan tee mitään.
+
+
+
+
+NAINEN, KUUME JA KASAKAT.
+
+
+Stefan Arató oli vielä elossa.
+
+Itse oli hän toivonut, että kertomus hänen kuolemastaan leviäisi. Hän
+luuli itsellään olevan oikeutta ja syytä siihen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kymmenen viikkoa aikaisemmin oli professori erään toukokuun aamun
+koittaessa jättänyt asuntonsa Budapestissä ensin annettuaan sille
+pienelle kanssaihmiselleen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli
+kutsunut puolisokseen, nuo kaksi sanaa: Talita kumi.
+
+Hän nousi autoon, joka seisoi portin edustalla, kiiruhtaakseen
+sinne, missä häntä niin kiihkoisasti odotettiin: parakeille ylhäällä
+Karpateilla.
+
+Aratón matkatoverit havaitsivat hänet sinä päivänä tavallista
+vilkkaammaksi. Hän punoi suunnitelmia, pohti toimenpiteitä, joihin oli
+ryhtyminen, tutki karttoja ja keskusteli sotilasten kanssa, joita he
+tapasivat.
+
+Jokainen hänen ajatuksensa oli suuntautunut tulevaisuuteen,
+menneisyyteen oli hän nyt sulkenut oven. Oven takana maatui hänen
+murhatun avioliittonsa kuollut jäte, mutta hänellä ei nyt ollut
+aikaa järjestää maahanpaniaisia, tuhannet ihmiset kipujen kiusaamina
+odottivat häntä ylhäällä parakeissa.
+
+Auto karkasi mielettömästi eteenpäin, syöksyi mölyten ylös mäkiä ja
+kiisi täyttä vauhtia alas rinteitä.
+
+Mutta Aratón työtarmo oli sittenkin edellä kilpakiidännässä, ja jos
+hänen voimansa hetkeksi olikin masentumaisillaan, iski tahdonvoima,
+heti siihen kannuksensa, piiskasi sitä eteenpäin...
+
+On niin helppoa sanoa: murhattu — kuollut! mutta viha naisessa, joka
+antoi myrkkyhampaansa välkkyä silloin, kun hän oli kutsunut Milkaa
+teeskentelijäksi, se viha eli nytkin vielä.
+
+Katóka ei edes itse tiennyt tästä, uusi onni oli taas liennyttänyt
+hänet sovinnolliseksi, hän ei lainkaan tiennyt, että hänen vihansa oli
+irtautunut hänestä, itsestään ja eli nyt itsenäistä vampyyrielämää,
+kamppaillen taisteluissa, jotka ulottuivat haudan toiselle puolen,
+kuten Csaba-päällikön kummitusarmeija.
+
+Katóka ei tästä tiennyt, mutta Arató tunsi, miten vihamielinen
+hengentarmo ahdisti häntä, kietoutui kiinni häneen, imi hänen vertaan
+ja poltti särkeviä haavoja hänen ruumiiseensa...
+
+Myöskin nyt professori puhui, antoi ohjeita ja johti autostaan, mutta
+tästedes teki hän sen vain koneellisesti, hitaasti ryömi kylmä,
+lamauttava väsymys hänen sydämeensä, kuin käärme kätkyeeseen.
+
+Herrat olivat laskeneet, että heidän piti perillä nauttia
+ilta-ateriansa, mutta ylhäällä vuoriteillä joutuivat he lukemattomien
+kuormastorivistöjen joukkoon ja sen jälkeen voivat autot tunkeutua
+eteenpäin vain katkonaisin syöksyin.
+
+Otettiin esiin ruokavarat. Stefan yhtyi seurueeseen.
+
+— Liikkuu taas paljon lavantautia näillä seuduin, sanoi joku suu täynnä
+ruokaa.
+
+Kaadettiin viiniä, mutta Arató kieltäytyi ottamasta, hän tahtoi vain
+vettä, koskaan elämässä ei häntä ollut vaivannut sellainen jano kuin
+tänään.
+
+Eräs husaari, joka ajoi ravia auton rinnalla, kallistui läkkipulloineen
+alaspäin ja tarjosi Stefanille juoda. Puheenparresta päättäen tuntui
+hän kansallisuudeltaan olevan slaavi.
+
+Hän oli muuten omituinen, säikyttävän laiha ilmestys. Koko kasvojen
+alaosan muodostivat pelottavan suuret hampaat, joita eivät hänen
+herpaantuneet, kouristuksentapaisesti tempoilevat huulensa voineet
+peittää.
+
+Näissä seuduissa on kielletty nauttimasta muuta kuin keitettyä
+vettä... Samalla kun Arató kaasi pullosta aluminiumipikariinsa, tuli
+hän ajatelleeksi, kuinka usein hän oli varoittanut kevytmielisestä
+vedenjuonnista... Sielullisessa löyhyystilassaan salli hän — ehkä
+ensi kertaa elämässään — vieraan tahdon ottaa yliherruuden itsessään:
+pitkähampaisen sotilaan.
+
+Jostain selittämättömästä, väärästä kainoudesta ja ollakseen
+loukkaamatta miestä, voitti hän vastenmielisyytensä ja kohotti pikarin
+huulilleen.
+
+Vesi oli ummehtunutta — mutta kuitenkin nieli hän sen itselleenkin
+ihmeeksi... No niin, samantekevä! Ja olankohauksin surmasi hän oman
+tieteensä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vasta seuraavana päivänä saapuivat he perille.
+
+Suuren parakkileirin yllä lepäsi pelko, kuin musta, tukahuttava savu.
+
+Mitä tahansa sairaat ja hoitajat vain sanoivat tai tekivätkin, samalla
+he alati suuntasivat kuulonsa pois etäisyyteen, jossa kanuunat
+jyrisivät sydäntä ahdistavin paukuin...
+
+Rajarautateitä ei voitu enään käyttää, senjälkeen kuin edellisenä
+päivänä maasilta Rahon luona oli vaipunut kuilun pohjaan. Sodan vasara
+oli musertanut sen holvikaaret.
+
+— Meidän täytyy Szentpál-vuorelle ylös ja sitten yli, sieltä pääsemme
+Oltvá-laakson sivuradan yhteyteen, arveli Arató.
+
+Mutta kestäisi ainakin kolme päivää, ennenkuin tilatut vaunut olisivat
+perillä...
+
+Toisen päivän iltana tunsi Stefan, että hänellä oli lievä kuume.
+
+Ratsumies pitkine hampaineen!
+
+Olisi kummallista, jos rotat nyt rupeaisivat kalvamaan kuuluisaa
+rottien tappajaa.
+
+Kuinka kävikään, voi hän pysyä jalkeilla vielä pari päivää, ja siksi
+ehtisi hän saada kaikki järjestykseen. Muuten tunsi hän katkeraa ja
+kuvaamatonta vahingoniloa itseään kohtaan, aivankuin talonpoika, joka
+puimavarstalla enentää rakeitten tuhoa.
+
+Seuraavan päivän aamuna saapui joukko sotilaita parakkeihin. Se oli se
+turvajoukko, jonka he olivat pyytäneet matkaa varten.
+
+Stefan luuli olevansa kuumemielikuvitelmien uhri, kun hän näki molemmat
+veljensä edessään.
+
+Mutta se ei ollut unta, molemmat veljekset, Peter ja Pal, olivat
+todella saapuneet.
+
+Joukon johtaja oli székely Stowasser, joka sitte viime näkemän oli
+korotettu aliluutnantiksi.
+
+Veljekset keskustelivat vain hetkisen toistensa kanssa, kunkin ajan
+otti miesten järjestely.
+
+Katalinia he eivät maininneet sanallakaan, mutta eräästä erikoisesta
+pienestä rypystä heidän samankaltaisesti muodostuneitten suittensa
+ympärillä voi nähdä, että heille kaikille kolmelle oli entisestä
+suloisesta Katalinista tullut surun Katalin.
+
+Hämärän laskeutuessa olivat heidän matkavarustelunsa valmiit.
+Viipymättä oli sairaat siirrettävä pois...
+
+Mutta kuume oli taas ottanut valtoihinsa Aratón, nyt voimakkaammin
+kuin edellisenä päivänä, ja turruksissa ja välinpitämättömänä istui
+hän sohvalla eräässä sairaalan konttorihuoneessa. Nuoremmat lääkärit
+halusivat mieluummin lähteä jo huomisaamuna, mutta professori kohautti
+olkaansa — hänelle oli aivan yhdentekevää, he voivat yhtä hyvin lähteä
+sitä seuraavana aamuna...
+
+Mutta keskellä pimeätä yötä heidät herätettiin, vain parin kilometrin
+päässä hiipivät kasakat metsässä!
+
+Kukaan ei käsittänyt, miten vihollinen oli sinne päässyt. Jos ei se
+ollut lentänyt sinne siivitetyin hevosin, oli sen täytynyt puikkia
+esiin läpi lumen salaisia piiloteitä.
+
+Kas, nyt kurotti viha, joka ulottui toiselle puolen haudan, kyntensä
+kohti tuhansia miehiä!
+
+Yhdessä hetkessä oli professori jalkeilla. Mitä tämä merkitsi? Stefan
+Arató, sallitko elämäsi hukkua tähän pimeyteen?
+
+Hillittömällä voimalla riisti hän yltään turtumisen pakkoröijyn.
+
+Matkaan! Matkaan!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun aurinko nousi, virtasi unenkaltainen, eriskummainen virta tuskaa ja
+kärsimystä viheriähohteisilta vuorilta.
+
+Pelko oli lakaissut puhdasta jälkeä parakkien hämärissä sopissa, ja se,
+mikä nyt tuli päivänvaloon, oli hirveää. Ihmisyyden akanoita, jotka
+sodan valtava moukari oli heittänyt luotaan survotuin jäsenin.
+
+Vaikeimmin sairaat nousivat ratiseviin rattaihin kuin vainajien
+sielut Charonin veneeseen. Kellankalpeina, tylsinä tuijottivat he
+räpäyttelevin pöllönsilmin häikäisevään kevääseen.
+
+"Lievemmät tapaukset" laahasivat itseään eteenpäin jalkaisin,
+takertuen kiinni vaunujen reunuksiin, vetäen toisiaan perässään.
+Valkeissa siteissään, kirjavissa sairaspuvuissaan vuodepeitteet
+hartioille heitettyinä lähtivät he matkaan kuin haamuina esiintyvä
+karnevaalikulkue.
+
+Jos tällainen surullinen armeija sodanjulistamisyönä olisi astellut
+kaunomarssia Europan kuningasten unissa, niin ehkä kanuunat olisivat
+seuraavana päivänä yhä edelleen vaienneet.
+
+Kapteeni Hänen Majesteettinsa Kuoleman armeijassa, Stefan Arató, nousi
+ratsaille; autonsa oli hän lastauttanut täyteen sairaita.
+
+Armeija katsoi häneen kuin vapahtajaansa; keltasilmäistä kummitusta,
+joka istui kyykyllään hänen takanaan satulassa, sitä ei kukaan nähnyt.
+
+Joku puhutteli häntä.
+
+Aliluutnantti Stowasser rämpi ratsumiehen rinnalla kainalosauva
+käsivarrellaan ja savuke suupielissä.
+
+Ne koirat ovat kintereillämme... Aivan varmaan tulevat he iskemään
+meihin... Eräs miehistämme kierähti juuri äsken alas satulasta luodin
+lävistämin päin... Se oli kaukaasialainen kasakka...
+
+Hän kulki ja kiukkuili savukkeensa kanssa, oli häpeä, että hänen kaikki
+tavaransa olivat läpimärät.
+
+Hetkisen tallusteli hän ääneti ja masentuneena eteenpäin ja sanoi sitte
+äkkiä:
+
+— Putoa, piilukirves, putoa! Tulee mitä tulee, Isä Attila auttaa meitä
+kyllä!
+
+Tämän hän lausui samanlaisella uhmailevalla itseironialla, joka aina
+kaikui hänen äänessään, kun hän viittaili hunnilaiseen vereensä.
+
+Ja näytti tosiaan siltä, kuin Attila sittenkin olisi tullut heille
+avuksi: luutnantti kohotti päänsä ja meni selkä suorana ja joustavan
+lujin askelin takaisin jälkijoukkoonsa.
+
+Kun pitkän, kiemuroivan karavaanin etujoukko oli saapunut alas pitkin
+Szentpál-solan rinnettä, kuuluivat kiväärinlaukaukset kaukaa takaa.
+
+Jonon etupäässä ajettiin hevoskaakkeja huudoin ja tihein
+ruoskanpaukkein. Kauhun aalto vyöryi kautta koko kulkueen.
+
+Vähää myöhemmin kannettiin haavoittunutta Aratón ohi.
+
+Hän katseli haavoittuneen kasvoja ja kohtasi parin rehellisiä,
+meripihkankeltaisia koiransilmiä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin
+Kantorin...
+
+Vääpeli Ijarto — sanoi joku pian läheisyydessä. Ja myöhemmin lisäsi
+hän: Raukalta on luoti lävistänyt selkärangan.
+
+Eräs toinen haavoittunut tuli nilkuttaen omin jaloin ja mutisi, että
+ryssiä on hirveän paljon.
+
+— Ja kuularuiskuja on heillä myös, kun me olemme ilman... Aliluutnantti
+Stowasser sanoo, että hän tulee ne ottamaan heiltä, vaikka panisi
+henkensäkin alttiiksi...
+
+Tuolla jossain kaukana kävivät honvéd-sotilaat vastahyökkäykseen;
+heidän sotahuutonsa kaikuivat matkan päähän kuin mieletön melu,
+jollaisen koulupojat tavallisesti saavat aikaan, kun he leikkivät
+ryövärejä.
+
+Taas kannettiin haavoittunut ohi. Se oli upseeri. Mutta kun häntä
+ruvettiin sitomaan, oli hän jo luopunut arvostaan sekä ihmisenä että
+upseerina — hän oli kuollut. Aliluutnantti Stowasser oli saanut toisen
+ja viimeisen luodin päähänsä.
+
+Tuo komea poika oli jotenkin joutunut szekyläisten satujen
+tenhopiiriin, hän kunnioitti kuningas Attilaa epälaillisena esi-isänään
+ja hänen suonissaan hehkui myöskin pisara sitä hirmuista, sotaista
+uljuutta, joka kerran Katalaunisten kentillä tahtoi rakentaa rovionsa
+hevosten satuloista ja sotavaunuista. Sitä oli vain yksi ainoa pisara,
+mutta siinä oli kyllin jättämään hänet ryssien kuularuiskun uhriksi.
+
+Myös tämä ruumis oli periytyneen vihan uhri; jos Arató olisi lähtenyt
+matkaan iltaa aikaisemmin, ei vihollinen koskaan olisi päässyt heidän
+jäljilleen.
+
+— Kuka nyt johtaa joukkoja? kuuli hän erään alilääkärin kysyvän.
+
+Eräs mies, joka oli kantanut luutnantin paareja, vastasi:
+
+— Vänrikki Peter Arató!
+
+— Mitä kuuluu toiselle Aratólle? jatkoi nuori lääkäri kysymistään.
+
+— Hänestä emme tiedä mitään. Emme ole nähneet häntä.
+
+— Hänestä eivät he tiedä mitään! Professorin silmäin eteen avautui
+äkkiä musta läiskä ilmaan, aivankuin siinä olisi auennut reikä tyhjään
+olemattomuuteen.
+
+Hämärissä tuli laukausten vaihto yhä vimmaisemmaksi. Jälkijoukkoa
+ahdistettiin rajusti. Vihollinen seurasi takaa-ajavien susien
+röyhkeällä itsepintaisuudella haavoittuneitten jälkiä.
+
+Välinpitämättömänä kuin itämainen epäjumalankuva antoi Arató
+haavoittuneitten rivien virrata ohitseen. Kun he katsahtivat hänen
+kivikasvoihinsa, tulivat he rauhallisemmiksi; mikään todellinen vaara
+ei tässä voinut olla matkassa.
+
+Mutta hänelle itselleen oli jokainen sydämen lyönti rukous ja lupaus.
+Kunpa hän vain jaksaisi pysyä satulassa! Kunpa hän vain jaksaisi pysyä
+pystyssä!
+
+Kuume nousi tunti tunnilta...
+
+Vaunujen kitinä, piiskojen paukut, valitus ja laukaustenvaihdon melske
+kerääntyi sameaksi pilveksi hänen ympärilleen...
+
+Tovin vaipui hän tuskallisiin mietiskelyihin... Hän etsi jotain, mutta
+ei tiennyt itsekään mitä...
+
+Totta tosiaan, nyt se oli hänellä selvillä: yhdenmukaisuus
+kuularuiskujen inhoittavassa pulputuksessa, kuumeessa, joka
+tykytti hänen ohimoissaan, ja painostavassa raskasmielisyydessä,
+joka puristi kokoon hänen sydäntään... Hänen järkensä, joka oli
+kasvatettu miettimään ja tutkimaan, etsi nyt, kun se paloi kuumeessa,
+järjestystä ja lainmukaisuutta aivokummitusten leikeissä... Sillä
+se oli pettämättömän varmaa, että nämät vihamieliset voimat
+suunnitelmanmukaisesti työskentelivät toistensa kanssa käsi kädessä...
+Nainen, kuume ja kasakat... Ne olivat vihassa yhtä... Sana viha ei
+kuitenkaan miellyttänyt häntä... Onkohan vihaa luonnossa? Hän muisteli
+sanaa eräässä kullatussa kirjassa: "hävityksen tarkoitus on luominen."
+Mutta vihanhan tarkoitus olisi siis rakkaus... Niin varmaan oli hän
+nyt oikeilla jäljillä! Katóka vihasi miestään, sillä vaisto ajoi häntä
+muodostamaan perheen sellaisen kanssa, jota hän rakasti enemmän... Ja
+ryssät vuodattivat tämän verimeren levittääkseen omaa rotuaan, jota he
+rakastivat yli kaiken muun... Ja samoin olivat mikroobit kiinnittyneet
+hänen sisuksiinsa lisätäkseen omaa lajiaan... Niinhän se siis oli:
+nainen, kuume ja kasakat olivat rakkaudessa yhtä...
+
+Niin pitkälle sai hän selvää vyyhdistä, mutta se kesti vain hetken,
+sitten sotkeutui taas kaikki yhteen ja uudelleen etsi hän miettien
+lankoja...
+
+Ratsu tuntui keinuvalla ravillaan välttämättä tahtovan saada hänet
+uskomaan, että hän oli merellä.... Välistä voi hän kuulla koneitten
+rytmikkään jyskynnän, kuuman höyryn kohinan, ja höyrykoneiden lieska
+poltti hänen otsaansa...
+
+Mutta heti tarttui hän itse itseään olkapäihin ja ravistelihe rajusti.
+Hahaa, missä on täällä laiva tai meri! Punainen tuli, joka loisti hänen
+silmiinsä, oli hämytaivaan alareuna...
+
+Hänhän istui ratsun selässä ja hoiti ihmisten päällikkyyttä... Välistä
+tuntui hänestä siltä, että hän yksin veti mukanaan koko tätä ilman
+päämäärää harhailevaa massaa, kuten pyrstötähti, joka oli valjastettu
+vaunujen eteen, ja silloin valtasi hänet kuvaamaton väsymys... Mutta
+hän huusi ja luikkasi itselleen: pysyppä vain satulassa!
+
+Juna oli tullut perille kallioseinän tuhansien portaiden juureen...
+Mustansiniset varjot nousevat tuskan käyristäminä ja horjuen kohti
+taivaan leiskuvaa punaa... Golgata! Tuhansien Golgata —!
+
+Mutta eivät vain ihmiset ole siellä ylöspäin kipuamassa, pitkäkoipisia
+aaveita sekaantuu joukkoon... strutsikaulaisia kummituksia,
+epäsikiöitä, joilla on viikatteenmuotoiset kynnet ja pullistuneet
+tynnyrimahat, luurankohusaareja ratsujen selässä, joilla on yölepakon
+siivet...
+
+Arató tiesi vain liiankin hyvin, mitä ne olivat: kuvat
+lavantautisairaan houreunelmissa heittivät tavallisesti tuollaisia
+omituisia varjoja.. Pois ne! Väistykööt ne! Muutoin hän ei kykene
+pysymään pystyssä satulassa.
+
+Kuuman huurun, joka tihenee hänen ympärillään, repivät äkkiä rikki
+villit äänet.
+
+Joku riemuitsee, joku on voittanut, joku juoksee ja häneltä otetaan
+pois jotakin: kuularuisku...
+
+Ja rakastettu, hyvintunnettu nimi: Peter, Peter Arató...
+
+Raikas tuulahdus levittää siipensä... Silmänräpäykseksi repeää utuseinä
+— ahaa, tämähän ei olekaan meri, tämä on maantie.
+
+Mutta pian tihenee höyry taas vedeksi ja Aratón pursi paiskelehtii
+taas yksin aaltoilevilla aavoilla ja hän jännittää koko tahdonvoimansa
+voidakseen pysyä ylhäällä komentosillalla.
+
+Äkäistä höyryveturin puuskutusta, lähtömerkkejä, hirnuntaa,
+vihellyksiä, manaamisia... Ratakiskoja, viheriäisiä ja punaisia
+lamppuja, jotka vilkkuvat päivänkoitteen valossa, loputtomuus
+tervavaatteilla peitettyjä lastivaunuja, sotilaita ja taas sotilaita...
+Kytkettyjä kiväärejä, suuria puulaatikko-varastoja, kanuunoja ylhäällä
+lastaussillalla... Jättiläinen, joka kokoaa jäseniään.
+
+Aamu oli harmaankylmä, raitis, viileä sade tihkui taivaalta.
+
+Aamun sarastaessa heikkeni taas Aratón kuume. Sairaus leikki
+itsepäisesti hänen kanssaan kissaa ja rottaa. Nyt se salli hänen taas
+hetkisen juosta vapaana, mutta piti päätään poiskääntämättä pistävät,
+keltaiset silmänsä häneen kiinnitettyinä.
+
+Stefan seisoi erään vaunun ovella ja keskusteli erään kenraalin kanssa.
+
+Tämä oli pieni, vanttera herra, jolla oli älykkäät, ilkeät
+sammakonsilmät ja ihmissyöjän alaleuka. Hänellä oli jostain kiiltävästä
+kankaasta tehty sadetakki.
+
+— Eilen sain ilmoituksen hyökkäyksestä... Sotilaalliselta kannalta
+katsoen täysin mitätön... Mutta teille oli se luonnollisesti ikävä
+— turkanen, mukana niin paljon sairaita! Muutoin olen kuullut,
+että honvédit ovat kunnostautuneet. Kaksi upseeria on kadonnut —
+luonnollisesti, luonnollisesti! Nämät tyhjät junat vievät nyt teidät
+alas Oltvá-laakson parakkeihin... ja me ravaamme apostolin hevosin
+ylös Raho-solalle... Saamme kai nähdä, mihin voimme ryhtyä siellä
+ylhäällä... Mutta professori itse näyttää sairaalta. Tai johtuuko se
+vain yön jännityksestä? No niin, toivokaamme, ettei se ole mitään
+vakavanlaatuista! Onnellista matkaa, herra esikuntaylilääkäri!
+
+Juna lähti liikkeelle ilkeästi tempoillen.
+
+Siellä oli vaunussa muitakin kuin hän. Peterkin oli siellä, vasemmassa
+käsivarressaan kantoi hän muodotonta, valkoista käärettä, jota hän
+varovasti tuki oikealla kädellään. Hän oli perin kalpea, ja hänen
+suupielensä värisivät, jota ne eivät olleet koskaan ennen tehneet.
+
+Jos hänen haavastaan jotain kysyttiin, kohautti hän olkapäitään — ei se
+ollut mitään.
+
+Stefan katseli jäykästi häntä.
+
+— Missä on toinen? puhkesi hän äkkiä.
+
+(Näin kysyivät ihmiset yleensä aina, jos he näkivät toisen Aratón
+pojista yksinään).
+
+Peter katseli kauan veljeään. Omituisen avuttomalla katseella, joka
+pyysi armahdusta. Hän suunsa ympärillä nykähteli.
+
+— Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt, sammalteli hän matalasti. Hän
+lähti matkaan mukanaan joukko vapaaehtoisia hyökätäkseen ryssien
+kimppuun selkäpuolelta ja vallatakseen heidän konekiväärinsä. He
+joutuivat käsikähmään... ja heitä oli vain vähän... ja niin...
+
+Eräs toinen jatkoi hänen sijastaan, suurinenäinen, pitkä, tarmokas
+kadetti...
+
+— Hänen nähtiin kaatuvan — joukko kasakoita oli hänen ympärillään...
+Pian senjälkeen onnistui hyökkäyksemme — Peter johti — ja silloin
+etsimme kaikkialta, mutta häntä ei enää silloin löytynyt sieltä. Hän
+on varmasti joutunut vangiksi, ne ovat ottaneet hänet mukaansa — aivan
+varmaan...
+
+Peter rupesi uudelleen puhumaan. Hirveä suru tukahutti hänen ääntään:
+
+— Juuri niillä seuduin on syviä kuiluja ja vuolaita vuorivirtoja...
+
+— Olemme niistäkin etsineet, puuttui kadetti innokkaasti puheeseen ja
+parast'aikaakin jatkavat he etsimistä...
+
+Vaunuun tuli syvä hiljaisuus.
+
+Pikku Peter raukka oli niin yksinäinen, hyljätty ja avuton ilman
+kaksoisveljeään. Hänestä itsestään tuntui, kuin olisi hän leikattu
+keskeltä kahtia.
+
+Viisas, vakava pikku Peter oli jälellä, mutta mikäli Aratón perheessä
+oli ollut tulta, viehätystä ja suloa, se oli jäljettömiin kadonnut
+Palkón mukana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Juna kiisi pitkin Oltván rantaa.
+
+Vesi oli malakiittiviheriäistä; siellä, missä sillä oli suuri kiire,
+viittoili se tupsuhunnulla.
+
+Kauempana lientyy virta ja tanssii miellyttävän arvokkaasti, kuin neito
+kirkkotiellä, läpi laajojen, aurinkoisten aavain.
+
+Ympärillä kohoaa vihertäviä vuoria levein kaarin.
+
+Ne näyttävät jättiläis-stadionilta. Ruohomatolla seisoo omituisia,
+uskaliaita puita järjestymättömissä ryhmissä, niillä on lehtiä aina
+nilkoista asti ja kaikki ne kallistuvat yhteen suuntaan aivankuin
+uroot, jotka odottavat kilpakamppailun alkamista.
+
+Päivällisen jälkeen saivat he nähdä joukon tervakattoisia puutaloja
+lähenevän sotilaallisesti järjestyneinä neljä rivissä.
+
+Piikkilankojen aitaamana levitteli puutarha, joka vielä oli
+kapalolapsiasteella, yksinkertaisia hyasinttipenkereitään ja vihtoja
+muistuttavia, pienoisia puuntaimiaan, jotka juuri olivat ruvenneet
+lehdittymään.
+
+Sulkuportin yllä riippui Punaisen Ristin lippu uinaillen
+iltapäiväauringossa.
+
+Oltiin Oltvá-laakson parakeissa.
+
+
+
+
+KAIPUUN SAARI.
+
+
+Muutaman minuutin matkan päässä parakkien alapuolella häämöitti suuri,
+lehtevä saari tummanviheriänä.
+
+Ennen aikaan oli sen nimenä ollut Neitoskartano, silloin olivat
+Siebenbürgenin ruhtinattaret siellä hoivanneet laajalti ylistettyjä
+ruusulehtojaan, mutta aikojen kuluessa olivat ruusupuut kuivuneet ja
+paikan nimi jokapäiväistynyt aarrekammiosaareksi.
+
+Kun Stefan Arató kulki pitkin uutta puusiltaa, joka johti saarelle,
+johtui hänelle äkkiä mieleen, miten hartaasti hän ennen muinoin oli
+tänne kaivannut.
+
+Pikku poikana oli hän välistä juossut kotoa — tänne oli jalkaisin
+Oltván kaupungista kolmen tunnin matka — istuakseen puolet päivät
+virran rantaman värikkäitten kivien joukossa ja katsellakseen kaipuunsa
+saarta.
+
+Toisella puolen seisoi valtavia poppeleita vahdissa. Silloin tällöin
+humisivat ne juhlallisesti kuin kaikkivaltiaan Jumalan urut. Joku
+yksinäinen tornihaukka kaareili tuulessa tuutivien puunhuippujen yllä.
+
+Kerran auringonlaskun aikana oli hän nähnyt riikinkukon nukkuvan
+kaukana toisella rannalla.
+
+Se oli istuutunut sammaleiselle kivimuurille, villihumalan rehevien
+köynnösten väliin pää siipien alla.
+
+Sillä kertaa oli pikku poikanallikan vallannut surumielinen,
+satutunnelmainen ikävöinti tuolle saarelle, samallainen kaipuu, jota
+hän tähän asti oli kokenut vain nähdessään sateenkaaren tai heloittavan
+pilviportin iltaruskotaivaalla.
+
+Vielä tänäpäivänä oli saari kaipuun saari, mutta nyt oli kompassineula
+päinvastaisessa suunnassa; saaressa asuivat nyt sellaiset, joita
+näivetti halu ulkomaailmaan. Sillä neitossaarelle olivat nyt
+sotilaskulkutautisairaalat rakennetut.
+
+Ennen syksyisin olivat kulkutaudit kasvaneet jättiläislohikäärmeiksi,
+jotka levittivät siipensä yli koko maan; onneksi olivat ne taas
+käpertyneet kokoon ja oleilivat lymypaikoissaan rajalla kuin pienet
+myrkylliset käärmeet. Parakkileiri oli niistä vapautettu, nyt mahtuivat
+sairaat pienelle saarelle.
+
+Stefan Arató kysyi vahdilta sisar Mariaa. Heti lähetettiin sotilas
+koleraparakeille.
+
+Professorikin ohjasi askeleensa sinne. Sisällä pensaikossa
+kuhersi lukuisia tunturikyyhkysiä ja niitten syvät, helmeilevät
+äänet helisivät, kuin itse auringon valo, joka kätkeytyi oksien
+ristikkoverkkoihin, olisi saanut äänen ja alkanut puhua.
+
+Hartauden tunne sai vallan Aratóssa. Hän vaelsi pyhällä paikalla;
+täällä poppelien juhlallisen pylväistön alla istui tuomarina itse
+Luonto.
+
+Se, jonka se pani oikealle puolelleen, sai mennä rauhaan Äitinsä
+syliin. Niitten taas, jotka jäivät vasemmalle puolelle, täytyi
+vielä kerran palata puusiltaa pitkin takaisin elämän ahdinkoon ja
+myllerrykseen.
+
+Kun hän siellä väsynein askelin kuljeksi lehtitunnelissa, hiipi saaren
+raikkaus ja tyyni rauha hänen sydämeensä. Miten ihanaa olisikaan saada
+unohtaa kaikki, ja tulla uudelleen lehdeksi, metsäkyyhkyseksi tahi
+tomuhiukkaseksi, joka tanssi auringonpaisteessa!
+
+Hiekka kitisi nopeitten, keveitten askelten alla; Maria Uzon tuli
+käyden.
+
+Kun hän tuli lähemmäksi jättiläispuitten alla, tuntui professorista
+taas siltä, kuin olisi hän saapunut hyvin kaukaa, ja että hän oli
+vaeltanut yksinään tuhannen vuotta.
+
+Sisar Maria tunsi heti Aratón. Ja omituista kyllä, hänkin ajatteli
+jotenkin samaan suuntaan sinä hetkenä: miten yksin kulkeekaan tuo mies
+täällä korkeitten puitten alla!
+
+— Olen kuullut, että olette tullut alas Karpateilta sairaitten kanssa,
+tervehti hän.
+
+Stefan nyökkäsi. Niin, niitten puolesta oli hän nyt valmis.
+
+— Saanko puhutella Frobischeriä? kysyi hän.
+
+— Ylilääkäri on juuri alhaalla ja kylpee Oltvássa alilääkärin kanssa...
+Mutta jos on kiire —
+
+— Eihän toki. Nyt on minulla todella hyvää aikaa.
+
+Saarella oli sillä kertaa vain kaksi lääkäriä, molemmat amerikalaisia,
+Frobischer ja hänen apulaisensa. Vain sattumalta oli sota yllättänyt
+heidät Unkarissa — he olivat juuri olleet paluumatkalla Persiasta — ja
+kun he arvelivat voivansa palvella ihmisyyttä Unkarissakin, pysähtyivät
+he sinne.
+
+— Tuletteko tarkastamaan sairaalan? kysyi nainen.
+
+Arató pudisti hymyillen päätään.
+
+— Oletteko sairas? — kysyi sisar Maria, joka ei hetkeksikään ottanut
+pois katsettaan hänen kasvoistaan.
+
+— Sentakia olen tullut...
+
+— Kulkutautisairaalaan?
+
+— Minulla on ollut lavantauti nyt jo viisi päivää. Mieluimmin haluaisin
+päästä vuoteeseen nyt heti, olen väsynyt...
+
+Naisen suuret silmät tulivat vielä suuremmiksi.
+
+— Alhaalla puutarhapaviljongissa — sanoi hän hiljaa.
+
+Paviljonki oli alhaalla joen rannalla. Se oli ikivanha, muodoton,
+mutta omalla tavallaan tyylikäs kivitalo, joka oli jäänyt jälelle aina
+saaren kulta-ajasta asti ja kerran olivat ruhtinaalliset naiset siellä
+laittauttaneet tuoksuvat vuoteensa.
+
+He kulkivat kahdeksankulmaisin tiilin kivetyn, valkeaksi maalatun
+käytävän läpi ja sisar Maria aukaisi kapean tammioven.
+
+— Herra Szakács, nyt tarvitsemme huonetta!
+
+Pieni punaisenkeltainen mies, jolla oli suippo leukaparta,
+tirkisti ulos ovesta. Mefisto, jonka sairaus oli taltuttanut. Hän
+oli uskomattoman laiha, ja hänen ulkonevat korvansa olivat aivan
+läpinäkyvät.
+
+Sisar Maria sanoi hänelle:
+
+— Lähden alas varastohuoneeseen, saatte laittaa kimpsunne kuntoon sillä
+aikaa. Kun palaan, pitää herra Szakácsin olla valmiina.
+
+Matalapuheinen nainen oli tuokiossa tullut sangen jyrkäksi.
+
+Herra Szakács teki kunnioittavan viittauksen kädellään — se oli hänen
+mieliliikkeensä — otti sitten esiin selkäreppunsa ja heitteli siihen
+kiukkuisesti kaikki, mitä hän sai käsiinsä.
+
+— Olen jo niin perin kotiutunut tänne — mutisi hän — ja kuitenkin
+lähetetään minut pois. Se on todella ikävää! Katsokaahan, olen ihminen,
+joka pidän yhdessä paikassa elämisestä... Koskaan en ole, Jumala
+paratkoon, löytänyt paikkaa, jossa olisin saanut olla rauhassa...
+
+Hän oli vain tavallinen sotamies, mutta ei kuitenkaan ollut
+millänsäkään Aratón kultareunuskauluksesta, ehkä hän jo nyt vainusi
+hänessä kärsimystoverin.
+
+Kun hän siinä seisoi kumartuneena säkkinsä yli, vilkaisi hän olkansa
+takaa professoriin.
+
+Lavantauti? kysyi hän tuttavallisesti virnistellen. Minullakin on se
+ollut. Se ei ole mikään ikävä tauti, saa vaan nukkua ja nähdä unta mitä
+ihmeellisimmistä asioista, muuten ei sairaille voi mitään tehdä, joko
+kuolee itsestään tai myös voi tulla terveeksi...
+
+Taas viittasi hän kädellään, ettei siitä asiasta edes kannattanut
+puhella — ja pisti luonnosvihon ja joukon piirustustarpeita säkkiin.
+
+— Taiteilijako? kysyi Arató, joka ei mitenkään voinut pitää tuota
+punaista miestä sen todellisempana kuin jotakin kuluneiden öitten
+unihaahmoja.
+
+Vastauksen asemesta kalasti Szakács luonnosvihkonsa ylös selkärepusta,
+selaili sitä vähäsen ja piti sitä Aratón silmien edessä.
+
+— Teidän armonne voi katsella! (Hän kutsui esikuntaylilääkäriä armoksi).
+
+Se oli lyijykynäpiirros. Maria Emberin muotokuva. Pää, joka
+oli piirretty puritanisen yksinkertaisesti ja hämmästyttävällä
+luonnehtimistaidolla. Arató johtui ajattelemaan Holbein nuoremman
+muotokuvatutkielmia Windsor Castlessa.
+
+Omituista kyllä, huolimatta siitä, että kuva esitti rouva Uzonia
+korkeassa kauluksessa ja uusimuotisessa hiuslaitteessa, vaikutti se
+ehdottomasti madonnan päältä.
+
+Herra Szakács tarkasteli itsekin kuvaa silminnähtävällä ihastuksella ja
+alkoi ylistää sitä teeskentelemättömällä sulavuudella. Nyt ei hän enää
+viittaillut kädellään, selvästikin nyt kannatti puhua asiasta...
+
+Tämä on kuva, jota ei moni tee perässäni... Nykyään ei yleensä ole
+ketään, joka voisi tehdä sen perässäni. Hän ei edes ole istunut
+mallina, hän ei edes tiedä, että olen piirtänyt hänet. Onko teidän
+armonne katsellut sisar Marian piirteitä? Katsellut niitä oikein
+tarkasti? Niissä on syvyyttä joka, joka — niin yhdellä sanalla: niissä
+on syvyyttä. Hän piilotteleiksee, aivankuin hän kainoksuisi, että hän
+on sellainen kuin on... Tavallisesti näyttää hän siltä, kuin kantaisi
+hän paksua huntua tai naamiota — huntua, jonka hän on itselleen kutonut
+kainoudesta, tahi ehkä ylpeydestä, tahi en oikein tiedä, mistä...
+Mutta minä olen urkkinut kaikki hänen salaisuutensa. Minulle on
+huntu kohotettu, kasvot ovat puhuneet. Olen nähnyt hänet kyynelissä
+ja rukouksessa, olenpa nähnyt hänen nukkuvankin... Hän rukoili
+puolestani, kun hän luuli, että laskisin kelkkamäkeä... Yökaudet
+katselin häntä, jokaisen hänen piirteensä otin omakseni, ja nyt
+osaan hänet ulkoa... Hänellä on naisellisimmat, lempeimmät piirteet,
+mitä koskaan olen nähnyt elämässäni. Sanokaa minulle, oletteko
+nähnyt sisar Marian nauravan? Se on sinänsä jotakin aivan erikoista:
+auringonnousu kasteisen niityn hohteessa... Hänen hymynsä on otsonin
+kyllästyttämää...? Mutta hymyilevä Maria on minulle käyttökelvoton,
+tahdon saada surullisen Marian. Teidän armonne saa kyllä nähdä, jahka
+vain olen sen värittänyt alttaritaulua varten! Lähimpinä aikoina en
+tulekaan maalaamaan muita kuin madonnan-kuvia... Tästä tulee oikea
+Jumalanäiti, nainen kaikkia naisia korkeammalla, kuningatar ja
+palvelijatar samassa persoonassa: Mater perfecta.
+
+Arató piti luonnosvihkoa kädessään.
+
+Tämä herra Szakács, tai mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, oli
+nerokas jäljittelijä Isän Jumalan armosta, hän oli niin täynnä
+mukailutaitoa, että sitä miltei täytyi pitää luomisvoimana.
+
+Hän oli nähnyt ja kuvaillut sellaista, mitä Arató tähän asti oli
+vain aavistanut Marian kasvoissa olevaksi: sielun. Hänen puhtaan ja
+kuitenkin haaveellisen, ylvään, mutta silti nöyrän, voimakkaan mutta
+kuitenkin naisellisen sielun.
+
+Ulkopuolella kaikui askelia tiililattialla. Sairaalan palvelijat
+tulivat lakaisuvehkeineen ja vuodevaatteineen.
+
+Herra Szakács otti vihkon Aratón kädestä, heilautti säkin selkäänsä,
+teki kunniaa hienommin kuin minkään kansallisuuden sotilas tähän asti
+ylempiselleen ja meni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Herra Szakács oli aivan oikeassa väittäessään: lavantauti ei ole mikään
+ikävä sairaus; sairaalla ei ole vähintäkään vaivaa siitä.
+
+On aikaa ajatella, vaikka tietenkin ajatukset kulkevat
+jättiläissaappaissa, ja jos kuume nousee, on vain kissanloikkaus
+Pohjantähdestä Orioniin.
+
+Mutta välistä kuume myös laskee, potilas ajaa Orionista maahan kuin
+lapsi halkopinon harjalta ja sillä on omat vastenmieliset seurauksensa:
+jos on haavoja sairaan muinaisessa maisessa olomuodossa, alkavat ne
+uudelleen vuotaa verta.
+
+Heti kun sairas palasi kotiin maapallolle, seisoi hän silmä vasten
+silmää Katalin edessä. Katalinin vartalo sukelsi esiin kuumehuurusta
+kuin julma arvoitus.
+
+Hänen puolisonsa tiesi kaikki hänestä, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt
+mitään. Kuka oli tuo nainen?
+
+Kiinalaisten Kirin juolahti hänen ajatuksiinsa... Kirin on eläin,
+jolla on pirun haahmo ja joka voi itselleen ottaa ihmismuodonkin...
+Tuntematon ottaa kauniin tytön, jonka hän tapaa metsässä,
+puolisokseen... Monta vuotta elävät he levossa ja rauhassa, mutta
+kerran, kun aviopari kulkee metsässä, muuttuu nainen taas eläimeksi ja
+puikkii nauraa hohottaen näreikköön... Hän ei ollutkaan nainen, vaan
+Kirin.
+
+Ja ne vuodet, jotka mies oli elänyt onnellisena Kirinin kanssa,
+tuntuvat hänestä vielä kauheammalta ja nöyryyttävämmältä muistolta kuin
+itse erehdys.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Arató heräsi äkkiä sängyssä.
+
+Sisar Maria seisoi avonaisen ikkunan ääressä ja katseli mustia pilviä,
+jotka viettivät päivällislepohetkiä kaukana taivaanrannalla tahi ehkä
+hän kuuntelikin villikyyhkysten yksitoikkoista kuherrusta.
+
+Kun sairas liikahti, käännähti sisar Maria ja tuli äänettömin askelin
+vuoteen luo, kädessään kuumemittari.
+
+— Vetäkäämme vuode lähemmäksi ikkunaa — ehdotti Arató. Maisemaa en
+tosin näe, mutta sitä enemmän taivasta.
+
+Sisar Maria tunsi sairaan mieltymyksen pilviin. Hymyillen hän sanoi:
+
+— Taivaalla ei ole mitään uutta tänään. Vain tuonne kauas vuorten
+taakse ovat eilisestä alkaen pilvijättiläiset leiriytyneet.
+
+Kuumemittari ei tällä hetkellä osoittanut olevan kuumetta juuri
+nimeksikään.
+
+Professori pyysi saada nähdä kuumekaartansa. Hän heitti silmäyksen
+kaariviivaan, josta nainen piti tarkkaa huolta, ja sanoi:
+
+— Lumiröykkiöt kasvavat. Tänään tai huomenna alkaa minun pitkä viikkoni.
+
+Silloin sanoi Maria odottamatta:
+
+— Koska saapuu puolisonne?
+
+— Hän ei tule lainkaan — vastasi sairas kuivasti. —
+
+— Hän ei ehkä tiedä, että olette sairas.
+
+— Ei.
+
+Sisar Maria istui vaiti hetkisen ja kysyi sitten hiljaa:
+
+— Lähetänkö sähkösanoman?
+
+— Ei, älkää tehkö sitä.
+
+Nainen meni pois ikkunan luo, mutta tuli kuitenkin takaisin.
+
+— Luuleeko professori, että meillä on oikeus pitää tämä häneltä salassa?
+
+— Kyllä, olen sitä mieltä.
+
+Maria silitti tyynyä sairaan pään alla. Lempeästi, miltei nöyrästi hän
+sanoi:
+
+— Älkää pitäkö minua ujostelemattomana, mutta — se ei varmastikaan
+ole viisasta! Pelkään, että te sulasta hellyydestä tulette kovin
+suututtamaan Katalinin... Eräät elämän hetket täytyy vilpittömäin
+aviopuolisojen kokea yhdessä — Teidän elämänne on nyt tullut sellaiseen
+kohtaan...
+
+— Vilpittömät aviopuolisot — niin, se on totta. Mutta minä ja Katalin
+emme olekaan aviopuolisot, — sanoi Arató suljetuin silmäluomin.
+
+Sisar Marian herkkä ihonväri tuli lumivalkeaksi.
+
+Arató aukaisi taas silmänsä.
+
+— On parempi, että puhumme suoraan. Elämäni tulee nyt viikkokaudet
+olemaan teidän käsissänne — ja silloin ei ole mitään tarkoitusta salata
+sitä, joka minussa on pahempi sairaus kuin lavantauti... No hyvä:
+avioliittoni on särkynyt pirstaleiksi... Katalin rakastaa toista, siinä
+on koko totuus.
+
+Sisar Maria katseli professoria kauhistuneena ja voimattomin ilmein.
+Mutta sitten pudisti hän äkkiä päätään:
+
+— Se on aivan mahdotonta. Ei, sitä en voi uskoa! Katalinilla voi olla
+kadehtijoita, vihamiehiä...
+
+Stefan keskeytti hänet:
+
+— Sen mitä tiedän, olen nähnyt omin silmin. Maria solmi kätensä yli
+rinnan.
+
+— Sitä en tule koskaan käsittämään. En koskaan! — jupisi hän.
+
+— Viisi vuotta elin yhdessä naisen kanssa, joka on minulle vieraampi
+kuin kuka tahansa, joka kadulla menee ohitseni tuntematta minua,
+vastasi Arató! Etsin selitystä, mutta en löydä muuta kuin sanoja.
+"Sodan sielu". Miten tyhjä onkaan tämäkin sana! Sota vapisuttaa
+maailmaa ja repii perusteiltaan kaiken suuripiirteisen ja katalan
+ihmissieluissa... Mutta se, joka kohoaa pinnalle, se oli olemassa jo
+ennenkin, vain piilossa sielujen syvyydessä!
+
+— Nämät tällaiset ovat hirveitä asioita! — mutisi sisar Maria.
+
+Niin toivoton tuska kuvastui hänen piirteissään, kuin olisi kaikki se
+katkeruus, jonka petetyt miehet ovat kokeneet, nyt yhtyneenä painanut
+hänen sydäntään.
+
+Kärsivän naisen edessä oli Arató aina ja heti aseeton.
+
+— Jättäkäämme tämä, sanoi hän. Sairaus tekee minut kiihoittuneeksi.
+Ehkei minulla ole vähintäkään oikeutta esiintyä tuomarina... Totuus
+on aina suhteellista ja ehkä Katalinillakin on oma, yksilöllinen
+totuutensa. Voi olla niinkin — mutta en ymmärrä häntä, yleensä en koko
+asiasta ymmärrä mitään.
+
+Vasta nyt hän huomasi, että Marialla oli kyyneleet silmissä.
+
+— Te itkette! Mutta tehän tuskin tunsitte Katalinia. Tuskin te tunsitte
+meitä kumpaakaan...
+
+— En tahtonut tunkeutua suruunne, sanoi rouva Uzon matalalla äänellä.
+En itkekään teidän tai teidän kadonneen onnenne takia, vaan jonkun muun
+takia, erään takia, jonka itse olen menettänyt.
+
+— Mitä olette menettänyt.
+
+— Sitä ei ole helppo selittää... Mehän tuskin olimme nähneet toisiamme,
+mutta kuitenkin ajattelin minä teitä paljon etäälläkin ollessani —
+ajattelin niin paljon Katalinia... Tiedän hyvin, että se voi tuntua
+omituiselta, mutta asian laita on nyt kuitenkin sellainen, että teidän
+avioliittonne oli yksi niitä harvoja kiinteitä kohtia, jotka pitivät
+minua tasapainossa... Se ajatus, että hyvät ja järkevät voivat tehdä
+toinen toisensa onnellisiksi, antoi minulle rauhallisuutta ja voimaa...
+Siksi rakastin Katalinia ja iloitsin hänen onnestaan... Ja sen uskon
+olen nyt kadottanut. Ja luulen, että kaikki naiset ovat sen menettäneet
+samalla kuin minäkin... Taas on ilkeä sattuma, taas on se arvaamaton
+ja käsittämätön, jota niin äärettömästi pelkään, voittanut elämässä...
+Elämä on taas tullut raskaammaksi ja surullisemmaksi...
+
+Hän meni ikkunan ääreen kuivatakseen kyyneleitään. Mutta sitten kuuli
+hän professorin väsyneen, läähättävän hengityksen ja hän kiiruhti
+pelästyneenä ja häpeissään takaisin sängyn luo.
+
+— Ah, miten kehno sairaanhoitajatar olenkaan! Olen sallinut teidän
+kiihoittua tuolla tavalla —!
+
+Arató viittasi häntä tulemaan lähemmäksi ja istuutumaan vuoteen ääreen.
+
+— Meidän täytyy tehdä selvää näistä asioista, sanoi hän. Sillä on
+jotakin, joka ahdistaa minua pahemmin kuin itse kuume.
+
+Nainen katsahti tuskaisesti häneen.
+
+— Mitä luulette Katalinin tulevan tekemään, jos hän saa kuulla
+puhuttavan sairaudestani? — kysyi Stefan ja suuntasi katseensa jäykästi
+häneen.
+
+— Hän tulee tänne, aivan varmasti tulee kiiruhtamaan tänne, sanoi sisar
+Maria.
+
+— Niin luulen minäkin... Voi olla, että hän tekee sen säälistä,
+sillä hänellä on kyllä hyvä sydän, hän tekee sen yleisen mielipiteen
+painostamana, sillä hän on turhamainen... Hän tulee tänne ja silloin
+sekaantuu uusi, kummallinen aines taisteluun puolison ja rakastajan
+välillä: vaimon jalomielisyys!
+
+Professorin kasvot tulivat tummanpunaisiksi kun hän jatkoi:
+
+— Sisar Maria, kamppailen Jumalan enkelin kanssa, en tahdo, että valhe
+valvoo vuoteeni lähistöllä, että teeskentely rukoilee puolestani!
+
+— Miten kauheista asioista puhutte, änkytti nainen.
+
+— Sisar Maria, auttakaa minua!
+
+— Mitä voin minä tehdä?
+
+— Ilmoittakaa hänelle, että olen kuollut. Hänelle ja koko maailmalle.
+Minä istun kuoleman talon eteishuoneessa... Älkää salliko elämäni
+saarnamiesten ja velkojien seurata minua tänne...
+
+Hetken loman jälkeen hän jatkoi:
+
+— Saari on suljettu... Kukaan muu ei näe minua kuin te ja Frobischer...
+Professori ei osaa unkaria, ei lue sanomalehtiä eikä käy koskaan saaren
+ulkopuolella... Kaikki tiedot, jotka saavuttavat hänet ulkomaailmasta,
+kulkevat teidän kättenne kautta, sisar Maria... Jos pääsen täältä
+elävänä, tulen itse selittämään kaiken ulkopuolella oleville... Ja jos
+taas joudun jäämään tänne tosiasiain perusteella, niin ei ole mitään
+selittämistä...
+
+— Kuolema on suuri herra... Se yksin säästää häpeästä ja epätoivosta.
+
+Arató pani jotain pöydälle, joka seisoi sängyn vieressä. Se oli pieni,
+pyöreä esine, joka vieri yli pöydän ja hypähti alas lattialle ja
+edelleen sisar Marian jalkoihin.
+
+Se oli vihkimäsormus, jonka hän tänään otti pois sormestaan ensi kertaa
+viiden vuoden kuluessa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sairas katseli tarkkaavaisesti ulos holvi-ikkunasta. Ikkunapuitteet
+rajoittivat viivoihinsa miltei epätodellisenkauniin, maalauksellisen
+maiseman, sellaisen, jonka näkee ovi- tai ikkuna-aukeamista vanhoissa
+italialaisissa pyhimysmaalauksissa.
+
+Hopea-utuisessa etäisyydessä kohosi korkea, yksinäinen vuori
+taivasta kohti, sen rinteitä pukivat tummat metsät, sen huipulla
+lepäsi leveä, jyrkästi huipentuva kalliokruunu. Kivisaari ilman
+kristallivaltameressä, jonka rannoilla lehtiaallot myrskyten
+liikehtivät.
+
+— Nyt en voi kauempaa nähdä Tikanlinnavuorta, sen peittää musta huuru,
+sanoi sairas.
+
+Ja kuitenkin loisti aurinko kirkkaasti ulkona...
+
+— Tikanlinnametsässä on nykyään paljon ikihärkiä, paljon ikihärkiä,
+alkoi hän uudelleen.
+
+Hän houri. Hänen palava katseensa harhaili ympäri huoneita.
+
+— Missä on häränpää, joka minulla oli kotona edellisellä viikolla —?
+Tässä täytyy sen olla — tässä luolassa.
+
+— Olkaa hiljaa! pyysi sisar Maria.
+
+Sairaan harhaileva katse pysähtyi vanhaan, nahkaiseen nojatuoliin,
+jossa oli lyyrymäinen selkänoja... Hän hymyili.
+
+— Tuollahan se on, näen sen... Komeat sarvet, eikö totta?
+
+Hän kohottautui kyynärpäilleen sängyssä.
+
+Mutta suuri, musta härkä, jonka jäljet eilen löysin metsässä, oli
+paljon, paljon suurempi.
+
+Hän vaipui takaisin ja huohotti raskaasti.
+
+— Se peto puski minua... Ja musersi jok'ainoan luun ruumiissani...
+
+— Olkaa rauhallinen! — rukoili sisar Maria.
+
+
+
+
+HÄRÄNTAPPAJA.
+
+
+Havahdus syvistä unelmista.
+
+Hän sukelsi ylös pohjattomista, kuohuvista syvyyksistä, kuin olisi hän
+tullut esiin luomisen alkusumusta.
+
+Hän rupesi etsimään jotakin sokeassa hämäryydessä ympärillään ja hän
+löysi itsensä, lekuttelevan, tuntemattoman arvoituksen elämänveden
+rannalla.
+
+Hämmästyneenä ja ihastuneena tarttui hän saaliiseen, joka pimeyden
+valtamerestä oli viskautunut hänen syliinsä. Varovasti käänteli hän
+sitä ja tähysteli sitä viekkaasti joka puolelta.
+
+Kuka olet sinä, mitä olet sinä, sinä syvyyden lapsi?
+
+Ei mitään vastausta.
+
+Mietiskellen kokosi hän ne muistot, jotka hän oli tuonut mukanaan
+tuhatvuotisesta unelmamaailmasta. Hän muisti itsessään kymmenen
+ihmiselämää, rajusti ja sekasortoisesti heittelehtivät ne toistensa
+ympäri... Mitkä olivat ne oikeat?
+
+Tiedemies, palkkasoturi, maanviljelijä, merimies, seikkailija,
+ikihäränmestaaja — mutta mikä näistä olen minä itse?
+
+Nosta katseesi ylös? Älkäämme eksykö kerrostumiin, joita vuosisadat
+ovat pinonneet toistensa päälle!
+
+Äkkiä kiisi polttava tuska hänen jäseniensä läpi...
+
+Ikihärkä — musta ikihärkä!
+
+Nyt hän tiesi: hän itsehän oli häräntappaja.
+
+Hän oli täysin valveilla, hän kykeni muistamaan kaiken...
+
+Eilenhän hän oli keksinyt sen vanhan härän, suurimman, joka koskaan on
+erotettu ikihärkäkarjasta.
+
+Ei tuulenhengähdyskään liikahtanut syyshämärässä, taivas liekehti
+keltakullassa metsän mustan lehdistön takana, kun yhtäkkiä
+kristallikirkas hiljaisuus pirstautui tuhansiksi siruiksi päästäen
+pelottavan, syvän, vihlovan ulvahduksen.
+
+Härkä tuli! Hän ei nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen; maa jymisi sen
+jalkojen alla kuin pelonlyömä sydän...
+
+Silloin pensaat jakaantuivat hänen edessään ja pakeneva ihmispari
+heiskahti häräntappajan ohi.
+
+Se oli hänen vaimonsa, Talita, ja eräs vieras mies.
+
+He eivät hellittäneet käsiään, vaan käsivarret kietoutuneena toistensa
+ympäri, häilyivät he yhteensulaneina yhdeksi ainoaksi kalpeaksi
+pilvijuovaksi läpi pensastojen vuorenrinnettä alas.
+
+Kivettyneenä tuijotti häräntappaja heidän jälkeensä. Peitsi vapisi
+hänen kädessään — ensi kertaa hänen elämässään.
+
+Mutta härkä tulee lähemmäksi... Sen mylvintä kasvaa villiksi pauhuksi
+kuin tyrskyjen tohina. Puut, ilma, kalliot korisevat, ja itse
+häräntappajan suonissa paisuu veri rajuksi ärjynnäksi.
+
+Riehuten valmistautuu hän hyppäykseen — piilukirveeni!
+
+Mutta joku sulkee hänet syleilyynsä, pidättää hänet vuoteessa lempeällä
+väkivallalla.
+
+Joku puhuu rauhoitellen ja rukoillen.
+
+— Sinäkö se olet, Talita?
+
+— Tässä on sisar Maria.
+
+Talita ei tule enää koskaan takaisin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän makaa murtuneena, voitettuna, jäsenet tuskan tempomina, raskaasti
+nöyryytyksestä korahdellen... Maahan poljettu häräntappaja.
+
+Päänsä yläpuolella näki hän mustan kallioholvin, jonka yllä punainen
+tulenlieska loimotti, hän näki ikihärän sarvet, muinaiset voitonmerkit,
+jotka tulenhohteessa näyttivät aivan sinoberipunaisilta.
+
+Se oli hänen luolansa, häräntappajan kalliolinna, joka vielä eilen oli
+kajahdellut Talitan naurusta.
+
+Nyt näki hän koko elämänsä, se ympäröi hänet kuin värikäs piiri...
+
+Ikihäränmetsästäjät asuvat ylhäällä Tikanlinnavuoren huipulla. Sen
+tietävät kaikki. He asuvat siellä ylhäällä kultaisten pilvien lomissa,
+hopeanhohtoisten kukkulain yläpuolella, korkealla, sinertäväin
+metsäin untuvavalkeitten laaksojen yllä. Ylpeässä yksinäisyydessään
+korkeammalla kuin itse elämän haltija.
+
+Tahi ehkä oli kaikki vain unta! Vain satua? — Kaikki ehkä vain sairaan
+kiehuvaa verta, jo kauan mullaksi muuttuneiden isien perintöä, joka
+muistutti menneistä vuosituhansista.
+
+Muinoin oli kaikki valta ollut ikihäränmetsästäjän käsissä.
+
+Mutta vierasta väkeä oli murtautunut heidän joukkoonsa, sikiäviä,
+ahneita, ulisevia rotta-ihmisiä, jotka eivät ahdistaneet saalistaan
+keihäällä vaan pyydystivät sen paulalla — ja nämät anastivat nyt
+itselleen vallan.
+
+Ne tulivat pohjatuulen mukana kuten syysusvat, ja niitä oli sata yhtä
+vastaan.
+
+Maa joutui paulanheittäjäin valtaan, mutta pilvet jäivät
+ikihäränmetsästäjälle. Aina siitä asti on ollut vain yksi vapaa saari
+ilman taivaansini-meressä: vuorenhuippu.
+
+Mutta senkin ympärillä rupesi nyt harmaata rottaväkeä hiipimään.
+
+Kun sairas katsahtaa niihin, ryömivät ne nokkelasti piiloon,
+kangistuvat kiviksi ja puunjuuriksi, mutta jos hän kääntyy poispäin,
+ovat ne heti samassa hetkessä juoksussa ja pujahtavat porrasta
+korkeammalle...
+
+— Hoijaa, häräntappaja, tartu kivääriin!
+
+Sairas huutaa, — viileä, pieni käsi laskeutuu hänen kuumalle otsalleen
+— ja hän rauhoittuu...
+
+— Anna kätesi jäädä, Talita!
+
+— Olen Maria, herra professori!
+
+"Herra professori." Tähtiavaruuksien kaukaisuudesta sarastaa tuttu
+heikko, pieni valonvälke... "Herra professori." Mutta se sammuu taas.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Talita oli paulanheittäjäkansan tytär... Hänen isänsä pyysi
+tyttärestään viisi lammasta, mutta nuoret miehet pitivät tätä liian
+kalliina.
+
+Alhaalla laaksossa ostetaan, myydään, vaihdetaan tyttöjä, noita
+pelokkaita, valkeita eläimiä... Alhaalla laaksossa ei naisväellä ole
+mitään hintaa — jos joku haluaa kymmenen, voi hän ostaa ne itselleen.
+
+Mutta ylhäällä vuorenhuipulla maksetaan joka naisesta miehen elämä.
+
+On tukahuttavan kuuma!
+
+Paulanheittäjät ovat laittaneet rovion laaksoon, ja tulen ympärillä
+tanssivat tytöt kukat kutreissa...
+
+Valonloimu säkenöitsee kauas yöhön. Se houkuttelee ja viettelee nuoria
+metsästäjiä hylkäämään vuorensa...
+
+Ja jos ikihäränmetsästäjä joutuu ansaan, seivästetään hänen päänsä
+paaluun. Se, joka asuu vuoren huipulla ja astuu alas laaksoon naisen
+tähden, on myös ansainnut kohtalokseen seivästämisen!
+
+Ja kuitenkin tulevat nuoret metsästäjät. Hiljaa laskeutuvat he alas
+kuin yöpilvisuikaleet...
+
+Kevätyö on tulvillaan kuumia tuoksuja. Laakso on täynnä kukkia, —
+naisia tuolla ylhäällä kallioilla ei kasva yhtäkään.
+
+Tytöt juoksevat hulmuvin hapsin leimahtelevien liekkien läpi...
+Mustista tiheiköistä katselee himo, satoihin palaviin miehen silmiin
+pesiytyneenä, pehmeästi ja joustavasti kiitäviä vartaloita.
+
+Nyt juoksee Talita kohti roviota... Liekki hulmahtaa ylös — hänen
+pitkät kutrinsa syttyvät tuleen...
+
+— Apua! Hän palaa!
+
+Mutta ei — sehän olikin vain mieletön uni!
+
+Potilas herää... Miten hyvä olikaan, että hän havahtui! Täällä ei
+ollutkaan rovioliekkejä — kevät-aurinko kimalteli lehdistössä...
+Sirkkojen hopeaäänet soivat ja metsän lähteet lirisivät viileästi ja
+raikkaasti...
+
+— Sairas herää...
+
+Ja äkkiä helmeilee suloinen neitosnauru häräntappajan sydämeen ja
+punoutuu lähteen loruiluun kuin harpun ääni torven sointiin.
+
+Alhaalla, syvällä kalliokattilassa seisoo alaston nainen ja ojentaa
+väristen ja nauraen nuoren ruumiinsa lähteen kristallisäteille.
+
+Musta vuonannahka, jonka hän on irroittanut lanteiltaan, on
+pulleakupeisen saviruukun vieressä lähteen partaalla...
+
+Hän on yksinään metsässä. Huultensa välissä pitää hän punaista kukkaa,
+ja kätensä kohottaa hän korkeuksia kohti, hänen solakka vartalonsa
+vavahtelee mielihyvästä kylmän veden sitä huuhdellessa.
+
+Kevätaurinko loistaa kullanviheriän kupoolin läpi, vihertäviltä
+kallioilta virtaa viheriähohtoinen, silkinkiiltävä vesi, ja tytön
+hipiällä tanssii väriseviä viheriänkeltaisia valoläikkiä, jotka
+uurtelevat sitä kuin marmoria.
+
+— Miten janoankaan! huohottaa sairas.
+
+Pehmeä käsivarsi kietoutuu varovaisesti hänen päänsä ympäri, hän juo
+syvään ja kauvan.
+
+— Kiitos, Talita.
+
+— Ei Talita, olen Maria.
+
+Kuume-uutimet ohenevat, helmikirkas valo sarastaa hiljaa — vuoteen yli
+kallistuvat tutut piirteet.
+
+— Miten pääsit ulos metsästä, Maria?
+
+— Olemme sisällä huoneessa, ei metsässä.
+
+— Etkö kuule metsäsirkkojen ääntä?
+
+— Sirkat laulavat täällä ikkunaimme alla... Mutta nyt täytyy teidän
+nukkua!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hänen täytyi nukkua!
+
+Mutta tuollahan istuu se vanha häräntappaja kokoonkutistuneena hänen
+sänkynsä ääressä... Hiukset ovat lumivalkeat, silmät kylmät ja
+kasvot kuin kupariin vasaroidut — voimakkaat, ilkeät. Ja kuitenkin
+muistuttavat ne nuorta sairasta itseään niin paljon, että hän välistä
+luulee niitä omikseen.
+
+Älä nouda itsellesi vaimoa laaksosta viedäksesi hänet vuoren huipulle.
+Teet sen turhaan: vaimon ilmava ruumis kohoaa tosin ylös, mutta
+hänen savisielunsa jää alas. Laakso ottaa hänet vielä kerran sinulta
+takaisin, ja jos olet sallinut hänen juurtua sydämeesi, tulee veresi
+vuotamaan kuiviin. Laakso katsoo aina kademielin ylöspäin ja luulee
+itse kokoavansa lähemmäksi huippua sillä, että se saa houkutelluksi
+joitakin ylhäältä alas luokseen... Alhaalla on naisen hintana viisi
+lammasta, mutta jos heistä vain ainoakin tulee vuoren huipulle,
+maksavat he hänestä kymmenenkin... Jos panet sädekruunun naisesi
+päähän, vie hän sen alas laaksoon — katso, olen kymmenen lampaan
+arvoinen. Ylpeytesi purppurakaavun laahaa hän laakson pölyyn, jotta
+paulanheittäjäin naiset kadehtisivat häntä.
+
+Sairas karkoitti pois ilkeän vanhuksen. Hänenhän täytyi nukkua?
+
+Hän vetää yön kuin peitteen päänsä yli ja sitten laskeutuu yhä uusia
+pilvipeitteitä hänen ylleen. Hän lepää syvällä sametinpehmoisen yön
+kätkyessä.
+
+Etäisyydessä, kaukana hänestä loistaa lempeä, hopeansinervä utupallo:
+se on kuu, joka paistaa hänen luolaansa.
+
+Ja silloin valtaa hänet äkkiä häräntappajan pyhä, salaperäinen
+yksinäisyys.
+
+Mutta kuule —! Raudankiinteässä äänettömyydessä kuuluu samassa
+silmänräpäyksessä hiljainen, lämmin, pehmeä ja rytmikäs tykytys
+vastauksena hänen oman sydämensä lyöntiin... Suloinen, uupunut varjo
+värisee hänen rinnallaan... Kuuma, nöyrä ääni kuiskaa:
+
+— Olen Talita, laaksossa olen syntynyt, mutta ikävöin vuorille, ja jos
+tahdot, herra, rupean palvelijattareksesi!
+
+Ja yön tuhannet sirkanäänet sulavat hopeasointiseksi psalmiksi:
+
+    Askelensa korven polun kohtaa,
+    kautta okahisen tiheikön
+    tiensä uurtaa,
+    ikimetsän otsoluolat kokee,
+    kalvaana, mutt' ylväänä
+    hän taistotietään uhmaa,
+    vaikka pilviin nousis'.
+
+    Unikulkijana vain hän
+    huimain kuiluin
+    ansat väistää,
+    vaikka jalka verta vuotaa,
+    jänne järkkyy,
+    sydän särkyy,
+    saavuttaa hän huipun.
+
+Äkkiä pimeydessä kuului potilaan nauru...
+
+Mutta tämähän on hulluutta — lapsellisia aivokummituksia!
+
+Minähän olen Stefan Arató, tohtori Stefan Arató. Makaan
+kulkutautisairaalassa, sairastan lavantautia, ja olen kuumehoureitten
+kiusaama...
+
+Olenhan myös professori ja elän kahdennellakymmenennellä vuosisadalla —
+eikä minulla ole mitään tekemistä häräntappajain tai paulanheittäjäin
+kanssa.
+
+Minulla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa — mutta kuitenkin
+tulevat ne, taas ovat harmaat kuumekuvitelmat läsnä.
+
+Kun tömistän jalkojani, putoavat ne pelästyneinä maahan ja rapautuvat
+värittömiksi maamukuroiksi, mutta kun käännyn toisaalle, iskevät ne
+tirskuen toisilleen silmää ja ovat loikkauksen edempänä heti taas
+esillä...
+
+Laaksossa maksetaan naisesta viisi lammasta, mutta kun hän on noussut
+vuorelle, maksetaan hänestä jopa kymmenenkin.
+
+Nyt istuvat he kyykistyneinä suon rannalla puoliympyrässä ja
+tuijottavat himokkain katsein Talitaan...
+
+Tirkistelkää vaan halukkaasti minua, ruikuttakaa vain minulle mielin
+määrin hääviisujanne, te ihmispäiset sammakot — minä olen Stefan Arató,
+ja minä tiedän, että kaikki tämä on vain unta, ei mitään muuta.
+
+Mutta vaikka tämä nyt onkin unta, vaikka tämä olisi sadoin kerroin
+unta, niin miksi sinä, Talita, yhä tuijotat laaksoon?
+
+Talita riippuu vuorenharjalla kuin pilvi pullistunein purjein, valmiina
+matkaan... Keskipäivänaikaan oli hän kultapilvenä, mutta iltahämyssä
+kalpeni hän harmaaksi pilvenhattaraksi.
+
+... Jokin lähestyy... Nimetön, muodoton, musta kummitus nousee
+sumumerestä... Valtava pilvihärkä jättiläismäisin kyttyröin ryntää
+esiin syvyydestä...
+
+Sen silmät tihkuvat verta, häntä piiskaa rintaa ja kauhistuttava pää
+painuu pusku-asentoon...
+
+Kohtalo, musta kohtalo lähestyy...
+
+Häräntappaja seisoo jäykkänä kuin kuvapatsas... Sydän jyskyttää
+vimmaisesti... Kalliot vapisevat raskaassa rytmissä... Kolkot,
+uhkaavat, rämisevät, yhä voimakkaammiksi paisuvat vasaraniskut
+täyttävät avaruuden hänen ympärillään.
+
+Silloin sivelee lempeä, pehmeä kätönen hänen takovia ohimoitaan. Kaikki
+yön hehkuvat kauhut sammuvat, haihtuvat pois.
+
+— Kuka se on? kysyy hän.
+
+— Maria... Ettekö tunne minua?
+
+— Vai sinä olet Maria... Naamioitu Maria, häräntappajain
+suojeluspyhimys...
+
+Hän huohottaa raskaasti, sitten sanoo hän:
+
+— Niinkauan kuin olimme voimakkaat ja nuoret, salasit piirteesi...
+Mutta kun musta härkä on jonkun polkenut maahan, poistat naamarisi
+tämän edessä...
+
+Nainen ei vastaa.
+
+— Jäätkö ainaiseksi luolaani? — tuskailee taas sairas.
+
+— Kyllä, jään tänne. Mutta tämä ei ole luola, vaan paviljonki.
+
+Paviljonki! Mietiskellen vääntelee ja kääntelee hän tätä omituista
+sanaa. Hän aavistaa, että siinä on ihana ydin ja että hän voittaisi
+paljon, jos hän voisi irroittaa kuoren... Mutta pyöreä, sileä
+sana luiskahtaa hänen kömpelöistä käsistään ja putoaa unimaailman
+syvyyteen...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sitten — tunnin tai ehkä kuukauden kuluttua — avaa hän silmänsä.
+
+Ja hänen katseensa nauttii vienosta, lumoavasta valosta.
+
+Kauan ja tarkkaavana silmäilee hän sitä, ihmetellen, mitähän se lienee,
+kunnes hän lopulta käsittää, että se on pieni sateenkaari, jonka
+ikkunalasi taittaa kalkitulle, valkealle seinälle.
+
+Valo katoaa, tutut kasvot kumartuvat vuoteen yli.
+
+— Onko professori nukkunut?
+
+— Kiitos, olen nukkunut. Mutta oletteko te itse nyt taas valvonut koko
+yön?
+
+— Ah, ei, olen itsekin nukahtanut silloin tällöin tuolillani — tulen
+toimeen vähällä nukkumisella... Mutta miten te muuten voitte tänään?
+
+— Luulen, ettei minulla ole lainkaan kuumetta... Mutta meillä on ollut
+kolkko yö, sisar Maria!
+
+Rouva Uzon hommaili aamumaidon kanssa.
+
+— Olitte levoton...
+
+— Minusta tuntuu, kuin olisin puhunut paljon tyhmyyksiä!
+
+— Teillä oli paljon vastusta jostakin mustastahärästä ja
+paulanheittäjistä... Ja te mainitsitte nimen Talita.
+
+— Uneksin pilvistä.
+
+— Sehän oli hyvä, tehän pidätte pilvistä, eikö totta?
+
+Professori katselee taas pientä taivaankaarta seinällä.
+
+— Paulanheittäjät ovat pilviä... särkyneitä, harmaita pilvenrippeitä
+alimpana taivaanrannalla... musta härkä on myös pilvi...
+kultareunuksinen myrskypilvi.
+
+Sisar Maria kohottaa lasin korkealle ikkunaa vasten ja kaataa siihen
+maidon.
+
+— Onko Talitakin pilvi? — kysyy hän.
+
+Sairas nyökäyttää laimeasti, pikemmin katse kuin pää antoi vastauksen.
+
+— Niin... Aamulla oli se ruusunpunerva, päivällä kullanhohtava —
+
+— Ja illalla —?
+
+— Illalla ei sitä yleensä ollutkaan. Se oli hajonnut harmaaseen
+pilvilietteeseen.
+
+Sisar Maria panee tyhjän lasin takaisin pöydälle, nyt tulee pesuvadin
+vuoro.
+
+— Sanon teille jotakin, sisar Maria, — alkaa taas potilas — mutta
+älkää puhuko siitä kenellekään, sillä se on vuoren asukasten suuri
+salaisuus...
+
+Sisar Maria katsahtaa häneen kysyvästi — houriikohan hän nytkin?
+
+— En puhu siitä.
+
+Stefan Arató kertoo hänelle salaisuuden.
+
+— Pilvien kulkutien yllä on taivas ikuisesti sininen.
+
+Sisar Maria ajattelee hetkisen, hän ei vastaa mitään, mutta ilo luo
+häneen kauniin ilmeen, joka valaisee hänen piirteensä, koko huoneen.
+
+
+
+
+YLI PILVIEN TIEN.
+
+
+Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä
+vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti
+hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja
+eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken
+oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin
+tuntemattomaan syvyyteen.
+
+Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta.
+
+"Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha,
+surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä
+huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin
+elämään.
+
+Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata,
+joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä
+hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla.
+
+— No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella...
+
+Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti
+keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten
+varjojen kävelypaikalta.
+
+Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut
+huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten.
+
+Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin
+kuolleet sielut, jotka janoavat elämää.
+
+Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten.
+
+Se oli Katalinin käsialaa... Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle
+sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän
+voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle
+ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan
+hautauksen.
+
+Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta.
+Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän
+oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja
+käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia?
+
+— Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille,
+sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan.
+
+He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet
+mehiläiset surisivat, heidän korvissaan.
+
+Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan
+samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle
+rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató.
+
+Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus,
+
+— Peter!
+
+Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli
+uudelleen lähetetty sotanäyttämölle... Tahi oliko hän vain uneksinut,
+kuten niin paljon muuta?
+
+— Tietääkö hän, että elän? kysyi Arató hiljaa.
+
+Rouva Uzon nyökkäsi.
+
+— Kyllä, sanoin sen hänelle. Mutta vain hänelle.
+
+Jos Arató olisi ollut täysin tajuissaan, olisi hän itsekin pyytänyt
+sisar Mariaa sen tekemään.
+
+Aluksi ei Peter edes tuntenut veljeään. Mutta heti, kun hän kuuli
+veljensä äänen, leimahti valo hänen kasvoilleen.
+
+— Stefan!
+
+Hymyillen ja liikutettuna katseli hän yli virran leveän, hiljaa
+kohisevan veden sen toiselle rannalle.
+
+Hänellä oli valkea hansikas vasemmassa kädessään ja sormet olivat
+omituisen kankeat kuin mannekiinilla puodinikkunassa.
+
+— Mikä kättäsi vaivaa? kysyi professori samalla kun epäluulo äkkiä
+hänessä heräsi.
+
+— Ah Jumalan kiitos, ei mikään, se on sangen hyvässä kunnossa... Nyt
+odotan vain protisia.
+
+Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi.
+
+— Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä,
+
+Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet.
+
+Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta... Stefan Arató muisteli hänen
+kuollutta äitiään... Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi:
+
+— Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen
+sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin
+toimeen elämässä, eikö totta?
+
+Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon
+valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa.
+
+Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön
+ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla.
+
+Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain
+uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin
+nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas...
+
+Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä
+kiitollisen tehtävän.
+
+Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa
+jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa!
+
+Vaieten katselivat he toisiaan viheriän veden yli ja molemmat
+ajattelivat sitä kolmatta. Ja molemmat ymmärsivät toistensa
+vaitiolosta, ettei vieläkään ollut mitään kuulunut Palkosta.
+
+Täällä on vielä yksi, joka ei mitenkään tahtonut uskoa, että sinä olit
+kuollut — sanoi Peter heti jatkoksi.
+
+— Kukahan se lienee?
+
+— Ijarto.
+
+— Ijarto... Luulin, että miesraukan selkäytimen oli luoti lävistänyt...
+Ehkä olen sellaista vain uneksinut.
+
+— Ei, ikävä kyllä, se on totta. Hän on viikkokausia taistellut kuoleman
+kanssa.
+
+— Ja hän puhuu minusta?
+
+— Alati... Hän sanoo, että hänellä on teille jotakin puhumista. Hänen
+vuoteensa on parakissa numero 4.
+
+— Arató muisti, miten tärkeä sija vääpelillä oli hänen nuorukaistensa
+sydämissä.
+
+— Tule, menkäämme hänen luokseen!
+
+Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän
+sillan yli elon taisteluun.
+
+Parakissa numero 4 seisoi jo kunniavahti poloisen vääpeli Ijarton
+päänaluksen ääressä ja näkymättömällä vartijalla oli viikate olalla.
+
+Mutta vääpeli piteli edelleen viisaita, keltaisia silmiään selkosen
+selällään ja tunsi heti paikalla esikuntalääkärin.
+
+— Te tulette aivan sopivaan aikaan, sanoi hän raukeasti hymyillen —
+iltaruuan aikaan ette enää olisi tavannut minua täällä.
+
+Arató tiesi, ettei tätä miestä voitu tuudittaa pelkurien valheitten
+kehtoon.
+
+— Ijarto alkoi: kysymys on pienestä pojastani. En tiedä lainkaan, mitä
+on tuleva orvosta...
+
+— Mutta hänen äitinsä?
+
+— Hänellä ei ole äitiä, vain äitipuoli. Poika on ensimäisestä...
+Äitipuoli on hyväkuntoinen, kuten poikakin, mutta naisella on kylliksi
+huolta itsestäänkin, enkä tahtoisi pojannallikan olevan hänellä
+jaloissa. Ja siksi tuumin pyytää, että teidän armonne, jonka koko maa
+tuntee, olisi hyvä ja koettaisi hommata hänet johonkin lastenkotiin.
+Hänen isänsähän kuoli isänmaan puolesta.
+
+Minkähänlainen ihmistuntija olikaan Ijarto, kun hän niin monen joukosta
+oli ajatuksiinsa sulkenut juuri Aratón?
+
+— Otan lapsen huolehdittavakseni, sanoi professori hetkeäkään
+epäröimättä.
+
+Ja antaakseen vielä enemmän pontta sanoilleen, kääntyi hän heti Peterin
+puoleen: sinä matkustat huomenna noutamaan pojan.
+
+Ijarton hämärä katse viipyi vielä kerran tarkkaavaisena Aratón
+kasvoilla, aivankuin hän olisi tahtonut perinpohjin painaa mieleensä
+tämän piirteet vielä kerran joskus ne tunteaksensa.
+
+Käsi putkahti esiin peitteen alta — miten tuo kaunis, luja työläiskäsi
+olikaan laihtunut! — kahden miehenkäden puristus ja paksuposkinen pikku
+nypykkä oli vaihtanut Isää.
+
+Nyt oli Ijarto saanut heinänsä katon alle. Hän kääntyi Peterin puoleen:
+
+— Herra vänrikki, olkaa kiltti ja kirjoittakaa kirje!
+
+— Kenelle, Ijarto?
+
+— Vain nimismiehelle siellä kotikylässä. Minulla ei ole ainoatakaan
+sukulaista, sillä olen löytölapsi... Kirjoita, että lähetän terveiset
+kylän väelle ja että olen kuollut... Minun rahojani on hänellä
+säästössä neljäkymmentäkuusi kruunua. Ne antakoon hän puolisolleni.
+
+— Vai hänelle, mutta mitä kirjoitan minä hänelle?
+
+— Ei mitään — vastasi Ijarto lyhyesti.
+
+— Enkö lähetä hänelle edes terveisiä?
+
+— Ei.
+
+— Eikö hän ole ollut kunnon vaimo? kysyi Arató.
+
+— Kyllä, se täytyy tunnustaa.
+
+Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi sitten:
+
+— Hän on nuori — antaa hänen unohtaa!
+
+Arató nykähytti päätänsä taaksepäin. Miten armotonta nöyryytystä
+edustikaan tuo yksinkertainen talonpoika, joka kivenluja, alaston
+kunniallisuus sydämessään astui kuolemaa vastaan, verrattuna siihen
+silkkipukuiseen alhaisoon, joka myöskin näihin aikoihin kuljeksi
+joutilaana elämän kadunkulmissa ja kerjäsi nautintoja.
+
+Mutta myös hänen oma sielunsa pudistautui irti unelmatilastaan...
+Hän kohotti päänsä ja tunsi, miten sairauden viimeiset mutakerrokset
+irtautuivat hänestä.
+
+Myös tällä kertaa, kuten aina, piti Ijarto sanansa. Kun pitkä lauta
+riviin aseteltuine kuppineen tuotiin sisään ilta-ateriointia varten,
+ei hän enään pyytänyt kaalista ja silavasta valmistettua annostaan. Hän
+oli kuollut.
+
+Rauhallisen arvokkaasti lepäsi hän ruskeana ja kangistuneena valkealla
+sairaalapatjalla kuin oman itsensä pronssipatsas.
+
+— Matkustan huomenna Budapestiin, sanoi professori, kun hän sai
+näkyviinsä Marian vartalon, joka loisti valkeana suurten poppelien
+katveisessa hämäryydessä.
+
+— Jaksattekohan jo matkustaa?
+
+— Nyt olen piileksinyt jo kyllin kauan. Mutta kun olen järjestänyt
+välttämättömimmät asiani Budapestissä, palaan takaisin. Minun täytyy
+koota voimia... Toipumisaikani vietän Tikanlinnassa.
+
+Rouva Uzon ymmärsi hänen sieluntilansa; nyt tarvitsi hän työtä,
+tehtäviä, velvollisuuksia, huolia ja taisteluja.
+
+— Sandor Ember tekisi mielellään teille seuraa, sanoi hän hiljaa. Heti
+senjälkeen lisäsi hän:
+
+Matkustaako Peterke noutamaan Ijarton lasta? Olisi tosiaan hyvä, jos
+hän saisi naisseuraa mukaansa... Sillä jos poika rupeaa ulvomaan, tulee
+vänrikki Peter varmasti vetämään hätäjarrusta... Parakit rupeavat,
+Jumalan kiitos, jo tyhjenemään ja minulla tuskin on enään mitään
+tekemistä.
+
+— Te arvaatte ihmisten salaisimmat ajatukset, sanoi professori.
+
+— Minä vain vaivaan päätäni tuumimalla, miten koskaan olen voinut saada
+itseni vakuutetuksi siitä, että olen aivan tarpeeton maailmassa.
+
+Kevyt tuulenleyhkä pani uinuvat puut heidän päittensä päällä
+suhisemaan. Nainen pysähtyi äkkiä ja sanoi hiljaa, mutta pelottomasti:
+
+— Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta ottaa Katalin mukananne
+takaisin Tikanlinnaan?
+
+Hän heitti Aratólle kysymyksen kuin köydenpään kohti laivaa, joka
+lähenee rantaa — kuinka lienee, aikoneekohan se laskea maihin?
+
+Arató katseli pientä, valkeaa tähteä, joka vilkkuili aivan yksinään
+puunoksien lomitse.
+
+— Katalin on tänä päivänä lähempänä Canopus tähteä kuin Tikanlinnaa,
+sanoi hän hiljaa.
+
+Köysi oli pudonnut veteen. Sisar Maria veti sen vähän häpeissään
+takaisin.
+
+— Älkää ottako pahaksenne, vaikka rupesin puhumaan tästä asiasta, kun
+te kerran olette suonut minulle luottamuksenne...
+
+— Vain te ja omatuntoni saavat täysin vapaasti lausua mielipiteitä
+asioistani!
+
+— Haluan tehdä teille vain yhden ainoan pyynnön — alkoi sisar Maria
+uudelleen: keskustelkaa Katalinin kanssa! Älkääkä sulkeko oveanne
+minulta ennenkuin olette sen tehnyt. Olen varma siitä, että tulette
+löytämään uuden Katalinin, Katalinin, jota ehkä ei voikaan vaatia
+tilille siitä, mitä tapahtui eilen... Eilen oli hän vielä lapsi, imutta
+senjälkeen on hänenkin kohtalossaan tapahtunut vakava käänne... Hän
+on nyt viikkokausia elänyt siinä uskossa, että hän on leski, hänen
+sielunsa on ollut täynnä kuoleman-ajatuksia... Ja huomenna saa hän
+jälleen nähdä sen, jonka hän on luullut kuolleeksi... Olen aivan varma
+asiastani, te tulette löytämään aivan uuden Katalinin. Mutta te ette
+itsekään ole enään se entinen Stefan Arató... Te tulette seisomaan
+hänen edessään kuten sellainen, joka teidän omien sanojenne mukaan
+on palannut kuoleman esikartanoista... Kuten sellainen, joka tietää,
+mitä liikkuu pilvien tien yläpuolella... En voi teille antaa mitään
+neuvoa... Kuka olenkaan minä? Tiedän vain, että elämä on lyhyt ja
+murheita täynnä ja että moni ihmisraukka totuuden nimessä on armoton
+sekä itselleen että muille... Olenhan vain nainen, mutta te ymmärrätte
+sen käsittämättömyyden, että voitte lahjoittaa naiselle onnen, voitte
+johtaa häntä — jopa hätätilassa vastoin hänen tahtoaan.
+
+Kun Maria puhui, halutti Stefania hymyillä itselleen iltahämärässä.
+
+Kas vaan, tuskin koskaan on kaksi naista ollut etäämpänä toisistaan
+kuin rouva Uzon ja rouva Arató, mutta kuitenkin sitoo heidät toisiinsa
+eräänlaisen varman, naisellisen yhteenkuuluvaisuustunteen langat.
+
+Hän tuli kuitenkin äkkiä vakavaksi; tähtien tuikkeessa näki hän
+kyynelen Marian silmäripsissä. Ja tämä nainen ei kuitenkaan ollut
+helposti sulavaa metallia.
+
+Mutta tämäkin kyynel oli hukkaan vuodatettu, kuten niin moni ennen
+taivaan tähtien alla: ei kokonainen meri kyyneleitä olisi voinut
+huuhtoa pois sitä karia, millä Arató nyt oleili.
+
+Yhtä todenmukaista ja varmaa kuin oli se, että loma, jonka kuolema
+hänelle nyt oli antanut, oli kerran loppuva, yhtä varmaan ja
+järkähtämättömästi ei Katalin Graczian enään ollut hänen puolisonsa.
+
+Tässä ulottuvaisuudessa eivät erisuuntaiset säteet tule koskaan
+leikkaamaan toisiaan.
+
+Kuume-öinä oli ketju tulivuoria kohonnut heidän välilleen, ja niitten
+yli ei enään mikään laululintu voinut lentää.
+
+Yksikätinen Peter, Palin kohtalon synkkä arvoitus, Ijarto, koko suuren
+sodan polttava ja järkyttävä tuska, tämän kaiken yli ei yksikään
+laululintu enään voinut lentää.
+
+Hän oli vaiti, sillä hän ei halunnut suututtaa rouva Uzonia. Mutta
+hiljaisuus sanoi rouvalle kylliksi.
+
+— Tehkää edes sen verran, että menette hänen luokseen, puhutte hänen
+kanssaan... Ettei hänen tarvitse kuulla muilta sitä, mitä hänen pitäisi
+saada kuulla teiltä, rukoili hän.
+
+— Varmaan tulen keskustelemaan hänen kanssaan. Sanon hänelle, ettei hän
+ole erehtynyt, että hän todella on tullut leskeksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aikoinaan oli Sandor Ember vienyt mukanaan huhun Stefan Aratón
+kuolemasta Budapestiin.
+
+Nuori rykmentinlääkäri oli silloin itse täysin ja lujasti uskonut,
+että Arató oli kuollut; hänen serkkunsa, rouva Uzon, oli täysi mestari
+valehtelemistaidossa kuten kaikessa muussakin, ja hän oli järjestänyt
+asian sillä tavalla, että vain hän joutui kokonaan vastaamaan väärän
+huhun levittämisestä.
+
+Tohtori Ember oli nyt ylen onnellinen, saadessaan matkustaa Budapestiin
+ilmi-elävän Stefan Aratón kanssa.
+
+He olivat perin paljon myöhästyneet ja rupesi jo hämärtämään, kun auto
+pysähtyi Budapestissa professorin asunnon portin edustalle.
+
+Arató lähetti nuoren ystävänsä etukäteen valmistamaan Katalinia
+tapaamiseen.
+
+Kiihtyneenä riensi tämä ylös portaita peljäten, että lähestyvä,
+odottamaton ilo tärisyttäisi Katalinin hermoja aivan liian voimakkaasti.
+
+Hänen hellätunteiset pelkonsa olivat kuitenkin aivan turhat;
+huoneustossa ei ollut kukaan kotona.
+
+Portinvartijan pieni tytär kertoi, että tähän aikaan päivästä oli
+armollinen rouva tavallisesti kävelyllä kapteenin kanssa. Mutta
+hän palasi säännöllisesti kotiin ennen, kuin portti suljettiin. Ja
+palvelusväki oli mennyt jonnekin naapurien luo.
+
+Arató katsahti kelloonsa. Hänen oli vielä tehtävä kolme vieraskäyntiä.
+Eteenpäin siis!
+
+Lääketieteellisen osaston dekanusta ja professori Kadaria ei hän
+onnistunut tapaamaan, mutta kumpaankin paikkaan jätti hän jo ennakolta
+valmiiksi kirjoitetun kirjeen, ministerin sitävastoin tapasi hän
+kotona, ja siellä otettiin hänen kuolleista ylösnousemisensa vastaan
+tervehdyksin, joissa kuvastui suuri yllätys, ihmetys ja ilo.
+
+Ennen kymmentä oli hän taas Tonavan rantatiellä. Tällä kertaa nousivat
+he molemmat ylös portaita ensimäiseen kerrokseen.
+
+Mutta he soittivat ovikelloa turhaan, ei rouva eivätkä palvelijattaret
+olleet vielä palanneet kotiin.
+
+Mutta kuitenkin liikkui jokin eteisessä. Jokin, joka läpi oven
+tunsi, että ihmisten ja eläinten Luoja oli täyttänyt yksinkertaisen
+koiransydämen polttavan toiveen ja lähettänyt odottavalle isäntänsä
+takaisin. Hulluna onnesta ja innosta ryntäsi Kantor sisältäpäin ovea
+vasten...
+
+Ja Kantoria onnisti; eräästä virkapukunsa taskusta löysi Kantorin herra
+aluminiumisen eteisavaimen.
+
+Nythän he olisivat voineet astua asuntoon sisälle, mutta eräs seikka
+pidätti Aratóa: huoneusto ei enää ollut hänen.
+
+Vain sen, mikä todella oli hänen, otti hän mukaansa: Kantor koiran.
+
+He palasivat taas kadulle. Pari, kolme kertaa kulkivat he edestakaisin
+kaasulyhtyjen alla, sitten löi portinvartija portit kiinni heidän
+silmäinsä edessä.
+
+— Mitä arvelet, jos matkustaisimme takaisin kotia Oltváan jo yöjunassa?
+sanoi Arató.
+
+Silloin rupesi Sandor Emberkin vähitellen aavistamaan jotakin asioitten
+yhteenkuuluvaisuudesta ja hän tuli syvästi liikutetuksi.
+
+Hän otti tehtäväkseen mennä etukäteen asemalle ja ottaa huolekseen
+makuuvaunulippujen hankkimisen.
+
+Arató pysäytti auton rajoittavan kadun kulmaukseen, ja jatkoi itse
+Kantorin seurassa kummituskulkuaan elämän portin edustalla.
+
+Mutta kuitenkin on helpompaa kuolla kuin nousta kuolleista jälleen;
+mustat ikkunat siellä ylhäällä valaisivat huonosti.
+
+Ollakseen herättämättä huomiota Tonavanrannan asukkaissa, suuntasi hän
+askeleensa keskikaupunkia kohti.
+
+Hän oli jo sangen väsynyt, kun hän kulki erästä kuolleena kajahtavaa
+katua; äkkiä tunsi hän tutun tuoksun kieloista...
+
+Hänen edessään kulki surupukuinen nainen, hellän läheisesti
+kallistuneena seuralaistansa, komeata sotilasta vasten...
+
+Rouva Stefan Arató ja kapteeni Milka!
+
+He aivankuin hiipien imeytyivät toistensa kylkiin, kapteeni oli pannut
+kätensä naisen käsivarren alle, olkapäästä kyynärpäähän sulivat nämät
+kaksi varjohaamua aivan täydellisesti toisiinsa.
+
+Iltatuuli leyhytteli leikitellen suruharsoa, kuin olisi se ollut
+morsiusharso...
+
+Professori kiiruhti vähäsen askeleitaan, saavutti rakastavan parin
+ja meni ohi. Hän ei edes katsahtanut heihin, jatkoi vain kivenlujan
+rauhallisena omaa tietään.
+
+Kadun kulmassa löysi hän auton, nousi siihen, kutsui Kantorin — matkan
+suunta oli rautatieasemalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mikä lopultakin oli tämä nainen?
+
+Epäilemättä oli Aratón aivoissa toiminut itsetiedoton ajatuskehitys,
+sillä hänellä oli äkkiä valmis ja selvä lopputulos.
+
+Suuri arvoitus, joka vielä edellisenä päivänä oli rasittanut ja
+kiusannut hänen aivojaan, ei ollut koskaan ollutkaan mikään arvoitus.
+Sen hän tiesi nyt.
+
+Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että häntä miltei hävetti.
+
+Pahuutta, syntiäkö?
+
+Herra Jumala, onko metsäkyyhkynen, joka kuhertelee Aarrekammiosaaren
+lehdoissa, syntinen, onko syntiä sirkassa, joka piipittelee Oltván
+rannoilla?
+
+Sama ylevä voima, joka kohottaa siivitetyn metsäkyyhkysen kevätiltana
+yli poppelien, sama voima oli myöskin Katókan pakottanut jättämään
+entisen pesänsä.
+
+Onhan kyllä totta, että on naisia, — niin, varmasti on sellaisia —
+jotka kehityksen tietä ovat päässeet muutamia satoja tuhansia vuosia
+metsäkyyhkysen ja sirkan edelle, mutta niihin ei Katóka kuulunut. Hänen
+puolisonsa uskotteluvoima oli viiden vuoden kuluessa korvannut hänessä
+ihmissielun voiman ja arvontunteen. Mutta kun tämä voima ensi kertaa
+lakkasi vaikuttamasta häneen, vaipui hän kokoon.
+
+Tämä kaikki oli armottoman yksinkertaista.
+
+Alussa oli Arató pitänyt häntä monimutkaisena ja arvoituksellisena,
+koska hän ei ollut löytänyt hänessä niitä luonteenpiirteitä, joita hän
+oli hänessä olettanut löytyviksi.
+
+Katalin Graczianilla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään
+sisäistä yhteyttä Stefan Aratón pikku Katon kanssa, tämän Katon oli
+Katalin vastaanottanut mieheltään kuin jonkun vieraan, taiteellisen
+aiheen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli soitellut viulullaan
+taiturimaisesti sitä muunnellen.
+
+Näillä Stefan Aratón pikku Katon muunnelmilla oli hän vallannut myös
+kapteeni Milkan sydämen.
+
+Se oli hänen viehkeä ja yksiääninen ja piskuinen sirkkulaulunsa...
+
+Nyt tarkkasi Stefan Arató vaimoansa ilman mitään katkeruutta ja
+vihaa, pikemmin sellaisella rauhallisella, voisi miltei sanoa,
+iloisella uteliaisuudella, jolla tavallisesti tehdään huomioita
+vähäarvoisista luonnonilmiöistä. Mutta kun hän kerran oli ruvennut
+katsomaan häntä tässä värityksessä, ei hän enää voinut kauempaa viipyä
+hänessä. Kärsimättömät kädet heittelivät jo ulos hiekkasäkkejä hänen
+ilmalaivastaan, ja pian hän jätti aukean, jolla häntä oli pidätetty
+niin kauan.
+
+Raikas tuuli suhisi ja vei muitten tukahduttavien ja tupruavien
+haihtumien mukana kauas pois myös Katókan utukuvan näköpiirin rajoilta.
+
+Häikäisevä tyhjyys astui sen sijaan.
+
+Ja joskin kaikesta huolimatta eräänlainen syksyinen alakuloisuus kuin
+hieno huurre laskeutui matkaajain sydämille, niin ei hyvästijättö
+koskenut enään Katóka Gracziania, vaan Stefan Aratón nuoruutta, jonka
+kultapitoisuus oli ollut niin suuri, että se oli lahjoittanut loistoa
+ja sisällystä myös Katóka Graczianille.
+
+
+
+
+NAAMIOITU MARIA.
+
+
+Varhain aamulla lähti Katica matkalle Oltváan.
+
+Nyt ei hänellä kuitenkaan ollut rauhaa, ennenkuin hän oli saanut itkeä
+Stefanin haudalla.
+
+Hänessä vallitsi yhä vielä yksinäisyyden tunne, sielun tyhjyyden
+kammo, kun hän kuljeskeli edestakaisin aamunvarhaisten, äkäisten
+matkustavaisten tungoksessa.
+
+Mutta äkkiä levisi hyväilevä lämpö hänen sydämeensä: hän oli
+odotussalissa saanut näkyviinsä kapteeni Milkan kookkaan vartalon.
+
+Kapteenista oli tuntunut, että se hermostunut kiireellisyys, jonka
+vaikutuksen alaisena hän edellisenä iltana oli jättänyt Katicalle
+hyvästi, voi antaa aiheen ilkeään väärinkäsitykseen; siksi oli hän
+heti päättänyt pyytää lomaa ja kiiruhtanut asemalle, tarjoutuakseen
+Katicalle seuraksi matkalle.
+
+Hän itsekin iloitsi siitä miehekkäästä osasta, jota hän näytteli,
+ja kun hänen sielunsa aaltoilu tavallisesti nousemistaan nousi,
+kunnes hän joutui vastatuuleen, niin hän nytkin astuessaan sisälle ja
+pannessaan lakkinsa terhakasti ja husaarimaisesti vinoon, tunsi itsensä
+voimakkaaksi ja raikkaaksi, kuten yleensä voi tuntea vain kuusi jalkaa
+pitkä soturi aamun kultaisessa koitteessa.
+
+Muuten ei tuo mies koirineen näyttänyt niinkään hirveältä täydessä
+päivänvalossa.
+
+Kuka tahansahan oli kuullut samankaltaisia salaperäisiä tarinoita,
+mutta kun kaikki selvisi, todettiin vain, että aina jotain perin
+yksinkertaista ja tavallista piili niitten takana.
+
+Katalinille ei edes juolahtanut mieleen, että Arató voisi olla
+elossa. Surun ja osanoton kuohuttama aika oli jättänyt jälkeensä
+niin voimakkaita ja ratkaisevia vaikutelmia häneen, ettei hän olisi
+voinut edes kuvitella hyvää Stefaniaan elossa olevaksi, vaikka olisi
+tahtonutkin.
+
+— Hän sanoi, että hän Oltvássa aikoi pistäytyä Graczianin luona.
+
+— Miksi ei Tikanlinnassa? kysyi Milka, joka yhä Katican tiedonantojen
+perusteella sotki vanhan herra Graczianin herra Tancrediin Falernosta.
+
+Tikanlinnassa ei nykyään ollut ketään, joka olisi valmistanut ruokaa.
+Katalin vaikeni kuitenkin todellisesta syystä, siitä nimittäin, että
+siellä ylhäällä puhuivat huonekalut yksinomaan Stefanista, eikä hänellä
+ollut vähintäkään halua ryhtyä väittelyihin seinäkuvastimen kanssa tahi
+saada moitteita nahkanojatuolilta.
+
+Herra Graczian otti vastaan tyttärentyttärensä kysymällä, koska hän oli
+ajatellut palata Budapestiin.
+
+Mikäli tuli puheeksi asianhaarat Aratón kuoleman yhteydessä, ei hän
+sanonut kuulleensa niistä mitään, hänen itsensä mielenkiintoa oli
+herättänyt vain kysymys professorin testamentista.
+
+Puolen tunnin kuluttua tuli kapteeni Milka vierailulle. Sehän nyt kerta
+kaikkiaan oli tehtävä ja silloinhan oli paras päästä siitä niin pian
+kuin mahdollista.
+
+Jo tulomatkalla tänne oli hän ottanut tehtäväkseen hankkia
+vaunut seuraavaksi päiväksi — heidän tarkoituksensa oli ajaa
+kulkutautisairaalaan aikaisin aamulla — ja nyt tuli hän ilmoittamaan,
+ettei yhtään vaunua ollut saatavissa, Oltván pika-ajurit eivät
+nimittäin vuokranneet vaunujaan koko päiväksi.
+
+— Käykäämme vähän matkaa puutarhoja päin, niin voimme poiketa vanhan
+Bagyin luo. Jos itse pyydän häneltä, lainaa hän varmasti minulle
+hevosensa, sanoi Katica.
+
+Ja heti loisti hänen katseessaan entinen voitonvarma välke, jolla
+hän ennen vanhaan oli houkutellut kauppias Vikuksen jo punnittuihin
+rusinoihin lisäämään vielä puoli lusikallista kaupan päällisiä.
+
+Herra Graczianin mielestä oli hitusen omituista, että paksuhuntuinen
+leski aikoi hamuilla ympäri kaupunkia kapteeni Milkan kaltaisen
+sotilashenkilön seurassa, mutta sittekun Katóka omasta alotteestaan
+antoi havaita tulleensa korkeasti kunnioitetuksi naishenkilöksi, ei
+hänellä enään ollut sanaakaan sanomista käyttäytymiskysymyksistä.
+
+Hän tyytyi siis vain Pilatuksen tavoin pesemään kätensä, häntä eivät
+lainkaan liikuttaneet Katókan touhut, — aivankuin hän olisi varannut
+itselleen muuallaolo-todistusta mahdollista oikeudenkäyntiä varten.
+
+Rouva Graczian taas suhtautui tyttärentyttäreensä Bonaparten äidin
+tavoin kevyen epäilevästi: Herra Jumala, kunpa vain kaikki päättyisi
+onnellisesti.
+
+Tämäntapaiset huomautukset pakoittivat kuitenkin kapteeni Milkankin
+keskustelun kuluessa sanomaan sanansa. Aivankuin ohimennen,
+ilman vähintäkään kerskailua, pikemmin eräänlainen rakastettava,
+vastustamaton husaarikevytmielisyys äänenpainossaan, huomautti hän,
+että hänen isänsä oli armeijan liinavaatehankitsija — hän oli viimeksi
+hankkinut parisataatuhatta vuodevarustetta...
+
+Tällä hän saavutti sen, mihin oli pyrkinytkin. Graczian, jolla oli
+miltei yhtä suuret ajatukset upseereista kuin näyttelijöistä, alkoi
+hänessä kunnioittaa hänen ansiokasta isäänsä.
+
+Matkan kuluessa näytteli Katica Oltván nähtävyyksiä.
+
+Nyt puhui hän odottamatta niin liikutetulla ja lapsellisen
+hempeämielisellä äänenpainolla syntymäkaupungistaan, kuin ei hän
+Budapestissä olisi koskaan uneksinut muusta kuin Oltván herrojen
+silkkihatuista.
+
+Hän alotti vanhalla puusillalla, missä Pyhä Nepomuk yhä seisoi
+vartiossa, kasvoillaan niin elämäänväsynyt ilme, kuin olisi hän
+halunnut uhrata paljonkin, jos olisi voinut päästä eroon koko tuosta
+julkijumalattomasta kuorma-ajuriroskaväestä, joka kiroili aamusta
+iltaan pirssipaikallaan jyrkkien portaitten ääressä.
+
+He kääntyivät Iso-kadulle, ja Katica kiinnitti seuralaisensa huomion
+Kaitselmusta kuvaavaan krokotiiliin.
+
+Oli lauantai-ilta ja kaikista porttikäytävistä valui pesuvesi purosina.
+Pimeillä pihoilla seisoskeli paljaskäsivartisia, kapeanilkkaisia
+neitosia, jotka antoivat todellisia voimannäytteitä harjan ja sangon
+käyttelemisessä ja samalla ehtivät kertoa summattoman määrän juttuja.
+Mutta silmänräpäyksessä muuttuivat he kivipatsaiksi, jos he portin
+edustalla havaitsivat suruharsoisen naisen tahi vaalean upseerin.
+
+Huomenna pukeutuvat nuo pienet lapsentytöt espanjalaisiksi
+vallasnaisiksi ja menevät komeuksissaan Tuomiokirkkoon.
+
+Oltválla oli kerta kaikkiaan onnellinen päivä.
+
+Iso-kadulla kukkivat vielä iäkkäät lehmukset, talojen holvikäytävien
+edustalla parveilivat ja hyrisivät porvarit kuin juopuneet ampiaiset,
+suippokärkisten kattojen alla säteilivät ikkunat kuin valtavat
+jalokivet hämyvalossa, koko kaupunki oli herännyt satavuotisesta
+unestaan ja nuorentunut, kuin loistaisi sen suonissa joku kaunis,
+sisäinen hehku.
+
+Tuokaan pesä tuossa ei ollut koskaan tiennyt, mitä oli sota, tai, jos
+se oli siitä tiennytkin, oli se ainakin sen heti unohtanut.
+
+Kapteeni Milka oli ihastunut. Hän muuten ihasteli kaikkea vanhaa;
+räsyinen kirjovaatteen palanen, vanhan kirjoituspöydän ummehtunut haju,
+rappeutuneen talon mustuneet kaarikatot tuottivat hänelle salaperäistä,
+miltei aistillista nautintoa.
+
+Hän oli intohimoinen taiteen ystävä, mutta vanhoilla esineillä oli
+häneen erikoinen vetovoima vaikkei niillä olisi ollut vähimmässäkään
+määrässä yhteistä taiteen kanssa.
+
+Hänen vampyyriluonteensa imi mielellään ravintoa menneitten sukupolvien
+elinatoomeista.
+
+Hän ei ymmärtänyt ottaa osaansa sykkivästä koskemattomasta elämästä,
+hän kykeni vain nauttimaan siitä, mitä muut jo olivat sulattaneet ja
+valmistaneet.
+
+Sentakia harrasti hän myös taidetta ja kirjallisuutta.
+
+Hän rakasti yhdessä Goldmarkin kanssa, Schumannin seurassa hän palveli
+Jumalaa, hymynsä hän jakoi Shaw'n kanssa, Nordau sytytti hänet vihaan,
+Oscar Wilde antoi hänelle aiheen tehdä hengellisiä kuolinhyppyjä ja
+Nietzschessä hän tunsi järkensä sammuvan.
+
+Linnunlaulua ymmärsi hän vasta silloin, kun Wagner esitti sitä
+nuottipaperilla, luontoa jumaloi hän vain mukaelmassa, kun se riippui
+naulassa. Hänen hermostonsa oli rakennettu kuin pumppulaitos, hän
+uiskenteli ympäri elämän merta kuin medusa ja hänen varsinainen
+elämäntehtävänsä oli imeä ravintonsa vieraitten eläimien jätteistä.
+
+Oltván kaupungin nieli hän yhtä ahneesti kuin sen olisi tehnyt laguunin
+satavuotinen mädäntyneiden elimistöjen kyllästyttämä lieju.
+
+Katica ylpeili menestyksestä, jonka hänen synnyinkaupunkinsa saavutti,
+ja veikistellen hän poimuttautui sen yhteyteen kuin vanha, kaunis
+silkkihuivi, jonka varjostamina hänen nuorekkaat, kukoistavat kasvonsa
+näyttivät vähintäin ihastuttavilta.
+
+Tuomiokirkko oli kuitenkin suljettu.
+
+Se ei tehnyt mitään, huomenna he ainakin tulivat ajamaan sen ohi ja
+silloin voivat he pysäyttää vaunut hetkiseksi. Naamioitu Maria täytyi
+Milkan ehdottomasti nähdä, sehän oli aivankuin juuri häntä varten.
+
+Vanha Bagyi asui puutarhojen alapuolella, aivan Kolozvárin portin
+edustalla.
+
+Puutarhoissa näkivät he harvinaisen näyn.
+
+Eräällä suunnalla aukaistiin portti vain tuokioksi.
+
+Myrkynvihreällä mäenrinteellä tanssi joukko mustia nunnia iltataivaan
+rusottavien pilvien alla.
+
+Nunnat pitivät toisiaan kädestä ja tekivät pieniä, hupaisia, kömpelöjä
+hyppäyksiä sinne tänne kuin karitsat. Lapsuuden aikaiset piirileikit
+olivat viimeiset tanssiliikkeet, mitä nämät naiset olivat oppineet.
+
+Seuraavassa silmänräpäyksessä suljettiin portti taas...
+
+— Se oli kuin kaunis, hempeä kesäunelma — sanoi Milka.
+
+Katica, joka tunsi kaiken, mikä koski Oltváa, tiesi myös kertoa, miksi
+Notre-Damen-sisaret Oltvássa tahtoivat tanssia.
+
+Vanha nunnaluostari oli alkuaan rakennettu Tuomiokirkon yhteyteen. Se
+oli ikivanha kiviluola, minne ei aurinko koskaan päässyt tunkeutumaan,
+koska se sijaitsi kirkon siimeksessä — hurskailla sisarilla ei myöskään
+ollut puutarhaa, Oltván kaupungissa oli jo sata vuotta sitten asuttu
+yhtä ahtaasti kuin mehiläispesässä.
+
+Niin pitkälle kuin muistettiin, oli nunnille mitattu elämänpituutta
+sangen niukalti. Harvoin saavutti heistä joku kahdennenkymmenennen
+viidennen ikävuotensa.
+
+Hurskaassa yksinkertaisuudessaan olivat nuo raukat rauhoittaneet
+itseään ajatuksella, että Herra oli aikaisin kutsunut valitut luokseen,
+ja Oltván kaupunkilaisväki oli tottunut alati uudistuviin nunnien
+hautauksiin, joitten mielenkiintoisuus kasvoi huomattavasti senkautta,
+että sisaret tavallisesti seisoivat paarien ääressä pukeutuneina
+valkeaan morsiuspukuun.
+
+Oltvássa nimitettiin täysin romanttisesti keuhkotautia
+nunnakuolemaksi...
+
+Oli kuitenkin tapahtunut muutos senjälkeen kuin Stefan Arató kerran
+oli pistäytynyt Tuomiokirkkoon ja kuullut alituista, kuivaa yskimistä
+nunnakuorin ristikon takaa.
+
+Hänen henkisen kuulokykynsä edestä oli silloin kohonnut esirippu,
+ja hän oli nähnyt tyttöraukkojen traagillisen kohtalon kaikessa
+sen autiudessa. Tämä oli tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden
+surunäytelmää. Kaikki olivat siihen syypäät, myöskin hän itse.
+
+Luostari oli taudin saastuttama jo vuosisatoja sitten. Keuhkotaudin
+iljettävä lohikäärme oli väijyksissä ikivanhojen kellariholvien
+hautamaisessa hämärässä, ja se imi nuorien neitojen verta.
+
+Vielä samana päivänä oli hän käynyt piispan puheilla. Tämä oli
+ihmisystävällinen ja voimakas persoonallisuus, joka viipymättä oli
+sallinut hurskasten neitosten muuttaa luostarista.
+
+Nyt asuivat nunnat ulkona puutarhoissa, kunnes uusi luostari ehdittiin
+rakentaa valmiiksi, ja entiseen veljeskunnan huoneustoon aiottiin
+sijoittaa kaupungin museo.
+
+Nunnatanssia, johon aurinko ja lehmusten tuoksu antoivat musiikin,
+tanssittiin nyt kukistetun petohirmun, maahan poljetun Kuoleman ruumiin
+ympärillä. Ylistettiin Herraa; ja jos hän mielisuosiolla ymmärsi
+hurskasten neitosten laulun, miksi ei hän myöskin olisi iloinnut heidän
+tanssistaan.
+
+— Kolumbuksen muna, sanoi Milka, kun Katica lopetti pienoisen,
+surullisen tarinansa.
+
+Omituista kyllä, mutta hänen huomautuksensa koski Katicaan.
+
+Viime aikoina, kun hänessä oli alkanut syntyä epäluulo, että Aratón
+nimen loisto alkoi hälvetä hänen otsaltaan, tunsi hän alati halua nähdä
+kaikki polvillaan edessään, kun hän vain mainitsi vainajan nimen.
+
+Milka taas oli viime aikoina ruvennut käyttäytymään siihen tapaan, kuin
+olisi hän halunnut vapautua Aratón kunnioittamisesta.
+
+Heidän välisessä suhteessaan oli jo esiinputkahtanut monenlaisia
+äkkivaiheita. Hiljattain oli Milka ilman muuta alkanut käyttää Aratósta
+vain Stefan nimeä ja puhua hänestä kuin uskollisesta ystävästään.
+Sittemmin oli suhde taas kylmennyt, ehkä Milka oli kyllästynyt siihen...
+
+Katican erikoisesta toivomuksesta söi kapteeni illallisen Graczianin
+kotona, missä tuntui lamppuöljyn ja kunniallisuuden katku.
+
+Kotimatkalla kohtasivat he erään ukon, joka tuli asemalta mukanaan
+pääkaupungin päivälehdet. Kapteeni osti yhden ja pisti taskuunsa. Hän
+aikoi lukea sen, ennenkuin menisi vuoteeseen kestikievarissa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Bagyin kuskipojalle olivat he sanoneet: niin aikaisin kuin mahdollista
+— Székely olikin ottanut heidän kehoituksensa vakavalta kannalta ja
+hän naputti Katican suurelle ikkunalle juuri päivänkoiton noustessa
+Graczianin ikkunaan.
+
+Nyt lähetettiin hänet myös kapteeni Milkaa ahdistamaan ja pian alkoivat
+leski ja hänen ystävänsä kasteisena aamuhetkenä pyhiinvaellusmatkansa
+unohtumattoman vainajan haudalle.
+
+— Tästä tulee varsin miellyttävä huvimatka — tuumaili Maria itsekseen,
+samalla kun hän kääri vilttiä lesken jalkojen ympäri.
+
+Tuomiokirkon portti oli jo avoinna, ja Katóka pukkasi aamunvarhaista
+székelyä selkään päivänvalonsa kahvalla.
+
+Kapteenille hän sanoi, että hän halusi lukea rukouksen Naamioidun
+Marian alttarin edessä.
+
+Hänen uskonnollisuutensa perustui oikeastaan kokonaan sille
+korttipelaajantapaiselle taikauskoisuudelle, että salaperäiset mahdit
+valvovat hänen kohtaloaan, ja näitten hyvien mahtien esikuvaksi oli hän
+viime aikoina korottanut Naamioidun Neitsyen.
+
+Vanhan temppelin kellarihämärässä heittivät maalatut ikkunat vinosti
+kirkkoon kullanpunertavia ja hopeansinertäviä valosädenippuja.
+
+Etäällä kaukaisinten pylväitten suojassa oli sivusta-alttari. Se sai
+lempeää valoa sivulaivan suuresta ikkunaruusukkeesta.
+
+Nainen säpsähti yllätyksestä... Ihme oli tapahtunut! Maria oli riisunut
+mustan naamionsa.
+
+Hänen sydämensä rupesi jyskyttämään... Hän jätti Milkan, kiiruhtaen
+vain eteenpäin.
+
+Niin, oli tapahtunut ihme.
+
+Kielovalkein otsin, katse puhtaana ja haaveksivana, hymyillen suloista,
+tuskantäyteistä kaikenymmärtävää ja kaikki anteeksiantavaa hymyilyä,
+ylpeänä, mutta silti lapsellisen nöyränä, istui Maria ilman naamiota
+valtaistuimellaan pilvien lomassa.
+
+Miten tämä oli mahdollista? Mitä oli tapahtunut?
+
+Katica tajusi äkkiä itsetietoisesti, että hän ajoi takaa salaista
+ajatusta, ajatusta, joka pakeni ja lymysi syvälle hänen sieluunsa, kuin
+kala puron kivien lomiin.
+
+Kerran jo aikoja sitten, — ehkä se olikin unessa? — oli hän aavistanut,
+että pyhä Neitsyt kerran tulevana päivänä oli riisuva mustan naamionsa,
+ja silloin oli sen alta tuleva esiin nämä piirteet tuskanherkkine
+hymyineen...
+
+Ja nyt tiesi hän myöskin, mistä hän tähän asti turhaan oli yrittänyt
+päästä selville, ketä nimittäin nämät kasvot muistuttivat: Maria
+Emberiä.
+
+Maria Ember... Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli
+rautapanssareita ja kaikki kolme häräntappajaa kultatorvineen
+käänsivät lempeät katseensa ja miehekkään itsetietoiset suunsa
+suojelushengetärtään kohti.
+
+Miksi tuli Katóka niin apealle mielelle? Niin huolestuneeksi, kuin
+olisi hän menettänyt jotakin, jota hän ei tosin koskaan ollut
+omistanutkaan, mutta joka kuitenkin oli hänelle tärkeämpää kuin kaikki
+muu, tärkeämpää kuin itse elämä.
+
+Kapteeni Milka piti kuvasta. Hän ymmärsi vanhoja maalauksia ja
+selitti ystävättärelleen, miten kuvan ikä voitiin määrätä pensselin
+käytön perustuksella, mutta myös Neitsyen piirteistä, kiitos niitten
+ilmehikkäisyyden.
+
+— Nämät kasvot ovat joka tapauksessa maalatut ennen Urbinolaisen
+Rafaelin aikaa — muistattehan, rakas ystävätär, Filippo Lippin ja Fra
+Angelicon madonnat —?
+
+Rouva Arató ei vastannut; huolimatta hänen syvästä alakuloisuudestaan
+välkkyi kuitenkin pieni pilkallinen hymy hänen suupielissään, hymy,
+jonka hän tuntui oppineen häräntappajalta Neitsyen oikealla puolella...
+
+Hän viittasi suntiolle ja kysyi häneltä:
+
+— Kuka on maalannut Naamioidun Marian kasvot?
+
+— Uudistamistyön oli tehnyt eräs maalari Szakács. Hän oli tullut sinne
+Oltvá-laakson sairaalasta, hän unohtui pappilaan ja on siellä vielä
+tänäkin päivänä.
+
+Oikeastaan oli hän saanut tehtäväkseen vain puukynttiläkruunun
+kultaamisen, mutta eräänä iltapäivänä oli hän sulkeutunut kirkkoon,
+ottanut alttarin työnsä alaiseksi ja poistanut mustan naamion Marian
+kasvoilta.
+
+Toiset olivat tyytymättömiä, mutta kansa yleensä oli ihastunut
+kauniiseen, valkeaan Jumalanäitiinsä.
+
+Kun suntio puhui, kohotti Milka päänsä kohti maalattuja ikkunoita.
+Hänen piirteitään ei voinut nähdä, mutta hänen kasvonsa olivat
+verenpunaiset... Nyt hän käsitti, mitä Katican pilkallinen hymy
+merkitsi!
+
+— Nyt voimme lähteä, sanoi hän.
+
+Vaunut ratisivat pohjoisen portin tunnelikäytävän läpi ja he tulivat
+miltei pyörypäisiksi voimakkaasta päivänpaisteesta, kun he saapuivat
+ulos tuosta keski-aikaisesta ketunpesästä.
+
+Edessään näkivät he mahtavan Tikanlinnan. Tumman metsän keskeltä,
+joka peitti rinteet, kohosi kallion huippu jyrkkänä ja korkeana kohti
+taivasta, kuin saari myrskyisänä aaltoilevasta merestä.
+
+Sen hopeanharmaille seinämille loivat muinaiset vesiuurteet
+syvänsinisiä varjoja.
+
+— Tuolla ylhäällä on lukemattomia onkalolta, sanoi Katica. Muutamissa
+niistä on tavattu ikihärkien sarvia...
+
+Oltvá-virran nousevalla rinteellä sijaitsi vanha talo,
+matala-rakenteinen ja sen pärepeitteisellä katolla oli joukko
+yliskamareja. Sen yksi sivu oli aivan synkkä, toisen väritti nouseva
+aurinko hopeanhelottavaksi.
+
+Myöskin puiston tumman lehtikruunuston reunusti värisevä hopea-sirppi.
+
+Kapteeni Milka muisteli, missä hän ennen oli nähnyt samanlaisen
+maisemakuvan, kun Katica omituisen väräjävällä äänellä huudahti:
+Tikanlinna!
+
+Kapteeni ei vastannut kuitenkaan mitään. Katican ivallinen hymy äsken
+tuomiokirkossa tuotti hänelle yhä vielä tuskaa...
+
+Laulava kulkue läheni tasaisessa, reippaassa tahdissa pitkin maantietä.
+Ne olivat sotilaita.
+
+Székely pidätteli hevosia ja ajoi varovasti niitylle tien viereen.
+
+— Odotan, kunnes nuo ovat menneet ohi, sanoi hän.
+
+Mutta Katica ei nähnyt mitään muuta kuin Tikanlinnan... Ikkunat olivat
+avoinna, vanha Miklos oli ehkä saanut tietää, että Katica oli tulossa
+Oltváan.
+
+Katonharjalla räpyttelivät kyyhkyset siipiään ja kuhertelivat.
+Ruostetäpläinen, suuri kyyhkynen istui erillään muista. Se käyttäytyi
+aina, kuin olisi sillä ollut joku salainen suru.
+
+Ja Katóka tuli yht'äkkiä ajatelleeksi iso-isä Aratón sinisiä kirjoja
+ja Kultaviulua... Kuinka usein hän olikaan vaivannut päätään
+tuumailemalla, mitenkä lie loppunut satu Unissakävijä-prinsessasta!
+
+Milkalle hän sanoi:
+
+— Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi — noudan erään kirjan — palaan tuokion
+kuluttua... Odotattehan?
+
+Hän oli jo hypähtänyt vaunuista ja kiiruhti puutarhan veräjän läpi.
+
+Ääneti katseli Milka hänen menoansa, näki hänen mustan hameensa
+katoavan vattupensaitten taakse ja sitten taas vilahtelevan ylempänä
+tiellä.
+
+Hän piti Katókan käyttäytymistä omituisena, miltei loukkaavana...
+Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi! Olisihan hän voinut lisätä: onko teillä
+halua tulla mukaan?
+
+Hän otti sanomalehden taskustaan, ja syventyi siihen harmistuneena
+kuten mies, jota on loukattu. Hän oli ostanut sen edellisenä iltana,
+mutta unohtanut sen lukea.
+
+Äkkiä rupesi lehti vapisemaan hänen kädessään. Sen sumuharson takana,
+joka oli peittänyt hänen katseensa, sekaantuivat kirjaimet...
+
+Professori Stefan Arató elää... Huhu hänen kuolemastaan oli
+päässyt liikkeelle jostakin selittämättömästä väärinkäsityksestä.
+Hänellä oli ollut lavantauti, ja hän oli maannut Oltvá-laakson
+kulkutautisairaalassa... Mutta toissapäivä-iltana oli hän ihka elävänä
+ollut pääkaupungissa itse peruuttamassa huhun... Yöjunassa oli hän
+matkustanut takaisin Oltváan... Hänen puolisonsa oli seurannut häntä
+aamujunassa.
+
+Kapteeni Milkan katse etsi Katicaa. Juuri nyt nousi hän leveitä
+portaita, nyt seisoi hän Tikanlinnan pylväskäytävässä.
+
+Tuolla ylhäällä odotti Katikaa kuolema! Jos Milka huutaisi, voisi hän
+vielä pidättää häntä, saada hänet kääntymään takaisin...
+
+Hän ei huutanut. Taas tuntui sydämen ympärillä kylmää turtumista,
+jäykistymistä Zaklikovin luona... Kokoonlyyhistyneenä, kauhistuneen
+tunteettomana istui hän vaunuissa ja katseli miten mustapukuinen nainen
+astui sisään viheriäisestä portista...
+
+Katóka astui sisään, kävi läpi koko käytävän, aukaisi oven
+arkihuoneeseen ja jatkoi kulkuansa kirjastoon.
+
+Ei missään elävää sielua — olisi voinut varastaa vaikka koko talon
+vanhalta, kunnialliselta Miklosilta.
+
+Hän kulki pehmeästi ohi suuren peilin, joka ulottui lattiaan asti. Kun
+hän näki itsensä mustan pukunsa viivoissa, hän aivan pelästyi: Jumala
+taivaassa, miten paksuksi hän taas olikaan tullut! Hänelle se merkitsi
+kaksinkertaista onnettomuutta, sillä hänen kasvonsa näyttivät silloin
+helposti yksinkertaisilta ja vastenmielisiltä. Hänen täytyi todella
+ryhtyä johonkin!
+
+Kirjastossa meni hän suoraan sen laudakon luo, missä iso-isä Aratón
+kirjat olivat. Kultaviulua ei hän kuitenkaan löytänyt sen entiseltä
+paikalta.
+
+Miten harmillista! Ja kuitenkin tiesi hän aivan varmaan panneensa sen
+takaisin viime kerralla...
+
+Hän kääntyili ympäriinsä — ah, miten hyvä tuoksu täällä olikaan! Hän ei
+ollut koskaan voinut käsittää, mistä se johtui, ettei missään muualla
+maailmassa tuoksunut niin hyvältä kuin täällä Tikanlinnassa.
+
+Hän katseli ympärilleen — suurelta tammipöydältä sai hän näkyviinsä
+muitten paperien joukosta sinikantisen vihon... Hän otti sen; isoisän
+sirolla ja koukeroisella käsialalla oli siihen kirjoitettu: Kultaviulu.
+
+Hän selaili sitä umpimähkään ja luki koneellisesti ja nopeaan.
+
+Prinsessa Unissakävijä istui meren rannalla ja soitteli kultaista
+viuluaan.
+
+Silloin tuli harmaa laiva purjehtien yli meren vetten ja laivasta nousi
+maihin harmaa nainen.
+
+Harmaa nainen sanoi prinsessalle: Tunnetko minut, Unissakävijä?
+
+Ja prinssessa pelästyi, sillä naisen ääni kaikui kuin kellarin
+syvyydestä.
+
+Taas sanoi harmaa nainen: Ja jos et minua tunne, Unissakävijä, niin
+tästä lähin opit minut tuntemaan, sillä nyt jään ainaiseksi luoksesi...
+
+Satulähde olisi edelleen jatkanut lirisemistään, mutta Katalinin huomio
+suuntautui toisaalle. Hänen katseensa pysähtyi siniseen, hienoon
+savukiehkuraan, joka väikkyi riippulampun alla ja hiljaisin tuudituksin
+pyrki tasapainoon.
+
+Pronssikipposen reunalla oli savuke... Sellaisia savukkeita oli
+Stefankin tavallisesti polttanut, jopa välistä itsekin puolisalaa.
+
+Kuoleman hiljaisuus vallitsi, vain hänen oma sydämensä sykki
+kovaäänisesti ja rajusti...
+
+Oli aivan varmaa: huoneessa oli joku toinenkin, ei vain hän yksin! Ehkä
+lymyssä ikkunaverhojen takana tahi kaapinsuojissa, tirkistellen ilkeän
+vahingoniloisena — seuraavassa silmänräpäyksessä voi vieras hyökätä
+esiin, tahi myös voi tuttu ääni, joka tahallaan teeskenteli outoa,
+huutaa jostakin nurkasta: Kato — Kato — Katóka!
+
+Mutta sitten pyyhkäisi hän otsaansa — mitä lapsellisuuksia! Pelästyä
+sytytetystä savukkeesta! Kato, Kato — etkö ehkä olekaan homo sapiens?
+
+Hän saavutti tasapainonsa ja alkoi täydellä ponnella etsiskellä
+kirjastossa... Hän tutki joka ainoan sopen — mutta mistään ei ollut
+ketään löydettävissä!
+
+Uunin korureunalla oli pieni, pyöreä, pronssinen kehys; ennenaikaan
+oli siinä Katalinin tyttöaikainen valokuva, mutta nyt hymyilivät siinä
+hänelle Pal Aratón kasvot, omituisen suruiset... Kuka oli vaihtanut
+kuvan? Ja minkätähden?
+
+Hänen katseensa osui kirjoituspöydälle ja hän tuli kalmankalpeaksi...
+Paperi-arkki, puoli sivua kirjoitusta, viimeisen rivin muste kiilsi
+vielä kosteana... Se oli hänen, Aratón, käsi-alaa!
+
+Hän meni lähemmäksi, kallistui alas ja tuijotti paperiin jäykin
+katsein. Ylinnä sivulla oli kirjoitettuna: Mikro-organeja, ja tämän yli
+oli vedetty kaksi viivaa.
+
+Tämän alla oli latinalaisia numeroita ja kappaleitten otsikkoja. Kirjan
+ensimäinen suunnittelu.
+
+Niin, aivan oikein, hän oli aina sanonut, että juuri se kirja täytyi
+hänen kirjoittaa.
+
+Useita kertoja oli hän aikonut ryhtyä siihen, mutta työ ei ollut
+ottanut sujuakseen, leikillään oli hän lausunut, että hän oli tullut
+laiskaksi, senjälkeen kuin oli mennyt naimisiin...
+
+Ja nyt oli hän käynyt siihen käsiksi!
+
+Katókan sydäntä särki, samoin kuin sinä yönä, jolloin hän etsi
+kuollutta puolisoaan kaupungin kaduilla.
+
+Nyt etsi hän häntä taas kaikista huoneista. Hän oli jo puhkeamaisillaan
+itkuun ja huutamaisillaan: Stefan, älä hymyile kauempaa — minähän
+täällä olen, Katóka!
+
+Mutta äkkiä jäykistyi hän kuvapatsaaksi, kasvot suunnattuina parvekkeen
+ovelle päin.
+
+Oltván puoleisella parvekkeella oli väkeä.
+
+Salissa oli hämyistä. Lasi-ikkunan silkkisuojustimen läpi näki Katóka
+heidät kuin häikäisevän valkean udun kattamina.
+
+Nousevan auringon hohteessa näki hän hänet, miehensä.
+
+Peterkekin oli siellä.
+
+Ja eräs nainen — Maria Ember! — hänellä oli pieni pojannypykkä
+sylissään ja tätä hän opetti pitämään lusikkaa kädessään... Kun Maria
+hymyillen kallistui poikaa kohden, muistutti hän aivan Maria-neitsyen
+kuvaa Oltván tuomiokirkossa.
+
+Kenenkä oli lapsi? Se oli voimakas kuin härkävasikka, ja silmissä
+loisti viidenkymmenen syntymättömän sukupolven elinvoima...
+
+Kiihtyneenä vakoili Katóka lapsen piirteistä jotain
+perhesamannäköisyyttä — kenenkähän voi lapsi olla?
+
+Siellä oli vielä yksi olento: Kantor. Se seisoi Marian vieressä, laski
+päänsä hänen polvelleen ja katseli tarkkaavaisena, kun hän opetti lasta
+syömään. Se otti aina kiinteästi osaa kaikkeen, mikä koski ruokaa.
+
+Katóka sai omituisen päähänpiston.
+
+Hän, Kata Graczian oli laiskotellut koulussa, josta hän oli karannut.
+Hän oli sulkeutunut vieraaseen huoneeseen. Tämä oli kuuluisan Stefan
+Aratón, ja täällä oli hän uskaliaasti kulkenut kaikkien huoneitten läpi
+ja nyt seisoi hän tirkistelemässä, miten perhe söi aamiaista.
+
+Hänkö olisi ollut Stefan Aratón puoliso? Hahaa! Kerranhan oli eräs
+prinssi ollut hänen miehenään ja kerran taas englantilainen ministeri.
+Hänellähän oli tavallisesti niin omituisia seikkailuja unessa.
+
+Mutta nuo tuolla parvekkeella eivät tunteneet häntä, jos ei hänkään
+heitä. Ne siellä kuuluivat yhteen, yhteiset ajatukset ja tuskat olivat
+painaneet sukulaisleiman heidän kasvoihinsa.
+
+Katóka ei tuntenut heidän ajatuksiaan, ei hän myöskään tiennyt mitään
+heidän tuskistaan.
+
+Täällä tunsi hän itsensä vieraammaksi kuin koskaan missään muualla.
+
+Juuri samana hetkenä kohotti Kantor päätään ja alkoi hiljaa murista,
+katsellen ovea kohti. Se vainusi jotain vierasta.
+
+Ei, Katóka ei tahtonut, että he olisivat nähneet hänet surupuvussa...
+Pois täältä, kauas pois!
+
+Varpaillaan hän kiiruhti takaisin arkihuoneeseen, käytävään —
+eteenpäinkallistuneena, hameet kiinteästi vartalon ympäri vedettyinä
+hän katosi alas puutarhaan...
+
+Kukaan ei nähnyt häntä, vain suurihilkkainen rastas kiiruhti
+vattupensaitten taa, hätäisesti siipiään räpytellen.
+
+Hän oli jo lähellä veräjää, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi
+odottajaansa ulkona: kapteeni Milkaa.
+
+Mitenkä tulisi hänen nyt suhtautua kapteeniin? Hänenhän täytyi sanoa
+jotakin Milkalle, mutta mitä?
+
+Hän pysähtyi vattupensaitten keskelle. Siellä ei kukaan häntä nähnyt ja
+hän rupesi järjestämään pukuaan ja vähäsen ajatuksiaankin.
+
+Pitikö hänen itkeä vai nauraa, kieltääkö kaikki, vaiko myöntää osittain?
+
+Tuliko hänen olla halveksivan kylmä, leiskua loukkautuneen tulisena
+vaiko tuskaisena väristä?
+
+Oliko parempi, että hän esiintyi ylpeänä eikä masentuneena, vaiko
+voimakkaana naisena, lujana rakkaudessaan sanoen: rakkaani, näin olen
+tehnyt teidän tähtenne, näin paljon kärsin teidän takianne, mutta en
+kadu. Olen sittenkin iloinen, näettehän, olen teidän...
+
+Kauniin Zolkyn tytär seisoi vielä vattupensaitten keskellä ja otti
+hätäillen ja kömmähdellen sielunsa vaatevarastosta esiin erilaisia
+vaateparsia; hän otti niitä käsiinsä, tutkiskeli niitä ja heitti taas
+luotaan kaikki nuo eri Katat, Katot, Katókat, Katalinit ja Katicat. Hän
+ei tiennyt, mihinkä hän olisi pukeutunut tätä tilaisuutta varten.
+
+Ja kun hän siinä viipyi ja tarkasteli itseään, vaihtui hänen
+kasvoillaan — kuten tuskin huomattavat, heikot pyörrevirrat vedenpinnan
+alla — aivan vastakkaisia ilmeitä: vienoja ilon, pelon, rakkauden,
+neitsyellisen jyrkkyyden, kaipuun ja alistumisen väreilyjä.
+
+Tuolla alhaalla tiellä marssi yhä sotilaita ohitse.
+
+Kohti kirkasta, kastekimalteista kesä-aamutaivasta kohosi kaunis,
+hempeä sotilaslaulu:
+
+    Olin virpi puhtoinen,
+    äidin rakkaan
+    kukka ruusuinen.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75224 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..b406c94
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #75224 (https://www.gutenberg.org/ebooks/75224)