diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/69792-0.txt | 7222 | ||||
| -rw-r--r-- | old/69792-0.zip | bin | 146686 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 7222 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..8b43b01 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #69792 (https://www.gutenberg.org/ebooks/69792) diff --git a/old/69792-0.txt b/old/69792-0.txt deleted file mode 100644 index dac4dd9..0000000 --- a/old/69792-0.txt +++ /dev/null @@ -1,7222 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook of Aatelispesä, by I. S. Turgenev - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and -most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms -of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you -will have to check the laws of the country where you are located before -using this eBook. - -Title: Aatelispesä - -Author: I. S. Turgenev - -Translator: A. Grg ja O. Wuorinen - -Release Date: January 14, 2023 [eBook #69792] - -Language: Finnish - -Produced by: Tapio Riikonen - -*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATELISPESÄ *** - - - - - -AATELISPESÄ - -Kirj. - -I. Turgenjeff - - -Venäjän kielestä suomentaneet - -Ä. Grg ja O. Wuorinen - - - - - -Porissa, -Adolf Allardt, -1888. - - - - -I. - - -Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat -olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne -olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään. - -Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun -kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista: -toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen -vuoden ikäinen. - -Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä, -virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija — -mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli -kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen -kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä -vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen -raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut -ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna -(syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti -vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa, -kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan -päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman -veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan -muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun -hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän -siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin -kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli -Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan -ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon -O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi. -Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle -aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän -hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä -kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna -monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine -niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla -vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja -kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa -naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria -Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut -muuttaa. - -Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin -kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta -vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän -oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin -päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli -itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki -mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos -kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen -kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen -enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret -elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa, -mikä oli parhaimpia Pietarissa. - -Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli -sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia -yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna -Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta, -hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään -niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän -ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna -meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen -vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi -häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin, -suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui -sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria -Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen -kohtuun. - -— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni? - -— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet! - -— Onko sinun sääli niitä, vai mitä? - -Maria Dmitrijevna ei vastannut. - -— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna -sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista -huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain. - -— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on -kunnioitettava mies. - -— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti. - -— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna; -muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi. - -— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin -avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin -neulomapuikkojaan. - -— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on -harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi -panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika! - -— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei -Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan -sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies. - -— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta, -— onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan -kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä: -eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa -Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun -miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki! - -Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti -häneen ivallisesti. - -— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä -hänen silmänsä ovat? - -— Te täti olette aina... äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja -alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan. - -— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika, -astuen ovesta sisään. - - - - -II. - - -Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset -housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa -— musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen, -aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan -kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin -talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti -hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen -kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti -nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä. - -— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän. - -— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa. - -— Entä Helena Mihailovna? - -— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia? - -— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja -vetäen huulensa yhteen. Hm...! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen: -Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut. - -— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi, -vaariseni! - -— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni. - -— No, sehän ei vielä mikään todistus ole. - -— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi -kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa -leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina. - -— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi -lihottaa? - -— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä -näyttää ihmisille. - -— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen -on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä -teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin! - -— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo -itsensä pahoin käyttää. - -— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies. -— Gedeonovski naurahti väkinäisesti. - -— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota -sievää kaulahuivia kudotaan? - -Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen. - -— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei -viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan -päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää, -että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta -niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla, -lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös. -Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä -lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois. - -— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten -tätiänsä, aina! - -— Hänen ikänsä... mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi -sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo -senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa -teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin -viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä -kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän -hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne. - -Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä. -Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti -nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä: - -— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen? - -— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski» - -— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on? - --— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian -valtakuntaan. - -— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää. -Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi -sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu. - -Gedeonovski huoahti. - -— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden, -ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja -muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut... - -— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän -on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa. - -— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne -koskee? Mitä te! - -— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette? - -— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa. - -Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti. - -— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee, -niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä. - -— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia — -ajatuksiltaan häilyväisiä... ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan -aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan -ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia -naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan -kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on... Tavaton pöly -kaupungissa, päätti hän. - -— _Maman, maman_, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista -vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille! - -Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi. -— Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen -tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä -nenäänsä. - -— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri -takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa -portaiden eteen. - -Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä, -ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen. - - - - -III.. - - -— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla -kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani? - -Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo. - -— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte -sen? - -— Rakennusmestarilta... Kalliin otti rosvo. - -— Mikä sen nimi on? - -— Orland... Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen... -_Eh bien, eh bien, mon garçon_... Kuinka se on levoton! - -Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista -turpaansa. - -— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö... - -Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle -jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa, -vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla -kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen. - -— _Prenes garde, prenes garde_ [Varokaa, varokaa], saneli Maria -Dmitrijevna. - -— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella. - -Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä -sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia. - -— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa -sisään. - -Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle -tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin, -heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä -pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli -Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa. - - - - -IV. - - -Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään -Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa, -erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n -kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita -ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän -oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari -ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet -kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten -parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä -oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja -sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän -melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen, -epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa, -piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui -ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää -ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää -väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa, -tapauksissa — on luvallista: _c’est même très chic_ [sehän on oikein -somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat. - -Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä -astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä -pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen -paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi -jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita -muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa -kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir -Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen -ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten -kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä. -Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään -sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen -valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä -seurakumppani, _un charmant garçon_. Omatakeinen piiri aukeni hänen -edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän -osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi -puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan -kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä -vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän -Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi. -Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään -kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui -kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja -näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta -vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran. -Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä; -hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten -elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään -kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä, -etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin. -Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään -hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä -poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia -epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä -yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei -voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon. -Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt -voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi -kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli -aivan haltioissaan hänestä. - -Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli -Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia -olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja -suuteli häntä otsaan. - -— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria -Dmitrijevna häneltä. - -— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään: -minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen -Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin. - -Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän -nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin -suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein -Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän, -tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla, -senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin -Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen -käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön -tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut -"tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan -oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten -ministerin arvon. - -— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi -Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja -vielä... - -— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta, -hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen -huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo. - -— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva -Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen -nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja -ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä -tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin -eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin -minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin -sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät -merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä. -Minä luulen, että toiste ehkä on parempi. - -— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt? - -— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka -ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan, -istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi, -selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin: - - Etäällä päällitse taivaan pilvien - Kuu liitelee; - Lumoava hohde se meren aaltojen - Kanss’ siintelee. - - Sä meri vaan olet sydämelleni - Kuin kirkas kuu, - Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi, - Tai ilahtuu. - - Mun murtaa lempi ja synkät aattehet, - Ja ikävyys, - Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et, - Ei se sun syys’. - -Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja -voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen: -vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi -äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria -Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi: -ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät...! -Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen -kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen, -mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle, -päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä -liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä, -saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn -saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi -vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän -selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään. - -— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin -ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en -aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän -läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani. -Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa. - -— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä -ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin -kömpelöön asemaan. - -— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon -opetusta Liisalle? - -— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle. - -— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa. - -Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet. - -— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi -hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin -nelikätisesti. - -Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla -Saksan kielellä: - -— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen -kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan -luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin, -vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa. - -Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen, -kiirehti ulos huoneesta. - -Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä -ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi -Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan -huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi -hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski -tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat -nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät -ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat -istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon -rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan. - - - - -V. - - -Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin -kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista. -Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa, -kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan -vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo -taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää, -soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla, -talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä -soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä -hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti. -Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet -kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut -soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin -seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa -tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle -velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei -maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta -hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta -Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja -koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka -koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä -pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja -kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia -palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä; -se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut -lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena, -sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin -asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois -pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen -itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää -häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen, -ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat, -vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki -paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket -vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli -ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan -äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen -korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat -pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka -askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä -muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka -ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä -silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton -suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja -rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä, -joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä, -oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko -puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana, -tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka -on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten, -kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos -elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut -onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut -— mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja -ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi -pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin, -monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä, -myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen -sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston -kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku -olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään -kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui, -niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa -kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut -naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin -taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja, -sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut -moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen -paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut -Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin -sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen -omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja -onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä: -"Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista -kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli -hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan -uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt -neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm." -Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille" -olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille -ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti -kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin -mainitsi hänen kantaatistaan. - - - - -VI. - - -Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän -soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa. -Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat -suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät -hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset. - -— Mikä teidän on? kysyi Panschin. - -— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille -Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette -virkkaisi hänelle siitä mitään. - -— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen. - -— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan -usko. - -— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole -voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni -ivata niitä. - -— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä, -yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö -teidän mielenne ivata raukkaa? - -Panschin hämmästyi. - -— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää -minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä -tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt -minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin. - -Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen -tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä -miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti, -aivan kuin tahtomattansa. - -— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti, -on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te... toisekseen, en -minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän -tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös -jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta, -eikö niin? - -— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin. - -Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin -huomattava hymy huulilla. - -— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä? - -— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä -itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille... - -— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin, -uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista, -kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla -minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin. -Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin -ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua -huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka -sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää. - -— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren -maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki. - -Panschin rypisti kulmakarvojaan. - -— Kuulkaa, sanoi hän, älkäämme nyt enään puhuko minusta; käydään -soittamaan sonaattiamme. Yhtä vaan pyydän teiltä, lisäsi hän, silittäen -nuottikannattimen päällä olevan vihkon lehteä, ajatelkaa minusta -mitä tahdotte, sanokaa vaikka itsekkäiseksi — olkoon menneeksi! -mutta älkää nimittäkö minua suuren maailman henkilöksi: sitä -nimitystä en kärsiä voi... _Anch’io sono pittore_. Olenhan minäkin -taiteilija, vaikka huono, ja että olen huono — tahdon näyttää sen heti -käytännöllisyydessä, Alotetaanpas. - -— Ehkä alotamme, sanoi Liisa. - -Ensimäinen adagio meni hyvin, vaikka Panschin yhtenään hairahteli. -Oppimaansa ja omaa sepitystänsä hän kyllä soitti hyvin, mutta uudesta -kappaleesta hän tuskin selvän sai. Senpätähden toinen osa sonaatista -— joutuisa allegro — ei mennyt häneltä ollenkaan: kahdessa kymmenessä -tahdissa jäätyänsä jälkeen pari tahtia, ei hän enää voinut pidättää -itseänsä, vaan rupesi nauramaan, ja siirsi tuolinsa pois pianon äärestä. - -— Ei! huudahti hän, en voi tänä päivänä soittaa; hyvä ett’ei Lemm meitä -kuullut: hän olisi _ihan varmaan_ pyörtynyt. - -Liisa nousi, sulki pianon ja kääntyi selin Panschiniin. - -— Mitä me rupeamme tekemään? sanoi hän. - -— Tunnenpa teidät tuosta kysymyksestä! Te ette mitenkään voi istua -kädet ristissä. Mitäs! jos tahdotte niin käykäämme piirustamaan ennen -kuin pimenee. Ehkä toinen hengetär — piirustuksen hengetär — mitenkä -sitä taas nimitetään? en muista... on minulle suotuisempi. Missä teidän -albuminne on? Muistatteko, siellä on maisemani vielä lopettamatta. - -Liisa meni toiseen huoneesen hakemaan albumia. Panschin, jäätyänsä -yksin, otti taskustaan hienon nenäliinan, jolla hieroi kynsiänsä -ja katsahti, noin vaan sivumennen, käsiinsä. Ne olivatkin hänellä -hyvin kauniit ja valkoiset; vasemman käden keskisormessa kantoi hän -kultasormusta. Liisa tuli takaisin; Panschin istui ikkunan luo ja avasi -albumin. - -— Ahaa! huudahti hän, minä näen, että olette ruvenneet kopioimaan -maisematani — sehän on kauniisti tehty. Oikein hyvä! Ainoastaan tuossa -— antakaapa lyijykynää — ei ole kylliksi varjoa. Katsokaa. - -Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä -ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä -niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa -katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta. - -— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin, -käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus — -ensimäinen asia. - -Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä -pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen -eteensä. - -— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan? - -— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni -kivistää. - -— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta. - -— Päätäni kivistää, toisti ukko. - -— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin, -pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta -ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta -nuottia peräkkäin. - -— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko, -irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos. - -Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa. - -— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen -häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää -teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi. - -Lemm ei vastannut mitään. - -— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä -vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin, -hyvin miellytti häntä. - -Lemm seisahtui. - -— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään, -eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on -taiteen-alottelija — siinä kaikki! - -— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki -ja voi melkein kaikki itsekin tehdä. - -— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se -miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis -bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme -molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään. - -— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa -uudestaan sanoneeksi. - -— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä -tyttö... mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä -tyttö. - -Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri -tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja -leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle -(hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa; -tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan -itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti -kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa -suoraan häntä kohti. - - - - -VII. - - -— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä -tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin -viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko -äitinne kotona? Voinko häntä tavata? - -— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo -teidän tulostanne. - -— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski, -nousten portaita ylös. - -— Niin. - -— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot, -joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille. - -Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski -seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta -kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja -Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin -juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna -kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin -hänelle vastaan. - -— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas _cousiniseni_! huudahti hän -pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska -minun on nähdä teitä! - -— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti -puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta -pitänyt? - -— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen -iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa... - -— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski -hänet. - -— Herra Panschin... Sergei Petrovitsch Gedeonovski... Istukanhan toki! -Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne -laita on? - -— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en -karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana -vuotena. - -— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme, -äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te -jätitte... tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin -sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään? - -— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan -maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa. - -— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan? - -— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta -virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään. - -— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta? - -— Juuri sama. - -— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea -kartano! - -Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan. - -— Niin... mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä -tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein -sopivin. - -Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa, -ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten -haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen -nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia -jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti, -niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen, -että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi -jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve? - -— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin? - -— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu. - -Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen -näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä; -näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi; -toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria -Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin. - -Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen -punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys, -vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja -vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja -valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan -hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa -silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen -tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen. - -Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt -keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta -äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien -rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin -mainitsematta niistä sanaakaan. - -— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta -ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui -vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta -istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi, -näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin -kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään -rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele -itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut -kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet -syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä -sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun -tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria -Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain? - -— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan. - -— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie -tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs -toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein -ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä. - -— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin -läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen. - -— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani -en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi -näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta -nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö -sinä kauaksikin luoksemme? - -— Minä lähden huomenna, tätiseni. - -— Mihin? - -— Wasiljevskiin. - -— Huomenna? - -— Huomenna. - -— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten -asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti -häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen -vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän -minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me -Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä -kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit -voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä; -vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä -vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä -hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä -olit nyrkkisillä hänen kanssaan; _kimnastiikiksi_, vai miksi sitä -sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin -ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä -juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa -— eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään, -mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se -sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan. - -Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka -hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon -emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa -silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän -kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta. - - * * * * * - -Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa -seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch -huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen -häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta -käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä -puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei -edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen -loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan -ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten, -mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski -nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin -kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen -hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän -hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle -ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt... Ja mistä -puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa -kaikkeen hänen suruunsa. - - - - -VIII. - - -Feodor Ivanitsch Lavretski (meidän täytyy pyytää lukijalta lupaa -hetkeksi katkaistaksemme kertomuksen juoksua) oli syntyisin -vanhasta aatelissuvusta. Lavretski suvun kanta-isä oli muuttanut -Preussista Wasili Synkeän ruhtinaskuntaan, jossa hän sai _kaksisataa -tschetvertiä maata_ Beshetskin ylängössä. Monet hänen jälkeläisistään -olivat kaikenlaisissa viroissa, palvellen ruhtinaita kuuluisina -henkilöinä kaukaisissa maakunnissa, mutta ei yksikään heistä kohonnut -keskinkertaista korkeampaan virkaan, eikä kukaan heistä ollut suuresti -rikastunut. Rikkain ja huomattavin Lavretskeista oli Feodor Ivanitschin -iso-isän isä. Andrei, hyvin julma, hävytön, viisas ja kavala mies. -Vielä tähän päivään saakka tietää taru kertoa hänen omankäden -oikeuksistaan, raivoisista oikuistaan, mielettömästä autiudestaan -ja loppumattomista uhrauksistaan. Hän oli paksu vartaloltaan, suuri -kasvultaan, kasvonsa olivat mustanverevät, parrattomat ja uneliaat, -haastaissa kieli sorahteli; mutta mitä hiljemmin hän puhui, sitä -enemmän hänen ympärillään vavistiin. Vaimonkin hän oli löytänyt -itselleen oiva-parin. Pulleasilmäinen, kaarevanenäinen, pyöreä, -keltakasvoinen, syntyisin mustalainen, riitaisa ja kostonhimoinen, -ei mistään kohden huonompi miestään ja, vaikka tämä oli vähällä -tappaa hänet, riitelivät he aina. Hän kuoli ennen miestään. Andrein -poika Pietari, Feodorin iso-isä, ei ollut isänsä kaltainen: hän -oli yksinkertainen aronherra, jokseenkin lellitelty, ärjyjä ja -komentaja, äreä, mutta ei vihainen, vieraanvarainen ja koirain -suosija. Hänellä oli yli kolmenkymmenen vuoden ikää, kun peri isältään -kaksituhatta sielua hyvässä kunnossa, vaan häneltä ne olivat pian -menneet, hän antoi liiaksi suuren vallan väelleen ja osaksi hän myös -möi omaisuutensa. Niin kuin torakoita alkoi ryömiä joka haaralta -tuttuja ja tuntemattomia pikku herroja hänen avaroihin, lämpöisiin -ja epäsiisteihin huoneisinsa. Kaikki nämä söivät mitä saivat, mutta -vatsan täydeltä, joivat itsensä päihdyksiin saakka ja korjasivat -pois luunsa, suun täydeltä ylistellen ja kiittäen hyvänluontoista -isäntää: eikä tämäkään, kun sattui olemaan huonolla tuulella, ollut -vuorostansa ylistelemättä vieraitaan — lurjuksiksi ja vieraan tavaran -ahmaajiksi; vaan heitä hän taas ikävöi. Vaimo Pietari Andreitschilla -oli hyvänsävyinen; hän oli nainut tämän naapuriperheestä, isänsä -tahdon mukaan, ja sen nimi oli Anna Pavlovna. Hän ei sekoittanut -itseänsä minkäänlaisiin asioihin, otti sydämellisesti vastaan vieraita -ja rakasti itsekin ajaa ulkona, vaikka puuteroiminen, hänen omien -sanojensa mukaan, oli hänestä pahempi kuolemaa. Pannaan sinulle, -kertoi hän vanhuudessaan, tappura päähän, hiukset su’itaan ylöspäin, -talilla voidellaan, jauhoilla tahrataan, rautaisia neuloja pistetään, -— niin että sittemmin ei tahdo pestenkään puhtaaksi tulla; mutta -ilman niitä älä menekään vieraisiin — loukkautuvat, — mokoma vaiva! -Hän rakasti ratsastamista, oli valmis korttia pelaamaan aamusta -iltaan, ja peitteli aina käsillään, jos miehensä sattui lähestymään -korttipöytää, kirjoittamansa kopekan voitot, mutta kaikki rahansa -ja omaisuutensa oli hän antanut hänelle ehdottomasti käytettäväksi. -Heillä oli kaksi lasta: poika Ivan, Féodorin isä, ja tytär Glafira. -ivan oli kasvatettavana eräällä vanhalla, rikkaalla tätillä, ruhtinatar -Kubenskilla; tämä oli määrännyt hänet perillisekseen (eipä isä muutoin -olisi poikaansa hänelle antanutkaan), vaatetti hänen niin kuin nuken, -piti häntä varten kaikenlaisia opettajia, valitsi hänelle hoitajaksi -entisen ranskalaisen apotin, Jean-Jaeques Rousseaun oppilaan erään mr -Courtin de Vaucelles’n, sukkelan ja sivistyneen onnen-etsiän, — oikein, -kuten hänen itsensä oli tapana sanoa, _fine fleur_ siirtolaisen, -— ja lopetti tämän kaiken sillä, että meni naimisiin tälle _fine -fleurille_, vähää vailla 70:n vuotisena, siirtäen kaiken omaisuutensa -hänelle ja vähän sen jälkeen posket maalattuina, aivan vajonneena -à la Richelieu ambra löyhkään, neekeripalvelijain, hienojalkaisten -koirien ja suurinokkaisten papukaijain ympäröimänä, kuoli Ludvig -XV aikaiseen silkkisohvaan, Petito’n tekemä emaljoitu nuuskaraha -kädessään; hän kuoli miehensä hylkäämänä; varova herra Kurten katsoi -parhaaksi siirtyä Pariisiin ruhtinattaren rahojen kanssa. Ivanilla -oli vasta kahdeskymmenes vuosi kun tämä odottamaton isku — (me emme -tällä tarkoita ruhtinattaren kuolemaa, vaan hänen avioliittoaan) — -kohtasi häntä; hän ei tahtonut enään jäädä tätinsä taloon, jossa, -hän rikkaasta perillisestä oli äkkiä muuttunut elätiksi; Pietarin -seurapiiri, jossa hän oli kasvanut, sulkeutui hänen edessään; ruveta -palvelemaan vaikeissa ja epätietoisissa, alhaisissa viroissa, oli -hänestä vastenmielistä (kaikki tämä tapahtui Aleksanderin ensimäisinä -hallitusvuosina); hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin siirtyä -maalle isänsä luo. Likaiselta, köyhältä, kehnolta näytti hänestä -syntymäkotinsa; maaelämän hiljaisuus ja synkkyys loukkasi häntä joka -askeleella; kaiho kalvoi häntä; senpätähden talossa kaikki, paitse -äitiä, katsoivat karsaasti häneen. Isästä ei ollut mieleen hänen -pääkaupungin käytöksensä, vaatetuksensa, hännystakkinsa, kirjansa, -flöitinsä, hänen puhtautensa, ne inhoittivat häntä, jonka tähden -hän aina torui ja moitti poikaansa. — "Täällä ei mikään ole hänen -mielensä mukaan", oli hänen tapana sanoa, "syödessä koneilee, ei -ruoka maita, palvelusväen löyhkää, ahdasta, ilmaa ei voi kärsiä, -humalikasta ei siedä nähdä, et saa tapella hänen läsnä ollessaan, ei -tahdo palvella: heikko näet on terveydeltään; äh, millainen mamselli! -Kaikki vaan on siitä, kun Voltteri istuu päässä." Ukko ei kärsiä voinut -Voltairea ja vielä vähemmin .. jumalankieltäjätä Diderotia, vaikka ei -itse ollut riviäkään lukenut heidän kirjoituksistaan. Eikä Pietari -Andreitsch hairahtunutkaan: sillä. Diderot ja Voltaire istuivat hänen -poikansa päässä, eikä ainoastaan he yksin, vaan Rousseau, Reguar, -Helvetius sekä paljon muitakin heidän kaltaisiansa kirjailijoita — -mutta ainoastaan vaan päässä. Entinen Ivan Petrovitschin opettaja, -virasta eronnut apotti ja ensyklopedisti, tyytyi siihen, että istutti -oppilaaseensa kaiken 18:nen vuosisadan hengen, jota tämä, ei suinkaan -ollut vastaanottamatta; se kiihtyi hänessä yhä, kuitenkin menemättä -hänen sieluunsa, sekoittumatta vereensä ja kypsymättä varmaksi -vakuutukseksi... Ja voiko vaatia vakuutusta nuorukaiselta 50:tä -vuotta takaperin, kun me emme vielä nytkään ole sitä saavuttaneet? -Vieraat, jotka kävivät Petrovitschin isällä, vieroivat myös häntä; hän -puolestaan ylenkatsoi heitä, he taas pelkäsivät häntä; ja sisarensa -Glafiran kanssa, joka oli kahtatoista vuotta vanhempi häntä, ei -hän sopinut ensinkään. Tämä Glafira oli kummallinen olento: ruma, -köyryselkäinen, laiha, sitä paitse oli hänellä suuret avonaiset silmät -tiiviinä itsekieltäymystä, hieno, yhteen puristunut suu, sanalla -sanoen, kasvoiltaan, ääneltään, kulmikkailta liikunnoiltaan muistutti -hän isoäitiänsä, mustalaista, Andrein vaimoa. Ollen itsepäinen, -vallanhimoinen, ei hän tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Ivan -Petrovitschin takaisin tulo oli hänestä vastoinmielinen; niinkauan kun -hän oli ruhtinatar Kubenskin luona, toivoi hän saavansa vähintäinkin -puolet isänsä omaisuudesta: itaruudeltaankin oli hän aivan isoäitinsä -kaltainen. Sitä paitse kadehti hän veljeänsä; tämä oli niin sivistynyt, -puhui niin hyvin ranskaa, oikein Pariisin murteella, silloin kun hän -itse osasi tuskin sanoa: "_bonjour_" ja "_koman vu porte vu_?" Tosin, -vanhempansa eivät tainneet sitäkään, mutta ei se hänen sydäntänsä -helpoittanut, Ivan Petrovitsch ei tietänyt mihin lähteä surusta ja -kaihosta; vuoden oli hän jotakuinkin viettänyt maalla, mutta sekin -tuntui hänestä kymmeneltä. Ainoastaan äitilleen purki hän sydämensä, -istuen useat tunnit tämän luona ja kuunnellen hänen lohduttavia -puheitaan ja syöden marjahilloa. Olipa muun ohella Anna Pavlovnan -palvelustyttöjen joukossa eräs kaunis, kaino, ymmärtäväinen tyttö, -jolla oli hienot kasvonpiirteet ja suuret kirkkaat silmät, nimeltään -Malanja. Tämä tyttö se ensi hetkestä miellytti Ivan Petrovitschia; -hän rakastui siihen, hän mielistyi sen keveään käyntiin, kainoihin -vastauksiin, hiljaiseen ääneen ja sydämelliseen hymyyn, päivä -päivältä näytti Malanja hänestä h erilaisemmalta. Tämä kiintyi Ivan -Petrovitschiin koko sydämellään, niin kuin ainoastaan venäläiset tytöt -osaavat kiintyä, ja antautui hänen valtaansa. Herraskartanossa maalla -ei mikään asia voi kauan kestää salassa: niinpä kohta tiedettiin -jo talossa nuoren herran ja Malanjan suhteista; tieto tästä levisi -piakkoin itse Pietari Andreitschinkin korviin. Johonkin muuhun aikaan -ei hän luultavasti olisi välittänyt näin vähäpätöisestä seikasta; mutta -nyt oli hän jo kauan äkäillyt pojallensa, jonka tähden oli iloinen -tälle sattumalle, kun saisi häväistä tätä eriskummallista pietarilaista -keikaria. Nousi jyry, huuto ja parku: Malanja lukittiin kellariin; -Ivan Petrovitsch kutsuttiin isänsä eteen. Anna Pavlovnakin saapui -tähän rymäkkään. Hän koetti lepytellä miestään, mutta tämä ei enään -kuullut mitään. Haukkana lensi hän poikansa kimppuun, nuhdellen häntä -siveettömyydestä, jumalattomuudesta, teeskentelemisestä; sekä samassa -antaen vallan kaikelle harmilleen, joka oli raivonnut ruhtinatar -Kubenskia vastaan, haukkui poikaansa loukkaavilla sanoilla. Alussa -koki Ivan Petrovitsch olla vakavana ja ääneti, vaan kun isä uhkasi -häpeällisellä rangaistuksella, ei hän enää kestänyt. "Jumalankieltäjä -Diderot on näyttämöllä, ajatteli hän, vaan annas kun minä lasken sen -käytäntöön, niin panen teidät kaikki ihmettelemään." Rauhallisella, -tasaisella äänellä, vaikka sisällisesti ravistukseen saakka, joka -jäsenessä liikutettuna, ilmoitti Ivan Petrovitsch isälleen, että hän -turhaan nuhteleé häntä siveettömyydestä; ja vaikka hän ei aiokaan -puhdistautua syyllisyydestä, on hän valmis korjaamaan vikansa, ja -vielä sitä mieluisammin, kun tuntee järkensä vaativan rehellisyyttä. -nimittäin: hän aikoo naida Malanjan. Sanottuaan nämä sanat, oli -Ivan Petrovitsch vastustamatta saavuttanut tarkoituksessa: hän -kummastutti Pietari Andreitschin niin, että tämä jäi hetkeksi -seisomaan ja vaikeni; mutta hän tointui siitä pian, ja niin kuin -olikin oravannahkaisessa lyhyessä turkissaan ja paljaisin jalkoihin -vedetyissä töppösissään, syöksyi hän nyrkkineen Ivan Petrovitschin -päälle, joka sinä päivänä oli ihan kuin suotta sukinut hiuksensa à la -Titus ja vaatettanut itsensä siniseen hännystakkiin, tupsukkaisiin -saappaihin ja keikarimaisiin pinteihin hirvennahkahousuihin. Anna -Pavlovna huudahti vienolla äänellä ja peitti kasvonsa käsillään, -mutta poikansa läksi juoksemaan huoneitten läpi, hyppäsi pihalle ja -juoksi jälkeensä katsomatta, kunnes hiljeni isän raskasten askelten -töminä ja katkonaiset huudahtukset... Seisahdu, lurjus! huusi hän -— odota, kirottu! Ivan Petrovitsch piiloutui naapuritaloon, vaan -Pietari Andreitsch kääntyi takaisin hiestä aivan pakahtumaisillaan -ja ilmoitti, töintuskin henkeänsä vetäen, kieltävänsä pojaltaan -siunauksensa ja perintöoikeuden, käskien polttamaan kaikki hänen -löyhät kirjansa ja viemään viivyttelemättä Malanja etäiseen kylään. -Löytyi hyviä ihmisiä, jotka ilmoittivat Ivan Petrovitschille tämän -kaiken. Häväistynä, suuttuneena vannoi hän kostavansa isälleen, ja -samana yönä vartioittuansa talonpoikaisrattaita, joilla kuletettiin -Malanjaa, kaappasi hän pois tytön väkivallalla, matkusti likimmäiseen -kaupunkiin, jossa heidät vihittiin yhteen. Rahan hän oli saanut -naapurilta, humalaiselta merimieheltä, joka, rakasti kaikenlaisia, -kuten hän itse sanoi, siveellisiä historioita. Toisena päivänä Ivan -Petrovitsch kirjoitti huomattavasti kylmän ja kohteliaan kirjeen -isälleen, lähtien itse maataloon, jossa oli eräs hänen orpanansa Dmitri -Pestov sisarensa, lukijalle jo tutun, Marfa Timofejevnan kanssa. Hän -kertoi heille kaikki, ilmoittaen että hän aikoo matkustaa Pietariin -paikkaa etsimään ja pyysi, että he olisivat niin hyvät ja ottaisivat, -vaikka vähäksi aikaa, luokseen hänen vaimonsa. Sanoessaan: vaimo, -rupesi hän katkerasti itkemään, ja pääkaupunkilaisesta kasvatuksestaan -ja filosofiastaan huolimatta nöyrtyi hän alentuvaisesti sukulaistensa -edessä ja kumarsi niin että pää tapasi lattiaan. Pestovat olivat -sääliväisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä, he suostuivat mielihyvällä hänen -pyyntöönsä; hän eli heidän luonaan kolme viikkoa, salaa odotellen -vastausta isältä; mutta vastausta ei tullut, eikä voinut tullakaan. -Pietari Andreitsch saatuaan tietää poikansa avioliitosta, tuli vuoteen -omaksi ja kielsi kaikkien hänen läsnäollessaan mainitsemasta Ivan -Petrovitschin nimeä; ainoastaan äiti salaa, miehensä tietämättä, -lainasi papilta 500 ruplaa arvopapereissa ja lähetti ne pojalleen, -vieläpä hänen vaimolleen lähetti jumalankuvan; kirjoittaa hän ei -tohtinut, mutta käski talonpojan, joka jaksoi käydä kuusi penikulmaa -päivässä ja nyt oli sanaa viemässä, sanomaan, ettei hän pahoittelisi -kovin, sillä ehkä Jumala sallii, niin kaikki kääntyy parhainpäin ja -isän viha, leppyy; ja että hänellekin olisi toisenlaisempi miniä -ollut paremmin mieleen, mutta kuten näkyy, on se Jumalalta niin -sallittu, jonka tähden hän lähettää Malanja Sergejevnalle äidillisen -siunauksensa. Väsymätön talonpoika saatuaan ruplan palkinnoksi, -pyysi saadakseen nähdä uutta rouvaa, jonka kummi hän oikeastaan oli; -suudeltuaan sen kättä, läksi hän kotia päin juoksemaan. - -Ivan Petrovitsch matkusti Pietariin keveällä sydämellä. Tietämätön -tulevaisuus odotti häntä; kenties uhkasi häntä köyhyys, mutta -olihan hän nyt pääsnyt vapaaksi siitä ylönkatsotusta maaelämästä -ja mikä tärkein, hän ei ollut ilmaisnut opettajiansa, "laskiessaan -käytäntöön" ja toteuttaen todellisuudessa Rousseaun ja Diderotin — _La -déclaration des droits de l’homme_. Täyttämänsä velvollisuuden, voiton -ja ylpeyden tunne valtasi hänen sielunsa; eikä ero vaimostansakaan -häntä suuresti surettanut; välttämätön eläminen hänen kanssansa olisi -ennemmin ehkä hämmästyttänyt häntä. Se teko oli tehty, täytyi ryhtyä -toisiin. Pietarissa, vastoin luuloansa, rupesi häntä hyvin vetelemään: -ruhtinatar Kubenski, — jonka mr Kurten jo oli hyljännyt, mutta joka ei -vielä ollut kuollut — tahtoi jollakin tavalla korvata vikansa nuorelle -sukulaiselleen, jonka tähden esitteli hänet kaikille ystävilleen ja -lahjoitti hänelle 5,000 ruplaa — melkein viimeiset rahansa, mitä -hänellä oli — ja kellon hänen nimipiirroksineen, sievästi sommitellun -kehyksen sisällä. Ei kulunut kolmea kuukauttakaan kun hän sai paikan -Venäjän lähetystössä Londonissa ja ensimäisellä lähtevällä laivalla -(silloin ei vielä ollut aavistustakaan höyrylaivoista) purjehti hän -meren taa. Muutamia kuukausia sen jälkeen sai hän kirjeen Pestovilta. -Hyvä tilanomista ilmoitti hänelle syntyneen pojan Pokrovskissa 20 -päivänä Elokuuta, vuonna 1807, joka ristittiin Feodoriksi, pyhän -martyrin Feodor Stratilatin kunniaksi. Suuren heikkoutensa tähden ei -Malanja Sergejevna jaksanut kirjoittaa muuta kun jonkun rivin; mutta -nämäkin rivit kummastuttivat Ivan Petrovitschin: hän ei tietänyt että -Marfa Timofejevna oli opettanut hänen vaimoansa kirjoitustaitoon. -Mutta ei Ivan Petrovitsch kauaksi antautunut isällisten tunteidensa -valtaan: hän seuraili yhtä senaikaista tunnettua Frinia tahi Laisia -(klassilliset nimitykset kukoistivat vielä siihen aikaan), Tilsitin -rauha oli juuri siiloin tehty, kaikki kiirehtivät nautintoihin, kaikki -pyöri ikäänkuin raivoisassa vihurissa; kaunottaren mustan puhevat -silmät panivat hänenkin päänsä pyörälle. Rahaa hänellä oli hyvin -niukalta; mutta hän pelasi onnellisesti korttia, teki tuttavuuksia, -oli osallisena kaikenlaisissa huvituksissa, sanalla sanoen, purjehti -täysissä purjeissa. - - - - -IX. - - -Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen -hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi -tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi -hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja -pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch -oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä -virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä -yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman -Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi -omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi -tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti -salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei -ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään -mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään -senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle, -että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan -tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän, -käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle, -vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt -vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika -ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet -sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen, -että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa. -Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa -miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi. -Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään -muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä -kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja -Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen -jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja -Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat -tuskin tuntuvasti hänen kättään. - -— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää -päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi -hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi. - -— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä -hylkää sinua, linnunpoikaista. - -Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui -polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen, -syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta -kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan. - -— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä -huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan -anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä -kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana. - -Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä -kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin -siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan. -Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet -parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja -tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan. -Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut -Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme -kertaa. - -Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui -ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä -suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan, -sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten -tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja -Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut -saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen, -tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea; -hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään -tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän -kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari -Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja -Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän -olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei -ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko -terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi -muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä, -että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään -sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa... mutta Fedja -erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen -syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu -lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen -täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään -rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse -Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä -olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin — -eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan -ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä -ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan; -vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa -vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta. -Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin -nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch -ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa -hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja -Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä -Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan -toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen -Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa -toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko -elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut -tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti -jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin, -kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta; -hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin -Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin -kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä, -ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti -maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi -pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin -irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui -tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan -häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch. -Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi -sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen -ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen -hautaansa. - -Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän -yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti -kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja -poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja -"Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin -Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan -tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi -ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira -kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika -todellisesti ryhtyä siihen. - - - - -X. - - -Ivan Petrovitsch saapui Venäjälle englantilaisena: tukkansa oli -lyhyeksi leikattu, paitansa, ryhelletty, pitkä herneenvärinen takkinsa -oli koristeltu, muotonsa oli happaman näköinen, koko käytöksensä oli -jonkin päättäväisen ja rauhallisen tapainen; hän puhui hampaittensa -välitse, nauroi soinnutointa naurua, hymy oli kadonnut kasvoiltaan, -puhetapansa oli ainoastaan valtiollinen: hän söi verisiä paisteja -ja joi portviiniä — kaikki huokui hänessä Iso-Britannialle; hän -oli täynnänsä sen henkeä. Mutta kummallinen asia! Muuttuessaan -englantilaiseksi oli Ivan Petrovitschista tullut isämnaanrakastaja, -ainakin hän itse sanoi itseänsä siksi, vaikka tunsi Venäjää hyvin -huonosti, ei säilyttänyt yhtäkään venäläistä tapaa ja puhui venäjän -kiellä kovin kummallisesti: tavallisessakin keskustelussa, oli puheensa -taipumaton ja laimea, se oli kokonaan gallialaistunut; mutta jos puhe -oli jostakin tärkeästä aineesta, niin Ivan Petrovitsch tekeytyi tämän -muotoiseksi: "näyttäkäämme uusia kokemuksia itsehartaudesta", "tämä -ei sovellu itse luonnon olojen" j.n.e. Ivan Petrovitsch oli tuonut -mukanaan muutamia valtiollisia perustus- ja parannus-kaavoja; hän oli -tyytymätön kaikkeen mitä ympärillään näki, — erittäinkin järjestelmän -(systemin) puute suututti häntä. Puheltuaan sisarensa kanssa, ilmoitti -hän tälle aikovansa juurta jaksain uudistaa kaiken, että tästä lähtien -on hänellä kaikki menevä uuden järjestelmän mukaan. Glafira Petrovna ei -vastannut mitään Ivan Petrovitschille, puristi vaan hampaansa yhteen -ja ajatteli: "mihinkähän minä sitten joudun?" — Mutta saavuttuaan -maalle veljen ja veljenpojan kanssa, rauhoittui hän pian. Talossa -tosin tapahtui uudistuksia: liiat palvelijat ja ruotulaiset ajettiin -tiehensä; niiden joukossa saivat kärsiä kaksi ämmääkin, joista toinen — -sokea, toinen — halvattu, ja vielä yksi Otschagovin aikuinen raihnainen -majuri, jota huomattavan ahneutensa tähden oli syötetty ainoastaan -mustalla leivällä ja pavuilla. Samoin tuli käsky ettei enää vastaan -ottaa entisiä vieraita: heidät vaihdettiin erääsen vaaleanverevään, -kivuliaasen parooniin, hyvin kasvatettuun ja kovin typerään mieheen. -Taloon ilmaantui Moskovasta tuodut uudet huonekalut, niinpä -sylkyastioita, kelloja, pesupöytiä: murkina oli toisella tapaa pöytään -tuotava; viinat ja marjaviinit saivat siirtyä ulkomaisen viinin tieltä; -palvelijat vaatetettiin erityispukuihin; sukuvaakunaan lisättiin -kirjoitus: "_in recto virtus_"... [Totuudessa on hyväntekijä.] Mutta -Glafiran valtaa ei rajoitettu: kaikki ostokset ja ulosannot olivat -hänestä riippuvaiset; ulkomailta tuotu elsassilainen kamariherra -koetti vastustaa häntä, vaan kadotti paikkansa, vaikka olikin herransa -suosiossa. Mitä taas talouden ja omaisuuden hoitamiseen tulee (Glafira -tunkihe näihinkin asioihin), niin, vaikka Ivan Petrovitschin sanain -mukaan: olisi pitänyt tähän rikkaläjään puhaltaa uutta henkeä — jäi -kaikki entiselleen, ainoastaan maksut siellä täällä suurennettiin -ja veroitus tuli raskaammaksi, sekä talonpoikien kiellettiin -personallisesti kääntymästä itsensä Ivan Petrovitschin puoleen. -Isänmaan rakastaja halveksikin maanmiehiänsä. Ivan Petrovitschin uusi -järjestelmä pantiin täydessä voimassa käytäntöön ainoastaan Fedjassa: -hänen kasvatuksensa "uudistettiin juurta jaksain", isä otti sen -tehtäväkseen. - - - - -XI. - - -Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon -saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut -kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä -harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen -vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja -hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän -aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän -huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä -tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan -häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä, -ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui -hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä -hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen -kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut -äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan -liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi". -Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen -leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen, -paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään: -"Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi -salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri -kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli -tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli -selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka -kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys: -"Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan" -merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi -niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat, -herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia -hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan -kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla -hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin -puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse -osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin -vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista -neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa — -istui... ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä -huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden, -yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien -seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä, -mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen -sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan -vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät -ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa -miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma -ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa; -kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu -ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei -milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys, -silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri -olevistansa, miellyttänyt... Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa -saakka ole Osannut rakastaa! - -Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen -istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen, -_Un homme_, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä, -vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin -vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias -poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa; -ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen -voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi -syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi, -nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi, -kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan -"ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä, -kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri -juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä; -sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän, -seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen -erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan -taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa -nimitti häntä _mon fils_’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä -_vous_’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta -ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli -saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta -terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai -kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä -ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi, -keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi -Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa -sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi -haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä -väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle. - -Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta -Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella -kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa, -harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän -kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja -valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan -paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat -paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui -Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch -tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä -oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää -sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään -päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen -vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki -kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän -virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti -ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin -lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki -asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat, -kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä -talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa -kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän -alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka -painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa -ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku -seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut. -Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori -Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun -uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan -auttamattomasti, yhdessä päivässä. - -Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa, -saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti -mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan, -yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista -kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat -vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena, -itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli -murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli -ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa -ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille -eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä, -politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli -ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi; -vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt -hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät -nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita -kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, — -joutavaa lörpötystä! - -Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut -ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä -loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei -vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen -peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta -ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä -päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup..." -sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä -sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri -oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä -silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois; -läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan -balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään -ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt -kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta -vuotta olivat kuluneet...! Elämä aukeni hänen eteensä. - - - - -XII. - - -Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon -tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan, -matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta -vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti -lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon -lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet -hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen -tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni -koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin -vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli -englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti -hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä; -kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat -juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta -vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän -tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä -ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen -taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen -pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen -sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä... Nyt koko maailma oli -iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa, -sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa -ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki -hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi -vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun. -Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas, -äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa; -he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen -luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän -näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he -eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan -väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa, -tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi -latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija, -nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli -sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään. - -Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja -Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän -toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen -sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei -se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin -samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys -liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa -kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään, -jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta, -pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat -sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen -vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden -ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä, -huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha -mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä -jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat -maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä -huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut -katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut -sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch. -Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko -Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti -Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan -loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat -Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää -huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana -hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä -hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa -kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat; -Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa -näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen... -Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki -vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi -että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai -hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että -herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa, -ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi -takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui -isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän -omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas -olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen -hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen -Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään -häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan -kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi -äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista -viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki -nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui -Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi -siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille. - - - - -XIII. - - -Varvara Pavlovnan isä, Paavali Petrovitsch Korobjin, oli virasta -vapautettu kenraali-majuri; koko ikänsä oli hän viettänyt Pietarissa -palvellen, nuoruudessaan oli hän tunnettu tanssija ja seuramies, -oli köyhyytensä tähden parille kolmelle vähäpätöiselle kenraalille -adjutanttina, nai yhden näitten tyttäristä, ottaen myötäjäisiksi -viisikolmatta tuhatta ruplaa, oli hienouteen saakka oppinut kaiken -tieteen ja palveluksensa salaisuudet; ponnisteli ja pinnisteli -ja vihdoin parinkymmenen vuoden kuluttua sai kenraalin viran ja -oman rykmenttinsä. Siinä olisi hänen pitänyt levähtää ja nauttia -hätäilemättä tulojansa; sen hän oli päättänytkin tehdä, mutta rupesi -varomattomasti käyttämään asioitansa: hän keksi näet uuden keinon, -laskien käytäntöön valtion rahoja; keino näytti tuottavalta, vaan -hän rupesi saidaksi pahaan aikaan: hänen päällensä kielittiin; -siitä tuli enemmän kuin sopimaton — tuli paha — juttu. Töintuskin -selvisi kenraali tästä jutusta, mutta virka-alansa oli katkennut: -hän neuvottiin ottamaan virkaeronsa. Pari vuotta hän vietti vielä -Pietarissa, toivoen jonkun siviliviran sattuvan hänelle, mutta sitä -ei sattunutkaan; tyttärensä pääsi kasvatuslaitoksesta, menonsa -suurenivat päivä päivältä... Sydän pakahtumaisillaan päätti hän -muuttaa Moskovaan, halvoille leiville ja vuokrasi Vanhan Tallikadun -varrella pienen matalan talon. Niin alkoi hän elää moskovalaisena -virasta eronneena kenraalina, tuhlaten 2750 ruplaa vuodessa. Moskova on -vierasvarainen kaupunki, se ottaa vastaan sekä hyvät että huonot, vaan -kaikista mieluummin kenraaleja; niinpä Paavali Petrovitschin raskas, -vaikka ei sotilaan silitystä vailla oleva vartalo alkoi ilmestyä -moskovalaisten parhaimmissa vierashuoneissa. Hänen paljas niskansa — -ainoastaan muutamine värjättyine karvatukkuineen — ja tahraantunut -Annan nauha, riippuvan korpinsulan värisessä kaulaliinassa, tuli -yleisesti tunnetuksi kaikille ikävöiville, kalpeille nuorukaisille, -jotka murheellisina kävelivät tanssinajan pelipöytien ympäri. -Paavali Petrovitsch osasi asettaa itsensä seurassa; hän puhui -vähän, mutta entiseen tapaan nenäänsä — tietysti ei kuitenkaan -ylhäisempien henkilöiden kanssa; pelasi varovasti korttia, söi -muutoin kohtuullisesti, vaan vieraana, ollen kuin kuusi miestä. Hänen -vaimostaan ei ole juuri mitään sanottavaa, sen nimi oli Kalliopa -Karlovna; vasemmasta silmästä tipahteli usein kyynel, jonka tähden -Kalliopa Karlovna (hän oli saksalaista syntyperää) otaksui olevansa -tunteellinen nainen. Hän oli aina pelonalaisena, ihan kuin olisi ollut -pala kurkussa, vaatetsi itsensä kapeihin samettihameihin, koristelihe -myssyllä ja tummilla, ontoilla rannerenkailla. Paavali Petrovitschin -ja Kalliopa Karlovnan ainoa tytär Varvara Pavlovna oli äsken täyttänyt -seitsemännentoista ikävuotensa, kun pääsi ————n kasvatuslaitoksesta, -jossa häntä arvosteltiin ellei ihan ensimäiseksi kaunottareksi, niin -ainakin parhaimmaksi oppilaaksi ja soittajaksi, josta oli saanut -kiitoslauseenkin: hän ei vielä ollut yhdeksäntoista vuotiaskaan, kun -Lavretski näki hänet ensi kerran. - - - - -XIV. - - -Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch -saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen -ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä -kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen -ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla -henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui -kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin -levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen -läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko -hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään, -viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään, -keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen -sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui -sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua, -jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja -herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen -teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti -itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja -syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia -huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi -soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti -säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat -tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi -lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali -hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin -kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään -illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka -rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä -näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää; -kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja -mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi -yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa, -rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein -käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa -Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli -vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski -kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon -hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko -kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen -hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin -sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: _Meine -Tochter macht eine schöne Partie_ [Tyttäreni tekee loistavan -naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn. - - - - -XV. - - -Ja niin tuli hänen tarjouksensa vastaanotetuksi, ainoastaan muutamilla -välipuheilla. Ensinnäkin täytyi Lavretskin jättää yliopisto; sillä -kuka menee naimisiin ylioppilaalle, ja mikä kummallinen ajatus: -— rikas tilanhaltija 26 vuoden i’ässä lukee läksyjä aivan kuin -koulupoika! Toiseksi, otti Varvara Pavlovna huoleksensa teettää ja -ostaa myötäjäiset, valikoida yksin sulhasenkin lahjat. Hänellä oli -paljon käytännöllistä kykyä, paljon makua, suuri mieltymys kaikkeen -loistavuuteen, ja suuri taito sen hankkimiseen. Tämä taito se -kauhistutti Lavretskia, kun hän häiden jälkeen vaimoinensa ja tämän -ostamissa sievissä vaunuissa saapui Lavrikkaan. Kuinka kaikki, mikä -häntä ympäröi, oli Varvara Pavlovnan ajattelema, puuhaama ja sovittama! -Millaisia matkaan sopivia kapineita jokaisessa miellyttävässä nurkassa, -millaisia toalettilaatikoita, kahvipannuja, ja kuinka sievästi Varvara -Pavlovna joka aamu keitti kahvia! Vaan toisekseen, ei Lavretskilla -ollut paljon aikaa katselemisiin: autuaallisena nautti hän onneansa -ja antautui siihen kuin lapsi... Hän olikin viaton kuin lapsi, tämä -nuori Alkibiades. Senpätähden uhkuikin sanomatonta onnea hänen nuoren -vaimonsa olennosta. Saavuttuaan Lavrikkaan keskellä kuumaa kesää, -huomasi hän talon pimeäksi ja likaiseksi, palvelijat naurettaviksi -ja vanhanaikasiksi, vaan ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa sitä -miehelleen. Jos hän olisi päättänyt jäädä Lavrikkaan asumaan, olisi hän -laitattanut kaikki uudestaan, arvattavasti kartanosta aikain; mutta -ajatus jäädä tähän aron nurkkaan elämään ei tullut kertaakaan hänen -päähänsä; hän eli siinä niin kuin teltassa, kestäen sen epämukavuudet -ja joskus lystillisesti ivaillen niitä. Marfa Timofejevna tuli -tervehtimään kasvattiansa; hän miellytti hyvin Varvara Pavlovnaa, vaan -tämä ei miellyttänyt Marfa Timofejevnaa. Glafira Petrovnan kanssa ei -nuori emäntä myöskään sopinut; hän olisi muuten kenties antanut tämän -olla alallansa, mutta ukko Korobjihin mieli teki kosketella vävynsä -asioita: hoitaa näin likeisen sukulaisen omaisuutta, sanoi hän, ei -ole häpeäksi kenraalillekaan. Kuten ajatella sopii, eipä Paavali -Petrovitsch olisi häikäillyt ottaissaan aivan tuntemattomankaan -henkilön omaisuutta hoidettavakseen. Varvara Pavlovna laittoi asiat -erinomaisen taitavasti, ilmoittamatta mitään, nähtävästi vajonneena -kuherruskuukausiensa onneen, hiljaiseen maalaiselämään, soittoon ja -lukemiseen, oli hän vähän kerrassaan saattanut Glafiran niin pitkälle, -että tämä eräänä aamuna juoksi kuin vimmattu Lavretskin työhuoneesen -heittäen avainkimpun pöydälle, ilmoitti ei enää voivansa hoitaa -taloutta ja sanoi aikovansa lähteä pois talosta. Tarpeellisella tavalla -valmistettu Lavretski suostui paikalla hänen lähtöönsä. Tätä ei -Glafira Petrovna odottanut. "Hyvä, sanoi hän, ja silmänsä pimenivät, -minä huomaan olevan tässä talossa liikaa! tiedän kuka minua ajaa pois -syntymäkodistani. Mutta muista minun sanani, veljenpoika: et sinäkään -rakenna pesääsi mihinkään, ikäsi vaellat. Siinä ennustukseni sinulle!" -Samana päivänä matkusti hän omalle maatilallensa, viikon perästä saapui -kenraali Korobjin, miellyttävillä sairaanomaisilla katsannoilla ja -liikkeillä, ruveten hoitamaan mieltänsä myöten kaikkea omaisuutta. - -Syyskuussa vei Varvara Pavlovna miehensä Pietariin. Kaksi talvea he -viettivät Pietarissa (kesällä he elivät Tsarskoje-Selossä) valoisassa, -kauniissa ja hyvin sisustetussa asunnossa; he tekivät paljon -tuttavuuksia keskimäisissä ja vieläpä ylhäisissäkin seurapiireissä, -kävivät vieraina ja ottivat vastaan vieraita, antaen loistavia -soitanto- ja tanssi-iltamia. Varvara Pavlovna viehätti luoksensa -vieraita, niinkuin tuli perhosia. Feodor Ivanitschista ei tänlainen -huikenteleva elämä ollut oikein mieliksi. Vaimonsa neuvoi hänen -etsimään virkaa; seuraten isänsä esimerkkiä ja omia mielipiteitään ei -hän ollut halukas virkaan ryhtymään, mutta tehden Varvara Pavlovnalle -mieliksi jäi hän Pietariin. Kohta huomasi Lavretski, ett’ei häntä -mikään enään estänyt siirtymästä yksinäisyyteen, ja että hänellä oli -kaikkein rauhallisin ja miellyttävin työhuone koko Pietarissa, sekä -että huolehtiva vaimo kokee vielä auttaakin häntä siirtymisessään -- -siitä saakka sujui kaikki hyvin. Hän ryhtyi taas, kuten itse luuli, -keskeytyneesen kasvatukseensa, ruveten lukemaan, ja aikoipa vielä -oppia englanninkieltäkin. Lystinmoista oli nähdä hänen voimallisen, -hartiakkaan vartalonsa ainiaan kyyristyneenä kirjoituspöydän yli, hänen -parrakkaisten, pulleudesta punoittavien kasvojensa olevan puoleksi -vajonneena sanakirjan lehtiin ja vihkoihin. Aamupuolen päivästä vietti -hän työssä, söi halukkaasti päivällisensä (Varvara Pavlovnasta olisi -piisannut emäntää vaikka mihin), iltasin astui hän ihastuttavaan ja -loistavaan seuraan, joka oli täynnänsä nuoria, iloisia kasvoja — ja -tämän hauskan seurapiirin keskuksena oli sama taitava emäntä, hänen -vaimonsa. Hän ilahutti Lavretskia synnyttämällä hänelle pojan, vaan -pienokainen kuoli kohta; se kuoli keväällä, ja kesällä lääkärien -neuvosta vei Lavretski vaimonsa ulkomaille, parannuslähteille. -Tällaisen onnettomuuden jälkeen täytyi hänen välttämättömästi -haihduttaa ajatuksiansa, ja sen lisäksi vaati terveyskin lämpöisempää -ilmanalaa. Kesän ja syksyn he viettivät Saksassa ja Sveitsissä, vaan -talveksi, kuten sopi odottaakin, muuttivat Pariisiin. Pariisissa -rupesi Varvara Pavlovna taas kukoistamaan niinkuin ruusu, ja osasi -yhtä sukkelaan ja taitavasti rakentaa pesänsä kuin Pietarissakin. -Asunnon hän löysi erittäin miellyttävän, Pariisin hiljaisen, mutta -muodikkaan kadun varrella; miehelleen hän neuloi senlaisen yötakin, -ett’ei tämä vielä ollut senlaista nähnytkään; palkkasi itselleen komean -sisäpii’an, kiitettävän ruuan laittajan, sievän lakeijan; hankki -ihmeteltävät vaunut ja erinomaisen pianon. Ei kulunut viikkoakaan -kun hän jo kiirehti yli kadun hartiaviitta yllä, availi päivänvarjoa -ja veti hansikkaita käteensä ei yhtään huonommin kuin synnynnäinen -parisilaisnainenkaan. Vieraita hän hankki pian. Ensin hänen luonaan -kävi ainoastaan venäläisiä, sitten alkoi ilmaantua ranskalaisiakin, -erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, naimattomia nuoria miehiä, joilla -jok’ikisellä oli miellyttävä käytös ja sointuva sukunimi; kaikki -he puhuivat sukkelaan ja paljon, kumarsivat sievästi, rypistivät -silmiään erinomaisesti; valkeat hampaat kimaltelivat jok’ainoalta -purppuraisten huulten takaa, — ja kuinka he hymyilivät! Jokainen heistä -toi muassaän ystäviään ja _la belle madame de Lavretzki_ tuli kohta -tunnetuksi _Chaussée d’Antin’intä Rue de Lille’en_ saakka. Siihen -aikaan (se oli vuonna 1836) ei vielä ollut muistiinpanijoita eikä -följetongin kirjoittajia niin paljon, joita nyt kiehuu kaikkialla, -aivan kuin muurahaisia hämmennetyssä ke’ossa, vaan silloin jo aikoi -Varvara Pavlovnan salongissa ilmaantua eräs mr Jules, ulkomuodoltaan -ruma herra, tuntemattomalla alalla työskentelijä, kurja, ja alhainen -kuten kaksintaistelijat ja selkäsaunan saaneet henkilöt. Tämä -mr Jules inhoitti kovin Varvara Pavlovnaa, mutta hän otti häntä -vastaan ainoastaan sentähden, että tämä kirjoiteli kaikenlaisissa -sanomalehdissä ja yhtenään mainitsi niissä hänestä, nimittäen häntä, -milloin _m-me de L——tzki_, milloin _m-me de ————, cette grande dame -russe si distinyuée, qui denieure rue de P..._; kertoi koko maailmalle, -s.o. muutamalle sadalle tilaajalle, joilla ei ollut minkäänlaista -tekemistä _m-me de L——tzkin_ kanssa, kuinka tämä, viisaudeltaan oikea -ranskalaisnainen (_une vraie françaiee par l’esprit_) — tätä suurempaa -ylistystä ei ranskalaisilla ole — on herttainen ja sydämellinen, -kuinka hän on taitava pianonsoittaja ja kuinka ihmeellisesti hän -tanssii valssia (Varvara Pavlovna valssasi, keveässä, liitelevässä -vaatteuksessaan, tosiaankin niin, että sai kaikki sydämet taitojensa -yli paisumaan...) sanalla sanoen, laski hänestä huhun ympäri maailmaa, -ja, mitäs arvelette? onhan tämä toki kutkuttavaa. Neiti Mars oli -silloin jo astunut pois näyttämöltä, ja neiti Rachel ei vielä ollut -ilmaantunut; mutta siitä huolimatta kävi Varvara Pavlovna ahkerasti -teaatterissa. Hän oli ihastunut italialaiseen soittoon, nauroi Odrin -raunioissa, haukotteli säännöllisesti ranskalaisissa komedioissa -ja itki jossakin rouva Dorvallin esittämässä ylenromantillisessa -melodraamassa; mutta mikä tärkein, herra Listz esiintyi pari kertaa -hänenkin luonaan ja oli niin herttainen, niin yksinkertainen — -mainiosti! Senlaisissa kultaisissa oloissa kului talvi, jonka -lopulta Varvara Pavlovna tuli esitetyksi hovissa. Feodor Ivanitsch -ei puolestaan myöskään ikävöinyt, vaikka elämä aika-ajoin tuntuikin -raskaalta hänen hartioillaan — raskaalta sentähden, että se oli tyhjää. -hän luki sanomalehtiä, kävi luennoilla _Sorbonne’ssa_ ja _College -de France’ssa_. seurasi kaikkia valtiolaitoksia, ryhtyi kääntämään -erään tunnetun, oppineen kirjailijan teosta mielihaireista. "Minä en -kadota aikaani", ajatteli hän, "tämä kaikki on hyödyllistä; mutta -ensi talveksi täytyy välttämättömästi kääntyä Venäjälle ja ryhtyä -työhön." Vaikea on sanoa, liekö hän selvästi tajunnut mikä oikeastaan -olisi hänen työnsä ollut, ja Jumala tiesi, onnistuisiko hänen talveksi -päästä Venäjälle; ennenkun hän kerkesi matkustaa vaimonsa kanssa -Baden-Badeniin, johon oli aikomus mennä, sattui odottamaton seikka, -joka kukisti kaikki hänen toiveensa. - - - - -XVI. - - -Tultuaan kerta Varvara Pavlovnan lukuhuoneesen, hänen poissaollessaan, -näki Lavretski lattialla pienen, säännöllisesti kokoontaitetun -paperilapun. Hän nosti sen koneentapaisesti, avasi sen samoin ja luki, -ranskaksi kirjoitettuna, seuraavaa: - - "Rakas enkelini Betty! (minä en mitenkään saata nimittää sinua: Barbe - tahi Varvara). Minä odotin turhaan sinua puiston kulmassa; tule - huomenna puoli kaksi meidän asuntoomme. Sinun hyvä, paksu ukkosi - (_ton gros bonhomme de mari_) on tavallisesti silloin kiintyneenä - kirjoihinsa; me laulamme taas yhtenä teidän runoilija Puskinin (_de - votre poète Pouskine_) sepittämän laulun, jonka sinä minulle opetit: - Vanha mies, julma mies? — Tuhannen suuteloa jaloillesi ja kätösillesi. - Minä odotan sinua. Ernst." - -Ensikerralla luettuaan ei Lavretski ymmärtänyt sen sisältöä; lukipa -toistamiseen: päänsä alkoi pyöriä, lattia rupesi liikkumaan hänen -jalkainsa alla, kuin laivan kansi pumputtaissa. Hän huudahti, henkensä -salpautui, hän rupesi itkemään — kaikki yht’aikaa. - -Hän oli ihan mielenviassa. Hän luotti niin sokeasti vaimoonsa; -uskottomuutta ei hän osannut aavistaakaan. Tämä Ernst, hänen vaimonsa -rakastettava, oli vaaleanverevä, viekistelevä 23 vuotias poika, jolla -oli kaareva nenä ja tuskin huomattavat viikset, melkein mitättömin -kaikista hänen tuttavistaan. Meni minutteja, kuluipa puoli tuntiakin; -Lavretski seisoi yhä, puristellen käsissään murhaavaa paperilappua, -ja katsellen mielettömästi lattiaan; ihan kuin himmeän vihurin takaa -kuvastihe hänen eteensä vaaleita haamuja; tuskallisesti kylmeni sydän; -hänestä näytti, että hän vajoaa, vajoaa — loppumattomasti. Tuttu, -keveä silkkihameen kuhina herätti hänet vihdoin tainnoksista; Varvara -Pavlovna hattu päässä ja viitta hartioilla oli kiireisesti palannut -kävelyltään. Lavretski hämmästyi ja juoksi ulos; hän tunsi tällä haavaa -olevansa valmis repimään hänet, lyömään puolikuoliaaksi saakka, oikein -moukan tavalla omin käsin kuristamaan hänet. Kummastunut Varvara -Pavlovna tahtoi pidättää häntä; hän sai vaan kuiskaisseeksi: Betty, — -ja juoksi ulos ovesta. - -Lavretski palkkasi vaunut ja käski ajamaan ulos kaupungista. Koko -lopun päivää ja seuraavan yön käveli hän, tuon tuostakin seisahdellen -ja käsiään yhteen lyöden: välistä oli hän aivan mieletön, toisinaan -oli hänestä oikein naurattavaa, melkeinpä lystiä. Aamulla häntä -rupesi viluttamaan, hän meni kaupungin ulkopuoliseen huonoon -ravintolaan, pyysi itselleen huoneen, ja istui tuolille ikkunan eteen. -Suomenvedontapainen haukotus pudistutti häntä. Hän pysyi tuskin -pystyssä, ruumiinsa heikkoni, vaikk’ei hän sitä tuntenut, väsymys -valtasi; hän istui, katsoi, eikä ymmärtänyt mitään; ei tietänyt -mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka oli joutunut yksikseen, jäsenet -kankeana, suru mielessä, raskas kivi sydämellään, tähän tyhjään, -tuntemattomaan huoneesen; hän ei ymmärtänyt mikä saattoi hänen, Varjan, -antautumaan tälle ranskalaiselle, ja mitenkä hän, tietäessään olevansa -uskoton, voi pysyä ennellään rauhallisena, hellänä ja olla olevinaan -uskollinen hänelle! "En ymmärrä mitään!" kuiskasivat hänen kuivettuneet -huulensa. "Kuka minulle nyt voi vakuuttaa ett’ei jo Pietarissa...?" -Lopettamatta kysymystään haukotteli hän taas, vavisten ja käyristyen -koko ruumiiltaan. Sekä kirkkaat että himmeät muistot raastoivat häntä -yhdellä tapaa; hänelle juohtui yht’äkkiä mieleen, että muutama päivä -takaperin istui vaimonsa, hänen ja Ernstin läsnä ollessa, pianon ääreen -ja lauloi: "Vanha mies, julma mies!" Hän muisti hänen kasvonsa piirteet -sillä hetkellä, erikoinen loisto silmissään ja hohto poskillaan, — -hän nousi tuoliltaan, aikoen mennä heille sanomaan: "te ivaatte minua -turhaan; isoisän isäni jyhmi moukkia kylkiluihin, mutta isoisäni oli -itse moukka"; — ja hän olisi ollut valmis tappamaan heidät molemmat. -Toisinaan taas hänestä näytti, että tämä kaikki on vaan unta, eikä -untakaan vaan pelkkää, utua, minkä ainoastaan ravistaa pois päältään ja -katsahtaa... Hän katsahti ympärilleen, vaan niin- kuin haukan kynnet -saaliiseen, tunkeutui suru aina vaan syvemmälle hänen sydämeensä. -Kaiken muun lopuksi, toivoi Lavretski muutaman kuukauden kuluttua -tulevansa isäksi... Mennyt, tuleva aika, kaikki oli myrkytetty. Hän -palasi viimeinkin takaisin Pariisiin, asettui erääsen ravintolaan ja -lähetti Varvara Pavlovnalle herra Ernstin lapun ja seuraavan kirjeen: - - "Tähän yhdistetty paperiliuska selvittää teille kaiken. Samassa sanon - teille, ett’en minä tuntenut teitä: te — aina niin säntillinen, - pudottelette tänlaisia tärkeitä paperia." (Tätä lausetta valmisteli - Lavretski raukka muutaman tunnin ajan). "Minä en voi teitä enään - nähdä; toivon että ette tekään halua sitä. Määritän teille 15,000 - frankkia vuodessa; enempää en voi antaa. Lähettäkää osoitteenne - maalaiskonttooriin. Tehkää mitä parhaaksi näette; eläkää missä - haluatte. Toivon teille onnea. Vastausta en tarvitse." - -Lavretski kirjoitti vaimolleen että vastausta ei tarvitse... mutta -hän odotti, halusi vastausta, selitystä tälle selittämättömälle, -salaiselle asialle. Varvara Pavlovna lähetti hänelle samana päivänä -pitkän, ranskaksi kirjoitetun kirjeen. Se pani hänet tajuamaan; -viimeisetkin epäilyksensä katosivat, hänen tuli häpeä, että oli vielä -epäillyt tätä asiaa. Varvara Pavlovna ei puhdistautunutkaan: hän -halusi ainoastaan nähdä häntä vielä kerta, rukoili ett’ei Lavretski -hylkäisi häntä i’äksi. Kirje oli kylmä ja jännitetty, vaikka siellä -täällä näkyi kyynelten pilkkuja. Lavretski myhähti katkerasti ja käski -kirjeen tuojan sanomaan, että kaikki on erinomaisen hyvin. Kolmen -päivän kuluttua ei häntä enää ollut Pariisissa; hän oli lähtenyt, -ei Venäjälle, vaan Italiaan; muuten hänestä oli samantekevä minne -meni, kunhan vaan ei kotiin. Hän kirjoitti rahastonsa hoitajalle -vaimonsa eläkkeestä, ja käski hänen ottamaan huostaansa talouden -hoidon ja kaikki asiat kenraali Korobjinilta, odottamatta hänen -tilejänsä, ja toimittaa että hänen ylhäisyytensä korjaisi pois itsensä -Lavrikasta; hän kuvaili mielessään poisajetun kenraalin hämmästystä, -rauennutta suurellisuutta, ja kaiken surunsa ohella tunsi hän jotain -vihantapaista tyytyväisyyttä. Silloin hän pyysi kirjeessään Glafira -Petrovnan palaamaan jälleen Lavrikkaan, ja lähetti valtakirjan -hänen nimellensä; mutta Glafira Petrovna ei muuttanut Lavrikkaan, -ilmoittaen itse sanomalehdissä valtakirjansa kuolettamisen, joka -kuitenkin oli ihan turhaa. Elellen Italian pikku kaupungissa, seuraili -Lavretski vielä kauan aikaa vaimonsa elämää. Sanomalehdistä sai hän -tietää että Varvara Pavlovna oli matkustanut Baden-Badeniin, kuten -oli aikonutkin; nimensä alkoi ilmaantua sanomalehtien palstoilla -saman mr Julesin allekirjoittamina. Näissä palstoissa huomasi hän, -tavallisen ivan läpi ystävällistä sääliväisyyttä; se katkeroitti -kovin Feodor Ivanitschin sydäntä. Sitten hän sai tietää, että hänelle -oli syntynyt tytär; parin kuukauden kuluttua sai hän ilmoituksen -rahastonsa hoitajalta, että Varvara Pavlovna oli vaatinut ensimäisen -kolmanneksen palkastaan. Sitten alkoi kuulua aina huonompia ja -huonompia tietoja hänestä; viimein ilmestyi sanomalehdissä kertomus -eräästä hullunkurisen surullisesta tapauksesta, jossa hänen vaimollansa -oli hyvin kadehtimaton osa. Kaikki oli mennyttä: Varvara Pavlovna tuli -"kuuluisaksi". - -Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä -kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä -vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi -saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään. -Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt -kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen -selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää -näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen -henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään. -Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla; -elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli -välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa -lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta -Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme -hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme. - - - - -XVII. - - -Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui -Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu -päässä ja hansikkaat kädessä. - -— Mihin nyt? kysyi hän tältä. - -— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai. - -— Käyttekö te kirkossa? - -Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen. - -— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä... minä en sitä -tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä -matkustan maalle. - -— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa. - -— Noin viisikolmatta virstaa. - -Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana. - -— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta. - -— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette -kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni. - -Liisa seisahtui ja kääntyi häneen. - -— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen -teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena. - -Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi -hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka -rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella -äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi. - -— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir -Nikolajevitsch on! - -— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on? - -— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä -ilmoitan salaa teille, _mon cher cousin_, hän on aivan haltioissaan -minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa -paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii... -olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin -on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni: -tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa -minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä... -nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli... - -Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä -tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua -käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa -rouvaa. - -— Mitä pidätte Liisasta? kysyi hän. - -— Elisabet Mihailovna on herttainen tyttö, sanoi Lavretski, nousi -istualtaan, kumarsi ja meni Marfa Timofejevnan luo. Maria Dmitrijevna -katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä ja ajatteli: aika hyle, hönttö! -Nyt minä ymmärrän miksi hänen vaimonsa ei voinut olla hänelle -uskollinen. - -Marfa Timofejevna istui huoneessaan seurueensa keskellä. Siinä -seurueessa oli viisi olentoa, yhtä rakkaat kaikki hänen sydämellensä: -paksupäinen, opetettu punatulkku, johon hän oli rakastunut sentähden, -että tämä lopetti viheltelemisensä ja veden pärskyttämisen, — pikkunen, -arka koira, Roska, — vihainen kissa, Matrossi, — mustanverevä, -terävänenäinen, suurisilmäinen, yhdeksänvuotias vilkas Sandra uiminen -tyttö, — ja vanha, noin viidenkuudetta vuotias nainen, joka piti -yllään valkeaa tanukkaa ja tummaa hametta, nimeltä Nastasja Karpovna -Ogarkov. Sandra oli orpo porvaristyttö. Tytön ja Roskan oli Marfa -Timofejevna ottanut luokseen sääliväisyydestä: molemmat oli hän -löytänyt kadulta; molemmat olivat nääntyneinä ja nälkäisinä, sateessa. -Roskaa ei kukaan kaihonnut, mutta Sandralla oli setä, juoppo suutari, -jolla ei ollut itsellään mitään syömistä eikä sisarensa tyttärellekään -antaa, pänttäsi sitä lestillä päähän; tämä kuitenkin jätti mielellään -tytön Marfa Timofejevnan huostaan. Nastasja Karpovnan kanssa oli Marfa -Timofejevna tutustunut ollessaan luostarissa Jumalaa rukoilemassa; -itse hän astui hänen luokseen (Marfa Timofejevna mieltyi häneen, kuten -itse vakuutti, sentähden että tämä osasi niin maukkaasti rukoilla), -alkoi puhella hänen kanssaan ja pyysi luokseen teetä juomaan. Siitä -päivästä saakka he eivät enää eronneet. Nastasja Karpovna oli iloinen, -hiljainen nainen, lapseton leski, syntyisin köyhästä aatelissuvusta; -päänsä oli pyöreä, hiuksensa harmaat, kätensä valkoiset ja pehmoiset, -kasvonsa lempeät, nenä hiukan epäsäännöllinen; hän kunnioitti Marfa -Timofejevnaa, tämä puolestaan rakasti häntä, vaikka joskus ivaili -hänen hellää sydäntänsä: hänessä oli heikkous kaikkia nuoria miehiä -kohtaan, joiden läsnäollessa hän punehtui korviansa myöten, kuin tyttö, -vähäpätöisemmistäkin leikeistä. Koko hänen omaisuutensa oli 1,200 -ruplaa arvopapereissa; hän eli Marfa Timofejevnan kustannuksella ja -yhdenmukaisesti hänen kanssaan: Marfa Timofejevna ei suinkaan olisi -sallinut mitään poikkeusta. - -— Ah, Fedja! alkoi hän, tämän nähtyänsä, sinä et eilen illalla -nähnytkään minun perhettäni: ihastelehan! Me olimme aikeessa -toistamiseen ruveta teetä juomaan pyhän kunniaksi. Kaikkia saat -hyväellä: vaan Sandra ei suinkaan anna kiinni itseänsä, ja kissa taas -raapasee. Matkustatko sinä tänään? - -— Tänään. Lavretski istui matalalle tuolille. Minä jätin hyvästi jo -Maria Dmitrijevnalle. Näin minä Elisabet Mihailovnankin. - -— Sano häntä vaan Liisaksi; mikä Mihailovna hän sinulle on? Istu -varovasti, muuten säret Sandran tuolin. - -— Hän meni päiväsaarnaan, pitkitti Lavretski. Onko hän jumalinen? - -— On, hyvinkin jumalinen. Paljon enemmän kuin me sinun kanssasi, Fedja. - -— Ettekö te sitte olekaan jumalinen? huomautti Nastasja Karpovna, -kuiskaten. Tänään ette aamusaarnaan menneet, mutta iltasaarnaan -kuitenkin menette. - -— Enpä niinkään, sinä saat mennä yksin: olen laiskistunut, muoriseni, -sanoi Marfa Timofejevna, teen juonnilla olen ruvennut liiaksi itseäni -lellittelemään. Hän puolestaan sinutteli Nastasja Karpovnaa, vaikka -eli hänen kanssaan yhdenmukaisesti, — ei hän muuten olisi ollutkaan -Pestovan sukua: kolme Pestovaa oli nimitettynä Ivan Wasiljevitsch -Julman synodikirjassa; Marfa Timofejevna tiesi sen. - -— Olkaa hyvä, sanokaa minulle, alkoi Lavretski taas, Maria Dmitrijevna -puhui minulle äsken siitä... mikä hänen nimensä nyt onkaan...? -Panschinista. Mikä herra se on? - -— Aika kielilakkari hän on, varjele Jumala! höpisi Marfa Timofejevna, -eiköhän ilmoittanut sinulle, salaisuutena muka, millainen sulhanen on -onkeen tarttumassa. Lörpöttelisi papinpoikansa kanssa; ei, vielä näkyy -vähäksi piisaavan. Mutta eihän siitä vielä mitään olekaan, Jumalan -kiitos! vaikka hän jo juttelee. - -— Miksi Jumalan kiitos? kysyi Lavretski. - -— Siksi, että en pidä pojasta; ja mitäpä hänessä lie ihmettelemistäkään? - -— Ettekö pidä hänestä? - -— Eihän hän kaikkia voi kahlehtia. Piisaa hänelle sekin, kun Nastasja -Karpovna on häneen rakastunut. - -Leskiraukka joutui aivan hämille. - -— Mitä te Marfa Timofejevna, ettekö pelkää Jumalaa, huudahti hän, ja -kasvonsa ja kaulansa punehtuivat. - -— Ja tietäähän veitikka, keskeytti Marfa ’Timofejevna hänet, millä -miellyttää häntä: lahjoitti hänelle nuuskarasian. Fedja, pyydähän -häneltä nuuskaa haistaaksesi, niin saat nähdä kuinka kaunis se on: -kanteen on maalattu ratsastava sotilas. Parempi, muoriseni, älä -väitäkään. - -Nastasja Karpovna viittoi vaan käsillään. - -— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa? - -— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten -tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa -esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä -saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja -juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan. - -— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi -tajuta. - -Hän rupesi hyvästijättelemään. - -— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna. - -— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla. - -— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on -oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet -siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he -haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja, -teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota, -ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en -minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen. -Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen, -muutoin minä kyllästytän sinua. - -Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan. - -— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän -toisenmoisen miehen. - -— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos. - - - - -XVIII. - - -Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat -vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo -ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa -kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko -tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla; -tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä -suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä -ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten -aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä -säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä -katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron -synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita, -notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita -koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt, -tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta -samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin -suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten -suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla -liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa, -äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä -luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka -äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja -vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen -tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä, -harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan -liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi -nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa -onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin -äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään. -Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän, -"astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin -tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet -niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa -olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen. -Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla -hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa. -Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä -ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän -minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset -juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä. - -Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään -uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat, -sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa. -Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä... -Ranskan historiasta... siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa, -jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot... -Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä... Samat kedot, samat aron -kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan -pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen, -pullistui tuulen viimasta.... "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!" -välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!" -kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut -jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen -edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut -herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen; -portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä -kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli -Wasiljevski. - -Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija -kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen -ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija -aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko -ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä, -mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen -aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja -jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta -ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa, -ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin -vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen -peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi -herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä. - -— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa -olla Anton? Sinä elät vielä? - -Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui -kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin, -Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi -hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta. -Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja -kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas -vyötäisiin saakka. - -— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski, -astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut -ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin -suojiin. - - - - -XIX. - - -Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi -vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta -honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä -puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden -läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille, -joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira -Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten -ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut, -nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan -aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea, -suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä -vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui -vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi -vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja -köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan -hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset -kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui -pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida -sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä, -juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko -röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli -sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen -kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen -kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty -toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen, -kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli -pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä -nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta -likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli -laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan -kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein -yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä; -päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui -vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain -kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia, -peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut -muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään -häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja; -vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet -herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun -olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen. -Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten -lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä, -oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun -teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi -häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se -oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli -ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen -liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi -Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen -karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa -siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan -ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne -olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta -takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen, -jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt -raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä -kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen -uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten -rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät -käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet -kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat -välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja -ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan -vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin -puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi -ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin -pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli -kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen -aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen, -lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille -laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän -Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan, -jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää. -Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä -rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha -oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä, -jos... "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa. -Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä; -löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä, -juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta -kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli -kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi -siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin; -Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden -käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli -hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet -valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan -asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä -pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä -kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja -nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan -kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan -luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä -kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen; -he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista -vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia. -Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla -nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan; -siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään. -Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista, -makeaa untaan. - - - - -XX. - - -Seuraavana aamuna heräsi Lavretski tavallisen aikaiseen; puhutteli -kylänvanhinta, kävi riihessä, käski päästämään koiran irti kahleistaan, -joka hiukan haukahteli ja jäi liikahtamatta paikalleen. Tultuaan -huoneihinsa, vaipui hän taas rauhallisiin ajatuksiin, joista ei -herännyt koko päivässä. "Nyt minä olen oikein onkalossa", sanoi -hän monasti itsekseen, hän istui ikkunan ääressä hievahtamatta -ikäänkuin kuunnellen hiljaista elämän rientoa, joka häntä ympäröi -aron esteettömillä värähdyksillä. Jossain nokkoisten takana kuuluu -viserrys vienon vienolla äänellä; hyttynen toistelee sitä. Viserrys -vaikenee, vaan hyttynen jatkaa yhä surinataan; kärpästen tutun, -loppumattoman pörinän läpi kuuluu paksun lihakärpäsen hyrinää ja -napsuttamista lakeen; kukko lauloi kadulla, kärähdellen venyttäen -viimeistä nuottiaan; kuului rattaitten ratinaa ja kylän porttien -narinaa. "Mitä?" kuului kimakka naisen ääni. "Ah sinä kultaseni", sanoi -Anton käsissään olevalle kaksivuotiaalle tyttöselle, jota hoiteli. "Tuo -kaljaa", toisti sama naisen ääni, — ja sitte on kaikki taas haudan -hiljaista; ei mikään kolahda, ei ’värähdä; tuuli ei liikuta haavan -lehteäkään; pääskyset liitelevät vaienneina toinen toisensa jälkeen -maan tasalla, ja tuottavat siten murheen ihmissydämeen. "Nyt minä olen -oikein onkalossa", ajattelee Lavretski taas. "Aina ja joka aika on -elämä täällä hiljaista ja värähtelemätöntä", ajattelee hän, "Joka astuu -sen piiriin — saa masentua: täällä et tarvitse kärsiä rauhattomuutta, -täällä ei ole mitään puuhailemista; täällä on sillä onni, joka kulkee -omaa uraansa levollisesti, kuten maamies vakoa Ryntäissään". Ja mikä -voima kaikkialla, mikä terve elämä tässä äänettömässä hiljaisuudessa! -Tuossa ikkunan alla kohotteleikse iso hyönteinen ruo’istosta, kylläinen -hämähäkki virittelee verkkoansa sen eteen; tuolla taas vainiolla -rukiin tähkät puhkeavat ja kaurakin orastaa, kaikkialla on vihannuus: -lehti puussa, ruoho maassa. "Naisen rakkauteen viihtyi paras ikäni", -pitkittää Lavretski ajattelemistaan: "minä annan kaihon selvittää -itseni, annan sen rauhoittaa, valmistaa minut siksi, että minäkin -osuisin levollisesti tehdä työni". Ja hän valmistane! uudestaan -kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, mitään odottamatta, — ja kuitenkin -yhä odotellen: hiljaisuus ympäröi häntä, verkalleen, rauhaisena vierii -aurinko sinitaivaalla ja pilvet vaeltavat hitaasti sen kannella. Samaan -aikaan hyöri ja pyöri elämä muualla maailmassa; täällä sama elämä -valui kuulumattomana niinkuin vesi sammaltaneessa suossa; aivan iltaan -saakka oli Lavretski vaipunut tähän valuvaan elämään; entisyyden suru -suli hänen sydämessään, niinkuin keväinen lumi, — ja ihme kyllä! — -ei milloinkaan tähän saakka ollut kotipuolensa tuntunut hänestä niin -sanomattoman miellyttävältä, kuin nyt. - - - - -XXL - - -Kahden viikon kuluessa oli Lavretski järjestänyt Glafira Petrovnan -talon, puhdistanut pihan ja puiston; Lavrikasta tuotiin hänelle -mukavia huonekaluja, kaupungista viiniä, kirjoja, sanomalehtiä; -talliin ilmaantui hevoset; sanalla sanoen, Lavretski hankki itselleen -kaikki tarpeet ja rupesi elämään, tavallansa tilanhaltijana, -tavallansa erakkona. Päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti; mutta ei -hän ikävöinnyt, vaikka ei ketään nähnyt; hän hoiti ahkeraan ja -huolellisesti talouttaan, ratsasteli ympäristössä, lueskeli. Oikeastaan -ei hän paljoa lueskellut: hänestä oli hauskempi kuunnella Antonin -kertomuksia. Tavallisesti istui Lavretski ikkunan edessä poltellen -piippua ja juoden kylmää teetä; Anton taas seisoi oven suussa -kädet selän takana ja kertoi verkalleen vanhoista ajoista, niistä -satumaisista ajoista, jolloin ei kauraa eikä ruista mitattu kapalla, -vaan suurilla säkeillä, ja ne maksoivat pari kolme kopekkaa säkki; -jolloin vielä joka paikka, yksin kaupungin edustatkin olivat taajana -läpipääsemättömänä metsänä, kirveellä koskemattomana korpena. "Vaan -nyt", valitti yli kahdeksankymmenvuotias ukko, "on kaikki hakattu, -niittyjä on tullut sijaan, ett’ei tahdo päästä ajamaankaan." Samoin -kertoi Anton paljon Glafira Petrovnasta: kuinka hän oli ymmärtäväinen -ja säästävä; kuinka eräs herra, nuori naapuri tästä, kosi häntä, rupesi -usein käymään hänen luonaan, — ja hän suvaitsi aina panna päähänsä -uuden pyhäpäiväisen myssyn, sinertävine nauhoineen ja kellertävän -silkkisen hameen ylleen; vaan kun sitten suuttui naapuriherraan, -epäkohteliaasta kysymyksestä: näinköhän teillä, neitiseni, olisi -omaisuuttakin, niin kielsi hänen talossa käymästä; sitten kun hän oli -sairaana, käski hän kuolemansa jälkeen joka pienimmänkin rievun esiin -tuomaan Feodor Ivanovitschille. Ja Lavretski löysikin kaikki tätinsä -perut eheänä, yksin pyhäpäiväisen myssyn, sinisine nauhoineen ja -keltaisen silkkihameenkin. Vanhoja papereja ja hauskoja todistuksia, -joita Lavretski luuli löytävänsä, ei ollut minkäänlaisia, paitsi -erästä vanhaa kirjaa, johon hänen isoisänsä, Pietari Andreitsch, -oli kirjoitellut jotakin; muun muassa oli siinä piirrettynä: "Juhla -Santpietarin kaupungissa, rauhan johdosta, jonka hänen ylhäisyytensä -ruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch Prosorovski teki Turkin -valtakunnan kanssa",. Ja resepti, jossa oli seuraava huomautus: "Tämän -lääkkeen on määrännyt Pyhän Kolminaisuudenkirkon vanhin pappi Feodor -Avksentjevitsch, kenraalin rouvalle Praskovja Feodorovna Maltikovalle"; -sekä politiikillinen uutinen seuraavaa laatua: "Eipä kuulu nyt -ranskalaistiikereistä mitään"; aivan sen alla: "Moskovan sanomissa on -sanottu, että herra palkintomajuri Mihail Petrovitsch Kolytsjev on -kuollut. Eiköhän se ollut Pietari Wasiljevitsch Kolytsjevan poika?" -Lavretski löysi vielä muutamia vanhoja kalentereja ja unikirjoja, -sekä salaisen, herra Ambodikin teoksen; paljon muistelmia herättivät -hänessä näinä unohdetut, vaan tuttavat "Symbooliset tunnusmerkit". -Glafira Petrovnan toalettipöydän laatikon pohjalta löysi Lavretski -pienen käärön sidottuna mustalla nauhalla ja suljettuna mustalla -lakalla. Käärössä oli vastakkain hänen isänsä muotokuva, hänen vielä -ollessaan nuorena — otsalle laskeuneet kauniit kiharat, suuret tummat -silmät ja puoliavonainen suu — sekä melkein kulunut, vaaleakasvoinen, -valkeassa vaatteuksessa, valkoinen ruusu kädessä, — äitinsä valokuva. -Itsestään ei Glafira Petrovna milloinkaan ollut otattanut kuvaa. "Minä, -vaariseni, Feodor Ivanitsch", sanoi Anton Lavretskille, "vaikk’en -silloin saanut herrastalossa elääkään, muistan teidän isoisän isänne, -Andrei Afonasitschin, muistan, — kuinkas sitten: silloin kun hän kuoli -oli minulla jo kahdeksastoista vuosi. Kerran minä satuin puistossa -hänen vastaansa, niin oikein jäntereet vavahtivat; mutta eihän tuosta -mitään: vaan mikä nimeni, ja lähetti hakemaan nenäliinaa. Se oli -herra, ei muuta sanomista, ei pelännyt ketään. Senpä tähden, minä -ilmoitan teille nyt, teidän isoisän isällänne olikin senlainen laatona -— sen oli munkki Afonan vuorella hänelle antanut. Ja sanoi hänelle, -nimittäin se munkki: pajari, sinun ylevämielisyydestäsi lahjoitan -sinulle tämän; pidä se, äläkä pelkää mitään. Mutta silloin tietysti, -vaariseni, millaiset olivat ajat: mitä herran mieleen juohtui, sen -tekikin. Tapahtuipa toisinaan, että herroista joku rupesi häntä -vastustamaan, niin hän katsahti häneen ja sanoivat vaan: matalalla -uiksentelet; — se oli hänen lempisanansa. Ja hän elikin, teidän -ikuisesti muistettava, isoisän isänne, pienissä puuhökkeleissä; mutta -mitä jälkeensä jätti, mikä joukko hopeaa, kaikenlaista tavaraa, kaikki -kartanon alukset olivat täynnä. Hän oli näet isäntä. Juuri se pulleri, -jota te suvaitsitte kiittää, oli hänen, siitä hän ryyppäsi viinaa. -Vaan tuossa teidän isoisänne, Pietari Andreitsch, vaikka laittoikin -kivirakennukset, eipäs osannut omaisuutta koota; kaikki häneltä kävi -nurinpäin; ja hän eli huonommin pappaansa, eikä mitään huvituksiakaan -osannut itselleen hankkia, vaan rahansa menetti kaikki, ei ollut millä -muistellakaan häntä, ei häneltä jäänyt hopealusikkaakaan, vaan kiitos -edes Glafira Petrovnalie, että hän osasi puolensa pitää." - -— Onko se totta, keskeytti Lavretski hänet, että häntä vanhaksi -rauskoksi kutsuttiin? - -— Kukapa sen tiesi! huomautti Anton tyytymättömänä. - -— Sanokaapa, vaariseni, — päätti ukko kerran kysyä, — missä rouva -suvaitsee nykyään oleskella? - -— Minä olen erossa vaimostani, sai töin tuskin Lavretski sanotuksi, ole -niin hyvä, äläkä enää mainitse häntä. - -— Tottelen, huomautti ukko surullisesti. - -Kolmen viikon kiiluttua ratsasti Lavretski O——n ja vietti iltansa -Kalitinilla. Lemm oli siellä, Lavretski mieltyi häneen. Vaikka hän, -isänsä järjestelmän tähden ei osannut soittaa mitään, rakasti hän -kuitenkin hyvin soittoa, oikein kunnollista, klassillista soittoa. -Panschinia ei sinä iltana ollut Kalitinilla. Maaherra oli lähettänyt -hänet johonkin maalle. Liisa soitti yksin ja hyvin säännöllisesti; -Lemm vilkastui, kääri paperin torvelle ja löi sillä tahtia. Maria -Dmitrijevna katsoi ensin häneen ja nauroi, vaan hetkisen kuluttua -meni maata; hänen sanainsa mukaan vaikutti Beethoven liiaksi hänen -hermoihinsa. Puolen yön aikaan saattoi Lavretski Lemmin hänen -asuntoonsa ja istui vielä kello kolmeen asti hänen luonaan. Lemm puhui -paljon; vartalonsa, suoristui, silmänsä suurenivat ja hehkuivat, jopa -hiuksetkin kohosivat hänen otsallaan. Pitkään aikaan ei kukaan ollut -ottanut osaa hänen kohtaloonsa, mutta Lavretskia näytti huvittavan -hänen kertomuksensa, hän kyseli tyystin ja tarkkaan kaikkea. Se -liikutti ukkoa; hän lopetti sen sillä, että näytti vieraalle taitonsa, -soitti ja vieläpä lauloikin lakastuneella äänellään muutamia katkelmia -omista sepityksistään, muun ohella, nuoteille sovittamansa Schillerin -balladinkin: Fridolin. Lavretski ylisti häntä, pakoittipa muutamia -kappaleita toistamaankin ja lähtiessään kutsui häntä luoksensa -vierailemaan muutamaksi päiväksi. Lemm, joka saattoi häntä kadulle -saakka, suostui heti ja puristi ystävällisesti hänen kättään; jäätyänsä -yksin raikkaassa aamu-ilmaan, katsahti hän ympärilleen, ummisti -silmänsä, kyyristyi ja, niinkuin pahan tehnyt, astua hynttyytti -huoneensa... "_Ich bin doch nicht klug_" (minä en ole, oikein viisas) -höpisi hän, käyden maata kovaan ja lyhkäiseen sänkyynsä. Hän koetti -tekeytyä sairaaksi, kun Lavretski muutaman päivän kuluttua tuli -häntä hakemaan; vaan Lavretski tuli hänen huoneesensa ja taivutti -ukon mielen. Etenkin liikutti Lemmiä se, että Lavretski ainoastaan -hänen tähtensä oli tuotattanut pianon kaupungista maalle. He läksivät -yhtenä Kalitinille ja viettivät iltansa siellä, vaan ei läheskään niin -hauskasti kuin edellisellä kerralla. Panschin oli siellä, kertoi paljon -matkastaan, esitteli hyvin hullunkurisesti näkemiänsä tilanhaltioiden -tapoja; Lavretski nauroi, mutta Lemm ei hiiskahtanut nurkastaan, istui -ääneti, silloin tällöin varovasti liikutellen ruumistaan, niinkuin -hämähäkki, katseli äreästi ja tylsistyneesti ympärilleen, ja elpyi -vasta silloin kun Lavretski rupesi hyvästijättelemään. Vielä vaunuissa -istuissaankin oli hän äreänä ja laski ruumiinsa aivan myttyyn; mutta -hiljainen, lämmin ilma, lauhkea tuuli, lienteät varjot koivun urpujen -ja kukkien tuoksu, herttainen loisto kuuttomalta, tähdikkäältä -taivaalta, ystävällinen hevosten kopina ja korskunta, kaikki nämä -syysyön vastakkaisuudet laskeusivat saksalais-raukan sydämeen, ja hän -itse aloitti ensimäiseksi puheen Lavretskin kanssa. - - - - -XXII. - - -Hän puhui soitosta, Liisasta ja taas soitosta. Liisasta puhuissaan, -kuului kuin hän olisi venyttänyt sanojaan. Lavretski siirsi puheen -hänen sepityksiinsä ja pyysi, puoli leikillä, hänen kirjoittamaan -niistä kirjasen. - -— Hm, kirjasen! sanoi Lemm, ei, ei se ole voimiani myöten: minulla ei -ole enää sitä sukkeluutta, sitä ajatusten vilkkautta, joka on niin -välttämätön ooperaa sepittäissä; minä olen jo kadottanut voimani... -Vaan jos minä vielä mitä voisin tehdä, niin tyytyisin romansiin; mutta, -tietysti, minä haluaisin siihen hyviä sanoja... - -Hän vaikeni, istui kauan liikkumatonna ja tähysteli taivasta kohti. - -— Esimerkiksi, puhkesi hän vihdoin puhumaan, jotain tähän tapaan: te, -tähdet, o, te kirkkahat tähdet...! - -Lavretski kääntyi ja katsahti häneen. - -— Te, tähdet, kirkkahat tähdet, toisti Lemm... Te katsotte samalla -lailla rehellisiin ja kavaloihin... mutta ainoastaan viattomat sielut, -tahi jotain sen tapaista... teitä ymmärtävät, ei parempi — teitä -rakastavat. Toisekseen en minä ole runoilija, mihin minusta! Mutta -jotain tähän tapaan, jotain ylevää. - -Lemm työnsi hattunsa takaraivalle; valoisan yön vienossa hämärässä -näyttivät kasvonsa vaalenneilta ja nuortuneilta. - -— Ja te myös, pitkitti hän yhä, hiljenevällä äänellä, tiedätte ketä -rakastaa, ken rakastaa osaa, sentähden että te olette viattomat, te -yksin voitte rauhoittaa.... Ei, tämä kaikki ei ole sitä! Minä en ole -runoniekka, huomautti hän, mutta jotain tähän tapaan... - -— Vahinko ett’en minäkään ole runoilija, sanoi Lavretski. - -— Turhia haaveiluita! vastasi Lemm ja vaipui vaunun nurkkaan. Hän -ummisti silmänsä, ikäänkuin aikoen nukkua. - -Kului hetkinen... Lavretski lähensi korvaansa... "Tähdet, kirkkahat -tähdet, on lempi", sopotti ukko. - -— Lempi, toisti Lavretski itsekseen, ja vaipui ajatuksiinsa, ja -raskaalta tuntui hänen sydämensä tällä hetkellä. - -— Miellyttävän soiton te kirjoititte Fridolinille, Kristofer -Feodoritscb, sanoi hän ääneensä, vaan mitä te luulette, rupesiko -Fridolin jo silloin, kun kreivi toi hänet ensikerran kreivinnan eteen, -sitä rakastamaan, vai kuinka? - -— Te luulette niin, vastasi Lemm, varmaankin sen tähden, kun kokemus... -Hän vaikeni äkkiä, hämmästyi ja käänsi selkänsä Lavretskiin. Lavretski -naurahti väkinäisesti, käänsi myös selkänsä häneen ja tähysteli tielle. - -Tähdet alkoivat jo himmetä ja taivas vaaleta, kun vaunut seisahtuivat -kuistin eteen Wasiljevskissa. Lavretski saattoi vieraansa hänelle -määrättyyn huoneesen, tuli itse työhuoneesensa ja istui ikkunan ääreen. -Puistossa lauloi yörastas viimeistä säveltään ennen päivän nousua. -Lavretski muisti Kalitinin puistossa myös yörastaan laulaneen; muisti -hiljaiset liikunnot Liisan silmissä, jotka kääntyivät ikkunaan päin, -kuullessaan sen laulua. Hän ajatteli Liisaa ja sydämensä rauhoittui. -"Sievä; tyttö", sanoi hän puoli-ääneensä, "te kirkkaat tähdet", lisäsi -hän hymyillen ja kävi tyytyväisenä levolle. - -Lemm istui vielä myöhään sängyssään, nuottivihko polvilla. Näytti -siltä, kuin olisi tuntematon, suloinen sävel ollut tulossa hänelle -vierailemaan: hän hehkui rauhattomana’ ja tunsi jo vienot värähdykset -sen tulosta... mutta ei jaksanut odottaa sitä. - -— En ole runoilija, enkä säveltäjä! mumisi vihdoin... Ja väsynyt päänsä -painui raskaasti patjalle. - - - - -XXIII. - - -Toisena aamuna joivat isäntä ja vieras teetä puistossa vanhan lehmuksen -alla. - -— Taituri! sanoi Lavretski muun ohella, teidän täytyy kohta sepittää -juhlallinen kantaati. - -— Mitä tilaisuutta varten. - -— Entä herra Panschinin ja Liisan häiksi. Ettekö te huomanneet eilen, -kuinka hän mielitteli Liisaa? Näyttää siltä, kuin heillä olisi jo -kaikki valmiina. - -— Sitä ei tapahdu! huudahti Lemm. - -— Miksikä ei? - -— Siksi, että se on mahdotonta. Toisekseen, lisäsi hän hetkisen -kuluttua, maailmassa on kaikki mahdollista. Etenkin teillä Venäjällä. - -— Jätämme nyt Venäjän sikseen; vaan mitä pahaa te huomaatte tässä -avioliitossa? - -— Kaikki on pahaa, kaikki. Elisabet Mihailovna on rehellinen, -totinen tyttö, jaloja aatteita täynnä, — vaan hän... hän on -tai-teen-aloit-telija, sanalla sanoen. - -— Niin mutta rakastaahan Liisa häntä? - -Lemm nousi istumasta. - -— Ei, hän ei rakasta, se tahtoo sanoa, hän on puhdassydäminen eikä -ymmärrä mitä merkitsee: rakastaa. Madam von Kalitin vakuuttaa hänelle, -että Panschin on miellyttävä nuorimies, ja hän kuuntelee mitä madam -von Kalitin puhuu, sentähden, että hän on vielä aivan lapsi, vaikka -onkin jo yhdeksäntoistavuotias: rukoile aamulla, rukoile illalla, onhan -sekin sangen ylistettävää; mutta hän ei rakasta häntä. Hän voi rakastaa -ainoastaan ihastuttavaa, vaan Panschin ei ole mikään ihastuttava, se -tahtoo sanoa, hänen sielunsa ei ole ihastuttava. - -Lemm puhui tämän kaiken sujuvasti ja innolla, kävellen edestakaisin, -lyhyvin askelin, teepöydän edessä ja tuijottaen maahan. - -— Kallis taiturini! huudahti Lavretski äkkiä, minusta näyttää, että te -itse olette rakastuneet orpanaani. - -Lemm seisahtui. - -— Olkaa niin hyvä, alkoi hän vapisevalla äänellä, älkää ivatko minua. -En minä mieletön ole: minä katson haudan synkkyyteen, enkä ruusuiseen -tulevaisuuteen. - -Lavretskin tuli sääli ukkoa; hän pyysi anteeksi tältä. Teen -juotua soitti Lemm hänelle kantaatinsa, ja päivällispöydässä, -Lavretskin alotettua puheen Liisasta, alkoi hän taas puhua hänestä, -Lavretski kuunteli häntä tarkkuudella ja uteliaisuudella. - -— Kuinka te luulette, Kristofer Feodoritsch, sanoi hän vihdoin, -onhan meillä täällä kaikki järjestyksessä, sekä puistokin täydessä -kukoistuksessaan... Emmekö kutsuisi häntä tänne äitineen ja minun -vanhan tätini kanssa, — mitä? Onko se teistä mieleen.? - -Lemm kumarsi päänsä lautasen yli. - -— Kutsukaa, sanoi hän tuskin kuuluvasti. - -— Vaan Panschiniahan ei ole tarvis? - -— Ei ole tarvis, huomautti ukko, melkein lapsellinen hymy huulillaan. - -Kahden päivän kuluttua läksi Lavretski kaupunkiin, Kalitinille. - - - - -XXIV. - - -Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän -halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät -kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen -eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen -suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä -huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa -henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin -lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän -lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä, -hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri -tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos -minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen -häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen -tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti -hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan -pelkäsi pahoittavansa häntä. - -— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen. - -Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä. - -— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on -tosiaankin hyvä..." — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi -puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte... miksi te -erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen -viereensä. - -— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän -kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin. - -— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen -puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta -kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut? - -— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä -kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme. - -Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut. - -— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin -anteeksi annettaisiin. - -— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää, -kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet -uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille -on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on -aivan tyytyväinen kohtaloonsa... Ja mitä joutavista puheista! Hänen -nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian -puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa. - -— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni -nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch. - -— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä -pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on! - -— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät. - -Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan. - -— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä -petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en -tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta -uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää. - -— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi -tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää, -vaan jos me emme nöyrry... - -Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan. - -— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan. - -Samassa astui huoneesen Maria Dmitrijévna. Liisa nousi ja aikoi lähteä -tiehensä. - -— Odottakaa, huudahti Lavretski äkkiä hänen jälkeensä. Minulla olisi -pyyntö teidän äidillenne ja teille: tehkää hyvin, tulkaa vierailemaan -minun uudisasuntooni. Kuten tiedätte olen hankkinut sinne pianon; -Lemm oleskelee luonani, ja syreenipuutkin kukkivat nyt; hengitätte -siellä maa-ilmaa, ja voitte samana iltana tulla takaisin jos haluatte. -Myönnyttekö? - -Liisa katsahti äitiinsä, tämä taas aikoi tekeytyä sairaaksi; mutta -Lavretski ei antanut hänen ruveta haukottelemaan, vaan suuteli hänen -molempia käsiään. Maria Dmitrijevna, joka aina oli herkkä hyväilyille -eikä ollenkaan odottanut tältä "hylkeeltä" senlaista kohteliaisuutta, -heltyi nyt ja suostui lähtemään. Sillä aikaa kun hän ajatteli minkä -päivän määräisi, lähestyi Lavretski Liisaa ja kuiskasi hänelle korvaan: -"kiitos hyvä tyttö; minä olen syypää..." Ja Liisan vaaleille poskille -nousi vieno häveliäs puna; silmätkin myhähtivät hiukan; tähän saakka -oli hän luullut loukanneensa häntä. - -— Saako Wladimir Nikolajevitsch tulla meidän kanssamme? kysyi Maria -Dmitrijevna. - -— Tietysti, huomautti Lavretski, mutta eiköhän meidän olisi mukavampi -olla omassa piirissämme? - -— Niin mutta... alkoi Maria Dmitrijevna... vaan kuinka tahdotte, lisäsi -hän. - -Päätettiin ottaa -mukaan Leena ja Sandra. Marfa Timofejevna kieltäytyi. - -— Ei minua haluta, sanoi hän, lähteä vanhoja luitani särkemään; kenties -sinulla ei ole missä maatakaan; vaikka, toisekseen, en minä voi nukkua -vieraalla vuoteella. Antaa vaan nuorten mennä. - -Lavretskin ei enää onnistunut jäädä kahden Liisan kanssa; mutta hän -katsoi häneen niin suopeasti, että Liisasta tuntui hyvälle, vaikka -hieman häpeä hänellä olikin ja sääli häntä, Hyvästijättäissään puristi -Lavretski kovasti hänen kättään: tämä taas jäätyään yksin, vaipui -ajatuksiinsa. - - - - -XXV. - - -Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä -vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä; -kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli -harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat: -se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei -tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti. -He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa -huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset, -unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja -juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille -omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään -kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta -hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin -oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla, -noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää -Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa -tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin -nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti -huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti -hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä -olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. — -Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo -anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi -tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä -olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee, -veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot -ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä -kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin -uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä -uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja; -runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle -viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset -vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli -tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla: - - Uusille tunteille altiiksi antauin, - Aivan kun lapseksi sielultani tulin: - Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin, - Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin. - -Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä; -hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen -leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli -häntä, kuunteli... vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti -yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei -kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi -niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan -venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa -ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka -sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan -syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema -kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että -kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut -huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan -pelätäkin. - -— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello -yhden aikaan yöllä. - -— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki -vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella -kädelläni? - -— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä -oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut; -se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja -rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen -vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut. - -— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi. - -— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen -mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa -hairahdella. Mutta mitä se todistaa? - -— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin. - -— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä -lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista -asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin? - -— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta... - -— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch -vuorostaan. - -— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä -halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää -ainoastaan itseäsi varten... - -— Mikä se itsenautinto on? - -— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta. - -— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta? - -— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä -ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän, -murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan... - -— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua. - -— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä -lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi... sinä olet, -säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet! - -— Kuka, minäkö olen voltairelainen? - -— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan. - -— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että -sinä olet yltiöpäinen. - -— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään -ansaitse niin korkeaa nimitystä... - -— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch -kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et -voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat -rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään -osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen -— ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat -kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin, -nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki -se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa. - -— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski, -mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset? - -— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti -väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte -mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat -ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja -tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen -laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku -ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan -nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä, -— tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä -i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä -siihen, istuuvat siinä, niin kuin... niin kuin tatti voissa, tempasi -Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi, -näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä -yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko... - -— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa... -työskennellä... Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija! - -— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni; -se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti. -Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa, -muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa. - -— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski. - -— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch -käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota, -eikä elämäkään saa odottaa. - -— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello -neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä! -nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri -edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan -aika rientää; me makaamme... - -— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan -makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti -kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut. - -Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen -saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen -saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista -tuntia... Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja -sävyisää pakinoimista. - -Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin -koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä; -mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai -tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa. -Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden -tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa -takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet -sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa -ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä -söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita -vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei -hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut -kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen -tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta -tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen -hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja -ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään -huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut. -Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja, -kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli -hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "_pan’ittaren_", -puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka -aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin -tunsivat... mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä? - -Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat -hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä... Kuuromykkä tuntee jo -pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä — -eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen -kanssaan, — ei edes toivoakaan. - -Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa, -ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti -ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä -esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi -samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten -olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan... - -— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski. - -— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch -hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi -juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä -tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi -sinut tuosta tunnottomuudesta... - -— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot. - -— Ole vait _luulittelija_! huudahti Mihalevitsch. - -— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä. - -— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä. - -Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt, -keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli -kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama -kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan -ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään -ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat -vihdoin... "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän, -kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto, -edistys, inhimillisyys...! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin -tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat -näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan -huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat -olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä. -Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa. - - - - -XXVI. - - -Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna -tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta -Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin -arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän -suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti, -kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja -pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi -mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan -sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä -ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa. -Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana -seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään -antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin -sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä -hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa. -Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli -pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut -kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän -näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi -mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi: -kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle. -Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon -hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön -ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se -oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille -saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui -paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon... Mutta! sävel kuuluikin -hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä -koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt -onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski -ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan -sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen -toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti: -"nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan. - -Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa -oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin -matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras -vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle -palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki -ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin -koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita -Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "_il -n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois_". [Ei ole -enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen -kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala -nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon -paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat -vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi -pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia; -luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen, -vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko -liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton -veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä -lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla -oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui -hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa. -Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa -su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat -niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot -tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen, -toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus -varjosi heidät molemmat. - -— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut -meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen, -että te olette erinomaisen hyvä. - -— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella... sanoi Liisa ja häpesi. - -— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta -tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman. - -Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle -tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää. - -— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi, -hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana — -sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on -vaikea kestää tällaisia iskuja...! Katsokaa, teillä nykii... Sanotaan, -lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin -miellyttävän romansin. - -— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä. - -— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja? - -— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän -ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi. - -— Vai niin. Onko hän hyväkin? - -Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin. - -— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja -heittäen sen uudestaan veteen. - -— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle -saapunut henkilö ja sukulainen. - -— Kuin sukulainen? - -— Niin. Taidanhan minä olla... väärän "koivun takaa" teille setä. - -— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan, -hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin. - -— Rakastatteko tekin häntä? - -— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi. - -— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy -välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti -Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!" -sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois -katseensa. Liisa punehtui. - -— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette -turhaan... Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän -äkkiä.. - -— Ei. - -— Miksi? - -— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan. - -Hymy katosi Liisan kasvoilta. - -— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan -vaiti oltua. - -— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun -minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä, -että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua...? Mutta, lisäsi hän, -täytittekö lupauksenne? - -— Millaisen? - -— Rukoilitteko puolestani? - -— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette -puhu siitä niin kevytmielisesti. - -Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään -juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten -hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa, -kristillisyyden merkityksestä... - -— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella, -ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta... vaan siksi, että joka -ihmisen on kuoleminen. - -Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi -hänen katseensa. - -— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän. - -— Se sana ei ole omani, vastasi tämä. - -— Ei ole omanne... Mutta miksi te puhuitte kuolemasta? - -— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä. - -— Usein? - -— Niin. - -— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset, -selkeät kasvot, te hymyilette... - -— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti. - -Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä -kovasti... - -— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen -ruutanan minä sain. - -— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan -Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan -kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa -oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti -Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli -kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle. - -— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä? -kysyi hän hetken kuluttua. - -— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika -on kaikki näyttävä. - -Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään -Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella -Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä -niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja -vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja -viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui. - -— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin -sisäpihallani Nastjallakin, ei ole _omia_ sanoja. Hän sanoi kerta -sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot -minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan. - -"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski. - - - - -XXVII. - - -Sillä välin oli jo iltakin käsissä ja Maria Dmitrijevna ilmoitti -haluavansa lähteä kotiin. Tyttöjä saatiin töin tuskin lähtemään -lammilta. Lavretski sanoi saattavansa vieraita puolitiehen saakka, -ja käski satuloimaan hevosen. Auttaessaan Maria Dmitrijevnaa niihin, -muisti hän Lemmin; mutta ukkoa ei löydetty mistään. Hän katosi kohta -illallisen jälkeen. Anton paiskasi vaunujen oven kiinni joltisella -voimalla hänen edessään, äreästi huutaen: ajuri, ann’ mennä! Vaunut -liikahtivat. Takaistuimella istuivat Maria Dmitrijevna ja Liisa; -etuistuimella neitoset ja palvelustyttö. Ilta oli tyyni ja lämmin, -ikkunat avattiin kummaltakin puolelta. Lavretski ratsasti vaunujen -rinnalla Liisan puolitse, pannen kätensä ikkunan pieleen, — hän -heitti ohjakset säännöllisesti juoksevan hevosen kaulaan — ja vaihtoi -joskus pari kolme sanaa Liisan kanssa. Aurinko oli mennyt mailleen; -yö läheni, mutta ilma lämpeni yhä. Maria Dmitrijévna alkoi oitis -torkkua; tyttöset ja piika jo nukkuivat. Joutuun ja tasaisesti vierivät -vaunut; Liisa kumartui eteenpäin; nouseva kuu valaisi hänen kasvonsa, -yöllinen vilvas ilma tuulahteli hänen silmiinsä ja poskiinsa. Hänen -oli hyvä olla. Kättänsä nojasi hän ikkunan pieleen Lavretskin käden -rinnalle. Lavretskin oli myöskin hyvä olla: hän ratsasti rautaisessa -yöilmassa, taukoamatta katsellen nuoria kasvoja, kuunnellen nuorta, -helevän kuiskaavaa ääntä, joka ilmaisi yksinkertaisia, jokapäiväisiä -asioita; hän ei huomannutkaan ennen kuin oli ajanut puolitietä. Hän -ei tahtonut herättää Maria Dmitrijevnaa, vaan puristi hellästi Liisan -kättä, sanoen: "nythän olemme ystäviä, eikös niin?" Tämä nyökäytti -päätään, Lavretski seisautti hevosensa. Vaunut vierivät eteenpäin -hiljaa jyristen; Lavretski läksi astumaan jalkaisin kotiinsa. Kesäyön -sulo valtasi hänet; kaikki ympärillänsä näytti niin odottamattoman -kummalliselta ja samassa niin vanhan, niin herttaisen tuttavalta; -likellä ja kaukaa, — etäälle silmä näkikin, vaikka ei kaikkia tarkoin -eroittanut, — kaikki uinaili; nuori, kukoistava elämä kuvastui tässä -uinailussa. Lavretskin hevonen astui vilkkaasti, notkutellen ruumistaan -oikealle ja vasemmalle; suuri musta varjo kulki sen rinnalla; oli -jotakin miellyttävää sen kavioiden kopseessa, jotakin hauskaa ja -hupaisaa, huuhkainten huudon seassa. Tähdet tuikahtelivat jonkinlaisen -vaalean usman takana; vahva kuutamo valaisi seutua; sen valo siinsi -myös ympäri taivaan kantta, laskien savustuneen kullan tapaisia, -pilkkuja ohi liiteleviin pilvenhattaroihin; raitis ilma vilpastutti -silmät. Lempeästi laskeutuen joka jäseneen, suloisesti vierien rintaan. -Lavretski nautti tätä ja iloitsi nautinnostaan. "No! kyllä me vielä -elämme, ajatteli hän, ei se aivan loppuun ole meitä kalvanut.." Ei -hän kuitenkaan sanonut: kuka tahi mikä... Sitten hän ajatteli Liisaa, -näinköhän tuo rakastaa Panschinia; jos Liisa olisi sattunut hänelle -vastaan toisissa oloissa, — Jumala tiesi, kuinka olisi käynyt; hän -ymmärtää Lemmiä, vaikka Liisalta puuttuu 'omia' sanoja. Eikä sekään -ole totta: hänellä on omat sanansa... "Älkää puhuko siitä niin -kevytmielisesti", juohtui Lavretskin mieleen. Hän nousi hevosen selkään -ja ratsasti kauan pää kumarassa, mutta oikasihe sitten ja sanoi: - - Pultinpa kaiken, jollenka kumarruin; - Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin... - -säppäsi samassa hevostaan ratsuvitsalla ja ratsasti kotiinsa. - -Hypättyhän hevosen selästä, katsahti hän viimeisen kerran taakseen -hieman myhäillen. Äänetön, lempeä yö peitti kunnaat, laaksot; etäältä -sen tuoksuavasta syvyydestä — taivaastako, vaiko maasta, — uhkui -hiljaista miellyttävää lämpöä. Lavretski lähetti vielä tervehdyksensä -Liisalle ja juoksi kuistiin. - -Seuraava päivä oli hyvin ikävä. Aamusta alkaen satoi; Lemm katseli -luomiensa alta ja yhä kovemmin ja kovemmin puristi huuliansa yhteen, -aivan kuin olisi tehnyt lupauksen, ei niitä koskaan enää avata. Levolle -mennessään otti Lavretski mukaansa vuoteelle koko joukon ranskalaisia -sanomalehtiä, joista toiset jo pari viikkoa olivat odotelleet -avaamista. Hän repäisi siteet pois, katsoi kiireisesti kaikki palstat, -joissa ei paljon mitään uutta ollut. Hän oli jo panemaisillaan ne -syrjään, kun äkkiä hypähti ylös vuoteeltaan kuin mieletön. Eräässä -kertoelmassa ilmoitti, meille jo tuttu, mr Jules lukijoilleen -surullisen uutisen: miellyttävä, ihastuttava moskovalainen, kirjoitti -hän, yksi muodin ruhtinattarista, parisilaisten salonkien kaunistus, -_madame de Lavretski_ on kuollut äkkiä, ja tämä sanoma, ikävä kyllä, -aivan varma, saapui nyt vasta hänen, mr Julesin, tietoon. Hän oli — -niin hän pitkitti — kuten sanoa sopii, vainajan ystävä... - -Lavretski pukeutui, meni puistoon ja käveli melkein aamuun saakka -edestakaisin pitkin yhtä ja samaa kujaista. - - - - -XXVIII. - - -Seuraavana aamuna teetä juodessa, pyysi Lemm Lavretskilta hevosia -lähteäkseen kaupunkiin. "Minun täytyy jo ryhtyä työhön, se tahtoo -sanoa, läksyihin", huomautti ukko, "muutoin tuhlaan täällä -turhaan aikani." Lavretski ei vastannut heti hänelle: hän näytti -hajamieliseltä. "Hyvä, sanoi hän vihdoin, minä lahden kanssanne." -Palvelijain avutta, ähkyen ja äreänä pani Lemm kuntoon pienen -matkalippaansa, repi ja poltti useita lehtiä nuottipaperia. Hevoset -olivat valmiina. Astuessaan ulos työhuoneestaan pani Lavretski -taskuunsa eilisen sanomalehden. Melkein koko matkan olivat Lemm ja -Lavretski ääneti: kummallakin olivat omat ajatuksensa, kumpikin olivat -tyytyväiset, kun saivat olla häiritsemättä. He erosivat toisistansa -jokseenkin kuivasti, vaan sehän sattuu usein ystävien kesken Venäjällä. -Lavretski antoi hevosten seisahtua Lemmin asunnon edessä: tämä -kömpi ulos vaunuista, otti matkalippaansa ja ojentamatta kättään -ystävälleen (hän näet piteli molemmin käsin matkalipasta rintaansa -vasten), katsomattakaan häneen, sanoi hänelle venäjänkielellä: -hyvästi. Hyvästi, toisti Lavretski ja käski ajuria ajamaan hänen -asunnollensa. Hän piti kaikessa tapauksessa varalta asunnon O——n -kaupungissa. Kirjoitettuaan muutamia kirjeitä ja syötyään pikaisesti -päivällistä, läksi hän Kalitinille. Hän tapasi siellä vierashuoneessa -Panschinin yksinään, joka ilmoitti hänelle, että Maria Dmitrijevna -tulee heti, ja ryhtyi samassa sydämellisellä kohteliaisuudella -puhelemaan hänen kanssaan. Siihen päivään saakka oli Panschin -käyttäytynyt Lavretskia kohtaan, ellei juuri ylenkatseellisesti, -kumminkin alentuvaisesti; mutta Liisa oli kertonut Panschinille -toispäiväisestä matkastaan, sanoen Lavretskia herttaiseksi ja -viisaaksi mieheksi; siinä hänelle oli kylliksi: täytyi näet suosittaa -"herttainen" mies. Panschin alkoi puheensa kaunistelluilla sanoilla, -kuvaten ihastusta, jolla, kuten hän sanoi, koko Maria Dmitrijevnan -perhe oli puhunut Wasiljevskista, ja sitten, tavallisuutensa mukaan, -sukkelasti siirtyen omaan itseensä, alkoi kertoa omista toimistaan, -kehkeytymisestään elämässä, maailmassa ja virassaan; sanoi pari sanaa -Venäjän tulevaisuudesta, siitä, kuinka täytyy osata pitää maaherroja -pihdissä; samassa lystinmäisesti ivaten itseään ja lisäten, että -muun ohessa hänelle uskottiin Pietarissa — "_de populariser l'idée -du cadastre_" [maakirjan kansanmieleiseksi saattaminen]. Hän puhui -jokseenkin kauan, — varomattomalla itseensäluottamuksella ratkaisten -kaikki vaikeudet ja, niinkuin taiteilija pallojen kanssa, pelasi hän -kaikkein tärkeimpien hallinnollisten ja politillisten kysymysten -kanssa. Lauselmat: "niin minä tekisin, jos olisin valtiaana"; "te, -niinkuin viisas mies ainakin, yhdytte heti minun mielipiteeseni" — -eivät poistuneet hänen huuliltaan. Lavretski kuunteli kylmäkiskoisesti -Panschinin puheliaisuutta: häntä ei miellyttänyt tämä kaunis, viisas -ja väliäpitämättömän-säntillinen nuori mies, sydämellisen hymyinen, -kohteliaine äänineen ja tutkivine silmineen. Panschin huomasi kohta, -ollen erittäin nokkela tajuamaan toisten ajatukset, että ei saattanut -erikoista hauskuutta seuralaisellensa, jonka tähden, kohteliaan syyn -nojalla, siirtyi toiseen huoneesen, päättäen itsekseen, että Lavretski -voi kenties olla herttainen mies, mutta ei suinkaan puoleensa vetävä, -"_aigri_" ja "_en somme_", hiukan naurettava. — Maria Dmitrijevna -saapui saliin Gedeonovskin seuraamana; sitten tuli Marfa Timofejevna -Liisan kanssa ja heidän jälessään muu kotiväki; sittenpä saapui -soitannon rakastaja rouva Belitsin, pieni, laiha nainen, jolla oli -melkein lapselliset, raukeat, mutta kauniit kasvot, yllään kahiseva -musta silkkileninki, kirjava viuhka kädessään ja paksut kultaiset -rannerenkaat ranteissa; tuli miehensäkin, punaposkinen, pullakka mies, -jolla oli suuret kädet ja jalat, valkoiset silmäripseet, ja alituinen -hymy paksuilla huulillaan; vieraillessa ei vaimonsa milloinkaan -haastellut hänen kanssaan, vaan kotona, hempeyden hetkinä, nimitti -häntä omaksi porsaakseen; Panschin tuli takaisin: kovinpa alkoi kuulua -puhetta ja ääntä salista. Lavretskista ei tällainen väen paljous -ollut mieleen; etenkin suututti häntä rouva Belitsin, joka vähä väliä -katseli häneen nenälasinsa läpi. Hän olisi paikalla lähtenyt pois, jos -ei Liisaa olisi ollut: hän halusi sanoa hänelle ainoastaan pari sanaa -kahden kesken, mutta ei saanut siihen sopivaa tilaisuutta, jonka tähden -oli tyytyväinen, kun sai salaisesti silmäilläkseen häntä; ei vielä -milloinkaan hänen mielestään Liisan kasvot olleet niin kunnioitettavat -ja herttaiset kuin nyt. Hän istui lähellä rouva Belitsiniä; Tämä -liikahti alituisesti tuolillaan, nosteli kapeita hartioitaan, nauroi -hemmoitetulla äänellä ja milloin rypisteli kulmiaan, milloin taas -avasi silmänsä levälleen. Liisa istui ääneti, katsoi suoraan eikä -yhtään nauranut. Emäntä istui korttia pelaamaan Marfa Timofejevnan, -Belitsinin ja Gedeonovskin kanssa, joka jälkimäinen pelasi hyvin -vitkaan, vähä väliä hairahdellen, räpyttäen silmiään ja pyyhkien -nenäliinalla kasvojaan. Panschin tekeytyi alakuloisen näköiseksi, -puhui vähän, paljon merkitsevästi ja surullisesti, — aivan kuin -epäonnistunut taiteilija, — ja huolimatta rouva Belitsinin pyynnöistä, -joka hyvin viekisteli hänen kanssaan, ei suostunut laulamaan -romanssiansa: Lavretski oli liika henkilö. Feodor Ivanitsch puhui myös -väliin; etenkin Liisaa kummastuttivat hänen kasvoinsapiirteet, kun -hän astui huoneesen: Liisa huomasi paikalla, että hänellä oli jotain -ilmoitettavaa hänelle, mutta, tietämättänsä syytä, pelkäsi kysyä -häneltä sitä. Vihdoin, mennessään toiseen huoneesen teetä kaatamaan, -käänsi hän vaistomaisesti päänsä Lavretskin puoleen. Tämä nousi heti ja -seurasi häntä. - -— Mikä teidän on? sanoi Liisa, pannen teekannua tee-keittiön päälle. - -— Oletteko te mitä huomanneet? kysyi vuorostaan Lavretski. - -— Te ette ole tänäpäivänä semmoinen, jommoisena teitä tähän saakka olen -nähnyt. - -Lavretski kumartui yli pöydän. - -— Minä tahdoin, alkoi hän, ilmaista teille yhden asian, mutta nyt se -näyttää mahdottomalta. Vaan toisekseen, lukekaa tästä palstasta nämä -kohdat, jotka ovat lyijykynällä alle merkityt, lisäsi hän, antaen -Liisalle mukaansa otetun sanomalehden. Pyydän pitämään sitä salassa, -minä tulen teille huomen aamuna. - -Liisa hämmästyi... Panschin näyttäytyi oven kynnyksellä: hän pisti -sanomalehden taskuunsa. - -— Oletteko lukeneet Obermannia, Elisabet Mihailovna? kysyi Panschin -miettivästi häneltä. - -Liisa vastasi hänelle epäselvästi ja meni ylös omaan huoneesensa: -Lavretski meni vierashuoneesen ja lähestyi pelipöytää. Maria -Timofejevna, joka oli irroittanut tanukkansa nauhat ja punehtunut, -moitti vastapelaajatansa Gedeonovskia, joka, hänen sanainsa mukaan, ei -osannut alkuheittoa. - -— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin -juoruja panna kokoon. - -Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa -pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski -katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin -tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin -salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan, -ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin -kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti -lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna -tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä. - -— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan. - -Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja -Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin -kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja -katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti. - -Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei -hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei -voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli -ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti, -tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen -päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän -seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä. - - - - -XXIX. - - -Maria Dmitrijevna ei ollut hyvillään, kun Lavretski toisena aamuna tuli -hänen luokseen. "Ähä, viehättääkö", ajatteli hän. Maria Dmitrijevna ei -hänestä muutoinkaan pitänyt, ja Panschin, jonka vaikutusvallan alainen -hän oli, oli edellisenä päivänä hyvin väliapitämättömästi ja viekkaasti -ylistellyt Lavretskia. Koska hän ei pitänyt häntä vieraana, eikä -katsonut tarpeelliseksi pitää seuraa sukulaisen, melkein oman talon -henkilön kanssa, niin ei kulunut puolta tuntiakaan kun Lavretski ja -Liisa jo kävelivät puistossa. Leena ja Sandra juoksentelivat muutaman -askeleen päässä heistä, ruohostossa. - -Liisa oli kuten ainakin rauhallinen, mutta vastoin tavallisuuttaan -vaalea. Hän otti taskustaan hienosti taitetun sanomalehden ja ojensi -sen Lavretskille. - -— Se on kauhistavaa! äännähti hän. - -Lavretski ei vastannut mitään. - -— Vaan ehk’ei se olekaan totta, lisiisi Liisa. - -— Sen tähden pyysinkin teidän pitämään sitä salassa. - -Liisa käveli vähän aikaa. - -— Sanokaa; alkoi hän, ettekö te ole pahoillanne? Ettekö yhtään? - -— Minä en itsekään tiedä, mitä minä tunnen, vastasi Lavretski. - -— Mutta rakastittehan te häntä ennen? - -— Rakastin. - -— Oikeinko sydämellisesti? - -— Oikein. - -— Ettekö ole pahoillanne hänen kuolemastansa? - -— Ei hän nyt minulta kuollut. - -— Se on synti, mitä te puhutte... Älkää vihastuko minuun. Te nimititte -minua ystäväksenne: ystävällä on oikeus sanoa vaikka mitä. Minusta on -oikein peloittavaa... Eilen teidän kasvonne eivät olleet ensinkään -hyvän näköiset... Muistatteko, ei kauan sitten, kun te vielä moititte -häntä? Ja silloin jo, kenties, ei häntä ollut enää olemassakaan tässä -maailmassa. Se on hirmuista. Se on aivan kuin rangaistukseksi teille -lähetetty. - -Lavretski naurahti katkerasti. - -— Te luulette...? Olenhan nyt ehkä vapaa. - -Liisa vavahti hieman. - -— Älkää puhuko tuolla tavalla. Mitä te teette vapaudellanne? Teidän ei -nyt sitä tule ajatella, vaan anteeksi antaa... - -— Minä olen jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut, keskeytti -Lavretski hänet, viitaten kädellään. - -— Ei, en minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa ja punehtui. Te ette -oikein ymmärtäneet minua. Teidän tulee huolehtia siitä, että teillekin -anteeksi annettaisiin... - -— Keltä minun tulee anteeksi anoa? - -— Keltä? — Jumalalta. Kuka voi meitä armahtaa paitsi Jumala? - -Lavretski otti häntä kädestä kiini. - -— Ah, Elisabet Mihailovna, uskokaa minua, huudahti hän, minä olen -niinkin jo kylliksi rangaistu. Minä olen kaikki katunut, uskokaa minua! - -— Sitä te ette voi tietää, sanoi Liisa puoliääneensä. Te unohditte, — -aivan äskettäin vielä kun me puhelimme, ette tahtoneet hänelle anteeksi -antaa. - -Kumpikin astuivat ääneti puistokäytävää myöten. - -— Entä teidän tyttärenne? kysyi Liisa äkkiä seisahtuen. - -Lavretski hämmästyi. - -— Älkää huolehtiko! Minä olen jo lähettänyt kirjeet joka paikkaan. -Tyttäreni tulevaisuus on... on... turvattu. Älkää huolehtiko. - -Liisa naurahti surullisesti. - -— Vaan kyllä te olette oikeassa, jatkoi Lavretski, mitä minä teen -vapaudellani? Mitä se hyödyttää minua? - -— Milloin te saitte tuon sanomalehden? sanoi Liisa, vastaamatta hänen -kysymykseensä. - -— Toisena päivänä teidän käyntinne jälkeen. - -— Ja ettekö te edes itkeneetkään? - -— En. Minä kauhistuin; vaan mistä vuodattaa kyyneleitä? Itkeä mennyttä, -— sehän oli minulta jo aikoja sitten haihtunut...! Ei hänen tekonsa -minun onneani kukistanut, se näytti minulle vaan, ett’ei sitä koskaan -ollutkaan. Mitä siinä olisi ollutkaan itkemistä? Vaan toisekseen, ken -tietää? — minä olisin ollut ehkä, enemmin pahoillani, jos se olisi -tapahtunut pari viikkoa ennen... - -— Pari viikkoa? vastasi Liisa. Mitä siis on voinut tapahtua näinä -kahtena viikkona? - -Lavretski ei vastannut mitään; silloin Liisa punehtui vielä enemmän -entistään. - -— Niin, niin, te arvasitte, sanoi Lavretski äkkiä, näiden kahden viikon -ajalla olen minä tullut tietämään, mitä on puhdas naisen sielu, ja -minun entisyyteni siirtyy aina vaan etemmäs minusta. - -Liisa hämmästyi ja meni verkalleen ruohostoon Leenan ja Sandran luo. - -— Minä olen tyytyväinen siihen, että näytin teille tämän sanomalehden, -sanoi Lavretski astuen hänen jälkiänsä, minä olen jo tottunut -avosydämisesti teille ilmoittamaan kaikki, ja toivon, että tekin -vastaatte minulle samalla luottamuksella. - -— Luuletteko niin? äännähti Liisa ja seisahtui. Siinä tapauksessa -täytyisi minun... ei! Se on mahdotonta. - -— Mitä se on? Puhukaa, puhukaa. - -— Ei, minusta näyttää, ett'ei minun pitäisi... Mutta toisekseen, lisäsi -hän ja kääntyi hymyillen Lavretskiin, mikä avosydämisyys se puolinainen -on? Tiedättekö? minä sain tänään kirjeen. - -— Panschinilta? - -— Niin, häneltä... Mistä te sen tiedätte? - -— Hän pyytää teidän kättänne? - -— Niin, sanoi Liisa ja katsahti suoraan ja vakavasti Lavretskin silmiin. - -Lavretski vuorostaan katsahti vakavasti Liisaan. - -— No, ja mitä te vastasitte hänelle? sai hän vihdoin kysyneeksi. - -— Minä en tiedä mitä vastata, sanoi Liisa ja laski kätensä alas. - -— Kuinka niin? Rakastattehan te häntä? - -— Niin, minä pidän hänestä; hän taitaa olla hyväsydäminen mies. - -— Juuri samaa ja samalla tavalla te sanoitte minulle kolme päivää -takaperin. Minä tahdon tietää, rakastatteko te häntä sillä kiihkeellä, -tulisella tunteella, jota me olemme tottuneet sanomaan rakkaudeksi? - -— Niinkuin _te_ ymmärrätte — en. - -— Te ette siis ole häneen rakastuneet? - -— En. Tarvitaanko sitä niin välttamättömästi? - -— Kuinka? - -— Hän on äitistäni mieleen, pitkitti Liisa, hän on hyvä; eikä minulla -ole mitään häntä vastaan. - -— Mutta kuitenkin te epäilette? - -— Niin... ja, ehkä — te, teidän sananne ovat siihen syynä. Muistatteko -mitä te kolme päivää takaperin sanoitte? Mutta se on heikkous... - -— Voi lapsukaiseni! huudahti Lavretski äkkiä, ja äänensä vapisi, älkää -teeskennelkö, älkää sanoko heikkoudeksi sydämenne ääntä, joka ei -tahdo antautua ilman rakkautta. Älkää ottako itsellenne niin suurta -edesvastausta että otatte miehen, jota ette rakasta ja jolle tahdotte -kuulua... - -— Minä tottelen, minä en ota mitään edesvastausta, alkoi Liisa... - -— Totelkaa sydämenne ääntä; ainoastaan se teille sanoo totuuden, -keskeytti Lavretski hänet... Kokemus, järki — se on kaikki turhaa ja -mitätöntä! Älkää kieltäkö itseltänne parasta, ainoaa onneanne maan -päällä... - -— Tekö niin puhutte, Feodor Ivanitsch? Te itse naitte rakkaudesta — ja -oletteko te onnellinen? - -Lavretski viittasi kädellään. - -— Ah, älkää puhuko minusta! Te ette osaa aavistaakaan kaikkea -sitä, mitä nuori, kokematon, huonosti kasvatettu poika voi otaksua -rakkaudeksi...! Ja vihdoin, miksikä panetella itseään? Minä sanoin -äsken teille, että minä en tietänyt onnea... ei! minä, olin onnellinen! - -— Minusta näyttää, Feodor Ivauitsch, sanoi Liisa alentaen äänensä (jos -hän milloin ei ollut yhtä mieltä puhelevan seuralaisensa kanssa, alensi -hän aina äänensä, ja sen lisäksi näytti kovin levottomalta), että onni -maan päällä ei ole meistä riippuvainen... - -— Meistä, meistä itsestämme, uskokaa minua (hän tarttui Liisan -molempiin käsiin; tämä vaaleni ja melkein säikähdyksellä, mutta -kuitenkin tarkkuudella katsahti häneen), kun me emme vaan itse pilaa -elämätämme. Joillekuille ihmisille voi avioliitto rakkaudesta olla -onneton; mutta ei teille, jolla on niin tasainen luonto, — ja puhdas -sielu! Minä rukoilen teitä, älkää menkö naimisiin ilman rakkautta, -pelkästä velvollisuudentunteesta, nöyryydestä tahi muutoin... Sekin -on uskottomuutta, aivan samanlaatuista, ja vieläpä pahempaa. Uskokaa -minua, minulla on oikeus puhua niin: minä olen kalliisti saanut maksaa -siitä oikeudesta. Ja jos teidän Jumalanne... - -Samassa huomasi Lavretski, että Leena ja Sandra seisoivat äänettöminä -katsellen kummastellen häneen. Hän päästi Liisan kädet irti kiireisesti -sanoen: antakaa anteeksi, ja läksi astumaan taloon päin. - -— Yhtä minä pyydän teiltä vaan, sanoi hän, kääntyen Liisaan, -älkää suinkaan päättäkö paikalla, odottakaa sitä, mitä teille -sanon. Ja jos te ette uskoisikaan minua, jos päättäisittekin mennä -avioliittoon järkenne tahdosta, niin siinä tapauksessa, ei ainakaan -herra Panschinille: hän ei voi olla teidän miehenne... Eikö totta, -lupaattehan olla kiirehtimättä? - -Liisa, tahtoi vastata Lavretskille, vaan ei tullut sanoneeksi sanaakaan -— ei sen tähden, että olisi päättänyt kiirehtiä, vaan sen tähden, että -sydämensä sykki liian kovasti ja pelon tapainen tunne salpasi hänen -hengityksensä. - - - - -XXX. - - -Mentyään Kalitinilta, kohtasi Lavretski Panschinin; he kumarsivat -kylmästi toisilleen. Lavretski tuli asuntoonsa ja sulkeutui. Hän sai -kokea ilmiöitä, joita tähän saakka ei ollut kokenut. Kauanko siitä -kun hän oli rauhallisessa horroksessa? kauanko siitä, kuten hän itse -sanoi, kun tunsi olleensa oikein onkalossa? Mikä siis muutti hänen -asemansa? mikä nosti hänet jälleen? aivan tavallinen, ohipääsemätön, -vaikka aina odottamaton tapaus: kuolemako? Juuri sama; mutta hän ei -niin paljoa ajatellut vaimonsa kuolemata, omaa vapauttaan, kuin sitä, -minkälaisen vastauksen Liisa antaa Panschinille. Hän tunsi, että kolmen -päivän ajalla on hän ruvennut aivan toisilla silmillä katselemaan -Liisaa; hänelle juohtui mieleen, kuinka hän saapuen kotiin ja ajatellen -hänestä yön hiljaisuudessa, sanoi itseksensä: "jos...!" Tämä "jos", -jolla hän tarkoitti entisyyttä, mahdotonta, oli nyt toteutunut, vaikka -ei kuitenkaan niin, kuten hän oli toivonut — hänelle oli yksi vapaus -liiaksi vähän. "Hän tottelee äitiänsä",, ajatteli hän, "hän menee -naimisiin Panschinille mutta vaikka kieltäytyykin hänestä, — eikö se -ole minulle yhdentekevä?" Käydessään peilin sivu, vilkasi hän siinä -sattumalta kasvojansa, ja nostatti hartioitaan. - -Päivä kului sukkelaan näissä ajatuksissa, tuli ilta. Lavretski läksi -Kalitinille. Hän astui sinne kiireisesti, mutta lähestyessään taloa -hidastutti askeleensa. Kuistin edessä seisoi Panschinin vaunut. "No, -ajatteli Lavretski, enpä tahdo olla itsekäs", ja astui sisään. Talossa -oli kaikki hiljaa, vierashuoneestakaan ei kuulunut mitään; hän avasi -oven ja näki Maria Dmitrijevnan pelaavan korttia Panschinin kanssa. -Panschin kumarsi hänelle ääneti, vaan talon emäntä huudahti: sepä -odottamatonta! — ja rypisti hieman kulmakarvojaan. Lavretski istui -hänen luokseen ja rupesi katselemaan hänen lehtiänsä. - -— Osaatteko te pikettiä? kysyi hän Lavretskilta jollakin peitetyllä -harmilla ja ilmoitti samassa, että oli hävittämäisillään. - -Panschin luki yhdeksänkymmentä, alkaen kohteliaasti ottaa tikkejä, -huolehtivat ja arvokkaat piirteet kasvoillaan. Luultavasti pelaavat -valtiomiehet niin; varmaankin pelasi hän sillä tavalla Pietarissakin, -jonkun mahtavan vastustajan kanssa, jolle tahtoi kiinniittää mieleen -omaa täysikasvuisuuttaan ja mahtavuuttaan. "Sata yksi, sata kaksi, -herttaa, sata kolme", kuului säännöllisesti hänen äänensä, eikä -Lavretski voinut ymmärtää mille se värähti: soimaukselleko vaiko -itseensä tyytyväisyydelle. - -— Saanko tavata Marfa Timofejevnaa? kysyi hän, huomattuaan, että -Panschin vielä suuremmalla kopeudella alkoi korttia se'ata. -Taiteilijasta ei hänessä enään ollut huomattavana varjoakaan jälellä. - --— Luullakseni, saatte, lian on ylhäällä, vastasi Maria Dmitrijevna, — -tiedustakaa. - -Lavretski läksi ylös. Marfa Timofejevnankin tapasi hän korttia -pelaamassa: hän pelasi "mylläriä" Nastasja Karpovnan kanssa. Roska -rupesi haukkumaan tulijaa; mutta molemmat ämmät ottivat sydämellisesti -hänet vastaan, etenkin Marfa Timofejevna näkyi olevan hyvällä tuulella. - -— Ah! Fedja! Tee hyvin,.sanoi hän, istu, vaariseni. Me lopetamme -siinä paikassa pelin, lähdötkö marjahilloa? Sandra, tuopas hänelle -mansikkahilloa. Etkö tahdo? No, istu sitten niin; mutta älä suinkaan -tupakoitse; en voi teidän tupakoitanne kärsiä, ja vieläpä Matroskakin -aivastelee siitä. - -Lavretski kiirehti sanomaan, ettei ollenkaan halua polttaa tupakkia. - -— Olitko alhaalla? jatkoi ämmä, ketä siellä näit? Vieläkö se Panschin -siellä kyökkii? Mutta näitkö Liisaa? Et? Hän tahtoi tulla tänne... -Tuossa hän tuleekin; siinä susi missä mainitaan. - -Liisa astui huoneesen ja, nähtyään Lavretskin, punehtui. - -— Minä tulin teille vaan minutiksi, Marfa Timofejevna, alkoi hän... - -— Miksikä minutiksi? sanoi tämä. Mitä te kaikki, nuoret tytöt, olette -tuonlaisia hätäisiä? Käethän, että minulla on vieras: höpise jotain -hänen kanssaan, pidä seuraa. - -Liisa istui tuolin reunalle, nosti silmänsä Lavretskiin; hänestä -tuntui, että hänen välttämättömästi täytyi antaa hänelle tietää, -miten päättyi asia Panschinin kanssa. Mutka mitenkä tehdä se? Hänestä -se oli sekä vastahakoista että häpeää. Kauanko siitä kun hän vasta -tutustui tämän miehen kanssa, tämän, joka harvoin käy kirkossa ja aivan -rauhallisesti kestää vaimonsa kuoleman, — ja nyt hän jo ilmoittaa -hänelle salaisuuksiansa... Tosin hän ottaa osaa hänen kohtaloonsa; -hän itse uskoo häntä ja tuntee mieltymystä häneen; mutta kuitenkin -hänestä on häpeä, aivan kuin vieras olisi astunut hänen neitseelliseen, -puhtaaseen kammioonsa. - -Marfa Timofejevna tuli hänelle avuksi. - -— Jos et sinä rupea häntä hauskuttamaan, sanoi hän, niin kuka häntä -raukkaa ratottaa? Minä olen hänelle kovin vanha, hän on minulle liian -viisas, vaan Nastasja Karpovnalle hän on liian vanha: hänelle pitäisi -olla vaan nuoria miehiä. - -— Millä minä voin hauskuttaa Feodor Ivanitschia? sanoi Liisa. Jos -hän tahtoo, niin minä soitan pianolla hänelle jotakin, lisäsi hän -epätietoisesta. - -— Sepä hyvä; sinä olet viisas tyttöseni, sanoi Marfa Timofejevna. -Menkää rakkaani alas; kun lopetatte soiton, niin tulkaa sitten ylös; -minä näette jäin mylläriksi, on paha mieleni, tahdon päästä siitä. - -Liisa nousi. Lavretski Iäksi hänen jälkeensä. Portaita laskeutuessa -seisahtui Liisa. - -— Totta sanotaan, alkoi hän, että ihmissydän on täynnä vastalauseita. -Teidän esimerkkinne olisi pitänyt säikyttää minua, tehdä minut -epäuskoiseksi rakkaus-avioliittoihin, mutta minä... - -— Te annoitte kieltävän vastauksen? keskeytti Lavretski. - -— En; mutta en myöntynytkään. Minä sanoin hänelle kaikki mitä taisin, -ja pyysin häntä odottamaan. Oletteko te tyytyväinen? lisäsi hän -sukkelasti hymyillen — ja Leveästi koskettaen käsipuita, juoksi hän -pois portailta. - -— Mitä minä soitan teille? kysyi hän, nostaen pianon kantta. - -— Mitä haluatte, vastasi Lavretski ja istui niin että näki häntä -suoraan kasvoihin. - -Liisa alkoi soittaa, ja katseli kauan kättensä liikkeitä. Hän katsahti -vihdoin Lavretskiin ja keskeytti soittonsa: niin lystinmäisiltä ja -eriskummallisilta näyttivät hänen kasvonsa. - -— Mikä teidän on? kysyi hän. - -— Ei mitään, vastasi Lavretski, minun on oikein hyvä olla; minua -ilahuttaa nähdä teitä, minä iloitsen teistä, jatkakaa. - -— Minusta näyttää, sanoi Liisa hetken perästä, jos hän totisesti minua -rakastaisi, ei hän olisi tätä kirjettä kirjoittanut; olisihan hänen -pitänyt aavistaman, etten minä nyt voi vastata hänelle. - -— Ei se ole tärkeää, sanoi Lavretski, tärkeä on se, että te ette -rakasta häntä. - -— Heittäkää jo valtaan, mitä tämä tuollainen puhe on! Minulle aaveilee -yhä teidän vaimovainajanne, ja tekin peloitatte minua. - -— Kuulitteko, Waldemar, kuinka sievästi minun _Lisetteni_ soittaa? -sanoi juuri silloin Maria Dmitrijevna Panschinille. - -— Kyllä, vastasi Panschin, oikein herttaisesti. - -Maria Dmitrijévna katsahti hellyydellä nuoreen vastapelaajaansa; mutta -tämä tekeytyi vielä kopeamman ja huolehtivaisemman näköiseksi sekä -julisti neljätoista kuningasta. - - - - -XXXI. - - -Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä -tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli -hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus -ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän, -kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa -sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei -hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi -minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen, -ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää -tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta -paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko -hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta -Panschiniakaan... Heikko lohdutus!" - -Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään -elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus: -mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut -saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa -Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä -vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa -häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, — -samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka -äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen -tuttavuuteen henkilön kanssa: "_qui est un si grand ridieule_" [joka -on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut -ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä — -eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai). - -— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me -rukoilemme yhtenä _hänen_ sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi, -ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa -Panschinin enää odottaa hänen päätöstään. - -— Miksikä ei? kysyi Lavretski. - -— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan. - -Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti -tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille. - -Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa, -kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin. -Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä, -hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan -itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista -tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova -kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu, -pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään, -itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen. -Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut -Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt -ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin -koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän -muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi, -että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli -hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun -valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan... "Sinä saatoit minun tänne, -ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili -aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja -Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa, -omalle — armoa... - -He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella -ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta -ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja; -naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät -aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen -hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän -auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa -köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa. - - - - -XXXII. - - -Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa -kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä, -sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi -vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä. -Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän, -— odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!" -Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi -sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan -ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella -kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin -kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä. -Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa, -niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt -mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista. -Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen -liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen -liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin -todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna -alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä, -että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että -hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet. -Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta, -epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille -kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä. -** -— Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski. - -— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen -lähteä pois. - -— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne -kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua. - -— Pelkään. - -— Miksi, sanokaa? - -— En tiedä. - -Lavretski vaikeni. - -— Sanokaapa, alkoi hän, ettekö vielä ole päättäneet? - -— Mitä te tahdotte sillä sanoa? kysyi Liisa, silmiänsä lattiasta -nostamatta. - -— Te ymmärrätte minua... - -Liisa punehtui äkkiä. - -— Älkää kyselkö minulta mitään, sanoi hän kiihkoisesti, minä en tiedä -mitään; minä en itsekään tiedä... Ja samassa hän läksi pois. - -Seuraavana päivänä jälkeen puolisen saapui Lavretski Kalitinille ja -huomasi siellä kaikki varustukset yösaarnaan. Ruokasalin nurkassa,, -neliskulmaiselle pöydälle oli asetettu seinän nojaan pienet -jumalankuvat, kultaisissa kehyksissä ja himmeät timantit pyhyyden -säteinä. Vanha palvelija, harmaa hännystakki yllä, astui hiljakseen, -kenkänsä kantoja kopisuttamatta, yli koko huoneen, asetti kaksi -vahakynttilää jumalankuvain eteen, risti silmänsä, kumarsi ja siirtyi -hiljalleen ulos. Valaisematon vierashuone oli tyhjä. Lavretski -käveli ruokasalissa ja kysyi vihdoin: oliko nyt jonkun nimipäivä? -Hänelle vastattiin kuiskaamalla: ei, vaan yösaarna oli pantu toimeen -Elisabet Mihailovnan ja Marfa Timofejevnan tahdosta; ja että he -olivat halunneet saada tänne ihmeitätekevän jumalankuvan, mutta se -oli viety kolmenkymmenen virstan päähän sairaan luo. Kohta saapui -muiden hengellisten muassa pappikin, vanha, kaljupäinen mies, kovasti -rykäisten etehisessä; naiset saapuivat heti juhlakulussa viereisestä -huoneesta hänen siunattavaksensa; Lavretski kumarsi heille ääneti; he -kumarsivat hänelle samoin. Pappi seisoi vielä kotvasen, rykäsi ja kysyi -hillityllä basso-äänellä: - -— Käskettekö aloittamaan? - -— Aloittakaa, pyhä isä, vastasi Maria Dmitrijevna. - -Hän alkoi vaatettaa itseänsä; kirkko-laulaja messupaita yllä pyysi -yksitoikkoisella äänellään tulista hiiltä; alkoi haista pyhälle -savulle. Etehisestä syöksyivät pii'at ja miespalvelijat ovensuuhun -ja asettuivat yhteen ryhmään. Roska, joka ei milloinkaan liikahtanut -ylhäältä, ilmaantui äkkiä ruoka-saliin: sitä ruvettiin ajamaan pois -— se säikähti, pyöri ja istui vihdoin lattialle; palvelija otti -sen kiini ja vei pois. Jumalanpalvelus alkoi. Lavretski seisahtui -nurkkaan; tunteensa olivat kummalliset, melkeinpä surulliset; hän ei -itsekään saanut selvää tunteistaan. Maria Dmitrijevna seisoi kaikkein -ensimäisenä nojatuolin edessä; hän risti silmänsä leväperäisesti, -Oikein herrastavalla — milloin katsahdellen ympärilleen, milloin -äkkiä nostaen katseensa ylöspäin: häntä suretti. Marfa Timofejevna -näytti olevan huolestunut; Nastasja Karpovna laskeutui maallisiin -kumarruksiinsa ja nousi ylös aina jonkinlaisella, hiljaisella ja -varovaisella kohinalla; Liisa, niin kuin oli seisahtunut, niin -seisoikin liikahtamatta paikallaan; likimäärin voi arvata hänen -kasvojensa väreistä, että hän lakkaamatta ja tulisesti rukoili. -Suudeltuaan ristiä jumalanpalveluksen loputtua, suuteli hän myös papin -suurta, punaista kättä. Maria Dmitrijevna pyysi tätä juomaan teetä; -hän riisui päältään kaapunsa, tuli jonkun verran maallikon näköiseksi -ja meni naisten kanssa vierashuoneesen. Alkoi keskustelu, vaikka ei -mikään vilkas. Pappi joi neljä kupillista teetä, alituisesti pyyhkien -kaljua päätään ja kertoipa muun ohella, että kauppias Avaschnikov oli -lahjoittanut seitsemän sataa ruplaa kirkon kumpulankultaukseen, ja -neuvoi luotettavan lääkkeen pisamien poistamiseksi. Lavretski istui -lähellä Liisaa, mutta hän oli ankaran näköinen, melkeinpä vihainen, -eikä katsahtanut kertaakaan häneen päin. Näytti siltä, kuin hän olisi -päättänyt olla häneen katsomatta; joku kylmä, ylpeä ihastus näytti -tällä hetkellä valloittavan Liisan. Lavretski tahtoi hymyillä, tahtoi -sanoa jotain hauskaa; mutta sydäntänsä ahdisti, ja hän läksi vihdoin -pois jokseenkin nolona... Hän tunsi, että Liisassa oli jotakin, josta -hän ei voinut selvää saada. - -Toisen kerran taas Lavretskin istuessa vierashuoneessa ja kuunnellen -Gedeonovskin hiipiviä, mutta huokailevia puheita, sattui hän kääntämään -päätänsä ja huomasi Liisan läpitunkevan tarkan, kysyväisen katseen... -Se oli kiinnitettynä häneen, se salaperäinen katse. Koko seuraavan yön -ajatteli Lavretski vaan sitä katsetta. Hän ei rakastanut pojan tavoin, -ei hän huokaillut kasvojen tähden, eikä Liisa itsekään senlaista -tunnetta herättänyt; mutta rakkaus herättää omat kärsimisen joka -ikäisessä, — ja hän sai tuntea ne täydelleen. - - - - -XXXIII. - - -Kerran, tavallisuuden mukaan, istui Lavretski Kalitinilla. -Tukehduttavan kuuman päivän jälkeen oli tullut ihana ilta, ja -vaikka Maria Dmitrijevna inhosikin läpi-vetoa, käski hän kuitenkin -avaamaan ovet ja ikkunat puiston puolelta ja ilmoitti samassa, ettei -halua korttia pelata, sillä olisihan syntiä istua kortit kädessä -tuollaisella ilmalla, jolloin pitää ainoastaan nauttiman luonnon -ihanuutta. Yksi vieraista oli Panschin. Illan elähdyttämänä tunsi -hän mielessään taiteen kuiskauksia, mutta ollen haluton laulamaan -Lavretskin läsnäollessa, ryhtyi hän runouteen: luki hyvin, mutta liian -tunteellisesti ja tarpeettomilla hienouksilla, muutamia Lermontovin -runoja (silloin ei vielä Puschkin kerennyt toistamiseen tulla -käytäntöön) — ja äkkiä, ikäänkuin häveten omia liioittelujaan, alkoi -hän tunnetun "Ajatukset" runon johdosta soimata ja parjata uudempaa -sukupolvea, eikä myöskään siinä surussa unhoittanut sanoa, kuinka hän -kaikki kääntäisi omalla tavallaan, jos valta olisi hänen käsissään. -"Venäjä, sanoi hän, on jäänyt jälelle muusta Europasta; se pitää meidän -kiini tapaaman. Uskottelevat, että me olemme liiaksi nuoria — se on -valhe; ja vielä sen ohessa meillä ei ole muka kekseliäisyyttä! itse -Il——v tunnustaa sen, että me emme ole hiirenpyydystäkään keksineet. -Arvattavasti täytyy meidän vastoin tahtoammekin lainata muilta. Me -sairastamme, sanoo Lermontov — siihen minäkin yhdyn; mutta me olemme -sairaat sen tähden, että vasta puoleksi olemme tulleet euroopalaisiksi; -millä me olemme loukkautuneet, sillä meidän tulee parantaakin itsemme -('_le cadastre_' ajatteli Lavretski). Meillä, pitkitti hän, ovat -viisaimmat päät — _les meilleues têtes_ — jo aikoja, sitten siitä -vakuutetut; kaikki kansat ovat alkujaan samanlaisia; hankittakoon vaan -hyviä perustus-laitoksia — niin on asian loppu. Kenties voisi tasaantua -nykyisten kansojen oloihin; se on meidän asiamme, meidän... ihan -oli vähällä sanoa: valtiollisten henkilöiden! virkamiesten tehtävä; -mutta tarpeen sattuessa, älkää huolehtiko: perustuslaitokset kyllä -muuttaisivat nämä olot." Maria Dmitrijevna myönnytteli ihastuksella -Panschinin puhetta. "Katsos, ajatteli hän, millainen viisas mies -luonani vierailee." Liisa nojautui ikkunaa vasten ääneti; Lavretski -oli myös vaiti; Maria Timofejevna, joka pelasi korttia nurkassa -ystävättärensä kanssa, mutisi jotakin nenänsä alta. Panschin käveli -huoneessa edestakaisin puhuen kauniisti, vaan salaisella kiukulla: -näytti siltä, kuin hän ei olisi parjannut koko sukupolvea, vaan -muutamia hyvästi tunnettuja henkilöitä. Kalitinin puistossa, suuressa -syreenipensaassa asui yörastas; sen ensimäiset iltasäveleet kuuluivat -kaunopuheliaan puheen välillä; ensimäiset tähdet sytyttelivät tuliansa -sinertävällä taivaalla, lehmusten liikkumattomain latvain kohdalla -Lavretski nousi ja rupesi vastailemaan Panschinille; syttyi riita. -Lavretski puolusti Venäjän nuoruutta ja omantakeisuutta; antoi uhriksi -itsensä, koko sukupolvensa, mutta puolusti nuorempaa sukupolvea, -heidän vakuutuksiaan ja mielipiteitään; Panschin vastaili äkäisesti -ja jyrkästi, sanoen, että viisaitten ihmisten täytyy kaikki uudestaan -tehdä, ja yltyi vihdoin niin, että unhoitti kamarijunkkari-arvonsa -ja virkamies-asemansa, nimittäen Lavretskia jälkeen jääneeksi -tieteilijäksi, vieläpä huomautti — tosin hyvin kaarrellen — hänen -epä-asemaansa seurassa. - -Lavretski ei suuttunut, ei koroittanut ääntään (hän muisti -Mihalevitschin sanoneen häntä myös jälkeen jääneeksi — mutta -voltairelaiseksi) — vaan aivan rauhallisesti kumosi hän Panschinin -vakuutukset joka kohdassa. Hän näytti toteen hänelle hypähdysten ja -perustuksellisten uudistusten mahdottomuuden virkamiesalan itsetunnon -korkeudesta, — uudistusten, joiden toteutuminen ei perustu isänmaan -tuntemiseen, eikä oikeaan ihanteiden luottamukseen; otti esimerkiksi -oman kasvatuksensa, vaati ennen kaikkea kansan oikeuden tunnustamista -ja malttia sen edessä, — sitä malttia, jota paitsi rohkeuskaan ei voi -vastustaa valhetta; eikä vihdoin kieltäytynyt nuhteesta, että oli -kevytmielisesti tuhlannut aikansa ja voimansa. - -— Kaikki tämä on hyvä! huudahti viimein harmistunut Panschin, nyt te -olette saapuneet Venäjälle, — mitä te ai’otte tehdä? - -— Kyntää maata, vastasi Lavretski, ja ahkeroida, kuinka vaan parhaiten -sitä kyntää voisi. - -— Se on erinomaisen kiitettävää, epäilemättä, vastasi Panschin, -minulle on kerrottu, että te olette tehneet jo suuria edistyksiäkin -sillä alalla; mutta ajatelkaa, eihän jokainen kykene sillä alalla -työskentelemään... - -— _Une nature poetique_, tarttui Maria Dmitrijevna puheesen, — tietysti -ei voi kyntää... _et puis_, te olette Wladimir Nikolajevitsch kutsuttu -tekemään kaikki _en prand_. - -Siinä oli jo liiaksi Panschinillekin: hän hämmästyi ja sotki puheensa. -Hän koetteli siirtää sitä tähtitaivaan kauneuteen, Schubertin soittoon -— ei mikään tahtonut oikein luonnistua; hän lopetti sillä, että pyysi -Maria Dmitrijevnaa pelaamaan kanssaan pikettiä. — "Kuinka! tällaisena -iltana?" vastasi tämä heikosti; vaan käskipä kuitenkin tuomaan kortit. - -Panschin repäsi kerrassaan kuoren pois uudelta korttipakalta, Liisa -ja Lavretski, ikäänkuin tuuman perästä nousivat ja asettuivat Marfa. -Timofejevnan tuolin taa. Heille molemmille tuli äkkiä niin hyvä -olo, että he oikein pelkäsivät jäävänsä kahden kesken, — ja samassa -he tunsivat, että tuo viime aikoina rasittava ujosteleminen katosi -palaamattomiin. Ämmä nipisti salaa Lavretskia poskesta, viekkaasti -silmiänsä räpyttäen ja useampia kertoja päätään heilutellen sanoi -kuiskaamalla: "häpäiset viisastelijan, kiitos!" Kaikki hiljeni -huoneessa; kuului ainoastaan vahakynttiläin heikkoa rätinää, ja joskus -käsien lyöntiä pöytään, huudahduksia tahi voittolukuja, ja laveana -aaltona lainehti ikkunoista sisään, yhtenä hallan nostattaman viileyden -kanssa, voimakas, helisevä yörastaan laulu. - - - - -XXXIV. - - -Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan -aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut -Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo -itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän -ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon) -inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä. -Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan -hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen -järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet -tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi -kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään -ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan -ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan -tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat -harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet -ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että -rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat; -mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen. -He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat -pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui -sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten -lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen, -kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen -tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä -liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille -itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä, -ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon -ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa. - -Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja -Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla, -seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen -pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä -lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät -Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen -"kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä -täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria -Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään -nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin -hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi -kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen -pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään -tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he -erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä -niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt -kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli -hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan -hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän -läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti; -hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan -ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta. -Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui -kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa. - -Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä -pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja -nostellen hartioitaan. - -"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän. - -Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän -astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle -äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa -yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean -ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki -punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä, -jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen -selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään -ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin -kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden -kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei -mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla -lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on -joskus istunut... Tuli katosi Liisan huoneesta. - -"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan -hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta. - -Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen, -kolmanteen... Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se -Liisa? Eikö mitä..." Lavretski nousi... Välähti tuttava kajastus, -ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot -hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli, -asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa -puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine -vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin. - -— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan. - -Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen. - -— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta. - -Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi -Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä -häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon. - -— Te? äännähti hän. Tekö täällä? - -— Minä... minä... kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä -kiirii ja saattoi penkille istumaan. - -Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa, -liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta -kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse -seisomaan hänen eteensä. - -—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi... Minä... -minä... minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla. - -Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta; -tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan -tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen -ja peitti kasvonsa käsillään. - -— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi -polvilleen hänen jalkojensa juureen... - -Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään -kiintyivät lujemmin kasvoihin. - -— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä -liikahti... Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te -rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa. - -— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me -tässä oikein teemme? - -Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt -vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään. - -— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän. - -— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis -uhraamaan teille koko elämäni. - -Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti -katseensa taivasta kohti. - -— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän. - -— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi? - -Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten, -ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle... Tämä kumarsi hieman -päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan. - - * * * * * - -Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli -jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin -ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen -tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan. -"Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän -on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä -soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui: -säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana -ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan. -Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta, -yläkerran ikkunasta. - -— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm! -toisti hän kovasti. - -Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja -hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa. - -— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette? - -— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden -päästäkää minut sisään. - -Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa -avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui -huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti -käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa"; -itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten -ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut -kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu -valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta, -se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista, -salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin. - -Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta. -Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta -vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa", -kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan -katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla -äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun -tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa -ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä -sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti -pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa -puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili -häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä -luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän -yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa: -ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja -vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin -hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi. - -— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä -tiedän, tiedän kaikki. - -— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä. - -— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä -tiedän kaikki? - -Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen -vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili. - - - - -XXXV. - - -Lukija tietää, kuinka Lavretski kasvoi ja vaurastui; mainitkaamme -muutama sana myös Liisan kasvatuksesta. Hän oli täyttänyt jo -kymmenennen ikävuotensa, kun isänsä kuoli; mutta tämäkin oli -vähän huolta pitänyt Liisan kasvatuksesta. Raskautettuna työstä, -aina huolehtiva omaisuutensa suurenemisesta, sydämikkö, kiivas, -kärsimätön vaikka olikin, antoi hän kitsastelematta rahaa kasvatus- -ja taide-opettajain palkkaamiseksi, vaatteisin ja muihin lastensa -turpeisin; hän ei sietänyt, kuten itse sanoi, lellitellä kirkujia, -eikä hänellä ollut aikaakaan lellittelyihin: hän työskenteli, -puuhaili asioitansa, makasi vähän, pelasi joskus korttia, ja taas -työskenteli; hän vertasi itseänsä hevoseen, joka on valjastettu -kierremyllyä pyörittämään. "Joutuimpa elämäni luiskahti", sanoi hän -kuolinvuoteellaan, katkera hymy kuivuneilla huulillaan. Todellisuudessa -ei Maria Dmitrijevna huolehtinut yhtään enempää kuin miehensäkään -Liisan kasvatuksesta, vaikka hän kehui Lavretskille että oli yksin -kasvattanut lapsensa: hän vaatetti häntä kuin nukkea, silitteli häntä -vieraitten aikana ja kutsui häntä korvin kuullen ymmärtäväiseksi ja -herttaiseksi — siinä kaikki: laiskaa rouvaa raskautti kaikkinainen -huoli. Isän eläessä oli Liisa erään parisilaisen kasvatusopettajan -neiti Morón huostassa; vaan isän kuoltua jäi hän Marfa Timofejevnan -hoidettavaksi. Marfa Timofejevnan lukija tuntee; vaan neiti Moró oli -pikkuinen, heikko, rypistynyt olento, raajansa ja järkensä heikot kuin -linnulla. Nuoruudessaan oli hän viettänyt huikentelevaa elämää, vaan -vanhuuteensa saakka säilytti hän ainoastaan kaksi himoa — makeisiin -ja korttiin. Kun hän milloin oli kylläinen, ei hän pelannut korttia, -eikä lörissyt, kasvonsa muuttuivat heti melkein kalman karvaisiksi: -tavallisesti hän silloin istui, katsoi, hengitti — ja näkyi aivan -selvään, ett'ei minkäänlaista ajatusta liikkunut hänen päässään. -Ei häntä voinut sanoa hyvänluontoiseksikaan: vaan eihän linnut -hyvänluontoisia tavallisesti olekaan. Kevytmielisesti viettämänsä -nuoruutensako tähden, vaiko lapsuudesta hengittämänsä parisilais-ilman -takia, — piili hänessä jotain yleistä halpamaista epäilystä, joka -tavallisesti tuli ilmi hänen sanoissaan: "_tout ça c’est des betises_" -[kaikki se on vaan tyhmyyttä]. Hän puhui ranskaa säännöttömästi, mutta -puhtaalla parisilaisäänteellä, eikä juoruilut eikä oikutellut, — mitä -muuta voi vaatiakaan lapsen kasvattajalta? Liisaan hän vaikutti vähän; -mutta sitä enemmin vaikutti häneen hoitajansa, Agatja Wlasjevna. - -Tämän naisen kohtalo oli merkillinen. Hän oli syntynyt talonpoikaisesta -perheestä; 16:sta vuotiaana annettiin hän naimisiin talonpojalle; -toisista talonpoikaisista sisaruksistaan erosi hän suuresti. Hänen -isänsä oli ollut parikymmentä vuotta kylänvanhimpana, oli koonnut -itselleen paljon rahaa, sekä hemmoitteli tytärtään. Hän oli verraton -kaunotar, ensimäinen koreilija koko seuduilla, järkevä, puhelias, -rohkea. Hänen herransa, Dmitri Pestov, Marfa Dmitrijevnan isä, -hiljainen ja sievä mies, näki hänet kerta riihellä, puheli hänen -kanssaan ja rakastui silmittömästi häneen. Hän jäi kohta leskeksi; -Pestov vaikka olikin nainut mies, otti hänet taloonsa ja vaatetti -hänen mitä parhaiten. Agafja tottui kohta uuteen asemaansa, aivan kuin -ei milloinkaan olisi toisin elänytkään. Hän lihoi, ihonsakin tuli -valkeammaksi; käsivarret, hienojen hihojensa varjossa, pullistuivat -kuin kauppiaan rouvalla; tee-keitin oli lakkaamatta pöydällä; -hän pukeusi ainoastaan silkkiin ja samettiin sekä makasikin vaan -untuvapatjoilla. Vuotta viisi kesti tätä nautintoa, kun Dmitri Pestov -kuoli; hänen leskensä, hyvänluontoinen rouva, säälien vainajan -muistoa, ei tahtonut käyttäytyä epärehellisesti kilpailijatansa -kohtaan, etenkin kuin Agafja aina muisti oikean asemansa; vaan -kuitenkin antoi hänet naimisiin karjanhoitajalle ja lähetti pois -silmäinsä edestä. Kului noin kolme vuotta. Kerran, helteisenä -kesäpäivänä, ajoi rouva karjapihaansa. Agatja tarjosi hänelle juoda -hyvää, kylmää kermaa, käytti itseänsä hyvin kainosti ja oli muutoinkin -niin siisti ja sievä, iloinen, kaikkeen tyytyvä, että rouva ilmoitti -hänelle anteeksi antavansa ja salli hänen käydä talossansa; vaan kuuden -kuukauden ajalla mieltyi häneen niin, että otti hänet emäntäpiiaksensa, -uskoen kaiken talouden hänen huostaansa, Agafja astui taas voimiinsa, -lihoi ja vaikeni; rouva uskoi häntä kaikessa. Niin kului vielä -viisi vuotta. Onnettomuus kohtasi toisen kerran Agafjaa. Miehensä, -jonka hän oli toimittanut herrasväkensä palvelijaksi, alkoi juoda, -jäi tiehensä useaksi päiväksi ja päälle päätteeksi varasti kuusi -herrasväen hopealusikkaa ja piiloitti ne — toistaiseksi — vaimonsa -vaate-kirstuun. Se saatiin ilmi. Hänet pantiin taas karjanhoitajaksi, -vaan Agafja sai toisenlaisen rangaistuksen; talosta häntä tosin ei -ajettu pois, mutta emäntäpii'asta muutettiin hän ompelijaksi ja -käskettiin tanukan sijasta pitämään huivia. Kaikkien kummastukseksi, -otti Agafja vastaan hiljaisella nöyryydellä onnettomuutensa. Hänellä -oli silloin yli kolmekymmentä vuotta, lapsensa olivat kaikki kuolleet, -eikä miehensäkään enään kauan elänyt, Aika lähestyi, jolloin hänen -tuli tehdä parannus: hän teki sen myös. Hän muuttui vaiteliaaksi ja -jumaliseksi, kävi jok’ikisessä aamu- ja päiväsaarnassa, lahjoitti pois -kaikki hyvät vaatteensa. Viisitoista vuotta vietti hän hiljaisena, -rauhallisena, nöyränä, kenenkään kanssa riitelemättä, kaikessa myöten -antaen. Jos joku parjasi häntä, kumarsi hän vaan nöyrästi ja kiitti -neuvosta. Rouva oli jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut ja -ottanut hänen päältään rangaistuksen, vieläpä antoi omasta päästään -hänelle tanukankin; mutta hän ei tahtonut sitä pitää — kävi vaan huivi -päässä ja mustat vaatteet yllä; vaan rouvan kuoleman jälkeen tuli hän -vielä hiljaisemmaksi ja nöyremmäksi. Venäläinen ihminen pelkää ja -kiintyy kohta; mutta hänen kunnioitustansa on vaikea saavuttaa: se ei -onnistu kohta, eikä kaikille. Kaikki talossa kunnioittivat suuresti -Agafjaa; ei kukaan muistellut hänen entisiä virheitänsä, ihan kuin ne -olisivat tulleet maahan haudatuksi vanhan herran kanssa yhtenä.. - -Kalitin, tultuansa Maria Dmitrijevnan mieheksi, tahtoi antaa Agafjalle -talon emännyyden; mutta tämä kieltäytyi siitä; Kalitin huudahti -hänelle: tämä kumarsi syvään ja meni ulos. Viisas Kalitin ymmärsi -ihmisiä; hän ymmärsi Agatjaakin, eikä unhoittanut häntä. Muutettuaan -kaupunkiin asumaan, asetti hän Agafjan, tämän omasta suostumuksesta, -lapsenhoitajaksi Liisalle, jolla vasta oli viides vuosi. - -Liisaa peloittivat ensin uuden hoitajansa totiset ja ankarat kasvot; -mutta sitten hän tottui ja rakastui häneen sydämestänsä. Hän oli -itsekin hyvin totinen lapsi: kasvojensa piirteet muistuttivat ankaraa -ja säännöllistä Kalitinin muotoa; ainoastaan silmänsä eivät olleet -isän; niissä ilmaantui tyyni tarkkaavaisuus ja lempeys, joka on -harvinaista lapsissa. Nukkien kanssa hän ei viitsinyt leikkiä, nauroi -hiljaa ja lyhyesti, käyttäytyi taitavasti. Hän vaipui ajatuksiinsa -harvoin, mutta aina todenperästä; ollen hetkisen ääneti, lopetti -hän tavallisesti sen sillä, että kääntyi jonkun aikaihmisen puoleen -kysymyksellä, joka todisti hänen päänsä työskentelevän uuden vaikeuden -kanssa. Hän lopetti aikaiseen sopertamisensa ja puhui jo neljännellä -vuodellaan aivan selvästi. Isäänsä hän pelkäsi: tunne äitiinsä oli -rajaton, ei hän häntä pelännyt, eikä hyväillyt; vaan toisekseen, ei -hän hyväillyt Agafjaakaan, vaikka ainoastaan häntä yksin rakasti. -Agafja ei hänestä luopunut. Lystinmoista oli nähdä heitä kahden -kesken. Agafja, musta vaatteus yllä, huivi päässä, kasvot laihtuneina, -läpikuultavina kuin vaha, mutta aina vielä kauneina ja elokkaina, ja -istui tavallisesti suorana, kutoi sukkaa, hänen jalkainsa juuressa, -pienellä tuolilla istui Liisa, myös jotakin tehden tahi taitavasti -nostaen ylös kirkkaat silmänsä, kuunteli mitä Agafja kertoi; vaan -Agafja ei kertonutkaan hänelle satuja: säännöllisellä ja tasaisella -äänellä kertoi hän Pyhän Neitsyen, erakkojen, Herran profettain, pyhäin -marttyyrien elämästä; kertoi Liisalle kuinka profetat elivät korvessa, -kuinka pelastuivat vaaroista, kärsivät nälkää, janoa, — eivätkä -pelänneet hallitsijoita, vaan ennustivat Kristuksen tuloa; kuinka -heille taivaan linnut leipää toivat, kuinka heitä pedotkin tottelivat; -kuinka niissä paikoissa, joissa heidän verensä vuoti, kasvoi kukkasia. -"Keltaruusujako?" kysyi kerran Liisa, joka hyvin rakasti kukkasia... -Agatja puhui Liisan kanssa arvokkaasti ja nöyrästi, ikäänkuin itse -tuntien, ett'ei hänen sopisi mainita niin ylhäisiä ja pyhiä sanoja. -Liisa kuunteli häntä — ja Kaikkivaltiaan, Kaikkitietävä!! Jumalan kuva -tunkeusi suloisesti hänen sieluunsa, täyttäen sen puhtaalla, ylhäisellä -pelolla, ja Kristuskin tuntui hänestä niin likeiselle, tuttavalle, -melkein sukulaiselle; Agafja opetti hänet rukoilemaankin. Toisinaan -hän herätti Liisan jo aikaiseen päivän noustessa, nopeasti vaatettaen -ja vieden hänet salaa aamusaarnaan; Liisa kulki varpaisillaan, tuskin -hengittäen, hänen jälessään; kylmyys ja aamun puoli-hämärä, kirkon -raittius ja tyhjyys, itse näitten käyntien salaisuus, varovainen -tulo takaisin huoneesen, vuoteellensa, — kaikki tämä kielletty -sekoitus, salaperäisyys, pyhyys liikutti tyttöä, tunkeutuen hänen -sydämensä sisimpään pohjukkaan. Agafja ei milloinkaan eikä ketään -tuominnut, ei hän Liisaakaan torunut vallattomuuksista. Jos hän oli -johonkin tyytymätön, niin oli hän ääneti; ja Liisa ymmärsi mitä se -merkitsi; vilkkaalla lapsen huomaavaisuudellaan ymmärsi hän hyvin -milloin Agafja oli tyytymätön muihin — joko Maria Dmitrijevnaan tahi -itseensä Kalitiniin. Noin vuotta kolme, hiukan yli oli Liisa Agafjan -hoidettavana; neiti Moró tuli hänen sijaansa; mutta kevytmielinen -ranskalaisnainen kuivettuneine raajoineen ja _tout ça c’est des -bétises_ huudahduksineen — ei voinut Liisan sydämestä ajaa pois hänen -rakastettua hoitajaansa: kylvetyt siemenet olivat kovin syvälle -juurtuneet. Sen ohella, vaikka Agafja ei enää hoitanut Liisaa, jäi hän -taloon ja näki usein kasvattiansa, joka luotti häneen kuten ennenkin. - -Marfa Timofejevnan saavuttua Kalitinin taloon, ei Agatja kuitenkaan -sopinut hänen kanssaan. Entisen "herrattaren" mahtava käytös ei -ollut mieleen kärsimättömälle ja itsepäiselle eukolle. Agafja pyrki -päästäkseen rukousmatkalle, eikä enää takaisin tullutkaan. Himmeitä -huhuja kulki, että hän olisi sulkeutunut luostariin. Mutta jättämänsä -jälki Liisan sydämessä ei haihtunut. Hän kävi entiseen tapaansa -päiväsaarnassa, aivan kuin pyhänä, rukoili hartaasti, jollakin -pidätetyllä ja häveliäällä innolla, jota Maria Dmitrijevna monasti -salaa ihmetteli, ja itse Marfa Timofejevnakin, vaikka ei mitään -Liisalta kieltänyt, koetti vähentää hänessä kiihkoa, eikä sallinut -hänen tehdä liikoja maallisia kumarruksia: ei se muka vapaasukuiselle -ole soveliasta. Liisa oppi hyvästi, se tahtoo sanoa ahkeroiden; -erittäin loistavia ominaisuuksia ja taitavaa järkeä ei Jumala ollut -hänelle lahjoittanut; vaivatta ei hän mitään oppinut. Hän soitti -hyvästi pianolla, mutta ainoastaan Lemm tiesi mitä se hänelle -maksoi. Hän luki vähän, hänellä ei ollut "omia sanojaan", vaan oli -omat ajatuksensa, ja hän kulki omaa uraansa. Eipä hän muutoin olisi -vivahtanutkaan isäänsä: ei tämäkään kysellyt toisilta mitä hänen tulisi -tehdä. Siten hän edistyi rauhallisesti, kiirehtimättä, saavuttaen -yhdeksännentoista ikävuotensa. Hän oli hyvin kaunis, ehk’ei itse -sitä tiennyt. Hänen joka liikkeessään kuvastautui vastentahtoinen, -hieman onnistumaton ylhäisyys; äänensä helisi koskemattoman nuoruuden -hopealle, vähinkin mieltymyksen tunne nostatti sydämellisen hymyn hänen -huulillaan, antaen syvän kajastuksen ja jonkinlaisen salaisen hellyyden -hänen kirkastuneille silmilleen. Ollen velvollisuuden tunteen vallassa -peläten loukkaavansa — olipa se kuka hyvänsä, hellä- ja hyväsydämisenä -rakasti hän kaikkia, eikä ketään erittäin; hän rakasti ainoata Jumalaa -autuaallisesti, kainosti, hellästi. Lavretski oli ensimäinen, joka -häiritsi hänen hiljaisen sisällisen olentonsa. - -Senlainen oli Liisa. - - - - -XXXVI. - - -Seuraavana päivänä, kello kahdentoista aikaan, läksi Lavretski -Kalitinille. Tiellä tapasi hän Panschinin, joka ratsasti hänen -ohitsensa, hattu aivan silmille vedettynä. Kalitinilla ei Lavretskia -otettu vastaan — ensi kerta siitä saakka, kuin hän oli tutustunut -heidän kanssaan. Maria Dmitrijevna "lepäsi", niin ilmoitti palvelija; -kivisti muka päätä. Marfa Timofejevna ja Elisabet Mihailovna eivät -olleet kotona. Lavretski käveli puiston lähellä toivossa tapaavansa -Liisan, mutta ei tavannut ketään. Hän tuli kahden tunnin kuluttua, vaan -sai saman vastauksen, jonka ohella palvelija katsahti häneen jotensakin -epäkohteliaasti. Lavretskista näytti sopimattomalta ilmaantua kolmannen -kerran samana päivänä, jonka tähden päätti lähteä Wasiljevskiin, jossa -hänellä oli muitakin asioita. Tiellä hän teki kaikenlaisia päätöksiä, -toinen toistaan kauniimpia: vaan tätinsä talossa valtasi hänen suru; -hän alkoi puheleen Antonin kanssa; ukolla osui olemaan kaikenlaisia -ikäviä ajatuksia mielessä. Hän kertoi Lavretskille, kuinka Glafira -Petrovna ennen kuolematansa purasi omaa kättänsä, — ja oltuaan -hetken ääneti, sanoi huokaillen: "Joka ihminen, herra-vaariseni, -on itse itsellensä syötäväksi annettu". Oli jo myöhäinen kun -Lavretski läksi takaisin kaupunkiin. Eiliset säveleet kaikuivat hänen -korvissaan. Liisan kuva esiytyi hänen sielussaan koko autuaallisessa -kirkkaudessaan; hän heltyi ajatellessaan että hän rakastaa häntä, — ja -saapui kaupungin kartanoonsa rauhallisena ja onnellisena. - -Ensimäiseksi, mikä häntä kummastutti tultuaan etehiseen, oli hajuvesien -tuoksu, jota hän ei kärsiä voinut; siinä seisoi myös korkeita kirstuja -ja lippaita. Kamariherran kasvot, jotka sattuivat hänen vastaansa, -näytti kummallisilta. Antamatta selvitystä kummastuksilleen, astui -hän yli vierashuoneen kynnyksen... Hänelle nousi vastaan nojatuolista -nainen mustassa silkkipuvussa ja, nostaen patisti nenäliinan kalpeille -kasvoilleen, astui muutaman askeleen eteenpäin, kumarsi huolellisesti -su'itun, hajuvesistä lemuavan päänsä ja putosi hänen jalkojensa -juureen... Siinä vasta hän tunsi hänet; se oli hänen vaimonsa. - -Hengityksensä oli salpaantumaisillaan... hän nojautui seinään. - -— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä -viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä. - -Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen -vaalenneen ja lihoneen. - -— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti -väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä -vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä; -mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni -kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti -tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän -vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa... -_puis, j’ai été si malade_, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän, -silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni -levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt -mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai -en teidän, minun tuomarini, eteen — _paraitre devant vous, mon juge_; -mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne, -saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa. -Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan -tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon -rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni — -oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni, -minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä -viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä -hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä -olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti -itkemään. - -Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin. - -— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista! -Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta... Se -ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista! - -Lavretski seisahtui. - -— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä. - -— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä -tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä -mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän -anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te -neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän -käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä. - -— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla -äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut... ja nyt, enemmän -kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää -vähäksi teidän eläkkeenne... - -— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet -Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka... vaikka tämän enkelin -tähden... Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen -huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu -tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen -punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen; -lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään -kaulasta pullealla kädellään. - -— _Ada, vois, c’est ton père_, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten -kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, _prie le avec -moi_ [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.] - -— _C’est ça, papa?_ [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen. - -— _Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes?_ [On, lapsukaiseni, -rakastathan sinä häntä, niinhän?] - -Sitä ei Lavretski enää kestänyt. - -— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja -meni ulos. - -Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään -nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet -vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä -tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle. - -— _Eh bien, madame?_ kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan -Parisista, päästäen irti kureliiviä. - -— _Eh bien Justina_, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta -minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle -hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa -hankkia lampaan kylkipaistia Adalle... Tosin, niitä on täällä vaikea -saada; mutta täytyy koettaa. - -— _A la guerre, comme à la guerre_ [Sodassa kuin sodassa], vastasi -Justina ja sammutti kynttilän. - - - - -XXXVII. - - -Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle -juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli -pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet -ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän -on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi -kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä -isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden -valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut, -ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan -rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut -saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita... ja hän kirosi -itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä. - -Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan -ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä, -happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään -näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan -katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin. - -— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille -soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät -Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi, -katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään. - -— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä, -tietämättänsä, rupesi nauramaan. - -Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes -myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa. - -— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin... minä lu’in -sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut. - -— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm. - -— Niin, aivan äskettäin. - -— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui? - -— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä... minä olen onneton ihminen. - -Ja hän naurahti taas. - -— Te olette onneton ihminen, toisti ukko pitkänveteisesti. - -— Kristofer Feodorovitsch, alkoi Lavretski, otatteko viedäksenne -kirjelapun? - -— Hm. Saisinko tietää kelle. - -— Elisab... - -— Ah, — kyllä, kyllä ymmärrän. Hyvä. Milloin se pitäisi viedä. - -— Huomenna, mitä aikaisemmin. - -— Hm. Voipi lähettää Katrin, minun piikani. Ei, minä lähden itse. - -— Ja tuokaa minulle vastaus. - -— Ja tuon vastauksen. - -Lemm huo’ahti. - -— Niin, minun nuori ystäväni; te olette tosiaankin onneton nuorimies, - -Lavretski kirjoitti pari sanaa Liisalle: hän ilmoitti vaimonsa tulosta, -pyysi saadakseen tavata häntä, — ja heittäytyi kapealle sohvalle kasvot -seinään käännettyinä; ukko meni vuoteellensa ja kääntelihe vielä kauan, -rykien ja juoden suullisen kerrassaan tikottiansa. - -Aamu vaikeni; molemmat nousivat ylös. He katselivat kummallisilla -silmillä toisiansa. Lavretskin mieli teki tällä hetkellä murhata -itsensä. - -Piika Katrin toi heille pahanmakuista kahvia. Kello löi kahdeksan. -Lemm pani hatun päähänsä, sanoen aikovansa antaa Kalitinilla opetusta -kello yhdeksän, vaan siten sai soveliaan syyn nyt mennäkseen ja meni. -Lavretski heittäytyi taas sohvalle ja aivan sydämensä pohjasta kohosi -katkera nauru. Hän ajatteli siitä, kuinka vaimonsa ajoi hänet ulos -talostaan, hän kuvaili mielessään Liisan asemaa, ummisti silmänsä ja -heitteli käsiään yli pään. Viimeinkin tuli Lemm takaisin tuoden hänelle -pienen paperi-palan, johon Liisa oli piirtänyt seuraavat sanat: "Tänään -me emme voi tavata toisiamme; kenties — huomen’iltana. Hyvästi". -Lavretski kiitti kuivanlaisesti ja hajamielisesti Lemmiä ja läksi -asuntoonsa. - -Hän tapasi vaimonsa eineellä; Ada, pää täynnä paperitötteröjä, -valkoinen sininauhainen hame yllään, istui ja söi lampaan kylkipaistia. -Varvara Pavlovna nousi heti kun Lavretski astui sisään, ja lähestyi -häntä nöyrän näköisenä. Tämä pyysi häntä seuraamaan itseänsä -työhuoneesen, lukitsi oven jälessään ja alkoi astua huoneessa -edestakaisin; Varvara Pavlovna istui, pani sievästi toisen käden -toisensa päälle ja alkoi tarkastaa häntä aina vielä kauneilla, mutta -hieman lauhtuneilla silmillään. - -Lavretski ei vielä hetikään voinut puhua, hän tunsi ett'ei vallinnut -itseänsä; hän huomasi selvästi että Varvara Pavlovna ei yhtään pelännyt -häntä, vaan näytti siltä, että on valmis heti tainnoksiin menemään. - -— Kuulkaa rouva, alkoi hän viimein, raskaasti hengittäen ja aika ajoin -hammasta purren, meillä ei ole mitään kursailemista keskenämme; minä -en teidän katumustanne usko; ja vaikka se olisikin todellinen, niin -yhdistyä teidän kanssanne uudestaan, elää teidän kanssanne on minulle -mahdotonta. - -Varvara Pavlovna puristi huulensa yhteen ja tirristi silmiään. "Se -on inho, ajatteli hän, siis loppu: minä en enää hänen silmissään ole -nainenkaan." - -— Se on mahdotonta, toisti Lavretski, pannen kiini takkinsa nappeja. -Minä en ymmärrä miksi te juuri tänne suvaitsitte tulla: varmaankin -teiltä loppuivat kaikki rahat. - -— Voi! te loukkaatte minua, kuiskasi Varvara Pavlovna. - -— Olkoonpa se kuinka tahansa — olette te kuitenkin, mielipahakseni, -minun vaimoni. Enhän teitä voi ulos ajaa... siis tässä esitykseni: te -voitte tänään, jos niin haluatte, lähteä Lavrikkaan, eläkää siellä; -kuten tiedätte on siellä hyvä kartano; paitsi eläkettänne tulette -samaan vielä, kaikki tarpeenne... tyydyttekö siihen? - -Varvara Pavlovna nosti hienon nenäliinansa kasvoilleen. - -— Johan minä sanoin teille, äännähti hän, ja huulensa vapisivat -hermokkaasti, että minä olen tyytyvä kaikkeen, mitä ikinänsä te -suvainnette määrätä minulle; tällä kertaa on minun ainoastaan -kysyminen: sallitteko minun ehkä, kiittää teitä jalomielisyydestänne? - -— Ilman kiitosta, pyydän teitä, näin on parempi, sanoi Lavretski -kiireisesti. Siis, lisäsi hän, lähestyen ovea, minä voin luottaa... - -— Huomenna olen Lavrikassa, äännähti Varvara Pavlovna, kunnioittavasti -nousten istuimeltaan. Mutta Feodor Ivanitsch... (Feodoriksi ei hän enää -häntä nimittänyt). - -— Mitä teillä on tarvis? - -— Minä tiedän, että en ole vielä millään ansainnut anteeksisaamista; -voinko minä ehkä toivoa aikaa myöten... - -— Ah, Varvara Pavlovna, keskeytti Lavretski hänet, te olette ymmärtävä -nainen, enkä minäkään mikään hassu ole; minä tiedän, että sitä teille -ei ole ensinkään tarvis. Minä olen teille anteeksiantanut jo aikoja -sitten; mutta meidän välillämme on aina ollut pohjaton juopa. - -— Minä osaan nöyrtyä, vastasi Varvara Pavlovna ja kumarsi. En minä -ole unhoittanut vikaani; enkä yhtään olisi ihmetellyt jos olisin -saanut tietää teidän iloinneen minun kuolemastani — lisäsi hän, -ujosti viitaten kädessään sanomalehteen, minkä Lavretski oli pöydälle -unhoittanut. - -Feodor Ivanitsch vavahti: kertomus oli merkitty lyijykynällä. Varvara -Pavlovna katsahti häneen vielä suuremmalla alentuvaisuudella. Hän -näytti tällä hetkellä erinomaisen kauniilta. Harmaa parisilainen -pukunsa vaatetti kauniisti hänen siron, melkein seitsentoistavuotiaalta -näyttävän vartalonsa, hänen sievän hienon kaulansa, jota ympäröi -valkea kaulus, tasaisesti kohoileva rinta, kätensä ilman rannerenkaita -ja sormuksia, — koko tämä olento, aaltoilevista hiuksista hiukan -näkyvään kengänkärkeen saakka, oli niin miellyttävä... - -Lavretski heitti häneen kiukkuisen katseen, oli vähällä huudahtaa: -brava! vähällä lyödä häntä päälakeen — ja läksi ulos. Tunnin kuluttua -matkusti hän jo Wasiljevskiin, vaan kahden tunnin kuluttua käski -Varvara Pavlovna tilaamaan parhaat vaunut kaupungista, pani päähänsä -yksinkertaisen mustaverhoisen olkihatun ja yllensä sievän levätin, -antoi Adan Justinan huostaan ja läksi Kalitinille: tehtyään kysymyksiä -palvelijoille, sai hän tietää miehensä käyvän siellä joka päivä. - - - - -XXXVIII. - - -Päivä jona Varvara Pavlovna tuli O----n kaupunkiin oli ikävä -Lavretskille, sekä myös raskas Liisalle. Hän ei vielä kerennyt -tulla ales tervehtimään äitiänsä, kun kuuli jo kavioitten kopsetta, -ja salaisella kauhulla näki hän Panschinin ratsastavan pihalle. -"Hän saapui lopullista päätöstä saamaan", ajatteli hän, eikä siinä -pettynytkään; pyörähdeltyään vierashuoneessa, pyysi Panschin Liisaa -lähtemään kanssansa puistoon ja vaati kohtalonsa ratkaisemista. Liisa -kokosi voimansa yhteen ja ilmoitti että ei voi olla hänen vaimonansa. -Hän kuunteli puhetta loppuun saakka, seisten syrjittään, hattu -vedettynä otsalle; kohteliaasti, mutta muuttuneella äänellä kysyi hän -Liisalta: onko se hänen viimeinen sanansa, ja onko hän jollakin antanut -aihetta niin suureen muutokseen hänen mielessänsä? sitten painoi hän -kätensä silmilleen, huokasi lyhyesti ja katkonaisesti, ja otti sen taas -pois kasvoiltaan. - -— Minä en tahtonut mennä rikottua tietä, sanoi hän kolkolla äänellä, -minä tahdoin saada ystävän sydämeni mukaisen; mutta se ei näy olevan -sallittu. Hyvästi, toivo! Hän kumarsi syvään Liisalle ja meni taloon -päin. - -Liisa toivoi hänen kohta lähtevän pois; mutta hän meni Maria -Dmitrijevnan työhuoneesen ja istui siellä melkein tunnin verran. Pois -lähtiessään sanoi hän Liisalle: _votre mère vous appelle; adieu à -jamais_... [Äitinne kutsuu teitä; hyvästi ainiaaksi], istui hevosen -selkään ja kuistilta saakka antoi sen nelistämällä mennä. Liisa meni -Maria Dmitrijevnan luo ja tapasi hänet itkemässä: Panschin oli kertonut -hänelle onnettomuutensa. - -— Miksi sinä tapoit minun? Miksi sinä tapoit minun? niin alkoi -valituksensa toiveissaan pettynyt leski. Ketä sinä oikein tahtoisit? -Miks’ei hän sinulle sopisi? Kamarijunkkari! kuuluisa! Hän voisi -Pietarissa naida minkä hovineiden hyvänsä. Ja minä, ja minä kuin -toivoin! Ja kauanko siitä on, kun sinä häntä kohtaan noin muutuit? -Jostakin tämä pilvi on puhallettu, ei se itsestään ole tullut. -Eiköhän tuo mullikka? Löysipähan neuvonantajan! — Ja hän, minun -herttaiseni, pitkitti Maria Dmitrijevna, kuinka hän on kohtelias, -surun saartamanakin kuinka osaanottava. Ei luvannut hyljätä minua. Ah, -minä en kestä tätä! Ah, päätäni kivistää kauheasti! Lähetäpäs Palaschka -luokseni. Sinä tapat minut, jos et päätöstäsi muuta, — kuuletko? -Ja sanottuaan häntä pari kertaa kiittämättömäksi, lähetti Maria -Dmitrijevna hänet pois luotaan. - -Liisa meni omaan huoneesensa. Hän ei kerennyt vielä levähtää -keskusteluistaan Panschinin ja äitinsä kanssa, kun taas ukkonen -jyrähti hänen päänsä päällä, ja siltä taholta josta hän sitä kaikkein -vähemmin odotti. Maria Timofejevna tuli hänen huoneesensa ja sulki oven -jälessään. Kasvonsa olivat vaaleat, tanukka oli syrjittäni päässä, -silmänsä paloivat, kädet ja huulet vapisivat. Liisa kummastui: hän ei -vielä milloinkaan ollut nähnyt viisasta, ymmärtäväistä tätiään sen -näköisenä. - -— Miellyttävää, neitiseni, alkoi Marfa Timofejevna vapisevalla ja -katkonaisella soperruksella, miellyttävää! Keltä sinä vaan olet -oppinut, tyttöparka... Anna minulle vettä; en voi puhua. - -— Rauhoittukaa tätiseni; mikä teidän on? sanoi Liisa, antaen hänelle -vesilasin. Ettehän te itse, muistaakseni, tahtoneet herra Panschinia. - -Marfa Timofejevna pani pois lasin. - -— En voi juoda: tärisevät viimeisetkin hampaat pois suustani. Mikä -Panschin? Ei tässä Panschin ole kysymyksessä! Vaan sanopa paremmin -minulle, kuka sinun on opettanut öisin kohtauksia määräämään — kuka? - -Liisa kalpeni. - -— Ole niin hyvä, älä yritäkään väittää, jatkoi Marfa Timofejevna. -Sandra näki itse kaikki ja sanoi minulle. Minä kielsin hänen puhumasta -siitä; eikä Sandra valehtele. - -— En minä väitäkään, tätiseni, sanoi Liisa tuskin kuultavasti. - -— Aijai! Vai niin, lapsirukka; sinä määräsit kohtauksen hänelle, tuolle -vanhalle synti-säkille, tuolle hiipijälle. - -— En. - -— Kuinka niin? - -— Minä menin alas saliin kirjaa ottamaan: hän oli puistossa ja kutsui -minua. - -— Ja sinä menit? Miellyttävää. Tahi rakastatko sinä häntä, vai mitä? - -— Rakastan, vastasi Liisa hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä. - -— Herranen aika! Hän rakastaa Fedjaa! Marfa Timofejevna tempasi tanukan -pois päästään. Nainutta miestä rakastaa! mitä? rakastaa! - -— Hän kertoi minulle, alkoi Liisa... - -— Mitä hän kertoi sinulle, senkin kottarainen, mitä-ä? - -— Hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa on kuollut. - -Maria Timofejevna risti silmänsä. — Herra armonsa hänelle antakoon! -kuiskasi hän, joutava muija oli — olkoon toisin muisteltu. Vai niin; -hän on siis leski. Kyllä hän näkyy olevan sukkela. Yhden vaimon -kuoletti, ja toiseen käsiksi. Katsos, tyyneessä kala kutee! Mutta -kuulehan mitä minä sanon sinulle, tyttöseni: meidän aikoinamme, kun -minä olin nuori, saivat tytöt tuonlaisista tekosistaan kalliisti -maksaa. Älä siinä suutu minuun, muoriseni; totuudesta suuttuvat -ainoastaan hölmöt. Minä en häntä vastaan ottanut tänään. Minä rakastan -häntä, mutta tätä tekoa en milloinkaan voi hänelle anteeksi antaa. -Katsohan, leski! Anna minulle vettä. Vain lähetit sinä Panschinin -pitkällä nenällä takaisin, siinä teit viisaasti; mutta älä istu öisin -noiden viettelijäin miesten kanssa; älä pahoita minua vanhusta! Taikka -en minä aina hyväile — osaan minä purkaakin... Vain leski! - -Marfa Timofejevna meni pois; Liisa istui nurkkaan ja rupesi itkemään. -Katkeralta tuntui hänen sielussaan; ei hän ollut ansainnut tänlaista -alennusta! Surulliselta tuntui hänestä rakkaus: toisen kerran hän itki -jo eilis-illasta asti. Vasta ennätti kehkeytyä hänen sydämessään uusi, -odottamaton tunne ja nyt jo koskettelivat vieraat kädet karkeasti -hänen sisimpää salaisuuttaan! Häpeälle, katkeralle ja kipeälle tuntui -hänestä: mutta ei epäilystäkään, ei pelkoa hänessä ollut, — ja -Lavretski tuntui hänestä vielä kalliimmalta. Hän epäili ainoastaan -niin kauan kun ei itseänsä ymmärtänyt; mutta kohtauksen jälkeen, -jälkeen suudelman — ei hän enää epäillä voinut; hän tiesi rakastavansa -— rakastavansa rehellisesti, totisesti, oli kiintynyt lujasti koko -elämänsä i’äksi, eikä pelännyt uhkauksia; hän tunsi ett'ei väkivalta -tätä yhteyttä voisi eroittaa. - - - - -XXXIX. - - -Maria Dmitrijevna hämmästyi suuresti kun palvelija ilmoitti Varvara -Pavlovna Lavretskin tulosta; hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan -häntä: hän pelkäsi loukkaavansa Feodor Ivanitschia. Vihdoin sai -uteliaisuus voiton. Mitäs, ajatteli hän, onhan hänkin sukulainen, ja -istuen nojatuoliin, sanoi palvelijalle: kutsu! Kului muutama hetkinen; -ovi avautui; Varvara Pavlovna lähestyi nopeasti tuskin kuuluvilla -askelilla Maria Dmitrijevnaa ja antamatta hänen nousta nojatuolistaan, -melkein notkisti polvensa hänen edessään. - -— Kiitoksia, täti, alkoi hän liikutetulla ja hiljaisella äänellä -Venäjäksi, kiitoksia; en minä odottanut tänlaista alentuvaisuutta -teiltä; te olette hyvä kuin enkeli. - -Sanottuaan nämä sanat, tarttui Varvara Pavlovna Maria Dmitrijevnan -käteen, puristi sitä hellästi pehmoisten, vaaleansinisten -geneveläishansikkaittensa välissä, ja nosti sen kiihkoisesti -ruusunpunaisille täyteläisille huulilleen. Maria Dmitrijevna hämmästyi -nähdessään näin kauniin, ihastuttavasti vaatetetun naisen melkein -jalkainsa juuressa; hän ei tietänyt, kuinka olla: hän tahtoi ottaa -pois kätensä, istuttaa hänet viereensä, vieläpä sanoa hänelle jotakin -miellyttävää; vihdoin hän nousi ja suuteli Varvara Pavlovnaa sileään ja -hyvänhajuiseen otsaan. Varvara Pavlovna heltyi kokonaan tämän suutelon -vaikutuksesta. - -— Hyvää päivää, bonjour, sanoi Maria Dmitrijevna, tietysti, minä en -aavistanut... toisekseen, tietysti, minulla on hauska nähdä tätä. -Ymmärrättehän, armaani, — eihän minun ole oltava tuomarina miehen ja -vaimon välillä... - -— Mieheni on oikeassa, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, minä yksin -olen kaikkeen syypää. - -— Ne ovat hyvin kiitettävät tunteet, vastasi Maria Dmitrijevna, hyvin. -Milloin te saavuitte? Joko te näitte häntä? Istukaahan toki, olkaa hyvä. - -— Minä saavuin eilen, vastasi Varvara Pavlovna, kainosti istuen -tuolille; minä näin Feodor Ivanitschin ja puhelin hänen kanssaan. - -— No! Ja mitä hän? - -— Minä pelkäsin odottamattoman tuloni herättävän hänen vihansa, -pitkitti Varvara Pavlovna, mutta ei hän kuitenkaan kieltänyt minulta -läsnäoloansa. - -— Se tahtoo sanoa, hän ei... Niin, niin, ymmärrän, äännähti Maria -Dmitrijevna. Hän on vaan päältä nähden hiukan karkea, mutta sydän -hänellä on hellä. - -— Feodor Ivanitsch ei antanut minulle anteeksi; hän ei tahtonut kuulla -minua loppuun asti... Mutta hän oli niin hyvä, että määräsi minulle -Lavrikan asuntopaikaksi. - -— Vai niin! Se on kaunis maatila! - -— Minä lähden sinne jo huomenna, täyttääkseni hänen tahtoansa; mutta -minä katsoin velvollisuudekseni ensin käydä teidän luonanne. - -— Hyvin, hyvin olen kiitollinen teille siitä, armaani. Sukulaisiansa ei -pidä milloinkaan unhoittaman. Vaan tiedättekö, minä ihmettelen, kuinka -te puhutte hyvästi Venäjän kieltä. _C’est étonnant_. - -Varvara Pavlovna huokasi raskaasti. - -— Minä olen liian kauan elänyt ulkomailla, Maria Dmitrijevna, -minä tiedän sen: mutta sydämeni on aina ollut venäläinen, minä en -milloinkaan ole unhoittanut isänmaatani. - -— Niin, niin; se onkin kaikkein paras. Luullakseni ei Feodor Ivanitsch -teitä ollenkaan odottanut... Niin; uskokaa minun kokemustani: _la -patrie avant tout_ [Isänmaa ennen kaikkea]. Ah, olkaa niin hyvä ja -näyttäkää, mikä kaunis levätti teillä on? - -— Pidättekö siitä? Varvara Pavlovna otti kiireisesti sen pois -olkapäiltään. Se on aivan yksinkertainen, minä ostin sen madame -Baudran’ilta. - -— Se näkyy paikalla, että on madame Baudran’ilta... Kuinka kaunis -ja mikä maku! Minä olen vakuutettu teidän tuoneen suuren joukon -miellyttäviä kapineita mukananne. Minä katselisin niitä mielelläni, jos -ei muuta. - -— Koko minun toalettini on valmis teidän palvelukseksenne, rakas -täti. Jos suvaitsette, voin minä opettaa yhtä ja toista teidän -kamarineitsyellenne. Minulla on mukanani palvelustyttö Parisista, — -ihmeteltävä ompelijatar. - -— Te olette liian hyvä, armaani. Mutta, todellakin, minulla on häpeä... - -— Häpeä... toisti Varvara Pavlovna nuhtelevaisesti. Tahdotteko saattaa -minua onnelliseksi — menetelkää kanssani, niinkuin omaisuutenne kanssa! - -Maria Dmitrijevna oli ihan sulamaisillaan. - -— _Vous êtes charmante_ [Te olette ihastuttava], sanoi hän. Miksi te -ette ota pois hattua, hansikkaita? - -— Kuinka? te sallitte? kysyi Varvara Pavlovna ja keveästi, ikäänkuin -kummastuen, löi kätensä yhteen. - -— Niin tietysti; syöttehän te kanssamme päivällistä, kuten toivon. -Minä... minä esitän teille tyttäreni. Maria Dmitrijevna hämmästyi -hiukan. "No! menköön vaikka päin männistöä!" ajatteli hän. Hän on -hiukan kipeä tänäpänä. - -— _O, ma tante_, kuinka te olette hyvä! huudahti Varvara Pavlovna ja -pyhkäsi nenäliinalla silmiänsä. - -Palvelija ilmoitti Gedeonovskin tulon. Vanha kielilakkari astui -sisään, kumartuen ja myhähdellen. Maria Dmitrijevna esitti hänet -vieraallensa. Ensin hän hämmentyi; mutta Varvara Pavlovna puhui hänen -kanssaan niin viekistelevän kohteliaasti, että hänen korviansa rupesi -kuumoittamaan ja sepityksensä, panettelunsa, sievistelynsä alkoivat -hunajana vuotaa hänen huuliltaan. Varvara Pavlovna kuunteli häntä, -hymyili pidätteleväisesti ja yltyi vihdoin itsekin puheliaaksi. Hän -kertoi sieväsesti Parisista, matkustuksistaan, Badenista; sai pari -kertaa Maria Dmitrijevnan nauramaan ja joka kerta sitten huokaili -syvään ja näytti aivan kuin ajatuksissaan olisi nuhdellut itseään -sopimattomasta iloisuudestaan; pyysi luvan saadakseen tuoda Adaa -heille; otti käsistään hansikkaat ja näytteli sileillä, à la guimare -saippualla pestyillä hyppysillään, — kuinka ja missä kannetaan -reunustimia, ryschiä, pitsejä, poimuja; lupasi tuoda pullollisen -englantilaista _Victorian Essence_ hajuvettä, ja iloitsi lapsen lailla, -kun Maria Dmitrijevna suostui vastaan ottamaan sen lahjaksi; rupesi -itkemään kertoessaan minkä tunteen hänessä herättivät ensimäiset -Venäjän kirkonkellon kajahdukset tullessaan yli rajan: "niin syvästi ne -liikuttivat minua, aivan sydämeeni saakka", sanoi hän. - -Tällä hetkellä astui Liisa huoneesen. - -Aamusta, samasta hetkestä saakka, kun hän kangistuneena kauhistuksesta, -luki Lavretskin kirjeen, valmisteli hän itseänsä vastaan ottamaan hänen -vaimoansa; hän aavisti tapaavansa hänet. Hän päätti olla karttamatta -häntä, rangaistukseksi, kuten hän itse nimitti, häpeällisille -toiveilleen. Odottamaton käännös hänen kohtalossaan väristytti häntä -hirmuisesti; noissa muutamissa hetkissä oli muotonsa laihtunut; mutta -hän ei enää vuodattanut kyyneltäkään. "Asiasta!" sanoi hän itse -itselleen, töin tuskin hilliten sydämessään jonkinlaisia katkeria, -vihaisia, itseänsäkin peloittavia nytkähdyksiä. "No, täytyy mennä!" -ajatteli hän, kun sai kuulla rouva Lavretskin tulosta, ja meni... Hän -seisoi kauan aikaa vierashuoneen oven takana ennen kuin päätti avata -sen; ja ajatuksella: "minä olen rikkonut häntä vastaan", astui hän yli -kynnyksen, pakoittaen itsensä katsomaan häneen ja hymyilemään. Varvara -Pavlovna huomattuaan hänen astuneen sisään, meni hänelle vastaan, -kumartui hieman hänen edessään, mutta kuitenkin kunnioittavasti. -Sallikaa minun esittää itseni teille, sanoi hän hiipivällä äänellä, -teidän maman on niin alentuva minua kohtaan, että minä toivon teidänkin -olevan... hyväsydämisen. Kun Varvara Pavlovna sanoi tämän viimeisen -sanan, oli hänen kasvojensa piirteissä huomattavana viekas hymy, kylmä -vaan samassa lempeä katse, koko hänen olentonsa, käsien ja olkapäitten -että itse vaatteuksenkin liike — herättivät Liisassa siihen määrään -inhoa, että hän ei voinut sanaakaan vastata hänelle, ja ojensi vastoin -tahtoansa hänelle kätensäkin. "Tämä neiti vierastaa minua", ajatteli -Varvara Pavlovna, kovasti puristaen Liisan kättä ja, käännyttyään -Maria Dmitrijevnan puoleen, sanoi puoli-ääneensä: _mais elle est -delicieuse!_ [Onhan hän miellyttävä!] Liisa kiivastui hieman: iva, -pilkka kuuluivat hänelle tässä ylistyksessä; mutta hän päätti olla -uskomatta huomiotansa ja istui ikkunan viereen ompelutelineiden taa. -Varvara Pavlovna ei häntä sielläkään jättänyt rauhaan: lähestyi häntä, -alkoi kiittää hänen aistiansa, taitoansa... Kovasti ja kipeästi alkoi -Liisan sydän tykyttää: hän jaksoi tuskin hillitä rauhattomuuttaan, -jaksoi tuskin istua paikallaan. Hänestä näytti, että Varvara Pavlovna -tietää kaikki ja nyt salaisesti iloiten pilkkaa häntä. Hänen onnekseen -alkoi Gedeonovski puhella Varvara Pavlovnan kanssa ja sai pois hänen -huomionsa Liisasta. Hän kumartui telineiden yli ja katsoi salaa Varvara -Pavlovnaan. "Tätä naista, ajatteli hän, on _hän_ siis rakastanut." -Mutta samassa päätti hän olla ajattelematta Lavretskia: hän pelkäsi -kadottavansa tyyneytensä, hän tunsi päätänsä hiljaa huimaavan. Maria -Dmitrijevna alkoi puhella soitosta. - -— Minä olen kuullut, armaani, alkoi hän, teidän olevan erinomaisen -pianon soittajan. - -— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, vastasi Varvara Pavlovna, -hiljalleen istuen pianon taa, ja nopeasti liipaisten painimia -sormillaan. Käskettekö? - -— Tehkää niin hyvin. - -Varvara Pavlovna soitti mestarillisesti loistavan ja vaikean Görtzin -etydin. Hänellä oli paljon voimaa ja näppäryyttä. - -— Keijukainen! huudahti Gedeonovski. - -— Tavatonta! vakuutti Maria Dmitrijevna. - -— No, Varvara Pavlovna, tunnustanpa, sano; hän, ensi kertaa nimittäen -häntä nimeltään, te hämmästytitte minut; tehän voisitte vaikka -konsertteja antaa. Kaupungissamme on soittaja, vanha lystikäs -saksalais-ukko, hyvin oppinut mies, joka Liisaa opettaa; hänen te aivan -hurmaatte soitollanne. - -— Onko Elisabet Mihailovna myös soittaja? kysyi Varvara Pavlovna, -hieman kääntäen päätään hänen puoleensa. - -— Niin, kyllä hän soittaa tavallisesti ja rakastaa soittoa; mutta mitä -se on teidän rinnallanne? Vaan täällä on vielä muuan nuori mies: sen -kanssahan teidän pitää tutustuman. Hän on taiteilija hengeltään ja -runoileekin erinomaisesti. Hän yksin voi teitä täydelleen arvostella. - -— Nuori mies? sanoi Varvara Pavlovna. Millainen hän on? Joku köyhä? - --— Ei suinkaan, ensimäinen seuramies meillä eikä ainoastaan meillä — -_et à Petersbourg_. Kamarijunkkari, ylhäisimmissä piireissä suosittu. -Te olette ehkä kuulleet hänestä: Panschin, Wladimir Nikolajevitsch. Hän -on täällä valtion uskottuna... tuleva ministeri, huomatkaa! - -— Ja on taiteilija? - -— Taiteilija hengeltään, ja niin herttainen. Te saatte nähdä hänen. -Hän on täällä olonsa aikana usein käynyt meillä; minä kutsuin häntä -tänä iltana luokseni saapumaan; _toivon_, että hän saapuu, lisäsi Maria -Dmitrievna kiireisesti huoaten ja salavihkaa katkerasti hymyillen. - -Liisa ymmärsi mitä se hymy merkitsi; mutta hän ajatteli aivan toista -tällä kertaa. - -— Ja nuori? lisäsi Varvara Pavlovna, verkalleen näppäyttäen sormiansa -pianoon. - -— Kahdeksankolmattavuotias ja mitä onnellisempi ulkomuodoltaan. _Un -jeune homme accompli_, huomatkaa. - -— Mallikas nuorukainen, voi sanoa, huomautti Gedeonovski. - -Varvara Pavlovna alkoi äkkiä soittaa reipasta Straussin valssia, -alottaen sen niin voimakkaasti ja pikaisesti, että Gedeonovski oikein -vavahti; aivan keskellä siirtyi hän surulliseen nuottiin ja lopetti -soittonsa arialla "Säteistä". _Fra poco_... hän huomasi, että iloinen -soitto ei sovellu hänen asemaansa. Aria "Säteistä", tunteellisemmat -kohdat soitettuina voimakkaammin, liikutti kovin Maria Dmitrijevnaa. - -— Millainen sydänkäpy, sanoi hän puoliääneensä Gedeonovskille. - -— Keijukainen! toisti Gedeonovski ja nosti silmänsä taivasta kohti. - -Päivällisen hetki oli lähestynyt. Marfa Timofejevna tuli ylhäältä, -kun jo keittoruoka oli pöydällä. Hän käyttäytyi hyvin kuivasti -Varvara Pavlovnaa kohtaan, vastaili vaan puolilla sanoilla hänen -mielistelyihinsä, eikä katsonut kertaakaan häneen. Varvara Pavlovna -huomasi kohta, ett'ei tästä ämmästä selkoa saanut, jonka tähden -lopetti puhelemisen hänen kanssansa; vaan sen sijaan oli Maria -Dmitrijevna kahta ystävällisempi vierastansa kohtaan: häntä suututti -tatin epäkohteliaisuus. Vaan toisekseen, ei Marfa Timofejevna ollut -katsomatta yksistään Varvara Pavlovnaan: ei hän katsonut Liisaankaan, -vaikka silmänsä niin paloivatkin. Hän istui kuin kivettyneenä, -aivan keltaisena, vaaleana, yhteen puristunein huulin — eikä syönyt -mitään. Liisa näytti rauhalliselta; ja aivan kuin sydämensä olisi -vallannut; kummallinen tunnottomuus, tuomitun tunnottomuus valtasi -hänet. Päivällistä syödessä puhui Varvara Pavlovna vähän: aivan kuin -hän taas olisi pelästynyt ja tekeytyi sievän, alakuloisen näköiseksi, -Gedeonovski yksin koetti ylläpitää puhetta kertomuksillaan, vaikka -vähän väliä katsahti pelokkaasti Marfa Timofejevnaan ja aivasteli, -— aivastus tapasi hänen joka kerta kun hän Marfa Timofejevnan läsnä -ollessa yritti jotakin valehtelemaan, mutta tämä ei häirinnyt häntä, -ei keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Päivällisen jälkeen tuli -selville, että Varvara Pavlovna rakastaa hyvin pelata preferanssia; -Maria Dmitrijevnasta oli tämä niin mieleen, että hän oikein heltyi ja -ajatteli itsekseen: "aika hullu mahtaa tuo Feodor Ivanitsch olla: ei -osannut tuonlaista naista ymmärtää!" - -Hän istui korttia pelaamaan Varvara Pavlovnan ja Gedeonovskin kanssa, -vaan Maria Timofejevna vei Liisan muassaan ylös, sanottuaan, että hän -on niin sairaan näköinen, kun varmaankin hänen päätänsä kivistää. - -— Niin, hänen päätänsä kivistää hirveästi, äännähti Maria Dmitrijevna, -kääntyen Varvara Pavlovnan puoleen, ja silmiänsä väännellen. Minulla -itselläni on usein senlaisia pistoksia... - -— Sanokaapas! vastasi Varvara Pavlovna. - -Liisa tuli tatin huoueesen ja voimattomuudessaan laskeusi tuolille -istumaan. Marfa Timofejevna katsoi kauan ja ääneti häneen, laskeusi -hiljaan polvilleen hänen eteensä ja samoin ääneti, alkoi suudella -vuoroon hänen käsiänsä. Liisa kumartui eteenpäin, punehtui ja purskahti -itkuun, mutta ei nostanut ylös Marfa Timofejevnaa, eikä ottanut pois -käsiänsä: hän tunsi, ett’ei ollut oikeutettu ottamaan pois niitä, -ei ollut oikeutettu kieltämään vanhusta ilmaisemasta katumustaan, -sääliväisyyttään, pyytämästä anteeksi eilistä torumistaan; ja Marfa -Timofejevna ei voinut kylliksensä suudella näitä vaalean vaaleita, -hermottomia käsiä ja kuumat kyyneleet vuotivat kummankin silmistä; vaan -kissa Matrossi hyrisi leveässä nojatuolissa sukan ja kerän vieressä, -korkeahko liekki lampussa liikkui tuskin huomattavasti jumalankuvain -edessä, — ja viereisessä huoneessa oven takana seisoi Nastasja -Karpovna myös pyyhkien salaa silmiänsä kokoon käärityllä ruudullisella -nenäliinallaan. - - - - -XL. - - -Sillä välin alhaalla salissa jatkui yhä korttipeli; Maria Dmitrijevna -voitti ja oli hyvällä tuulella. Palvelija astui sisään ja ilmoitti -Panschinin tulon. - -Maria Dmitrijevna pudotti kortit käsistään ja rupesi vääntelemään -ruumistaan nojatuolissa. Varvara Pavlovna katsahti häneen -puoli-ivallisesti, vaan käänsi sitten katseensa oveen päin. Sisään -astui Panschin musta hännystakki yllä, napitettuna kiini aina kaulaan -saakka. "Minun oli vaikea täyttää lupaustani; mutta kuten näette olen -täällä": nämä sanat kuvautuivat hänen kasvoillaan, joita vastikään oli -partaveitsi sivellyt. - -— Mitä te, Voldemar, huudahti Maria Dmitrijevna, olettehan ennen aina -edeltä ilmoittamatta tulleet sisään. - -Panschin vastasi Maria Dmitrijevnalle ainoastaan katseella, -kumarsi hänelle kohteliaasti, mutta ei kätellyt. Hänet esitettiin -Varvara Pavlovnalle; hän peräytyi askeleen, kumarsi hänelle samoin -kohteliaasti, mutta siveyden ja kunnioituksen heijastuksella, ja -istui korttipöydän ääreen. Preferanssi loppui kohta. Panschin kysyi -Elisabet Mihailovnaa, ja saatuaan tietää, että hän ei ole oikein terve, -ilmaisi mielipahansa; sitten hän alkoi puhella Varvara Pavlovnan -kanssa, valtiomiehen tavoin punniten ja tarkastellen joka sanaa, ja -kunnioittavasti kuunnellen loppuun saakka tämän vastauksia. Vaan hänen -ylpeä valtiomiesäänensä ei vaikuttanut Varvara Pavlovmaan, ei hän -edes huomannutkaan sitä. Päinvastoin: iloisella osanotolla katsoi hän -häntä kasvoihin, puhui ystävällisesti, ja hienon hienot sieraimensa -värähtelivät aivan kuin pidätetystä naurusta. Maria Dmitrijevna alkoi -ylistää hänen taitoansa; Panschin kumarsi kohteliaasti, niin paljon -kuin kauluksensa sallivat, sanoen että "hän oli siitä jo edeltäkäsin -vakuutettu", ja aloitti keskustelun miltei itse Metternichistä. Varvara -Pavlovna tirristi puhevia silmiään, sanoen puoliäänensä: "olettehan -tekin taiteilija, _un ceonfrère_", — lisäten vielä hiljemmin: "_venez_!" -— ja nyykäytti päätään pianoon päin. Tämä yksi heitetty sana: _venez_! -vaikutti samassa kuin taikavoima, muuttaen koko Panschinin ulkomuodon. -Huolestunut näkönsä katosi; hän myhähti, elpyi, aukasi takkinsa napit, -toistaen: "mikä taiteilija minä olen, vaan te, olen minä kuullut, -olette todellinen taiteilija" — ja seurasi Varvara Pavlovnaa pianon luo. - -— Pakoittakaa hänet laulamaan romansinsa — Kuinka kuu liitelee, — -huudahti Maria Dmitrijevna. - -— Laulatteko te? sanoi Varvara Pavlovna, heittäen häneen terävän -kiireisen katseen. Istukaa. - -Panschin rupesi kursailemaan. - -— Istukaa, toisti hän, vaativasti koputtaen kädellään tuolin selkäintä. - -Tämä istui, rykäsi, veti syrjään kauluksen: ja lauloi romansinsa. - -— _Charmant_, sanoi Varvara Pavlovna, te laulatte hyvin, _vous avez du -style_, toistakaa. - -Hän astui toiselle puolelle pianoa ja seisahtui aivan vastapäätä -Panschinia. Tämä toisti romansinsa antaen äänensä melodramallisesti -värähdellä. Varvara Pavlovna katsoi koko ajan lakkaamatta häneen, -kumartuneena kyynäspäillään pianon päälle ja pitäen valkoisia käsiään -huuliensa tasalla. Panschin lopetti. - -— _Charmant, charmante idée_ — sanoi hän tuntijan arvokkaalla -vakuutuksella. Sanokaapa, ettekö te ole kirjoittaneet jotain -naisäänelle, mezzo-sopranolle. - -— Enhän minä paljon mitään kirjoita, vastasi Panschin, tämän minä olen -kirjoittanut, vaan väliaikoina... mutta laulatteko te? - -— Laulan. - -—’ Oi! laulakaa meille jotakin, pyysi Maria Dmitrijevna. - -Varvara Pavlovna pyyhkäisi kädellään pois hiuksensa punoittavilta -poskiltaan ja heitti päätään taaksepäin. - -— Meidän äänemme täytyy soveltaa yhteen, sanoi hän kääntyen Panschinin -puoleen, lauletaan duetti. Onko teille tunnettu _Son geloso_, tahi -_Laci darem_, tahi _Mira la bianca luna_? - -— Olen minä jo laulanut _Mira la bianca luna_, vastasi Panschin, mutta -olen jo aikoja sitten unhoittanut. - -— Ei se haittaa, me harjoittelemme sen puoliääneensä. Laskekaa minua. - -Varvara Pavlovna istui pianon ääreen. Panschin asettui hänen viereensä. -He lauloivat puoliääneensä duetin, jonka ohella Varvara Pavlovna oikasi -häntä useampia kertoja, sitten lauloivat kovasti, lopulta toistaen -kaksi kertaa: _Mira la bianca lu... u... na_. Ääni Varvara Pavlovnalla -oli jo kadottanut tuoreutensa, mutta hän ohjasi sitä erinomaisen -taitavasti. Panschin aristeli ensin ja lauloi hiukan virheellisesti, -mutta sitten yltyi, ja ellei laulanutkaan ihan moitteettomasti, niin -liikutti olkapäitään, heilutti koko päätään ja nosti aika ajoin -kättänsä, kuin oikea laulaja. Varvara Pavlovna soitti pari kolme -Tallbergin kappaletta ja "kertoi" viekistellen ranskalaisen jutelman. -Maria Dmitrijevna ei enää tietänyt kuinka osoittaa tyytyväisyyttään; -hän tahtoi jo useampia kertoja lähettää Liisaa hakemaan; Gedeonovski -ei myöskään löytänyt sanoja ylistykseen, hän heilutteli vaan päätään, -— vaan äkkiä rupesi haukottelemaan ja tuskin kerkesi peittää suutaan -kädellä. Tämä haukotus ei jäänyt Varvara Pavlovnalta huomaamatta; -hän kääntyi äkkiä selin pianoon sanoen: "_assez de musique comme ça_" -[piisatkoon tuonlainen soitto]; ruvetun puhelemaan, ja pani kätensä -ristiin. "_Oui, assez de musique_", toisti Panschin iloisesti ja -rupesi hänen kanssaan puhelemaan vilkkaasti ja keveästi Ranskan -kielellä. "Aivan kuin parhaammassa Parisin salongissa", ajatteli Maria -Dmitrijevna, kuunnellen heidän sukkeloita ja pyörähteleviä juttujaan. -Panschinin valtasi täydellinen mielihyvä; silmänsä paloivat ja hän -hymyili; ensin hän siveli kädellä kasvojansa, rypisti kulmakarvojaan -ja huokaili syvään, kun katseensa tapasi Maria Dmitrijevnan; mutta -sitten hän varsin unhoitti hänet ja antautui puoli-ylimyksellisen, -puoli-taiteellisen puheen nautintoon. Varvara Pavlovna näytti itsensä -suureksi viisaustieteilijäksi: hänellä oli valmis vastaus kaikkeen, -ei hän missään seisahtunut, ei mitään epäillyt; se todisti että hän -paljon ja usein oli seurustellut kaikensäätyisten viisasten henkilöiden -kanssa. Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa liehuivat ympäri Parisia. -Panschin siirsi puheen kirjallisuuteen: tuli selville että Varvara -Pavlovna samoin kun hänkin, luki ainoastaan ranskalaisia kirjoja: -George Sand saattoi hänet harmistumaan, Balzacia hän kunnioitti, -vaikka tämä väsytti häntä, Suessä ja Scribessä huomasi hän suuria -sydämen-syöjiä, suosi Dumasia, Feuilletia; sydämessään hän suosi -kaikkein enemmän Paul de Cok’ia, vaan, tietysti, ei maininnut hänen -nimeänsäkään. Totta sanoen, ei häntä kirjallisuus suuresti ensinkään -huvittanut. Hyvin taidokkaasti osasi Varvara Pavlovna karttaa kaikkea, -mikä olisi muistuttanut hänen asemaansa; puheissaan ei hänellä -rakkaudesta ollut varjoakaan: päin vastoin, oli niissä huomattavana -ankaruutta nautintoon antaumisesta, ihannetta, nöyryyttä. Panschin -vastaili hänelle; puheensa eivät sopineet yhteen... mutta kummallinen -asia! — samassa kun hänen huuliltaan virtaili tuomitsevia sanoja, usein -yksitoikkoisiakin, oli näitten soinnussa liehittelyä ja helleyttä, -ja silmänsä puhuivat.... mutta mitä nämä ihanat silmät puhuivat, — -on vaikea päättää; ei suinkaan ankaruutta, vaan epäselvää, makeaa -puhetta. Panschin koetti ymmärtää niitten salaista ajatusta, koetti -itsekin puhua silmillään, mutta tunsi että siitä ei mitään tullut; -hän tunnusti, että Varvara Pavlovna ollen todellinen, ulkomaalainen -leijonatar, seisoi korkeammalla häntä, jonka tähden hän ei täydelleen -voinut vallitakaan itseään. Varvara Pavlovnalla oli tapana aina -puhellessa koskettaa, hiukan puhuteltavansa hihaa; nämä pikaiset -kosketukset saattoivat Vladimir Nikolajevitschin hämille. Varvara -Pavlovna omasi taidon miellyttää olennollansa kaikkia; ei kulunut -kahta tuntiakaan kun Panschinista näytti, että hän on tuntenut hänet -jo vuosia, ja Liisa, jota hän kuitenkin rakasti, jolle hän vasta eilen -oli tarjonnut kättään, katosi aivankuin sumuun. Tarjottiin teetä; puhe -tuli vielä kaunistelemattomammaksi. Maria Dmitrijevna soitti ja käski -palvelijan kutsumaan Liisaa alas, jos hänen päänsä olisi terveempi. -Panschin kuultuaan Liisaa mainittavan alkoi puhua itseuhrauksista, -siitä, kumpi enempi on altis siihen — mieskö vai nainen. Dmitrijevna -tuli paikalla rauhattomaksi, alkoi väittää että nainen on siihen -alttiimpi, ilmasi, että hän parilla sanalla näyttää sen toteen, -hämmentyi ja lopetti väitteensä jollakin kovin onnistumattomalla -vertauksella. Varvara Pavlovna otti nuottivihkon, peittäytyi puoleksi -sen taa ja, käännyttyään Panschinin puoleen, pureskellen leivoksia, -sanoi puoli-ääneensä: "_elle n’a pas inventé la poudre, la bonne -dame_" [Ainoastaan ruutia ei tämä hyvä rouva ole keksinyt]. Panschin -oikein säikähtyi ja kummastui Varvara Parkuman uskaliaisuutta; vaan -hän ei ymmärtänyt kuinka paljon ylenkatsetta siinä odottamattomassa -lauselmassa piili häntä itseänsä kohtaan ja, unhoittaen kaikki Maria -Dmitrijevnan hyväilyt ja ystävyyden, unhoittaen päivälliset, joilla hän -häntä oli ravinnut, rahat, joita sai häneltä lainaksi, — vastasi hän -(onneton!) samalla hymyllä ja äänellä: "_je crois bien_!" [Minä luulen!] - -Varvara Pavlovna heitti häneen ystävällisen katseen ja nousi -istuinsijaltaan. Liisa astui sisään; Marfa Timofejevna koetti turhaan -estää häntä: hän päätti kestää koetuksen loppuun saakka. Varvara -Pavlovna meni hänelle vastaan Panschinin kanssa, jonka kasvot olivat -tulleet taas kuten entiselle valtiomiehelle ainakin. - -— Kuinka teidän terveytenne on? kysyi hän Liisalta. - -— Kiitoksia, minun on nyt parempi olla, vastasi tämä. - -— Me olemme täällä hiukan soittaneetkin; vahinko, että te ette kuulleet -Varvara Pavlovnaa. Hän laulaakin erinomaisesti, _en artiste consommée_. - -— Tulkaapa tänne, _ma chère_, kuului Maria Dmitrijevnan ääni. - -Varvara Pavlovna totteli paikalla lapsen nöyryydellä, tuli hänen -luokseen ja istui matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Maria -Dmitrijevna kutsui hänet luokseen antaakseen vaikka hetkisen tyttärensä -ja Panschinin olla, kahden kesken: hän toivoi aina vielä salaisesti -Liisan taipuvan. Paitsi sitä, tuli hänen päähänsä ajatus, jonka hän nyt -heti tahtoi ilmaista. - -— Tiedättekö, kuiskasi hän Varvara Pavlovnalle, minä tahdon koettaa -sovittaa teitä miehenne kanssa; en osaa sanoa onnistuvani, mutta -koetan, hän, kuten tiedätte, kunnioittaa minua suuresti. - -Varvara Pavlovna nosti verkkaan silmänsä Maria Dmitrijevnaan ja pani -kätensä kauniisti yhteen. - -— Te olisitte pelastajani, _ma tante_, sanoi hän surullisella äänellä, -minä en tiedä miten kiittää teitä kaikista hyväilyistänne; vaan minä -olen liiaksi paljon syypää Feodor Ivanitschin suhteen; hän ei voi -minulle anteeksi antaa. - -— Oletteko te... todellakin... alkoi Maria Dmitrijevna uteliaana... - -— Älkää kyselkö minulta, keskeytti hänet Varvara Pavlovna ja tuli -hämille. Minä olin nuori, kevytmielinen... Vaan toisekseen, minä en -tahdo puolustautua. - -— No, mutta kuitenkin, voisihan koettaa. Älkää epäilkö, vastasi Maria -Dmitrijevna ja tahtoi nipistää häntä poskesta, vaan katsahdettuaan -häntä kasvoihin — säikähti.. "Kaino, kaino, ajatteli hän, — vaan -leijonatar todellakin!" - -— Te olette sairas, sanoi sillä välin Panschin Liisalle. - -— Niin, minä en ole terve. - -— Minä ymmärrän teitä, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. Niin, minä -ymmärrän teitä. - -— Mitenkä? - -— Minä ymmärrän teitä, toisti Panschin painavasti, joka oli aivan -ymmällä, eikä tietänyt mitä sanoa. - -Liisa hämmästyi, vaan ajatteli sitten: "tietäköön!" Panschin tuli -salaperäisen näköiseksi ja vaikeni, ynseänä katsellen ympärilleen. - -— Oho, jopa kello taisi lyödä yksitoista, huomautti Maria Dmitrijevna. - -Vieraat ymmärsivät huomautuksen ja alkoivat hyvästi jätellä. Varvara -Pavlovnan täytyi luvata tulla huomenna päivälliselle ja tuoda mukanaan -Ada; Gedeonovski, joka jo vähällä oli nukkua nurkassa istuissaan, -lupasi saattaa häntä kotiansa saakka. Panschin kumarsi juhlallisesti -kaikille, ja kuistilla autettuaan Varvara Pavlovnan vaunuihin ja -puristettuaan hänen kättänsä, huudahti vielä jälkeen: _au revoir!_ -Gedeonovski istui Varvara Pavlovnan viereen; tämä hyvitteli häntä -koko tien sillä, että ihan kuin suotta asetti aina kenkänsä kären -hänen jalalleen; tämä hämmentyi, puhui hänelle sievistelyjä; hän taas -puolestaan naureskeli ja heitti ukkoon kiekailevia katseita joka kerta -kun lyhdyn valo kadulta lankesi vaunuihin. Oma soittamansa valssi -helisi vielä korvissaan, häiriten hänen sisällistä oloansa; olipa hän -missä hyvänsä, ei hänen tarvinnut muuta kuin kuvitella mielessään -tulituksia, seurasalia, pikaisia pyörteitä soiton säveltäessä, niin jo -koko sielunsa kiihtyi, silmänsä tuikkivat kummallisesti, hymy valtaili -huulet, jotakin ylhäisensuloista laskeusi koko hänen ruumiiseensa. -Saavuttuaan kuistin eteen, hypähti Varvara Pavlovna keveästi ulos -vaunuista — ainoastaan leijonattaret osaavat niin hypätä — kääntyi -Gedeonovskiin ja rähähti äkkiä heleään nauruun aivan hänen nenänsä alla. - -"Sydämellinen nainen, ajatteli valtioneuvos, astuissa kotiinsa, hyvä -että minä olen hiljainen mies... mutta mitä hän oikein nauroi?" - -Maria Timofejevna vietti koko yönsä Liisan sängyn vieressä. - - - - -XLI. - - -Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein -koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa: -suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta. -Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena -päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä -voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän -oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen -halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli -hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän -itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö, -jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se -oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen, -rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan -autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää -niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa... Mitäs? tahtoisitko -sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset -ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon -hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit -tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan -juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi, -sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin -poika perhosen jälessä..." Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen -ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä, -samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita, -kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa -voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä -kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin -lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä -tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se -teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua -vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo -palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä! -matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan. -"Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö -minun lannistuman tähän... joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut -sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä -pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle). -"Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein -pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi -kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä, -niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu. -Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän -ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun -tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä -pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha -juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti. -"Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen, -pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin..." - -Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se -oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa -järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja -seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen -kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana -samoin katsoen eteensä tielle. - - - - -XLII. - - -Liisa oli edellisenä päivänä kirjoittanut Lavretskille, että hän -tulisi heille illalla; mutta hän poikkesi ensin asuntoonsa. Hän ei -tavannut kotona vaimoaan, eikä tytärtään; palvelijoilta sai hän tietää -heidän menneen Kalitinille. Tämä tieto kummastutti ja suututti häntä. -"Näyttää siltä että Varvara Pavlovna on päättänyt häiritä elämäni", -ajatteli hän, kuohuva kiukku sydämessään. Hän alkoi kävellä huoneessa -edestakaisin, vähän väliä potkaisten pois tieltään lasten leikkikaluja, -kirjoja, kaikenlaisia naisten tarpeita; hän kutsui Justinan ja käski -tämän korjaamaan pois kaiken "rojun". — Oui, monsieur, sanoi hän -pidättelevästi, alkaen siivota huonetta, arvokkaasti kumartuen ja -antaen joka liikunnolla Lavretskin havaita, että hän pitää häntä -harjaamattomana karhuna. Inholla katsahti Lavretski hänen kuluneihin, -mutta aina vielä "viekisteleviin", naurattaviin parisilaiskasvoihinsa, -hänen valkoisiin manschetteihinsa, silkkiseen esiliinaansa ja -keveään tallukkaansa. Lopulta käski hän menemään hänen pois, ja -kauan epäiltyään (Varvara Pavlovna ei ollut vielä tullut), päätti -lähteä Kalitinille — mutta ei Maria Dmitrijevnalle (hän ei olisi -mistään hinnasta astunut samaan vierashuoneesen, jossa hänen vaimonsa -oli), vaan Marfa Timofejevnalle; hän muisti että takaportailta -pääsee oikopäätä hänen luokseen. Niin Lavretski tekikin. Sattumus -auttoi häntä: hän tapasi pihalla Sandran; tämä saattoi hänet Marfa -Timofejevnan luo. Tavallisuutta vastoin tapasi hän vanhuksen yksin; hän -istui nurkassa, paljain päin, kyyristyneenä, kädet ristissä rinnalla. -Nähtyään Lavretskin, joutui ämmä aivan hämille, nousi nopeasti ja alkoi -kävellä sinne tänne huoneessa, ikäänkuin etsien tanukkaansa. - -— Ah, siinähän sinäkin, siinä, sanoi hän välttäen Lavretskin katsetta -ja yhä häärien, no, hyvää päivää. No, mitä? Mitäs tehdä? Missä sinä -olit eilen? No, hän on tullut, no, niin. No, pitää niin... jotenkin. - -Lavretski istahti tuolille. - -— No, istu, istu, jatkoi vanhus. Sinä tulit suoraan ylös? No, niin, -tietysti. Mitä? sinä tulit minua tervehtimään? Kiitoksia. - -Marfa Timofejevna vaikeni; Lavretski ei tietänyt mitä sanoa hänelle; -mutta ämmä ymmärsi hänet. - -— Liisa... niin, Liisa oli vastikään tässä, pitkitti Marfa Timofejevna, -sitoen ja irti päästäen työpussinsa nauhoja. Hän ei ole oikein terve. -Sandra, missä sinä olet? Tule tänne kultaseni, miksi et istua voi? -Minunkin päätäni kivistää. Se on varmaankin tuosta mokomasta laulusta -ja soitosta. - -— Millaisesta laulusta, tätiseni? - -— No, kuinkas; täällä ne jo nuo, mitenkä taas te niitä nimitätte, -_tuetit_ pantiin toimeen. Ja kaikki vaan italjanskaksi: tschi-tschi ja -tscha-tscha, aika harakoita ovatkin. Alkaavat nuottia päästellä niin -että oikein sydäntä viileksii. Se on se Panschin, ja vielä sinun... -Ja kuinka se kaikki sukkelaan pantiin toimeen: aivan kuin omaiset, -kursailematta. Vaan toisekseen, olkoon sanottu: etsiihän koirakin katon -suojaa; eihän sentään hunnikolle tarvitse joutua, kunhan ei ihmiset aja. - -— Mutta kuitenkin, sanonpa totuuden, en minä tätä olisi odottanut, -vastasi Lavretski, siinä oli tarvis paljon uskaliaisuutta. - -— Ei Fedjaseni, ei se uskaliaisuutta ole, se on asemansa korjaamista. -Vaan Jumala hänen kanssaan! Sanovat että sinä lähetät häntä Lavrikkaan, -onko se totta? - -— Niin, minä annan sen maatilan Varvara Pavlovnalle. - -— Onko rahaa pyytänyt? - -— Ei vielä. - -— No, ei se pitkälle mene. Vaan nyt vasta minä huomaankin sinut. Oletko -terve? - -— Terve olen. - -— Sandra, huudahti äkkiä Marfa Timofejevna, mene ja sano Elisabet -Mihailovnalle — se tahtoo sanoa, kysy häneltä... onko hän alhaalla? - -— Alhaalla on. - -— No, niin; niin kysy häneltä: mihin, muka, hän minun kirjani on -pannut? kyllä hän tietää. - -— Tottelen. - -Ämmä alkoi taas hääriä ja availla kaappinsa laatikoita. Lavretski istui -liikkumatta paikallaan. - -Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski -nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan. - -— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä -kirjani, kirjan mihin olet pannut. - -— Millaisen kirjan, täti? - -— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua -kutsunut... No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet -Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on? - -— Eihän mitä. - -— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään, -soitetaanko taas? - -— Ei, korttia pelaavat. - -— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän -puistoon jaloittelemaan. Mene. - -— Eikä, Marfa Timofejevna... - -— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon -yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni. -Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut? - -— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa. - -— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet. -Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa. - -Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen -huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin -ja sulki sen. - -Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen -käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan. - -— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin. - -Liisa otti käden kasvoiltaan. - -— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi. - -— Rangaistuksi, toisti Lavretski... Mistä te olette rangaistu? - -Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta: -ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat; -hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet. - -Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta. - -— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki -on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan. - -— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te -tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta -täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille -jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch, -täytyy sopia vaimonne kanssa. - -— Liisa! - -— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa... kaikki, -mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä. - -— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen -valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta _nyt_ sopia hänen -kanssaan...! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta -enhän minä voi pakoittaa sydäntäni... Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa. - -— En minä teiltä vaadikaan... sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen -kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä -taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni. - -— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten -velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on? - -— Minä tiedän sen. - -Lavretski liikahti äkkiä. - -— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän. - -Liisa myhähti tuskin huomattavasti. - -— Oi, ei! äännähti hän. - -— Ah, Liisa, Liisa! huudahti Lavretski; kuinka onnelliset me olisimme -voineet olla! - -Liisa katsahti taas häneen. - -— Nyt te näette itse Feodor Ivanitsch, ett'ei onni riipu meistä, vaan -Jumalasta. - -— Niin, sen tähden kun te... - -Ovi viereisestä huoneesta avautui ja sisään astui Marfa Timofejevna, -tanukka kädessään. - -— Tuskin löysin, sanoi hän, seisahtuen Lavretskin ja Liisan väliin. -Itse näet olin korjannut. Sitä se vanhuus tekee, koko pula! Vaan -toisekseen, eipä se nuoruuskaan ole parempi. Lähdetkö sinä itsekin -vaimosi kanssa Lavrikkaan? lisäsi hän, kääntyen Feodor Ivanitschin -puoleen. - -— Minä? hänen kanssaan Lavrikkaan? En tiedä, lisäsi hän hetken kuluttua. - -— Käytkö sinä alhaalla? - -— Tänään — en. - -— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun -luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle -siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä... - -Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta. - -Lavretski astui joutuisaan Liisan luo. - -— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni -pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi. - -Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi -Lavretskiin... - -— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski -(ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna -teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te -tiedätte että minä teitä rakastan... niin, minä rakastan teitä, lisäsi -hän katkonaisesti mutta ei... ei. - -Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen. - -— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina. - -Ovi narahti... Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi -sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa, -käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen. - -— Liisaseni, äitisi taitaa kutsua sinua, sanoi ämmä. - -Liisa nousi heti ja meni pois. - -Marfa Timofejevna istui taas nurkkaan. Lavretski aikoi häntä jättää -hyvästi. - -— Fedja, sanoi tämä äkkiä. - -— Mitä, tätiseni? - -— Oletko sinä rehellinen mies? - -— Mitä? - -— Minä kysyn sinulta: oletko sinä rehellinen mies? - -— Luullakseni, olen. - -— Hm, Mutta annapas kunniasanasi, että olet rehellinen mies. - -— Annan. — Mutta mitä te sillä teette? - -— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet, -ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi -nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja, -no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala; -mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin -kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan -kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä, -ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta -antamasi sana muista. Mene, mene. - -Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia... palvelija -juoksi hänen jälessään. - -— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän -Lavretskille. - -— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi... yritti Lavretski sanomaan. - -— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on -yksin. - -— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski. - -— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi. - -Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä. - - - - -XLIII. - - -Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen -odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna _fleur-d'örance'lla_ seisoi -hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin -pelkäävän jotakin. - -Lavretski astui sisään. - -— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen. - -— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää -teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä -luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin, -istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte, -lisäsi hän, vaimonne on saapunut. - -— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski. - -— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni, -ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta -tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että -olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä -maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille -mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä -vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne: -huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä -astumasta talooni, — ajatelkaa? - -— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski, -te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille. -Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa; -tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata -häntä — siinä kaikki. - -— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch, -huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina -odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton -— ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän -puolisonne... tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä -sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen, -että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää. - -Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan. - -— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille, -jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte, -kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan -totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän -teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’, -sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä -ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu... -Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt! - -— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun -olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä -katumustaan lauloi, vai miten...? - -— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan -tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin -tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan -surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä -ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion -taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää -vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. _tout-à-fait_, -mitä te? - -Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan. - -— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka -hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja -venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista -kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei -hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch, -että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat... no, ihan kuin te — aivan -teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse; -mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin. - -— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni, -mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa? - -— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi -suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille -tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän -kohtaloonne... minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa -minua, _mon cousin_, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä -rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä -täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus, -kokemattomuus... no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista -äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä, -Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu. - -Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä -pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien -päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä -hirmupäivä tänään minulle vaikeni!" - -— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun -tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo -sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor -Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte -vastaan vaimonne minun käsistäni... - -Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi -myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara -Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän -kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan -Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi. - -Lavretski peräytyi askeleen. - -— Te olitte täällä! kiljasi hän. - -— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei -mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan -verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan -minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä. -Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää -pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja -minun siunaukseni... - -— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä, -mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia -kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta -saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa -tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille -ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne -tahdo haastaakaan: _tässä_ näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä -te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö -minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö -minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä -en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te -siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta. -Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne, -niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin -vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin -teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä -hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te -tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että -elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon -alla — eikö niin? - -— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara -Pavlovna, nostamatta silmiään. - -— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria -Dmitrijevna. - -— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna. - -— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna. - -— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä -on, minä suostun siihenkin. - -Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria -Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara -Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta... - -— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun -elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien -teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää; -se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette, -minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te -nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme -tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan, -että... että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä -rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä -sanaa niin ymmärrä... se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne -elämään... tahi ei, sitä minä en voi luvata... Minä yhdistyn kanssanne, -rupean sanomaan teitä taas vaimokseni... - -— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna, -jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet. - -— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski, -hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa, -Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä -lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua. - -Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos. - -— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen -jälkeensä... — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili -samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää -häntä pelastajakseen. - -Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta -sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara -Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet -oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan, -langeta miehensä jalkojen juureen. - -— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä -teille; langetkaa. - -— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin, -vakuutti Varvara Pavlovna. - -— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna. -Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen -edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa -minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän -lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään. - -— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä -ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen -polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä -vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne -hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä. - -Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi -sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka. - - - - -XLIV. - - -Seuraava päivä oli sunnuntai. Varhainen kellojen soitto aamukirkkoon ei -herättänyt Lavretskia, — hän ei näet ummistanut silmiänsä koko yönä — -vaan muistutti hänelle mieleen toista sunnuntaita, jolloin hän Liisan -tahdosta meni kirkkoon. Hän nousi kiireesti ylös; mikä lie salainen -ääni kuiskuttanut hänelle, että siellä hän tapaa tänäpäivänäkin hänet. -Hän meni hiljaan ulos, käskettyään sanomaan Varvara Pavlovnalle, joka -vielä makasi, että hän saapuu kotiin päivälliselle, ja läksi sitte -pitkillä askelilla sinne, mihin tuo yksitoikkoisen surullinen kellojen -soitto kutsui. Hän tuli aikaiseen: kirkko oli melkein tyhjä; lukkari -luki virka-paikassaan hetkiä; joskus häiriytyen yskästä, äänensä -kaikui tasaisesti, milloin laskeutuen, milloin paisuen. Lavretski -asettui liki sisäänkäytävää. Rukoilijat tulivat yksitellen, seisahtuen, -ristien silmiänsä ja kumartaen joka suunnalle; askeleensa helisivät -tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, selvästi kajahdellen laen rajassa. -Kuihtunut ämmä, vanha kapotti yllä oli polvillaan Lavretskin edessä -ahkerasti rukoillen; hänen hampaaton suunsa, kellastuneet, rypistyneet -kasvonsa osoittivat pakoitettua nöyrtymystä; punehtuneet silmänsä -katsoivat liikahtamatta ylös pyhimpään jumalankuva-ryhmään; laiha käsi -pistäytyi vähän väliä ulos kapotin hihasta tehden maltillisesti suuren, -lavean ristinmerkin, Kirkkoon tuli talonpoika, jolla oli murheelliset, -uupuneet kasvot ja tuuhea parta; tämä laskeusi paikalla molemmille -polvilleen ja alkoi kiireisesti ristiä silmiänsä, heittäen taa päin ja -ravistaen päätään joka kumarruksen jälestä. Niin kova suru kuvastautui -hänen kasvoillaan ja joka liikkeessä, että Lavretski päätti lähestyä -häntä ja kysyä mikä hänen on. Talonpoika säpsähti, pelokkaasti ja -totisesti katsahtaen häneen... - -"Poika kuoli", sanoi hän pikapuheessa, — ja alkoi uudestaan kumartaa... -"Mikä heille voisi korvata kirkon lohdutuksen", ajatteli Lavretski, -ja koetti itsekin rukoilla; mutta sydämensä synkistyi, jähmettyi, ja -ajatuksensa harhailivat. Hän odotteli aina vielä Liisaa, mutta sepä ei -tullut. Kirkkoon tulvasi väkeä, vaan häntä ei näkynyt. Saarna alkoi, -pappi oli jo lukenut evankeliumin, soitettiin itse saarnaan; Lavretski -siirtyi hiukan eteenpäin — ja näki äkkiä Liisan. Tämä oli tullut ennen -häntä, mutta Lavretski ei häntä huomannut; lymynneenä seinän ja pilarin -väliin seisoi hän liikkumattomana, ympärilleen vilkumatta. Aivan -jumalanpalveluksen loppuun saakka ei Lavretski irroittanut silmiänsä -hänestä: hän tahtoi nyt jättää Liisan hyvästi. Kirkkoväki alkoi jo -lähteä kotiansa, mutta Liisa seisoi aina vielä; hän odotti Lavretskin -pois menoa. Vihdoin teki hän viimeisen ristinmerkin ja läksi, mihinkään -katsahtamatta; hänen muassaan oli palvelustyttö. Lavretski läksi ulos -hänen jälessään ja tapasi hänen kadulla; Liisa astui hyvin sukkelaan, -ja oli laskenut silmiverhon kasvoilleen. - -— Hyvää päivää, Elisabet Mihailovna, sanoi hän kovasti, koettaen -ääntänsä tehdä ystävälliseksi, saanko luvan saattaa teitä? - -Liisa ei vastannut mitään; Lavretski astui hänen vieressään. - -— Oletteko te tyytyväinen minuun? kysyi hän Liisalta alentaen ääntään. -Kuulitteko mitä eilen tapahtui? - -— Kuulin, kuulin, kuiskasi tämä, se on hyvä. Ja läksi astumaan vielä -kiireemmin. - -— Te olette siis tyytyväinen? - -Liisa nyykäytti ainoastaan päätään. - -— Feodor Ivanitsch, alkoi hän rauhallisella, mutta heikolla äänellä, -minä tahdoin pyytää teitä: älkää tulko enää meille, matkustakaa mitä -pikemmin: me tapaamme jälkeenpäin toisemme, — joskus, ehkä vuoden -perästä. Vaan nyt tehkää se minun tähteni; täyttäkää minun pyyntöni -Jumalan nimessä. - -— Minä olen valmis, Elisabet Mihailovna, teitä kaikessa tottelemaan; -mutta pitääkö meidän näin eroaman: ettekö te sano minulle yhtä -ainoatakaan sanaa .. J? - -— Nyt te astutte minun rinnallani Feodor Ivanitsch... Ja kuitenkin -olette jo kaukana, kaukana minusta. Ettekä ainoastaan te, vaan... - -— Sanokaa loppuun, minä pyydän teitä! huudahti Lavretski, mitä te -tahdoitte sanoa? - -— Kenties te saatte kuulla minusta... mutta olkoon miten tahansa, -unhoittakaa... ei, älkää unhoittako, muistelkaa joskus minua. - -— Minäkö unhoittaisin teidät... - -— Piisaa, hyvästi. Älkää tulko jälessäni. - -— Liisa, yritti Lavretski sanomaan... - -— Hyvästi, hyvästi! toisteli Liisa, vetäen vielä alemmaksi silmiverhon -ja lähtien melkein juoksujalkaa eteenpäin. - -Lavretski katsoi hänen jälkeensä, ja läksi sitte allapäin astumaan -katua takaisin. Hänelle tuli vastaan Lemm, joka astui hattu melkein -nenälle vedettynä ja katsoi jalkoihinsa. - -He katsahtivat ääneti toinen toiseensa. - -— No, mitä sanotte? sai vihdoin Lavretski sanotuksi. - -— Mitä minä sanon? vastasi ukko totisena, minä en sano mitään. Kaikki -on kuollutta, ja me olemme kuolleet (_Alles ist todt und wir sind -todt_). Oikeallehan teidän on mentävä? - -— Oikealle. - -— Minun on vasemmalle. Hyvästi! - -Seuraavana aamuna matkusti Feodor Ivanitsch vaimoineen Lavrikkaan. -Varvara Pavlovna ajoi edellä vaunuissa Adan ja Justinan kanssa; -Lavretski ajoi jälessä rattailla. Pikku tyttö ei koko matkalla eronnut -vaunujen ikkunasta; hän ihmetteli kaikkea: talonpoikia, ämmiä, tupia, -kaivoja, vempeleitä, kulkusia ja varisten paljoutta: Justina otti -suuresti osaa tähän ihmettelyyn; Varvara Pavlovna nauroi heidän -huomautuksilleen ja huudahduksilleen. Hän oli hyvällä tuulella; -lähtiessään O——n kaupungista oli hän puhellut miehensä kanssa. - -— Minä ymmärrän teidän asemanne, sanoi hän miehelleen, (ja tämä -huomasi kyllä hänen viisaista silmistään, että hän hyvin ymmärsi -hänen asemansa), mutta te annatte minulle kuitenkin sen oikeuden, -että kanssani on helppo elää; en minä rupea teitä kyllästyttämään, -en ahdistelemaan; minä tahdoin ainoastaan saada Adan tulevaisuuden -vakuutetuksi; muuta minä en tahdo mitään. - -— Nyt te olette saavuttaneet kaikki tarkoituksenne, sanoi Feodor -Ivanitsch. - -— Yhtä minä toivon enää: saadakseni ainaiseksi sulkeutua hiljaisuuteen; -minä pidän ikäni muistossani hyväntyönne... - -— No! piisaa jo, keskeytti hänet Lavretski. - -— Sekä osaan kunnioittaa teidän vapauttanne ja rauhaanne, lopetti hän -edeltäkäsin valmistamansa puheen. - -Lavretski kumarsi hänelle syvään. Varvara Pavlovna ymmärsi, että -miehensä kiitti häntä sydämessään. - -Seuraavan päivän illalla saapuivat he Lavrikkaan; viikon kuluttua -matkusti Lavretski Moskovaan, jättäen vaimolleen viisi tuhatta ruplaa -elannoksi, vaan seuraavana päivänä Lavretskin lähdettyä, ilmestyi -Lavrikkaan Panschin, jota Varvara Pavlovna oli pyytänyt muistamaan -itseänsä yksinäisyydessään. Hän otti hänet vastaan miten parhaiten -taisi, ja myöhään yöhön kaikuivat korkeat suojat ja puisto soitosta, -laulusta ja iloisista ranskalaisista puheista. Kolme päivää vieraili -Panschin Varvara Pavlovnalla; hyvästi jättäissään emännälle puristi -hän kovasti tämän kauniita käsiä, luvaten saapua taas — ja täyttäkin -lupauksensa. - - - - -XLV. - - -Äitinsä talon toisessa kerroksessa oli Liisalla pieni, siisti, -valoisa huone, siinä valkoinen sänky, kukka-astiat ikkunoilla ja -nurkissa pieni kirjoituspöytä kirjoineen ja ristiinnaulitun kuva -seinällä. Tätä huonetta nimitettiin lapsihuoneeksi; Liisa oli -syntynyt siinä. Saavuttuaan kirkosta, jossa Lavretski näki hänet, -alkoi hän huolellisemmin kuin muulloin asettaa kaikkea järjestykseen, -pyyhki kaikkialla pölyn, tarkasti vihkonsa, ystävättäriensä kirjeet, -sitoi nauhalla yhteen ja lukitsi ne laatikkoon, kasteli kukkaset ja -kosketteli kädellään joka kukkaa. Kaiken tämän teki hän kiirehtimättä, -touhuamatta, joku herttainen huolellisuus kasvoillaan. Hän seisahtui -vihdoin keskelle lattiaa, katsahti ympärilleen ja lähestyi pöytää, -jonka kohdalla seinällä riippui ristiinnaulitun kuva, laskeusi -polvilleen, pani kätensä kasvoilleen ja jäi liikkumattomaksi. - -Marfa Timofejevna astui huoneesen ja löysi hänen tässä asemassa. Liisa -ei huomannut hänen tuloansa. Vanhus meni varpaisillaan oven taa ja -rykäsi muutamia kertoja kuuluvasti. Liisa nousi sukkelaan ja pyyhki -silmänsä, joissa kimalteli kirkkaat tipahtamattomat kyyneleet. - -— Aha, sinä olet, näen mä, taas puhdistellut luostarikoppelisi, sanoi -Marfa Timofejevna, kumartuen erään kukkais-astian puoleen, jossa nuori -ruusu kukki. — Kukka se tuoksuu hyvälle! - -Liisa katsahti ajattelevasti tätiinsä. - -— Millaisen sanan te sanoitte, täti? kuiskasi hän. - -— Millaisen sanan, millaisen? tarttui ämmä sukkelasti puheesen. Mitä -tahdot sanoa? Se on hirveää, sanoi hän äkkiä ottaen tanukan päästään -ja istuen Liisan sänkyyn, se on yli minun voimieni: neljäs päivä jo -tänäpäivänä kun minä kiehun kuin kattilassa; en minä enää voi tekeytyä -tietämättömäksi — en voi nähdä sinun vaalenevan, kuihtuvan, itkevän, en -voi, en voi. - -— Mikä teidän on, tätiseni? sanoi Liisa, eihän minulla mitään... - -— Eikö mitään, huudahti Marfa Timofejevna, puhu sitä muille, älä -minulle! Ei mitään! mutta kuka juuri oli polvillaan? kellä silmäripsit -vielä nytkin ovat kosteat kyyneleistä? Ei mitään! Katsahda itse -itseäsi, mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, mihin silmäsi ovat -joutuneet? — Ei mitään! enkö minä sitten kaikkia tiedäkään? - -— Se haihtuu kaikki, tätiseni; antakaa vaan aikaa. - -— Haihtuu, mutta milloin haihtuu? Herra Jumala, minun Vapahtajani! -rakastuitko sinä nyt niin äärettömästi häneen? Liisaseni, vanha ukkohan -hän jo on. No, minä en kiistä, hyvä mies hän on, ei suinkaan puraise; -mutta mitä siitä? Kaikki olemme hyviä ihmisiä; eihän maa vielä kiilaksi -ole muuttunut, tätä hyvää nyt löytyy aina kylliksi. - -— Minä vakuutan teille, että se haihtuu, se on jo haihtunut. - -— Kuule Liisaseni, mitä minä sanon sinulle, sanoi äkkiä Marfa -Timofejevna, istuttaen Liisan viereensä sänkyyn, milloin korjaillen -hänen hiuksiansa, milloin liinaansa. Nyt alussa se näyttää, ett’ei -sinun suruasi voi auttaa. Ah, kultaseni, yhdelle kuolemalle ei vaan -löydy lääkettä! Sano itsellesi vaan näin: "enkä lannistu suruun, — -viis’ hänestä!" niin ihmettelet itsekin, kuinka sukkelasti, hyvästi se -haihtuu. Kärsi vaan hiukan. - -— Tätiseni, vastasi Liisa, se haihtui jo, kaikki haihtui! - -— Haihtui! miten se haihtui! Tuossa sinun nenäsi on tullut teräväksi, -ja sinä sanot: haihtui. Kyllä haihtui! - -— Se haihtuu, tätiseni, jos te tahdotte vaan auttaa minua, sanoi Liisa -tavattoman vilkkaasti ja heittäytyi Marfa Timofejevnan kaulaan. - -— Rakas tätiseni, olkaa minun ystävänäni, auttakaa minua, älkää -suuttuko minuun, ymmärtäkää minua. - -— Mitä niin, mitä niin, tyttöseni? ole niin hyvä, äläkä säikytä minua; -minä huudan paikalla, älä katso minuun noin; sano pian, mitä niin? - -— Minä... minä tahdon... Liisa kätki kasvonsa Marfa Timofejevnan rintaa -vasten... Minä tahdon mennä luostariin, sanoi hän soinnuttomalla -äänellä. - -Vanhus hypähti vuoteelta. - -— Risti silmäsi, kultaseni, Liisaseni, tulehan tuntoosi: mitä sinä, -Jumala sinun kanssasi, sai hän vihdoin sanotuksi, käy maata lintuseni, -nuku hiukan; se on kaikki unettomuuden seurauksia, sydänkäpyseni. - -Liisa nosti päänsä, poskensa hohtivat. - -— Ei, tätiseni, sanoi hän, älkää puhuko niin; minä olen päättänyt, -olen rukoillut, olen kysynyt neuvoa Jumalalta, kaikki on Jumalalta, -kaikki on lopussa, lopussa on elämäni teidän kanssanne. Sellainen -läksy ei ollut turhaan; enkä minä ensi kertaa siitä asiasta ajatellut. -Onni ei minuun soveltunut; ei silloinkaan, kun minulla oli toivoja -siihen, sydämeni on kaiken likistänyt ulos. Minä tiedän kaikki, sekä -omat syntini että vieraat, ja kuinka isäni on omaisuutensa koonnut; -kaikki minä tiedän. Kaikki tämä täytyy anteeksi pyytää, rukoilla armoa -Herralta. Minulla on sääli teitä, äitiäni ja Leenaa; mutta mitä tehdä? -minä tunnen, ett’ei elämäni sovellu tähän; minä olen jo kaikelle -hyvästi jättänyt, kaikelle talossa kumartanut viimeisen kerran; minua -kutsuu jokin; oloni on vaikea, mieleni tekee sulkeutua i’äksi. Älkää -pidättäkö minua, älkää pyytäkö, auttakaa minua, tahi minä lähden -yksin... - -Marfa Timofejevna kuunteli kauhistuksella tyttöä. - -"Hän on sairas, hourailee", ajatteli hän, "täytyy lähettää lääkäriä -hakemaan; mutta ketä? Kehuihan Gedeonovski tässä eräänä päivänä yhtä; -mutta hän valehteiee kaikki — vaan, ehkä tällä kertaa sanoi totta?" -Mutta kun tuli vakuutetuksi ett'ei Liisa ollut sairas, eikä houraillut, -vaan toisti aina yhtä ja samaa hänen jokaiseen kysymykseensä, niin -Marfa Timofejevna pelästyi ja kauhistui aika tavalla. — "Ethän sinä -tiedä, lintuseni", alkoi hän viehätellä häntä, "millainen elämä -luostareissa on! Sinua, kultaseni, ruvetaan syöttämään liinaöljyllä; -alusvaatteetkin annetaan karkeat ja paksut, ja kylmässä pakoitetaan -kävelemään; ethän sinä kaikkea tätä voi kestää, Liisaseni. Ne on -sinussa kaikki Agafjan jälkiä, hän on saattanut sinut pois tolalta. -Hän alkoi elämänsä siitä, että nautti yltäkylläisyyttä; nauti sinäkin -vielä elämää. Anna minun ehkä rauhassa kuolla, tee sitten mitä tahdot. -Ja kuka sitä vielä on kuullut, että tuon pukin suvun, anna Jumala -anteeksi, noitten miesten tähden luostariin mennään? No, jos sinulla -niin kovin raskas olo on, niin mene, rukoile pyhimystä, anna viettää -jumalanpalvelus, mutta älä pane päällesi mustaa kaapua, voi, taivaan -taatto...!" - -Ja Marfa Timofejevna alkoi katkerasti itkeä. - -Liisa lohdutteli häntä, pyyhki hänen kyyneleitään, itki itsekin, -mutta jäi järkähtämättömäksi. Epätoivossaan koetti Marfa Timofejevna -uhkaillakin, luvaten ilmaista kaikki äidille... mutta ei sekään -auttanut. Ainoastaan vanhuksen kiihkoisten pyyntöjen vuoksi suostui -Liisa lykkäämään päätöksensä puoli vuotta eteenpäin; mutta Marfa -Timofejevnan täytyi luvata auttavansa häntä ja hankkia siksi Maria -Dmitrijevnan suostumus, jos ei hän kuuden kuukauden kuluttua -päätöstänsä muuttaisi. - - * * * * * - -Vastoin lupaustansa — jäädä hiljaisuuteen elämään — muutti Varvara -Pavlovna, ensi kylmäin tultua, jotenkin rahallisena, Pietariin asumaan, -jossa hän vuokrasi pienen, mutta sievän, Panschinin valikoiman -asunnon; tämä oli jo ennen häntä lähtenyt O——n läänistä. Viime aikoina -ollessaan O——ssa kadotti Panschin tykkänään Maria Dmitrijevnan suosion; -hän lopetti äkkiä siellä käyntinsä, eikä paljon ensinkään poistunut -Lavrikasta. Varvara Pavlovna kietoi hänet, kietoi: muulla sanalla -ei voi kuvata hänen rajatonta, vastustamatonta anastus-valtaansa -Panschinin yli. - -Lavretski eli talven Moskovassa, ja keväällä tuli hänen tietoonsa, että -Liisa oli sulkeutunut B——n luostariin, yhteen Venäjänmaan etäisimpään -ääreen. - - - - -Jälki-lause. - - -Kului kahdeksan vuotta. Tuli taas kevät... Mutta mainitkaamme -ensin muutama sana Mihalevitschin, Panschinin ja rouva Lavretskin -kohtaloista, — erotkaamme heistä. Pitkällisten kuleksimisten jälkeen -vihdoin sai Mihalevitsch oikean paikkansa: hän sai ylitarkastajan viran -eräässä valtion laitoksessa. Hän on hyvin tyytyväinen kohtaloonsa, -ja kasvattinsa "kunnioittavat" häntä suuresti, vaikka usein matkivat -häntä. Panschin on suuresti edistynyt viroissa ja kuroittelee jo -ylitirehtörin paikkoja; käypi hiukan kyyryssä: varmaankin kaulaan -saamansa Wladimirin risti painaa hänen niskaansa. Virkamies hänessä -on ottanut tuntuvan voiton taiteilijasta; hänen yhä vielä nuoret -kasvonsa ovat kellastuneet, hiuksensa harvenneet, ei hän enää laula -eikä piirusta, vaan kirjailee salaisesti: hän on kirjoittanut -iva-näytelmän "sananlasku" muodossa, ja niin kuin kaikki kirjailijat -"tuovat" jotain esiin, on hänkin siinä tuonut esiin viekistelijän, -jossa "väärän kannon" kautta kuvailee paria kolmea häntä suosivaa -naista. Avioliittoon ei hän kuitenkaan ole ruvennut, vaikka useampia -sopivia tilaisuuksia olisi ollut: siihen on Varvara Pavlovna syypää. -Mitä taas häneen tulee, elää hän entiseen tapaansa Parisissa: Feodor -Ivanitsch antoi hänelle nostovekselin, siten välttääkseen toista, -odottamatonta yhtymistä. Hän on vanhennut ja tullut paksummaksi, -mutta on aina vielä miellyttävä ja sievä. Joka ihmisellä on oma -ihanteensa; Varvara Pavlovna löysi myös omansa — hra Dumas-pojan -dramallisissa teoksissa. Hän käypi ahkerasti teaterissa, joissa esiytyy -näyttämöllä keuhkotautisia ja tunteellisia "kamelioita"; olla rouva -Dosehina näyttää hänestä suurimmalle ihmis-onnelle: hän sanoi kerta, -ett'ei tyttärellensä tahtoisi sen parempaa kohtaloa. Sopii toivoa, -että sallimus vapauttaa neiti Adan moisesta onnesta: punaposkisesta, -lihavasta lapsesta on hän muuttunut heikkorintaiseksi, vaaleaksi -tytöksi; hermonsa ovat jo piloilla. Varvara Pavlovnan ihastelijoiden -lukumäärä on vähennyt, vaan ei sentään loppunut; muutamat hän -luultavasti säilyttää ikänsä loppuun saakka. Kaikkein kiihkein viime -aikoina oli hänellä eräs Sakurdalo-Skubirnikov, eräs virkaeron saanut -kaartilaisviiksinokka, tavattoman lujaruumiinen kahdeksanneljättä -vuoden ikäinen mies. Rouva Lavretskin salongin ranskalaiset vieraat -nimittivät häntä "_le gros taureau de l’Ukraine_" [suuri ukrainalainen -härkä]. Varvara Pavlovna ei häntä milloinkaan kutsu muoti-iltamiinsa, -mutta hän on sittenkin Varvara Pavlovnan täydessä suosiossa. - -Ja niin... on kulunut kahdeksan vuotta. Taas tuulahti taivaalta -kirkkaan kevään onnea; taas se hymyili maalle ja ihmisille; taas -sen hyväilystä alkoi kaikki rehoittaa, rakastaa ja viserrellä. O——n -kaupunki on vähän muuttunut näinä kahdeksana vuotena; mutta Maria -Dmitrijevnan talo on kuin nuorennut: sen nykyisin maalatut seinät -olivat miellyttävän valkoiset, ja avattujen ikkunoiden ruudut -punertelivat ja kimallelivat laskeuvan auringon paisteessa: näistä -ikkunoista kuului kadulle nuorten, heleitten äänten iloisia, keveitä -huudahduksia ja taukoomatonta naurua; koko talossa oli vilkas -hyöriminen ja ilo paisui ääriensä yli. Itse talon-emäntä oli jo -kauan sitten levännyt haudassa: Maria Dmitrijevna oli kuollut kaksi -vuotta Liisan luostariin menon jälkeen; eikä Marfa Timofejevnakaan -kauan elänyt veljensä tyttären jälkeen; he lepäsivät vieretysten -kaupungin hautausmaassa. Ei Nastasja Karpovnakaan enää ollut -elävitten joukossa; uskollinen vanhus kävi useita vuosia joka viikko -ystävättärensä haudalla rukoilemassa... Tuli hänenkin aikansa, ja -luunsa joutuivat tuoreesen maahan lepäämään. Vaan Maria Dmitrijevnan -talo ei tullut vieraisiin käsiin, ei joutunut pois hänen suvultaan, -pesä jäi hajoittamatta: Leena, joka oli kasvanut solakaksi, kauniiksi -tytöksi, ja hänen sulhasensa — vaaleanverevä husaariupseeri, Maria -Dmitrijevnan poika, joka oli nainut Pietarissa, ja nyt keväällä tuli -O——n vaimonsa ja tämän, vaaleaposkisen ja kirkassilmäisen sisaren, -nuoren kasvatuslaitoksen oppilaan, Sandran kanssa, joka myös on -kasvanut ja kaunistunut, — siinä nuoriso, joka puheellaan ja naurullaan -elähytti Kalitinin taloa. Kaikki oli siellä muuttunut, kaikki tullut -nuorten asujanten mielen mukaan. Kartanon parrattomat poika-nulikat, -irvihampaat ja ilveilijät olivat tulleet entisten vakaitten vanhusten -sijaan; siellä, jossa ennen Roska käveli taitavana, hyppii nyt kaksi -sileäkarvaista koiraa, hullusti peuhaten sohvalla; talliin on hankittu -ulkomaalaisia hevosia, pikajuoksijoita, kiihkeitä, vaunuhevosia -letitettyine karjoineen, Donin ratsuja; murkinan, päivällisen, -illallisen ajat ovat sekaantuneet ja hämmentyneet; tuli, kuten naapurit -sanoivat, "ennen-olemattomat järjestykset". - -Samana iltana, josta kertomuksemme alkoi, olivat Kalitinin talon -asujamet (vanhin heistä, Leenan sulhanen, oli kaikkiaan neljänkolmatta -vuotias) hiukan sopimattomassa, mutta päättäen heidän yleisestä -naurustaan, heille hyvin hauskassa pelissä käsin: he juoksivat pitkin -huoneita toinen toistansa kiini tavoitellen; koirat juoksivat myös -ja haukkuivat, ikkunoiden edessä riippuvissa häkeissä kiskoivat -kanarialinnut kilpaa tuikkujansa, enentäen heleällä viserryksellään -yleistä huutoa ja melua. Tämän leikin kiihkeimmillään ollessa vierivät -portin eteen rattaat ja noin viidenviidettä vuoden ikäinen mies, -matkavaatteissa,, astui alas, jääden seisomaan kummastuksesta. Hän -seisoi hetken aikaa liikkumatonna, heittäen kartanoon tutkivan -katseen, sitten hän astui portista sisään ja oli tuokiossa kuistissa. -Etehisessä ei häntä vastaan tullut kukaan; vaan äkkiä avautui salin -ovi; sieltä juoksi ulos Sandra aivan tulipunaisena, ja samassa hänen -jälessään, heleästi huutaen, koko muukin seurue. Kun he näkivät -tuntemattoman miehen, seisahtuivat he kaikki ja vaikenivat; mutta he -katsoivat häneen leppeästi, eikä heidän nuoret kasvonsa lakanneet -hymyilemästä. — Maria Dmitrijevnan poika astui vieraan luo ja kysyi -tältä kohteliaasti, mitä hänellä on tarvis? - -— Minä olen Lavretski, vastasi vieras. - -Ystävällinen huudahdus kuului hänelle vastaukseksi; ei sentähden, että -tämä seurue olisi ihastunut kaukaisen, melkein unohdetun sukulaisen -tulosta, vaan ainoastaan sen tähden, että se oli valmis meluamaan -ja iloitsemaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He piirittivät -samassa Lavretskin: Leena, kuten ainakin vanha tuttava, nimitti -itsensä ensimäiseksi ja vakuutti, että vähän tarkemmin katsottuansa, -hän olisi ihan varmaan tuntenut hänet, esitti hänelle koko seurueen, -nimittäen jokaista, yksin sulhaistaankin, lyhennetyllä nimellä. Koko -joukko nyt siirtyi ruokasalin läpi vierashuoneesen. Seinäpaperit olivat -kummassakin suojassa uudet, vaan huonekalut entiset; Lavretski tunsi -pianon; yksin ompelutelineetkin olivat samat ja samassa asemassa — -melkeinpä samalla lopettamattomalla ompeluksella kuin kahdeksan vuotta -takaperinkin. Hänet käskettiin istumaan vainajan lempituoliin; kaikki -istuivat säädyllisesti hänen ympärillään. Kysymyksiä, huudahtuksia, -kertomuksia alkoi sataa keskeytymättä. - -— Pitkään aikaan emme ole nähneet teitä, huomautti Leena lapsellisesti, -emmekä Varvara Pavlovnaakaan ole nähneet. - -— Vieläpä! tarttui veljensä kiireisesti puheesen. Minä vein sinut -Pietariin, vaan Feodor Ivanitsch on elänyt koko ajan maalla. - -— Siitä saakka on äitikin jo kuollut. - -— Ja Marfa Timofejevna, sanoi Sandra. - -— Ja Nastasja Karpovna, huomautti Leena, ja herra Lemm... - -— Kuinka? Onko Lemm kuollut? kysyi Lavretski. - -— On, vastasi nuori Kalitin, hän matkusti täältä Odessaan; sanotaan -jonkun mainitelleen hänet sinne; siellä hän kuolikin. - -— Ettekö tiedä, jäikö häneltä mitään sävelteoksia? - -— En tiedä; tuskinpa. - -Kaikki vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. Surun pilvi peitti hetkeksi -kaikki nuorten kasvot. - -— Vaan Matroska elää vielä, alkoi äkkiä puheen Leena. - -— Ja Gedeonovski elää, lisäsi hänen veljensä. - -Gedeonovskin nimeä mainittaessa rähähtivät kaikki yht'aikaa nauramaan. - -— Niin, hän elää ja valehtelee kuten ennenkin, jatkoi Maria -Dmitrijevnan poika, ajatelkaa, tuo myllääjä (hän osoitti vaimonsa -sisareen) pani eilen pippuria hänen nuuska-rasiaansa. - -— Kuinka hän aivasteli! huudahti Leena — ja uudestaan kajahti pidätetty -nauru. - -— Me saimme äskettäin tietoja Liisasta, sanoi nuori Kalitin — ja kaikki -hiljeni taas ympärillä, — hänellä on hyvä olla, terveytensäkin alkaa -nyt vähän kerrassaan parata. - -— Onko hän aina vielä samassa luostarissa? sai Lavretski vaivoin -kysyneeksi. - -— Aina vielä samassa. - -— Kirjoittaako hän teille? - -— Ei, ei milloinkaan; me saamme ihmisten kautta tietää. - -Tuli äkkiä syvä hiljaisuus; "siinä lensi sivutse hiljainen enkeli", -ajattelivat kaikki. - -— Ettekö tahdo lähteä puistoon? kääntyi Kalitin Lavretskin puoleen, -se on meillä hyvässä kunnossa, vaikka olemme lii'aksi laskeneet sen -kasvamaan. - -Lavretski läksi puistoon, ja ensimäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, -oli sama penkki, jossa hän joskus oli Liisan kanssa viettänyt muutamia -onnellisia, vaan toistamattomia silmänräpäyksiä; se oli mustunut, -vääristynyt; mutta hän tunsi sen, ja hänen sydämensä valtasi tunne, -jolle ei ole vertaa suloudessa, ei katkeruudessa, — todellisen kaihon -tunne kadonneesta nuoruudesta, onnesta, jonka joskus on omannut. -Nuorten kanssa yhtenä astui hän käytävää myöten: lehmukset olivat -hiukan vanhenneet ja kasvaneet viimeisinä kahdeksana vuotena, niiden -siimekset olivat tulleet tummemmiksi; vaan sen sijaan olivat pensaat -kohonneet, vaapukkapensas oli kukoistuksessaan, pähkinäpensas oli ihan -umpeen kasvanut, ja kaikkialla lemusi köynnösten, metsän, ruohon ja -syreenien tuoksu. - -— Tässähän on hyvä leikkiä nelikulmaa, huudahti äkkiä Leena, astuen -pienelle, lehmusten ympäröimälle lakeudelle, meitä onkin täsmälleen -viisi. - -— Unhoititko sinä Feodor Ivanitschin? huomautti veljensä... Taikka etkö -sinä lue itseäsi? - -Leena punehtui hieman. - -— Vieläkö Feodor Ivanitsch voi hänen iässään... alkoi hän. - -— Olkaa niin hyvä ja leikitelkää, keskeytti Lavretski hänet -kiireisesti, älkää kiinnittäkö huomiotanne minuun. Minusta itsestäni -on hauskempi kun tiedän ett'en häiritse teitä. Huomiotanne ette -tarvitse ollenkaan kiinnittää minuun; näin vanhalla ukolla on omat -ajanvietteensä, joita te ette vielä tiedä ja joita ei mikään huvitus -voi korvata, ne ovat: muistelmat. - -Nuorukaiset kuuntelivat Lavretskia miellyttävällä ja hiukan -naurettavalla kohteliaisuudella, ikäänkuin opettaja olisi heille läksyn -lukenut, ja äkkiä juoksivat kaikki pois hänen luotaan lakealle; neljä -seisahtui puitten luo, yksi keskelle ja leikki alkoi. - -Lavretski kääntyi takaisin huoneesen ja astui ruokasaliin, lähestyi -pianoa ja kosketti sormellaan painimia: kuului heikko mutta selvä -sävel ja sydämensä alkoi vavista: tällä nuotilla alkoi se paljon -vaikuttava soitto, jolla vuosia takaperin, samana onnellisena yönä, -Lemm, vainaja Lemm saattoi hänet niin suuresti ihastumaan. Sitten -astui Lavretski vierashuoneesen ja viipyi siellä hyvin kauan: tässä -huoneessa, jossa hän niin usein oli nähnyt Liisan, kuvastautui paljoa -elävämmin hänen eteensä tämän kuva; hänestä näytti että huoneessa -oli vielä jotain jälkiä hänen läsnäolostansa; vaan kaiho tuntui yhä -raskaalta ja rasittavalta: siihen ei ollut vielä kuolema puhaltanut -hiljaisuuttaan. Elihän Liisa vielä jossain kaukana; hän kuvaili -mielessään Liisaa luostari-elämässä, eikä tässä himmeässä, kalpeassa, -nunnakaapuunsa kääriyneessä, lainehtivien laatona-savupilvien -ympäröimässä aaveessa tuntenut ennen rakastamaansa tyttöä. Tuskin -Lavretski olisi itseäänkään tuntenut, jos olisi voinut katsahtaa -itseensä, niinkuin hän ajatuksissaan katsahti Liisaan. Kahdeksan -viimeisen vuoden kuluessa oli hänen elämässään vihdoin tapahtunut -muutos, muutos jonka harvat kokevat, vaan jota paitse ei voi jäädä -kunnon ihmiseksi elämänsä loppuun; hän taukosi todellakin ajattelemasta -omavoittoisia pyrintöjä ja omaa onneaan. Hän rauhoittui, ja — miksikä -salata totuutta? — vanheni, eikä ainoastaan muodoltaan ja ruumiiltaan, -vaan vanheni sielultaankin; säilyttää sydäntänsä nuorena vanhuuteen -saakka, kuten sitä muutamat sanovat, on vaikeaa, jopa mahdotontakin; -se ainoastaan voi olla tyytyväinen, joka ei ole kadottanut uskonsa -vakavuutta, tahtonsa lujuutta, työhalua. Lavretskilla oli täysi oikeus -olla tyytyväinen: hänestä oli tullut kunnon isäntä, oli todellakin -oppinut maata kyntämään, eikä ahkeroinut ainoastaan itseänsä varten; -hän oli voimiensa mukaan parantanut ja saattanut vakavammalle kannalle -talonpoikiensa aseman. - -Lavretski meni puistoon, istui hänelle niin tutulle penkille — tällä -samalla paikalla, tämän talon edessä, jossa hän viimeisen kerran -turhaan tavoitteli onnen maljaa, missä kiehuu ja kimaltelee kultaisen -nautinnon neste, — hän, yksinäinen, koditon matkustaja, kuullessaan -nuoremman sukupolvensa iloisia huudahduksia, — katsahti takaisin -elämäänsä. Kaiho valtasi hänen sydämensä, mutta ei suru, ei mielipaha: -hänellä oli syytä sääliin, vaan ei — häpeään. "Huvitelkaa, iloitkaa, -kasvakaa te nuoret", ajatteli hän, eikä katkeruutta niissä ajatuksissa -ollut; "elämä on teillä edessä, ja helpompi on teidän elämänne -olevakin; teidän ei tarvitse, niinkuin meidän, etsiä omaa seuraanne, -taistella, kaatua ja nousta keskellä pimeyttä me huolehdimme, kuinka -säilyttäisimme itsemme — ja montako meistä on säilynyt! — vaan teidän -täytyy askaroida, tehdä työtä, ja tällaisen (vanhan ukon) siunaus -olkoon kanssanne. Vaan minun, tämän päivän, näitten tunteitten jälkeen -on sanottava teille viimeinen jäähyvästini — ja vaikka surullisenakin, -niin toki kadehtimatta, empimättä sanon loppuni tähden, Jumalan -kutsumuksen tähden: 'Terve yksinäinen vanhuus! Lähene loppuasi -tarpeeton elämä!'" - -Lavretski nousi hiljaan, ja hiljaan hän läksi poiskin; häntä ei kukaan -huomannut, ei kukaan pidätellyt; iloiset huudahdukset kuuluivat -entistään voimakkaammilta puistossa viheriöiden, korkeiden lehmusten -varjossa. Lavretski istui rattaille ja käski ajurin ajamaan kotiin, -sekä kielsi hevosia kiirehtimästä. - - * * * * * - -"Entä loppu?" kysynee joku ehkä kyllästymätön lukija. "Miten sitten -kävi Lavretskille ja Liisalle?" Mitäpä lieneekään sanomista vielä -elävistä, vaan jo maallisista riennoista eronneista ihmisistä, miksipä -siis tiedustella heitä? Sanotaan Lavretskin käyneen siellä kaukaisessa -luostarissa, johon Liisa sulkeutui, ja nähneen hänet. Käyden -pyhimykseltä toiselle, kulki Liisa ohitse tasaisella, sipsuttavalla -nunnan astunnalla hyvin liki Lavretskia — vaan ei häneenpäin -katsahtanutkaan; häneen kääntyessä ainoastaan silmäripset värähtivät -hiukan, ja nunna painoi laihtuneet kasvonsa vielä alemma — ja ristissä -olevat sormet, jotka pitelivät rukousnauhaa, puristuivat vielä lujemmin -toinen toiseensa. Mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat molemmat? -Ken tietää? Ken ilmaisee? On sellaisia hetkiä elämässä, sellaisia -tunteita... Niihin ei osaa muuta kuin viitata — ja mennä ohitse. - - - - -*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATELISPESÄ *** - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the -United States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for an eBook, except by following -the terms of the trademark license, including paying royalties for use -of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for -copies of this eBook, complying with the trademark license is very -easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation -of derivative works, reports, performances and research. Project -Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may -do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected -by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark -license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase “Project -Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg™ License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg™ electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the -Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg™ License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country other than the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work -on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the -phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you will have to check the laws of the country where - you are located before using this eBook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase “Project -Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg™. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg™ License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format -other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg™ website -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain -Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works -provided that: - -• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation.” - -• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ - works. - -• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -• You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg™ works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of -the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set -forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right -of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you “AS-IS”, WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ - -Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™'s -goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg™ and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West, -Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up -to date contact information can be found at the Foundation's website -and official page at www.gutenberg.org/contact - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without -widespread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine-readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our website which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This website includes information about Project Gutenberg™, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/69792-0.zip b/old/69792-0.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 353aea8..0000000 --- a/old/69792-0.zip +++ /dev/null |