NormalizeHEADmain

5 files changed, 17 insertions, 7222 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..8b43b01
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #69792 (https://www.gutenberg.org/ebooks/69792)
diff --git a/old/69792-0.txt b/old/69792-0.txt
deleted file mode 100644
index dac4dd9..0000000
--- a/old/69792-0.txt
+++ /dev/null
@@ -1,7222 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook of Aatelispesä, by I. S. Turgenev
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
-whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
-of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
-www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
-will have to check the laws of the country where you are located before
-using this eBook.
-
-Title: Aatelispesä
-
-Author: I. S. Turgenev
-
-Translator: A. Grg ja O. Wuorinen
-
-Release Date: January 14, 2023 [eBook #69792]
-
-Language: Finnish
-
-Produced by: Tapio Riikonen
-
-*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATELISPESÄ ***
-
-
-
-
-
-AATELISPESÄ
-
-Kirj.
-
-I. Turgenjeff
-
-
-Venäjän kielestä suomentaneet
-
-Ä. Grg ja O. Wuorinen
-
-
-
-
-
-Porissa,
-Adolf Allardt,
-1888.
-
-
-
-
-I.
-
-
-Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat
-olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne
-olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään.
-
-Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun
-kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista:
-toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen
-vuoden ikäinen.
-
-Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä,
-virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija —
-mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli
-kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen
-kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä
-vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen
-raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut
-ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna
-(syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti
-vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa,
-kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan
-päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman
-veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan
-muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun
-hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän
-siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin
-kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli
-Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan
-ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon
-O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi.
-Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle
-aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän
-hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä
-kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna
-monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine
-niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla
-vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja
-kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa
-naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria
-Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut
-muuttaa.
-
-Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin
-kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta
-vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän
-oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin
-päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli
-itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki
-mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos
-kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen
-kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen
-enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret
-elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa,
-mikä oli parhaimpia Pietarissa.
-
-Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli
-sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia
-yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna
-Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta,
-hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään
-niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän
-ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna
-meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen
-vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi
-häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin,
-suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui
-sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria
-Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen
-kohtuun.
-
-— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?
-
-— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!
-
-— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?
-
-Maria Dmitrijevna ei vastannut.
-
-— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna
-sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista
-huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.
-
-— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on
-kunnioitettava mies.
-
-— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.
-
-— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna;
-muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.
-
-— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin
-avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin
-neulomapuikkojaan.
-
-— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on
-harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi
-panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika!
-
-— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei
-Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan
-sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies.
-
-— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta,
-— onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan
-kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä:
-eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa
-Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun
-miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki!
-
-Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti
-häneen ivallisesti.
-
-— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä
-hänen silmänsä ovat?
-
-— Te täti olette aina... äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja
-alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan.
-
-— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika,
-astuen ovesta sisään.
-
-
-
-
-II.
-
-
-Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset
-housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa
-— musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen,
-aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan
-kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin
-talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti
-hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen
-kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti
-nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä.
-
-— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän.
-
-— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa.
-
-— Entä Helena Mihailovna?
-
-— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia?
-
-— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja
-vetäen huulensa yhteen. Hm...! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen:
-Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut.
-
-— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi,
-vaariseni!
-
-— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni.
-
-— No, sehän ei vielä mikään todistus ole.
-
-— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi
-kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa
-leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina.
-
-— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi
-lihottaa?
-
-— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä
-näyttää ihmisille.
-
-— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen
-on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä
-teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin!
-
-— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo
-itsensä pahoin käyttää.
-
-— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies.
-— Gedeonovski naurahti väkinäisesti.
-
-— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota
-sievää kaulahuivia kudotaan?
-
-Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen.
-
-— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei
-viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan
-päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää,
-että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta
-niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla,
-lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös.
-Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä
-lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois.
-
-— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten
-tätiänsä, aina!
-
-— Hänen ikänsä... mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi
-sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo
-senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa
-teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin
-viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä
-kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän
-hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne.
-
-Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä.
-Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti
-nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä:
-
-— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen?
-
-— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski»
-
-— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on?
-
--— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian
-valtakuntaan.
-
-— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää.
-Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi
-sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu.
-
-Gedeonovski huoahti.
-
-— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden,
-ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja
-muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut...
-
-— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän
-on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa.
-
-— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne
-koskee? Mitä te!
-
-— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette?
-
-— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa.
-
-Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti.
-
-— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee,
-niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä.
-
-— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia —
-ajatuksiltaan häilyväisiä... ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan
-aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan
-ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia
-naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan
-kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on... Tavaton pöly
-kaupungissa, päätti hän.
-
-— _Maman, maman_, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista
-vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille!
-
-Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi.
-— Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen
-tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä
-nenäänsä.
-
-— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri
-takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa
-portaiden eteen.
-
-Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä,
-ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen.
-
-
-
-
-III..
-
-
-— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla
-kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani?
-
-Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo.
-
-— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte
-sen?
-
-— Rakennusmestarilta... Kalliin otti rosvo.
-
-— Mikä sen nimi on?
-
-— Orland... Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen...
-_Eh bien, eh bien, mon garçon_... Kuinka se on levoton!
-
-Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista
-turpaansa.
-
-— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö...
-
-Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle
-jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa,
-vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla
-kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen.
-
-— _Prenes garde, prenes garde_ [Varokaa, varokaa], saneli Maria
-Dmitrijevna.
-
-— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella.
-
-Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä
-sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia.
-
-— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa
-sisään.
-
-Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle
-tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin,
-heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä
-pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli
-Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa.
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään
-Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa,
-erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n
-kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita
-ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän
-oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari
-ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet
-kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten
-parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä
-oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja
-sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän
-melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen,
-epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa,
-piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui
-ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää
-ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää
-väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa,
-tapauksissa — on luvallista: _c’est même très chic_ [sehän on oikein
-somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat.
-
-Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä
-astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä
-pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen
-paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi
-jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita
-muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa
-kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir
-Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen
-ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten
-kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä.
-Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään
-sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen
-valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä
-seurakumppani, _un charmant garçon_. Omatakeinen piiri aukeni hänen
-edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän
-osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi
-puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan
-kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä
-vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän
-Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi.
-Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään
-kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui
-kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja
-näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta
-vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran.
-Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä;
-hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten
-elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään
-kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä,
-etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin.
-Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään
-hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä
-poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia
-epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä
-yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei
-voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon.
-Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt
-voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi
-kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli
-aivan haltioissaan hänestä.
-
-Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli
-Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia
-olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja
-suuteli häntä otsaan.
-
-— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria
-Dmitrijevna häneltä.
-
-— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään:
-minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen
-Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin.
-
-Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän
-nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin
-suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein
-Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän,
-tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla,
-senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin
-Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen
-käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön
-tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut
-"tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan
-oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten
-ministerin arvon.
-
-— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi
-Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja
-vielä...
-
-— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta,
-hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen
-huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.
-
-— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva
-Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen
-nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja
-ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä
-tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin
-eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin
-minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin
-sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät
-merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä.
-Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.
-
-— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?
-
-— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka
-ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan,
-istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi,
-selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:
-
-    Etäällä päällitse taivaan pilvien
-              Kuu liitelee;
-    Lumoava hohde se meren aaltojen
-              Kanss’ siintelee.
-
-    Sä meri vaan olet sydämelleni
-              Kuin kirkas kuu,
-    Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi,
-              Tai ilahtuu.
-
-    Mun murtaa lempi ja synkät aattehet,
-              Ja ikävyys,
-    Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et,
-              Ei se sun syys’.
-
-Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja
-voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen:
-vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi
-äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria
-Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi:
-ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät...!
-Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen
-kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen,
-mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle,
-päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä
-liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä,
-saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn
-saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi
-vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän
-selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.
-
-— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin
-ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en
-aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän
-läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani.
-Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.
-
-— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä
-ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin
-kömpelöön asemaan.
-
-— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon
-opetusta Liisalle?
-
-— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.
-
-— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.
-
-Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.
-
-— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi
-hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin
-nelikätisesti.
-
-Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla
-Saksan kielellä:
-
-— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen
-kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan
-luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin,
-vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.
-
-Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen,
-kiirehti ulos huoneesta.
-
-Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä
-ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi
-Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan
-huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi
-hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski
-tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat
-nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät
-ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat
-istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon
-rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.
-
-
-
-
-V.
-
-
-Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin
-kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista.
-Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa,
-kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan
-vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo
-taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää,
-soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla,
-talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä
-soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä
-hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti.
-Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet
-kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut
-soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin
-seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa
-tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle
-velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei
-maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta
-hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta
-Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja
-koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka
-koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä
-pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja
-kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia
-palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä;
-se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut
-lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena,
-sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin
-asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois
-pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen
-itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää
-häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen,
-ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat,
-vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki
-paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket
-vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli
-ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan
-äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen
-korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat
-pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka
-askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä
-muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka
-ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä
-silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton
-suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja
-rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä,
-joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä,
-oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko
-puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana,
-tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka
-on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten,
-kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos
-elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut
-onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut
-— mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja
-ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi
-pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin,
-monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä,
-myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen
-sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston
-kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku
-olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään
-kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui,
-niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa
-kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut
-naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin
-taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja,
-sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut
-moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen
-paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut
-Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin
-sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen
-omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja
-onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä:
-"Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista
-kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli
-hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan
-uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt
-neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm."
-Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille"
-olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille
-ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti
-kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin
-mainitsi hänen kantaatistaan.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän
-soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa.
-Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat
-suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät
-hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset.
-
-— Mikä teidän on? kysyi Panschin.
-
-— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille
-Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette
-virkkaisi hänelle siitä mitään.
-
-— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen.
-
-— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan
-usko.
-
-— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole
-voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni
-ivata niitä.
-
-— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä,
-yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö
-teidän mielenne ivata raukkaa?
-
-Panschin hämmästyi.
-
-— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää
-minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä
-tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt
-minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin.
-
-Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen
-tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä
-miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti,
-aivan kuin tahtomattansa.
-
-— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti,
-on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te... toisekseen, en
-minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän
-tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös
-jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta,
-eikö niin?
-
-— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin.
-
-Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin
-huomattava hymy huulilla.
-
-— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä?
-
-— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä
-itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille...
-
-— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin,
-uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista,
-kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla
-minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin.
-Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin
-ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua
-huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka
-sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää.
-
-— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren
-maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki.
-
-Panschin rypisti kulmakarvojaan.
-
-— Kuulkaa, sanoi hän, älkäämme nyt enään puhuko minusta; käydään
-soittamaan sonaattiamme. Yhtä vaan pyydän teiltä, lisäsi hän, silittäen
-nuottikannattimen päällä olevan vihkon lehteä, ajatelkaa minusta
-mitä tahdotte, sanokaa vaikka itsekkäiseksi — olkoon menneeksi!
-mutta älkää nimittäkö minua suuren maailman henkilöksi: sitä
-nimitystä en kärsiä voi... _Anch’io sono pittore_. Olenhan minäkin
-taiteilija, vaikka huono, ja että olen huono — tahdon näyttää sen heti
-käytännöllisyydessä, Alotetaanpas.
-
-— Ehkä alotamme, sanoi Liisa.
-
-Ensimäinen adagio meni hyvin, vaikka Panschin yhtenään hairahteli.
-Oppimaansa ja omaa sepitystänsä hän kyllä soitti hyvin, mutta uudesta
-kappaleesta hän tuskin selvän sai. Senpätähden toinen osa sonaatista
-— joutuisa allegro — ei mennyt häneltä ollenkaan: kahdessa kymmenessä
-tahdissa jäätyänsä jälkeen pari tahtia, ei hän enää voinut pidättää
-itseänsä, vaan rupesi nauramaan, ja siirsi tuolinsa pois pianon äärestä.
-
-— Ei! huudahti hän, en voi tänä päivänä soittaa; hyvä ett’ei Lemm meitä
-kuullut: hän olisi _ihan varmaan_ pyörtynyt.
-
-Liisa nousi, sulki pianon ja kääntyi selin Panschiniin.
-
-— Mitä me rupeamme tekemään? sanoi hän.
-
-— Tunnenpa teidät tuosta kysymyksestä! Te ette mitenkään voi istua
-kädet ristissä. Mitäs! jos tahdotte niin käykäämme piirustamaan ennen
-kuin pimenee. Ehkä toinen hengetär — piirustuksen hengetär — mitenkä
-sitä taas nimitetään? en muista... on minulle suotuisempi. Missä teidän
-albuminne on? Muistatteko, siellä on maisemani vielä lopettamatta.
-
-Liisa meni toiseen huoneesen hakemaan albumia. Panschin, jäätyänsä
-yksin, otti taskustaan hienon nenäliinan, jolla hieroi kynsiänsä
-ja katsahti, noin vaan sivumennen, käsiinsä. Ne olivatkin hänellä
-hyvin kauniit ja valkoiset; vasemman käden keskisormessa kantoi hän
-kultasormusta. Liisa tuli takaisin; Panschin istui ikkunan luo ja avasi
-albumin.
-
-— Ahaa! huudahti hän, minä näen, että olette ruvenneet kopioimaan
-maisematani — sehän on kauniisti tehty. Oikein hyvä! Ainoastaan tuossa
-— antakaapa lyijykynää — ei ole kylliksi varjoa. Katsokaa.
-
-Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä
-ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä
-niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa
-katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta.
-
-— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin,
-käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus —
-ensimäinen asia.
-
-Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä
-pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen
-eteensä.
-
-— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan?
-
-— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni
-kivistää.
-
-— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta.
-
-— Päätäni kivistää, toisti ukko.
-
-— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin,
-pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta
-ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta
-nuottia peräkkäin.
-
-— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko,
-irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos.
-
-Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa.
-
-— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen
-häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää
-teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi.
-
-Lemm ei vastannut mitään.
-
-— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä
-vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin,
-hyvin miellytti häntä.
-
-Lemm seisahtui.
-
-— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään,
-eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on
-taiteen-alottelija — siinä kaikki!
-
-— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki
-ja voi melkein kaikki itsekin tehdä.
-
-— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se
-miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis
-bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme
-molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään.
-
-— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa
-uudestaan sanoneeksi.
-
-— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä
-tyttö... mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä
-tyttö.
-
-Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri
-tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja
-leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle
-(hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa;
-tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan
-itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti
-kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa
-suoraan häntä kohti.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä
-tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin
-viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko
-äitinne kotona? Voinko häntä tavata?
-
-— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo
-teidän tulostanne.
-
-— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski,
-nousten portaita ylös.
-
-— Niin.
-
-— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot,
-joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille.
-
-Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski
-seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta
-kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja
-Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin
-juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna
-kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin
-hänelle vastaan.
-
-— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas _cousiniseni_! huudahti hän
-pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska
-minun on nähdä teitä!
-
-— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti
-puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta
-pitänyt?
-
-— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen
-iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa...
-
-— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski
-hänet.
-
-— Herra Panschin... Sergei Petrovitsch Gedeonovski... Istukanhan toki!
-Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne
-laita on?
-
-— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en
-karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana
-vuotena.
-
-— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme,
-äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te
-jätitte... tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin
-sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään?
-
-— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan
-maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa.
-
-— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan?
-
-— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta
-virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään.
-
-— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta?
-
-— Juuri sama.
-
-— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea
-kartano!
-
-Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.
-
-— Niin... mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä
-tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein
-sopivin.
-
-Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa,
-ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten
-haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen
-nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia
-jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti,
-niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen,
-että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi
-jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?
-
-— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?
-
-— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.
-
-Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen
-näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä;
-näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi;
-toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria
-Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.
-
-Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen
-punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys,
-vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja
-vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja
-valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan
-hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa
-silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen
-tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.
-
-Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt
-keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta
-äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien
-rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin
-mainitsematta niistä sanaakaan.
-
-— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta
-ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui
-vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta
-istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi,
-näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin
-kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään
-rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele
-itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut
-kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet
-syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä
-sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun
-tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria
-Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?
-
-— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.
-
-— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie
-tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs
-toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein
-ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä.
-
-— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin
-läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen.
-
-— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani
-en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi
-näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta
-nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö
-sinä kauaksikin luoksemme?
-
-— Minä lähden huomenna, tätiseni.
-
-— Mihin?
-
-— Wasiljevskiin.
-
-— Huomenna?
-
-— Huomenna.
-
-— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten
-asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti
-häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen
-vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän
-minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me
-Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä
-kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit
-voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä;
-vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä
-vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä
-hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä
-olit nyrkkisillä hänen kanssaan; _kimnastiikiksi_, vai miksi sitä
-sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin
-ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä
-juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa
-— eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään,
-mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se
-sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan.
-
-Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka
-hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon
-emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa
-silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän
-kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa
-seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch
-huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen
-häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta
-käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä
-puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei
-edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen
-loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan
-ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten,
-mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski
-nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin
-kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen
-hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän
-hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle
-ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt... Ja mistä
-puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa
-kaikkeen hänen suruunsa.
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-Feodor Ivanitsch Lavretski (meidän täytyy pyytää lukijalta lupaa
-hetkeksi katkaistaksemme kertomuksen juoksua) oli syntyisin
-vanhasta aatelissuvusta. Lavretski suvun kanta-isä oli muuttanut
-Preussista Wasili Synkeän ruhtinaskuntaan, jossa hän sai _kaksisataa
-tschetvertiä maata_ Beshetskin ylängössä. Monet hänen jälkeläisistään
-olivat kaikenlaisissa viroissa, palvellen ruhtinaita kuuluisina
-henkilöinä kaukaisissa maakunnissa, mutta ei yksikään heistä kohonnut
-keskinkertaista korkeampaan virkaan, eikä kukaan heistä ollut suuresti
-rikastunut. Rikkain ja huomattavin Lavretskeista oli Feodor Ivanitschin
-iso-isän isä. Andrei, hyvin julma, hävytön, viisas ja kavala mies.
-Vielä tähän päivään saakka tietää taru kertoa hänen omankäden
-oikeuksistaan, raivoisista oikuistaan, mielettömästä autiudestaan
-ja loppumattomista uhrauksistaan. Hän oli paksu vartaloltaan, suuri
-kasvultaan, kasvonsa olivat mustanverevät, parrattomat ja uneliaat,
-haastaissa kieli sorahteli; mutta mitä hiljemmin hän puhui, sitä
-enemmän hänen ympärillään vavistiin. Vaimonkin hän oli löytänyt
-itselleen oiva-parin. Pulleasilmäinen, kaarevanenäinen, pyöreä,
-keltakasvoinen, syntyisin mustalainen, riitaisa ja kostonhimoinen,
-ei mistään kohden huonompi miestään ja, vaikka tämä oli vähällä
-tappaa hänet, riitelivät he aina. Hän kuoli ennen miestään. Andrein
-poika Pietari, Feodorin iso-isä, ei ollut isänsä kaltainen: hän
-oli yksinkertainen aronherra, jokseenkin lellitelty, ärjyjä ja
-komentaja, äreä, mutta ei vihainen, vieraanvarainen ja koirain
-suosija. Hänellä oli yli kolmenkymmenen vuoden ikää, kun peri isältään
-kaksituhatta sielua hyvässä kunnossa, vaan häneltä ne olivat pian
-menneet, hän antoi liiaksi suuren vallan väelleen ja osaksi hän myös
-möi omaisuutensa. Niin kuin torakoita alkoi ryömiä joka haaralta
-tuttuja ja tuntemattomia pikku herroja hänen avaroihin, lämpöisiin
-ja epäsiisteihin huoneisinsa. Kaikki nämä söivät mitä saivat, mutta
-vatsan täydeltä, joivat itsensä päihdyksiin saakka ja korjasivat
-pois luunsa, suun täydeltä ylistellen ja kiittäen hyvänluontoista
-isäntää: eikä tämäkään, kun sattui olemaan huonolla tuulella, ollut
-vuorostansa ylistelemättä vieraitaan — lurjuksiksi ja vieraan tavaran
-ahmaajiksi; vaan heitä hän taas ikävöi. Vaimo Pietari Andreitschilla
-oli hyvänsävyinen; hän oli nainut tämän naapuriperheestä, isänsä
-tahdon mukaan, ja sen nimi oli Anna Pavlovna. Hän ei sekoittanut
-itseänsä minkäänlaisiin asioihin, otti sydämellisesti vastaan vieraita
-ja rakasti itsekin ajaa ulkona, vaikka puuteroiminen, hänen omien
-sanojensa mukaan, oli hänestä pahempi kuolemaa. Pannaan sinulle,
-kertoi hän vanhuudessaan, tappura päähän, hiukset su’itaan ylöspäin,
-talilla voidellaan, jauhoilla tahrataan, rautaisia neuloja pistetään,
-— niin että sittemmin ei tahdo pestenkään puhtaaksi tulla; mutta
-ilman niitä älä menekään vieraisiin — loukkautuvat, — mokoma vaiva!
-Hän rakasti ratsastamista, oli valmis korttia pelaamaan aamusta
-iltaan, ja peitteli aina käsillään, jos miehensä sattui lähestymään
-korttipöytää, kirjoittamansa kopekan voitot, mutta kaikki rahansa
-ja omaisuutensa oli hän antanut hänelle ehdottomasti käytettäväksi.
-Heillä oli kaksi lasta: poika Ivan, Féodorin isä, ja tytär Glafira.
-ivan oli kasvatettavana eräällä vanhalla, rikkaalla tätillä, ruhtinatar
-Kubenskilla; tämä oli määrännyt hänet perillisekseen (eipä isä muutoin
-olisi poikaansa hänelle antanutkaan), vaatetti hänen niin kuin nuken,
-piti häntä varten kaikenlaisia opettajia, valitsi hänelle hoitajaksi
-entisen ranskalaisen apotin, Jean-Jaeques Rousseaun oppilaan erään mr
-Courtin de Vaucelles’n, sukkelan ja sivistyneen onnen-etsiän, — oikein,
-kuten hänen itsensä oli tapana sanoa, _fine fleur_ siirtolaisen,
-— ja lopetti tämän kaiken sillä, että meni naimisiin tälle _fine
-fleurille_, vähää vailla 70:n vuotisena, siirtäen kaiken omaisuutensa
-hänelle ja vähän sen jälkeen posket maalattuina, aivan vajonneena
-à la Richelieu ambra löyhkään, neekeripalvelijain, hienojalkaisten
-koirien ja suurinokkaisten papukaijain ympäröimänä, kuoli Ludvig
-XV aikaiseen silkkisohvaan, Petito’n tekemä emaljoitu nuuskaraha
-kädessään; hän kuoli miehensä hylkäämänä; varova herra Kurten katsoi
-parhaaksi siirtyä Pariisiin ruhtinattaren rahojen kanssa. Ivanilla
-oli vasta kahdeskymmenes vuosi kun tämä odottamaton isku — (me emme
-tällä tarkoita ruhtinattaren kuolemaa, vaan hänen avioliittoaan) —
-kohtasi häntä; hän ei tahtonut enään jäädä tätinsä taloon, jossa,
-hän rikkaasta perillisestä oli äkkiä muuttunut elätiksi; Pietarin
-seurapiiri, jossa hän oli kasvanut, sulkeutui hänen edessään; ruveta
-palvelemaan vaikeissa ja epätietoisissa, alhaisissa viroissa, oli
-hänestä vastenmielistä (kaikki tämä tapahtui Aleksanderin ensimäisinä
-hallitusvuosina); hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin siirtyä
-maalle isänsä luo. Likaiselta, köyhältä, kehnolta näytti hänestä
-syntymäkotinsa; maaelämän hiljaisuus ja synkkyys loukkasi häntä joka
-askeleella; kaiho kalvoi häntä; senpätähden talossa kaikki, paitse
-äitiä, katsoivat karsaasti häneen. Isästä ei ollut mieleen hänen
-pääkaupungin käytöksensä, vaatetuksensa, hännystakkinsa, kirjansa,
-flöitinsä, hänen puhtautensa, ne inhoittivat häntä, jonka tähden
-hän aina torui ja moitti poikaansa. — "Täällä ei mikään ole hänen
-mielensä mukaan", oli hänen tapana sanoa, "syödessä koneilee, ei
-ruoka maita, palvelusväen löyhkää, ahdasta, ilmaa ei voi kärsiä,
-humalikasta ei siedä nähdä, et saa tapella hänen läsnä ollessaan, ei
-tahdo palvella: heikko näet on terveydeltään; äh, millainen mamselli!
-Kaikki vaan on siitä, kun Voltteri istuu päässä." Ukko ei kärsiä voinut
-Voltairea ja vielä vähemmin .. jumalankieltäjätä Diderotia, vaikka ei
-itse ollut riviäkään lukenut heidän kirjoituksistaan. Eikä Pietari
-Andreitsch hairahtunutkaan: sillä. Diderot ja Voltaire istuivat hänen
-poikansa päässä, eikä ainoastaan he yksin, vaan Rousseau, Reguar,
-Helvetius sekä paljon muitakin heidän kaltaisiansa kirjailijoita —
-mutta ainoastaan vaan päässä. Entinen Ivan Petrovitschin opettaja,
-virasta eronnut apotti ja ensyklopedisti, tyytyi siihen, että istutti
-oppilaaseensa kaiken 18:nen vuosisadan hengen, jota tämä, ei suinkaan
-ollut vastaanottamatta; se kiihtyi hänessä yhä, kuitenkin menemättä
-hänen sieluunsa, sekoittumatta vereensä ja kypsymättä varmaksi
-vakuutukseksi... Ja voiko vaatia vakuutusta nuorukaiselta 50:tä
-vuotta takaperin, kun me emme vielä nytkään ole sitä saavuttaneet?
-Vieraat, jotka kävivät Petrovitschin isällä, vieroivat myös häntä; hän
-puolestaan ylenkatsoi heitä, he taas pelkäsivät häntä; ja sisarensa
-Glafiran kanssa, joka oli kahtatoista vuotta vanhempi häntä, ei
-hän sopinut ensinkään. Tämä Glafira oli kummallinen olento: ruma,
-köyryselkäinen, laiha, sitä paitse oli hänellä suuret avonaiset silmät
-tiiviinä itsekieltäymystä, hieno, yhteen puristunut suu, sanalla
-sanoen, kasvoiltaan, ääneltään, kulmikkailta liikunnoiltaan muistutti
-hän isoäitiänsä, mustalaista, Andrein vaimoa. Ollen itsepäinen,
-vallanhimoinen, ei hän tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Ivan
-Petrovitschin takaisin tulo oli hänestä vastoinmielinen; niinkauan kun
-hän oli ruhtinatar Kubenskin luona, toivoi hän saavansa vähintäinkin
-puolet isänsä omaisuudesta: itaruudeltaankin oli hän aivan isoäitinsä
-kaltainen. Sitä paitse kadehti hän veljeänsä; tämä oli niin sivistynyt,
-puhui niin hyvin ranskaa, oikein Pariisin murteella, silloin kun hän
-itse osasi tuskin sanoa: "_bonjour_" ja "_koman vu porte vu_?" Tosin,
-vanhempansa eivät tainneet sitäkään, mutta ei se hänen sydäntänsä
-helpoittanut, Ivan Petrovitsch ei tietänyt mihin lähteä surusta ja
-kaihosta; vuoden oli hän jotakuinkin viettänyt maalla, mutta sekin
-tuntui hänestä kymmeneltä. Ainoastaan äitilleen purki hän sydämensä,
-istuen useat tunnit tämän luona ja kuunnellen hänen lohduttavia
-puheitaan ja syöden marjahilloa. Olipa muun ohella Anna Pavlovnan
-palvelustyttöjen joukossa eräs kaunis, kaino, ymmärtäväinen tyttö,
-jolla oli hienot kasvonpiirteet ja suuret kirkkaat silmät, nimeltään
-Malanja. Tämä tyttö se ensi hetkestä miellytti Ivan Petrovitschia;
-hän rakastui siihen, hän mielistyi sen keveään käyntiin, kainoihin
-vastauksiin, hiljaiseen ääneen ja sydämelliseen hymyyn, päivä
-päivältä näytti Malanja hänestä h erilaisemmalta. Tämä kiintyi Ivan
-Petrovitschiin koko sydämellään, niin kuin ainoastaan venäläiset tytöt
-osaavat kiintyä, ja antautui hänen valtaansa. Herraskartanossa maalla
-ei mikään asia voi kauan kestää salassa: niinpä kohta tiedettiin
-jo talossa nuoren herran ja Malanjan suhteista; tieto tästä levisi
-piakkoin itse Pietari Andreitschinkin korviin. Johonkin muuhun aikaan
-ei hän luultavasti olisi välittänyt näin vähäpätöisestä seikasta; mutta
-nyt oli hän jo kauan äkäillyt pojallensa, jonka tähden oli iloinen
-tälle sattumalle, kun saisi häväistä tätä eriskummallista pietarilaista
-keikaria. Nousi jyry, huuto ja parku: Malanja lukittiin kellariin;
-Ivan Petrovitsch kutsuttiin isänsä eteen. Anna Pavlovnakin saapui
-tähän rymäkkään. Hän koetti lepytellä miestään, mutta tämä ei enään
-kuullut mitään. Haukkana lensi hän poikansa kimppuun, nuhdellen häntä
-siveettömyydestä, jumalattomuudesta, teeskentelemisestä; sekä samassa
-antaen vallan kaikelle harmilleen, joka oli raivonnut ruhtinatar
-Kubenskia vastaan, haukkui poikaansa loukkaavilla sanoilla. Alussa
-koki Ivan Petrovitsch olla vakavana ja ääneti, vaan kun isä uhkasi
-häpeällisellä rangaistuksella, ei hän enää kestänyt. "Jumalankieltäjä
-Diderot on näyttämöllä, ajatteli hän, vaan annas kun minä lasken sen
-käytäntöön, niin panen teidät kaikki ihmettelemään." Rauhallisella,
-tasaisella äänellä, vaikka sisällisesti ravistukseen saakka, joka
-jäsenessä liikutettuna, ilmoitti Ivan Petrovitsch isälleen, että hän
-turhaan nuhteleé häntä siveettömyydestä; ja vaikka hän ei aiokaan
-puhdistautua syyllisyydestä, on hän valmis korjaamaan vikansa, ja
-vielä sitä mieluisammin, kun tuntee järkensä vaativan rehellisyyttä.
-nimittäin: hän aikoo naida Malanjan. Sanottuaan nämä sanat, oli
-Ivan Petrovitsch vastustamatta saavuttanut tarkoituksessa: hän
-kummastutti Pietari Andreitschin niin, että tämä jäi hetkeksi
-seisomaan ja vaikeni; mutta hän tointui siitä pian, ja niin kuin
-olikin oravannahkaisessa lyhyessä turkissaan ja paljaisin jalkoihin
-vedetyissä töppösissään, syöksyi hän nyrkkineen Ivan Petrovitschin
-päälle, joka sinä päivänä oli ihan kuin suotta sukinut hiuksensa à la
-Titus ja vaatettanut itsensä siniseen hännystakkiin, tupsukkaisiin
-saappaihin ja keikarimaisiin pinteihin hirvennahkahousuihin. Anna
-Pavlovna huudahti vienolla äänellä ja peitti kasvonsa käsillään,
-mutta poikansa läksi juoksemaan huoneitten läpi, hyppäsi pihalle ja
-juoksi jälkeensä katsomatta, kunnes hiljeni isän raskasten askelten
-töminä ja katkonaiset huudahtukset... Seisahdu, lurjus! huusi hän
-— odota, kirottu! Ivan Petrovitsch piiloutui naapuritaloon, vaan
-Pietari Andreitsch kääntyi takaisin hiestä aivan pakahtumaisillaan
-ja ilmoitti, töintuskin henkeänsä vetäen, kieltävänsä pojaltaan
-siunauksensa ja perintöoikeuden, käskien polttamaan kaikki hänen
-löyhät kirjansa ja viemään viivyttelemättä Malanja etäiseen kylään.
-Löytyi hyviä ihmisiä, jotka ilmoittivat Ivan Petrovitschille tämän
-kaiken. Häväistynä, suuttuneena vannoi hän kostavansa isälleen, ja
-samana yönä vartioittuansa talonpoikaisrattaita, joilla kuletettiin
-Malanjaa, kaappasi hän pois tytön väkivallalla, matkusti likimmäiseen
-kaupunkiin, jossa heidät vihittiin yhteen. Rahan hän oli saanut
-naapurilta, humalaiselta merimieheltä, joka, rakasti kaikenlaisia,
-kuten hän itse sanoi, siveellisiä historioita. Toisena päivänä Ivan
-Petrovitsch kirjoitti huomattavasti kylmän ja kohteliaan kirjeen
-isälleen, lähtien itse maataloon, jossa oli eräs hänen orpanansa Dmitri
-Pestov sisarensa, lukijalle jo tutun, Marfa Timofejevnan kanssa. Hän
-kertoi heille kaikki, ilmoittaen että hän aikoo matkustaa Pietariin
-paikkaa etsimään ja pyysi, että he olisivat niin hyvät ja ottaisivat,
-vaikka vähäksi aikaa, luokseen hänen vaimonsa. Sanoessaan: vaimo,
-rupesi hän katkerasti itkemään, ja pääkaupunkilaisesta kasvatuksestaan
-ja filosofiastaan huolimatta nöyrtyi hän alentuvaisesti sukulaistensa
-edessä ja kumarsi niin että pää tapasi lattiaan. Pestovat olivat
-sääliväisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä, he suostuivat mielihyvällä hänen
-pyyntöönsä; hän eli heidän luonaan kolme viikkoa, salaa odotellen
-vastausta isältä; mutta vastausta ei tullut, eikä voinut tullakaan.
-Pietari Andreitsch saatuaan tietää poikansa avioliitosta, tuli vuoteen
-omaksi ja kielsi kaikkien hänen läsnäollessaan mainitsemasta Ivan
-Petrovitschin nimeä; ainoastaan äiti salaa, miehensä tietämättä,
-lainasi papilta 500 ruplaa arvopapereissa ja lähetti ne pojalleen,
-vieläpä hänen vaimolleen lähetti jumalankuvan; kirjoittaa hän ei
-tohtinut, mutta käski talonpojan, joka jaksoi käydä kuusi penikulmaa
-päivässä ja nyt oli sanaa viemässä, sanomaan, ettei hän pahoittelisi
-kovin, sillä ehkä Jumala sallii, niin kaikki kääntyy parhainpäin ja
-isän viha, leppyy; ja että hänellekin olisi toisenlaisempi miniä
-ollut paremmin mieleen, mutta kuten näkyy, on se Jumalalta niin
-sallittu, jonka tähden hän lähettää Malanja Sergejevnalle äidillisen
-siunauksensa. Väsymätön talonpoika saatuaan ruplan palkinnoksi,
-pyysi saadakseen nähdä uutta rouvaa, jonka kummi hän oikeastaan oli;
-suudeltuaan sen kättä, läksi hän kotia päin juoksemaan.
-
-Ivan Petrovitsch matkusti Pietariin keveällä sydämellä. Tietämätön
-tulevaisuus odotti häntä; kenties uhkasi häntä köyhyys, mutta
-olihan hän nyt pääsnyt vapaaksi siitä ylönkatsotusta maaelämästä
-ja mikä tärkein, hän ei ollut ilmaisnut opettajiansa, "laskiessaan
-käytäntöön" ja toteuttaen todellisuudessa Rousseaun ja Diderotin — _La
-déclaration des droits de l’homme_. Täyttämänsä velvollisuuden, voiton
-ja ylpeyden tunne valtasi hänen sielunsa; eikä ero vaimostansakaan
-häntä suuresti surettanut; välttämätön eläminen hänen kanssansa olisi
-ennemmin ehkä hämmästyttänyt häntä. Se teko oli tehty, täytyi ryhtyä
-toisiin. Pietarissa, vastoin luuloansa, rupesi häntä hyvin vetelemään:
-ruhtinatar Kubenski, — jonka mr Kurten jo oli hyljännyt, mutta joka ei
-vielä ollut kuollut — tahtoi jollakin tavalla korvata vikansa nuorelle
-sukulaiselleen, jonka tähden esitteli hänet kaikille ystävilleen ja
-lahjoitti hänelle 5,000 ruplaa — melkein viimeiset rahansa, mitä
-hänellä oli — ja kellon hänen nimipiirroksineen, sievästi sommitellun
-kehyksen sisällä. Ei kulunut kolmea kuukauttakaan kun hän sai paikan
-Venäjän lähetystössä Londonissa ja ensimäisellä lähtevällä laivalla
-(silloin ei vielä ollut aavistustakaan höyrylaivoista) purjehti hän
-meren taa. Muutamia kuukausia sen jälkeen sai hän kirjeen Pestovilta.
-Hyvä tilanomista ilmoitti hänelle syntyneen pojan Pokrovskissa 20
-päivänä Elokuuta, vuonna 1807, joka ristittiin Feodoriksi, pyhän
-martyrin Feodor Stratilatin kunniaksi. Suuren heikkoutensa tähden ei
-Malanja Sergejevna jaksanut kirjoittaa muuta kun jonkun rivin; mutta
-nämäkin rivit kummastuttivat Ivan Petrovitschin: hän ei tietänyt että
-Marfa Timofejevna oli opettanut hänen vaimoansa kirjoitustaitoon.
-Mutta ei Ivan Petrovitsch kauaksi antautunut isällisten tunteidensa
-valtaan: hän seuraili yhtä senaikaista tunnettua Frinia tahi Laisia
-(klassilliset nimitykset kukoistivat vielä siihen aikaan), Tilsitin
-rauha oli juuri siiloin tehty, kaikki kiirehtivät nautintoihin, kaikki
-pyöri ikäänkuin raivoisassa vihurissa; kaunottaren mustan puhevat
-silmät panivat hänenkin päänsä pyörälle. Rahaa hänellä oli hyvin
-niukalta; mutta hän pelasi onnellisesti korttia, teki tuttavuuksia,
-oli osallisena kaikenlaisissa huvituksissa, sanalla sanoen, purjehti
-täysissä purjeissa.
-
-
-
-
-IX.
-
-
-Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen
-hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi
-tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi
-hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja
-pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch
-oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä
-virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä
-yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman
-Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi
-omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi
-tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti
-salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei
-ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään
-mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään
-senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle,
-että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan
-tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän,
-käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle,
-vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt
-vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika
-ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet
-sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen,
-että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa.
-Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa
-miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi.
-Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään
-muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä
-kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja
-Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen
-jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja
-Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat
-tuskin tuntuvasti hänen kättään.
-
-— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää
-päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi
-hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi.
-
-— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä
-hylkää sinua, linnunpoikaista.
-
-Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui
-polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen,
-syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta
-kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan.
-
-— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä
-huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan
-anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä
-kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.
-
-Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä
-kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin
-siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan.
-Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet
-parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja
-tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan.
-Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut
-Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme
-kertaa.
-
-Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui
-ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä
-suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan,
-sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten
-tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja
-Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut
-saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen,
-tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea;
-hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään
-tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän
-kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari
-Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja
-Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän
-olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei
-ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko
-terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi
-muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä,
-että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään
-sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa... mutta Fedja
-erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen
-syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu
-lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen
-täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään
-rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse
-Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä
-olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin —
-eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan
-ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä
-ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan;
-vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa
-vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta.
-Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin
-nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch
-ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa
-hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja
-Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä
-Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan
-toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen
-Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa
-toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko
-elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut
-tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti
-jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin,
-kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta;
-hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin
-Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin
-kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä,
-ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti
-maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi
-pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin
-irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui
-tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan
-häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch.
-Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi
-sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen
-ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen
-hautaansa.
-
-Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän
-yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti
-kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja
-poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja
-"Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin
-Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan
-tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi
-ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira
-kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika
-todellisesti ryhtyä siihen.
-
-
-
-
-X.
-
-
-Ivan Petrovitsch saapui Venäjälle englantilaisena: tukkansa oli
-lyhyeksi leikattu, paitansa, ryhelletty, pitkä herneenvärinen takkinsa
-oli koristeltu, muotonsa oli happaman näköinen, koko käytöksensä oli
-jonkin päättäväisen ja rauhallisen tapainen; hän puhui hampaittensa
-välitse, nauroi soinnutointa naurua, hymy oli kadonnut kasvoiltaan,
-puhetapansa oli ainoastaan valtiollinen: hän söi verisiä paisteja
-ja joi portviiniä — kaikki huokui hänessä Iso-Britannialle; hän
-oli täynnänsä sen henkeä. Mutta kummallinen asia! Muuttuessaan
-englantilaiseksi oli Ivan Petrovitschista tullut isämnaanrakastaja,
-ainakin hän itse sanoi itseänsä siksi, vaikka tunsi Venäjää hyvin
-huonosti, ei säilyttänyt yhtäkään venäläistä tapaa ja puhui venäjän
-kiellä kovin kummallisesti: tavallisessakin keskustelussa, oli puheensa
-taipumaton ja laimea, se oli kokonaan gallialaistunut; mutta jos puhe
-oli jostakin tärkeästä aineesta, niin Ivan Petrovitsch tekeytyi tämän
-muotoiseksi: "näyttäkäämme uusia kokemuksia itsehartaudesta", "tämä
-ei sovellu itse luonnon olojen" j.n.e. Ivan Petrovitsch oli tuonut
-mukanaan muutamia valtiollisia perustus- ja parannus-kaavoja; hän oli
-tyytymätön kaikkeen mitä ympärillään näki, — erittäinkin järjestelmän
-(systemin) puute suututti häntä. Puheltuaan sisarensa kanssa, ilmoitti
-hän tälle aikovansa juurta jaksain uudistaa kaiken, että tästä lähtien
-on hänellä kaikki menevä uuden järjestelmän mukaan. Glafira Petrovna ei
-vastannut mitään Ivan Petrovitschille, puristi vaan hampaansa yhteen
-ja ajatteli: "mihinkähän minä sitten joudun?" — Mutta saavuttuaan
-maalle veljen ja veljenpojan kanssa, rauhoittui hän pian. Talossa
-tosin tapahtui uudistuksia: liiat palvelijat ja ruotulaiset ajettiin
-tiehensä; niiden joukossa saivat kärsiä kaksi ämmääkin, joista toinen —
-sokea, toinen — halvattu, ja vielä yksi Otschagovin aikuinen raihnainen
-majuri, jota huomattavan ahneutensa tähden oli syötetty ainoastaan
-mustalla leivällä ja pavuilla. Samoin tuli käsky ettei enää vastaan
-ottaa entisiä vieraita: heidät vaihdettiin erääsen vaaleanverevään,
-kivuliaasen parooniin, hyvin kasvatettuun ja kovin typerään mieheen.
-Taloon ilmaantui Moskovasta tuodut uudet huonekalut, niinpä
-sylkyastioita, kelloja, pesupöytiä: murkina oli toisella tapaa pöytään
-tuotava; viinat ja marjaviinit saivat siirtyä ulkomaisen viinin tieltä;
-palvelijat vaatetettiin erityispukuihin; sukuvaakunaan lisättiin
-kirjoitus: "_in recto virtus_"... [Totuudessa on hyväntekijä.] Mutta
-Glafiran valtaa ei rajoitettu: kaikki ostokset ja ulosannot olivat
-hänestä riippuvaiset; ulkomailta tuotu elsassilainen kamariherra
-koetti vastustaa häntä, vaan kadotti paikkansa, vaikka olikin herransa
-suosiossa. Mitä taas talouden ja omaisuuden hoitamiseen tulee (Glafira
-tunkihe näihinkin asioihin), niin, vaikka Ivan Petrovitschin sanain
-mukaan: olisi pitänyt tähän rikkaläjään puhaltaa uutta henkeä — jäi
-kaikki entiselleen, ainoastaan maksut siellä täällä suurennettiin
-ja veroitus tuli raskaammaksi, sekä talonpoikien kiellettiin
-personallisesti kääntymästä itsensä Ivan Petrovitschin puoleen.
-Isänmaan rakastaja halveksikin maanmiehiänsä. Ivan Petrovitschin uusi
-järjestelmä pantiin täydessä voimassa käytäntöön ainoastaan Fedjassa:
-hänen kasvatuksensa "uudistettiin juurta jaksain", isä otti sen
-tehtäväkseen.
-
-
-
-
-XI.
-
-
-Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon
-saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut
-kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä
-harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen
-vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja
-hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän
-aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän
-huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä
-tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan
-häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä,
-ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui
-hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä
-hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen
-kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut
-äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan
-liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi".
-Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen
-leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen,
-paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään:
-"Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi
-salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri
-kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli
-tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli
-selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka
-kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys:
-"Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan"
-merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi
-niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat,
-herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia
-hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan
-kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla
-hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin
-puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse
-osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin
-vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista
-neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa —
-istui... ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä
-huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden,
-yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien
-seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä,
-mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen
-sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan
-vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät
-ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa
-miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma
-ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa;
-kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu
-ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei
-milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys,
-silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri
-olevistansa, miellyttänyt... Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa
-saakka ole Osannut rakastaa!
-
-Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen
-istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen,
-_Un homme_, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä,
-vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin
-vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias
-poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa;
-ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen
-voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi
-syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi,
-nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi,
-kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan
-"ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä,
-kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri
-juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä;
-sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän,
-seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen
-erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan
-taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa
-nimitti häntä _mon fils_’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä
-_vous_’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta
-ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli
-saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta
-terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai
-kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä
-ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi,
-keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi
-Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa
-sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi
-haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä
-väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle.
-
-Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta
-Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella
-kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa,
-harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän
-kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja
-valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan
-paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat
-paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui
-Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch
-tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä
-oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää
-sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään
-päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen
-vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki
-kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän
-virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti
-ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin
-lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki
-asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat,
-kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä
-talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa
-kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän
-alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka
-painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa
-ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku
-seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut.
-Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori
-Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun
-uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan
-auttamattomasti, yhdessä päivässä.
-
-Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa,
-saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti
-mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan,
-yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista
-kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat
-vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena,
-itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli
-murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli
-ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa
-ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille
-eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä,
-politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli
-ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi;
-vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt
-hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät
-nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita
-kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, —
-joutavaa lörpötystä!
-
-Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut
-ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä
-loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei
-vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen
-peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta
-ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä
-päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup..."
-sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä
-sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri
-oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä
-silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois;
-läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan
-balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään
-ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt
-kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta
-vuotta olivat kuluneet...! Elämä aukeni hänen eteensä.
-
-
-
-
-XII.
-
-
-Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon
-tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan,
-matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta
-vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti
-lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon
-lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet
-hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen
-tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni
-koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin
-vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli
-englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti
-hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä;
-kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat
-juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta
-vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän
-tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä
-ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen
-taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen
-pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen
-sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä... Nyt koko maailma oli
-iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa,
-sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa
-ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki
-hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi
-vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun.
-Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas,
-äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa;
-he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen
-luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän
-näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he
-eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan
-väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa,
-tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi
-latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija,
-nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli
-sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään.
-
-Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja
-Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän
-toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen
-sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei
-se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin
-samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys
-liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa
-kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään,
-jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta,
-pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat
-sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen
-vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden
-ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä,
-huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha
-mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä
-jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat
-maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä
-huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut
-katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut
-sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch.
-Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko
-Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti
-Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan
-loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat
-Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää
-huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana
-hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä
-hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa
-kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat;
-Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa
-näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen...
-Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki
-vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi
-että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai
-hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että
-herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa,
-ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi
-takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui
-isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän
-omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas
-olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen
-hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen
-Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään
-häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan
-kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi
-äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista
-viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki
-nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui
-Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi
-siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille.
-
-
-
-
-XIII.
-
-
-Varvara Pavlovnan isä, Paavali Petrovitsch Korobjin, oli virasta
-vapautettu kenraali-majuri; koko ikänsä oli hän viettänyt Pietarissa
-palvellen, nuoruudessaan oli hän tunnettu tanssija ja seuramies,
-oli köyhyytensä tähden parille kolmelle vähäpätöiselle kenraalille
-adjutanttina, nai yhden näitten tyttäristä, ottaen myötäjäisiksi
-viisikolmatta tuhatta ruplaa, oli hienouteen saakka oppinut kaiken
-tieteen ja palveluksensa salaisuudet; ponnisteli ja pinnisteli
-ja vihdoin parinkymmenen vuoden kuluttua sai kenraalin viran ja
-oman rykmenttinsä. Siinä olisi hänen pitänyt levähtää ja nauttia
-hätäilemättä tulojansa; sen hän oli päättänytkin tehdä, mutta rupesi
-varomattomasti käyttämään asioitansa: hän keksi näet uuden keinon,
-laskien käytäntöön valtion rahoja; keino näytti tuottavalta, vaan
-hän rupesi saidaksi pahaan aikaan: hänen päällensä kielittiin;
-siitä tuli enemmän kuin sopimaton — tuli paha — juttu. Töintuskin
-selvisi kenraali tästä jutusta, mutta virka-alansa oli katkennut:
-hän neuvottiin ottamaan virkaeronsa. Pari vuotta hän vietti vielä
-Pietarissa, toivoen jonkun siviliviran sattuvan hänelle, mutta sitä
-ei sattunutkaan; tyttärensä pääsi kasvatuslaitoksesta, menonsa
-suurenivat päivä päivältä... Sydän pakahtumaisillaan päätti hän
-muuttaa Moskovaan, halvoille leiville ja vuokrasi Vanhan Tallikadun
-varrella pienen matalan talon. Niin alkoi hän elää moskovalaisena
-virasta eronneena kenraalina, tuhlaten 2750 ruplaa vuodessa. Moskova on
-vierasvarainen kaupunki, se ottaa vastaan sekä hyvät että huonot, vaan
-kaikista mieluummin kenraaleja; niinpä Paavali Petrovitschin raskas,
-vaikka ei sotilaan silitystä vailla oleva vartalo alkoi ilmestyä
-moskovalaisten parhaimmissa vierashuoneissa. Hänen paljas niskansa —
-ainoastaan muutamine värjättyine karvatukkuineen — ja tahraantunut
-Annan nauha, riippuvan korpinsulan värisessä kaulaliinassa, tuli
-yleisesti tunnetuksi kaikille ikävöiville, kalpeille nuorukaisille,
-jotka murheellisina kävelivät tanssinajan pelipöytien ympäri.
-Paavali Petrovitsch osasi asettaa itsensä seurassa; hän puhui
-vähän, mutta entiseen tapaan nenäänsä — tietysti ei kuitenkaan
-ylhäisempien henkilöiden kanssa; pelasi varovasti korttia, söi
-muutoin kohtuullisesti, vaan vieraana, ollen kuin kuusi miestä. Hänen
-vaimostaan ei ole juuri mitään sanottavaa, sen nimi oli Kalliopa
-Karlovna; vasemmasta silmästä tipahteli usein kyynel, jonka tähden
-Kalliopa Karlovna (hän oli saksalaista syntyperää) otaksui olevansa
-tunteellinen nainen. Hän oli aina pelonalaisena, ihan kuin olisi ollut
-pala kurkussa, vaatetsi itsensä kapeihin samettihameihin, koristelihe
-myssyllä ja tummilla, ontoilla rannerenkailla. Paavali Petrovitschin
-ja Kalliopa Karlovnan ainoa tytär Varvara Pavlovna oli äsken täyttänyt
-seitsemännentoista ikävuotensa, kun pääsi ————n kasvatuslaitoksesta,
-jossa häntä arvosteltiin ellei ihan ensimäiseksi kaunottareksi, niin
-ainakin parhaimmaksi oppilaaksi ja soittajaksi, josta oli saanut
-kiitoslauseenkin: hän ei vielä ollut yhdeksäntoista vuotiaskaan, kun
-Lavretski näki hänet ensi kerran.
-
-
-
-
-XIV.
-
-
-Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch
-saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen
-ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä
-kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen
-ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla
-henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui
-kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin
-levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen
-läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko
-hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään,
-viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään,
-keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen
-sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui
-sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua,
-jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja
-herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen
-teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti
-itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja
-syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia
-huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi
-soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti
-säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat
-tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi
-lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali
-hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin
-kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään
-illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka
-rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä
-näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää;
-kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja
-mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi
-yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa,
-rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein
-käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa
-Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli
-vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski
-kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon
-hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko
-kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen
-hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin
-sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: _Meine
-Tochter macht eine schöne Partie_ [Tyttäreni tekee loistavan
-naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn.
-
-
-
-
-XV.
-
-
-Ja niin tuli hänen tarjouksensa vastaanotetuksi, ainoastaan muutamilla
-välipuheilla. Ensinnäkin täytyi Lavretskin jättää yliopisto; sillä
-kuka menee naimisiin ylioppilaalle, ja mikä kummallinen ajatus:
-— rikas tilanhaltija 26 vuoden i’ässä lukee läksyjä aivan kuin
-koulupoika! Toiseksi, otti Varvara Pavlovna huoleksensa teettää ja
-ostaa myötäjäiset, valikoida yksin sulhasenkin lahjat. Hänellä oli
-paljon käytännöllistä kykyä, paljon makua, suuri mieltymys kaikkeen
-loistavuuteen, ja suuri taito sen hankkimiseen. Tämä taito se
-kauhistutti Lavretskia, kun hän häiden jälkeen vaimoinensa ja tämän
-ostamissa sievissä vaunuissa saapui Lavrikkaan. Kuinka kaikki, mikä
-häntä ympäröi, oli Varvara Pavlovnan ajattelema, puuhaama ja sovittama!
-Millaisia matkaan sopivia kapineita jokaisessa miellyttävässä nurkassa,
-millaisia toalettilaatikoita, kahvipannuja, ja kuinka sievästi Varvara
-Pavlovna joka aamu keitti kahvia! Vaan toisekseen, ei Lavretskilla
-ollut paljon aikaa katselemisiin: autuaallisena nautti hän onneansa
-ja antautui siihen kuin lapsi... Hän olikin viaton kuin lapsi, tämä
-nuori Alkibiades. Senpätähden uhkuikin sanomatonta onnea hänen nuoren
-vaimonsa olennosta. Saavuttuaan Lavrikkaan keskellä kuumaa kesää,
-huomasi hän talon pimeäksi ja likaiseksi, palvelijat naurettaviksi
-ja vanhanaikasiksi, vaan ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa sitä
-miehelleen. Jos hän olisi päättänyt jäädä Lavrikkaan asumaan, olisi hän
-laitattanut kaikki uudestaan, arvattavasti kartanosta aikain; mutta
-ajatus jäädä tähän aron nurkkaan elämään ei tullut kertaakaan hänen
-päähänsä; hän eli siinä niin kuin teltassa, kestäen sen epämukavuudet
-ja joskus lystillisesti ivaillen niitä. Marfa Timofejevna tuli
-tervehtimään kasvattiansa; hän miellytti hyvin Varvara Pavlovnaa, vaan
-tämä ei miellyttänyt Marfa Timofejevnaa. Glafira Petrovnan kanssa ei
-nuori emäntä myöskään sopinut; hän olisi muuten kenties antanut tämän
-olla alallansa, mutta ukko Korobjihin mieli teki kosketella vävynsä
-asioita: hoitaa näin likeisen sukulaisen omaisuutta, sanoi hän, ei
-ole häpeäksi kenraalillekaan. Kuten ajatella sopii, eipä Paavali
-Petrovitsch olisi häikäillyt ottaissaan aivan tuntemattomankaan
-henkilön omaisuutta hoidettavakseen. Varvara Pavlovna laittoi asiat
-erinomaisen taitavasti, ilmoittamatta mitään, nähtävästi vajonneena
-kuherruskuukausiensa onneen, hiljaiseen maalaiselämään, soittoon ja
-lukemiseen, oli hän vähän kerrassaan saattanut Glafiran niin pitkälle,
-että tämä eräänä aamuna juoksi kuin vimmattu Lavretskin työhuoneesen
-heittäen avainkimpun pöydälle, ilmoitti ei enää voivansa hoitaa
-taloutta ja sanoi aikovansa lähteä pois talosta. Tarpeellisella tavalla
-valmistettu Lavretski suostui paikalla hänen lähtöönsä. Tätä ei
-Glafira Petrovna odottanut. "Hyvä, sanoi hän, ja silmänsä pimenivät,
-minä huomaan olevan tässä talossa liikaa! tiedän kuka minua ajaa pois
-syntymäkodistani. Mutta muista minun sanani, veljenpoika: et sinäkään
-rakenna pesääsi mihinkään, ikäsi vaellat. Siinä ennustukseni sinulle!"
-Samana päivänä matkusti hän omalle maatilallensa, viikon perästä saapui
-kenraali Korobjin, miellyttävillä sairaanomaisilla katsannoilla ja
-liikkeillä, ruveten hoitamaan mieltänsä myöten kaikkea omaisuutta.
-
-Syyskuussa vei Varvara Pavlovna miehensä Pietariin. Kaksi talvea he
-viettivät Pietarissa (kesällä he elivät Tsarskoje-Selossä) valoisassa,
-kauniissa ja hyvin sisustetussa asunnossa; he tekivät paljon
-tuttavuuksia keskimäisissä ja vieläpä ylhäisissäkin seurapiireissä,
-kävivät vieraina ja ottivat vastaan vieraita, antaen loistavia
-soitanto- ja tanssi-iltamia. Varvara Pavlovna viehätti luoksensa
-vieraita, niinkuin tuli perhosia. Feodor Ivanitschista ei tänlainen
-huikenteleva elämä ollut oikein mieliksi. Vaimonsa neuvoi hänen
-etsimään virkaa; seuraten isänsä esimerkkiä ja omia mielipiteitään ei
-hän ollut halukas virkaan ryhtymään, mutta tehden Varvara Pavlovnalle
-mieliksi jäi hän Pietariin. Kohta huomasi Lavretski, ett’ei häntä
-mikään enään estänyt siirtymästä yksinäisyyteen, ja että hänellä oli
-kaikkein rauhallisin ja miellyttävin työhuone koko Pietarissa, sekä
-että huolehtiva vaimo kokee vielä auttaakin häntä siirtymisessään --
-siitä saakka sujui kaikki hyvin. Hän ryhtyi taas, kuten itse luuli,
-keskeytyneesen kasvatukseensa, ruveten lukemaan, ja aikoipa vielä
-oppia englanninkieltäkin. Lystinmoista oli nähdä hänen voimallisen,
-hartiakkaan vartalonsa ainiaan kyyristyneenä kirjoituspöydän yli, hänen
-parrakkaisten, pulleudesta punoittavien kasvojensa olevan puoleksi
-vajonneena sanakirjan lehtiin ja vihkoihin. Aamupuolen päivästä vietti
-hän työssä, söi halukkaasti päivällisensä (Varvara Pavlovnasta olisi
-piisannut emäntää vaikka mihin), iltasin astui hän ihastuttavaan ja
-loistavaan seuraan, joka oli täynnänsä nuoria, iloisia kasvoja — ja
-tämän hauskan seurapiirin keskuksena oli sama taitava emäntä, hänen
-vaimonsa. Hän ilahutti Lavretskia synnyttämällä hänelle pojan, vaan
-pienokainen kuoli kohta; se kuoli keväällä, ja kesällä lääkärien
-neuvosta vei Lavretski vaimonsa ulkomaille, parannuslähteille.
-Tällaisen onnettomuuden jälkeen täytyi hänen välttämättömästi
-haihduttaa ajatuksiansa, ja sen lisäksi vaati terveyskin lämpöisempää
-ilmanalaa. Kesän ja syksyn he viettivät Saksassa ja Sveitsissä, vaan
-talveksi, kuten sopi odottaakin, muuttivat Pariisiin. Pariisissa
-rupesi Varvara Pavlovna taas kukoistamaan niinkuin ruusu, ja osasi
-yhtä sukkelaan ja taitavasti rakentaa pesänsä kuin Pietarissakin.
-Asunnon hän löysi erittäin miellyttävän, Pariisin hiljaisen, mutta
-muodikkaan kadun varrella; miehelleen hän neuloi senlaisen yötakin,
-ett’ei tämä vielä ollut senlaista nähnytkään; palkkasi itselleen komean
-sisäpii’an, kiitettävän ruuan laittajan, sievän lakeijan; hankki
-ihmeteltävät vaunut ja erinomaisen pianon. Ei kulunut viikkoakaan
-kun hän jo kiirehti yli kadun hartiaviitta yllä, availi päivänvarjoa
-ja veti hansikkaita käteensä ei yhtään huonommin kuin synnynnäinen
-parisilaisnainenkaan. Vieraita hän hankki pian. Ensin hänen luonaan
-kävi ainoastaan venäläisiä, sitten alkoi ilmaantua ranskalaisiakin,
-erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, naimattomia nuoria miehiä, joilla
-jok’ikisellä oli miellyttävä käytös ja sointuva sukunimi; kaikki
-he puhuivat sukkelaan ja paljon, kumarsivat sievästi, rypistivät
-silmiään erinomaisesti; valkeat hampaat kimaltelivat jok’ainoalta
-purppuraisten huulten takaa, — ja kuinka he hymyilivät! Jokainen heistä
-toi muassaän ystäviään ja _la belle madame de Lavretzki_ tuli kohta
-tunnetuksi _Chaussée d’Antin’intä Rue de Lille’en_ saakka. Siihen
-aikaan (se oli vuonna 1836) ei vielä ollut muistiinpanijoita eikä
-följetongin kirjoittajia niin paljon, joita nyt kiehuu kaikkialla,
-aivan kuin muurahaisia hämmennetyssä ke’ossa, vaan silloin jo aikoi
-Varvara Pavlovnan salongissa ilmaantua eräs mr Jules, ulkomuodoltaan
-ruma herra, tuntemattomalla alalla työskentelijä, kurja, ja alhainen
-kuten kaksintaistelijat ja selkäsaunan saaneet henkilöt. Tämä
-mr Jules inhoitti kovin Varvara Pavlovnaa, mutta hän otti häntä
-vastaan ainoastaan sentähden, että tämä kirjoiteli kaikenlaisissa
-sanomalehdissä ja yhtenään mainitsi niissä hänestä, nimittäen häntä,
-milloin _m-me de L——tzki_, milloin _m-me de ————, cette grande dame
-russe si distinyuée, qui denieure rue de P..._; kertoi koko maailmalle,
-s.o. muutamalle sadalle tilaajalle, joilla ei ollut minkäänlaista
-tekemistä _m-me de L——tzkin_ kanssa, kuinka tämä, viisaudeltaan oikea
-ranskalaisnainen (_une vraie françaiee par l’esprit_) — tätä suurempaa
-ylistystä ei ranskalaisilla ole — on herttainen ja sydämellinen,
-kuinka hän on taitava pianonsoittaja ja kuinka ihmeellisesti hän
-tanssii valssia (Varvara Pavlovna valssasi, keveässä, liitelevässä
-vaatteuksessaan, tosiaankin niin, että sai kaikki sydämet taitojensa
-yli paisumaan...) sanalla sanoen, laski hänestä huhun ympäri maailmaa,
-ja, mitäs arvelette? onhan tämä toki kutkuttavaa. Neiti Mars oli
-silloin jo astunut pois näyttämöltä, ja neiti Rachel ei vielä ollut
-ilmaantunut; mutta siitä huolimatta kävi Varvara Pavlovna ahkerasti
-teaatterissa. Hän oli ihastunut italialaiseen soittoon, nauroi Odrin
-raunioissa, haukotteli säännöllisesti ranskalaisissa komedioissa
-ja itki jossakin rouva Dorvallin esittämässä ylenromantillisessa
-melodraamassa; mutta mikä tärkein, herra Listz esiintyi pari kertaa
-hänenkin luonaan ja oli niin herttainen, niin yksinkertainen —
-mainiosti! Senlaisissa kultaisissa oloissa kului talvi, jonka
-lopulta Varvara Pavlovna tuli esitetyksi hovissa. Feodor Ivanitsch
-ei puolestaan myöskään ikävöinyt, vaikka elämä aika-ajoin tuntuikin
-raskaalta hänen hartioillaan — raskaalta sentähden, että se oli tyhjää.
-hän luki sanomalehtiä, kävi luennoilla _Sorbonne’ssa_ ja _College
-de France’ssa_. seurasi kaikkia valtiolaitoksia, ryhtyi kääntämään
-erään tunnetun, oppineen kirjailijan teosta mielihaireista. "Minä en
-kadota aikaani", ajatteli hän, "tämä kaikki on hyödyllistä; mutta
-ensi talveksi täytyy välttämättömästi kääntyä Venäjälle ja ryhtyä
-työhön." Vaikea on sanoa, liekö hän selvästi tajunnut mikä oikeastaan
-olisi hänen työnsä ollut, ja Jumala tiesi, onnistuisiko hänen talveksi
-päästä Venäjälle; ennenkun hän kerkesi matkustaa vaimonsa kanssa
-Baden-Badeniin, johon oli aikomus mennä, sattui odottamaton seikka,
-joka kukisti kaikki hänen toiveensa.
-
-
-
-
-XVI.
-
-
-Tultuaan kerta Varvara Pavlovnan lukuhuoneesen, hänen poissaollessaan,
-näki Lavretski lattialla pienen, säännöllisesti kokoontaitetun
-paperilapun. Hän nosti sen koneentapaisesti, avasi sen samoin ja luki,
-ranskaksi kirjoitettuna, seuraavaa:
-
- "Rakas enkelini Betty! (minä en mitenkään saata nimittää sinua: Barbe
- tahi Varvara). Minä odotin turhaan sinua puiston kulmassa; tule
- huomenna puoli kaksi meidän asuntoomme. Sinun hyvä, paksu ukkosi
- (_ton gros bonhomme de mari_) on tavallisesti silloin kiintyneenä
- kirjoihinsa; me laulamme taas yhtenä teidän runoilija Puskinin (_de
- votre poète Pouskine_) sepittämän laulun, jonka sinä minulle opetit:
- Vanha mies, julma mies? — Tuhannen suuteloa jaloillesi ja kätösillesi.
- Minä odotan sinua. Ernst."
-
-Ensikerralla luettuaan ei Lavretski ymmärtänyt sen sisältöä; lukipa
-toistamiseen: päänsä alkoi pyöriä, lattia rupesi liikkumaan hänen
-jalkainsa alla, kuin laivan kansi pumputtaissa. Hän huudahti, henkensä
-salpautui, hän rupesi itkemään — kaikki yht’aikaa.
-
-Hän oli ihan mielenviassa. Hän luotti niin sokeasti vaimoonsa;
-uskottomuutta ei hän osannut aavistaakaan. Tämä Ernst, hänen vaimonsa
-rakastettava, oli vaaleanverevä, viekistelevä 23 vuotias poika, jolla
-oli kaareva nenä ja tuskin huomattavat viikset, melkein mitättömin
-kaikista hänen tuttavistaan. Meni minutteja, kuluipa puoli tuntiakin;
-Lavretski seisoi yhä, puristellen käsissään murhaavaa paperilappua,
-ja katsellen mielettömästi lattiaan; ihan kuin himmeän vihurin takaa
-kuvastihe hänen eteensä vaaleita haamuja; tuskallisesti kylmeni sydän;
-hänestä näytti, että hän vajoaa, vajoaa — loppumattomasti. Tuttu,
-keveä silkkihameen kuhina herätti hänet vihdoin tainnoksista; Varvara
-Pavlovna hattu päässä ja viitta hartioilla oli kiireisesti palannut
-kävelyltään. Lavretski hämmästyi ja juoksi ulos; hän tunsi tällä haavaa
-olevansa valmis repimään hänet, lyömään puolikuoliaaksi saakka, oikein
-moukan tavalla omin käsin kuristamaan hänet. Kummastunut Varvara
-Pavlovna tahtoi pidättää häntä; hän sai vaan kuiskaisseeksi: Betty, —
-ja juoksi ulos ovesta.
-
-Lavretski palkkasi vaunut ja käski ajamaan ulos kaupungista. Koko
-lopun päivää ja seuraavan yön käveli hän, tuon tuostakin seisahdellen
-ja käsiään yhteen lyöden: välistä oli hän aivan mieletön, toisinaan
-oli hänestä oikein naurattavaa, melkeinpä lystiä. Aamulla häntä
-rupesi viluttamaan, hän meni kaupungin ulkopuoliseen huonoon
-ravintolaan, pyysi itselleen huoneen, ja istui tuolille ikkunan eteen.
-Suomenvedontapainen haukotus pudistutti häntä. Hän pysyi tuskin
-pystyssä, ruumiinsa heikkoni, vaikk’ei hän sitä tuntenut, väsymys
-valtasi; hän istui, katsoi, eikä ymmärtänyt mitään; ei tietänyt
-mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka oli joutunut yksikseen, jäsenet
-kankeana, suru mielessä, raskas kivi sydämellään, tähän tyhjään,
-tuntemattomaan huoneesen; hän ei ymmärtänyt mikä saattoi hänen, Varjan,
-antautumaan tälle ranskalaiselle, ja mitenkä hän, tietäessään olevansa
-uskoton, voi pysyä ennellään rauhallisena, hellänä ja olla olevinaan
-uskollinen hänelle! "En ymmärrä mitään!" kuiskasivat hänen kuivettuneet
-huulensa. "Kuka minulle nyt voi vakuuttaa ett’ei jo Pietarissa...?"
-Lopettamatta kysymystään haukotteli hän taas, vavisten ja käyristyen
-koko ruumiiltaan. Sekä kirkkaat että himmeät muistot raastoivat häntä
-yhdellä tapaa; hänelle juohtui yht’äkkiä mieleen, että muutama päivä
-takaperin istui vaimonsa, hänen ja Ernstin läsnä ollessa, pianon ääreen
-ja lauloi: "Vanha mies, julma mies!" Hän muisti hänen kasvonsa piirteet
-sillä hetkellä, erikoinen loisto silmissään ja hohto poskillaan, —
-hän nousi tuoliltaan, aikoen mennä heille sanomaan: "te ivaatte minua
-turhaan; isoisän isäni jyhmi moukkia kylkiluihin, mutta isoisäni oli
-itse moukka"; — ja hän olisi ollut valmis tappamaan heidät molemmat.
-Toisinaan taas hänestä näytti, että tämä kaikki on vaan unta, eikä
-untakaan vaan pelkkää, utua, minkä ainoastaan ravistaa pois päältään ja
-katsahtaa... Hän katsahti ympärilleen, vaan niin- kuin haukan kynnet
-saaliiseen, tunkeutui suru aina vaan syvemmälle hänen sydämeensä.
-Kaiken muun lopuksi, toivoi Lavretski muutaman kuukauden kuluttua
-tulevansa isäksi... Mennyt, tuleva aika, kaikki oli myrkytetty. Hän
-palasi viimeinkin takaisin Pariisiin, asettui erääsen ravintolaan ja
-lähetti Varvara Pavlovnalle herra Ernstin lapun ja seuraavan kirjeen:
-
- "Tähän yhdistetty paperiliuska selvittää teille kaiken. Samassa sanon
- teille, ett’en minä tuntenut teitä: te — aina niin säntillinen,
- pudottelette tänlaisia tärkeitä paperia." (Tätä lausetta valmisteli
- Lavretski raukka muutaman tunnin ajan). "Minä en voi teitä enään
- nähdä; toivon että ette tekään halua sitä. Määritän teille 15,000
- frankkia vuodessa; enempää en voi antaa. Lähettäkää osoitteenne
- maalaiskonttooriin. Tehkää mitä parhaaksi näette; eläkää missä
- haluatte. Toivon teille onnea. Vastausta en tarvitse."
-
-Lavretski kirjoitti vaimolleen että vastausta ei tarvitse... mutta
-hän odotti, halusi vastausta, selitystä tälle selittämättömälle,
-salaiselle asialle. Varvara Pavlovna lähetti hänelle samana päivänä
-pitkän, ranskaksi kirjoitetun kirjeen. Se pani hänet tajuamaan;
-viimeisetkin epäilyksensä katosivat, hänen tuli häpeä, että oli vielä
-epäillyt tätä asiaa. Varvara Pavlovna ei puhdistautunutkaan: hän
-halusi ainoastaan nähdä häntä vielä kerta, rukoili ett’ei Lavretski
-hylkäisi häntä i’äksi. Kirje oli kylmä ja jännitetty, vaikka siellä
-täällä näkyi kyynelten pilkkuja. Lavretski myhähti katkerasti ja käski
-kirjeen tuojan sanomaan, että kaikki on erinomaisen hyvin. Kolmen
-päivän kuluttua ei häntä enää ollut Pariisissa; hän oli lähtenyt,
-ei Venäjälle, vaan Italiaan; muuten hänestä oli samantekevä minne
-meni, kunhan vaan ei kotiin. Hän kirjoitti rahastonsa hoitajalle
-vaimonsa eläkkeestä, ja käski hänen ottamaan huostaansa talouden
-hoidon ja kaikki asiat kenraali Korobjinilta, odottamatta hänen
-tilejänsä, ja toimittaa että hänen ylhäisyytensä korjaisi pois itsensä
-Lavrikasta; hän kuvaili mielessään poisajetun kenraalin hämmästystä,
-rauennutta suurellisuutta, ja kaiken surunsa ohella tunsi hän jotain
-vihantapaista tyytyväisyyttä. Silloin hän pyysi kirjeessään Glafira
-Petrovnan palaamaan jälleen Lavrikkaan, ja lähetti valtakirjan
-hänen nimellensä; mutta Glafira Petrovna ei muuttanut Lavrikkaan,
-ilmoittaen itse sanomalehdissä valtakirjansa kuolettamisen, joka
-kuitenkin oli ihan turhaa. Elellen Italian pikku kaupungissa, seuraili
-Lavretski vielä kauan aikaa vaimonsa elämää. Sanomalehdistä sai hän
-tietää että Varvara Pavlovna oli matkustanut Baden-Badeniin, kuten
-oli aikonutkin; nimensä alkoi ilmaantua sanomalehtien palstoilla
-saman mr Julesin allekirjoittamina. Näissä palstoissa huomasi hän,
-tavallisen ivan läpi ystävällistä sääliväisyyttä; se katkeroitti
-kovin Feodor Ivanitschin sydäntä. Sitten hän sai tietää, että hänelle
-oli syntynyt tytär; parin kuukauden kuluttua sai hän ilmoituksen
-rahastonsa hoitajalta, että Varvara Pavlovna oli vaatinut ensimäisen
-kolmanneksen palkastaan. Sitten alkoi kuulua aina huonompia ja
-huonompia tietoja hänestä; viimein ilmestyi sanomalehdissä kertomus
-eräästä hullunkurisen surullisesta tapauksesta, jossa hänen vaimollansa
-oli hyvin kadehtimaton osa. Kaikki oli mennyttä: Varvara Pavlovna tuli
-"kuuluisaksi".
-
-Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä
-kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä
-vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi
-saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään.
-Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt
-kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen
-selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää
-näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen
-henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään.
-Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla;
-elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli
-välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa
-lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta
-Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme
-hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme.
-
-
-
-
-XVII.
-
-
-Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui
-Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu
-päässä ja hansikkaat kädessä.
-
-— Mihin nyt? kysyi hän tältä.
-
-— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai.
-
-— Käyttekö te kirkossa?
-
-Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen.
-
-— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä... minä en sitä
-tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä
-matkustan maalle.
-
-— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa.
-
-— Noin viisikolmatta virstaa.
-
-Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana.
-
-— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta.
-
-— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette
-kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni.
-
-Liisa seisahtui ja kääntyi häneen.
-
-— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen
-teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena.
-
-Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi
-hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka
-rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella
-äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi.
-
-— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir
-Nikolajevitsch on!
-
-— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on?
-
-— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä
-ilmoitan salaa teille, _mon cher cousin_, hän on aivan haltioissaan
-minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa
-paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii...
-olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin
-on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni:
-tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa
-minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä...
-nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli...
-
-Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä
-tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua
-käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa
-rouvaa.
-
-— Mitä pidätte Liisasta? kysyi hän.
-
-— Elisabet Mihailovna on herttainen tyttö, sanoi Lavretski, nousi
-istualtaan, kumarsi ja meni Marfa Timofejevnan luo. Maria Dmitrijevna
-katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä ja ajatteli: aika hyle, hönttö!
-Nyt minä ymmärrän miksi hänen vaimonsa ei voinut olla hänelle
-uskollinen.
-
-Marfa Timofejevna istui huoneessaan seurueensa keskellä. Siinä
-seurueessa oli viisi olentoa, yhtä rakkaat kaikki hänen sydämellensä:
-paksupäinen, opetettu punatulkku, johon hän oli rakastunut sentähden,
-että tämä lopetti viheltelemisensä ja veden pärskyttämisen, — pikkunen,
-arka koira, Roska, — vihainen kissa, Matrossi, — mustanverevä,
-terävänenäinen, suurisilmäinen, yhdeksänvuotias vilkas Sandra uiminen
-tyttö, — ja vanha, noin viidenkuudetta vuotias nainen, joka piti
-yllään valkeaa tanukkaa ja tummaa hametta, nimeltä Nastasja Karpovna
-Ogarkov. Sandra oli orpo porvaristyttö. Tytön ja Roskan oli Marfa
-Timofejevna ottanut luokseen sääliväisyydestä: molemmat oli hän
-löytänyt kadulta; molemmat olivat nääntyneinä ja nälkäisinä, sateessa.
-Roskaa ei kukaan kaihonnut, mutta Sandralla oli setä, juoppo suutari,
-jolla ei ollut itsellään mitään syömistä eikä sisarensa tyttärellekään
-antaa, pänttäsi sitä lestillä päähän; tämä kuitenkin jätti mielellään
-tytön Marfa Timofejevnan huostaan. Nastasja Karpovnan kanssa oli Marfa
-Timofejevna tutustunut ollessaan luostarissa Jumalaa rukoilemassa;
-itse hän astui hänen luokseen (Marfa Timofejevna mieltyi häneen, kuten
-itse vakuutti, sentähden että tämä osasi niin maukkaasti rukoilla),
-alkoi puhella hänen kanssaan ja pyysi luokseen teetä juomaan. Siitä
-päivästä saakka he eivät enää eronneet. Nastasja Karpovna oli iloinen,
-hiljainen nainen, lapseton leski, syntyisin köyhästä aatelissuvusta;
-päänsä oli pyöreä, hiuksensa harmaat, kätensä valkoiset ja pehmoiset,
-kasvonsa lempeät, nenä hiukan epäsäännöllinen; hän kunnioitti Marfa
-Timofejevnaa, tämä puolestaan rakasti häntä, vaikka joskus ivaili
-hänen hellää sydäntänsä: hänessä oli heikkous kaikkia nuoria miehiä
-kohtaan, joiden läsnäollessa hän punehtui korviansa myöten, kuin tyttö,
-vähäpätöisemmistäkin leikeistä. Koko hänen omaisuutensa oli 1,200
-ruplaa arvopapereissa; hän eli Marfa Timofejevnan kustannuksella ja
-yhdenmukaisesti hänen kanssaan: Marfa Timofejevna ei suinkaan olisi
-sallinut mitään poikkeusta.
-
-— Ah, Fedja! alkoi hän, tämän nähtyänsä, sinä et eilen illalla
-nähnytkään minun perhettäni: ihastelehan! Me olimme aikeessa
-toistamiseen ruveta teetä juomaan pyhän kunniaksi. Kaikkia saat
-hyväellä: vaan Sandra ei suinkaan anna kiinni itseänsä, ja kissa taas
-raapasee. Matkustatko sinä tänään?
-
-— Tänään. Lavretski istui matalalle tuolille. Minä jätin hyvästi jo
-Maria Dmitrijevnalle. Näin minä Elisabet Mihailovnankin.
-
-— Sano häntä vaan Liisaksi; mikä Mihailovna hän sinulle on? Istu
-varovasti, muuten säret Sandran tuolin.
-
-— Hän meni päiväsaarnaan, pitkitti Lavretski. Onko hän jumalinen?
-
-— On, hyvinkin jumalinen. Paljon enemmän kuin me sinun kanssasi, Fedja.
-
-— Ettekö te sitte olekaan jumalinen? huomautti Nastasja Karpovna,
-kuiskaten. Tänään ette aamusaarnaan menneet, mutta iltasaarnaan
-kuitenkin menette.
-
-— Enpä niinkään, sinä saat mennä yksin: olen laiskistunut, muoriseni,
-sanoi Marfa Timofejevna, teen juonnilla olen ruvennut liiaksi itseäni
-lellittelemään. Hän puolestaan sinutteli Nastasja Karpovnaa, vaikka
-eli hänen kanssaan yhdenmukaisesti, — ei hän muuten olisi ollutkaan
-Pestovan sukua: kolme Pestovaa oli nimitettynä Ivan Wasiljevitsch
-Julman synodikirjassa; Marfa Timofejevna tiesi sen.
-
-— Olkaa hyvä, sanokaa minulle, alkoi Lavretski taas, Maria Dmitrijevna
-puhui minulle äsken siitä... mikä hänen nimensä nyt onkaan...?
-Panschinista. Mikä herra se on?
-
-— Aika kielilakkari hän on, varjele Jumala! höpisi Marfa Timofejevna,
-eiköhän ilmoittanut sinulle, salaisuutena muka, millainen sulhanen on
-onkeen tarttumassa. Lörpöttelisi papinpoikansa kanssa; ei, vielä näkyy
-vähäksi piisaavan. Mutta eihän siitä vielä mitään olekaan, Jumalan
-kiitos! vaikka hän jo juttelee.
-
-— Miksi Jumalan kiitos? kysyi Lavretski.
-
-— Siksi, että en pidä pojasta; ja mitäpä hänessä lie ihmettelemistäkään?
-
-— Ettekö pidä hänestä?
-
-— Eihän hän kaikkia voi kahlehtia. Piisaa hänelle sekin, kun Nastasja
-Karpovna on häneen rakastunut.
-
-Leskiraukka joutui aivan hämille.
-
-— Mitä te Marfa Timofejevna, ettekö pelkää Jumalaa, huudahti hän, ja
-kasvonsa ja kaulansa punehtuivat.
-
-— Ja tietäähän veitikka, keskeytti Marfa ’Timofejevna hänet, millä
-miellyttää häntä: lahjoitti hänelle nuuskarasian. Fedja, pyydähän
-häneltä nuuskaa haistaaksesi, niin saat nähdä kuinka kaunis se on:
-kanteen on maalattu ratsastava sotilas. Parempi, muoriseni, älä
-väitäkään.
-
-Nastasja Karpovna viittoi vaan käsillään.
-
-— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa?
-
-— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten
-tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa
-esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä
-saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja
-juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan.
-
-— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi
-tajuta.
-
-Hän rupesi hyvästijättelemään.
-
-— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna.
-
-— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla.
-
-— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on
-oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet
-siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he
-haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja,
-teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota,
-ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en
-minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen.
-Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen,
-muutoin minä kyllästytän sinua.
-
-Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan.
-
-— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän
-toisenmoisen miehen.
-
-— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos.
-
-
-
-
-XVIII.
-
-
-Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat
-vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo
-ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa
-kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko
-tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla;
-tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä
-suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä
-ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten
-aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä
-säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä
-katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron
-synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita,
-notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita
-koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt,
-tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta
-samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin
-suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten
-suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla
-liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa,
-äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä
-luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka
-äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja
-vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen
-tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä,
-harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan
-liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi
-nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa
-onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin
-äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään.
-Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän,
-"astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin
-tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet
-niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa
-olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen.
-Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla
-hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa.
-Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä
-ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän
-minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset
-juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä.
-
-Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään
-uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat,
-sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa.
-Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä...
-Ranskan historiasta... siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa,
-jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot...
-Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä... Samat kedot, samat aron
-kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan
-pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen,
-pullistui tuulen viimasta.... "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!"
-välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!"
-kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut
-jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen
-edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut
-herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen;
-portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä
-kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli
-Wasiljevski.
-
-Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija
-kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen
-ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija
-aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko
-ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä,
-mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen
-aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja
-jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta
-ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa,
-ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin
-vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen
-peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi
-herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä.
-
-— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa
-olla Anton? Sinä elät vielä?
-
-Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui
-kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin,
-Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi
-hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta.
-Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja
-kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas
-vyötäisiin saakka.
-
-— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski,
-astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut
-ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin
-suojiin.
-
-
-
-
-XIX.
-
-
-Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi
-vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta
-honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä
-puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden
-läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille,
-joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira
-Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten
-ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut,
-nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan
-aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea,
-suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä
-vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui
-vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi
-vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja
-köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan
-hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset
-kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui
-pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida
-sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä,
-juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko
-röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli
-sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen
-kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen
-kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty
-toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen,
-kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli
-pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä
-nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta
-likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli
-laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan
-kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein
-yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä;
-päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui
-vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain
-kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia,
-peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut
-muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään
-häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja;
-vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet
-herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun
-olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen.
-Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten
-lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä,
-oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun
-teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi
-häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se
-oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli
-ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen
-liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi
-Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen
-karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa
-siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan
-ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne
-olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta
-takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen,
-jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt
-raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä
-kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen
-uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten
-rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät
-käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet
-kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat
-välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja
-ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan
-vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin
-puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi
-ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin
-pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli
-kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen
-aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen,
-lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille
-laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän
-Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan,
-jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää.
-Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä
-rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha
-oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä,
-jos... "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa.
-Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä;
-löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä,
-juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta
-kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli
-kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi
-siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin;
-Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden
-käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli
-hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet
-valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan
-asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä
-pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä
-kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja
-nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan
-kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan
-luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä
-kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen;
-he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista
-vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia.
-Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla
-nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan;
-siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään.
-Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista,
-makeaa untaan.
-
-
-
-
-XX.
-
-
-Seuraavana aamuna heräsi Lavretski tavallisen aikaiseen; puhutteli
-kylänvanhinta, kävi riihessä, käski päästämään koiran irti kahleistaan,
-joka hiukan haukahteli ja jäi liikahtamatta paikalleen. Tultuaan
-huoneihinsa, vaipui hän taas rauhallisiin ajatuksiin, joista ei
-herännyt koko päivässä. "Nyt minä olen oikein onkalossa", sanoi
-hän monasti itsekseen, hän istui ikkunan ääressä hievahtamatta
-ikäänkuin kuunnellen hiljaista elämän rientoa, joka häntä ympäröi
-aron esteettömillä värähdyksillä. Jossain nokkoisten takana kuuluu
-viserrys vienon vienolla äänellä; hyttynen toistelee sitä. Viserrys
-vaikenee, vaan hyttynen jatkaa yhä surinataan; kärpästen tutun,
-loppumattoman pörinän läpi kuuluu paksun lihakärpäsen hyrinää ja
-napsuttamista lakeen; kukko lauloi kadulla, kärähdellen venyttäen
-viimeistä nuottiaan; kuului rattaitten ratinaa ja kylän porttien
-narinaa. "Mitä?" kuului kimakka naisen ääni. "Ah sinä kultaseni", sanoi
-Anton käsissään olevalle kaksivuotiaalle tyttöselle, jota hoiteli. "Tuo
-kaljaa", toisti sama naisen ääni, — ja sitte on kaikki taas haudan
-hiljaista; ei mikään kolahda, ei ’värähdä; tuuli ei liikuta haavan
-lehteäkään; pääskyset liitelevät vaienneina toinen toisensa jälkeen
-maan tasalla, ja tuottavat siten murheen ihmissydämeen. "Nyt minä olen
-oikein onkalossa", ajattelee Lavretski taas. "Aina ja joka aika on
-elämä täällä hiljaista ja värähtelemätöntä", ajattelee hän, "Joka astuu
-sen piiriin — saa masentua: täällä et tarvitse kärsiä rauhattomuutta,
-täällä ei ole mitään puuhailemista; täällä on sillä onni, joka kulkee
-omaa uraansa levollisesti, kuten maamies vakoa Ryntäissään". Ja mikä
-voima kaikkialla, mikä terve elämä tässä äänettömässä hiljaisuudessa!
-Tuossa ikkunan alla kohotteleikse iso hyönteinen ruo’istosta, kylläinen
-hämähäkki virittelee verkkoansa sen eteen; tuolla taas vainiolla
-rukiin tähkät puhkeavat ja kaurakin orastaa, kaikkialla on vihannuus:
-lehti puussa, ruoho maassa. "Naisen rakkauteen viihtyi paras ikäni",
-pitkittää Lavretski ajattelemistaan: "minä annan kaihon selvittää
-itseni, annan sen rauhoittaa, valmistaa minut siksi, että minäkin
-osuisin levollisesti tehdä työni". Ja hän valmistane! uudestaan
-kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, mitään odottamatta, — ja kuitenkin
-yhä odotellen: hiljaisuus ympäröi häntä, verkalleen, rauhaisena vierii
-aurinko sinitaivaalla ja pilvet vaeltavat hitaasti sen kannella. Samaan
-aikaan hyöri ja pyöri elämä muualla maailmassa; täällä sama elämä
-valui kuulumattomana niinkuin vesi sammaltaneessa suossa; aivan iltaan
-saakka oli Lavretski vaipunut tähän valuvaan elämään; entisyyden suru
-suli hänen sydämessään, niinkuin keväinen lumi, — ja ihme kyllä! —
-ei milloinkaan tähän saakka ollut kotipuolensa tuntunut hänestä niin
-sanomattoman miellyttävältä, kuin nyt.
-
-
-
-
-XXL
-
-
-Kahden viikon kuluessa oli Lavretski järjestänyt Glafira Petrovnan
-talon, puhdistanut pihan ja puiston; Lavrikasta tuotiin hänelle
-mukavia huonekaluja, kaupungista viiniä, kirjoja, sanomalehtiä;
-talliin ilmaantui hevoset; sanalla sanoen, Lavretski hankki itselleen
-kaikki tarpeet ja rupesi elämään, tavallansa tilanhaltijana,
-tavallansa erakkona. Päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti; mutta ei
-hän ikävöinnyt, vaikka ei ketään nähnyt; hän hoiti ahkeraan ja
-huolellisesti talouttaan, ratsasteli ympäristössä, lueskeli. Oikeastaan
-ei hän paljoa lueskellut: hänestä oli hauskempi kuunnella Antonin
-kertomuksia. Tavallisesti istui Lavretski ikkunan edessä poltellen
-piippua ja juoden kylmää teetä; Anton taas seisoi oven suussa
-kädet selän takana ja kertoi verkalleen vanhoista ajoista, niistä
-satumaisista ajoista, jolloin ei kauraa eikä ruista mitattu kapalla,
-vaan suurilla säkeillä, ja ne maksoivat pari kolme kopekkaa säkki;
-jolloin vielä joka paikka, yksin kaupungin edustatkin olivat taajana
-läpipääsemättömänä metsänä, kirveellä koskemattomana korpena. "Vaan
-nyt", valitti yli kahdeksankymmenvuotias ukko, "on kaikki hakattu,
-niittyjä on tullut sijaan, ett’ei tahdo päästä ajamaankaan." Samoin
-kertoi Anton paljon Glafira Petrovnasta: kuinka hän oli ymmärtäväinen
-ja säästävä; kuinka eräs herra, nuori naapuri tästä, kosi häntä, rupesi
-usein käymään hänen luonaan, — ja hän suvaitsi aina panna päähänsä
-uuden pyhäpäiväisen myssyn, sinertävine nauhoineen ja kellertävän
-silkkisen hameen ylleen; vaan kun sitten suuttui naapuriherraan,
-epäkohteliaasta kysymyksestä: näinköhän teillä, neitiseni, olisi
-omaisuuttakin, niin kielsi hänen talossa käymästä; sitten kun hän oli
-sairaana, käski hän kuolemansa jälkeen joka pienimmänkin rievun esiin
-tuomaan Feodor Ivanovitschille. Ja Lavretski löysikin kaikki tätinsä
-perut eheänä, yksin pyhäpäiväisen myssyn, sinisine nauhoineen ja
-keltaisen silkkihameenkin. Vanhoja papereja ja hauskoja todistuksia,
-joita Lavretski luuli löytävänsä, ei ollut minkäänlaisia, paitsi
-erästä vanhaa kirjaa, johon hänen isoisänsä, Pietari Andreitsch,
-oli kirjoitellut jotakin; muun muassa oli siinä piirrettynä: "Juhla
-Santpietarin kaupungissa, rauhan johdosta, jonka hänen ylhäisyytensä
-ruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch Prosorovski teki Turkin
-valtakunnan kanssa",. Ja resepti, jossa oli seuraava huomautus: "Tämän
-lääkkeen on määrännyt Pyhän Kolminaisuudenkirkon vanhin pappi Feodor
-Avksentjevitsch, kenraalin rouvalle Praskovja Feodorovna Maltikovalle";
-sekä politiikillinen uutinen seuraavaa laatua: "Eipä kuulu nyt
-ranskalaistiikereistä mitään"; aivan sen alla: "Moskovan sanomissa on
-sanottu, että herra palkintomajuri Mihail Petrovitsch Kolytsjev on
-kuollut. Eiköhän se ollut Pietari Wasiljevitsch Kolytsjevan poika?"
-Lavretski löysi vielä muutamia vanhoja kalentereja ja unikirjoja,
-sekä salaisen, herra Ambodikin teoksen; paljon muistelmia herättivät
-hänessä näinä unohdetut, vaan tuttavat "Symbooliset tunnusmerkit".
-Glafira Petrovnan toalettipöydän laatikon pohjalta löysi Lavretski
-pienen käärön sidottuna mustalla nauhalla ja suljettuna mustalla
-lakalla. Käärössä oli vastakkain hänen isänsä muotokuva, hänen vielä
-ollessaan nuorena — otsalle laskeuneet kauniit kiharat, suuret tummat
-silmät ja puoliavonainen suu — sekä melkein kulunut, vaaleakasvoinen,
-valkeassa vaatteuksessa, valkoinen ruusu kädessä, — äitinsä valokuva.
-Itsestään ei Glafira Petrovna milloinkaan ollut otattanut kuvaa. "Minä,
-vaariseni, Feodor Ivanitsch", sanoi Anton Lavretskille, "vaikk’en
-silloin saanut herrastalossa elääkään, muistan teidän isoisän isänne,
-Andrei Afonasitschin, muistan, — kuinkas sitten: silloin kun hän kuoli
-oli minulla jo kahdeksastoista vuosi. Kerran minä satuin puistossa
-hänen vastaansa, niin oikein jäntereet vavahtivat; mutta eihän tuosta
-mitään: vaan mikä nimeni, ja lähetti hakemaan nenäliinaa. Se oli
-herra, ei muuta sanomista, ei pelännyt ketään. Senpä tähden, minä
-ilmoitan teille nyt, teidän isoisän isällänne olikin senlainen laatona
-— sen oli munkki Afonan vuorella hänelle antanut. Ja sanoi hänelle,
-nimittäin se munkki: pajari, sinun ylevämielisyydestäsi lahjoitan
-sinulle tämän; pidä se, äläkä pelkää mitään. Mutta silloin tietysti,
-vaariseni, millaiset olivat ajat: mitä herran mieleen juohtui, sen
-tekikin. Tapahtuipa toisinaan, että herroista joku rupesi häntä
-vastustamaan, niin hän katsahti häneen ja sanoivat vaan: matalalla
-uiksentelet; — se oli hänen lempisanansa. Ja hän elikin, teidän
-ikuisesti muistettava, isoisän isänne, pienissä puuhökkeleissä; mutta
-mitä jälkeensä jätti, mikä joukko hopeaa, kaikenlaista tavaraa, kaikki
-kartanon alukset olivat täynnä. Hän oli näet isäntä. Juuri se pulleri,
-jota te suvaitsitte kiittää, oli hänen, siitä hän ryyppäsi viinaa.
-Vaan tuossa teidän isoisänne, Pietari Andreitsch, vaikka laittoikin
-kivirakennukset, eipäs osannut omaisuutta koota; kaikki häneltä kävi
-nurinpäin; ja hän eli huonommin pappaansa, eikä mitään huvituksiakaan
-osannut itselleen hankkia, vaan rahansa menetti kaikki, ei ollut millä
-muistellakaan häntä, ei häneltä jäänyt hopealusikkaakaan, vaan kiitos
-edes Glafira Petrovnalie, että hän osasi puolensa pitää."
-
-— Onko se totta, keskeytti Lavretski hänet, että häntä vanhaksi
-rauskoksi kutsuttiin?
-
-— Kukapa sen tiesi! huomautti Anton tyytymättömänä.
-
-— Sanokaapa, vaariseni, — päätti ukko kerran kysyä, — missä rouva
-suvaitsee nykyään oleskella?
-
-— Minä olen erossa vaimostani, sai töin tuskin Lavretski sanotuksi, ole
-niin hyvä, äläkä enää mainitse häntä.
-
-— Tottelen, huomautti ukko surullisesti.
-
-Kolmen viikon kiiluttua ratsasti Lavretski O——n ja vietti iltansa
-Kalitinilla. Lemm oli siellä, Lavretski mieltyi häneen. Vaikka hän,
-isänsä järjestelmän tähden ei osannut soittaa mitään, rakasti hän
-kuitenkin hyvin soittoa, oikein kunnollista, klassillista soittoa.
-Panschinia ei sinä iltana ollut Kalitinilla. Maaherra oli lähettänyt
-hänet johonkin maalle. Liisa soitti yksin ja hyvin säännöllisesti;
-Lemm vilkastui, kääri paperin torvelle ja löi sillä tahtia. Maria
-Dmitrijevna katsoi ensin häneen ja nauroi, vaan hetkisen kuluttua
-meni maata; hänen sanainsa mukaan vaikutti Beethoven liiaksi hänen
-hermoihinsa. Puolen yön aikaan saattoi Lavretski Lemmin hänen
-asuntoonsa ja istui vielä kello kolmeen asti hänen luonaan. Lemm puhui
-paljon; vartalonsa, suoristui, silmänsä suurenivat ja hehkuivat, jopa
-hiuksetkin kohosivat hänen otsallaan. Pitkään aikaan ei kukaan ollut
-ottanut osaa hänen kohtaloonsa, mutta Lavretskia näytti huvittavan
-hänen kertomuksensa, hän kyseli tyystin ja tarkkaan kaikkea. Se
-liikutti ukkoa; hän lopetti sen sillä, että näytti vieraalle taitonsa,
-soitti ja vieläpä lauloikin lakastuneella äänellään muutamia katkelmia
-omista sepityksistään, muun ohella, nuoteille sovittamansa Schillerin
-balladinkin: Fridolin. Lavretski ylisti häntä, pakoittipa muutamia
-kappaleita toistamaankin ja lähtiessään kutsui häntä luoksensa
-vierailemaan muutamaksi päiväksi. Lemm, joka saattoi häntä kadulle
-saakka, suostui heti ja puristi ystävällisesti hänen kättään; jäätyänsä
-yksin raikkaassa aamu-ilmaan, katsahti hän ympärilleen, ummisti
-silmänsä, kyyristyi ja, niinkuin pahan tehnyt, astua hynttyytti
-huoneensa... "_Ich bin doch nicht klug_" (minä en ole, oikein viisas)
-höpisi hän, käyden maata kovaan ja lyhkäiseen sänkyynsä. Hän koetti
-tekeytyä sairaaksi, kun Lavretski muutaman päivän kuluttua tuli
-häntä hakemaan; vaan Lavretski tuli hänen huoneesensa ja taivutti
-ukon mielen. Etenkin liikutti Lemmiä se, että Lavretski ainoastaan
-hänen tähtensä oli tuotattanut pianon kaupungista maalle. He läksivät
-yhtenä Kalitinille ja viettivät iltansa siellä, vaan ei läheskään niin
-hauskasti kuin edellisellä kerralla. Panschin oli siellä, kertoi paljon
-matkastaan, esitteli hyvin hullunkurisesti näkemiänsä tilanhaltioiden
-tapoja; Lavretski nauroi, mutta Lemm ei hiiskahtanut nurkastaan, istui
-ääneti, silloin tällöin varovasti liikutellen ruumistaan, niinkuin
-hämähäkki, katseli äreästi ja tylsistyneesti ympärilleen, ja elpyi
-vasta silloin kun Lavretski rupesi hyvästijättelemään. Vielä vaunuissa
-istuissaankin oli hän äreänä ja laski ruumiinsa aivan myttyyn; mutta
-hiljainen, lämmin ilma, lauhkea tuuli, lienteät varjot koivun urpujen
-ja kukkien tuoksu, herttainen loisto kuuttomalta, tähdikkäältä
-taivaalta, ystävällinen hevosten kopina ja korskunta, kaikki nämä
-syysyön vastakkaisuudet laskeusivat saksalais-raukan sydämeen, ja hän
-itse aloitti ensimäiseksi puheen Lavretskin kanssa.
-
-
-
-
-XXII.
-
-
-Hän puhui soitosta, Liisasta ja taas soitosta. Liisasta puhuissaan,
-kuului kuin hän olisi venyttänyt sanojaan. Lavretski siirsi puheen
-hänen sepityksiinsä ja pyysi, puoli leikillä, hänen kirjoittamaan
-niistä kirjasen.
-
-— Hm, kirjasen! sanoi Lemm, ei, ei se ole voimiani myöten: minulla ei
-ole enää sitä sukkeluutta, sitä ajatusten vilkkautta, joka on niin
-välttämätön ooperaa sepittäissä; minä olen jo kadottanut voimani...
-Vaan jos minä vielä mitä voisin tehdä, niin tyytyisin romansiin; mutta,
-tietysti, minä haluaisin siihen hyviä sanoja...
-
-Hän vaikeni, istui kauan liikkumatonna ja tähysteli taivasta kohti.
-
-— Esimerkiksi, puhkesi hän vihdoin puhumaan, jotain tähän tapaan: te,
-tähdet, o, te kirkkahat tähdet...!
-
-Lavretski kääntyi ja katsahti häneen.
-
-— Te, tähdet, kirkkahat tähdet, toisti Lemm... Te katsotte samalla
-lailla rehellisiin ja kavaloihin... mutta ainoastaan viattomat sielut,
-tahi jotain sen tapaista... teitä ymmärtävät, ei parempi — teitä
-rakastavat. Toisekseen en minä ole runoilija, mihin minusta! Mutta
-jotain tähän tapaan, jotain ylevää.
-
-Lemm työnsi hattunsa takaraivalle; valoisan yön vienossa hämärässä
-näyttivät kasvonsa vaalenneilta ja nuortuneilta.
-
-— Ja te myös, pitkitti hän yhä, hiljenevällä äänellä, tiedätte ketä
-rakastaa, ken rakastaa osaa, sentähden että te olette viattomat, te
-yksin voitte rauhoittaa.... Ei, tämä kaikki ei ole sitä! Minä en ole
-runoniekka, huomautti hän, mutta jotain tähän tapaan...
-
-— Vahinko ett’en minäkään ole runoilija, sanoi Lavretski.
-
-— Turhia haaveiluita! vastasi Lemm ja vaipui vaunun nurkkaan. Hän
-ummisti silmänsä, ikäänkuin aikoen nukkua.
-
-Kului hetkinen... Lavretski lähensi korvaansa... "Tähdet, kirkkahat
-tähdet, on lempi", sopotti ukko.
-
-— Lempi, toisti Lavretski itsekseen, ja vaipui ajatuksiinsa, ja
-raskaalta tuntui hänen sydämensä tällä hetkellä.
-
-— Miellyttävän soiton te kirjoititte Fridolinille, Kristofer
-Feodoritscb, sanoi hän ääneensä, vaan mitä te luulette, rupesiko
-Fridolin jo silloin, kun kreivi toi hänet ensikerran kreivinnan eteen,
-sitä rakastamaan, vai kuinka?
-
-— Te luulette niin, vastasi Lemm, varmaankin sen tähden, kun kokemus...
-Hän vaikeni äkkiä, hämmästyi ja käänsi selkänsä Lavretskiin. Lavretski
-naurahti väkinäisesti, käänsi myös selkänsä häneen ja tähysteli tielle.
-
-Tähdet alkoivat jo himmetä ja taivas vaaleta, kun vaunut seisahtuivat
-kuistin eteen Wasiljevskissa. Lavretski saattoi vieraansa hänelle
-määrättyyn huoneesen, tuli itse työhuoneesensa ja istui ikkunan ääreen.
-Puistossa lauloi yörastas viimeistä säveltään ennen päivän nousua.
-Lavretski muisti Kalitinin puistossa myös yörastaan laulaneen; muisti
-hiljaiset liikunnot Liisan silmissä, jotka kääntyivät ikkunaan päin,
-kuullessaan sen laulua. Hän ajatteli Liisaa ja sydämensä rauhoittui.
-"Sievä; tyttö", sanoi hän puoli-ääneensä, "te kirkkaat tähdet", lisäsi
-hän hymyillen ja kävi tyytyväisenä levolle.
-
-Lemm istui vielä myöhään sängyssään, nuottivihko polvilla. Näytti
-siltä, kuin olisi tuntematon, suloinen sävel ollut tulossa hänelle
-vierailemaan: hän hehkui rauhattomana’ ja tunsi jo vienot värähdykset
-sen tulosta... mutta ei jaksanut odottaa sitä.
-
-— En ole runoilija, enkä säveltäjä! mumisi vihdoin... Ja väsynyt päänsä
-painui raskaasti patjalle.
-
-
-
-
-XXIII.
-
-
-Toisena aamuna joivat isäntä ja vieras teetä puistossa vanhan lehmuksen
-alla.
-
-— Taituri! sanoi Lavretski muun ohella, teidän täytyy kohta sepittää
-juhlallinen kantaati.
-
-— Mitä tilaisuutta varten.
-
-— Entä herra Panschinin ja Liisan häiksi. Ettekö te huomanneet eilen,
-kuinka hän mielitteli Liisaa? Näyttää siltä, kuin heillä olisi jo
-kaikki valmiina.
-
-— Sitä ei tapahdu! huudahti Lemm.
-
-— Miksikä ei?
-
-— Siksi, että se on mahdotonta. Toisekseen, lisäsi hän hetkisen
-kuluttua, maailmassa on kaikki mahdollista. Etenkin teillä Venäjällä.
-
-— Jätämme nyt Venäjän sikseen; vaan mitä pahaa te huomaatte tässä
-avioliitossa?
-
-— Kaikki on pahaa, kaikki. Elisabet Mihailovna on rehellinen,
-totinen tyttö, jaloja aatteita täynnä, — vaan hän... hän on
-tai-teen-aloit-telija, sanalla sanoen.
-
-— Niin mutta rakastaahan Liisa häntä?
-
-Lemm nousi istumasta.
-
-— Ei, hän ei rakasta, se tahtoo sanoa, hän on puhdassydäminen eikä
-ymmärrä mitä merkitsee: rakastaa. Madam von Kalitin vakuuttaa hänelle,
-että Panschin on miellyttävä nuorimies, ja hän kuuntelee mitä madam
-von Kalitin puhuu, sentähden, että hän on vielä aivan lapsi, vaikka
-onkin jo yhdeksäntoistavuotias: rukoile aamulla, rukoile illalla, onhan
-sekin sangen ylistettävää; mutta hän ei rakasta häntä. Hän voi rakastaa
-ainoastaan ihastuttavaa, vaan Panschin ei ole mikään ihastuttava, se
-tahtoo sanoa, hänen sielunsa ei ole ihastuttava.
-
-Lemm puhui tämän kaiken sujuvasti ja innolla, kävellen edestakaisin,
-lyhyvin askelin, teepöydän edessä ja tuijottaen maahan.
-
-— Kallis taiturini! huudahti Lavretski äkkiä, minusta näyttää, että te
-itse olette rakastuneet orpanaani.
-
-Lemm seisahtui.
-
-— Olkaa niin hyvä, alkoi hän vapisevalla äänellä, älkää ivatko minua.
-En minä mieletön ole: minä katson haudan synkkyyteen, enkä ruusuiseen
-tulevaisuuteen.
-
-Lavretskin tuli sääli ukkoa; hän pyysi anteeksi tältä. Teen
-juotua soitti Lemm hänelle kantaatinsa, ja päivällispöydässä,
-Lavretskin alotettua puheen Liisasta, alkoi hän taas puhua hänestä,
-Lavretski kuunteli häntä tarkkuudella ja uteliaisuudella.
-
-— Kuinka te luulette, Kristofer Feodoritsch, sanoi hän vihdoin,
-onhan meillä täällä kaikki järjestyksessä, sekä puistokin täydessä
-kukoistuksessaan... Emmekö kutsuisi häntä tänne äitineen ja minun
-vanhan tätini kanssa, — mitä? Onko se teistä mieleen.?
-
-Lemm kumarsi päänsä lautasen yli.
-
-— Kutsukaa, sanoi hän tuskin kuuluvasti.
-
-— Vaan Panschiniahan ei ole tarvis?
-
-— Ei ole tarvis, huomautti ukko, melkein lapsellinen hymy huulillaan.
-
-Kahden päivän kuluttua läksi Lavretski kaupunkiin, Kalitinille.
-
-
-
-
-XXIV.
-
-
-Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän
-halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät
-kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen
-eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen
-suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä
-huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa
-henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin
-lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän
-lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä,
-hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri
-tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos
-minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen
-häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen
-tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti
-hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan
-pelkäsi pahoittavansa häntä.
-
-— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen.
-
-Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä.
-
-— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on
-tosiaankin hyvä..." — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi
-puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte... miksi te
-erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen
-viereensä.
-
-— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän
-kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin.
-
-— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen
-puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta
-kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut?
-
-— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä
-kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme.
-
-Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut.
-
-— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin
-anteeksi annettaisiin.
-
-— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää,
-kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet
-uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille
-on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on
-aivan tyytyväinen kohtaloonsa... Ja mitä joutavista puheista! Hänen
-nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian
-puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa.
-
-— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni
-nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch.
-
-— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä
-pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on!
-
-— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät.
-
-Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan.
-
-— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä
-petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en
-tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta
-uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää.
-
-— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi
-tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää,
-vaan jos me emme nöyrry...
-
-Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan.
-
-— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan.
-
-Samassa astui huoneesen Maria Dmitrijévna. Liisa nousi ja aikoi lähteä
-tiehensä.
-
-— Odottakaa, huudahti Lavretski äkkiä hänen jälkeensä. Minulla olisi
-pyyntö teidän äidillenne ja teille: tehkää hyvin, tulkaa vierailemaan
-minun uudisasuntooni. Kuten tiedätte olen hankkinut sinne pianon;
-Lemm oleskelee luonani, ja syreenipuutkin kukkivat nyt; hengitätte
-siellä maa-ilmaa, ja voitte samana iltana tulla takaisin jos haluatte.
-Myönnyttekö?
-
-Liisa katsahti äitiinsä, tämä taas aikoi tekeytyä sairaaksi; mutta
-Lavretski ei antanut hänen ruveta haukottelemaan, vaan suuteli hänen
-molempia käsiään. Maria Dmitrijevna, joka aina oli herkkä hyväilyille
-eikä ollenkaan odottanut tältä "hylkeeltä" senlaista kohteliaisuutta,
-heltyi nyt ja suostui lähtemään. Sillä aikaa kun hän ajatteli minkä
-päivän määräisi, lähestyi Lavretski Liisaa ja kuiskasi hänelle korvaan:
-"kiitos hyvä tyttö; minä olen syypää..." Ja Liisan vaaleille poskille
-nousi vieno häveliäs puna; silmätkin myhähtivät hiukan; tähän saakka
-oli hän luullut loukanneensa häntä.
-
-— Saako Wladimir Nikolajevitsch tulla meidän kanssamme? kysyi Maria
-Dmitrijevna.
-
-— Tietysti, huomautti Lavretski, mutta eiköhän meidän olisi mukavampi
-olla omassa piirissämme?
-
-— Niin mutta... alkoi Maria Dmitrijevna... vaan kuinka tahdotte, lisäsi
-hän.
-
-Päätettiin ottaa -mukaan Leena ja Sandra. Marfa Timofejevna kieltäytyi.
-
-— Ei minua haluta, sanoi hän, lähteä vanhoja luitani särkemään; kenties
-sinulla ei ole missä maatakaan; vaikka, toisekseen, en minä voi nukkua
-vieraalla vuoteella. Antaa vaan nuorten mennä.
-
-Lavretskin ei enää onnistunut jäädä kahden Liisan kanssa; mutta hän
-katsoi häneen niin suopeasti, että Liisasta tuntui hyvälle, vaikka
-hieman häpeä hänellä olikin ja sääli häntä, Hyvästijättäissään puristi
-Lavretski kovasti hänen kättään: tämä taas jäätyään yksin, vaipui
-ajatuksiinsa.
-
-
-
-
-XXV.
-
-
-Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä
-vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä;
-kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli
-harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat:
-se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei
-tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti.
-He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa
-huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset,
-unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja
-juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille
-omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään
-kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta
-hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin
-oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla,
-noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää
-Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa
-tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin
-nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti
-huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti
-hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä
-olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. —
-Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo
-anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi
-tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä
-olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee,
-veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot
-ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä
-kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin
-uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä
-uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja;
-runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle
-viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset
-vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli
-tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla:
-
-    Uusille tunteille altiiksi antauin,
-    Aivan kun lapseksi sielultani tulin:
-    Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin,
-    Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin.
-
-Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä;
-hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen
-leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli
-häntä, kuunteli... vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti
-yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei
-kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi
-niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan
-venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa
-ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka
-sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan
-syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema
-kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että
-kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut
-huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan
-pelätäkin.
-
-— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello
-yhden aikaan yöllä.
-
-— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki
-vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella
-kädelläni?
-
-— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä
-oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut;
-se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja
-rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen
-vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut.
-
-— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi.
-
-— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen
-mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa
-hairahdella. Mutta mitä se todistaa?
-
-— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin.
-
-— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä
-lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista
-asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin?
-
-— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta...
-
-— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch
-vuorostaan.
-
-— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä
-halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää
-ainoastaan itseäsi varten...
-
-— Mikä se itsenautinto on?
-
-— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta.
-
-— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta?
-
-— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä
-ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän,
-murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan...
-
-— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua.
-
-— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä
-lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi... sinä olet,
-säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet!
-
-— Kuka, minäkö olen voltairelainen?
-
-— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan.
-
-— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että
-sinä olet yltiöpäinen.
-
-— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään
-ansaitse niin korkeaa nimitystä...
-
-— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch
-kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et
-voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat
-rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään
-osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen
-— ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat
-kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin,
-nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki
-se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa.
-
-— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski,
-mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset?
-
-— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti
-väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte
-mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat
-ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja
-tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen
-laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku
-ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan
-nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä,
-— tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä
-i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä
-siihen, istuuvat siinä, niin kuin... niin kuin tatti voissa, tempasi
-Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi,
-näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä
-yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko...
-
-— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa...
-työskennellä... Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija!
-
-— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni;
-se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti.
-Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa,
-muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa.
-
-— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski.
-
-— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch
-käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota,
-eikä elämäkään saa odottaa.
-
-— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello
-neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä!
-nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri
-edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan
-aika rientää; me makaamme...
-
-— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan
-makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti
-kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut.
-
-Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen
-saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen
-saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista
-tuntia... Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja
-sävyisää pakinoimista.
-
-Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin
-koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä;
-mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai
-tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa.
-Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden
-tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa
-takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet
-sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa
-ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä
-söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita
-vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei
-hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut
-kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen
-tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta
-tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen
-hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja
-ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään
-huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut.
-Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja,
-kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli
-hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "_pan’ittaren_",
-puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka
-aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin
-tunsivat... mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä?
-
-Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat
-hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä... Kuuromykkä tuntee jo
-pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä —
-eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen
-kanssaan, — ei edes toivoakaan.
-
-Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa,
-ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti
-ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä
-esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi
-samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten
-olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan...
-
-— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski.
-
-— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch
-hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi
-juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä
-tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi
-sinut tuosta tunnottomuudesta...
-
-— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot.
-
-— Ole vait _luulittelija_! huudahti Mihalevitsch.
-
-— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä.
-
-— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä.
-
-Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt,
-keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli
-kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama
-kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan
-ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään
-ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat
-vihdoin... "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän,
-kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto,
-edistys, inhimillisyys...! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin
-tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat
-näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan
-huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat
-olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä.
-Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa.
-
-
-
-
-XXVI.
-
-
-Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna
-tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta
-Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin
-arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän
-suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti,
-kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja
-pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi
-mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan
-sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä
-ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa.
-Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana
-seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään
-antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin
-sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä
-hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa.
-Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli
-pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut
-kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän
-näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi
-mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi:
-kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle.
-Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon
-hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön
-ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se
-oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille
-saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui
-paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon... Mutta! sävel kuuluikin
-hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä
-koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt
-onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski
-ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan
-sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen
-toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti:
-"nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan.
-
-Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa
-oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin
-matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras
-vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle
-palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki
-ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin
-koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita
-Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "_il
-n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois_". [Ei ole
-enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen
-kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala
-nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon
-paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat
-vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi
-pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia;
-luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen,
-vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko
-liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton
-veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä
-lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla
-oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui
-hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa.
-Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa
-su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat
-niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot
-tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen,
-toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus
-varjosi heidät molemmat.
-
-— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut
-meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen,
-että te olette erinomaisen hyvä.
-
-— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella... sanoi Liisa ja häpesi.
-
-— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta
-tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman.
-
-Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle
-tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää.
-
-— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi,
-hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana —
-sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on
-vaikea kestää tällaisia iskuja...! Katsokaa, teillä nykii... Sanotaan,
-lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin
-miellyttävän romansin.
-
-— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä.
-
-— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja?
-
-— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän
-ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi.
-
-— Vai niin. Onko hän hyväkin?
-
-Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin.
-
-— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja
-heittäen sen uudestaan veteen.
-
-— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle
-saapunut henkilö ja sukulainen.
-
-— Kuin sukulainen?
-
-— Niin. Taidanhan minä olla... väärän "koivun takaa" teille setä.
-
-— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan,
-hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin.
-
-— Rakastatteko tekin häntä?
-
-— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi.
-
-— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy
-välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti
-Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!"
-sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois
-katseensa. Liisa punehtui.
-
-— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette
-turhaan... Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän
-äkkiä..
-
-— Ei.
-
-— Miksi?
-
-— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan.
-
-Hymy katosi Liisan kasvoilta.
-
-— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan
-vaiti oltua.
-
-— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun
-minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä,
-että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua...? Mutta, lisäsi hän,
-täytittekö lupauksenne?
-
-— Millaisen?
-
-— Rukoilitteko puolestani?
-
-— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette
-puhu siitä niin kevytmielisesti.
-
-Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään
-juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten
-hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa,
-kristillisyyden merkityksestä...
-
-— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella,
-ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta... vaan siksi, että joka
-ihmisen on kuoleminen.
-
-Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi
-hänen katseensa.
-
-— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän.
-
-— Se sana ei ole omani, vastasi tämä.
-
-— Ei ole omanne... Mutta miksi te puhuitte kuolemasta?
-
-— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä.
-
-— Usein?
-
-— Niin.
-
-— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset,
-selkeät kasvot, te hymyilette...
-
-— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti.
-
-Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä
-kovasti...
-
-— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen
-ruutanan minä sain.
-
-— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan
-Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan
-kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa
-oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti
-Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli
-kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle.
-
-— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä?
-kysyi hän hetken kuluttua.
-
-— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika
-on kaikki näyttävä.
-
-Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään
-Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella
-Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä
-niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja
-vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja
-viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui.
-
-— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin
-sisäpihallani Nastjallakin, ei ole _omia_ sanoja. Hän sanoi kerta
-sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot
-minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan.
-
-"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski.
-
-
-
-
-XXVII.
-
-
-Sillä välin oli jo iltakin käsissä ja Maria Dmitrijevna ilmoitti
-haluavansa lähteä kotiin. Tyttöjä saatiin töin tuskin lähtemään
-lammilta. Lavretski sanoi saattavansa vieraita puolitiehen saakka,
-ja käski satuloimaan hevosen. Auttaessaan Maria Dmitrijevnaa niihin,
-muisti hän Lemmin; mutta ukkoa ei löydetty mistään. Hän katosi kohta
-illallisen jälkeen. Anton paiskasi vaunujen oven kiinni joltisella
-voimalla hänen edessään, äreästi huutaen: ajuri, ann’ mennä! Vaunut
-liikahtivat. Takaistuimella istuivat Maria Dmitrijevna ja Liisa;
-etuistuimella neitoset ja palvelustyttö. Ilta oli tyyni ja lämmin,
-ikkunat avattiin kummaltakin puolelta. Lavretski ratsasti vaunujen
-rinnalla Liisan puolitse, pannen kätensä ikkunan pieleen, — hän
-heitti ohjakset säännöllisesti juoksevan hevosen kaulaan — ja vaihtoi
-joskus pari kolme sanaa Liisan kanssa. Aurinko oli mennyt mailleen;
-yö läheni, mutta ilma lämpeni yhä. Maria Dmitrijévna alkoi oitis
-torkkua; tyttöset ja piika jo nukkuivat. Joutuun ja tasaisesti vierivät
-vaunut; Liisa kumartui eteenpäin; nouseva kuu valaisi hänen kasvonsa,
-yöllinen vilvas ilma tuulahteli hänen silmiinsä ja poskiinsa. Hänen
-oli hyvä olla. Kättänsä nojasi hän ikkunan pieleen Lavretskin käden
-rinnalle. Lavretskin oli myöskin hyvä olla: hän ratsasti rautaisessa
-yöilmassa, taukoamatta katsellen nuoria kasvoja, kuunnellen nuorta,
-helevän kuiskaavaa ääntä, joka ilmaisi yksinkertaisia, jokapäiväisiä
-asioita; hän ei huomannutkaan ennen kuin oli ajanut puolitietä. Hän
-ei tahtonut herättää Maria Dmitrijevnaa, vaan puristi hellästi Liisan
-kättä, sanoen: "nythän olemme ystäviä, eikös niin?" Tämä nyökäytti
-päätään, Lavretski seisautti hevosensa. Vaunut vierivät eteenpäin
-hiljaa jyristen; Lavretski läksi astumaan jalkaisin kotiinsa. Kesäyön
-sulo valtasi hänet; kaikki ympärillänsä näytti niin odottamattoman
-kummalliselta ja samassa niin vanhan, niin herttaisen tuttavalta;
-likellä ja kaukaa, — etäälle silmä näkikin, vaikka ei kaikkia tarkoin
-eroittanut, — kaikki uinaili; nuori, kukoistava elämä kuvastui tässä
-uinailussa. Lavretskin hevonen astui vilkkaasti, notkutellen ruumistaan
-oikealle ja vasemmalle; suuri musta varjo kulki sen rinnalla; oli
-jotakin miellyttävää sen kavioiden kopseessa, jotakin hauskaa ja
-hupaisaa, huuhkainten huudon seassa. Tähdet tuikahtelivat jonkinlaisen
-vaalean usman takana; vahva kuutamo valaisi seutua; sen valo siinsi
-myös ympäri taivaan kantta, laskien savustuneen kullan tapaisia,
-pilkkuja ohi liiteleviin pilvenhattaroihin; raitis ilma vilpastutti
-silmät. Lempeästi laskeutuen joka jäseneen, suloisesti vierien rintaan.
-Lavretski nautti tätä ja iloitsi nautinnostaan. "No! kyllä me vielä
-elämme, ajatteli hän, ei se aivan loppuun ole meitä kalvanut.." Ei
-hän kuitenkaan sanonut: kuka tahi mikä... Sitten hän ajatteli Liisaa,
-näinköhän tuo rakastaa Panschinia; jos Liisa olisi sattunut hänelle
-vastaan toisissa oloissa, — Jumala tiesi, kuinka olisi käynyt; hän
-ymmärtää Lemmiä, vaikka Liisalta puuttuu 'omia' sanoja. Eikä sekään
-ole totta: hänellä on omat sanansa... "Älkää puhuko siitä niin
-kevytmielisesti", juohtui Lavretskin mieleen. Hän nousi hevosen selkään
-ja ratsasti kauan pää kumarassa, mutta oikasihe sitten ja sanoi:
-
-    Pultinpa kaiken, jollenka kumarruin;
-    Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin...
-
-säppäsi samassa hevostaan ratsuvitsalla ja ratsasti kotiinsa.
-
-Hypättyhän hevosen selästä, katsahti hän viimeisen kerran taakseen
-hieman myhäillen. Äänetön, lempeä yö peitti kunnaat, laaksot; etäältä
-sen tuoksuavasta syvyydestä — taivaastako, vaiko maasta, — uhkui
-hiljaista miellyttävää lämpöä. Lavretski lähetti vielä tervehdyksensä
-Liisalle ja juoksi kuistiin.
-
-Seuraava päivä oli hyvin ikävä. Aamusta alkaen satoi; Lemm katseli
-luomiensa alta ja yhä kovemmin ja kovemmin puristi huuliansa yhteen,
-aivan kuin olisi tehnyt lupauksen, ei niitä koskaan enää avata. Levolle
-mennessään otti Lavretski mukaansa vuoteelle koko joukon ranskalaisia
-sanomalehtiä, joista toiset jo pari viikkoa olivat odotelleet
-avaamista. Hän repäisi siteet pois, katsoi kiireisesti kaikki palstat,
-joissa ei paljon mitään uutta ollut. Hän oli jo panemaisillaan ne
-syrjään, kun äkkiä hypähti ylös vuoteeltaan kuin mieletön. Eräässä
-kertoelmassa ilmoitti, meille jo tuttu, mr Jules lukijoilleen
-surullisen uutisen: miellyttävä, ihastuttava moskovalainen, kirjoitti
-hän, yksi muodin ruhtinattarista, parisilaisten salonkien kaunistus,
-_madame de Lavretski_ on kuollut äkkiä, ja tämä sanoma, ikävä kyllä,
-aivan varma, saapui nyt vasta hänen, mr Julesin, tietoon. Hän oli —
-niin hän pitkitti — kuten sanoa sopii, vainajan ystävä...
-
-Lavretski pukeutui, meni puistoon ja käveli melkein aamuun saakka
-edestakaisin pitkin yhtä ja samaa kujaista.
-
-
-
-
-XXVIII.
-
-
-Seuraavana aamuna teetä juodessa, pyysi Lemm Lavretskilta hevosia
-lähteäkseen kaupunkiin. "Minun täytyy jo ryhtyä työhön, se tahtoo
-sanoa, läksyihin", huomautti ukko, "muutoin tuhlaan täällä
-turhaan aikani." Lavretski ei vastannut heti hänelle: hän näytti
-hajamieliseltä. "Hyvä, sanoi hän vihdoin, minä lahden kanssanne."
-Palvelijain avutta, ähkyen ja äreänä pani Lemm kuntoon pienen
-matkalippaansa, repi ja poltti useita lehtiä nuottipaperia. Hevoset
-olivat valmiina. Astuessaan ulos työhuoneestaan pani Lavretski
-taskuunsa eilisen sanomalehden. Melkein koko matkan olivat Lemm ja
-Lavretski ääneti: kummallakin olivat omat ajatuksensa, kumpikin olivat
-tyytyväiset, kun saivat olla häiritsemättä. He erosivat toisistansa
-jokseenkin kuivasti, vaan sehän sattuu usein ystävien kesken Venäjällä.
-Lavretski antoi hevosten seisahtua Lemmin asunnon edessä: tämä
-kömpi ulos vaunuista, otti matkalippaansa ja ojentamatta kättään
-ystävälleen (hän näet piteli molemmin käsin matkalipasta rintaansa
-vasten), katsomattakaan häneen, sanoi hänelle venäjänkielellä:
-hyvästi. Hyvästi, toisti Lavretski ja käski ajuria ajamaan hänen
-asunnollensa. Hän piti kaikessa tapauksessa varalta asunnon O——n
-kaupungissa. Kirjoitettuaan muutamia kirjeitä ja syötyään pikaisesti
-päivällistä, läksi hän Kalitinille. Hän tapasi siellä vierashuoneessa
-Panschinin yksinään, joka ilmoitti hänelle, että Maria Dmitrijevna
-tulee heti, ja ryhtyi samassa sydämellisellä kohteliaisuudella
-puhelemaan hänen kanssaan. Siihen päivään saakka oli Panschin
-käyttäytynyt Lavretskia kohtaan, ellei juuri ylenkatseellisesti,
-kumminkin alentuvaisesti; mutta Liisa oli kertonut Panschinille
-toispäiväisestä matkastaan, sanoen Lavretskia herttaiseksi ja
-viisaaksi mieheksi; siinä hänelle oli kylliksi: täytyi näet suosittaa
-"herttainen" mies. Panschin alkoi puheensa kaunistelluilla sanoilla,
-kuvaten ihastusta, jolla, kuten hän sanoi, koko Maria Dmitrijevnan
-perhe oli puhunut Wasiljevskista, ja sitten, tavallisuutensa mukaan,
-sukkelasti siirtyen omaan itseensä, alkoi kertoa omista toimistaan,
-kehkeytymisestään elämässä, maailmassa ja virassaan; sanoi pari sanaa
-Venäjän tulevaisuudesta, siitä, kuinka täytyy osata pitää maaherroja
-pihdissä; samassa lystinmäisesti ivaten itseään ja lisäten, että
-muun ohessa hänelle uskottiin Pietarissa — "_de populariser l'idée
-du cadastre_" [maakirjan kansanmieleiseksi saattaminen]. Hän puhui
-jokseenkin kauan, — varomattomalla itseensäluottamuksella ratkaisten
-kaikki vaikeudet ja, niinkuin taiteilija pallojen kanssa, pelasi hän
-kaikkein tärkeimpien hallinnollisten ja politillisten kysymysten
-kanssa. Lauselmat: "niin minä tekisin, jos olisin valtiaana"; "te,
-niinkuin viisas mies ainakin, yhdytte heti minun mielipiteeseni" —
-eivät poistuneet hänen huuliltaan. Lavretski kuunteli kylmäkiskoisesti
-Panschinin puheliaisuutta: häntä ei miellyttänyt tämä kaunis, viisas
-ja väliäpitämättömän-säntillinen nuori mies, sydämellisen hymyinen,
-kohteliaine äänineen ja tutkivine silmineen. Panschin huomasi kohta,
-ollen erittäin nokkela tajuamaan toisten ajatukset, että ei saattanut
-erikoista hauskuutta seuralaisellensa, jonka tähden, kohteliaan syyn
-nojalla, siirtyi toiseen huoneesen, päättäen itsekseen, että Lavretski
-voi kenties olla herttainen mies, mutta ei suinkaan puoleensa vetävä,
-"_aigri_" ja "_en somme_", hiukan naurettava. — Maria Dmitrijevna
-saapui saliin Gedeonovskin seuraamana; sitten tuli Marfa Timofejevna
-Liisan kanssa ja heidän jälessään muu kotiväki; sittenpä saapui
-soitannon rakastaja rouva Belitsin, pieni, laiha nainen, jolla oli
-melkein lapselliset, raukeat, mutta kauniit kasvot, yllään kahiseva
-musta silkkileninki, kirjava viuhka kädessään ja paksut kultaiset
-rannerenkaat ranteissa; tuli miehensäkin, punaposkinen, pullakka mies,
-jolla oli suuret kädet ja jalat, valkoiset silmäripseet, ja alituinen
-hymy paksuilla huulillaan; vieraillessa ei vaimonsa milloinkaan
-haastellut hänen kanssaan, vaan kotona, hempeyden hetkinä, nimitti
-häntä omaksi porsaakseen; Panschin tuli takaisin: kovinpa alkoi kuulua
-puhetta ja ääntä salista. Lavretskista ei tällainen väen paljous
-ollut mieleen; etenkin suututti häntä rouva Belitsin, joka vähä väliä
-katseli häneen nenälasinsa läpi. Hän olisi paikalla lähtenyt pois, jos
-ei Liisaa olisi ollut: hän halusi sanoa hänelle ainoastaan pari sanaa
-kahden kesken, mutta ei saanut siihen sopivaa tilaisuutta, jonka tähden
-oli tyytyväinen, kun sai salaisesti silmäilläkseen häntä; ei vielä
-milloinkaan hänen mielestään Liisan kasvot olleet niin kunnioitettavat
-ja herttaiset kuin nyt. Hän istui lähellä rouva Belitsiniä; Tämä
-liikahti alituisesti tuolillaan, nosteli kapeita hartioitaan, nauroi
-hemmoitetulla äänellä ja milloin rypisteli kulmiaan, milloin taas
-avasi silmänsä levälleen. Liisa istui ääneti, katsoi suoraan eikä
-yhtään nauranut. Emäntä istui korttia pelaamaan Marfa Timofejevnan,
-Belitsinin ja Gedeonovskin kanssa, joka jälkimäinen pelasi hyvin
-vitkaan, vähä väliä hairahdellen, räpyttäen silmiään ja pyyhkien
-nenäliinalla kasvojaan. Panschin tekeytyi alakuloisen näköiseksi,
-puhui vähän, paljon merkitsevästi ja surullisesti, — aivan kuin
-epäonnistunut taiteilija, — ja huolimatta rouva Belitsinin pyynnöistä,
-joka hyvin viekisteli hänen kanssaan, ei suostunut laulamaan
-romanssiansa: Lavretski oli liika henkilö. Feodor Ivanitsch puhui myös
-väliin; etenkin Liisaa kummastuttivat hänen kasvoinsapiirteet, kun
-hän astui huoneesen: Liisa huomasi paikalla, että hänellä oli jotain
-ilmoitettavaa hänelle, mutta, tietämättänsä syytä, pelkäsi kysyä
-häneltä sitä. Vihdoin, mennessään toiseen huoneesen teetä kaatamaan,
-käänsi hän vaistomaisesti päänsä Lavretskin puoleen. Tämä nousi heti ja
-seurasi häntä.
-
-— Mikä teidän on? sanoi Liisa, pannen teekannua tee-keittiön päälle.
-
-— Oletteko te mitä huomanneet? kysyi vuorostaan Lavretski.
-
-— Te ette ole tänäpäivänä semmoinen, jommoisena teitä tähän saakka olen
-nähnyt.
-
-Lavretski kumartui yli pöydän.
-
-— Minä tahdoin, alkoi hän, ilmaista teille yhden asian, mutta nyt se
-näyttää mahdottomalta. Vaan toisekseen, lukekaa tästä palstasta nämä
-kohdat, jotka ovat lyijykynällä alle merkityt, lisäsi hän, antaen
-Liisalle mukaansa otetun sanomalehden. Pyydän pitämään sitä salassa,
-minä tulen teille huomen aamuna.
-
-Liisa hämmästyi... Panschin näyttäytyi oven kynnyksellä: hän pisti
-sanomalehden taskuunsa.
-
-— Oletteko lukeneet Obermannia, Elisabet Mihailovna? kysyi Panschin
-miettivästi häneltä.
-
-Liisa vastasi hänelle epäselvästi ja meni ylös omaan huoneesensa:
-Lavretski meni vierashuoneesen ja lähestyi pelipöytää. Maria
-Timofejevna, joka oli irroittanut tanukkansa nauhat ja punehtunut,
-moitti vastapelaajatansa Gedeonovskia, joka, hänen sanainsa mukaan, ei
-osannut alkuheittoa.
-
-— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin
-juoruja panna kokoon.
-
-Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa
-pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski
-katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin
-tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin
-salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan,
-ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin
-kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti
-lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna
-tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä.
-
-— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan.
-
-Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja
-Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin
-kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja
-katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti.
-
-Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei
-hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei
-voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli
-ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti,
-tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen
-päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän
-seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä.
-
-
-
-
-XXIX.
-
-
-Maria Dmitrijevna ei ollut hyvillään, kun Lavretski toisena aamuna tuli
-hänen luokseen. "Ähä, viehättääkö", ajatteli hän. Maria Dmitrijevna ei
-hänestä muutoinkaan pitänyt, ja Panschin, jonka vaikutusvallan alainen
-hän oli, oli edellisenä päivänä hyvin väliapitämättömästi ja viekkaasti
-ylistellyt Lavretskia. Koska hän ei pitänyt häntä vieraana, eikä
-katsonut tarpeelliseksi pitää seuraa sukulaisen, melkein oman talon
-henkilön kanssa, niin ei kulunut puolta tuntiakaan kun Lavretski ja
-Liisa jo kävelivät puistossa. Leena ja Sandra juoksentelivat muutaman
-askeleen päässä heistä, ruohostossa.
-
-Liisa oli kuten ainakin rauhallinen, mutta vastoin tavallisuuttaan
-vaalea. Hän otti taskustaan hienosti taitetun sanomalehden ja ojensi
-sen Lavretskille.
-
-— Se on kauhistavaa! äännähti hän.
-
-Lavretski ei vastannut mitään.
-
-— Vaan ehk’ei se olekaan totta, lisiisi Liisa.
-
-— Sen tähden pyysinkin teidän pitämään sitä salassa.
-
-Liisa käveli vähän aikaa.
-
-— Sanokaa; alkoi hän, ettekö te ole pahoillanne? Ettekö yhtään?
-
-— Minä en itsekään tiedä, mitä minä tunnen, vastasi Lavretski.
-
-— Mutta rakastittehan te häntä ennen?
-
-— Rakastin.
-
-— Oikeinko sydämellisesti?
-
-— Oikein.
-
-— Ettekö ole pahoillanne hänen kuolemastansa?
-
-— Ei hän nyt minulta kuollut.
-
-— Se on synti, mitä te puhutte... Älkää vihastuko minuun. Te nimititte
-minua ystäväksenne: ystävällä on oikeus sanoa vaikka mitä. Minusta on
-oikein peloittavaa... Eilen teidän kasvonne eivät olleet ensinkään
-hyvän näköiset... Muistatteko, ei kauan sitten, kun te vielä moititte
-häntä? Ja silloin jo, kenties, ei häntä ollut enää olemassakaan tässä
-maailmassa. Se on hirmuista. Se on aivan kuin rangaistukseksi teille
-lähetetty.
-
-Lavretski naurahti katkerasti.
-
-— Te luulette...? Olenhan nyt ehkä vapaa.
-
-Liisa vavahti hieman.
-
-— Älkää puhuko tuolla tavalla. Mitä te teette vapaudellanne? Teidän ei
-nyt sitä tule ajatella, vaan anteeksi antaa...
-
-— Minä olen jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut, keskeytti
-Lavretski hänet, viitaten kädellään.
-
-— Ei, en minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa ja punehtui. Te ette
-oikein ymmärtäneet minua. Teidän tulee huolehtia siitä, että teillekin
-anteeksi annettaisiin...
-
-— Keltä minun tulee anteeksi anoa?
-
-— Keltä? — Jumalalta. Kuka voi meitä armahtaa paitsi Jumala?
-
-Lavretski otti häntä kädestä kiini.
-
-— Ah, Elisabet Mihailovna, uskokaa minua, huudahti hän, minä olen
-niinkin jo kylliksi rangaistu. Minä olen kaikki katunut, uskokaa minua!
-
-— Sitä te ette voi tietää, sanoi Liisa puoliääneensä. Te unohditte, —
-aivan äskettäin vielä kun me puhelimme, ette tahtoneet hänelle anteeksi
-antaa.
-
-Kumpikin astuivat ääneti puistokäytävää myöten.
-
-— Entä teidän tyttärenne? kysyi Liisa äkkiä seisahtuen.
-
-Lavretski hämmästyi.
-
-— Älkää huolehtiko! Minä olen jo lähettänyt kirjeet joka paikkaan.
-Tyttäreni tulevaisuus on... on... turvattu. Älkää huolehtiko.
-
-Liisa naurahti surullisesti.
-
-— Vaan kyllä te olette oikeassa, jatkoi Lavretski, mitä minä teen
-vapaudellani? Mitä se hyödyttää minua?
-
-— Milloin te saitte tuon sanomalehden? sanoi Liisa, vastaamatta hänen
-kysymykseensä.
-
-— Toisena päivänä teidän käyntinne jälkeen.
-
-— Ja ettekö te edes itkeneetkään?
-
-— En. Minä kauhistuin; vaan mistä vuodattaa kyyneleitä? Itkeä mennyttä,
-— sehän oli minulta jo aikoja sitten haihtunut...! Ei hänen tekonsa
-minun onneani kukistanut, se näytti minulle vaan, ett’ei sitä koskaan
-ollutkaan. Mitä siinä olisi ollutkaan itkemistä? Vaan toisekseen, ken
-tietää? — minä olisin ollut ehkä, enemmin pahoillani, jos se olisi
-tapahtunut pari viikkoa ennen...
-
-— Pari viikkoa? vastasi Liisa. Mitä siis on voinut tapahtua näinä
-kahtena viikkona?
-
-Lavretski ei vastannut mitään; silloin Liisa punehtui vielä enemmän
-entistään.
-
-— Niin, niin, te arvasitte, sanoi Lavretski äkkiä, näiden kahden viikon
-ajalla olen minä tullut tietämään, mitä on puhdas naisen sielu, ja
-minun entisyyteni siirtyy aina vaan etemmäs minusta.
-
-Liisa hämmästyi ja meni verkalleen ruohostoon Leenan ja Sandran luo.
-
-— Minä olen tyytyväinen siihen, että näytin teille tämän sanomalehden,
-sanoi Lavretski astuen hänen jälkiänsä, minä olen jo tottunut
-avosydämisesti teille ilmoittamaan kaikki, ja toivon, että tekin
-vastaatte minulle samalla luottamuksella.
-
-— Luuletteko niin? äännähti Liisa ja seisahtui. Siinä tapauksessa
-täytyisi minun... ei! Se on mahdotonta.
-
-— Mitä se on? Puhukaa, puhukaa.
-
-— Ei, minusta näyttää, ett'ei minun pitäisi... Mutta toisekseen, lisäsi
-hän ja kääntyi hymyillen Lavretskiin, mikä avosydämisyys se puolinainen
-on? Tiedättekö? minä sain tänään kirjeen.
-
-— Panschinilta?
-
-— Niin, häneltä... Mistä te sen tiedätte?
-
-— Hän pyytää teidän kättänne?
-
-— Niin, sanoi Liisa ja katsahti suoraan ja vakavasti Lavretskin silmiin.
-
-Lavretski vuorostaan katsahti vakavasti Liisaan.
-
-— No, ja mitä te vastasitte hänelle? sai hän vihdoin kysyneeksi.
-
-— Minä en tiedä mitä vastata, sanoi Liisa ja laski kätensä alas.
-
-— Kuinka niin? Rakastattehan te häntä?
-
-— Niin, minä pidän hänestä; hän taitaa olla hyväsydäminen mies.
-
-— Juuri samaa ja samalla tavalla te sanoitte minulle kolme päivää
-takaperin. Minä tahdon tietää, rakastatteko te häntä sillä kiihkeellä,
-tulisella tunteella, jota me olemme tottuneet sanomaan rakkaudeksi?
-
-— Niinkuin _te_ ymmärrätte — en.
-
-— Te ette siis ole häneen rakastuneet?
-
-— En. Tarvitaanko sitä niin välttamättömästi?
-
-— Kuinka?
-
-— Hän on äitistäni mieleen, pitkitti Liisa, hän on hyvä; eikä minulla
-ole mitään häntä vastaan.
-
-— Mutta kuitenkin te epäilette?
-
-— Niin... ja, ehkä — te, teidän sananne ovat siihen syynä. Muistatteko
-mitä te kolme päivää takaperin sanoitte? Mutta se on heikkous...
-
-— Voi lapsukaiseni! huudahti Lavretski äkkiä, ja äänensä vapisi, älkää
-teeskennelkö, älkää sanoko heikkoudeksi sydämenne ääntä, joka ei
-tahdo antautua ilman rakkautta. Älkää ottako itsellenne niin suurta
-edesvastausta että otatte miehen, jota ette rakasta ja jolle tahdotte
-kuulua...
-
-— Minä tottelen, minä en ota mitään edesvastausta, alkoi Liisa...
-
-— Totelkaa sydämenne ääntä; ainoastaan se teille sanoo totuuden,
-keskeytti Lavretski hänet... Kokemus, järki — se on kaikki turhaa ja
-mitätöntä! Älkää kieltäkö itseltänne parasta, ainoaa onneanne maan
-päällä...
-
-— Tekö niin puhutte, Feodor Ivanitsch? Te itse naitte rakkaudesta — ja
-oletteko te onnellinen?
-
-Lavretski viittasi kädellään.
-
-— Ah, älkää puhuko minusta! Te ette osaa aavistaakaan kaikkea
-sitä, mitä nuori, kokematon, huonosti kasvatettu poika voi otaksua
-rakkaudeksi...! Ja vihdoin, miksikä panetella itseään? Minä sanoin
-äsken teille, että minä en tietänyt onnea... ei! minä, olin onnellinen!
-
-— Minusta näyttää, Feodor Ivauitsch, sanoi Liisa alentaen äänensä (jos
-hän milloin ei ollut yhtä mieltä puhelevan seuralaisensa kanssa, alensi
-hän aina äänensä, ja sen lisäksi näytti kovin levottomalta), että onni
-maan päällä ei ole meistä riippuvainen...
-
-— Meistä, meistä itsestämme, uskokaa minua (hän tarttui Liisan
-molempiin käsiin; tämä vaaleni ja melkein säikähdyksellä, mutta
-kuitenkin tarkkuudella katsahti häneen), kun me emme vaan itse pilaa
-elämätämme. Joillekuille ihmisille voi avioliitto rakkaudesta olla
-onneton; mutta ei teille, jolla on niin tasainen luonto, — ja puhdas
-sielu! Minä rukoilen teitä, älkää menkö naimisiin ilman rakkautta,
-pelkästä velvollisuudentunteesta, nöyryydestä tahi muutoin... Sekin
-on uskottomuutta, aivan samanlaatuista, ja vieläpä pahempaa. Uskokaa
-minua, minulla on oikeus puhua niin: minä olen kalliisti saanut maksaa
-siitä oikeudesta. Ja jos teidän Jumalanne...
-
-Samassa huomasi Lavretski, että Leena ja Sandra seisoivat äänettöminä
-katsellen kummastellen häneen. Hän päästi Liisan kädet irti kiireisesti
-sanoen: antakaa anteeksi, ja läksi astumaan taloon päin.
-
-— Yhtä minä pyydän teiltä vaan, sanoi hän, kääntyen Liisaan,
-älkää suinkaan päättäkö paikalla, odottakaa sitä, mitä teille
-sanon. Ja jos te ette uskoisikaan minua, jos päättäisittekin mennä
-avioliittoon järkenne tahdosta, niin siinä tapauksessa, ei ainakaan
-herra Panschinille: hän ei voi olla teidän miehenne... Eikö totta,
-lupaattehan olla kiirehtimättä?
-
-Liisa, tahtoi vastata Lavretskille, vaan ei tullut sanoneeksi sanaakaan
-— ei sen tähden, että olisi päättänyt kiirehtiä, vaan sen tähden, että
-sydämensä sykki liian kovasti ja pelon tapainen tunne salpasi hänen
-hengityksensä.
-
-
-
-
-XXX.
-
-
-Mentyään Kalitinilta, kohtasi Lavretski Panschinin; he kumarsivat
-kylmästi toisilleen. Lavretski tuli asuntoonsa ja sulkeutui. Hän sai
-kokea ilmiöitä, joita tähän saakka ei ollut kokenut. Kauanko siitä
-kun hän oli rauhallisessa horroksessa? kauanko siitä, kuten hän itse
-sanoi, kun tunsi olleensa oikein onkalossa? Mikä siis muutti hänen
-asemansa? mikä nosti hänet jälleen? aivan tavallinen, ohipääsemätön,
-vaikka aina odottamaton tapaus: kuolemako? Juuri sama; mutta hän ei
-niin paljoa ajatellut vaimonsa kuolemata, omaa vapauttaan, kuin sitä,
-minkälaisen vastauksen Liisa antaa Panschinille. Hän tunsi, että kolmen
-päivän ajalla on hän ruvennut aivan toisilla silmillä katselemaan
-Liisaa; hänelle juohtui mieleen, kuinka hän saapuen kotiin ja ajatellen
-hänestä yön hiljaisuudessa, sanoi itseksensä: "jos...!" Tämä "jos",
-jolla hän tarkoitti entisyyttä, mahdotonta, oli nyt toteutunut, vaikka
-ei kuitenkaan niin, kuten hän oli toivonut — hänelle oli yksi vapaus
-liiaksi vähän. "Hän tottelee äitiänsä",, ajatteli hän, "hän menee
-naimisiin Panschinille mutta vaikka kieltäytyykin hänestä, — eikö se
-ole minulle yhdentekevä?" Käydessään peilin sivu, vilkasi hän siinä
-sattumalta kasvojansa, ja nostatti hartioitaan.
-
-Päivä kului sukkelaan näissä ajatuksissa, tuli ilta. Lavretski läksi
-Kalitinille. Hän astui sinne kiireisesti, mutta lähestyessään taloa
-hidastutti askeleensa. Kuistin edessä seisoi Panschinin vaunut. "No,
-ajatteli Lavretski, enpä tahdo olla itsekäs", ja astui sisään. Talossa
-oli kaikki hiljaa, vierashuoneestakaan ei kuulunut mitään; hän avasi
-oven ja näki Maria Dmitrijevnan pelaavan korttia Panschinin kanssa.
-Panschin kumarsi hänelle ääneti, vaan talon emäntä huudahti: sepä
-odottamatonta! — ja rypisti hieman kulmakarvojaan. Lavretski istui
-hänen luokseen ja rupesi katselemaan hänen lehtiänsä.
-
-— Osaatteko te pikettiä? kysyi hän Lavretskilta jollakin peitetyllä
-harmilla ja ilmoitti samassa, että oli hävittämäisillään.
-
-Panschin luki yhdeksänkymmentä, alkaen kohteliaasti ottaa tikkejä,
-huolehtivat ja arvokkaat piirteet kasvoillaan. Luultavasti pelaavat
-valtiomiehet niin; varmaankin pelasi hän sillä tavalla Pietarissakin,
-jonkun mahtavan vastustajan kanssa, jolle tahtoi kiinniittää mieleen
-omaa täysikasvuisuuttaan ja mahtavuuttaan. "Sata yksi, sata kaksi,
-herttaa, sata kolme", kuului säännöllisesti hänen äänensä, eikä
-Lavretski voinut ymmärtää mille se värähti: soimaukselleko vaiko
-itseensä tyytyväisyydelle.
-
-— Saanko tavata Marfa Timofejevnaa? kysyi hän, huomattuaan, että
-Panschin vielä suuremmalla kopeudella alkoi korttia se'ata.
-Taiteilijasta ei hänessä enään ollut huomattavana varjoakaan jälellä.
-
--— Luullakseni, saatte, lian on ylhäällä, vastasi Maria Dmitrijevna, —
-tiedustakaa.
-
-Lavretski läksi ylös. Marfa Timofejevnankin tapasi hän korttia
-pelaamassa: hän pelasi "mylläriä" Nastasja Karpovnan kanssa. Roska
-rupesi haukkumaan tulijaa; mutta molemmat ämmät ottivat sydämellisesti
-hänet vastaan, etenkin Marfa Timofejevna näkyi olevan hyvällä tuulella.
-
-— Ah! Fedja! Tee hyvin,.sanoi hän, istu, vaariseni. Me lopetamme
-siinä paikassa pelin, lähdötkö marjahilloa? Sandra, tuopas hänelle
-mansikkahilloa. Etkö tahdo? No, istu sitten niin; mutta älä suinkaan
-tupakoitse; en voi teidän tupakoitanne kärsiä, ja vieläpä Matroskakin
-aivastelee siitä.
-
-Lavretski kiirehti sanomaan, ettei ollenkaan halua polttaa tupakkia.
-
-— Olitko alhaalla? jatkoi ämmä, ketä siellä näit? Vieläkö se Panschin
-siellä kyökkii? Mutta näitkö Liisaa? Et? Hän tahtoi tulla tänne...
-Tuossa hän tuleekin; siinä susi missä mainitaan.
-
-Liisa astui huoneesen ja, nähtyään Lavretskin, punehtui.
-
-— Minä tulin teille vaan minutiksi, Marfa Timofejevna, alkoi hän...
-
-— Miksikä minutiksi? sanoi tämä. Mitä te kaikki, nuoret tytöt, olette
-tuonlaisia hätäisiä? Käethän, että minulla on vieras: höpise jotain
-hänen kanssaan, pidä seuraa.
-
-Liisa istui tuolin reunalle, nosti silmänsä Lavretskiin; hänestä
-tuntui, että hänen välttämättömästi täytyi antaa hänelle tietää,
-miten päättyi asia Panschinin kanssa. Mutka mitenkä tehdä se? Hänestä
-se oli sekä vastahakoista että häpeää. Kauanko siitä kun hän vasta
-tutustui tämän miehen kanssa, tämän, joka harvoin käy kirkossa ja aivan
-rauhallisesti kestää vaimonsa kuoleman, — ja nyt hän jo ilmoittaa
-hänelle salaisuuksiansa... Tosin hän ottaa osaa hänen kohtaloonsa;
-hän itse uskoo häntä ja tuntee mieltymystä häneen; mutta kuitenkin
-hänestä on häpeä, aivan kuin vieras olisi astunut hänen neitseelliseen,
-puhtaaseen kammioonsa.
-
-Marfa Timofejevna tuli hänelle avuksi.
-
-— Jos et sinä rupea häntä hauskuttamaan, sanoi hän, niin kuka häntä
-raukkaa ratottaa? Minä olen hänelle kovin vanha, hän on minulle liian
-viisas, vaan Nastasja Karpovnalle hän on liian vanha: hänelle pitäisi
-olla vaan nuoria miehiä.
-
-— Millä minä voin hauskuttaa Feodor Ivanitschia? sanoi Liisa. Jos
-hän tahtoo, niin minä soitan pianolla hänelle jotakin, lisäsi hän
-epätietoisesta.
-
-— Sepä hyvä; sinä olet viisas tyttöseni, sanoi Marfa Timofejevna.
-Menkää rakkaani alas; kun lopetatte soiton, niin tulkaa sitten ylös;
-minä näette jäin mylläriksi, on paha mieleni, tahdon päästä siitä.
-
-Liisa nousi. Lavretski Iäksi hänen jälkeensä. Portaita laskeutuessa
-seisahtui Liisa.
-
-— Totta sanotaan, alkoi hän, että ihmissydän on täynnä vastalauseita.
-Teidän esimerkkinne olisi pitänyt säikyttää minua, tehdä minut
-epäuskoiseksi rakkaus-avioliittoihin, mutta minä...
-
-— Te annoitte kieltävän vastauksen? keskeytti Lavretski.
-
-— En; mutta en myöntynytkään. Minä sanoin hänelle kaikki mitä taisin,
-ja pyysin häntä odottamaan. Oletteko te tyytyväinen? lisäsi hän
-sukkelasti hymyillen — ja Leveästi koskettaen käsipuita, juoksi hän
-pois portailta.
-
-— Mitä minä soitan teille? kysyi hän, nostaen pianon kantta.
-
-— Mitä haluatte, vastasi Lavretski ja istui niin että näki häntä
-suoraan kasvoihin.
-
-Liisa alkoi soittaa, ja katseli kauan kättensä liikkeitä. Hän katsahti
-vihdoin Lavretskiin ja keskeytti soittonsa: niin lystinmäisiltä ja
-eriskummallisilta näyttivät hänen kasvonsa.
-
-— Mikä teidän on? kysyi hän.
-
-— Ei mitään, vastasi Lavretski, minun on oikein hyvä olla; minua
-ilahuttaa nähdä teitä, minä iloitsen teistä, jatkakaa.
-
-— Minusta näyttää, sanoi Liisa hetken perästä, jos hän totisesti minua
-rakastaisi, ei hän olisi tätä kirjettä kirjoittanut; olisihan hänen
-pitänyt aavistaman, etten minä nyt voi vastata hänelle.
-
-— Ei se ole tärkeää, sanoi Lavretski, tärkeä on se, että te ette
-rakasta häntä.
-
-— Heittäkää jo valtaan, mitä tämä tuollainen puhe on! Minulle aaveilee
-yhä teidän vaimovainajanne, ja tekin peloitatte minua.
-
-— Kuulitteko, Waldemar, kuinka sievästi minun _Lisetteni_ soittaa?
-sanoi juuri silloin Maria Dmitrijevna Panschinille.
-
-— Kyllä, vastasi Panschin, oikein herttaisesti.
-
-Maria Dmitrijévna katsahti hellyydellä nuoreen vastapelaajaansa; mutta
-tämä tekeytyi vielä kopeamman ja huolehtivaisemman näköiseksi sekä
-julisti neljätoista kuningasta.
-
-
-
-
-XXXI.
-
-
-Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä
-tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli
-hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus
-ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän,
-kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa
-sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei
-hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi
-minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen,
-ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää
-tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta
-paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko
-hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta
-Panschiniakaan... Heikko lohdutus!"
-
-Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään
-elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus:
-mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut
-saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa
-Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä
-vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa
-häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, —
-samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka
-äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen
-tuttavuuteen henkilön kanssa: "_qui est un si grand ridieule_" [joka
-on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut
-ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä —
-eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai).
-
-— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me
-rukoilemme yhtenä _hänen_ sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi,
-ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa
-Panschinin enää odottaa hänen päätöstään.
-
-— Miksikä ei? kysyi Lavretski.
-
-— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan.
-
-Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti
-tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille.
-
-Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa,
-kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin.
-Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä,
-hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan
-itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista
-tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova
-kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu,
-pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään,
-itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen.
-Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut
-Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt
-ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin
-koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän
-muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi,
-että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli
-hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun
-valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan... "Sinä saatoit minun tänne,
-ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili
-aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja
-Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa,
-omalle — armoa...
-
-He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella
-ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta
-ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja;
-naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät
-aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen
-hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän
-auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa
-köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa.
-
-
-
-
-XXXII.
-
-
-Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa
-kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä,
-sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi
-vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä.
-Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän,
-— odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!"
-Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi
-sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan
-ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella
-kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin
-kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä.
-Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa,
-niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt
-mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista.
-Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen
-liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen
-liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin
-todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna
-alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä,
-että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että
-hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet.
-Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta,
-epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille
-kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä.
-**
-— Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski.
-
-— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen
-lähteä pois.
-
-— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne
-kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua.
-
-— Pelkään.
-
-— Miksi, sanokaa?
-
-— En tiedä.
-
-Lavretski vaikeni.
-
-— Sanokaapa, alkoi hän, ettekö vielä ole päättäneet?
-
-— Mitä te tahdotte sillä sanoa? kysyi Liisa, silmiänsä lattiasta
-nostamatta.
-
-— Te ymmärrätte minua...
-
-Liisa punehtui äkkiä.
-
-— Älkää kyselkö minulta mitään, sanoi hän kiihkoisesti, minä en tiedä
-mitään; minä en itsekään tiedä... Ja samassa hän läksi pois.
-
-Seuraavana päivänä jälkeen puolisen saapui Lavretski Kalitinille ja
-huomasi siellä kaikki varustukset yösaarnaan. Ruokasalin nurkassa,,
-neliskulmaiselle pöydälle oli asetettu seinän nojaan pienet
-jumalankuvat, kultaisissa kehyksissä ja himmeät timantit pyhyyden
-säteinä. Vanha palvelija, harmaa hännystakki yllä, astui hiljakseen,
-kenkänsä kantoja kopisuttamatta, yli koko huoneen, asetti kaksi
-vahakynttilää jumalankuvain eteen, risti silmänsä, kumarsi ja siirtyi
-hiljalleen ulos. Valaisematon vierashuone oli tyhjä. Lavretski
-käveli ruokasalissa ja kysyi vihdoin: oliko nyt jonkun nimipäivä?
-Hänelle vastattiin kuiskaamalla: ei, vaan yösaarna oli pantu toimeen
-Elisabet Mihailovnan ja Marfa Timofejevnan tahdosta; ja että he
-olivat halunneet saada tänne ihmeitätekevän jumalankuvan, mutta se
-oli viety kolmenkymmenen virstan päähän sairaan luo. Kohta saapui
-muiden hengellisten muassa pappikin, vanha, kaljupäinen mies, kovasti
-rykäisten etehisessä; naiset saapuivat heti juhlakulussa viereisestä
-huoneesta hänen siunattavaksensa; Lavretski kumarsi heille ääneti; he
-kumarsivat hänelle samoin. Pappi seisoi vielä kotvasen, rykäsi ja kysyi
-hillityllä basso-äänellä:
-
-— Käskettekö aloittamaan?
-
-— Aloittakaa, pyhä isä, vastasi Maria Dmitrijevna.
-
-Hän alkoi vaatettaa itseänsä; kirkko-laulaja messupaita yllä pyysi
-yksitoikkoisella äänellään tulista hiiltä; alkoi haista pyhälle
-savulle. Etehisestä syöksyivät pii'at ja miespalvelijat ovensuuhun
-ja asettuivat yhteen ryhmään. Roska, joka ei milloinkaan liikahtanut
-ylhäältä, ilmaantui äkkiä ruoka-saliin: sitä ruvettiin ajamaan pois
-— se säikähti, pyöri ja istui vihdoin lattialle; palvelija otti
-sen kiini ja vei pois. Jumalanpalvelus alkoi. Lavretski seisahtui
-nurkkaan; tunteensa olivat kummalliset, melkeinpä surulliset; hän ei
-itsekään saanut selvää tunteistaan. Maria Dmitrijevna seisoi kaikkein
-ensimäisenä nojatuolin edessä; hän risti silmänsä leväperäisesti,
-Oikein herrastavalla — milloin katsahdellen ympärilleen, milloin
-äkkiä nostaen katseensa ylöspäin: häntä suretti. Marfa Timofejevna
-näytti olevan huolestunut; Nastasja Karpovna laskeutui maallisiin
-kumarruksiinsa ja nousi ylös aina jonkinlaisella, hiljaisella ja
-varovaisella kohinalla; Liisa, niin kuin oli seisahtunut, niin
-seisoikin liikahtamatta paikallaan; likimäärin voi arvata hänen
-kasvojensa väreistä, että hän lakkaamatta ja tulisesti rukoili.
-Suudeltuaan ristiä jumalanpalveluksen loputtua, suuteli hän myös papin
-suurta, punaista kättä. Maria Dmitrijevna pyysi tätä juomaan teetä;
-hän riisui päältään kaapunsa, tuli jonkun verran maallikon näköiseksi
-ja meni naisten kanssa vierashuoneesen. Alkoi keskustelu, vaikka ei
-mikään vilkas. Pappi joi neljä kupillista teetä, alituisesti pyyhkien
-kaljua päätään ja kertoipa muun ohella, että kauppias Avaschnikov oli
-lahjoittanut seitsemän sataa ruplaa kirkon kumpulankultaukseen, ja
-neuvoi luotettavan lääkkeen pisamien poistamiseksi. Lavretski istui
-lähellä Liisaa, mutta hän oli ankaran näköinen, melkeinpä vihainen,
-eikä katsahtanut kertaakaan häneen päin. Näytti siltä, kuin hän olisi
-päättänyt olla häneen katsomatta; joku kylmä, ylpeä ihastus näytti
-tällä hetkellä valloittavan Liisan. Lavretski tahtoi hymyillä, tahtoi
-sanoa jotain hauskaa; mutta sydäntänsä ahdisti, ja hän läksi vihdoin
-pois jokseenkin nolona... Hän tunsi, että Liisassa oli jotakin, josta
-hän ei voinut selvää saada.
-
-Toisen kerran taas Lavretskin istuessa vierashuoneessa ja kuunnellen
-Gedeonovskin hiipiviä, mutta huokailevia puheita, sattui hän kääntämään
-päätänsä ja huomasi Liisan läpitunkevan tarkan, kysyväisen katseen...
-Se oli kiinnitettynä häneen, se salaperäinen katse. Koko seuraavan yön
-ajatteli Lavretski vaan sitä katsetta. Hän ei rakastanut pojan tavoin,
-ei hän huokaillut kasvojen tähden, eikä Liisa itsekään senlaista
-tunnetta herättänyt; mutta rakkaus herättää omat kärsimisen joka
-ikäisessä, — ja hän sai tuntea ne täydelleen.
-
-
-
-
-XXXIII.
-
-
-Kerran, tavallisuuden mukaan, istui Lavretski Kalitinilla.
-Tukehduttavan kuuman päivän jälkeen oli tullut ihana ilta, ja
-vaikka Maria Dmitrijevna inhosikin läpi-vetoa, käski hän kuitenkin
-avaamaan ovet ja ikkunat puiston puolelta ja ilmoitti samassa, ettei
-halua korttia pelata, sillä olisihan syntiä istua kortit kädessä
-tuollaisella ilmalla, jolloin pitää ainoastaan nauttiman luonnon
-ihanuutta. Yksi vieraista oli Panschin. Illan elähdyttämänä tunsi
-hän mielessään taiteen kuiskauksia, mutta ollen haluton laulamaan
-Lavretskin läsnäollessa, ryhtyi hän runouteen: luki hyvin, mutta liian
-tunteellisesti ja tarpeettomilla hienouksilla, muutamia Lermontovin
-runoja (silloin ei vielä Puschkin kerennyt toistamiseen tulla
-käytäntöön) — ja äkkiä, ikäänkuin häveten omia liioittelujaan, alkoi
-hän tunnetun "Ajatukset" runon johdosta soimata ja parjata uudempaa
-sukupolvea, eikä myöskään siinä surussa unhoittanut sanoa, kuinka hän
-kaikki kääntäisi omalla tavallaan, jos valta olisi hänen käsissään.
-"Venäjä, sanoi hän, on jäänyt jälelle muusta Europasta; se pitää meidän
-kiini tapaaman. Uskottelevat, että me olemme liiaksi nuoria — se on
-valhe; ja vielä sen ohessa meillä ei ole muka kekseliäisyyttä! itse
-Il——v tunnustaa sen, että me emme ole hiirenpyydystäkään keksineet.
-Arvattavasti täytyy meidän vastoin tahtoammekin lainata muilta. Me
-sairastamme, sanoo Lermontov — siihen minäkin yhdyn; mutta me olemme
-sairaat sen tähden, että vasta puoleksi olemme tulleet euroopalaisiksi;
-millä me olemme loukkautuneet, sillä meidän tulee parantaakin itsemme
-('_le cadastre_' ajatteli Lavretski). Meillä, pitkitti hän, ovat
-viisaimmat päät — _les meilleues têtes_ — jo aikoja, sitten siitä
-vakuutetut; kaikki kansat ovat alkujaan samanlaisia; hankittakoon vaan
-hyviä perustus-laitoksia — niin on asian loppu. Kenties voisi tasaantua
-nykyisten kansojen oloihin; se on meidän asiamme, meidän... ihan
-oli vähällä sanoa: valtiollisten henkilöiden! virkamiesten tehtävä;
-mutta tarpeen sattuessa, älkää huolehtiko: perustuslaitokset kyllä
-muuttaisivat nämä olot." Maria Dmitrijevna myönnytteli ihastuksella
-Panschinin puhetta. "Katsos, ajatteli hän, millainen viisas mies
-luonani vierailee." Liisa nojautui ikkunaa vasten ääneti; Lavretski
-oli myös vaiti; Maria Timofejevna, joka pelasi korttia nurkassa
-ystävättärensä kanssa, mutisi jotakin nenänsä alta. Panschin käveli
-huoneessa edestakaisin puhuen kauniisti, vaan salaisella kiukulla:
-näytti siltä, kuin hän ei olisi parjannut koko sukupolvea, vaan
-muutamia hyvästi tunnettuja henkilöitä. Kalitinin puistossa, suuressa
-syreenipensaassa asui yörastas; sen ensimäiset iltasäveleet kuuluivat
-kaunopuheliaan puheen välillä; ensimäiset tähdet sytyttelivät tuliansa
-sinertävällä taivaalla, lehmusten liikkumattomain latvain kohdalla
-Lavretski nousi ja rupesi vastailemaan Panschinille; syttyi riita.
-Lavretski puolusti Venäjän nuoruutta ja omantakeisuutta; antoi uhriksi
-itsensä, koko sukupolvensa, mutta puolusti nuorempaa sukupolvea,
-heidän vakuutuksiaan ja mielipiteitään; Panschin vastaili äkäisesti
-ja jyrkästi, sanoen, että viisaitten ihmisten täytyy kaikki uudestaan
-tehdä, ja yltyi vihdoin niin, että unhoitti kamarijunkkari-arvonsa
-ja virkamies-asemansa, nimittäen Lavretskia jälkeen jääneeksi
-tieteilijäksi, vieläpä huomautti — tosin hyvin kaarrellen — hänen
-epä-asemaansa seurassa.
-
-Lavretski ei suuttunut, ei koroittanut ääntään (hän muisti
-Mihalevitschin sanoneen häntä myös jälkeen jääneeksi — mutta
-voltairelaiseksi) — vaan aivan rauhallisesti kumosi hän Panschinin
-vakuutukset joka kohdassa. Hän näytti toteen hänelle hypähdysten ja
-perustuksellisten uudistusten mahdottomuuden virkamiesalan itsetunnon
-korkeudesta, — uudistusten, joiden toteutuminen ei perustu isänmaan
-tuntemiseen, eikä oikeaan ihanteiden luottamukseen; otti esimerkiksi
-oman kasvatuksensa, vaati ennen kaikkea kansan oikeuden tunnustamista
-ja malttia sen edessä, — sitä malttia, jota paitsi rohkeuskaan ei voi
-vastustaa valhetta; eikä vihdoin kieltäytynyt nuhteesta, että oli
-kevytmielisesti tuhlannut aikansa ja voimansa.
-
-— Kaikki tämä on hyvä! huudahti viimein harmistunut Panschin, nyt te
-olette saapuneet Venäjälle, — mitä te ai’otte tehdä?
-
-— Kyntää maata, vastasi Lavretski, ja ahkeroida, kuinka vaan parhaiten
-sitä kyntää voisi.
-
-— Se on erinomaisen kiitettävää, epäilemättä, vastasi Panschin,
-minulle on kerrottu, että te olette tehneet jo suuria edistyksiäkin
-sillä alalla; mutta ajatelkaa, eihän jokainen kykene sillä alalla
-työskentelemään...
-
-— _Une nature poetique_, tarttui Maria Dmitrijevna puheesen, — tietysti
-ei voi kyntää... _et puis_, te olette Wladimir Nikolajevitsch kutsuttu
-tekemään kaikki _en prand_.
-
-Siinä oli jo liiaksi Panschinillekin: hän hämmästyi ja sotki puheensa.
-Hän koetteli siirtää sitä tähtitaivaan kauneuteen, Schubertin soittoon
-— ei mikään tahtonut oikein luonnistua; hän lopetti sillä, että pyysi
-Maria Dmitrijevnaa pelaamaan kanssaan pikettiä. — "Kuinka! tällaisena
-iltana?" vastasi tämä heikosti; vaan käskipä kuitenkin tuomaan kortit.
-
-Panschin repäsi kerrassaan kuoren pois uudelta korttipakalta, Liisa
-ja Lavretski, ikäänkuin tuuman perästä nousivat ja asettuivat Marfa.
-Timofejevnan tuolin taa. Heille molemmille tuli äkkiä niin hyvä
-olo, että he oikein pelkäsivät jäävänsä kahden kesken, — ja samassa
-he tunsivat, että tuo viime aikoina rasittava ujosteleminen katosi
-palaamattomiin. Ämmä nipisti salaa Lavretskia poskesta, viekkaasti
-silmiänsä räpyttäen ja useampia kertoja päätään heilutellen sanoi
-kuiskaamalla: "häpäiset viisastelijan, kiitos!" Kaikki hiljeni
-huoneessa; kuului ainoastaan vahakynttiläin heikkoa rätinää, ja joskus
-käsien lyöntiä pöytään, huudahduksia tahi voittolukuja, ja laveana
-aaltona lainehti ikkunoista sisään, yhtenä hallan nostattaman viileyden
-kanssa, voimakas, helisevä yörastaan laulu.
-
-
-
-
-XXXIV.
-
-
-Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan
-aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut
-Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo
-itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän
-ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon)
-inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä.
-Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan
-hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen
-järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet
-tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi
-kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään
-ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan
-ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan
-tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat
-harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet
-ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että
-rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat;
-mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen.
-He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat
-pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui
-sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten
-lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen,
-kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen
-tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä
-liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille
-itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä,
-ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon
-ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa.
-
-Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja
-Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla,
-seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen
-pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä
-lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät
-Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen
-"kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä
-täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria
-Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään
-nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin
-hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi
-kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen
-pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään
-tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he
-erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä
-niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt
-kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli
-hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan
-hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän
-läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti;
-hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan
-ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta.
-Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui
-kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa.
-
-Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä
-pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja
-nostellen hartioitaan.
-
-"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän.
-
-Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän
-astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle
-äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa
-yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean
-ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki
-punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä,
-jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen
-selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään
-ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin
-kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden
-kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei
-mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla
-lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on
-joskus istunut... Tuli katosi Liisan huoneesta.
-
-"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan
-hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta.
-
-Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen,
-kolmanteen... Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se
-Liisa? Eikö mitä..." Lavretski nousi... Välähti tuttava kajastus,
-ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot
-hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli,
-asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa
-puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine
-vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin.
-
-— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan.
-
-Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen.
-
-— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta.
-
-Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi
-Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä
-häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon.
-
-— Te? äännähti hän. Tekö täällä?
-
-— Minä... minä... kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä
-kiirii ja saattoi penkille istumaan.
-
-Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa,
-liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta
-kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse
-seisomaan hänen eteensä.
-
-—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi... Minä...
-minä... minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla.
-
-Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta;
-tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan
-tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen
-ja peitti kasvonsa käsillään.
-
-— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi
-polvilleen hänen jalkojensa juureen...
-
-Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään
-kiintyivät lujemmin kasvoihin.
-
-— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä
-liikahti... Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te
-rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa.
-
-— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me
-tässä oikein teemme?
-
-Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt
-vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään.
-
-— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän.
-
-— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis
-uhraamaan teille koko elämäni.
-
-Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti
-katseensa taivasta kohti.
-
-— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän.
-
-— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi?
-
-Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten,
-ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle... Tämä kumarsi hieman
-päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli
-jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin
-ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen
-tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan.
-"Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän
-on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä
-soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui:
-säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana
-ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan.
-Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta,
-yläkerran ikkunasta.
-
-— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm!
-toisti hän kovasti.
-
-Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja
-hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa.
-
-— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette?
-
-— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden
-päästäkää minut sisään.
-
-Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa
-avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui
-huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti
-käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa";
-itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten
-ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut
-kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu
-valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta,
-se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista,
-salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin.
-
-Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta.
-Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta
-vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa",
-kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan
-katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla
-äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun
-tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa
-ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä
-sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti
-pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa
-puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili
-häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä
-luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän
-yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa:
-ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja
-vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin
-hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi.
-
-— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä
-tiedän, tiedän kaikki.
-
-— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä.
-
-— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä
-tiedän kaikki?
-
-Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen
-vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili.
-
-
-
-
-XXXV.
-
-
-Lukija tietää, kuinka Lavretski kasvoi ja vaurastui; mainitkaamme
-muutama sana myös Liisan kasvatuksesta. Hän oli täyttänyt jo
-kymmenennen ikävuotensa, kun isänsä kuoli; mutta tämäkin oli
-vähän huolta pitänyt Liisan kasvatuksesta. Raskautettuna työstä,
-aina huolehtiva omaisuutensa suurenemisesta, sydämikkö, kiivas,
-kärsimätön vaikka olikin, antoi hän kitsastelematta rahaa kasvatus-
-ja taide-opettajain palkkaamiseksi, vaatteisin ja muihin lastensa
-turpeisin; hän ei sietänyt, kuten itse sanoi, lellitellä kirkujia,
-eikä hänellä ollut aikaakaan lellittelyihin: hän työskenteli,
-puuhaili asioitansa, makasi vähän, pelasi joskus korttia, ja taas
-työskenteli; hän vertasi itseänsä hevoseen, joka on valjastettu
-kierremyllyä pyörittämään. "Joutuimpa elämäni luiskahti", sanoi hän
-kuolinvuoteellaan, katkera hymy kuivuneilla huulillaan. Todellisuudessa
-ei Maria Dmitrijevna huolehtinut yhtään enempää kuin miehensäkään
-Liisan kasvatuksesta, vaikka hän kehui Lavretskille että oli yksin
-kasvattanut lapsensa: hän vaatetti häntä kuin nukkea, silitteli häntä
-vieraitten aikana ja kutsui häntä korvin kuullen ymmärtäväiseksi ja
-herttaiseksi — siinä kaikki: laiskaa rouvaa raskautti kaikkinainen
-huoli. Isän eläessä oli Liisa erään parisilaisen kasvatusopettajan
-neiti Morón huostassa; vaan isän kuoltua jäi hän Marfa Timofejevnan
-hoidettavaksi. Marfa Timofejevnan lukija tuntee; vaan neiti Moró oli
-pikkuinen, heikko, rypistynyt olento, raajansa ja järkensä heikot kuin
-linnulla. Nuoruudessaan oli hän viettänyt huikentelevaa elämää, vaan
-vanhuuteensa saakka säilytti hän ainoastaan kaksi himoa — makeisiin
-ja korttiin. Kun hän milloin oli kylläinen, ei hän pelannut korttia,
-eikä lörissyt, kasvonsa muuttuivat heti melkein kalman karvaisiksi:
-tavallisesti hän silloin istui, katsoi, hengitti — ja näkyi aivan
-selvään, ett'ei minkäänlaista ajatusta liikkunut hänen päässään.
-Ei häntä voinut sanoa hyvänluontoiseksikaan: vaan eihän linnut
-hyvänluontoisia tavallisesti olekaan. Kevytmielisesti viettämänsä
-nuoruutensako tähden, vaiko lapsuudesta hengittämänsä parisilais-ilman
-takia, — piili hänessä jotain yleistä halpamaista epäilystä, joka
-tavallisesti tuli ilmi hänen sanoissaan: "_tout ça c’est des betises_"
-[kaikki se on vaan tyhmyyttä]. Hän puhui ranskaa säännöttömästi, mutta
-puhtaalla parisilaisäänteellä, eikä juoruilut eikä oikutellut, — mitä
-muuta voi vaatiakaan lapsen kasvattajalta? Liisaan hän vaikutti vähän;
-mutta sitä enemmin vaikutti häneen hoitajansa, Agatja Wlasjevna.
-
-Tämän naisen kohtalo oli merkillinen. Hän oli syntynyt talonpoikaisesta
-perheestä; 16:sta vuotiaana annettiin hän naimisiin talonpojalle;
-toisista talonpoikaisista sisaruksistaan erosi hän suuresti. Hänen
-isänsä oli ollut parikymmentä vuotta kylänvanhimpana, oli koonnut
-itselleen paljon rahaa, sekä hemmoitteli tytärtään. Hän oli verraton
-kaunotar, ensimäinen koreilija koko seuduilla, järkevä, puhelias,
-rohkea. Hänen herransa, Dmitri Pestov, Marfa Dmitrijevnan isä,
-hiljainen ja sievä mies, näki hänet kerta riihellä, puheli hänen
-kanssaan ja rakastui silmittömästi häneen. Hän jäi kohta leskeksi;
-Pestov vaikka olikin nainut mies, otti hänet taloonsa ja vaatetti
-hänen mitä parhaiten. Agafja tottui kohta uuteen asemaansa, aivan kuin
-ei milloinkaan olisi toisin elänytkään. Hän lihoi, ihonsakin tuli
-valkeammaksi; käsivarret, hienojen hihojensa varjossa, pullistuivat
-kuin kauppiaan rouvalla; tee-keitin oli lakkaamatta pöydällä;
-hän pukeusi ainoastaan silkkiin ja samettiin sekä makasikin vaan
-untuvapatjoilla. Vuotta viisi kesti tätä nautintoa, kun Dmitri Pestov
-kuoli; hänen leskensä, hyvänluontoinen rouva, säälien vainajan
-muistoa, ei tahtonut käyttäytyä epärehellisesti kilpailijatansa
-kohtaan, etenkin kuin Agafja aina muisti oikean asemansa; vaan
-kuitenkin antoi hänet naimisiin karjanhoitajalle ja lähetti pois
-silmäinsä edestä. Kului noin kolme vuotta. Kerran, helteisenä
-kesäpäivänä, ajoi rouva karjapihaansa. Agatja tarjosi hänelle juoda
-hyvää, kylmää kermaa, käytti itseänsä hyvin kainosti ja oli muutoinkin
-niin siisti ja sievä, iloinen, kaikkeen tyytyvä, että rouva ilmoitti
-hänelle anteeksi antavansa ja salli hänen käydä talossansa; vaan kuuden
-kuukauden ajalla mieltyi häneen niin, että otti hänet emäntäpiiaksensa,
-uskoen kaiken talouden hänen huostaansa, Agafja astui taas voimiinsa,
-lihoi ja vaikeni; rouva uskoi häntä kaikessa. Niin kului vielä
-viisi vuotta. Onnettomuus kohtasi toisen kerran Agafjaa. Miehensä,
-jonka hän oli toimittanut herrasväkensä palvelijaksi, alkoi juoda,
-jäi tiehensä useaksi päiväksi ja päälle päätteeksi varasti kuusi
-herrasväen hopealusikkaa ja piiloitti ne — toistaiseksi — vaimonsa
-vaate-kirstuun. Se saatiin ilmi. Hänet pantiin taas karjanhoitajaksi,
-vaan Agafja sai toisenlaisen rangaistuksen; talosta häntä tosin ei
-ajettu pois, mutta emäntäpii'asta muutettiin hän ompelijaksi ja
-käskettiin tanukan sijasta pitämään huivia. Kaikkien kummastukseksi,
-otti Agafja vastaan hiljaisella nöyryydellä onnettomuutensa. Hänellä
-oli silloin yli kolmekymmentä vuotta, lapsensa olivat kaikki kuolleet,
-eikä miehensäkään enään kauan elänyt, Aika lähestyi, jolloin hänen
-tuli tehdä parannus: hän teki sen myös. Hän muuttui vaiteliaaksi ja
-jumaliseksi, kävi jok’ikisessä aamu- ja päiväsaarnassa, lahjoitti pois
-kaikki hyvät vaatteensa. Viisitoista vuotta vietti hän hiljaisena,
-rauhallisena, nöyränä, kenenkään kanssa riitelemättä, kaikessa myöten
-antaen. Jos joku parjasi häntä, kumarsi hän vaan nöyrästi ja kiitti
-neuvosta. Rouva oli jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut ja
-ottanut hänen päältään rangaistuksen, vieläpä antoi omasta päästään
-hänelle tanukankin; mutta hän ei tahtonut sitä pitää — kävi vaan huivi
-päässä ja mustat vaatteet yllä; vaan rouvan kuoleman jälkeen tuli hän
-vielä hiljaisemmaksi ja nöyremmäksi. Venäläinen ihminen pelkää ja
-kiintyy kohta; mutta hänen kunnioitustansa on vaikea saavuttaa: se ei
-onnistu kohta, eikä kaikille. Kaikki talossa kunnioittivat suuresti
-Agafjaa; ei kukaan muistellut hänen entisiä virheitänsä, ihan kuin ne
-olisivat tulleet maahan haudatuksi vanhan herran kanssa yhtenä..
-
-Kalitin, tultuansa Maria Dmitrijevnan mieheksi, tahtoi antaa Agafjalle
-talon emännyyden; mutta tämä kieltäytyi siitä; Kalitin huudahti
-hänelle: tämä kumarsi syvään ja meni ulos. Viisas Kalitin ymmärsi
-ihmisiä; hän ymmärsi Agatjaakin, eikä unhoittanut häntä. Muutettuaan
-kaupunkiin asumaan, asetti hän Agafjan, tämän omasta suostumuksesta,
-lapsenhoitajaksi Liisalle, jolla vasta oli viides vuosi.
-
-Liisaa peloittivat ensin uuden hoitajansa totiset ja ankarat kasvot;
-mutta sitten hän tottui ja rakastui häneen sydämestänsä. Hän oli
-itsekin hyvin totinen lapsi: kasvojensa piirteet muistuttivat ankaraa
-ja säännöllistä Kalitinin muotoa; ainoastaan silmänsä eivät olleet
-isän; niissä ilmaantui tyyni tarkkaavaisuus ja lempeys, joka on
-harvinaista lapsissa. Nukkien kanssa hän ei viitsinyt leikkiä, nauroi
-hiljaa ja lyhyesti, käyttäytyi taitavasti. Hän vaipui ajatuksiinsa
-harvoin, mutta aina todenperästä; ollen hetkisen ääneti, lopetti
-hän tavallisesti sen sillä, että kääntyi jonkun aikaihmisen puoleen
-kysymyksellä, joka todisti hänen päänsä työskentelevän uuden vaikeuden
-kanssa. Hän lopetti aikaiseen sopertamisensa ja puhui jo neljännellä
-vuodellaan aivan selvästi. Isäänsä hän pelkäsi: tunne äitiinsä oli
-rajaton, ei hän häntä pelännyt, eikä hyväillyt; vaan toisekseen, ei
-hän hyväillyt Agafjaakaan, vaikka ainoastaan häntä yksin rakasti.
-Agafja ei hänestä luopunut. Lystinmoista oli nähdä heitä kahden
-kesken. Agafja, musta vaatteus yllä, huivi päässä, kasvot laihtuneina,
-läpikuultavina kuin vaha, mutta aina vielä kauneina ja elokkaina, ja
-istui tavallisesti suorana, kutoi sukkaa, hänen jalkainsa juuressa,
-pienellä tuolilla istui Liisa, myös jotakin tehden tahi taitavasti
-nostaen ylös kirkkaat silmänsä, kuunteli mitä Agafja kertoi; vaan
-Agafja ei kertonutkaan hänelle satuja: säännöllisellä ja tasaisella
-äänellä kertoi hän Pyhän Neitsyen, erakkojen, Herran profettain, pyhäin
-marttyyrien elämästä; kertoi Liisalle kuinka profetat elivät korvessa,
-kuinka pelastuivat vaaroista, kärsivät nälkää, janoa, — eivätkä
-pelänneet hallitsijoita, vaan ennustivat Kristuksen tuloa; kuinka
-heille taivaan linnut leipää toivat, kuinka heitä pedotkin tottelivat;
-kuinka niissä paikoissa, joissa heidän verensä vuoti, kasvoi kukkasia.
-"Keltaruusujako?" kysyi kerran Liisa, joka hyvin rakasti kukkasia...
-Agatja puhui Liisan kanssa arvokkaasti ja nöyrästi, ikäänkuin itse
-tuntien, ett'ei hänen sopisi mainita niin ylhäisiä ja pyhiä sanoja.
-Liisa kuunteli häntä — ja Kaikkivaltiaan, Kaikkitietävä!! Jumalan kuva
-tunkeusi suloisesti hänen sieluunsa, täyttäen sen puhtaalla, ylhäisellä
-pelolla, ja Kristuskin tuntui hänestä niin likeiselle, tuttavalle,
-melkein sukulaiselle; Agafja opetti hänet rukoilemaankin. Toisinaan
-hän herätti Liisan jo aikaiseen päivän noustessa, nopeasti vaatettaen
-ja vieden hänet salaa aamusaarnaan; Liisa kulki varpaisillaan, tuskin
-hengittäen, hänen jälessään; kylmyys ja aamun puoli-hämärä, kirkon
-raittius ja tyhjyys, itse näitten käyntien salaisuus, varovainen
-tulo takaisin huoneesen, vuoteellensa, — kaikki tämä kielletty
-sekoitus, salaperäisyys, pyhyys liikutti tyttöä, tunkeutuen hänen
-sydämensä sisimpään pohjukkaan. Agafja ei milloinkaan eikä ketään
-tuominnut, ei hän Liisaakaan torunut vallattomuuksista. Jos hän oli
-johonkin tyytymätön, niin oli hän ääneti; ja Liisa ymmärsi mitä se
-merkitsi; vilkkaalla lapsen huomaavaisuudellaan ymmärsi hän hyvin
-milloin Agafja oli tyytymätön muihin — joko Maria Dmitrijevnaan tahi
-itseensä Kalitiniin. Noin vuotta kolme, hiukan yli oli Liisa Agafjan
-hoidettavana; neiti Moró tuli hänen sijaansa; mutta kevytmielinen
-ranskalaisnainen kuivettuneine raajoineen ja _tout ça c’est des
-bétises_ huudahduksineen — ei voinut Liisan sydämestä ajaa pois hänen
-rakastettua hoitajaansa: kylvetyt siemenet olivat kovin syvälle
-juurtuneet. Sen ohella, vaikka Agafja ei enää hoitanut Liisaa, jäi hän
-taloon ja näki usein kasvattiansa, joka luotti häneen kuten ennenkin.
-
-Marfa Timofejevnan saavuttua Kalitinin taloon, ei Agatja kuitenkaan
-sopinut hänen kanssaan. Entisen "herrattaren" mahtava käytös ei
-ollut mieleen kärsimättömälle ja itsepäiselle eukolle. Agafja pyrki
-päästäkseen rukousmatkalle, eikä enää takaisin tullutkaan. Himmeitä
-huhuja kulki, että hän olisi sulkeutunut luostariin. Mutta jättämänsä
-jälki Liisan sydämessä ei haihtunut. Hän kävi entiseen tapaansa
-päiväsaarnassa, aivan kuin pyhänä, rukoili hartaasti, jollakin
-pidätetyllä ja häveliäällä innolla, jota Maria Dmitrijevna monasti
-salaa ihmetteli, ja itse Marfa Timofejevnakin, vaikka ei mitään
-Liisalta kieltänyt, koetti vähentää hänessä kiihkoa, eikä sallinut
-hänen tehdä liikoja maallisia kumarruksia: ei se muka vapaasukuiselle
-ole soveliasta. Liisa oppi hyvästi, se tahtoo sanoa ahkeroiden;
-erittäin loistavia ominaisuuksia ja taitavaa järkeä ei Jumala ollut
-hänelle lahjoittanut; vaivatta ei hän mitään oppinut. Hän soitti
-hyvästi pianolla, mutta ainoastaan Lemm tiesi mitä se hänelle
-maksoi. Hän luki vähän, hänellä ei ollut "omia sanojaan", vaan oli
-omat ajatuksensa, ja hän kulki omaa uraansa. Eipä hän muutoin olisi
-vivahtanutkaan isäänsä: ei tämäkään kysellyt toisilta mitä hänen tulisi
-tehdä. Siten hän edistyi rauhallisesti, kiirehtimättä, saavuttaen
-yhdeksännentoista ikävuotensa. Hän oli hyvin kaunis, ehk’ei itse
-sitä tiennyt. Hänen joka liikkeessään kuvastautui vastentahtoinen,
-hieman onnistumaton ylhäisyys; äänensä helisi koskemattoman nuoruuden
-hopealle, vähinkin mieltymyksen tunne nostatti sydämellisen hymyn hänen
-huulillaan, antaen syvän kajastuksen ja jonkinlaisen salaisen hellyyden
-hänen kirkastuneille silmilleen. Ollen velvollisuuden tunteen vallassa
-peläten loukkaavansa — olipa se kuka hyvänsä, hellä- ja hyväsydämisenä
-rakasti hän kaikkia, eikä ketään erittäin; hän rakasti ainoata Jumalaa
-autuaallisesti, kainosti, hellästi. Lavretski oli ensimäinen, joka
-häiritsi hänen hiljaisen sisällisen olentonsa.
-
-Senlainen oli Liisa.
-
-
-
-
-XXXVI.
-
-
-Seuraavana päivänä, kello kahdentoista aikaan, läksi Lavretski
-Kalitinille. Tiellä tapasi hän Panschinin, joka ratsasti hänen
-ohitsensa, hattu aivan silmille vedettynä. Kalitinilla ei Lavretskia
-otettu vastaan — ensi kerta siitä saakka, kuin hän oli tutustunut
-heidän kanssaan. Maria Dmitrijevna "lepäsi", niin ilmoitti palvelija;
-kivisti muka päätä. Marfa Timofejevna ja Elisabet Mihailovna eivät
-olleet kotona. Lavretski käveli puiston lähellä toivossa tapaavansa
-Liisan, mutta ei tavannut ketään. Hän tuli kahden tunnin kuluttua, vaan
-sai saman vastauksen, jonka ohella palvelija katsahti häneen jotensakin
-epäkohteliaasti. Lavretskista näytti sopimattomalta ilmaantua kolmannen
-kerran samana päivänä, jonka tähden päätti lähteä Wasiljevskiin, jossa
-hänellä oli muitakin asioita. Tiellä hän teki kaikenlaisia päätöksiä,
-toinen toistaan kauniimpia: vaan tätinsä talossa valtasi hänen suru;
-hän alkoi puheleen Antonin kanssa; ukolla osui olemaan kaikenlaisia
-ikäviä ajatuksia mielessä. Hän kertoi Lavretskille, kuinka Glafira
-Petrovna ennen kuolematansa purasi omaa kättänsä, — ja oltuaan
-hetken ääneti, sanoi huokaillen: "Joka ihminen, herra-vaariseni,
-on itse itsellensä syötäväksi annettu". Oli jo myöhäinen kun
-Lavretski läksi takaisin kaupunkiin. Eiliset säveleet kaikuivat hänen
-korvissaan. Liisan kuva esiytyi hänen sielussaan koko autuaallisessa
-kirkkaudessaan; hän heltyi ajatellessaan että hän rakastaa häntä, — ja
-saapui kaupungin kartanoonsa rauhallisena ja onnellisena.
-
-Ensimäiseksi, mikä häntä kummastutti tultuaan etehiseen, oli hajuvesien
-tuoksu, jota hän ei kärsiä voinut; siinä seisoi myös korkeita kirstuja
-ja lippaita. Kamariherran kasvot, jotka sattuivat hänen vastaansa,
-näytti kummallisilta. Antamatta selvitystä kummastuksilleen, astui
-hän yli vierashuoneen kynnyksen... Hänelle nousi vastaan nojatuolista
-nainen mustassa silkkipuvussa ja, nostaen patisti nenäliinan kalpeille
-kasvoilleen, astui muutaman askeleen eteenpäin, kumarsi huolellisesti
-su'itun, hajuvesistä lemuavan päänsä ja putosi hänen jalkojensa
-juureen... Siinä vasta hän tunsi hänet; se oli hänen vaimonsa.
-
-Hengityksensä oli salpaantumaisillaan... hän nojautui seinään.
-
-— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä
-viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä.
-
-Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen
-vaalenneen ja lihoneen.
-
-— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti
-väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä
-vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä;
-mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni
-kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti
-tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän
-vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa...
-_puis, j’ai été si malade_, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän,
-silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni
-levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt
-mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai
-en teidän, minun tuomarini, eteen — _paraitre devant vous, mon juge_;
-mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne,
-saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa.
-Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan
-tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon
-rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni —
-oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni,
-minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä
-viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä
-hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä
-olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti
-itkemään.
-
-Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin.
-
-— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista!
-Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta... Se
-ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista!
-
-Lavretski seisahtui.
-
-— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä.
-
-— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä
-tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä
-mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän
-anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te
-neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän
-käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä.
-
-— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla
-äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut... ja nyt, enemmän
-kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää
-vähäksi teidän eläkkeenne...
-
-— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet
-Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka... vaikka tämän enkelin
-tähden... Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen
-huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu
-tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen
-punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen;
-lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään
-kaulasta pullealla kädellään.
-
-— _Ada, vois, c’est ton père_, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten
-kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, _prie le avec
-moi_ [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.]
-
-— _C’est ça, papa?_ [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen.
-
-— _Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes?_ [On, lapsukaiseni,
-rakastathan sinä häntä, niinhän?]
-
-Sitä ei Lavretski enää kestänyt.
-
-— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja
-meni ulos.
-
-Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään
-nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet
-vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä
-tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle.
-
-— _Eh bien, madame?_ kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan
-Parisista, päästäen irti kureliiviä.
-
-— _Eh bien Justina_, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta
-minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle
-hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa
-hankkia lampaan kylkipaistia Adalle... Tosin, niitä on täällä vaikea
-saada; mutta täytyy koettaa.
-
-— _A la guerre, comme à la guerre_ [Sodassa kuin sodassa], vastasi
-Justina ja sammutti kynttilän.
-
-
-
-
-XXXVII.
-
-
-Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle
-juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli
-pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet
-ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän
-on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi
-kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä
-isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden
-valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut,
-ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan
-rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut
-saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita... ja hän kirosi
-itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä.
-
-Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan
-ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä,
-happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään
-näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan
-katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin.
-
-— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille
-soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät
-Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi,
-katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään.
-
-— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä,
-tietämättänsä, rupesi nauramaan.
-
-Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes
-myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa.
-
-— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin... minä lu’in
-sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut.
-
-— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm.
-
-— Niin, aivan äskettäin.
-
-— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui?
-
-— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä... minä olen onneton ihminen.
-
-Ja hän naurahti taas.
-
-— Te olette onneton ihminen, toisti ukko pitkänveteisesti.
-
-— Kristofer Feodorovitsch, alkoi Lavretski, otatteko viedäksenne
-kirjelapun?
-
-— Hm. Saisinko tietää kelle.
-
-— Elisab...
-
-— Ah, — kyllä, kyllä ymmärrän. Hyvä. Milloin se pitäisi viedä.
-
-— Huomenna, mitä aikaisemmin.
-
-— Hm. Voipi lähettää Katrin, minun piikani. Ei, minä lähden itse.
-
-— Ja tuokaa minulle vastaus.
-
-— Ja tuon vastauksen.
-
-Lemm huo’ahti.
-
-— Niin, minun nuori ystäväni; te olette tosiaankin onneton nuorimies,
-
-Lavretski kirjoitti pari sanaa Liisalle: hän ilmoitti vaimonsa tulosta,
-pyysi saadakseen tavata häntä, — ja heittäytyi kapealle sohvalle kasvot
-seinään käännettyinä; ukko meni vuoteellensa ja kääntelihe vielä kauan,
-rykien ja juoden suullisen kerrassaan tikottiansa.
-
-Aamu vaikeni; molemmat nousivat ylös. He katselivat kummallisilla
-silmillä toisiansa. Lavretskin mieli teki tällä hetkellä murhata
-itsensä.
-
-Piika Katrin toi heille pahanmakuista kahvia. Kello löi kahdeksan.
-Lemm pani hatun päähänsä, sanoen aikovansa antaa Kalitinilla opetusta
-kello yhdeksän, vaan siten sai soveliaan syyn nyt mennäkseen ja meni.
-Lavretski heittäytyi taas sohvalle ja aivan sydämensä pohjasta kohosi
-katkera nauru. Hän ajatteli siitä, kuinka vaimonsa ajoi hänet ulos
-talostaan, hän kuvaili mielessään Liisan asemaa, ummisti silmänsä ja
-heitteli käsiään yli pään. Viimeinkin tuli Lemm takaisin tuoden hänelle
-pienen paperi-palan, johon Liisa oli piirtänyt seuraavat sanat: "Tänään
-me emme voi tavata toisiamme; kenties — huomen’iltana. Hyvästi".
-Lavretski kiitti kuivanlaisesti ja hajamielisesti Lemmiä ja läksi
-asuntoonsa.
-
-Hän tapasi vaimonsa eineellä; Ada, pää täynnä paperitötteröjä,
-valkoinen sininauhainen hame yllään, istui ja söi lampaan kylkipaistia.
-Varvara Pavlovna nousi heti kun Lavretski astui sisään, ja lähestyi
-häntä nöyrän näköisenä. Tämä pyysi häntä seuraamaan itseänsä
-työhuoneesen, lukitsi oven jälessään ja alkoi astua huoneessa
-edestakaisin; Varvara Pavlovna istui, pani sievästi toisen käden
-toisensa päälle ja alkoi tarkastaa häntä aina vielä kauneilla, mutta
-hieman lauhtuneilla silmillään.
-
-Lavretski ei vielä hetikään voinut puhua, hän tunsi ett'ei vallinnut
-itseänsä; hän huomasi selvästi että Varvara Pavlovna ei yhtään pelännyt
-häntä, vaan näytti siltä, että on valmis heti tainnoksiin menemään.
-
-— Kuulkaa rouva, alkoi hän viimein, raskaasti hengittäen ja aika ajoin
-hammasta purren, meillä ei ole mitään kursailemista keskenämme; minä
-en teidän katumustanne usko; ja vaikka se olisikin todellinen, niin
-yhdistyä teidän kanssanne uudestaan, elää teidän kanssanne on minulle
-mahdotonta.
-
-Varvara Pavlovna puristi huulensa yhteen ja tirristi silmiään. "Se
-on inho, ajatteli hän, siis loppu: minä en enää hänen silmissään ole
-nainenkaan."
-
-— Se on mahdotonta, toisti Lavretski, pannen kiini takkinsa nappeja.
-Minä en ymmärrä miksi te juuri tänne suvaitsitte tulla: varmaankin
-teiltä loppuivat kaikki rahat.
-
-— Voi! te loukkaatte minua, kuiskasi Varvara Pavlovna.
-
-— Olkoonpa se kuinka tahansa — olette te kuitenkin, mielipahakseni,
-minun vaimoni. Enhän teitä voi ulos ajaa... siis tässä esitykseni: te
-voitte tänään, jos niin haluatte, lähteä Lavrikkaan, eläkää siellä;
-kuten tiedätte on siellä hyvä kartano; paitsi eläkettänne tulette
-samaan vielä, kaikki tarpeenne... tyydyttekö siihen?
-
-Varvara Pavlovna nosti hienon nenäliinansa kasvoilleen.
-
-— Johan minä sanoin teille, äännähti hän, ja huulensa vapisivat
-hermokkaasti, että minä olen tyytyvä kaikkeen, mitä ikinänsä te
-suvainnette määrätä minulle; tällä kertaa on minun ainoastaan
-kysyminen: sallitteko minun ehkä, kiittää teitä jalomielisyydestänne?
-
-— Ilman kiitosta, pyydän teitä, näin on parempi, sanoi Lavretski
-kiireisesti. Siis, lisäsi hän, lähestyen ovea, minä voin luottaa...
-
-— Huomenna olen Lavrikassa, äännähti Varvara Pavlovna, kunnioittavasti
-nousten istuimeltaan. Mutta Feodor Ivanitsch... (Feodoriksi ei hän enää
-häntä nimittänyt).
-
-— Mitä teillä on tarvis?
-
-— Minä tiedän, että en ole vielä millään ansainnut anteeksisaamista;
-voinko minä ehkä toivoa aikaa myöten...
-
-— Ah, Varvara Pavlovna, keskeytti Lavretski hänet, te olette ymmärtävä
-nainen, enkä minäkään mikään hassu ole; minä tiedän, että sitä teille
-ei ole ensinkään tarvis. Minä olen teille anteeksiantanut jo aikoja
-sitten; mutta meidän välillämme on aina ollut pohjaton juopa.
-
-— Minä osaan nöyrtyä, vastasi Varvara Pavlovna ja kumarsi. En minä
-ole unhoittanut vikaani; enkä yhtään olisi ihmetellyt jos olisin
-saanut tietää teidän iloinneen minun kuolemastani — lisäsi hän,
-ujosti viitaten kädessään sanomalehteen, minkä Lavretski oli pöydälle
-unhoittanut.
-
-Feodor Ivanitsch vavahti: kertomus oli merkitty lyijykynällä. Varvara
-Pavlovna katsahti häneen vielä suuremmalla alentuvaisuudella. Hän
-näytti tällä hetkellä erinomaisen kauniilta. Harmaa parisilainen
-pukunsa vaatetti kauniisti hänen siron, melkein seitsentoistavuotiaalta
-näyttävän vartalonsa, hänen sievän hienon kaulansa, jota ympäröi
-valkea kaulus, tasaisesti kohoileva rinta, kätensä ilman rannerenkaita
-ja sormuksia, — koko tämä olento, aaltoilevista hiuksista hiukan
-näkyvään kengänkärkeen saakka, oli niin miellyttävä...
-
-Lavretski heitti häneen kiukkuisen katseen, oli vähällä huudahtaa:
-brava! vähällä lyödä häntä päälakeen — ja läksi ulos. Tunnin kuluttua
-matkusti hän jo Wasiljevskiin, vaan kahden tunnin kuluttua käski
-Varvara Pavlovna tilaamaan parhaat vaunut kaupungista, pani päähänsä
-yksinkertaisen mustaverhoisen olkihatun ja yllensä sievän levätin,
-antoi Adan Justinan huostaan ja läksi Kalitinille: tehtyään kysymyksiä
-palvelijoille, sai hän tietää miehensä käyvän siellä joka päivä.
-
-
-
-
-XXXVIII.
-
-
-Päivä jona Varvara Pavlovna tuli O----n kaupunkiin oli ikävä
-Lavretskille, sekä myös raskas Liisalle. Hän ei vielä kerennyt
-tulla ales tervehtimään äitiänsä, kun kuuli jo kavioitten kopsetta,
-ja salaisella kauhulla näki hän Panschinin ratsastavan pihalle.
-"Hän saapui lopullista päätöstä saamaan", ajatteli hän, eikä siinä
-pettynytkään; pyörähdeltyään vierashuoneessa, pyysi Panschin Liisaa
-lähtemään kanssansa puistoon ja vaati kohtalonsa ratkaisemista. Liisa
-kokosi voimansa yhteen ja ilmoitti että ei voi olla hänen vaimonansa.
-Hän kuunteli puhetta loppuun saakka, seisten syrjittään, hattu
-vedettynä otsalle; kohteliaasti, mutta muuttuneella äänellä kysyi hän
-Liisalta: onko se hänen viimeinen sanansa, ja onko hän jollakin antanut
-aihetta niin suureen muutokseen hänen mielessänsä? sitten painoi hän
-kätensä silmilleen, huokasi lyhyesti ja katkonaisesti, ja otti sen taas
-pois kasvoiltaan.
-
-— Minä en tahtonut mennä rikottua tietä, sanoi hän kolkolla äänellä,
-minä tahdoin saada ystävän sydämeni mukaisen; mutta se ei näy olevan
-sallittu. Hyvästi, toivo! Hän kumarsi syvään Liisalle ja meni taloon
-päin.
-
-Liisa toivoi hänen kohta lähtevän pois; mutta hän meni Maria
-Dmitrijevnan työhuoneesen ja istui siellä melkein tunnin verran. Pois
-lähtiessään sanoi hän Liisalle: _votre mère vous appelle; adieu à
-jamais_... [Äitinne kutsuu teitä; hyvästi ainiaaksi], istui hevosen
-selkään ja kuistilta saakka antoi sen nelistämällä mennä. Liisa meni
-Maria Dmitrijevnan luo ja tapasi hänet itkemässä: Panschin oli kertonut
-hänelle onnettomuutensa.
-
-— Miksi sinä tapoit minun? Miksi sinä tapoit minun? niin alkoi
-valituksensa toiveissaan pettynyt leski. Ketä sinä oikein tahtoisit?
-Miks’ei hän sinulle sopisi? Kamarijunkkari! kuuluisa! Hän voisi
-Pietarissa naida minkä hovineiden hyvänsä. Ja minä, ja minä kuin
-toivoin! Ja kauanko siitä on, kun sinä häntä kohtaan noin muutuit?
-Jostakin tämä pilvi on puhallettu, ei se itsestään ole tullut.
-Eiköhän tuo mullikka? Löysipähan neuvonantajan! — Ja hän, minun
-herttaiseni, pitkitti Maria Dmitrijevna, kuinka hän on kohtelias,
-surun saartamanakin kuinka osaanottava. Ei luvannut hyljätä minua. Ah,
-minä en kestä tätä! Ah, päätäni kivistää kauheasti! Lähetäpäs Palaschka
-luokseni. Sinä tapat minut, jos et päätöstäsi muuta, — kuuletko?
-Ja sanottuaan häntä pari kertaa kiittämättömäksi, lähetti Maria
-Dmitrijevna hänet pois luotaan.
-
-Liisa meni omaan huoneesensa. Hän ei kerennyt vielä levähtää
-keskusteluistaan Panschinin ja äitinsä kanssa, kun taas ukkonen
-jyrähti hänen päänsä päällä, ja siltä taholta josta hän sitä kaikkein
-vähemmin odotti. Maria Timofejevna tuli hänen huoneesensa ja sulki oven
-jälessään. Kasvonsa olivat vaaleat, tanukka oli syrjittäni päässä,
-silmänsä paloivat, kädet ja huulet vapisivat. Liisa kummastui: hän ei
-vielä milloinkaan ollut nähnyt viisasta, ymmärtäväistä tätiään sen
-näköisenä.
-
-— Miellyttävää, neitiseni, alkoi Marfa Timofejevna vapisevalla ja
-katkonaisella soperruksella, miellyttävää! Keltä sinä vaan olet
-oppinut, tyttöparka... Anna minulle vettä; en voi puhua.
-
-— Rauhoittukaa tätiseni; mikä teidän on? sanoi Liisa, antaen hänelle
-vesilasin. Ettehän te itse, muistaakseni, tahtoneet herra Panschinia.
-
-Marfa Timofejevna pani pois lasin.
-
-— En voi juoda: tärisevät viimeisetkin hampaat pois suustani. Mikä
-Panschin? Ei tässä Panschin ole kysymyksessä! Vaan sanopa paremmin
-minulle, kuka sinun on opettanut öisin kohtauksia määräämään — kuka?
-
-Liisa kalpeni.
-
-— Ole niin hyvä, älä yritäkään väittää, jatkoi Marfa Timofejevna.
-Sandra näki itse kaikki ja sanoi minulle. Minä kielsin hänen puhumasta
-siitä; eikä Sandra valehtele.
-
-— En minä väitäkään, tätiseni, sanoi Liisa tuskin kuultavasti.
-
-— Aijai! Vai niin, lapsirukka; sinä määräsit kohtauksen hänelle, tuolle
-vanhalle synti-säkille, tuolle hiipijälle.
-
-— En.
-
-— Kuinka niin?
-
-— Minä menin alas saliin kirjaa ottamaan: hän oli puistossa ja kutsui
-minua.
-
-— Ja sinä menit? Miellyttävää. Tahi rakastatko sinä häntä, vai mitä?
-
-— Rakastan, vastasi Liisa hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.
-
-— Herranen aika! Hän rakastaa Fedjaa! Marfa Timofejevna tempasi tanukan
-pois päästään. Nainutta miestä rakastaa! mitä? rakastaa!
-
-— Hän kertoi minulle, alkoi Liisa...
-
-— Mitä hän kertoi sinulle, senkin kottarainen, mitä-ä?
-
-— Hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa on kuollut.
-
-Maria Timofejevna risti silmänsä. — Herra armonsa hänelle antakoon!
-kuiskasi hän, joutava muija oli — olkoon toisin muisteltu. Vai niin;
-hän on siis leski. Kyllä hän näkyy olevan sukkela. Yhden vaimon
-kuoletti, ja toiseen käsiksi. Katsos, tyyneessä kala kutee! Mutta
-kuulehan mitä minä sanon sinulle, tyttöseni: meidän aikoinamme, kun
-minä olin nuori, saivat tytöt tuonlaisista tekosistaan kalliisti
-maksaa. Älä siinä suutu minuun, muoriseni; totuudesta suuttuvat
-ainoastaan hölmöt. Minä en häntä vastaan ottanut tänään. Minä rakastan
-häntä, mutta tätä tekoa en milloinkaan voi hänelle anteeksi antaa.
-Katsohan, leski! Anna minulle vettä. Vain lähetit sinä Panschinin
-pitkällä nenällä takaisin, siinä teit viisaasti; mutta älä istu öisin
-noiden viettelijäin miesten kanssa; älä pahoita minua vanhusta! Taikka
-en minä aina hyväile — osaan minä purkaakin... Vain leski!
-
-Marfa Timofejevna meni pois; Liisa istui nurkkaan ja rupesi itkemään.
-Katkeralta tuntui hänen sielussaan; ei hän ollut ansainnut tänlaista
-alennusta! Surulliselta tuntui hänestä rakkaus: toisen kerran hän itki
-jo eilis-illasta asti. Vasta ennätti kehkeytyä hänen sydämessään uusi,
-odottamaton tunne ja nyt jo koskettelivat vieraat kädet karkeasti
-hänen sisimpää salaisuuttaan! Häpeälle, katkeralle ja kipeälle tuntui
-hänestä: mutta ei epäilystäkään, ei pelkoa hänessä ollut, — ja
-Lavretski tuntui hänestä vielä kalliimmalta. Hän epäili ainoastaan
-niin kauan kun ei itseänsä ymmärtänyt; mutta kohtauksen jälkeen,
-jälkeen suudelman — ei hän enää epäillä voinut; hän tiesi rakastavansa
-— rakastavansa rehellisesti, totisesti, oli kiintynyt lujasti koko
-elämänsä i’äksi, eikä pelännyt uhkauksia; hän tunsi ett'ei väkivalta
-tätä yhteyttä voisi eroittaa.
-
-
-
-
-XXXIX.
-
-
-Maria Dmitrijevna hämmästyi suuresti kun palvelija ilmoitti Varvara
-Pavlovna Lavretskin tulosta; hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan
-häntä: hän pelkäsi loukkaavansa Feodor Ivanitschia. Vihdoin sai
-uteliaisuus voiton. Mitäs, ajatteli hän, onhan hänkin sukulainen, ja
-istuen nojatuoliin, sanoi palvelijalle: kutsu! Kului muutama hetkinen;
-ovi avautui; Varvara Pavlovna lähestyi nopeasti tuskin kuuluvilla
-askelilla Maria Dmitrijevnaa ja antamatta hänen nousta nojatuolistaan,
-melkein notkisti polvensa hänen edessään.
-
-— Kiitoksia, täti, alkoi hän liikutetulla ja hiljaisella äänellä
-Venäjäksi, kiitoksia; en minä odottanut tänlaista alentuvaisuutta
-teiltä; te olette hyvä kuin enkeli.
-
-Sanottuaan nämä sanat, tarttui Varvara Pavlovna Maria Dmitrijevnan
-käteen, puristi sitä hellästi pehmoisten, vaaleansinisten
-geneveläishansikkaittensa välissä, ja nosti sen kiihkoisesti
-ruusunpunaisille täyteläisille huulilleen. Maria Dmitrijevna hämmästyi
-nähdessään näin kauniin, ihastuttavasti vaatetetun naisen melkein
-jalkainsa juuressa; hän ei tietänyt, kuinka olla: hän tahtoi ottaa
-pois kätensä, istuttaa hänet viereensä, vieläpä sanoa hänelle jotakin
-miellyttävää; vihdoin hän nousi ja suuteli Varvara Pavlovnaa sileään ja
-hyvänhajuiseen otsaan. Varvara Pavlovna heltyi kokonaan tämän suutelon
-vaikutuksesta.
-
-— Hyvää päivää, bonjour, sanoi Maria Dmitrijevna, tietysti, minä en
-aavistanut... toisekseen, tietysti, minulla on hauska nähdä tätä.
-Ymmärrättehän, armaani, — eihän minun ole oltava tuomarina miehen ja
-vaimon välillä...
-
-— Mieheni on oikeassa, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, minä yksin
-olen kaikkeen syypää.
-
-— Ne ovat hyvin kiitettävät tunteet, vastasi Maria Dmitrijevna, hyvin.
-Milloin te saavuitte? Joko te näitte häntä? Istukaahan toki, olkaa hyvä.
-
-— Minä saavuin eilen, vastasi Varvara Pavlovna, kainosti istuen
-tuolille; minä näin Feodor Ivanitschin ja puhelin hänen kanssaan.
-
-— No! Ja mitä hän?
-
-— Minä pelkäsin odottamattoman tuloni herättävän hänen vihansa,
-pitkitti Varvara Pavlovna, mutta ei hän kuitenkaan kieltänyt minulta
-läsnäoloansa.
-
-— Se tahtoo sanoa, hän ei... Niin, niin, ymmärrän, äännähti Maria
-Dmitrijevna. Hän on vaan päältä nähden hiukan karkea, mutta sydän
-hänellä on hellä.
-
-— Feodor Ivanitsch ei antanut minulle anteeksi; hän ei tahtonut kuulla
-minua loppuun asti... Mutta hän oli niin hyvä, että määräsi minulle
-Lavrikan asuntopaikaksi.
-
-— Vai niin! Se on kaunis maatila!
-
-— Minä lähden sinne jo huomenna, täyttääkseni hänen tahtoansa; mutta
-minä katsoin velvollisuudekseni ensin käydä teidän luonanne.
-
-— Hyvin, hyvin olen kiitollinen teille siitä, armaani. Sukulaisiansa ei
-pidä milloinkaan unhoittaman. Vaan tiedättekö, minä ihmettelen, kuinka
-te puhutte hyvästi Venäjän kieltä. _C’est étonnant_.
-
-Varvara Pavlovna huokasi raskaasti.
-
-— Minä olen liian kauan elänyt ulkomailla, Maria Dmitrijevna,
-minä tiedän sen: mutta sydämeni on aina ollut venäläinen, minä en
-milloinkaan ole unhoittanut isänmaatani.
-
-— Niin, niin; se onkin kaikkein paras. Luullakseni ei Feodor Ivanitsch
-teitä ollenkaan odottanut... Niin; uskokaa minun kokemustani: _la
-patrie avant tout_ [Isänmaa ennen kaikkea]. Ah, olkaa niin hyvä ja
-näyttäkää, mikä kaunis levätti teillä on?
-
-— Pidättekö siitä? Varvara Pavlovna otti kiireisesti sen pois
-olkapäiltään. Se on aivan yksinkertainen, minä ostin sen madame
-Baudran’ilta.
-
-— Se näkyy paikalla, että on madame Baudran’ilta... Kuinka kaunis
-ja mikä maku! Minä olen vakuutettu teidän tuoneen suuren joukon
-miellyttäviä kapineita mukananne. Minä katselisin niitä mielelläni, jos
-ei muuta.
-
-— Koko minun toalettini on valmis teidän palvelukseksenne, rakas
-täti. Jos suvaitsette, voin minä opettaa yhtä ja toista teidän
-kamarineitsyellenne. Minulla on mukanani palvelustyttö Parisista, —
-ihmeteltävä ompelijatar.
-
-— Te olette liian hyvä, armaani. Mutta, todellakin, minulla on häpeä...
-
-— Häpeä... toisti Varvara Pavlovna nuhtelevaisesti. Tahdotteko saattaa
-minua onnelliseksi — menetelkää kanssani, niinkuin omaisuutenne kanssa!
-
-Maria Dmitrijevna oli ihan sulamaisillaan.
-
-— _Vous êtes charmante_ [Te olette ihastuttava], sanoi hän. Miksi te
-ette ota pois hattua, hansikkaita?
-
-— Kuinka? te sallitte? kysyi Varvara Pavlovna ja keveästi, ikäänkuin
-kummastuen, löi kätensä yhteen.
-
-— Niin tietysti; syöttehän te kanssamme päivällistä, kuten toivon.
-Minä... minä esitän teille tyttäreni. Maria Dmitrijevna hämmästyi
-hiukan. "No! menköön vaikka päin männistöä!" ajatteli hän. Hän on
-hiukan kipeä tänäpänä.
-
-— _O, ma tante_, kuinka te olette hyvä! huudahti Varvara Pavlovna ja
-pyhkäsi nenäliinalla silmiänsä.
-
-Palvelija ilmoitti Gedeonovskin tulon. Vanha kielilakkari astui
-sisään, kumartuen ja myhähdellen. Maria Dmitrijevna esitti hänet
-vieraallensa. Ensin hän hämmentyi; mutta Varvara Pavlovna puhui hänen
-kanssaan niin viekistelevän kohteliaasti, että hänen korviansa rupesi
-kuumoittamaan ja sepityksensä, panettelunsa, sievistelynsä alkoivat
-hunajana vuotaa hänen huuliltaan. Varvara Pavlovna kuunteli häntä,
-hymyili pidätteleväisesti ja yltyi vihdoin itsekin puheliaaksi. Hän
-kertoi sieväsesti Parisista, matkustuksistaan, Badenista; sai pari
-kertaa Maria Dmitrijevnan nauramaan ja joka kerta sitten huokaili
-syvään ja näytti aivan kuin ajatuksissaan olisi nuhdellut itseään
-sopimattomasta iloisuudestaan; pyysi luvan saadakseen tuoda Adaa
-heille; otti käsistään hansikkaat ja näytteli sileillä, à la guimare
-saippualla pestyillä hyppysillään, — kuinka ja missä kannetaan
-reunustimia, ryschiä, pitsejä, poimuja; lupasi tuoda pullollisen
-englantilaista _Victorian Essence_ hajuvettä, ja iloitsi lapsen lailla,
-kun Maria Dmitrijevna suostui vastaan ottamaan sen lahjaksi; rupesi
-itkemään kertoessaan minkä tunteen hänessä herättivät ensimäiset
-Venäjän kirkonkellon kajahdukset tullessaan yli rajan: "niin syvästi ne
-liikuttivat minua, aivan sydämeeni saakka", sanoi hän.
-
-Tällä hetkellä astui Liisa huoneesen.
-
-Aamusta, samasta hetkestä saakka, kun hän kangistuneena kauhistuksesta,
-luki Lavretskin kirjeen, valmisteli hän itseänsä vastaan ottamaan hänen
-vaimoansa; hän aavisti tapaavansa hänet. Hän päätti olla karttamatta
-häntä, rangaistukseksi, kuten hän itse nimitti, häpeällisille
-toiveilleen. Odottamaton käännös hänen kohtalossaan väristytti häntä
-hirmuisesti; noissa muutamissa hetkissä oli muotonsa laihtunut; mutta
-hän ei enää vuodattanut kyyneltäkään. "Asiasta!" sanoi hän itse
-itselleen, töin tuskin hilliten sydämessään jonkinlaisia katkeria,
-vihaisia, itseänsäkin peloittavia nytkähdyksiä. "No, täytyy mennä!"
-ajatteli hän, kun sai kuulla rouva Lavretskin tulosta, ja meni... Hän
-seisoi kauan aikaa vierashuoneen oven takana ennen kuin päätti avata
-sen; ja ajatuksella: "minä olen rikkonut häntä vastaan", astui hän yli
-kynnyksen, pakoittaen itsensä katsomaan häneen ja hymyilemään. Varvara
-Pavlovna huomattuaan hänen astuneen sisään, meni hänelle vastaan,
-kumartui hieman hänen edessään, mutta kuitenkin kunnioittavasti.
-Sallikaa minun esittää itseni teille, sanoi hän hiipivällä äänellä,
-teidän maman on niin alentuva minua kohtaan, että minä toivon teidänkin
-olevan... hyväsydämisen. Kun Varvara Pavlovna sanoi tämän viimeisen
-sanan, oli hänen kasvojensa piirteissä huomattavana viekas hymy, kylmä
-vaan samassa lempeä katse, koko hänen olentonsa, käsien ja olkapäitten
-että itse vaatteuksenkin liike — herättivät Liisassa siihen määrään
-inhoa, että hän ei voinut sanaakaan vastata hänelle, ja ojensi vastoin
-tahtoansa hänelle kätensäkin. "Tämä neiti vierastaa minua", ajatteli
-Varvara Pavlovna, kovasti puristaen Liisan kättä ja, käännyttyään
-Maria Dmitrijevnan puoleen, sanoi puoli-ääneensä: _mais elle est
-delicieuse!_ [Onhan hän miellyttävä!] Liisa kiivastui hieman: iva,
-pilkka kuuluivat hänelle tässä ylistyksessä; mutta hän päätti olla
-uskomatta huomiotansa ja istui ikkunan viereen ompelutelineiden taa.
-Varvara Pavlovna ei häntä sielläkään jättänyt rauhaan: lähestyi häntä,
-alkoi kiittää hänen aistiansa, taitoansa... Kovasti ja kipeästi alkoi
-Liisan sydän tykyttää: hän jaksoi tuskin hillitä rauhattomuuttaan,
-jaksoi tuskin istua paikallaan. Hänestä näytti, että Varvara Pavlovna
-tietää kaikki ja nyt salaisesti iloiten pilkkaa häntä. Hänen onnekseen
-alkoi Gedeonovski puhella Varvara Pavlovnan kanssa ja sai pois hänen
-huomionsa Liisasta. Hän kumartui telineiden yli ja katsoi salaa Varvara
-Pavlovnaan. "Tätä naista, ajatteli hän, on _hän_ siis rakastanut."
-Mutta samassa päätti hän olla ajattelematta Lavretskia: hän pelkäsi
-kadottavansa tyyneytensä, hän tunsi päätänsä hiljaa huimaavan. Maria
-Dmitrijevna alkoi puhella soitosta.
-
-— Minä olen kuullut, armaani, alkoi hän, teidän olevan erinomaisen
-pianon soittajan.
-
-— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, vastasi Varvara Pavlovna,
-hiljalleen istuen pianon taa, ja nopeasti liipaisten painimia
-sormillaan. Käskettekö?
-
-— Tehkää niin hyvin.
-
-Varvara Pavlovna soitti mestarillisesti loistavan ja vaikean Görtzin
-etydin. Hänellä oli paljon voimaa ja näppäryyttä.
-
-— Keijukainen! huudahti Gedeonovski.
-
-— Tavatonta! vakuutti Maria Dmitrijevna.
-
-— No, Varvara Pavlovna, tunnustanpa, sano; hän, ensi kertaa nimittäen
-häntä nimeltään, te hämmästytitte minut; tehän voisitte vaikka
-konsertteja antaa. Kaupungissamme on soittaja, vanha lystikäs
-saksalais-ukko, hyvin oppinut mies, joka Liisaa opettaa; hänen te aivan
-hurmaatte soitollanne.
-
-— Onko Elisabet Mihailovna myös soittaja? kysyi Varvara Pavlovna,
-hieman kääntäen päätään hänen puoleensa.
-
-— Niin, kyllä hän soittaa tavallisesti ja rakastaa soittoa; mutta mitä
-se on teidän rinnallanne? Vaan täällä on vielä muuan nuori mies: sen
-kanssahan teidän pitää tutustuman. Hän on taiteilija hengeltään ja
-runoileekin erinomaisesti. Hän yksin voi teitä täydelleen arvostella.
-
-— Nuori mies? sanoi Varvara Pavlovna. Millainen hän on? Joku köyhä?
-
--— Ei suinkaan, ensimäinen seuramies meillä eikä ainoastaan meillä —
-_et à Petersbourg_. Kamarijunkkari, ylhäisimmissä piireissä suosittu.
-Te olette ehkä kuulleet hänestä: Panschin, Wladimir Nikolajevitsch. Hän
-on täällä valtion uskottuna... tuleva ministeri, huomatkaa!
-
-— Ja on taiteilija?
-
-— Taiteilija hengeltään, ja niin herttainen. Te saatte nähdä hänen.
-Hän on täällä olonsa aikana usein käynyt meillä; minä kutsuin häntä
-tänä iltana luokseni saapumaan; _toivon_, että hän saapuu, lisäsi Maria
-Dmitrievna kiireisesti huoaten ja salavihkaa katkerasti hymyillen.
-
-Liisa ymmärsi mitä se hymy merkitsi; mutta hän ajatteli aivan toista
-tällä kertaa.
-
-— Ja nuori? lisäsi Varvara Pavlovna, verkalleen näppäyttäen sormiansa
-pianoon.
-
-— Kahdeksankolmattavuotias ja mitä onnellisempi ulkomuodoltaan. _Un
-jeune homme accompli_, huomatkaa.
-
-— Mallikas nuorukainen, voi sanoa, huomautti Gedeonovski.
-
-Varvara Pavlovna alkoi äkkiä soittaa reipasta Straussin valssia,
-alottaen sen niin voimakkaasti ja pikaisesti, että Gedeonovski oikein
-vavahti; aivan keskellä siirtyi hän surulliseen nuottiin ja lopetti
-soittonsa arialla "Säteistä". _Fra poco_... hän huomasi, että iloinen
-soitto ei sovellu hänen asemaansa. Aria "Säteistä", tunteellisemmat
-kohdat soitettuina voimakkaammin, liikutti kovin Maria Dmitrijevnaa.
-
-— Millainen sydänkäpy, sanoi hän puoliääneensä Gedeonovskille.
-
-— Keijukainen! toisti Gedeonovski ja nosti silmänsä taivasta kohti.
-
-Päivällisen hetki oli lähestynyt. Marfa Timofejevna tuli ylhäältä,
-kun jo keittoruoka oli pöydällä. Hän käyttäytyi hyvin kuivasti
-Varvara Pavlovnaa kohtaan, vastaili vaan puolilla sanoilla hänen
-mielistelyihinsä, eikä katsonut kertaakaan häneen. Varvara Pavlovna
-huomasi kohta, ett'ei tästä ämmästä selkoa saanut, jonka tähden
-lopetti puhelemisen hänen kanssansa; vaan sen sijaan oli Maria
-Dmitrijevna kahta ystävällisempi vierastansa kohtaan: häntä suututti
-tatin epäkohteliaisuus. Vaan toisekseen, ei Marfa Timofejevna ollut
-katsomatta yksistään Varvara Pavlovnaan: ei hän katsonut Liisaankaan,
-vaikka silmänsä niin paloivatkin. Hän istui kuin kivettyneenä,
-aivan keltaisena, vaaleana, yhteen puristunein huulin — eikä syönyt
-mitään. Liisa näytti rauhalliselta; ja aivan kuin sydämensä olisi
-vallannut; kummallinen tunnottomuus, tuomitun tunnottomuus valtasi
-hänet. Päivällistä syödessä puhui Varvara Pavlovna vähän: aivan kuin
-hän taas olisi pelästynyt ja tekeytyi sievän, alakuloisen näköiseksi,
-Gedeonovski yksin koetti ylläpitää puhetta kertomuksillaan, vaikka
-vähän väliä katsahti pelokkaasti Marfa Timofejevnaan ja aivasteli,
-— aivastus tapasi hänen joka kerta kun hän Marfa Timofejevnan läsnä
-ollessa yritti jotakin valehtelemaan, mutta tämä ei häirinnyt häntä,
-ei keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Päivällisen jälkeen tuli
-selville, että Varvara Pavlovna rakastaa hyvin pelata preferanssia;
-Maria Dmitrijevnasta oli tämä niin mieleen, että hän oikein heltyi ja
-ajatteli itsekseen: "aika hullu mahtaa tuo Feodor Ivanitsch olla: ei
-osannut tuonlaista naista ymmärtää!"
-
-Hän istui korttia pelaamaan Varvara Pavlovnan ja Gedeonovskin kanssa,
-vaan Maria Timofejevna vei Liisan muassaan ylös, sanottuaan, että hän
-on niin sairaan näköinen, kun varmaankin hänen päätänsä kivistää.
-
-— Niin, hänen päätänsä kivistää hirveästi, äännähti Maria Dmitrijevna,
-kääntyen Varvara Pavlovnan puoleen, ja silmiänsä väännellen. Minulla
-itselläni on usein senlaisia pistoksia...
-
-— Sanokaapas! vastasi Varvara Pavlovna.
-
-Liisa tuli tatin huoueesen ja voimattomuudessaan laskeusi tuolille
-istumaan. Marfa Timofejevna katsoi kauan ja ääneti häneen, laskeusi
-hiljaan polvilleen hänen eteensä ja samoin ääneti, alkoi suudella
-vuoroon hänen käsiänsä. Liisa kumartui eteenpäin, punehtui ja purskahti
-itkuun, mutta ei nostanut ylös Marfa Timofejevnaa, eikä ottanut pois
-käsiänsä: hän tunsi, ett’ei ollut oikeutettu ottamaan pois niitä,
-ei ollut oikeutettu kieltämään vanhusta ilmaisemasta katumustaan,
-sääliväisyyttään, pyytämästä anteeksi eilistä torumistaan; ja Marfa
-Timofejevna ei voinut kylliksensä suudella näitä vaalean vaaleita,
-hermottomia käsiä ja kuumat kyyneleet vuotivat kummankin silmistä; vaan
-kissa Matrossi hyrisi leveässä nojatuolissa sukan ja kerän vieressä,
-korkeahko liekki lampussa liikkui tuskin huomattavasti jumalankuvain
-edessä, — ja viereisessä huoneessa oven takana seisoi Nastasja
-Karpovna myös pyyhkien salaa silmiänsä kokoon käärityllä ruudullisella
-nenäliinallaan.
-
-
-
-
-XL.
-
-
-Sillä välin alhaalla salissa jatkui yhä korttipeli; Maria Dmitrijevna
-voitti ja oli hyvällä tuulella. Palvelija astui sisään ja ilmoitti
-Panschinin tulon.
-
-Maria Dmitrijevna pudotti kortit käsistään ja rupesi vääntelemään
-ruumistaan nojatuolissa. Varvara Pavlovna katsahti häneen
-puoli-ivallisesti, vaan käänsi sitten katseensa oveen päin. Sisään
-astui Panschin musta hännystakki yllä, napitettuna kiini aina kaulaan
-saakka. "Minun oli vaikea täyttää lupaustani; mutta kuten näette olen
-täällä": nämä sanat kuvautuivat hänen kasvoillaan, joita vastikään oli
-partaveitsi sivellyt.
-
-— Mitä te, Voldemar, huudahti Maria Dmitrijevna, olettehan ennen aina
-edeltä ilmoittamatta tulleet sisään.
-
-Panschin vastasi Maria Dmitrijevnalle ainoastaan katseella,
-kumarsi hänelle kohteliaasti, mutta ei kätellyt. Hänet esitettiin
-Varvara Pavlovnalle; hän peräytyi askeleen, kumarsi hänelle samoin
-kohteliaasti, mutta siveyden ja kunnioituksen heijastuksella, ja
-istui korttipöydän ääreen. Preferanssi loppui kohta. Panschin kysyi
-Elisabet Mihailovnaa, ja saatuaan tietää, että hän ei ole oikein terve,
-ilmaisi mielipahansa; sitten hän alkoi puhella Varvara Pavlovnan
-kanssa, valtiomiehen tavoin punniten ja tarkastellen joka sanaa, ja
-kunnioittavasti kuunnellen loppuun saakka tämän vastauksia. Vaan hänen
-ylpeä valtiomiesäänensä ei vaikuttanut Varvara Pavlovmaan, ei hän
-edes huomannutkaan sitä. Päinvastoin: iloisella osanotolla katsoi hän
-häntä kasvoihin, puhui ystävällisesti, ja hienon hienot sieraimensa
-värähtelivät aivan kuin pidätetystä naurusta. Maria Dmitrijevna alkoi
-ylistää hänen taitoansa; Panschin kumarsi kohteliaasti, niin paljon
-kuin kauluksensa sallivat, sanoen että "hän oli siitä jo edeltäkäsin
-vakuutettu", ja aloitti keskustelun miltei itse Metternichistä. Varvara
-Pavlovna tirristi puhevia silmiään, sanoen puoliäänensä: "olettehan
-tekin taiteilija, _un ceonfrère_", — lisäten vielä hiljemmin: "_venez_!"
-— ja nyykäytti päätään pianoon päin. Tämä yksi heitetty sana: _venez_!
-vaikutti samassa kuin taikavoima, muuttaen koko Panschinin ulkomuodon.
-Huolestunut näkönsä katosi; hän myhähti, elpyi, aukasi takkinsa napit,
-toistaen: "mikä taiteilija minä olen, vaan te, olen minä kuullut,
-olette todellinen taiteilija" — ja seurasi Varvara Pavlovnaa pianon luo.
-
-— Pakoittakaa hänet laulamaan romansinsa — Kuinka kuu liitelee, —
-huudahti Maria Dmitrijevna.
-
-— Laulatteko te? sanoi Varvara Pavlovna, heittäen häneen terävän
-kiireisen katseen. Istukaa.
-
-Panschin rupesi kursailemaan.
-
-— Istukaa, toisti hän, vaativasti koputtaen kädellään tuolin selkäintä.
-
-Tämä istui, rykäsi, veti syrjään kauluksen: ja lauloi romansinsa.
-
-— _Charmant_, sanoi Varvara Pavlovna, te laulatte hyvin, _vous avez du
-style_, toistakaa.
-
-Hän astui toiselle puolelle pianoa ja seisahtui aivan vastapäätä
-Panschinia. Tämä toisti romansinsa antaen äänensä melodramallisesti
-värähdellä. Varvara Pavlovna katsoi koko ajan lakkaamatta häneen,
-kumartuneena kyynäspäillään pianon päälle ja pitäen valkoisia käsiään
-huuliensa tasalla. Panschin lopetti.
-
-— _Charmant, charmante idée_ — sanoi hän tuntijan arvokkaalla
-vakuutuksella. Sanokaapa, ettekö te ole kirjoittaneet jotain
-naisäänelle, mezzo-sopranolle.
-
-— Enhän minä paljon mitään kirjoita, vastasi Panschin, tämän minä olen
-kirjoittanut, vaan väliaikoina... mutta laulatteko te?
-
-— Laulan.
-
-—’ Oi! laulakaa meille jotakin, pyysi Maria Dmitrijevna.
-
-Varvara Pavlovna pyyhkäisi kädellään pois hiuksensa punoittavilta
-poskiltaan ja heitti päätään taaksepäin.
-
-— Meidän äänemme täytyy soveltaa yhteen, sanoi hän kääntyen Panschinin
-puoleen, lauletaan duetti. Onko teille tunnettu _Son geloso_, tahi
-_Laci darem_, tahi _Mira la bianca luna_?
-
-— Olen minä jo laulanut _Mira la bianca luna_, vastasi Panschin, mutta
-olen jo aikoja sitten unhoittanut.
-
-— Ei se haittaa, me harjoittelemme sen puoliääneensä. Laskekaa minua.
-
-Varvara Pavlovna istui pianon ääreen. Panschin asettui hänen viereensä.
-He lauloivat puoliääneensä duetin, jonka ohella Varvara Pavlovna oikasi
-häntä useampia kertoja, sitten lauloivat kovasti, lopulta toistaen
-kaksi kertaa: _Mira la bianca lu... u... na_. Ääni Varvara Pavlovnalla
-oli jo kadottanut tuoreutensa, mutta hän ohjasi sitä erinomaisen
-taitavasti. Panschin aristeli ensin ja lauloi hiukan virheellisesti,
-mutta sitten yltyi, ja ellei laulanutkaan ihan moitteettomasti, niin
-liikutti olkapäitään, heilutti koko päätään ja nosti aika ajoin
-kättänsä, kuin oikea laulaja. Varvara Pavlovna soitti pari kolme
-Tallbergin kappaletta ja "kertoi" viekistellen ranskalaisen jutelman.
-Maria Dmitrijevna ei enää tietänyt kuinka osoittaa tyytyväisyyttään;
-hän tahtoi jo useampia kertoja lähettää Liisaa hakemaan; Gedeonovski
-ei myöskään löytänyt sanoja ylistykseen, hän heilutteli vaan päätään,
-— vaan äkkiä rupesi haukottelemaan ja tuskin kerkesi peittää suutaan
-kädellä. Tämä haukotus ei jäänyt Varvara Pavlovnalta huomaamatta;
-hän kääntyi äkkiä selin pianoon sanoen: "_assez de musique comme ça_"
-[piisatkoon tuonlainen soitto]; ruvetun puhelemaan, ja pani kätensä
-ristiin. "_Oui, assez de musique_", toisti Panschin iloisesti ja
-rupesi hänen kanssaan puhelemaan vilkkaasti ja keveästi Ranskan
-kielellä. "Aivan kuin parhaammassa Parisin salongissa", ajatteli Maria
-Dmitrijevna, kuunnellen heidän sukkeloita ja pyörähteleviä juttujaan.
-Panschinin valtasi täydellinen mielihyvä; silmänsä paloivat ja hän
-hymyili; ensin hän siveli kädellä kasvojansa, rypisti kulmakarvojaan
-ja huokaili syvään, kun katseensa tapasi Maria Dmitrijevnan; mutta
-sitten hän varsin unhoitti hänet ja antautui puoli-ylimyksellisen,
-puoli-taiteellisen puheen nautintoon. Varvara Pavlovna näytti itsensä
-suureksi viisaustieteilijäksi: hänellä oli valmis vastaus kaikkeen,
-ei hän missään seisahtunut, ei mitään epäillyt; se todisti että hän
-paljon ja usein oli seurustellut kaikensäätyisten viisasten henkilöiden
-kanssa. Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa liehuivat ympäri Parisia.
-Panschin siirsi puheen kirjallisuuteen: tuli selville että Varvara
-Pavlovna samoin kun hänkin, luki ainoastaan ranskalaisia kirjoja:
-George Sand saattoi hänet harmistumaan, Balzacia hän kunnioitti,
-vaikka tämä väsytti häntä, Suessä ja Scribessä huomasi hän suuria
-sydämen-syöjiä, suosi Dumasia, Feuilletia; sydämessään hän suosi
-kaikkein enemmän Paul de Cok’ia, vaan, tietysti, ei maininnut hänen
-nimeänsäkään. Totta sanoen, ei häntä kirjallisuus suuresti ensinkään
-huvittanut. Hyvin taidokkaasti osasi Varvara Pavlovna karttaa kaikkea,
-mikä olisi muistuttanut hänen asemaansa; puheissaan ei hänellä
-rakkaudesta ollut varjoakaan: päin vastoin, oli niissä huomattavana
-ankaruutta nautintoon antaumisesta, ihannetta, nöyryyttä. Panschin
-vastaili hänelle; puheensa eivät sopineet yhteen... mutta kummallinen
-asia! — samassa kun hänen huuliltaan virtaili tuomitsevia sanoja, usein
-yksitoikkoisiakin, oli näitten soinnussa liehittelyä ja helleyttä,
-ja silmänsä puhuivat.... mutta mitä nämä ihanat silmät puhuivat, —
-on vaikea päättää; ei suinkaan ankaruutta, vaan epäselvää, makeaa
-puhetta. Panschin koetti ymmärtää niitten salaista ajatusta, koetti
-itsekin puhua silmillään, mutta tunsi että siitä ei mitään tullut;
-hän tunnusti, että Varvara Pavlovna ollen todellinen, ulkomaalainen
-leijonatar, seisoi korkeammalla häntä, jonka tähden hän ei täydelleen
-voinut vallitakaan itseään. Varvara Pavlovnalla oli tapana aina
-puhellessa koskettaa, hiukan puhuteltavansa hihaa; nämä pikaiset
-kosketukset saattoivat Vladimir Nikolajevitschin hämille. Varvara
-Pavlovna omasi taidon miellyttää olennollansa kaikkia; ei kulunut
-kahta tuntiakaan kun Panschinista näytti, että hän on tuntenut hänet
-jo vuosia, ja Liisa, jota hän kuitenkin rakasti, jolle hän vasta eilen
-oli tarjonnut kättään, katosi aivankuin sumuun. Tarjottiin teetä; puhe
-tuli vielä kaunistelemattomammaksi. Maria Dmitrijevna soitti ja käski
-palvelijan kutsumaan Liisaa alas, jos hänen päänsä olisi terveempi.
-Panschin kuultuaan Liisaa mainittavan alkoi puhua itseuhrauksista,
-siitä, kumpi enempi on altis siihen — mieskö vai nainen. Dmitrijevna
-tuli paikalla rauhattomaksi, alkoi väittää että nainen on siihen
-alttiimpi, ilmasi, että hän parilla sanalla näyttää sen toteen,
-hämmentyi ja lopetti väitteensä jollakin kovin onnistumattomalla
-vertauksella. Varvara Pavlovna otti nuottivihkon, peittäytyi puoleksi
-sen taa ja, käännyttyään Panschinin puoleen, pureskellen leivoksia,
-sanoi puoli-ääneensä: "_elle n’a pas inventé la poudre, la bonne
-dame_" [Ainoastaan ruutia ei tämä hyvä rouva ole keksinyt]. Panschin
-oikein säikähtyi ja kummastui Varvara Parkuman uskaliaisuutta; vaan
-hän ei ymmärtänyt kuinka paljon ylenkatsetta siinä odottamattomassa
-lauselmassa piili häntä itseänsä kohtaan ja, unhoittaen kaikki Maria
-Dmitrijevnan hyväilyt ja ystävyyden, unhoittaen päivälliset, joilla hän
-häntä oli ravinnut, rahat, joita sai häneltä lainaksi, — vastasi hän
-(onneton!) samalla hymyllä ja äänellä: "_je crois bien_!" [Minä luulen!]
-
-Varvara Pavlovna heitti häneen ystävällisen katseen ja nousi
-istuinsijaltaan. Liisa astui sisään; Marfa Timofejevna koetti turhaan
-estää häntä: hän päätti kestää koetuksen loppuun saakka. Varvara
-Pavlovna meni hänelle vastaan Panschinin kanssa, jonka kasvot olivat
-tulleet taas kuten entiselle valtiomiehelle ainakin.
-
-— Kuinka teidän terveytenne on? kysyi hän Liisalta.
-
-— Kiitoksia, minun on nyt parempi olla, vastasi tämä.
-
-— Me olemme täällä hiukan soittaneetkin; vahinko, että te ette kuulleet
-Varvara Pavlovnaa. Hän laulaakin erinomaisesti, _en artiste consommée_.
-
-— Tulkaapa tänne, _ma chère_, kuului Maria Dmitrijevnan ääni.
-
-Varvara Pavlovna totteli paikalla lapsen nöyryydellä, tuli hänen
-luokseen ja istui matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Maria
-Dmitrijevna kutsui hänet luokseen antaakseen vaikka hetkisen tyttärensä
-ja Panschinin olla, kahden kesken: hän toivoi aina vielä salaisesti
-Liisan taipuvan. Paitsi sitä, tuli hänen päähänsä ajatus, jonka hän nyt
-heti tahtoi ilmaista.
-
-— Tiedättekö, kuiskasi hän Varvara Pavlovnalle, minä tahdon koettaa
-sovittaa teitä miehenne kanssa; en osaa sanoa onnistuvani, mutta
-koetan, hän, kuten tiedätte, kunnioittaa minua suuresti.
-
-Varvara Pavlovna nosti verkkaan silmänsä Maria Dmitrijevnaan ja pani
-kätensä kauniisti yhteen.
-
-— Te olisitte pelastajani, _ma tante_, sanoi hän surullisella äänellä,
-minä en tiedä miten kiittää teitä kaikista hyväilyistänne; vaan minä
-olen liiaksi paljon syypää Feodor Ivanitschin suhteen; hän ei voi
-minulle anteeksi antaa.
-
-— Oletteko te... todellakin... alkoi Maria Dmitrijevna uteliaana...
-
-— Älkää kyselkö minulta, keskeytti hänet Varvara Pavlovna ja tuli
-hämille. Minä olin nuori, kevytmielinen... Vaan toisekseen, minä en
-tahdo puolustautua.
-
-— No, mutta kuitenkin, voisihan koettaa. Älkää epäilkö, vastasi Maria
-Dmitrijevna ja tahtoi nipistää häntä poskesta, vaan katsahdettuaan
-häntä kasvoihin — säikähti.. "Kaino, kaino, ajatteli hän, — vaan
-leijonatar todellakin!"
-
-— Te olette sairas, sanoi sillä välin Panschin Liisalle.
-
-— Niin, minä en ole terve.
-
-— Minä ymmärrän teitä, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. Niin, minä
-ymmärrän teitä.
-
-— Mitenkä?
-
-— Minä ymmärrän teitä, toisti Panschin painavasti, joka oli aivan
-ymmällä, eikä tietänyt mitä sanoa.
-
-Liisa hämmästyi, vaan ajatteli sitten: "tietäköön!" Panschin tuli
-salaperäisen näköiseksi ja vaikeni, ynseänä katsellen ympärilleen.
-
-— Oho, jopa kello taisi lyödä yksitoista, huomautti Maria Dmitrijevna.
-
-Vieraat ymmärsivät huomautuksen ja alkoivat hyvästi jätellä. Varvara
-Pavlovnan täytyi luvata tulla huomenna päivälliselle ja tuoda mukanaan
-Ada; Gedeonovski, joka jo vähällä oli nukkua nurkassa istuissaan,
-lupasi saattaa häntä kotiansa saakka. Panschin kumarsi juhlallisesti
-kaikille, ja kuistilla autettuaan Varvara Pavlovnan vaunuihin ja
-puristettuaan hänen kättänsä, huudahti vielä jälkeen: _au revoir!_
-Gedeonovski istui Varvara Pavlovnan viereen; tämä hyvitteli häntä
-koko tien sillä, että ihan kuin suotta asetti aina kenkänsä kären
-hänen jalalleen; tämä hämmentyi, puhui hänelle sievistelyjä; hän taas
-puolestaan naureskeli ja heitti ukkoon kiekailevia katseita joka kerta
-kun lyhdyn valo kadulta lankesi vaunuihin. Oma soittamansa valssi
-helisi vielä korvissaan, häiriten hänen sisällistä oloansa; olipa hän
-missä hyvänsä, ei hänen tarvinnut muuta kuin kuvitella mielessään
-tulituksia, seurasalia, pikaisia pyörteitä soiton säveltäessä, niin jo
-koko sielunsa kiihtyi, silmänsä tuikkivat kummallisesti, hymy valtaili
-huulet, jotakin ylhäisensuloista laskeusi koko hänen ruumiiseensa.
-Saavuttuaan kuistin eteen, hypähti Varvara Pavlovna keveästi ulos
-vaunuista — ainoastaan leijonattaret osaavat niin hypätä — kääntyi
-Gedeonovskiin ja rähähti äkkiä heleään nauruun aivan hänen nenänsä alla.
-
-"Sydämellinen nainen, ajatteli valtioneuvos, astuissa kotiinsa, hyvä
-että minä olen hiljainen mies... mutta mitä hän oikein nauroi?"
-
-Maria Timofejevna vietti koko yönsä Liisan sängyn vieressä.
-
-
-
-
-XLI.
-
-
-Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein
-koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa:
-suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta.
-Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena
-päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä
-voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän
-oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen
-halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli
-hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän
-itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö,
-jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se
-oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen,
-rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan
-autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää
-niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa... Mitäs? tahtoisitko
-sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset
-ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon
-hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit
-tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan
-juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi,
-sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin
-poika perhosen jälessä..." Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen
-ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä,
-samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita,
-kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa
-voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä
-kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin
-lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä
-tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se
-teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua
-vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo
-palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä!
-matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan.
-"Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö
-minun lannistuman tähän... joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut
-sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä
-pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle).
-"Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein
-pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi
-kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä,
-niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu.
-Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän
-ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun
-tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä
-pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha
-juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti.
-"Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen,
-pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin..."
-
-Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se
-oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa
-järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja
-seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen
-kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana
-samoin katsoen eteensä tielle.
-
-
-
-
-XLII.
-
-
-Liisa oli edellisenä päivänä kirjoittanut Lavretskille, että hän
-tulisi heille illalla; mutta hän poikkesi ensin asuntoonsa. Hän ei
-tavannut kotona vaimoaan, eikä tytärtään; palvelijoilta sai hän tietää
-heidän menneen Kalitinille. Tämä tieto kummastutti ja suututti häntä.
-"Näyttää siltä että Varvara Pavlovna on päättänyt häiritä elämäni",
-ajatteli hän, kuohuva kiukku sydämessään. Hän alkoi kävellä huoneessa
-edestakaisin, vähän väliä potkaisten pois tieltään lasten leikkikaluja,
-kirjoja, kaikenlaisia naisten tarpeita; hän kutsui Justinan ja käski
-tämän korjaamaan pois kaiken "rojun". — Oui, monsieur, sanoi hän
-pidättelevästi, alkaen siivota huonetta, arvokkaasti kumartuen ja
-antaen joka liikunnolla Lavretskin havaita, että hän pitää häntä
-harjaamattomana karhuna. Inholla katsahti Lavretski hänen kuluneihin,
-mutta aina vielä "viekisteleviin", naurattaviin parisilaiskasvoihinsa,
-hänen valkoisiin manschetteihinsa, silkkiseen esiliinaansa ja
-keveään tallukkaansa. Lopulta käski hän menemään hänen pois, ja
-kauan epäiltyään (Varvara Pavlovna ei ollut vielä tullut), päätti
-lähteä Kalitinille — mutta ei Maria Dmitrijevnalle (hän ei olisi
-mistään hinnasta astunut samaan vierashuoneesen, jossa hänen vaimonsa
-oli), vaan Marfa Timofejevnalle; hän muisti että takaportailta
-pääsee oikopäätä hänen luokseen. Niin Lavretski tekikin. Sattumus
-auttoi häntä: hän tapasi pihalla Sandran; tämä saattoi hänet Marfa
-Timofejevnan luo. Tavallisuutta vastoin tapasi hän vanhuksen yksin; hän
-istui nurkassa, paljain päin, kyyristyneenä, kädet ristissä rinnalla.
-Nähtyään Lavretskin, joutui ämmä aivan hämille, nousi nopeasti ja alkoi
-kävellä sinne tänne huoneessa, ikäänkuin etsien tanukkaansa.
-
-— Ah, siinähän sinäkin, siinä, sanoi hän välttäen Lavretskin katsetta
-ja yhä häärien, no, hyvää päivää. No, mitä? Mitäs tehdä? Missä sinä
-olit eilen? No, hän on tullut, no, niin. No, pitää niin... jotenkin.
-
-Lavretski istahti tuolille.
-
-— No, istu, istu, jatkoi vanhus. Sinä tulit suoraan ylös? No, niin,
-tietysti. Mitä? sinä tulit minua tervehtimään? Kiitoksia.
-
-Marfa Timofejevna vaikeni; Lavretski ei tietänyt mitä sanoa hänelle;
-mutta ämmä ymmärsi hänet.
-
-— Liisa... niin, Liisa oli vastikään tässä, pitkitti Marfa Timofejevna,
-sitoen ja irti päästäen työpussinsa nauhoja. Hän ei ole oikein terve.
-Sandra, missä sinä olet? Tule tänne kultaseni, miksi et istua voi?
-Minunkin päätäni kivistää. Se on varmaankin tuosta mokomasta laulusta
-ja soitosta.
-
-— Millaisesta laulusta, tätiseni?
-
-— No, kuinkas; täällä ne jo nuo, mitenkä taas te niitä nimitätte,
-_tuetit_ pantiin toimeen. Ja kaikki vaan italjanskaksi: tschi-tschi ja
-tscha-tscha, aika harakoita ovatkin. Alkaavat nuottia päästellä niin
-että oikein sydäntä viileksii. Se on se Panschin, ja vielä sinun...
-Ja kuinka se kaikki sukkelaan pantiin toimeen: aivan kuin omaiset,
-kursailematta. Vaan toisekseen, olkoon sanottu: etsiihän koirakin katon
-suojaa; eihän sentään hunnikolle tarvitse joutua, kunhan ei ihmiset aja.
-
-— Mutta kuitenkin, sanonpa totuuden, en minä tätä olisi odottanut,
-vastasi Lavretski, siinä oli tarvis paljon uskaliaisuutta.
-
-— Ei Fedjaseni, ei se uskaliaisuutta ole, se on asemansa korjaamista.
-Vaan Jumala hänen kanssaan! Sanovat että sinä lähetät häntä Lavrikkaan,
-onko se totta?
-
-— Niin, minä annan sen maatilan Varvara Pavlovnalle.
-
-— Onko rahaa pyytänyt?
-
-— Ei vielä.
-
-— No, ei se pitkälle mene. Vaan nyt vasta minä huomaankin sinut. Oletko
-terve?
-
-— Terve olen.
-
-— Sandra, huudahti äkkiä Marfa Timofejevna, mene ja sano Elisabet
-Mihailovnalle — se tahtoo sanoa, kysy häneltä... onko hän alhaalla?
-
-— Alhaalla on.
-
-— No, niin; niin kysy häneltä: mihin, muka, hän minun kirjani on
-pannut? kyllä hän tietää.
-
-— Tottelen.
-
-Ämmä alkoi taas hääriä ja availla kaappinsa laatikoita. Lavretski istui
-liikkumatta paikallaan.
-
-Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski
-nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan.
-
-— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä
-kirjani, kirjan mihin olet pannut.
-
-— Millaisen kirjan, täti?
-
-— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua
-kutsunut... No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet
-Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on?
-
-— Eihän mitä.
-
-— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään,
-soitetaanko taas?
-
-— Ei, korttia pelaavat.
-
-— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän
-puistoon jaloittelemaan. Mene.
-
-— Eikä, Marfa Timofejevna...
-
-— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon
-yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni.
-Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut?
-
-— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa.
-
-— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet.
-Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa.
-
-Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen
-huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin
-ja sulki sen.
-
-Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen
-käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan.
-
-— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin.
-
-Liisa otti käden kasvoiltaan.
-
-— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi.
-
-— Rangaistuksi, toisti Lavretski... Mistä te olette rangaistu?
-
-Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta:
-ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat;
-hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet.
-
-Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta.
-
-— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki
-on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan.
-
-— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te
-tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta
-täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille
-jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch,
-täytyy sopia vaimonne kanssa.
-
-— Liisa!
-
-— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa... kaikki,
-mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä.
-
-— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen
-valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta _nyt_ sopia hänen
-kanssaan...! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta
-enhän minä voi pakoittaa sydäntäni... Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa.
-
-— En minä teiltä vaadikaan... sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen
-kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä
-taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni.
-
-— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten
-velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on?
-
-— Minä tiedän sen.
-
-Lavretski liikahti äkkiä.
-
-— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän.
-
-Liisa myhähti tuskin huomattavasti.
-
-— Oi, ei! äännähti hän.
-
-— Ah, Liisa, Liisa! huudahti Lavretski; kuinka onnelliset me olisimme
-voineet olla!
-
-Liisa katsahti taas häneen.
-
-— Nyt te näette itse Feodor Ivanitsch, ett'ei onni riipu meistä, vaan
-Jumalasta.
-
-— Niin, sen tähden kun te...
-
-Ovi viereisestä huoneesta avautui ja sisään astui Marfa Timofejevna,
-tanukka kädessään.
-
-— Tuskin löysin, sanoi hän, seisahtuen Lavretskin ja Liisan väliin.
-Itse näet olin korjannut. Sitä se vanhuus tekee, koko pula! Vaan
-toisekseen, eipä se nuoruuskaan ole parempi. Lähdetkö sinä itsekin
-vaimosi kanssa Lavrikkaan? lisäsi hän, kääntyen Feodor Ivanitschin
-puoleen.
-
-— Minä? hänen kanssaan Lavrikkaan? En tiedä, lisäsi hän hetken kuluttua.
-
-— Käytkö sinä alhaalla?
-
-— Tänään — en.
-
-— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun
-luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle
-siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä...
-
-Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta.
-
-Lavretski astui joutuisaan Liisan luo.
-
-— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni
-pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi.
-
-Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi
-Lavretskiin...
-
-— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski
-(ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna
-teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te
-tiedätte että minä teitä rakastan... niin, minä rakastan teitä, lisäsi
-hän katkonaisesti mutta ei... ei.
-
-Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen.
-
-— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina.
-
-Ovi narahti... Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi
-sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa,
-käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen.
-
-— Liisaseni, äitisi taitaa kutsua sinua, sanoi ämmä.
-
-Liisa nousi heti ja meni pois.
-
-Marfa Timofejevna istui taas nurkkaan. Lavretski aikoi häntä jättää
-hyvästi.
-
-— Fedja, sanoi tämä äkkiä.
-
-— Mitä, tätiseni?
-
-— Oletko sinä rehellinen mies?
-
-— Mitä?
-
-— Minä kysyn sinulta: oletko sinä rehellinen mies?
-
-— Luullakseni, olen.
-
-— Hm, Mutta annapas kunniasanasi, että olet rehellinen mies.
-
-— Annan. — Mutta mitä te sillä teette?
-
-— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet,
-ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi
-nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja,
-no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala;
-mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin
-kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan
-kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä,
-ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta
-antamasi sana muista. Mene, mene.
-
-Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia... palvelija
-juoksi hänen jälessään.
-
-— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän
-Lavretskille.
-
-— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi... yritti Lavretski sanomaan.
-
-— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on
-yksin.
-
-— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski.
-
-— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi.
-
-Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä.
-
-
-
-
-XLIII.
-
-
-Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen
-odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna _fleur-d'örance'lla_ seisoi
-hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin
-pelkäävän jotakin.
-
-Lavretski astui sisään.
-
-— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen.
-
-— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää
-teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä
-luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin,
-istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte,
-lisäsi hän, vaimonne on saapunut.
-
-— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski.
-
-— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni,
-ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta
-tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että
-olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä
-maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille
-mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä
-vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne:
-huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä
-astumasta talooni, — ajatelkaa?
-
-— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski,
-te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille.
-Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa;
-tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata
-häntä — siinä kaikki.
-
-— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch,
-huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina
-odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton
-— ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän
-puolisonne... tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä
-sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen,
-että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää.
-
-Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan.
-
-— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille,
-jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte,
-kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan
-totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän
-teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’,
-sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä
-ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu...
-Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt!
-
-— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun
-olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä
-katumustaan lauloi, vai miten...?
-
-— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan
-tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin
-tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan
-surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä
-ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion
-taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää
-vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. _tout-à-fait_,
-mitä te?
-
-Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan.
-
-— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka
-hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja
-venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista
-kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei
-hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch,
-että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat... no, ihan kuin te — aivan
-teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse;
-mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin.
-
-— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni,
-mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa?
-
-— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi
-suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille
-tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän
-kohtaloonne... minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa
-minua, _mon cousin_, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä
-rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä
-täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus,
-kokemattomuus... no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista
-äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä,
-Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu.
-
-Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä
-pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien
-päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä
-hirmupäivä tänään minulle vaikeni!"
-
-— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun
-tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo
-sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor
-Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte
-vastaan vaimonne minun käsistäni...
-
-Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi
-myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara
-Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän
-kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan
-Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi.
-
-Lavretski peräytyi askeleen.
-
-— Te olitte täällä! kiljasi hän.
-
-— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei
-mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan
-verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan
-minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä.
-Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää
-pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja
-minun siunaukseni...
-
-— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä,
-mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia
-kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta
-saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa
-tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille
-ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne
-tahdo haastaakaan: _tässä_ näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä
-te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö
-minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö
-minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä
-en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te
-siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta.
-Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne,
-niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin
-vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin
-teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä
-hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te
-tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että
-elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon
-alla — eikö niin?
-
-— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara
-Pavlovna, nostamatta silmiään.
-
-— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria
-Dmitrijevna.
-
-— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna.
-
-— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna.
-
-— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä
-on, minä suostun siihenkin.
-
-Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria
-Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara
-Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta...
-
-— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun
-elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien
-teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää;
-se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette,
-minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te
-nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme
-tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan,
-että... että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä
-rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä
-sanaa niin ymmärrä... se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne
-elämään... tahi ei, sitä minä en voi luvata... Minä yhdistyn kanssanne,
-rupean sanomaan teitä taas vaimokseni...
-
-— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna,
-jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet.
-
-— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski,
-hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa,
-Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä
-lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua.
-
-Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos.
-
-— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen
-jälkeensä... — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili
-samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää
-häntä pelastajakseen.
-
-Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta
-sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara
-Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet
-oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan,
-langeta miehensä jalkojen juureen.
-
-— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä
-teille; langetkaa.
-
-— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin,
-vakuutti Varvara Pavlovna.
-
-— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna.
-Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen
-edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa
-minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän
-lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään.
-
-— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä
-ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen
-polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä
-vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne
-hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä.
-
-Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi
-sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka.
-
-
-
-
-XLIV.
-
-
-Seuraava päivä oli sunnuntai. Varhainen kellojen soitto aamukirkkoon ei
-herättänyt Lavretskia, — hän ei näet ummistanut silmiänsä koko yönä —
-vaan muistutti hänelle mieleen toista sunnuntaita, jolloin hän Liisan
-tahdosta meni kirkkoon. Hän nousi kiireesti ylös; mikä lie salainen
-ääni kuiskuttanut hänelle, että siellä hän tapaa tänäpäivänäkin hänet.
-Hän meni hiljaan ulos, käskettyään sanomaan Varvara Pavlovnalle, joka
-vielä makasi, että hän saapuu kotiin päivälliselle, ja läksi sitte
-pitkillä askelilla sinne, mihin tuo yksitoikkoisen surullinen kellojen
-soitto kutsui. Hän tuli aikaiseen: kirkko oli melkein tyhjä; lukkari
-luki virka-paikassaan hetkiä; joskus häiriytyen yskästä, äänensä
-kaikui tasaisesti, milloin laskeutuen, milloin paisuen. Lavretski
-asettui liki sisäänkäytävää. Rukoilijat tulivat yksitellen, seisahtuen,
-ristien silmiänsä ja kumartaen joka suunnalle; askeleensa helisivät
-tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, selvästi kajahdellen laen rajassa.
-Kuihtunut ämmä, vanha kapotti yllä oli polvillaan Lavretskin edessä
-ahkerasti rukoillen; hänen hampaaton suunsa, kellastuneet, rypistyneet
-kasvonsa osoittivat pakoitettua nöyrtymystä; punehtuneet silmänsä
-katsoivat liikahtamatta ylös pyhimpään jumalankuva-ryhmään; laiha käsi
-pistäytyi vähän väliä ulos kapotin hihasta tehden maltillisesti suuren,
-lavean ristinmerkin, Kirkkoon tuli talonpoika, jolla oli murheelliset,
-uupuneet kasvot ja tuuhea parta; tämä laskeusi paikalla molemmille
-polvilleen ja alkoi kiireisesti ristiä silmiänsä, heittäen taa päin ja
-ravistaen päätään joka kumarruksen jälestä. Niin kova suru kuvastautui
-hänen kasvoillaan ja joka liikkeessä, että Lavretski päätti lähestyä
-häntä ja kysyä mikä hänen on. Talonpoika säpsähti, pelokkaasti ja
-totisesti katsahtaen häneen...
-
-"Poika kuoli", sanoi hän pikapuheessa, — ja alkoi uudestaan kumartaa...
-"Mikä heille voisi korvata kirkon lohdutuksen", ajatteli Lavretski,
-ja koetti itsekin rukoilla; mutta sydämensä synkistyi, jähmettyi, ja
-ajatuksensa harhailivat. Hän odotteli aina vielä Liisaa, mutta sepä ei
-tullut. Kirkkoon tulvasi väkeä, vaan häntä ei näkynyt. Saarna alkoi,
-pappi oli jo lukenut evankeliumin, soitettiin itse saarnaan; Lavretski
-siirtyi hiukan eteenpäin — ja näki äkkiä Liisan. Tämä oli tullut ennen
-häntä, mutta Lavretski ei häntä huomannut; lymynneenä seinän ja pilarin
-väliin seisoi hän liikkumattomana, ympärilleen vilkumatta. Aivan
-jumalanpalveluksen loppuun saakka ei Lavretski irroittanut silmiänsä
-hänestä: hän tahtoi nyt jättää Liisan hyvästi. Kirkkoväki alkoi jo
-lähteä kotiansa, mutta Liisa seisoi aina vielä; hän odotti Lavretskin
-pois menoa. Vihdoin teki hän viimeisen ristinmerkin ja läksi, mihinkään
-katsahtamatta; hänen muassaan oli palvelustyttö. Lavretski läksi ulos
-hänen jälessään ja tapasi hänen kadulla; Liisa astui hyvin sukkelaan,
-ja oli laskenut silmiverhon kasvoilleen.
-
-— Hyvää päivää, Elisabet Mihailovna, sanoi hän kovasti, koettaen
-ääntänsä tehdä ystävälliseksi, saanko luvan saattaa teitä?
-
-Liisa ei vastannut mitään; Lavretski astui hänen vieressään.
-
-— Oletteko te tyytyväinen minuun? kysyi hän Liisalta alentaen ääntään.
-Kuulitteko mitä eilen tapahtui?
-
-— Kuulin, kuulin, kuiskasi tämä, se on hyvä. Ja läksi astumaan vielä
-kiireemmin.
-
-— Te olette siis tyytyväinen?
-
-Liisa nyykäytti ainoastaan päätään.
-
-— Feodor Ivanitsch, alkoi hän rauhallisella, mutta heikolla äänellä,
-minä tahdoin pyytää teitä: älkää tulko enää meille, matkustakaa mitä
-pikemmin: me tapaamme jälkeenpäin toisemme, — joskus, ehkä vuoden
-perästä. Vaan nyt tehkää se minun tähteni; täyttäkää minun pyyntöni
-Jumalan nimessä.
-
-— Minä olen valmis, Elisabet Mihailovna, teitä kaikessa tottelemaan;
-mutta pitääkö meidän näin eroaman: ettekö te sano minulle yhtä
-ainoatakaan sanaa .. J?
-
-— Nyt te astutte minun rinnallani Feodor Ivanitsch... Ja kuitenkin
-olette jo kaukana, kaukana minusta. Ettekä ainoastaan te, vaan...
-
-— Sanokaa loppuun, minä pyydän teitä! huudahti Lavretski, mitä te
-tahdoitte sanoa?
-
-— Kenties te saatte kuulla minusta... mutta olkoon miten tahansa,
-unhoittakaa... ei, älkää unhoittako, muistelkaa joskus minua.
-
-— Minäkö unhoittaisin teidät...
-
-— Piisaa, hyvästi. Älkää tulko jälessäni.
-
-— Liisa, yritti Lavretski sanomaan...
-
-— Hyvästi, hyvästi! toisteli Liisa, vetäen vielä alemmaksi silmiverhon
-ja lähtien melkein juoksujalkaa eteenpäin.
-
-Lavretski katsoi hänen jälkeensä, ja läksi sitte allapäin astumaan
-katua takaisin. Hänelle tuli vastaan Lemm, joka astui hattu melkein
-nenälle vedettynä ja katsoi jalkoihinsa.
-
-He katsahtivat ääneti toinen toiseensa.
-
-— No, mitä sanotte? sai vihdoin Lavretski sanotuksi.
-
-— Mitä minä sanon? vastasi ukko totisena, minä en sano mitään. Kaikki
-on kuollutta, ja me olemme kuolleet (_Alles ist todt und wir sind
-todt_). Oikeallehan teidän on mentävä?
-
-— Oikealle.
-
-— Minun on vasemmalle. Hyvästi!
-
-Seuraavana aamuna matkusti Feodor Ivanitsch vaimoineen Lavrikkaan.
-Varvara Pavlovna ajoi edellä vaunuissa Adan ja Justinan kanssa;
-Lavretski ajoi jälessä rattailla. Pikku tyttö ei koko matkalla eronnut
-vaunujen ikkunasta; hän ihmetteli kaikkea: talonpoikia, ämmiä, tupia,
-kaivoja, vempeleitä, kulkusia ja varisten paljoutta: Justina otti
-suuresti osaa tähän ihmettelyyn; Varvara Pavlovna nauroi heidän
-huomautuksilleen ja huudahduksilleen. Hän oli hyvällä tuulella;
-lähtiessään O——n kaupungista oli hän puhellut miehensä kanssa.
-
-— Minä ymmärrän teidän asemanne, sanoi hän miehelleen, (ja tämä
-huomasi kyllä hänen viisaista silmistään, että hän hyvin ymmärsi
-hänen asemansa), mutta te annatte minulle kuitenkin sen oikeuden,
-että kanssani on helppo elää; en minä rupea teitä kyllästyttämään,
-en ahdistelemaan; minä tahdoin ainoastaan saada Adan tulevaisuuden
-vakuutetuksi; muuta minä en tahdo mitään.
-
-— Nyt te olette saavuttaneet kaikki tarkoituksenne, sanoi Feodor
-Ivanitsch.
-
-— Yhtä minä toivon enää: saadakseni ainaiseksi sulkeutua hiljaisuuteen;
-minä pidän ikäni muistossani hyväntyönne...
-
-— No! piisaa jo, keskeytti hänet Lavretski.
-
-— Sekä osaan kunnioittaa teidän vapauttanne ja rauhaanne, lopetti hän
-edeltäkäsin valmistamansa puheen.
-
-Lavretski kumarsi hänelle syvään. Varvara Pavlovna ymmärsi, että
-miehensä kiitti häntä sydämessään.
-
-Seuraavan päivän illalla saapuivat he Lavrikkaan; viikon kuluttua
-matkusti Lavretski Moskovaan, jättäen vaimolleen viisi tuhatta ruplaa
-elannoksi, vaan seuraavana päivänä Lavretskin lähdettyä, ilmestyi
-Lavrikkaan Panschin, jota Varvara Pavlovna oli pyytänyt muistamaan
-itseänsä yksinäisyydessään. Hän otti hänet vastaan miten parhaiten
-taisi, ja myöhään yöhön kaikuivat korkeat suojat ja puisto soitosta,
-laulusta ja iloisista ranskalaisista puheista. Kolme päivää vieraili
-Panschin Varvara Pavlovnalla; hyvästi jättäissään emännälle puristi
-hän kovasti tämän kauniita käsiä, luvaten saapua taas — ja täyttäkin
-lupauksensa.
-
-
-
-
-XLV.
-
-
-Äitinsä talon toisessa kerroksessa oli Liisalla pieni, siisti,
-valoisa huone, siinä valkoinen sänky, kukka-astiat ikkunoilla ja
-nurkissa pieni kirjoituspöytä kirjoineen ja ristiinnaulitun kuva
-seinällä. Tätä huonetta nimitettiin lapsihuoneeksi; Liisa oli
-syntynyt siinä. Saavuttuaan kirkosta, jossa Lavretski näki hänet,
-alkoi hän huolellisemmin kuin muulloin asettaa kaikkea järjestykseen,
-pyyhki kaikkialla pölyn, tarkasti vihkonsa, ystävättäriensä kirjeet,
-sitoi nauhalla yhteen ja lukitsi ne laatikkoon, kasteli kukkaset ja
-kosketteli kädellään joka kukkaa. Kaiken tämän teki hän kiirehtimättä,
-touhuamatta, joku herttainen huolellisuus kasvoillaan. Hän seisahtui
-vihdoin keskelle lattiaa, katsahti ympärilleen ja lähestyi pöytää,
-jonka kohdalla seinällä riippui ristiinnaulitun kuva, laskeusi
-polvilleen, pani kätensä kasvoilleen ja jäi liikkumattomaksi.
-
-Marfa Timofejevna astui huoneesen ja löysi hänen tässä asemassa. Liisa
-ei huomannut hänen tuloansa. Vanhus meni varpaisillaan oven taa ja
-rykäsi muutamia kertoja kuuluvasti. Liisa nousi sukkelaan ja pyyhki
-silmänsä, joissa kimalteli kirkkaat tipahtamattomat kyyneleet.
-
-— Aha, sinä olet, näen mä, taas puhdistellut luostarikoppelisi, sanoi
-Marfa Timofejevna, kumartuen erään kukkais-astian puoleen, jossa nuori
-ruusu kukki. — Kukka se tuoksuu hyvälle!
-
-Liisa katsahti ajattelevasti tätiinsä.
-
-— Millaisen sanan te sanoitte, täti? kuiskasi hän.
-
-— Millaisen sanan, millaisen? tarttui ämmä sukkelasti puheesen. Mitä
-tahdot sanoa? Se on hirveää, sanoi hän äkkiä ottaen tanukan päästään
-ja istuen Liisan sänkyyn, se on yli minun voimieni: neljäs päivä jo
-tänäpäivänä kun minä kiehun kuin kattilassa; en minä enää voi tekeytyä
-tietämättömäksi — en voi nähdä sinun vaalenevan, kuihtuvan, itkevän, en
-voi, en voi.
-
-— Mikä teidän on, tätiseni? sanoi Liisa, eihän minulla mitään...
-
-— Eikö mitään, huudahti Marfa Timofejevna, puhu sitä muille, älä
-minulle! Ei mitään! mutta kuka juuri oli polvillaan? kellä silmäripsit
-vielä nytkin ovat kosteat kyyneleistä? Ei mitään! Katsahda itse
-itseäsi, mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, mihin silmäsi ovat
-joutuneet? — Ei mitään! enkö minä sitten kaikkia tiedäkään?
-
-— Se haihtuu kaikki, tätiseni; antakaa vaan aikaa.
-
-— Haihtuu, mutta milloin haihtuu? Herra Jumala, minun Vapahtajani!
-rakastuitko sinä nyt niin äärettömästi häneen? Liisaseni, vanha ukkohan
-hän jo on. No, minä en kiistä, hyvä mies hän on, ei suinkaan puraise;
-mutta mitä siitä? Kaikki olemme hyviä ihmisiä; eihän maa vielä kiilaksi
-ole muuttunut, tätä hyvää nyt löytyy aina kylliksi.
-
-— Minä vakuutan teille, että se haihtuu, se on jo haihtunut.
-
-— Kuule Liisaseni, mitä minä sanon sinulle, sanoi äkkiä Marfa
-Timofejevna, istuttaen Liisan viereensä sänkyyn, milloin korjaillen
-hänen hiuksiansa, milloin liinaansa. Nyt alussa se näyttää, ett’ei
-sinun suruasi voi auttaa. Ah, kultaseni, yhdelle kuolemalle ei vaan
-löydy lääkettä! Sano itsellesi vaan näin: "enkä lannistu suruun, —
-viis’ hänestä!" niin ihmettelet itsekin, kuinka sukkelasti, hyvästi se
-haihtuu. Kärsi vaan hiukan.
-
-— Tätiseni, vastasi Liisa, se haihtui jo, kaikki haihtui!
-
-— Haihtui! miten se haihtui! Tuossa sinun nenäsi on tullut teräväksi,
-ja sinä sanot: haihtui. Kyllä haihtui!
-
-— Se haihtuu, tätiseni, jos te tahdotte vaan auttaa minua, sanoi Liisa
-tavattoman vilkkaasti ja heittäytyi Marfa Timofejevnan kaulaan.
-
-— Rakas tätiseni, olkaa minun ystävänäni, auttakaa minua, älkää
-suuttuko minuun, ymmärtäkää minua.
-
-— Mitä niin, mitä niin, tyttöseni? ole niin hyvä, äläkä säikytä minua;
-minä huudan paikalla, älä katso minuun noin; sano pian, mitä niin?
-
-— Minä... minä tahdon... Liisa kätki kasvonsa Marfa Timofejevnan rintaa
-vasten... Minä tahdon mennä luostariin, sanoi hän soinnuttomalla
-äänellä.
-
-Vanhus hypähti vuoteelta.
-
-— Risti silmäsi, kultaseni, Liisaseni, tulehan tuntoosi: mitä sinä,
-Jumala sinun kanssasi, sai hän vihdoin sanotuksi, käy maata lintuseni,
-nuku hiukan; se on kaikki unettomuuden seurauksia, sydänkäpyseni.
-
-Liisa nosti päänsä, poskensa hohtivat.
-
-— Ei, tätiseni, sanoi hän, älkää puhuko niin; minä olen päättänyt,
-olen rukoillut, olen kysynyt neuvoa Jumalalta, kaikki on Jumalalta,
-kaikki on lopussa, lopussa on elämäni teidän kanssanne. Sellainen
-läksy ei ollut turhaan; enkä minä ensi kertaa siitä asiasta ajatellut.
-Onni ei minuun soveltunut; ei silloinkaan, kun minulla oli toivoja
-siihen, sydämeni on kaiken likistänyt ulos. Minä tiedän kaikki, sekä
-omat syntini että vieraat, ja kuinka isäni on omaisuutensa koonnut;
-kaikki minä tiedän. Kaikki tämä täytyy anteeksi pyytää, rukoilla armoa
-Herralta. Minulla on sääli teitä, äitiäni ja Leenaa; mutta mitä tehdä?
-minä tunnen, ett’ei elämäni sovellu tähän; minä olen jo kaikelle
-hyvästi jättänyt, kaikelle talossa kumartanut viimeisen kerran; minua
-kutsuu jokin; oloni on vaikea, mieleni tekee sulkeutua i’äksi. Älkää
-pidättäkö minua, älkää pyytäkö, auttakaa minua, tahi minä lähden
-yksin...
-
-Marfa Timofejevna kuunteli kauhistuksella tyttöä.
-
-"Hän on sairas, hourailee", ajatteli hän, "täytyy lähettää lääkäriä
-hakemaan; mutta ketä? Kehuihan Gedeonovski tässä eräänä päivänä yhtä;
-mutta hän valehteiee kaikki — vaan, ehkä tällä kertaa sanoi totta?"
-Mutta kun tuli vakuutetuksi ett'ei Liisa ollut sairas, eikä houraillut,
-vaan toisti aina yhtä ja samaa hänen jokaiseen kysymykseensä, niin
-Marfa Timofejevna pelästyi ja kauhistui aika tavalla. — "Ethän sinä
-tiedä, lintuseni", alkoi hän viehätellä häntä, "millainen elämä
-luostareissa on! Sinua, kultaseni, ruvetaan syöttämään liinaöljyllä;
-alusvaatteetkin annetaan karkeat ja paksut, ja kylmässä pakoitetaan
-kävelemään; ethän sinä kaikkea tätä voi kestää, Liisaseni. Ne on
-sinussa kaikki Agafjan jälkiä, hän on saattanut sinut pois tolalta.
-Hän alkoi elämänsä siitä, että nautti yltäkylläisyyttä; nauti sinäkin
-vielä elämää. Anna minun ehkä rauhassa kuolla, tee sitten mitä tahdot.
-Ja kuka sitä vielä on kuullut, että tuon pukin suvun, anna Jumala
-anteeksi, noitten miesten tähden luostariin mennään? No, jos sinulla
-niin kovin raskas olo on, niin mene, rukoile pyhimystä, anna viettää
-jumalanpalvelus, mutta älä pane päällesi mustaa kaapua, voi, taivaan
-taatto...!"
-
-Ja Marfa Timofejevna alkoi katkerasti itkeä.
-
-Liisa lohdutteli häntä, pyyhki hänen kyyneleitään, itki itsekin,
-mutta jäi järkähtämättömäksi. Epätoivossaan koetti Marfa Timofejevna
-uhkaillakin, luvaten ilmaista kaikki äidille... mutta ei sekään
-auttanut. Ainoastaan vanhuksen kiihkoisten pyyntöjen vuoksi suostui
-Liisa lykkäämään päätöksensä puoli vuotta eteenpäin; mutta Marfa
-Timofejevnan täytyi luvata auttavansa häntä ja hankkia siksi Maria
-Dmitrijevnan suostumus, jos ei hän kuuden kuukauden kuluttua
-päätöstänsä muuttaisi.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Vastoin lupaustansa — jäädä hiljaisuuteen elämään — muutti Varvara
-Pavlovna, ensi kylmäin tultua, jotenkin rahallisena, Pietariin asumaan,
-jossa hän vuokrasi pienen, mutta sievän, Panschinin valikoiman
-asunnon; tämä oli jo ennen häntä lähtenyt O——n läänistä. Viime aikoina
-ollessaan O——ssa kadotti Panschin tykkänään Maria Dmitrijevnan suosion;
-hän lopetti äkkiä siellä käyntinsä, eikä paljon ensinkään poistunut
-Lavrikasta. Varvara Pavlovna kietoi hänet, kietoi: muulla sanalla
-ei voi kuvata hänen rajatonta, vastustamatonta anastus-valtaansa
-Panschinin yli.
-
-Lavretski eli talven Moskovassa, ja keväällä tuli hänen tietoonsa, että
-Liisa oli sulkeutunut B——n luostariin, yhteen Venäjänmaan etäisimpään
-ääreen.
-
-
-
-
-Jälki-lause.
-
-
-Kului kahdeksan vuotta. Tuli taas kevät... Mutta mainitkaamme
-ensin muutama sana Mihalevitschin, Panschinin ja rouva Lavretskin
-kohtaloista, — erotkaamme heistä. Pitkällisten kuleksimisten jälkeen
-vihdoin sai Mihalevitsch oikean paikkansa: hän sai ylitarkastajan viran
-eräässä valtion laitoksessa. Hän on hyvin tyytyväinen kohtaloonsa,
-ja kasvattinsa "kunnioittavat" häntä suuresti, vaikka usein matkivat
-häntä. Panschin on suuresti edistynyt viroissa ja kuroittelee jo
-ylitirehtörin paikkoja; käypi hiukan kyyryssä: varmaankin kaulaan
-saamansa Wladimirin risti painaa hänen niskaansa. Virkamies hänessä
-on ottanut tuntuvan voiton taiteilijasta; hänen yhä vielä nuoret
-kasvonsa ovat kellastuneet, hiuksensa harvenneet, ei hän enää laula
-eikä piirusta, vaan kirjailee salaisesti: hän on kirjoittanut
-iva-näytelmän "sananlasku" muodossa, ja niin kuin kaikki kirjailijat
-"tuovat" jotain esiin, on hänkin siinä tuonut esiin viekistelijän,
-jossa "väärän kannon" kautta kuvailee paria kolmea häntä suosivaa
-naista. Avioliittoon ei hän kuitenkaan ole ruvennut, vaikka useampia
-sopivia tilaisuuksia olisi ollut: siihen on Varvara Pavlovna syypää.
-Mitä taas häneen tulee, elää hän entiseen tapaansa Parisissa: Feodor
-Ivanitsch antoi hänelle nostovekselin, siten välttääkseen toista,
-odottamatonta yhtymistä. Hän on vanhennut ja tullut paksummaksi,
-mutta on aina vielä miellyttävä ja sievä. Joka ihmisellä on oma
-ihanteensa; Varvara Pavlovna löysi myös omansa — hra Dumas-pojan
-dramallisissa teoksissa. Hän käypi ahkerasti teaterissa, joissa esiytyy
-näyttämöllä keuhkotautisia ja tunteellisia "kamelioita"; olla rouva
-Dosehina näyttää hänestä suurimmalle ihmis-onnelle: hän sanoi kerta,
-ett'ei tyttärellensä tahtoisi sen parempaa kohtaloa. Sopii toivoa,
-että sallimus vapauttaa neiti Adan moisesta onnesta: punaposkisesta,
-lihavasta lapsesta on hän muuttunut heikkorintaiseksi, vaaleaksi
-tytöksi; hermonsa ovat jo piloilla. Varvara Pavlovnan ihastelijoiden
-lukumäärä on vähennyt, vaan ei sentään loppunut; muutamat hän
-luultavasti säilyttää ikänsä loppuun saakka. Kaikkein kiihkein viime
-aikoina oli hänellä eräs Sakurdalo-Skubirnikov, eräs virkaeron saanut
-kaartilaisviiksinokka, tavattoman lujaruumiinen kahdeksanneljättä
-vuoden ikäinen mies. Rouva Lavretskin salongin ranskalaiset vieraat
-nimittivät häntä "_le gros taureau de l’Ukraine_" [suuri ukrainalainen
-härkä]. Varvara Pavlovna ei häntä milloinkaan kutsu muoti-iltamiinsa,
-mutta hän on sittenkin Varvara Pavlovnan täydessä suosiossa.
-
-Ja niin... on kulunut kahdeksan vuotta. Taas tuulahti taivaalta
-kirkkaan kevään onnea; taas se hymyili maalle ja ihmisille; taas
-sen hyväilystä alkoi kaikki rehoittaa, rakastaa ja viserrellä. O——n
-kaupunki on vähän muuttunut näinä kahdeksana vuotena; mutta Maria
-Dmitrijevnan talo on kuin nuorennut: sen nykyisin maalatut seinät
-olivat miellyttävän valkoiset, ja avattujen ikkunoiden ruudut
-punertelivat ja kimallelivat laskeuvan auringon paisteessa: näistä
-ikkunoista kuului kadulle nuorten, heleitten äänten iloisia, keveitä
-huudahduksia ja taukoomatonta naurua; koko talossa oli vilkas
-hyöriminen ja ilo paisui ääriensä yli. Itse talon-emäntä oli jo
-kauan sitten levännyt haudassa: Maria Dmitrijevna oli kuollut kaksi
-vuotta Liisan luostariin menon jälkeen; eikä Marfa Timofejevnakaan
-kauan elänyt veljensä tyttären jälkeen; he lepäsivät vieretysten
-kaupungin hautausmaassa. Ei Nastasja Karpovnakaan enää ollut
-elävitten joukossa; uskollinen vanhus kävi useita vuosia joka viikko
-ystävättärensä haudalla rukoilemassa... Tuli hänenkin aikansa, ja
-luunsa joutuivat tuoreesen maahan lepäämään. Vaan Maria Dmitrijevnan
-talo ei tullut vieraisiin käsiin, ei joutunut pois hänen suvultaan,
-pesä jäi hajoittamatta: Leena, joka oli kasvanut solakaksi, kauniiksi
-tytöksi, ja hänen sulhasensa — vaaleanverevä husaariupseeri, Maria
-Dmitrijevnan poika, joka oli nainut Pietarissa, ja nyt keväällä tuli
-O——n vaimonsa ja tämän, vaaleaposkisen ja kirkassilmäisen sisaren,
-nuoren kasvatuslaitoksen oppilaan, Sandran kanssa, joka myös on
-kasvanut ja kaunistunut, — siinä nuoriso, joka puheellaan ja naurullaan
-elähytti Kalitinin taloa. Kaikki oli siellä muuttunut, kaikki tullut
-nuorten asujanten mielen mukaan. Kartanon parrattomat poika-nulikat,
-irvihampaat ja ilveilijät olivat tulleet entisten vakaitten vanhusten
-sijaan; siellä, jossa ennen Roska käveli taitavana, hyppii nyt kaksi
-sileäkarvaista koiraa, hullusti peuhaten sohvalla; talliin on hankittu
-ulkomaalaisia hevosia, pikajuoksijoita, kiihkeitä, vaunuhevosia
-letitettyine karjoineen, Donin ratsuja; murkinan, päivällisen,
-illallisen ajat ovat sekaantuneet ja hämmentyneet; tuli, kuten naapurit
-sanoivat, "ennen-olemattomat järjestykset".
-
-Samana iltana, josta kertomuksemme alkoi, olivat Kalitinin talon
-asujamet (vanhin heistä, Leenan sulhanen, oli kaikkiaan neljänkolmatta
-vuotias) hiukan sopimattomassa, mutta päättäen heidän yleisestä
-naurustaan, heille hyvin hauskassa pelissä käsin: he juoksivat pitkin
-huoneita toinen toistansa kiini tavoitellen; koirat juoksivat myös
-ja haukkuivat, ikkunoiden edessä riippuvissa häkeissä kiskoivat
-kanarialinnut kilpaa tuikkujansa, enentäen heleällä viserryksellään
-yleistä huutoa ja melua. Tämän leikin kiihkeimmillään ollessa vierivät
-portin eteen rattaat ja noin viidenviidettä vuoden ikäinen mies,
-matkavaatteissa,, astui alas, jääden seisomaan kummastuksesta. Hän
-seisoi hetken aikaa liikkumatonna, heittäen kartanoon tutkivan
-katseen, sitten hän astui portista sisään ja oli tuokiossa kuistissa.
-Etehisessä ei häntä vastaan tullut kukaan; vaan äkkiä avautui salin
-ovi; sieltä juoksi ulos Sandra aivan tulipunaisena, ja samassa hänen
-jälessään, heleästi huutaen, koko muukin seurue. Kun he näkivät
-tuntemattoman miehen, seisahtuivat he kaikki ja vaikenivat; mutta he
-katsoivat häneen leppeästi, eikä heidän nuoret kasvonsa lakanneet
-hymyilemästä. — Maria Dmitrijevnan poika astui vieraan luo ja kysyi
-tältä kohteliaasti, mitä hänellä on tarvis?
-
-— Minä olen Lavretski, vastasi vieras.
-
-Ystävällinen huudahdus kuului hänelle vastaukseksi; ei sentähden, että
-tämä seurue olisi ihastunut kaukaisen, melkein unohdetun sukulaisen
-tulosta, vaan ainoastaan sen tähden, että se oli valmis meluamaan
-ja iloitsemaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He piirittivät
-samassa Lavretskin: Leena, kuten ainakin vanha tuttava, nimitti
-itsensä ensimäiseksi ja vakuutti, että vähän tarkemmin katsottuansa,
-hän olisi ihan varmaan tuntenut hänet, esitti hänelle koko seurueen,
-nimittäen jokaista, yksin sulhaistaankin, lyhennetyllä nimellä. Koko
-joukko nyt siirtyi ruokasalin läpi vierashuoneesen. Seinäpaperit olivat
-kummassakin suojassa uudet, vaan huonekalut entiset; Lavretski tunsi
-pianon; yksin ompelutelineetkin olivat samat ja samassa asemassa —
-melkeinpä samalla lopettamattomalla ompeluksella kuin kahdeksan vuotta
-takaperinkin. Hänet käskettiin istumaan vainajan lempituoliin; kaikki
-istuivat säädyllisesti hänen ympärillään. Kysymyksiä, huudahtuksia,
-kertomuksia alkoi sataa keskeytymättä.
-
-— Pitkään aikaan emme ole nähneet teitä, huomautti Leena lapsellisesti,
-emmekä Varvara Pavlovnaakaan ole nähneet.
-
-— Vieläpä! tarttui veljensä kiireisesti puheesen. Minä vein sinut
-Pietariin, vaan Feodor Ivanitsch on elänyt koko ajan maalla.
-
-— Siitä saakka on äitikin jo kuollut.
-
-— Ja Marfa Timofejevna, sanoi Sandra.
-
-— Ja Nastasja Karpovna, huomautti Leena, ja herra Lemm...
-
-— Kuinka? Onko Lemm kuollut? kysyi Lavretski.
-
-— On, vastasi nuori Kalitin, hän matkusti täältä Odessaan; sanotaan
-jonkun mainitelleen hänet sinne; siellä hän kuolikin.
-
-— Ettekö tiedä, jäikö häneltä mitään sävelteoksia?
-
-— En tiedä; tuskinpa.
-
-Kaikki vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. Surun pilvi peitti hetkeksi
-kaikki nuorten kasvot.
-
-— Vaan Matroska elää vielä, alkoi äkkiä puheen Leena.
-
-— Ja Gedeonovski elää, lisäsi hänen veljensä.
-
-Gedeonovskin nimeä mainittaessa rähähtivät kaikki yht'aikaa nauramaan.
-
-— Niin, hän elää ja valehtelee kuten ennenkin, jatkoi Maria
-Dmitrijevnan poika, ajatelkaa, tuo myllääjä (hän osoitti vaimonsa
-sisareen) pani eilen pippuria hänen nuuska-rasiaansa.
-
-— Kuinka hän aivasteli! huudahti Leena — ja uudestaan kajahti pidätetty
-nauru.
-
-— Me saimme äskettäin tietoja Liisasta, sanoi nuori Kalitin — ja kaikki
-hiljeni taas ympärillä, — hänellä on hyvä olla, terveytensäkin alkaa
-nyt vähän kerrassaan parata.
-
-— Onko hän aina vielä samassa luostarissa? sai Lavretski vaivoin
-kysyneeksi.
-
-— Aina vielä samassa.
-
-— Kirjoittaako hän teille?
-
-— Ei, ei milloinkaan; me saamme ihmisten kautta tietää.
-
-Tuli äkkiä syvä hiljaisuus; "siinä lensi sivutse hiljainen enkeli",
-ajattelivat kaikki.
-
-— Ettekö tahdo lähteä puistoon? kääntyi Kalitin Lavretskin puoleen,
-se on meillä hyvässä kunnossa, vaikka olemme lii'aksi laskeneet sen
-kasvamaan.
-
-Lavretski läksi puistoon, ja ensimäinen, mikä hänen silmäänsä pisti,
-oli sama penkki, jossa hän joskus oli Liisan kanssa viettänyt muutamia
-onnellisia, vaan toistamattomia silmänräpäyksiä; se oli mustunut,
-vääristynyt; mutta hän tunsi sen, ja hänen sydämensä valtasi tunne,
-jolle ei ole vertaa suloudessa, ei katkeruudessa, — todellisen kaihon
-tunne kadonneesta nuoruudesta, onnesta, jonka joskus on omannut.
-Nuorten kanssa yhtenä astui hän käytävää myöten: lehmukset olivat
-hiukan vanhenneet ja kasvaneet viimeisinä kahdeksana vuotena, niiden
-siimekset olivat tulleet tummemmiksi; vaan sen sijaan olivat pensaat
-kohonneet, vaapukkapensas oli kukoistuksessaan, pähkinäpensas oli ihan
-umpeen kasvanut, ja kaikkialla lemusi köynnösten, metsän, ruohon ja
-syreenien tuoksu.
-
-— Tässähän on hyvä leikkiä nelikulmaa, huudahti äkkiä Leena, astuen
-pienelle, lehmusten ympäröimälle lakeudelle, meitä onkin täsmälleen
-viisi.
-
-— Unhoititko sinä Feodor Ivanitschin? huomautti veljensä... Taikka etkö
-sinä lue itseäsi?
-
-Leena punehtui hieman.
-
-— Vieläkö Feodor Ivanitsch voi hänen iässään... alkoi hän.
-
-— Olkaa niin hyvä ja leikitelkää, keskeytti Lavretski hänet
-kiireisesti, älkää kiinnittäkö huomiotanne minuun. Minusta itsestäni
-on hauskempi kun tiedän ett'en häiritse teitä. Huomiotanne ette
-tarvitse ollenkaan kiinnittää minuun; näin vanhalla ukolla on omat
-ajanvietteensä, joita te ette vielä tiedä ja joita ei mikään huvitus
-voi korvata, ne ovat: muistelmat.
-
-Nuorukaiset kuuntelivat Lavretskia miellyttävällä ja hiukan
-naurettavalla kohteliaisuudella, ikäänkuin opettaja olisi heille läksyn
-lukenut, ja äkkiä juoksivat kaikki pois hänen luotaan lakealle; neljä
-seisahtui puitten luo, yksi keskelle ja leikki alkoi.
-
-Lavretski kääntyi takaisin huoneesen ja astui ruokasaliin, lähestyi
-pianoa ja kosketti sormellaan painimia: kuului heikko mutta selvä
-sävel ja sydämensä alkoi vavista: tällä nuotilla alkoi se paljon
-vaikuttava soitto, jolla vuosia takaperin, samana onnellisena yönä,
-Lemm, vainaja Lemm saattoi hänet niin suuresti ihastumaan. Sitten
-astui Lavretski vierashuoneesen ja viipyi siellä hyvin kauan: tässä
-huoneessa, jossa hän niin usein oli nähnyt Liisan, kuvastautui paljoa
-elävämmin hänen eteensä tämän kuva; hänestä näytti että huoneessa
-oli vielä jotain jälkiä hänen läsnäolostansa; vaan kaiho tuntui yhä
-raskaalta ja rasittavalta: siihen ei ollut vielä kuolema puhaltanut
-hiljaisuuttaan. Elihän Liisa vielä jossain kaukana; hän kuvaili
-mielessään Liisaa luostari-elämässä, eikä tässä himmeässä, kalpeassa,
-nunnakaapuunsa kääriyneessä, lainehtivien laatona-savupilvien
-ympäröimässä aaveessa tuntenut ennen rakastamaansa tyttöä. Tuskin
-Lavretski olisi itseäänkään tuntenut, jos olisi voinut katsahtaa
-itseensä, niinkuin hän ajatuksissaan katsahti Liisaan. Kahdeksan
-viimeisen vuoden kuluessa oli hänen elämässään vihdoin tapahtunut
-muutos, muutos jonka harvat kokevat, vaan jota paitse ei voi jäädä
-kunnon ihmiseksi elämänsä loppuun; hän taukosi todellakin ajattelemasta
-omavoittoisia pyrintöjä ja omaa onneaan. Hän rauhoittui, ja — miksikä
-salata totuutta? — vanheni, eikä ainoastaan muodoltaan ja ruumiiltaan,
-vaan vanheni sielultaankin; säilyttää sydäntänsä nuorena vanhuuteen
-saakka, kuten sitä muutamat sanovat, on vaikeaa, jopa mahdotontakin;
-se ainoastaan voi olla tyytyväinen, joka ei ole kadottanut uskonsa
-vakavuutta, tahtonsa lujuutta, työhalua. Lavretskilla oli täysi oikeus
-olla tyytyväinen: hänestä oli tullut kunnon isäntä, oli todellakin
-oppinut maata kyntämään, eikä ahkeroinut ainoastaan itseänsä varten;
-hän oli voimiensa mukaan parantanut ja saattanut vakavammalle kannalle
-talonpoikiensa aseman.
-
-Lavretski meni puistoon, istui hänelle niin tutulle penkille — tällä
-samalla paikalla, tämän talon edessä, jossa hän viimeisen kerran
-turhaan tavoitteli onnen maljaa, missä kiehuu ja kimaltelee kultaisen
-nautinnon neste, — hän, yksinäinen, koditon matkustaja, kuullessaan
-nuoremman sukupolvensa iloisia huudahduksia, — katsahti takaisin
-elämäänsä. Kaiho valtasi hänen sydämensä, mutta ei suru, ei mielipaha:
-hänellä oli syytä sääliin, vaan ei — häpeään. "Huvitelkaa, iloitkaa,
-kasvakaa te nuoret", ajatteli hän, eikä katkeruutta niissä ajatuksissa
-ollut; "elämä on teillä edessä, ja helpompi on teidän elämänne
-olevakin; teidän ei tarvitse, niinkuin meidän, etsiä omaa seuraanne,
-taistella, kaatua ja nousta keskellä pimeyttä me huolehdimme, kuinka
-säilyttäisimme itsemme — ja montako meistä on säilynyt! — vaan teidän
-täytyy askaroida, tehdä työtä, ja tällaisen (vanhan ukon) siunaus
-olkoon kanssanne. Vaan minun, tämän päivän, näitten tunteitten jälkeen
-on sanottava teille viimeinen jäähyvästini — ja vaikka surullisenakin,
-niin toki kadehtimatta, empimättä sanon loppuni tähden, Jumalan
-kutsumuksen tähden: 'Terve yksinäinen vanhuus! Lähene loppuasi
-tarpeeton elämä!'"
-
-Lavretski nousi hiljaan, ja hiljaan hän läksi poiskin; häntä ei kukaan
-huomannut, ei kukaan pidätellyt; iloiset huudahdukset kuuluivat
-entistään voimakkaammilta puistossa viheriöiden, korkeiden lehmusten
-varjossa. Lavretski istui rattaille ja käski ajurin ajamaan kotiin,
-sekä kielsi hevosia kiirehtimästä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-"Entä loppu?" kysynee joku ehkä kyllästymätön lukija. "Miten sitten
-kävi Lavretskille ja Liisalle?" Mitäpä lieneekään sanomista vielä
-elävistä, vaan jo maallisista riennoista eronneista ihmisistä, miksipä
-siis tiedustella heitä? Sanotaan Lavretskin käyneen siellä kaukaisessa
-luostarissa, johon Liisa sulkeutui, ja nähneen hänet. Käyden
-pyhimykseltä toiselle, kulki Liisa ohitse tasaisella, sipsuttavalla
-nunnan astunnalla hyvin liki Lavretskia — vaan ei häneenpäin
-katsahtanutkaan; häneen kääntyessä ainoastaan silmäripset värähtivät
-hiukan, ja nunna painoi laihtuneet kasvonsa vielä alemma — ja ristissä
-olevat sormet, jotka pitelivät rukousnauhaa, puristuivat vielä lujemmin
-toinen toiseensa. Mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat molemmat?
-Ken tietää? Ken ilmaisee? On sellaisia hetkiä elämässä, sellaisia
-tunteita... Niihin ei osaa muuta kuin viitata — ja mennä ohitse.
-
-
-
-
-*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATELISPESÄ ***
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
-United States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for an eBook, except by following
-the terms of the trademark license, including paying royalties for use
-of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
-copies of this eBook, complying with the trademark license is very
-easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
-of derivative works, reports, performances and research. Project
-Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
-do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
-by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
-license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase “Project
-Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg™ License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg™ electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
-Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country other than the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
-on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
-phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you will have to check the laws of the country where
-  you are located before using this eBook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
-Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg™.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg™ License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
-other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg™ website
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
-Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
-provided that:
-
-• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation.”
-
-• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
-  works.
-
-• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-• You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg™ works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
-the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
-forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
-of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you “AS-IS”, WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
-
-Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™'s
-goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg™ and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
-Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
-to date contact information can be found at the Foundation's website
-and official page at www.gutenberg.org/contact
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without
-widespread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our website which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This website includes information about Project Gutenberg™,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/69792-0.zip b/old/69792-0.zip
deleted file mode 100644
index 353aea8..0000000
--- a/old/69792-0.zip
+++ /dev/null